VITA NUOVA

(Uusi Elämä)

Kirj.

DANTE

Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren

Esipuheen kirj. V. A. Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1920.

ALKULAUSE.

Kun Dante kirjoitti Vita nuovan, ei hänellä vielä ollut takanaan sitä syvällistä, kalliisti ostettua elämänkokemusta, joka puhuu meille Jumalaisen Komedian mahtavista säkeistä: hän eli vielä nuoruutensa keväässä, ja ainoa tunne, joka oli pohjaan saakka järkyttänyt hänen myöhemmin niin monenlaisille intohimoille altista sydäntään oli rakkauden tunne. Varhaisimmat Vita nuovan runoista ovat kahdeksanneltatoista ikävuodelta, myöhäisimmät seitsemänneltä- tai kahdeksanneltakolmatta, samalta ajalta kuin runojen puitteeksi sommiteltu proosakertomuskin. Mutta tämän nuoruudenteoksen psykolooginen lähtökohta — Danten ja Beatricen kohtalokas ensi tapaaminen — vie meidät ajassa taaksepäin aina runoilijan yhdeksänteen ikävuoteen. Vita nuova, jota syyllä on sanottu keskiajan rakastettavimmaksi kirjaksi, on tavallaan lapsuuden ja nuoruuden tilinpäätös, ihastuttava tilinpäätös, jonka yksi kirjallisuuden historian suurimmista neroista on tehnyt miehuutensa kynnyksellä.

Luotettavat tiedot Danten lapsuudesta ja nuoruudesta supistuvat pääasiassa siihen, mitä hän itse teoksissaan kertoo. Dante syntyi Firenzessä v. 1265 Alighierin varattomasta aatelisesta suvusta. Hänen vanhempansa kuolivat varhain, mutta siitä huolimatta näyttää hän saaneen hienon, monipuolisen kasvatuksen. Opettajistaan hän itse mainitsee oppineisuudestaan kuuluisan Brunetto Latinin ja nuoruudenystävistään guelfiläis-ylimyksen Guido Cavalcantin, jota Boccaccio Decameronessaan on ylistänyt hienoksi loogikoksi ja luonnonfilosoofiksi ja jolle Dante omisti nuoruudenteoksensa Vita nuovan. Danten paras nuoruudenaika oli hänen kotikaupungilleen rauhallista hengähdysaikaa sitkeiden ja uuvuttavien riitojen välissä. Teollisuus, kaupanteko ja taiteet puhkesivat ennen aavistamattomaan kukoistukseen, Firenze siirteli ulommaksi muuriensa kehää, rakenteli kirkkoja ja maalautti freskoja. Iloinen, lämminverinen toscanalainen luonne pääsi taas oikeuksiinsa: juhlittiin, tanssittiin ja laulettiin, muodostettiin seuroja, joissa palveltiin rakkauden pakanallista jumaluutta, luettiin provencelaisten ja ranskalaisten trubaduurien runoja ja alettiin itsekin kirjoittaa kansankielellä riimitettyjä tunnustuksia sydämen donnalle tai vaihdettiin ystävien kesken vakavia tai leikillisiä sonetteja. Tältä huolettomalta ajalta Danten elämässä, mistä ei suinkaan ole puuttunut kaikkia epikurolaisia iloja, on meillä eräs Danten Cavalcantille omistama sonetti, joka antaa m.m. meidän ymmärtää että Firenzen nuoret runoilijat olivat numeroineet kotikaupunkinsa kaunottaret. Tämä rakastettava runo kuuluu proosakäännöksenä: "Guido, minä toivoisin, että jokin noitavoima asettaisi sinut, Lapon ja minut purteen, jota kaikki tuulet kuljettaisivat meidän mielemme mukaan ja jota eivät myrskyt eivätkä muut onnettomuudet koskaan saavuttaisi ja missä, alituisesti yksimielisinä, meissä vain kasvaisi halu olla yhdessä. Vielä toivoisin, että hyvä taikuri antaisi meidän matkaamme Monna Vannan, Monna Lagian ja hänet, jonka tunnemme numero kolmantenakymmenentenä. Niin puhuisimme keskenämme jatkuvasti rakkaudesta, ja jokainen naisista olisi yhtä tyytyväinen kuin luulisin meidän itsemmekin olevan." Tämä sonetti osottaa, että myöskin Dante — vastoin kirjallishistorialliseksi tullutta sananpartta — osasi, ainakin varhaisessa nuoruudessaan, hymyillä, vaikka hän ehkä myöhemmin, elämän varrella, sen taidon unohti.

Mutta leikin ja huvitusten ohella ei Dante laiminlyönyt tieteitä. Meidän täytyy olettaa hänen juuri näihin aikoihin laskeneen perustan sille valtavalle, eri suuntiin ulottuvalle tietämiselleen, joka tavan takaa kuultaa Jumalaisen Komedian sivuilta. Kun Firenzessä ei tällöin vielä ollut yliopistoa, lienee Dante pääasiassa itseopiskelun tietä hankkinut antiikin kirjallisuuden tuntemuksensa samoinkuin syvän perehtymyksensä keskiaikaiseen skolastiseen filosofiaan sekä yleensä kaikkeen aikansa tietoon eri aloilla. Vita nuovasta tiedämme, että hän luki ja kirjoitti latinaa sekä tunsi ranskalaista ja provencelaista runoutta. Viimemainittu laulurunous muodostaa toisen Danten nuoruudenteoksen kirjallishistoriallisista edellytyksistä, samoinkuin vanha latinalainen runous muodostaa toisen. Mutta myöskin italiankielellä oli jo ennen Dantea syntynyt uusi runotyyli, il dolce stil nuovo, "suloinen uusi tyyli", joka valmisti Vita nuovan runoutta ja jonka kirjallishistoriallisesti merkillisin luoma juuri Danten nuoruudenteos on.

Italiassa oli kansankielinen kirjallisuus vasta sangen myöhään noussut oraalle latinan rinnalla. Keskiajan rikas legenda- ja mysterio-kirjallisuus, laulut ja kronikat olivat latinankielisiä ja kun Italiassa ensi kerran, kahdennella- ja kolmannellatoista vuosisadalla alettiin runoilla elävällä kielellä tapahtui se Ranskan tai Provence'in kielillä. Noin 1220-1230-luvulla alettiin ensi kerran, Fredrik II:n hovissa Sisiliassa, sommitella italiankieltä trubaduurirunouden riimikylläiseen asuun, sonettiin ja canzoneen. Pian levisi tämä uusi runous myöskin Pohjois-Italiaan, missä se bolognalaisessa Guido Guinicellissä löysi ensimäisen kirjallishistoriallisesti huomattavan edustajansa, runoilijan, jota Dante tervehti esikuvanaan ja "suloisen uuden tyylin" alkajana. Tämä runous lauloi naisen ylistystä, mutta naisen, jonka runoilija kaipuullaan kohotti korkealle kaikkien maallisten pyyteiden yläpuolelle, kaiken kauneuden ja täydellisyyden ihannekuvaksi. Rakastettu nainen oli loukkaamaton kuin jumalanäiti ja se tunne, joka kurottautui häntä kohti, oli kuin osana rakkaudesta Jumalaan. Ritariajan lemmenlaulu on tässä runolajissa pukenut ylleen abstraktisen teologian ja skolastiikan vaipan, ja silloinkin kun se lainaa ilmaisunsa maallisen rakkausrunouden kuvakielestä — kuten esim. Rooman keisariajan intohimoisesta ja dekadenttisesta lemmenrunoudesta, johon sen lähteet, kuten Gaston Paris on osottanut, johtavat — käyttää se niitä vain etäisinä symbooleina ylimaallisille, kaikesta aineen kaipuusta vapautuneille tunteilleen. Tälle runolajille kehittyi pian oma ankara estetiikkansa, ettemme sanoisi teologiansa, se muodostui koulurunoudeksi, enemmän tai vähemmän ajatuksettomaksi leikiksi sanoilla ja käsitteillä, kylmäksi ilotulitukseksi, jossa meidän on vaikea huomata sitä tunteen kipeyttä ja hehkua, mistä persoonallinen runous syntyy. Vasta Danten miehisessä, intohimoisessa ja yksinkertaisessa sielussa syttyy tämä runous polttavaksi tuleksi, liekiksi, jonka hehkun tunnemme yhä vielä sen teologian rautaristikon läpi, jonka taakse se on kytketty. Vasta nuoren Danten väkevässä ja kuumassa sielussa puhkeaa keskiajan lemmenrunous hehkuvimpaan ja samalla eteerisimpään kukintaansa: punaiseksi liljaksi, jonka kuvan näemme Firenzen, Danten kotikaupungin vaakunassa, kukaksi, joka lainaa intohimon värin abstraktisille ylimaallisille muodoilleen.

Mutta Vita nuova ei kiinnitä meidän mieltämme vain lyyrillisenä runosikermänä sanan tavallisessa merkityksessä, se tarjoaa meille myöskin kappaleen luojansa kehityshistoriaa, miehen, jonka sisäiset kokemukset, jonka vaellus läpi helvetin kauhujen ja kiirastulen puhdistavan ilman taivaan pyörryttävään kirkkauteen samalla ovat loppumattomasti kärsivän ja loppumattomasti pyrkivän ihmiskunnan yhteisiä kokemuksia. Niinkuin jokainen suuri runoteos on myöskin Vita nuova palanen ihmiskunnan historiaa.

Danten nimeen on erottamattomasti liittynyt Beatricen. Sattuvasti on Edouard Schuré sanonut, että sen geniuksen oikea nimi, joka on luonut Vita nuovan ja Jumalaisen Komedian, ei ole Dante eikä Alighieri vaan Dante ja Beatrice. Runoilija ja hänen rakastettunsa, kaipuu ja kaipuun esine muodostavat erottamattoman kaksoistähden, joiden valo lankeaa yhteen. Sillä hetkellä kun Dante ensi kerran, yhdeksänvuotiaana, tapaa niinikään yhdeksänvuotiaan Beatricen voimme sanoa hänen astuvan elämän portin läpi: kun hän neljätoista vuotta myöhemmin selailee "muistinsa kirjaa", huomaa hän, että ennen tätä hetkeä siinä oli "vain vähän luettavaa." Mutta tämän hetken jälkeen on siinä luettavana sitä enemmän, siinä on luettavana ylevin rakkaustarina, minkä runouden historia tuntee. Firenzeläisen porvarin Folco Portinarin tytär sytytti ensi tapaamisellaan nuoressa Dantessa rakkauden ja runouden kohtalokkaan kipinän. "Elämän henki", kuten hän itse kertoo, lausui hänessä kohta tämän kohtauksen jälkeen nuo ennustavat sanat: Ecce deus fortior me, qui veniens dominabitur mihi — "kas tuossa jumala minua voimakkaampi, joka on tuleva minua hallitsemaan." Ennustus kävi kirjaimellisesti toteen. Beatrice on Danten elämän ja runouden suuri johtomotiivi. Beatrice oli hänen nuoruutensa rakastettu samoinkuin hänen kypsän miehuutensa, ja huolimatta eri teille johtavista ulkonaisista elämänvaiheista, huolimatta kuolemastakin, joka tuli heidän väliinsä, säilyttää Dante Beatricen kuvan uskollisena sydämessään, asettaakseen rakastettunsa, elämän infernon ja kiirastulen läpi kuljettuaan, Ikuisen istuimen viereen, taivaan korkeimmille sijoille.

Kukaan, joka ymmärtää runouden merkkikieltä, ei Vita nuovaa lukiessa voi tulla muuhun käsitykseen kuin että siinä kuvattu rakkaus on todellisesta elämästä lainattu eikä veretön allegoria, niinkuin jotkut ovat tahtoneet uskoa. Se seikka, että tämä runoilijarakkaus elää yhdestä katseesta, yhdestä tervehdyksestä ja että suudelma tuntuu liian maalliselta mahtuakseen sen pyhitettyyn piiriin, ei ole muuta kuin Danten sisäisimmän hengen mukaista. Danten elämässä on muitakin naisia — on Gemma, hänen vaimonsa, on Petra, jolle hän on kirjoittanut intohimoisia rakkaussonetteja, on Vita nuovan "donna gentile" — mutta Beatrice on hänen runoilijarakkautensa, verrattomasti suurempi ja merkitsevämpi kaikkia muita sentähden, että runoilija Dantessa oli niin yksinvallitseva. Rakkaus Beatriceen oli osa tämän keskiajan yksinäisen runoilijaneron suhteesta korkeimpaan, ikuiseen, Jumalaan. Danten mahtava usko, mikä viime kädessä antaa hänen persoonalleen ja runoudelleen sen monumentaalisen suurpiirteisyyden, on hänen rakkautensa sisar. Voimme sanoa, että Dante on uskonsa ja rakkautensa voimalla, kaipuullaan täydellisyyteen luonut Beatricen, niinkuin hän on luonut myöskin infernonsa, katumuksenvuorensa ja taivaansa. Mutta psykologisesti on rakkaus Beatriceen ollut hänelle reaalinen elämys, niinkuin roomalaisille lyyrikoille heidän Lesbiansa ja Cynthiansa ja niinkuin Shakespearelle hänen sonettiensa tumma nainen ja Musset'lle hänen töidensä rakastettu.

Vita nuova ei ole ainoastaan sikermä rakkausrunoja, se on myöskin psykolooginen novelli tai ehkä mieluummin tunnustuskirja. Dante ei väsy analysoimasta niitä ihmeellisiä, usein hurmiotiloihin johtavia elämyksiä, joihin rakkaus hänet saattaa. Kun hän toisen kerran, kahdeksantoista vuotiaana, tapaa rakastettunsa ja vastaanottaa hänen tervehdyksensä, kertoo hän tämän kohtauksen vaikutuksesta inhimillisen kauniisti: "… hurmaannuin niin suuresti, että poistuin kuin päihtynyt ihmisten parista, ja rientäen yksinäiseen paikkaan, huoneeseen, joka oli omani, antauduin ajattelemaan tätä kaikkein armainta." Ja toisessa kohdassa kuvaa hän Beatricen vaikutusta tähän tapaan: "Sanon siis, että kun hän tuli näkyviin joltakin taholta niin toivoessani tuota ihmeellistä tervehdystä ei minulle jäänyt yhtäkään vihamiestä, vaan mieleni valtasi rakkauden liekki, joka sai minut antamaan anteeksi kaikille, jotka olivat minua loukanneet: ja jos joku silloin olisi kysynyt minulta jotakin, olisin vastannut vain 'rakkaus'". Nämä yksinkertaiset paljonsisältävät sanat kuvaavat ehkä paremmin Danten rakkauden inhimillistä syvyyttä kuin monet soneteista ja canzoneista, joiden hämäriin vertauskuviin kytketty sanonta usein tekee nykyaikaiselle lukijalle vaikeuksia. Mutta rakkaus ei ole Dantelle vain onnen ja hurman lähde, se on myös tuskan ja epätoivon. Kun hän ei saa Beatricelta odottamaansa tervehdystä, mustenee maailma hänen silmissään ja hän koettaa keventää suruansa pukemalla sen valittaviin säkeihin. Hän tuntee rakkauden tuskan ja riemun repivät ristiriidat:

"On Amorista kaikki aatokseni, vaan riitaiset ne ovat keskenään: yks lemmen valtaa käskee kärsimään, taas toinen mulle näyttää hulluuteni."

Kuvaava ja niinikään inhimillisesti kaunis piirre nuoressa Dantessa on se ujous, jolla hän koettaa salata rakkautensa maailmalta, turvautuen tässä tarkotuksessa pieneen vilppiinkin: hän on ihmisten silmissä rakastavinaan toista naista.

Lukija voi Vita nuovan sivuilta seurata, miten tästä ujosta pojanrakkaudesta kasvaa suuri, mystillinen, maailmoja syleilevä tunne, miten se voimistuu Beatricen kuolemassa, miten se voittaa hetkellisen kiusauksen uskottomuuteen, puhjetakseen kirjan viime riveissä rukoukseen, että Hän, jota varten luodut ovat olemassa sallisi runoilijan vielä elää muutamia vuosia, jotta hän voisi runoilla rakastettunsa kunniaksi "mitä ei koskaan ole kenestäkään runoiltu". Tämä rukous meni täytäntöön. Sen toteutus on Jumalainen Komedia.

Sitä yksinäistä nousua, kaiken maisen elämän yli, yhä korkeammalle ja korkeammalle kuin Danten suhteella Beatriceen ei ole millään runouden ikuistamalla rakkaudella. Uutta Danten rakkaudessa, verrattuna keskiajan lemmenrunouteen, on myöskin se että naisellisuuden edustaja, päinvastoin kuin trubaduurilauluissa, ei ole yksinomaan passiivinen rakastettu, vaan ottaa hän aktiivisesti osaa rakastamansa miehen kehitystiehen. Beatricestä tuli Danten opas elämän harhan läpi ikuisen viisauden valtaistuimen juurelle. Goethe on Faustin toisen osan lopussa antanut "ikuisesti naiselliselle" saman korkean tehtävän.

Nykyajan lukijan ei aina ole helppo löytää tämän pienen keskiaikaisen kirjan inhimilliseen ytimeen. Se edellyttää lukijalta kykyä voida asettua sen aikakauden ajatuselämään, joka on luonut keskiajan ankaran uskon samoinkuin sen mahtavan skolastisen filosofian. Vita nuovassa tapaamme primitiivisen voiman, jonkalaista uudempi runous ei tunne. Se rakkaus, jota Dante laulaa, on niinikään meidän ajallemme tuntematon. Uudenajan suuret rakkauslyyrikot — Goethe, Musset, Heine — ojentavat Vita nuovan yli kätensä roomalaisen antiikin pakanallisille ja aistillisille runoilijoille. Danten rakkausrunoudessa tuntuvat maiset sävelet ikäänkuin hukkuvan siihen taivaalliseen gloria -melodiaan, joka soi sen halki ja joka on yhtä tunnusomainen katolilaisuuden suurimmalle runoilijalle kuin se on tunnusomainen kaikelle mitä keskiaika on jättänyt katoamattomimpana perintönään myöhemmille ajoille.

V. A. Koskenniemi.

Vita Nuovan käännös, joka nyt tarjotaan suomalaiselle yleisölle, pyrkii etusijassa olemaan mahdollisimman uskollinen Danten tekstille. Teoksen arkaistisuutta ei ole yritetty lieventää, ja jos runo-osissa onkin siellä täällä ollut pakko suvaita erinäisiä vapauksia, on nekin koetettu pysyttää alkuperäisessä tyylissä. Suomennos on suoritettu melkein yksinomaan Michele Scherillon tekstin mukaan (Milano, 1911), apuna myös Henry Cochinin ranskannos (Paris, 1908).

Parhaat kiitokseni lausun miehelleni, toht. Oiva Tallgrenille ja veljelleni, maist. Toivo Haapaselle, jotka koko ajan ovat läheltä seuranneet työtäni, edellinen varsinkin italian tuntijana, sekä maist. V. A. Koskenniemelle, joka on tarkastanut käännökseni Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston puolesta ja jonka hienolle ymmärtämykselle ja runoilijavaistolle olen paljosta kiitollinen. Myöskin leht. O. Manninen on ehdottanut eräitä parannuksia, joista kiitän.

Helsinki, 3 p. kesäkuuta 1920.

Suomentaja.

I

Siinä osassa muistini kirjaa, jonka edellä olisi vain vähän luettavaa, on päällekirjoitus, joka kuuluu: Incipit vita nova.[1] Sen päällekirjoituksen alta löydän kirjoitettuina rivit, jotka aion jäljentää tähän pieneen kirjaan, ja joskaan en kaikkia, niin ainakin niiden sisällyksen.

II

Yhdeksän kertaa[2] syntymäni jälkeen oli jo auringon taivas palannut lähes samaan kohtaan omaa kiertokulkuaan, kun silmilleni ensimäisen kerran näyttäytyi sieluni kirkastettu donna,[3] jota monet nimittivät Beatriceksi, koska eivät tietäneet mitä nimeä käyttää. Hän oli ollut tässä elämässä jo niin kauan, että kiintotähtien taivas oli hänen aikanaan kääntynyt itää kohti kahdennentoista osan astetta, niin että hän näyttäytyi minulle alkupuolella yhdeksättä ikävuottaan, ja minä näin hänet loppupuolella yhdeksättäni. Hän tuli näkyviini puettuna väreistä jaloimpaan, nöyrään ja kunnialliseen, nimittäin veripunaiseen, vyötettynä ja kaunistettuna tavalla, joka soveltui hänen sangen varhaiseen ikäänsä. Siinä hetkessä, sen totisesti sanon, Elämän henki,[4] joka asuu sydämen salaisimmassa kammiossa, alkoi vapista niin voimallisesti, että se hirmuisella tavalla tuntui vähäisimmissäkin valtimoissani, ja vapisten se lausui nämä sanat: Ecce Deus fortior me, qui veniens dominabitur mihi.[5] Siinä hetkessä Sielun henki, joka asuu korkeassa kammiossa, johon kaikki aistimien henget tuovat havaintonsa, alkoi suuresti ihmetellä, ja puhuen erityisesti näkemisen hengille, lausui nämä sanat: Apparuit iam beatitudo vestra.[6] Siinä hetkessä Luonnon henki, joka asuu siinä ruumiin osassa, jossa ravitsemisemme tapahtuu, alkoi itkeä ja lausui itkien nämä sanat: Heu miser, quia frequenter impeditus ero deinceps.[7] Siitä alkaen, sen sanon, otti Rakkaus[8] valtaansa sieluni, joka kohta sille kihlautui, ja se sai pian sellaisen mahdin ja sellaisen herruuden ylitseni sen voiman kautta, jonka mielikuvitukseni sille antoi, että minun täytyi kaikessa noudattaa sen mieltä kokonaan. Se määräsi monet kerrat, että minun piti etsimän saadakseni nähdä tuota nuorta enkeliä, joten minä lapsuudessani useasti kuljin etsien häntä ja näin hänet aina niin jalona ja kiitettävänä käytökseltään, että totisesti hänestä taidettiin sanoa nuo runoilija Homeroksen sanat: "Hän ei näyttänyt kuolevaisen ihmisen tyttäreltä, vaan Jumalan".[9] Ja vaikkakin hänen kuvansa, joka alituiseen viipyi luonani, yhä yllytti Rakkautta pitämään minua häikäilemättä vallassaan, oli se kuitenkin vaikutukseltaan niin ylevä, ettei koskaan sallinut Rakkauden hallita minua ilman järjen uskollista neuvoa niissä asioissa, joissa sellaisen neuvon kuuleminen saattoi olla hyödyksi. Ja koska niin varhaisen nuoruuden intohimojen ja tekojen enempi kertominen voisi tuntua uskomattomalta puheelta, jätän ne sikseen, ja sivuuttaen monet seikat, jotka voisi jäljentää samasta kirjasta kuin edellisetkin, siirryn nyt niihin sanoihin, jotka ovat kirjoitetut muistiini suurempien päällekirjoitusten alle.

III

Sitten kun oli kulunut niin monta päivää, että oli täyttynyt tasan yhdeksän vuotta tuon armaimman näyttäydyttyä, niinkuin yllä on kuvattu, tapahtui viimeisenä näistä päivistä, että tuo ihmeellinen donna tuli vastaani, yllään hohtavan valkea puku, kahden jalon naisen keskellä, jotka olivat iässä pitemmällä kuin hän; ja kulkiessaan erästä tietä hän käänsi silmänsä siihen suuntaan, jossa minä hyvin ujona seisoin, ja sanomattomassa armaudessaan, joka tänä hetkenä saa palkkaansa iäisyyden suuressa valtakunnassa, hän tervehti minua niin viehättävästi, että luulin silloin näkeväni kaikki autuuden ääret. Hetki, jolloin hänen suloisin tervehdyksensä minut kohtasi, oli totisesti sen päivän yhdeksäs, ja koska tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hänen sanansa lähtivät liikkeelle tullakseen minun korviini, hurmaannuin niin suuresti, että poistuin kuin päihtynyt ihmisten parista, ja rientäen yksinäiseen paikkaan, huoneeseen, joka oli omani, antauduin ajattelemaan tätä kaikkein armainta. Ja ajatellessani häntä valtasi minut suloinen uni, jossa minulle näyttäytyi ihmeellinen ilmestys. Oli kuin olisin nähnyt huoneessani tulenkarvaisen pilven, jonka keskeltä erotin kuin valtaherran haahmon, peljättävän näköisen sille, joka häntä katsoi; ja hän näytti silmissäni niin iloiselta (hän puolestaan), että se tuntu ihmeelliseltä; ja puhuessaan hän sanoi minulle monta seikkaa, joista en ymmärtänyt muuta kuin vähän, ja niiden joukosta ymmärsin sanat: Ego dominus tuus.[10] Hänen käsivarsillaan olin näkevinäni nukkuvan olennon, joka muutoin oli alasti, paitsi että hän minusta näytti olevan keveästi kiedottu veripunaiseen vaatteeseen. Katsoessani häntä hyvin tarkkaavaisesti, tunsin että hän oli tuo autuuden donna,[11] joka edellisenä päivänä oli suvainnut tervehtiä minua. Ja minusta näytti, että tuo toinen piti kädessään esinettä, joka oli ilmitulessa, ja olin kuulevinani että hän sanoi minulle nämä sanat: Vide cor tuum.[12] Ja kun hän oli seisonut siinä vähän aikaa, näytti minusta että hän herätti tuon, joka nukkui, ja niin jännitti kykyään, että sai hänet syömään[13] esineen, joka paloi hänen kädessään, ja tuo donna söi sen pelon vallassa. Tämän jälkeen ei kauan kestänyt, ennenkuin hänen ilonsa muuttui mitä katkerimmaksi itkuksi, ja itkien hän otti tämän donnan käsivarsilleen ja näytti kohoavan hänen kanssaan taivasta kohti. Silloin valtasi minut niin suuri tuska, etten voinut haurasta untani jatkaa, vaan se särkyi ja minä heräsin. Ja kohta rupesin ajattelemaan, ja huomasin että hetki, jolloin tuo näky oli minulle ilmestynyt, oli ollut yön neljäs, joten selvästi näkyy, että se oli ensimäinen hetki yön yhdeksästä viimeisestä. Ajatellessani sitä, mikä minulle oli ilmestynyt, päätin saattaa sen niiden monien tietoon, jotka sinä aikana olivat kuuluisia trubaduureja. Ja koska jo itse olin oppinut taidon sepittää loppusointuisia säkeitä, päätin laatia sonetin, jossa tervehtisin kaikkia Rakkauden uskollisia palvelijoita; ja pyytäen heitä lausumaan julki ajatuksensa näystäni kirjoitin heille mitä olin unessani nähnyt. Ja silloin alotin tämän sonetin, joka alkaa sanoilla: Sa sydän lemmekäs.

Sonetti I

Sa sydän lemmekäs, ken lienetkin, nää säkehet kun saapuu sulle asti, sa mulle mieles lausu suopeasti, Amoren nimeen sua tervehdin.

Jo tuikki taivas kaikin tähtösin, yön hetki kolmas vieri verkkaisasti, kun Amorin näin arvaamattomasti: tuo näky värisyttää vieläkin.

Hän näytti hilpeältä, sydämeni häll' oli kädessä, ja uinuvan näin helmassansa valtiattareni.

Hän[14] aran herätti, ja ihmeekseni taritsi tälle syömen palavan. Näin sitten, kuinka itkein pois hän meni.

Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan; ensimäisessä osassa tervehdin ja pyydän vastausta, toisessa ilmaisen mihin on vastattava. Toinen osa alkaa tästä: Jo tuikki taivas.

Tähän sonettiin vastasivat monet ja erilaisin ajatuksin, ja näiden vastaajien joukossa oli hän, jota nimitän ensimäiseksi ystävistäni, ja hän sepitti silloin sonetin, joka alkaa: Sa mielestäni kaiken onnen näit. Ja tämä oli ikäänkuin alkuna ystävyyteen meidän välillämme, kun hän sai tietää että minä olin hänelle runon lähettänyt. Mainitun unen todellista merkitystä ei silloin yksikään oivaltanut, mutta nyt se on päivänselvä yksinkertaisimmillekin.

IV

Tästä näystä saakka alkoi luonnollinen henkeni tulla estetyksi toimissaan, koska sielu oli kokonaan antautunut ajattelemaan tuota armainta, joten vähässä ajassa minusta tuli niin heikko ja vaivainen ololtani, että muotoni oli suruksi monelle ystävälle, ja moni jo häijysti uteli minulta sitä, minkä kokonaan tahdoin toisilta salata. Ja huomatessani heidän kysymystensä pahanilkisyyden vastasin heille Rakkauden tahdosta, joka hallitsi minua järjen neuvon mukaan, että Rakkaus oli se, joka noin oli ottanut minut valtaansa. Sanoin Rakkaus, koska kasvoillani oli niin paljon hänen merkkejään, ettei sitä voinut salata. Ja kun he kysyivät minulta: "Kenen tähden on tuo Rakkaus sinua noin riuduttanut?" niin minä katselin heitä hymyillen enkä vastannut mitään.

V

Eräänä päivänä tapahtui, että tuo armain istui paikassa, jossa kuunneltiin ylistyslauluja Kunnian Kuningattaresta, ja minä olin niin asettunut, että saatoin nähdä autuuteni, ja suoraan keskikohdalla hänen ja minun välilläni istui eräs jalo donna, joka oli hyvin viehättävän näköinen ja joka silmäsi minuun useita kertoja, ihmetellen katsettani, joka näytti päättyvän hänen kohdalleen. Siitä johtui että monet havaitsivat hänen katseensa, ja niin paljon kiinnitettiin siihen huomiota, että lähtiessäni paikalta kuulin takanani sanottavan: "Katsokaa kuinka tuo nainen riuduttaa tätä miestä", ja kun hänen nimensä mainittiin, kuulin tarkoitettavan naista, jonka paikka oli ollut keskivälillä sitä suoraa viivaa, joka lähti armaimmasta Beatricesta ja päättyi minun silmiini. Silloin helpottui mieleni suuresti, kun sain varmuuden siitä, ettei ulkonäköni ollut tuona päivänä ilmaissut salaisuuttani. Ja heti johtui mieleeni ruveta käyttämään tätä armasta donnaa totuuden verhona, ja annoin vähässä ajassa siksi paljon näkyä, että useimmat ihmiset, jotka puhuivat minusta, luulivat tuntevansa salaisuuteni. Tämän donnan turvissa piileksin vuoden ja kuukauden ajan, ja saadakseni toiset paremmin uskomaan, sepitin hänelle erinäisiä pieniä runoja, joita en aio kirjoittaa tähän, mikäli ne eivät koske tuota armainta Beatricea; ja niinpä jätän ne kaikki sikseen, paitsi että kirjoitan niistä jonkun, mikä näyttää olevan hänen kiitoksekseen.

VI

Sanon, että siihen aikaan, jolloin tuo nainen oli suuren rakkauden verhona, mitä itseeni tulee, valtasi minut halu ja tahto muistutella tuon armaimman nimeä ja ottaa mukaan useiden muiden naisten nimet ja varsinkin tuon toisen armaan donnan. Ja minä otin kuudenkymmenen kauneimman naisen nimet siitä kaupungista, jonka minun donnani oli Korkeuden Herralta saanut asuinsijakseen, ja sepitin serventesen[15] muotoon kirjeen, jota en kirjoita tähän; enkä olisi tätä maininnut muuten kuin sanoakseni, että sitä sepitellessäni sattui niin ihmeellisesti, että minun donnani nimi ei suvainnut soveltua mihinkään muuhun kohtaan kuin yhdeksänneksi näiden naisten nimien joukossa.

VII

Donna, jonka avulla olin niin kauan salannut sydämeni aivoitusta, joutui matkustamaan mainitusta kaupungista ja lähtemään kaukaiseen seutuun, ja silloin minä, melkein kauhistuneena siitä että menetin kauniin suojani, tulin sangen surulliseksi, enemmän kuin itse olisin aikaisemmin uskonutkaan. Ja ajatellessani että jollen kirjoittaisi hänen lähdöstään jotakin surullista, ihmiset piankin huomaisivat lymyilyni, päätin siitä hiukan valittaa sonetin muodossa, jonka kirjoitan tähän, koska minun donnani oli välittömänä aiheena eräisiin sanoihin tässä sonetissa, niinkuin näkyy sille, joka ymmärtää. Ja silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa sanoilla: Te, jotka lemmen tietä astelette.

Sonetti II

Te, jotka lemmen tietä astelette, ah, toista löydä ette, kell' oisi murhe kuin on mulla aivan Ja hetken jos mua kuulla suvainnette, niin kohta havaitsette, ett' olen avain, maja kaiken vaivan.

Niin Amor, ei mun halvan ansiosta, vaan yksin suosiosta soi mulle elon lempeän ja lauhan, ett' usein kuulin nurjain joukkiosta: "Tuo mit' on tehnyt, josta sai palkaksensa moisen mielen rauhan?"

Nyt uupunut on kaikki uskallus, min antoi mulle armas aarteheni, jäi orvoks sydämeni, ei runoon taivu arka ajatus.

Nyt niiden laill' on tehdä toiveheni, joilt' itkun kaihtaa mielen kainous. On muille riemastus, mut kyynelet ma säästän itselleni.

Tässä sonetissa on kaksi pääosaa; ensimäisessä on tarkoitukseni kutsua Rakkauden uskollisia palvelijoita niillä Jeremia profeetan sanoilla, jotka kuuluvat: O vos omnes qui transitis per viam; attendite et videte si est dolor sicut dolor meus,[16] ja pyytää että he suvaitsevat kuulla minua; toisessa kerron, mihin asemaan Rakkaus oli minut pannut, tarkoittaen toista kuin mitä sonetin alku ja loppu osoittaa, ja sanon että olen sen aseman menettänyt. Toinen osa alkaa tästä: Niin Amor, ei mun.

VIII

Tämän armaan donnan lähdettyä näki Enkelien Herra hyväksi kutsua kunniaansa erään nuoren ja hyvin viehättävän naisen, joka oli ollut sangen suosittu mainitussa kaupungissa; ja hänen hengettömän ruumiinsa minä näin lepäävän keskellä useita naisia, jotka itkivät kovin säälittävästi. Silloin muistin, että olin ennen nähnyt hänet tuon armaimman seurassa, enkä voinut pidättää paria kyyneltä, vieläpä itkiessäni päätin runoilla muutaman säkeen hänen kuolemastaan, palkaksi siitä että olin jonkun kerran nähnyt hänet donnani seurassa. Ja sitä seikkaa vähän kosketin sepittämäni runon loppuosassa, niinkuin selvästi ilmenee sille, joka ymmärtää. Ja minä runoilin silloin nämä kaksi sonettia, joista toinen alkaa: Oi itkekää, oi kuulkaa, lempiväiset, ja toinen: Oi säälin vihollinen, kuolo kurja.

Sonetti III

Oi itkekää, oi kuulkaa, lempiväiset, myös Amor itkee säälin kyyneleitä, kun kuulee, donnat, kaihoovia teitä ja kohtaa katsehenne kärsiväiset.

Nyt julma kuolo henkäykset jäiset puhalsi jaloon rintaan, ilkkuin meitä, jotk' immen kainon kiitost' emme heitä, ja riisti sulot silmiin näkyväiset.

Sai kunniata neito kuolossansa: näin itse Amorin ma murhemiellä, luo armaan paarin askelensa johti,

ja silmät nosti korkeutta kohti. Tuo sielu lempeä jo oli siellä, mi äsken kaikki hurmas ilollansa.

Tämä ensimäinen sonetti jakautuu kolmeen osaan; ensi osassa kutsun ja kehoitan Rakkauden uskollisia palvelijoita itkemään ja sanon, että heidän herransa itkee, ja sanon: "myös Amor itkee säälin kyyneleitä", jotta he olisivat alttiimmat minua kuuntelemaan; toisessa kerron syyn; kolmannessa puhun kunniasta, jota Rakkaus osoitti tälle donnalle. Toinen osa alkaa tästä: Kun kuulee, donnat; kolmas tästä: Sai kunniata neito.

Sonetti IV

Oi säälin vihollinen, Kuolo kurja, sa ikiäiti nurja, sa säädös ankara ja horjumaton, kun rinnastani riistit kaiken raton, oon orpo, auttajaton, sua soimatessa herpoo kieli hurja.

Jos tahdon sulta kaiken tenhon viedä, niin sanojani siedä, kun kerron kaikki elkes enkä kiitä; ei tosin ketään, ken ei tuntis niitä, vaan murheen saakoon siitä ken vielä lemmen vaaroja ei tiedä.

Maan päältä poistit armaan lempeyden ja avut kauniit immen sydämestä. Elomme keväimestä sa riistit lemmen leikin riemuisen.

Ken on tuo donna, sitä kerro en, se hyvyydestään näkyy ilmeisestä. Ei hänen rinnallansa käydä kestä, ken autuuden ei oisi arvoinen.

Tämä sonetti jakautuu neljään osaan: ensi osassa nimitän kuolemaa eräillä nimillä, jotka ovat sille ominaiset; toisessa puhun sille ja sanon syyt, miksi käyn sitä moittimaan; kolmannessa soimaan sitä; neljännessä käännyn puhumaan määräämättömälle henkilölle, joka kyllä minun mielessäni on määrätty. Toinen alkaa tästä: Kun rinnastani riistit; kolmas tästä: Jos tahdon sulta; neljäs tästä: Ei hänen rinnallansa.

IX

Muutamia päiviä tämän donnan kuoltua tapahtui, että minun täytyi lähteä[17] mainitusta kaupungista ja matkata sitä seutua kohti, missä asui tuo armas nainen, joka oli ollut verhonani, vaikka matkani määrä ei ollutkaan niin kaukana kuin hänen olinpaikkansa. Ja vaikka olinkin useiden seurassa, tuntui matka minusta niin vastenmieliseltä, mikä myöskin kasvoistani näkyi, etteivät huokauksetkaan voineet kokonaan hälventää sitä tuskaa, mitä sydämeni tunsi, koska loittonin autuudestani. Ja silloin se suloisin valtias, joka piti minua herruutensa alaisena tuon armaimman donnan vuoksi, näyttäytyi sieluni silmille pyhiinvaeltajan kevyessä ja halvassa puvussa. Hän näytti alakuloiselta ja katsoi maahan, paitsi että hänen silmänsä väliin näyttivät kääntyvän ihanaa ja vuolasta ja hyvin kirkasta jokea kohden, joka virtasi kulkemani tien vierellä. Minusta näytti että Rakkaus kutsui minua ja sanoi minulle nämä sanat: "Minä tulen sen donnan luota, joka kauan on ollut verhonasi, ja tiedän, ettei hänen paluunsa tapahdu pitkiin aikoihin; ja siksi tuon mukanani sydämen, jonka minun käskystäni olit antanut hänen haltuunsa, ja vien sen toiselle, josta tulee suojasi, niinkuin tämä oli". Ja hän mainitsi tuon naisen nimen, niin että hyvin tiesin, ketä hän tarkoitti. "Mutta kuitenkin, jos aikoisit jotakin runoilla näistä sanoista, jotka olen sinulle puhunut, tee se niin, ettei niiden kautta käy ilmi se teeskennelty rakkaus, jota olet osoittanut tuolle naiselle ja jota sinun nyt tulee osoittaa toiselle". Ja kun hän oli sanonut tämän, katosi koko tuo näkyni äkkiä sen ylen suuren osuuden tähden, jonka Rakkaus tuntui antavan minulle omasta itsestään; ja ikäänkuin olisi haahmoni muuttunut, ratsastin sen päivän hyvin miettiväisenä ja monien huokausten seuraamana. Sen päivän jälkeen ryhdyin sepittämään tästä aiheesta sonettia, joka alkaa: Toiss' aamuna ma tietä ratsastin.

Sonetti V

Toiss' aamuna ma tietä ratsastin pois kaupungista, mieli painuksissa, kun vaeltajan köyhän vaattehissa vastaani astuvan näin Amorin.

Häll' oli muoto halpa, huomasin, kuin oisi herruutensa hervoksissa. Hän huokaili, hän oli aattehissa ja muita karttoi katsein painuvin.

Mun huomasi, mua kutsui nimeltäni ja virkkoi: "Saavun kaukaa, kaupungista, miss' oli, niinkuin tahdoin, sydämesi.

Nyt toiselle voit viedä tuntehesi". Sain silloin osan suuren Amorista, hän häipyi, tiesi kuinka, silmistäni.

Tässä sonetissa on kolme osaa: ensimäisessä sanon, kuinka tapasin Rakkauden ja miltä hän minusta näytti; toisessa kerron, mitä hän minulle sanoi, en tosin täydellisesti, koska pelkäsin salaisuuteni silloin tulevan ilmi; kolmannessa sanon, kuinka hän katosi silmistäni. Toinen alkaa tästä: Mun huomasi, kolmas tästä: Sain silloin.

X

Palattuani ryhdyin etsimään tuota donnaa, jonka herrani oli minulle maininnut huokausten tiellä, ja jotta kertomukseni olisi lyhyempi, sanon vain, että vähän ajan kuluttua käytin häntä suojanani siinä määrin, että liian monet jo puhuivat asiasta yli säädyllisyyden rajojen, mikä useat kerrat painoi mieltäni kipeästi, ja tästä syystä, nimittäin näiden liioittelevien puheiden vuoksi, jotka näyttivät huonontavan mainettani, tuo armain, joka oli kaiken huonouden hävittäjä ja hyveiden kuningatar, kerran ohitse kulkiessaan epäsi minulta suloisimman tervehdyksensä, jossa oli koko autuuteni. Ja nyt poikkean hiukan aiheestani ja tahdon selittää, mikä voimallinen vaikutus hänen tervehdyksellään oli minuun.

XI

Sanon siis, että kun hän tuli näkyviin joltakin taholta, niin toivoessani tuota ihmeellistä tervehdystä ei minulle jäänyt yhtäkään vihamiestä, vaan mieleni valtasi rakkauden liekki, joka sai minut antamaan anteeksi kaikille, jotka olivat minua loukanneet: ja jos joku silloin olisi kysynyt minulta jotakin, olisin vastannut vain "Rakkaus", kasvoillani nöyryyden verho. Ja kun hän jo oli melkein tervehtimäisillään, teki rakkauden henki tehottomiksi kaikki muut aistimien henget, työnsi esille näkemisen hentoiset henget ja sanoi niille: "Käykää kunnioittamaan valtiatartanne"; ja jäi itse niiden paikalle. Ja joka olisi tahtonut oppia tuntemaan Rakkauden, olisi voinut sen tehdä katselemalla silmieni väräjämistä. Ja kun tuo armain vapahduksen donna tervehti, ei Rakkaus ollut vain se väline, joka saattoi varjota minulta ylivoimaisen autuuteni, vaan tuossa ihanuuden ylenpalttisuudessa Rakkaus tuli sellaiseksi, että ruumiini, joka silloin oli kokonaan sen vallassa, usein liikkui kuin raskas, hengetön kappale. Joten siis ilmeisesti näkyy, että hänen tervehdyksessään asui minun autuuteni, joka useita kertoja nousi ja tulvehti yli voimani.

XII

Palaan nyt aiheeseeni ja sanon, että kun autuuteni minulta kiellettiin, valtasi minut sellainen tuska, että erkanin ihmisten joukosta ja lähdin yksinäiseen paikkaan, missä kostutin maata katkerin kyynelin; ja kun itkuni oli vähän tyyntynyt, asetuin huoneeseeni, jossa saatoin vaikeroida kenenkään kuulematta. Ja siellä, huutaen armoa Laupeuden donnalta ja sanoen: "Rakkaus, auta uskollistasi", nukahdin kyyneliini kuin kuritusta saanut poikanen. Melkein keskellä untani tapahtui, että olin näkevinäni huoneessa lähelläni istuvan nuorukaisen, joka oli puettuna hohtavan valkeaan pukuun ja joka katseli hyvin miettiväisen näköisenä minua siinä missä makasin; ja kun hän oli katsellut vähän aikaa, oli kuin hän olisi huoaten kutsunut minua ja sanonut nämä sanat: Fili mi, tempus est ut praetermictantur simulacra nostra.[18] Silloin huomasin tuntevani hänet, koska hän kutsui minua niinkuin jo ennen useat kerrat oli unissani kutsunut; ja kun katsoin häneen, näytti hän mielestäni itkevän haikeasti ja tuntui odottavan minulta joitakin sanoja, joten minä rohkaisin mieleni ja aloin näin puhua hänen kanssaan: "Jalouden herra, miksi itket?" Ja hän lausui minulle nämä sanat: Ego tamquam centrum circuli, cui simili modo se habent circumferentiae partes; tu autem non sic.[19] Silloin ajattelin hänen sanojaan ja minusta tuntui, että hän oli puhunut hyvin hämärästi, niin että yritin puhua ja sanoin hänelle nämä sanat: "Mitä se on, herra, että puhut minulle niin hämärin sanoin?" Ja hän sanoi minulle kansan kielellä: "Älä kysy enempää kuin sinulle on tarpeellista". Ja silloin rupesin puhumaan hänen kanssaan tervehdyksestä, joka minulta oli evätty, ja kysyin syytä; minkä jälkeen hän vastasi minulle tähän tapaan: "Tuo meidän Beatricemme kuuli eräiltä henkilöiltä, jotka puhuivat sinusta, että donna, jonka mainitsin sinulle huokausten tiellä, sai kokea sinun tähtesi jotakin ikävää; ja sentähden tuo armain, joka on kaiken ikävän vastakohta, ei suvainnut tervehtiä sinun persoonaasi, peljäten sitä vikapääksi ikävyyksiin, ja vaikka hän todella jo saattaa tietää jotakin salaisuudestasi pitkän tottumuksen vuoksi, tahdon että lausut runon muodossa muutamia sanoja, joilla ilmaiset sen voiman, joka minulla on sinuun hänen kauttansa, ja kuinka sinä olit hänen jo varhain lapsuudessasi. Ja kutsu todistajaksi hänet, joka tietää asian, ja kerro kuinka pyydät häntä lausumaan ne sanat Beatricelle, ja minä, joka olen tuo todistaja, puhun siitä mielelläni hänelle; ja tämän kuullessaan hän saa tietää tahtosi, ja sen kuullessaan ymmärtää eksytettyjen ihmisten puheet. Ja tee näistä sanoista ikäänkuin välittäjä, niin että et puhu suoraan hänelle, mikä ei ole soveliasta, äläkä lähetä niitä ilman minua mihinkään, missä hän voisi ne kuulla, vaan kaunista ne suloisin soinnuin, joissa minä esiinnyn joka kerta kun on tarvis". Ja lausuttuaan nämä sanat hän katosi, ja uneni särkyi. Mutta muistellessani minä huomasin, että tämä näky oli ilmaantunut minulle päivän yhdeksännellä hetkellä; ja ennenkuin lähdin siitä huoneesta, päätin sepittää ballatan,[20] jossa noudattaisin herrani määräyksiä, ja niin laadin tämän ballatan, joka alkaa: Ballata, käy nyt.

Ballata I.

Ballata, käy nyt luokse valtiaan, luo donnan lähde hänen seurassansa, niin että Amor armahani kanssa sun pyynnöstäsi pääsee haastamaan.

Sa lähdet, lauluni, niin luontevasti, kai huoletonna siksi sun yksinäskin tielle päästää voisi. Vaan matkata jos mielit varmemmasti, käy Amor kumppaniksi, ei ilman ehkä lähtös viisas oisi, siks että donna, jonka kuullen laulat, on suuttunut, sen varmaan uskon, mulle. Ja jollei Amor myötäs oisi, sulle, ma pelkään, koituis häpeätä vaan.

Ja laula sitten sulosäveleitä, kun donnaa lähenette ja pyyntös uskot Lempeyden huomaan: "Madonna, käskijäni pyytää teitä, jos suinkin suvainnette, hänelle armostanne anteeks suomaan. On Amor tässä, joka mielin määrin vie värin hältä sulojenne vuoksi. Vaikk' Amor hänet neuvoi toisen luoksi, ei sydämensä muutu milloinkaan".

"Madonna", lausu, "sydän ollut hällä on uskossansa luja. Vain teitä palvellut hän on jo varhain, ja mieli muuttunut ei kestävällä". Jos empii lausuttuja, kyll' Amor vastaa, hällä tieto parhain. Ja viimein vielä lausu harras pyyntö: jos anteeks suominen on työläs hälle, hän kuolon määrätköhön lempijälle, ja nöyrin mielin kuljen kuolemaan.

Ja lausu hälle, ken on säälin avain (hänt' älä ennen jätä, hän, Amor, hyvin puhuu puolestani): "Ah, vuoksi laulelmaini lumoavain sa seuraa donnaa tätä ja kuvaa tarkoin mieli laulajani". Ja jos hän pyyntös tähden anteeks antaa, suo katseen lempeän se näyttää mulle. Nyt lähde, lauluni, jo suon sen sulle, ja retkes johtakohon kunniaan.

Tämä ballata jakautuu kolmeen osaan: ensimäisessä ilmoitan sille, minne sen on lähdettävä, ja rohkaisen sitä, jotta se lähtisi varmempana, ja sanon kenen seuraan sen on liityttävä, jos se tahtoo turvassa kulkea ja ilman mitään vaaraa; toisessa sanon mitä sen tulee antaa tiedoksi; kolmannessa annan sille luvan lähteä milloin mielii ja uskon onnen käsiin sen retken. Toinen osa alkaa tästä: Ja laula sitten, kolmas tästä: Nyt lähde, lauluni.

Tässä saattaisi joku vastustaa minua ja sanoa, ettei voi tietää keneen kohdistuu puheeni toisessa persoonassa, koska ballata ei muuta ole kuin ne sanat, jotka lausun; ja siksi sanon, että aion sellaisen epäilyksen hälventää ja selvittää eräässä vieläkin hämärämmässä paikassa tätä kirjaa; ja silloin ymmärtäköön tämänkin kohdan se, joka tässä on epätietoinen tai joka tahtoisi vastustaa minua mainitulla tavalla.

XIII

Tämän edelläkuvatun näyn jälkeen, kun jo olin sepittänyt ne säkeet, jotka Amor oli käskenyt minun sepittää, alkoivat monet ja erilaiset ajatukset ahdistaa ja kiusata minua, kukin melkein kumoamattomasti; ja näistä ajatuksista varsinkin neljä tuntui häiritsevän elämäni rauhaa. Yksi niistä oli tämä: Hyvä on Rakkauden herruus, koska se pitää uskollisensa mielen poissa kaikesta halvasta. Toinen oli tämä: Hyvä ei ole Rakkauden herruus, sillä mitä uskollisempi hänen palvelijansa on, sitä raskaampia ja tuskallisempia kohtaloita hänen on kestettävä. Kolmas oli tämä: Rakkauden nimi on niin suloinen kuulla, että mahdottomalta minusta tuntuu, että sen oma vaikutus useimmissa asioissa olisi muuta kuin suloinen, koska nimet vastaavat nimitettyjä asioita, niinkuin kirjoitettu on: Nomina sunt consequentia rerum.[21] Neljäs oli tämä: Donna, jonka tähden Rakkaus niin pitää sinua pauloissaan, ei ole niinkuin muut donnat, jotta keveästi luopuisi ajatuksestaan, ja kaikki ne ahdistivat minua, niin että olin kuin se, joka ei tiedä mitä tietä lähtisi vaeltamaan, ja joka tahtoisi kulkea eikä tiedä minne kulkisi; ja jos ajattelin haluavani etsiä niille yhteisen tien, nimittäin sellaisen, jolla ne kaikki tekisivät sovinnon, oli se tie minulle hyvin vastenmielinen, nimittäin Säälin huutaminen avukseni ja sen käsiin antautuminen. Ja kun vielä viivyin tässä tilassa, sain halun kirjoittaa siitä loppusointuisia säkeitä, ja sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: On Amorista.

Sonetti VI

On Amorista kaikki aatokseni, vaan riitaiset ne ovat keskenään: yks käskee lemmen valtaa kärsimään, taas toinen mulle näyttää hulluuteni.

Tuo armaat toiveet yksi mieleheni, yks silmät usein kastaa yltänään; kaikk' armon pyyntöön käyvät mielellään väristen arkuudesta sydämeni.

En tiedä siis, ma mistä alottaisin, ma laulaa tahtoisin, vaan puuttuu sana; niin lemmen harha vanginnut on mielen.

Jos tahdon löytää sopusoinnun kielen, saan käyttää vihollistain auttajana, madonnaa Säälin, jolta lohdun saisin.

Tämän sonetin voi jakaa neljään osaan: ensimäisessä sanon ja esitän, että kaikki ajatukseni ovat Rakkaudesta, toisessa sanon, että ne ovat erilaisia ja kerron niiden erilaisuuden; kolmannessa sanon, missä kohden kaikki näyttävät soveltuvan yhteen; neljännessä sanon, että tahtoessani runoilla Rakkaudesta en tiedä miltä taholta ottaisin aiheen, ja että jos tahdon ottaa aihetta kaikista neljästä, minun täytyy kutsua avuksi vihollistani, madonna Sääliä; ja sanon "madonna", ikäänkuin puhuisin halveksien. Toinen osa alkaa tästä: Vaan riitaiset; kolmas tästä: Kaikk' armon pyyntöön; neljäs tästä: En tiedä siis.

XIV

Näiden eri ajatusten taistelun jälkeen tapahtui, että tämä armain tuli paikkaan, jonne oli kokoontunut monta viehättävää donnaa, ja siihen paikkaan vei minut eräs ystäväni, uskoen tuottavansa minulle suurta iloa, kun saattoi minut sinne, missä niin monta donnaa esiintyi kauneudessaan. Ja kun en oikein tiennyt mihin minut vietiin, ja koska luotin henkilöön, joka olikin tuonut ystävänsä perikadon partaalle, sanoin hänelle: "Minkätähden olemme tulleet näiden donnain luo?" Silloin hän sanoi: "Pitääksemme huolta siitä, että heitä arvokkaasti palvellaan." Ja tosi on, että he olivat kokoontuneet sinne seuraksi eräälle jalolle donnalle, joka sinä päivänä oli viettänyt häitä, ja mainitun kaupungin tavan mukaan heidän nyt piti olla hänen seuranaan, kun hän ensi kerran istui pöytään vastavihityn miehensä talossa. Niinpä minä, uskoen tekeväni mieliksi ystävälleni, päätin jäädä palvelemaan näitä donnia hänen seurassaan. Ja juuri kun olin tehnyt päätökseni, olin tuntevinani ihmeellisen vavistuksen alkavan rinnassani vasemmalla puolella ja leviävän äkkiä kaikkiin ruumiini jäseniin. Silloin, sen sanon, nojauduin toisten huomaamatta maalaukseen, joka ympäröi huonetta, ja peläten jonkun nähneen, että vapisin, nostin silmäni, katsahdin naisiin ja näin heidän keskellään tuon armaimman Beatricen. Silloin aistimieni henget niin tuhoutuivat sen voiman kautta, jonka Rakkaus anasti havaitessaan olevansa niin lähellä tuota armainta donnaa, ettei niistä jäänyt elämään kuin näkemisen henget, ja nekin joutuivat välineittensä ulkopuolelle, koska Rakkaus tahtoi olla niiden jalossa paikassa katsellakseen ihmeellistä donnaa. Ja vaikka olinkin toinen kuin ennen, tuli minun kovin sääli noita pieniä henkiä, jotka vaikeroivat äänekkäästi ja sanoivat: "Jollei tuo noin singahduttaisi meitä paikaltamme, voisimme olla näkemässä tämän donnan ihmettä, niinkuin ovat toiset vertaisemme". Sanon, että monet näistä neidoista, huomatessaan haahmoni muuttumisen, alkoivat ihmetellä, ja puhellessaan tekivät minusta pilaa tuon armaimman kanssa, niin että tuo pettynyt, hyväuskoinen ystäväni otti minua kädestä, veti pois noiden donnain näkyvistä ja kysyi, mikä minun oli. Silloin minä vähän tyynnyin, kuolleet henkeni heräsivät eloon ja karkoitetut palasivat paikoilleen, ja minä sanoin ystävälleni nämä sanat: "Minä olen laskenut jalkani siihen kohtaan elämää, jonka toiselle puolelle ei saa enää mennä, jos mielii palata". Ja minä erosin hänestä ja palasin kyynelten huoneeseen, jossa sanoin itsekseni itkien ja häpeissäni: "Jos tuo donna tietäisi tilani, en usko että hän noin pilkkaisi minua, vaan uskon että hänet valtaisi suuri sääli". Ja siinä itkun vallassa päätin sepittää runon, jossa puhuisin hänelle ja selittäisin muotoni muuttumisen syyn, sanoen hyvin tietäväni, että se ei ole tunnettu, ja että jos se olisi tunnettu, herättäisi se toisessa sääliä, ja päätin sepittää nämä säkeet toivoen niiden sattumalta joutuvan hänen kuuluvilleen. Ja silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa: Mua toisten donnain kanssa.

Sonetti VII

Mua toisten donnain kanssa ivailette, vaan mistä johtuu, että aina on mun muotoni niin outo, onneton kun teitä katson, donna, muista ette.

Ei taitais Sääli, jos sen tietänette, mua vastaan jälleen käydä taistohon. On aina Amor hurja, pelvoton, kun huomaa että mua te lähenette;

Se silloin iskee henkiparkojani ja minkä surmaa, minkä pakoon ajaa, vain itse jääden teitä katsomaan.

Ma tällöin toiseks muutun muodoltani, en sentään niin, ett' oisi kuulo vajaa, vaan paenneitten itkut kuulla saan.

Tätä sonettia en tahdo jakaa osiin, koska jakoa ei tarvita muutoin kuin selittämään jaetun merkitystä; ja koska tämä on kyllin selkeä aiheensa vuoksi, josta jo on puhuttu, ei se kaipaa jakoa. Tosin kyllä niiden lauseiden joukossa, jotka ilmaisevat tämän sonetin aiheen, on kirjoitettuna hämäriä kohtia, nimittäin kun sanon että Rakkaus tappaa kaikki aistimieni henget ja että vain näön henget jäävät eloon, joskin joutuvat välineittensä ulkopuolelle. Ja tätä hämärää kohtaa on mahdoton tulkita sen, joka ei itse samassa asteessa ole Rakkauden vallassa; ja niille, jotka ovat, on päivänselvää, miten ratkaista hämärät kohdat. Ja siksi ei ole hyvä minun selvittää tällaista epätietoisuutta, koska puheeni sitä selvittäessä olisi joko turha tai tarpeeton.

XV

Muotoni oudon muuttumisen jälkeen tuli mieleeni muuan voimallinen ajatus, joka ei paljon minusta luopunut, vaan ahdisti minua alituiseen ja puheli tähän tapaan kanssani: "Koska kerran muutut niin naurettavan näköiseksi, kun olet lähellä tuota donnaa, miksi siis pyrit näkemään häntä? Entä jos hän kysyisi sinulta jotakin, mitähän voisit vastata, jos otaksutaan että kaikki kykysi olisivat siksi vapaina että sinusta olisi vastaamaan?" Ja tähän vastasi toinen, nöyrä ajatus ja sanoi: "Jollen kadottaisi kykyjäni ja jos olisin siksi vapaa että voisin vastata, sanoisin hänelle että niin pian kuin kuvittelen hänen ihmeellistä kauneuttaan, niin pian tulee minulle halu nähdä häntä, ja tuo halu on niin väkevä, että se surmaa ja hävittää muististani kaiken, mikä voisi nousta sitä vastaan; ja siitä syystä eivät kestetyt kärsimykset pidätä minua etsimästä hänen näkemistään". Ja tällaisten ajatusten johtamana minä päätin laatia runon, jossa puolustautuisin hänen edessään sellaista syytöstä vastaan ja kertoisin myös miten minun käy hänen lähellään; ja niin sepitin tämän sonetin, joka alkaa: Muu kaikki häipyy.

Sonetti VIII

Muu kaikki häipyy, mielessä mi mulla, kun saan sun nähdä, Ilo verraton. Vaan kun käyn luokses, läsnä Amor on ja kuiskaa: "Pois, tai turma eess' on sulla".

Saa kasvot syömen värin vaivatulla, ja turvaa etsii sydän hervoton, kun kesken väristyksen hurmion kivetkin huutaa: "Suo jo kuolon tulla!"

Se syntinen, ken minut nähdessään ei toisi tuskahani lohdutusta ja näyttäis mulle myötätuntoansa.

Vaan pilkkas surmaa säälin, heräämään min saanut ois tää katse kuolonmusta, kun silmät nähdä sois vain surmaajansa.

Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä sanon syyn, miksi en voi olla menemättä tämän donnan läheisyyteen; toisessa sanon, mitä minulle tapahtuu kun menen hänen lähelleen; ja tämä osa alkaa tästä: Vaan kun käyn luokses. Ja tämä toinen osa jakautuu vielä viiteen, viiden eri kertomuksen mukaan: sillä ensimäisessä kerron, mitä Rakkaus järjen neuvosta sanoo minulle, kun olen hänen lähellään; toisessa selitän sydämen tilan kasvojen esimerkin mukaan; kolmannessa sanon, kuinka kaikki varmuus minulta häviää, neljännessä sanon, että joka ei osoita minulle sääliänsä, tekee syntiä, sillä siitä olisi minulle jotakin lohdutusta; viimeisessä sanon minkävuoksi toisten pitäisi tuntea sääliä, nimittäin sen säälittävän ilmeen tähden, joka tulee silmiini; ja tämän säälittävän ilmeen tuhoaa, nimittäin estää näkymästä toisille, tuon donnan pilkka, joka houkuttelee samanlaiseen menettelyyn nekin, jotka muuten ehkä näkisivät tämän säälittävyyden. Toinen osa alkaa tästä: Saa kasvot; kolmas tästä: Kun kesken; neljäs: Se syntinen; viides: Vaan pilkkas.

XVI

Laadittuani tämän sonetin, teki mieleni vielä lausua sanoja, joissa kertoisin omasta tilastani neljä asiaa, joita en mielestäni ollut tätä ennen ilmaissut. Ensimäinen niistä on, että monet kerrat tunsin tuskaa, kun muistini yllytti mielikuvitusta miettimään mitä Amor minulle teki. Toinen on, että Rakkaus monet kerrat äkisti valtasi minut niin rajusti, ettei minussa jäänyt henkiin muuta kuin yksi ainoa ajatus, joka puhui tästä donnasta. Kolmas on, että kun tuo Rakkauden kamppailu minua ahdisti, riensin melkein värittömin kasvoin näkemään tuota donnaa, sillä uskoin että hänen näkemisensä pelastaisi minut tästä taistelusta, ja unohdin, kuinka minun aina kävi lähestyessäni niin suurta armautta. Neljäs on, että sellainen näkeminen ei ainoastaan jättänyt minua puolustuksetta, vaan lopulta tuhosi senkin vähän, mitä minussa oli henkeä. Ja niin sepitin sonetin, joka alkaa: Ma monta kertaa.

Sonetti IX

Ma monta kertaa mietin mielessäni sen tuskan tummuutta, jonk' Amor antaa, ja usein silloin säälin itseäni ja huokaan: "Voi, ken moist' on saanut kantaa".

Niin tuimaan Amor iskee sydäntäni, ett' aivan kosketan jo kuolon rantaa. Avuksi saan vain yhden hengistäni: se luoksein jää ja teistä puheen kantaa.

Ma hoivaa saamaan silloin kiiruhdan niin kalman kalvasna ja voimaa vailla, luotanne luulen lohdun noutavani.

Vaan kun ma nostan katseen ankean, väristä sydän alkaa sillä lailla, ett' on kuin elo virtais suonistani.

Tämä sonetti jakautuu neljään osaan, koska neljä asiaa on siinä kerrottuna; ja koska niistä on ylempänä puhuttu, en huoli muuta kuin erottaa osat alkusanojensa mukaan. Sanon siis, että toinen osa alkaa tästä: Niin tuimaan; kolmas tästä: Ma hoivaa saamaan; neljäs tästä: Vaan kun ma nostan.

XVII

Laadittuani nämä kolme sonettia, joissa puhuin tälle donnalle, päätin vaieta enkä enää sanoa mitään, koska ne kertoivat jo melkein koko tilani ja koska olin mielestäni jo ilmaissut itsestäni paljonkin; mutta vaikka tästälähin ainiaaksi vaikenin puhumasta hänelle, oli minun ryhdyttävä uuteen aiheeseen, jalompaan kuin entinen. Ja koska uuden aiheen alkusyy on viehättävä kuulla, kerron sen, niin lyhyesti kuin voin.

XVIII

Koska jo monet henkilöt olivat ulkomuodostani ymmärtäneet sydämeni salaisuuden, niin myöskin eräät donnat, jotka olivat kokoontuneet iloitsemaan toistensa seurasta, tiesivät hyvin sydämeni tunteet, sillä jokainen heistä oli ollut näkemässä useita tappioitani; ja kun minä kuljin heidän läheltään ikäänkuin sattuman johtamana, kutsui eräs noista armaista naisista minua. Donna, joka oli minua kutsunut, oli puheissaan hyvin herttainen, niin että kun olin tullut heidän eteensä ja näin että tuo armain donnani ei ollut heidän joukossaan, tervehdin heitä tyyntyneenä ja kysyin mitä he suvaitsivat. Donnia oli monta, ja heidän joukossaan muutamia, jotka nauroivat keskenään. Oli toisia, jotka katselivat minua, odottaen mitä tulisin sanomaan. Oli toisia, jotka puhelivat keskenään. Näistä yksi, kääntäen silmänsä minua kohti ja kutsuen minua nimeltä, lausui nämä sanat: "Mitä tarkoitusta varten rakastat tuota donnaasi, koska et voi kestää hänen läheisyyttään? Sano se meille, sillä varmaan on sellaisen rakkauden tarkoitus ylen erikoinen". Ja kun hän oli sanonut minulle tämän, niin näkyi ettei ainoastaan hän, vaan kaikki toisetkin alkoivat odottaa vastaustani. Silloin sanoin nämä sanat heille: "Donnat, rakkauteni tarkoituksena oli ennen tuon donnan tervehdys, josta kenties puhutte, ja siinä asui autuus, joka oli kaikkien toiveitteni päämäärä. Mutta sen jälkeen kun hän on nähnyt hyväksi evätä minulta tervehdyksensä, niin herrani Rakkaus, ja siitä hänelle kiitos, on kätkenyt kaiken autuuteni siihen, mikä ei minulta voi kadota". Silloin nuo donnat alkoivat puhella keskenään, ja niinkuin väliin näemme veden lankeavan maahan kauniilla lumella sekoitettuna, niin olin kuulevinani heidän sanojensa putoilevan huokauksilla sekoitettuina. Ja kun he olivat vähän aikaa puhuneet keskenään, sanoi minulle vielä tuo sama donna, joka oli ensin puhunut, nämä sanat: "Me pyydämme sinua kertomaan meille, missä on tuo autuutesi". Ja minä vastasin hänelle ja sanoin ainoastaan: "Runoissa, jotka ylistävät donnaani". Silloin vastasi tuo, joka minua puhutteli: "Jos toden sanoisit, niin toisessa mielessä olisit laatinut ne säkeet, jotka olet sepittänyt tulkitsemaan omaa tilaasi". Ja silloin minä, ajatellen noita sanoja, lähdin heidän luotaan kuin häpeissäni, ja puhelin itsekseni: "Koska sellainen autuus asuu niissä sanoissa, jotka ylistävät donnaani, miksi olen siis muuta puhunut?" Ja niin päätin tästälähin aina ottaa lauluni aiheeksi sellaista, joka olisi tuon armaimman ylistystä; ja paljon ajatellessani asiaa, tuntui minusta että olin ryhtynyt aiheeseen, joka oli minulle liian korkea, enkä rohjennut alkaa; ja niin vietin muutamia päiviä halaten runoilla ja peljäten alkaa.

XIX

Tapahtui sitten, että kulkiessani erästä tietä, jonka varrella virtasi hyvin kirkas joki, valtasi mieleni sellainen runointo, että aloin miettiä minkä muodon valitseisin, ja ajattelin etten voisi puhua hänestä, jollen puhuisi naisille toisessa personassa, eikä joka donnalle, vaan ainoastaan niille, jotka ovat armaita naisia eivätkä ainoastaan naisia. Silloin, sen sanon, puhui kieleni kuin liikkuen itsestään ja sanoi: "Ah naiset, joill' on tieto lemmen taian". Nämä sanat kätkin mieleeni suuresti iloissani, ajatellen ottaa ne runoni alkusäkeiksi, ja palattuani mainittuun kaupunkiin ja ajateltuani muutamia päiviä aloitin sitten canzonen, joka alkaa näillä sanoilla ja jonka rakenne käy selville alempana olevasta jaoituksesta.

Canzone I

Ah naiset, joill' on tieto lemmen taian,[22] nyt donnastani teille laulaa soisin; ei että häntä kyllin kiittää voisin, vaan mieli huojentuupi laulaessa. Se kuulkaa, kun ma muistan arvoansa, niin Amor syömen valtaa suloisesti, jo että — sen jos laulun taito kesti — rakastuis muutkin mua kuunnellessa. Vaan niinpä ylvähästi laula en: ett' arkuus estäis laulun luontumasta. Ma kerron olennostaan armahasta — on laulu halpa, donnaan verraten — vain teille, neiet, donnat lempiväiset, ei kelpaa kuulijoiksi syömet jäiset.

Näin enkel-ääni Taivaan Viisaudelle anellen virkkaa: "Herra, maailmassa ma suuren ihmeen näen loistamassa; se sielu on, min valo tänne ehtii". Ja taivaan joukot, joilt' ei muuta puutu kuin sielu tuo, nyt pyytää Herraltansa hartaina häntä pyhäin kaikkein kanssa; vain Sääli puolestamme kyynelehtii. Ja itse Herra tämän kuullessaan näin lausuu: "Rakkahani, rauha teille! Jää toivehenne vielä elon teille, miss' yksi pelkää hänen kuoloaan ja viestin viepi hornaan:[23] 'Lapset turman, ma nähnyt olen autuaitten hurman'."

Ilossa taivaan donnaa ikävöidään; nyt laulan teille hänen tenhoansa. Ken mielii armas olla, seurassansa hän käyköön, sillä syömeen halpaan turmaa ja jäätä henkii donnan tullen Amor, se kaikki nurjat aivoitukset estää. Vaan joka donnan silmäystä kestää, sen jalommaks se muuttaa taikka surmaa. Ja arvokas ken donnan nähdä saa, tuon hyvyyden hän tuntee hurmauksen, saa siitä nöyryyden ja vapahduksen ja kaiken nurjamielen unhottaa. On donnallani tääkin armo Herran: ei huku, ken sai hälle haastaa kerran.

Näin lausuu Amor: "Kuinka kuolevainen noin saikin muodon puhtahan ja armaan?", ja donnaa katsoo, päättää Luojan varmaan hänestä vielä luovan ihmeen uuden. On helmen kuulto hänen kasvoillansa, mi naista kaunistaa, ei liikanainen. Hän korkeint' on, min laati luonto mainen, on mitta, määrä kaiken ihanuuden. Ja palavaiset henget rakkauden ne kevein siivin silmistänsä liitää, ne katsojalle silmun silloin kiitää ja tiensä löytää suoraan syömehen. On itse Amor huulten kaartehessa, soaistuu silmä sitä katsellessa.

Canzone, tiedän että kuljet laulain monelle donnalle sa matkallasi. Sua neuvon nyt, kosk' olen vaalijasi, sa Lemmen tytär koruton ja nuori. Näin pyydä kaikkialla, minne saavut: "Tie mulle neuvokaa, on määrä mulla sen luo, jonk' ylistystä laulan, tulla". Sa turhaan viipymättä tielles suori, et halpain luona aikaella saa, vaan pyri aina seuraan arvollisten, luo miesten, donnain jalomiettehisten, ne nopsaan kulkuhun sua kiiruhtaa. Amoren löydät hänen seurastansa, vie viesti hälle uskolliseltansa.

Tämän canzonen, jotta se paremmin ymmärrettäisiin, jaoitan taidokkaammin kuin aikaisemmat runot. Ja senvuoksi teen siitä ensin kolme osaa: ensimäinen osa on seuraavien sanojen esipuhe; toinen on aiheen käsittely; kolmas on ikäänkuin edellisten säkeitten palvelija. Toinen alkaa tästä: Näin enkelääni; kolmas tästä: Canzone, tiedän. Ensimäinen osa jakautuu neljään: ensimäisessä sanon, kenelle tahdon laulaa donnastani ja minkätähden tahdon laulaa; toisessa sanon, miltä itsestäni tuntuu kun ajattelen hänen armauttaan, ja kuinka runoilisin, jollen kadottaisi uskallustani; kolmannessa sanon, millä tavalla uskon voivani laulaa hänestä niin että pelkuruus ei minua estä; neljännessä toistan vielä, kenelle aion tästä laulaa, ja sanon syyn, miksi laulan juuri heille. Toinen alkaa tästä: Se kuulkaa; kolmas tästä: Vaan niinpä ylvähästi; neljäs: Vain teille, neiet, donnat. Kun sitten sanon: Näin enkelääni, alan laulaa tästä donnasta. Ja tämä osa jakautuu kahteen: ensimäisessä sanon, mitä hänestä ajatellaan taivaassa; toisessa sanon, mitä hänestä ajatellaan maan päällä, tässä säkeessä: Ilossa taivaan. Tämä toinen osa jakautuu kahteen; sillä ensimäisessä puhun hänestä, mitä tulee hänen sielunsa jalouteen, ja kerron jotakin hänen hyveittensä voimasta, joka saa alkunsa hänen sielustaan; toisessa puhun hänestä, mitä tulee hänen ruumiinsa jalouteen, ja kerron jotakin hänen kauneudestaan, alkaen tästä: Näin lausuu Amor. Tämä toinen osa jakautuu kahteen: sillä ensimäisessä puhun erinäisistä suloista, jotka kuuluvat koko olemukseen, toisessa puhun erinäisistä suloista, jotka kuuluvat määrättyihin osiin olemusta, alkaen tästä: Ja palavaiset. Tämä toinen osa jakautuu kahteen: sillä ensimäisessä puhun silmistä, jotka ovat rakkauden alku; toisessa puhun suusta, joka on rakkauden päämäärä. Ja jotta tässä loittonisi kaikkinainen halpa ajatus, muistakoon lukija, mitä yllä on kirjoitettu, nimittäin että tuon donnan tervehdys, joka oli hänen suunsa tekoja, oli toiveitteni päämäärä, niin kauan kuin taisin sen saada. Kun sitten sanon: Canzone, tiedän, liitän runooni stanzan, joka on ikäänkuin toisten palvelijatar ja jossa sanon mitä toivon tältä canzoneltani; ja koska tämä viimeinen osa on helppo ymmärtää, en huoli ryhtyä enempiin jaoituksiin. Sanon kyllä, että jos enemmän tahtoisin avata tämän canzonen merkitystä, tulisi käyttää tarkempia jaoituksia; mutta jos joku ei ole siksi älykäs että voisi sen ymmärtää näiden jo tehtyjen avulla, en ole pahoillani vaikka hän jättääkin sen sikseen, sillä totisesti pelkään jo liiankin monelle ilmaisseeni sen merkityksen vain näiden jaoitusten kautta, jos nimittäin niin sattuisi, että monet joutuisivat niitä kuulemaan.

XX

Kun tämä canzone oli hiukan levinnyt ihmisten keskuuteen ja eräs ystäväni oli sattunut kuulemaan sen, teki hänen mieli pyytää minua sanomaan hänelle, mikä Rakkaus on, sillä hän oli ehkä kuulemiensa säkeitten perusteella ruvennut toivomaan minusta suurempia kuin ansaitsin. Ja niinpä minä, ajatellen että tuollaisen runon jälkeen oli kaunista vähäisen puhua Rakkaudesta ja että ystävän mieltä oli noudatettava, päätin sepittää runon, jossa puhuisin Rakkaudesta; ja silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa: On yhtä Rakkaus ja sydän jalo.

Sonetti X

On yhtä Rakkaus ja sydän jalo; niin viisas[24] kerran lausui laulussaan. Kuin sielu järkevä ja järjen valo, ei voi ne olla ilman toisiaan.

Kun alttiin luonnon täyttää lemmen palo, se Amorista saapi valtiaan, ja Amorille aukee syömen talo, miss' uinuu kauan taikka hetken vaan.

Kun näkyy sitten sulot naisen armaan, ne silmää miellyttää, ja halu vieno syömessä syttyy omaks saamiseen,

niin kauan viivähtää se, kunnes varmaan jo havahtuu tuo lemmen henki hieno. Näin mieskin tehoo naisen sydämeen.

Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä puhun Rakkaudesta, mikäli se ilmenee mahdollisuutena, toisessa puhun siitä, mikäli se mahdollisuudesta muuttuu teoksi. Toinen alkaa tästä: Kun näkyy. Ensimäinen jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä sanon, missä esineessä on tämä mahdollisuus, toisessa sanon, kuinka tämä esine ja voima luodaan olemaan, ja kuinka toinen suhtautuu toiseen niinkuin muoto aineeseen. Toinen alkaa tästä: Kun alttiin luonnon. Kun sitten sanon: Kun näkyy sitten, ilmaisen kuinka tämä mahdollisuus muuttuu teoksi, ja ensin kuinka se muuttuu miehessä, sitten kuinka se muuttuu naisessa, alkaen tästä: Näin mieskin.

XXI

Käsiteltyäni rakkautta yllämainituissa säkeissä tuli minulle halu sepittää, myöskin tämän armaimman ylistykseksi, runo, jossa osoittaisin kuinka hänen kauttaan havahtuu tämä Rakkaus, ja kuinka se ei ainoastaan herää siellä missä se nukkuu, vaan kuinka hän, ihmeellisesti vaikuttaen, saa sen tulemaan sinnekin missä se ei piile mahdollisuutena. Ja silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa: On donnallani Rakkaus silmissään.

Sonetti XI

On donnallani Rakkaus silmissään, hän kaiken jaloks muuttaa katsomalla. Vain häneen silmät kääntyy kaikkialla, ja tervehdys saa syömet värjymään.

Mies silmät maahan luo, ja syntejään jo huokaa katsannolla kalvahalla. Masentuu viha donnan katseen alla. Oi käykää, neidot, häntä kiittämään.

Saa kaikki nöyrät, vienot ajatukset se mielehen, ken donnan äänen kuuli, ken hänet kohtas, ylistetty on.

Ei arvaa muisti, kuvaa kertomukset, hän miltä näyttää hymyisenä huuli: kuin ihme on se, uusi, verraton.

Tässä sonetissa on kolme osaa. Ensimäisessä sanon, kuinka tämä donna muuttaa mainitun mahdollisuuden teoksi, silmiensä verrattoman vaikutuksen mukaisesti; ja kolmannessa sanon tämän saman, hänen suunsa verrattoman vaikutuksen mukaisesti, ja näiden kahden osan välissä on pieni osa, joka ikäänkuin pyytää apua edelliselle ja seuraavalle ja alkaa tästä: Oi käykää, neidot. Kolmas alkaa tästä: Saa kaikki nöyrät. Ensimäinen jakautuu kolmeen, sillä ensimäisessä sanon, kuinka hänellä on voima tehdä lempeäksi kaikki mitä näkee, ja tämä merkitsee samaa kuin Rakkauden saattaminen mahdollisuudeksi siinä missä sitä ei ole, toisessa sanon, kuinka hän muuttaa teoksi Rakkauden kaikkien niiden sydämissä, jotka hän näkee; kolmannessa sanon, mikä voimallinen vaikutus hänellä sitten on heidän sydämiinsä. Toinen alkaa tästä: Vain häneen; kolmas tästä: Ja tervehdys. Kun sitten sanon: Oi käykää, neidot, teen ymmärrettäväksi, kenelle puheeni tarkoitan, kutsuen donnia avukseni kunnioittamaan häntä. Kun sitten sanon: Saa kaikki nöyrät, ilmaisen tuon saman, mikä on sanottu ensimäisessä osassa, hänen suunsa kahden teon mukaisesti, joista toinen on hänen suloinen puheensa ja toinen hänen ihmeellinen hymyilynsä, vaikka en jälkimäisestä sanokaan, kuinka se vaikuttaa sydämiin, koska muisti ei voi tallettaa sitä eikä sen vaikutuksia.

XXII

Kun tämän jälkeen oli kulunut muutamia päiviä, näki hyväksi kunnian Herra, joka ei itseltäänkään kieltänyt kuolemaa, että se mies,[25] joka oli antanut elämän niin suurelle ja silminnähtävälle ihmeelle, kuin oli tuo jalo Beatrice, erkani tästä elämästä ja lähti iäiseen kunniaan totisesti. Ja koska tuollainen ero tuottaa murhetta niille, jotka jäävät ja jotka ovat olleet lähtevän ystäviä, eikä mikään ystävyys ole niin läheinen kuin hyvän isän hyvää lasta ja hyvän lapsen hyvää isää kohtaan, ja koska tämä donna oli hyvyyden korkeimmalla asteella ja hänen isänsä, niinkuin monet uskovat ja tosi on, oli suuressa määrin hyvä, on ilmeistä että mitä katkerin murhe valtasi tämän donnan. Ja koska mainitun kaupungin tavan mukaan naiset naisten ja miehet miesten kanssa kokoontuvat yhteen sellaisen surun sattuessa, oli paljon naisia tullut siihen paikkaan, missä tämä Beatrice itki haikeasti; ja kun minä näin eräitten donnien palaavan hänen luotaan, kuulin heidän puhuvan tuosta armaimmasta, kuinka hän vaikeroi; ja heidän puheistaan kuulin nämä sanat: "Totisesti hän itkee niin, että pitäisi sääliin kuolla sen, joka häntä katselee". Silloin nämä naiset kulkivat ohi, ja minä jäin sellaisen surun valtaan, että kyynelet väliin kostuttivat kasvojani, mitä koetin kätkeä nostamalla useasti kädet silmilleni; ja jollen olisi odottanut kuulevani vieläkin puhuttavan hänestä, sillä olin paikassa, josta kulkivat useimmat hänen luotaan palaavat naiset, olisin kätkeytynyt kohta kun kyynelet olivat minut vallanneet. Ja kun siis vielä viivyin samassa paikassa, kulki taas ohitseni naisia, jotka käydessään puhuivat keskenään ja sanoivat: "Kuka meistä voisi koskaan enää olla iloinen, kun olemme kuulleet tuon donnan puhuvan niin säälittävästi". Heidän jälkeensä tuli toisia donnia, jotka sanoivat kulkiessaan: "Tuo tuossa ei itke enemmän eikä vähemmän kuin jos olisi nähnyt hänet, niinkuin me olemme". Sitten toiset sanoivat minusta: "Katsokaa tuota, joka ei ole enää itsensä näköinen, niin hän on muuttunut". Ja niin kuulin, näiden naisten kulkiessa ohi, puheita hänestä ja minusta siihen tapaan kuin kerrottu on. Sentähden myöhemmin, ajatellessani, päätin sepittää runon, koska minulla oli siihen arvokas aihe, ja siihen runoon sisällyttää kaiken, mitä olin kuullut noilta naisilta; ja koska mielelläni olisin tehnyt heille kysymyksiä, jollei sellainen olisi ollut sopimatonta, asetin aiheeni, ikäänkuin olisin kysynyt heiltä ja he vastanneet minulle. Ja minä laadin kaksi sonettia; ensimäisessä kysyn, niinkuin olisin tahtonut kysyä; toisessa sanon heidän vastauksensa, kertoen sen, mitä olin heiltä kuullut, ikäänkuin he olisivat sanoneet sen minulle vastaukseksi. Ja aloitin ensimäisen: Te, joilla muoto on niin murheinen; ja toisen: Sa lietkö tuo, ken ennen useasti.

Sonetti XII

Te, joilla muoto on niin murheinen, ja pääkin painuu tuskan miettehistä, te mistä tänne saavutte ja mistä sai kasvonne tuon säälin kuultehen?

Te donnammeko näitte vienoisen, min katseess' Amor kostuu kyynelistä? Oi, sanokaa se mulle, vilpillistä ei mitään teissä, sydän tuntee sen.

Jos suuren surun luota käytte tänne, mun vierelläni hetki viipykää ja mitään älkää salatko te multa.

Ma itkun jäljet näen silmissänne, mun sydämeni siitä säikähtää, niin katsehenne näyttää kiusatulta.

Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä kutsun näitä naisia ja kysyn, tulevatko he hänen luotaan, sanoen niin luulevani, koska he palaavat ikäänkuin täynnänsä armautta; toisessa pyydän heitä puhumaan minulle hänestä. Toinen alkaa tästä: Jos suuren surun.

Seuraa sitten toinen sonetti, niinkuin edellä olemme kertoneet.

Sonetti XIII

Sa lietkö tuo, ken ennen useasti on donnastamme meille haastellut? on äänes tuttu, mutta muuttunut oot toiseks muodoltasi siitä asti.

Ja miksi itket nyt niin katkerasti, kuin itseäs ois murhe kohdannut? Liet hänen kyyneleitään katsellut, kun surun vallass' oot noin vaikeasti.

Suo meidän käydä itkein, allapäin (se syntinen, ken lohduttaisi meitä), me kuulimme, kun puhui nyyhkyttäin

hän, jonka kasvoja ei Sääli heitä. Ken kauan katsellut ois häntä näin, ois varmaan kuollut kesken kyyneleitä.

Tässä sonetissa on neljä osaa, koska neljällä tavalla puhuivat donnat, joiden puolesta vastaan, ja koska ne jokseenkin käyvät selville ylempänä, en ryhdy kertomaan osien sisällystä, ja senvuoksi vain eroitan ne. Toinen alkaa tästä: Ja miksi itket; kolmas: Suo meidän käydä; neljäs: Hän, jonka kasvoja.

XXIII

Pari päivää tämän jälkeen tapahtui, että erääseen kohtaan olemustani tuli tuskallinen sairaus, jonka vuoksi kärsin mitä katkerinta kipua herkeämättä yhdeksän päivää; ja se saattoi minut sellaiseen heikkouden tilaan, että minun täytyi olla niinkuin ne, jotka eivät voi liikkua. Sanon, että yhdeksäntenä päivänä, kärsiessäni melkein sietämättömiä tuskia, tuli tyköni ajatus, joka koski donnaani. Ja kun olin hetken ajatellut häntä, palasin ajattelemaan omaa haurasta elämääni, ja nähdessäni kuinka vähäinen on sen kestävyys, vaikka se tervekin olisi, aloin itsekseni itkeä suurta surkeuttani. Raskaasti huoaten sanoin itsekseni: "Välttämätöntä on, että armahin Beatricekin kerran kuolee". Ja silloin jouduin niin ankaran hämmennyksen valtaan, että suljin silmäni ja aloin hourailla niinkuin mielisairas ihminen ja kuvitella tähän tapaan. Mielikuvitukseni harhailun alkaessa tuli näkyviini eräitä naisen kasvoja, hiukset hajalla, ja ne sanoivat minulle: "Sinäkin kuolet". Ja näiden naisten jälkeen tuli näkyviini eräitä kasvoja, muodottomia ja kauheita nähdä, jotka sanoivat minulle: "Sinä olet kuollut". Ja kun mielikuvitukseni näin rupesi harhailemaan, jouduin siihen, etten tiennyt missä olin; ja olin näkevinäni naisten kulkevan hajalla hapsin ja itkien pitkin tietä, kumman surullisina; ja oli kuin aurinko olisi pimennyt, niin että tähdet tulivat näkyviin sen värisinä, että arvelin niiden itkevän; ja minusta näytti, että linnut, jotka ilmassa lensivät, putosivat kuolleina alas, ja että tapahtui sangen suuria maanjäristyksiä. Ja kun ihmettelin tuollaista mielikuvaa, ja kovin pelkäsin, olin näkevinäni erään ystävän, joka tuli sanomaan minulle: "Etkö siis tiedä? sinun ihmeellinen donnasi on erinnyt tästä ajallisesta elämästä". Silloin aloin itkeä hyvin haikeasti, enkä itkenyt ainoastaan unissani, vaan itkin silmilläni, kylpien todellisissa kyynelissä. Minä kuvittelin katsovani taivasta kohti, ja olin näkevinäni parven enkeleitä, jotka palasivat korkeuteen, ja heidän edessään oli pienoinen, hohtava pilvi. Minusta tuntui että nuo enkelit lauloivat kunnian virttä, ja luulin kuulevani, että heidän laulunsa sanat olivat nämä: Osanna in excelsis; enkä muuta kuullut. Silloin minusta tuntui, että sydän, jossa oli niin paljon rakkautta, sanoi minulle: "Tosi on, että kuolleena lepää donnamme". Ja senvuoksi olin lähtevinäni katsomaan ruumista, jossa oli asunut tuo jalo ja autuas sielu; ja niin väkevä oli harhaileva mielikuvitukseni, että se näytti minulle tuon donnan vainajana; ja minä näin, kuinka naiset verhosivat hänet, nimittäin hänen päänsä, valkealla hunnulla; ja minusta näytti, että hänen kasvoillaan oli sellainen nöyryyden ilme, kuin olisivat ne sanoneet: "Minä saan katsella rauhan alkulähdettä". Tätä kuvitellessani tuli mieleeni sellainen nöyryys hänen näkemisensä vuoksi, että kutsuin kuolemaa ja sanoin: "Suloisin kuolema, tule tyköni äläkä ole minulle kova, sillä lempeä täytynee sinun olla käytyäsi sellaisessa paikassa. Tule tyköni, koska suuresti sinua halajan; ja sinä olet näkevä, että jo kannan sinun väriäsi". Ja kun olin nähnyt suoritettavan kaikki ne surulliset menot, jotka ruumiin ääressä ovat tapana, olin palaavinani huoneeseeni, ja siellä katsoin taivasta kohti; ja niin voimakas oli mieleni harha, että itkien aloin sanoa todellisella äänellä: "Oi sinä kaunehin sielu, autuas se, joka sinut näkee". Ja kun lausuin nämä sanat tuskaisin nyyhkytyksin ja kutsuen Kuolemaa tyköni, niin eräs nuori ja lempeä nainen, joka oli vuoteeni vieressä ja joka luuli itkuni ja sanojeni johtuvan vain sairauden tuskasta, peljästyi suuresti ja alkoi itkeä. Ja silloin toiset naiset, jotka olivat huoneessa, huomasivat itkuni, kun näkivät hänenkin itkevän; ja senvuoksi he lähettivät pois tuon donnan, joka oli minulle mitä läheisin sukulainen, ja tulivat luokseni herättääkseen minut, koska luulivat minun näkevän unta, ja sanoivat minulle: "Älä nuku enää" — ja: "Älä pelkää". Ja kun he puhuivat minulle noin, keskeytyi tuo voimakas mielen harha sillä tavoin, että tahdoin sanoa: "Oi Beatrice, siunattu ole sinä", ja olin jo sanonut: "Oi Beatrice", kun toinnuin ja avasin silmäni, ja näin että olin ollut harhan vallassa. Ja vaikka lausuinkin tämän nimen, oli ääneni niin murtunut itkun nyyhkytyksistä, että nuo donnat eivät voineet minua kuulla, mikäli minusta näytti; ja vaikka olinkin suuresti häpeissäni, sai kuitenkin jokin Rakkauden kehoitus minut kääntymään heihin. Ja nähdessään minut he rupesivat sanomaan keskenään: "Tuo näyttää vainajalta", ja: "Koettakaamme lohduttaa häntä"; ja he lausuivatkin minulle monta lohdutuksen sanaa ja väliin kysyivät mitä olin peljännyt. Senvuoksi minä hiukan tyyntyneenä ja ymmärtäen, että mielikuvitukseni vain oli harhaillut, vastasin heille: "Minä sanon teille, mikä minun oli". Silloin kerroin heille alusta loppuun saakka, mitä olin nähnyt, mainitsematta kuitenkaan tuon armaimman nimeä. Sitten, parannuttuani tästä sairaudesta, päätin kirjoittaa runon siitä, mitä minulle oli tapahtunut, koska se mielestäni oli lemmekästä kuultavaa, ja senvuoksi sepitin siitä tämän canzonen: Ol' luonain neito nuori, lempeä, jonka järjestys on sellainen kuin ilmenee alempana olevasta jaoituksesta.

Canzone II

Ol' luonain neito nuori, lempeä ja kaunistettu hyvyydellä naisen, kun kutsuin Kuolemata useasti. Hän näki silmissäni sääliä, hän kuuli puheet kummat hourivaisen ja säikähti ja itki haikeasti. Tuon toiset donnat näki, minut huomas, kun näin hän kyynelehti kerallani. Pois hänet huoneestani he vei ja virkkoi hoivatessaan mua: "On aika havahtua". Taas toiset: "Miksi noin oot lohdutonna?" Niin nousin oudosta ma unestani ja ääneen lausuin nimen armahani.

Niin oli ääni vielä vaivattuna ja tuskahan ja itkuun uupunut, ett' yksin kuulin kuiskeen sydämeni. Ja vaikka kasvojani poltti puna, min kaino mieli oli kutsunut, niin Amor heihin käänsi katseheni. Vaan niinpä riutunut mun oli muoto, toi kalman mielehen se ystävälle. "Oi, lohdutusta hälle", niin lausui toisilleen he hartahasti, ja mulle useasti: "Sa mitä näit, kun niin on mieles mennyt?" Ja kun ma hiukan tyynnyin, lausuin heille: "Te donnat, senpä kohta kerron teille."

Kun mietin eloani voimatonta, ja kuinka suuri on sen hauraus, niin itki Amor sydämessä tuolla, ja tunsi sielu tuskaa turvatonta, ja rinnastani nousi huokaus: "Niin täytyy siis mun donnanikin kuolla". Ja silloin jouduin suuren harhan valtaan, poloiset silmät kyyneliinsä turtui, mult' elon henget murtui ne voimaa vailla harhateille säikkyi, ja kuvat mieleen väikkyi, todelle, järjelle jotk' oli vieraat. Näin naisten kasvoja, niit' uursi huolet, ne mulle huusivat: "Sa kuolet, kuolet".

Näin sitten kuvan oudon, kaamean kun harhan valtaan jouduin vaikeasti. En tiedä missä olevani luulin, näin naisten hajahapsin kulkevan, ken itki, kuka huokas raskahasti, sanoistaan tulta kirpoavan kuulin. Ja katso! silmissäni vähitellen hämärtyi aurinko ja näkyi tähti ja itki päivä, tähti, ja maahan vaipui lintu laulurinta, maan järähteli pinta. Mies lausui mulle käheä ja kalvas: "Sa etkö tiedä? ootko muukalainen? On kuollut donnasi, tuo ihanainen".

Loin raskaat silmät korkeutta kohti, ja katso, niinkuin liidellyt ois mannaa, niin nousi taivoon parvi enkelten. Ja edessänsä pieni pilvi hohti, sen takana he veisas hosiannaa; jos muuta, teille kertoisin ma sen. Vaan Amor lausui: "Sult' en salaa enää, käy donnaa katsomaan, hän on jo vainaa". Ja uni, viekas aina, vei kohta katsomaan mun vainajata. Kun katsoin nukkuvata, näin naisten häntä verhoin peittelevän. Ja kasvoiltansa kuulsi nöyryys lauha, kuin virkkanut hän ois: "On mulla rauha".

Niin nöyräksi ma muutuin tuskassani, kun näin ma donnan nöyrän ilmehen. Ma virkoin: "Kuolo, suloinen oot mulle, kun olet käynyt luona armahani, oot itseheskin saanut armauden. Liet laupias, et julma vaivatulle. Niin halajan ma päästä omaksesi, jo että aivan muistutan ma sua. Oi, älä hylkää mua." Kun kaikki oli täytetty, ma menin ja lausuin itsekseni katseeni kohti korkeuden maata: "Ah, autuas ken saa sun nähdä". Sitte te sääliväiset minut herätitte.

Tässä canzonessa on kaksi osaa: ensimäisessä, puhuen määräämättömälle henkilölle, sanon kuinka muutamat donnat herättivät minut eräästä houreesta ja kuinka lupasin kertoa sen heille; toisessa sanon kuinka kerroin sen heille. Toinen alkaa tästä: Kun mietin. Ensimäinen osa jakautuu kahteen: ensimäisessä kerron, mitä eräät donnat, ja varsinkin yksi, sanoivat ja tekivät mielikuvituksessani ennenkuin olin palannut todelliseen tajuntaan; toisessa kerron, mitä nuo donnat sanoivat minulle sitten kun olin päässyt houreestani, ja tämä osa alkaa tästä: Niin oli ääni. Kun sitten sanon: Kun mietin, kerron kuinka kuvailin heille tämän näkyni. Ja siitä teen kaksi osaa: ensimäisessä kerron järjestyksessä tämän näyn; toisessa, sanoen millä hetkellä he minut herättivät, kiitän heitä peitetyin sanoin, ja se osa alkaa tästä: Te sääliväiset.

XXIV

Tämän mieliharhan jälkeen tapahtui eräänä päivänä, kun istuin mietteissäni jossakin, että tunsin vavistuksen alkavan sydämessäni aivan kuin olisin ollut lähellä tuota donnaa. Silloin, sen sanon, ilmestyi Rakkaus minulle näyssä; sillä olin näkevinäni hänen tulevan siitä paikasta, jossa oli donnani, ja oli kuin hän olisi iloisesti sanonut minulle sydämessäni: "Muista siunata päivää, jolloin otin sinut valtaani, sillä se sinun tulee tehdä". Ja totisesti tuntui sydämeni niin iloiselta, etten olisi sitä omaksi sydämekseni uskonut, sen uuden olotilan tähden. Ja vähän jälkeen näiden sanojen, jotka sydän sanoi minulle Rakkauden kielellä, näin että minua läheni eräs jalo donna, joka oli kuuluisa kauneudestaan ja joka jo suuressa määrin oli tuon ensimäisen ystäväni sydämen valtiatar. Ja tämän donnan nimi oli Giovanna, vaikka hän kauneutensa tähden, niinkuin joku uskoo, oli saanut nimen Primavera, ja siksi häntä nimitettiin. Ja hänen jäljessään tuli, niinkuin katsellessani näin, tuo ihmeellinen Beatrice. Nämä donnat kulkivat ohitseni toinen toisensa jäljessä, ja minusta tuntui, että Rakkaus puhui sydämessäni ja sanoi minulle: "Tämä ensimäinen on saanut nimen Primavera vain tämänpäiväisen tulonsa vuoksi; sillä minä käskin nimen antajan kutsumaan häntä sillä nimellä Primavera,[26] se on prima verrà, koska hän ensimäisenä tulee sinä päivänä, jolloin Beatrice näyttäytyy uskollisensa harhanäyn jälkeen. Ja jos myös tahdot miettiä hänen ensimäistä nimeään, merkitsee sekin prima verrà, koska hänen nimensä Giovanna johtuu siitä Johanneksesta, joka kävi totisen valon edellä, sanoen: 'Ego vox clamantis in deserto, parate viam domini' ".[27] Ja minusta tuntui myös, että hän sitten sanoi minulle nämä sanat: "Ja joka tahtoisi hienosti ajatella, nimittäisi tätä Beatricea Rakkaudeksi, sillä niin suuresti on hän minun kaltaiseni". Ja myöhemmin, ajatellessani, päätin kirjoittaa runon ensimäiselle ystävälleni, jättäen mainitsematta eräitä sanoja, joita nähdäkseni ei pitänyt sanoa, sillä uskoin että hänen sydämensä vielä katseli tuon armaan Primaveran kauneutta; ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: Jo rinnassani tunsin havahtuvan.

Sonetti XIV

Jo rinnassani tunsin havahtuvan ma Lemmen herkän hengen unestaan, ja Amorin min oudon iloissaan näin kaukaa luokseni ma ilmaantuvan.

Hän lausui: "Nyt mua palvella saat luvan", ja hymy hohti joka sanastaan. Hän viipyi hetken; jäinpä katsomaan ja kohta näinkin viehättävän kuvan:

näin Monna Vannan, Monna Bicen tieltä ma saapuvan, he mua kohti kulki, kanss' ihmeen toinen ihme vaeltaa.

Ja silloin — vielä hurmaapi se mieltä — näin Amor: "Kevät tuo on", lausui julki, "ja Rakkaus tuo, kun niin mua muistuttaa".

Tässä sonetissa on monta osaa; ensimäinen niistä sanoo, kuinka tunsin tuon tavallisen vavistuksen heräävän sydämessä ja kuinka olin näkevinäni Rakkauden iloisena ilmaantuvan sydämeeni kaukaa; toinen sanoo, mitä Rakkaus tuntui sanovan sydämessäni ja miltä hän minusta näytti; kolmas sanoo, kuinka sitten, kun hän oli tuollaisena viipynyt kanssani hetken, näin ja kuulin erinäisiä asioita. Toinen osa alkaa tästä: Hän lausui, kolmas tästä: Hän viipyi. Kolmas osa jakautuu kahteen: ensimäisessä sanon mitä näin, toisessa sanon mitä kuulin. Toinen alkaa tästä: Näin Amor.

XXV

Tässä voisi olla epätietoinen jokin henkilö, joka on sen arvoinen että kaikki hänen epäilynsä selvitetään, ja epätietoinen siksi että puhun Rakkaudesta, ikäänkuin hän itsessään olisi jotakin, eikä vain henkinen olio, vaan ikäänkuin ruumiillinen olio: mikä seikka totuuden mukaan on väärä; sillä Rakkaus ei itsessään ole mikään tosiolevainen, vaan satunnainen ominaisuus tosiolevaisessa. Ja että puhun hänestä ikäänkuin hänellä olisi ruumis, vieläpä ikäänkuin hän olisi ihminen, se käy ilmi kolmesta seikasta, jotka hänestä sanon. Sanon että näin hänen tulevan; joten, koska tuleminen merkitsee paikallista liikuntoa, ja paikallisesti liikkuvainen Filosoofin mukaan on ainoastaan ruumis, ilmenee että otaksun Rakkaudella olevan ruumiin. Sanon myöskin että hän hymyili, ja myöskin että hän puhui; mitkä seikat näyttävät olevan ominaiset ihmiselle, ja erikoisesti juuri hymyilemisen kyky; ja siitä ilmenee, että oletan hänen olevan ihmisen. Selittääkseni tällaisen asian, niinkuin tässä kohden on otollista, on ensin ymmärrettävä, että vanhastaan ei ollut olemassa kansankielisiä lemmenlaulajia, vaan lemmenlaulajia olivat muutamat latinankieliset runoilijat; meillä, sanon siis (jos kohta ehkä toisten kansojen keskuudessa on tapahtunut samoin ja tapahtuu vieläkin, niinkuin Kreikassa), eivät näitä asioita käsitelleet kansankieliset runoilijat, vaan oppineet. Eikä ole vielä suuri määrä vuosia kulunut siitä kun kansankielisiä runoilijoita ensi kerran ilmaantui; sillä loppusointuisten säkeiden sepittäminen kansankielellä on samaa kuin runomittojen käyttö latinankielellä, jos jossain määrin pitää silmällä suhteita. Ja merkkinä, että tämä tapahtui hiljan, on se että jos tahdomme etsiä Oc -kielestä ja Sì -kielestä,[28] emme löydä niistä runoja ennenkuin sata ja viisikymmentä vuotta ennen nykyistä aikaa. Ja syy, miksi muutamat taitamattomat saivat mainetta muka runoilijankyvystään, on se, että he olivat melkein ensimäiset, jotka runoilivat Sí -kielellä. Ja ensimäinen, joka alkoi sepittää runoja kansankielellä, teki sen siksi että tahtoi sanansa ymmärrettäviksi donnalle, jonka oli vaikea ymmärtää latinalaisia säkeitä. Ja tämä sanottakoon niitä vastaan, jotka sepittävät runoja muista kuin lemmen asioista, vaikka tällainen sanonta alunpitäen keksittiin juuri rakkauden runoja varten. Ja koska runoilijoille on myönnetty suurempi vapaus puheissaan kuin suorasanaisille kirjoittajille, ja koska nämä loppusointuisten säkeitten sepittäjät eivät muuta ole kuin kansankielisiä runoilijoita, on oikein ja kohtuullista, että heille suodaan suurempi vapaus puheissaan kuin muille kansankielisille kirjoittajille: jotenka, jos jokin sanakuva tai kaunopuheinen väritys on luvallinen latinankielisille runoilijoille, on se luvallinen myös kansankielisille. Jos siis näemme, että latinankieliset runoilijat ovat puhuneet hengettömille kappaleille, ikäänkuin niissä olisi tunto ja järki, ja panneet ne puhumaan keskenään, eikä vain todellisia kappaleita, vaan myös epätodellisia, s.o., jos he ovat sanoneet olemattomista asioista, että ne puhuvat, ja sanoneet että monet satunnaisuudet puhuvat, ikäänkuin ne olisivat tosiolioita tai ihmisiä, on soveliasta, että kansankielinen runoilija tekee samoin; ei kuitenkaan ilman aihetta, vaan syystä, jonka sitten voi selittää suorasanaisesti. Että latinalaiset runoilijat ovat puhuneet niinkuin sanottu on, ilmenee Vergiliuksesta, joka sanoo että Juno, s.o. eräs troialaisille vihamielinen jumalatar, puhui Aeolukselle, tuulten herralle, Aeneis -runoelman ensimäisessä laulussa: Aeole, namque tibi, ja että tämä herra vastaa hänelle, säkeessä: Tuus, o Regina, quid optes explorare labor; mihi iussa capessere fas est. Samalla runoilijalla puhuu kappale, joka ei ole elollinen, elollisille kappaleille, Aeneis -runoelman kolmannessa laulussa: Dardanidae duri. Lucanuksella puhuu elollinen kappale elottomalle, säkeessä: Multum, Roma, tamen debes civilibus armis. Horatiuksella puhuu mies runotaidollensa kuin toiselle henkilölle; eivätkä ne ole vain Horatiuksen sanoja, vaan hän ikäänkuin toistaa ne kunnon Homeroksen tavalla, tässä kohden Runotaito -kirjaansa: Dic mihi, musa, virum. Ovidiuksella puhuu Rakkaus, ikäänkuin olisi ihmisolento, alussa kirjaa, jonka nimi on Rakkauden lääkintä, säkeessä: Bella mihi, video, bella parantur, ait. Ja tämän kautta pääsköön selvyyteen se, joka joissakin kohden tätä pientä kirjaani on epätietoinen. Ja jottei joku taitamaton runoniekka saisi tästä mitään rohkaisua, sanon, että vanhat runoilijat eivät suinkaan näin puhuneet ilman aihetta, eikä liioin kansankielisten runoilijain tule näin puhua, jollei heillä ole mielessä mitään selitystä siihen mitä sanovat, sillä suuri häpeä koituisi sille, joka sepittelisi säkeitä sanakuvan verhon tai kaunopuheisen värityksen turvissa, eikä sitten kysyttäessä osaisi riisua sanoiltaan tuollaista verhoa, niin että ne saisivat oikean merkityksen. Ja tuo ensimäinen ystäväni ja minä, me kyllä tiedämme sellaisia, jotka niin tyhmästi sepustelevat.

XXVI

Tuo armain donna, josta on puhuttu edellisissä luvuissa, pääsi sellaiseen ihmisten suosioon, että missä ikinä hän katua kulki, riensivät kaikki häntä katsomaan, ja siitä koitui minulle ihmeellistä iloa. Ja kun hän oli lähellä jotakuta, tuli sellainen kainous tämän sydämeen, ettei hän tohtinut nostaa silmiään eikä vastata hänen tervehdykseensä, ja tästä voisivat monet, jotka itse ovat kokeneet, todistaa puolestani sille, joka ei usko. Hän kulki nöyryydellä kruunattuna ja vaatetettuna eikä osoittanut mitään ylpeyttä siitä, mitä näki ja kuuli. Sanoivat monet, kun hän oli mennyt ohi: "Tuo ei ole nainen, vaan jokin taivaan ihanimmista enkeleistä". Ja toiset sanoivat: "Hän on ihme; ja ylistetty olkoon Herra, joka taitaa niin ihmeellisiä tekoja tehdä". Sanon, että hän esiintyi niin armaana ja niin täynnänsä kaikkinaisia kaunistuksia, että ne, jotka häntä katselivat, saivat mieleensä niin kainon ja suloisen tunteen, etteivät sitä kuvailla osanneet; eikä ollut sitä ihmistä, joka olisi voinut häntä katsella ilman että hänen ensin täytyi huoata. Nämä ja paljon ihmeellisemmät seikat sai hän aikaan tenhonsa voimalla; ja ajatellessani tätä tahdoin uudelleen käydä häntä ylistämään, ja päätin sepittää runon, jossa kertoisin hänen ihmeelliset ja erinomaiset vaikutuksensa; jotta eivät ainoastaan ne, jotka voivat hänet silmillään nähdä, vaan toisetkin, tietäisivät hänestä sen, mitä sanat voivat selvittää. Silloin sepitin sonetin, joka alkaa: Niin näyttää kainoIta ja armahalta.

Sonetti XV

Niin näyttää kainolta ja armahalta mun donnani, kun toista tervehtää; tuon kieli mykäks silloin säikähtää, ei nouse katse arkuutensa alta.

Hän kiitosta vain kuulee kaikkialta, vaan suuri nöyryys verhoksensa jää. Lie olento, mi täällä selvittää kaikk' ihmeet taivaan, tullut korkealta.

Niin kaunis katsella on joka ele, sydämeen että syttyy tunne vieno — sen tietää, ken sen tunsi rinnassaan.

Ja on kuin liiteleisi huuliltaan Amoren henki, lempeä ja hieno, mi kuiskaa sielulle: "Ah, huokaele".

Tämä sonetti on niin helppo ymmärtää sen avulla, mitä edellä on kerrottu, ettei se kaipaa mitään jakoa; ja niinpä jätän sen ja sanon, että tämä minun donnani pääsi niin suureen suosioon, ettei yksin häntä kunnioitettu, vaan hänen tähtensä monet saivat kunniaa ja kiitosta. Siksipä minä, nähdessäni tämän, tahdoin tehdä sen tunnetuksi sillekin, joka ei nähnyt, ja päätin vielä sepittää runon, jossa tämä ilmaistaisiin; ja laadin silloin tämän toisen sonetin, joka alkaa: Se näkee ääret kaiken autuuden, ja joka kertoo kuinka hänen tenhonsa voima vaikutti toisiin, niinkuin ilmenee sonetin jaoituksesta.

Sonetti XVI

Se näkee ääret kaiken autuuden, ken donnani saa nähdä donnain kanssa; vaan Jumalalle suokoon kiitoksen, ken saapi armon käydä seurassansa.

Niin suur' on voima hänen tenhollansa, se että surmaa kaiken katehen. Ken käypi hänen kanssaan, vaatteenansa myös häll' on lempi, usko ihmeinen.

Saa kaiken nöyräks loiste silmiensä, vaan viehätys ei yksin hälle jää, voi muutkin siitä tuta heijastuksen.

Ja niin on armas joka liikkehensä, se että muistellessa herättää niin riutuvan ja herkän huokauksen.

Tässä sonetissa on kolme osaa: ensimäisessä sanon, minkälaisten ihmisten parissa tuo donna näytti ihmeellisimmältä; toisessa sanon, kuinka armoitetut olivat hänen seuralaisensa; kolmannessa kerron asioista, joita hänen voimansa vaikutti toisissa. Toinen osa alkaa tästä: Vaan Jumalalle; kolmas tästä: Niin suur' on voima. Tämä viimeinen osa jakautuu kolmeen: ensimäisessä sanon, kuinka hän vaikutti naisiin, nimittäin heidän itsensä kautta; toisessa sanon, kuinka hän vaikutti heihin toisten kautta; kolmannessa sanon, kuinka hän ei vaikuttanut ainoastaan naisiin, vaan kaikkiin ihmisiin, eikä vain niihin, jotka olivat hänen lähellään, vaan kuinka nekin, jotka muistelivat häntä, tunsivat hänen ihmeellisen vaikutuksensa. Toinen alkaa tästä: Saa kaiken nöyräks; kolmas tästä: Ja niin on armas.

XXVII

Tämän jälkeen aloin eräänä päivänä ajatella, mitä olin sanonut donnastani, nimittäin kahdessa edellisessä sonetissa; ja kun ajatellessani huomasin, etten ollut puhunut siitä, mitä hän juuri siihen aikaan vaikutti minussa, tunsin runoni vaillinaisiksi. Ja senvuoksi päätin laatia runon, jossa sanoisin kuinka olin mielestäni valmistautunut hänen vaikutukseensa ja mitä hänen voimansa vaikutti minussa, ja koska en luullut voivani kertoa tätä sonetin lyhyissä puitteissa, aloitin silloin canzonen, joka alkaa: On ollut Amor.

Canzonen katkelma.

On ollut Amor syömein valtias jo kauan, ja niin sai mun valtahansa, ett' yhtä tuima kuin ol' alkuansa, niin on nyt syömelleni armias. Myös silloin, kun niin voimahani koski, ett' on kuin henget pakoon lähtisi, niin tuntee riutuvainen sieluni suloa suurta, kalvasna on poski. Mun sitten Amor valtaa kokonaan, se huokauksilleni kielen antaa, ne luotain kauas kantaa ja kutsuu donnaa, jolta lohdun saan. Näin käy, kun katson donnaa lähestyvää; ei tajuta voi nöyryyttä niin syvää.

XXVIII

Quomodo sedet sola civitas plena populo? Facta est quasi vidua domina gentium.[29] Olin vielä sepittämässä tätä canzonea ja olin saanut valmiiksi yllämainitun stanzan, kun oikeuden Herra kutsui tuon armaimman nauttimaan kunniata siunatun kuningattaren neitsyt Maarian lipun alla, hänen, jonka nimi oli niin suuressa arvossa tuon autuaan Beatricen puheissa. Ja vaikka kenties olisi otollista tässä kohden vähän käsitellä hänen lähtöään meidän luotamme, ei aikomukseni ole kajota siihen kolmesta syystä: ensiksikään ei se kuulu nykyiseen aiheeseen, jos tahdomme pitää kiinni esipuheesta, joka on tämän pienen kirjan alussa; toiseksi, vaikka se kuuluisikin nykyiseen aiheeseen, ei riittäisi minun kieleni käsittelemään sitä soveliaalla tavalla; kolmanneksi, vaikka ensimäinen ja toinen tapahtuisikin, ei ole soveliasta minun käsitellä sitä, syystä että minun silloin täytyisi olla itseni ylistäjä, mikä seikka on yli kaiken moitittavaa sille, joka sen tekee: ja senvuoksi jätän tällaisen käsittelyn toiselle selittäjälle. Kuitenkin, koska yhdeksänluku on monet kerrat saanut sijansa ylläolevissa sanoissa, mistä näkyy että se ei esiinny ilman syytä, ja koska mainitulla luvulla näyttää olleen paljon sijaa hänen lähdössään, on soveliasta puhua siitä jotakin, sillä se näyttää soveltuvan aiheeseen. Senvuoksi ensin sanon, mikä sija sillä oli hänen lähdössään, ja sitten mainitsen joitakin syitä, joiden vuoksi tämä luku niin oli hänen ystävänsä.

XXIX

Sanon, että Arabian laskutavan mukaan hänen jalo sielunsa erkani täältä kuukauden yhdeksännen päivän[30] ensimäisellä hetkellä; ja Syyrian laskun mukaan hän lähti vuoden yhdeksäntenä kuukautena, sillä ensimäinen kuukausi on siellä Tisirin ensimäinen, joka meillä on lokakuu; ja meidän laskutapamme mukaan hän lähti sinä vuonna meidän ajanlaskuamme, s.o. Herran vuosia, jolloin täydellinen luku oli yhdeksän kertaa täyttynyt siinä vuosisadassa, jona hänet oli tähän maailmaan pantu, ja hän oli kolmannentoista vuosisadan kristityitä. Miksikä tämä luku niin oli hänen ystävänsä, siihen voisi seuraava olla yhtenä syynä: koska Ptolemaioksen ja kristillisen totuuden mukaan yhdeksän on taivasta, jotka liikkuvat, ja yleisen astrologisen mielipiteen mukaisesti mainitut taivaat vaikuttavat tänne alas keskinäisen asemansa mukaan, oli tämä luku hänen ystävänsä, jotta ymmärrettäisiin että hänen syntymänsä hetkellä kaikki yhdeksän taivasta olivat mitä täydellisimmässä asemassa keskenään. Tämä on yksi syy, mutta jos hienommin ajattelee, ja horjumattoman totuuden mukaisesti, niin tämä luku oli hän itse; sanon sen vertauskuvallisesti ja tarkoitan tätä. Kolmiluku on yhdeksän juuri, koska se ilman mitään muuta lukua itse kauttansa antaa yhdeksän, niinkuin selkeästi näemme että kolme kertaa kolme on yhdeksän. Jos siis kolme itse kauttansa on yhdeksän tekijä, ja ihmeitten tekijä itse kauttansa on kolme, s.o. Isä ja Poika ja Pyhä Henki, jotka ovat kolme ja yksi, niin tätä donnaa seurasi mainittu yhdeksänluku, jotta ymmärrettäisiin että hän oli yhdeksikkö, s.o. ihme, jonka juuri, nimittäin tämän ihmeen, ei voinut olla muu kuin pyhä Kolmiyhteys. Ehkä vielä joku hienomielisempi ihminen näkisi tässä hienomman syyn, mutta tämä on se, jonka minä siinä näen ja joka minua enimmin miellyttää.

XXVIII

Sitten kun hän oli tästä elämästä erinnyt, jäi koko mainittu kaupunki kuin leskeksi, jolta kaikki arvo on riistetty, joten minä, vielä vuodattaen kyyneleitä tuossa autiossa kaupungissa, kirjoitin maan mahtaville jotakin sen tilasta, käyttäen noita Jeremia profeetan alkusanoja: Quomodo sedet sola civitas. Ja tämän sanon, jottei kukaan ihmettelisi miksi olen ne ylempänä maininnut ikäänkuin alkuna uuteen aiheeseen, joka sitten seuraa. Ja jos joku tahtoisi moittia minua siitä, etten kirjoita tähän sanoja, jotka seuraavat noita tässä mainittuja, puolustaudun sillä, että alusta saakka ei tarkoitukseni ole ollut kirjoittaa muuta kuin kansankieltä: ja koska sanat, jotka seuraavat tässä mainittuja, ovat kokonaan latinaksi, olisi ulkopuolella tarkoitukseni, jos kirjoittaisin ne tähän. Ja samanlaisen tarkoituksen tiedän olevan tuolla ensimäisellä ystävälläni, jolle tämän kirjoitan, nimittäin että kirjoittaisin hänelle yksinomaan kansankielellä.

XXXI

Sitten kun silmäni olivat jonkun aikaa vuodattaneet kyyneleitä ja olivat niin väsyneet, etteivät jaksaneet huojentaa tuskaani, teki mieleni huojentaa sitä muutamilla surullisilla säkeillä; ja sen vuoksi päätin kirjoittaa canzonen, jossa vaikeroiden kertoisin hänestä, jonka tähden niin suuri tuska oli tullut sieluni näännyttäjäksi, ja silloin ryhdyin canzoneen, joka alkaa: Jo itki silmät syömen kärsimystä. Ja jotta tämä canzone päätyttyään näyttäisi jäävän kuin enemmän leskeksi, jaoitan sen ennenkuin kirjoitan tähän: ja sellaista tapaa tulen noudattamaan tästälähin.

Sanon että tällä poloisella canzonella on kolme osaa: ensimäinen on esipuhe; toisessa kerron donnastani; kolmannessa puhun canzonelle säälittävin sanoin. Toinen osa alkaa tästä: On mennyt Beatrice; kolmas tästä: Nyt lauluparkani. Ensimäinen osa jakautuu kolmeen: ensimäisessä sanon minkä vuoksi ryhdyn laulamaan; toisessa sanon kenelle tahdon laulaa; kolmannessa sanon kenestä tahdon laulaa. Toinen alkaa tästä: Ja koska muistan; kolmas tästä: Ja kerron donnastani. Kun sitten sanon: Jo maahan ylhään, kerron hänestä, ja teen kertomuksestani kaksi osaa: ensimäisessä sanon syyn, miksi hänet meiltä vietiin; sitten sanon kuinka hänen lähtöänsä itketään, ja se osa alkaa tästä: Niin sielu seijas. Tämä osa jakautuu kolmeen: ensimäisessä sanon, kuka ei häntä itke; toisessa sanon, kuka häntä itkee; kolmannessa kerron tilastani. Toinen osa alkaa tästä: Vaan murheen saa; kolmas tästä: Tuo mulle suurta. Kun sitten sanon: Nyt, lauluparkani, puhun tälle canzonelle osoittaen minkälaisten donnain luo sen on lähdettävä ja jäätävä.

Canzone III

Jo itki silmät syömen kärsimystä ja vaivaa kyynelten niin kauan kesti, jo että raukkain voima riutui aivan. Nyt jos ma tuskaan tahdon lievitystä, mua ettei kuoloon veis se verkkaisesti, niin laulan kesken huokailun ja vaivan. Ja koska muistan, että donnastani ma teille, donnat, lauloin armahille, kun keskellämme viipyi vienoinen, nyt muille laula en, naissydämille laulan lempiville ja kerron donnastani itkien. Hän äkin täältä lähti riemuun taivaan ja jätti Amorin ja minut vaivaan.

Jo maahan ylhään Beatrice läksi, pois taivoon, joss' on rauha enkeleillä, hän teidät jätti, siell' on maja uus. Ei kylmyys elon armaan riistäjäksi, ei tullut kuume, niinkuin muutoin meillä, vain yksin ylen suuri ihanuus. Niin loisti hänen nöyryytensä valo, loi taivoon saakka kirkkaan heijastuksen; tuot' ihmein katsoi Herra ylhäinen, sai halun suloisen pois täältä kutsua tuon Vapahduksen. Niin muutti donna maahan riemujen, kun ansainnut ei raskas elo mainen, tääll' ett' ois viipynyt tuo ihanainen.

Niin sielu seijas lähti murheen maasta ja jätti asuntonsa kauniin, armaan, ja paikkaan hyvään nousi, autuas. Ken kyynelöiden hänestä ei haasta, syön kivinen ja halpa sill' on varmaan, ei hyvän henki lie sen valtias. Niin korkeata voimaa sydän halpa ei saanut, että muistais häntä tuolla, ja siksi siltä kyynel kaikkoaa. Vaan murheen saa ja halun huoata ja itkuun kuolla, ja kaiken lohdutuksen unhoittaa, ken vielä donnan näkee muistissansa, mit' oli hän, ja mikä kuolemansa.

Tuo mulle suurta tuskaa huokaukset, kun raskahina muistot mulle näyttää sen, joka multa särki sydämen. Ja usein, kun vie kuoloon ajatukset, suloinen kaipuu sydämeni täyttää suruisat kasvot kalvastuttaen. Kun kuva tuo käy oikein kiinteäksi, niin tuska ympäröi mun kaikkialta, se saa kuin sokkona mun liikkumaan, ja häpeällä saan pois rientää silloin toisten katseen alta. Käyn yksin itkien ma kutsumaan: "Oi Beatrice", lausun, "ootko vainaa?" Vähemmän tuska mua silloin painaa.

Niin vaivan voihkeet, itkut ikäväni sydäntä jäytää, kun ma yksin jään; ken kuulis mua, siitä vaivan saisi. Ja millaiseksi muuttui elämäni, kun donna muutti maahan ylhempään, ei ihmiskielin sitä kerrottaisi. Ah donnat, vaikka kuinka tahtonenkin, en tilaani voi kertoa ma kurjaa, niin polttaa mua elon karvaus. Niin suur' on surkeus, ett' on kuin kaikki kantais mieltä nurjaa, kun näkyy huulieni riutumus. Vaan mikä olen, Beatrice huomaa; ma toivon pelastusta donnan tuomaa.

Nyt lauluparkani, sa itkein lähde, käy luokse donnain, neitten nuorien. Säkeistä siskojen he ennen saanehet on huvitusta. Sa tytär surun, vailla huojennusta nyt viivy seurassansa itkien.

XXXII

Kun tämä canzone oli valmis, tuli luokseni eräs, joka ystävyyden asteiden mukaan on ystäväni kohta ensimäisen jälkeen; ja hän liittyi sukulaisuuden siteillä niin läheisesti tuohon kirkastettuun, ettei kukaan ollut häntä lähempänä. Ja puhellessaan kanssani pyysi hän minua sepittämään muutamia säkeitä eräästä donnasta, joka oli kuollut; ja hän peitteli sanojaan, jotta näyttäisi puhuvan eräästä toisesta, joka myös oli kuollut. Huomatessani, että hän puhuikin yksinomaan tuosta siunatusta, sanoin hänelle tekeväni sen, mitä hänen pyyntönsä minulta anoi. Ja ajatellessani päätin sepittää sonetin, jossa hiukan valittaisin, ja antaa sen tuolle ystävälleni, jotta näyttäisi siltä että olin sen häntä varten tehnyt; ja sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: Oi tulkaa, kuulkaa huokauksiani. Siinä on kaksi osaa: ensimäisessä kutsun Rakkauden uskollisia palvelijoita kuulemaan minua; toisessa kerron kurjasta tilastani. Toinen osa alkaa tästä: On niiden lähtö.

Sonetti XVII

Oi tulkaa, kuulkaa huokauksiani, te sydämet, sen Sääli suokohon. On niiden lähtö raskas, lohduton, vaan ilman niitä joutuis kuolemani.

Ei silmät huojenna mun itkuani, on kyynelvelka suorittamaton. Niin useasti, kuin mun mieli on, ei itkeä ne jaksa armastani.

Vaan huokausten kuulkaa kutsuvan nyt usein donnaani, ken meiltä meni pois iki-eloon, kotiin armautensa,

eloa halpaa tätä vierovan nimessä surevaisen sydämeni, mi kadotti jo kaiken autuutensa.

XXXIII

Kun olin sepittänyt tämän sonetin ja ajattelin kuka tuo oli, jolle aioin sen antaa ikäänkuin hänen itsensä tekemänä, huomasin että köyhältä tuntui palvelus ja niukalta, kun kysymyksessä oli henkilö, joka oli niin läheinen tuolle kirkastetulle. Ja sen vuoksi, ennenkuin annoin hänelle tuon ylempänä kirjoitetun sonetin, sepitin kaksi stanzaa canzonea, toisen todellakin häntä varten ja toisen itseäni varten, vaikka molemmat näyttävätkin saman henkilön sanomilta sen silmissä, joka ei katso taitavasti, mutta joka taitavasti katsoo, näkee hyvin, että eri henkilöt niissä puhuvat, koska toinen ei koskaan sano donnaksensa sitä josta puhuu, ja toinen sanoo, niinkuin näkyy selkeästi. Tämän canzonen ja tuon ylempänä mainitun sonetin annoin hänelle sanoen että olin tehnyt ne yksin häntä varten.

Canzone alkaa: Niin usein, ah; ja siinä on kaksi osaa: toisessa, nimittäin edellisessä stanzassa, valittaa tuo rakas ystäväni, hänen sukulaisensa; toisessa valitan minä, nimittäin jälkimäisessä stanzassa, joka alkaa: Ja murheen sointi. Ja niin käy ilmi että tuossa canzonessa valittaa kaksi ihmistä, ja niistä toinen valittaa kuin veli, toinen kuin uskollinen palvelija.

Canzone IV

Niin usein, ah, kun muistuu mieleheni, ma etten milloinkaan saa nähdä donnaa, itkujeni syytä, sumentaa murhe silloin sydämeni, mi tuskaisasti pyytää: "Ah sielu, miks et käy jo muuttamaan? Ma joudun pelvon valtaan vaikeaan, kun mietin murhetta, jot' elämässä pahassa tässä kohtaat kauheata". Ja kutsun Kuolemata, mun lepoani lempeää ja lauhaa. "Oi, saavu", sille huudan hartahasti, kadehdin rauhaa vainajilta asti.

Ja murheen sointi huokauksistani hartaana helkähtää, se Kuolemata kutsuu kaihollansa. Sen puoleen kääntyy kaikki aatelmani, kun julmuuttansa mun donnani sai tuta jäätävää. Kun häipyi silmistämme armas tää, niin tenhostaan, mi enää ei näy meille, nyt syntyi suuri hengen kauneus. Ja lemmen kirkastus sädehtii siitä riemuks enkeleille. Ja Taivaan tieto ikiylhä, hieno sit' ihmein katselee, niin on se vieno.

XXXIV

Sinä päivänä, jolloin täyttyi vuosi siitä kun tuosta donnasta oli tullut ikuisen elämän asukas, istuin paikassa, jossa häntä muistellen piirustin enkelin kuvaa pienelle taululle; ja piirustaessani sitä käänsin silmäni ja näin vieressäni ihmisiä, joille tuli osoittaa kunnioitusta. Ja he katsoivat työtäni, ja mikäli minulle myöhemmin sanottiin, olivat he olleet siinä jo vähän aikaa, ennenkuin minä heidät huomasin. Kun näin heidät, nousin ja tervehtien sanoin heille: "Toinen oli äsken luonani, siksi mietin." Ja heidän lähdettyään palasin työhöni, nimittäin piirtämään enkelinkuvia, ja sitä tehdessäni tuli mieleeni ajatus sepittää runo ikäänkuin vuosipäivän johdosta ja kirjoittaa noille, jotka olivat tulleet luokseni; ja minä sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: Mun oli donna tullut mielehen, ja jolla on kaksi alkua, ja siksi jaoitan sen molempien mukaan.

Sanon että ensimäisen mukaan tässä sonetissa on kaksi osaa: ensimäisessä sanon, että tämä donna oli jo muistossani; toisessa sanon, mitä Rakkaus sen vuoksi minulle teki; kolmannessa sanon Rakkauden vaikutukset. Toinen alkaa tästä: Ja Amor; kolmas tästä: Ne itkein. Tämä osa jakautuu kahteen: toisessa sanon, että kaikki huokaukseni lähtivät puhellen matkaan, toisessa kerron, että muutamat lausuivat erilaisia sanoja kuin toiset. Toinen alkaa tästä: Vaan jotka. Samalla tavoin se jakautuu toisen alun mukaan, paitsi että sen ensimäisessä osassa sanon, milloin tuo donna oli näin muistunut mieleeni, ja sitä en sano toisessa.

Sonetti XVIII

Ensimäinen alku:

Mun oli donna tullut mielehen, hän, jonka armauden välkkymähän luo Neitseen, nöyräin taivoon ylimpähän on korottanut Herra taivasten.

Toinen alku:

Mun oli donna tullut mielehen, ken kuollessaan sai Lemmen itkemähän, kun ihmevoimansa toi teidät tähän ja työtäin katselitte hetkisen.

Ja Amor, armaan muiston tuntien taas riensi sydämeeni nääntyvähän. Hän huokaukset käski lähtemähän, ja kärsein kaikki nouti mieltä sen.

Ne itkein rinnastani erkanivat, ol' ääni niillä, joka useasti veet tuskan tuopi silmiin suruisiin.

Vaan jotka vaelsivat vaikeimmasti, ne: "Ah, sa armas sielu", huokasivat, "vuos siit' on, kun sa taivoon kutsuttiin".

XXXV

Sitten jonkun ajan kuluttua, koska olin paikassa, jossa muistin mennyttä aikaa, tulin kovin alakuloiseksi, ja jouduin tuskallisten ajatusten valtaan siinä määrin, että ne saivat minut näyttämään muille peljättävän surullista muotoa. Senvuoksi, kun huomasin järkytetyn tilani, nostin silmäni ja katsoin näkikö kukaan minua. Silloin näin nuoren ja hyvin kauniin donnan, joka eräästä ikkunasta katseli minua niin sääliväisesti, mikäli ilmeni hänen kasvoistaan, että kaikki sääli näytti häneen kokoontuneen. Ja koska onnettomat, nähdessään jonkun säälivän heitä, vielä nopeammin puhkeavat kyyneliin ikäänkuin surkutellen itseään, niin tunsin silloin silmissäni heräävän halun itkeä; ja koska pelkäsin ilmaista elämäni viheliäisyyttä, poistuin tämän armaan silmien edestä, ja sanoin sitten itsekseni: "Mahdollista ei ole, ettei tuon sääliväisen donnan sydämessä asuisi sangen jalo rakkaus". Ja senvuoksi päätin laatia sonetin, jossa puhuisin hänelle ja joka käsittäisi kaiken mitä tässä kappaleessa on kerrottu. Ja koska sonetti tämän selityksen vuoksi on sangen ymmärrettävä, en sitä jaoita. Sonetti alkaa: Niin paljon lempeyttä.

Sonetti XIX

Niin paljon lempeyttä säälivää te silmillänne mulle ilmaisitte, kun tuskaneleitäni katselitte ja muotoani murheen jäytämää.

Mun elämäni tilaa synkeää, sen huomasin, te silloin aattelitte. Kavahtaa silmiäni koitin sitte, niist' etten saisi tuskan näyttäjää.

Pois edestänne riensin, tuntien kuink' alkoi itku, huolten huojentaja, niin näkönne toi liikutusta mulle.

Ja sielulleni virkoin vaivatulle: "Tuon luona varmaan Amorin on maja, hän saa mun käymähän näin itkien".

XXXVI

Tapahtui sitten, että missä ikinä tuo donna minut näki, siellä hän esiintyi niin säälivän näköisenä ja kasvot kalpeina ikäänkuin rakkaudesta, ja senvuoksi hän useat kerrat toi mieleeni tuon jaloimman donnani, jonka kasvoilla sama väri oli näkynyt alituisesti. Ja tosi on, että monet kerrat, kun en voinut itkeä enkä huojentaa murhettani, kuljin katsomassa tuota sääliväistä donnaa, joka näytti houkuttelevan kyynelet silmiini näöllään. Ja senvuoksi tuli minulle halu vieläkin runoilla puhuen hänelle, ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: Ei eleet säälin. Ja sen voi ymmärtää ilman jakoa, ylläolevan selityksen vuoksi.

Sonetti XX

Ei eleet säälin, kuulto rakkauden viel' ikään ilmenneet niin tenhoisasti naiskasvoilla (ne vaikka useasti on nähneet tuskaa silmän, sydämen),

kuin aina, kun sai teiltä katsehen poloiset silmät, joita kyynel kasti. Niin siirtyi kuva sydämeeni asti, ja tuskaan pakahtuvan pelkään sen.

En taida silmiäni nääntyneitä ma teihin usein katsomasta estää, kun kaipuu niitä itkuhun vain vei.

Niin yltyy halu katsellessa teitä, ei voi ne sitä riutumatta kestää; vaan kyynel edessänne vuoda ei.

XXXVII

Tämän donnan näkeminen saattoi minut niin pitkälle, että silmäni alkoivat liiaksi iloita hänen katselemisestaan, ja siitä syystä monet kerrat vihastuin itselleni sydämessäni ja pidin itseäni sangen viheliäisenä. Ja niin minä useasti sadattelin silmieni epävakaisuutta ja sanoin niille ajatuksissani: "Ennen oli tapananne saada itkemään se, joka näki tuskallisen tilanne, ja nyt näyttää kuin tahtoisitte unohtaa tämän asian tuon donnan vuoksi, joka teitä katselee ja joka katselee teitä vain siksi että ikävöi tuota kirkastettua donnaa, jota teidän oli tapa itkeä. Mutta mitä voitte, se tehkää; minä vain muistutan häntä teille hyvin usein, te kirotut silmät, sillä ei koskaan, ei ennenkuin kuolemassa olisi kyyneltenne pitänyt ehtyä". Ja kun itsekseni olin näin sanonut silmilleni, ahdistivat huokaukset minua ankarina ja tuskaisina. Ja jottei tämä taistelu, jota kävin itseni kanssa, jäisi vain sen poloisen tietoon, joka sen sai tuta, päätin sepittää sonetin ja kertoa siinä tuon kauhean tilan. Ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: Oi silmäni, nuo karvaat kyyneleet. Ja siinä on kaksi osaa: ensimäisessä puhun silmilleni niinkuin sydämeni puhui; toisessa torjun mahdollisen epätietoisuuden, tehden tiettäväksi kuka noin puhuu, ja se alkaa tästä: Näin lausuu. Sen voisi hyvin jakaa useampiinkin osiin, mutta se olisi turhaa, koska sonetin voi ymmärtää edelläkäyvän selityksen vuoksi.

Sonetti XXI

"Oi silmäni, nuo karvaat kyyneleet, joit' itkeneet jo ootte kauan sitte, sai muillekin, sen usein havaitsitte, vain säälin kyllyydestä silmiin veet.

Nyt on kuin itkunne ois ehtyneet; jo mennehetkö kaikki unhoititte? Ma sentään tahdon, että muistaisitte vain häntä, jota ootte itkeneet.

Tuo heikkoutenne mua huolestuttaa, se pelvon valtaan saa mun kokonaan, kun toiset silmät kohtaa katseheni.

Elossa ette saisi milloinkaan donnaanne, vainajata, unehuttaa". Näin lausuu, sitten huokaa, sydämeni.

XXXVIII

Niin omituiseen tilaan saattoi minut tämän donnan näkeminen, että monet kerrat ajattelin häntä kuin ihmistä, joka liiaksi minua miellytti, ja ajattelin hänestä näin: "Tuo donna on lempeä, kaunis, nuori ja viisas, ja ehkä hän on ilmaantunut Rakkauden tahdosta, jotta elämäni saisi levon". Ja monet kerrat ajattelin lemmekkäämmin, siinä määrin että sydän suostui siihen, nimittäin tämän ajatuksen sanoihin. Ja kun olin siihen suostunut, rupesin ajattelemaan häntä uudelleen ikäänkuin järjen käskystä, ja sanoin itsekseni: "Jumala, mikä on tuo ajatus, joka noin halvalla tavalla tahtoo minua lohduttaa ja tuskin jättää minulle toista ajatusta?" Sitten nousi toinen ajatus ja sanoi minulle: "Sinähän olet ollut niin suuressa vaivassa, miksi et tahdo päästä sellaisesta katkeruudesta? Sinä näet, että tämä on Rakkauden innoitus, joka kantaa eteemme lemmen toiveet, ja se on lähtenyt niin jalosta paikasta kuin tuon donnan silmistä, joka on osoittautunut niin sääliväiseksi meitä kohtaan". Ja kun näin olin useat kerrat taistellut mielessäni, tahdoin vieläkin vähän siitä runoilla; ja koska ajatusten taistelussa pääsivät voittajiksi ne, jotka puhuivat hänen puolestaan, tuntui minusta soveliaalta kohdistaa sanani häneen; ja sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: Sun luotas, haastain kieltä lempeää; ja sanon "lempeää", koska tuo ajatus puhui lempeästä donnasta, mutta muuten se oli sangen viheliäinen.

Tässä sonetissa teen omasta olemuksestani kaksi osaa, sen mukaan kuinka ajatukseni olivat jakautuneet. Toista osaa nimitän sydämeksi, s.o. mielihaluksi; toista nimitän sieluksi, s.o. järjeksi; ja kerron, mitä toinen sanoo toiselle. Ja että on sopivaa sanoa mielihalua sydämeksi ja järkeä sieluksi, se on kyllin selvää niille, joille haluan tämän ymmärrettäväksi. Tosi on, että edellisessä sonetissa pidän sydämen puolta silmiä vastaan, mikä näyttää olevan ristiriidassa sitä vastaan mitä tässä sanon; ja senvuoksi sanon, että siinäkin tarkoitan sydämellä mielihalua, koska silloin minulla vielä oli suurempi halu muistaa tuota armainta donnaani kuin nähdä tätä toista, vaikka minulla jo oli jonkun verran halua siihenkin, mutta se tuntui vähäpätöiseltä: joten siis näkyy että toinen puhe ei ole ristiriidassa toista vastaan.

Tässä sonetissa on kolme osaa: ensimäisessä sanon aluksi tälle donnalle, kuinka ikäväni kokonaan kääntyy hänen puoleensa; toisessa kerron, mitä sielu, s.o. järki, sanoo sydämelle, s.o. mielihalulle; kolmannessa sanon, mitä tämä sille vastaa. Toinen osa alkaa tästä: Ja sielu kysyy, kolmas tästä: Ja sydän näin.

Sonetti XXII

Sun luotas, haastain kieltä lempeää, mieleeni aatos saapuu useasti ja kertoo lemmestä niin lauhkeasti, se että syömen vienoks virittää.

Ja sielu kysyy: "Sydän, ken on tää, mi lohtua käy tuomaan meille asti? Ja niinkö vaikuttaa se valtavasti ett' aatosta ei muuta meille jää?"

Ja sydän näin: "Oi sielu miettiväinen, se uusi, nuori lemmen henki on, mi toivehensa kantaa eteheni.

Ja sille elon, voiman, ansion soi silmistään tuo donna sääliväinen, ken näki tuskalla mun kyyneleni".

XXXIX

Tätä järjen vihollista vastaan nousi mieleeni eräänä päivänä, melkein yhdeksännellä hetkellä, voimakas unikuva, niin että olin näkevinäni tuon kirkastetun Beatricen, yllään se veripunainen puku, johon verhottuna hän ensimäisen kerran näyttäytyi silmilleni, ja hän näytti minusta yhtä nuorelta kuin hän oli silloin kun ensi kertaa hänet näin. Silloin aloin häntä ajatella. Ja muistellessani häntä kuluneen ajan järjestyksen mukaan, alkoi sydämeni tuskaisasti katua sitä mielihalua, jonka valtaan se oli niin raukkamaisesti antautunut muutamiksi päiviksi vastoin järjen lujuutta: ja kun tuo paha halu oli karkoitettu, niin kääntyivät kaikki ajatukseni takaisin armaimman Beatricensa puoleen. Ja sanon, että siitä hetkestä saakka aloin häntä niin ajatella, koko häpeävällä sydämelläni, että huokaukset sen monta kertaa ilmaisivat; sillä ne kaikki lähtiessään ikäänkuin toistivat sitä, mistä sydämessä oli puhe, nimittäin tuon armaimman nimeä ja hänen lähtöänsä luotamme. Ja monta kertaa tapahtui, että niin paljon tuskaa sisälsi jokin ajatus, että unohdin sen ja missä olin. Tämä huokausten uusi viriäminen myöskin viritti tyyntyneen itkun uudelleen, niin että silmäni olivat kuin kaksi kappaletta, jotka halusivat vain vuodattaa kyyneleitä, ja usein tapahtui, että pitkäaikaisen itkun vuoksi kohosi niiden ympärille purppuran väri, joka tavallisesti näyttäytyy, kun on kestänyt kärsimyksiä. Siitä näkyy että ne saivat ansaitun palkan epävakaisuudestaan, joten ne siitälähin eivät voineet katsella ketään henkilöä, joka katseellaan olisi voinut houkutella ne samanlaisiin aikeisiin. Niinpä minä, tahtoen että tuollainen paha halu ja halpa kiusaus näyttäisivät tuhotuilta, niin ettei mitään epäilystä syntyisi aikaisemmin sepittämieni runojen tähden, päätin laatia sonetin, joka käsittäisi tämän kappaleen sisällyksen. Ja kirjoitin silloin: Mua raukkaa, voima huokauksien; ja sanoin "raukka", koska kovin häpesin sitä, mitä silmäni turhuudessaan olivat pyytäneet.

Tätä sonettia en jaoita, koska sen selitys on sangen ymmärrettävä.

Sonetti XXIII

Mua raukkaa, voima huokauksien, mi syntyy syömen aran aatoksista, masensi silmäni, ei katsomista mun ole muotoon sääliväisehen.

On niillä näkö kahden toivehen jotk' aina itkis, haastais murehista. Niin itkee ne, ett' usein reunuksista luo Amor kärsimyksen seppelen.

Nää huokaukset, nämä mietteet niin mun poveani painaa kipeästi, ett' itse Amor nääntyy murheessansa.

Siks ett' on piirrettynä poloisiin Madonnan armas nimi näkyvästi ja monta sanaa hänen kuolostansa.

XL

Tämän koettelemuksen jälkeen, siihen aikaan, jolloin paljon väkeä käy katsomassa tuota siunattua kuvaa,[31] jonka Jeesus Kristus jätti meille muistoksi ihanasta muodostaan, jota donnani nyt katselee taivaan kunniassa, tapahtui että muutamia pyhiinvaeltajia kulki erästä tietä pitkin, joka on melkein keskellä kaupunkia, jossa syntyi ja eli ja kuoli tuo armain donna. Nämä pyhiinvaeltajat kulkivat, niin minusta näytti, hyvin mietteissään, joten ajatellessani heitä sanoin itsekseni: "Nämä pyhiinvaeltajat näyttävät tulevan kaukaiselta seudulta, enkä usko että he ovat edes kuulleet puhuttavan tuosta donnasta, eivätkä tiedä hänestä mitään, vaan heidän ajatuksensa koskevat toisia asioita kuin näitä täällä; sillä kenties he ajattelevat kaukaisia ystäviään, joita me emme tunne." Sitten sanoin itsekseni: "Jos voisin heitä vähän pidättää, saisin heidät kuitenkin itkemään ennenkuin he poistuvat tästä kaupungista, sillä puhuisin heille sanoja, jotka panisivat itkemään kenen tahansa, joka ne kuulisi". Ja kun he olivat poistuneet näkyvistäni, päätin sepittää sonetin, jossa ilmaisisin saman mitä olin itsekseni sanonut; ja jotta se tuntuisi säälittävämmältä, päätin laatia sen ikäänkuin olisin puhunut heille; ja sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: Ah vaeltajat, käytte miettien. Ja minä sanoin "vaeltajat",[32] sanan laajassa merkityksessä; sillä vaeltajista voi puhua kahdella tavalla, laajasti ja suppeasti: laajasti, jolloin vaeltaja on jokainen, joka on poissa isiensä maasta; suppeassa merkityksessä taas pyhiinvaeltajalla tarkoitetaan vain sitä, joka vaeltaa pyhän Jaakopin taloon tai palaa sieltä. Ja senvuoksi tulee tietää, että kolmella tavalla varsinaisesti nimitetään ihmisiä, jotka vaeltavat Korkeimman palvelukseen: palmuntuojiksi, kun he matkustavat meren taa, josta he usein tuovat palmunlehvän; pyhiinvaeltajiksi, kun he vaeltavat Galician taloon, sillä pyhän Jaakopin hauta[33] oli kauempana hänen isäinsä maalta kuin kenenkään muun apostolin; roomankävijöiksi, kun he vaeltavat Roomaan, jonne olivat matkalla nämäkin, joita sanon vaeltajiksi.

Tätä sonettia en jaoita, koska selitys tekee sen kyllin ymmärrettäväksi.

Sonetti XXIV

Ah vaeltajat, käytte miettien, ja aatos harhaa teillä huolekkailla. Niin onko asuntonne kaukomailla, kuin teitä katsellessa arvelen,

kun kautta kaupunkimme tuskaisen te voitte käydä kyyneleitä vailla, kuin outojen ja muukalaisten lailla, jotk' eivät tunne surkeutta sen.

Jos hetkeks jäisitte mua kuulemahan, sen mulle lausuu sydän lohduton, niin itkein poistuisitte porteiltansa.

Se Beatriceaan nyt vailla on; ja sanat, jotka tuosta kerrotahan, saa toiset itkuun ihmevoimallansa.

XLI

Sitten lähetti kaksi jaloa naista sanan minulle pyytäen minua lähettämään heille näitä runojani, ja senvuoksi minä, ajatellen heidän jalouttaan, päätin lähettää ne heille ja sepittää vielä uuden runon, jonka lähettäisin näiden mukana, jotta kunniakkaammin täyttäisin heidän pyyntönsä. Ja sepitin silloin sonetin, joka kertoo tilastani, ja lähetin sen heille edellisen sonetin mukana sekä erään toisen, joka alkaa: Oi, tulkaa, kuulkaa.

Sonetti, jonka laadin silloin, alkaa: Taa piirin kauimpana kaartuvaisen, ja siinä on viisi osaa. Ensimäisessä sanon, minne kulkee ajatukseni, ja kutsun sitä erään vaikutuksensa nimellä. Toisessa sanon, minkätähden se nousee tuonne ylös, nimittäin kuka sen saa sinne kohoamaan. Kolmannessa sanon, mitä se näkee, nimittäin donnan, joka on tuolla ylhäällä kunniassa; ja nimitän sitä silloin "muukalaiseksi hengeksi", koska se hengessä siirtyy tuonne ylös ja viipyy siellä niinkuin pyhiinvaeltaja kaukana isäinsä maalta. Neljännessä sanon, kuinka se näkee hänet sellaisena, nimittäin sellaisella korkeuden asteella, etten minä voi sitä käsittää, ja se merkitsee, että ajatukseni hänet nähdessään nousee niin suureen korkeuteen, että järkeni ei taida sitä käsittää, sillä meidän ymmärryksemme on noihin siunattuihin sieluihin samassa suhteessa kuin heikko silmä aurinkoon: niinkuin sanoo Filosoofi[34] toisessa Metafysiikan kirjassaan. Viidennessä sanon, että vaikka en voikaan tajuta sitä minne ajatus minut nostaa, nimittäin hänen ihmeellistä korkeuttaan, ymmärrän ainakin sen, että kaikki tällainen ajattelu on lähtöisin donnastani, koska kuulen hänen nimensä usein ajatuksissani. Ja lopussa tätä viidettä osaa sanon "donnat, rakkahani", jotta ymmärrettäisiin että ne, joille puhun, ovat naisia. Toinen osa alkaa tästä: Uus tieto; kolmas tästä: Ja donnan; neljäs tästä: Vaan kun se mulle; viides tästä: Sen tiedän. Sen voisi vielä hienommin jakaa, ja tehdä ymmärrettäväksi vielä hienommalla tavalla; mutta se voi jäädä tämänkin jaoituksen varaan, jotenka en ryhdy sitä enemmän jakamaan.

Sonetti XXV

Taa piirin kauimpana kaartuvaisen mun sydämeni heikko huokaus kantaa. Uus tieto, jonka Amor itkein antaa, sit' yhä nostaa yli kaiken maisen.

Ja donnan, kirkkaudessa loistavaisen, se näkee, lähetessään toivon rantaa. Niin suuren arvon hälle taivas antaa, mi häikäisee tuon hengen muukalaisen.

Vaan kun se mulle kertoo kohtaamansa, en ymmärrä, niin puhe outo on mun kuulevasta sydänraukastani.

Vain tiedän, ett' on aihe verraton On Beatricen nimi sanoissansa; sen ymmärrän, oi donnat, rakkahani.

XLII

Tämän sonetin jälkeen näyttäytyi minulle ihmeellinen ilmestys, jossa näin asioita, jotka saivat minut päättämään etten enää sepitä runoja tuosta siunatusta hamaan siihen asti kunnes voin hänestä arvokkaammalla tavalla runoilla. Ja siihen päästäkseni pyrin minkä voin, niinkuin hän totisesti tietää. Niin että jos Hän, jota varten kaikki luodut elävät, näkee hyväksi että elämäni saa jatkua vielä muutamia vuosia, toivon runoilevani hänen kunniakseen sellaista, mitä ei koskaan ole kenestäkään runoiltu. Ja suokoon sitten Hän, joka on kaiken Laupeuden Herra, että sieluni pääsee näkemään donnansa kunniaa, nimittäin tuon siunatun Beatricen, joka kirkastettuna katselee kasvoista kasvoihin häntä, qui est per omnia saecula benedictus.[35]

SELITYKSIÄ:

[1] — Incipit vita nova = 'Alkaa uusi elämä'. Sana incipit tavataan keskiajan käsikirjoituksissa yleensä tekstin alussa, samoinkuin explicit on tavallinen loppusana. "Muistini kirja" on tietenkin ajateltava ulkoasultaan samanlaiseksi kuin senaikuiset kirjat yleensä.

[2] Ptolemaioksen järjestelmän mukaan ympäröi liikkumatonta maapalloa yhdeksän sisäkkäistä, liikkuvaa taivasta: Kuun, Merkuriuksen, Venuksen, Auringon, Marsin, Juppiterin, Saturnuksen ja Kiintotähtien sekä yhdeksäs eli Kristallitaivas (primum mobile). Nämä yhdeksän kehää sulkee vihdoin sisäänsä korkein taivas, liikkumaton Empyreon.

[3] — Sana donna (lat. domina = valtiatar), tarkoittaa varhaisitalialaisessa lyriikassa naista, jonka kunniaksi runo kirjoitettiin. Tavallisessa kielessä "donna" merkitsee yleensä naista, etenkin nainutta. Madonna (lat. mea domina = valtiattareni), joka vasta myöhemmin erikoistui Taivaan Kuningattaren nimeksi, oli arvo- ja puhuttelusana (vrt. ranskan madame ). Samaa merkitsi lyhennetty muoto monna, jota käytettiin vain nimen yhteydessä (vrt. Sonetti XIV).

[4] — Nimitykset Elämän henki, Sielun henki ja Luonnon henki palautuvat skolastiseen filosofiaan, lähinnä Tuomas Aquinolaisen ja Hugo Victorilaisen teoksiin.

[5] — 'Tässä jumala minua väkevämpi, joka tulee ja ottaa minut valtaansa'.

[6] — 'Jo ilmestyi autuutenne'.

[7] — 'Voi poloista, koska toimeni tästälähin useasti estetään.'

[8] — Danten ihmeellinen ja peljättävä rakkaudenjumala ( Amore ) on jyrkästi toisenlainen kuin yleiseen tajuntaan vakiintunut poikanen Amor. Tästä syystä on suomennoksen suorasanaisissa osissa kartettu nimitystä Amor, mikä muuten tuntuisi luonnollisimmalta, ja lemmenjumalan nimenä käytetty sanaa Rakkaus. Runo-osissa sitävastoin on metrillisistä syistä käytetty myös Amor-nimeä sekä sen italialaista muotoa Amore (lue Amóre).

[9] — Ilias XXIV, 258: "kuin ei inhimisist' ois syntynyt, vaan jumaloista". Säe tarkoittaa Hektoria ja on jotakin kiertotietä joutunut kreikkaa osaamattoman Danten tietoon.

[10] — 'Minä olen sinun herrasi'.

[11] — "Tuo autuuden donna", ital. la donna della salute. Sana salute merkitsee vanhassa italiankielessä sekä 'autuutta' että 'tervehdystä'. "La donna della salute" siis myös = 'tervehdyksen donna'.

[12] — 'Katso sydäntäsi'.

[13] — Sydämen syömisen aihe ei ole harvinainen keskiajan kirjallisuudessa, ja sen symbolinen merkitys saattaa antaa aihetta eri selityksiin.

[14] — "Ensimäinen ystävä" on Danten runoilijatoveri Guido Cavalcanti, joka hänkin kuuluu dolce stil nuovon runoilijapiiriin.

[15] — Serventese on eräs trubaduurilyriikan runolaji, jonka muoto ja aihepiiri on suuresti vaihdellut eri aikoina.

[16] — Jerem. Valitusvirret I, 12.

[17] — Tämä ratsastusmatka tarkoittaa mahdollisesti firenzeläisten avustusretkeä Sienaan, jota arezzolaiset ahdistivat (v. 1285 tai 1286).

[18] — 'Poikani, aika on meidän jättää sikseen kuvat'.

[19] — 'Minä olen ikäänkuin ympyrän keskipiste, johon kehän osat ovat samanlaisessa suhteessa; mutta sinä et niin ole'.

[20] — Silloisessa runousopissa ballata oli lyyrillinen runo, muodoltaan määrätty, erilainen kuin canzone.

[21] — 'Nimet ovat asioitten seuraukset'.

[22] — Vrt. Kiirastuli XXIV, 51.

[23] — Tämä hämärä ja eri tavoin tulkittu kohta on kai luonnollisimmin ymmärrettävä varhaiseksi viittaukseksi Danten pääteokseen, joka jo saattoi olla jossain määrin haahmoteltuna hänen mielessään.

[24] — "Viisas" tarkoittaa Guido Guinizellia, dulce stil nuovon ensimäistä runoilijaa, jota Dante on sanonut mestarikseen. Runo, josta tässä on puhe, on G:n canzone Al cor gentil ripara sempre Amore.

[25] — Otaksutun Beatricen isä, Folco Portinari, kuoli v. 1289.

[26] — ' Primavera ' = kevät, prima verrà = 'ensimäisenä tulee'.

[27] — 'Minä olen huutavan ääni korvessa, valmistakaa Herran tietä'.

[28] — Oc-kieli = provencen, sí-kieli = italiankieli. Nimitykset perustuvat näiden kielten käyttämiin myöntöpartikkeleihin oc (lat. hoe) ja sì (lat. sic).

[29] — Jerem. Valitusvirret I, 1.

[30] — Kesäkuun 8 p. 1290.

[31] — Tarinan mukaan tarjosi eräs Veronica niminen nainen, jonka Jeesus aikaisemmin oli parantanut, hikiliinansa tämän käytettäväksi Golgatan matkalla, ja silloin jäi liinaan kuva Vapahtajan kasvoista. Liinaa säilytetään vieläkin Pietarinkirkossa Roomassa.

[32] — Italian sana peregrino, joka merkitsee pyhiinvaeltajaa, on myös = muukalainen.

[33] — 800-luvulla syntyneen tarinan mukaan oli apostoli Jaakopin ruumis haudattu luoteis-Espanjaan Galician maakuntaan, jossa oleva Santiago de Compostelan kaupunki oli yleinen pyhiinvaelluspaikka keskiajalla.

[34] — "Filosoofi" on Aristoteles, jota keskiajalla kunnioitettiin ylimpänä filosofian mestarina.

[35] — 'Joka on siunattu iankaikkisesta iankaikkiseen'.