Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

CALVININ AIKOINA

Kirj.

D. Alcock

Englannin kielestä suomensi

O. Astala

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1906.

SISÄLLYS:

I. St. Clairen nunnat.
II. Ami Berthelierin historia.
III. Suuri valkea valtaistuin.
IV. Ranskan pakolaiset ja Geneven libertinit.
V. Caulaincourtin kaksi ystävää.
VI. Muuan Norbert de Caulaincourtin ystävä.
VII. Sisar Claudine.
VIII. Uusi Geneve.
IX. Onnettomuus ja vetoomus.
X. Valon välkähdys.
XI. Onko missään apua.
XII. Lusikka-ritari.
XIII. Geneveläinen morsian.
XIV. Odottamaton kohtaus.
XV. Muuan Savoijalainen maja.
XVI. Ami Berthelier löytää ystävän.
XVII. Suuren neuvoston edessä.
XVIII. Norbert de Caulaincourtia kiitetään.
XIX. Kuuluisa Ami Berthelier.
XX. Jälleen lusikan ritari.
XXI. Luopuminen.
XXII. Pelätty keskustelu.
XXIII. Norbertin lähetys.
XXIV. Lyon.
XXV. Vankilassa.
XXVI. Tuomiokirkossa.
XXVII. Synkkiä pilviä.
XXVIII. Vanhat asiat haihtuvat.
XXIX. Kantaen vuosien taakkaa.
XXX. "Mene rauhaan".
XXXI. Calvinin kuolema.
XXXII. Loppu.

I LUKU.

St. Clairen nunnat.

Oli aivan aikaista, ennen kello viittä, pimeänä, pilvisenä elokuun aamuna vanhassa Geneven kaupungissa enemmän kuin kolme ja puoli sataa vuotta takaperin. Mutta jo oli kokoontunut tungos komean porttikäytävän luo, joka johti St. Clairen nunnaluostariin. Siinä oli muutamia hyvinvoipia kansalaisia verkaviitoissa, tai ainakin hyvissä villaisissa. Nämä antoivat toisillekin hyvin kaivatun, kunnioitettavamman ulkonäön. Väki oli enimmäkseen alimaisesta kansanluokasta, raakoja miehiä ja joutilaita katupoikia, jotka ilvehtivät, huutelivat ja laskettelivat sukkeluuksia toisilleen ja sivukulkijoille omalla tavallaan. Mutta heidän huonosointuisten ja usein tarkotuksettomien huutojensa joukosta kohosi aina yksi korkeammalle muita: "Messut pois!"

"Ole hiljaa, suulas nulikka!" sanoi eräs pinkkatakkinen mies ja antoi huutajalle kajahtavan korvapuustin. "Tiedäthän ainakin että tämä: 'Messut pois!' merkitsee: 'Koulut sijaan!' Ja älköön vaan mestarisi piloille hellitelkö sinua vitsan säästämisellä!"

"Ota tämä iskustasi!" vastusti poika lyöden pois hyökkääjän hatun ja viskaten sen ojaan.

"Pyydän, lopettakaa!" huusi kolmas puhuja. "Katsotaanpas somia naisten kasvoja, kun he kulkevat ohitse. Neuvosto on kohdellut heitä paremmin kuin he ansaitsevat. Se on antanut heille kohteliaan luvan mennä minne vaan haluavat ja suojatut vaunut turvaksi."

"Vieläpä suojatut vaunut! Kylpy järvessä olisi heille paremmin tarpeen", sanoi eräs. "Me olemme onnellisesti päässeet heistä ja heidän ruttoisesta parvestaan. Hyi kirous!"

Pinkkatakin kantaja kääntyi suuttuneena häneen. "Mitä ovat St. Clairen nunnat tehneet sinulle tai omaisillesi, että sinun pitää kiroaman heitä? Katso itseäsi, väärä-oppinen! Kirouksia tulee omaan kotiisi, niinkuin kanoja, orren täydeltä."

"Hush! Olkaa meluamatta", puhui käskevä ääni, samalla kun kansa teki tietä kaupungin edus- eli valtuusmiehelle. "Väistykää, väistykää! Naiset tulevat heti. Kunniamme tähden, Geneven lapset, elkäämme antako heidän kuulla huonoa sanaa meidän joukostamme."

Edusmiehen varma ääni sai väen kuuliaisuuteen, ja rahvas seisoi hetkisen hiljaa katsellen suureen porttiin, joka niin kauvan oli ollut suljettu ulkomaailmalle. He tiesivät mitä sen ulkopuolella oli. Mutta mitä se oli kätkenyt sisäänsä noina kaikkina vuosina?

Heidän katsellessansa portti tärähteli, liikkui ikäänkuin sitä avattaisiin sisäpuolelta. Kahdesti, kolmasti se näytti olevan aukeamaisillaan, mutta kumminkin sen salvat seisoivat. Kentiesi vanhan portinvartijan kädet, koettaessaan avata sitä, vapisivat liian paljo toimessaan. Ja todellakin oli surullista. St. Clairen nunnat aikoivat jättää ainaiseksi nunnakuntansa ikivanhan talon — muutamat heistä ainoan kodin, minkä he koskaan olivat tunteneet. Geneve oli ottanut vastaan uskonpuhdistuksen ja kirkolliset huoneet piti muutettaman kouluiksi tai sairaaloiksi. Niiden asukkailla kumminkin oli vapaus joko jäädä kaupunkiin tai jättää se, niinkuin halutti. St. Clairen nunnat pitivät parempana lähteä pois. He aikoivat mennä nunnakuntansa toiseen asuntoon Annecy'yn.

Joukon odottaessa tunkeutui valkotukkainen, voimattoman näköinen mies esiin. Hän oli hyvin rampa ja nojasi raskaasti sauvaan. Hänen pitkä, kulunut takkinsa riippui väljänä riutuneen ruumiin ympärillä. Kasvonsa olivat kuluneet ja hänen poskensa kuopallaan, mutta silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, palaen hartaasta odotuksesta. Kansa väistyi kunnioittavasti hänen tieltään ja virallinen henkilö tarjosi hänelle seisomapaikan vierellään. Hänen vielä jupistessaan kiitossanoja alkoi yleinen liike. Kaikkien silmät kääntyivät suureen porttiin, kun se viimeinkin lensi aivan auki.

Kaksittain, surullisessa äänettömyydessä, pitäen toisiaan kädestä tulivat mustapukuiset, tiheähuntuiset nunnat esille. Alakuloisen kulkueen edessä käveli iäkäs naisjohtaja kumaraisena ja vapisevana, pää alas painuneena. Hänen horjuvaa käyntiään tuki alijohtajan voimakkaampi käsivarsi. Suorana ja vakaana astui tämä kookas ja arvokas henkilö pitäen koholla ristiinnaulitun kuvaa ja messuten varmalla äänellä Ave Mariaa. Hän tiesi että rukous taivaan kuningattarelle oli pilkkaa hänen kuulijoilleen. Sitä pahempi heille!

Sydämeen tunkeva huuto katkasi messun. "Claudine! Claudine! Sisareni!"

Valkotukkainen mies oli hyökännyt nunnan luo, joka seurasi alijohtajaa. Nunna oli kävellyt pää painuneena, itkien hiljaa huntuunsa, jonka hän nyt pelosta ja hämmästyksestä heitti osaksi sivulle. Kasvonsa olivat sievät ja miellyttävän näköiset, vaikk'eivät ne koskaan liene olleet kauniit, tuskin nuoruudessakaan. Pehmeät, ruskeat hiukset olivat yhä ilman harmaita ja otsa ja poski rypytön. Näytti kuin olisi elämä kohdellut häntä lempeästi, ja niinpä olikin, yhden suuren sieluntuskan jälkeen. "Tule mukaan, sisareni, tule kanssani, tarvitsen sinua!" hän alkoi, ei kovaa, vaan matalalla, kiivaalla, puoleksi tukahdetulla kuiskeella.

Claudine vetäytyi hänestä pois pelon hämmentämänä. "Ei, ei", sopersi hän. "Oi ei, minä olen Kristuksen morsian."

Mutta mies ei hellittänyt. "Katsoppas minua, Claudine, katsohan nyt minua", hän pyyteli. "Olen Ami, veljesi, jota niin rakastit entisinä, vanhoina aikoina. Etkös muista?"

Silloin nunna katsoi häneen, katsoi vakavasti, ikävöiden. Uusi valo koitti hänen tumman sinisissä silmissään. "Niin, minä muistan", hän sanoi uneksien. "Vanhat ajat! — Mutta ne ovat menneet, aikoja menneet. — Olen kuollut maailmalle. Anna minun mennä!"

Ami piti yhä kiinni. "Claudine", hän anoi, "katsoppas minua vielä kerran."

Claudine katsoi jälleen. "Mutta te ette ole Ami. Olette vanha, vieras mies", hän sanoi, kasvonsa epäilevän näköisinä. Sitten hän muuttuneella äänellä lisäsi: "Enkä minä voi puhua kanssanne. Nähkääs, suljemme tien. Minun täytyy mennä."

"Et saa mennä, Claudine, kuulehan! Orvon lapsuutemme muiston nimessä, kun olin isä ja äiti sekä sinulle — —"

Tässä alijohtaja kääntyi ja puhui. "Mitä tämä sopimaton sekaantuminen merkitsee?" hän kysyi ankarasti. "Eikö ollut sovittu että saisimme mennä ilman nöyryytystä tai estettä? Tämäkö on teidän väärä-oppista lupauksen pitämistä? Mies, väisty! Elä koske pyhään sisareen, Kristuksen morsiameen!" Sitten hän sanoi vastaansanomattomalla, käskevällä äänellä: "Sisar Agatha, tule pois!"

Murtuneen miehen hento vartalo näytti kasvavan ja hän puhui melkein majesteetillisesti: "Hän, jota kutsutte Sisar Agathaksi, on sisareni Claudine Berthelier. Hän lähtee kanssani kotiin."

"Hän ei saa! Sisar Agatha, muista itseäsi ja valaasi! Pitäkää huoli, valtuusmies, täyttäkää lupauksenne ja pyytäkää heitä antamaan tietä."

Virkamies selvitti ääntään ja näytti epäilevän. "Jos nainen tahtoo —" hän alkoi.

"Hän on pitävä valansa. Tule, sisar!"

Claudinen hämmentyneet silmät kääntyivät säälittävästi yhdestä toiseen. Hän vaihteli väriä, hän näytti olevan pyörtymäisillään. Mutta hän ei liikkunut eikä tehnyt elettäkään pudistaakseen pois veljensä kättä.

Lopulta sitten johtaja välitti. "Antakaa sisar Agathan valita", hän sanoi heikolla, vanhuudesta vapisevalla äänellä. "Sisar, mitäs sinä itse tahdot?"

"Niin, valitse", sanoi alijohtaja ankarasti. "Tule kanssamme ja pidä lupauksesi, tai mene takaisin maailmaan, josta olet luopunut, ja kadota sielusi iäksi!"

"Jollei Jumala anna sinulle katumusta", sanoi johtaja. "Mutta valitse, sisar Agatha, sillä meidän pitää mennä."

Claudine vapisi kovin. Virran tavoin riensivät nuoruuden päivät takaisin hänen luoksensa. Mutta toisella puolen oli elämän tottumus, oli hänen valansa ja oli vielä se, jota hän piti velvollisuutenaan Jumalaa kohtaan. Hänellä ei ollut voimaa päättää.

Amin vahva tahto ratkaisi hänen puolestaan. Hän tarttui Claudinen käsivarteen ja veti hienolla väkivallalla hänet pois. Oli jo aika: he olivat jo liian kauvan sulkeneet tien. Johtaja pois kääntyessään sanoi surumielin jäähyväisensä, alijohtaja taas ankaralla äänellä lausui: "Jumala antakoon sinulle anteeksi." Oikeastaan hänen ajatuksensa kumminkin oli: "En usko, että Hän sitä koskaan tekee."

Ami johdatti sisarensa kansan läpi, joka seisoi melkein ääneti ja kunnioittaen, lukuunottamatta muutamia häpeemättömiä katupoikia kokkapuheineen luopuvalle nunnalle. Heidän saavuttuaan rauhalliselle kadulle, hän sanoi: "Meillä on jonkinverran käveltävänä, sillä minä asun sillan takana Rue Cornavi'n varrella. Majapaikkani on köyhä, mutta mukava. Olen valmistuttanut huoneen sinulle. Tiesin että tulet kanssani."

Claudine oli kävellyt hänen rinnallaan koneellisesti, hämmentyneenä. Tai paremmin, niinkuin se joka yht'äkkiä on muutettu toiseen maailmaan. Kadut, talot, ohikulkijat — kaikki olivat ihmeitä. Häntä ivaavat pojat olivat sekä ihme että kauhistus. Maakin hänen jalkainsa alla tuntui lisäävän hänen epävarmuuttansa, johon kummallisesti sekaantui tieto väärinteosta. Hän oli siellä missä hänellä ei ollut oikeutta olla ja missä ei ollut hänen paikkansa. Oli paljo taloja, paljo väkeä, useita kasvoja ja kaikki hänelle tuntemattomia.

Mutta kuultuaan veljensä puhuvan hän koetti jännittää itseään. Hänen hämmentyneessä ajatuksessaan alkoivat hienon syntyperän ja veren vaistot päästä voitolle. Hän teki kohteliaan yrityksen vastata, vaikka tuskin ymmärsi Amin puhetta. "Asutko siis yksin?" sai hän lausutuksi.

"Margareta on aina mukana."

Claudinen kauniit, hämmästyneet kasvot saivat puhtaan mieltymyksen hohteen. "Vanha rakas vaalija!" sanoi hän. "Mutta ei — se ei voi olla. Hän olisi jo sadan vuoden vanha."

Epäselvä hymy kierteli Berthelier'in lujilla, selväpiirteisillä huulilla. "Hän on juuri kuudenkymmenenkolmen vanha", hän sanoi. "On vasta kuusitoista vuotta siitä kun erosimme, eikä hän silloin ollut vanha muista kuin minusta ja sinusta."

"Kuusitoistako vuotta? Ei se minusta tuntunut niin pitkältä.
Uskonnonharjoituksissa ovat tunnit pitkiä, mutta vuodet lyhyitä."

"Minusta se tuntui paljoa pitemmältä. Paitsi Margaretaa on luonani vielä lapsi."

"Mikä lapsi?" lausui Claudine hieman kummastuneella äänellä.

"Muutamia vuosia sitten, kun me pelkäsimme savojalaisten ja ligan hyökkäystä, hävitimme omat esikaupunkimme puolustusta varten. Tietysti olet kuullut siitä?"

Claudine pudisti päätään.

"Kansaa tuli kaupunkiin St. Gervais'tä asti hakemaan turvaa. Margareta ja minä tulimme myös, vaikk'ei Rue Cornavin ollutkaan hävitetty. Me annoimme suojaa asunnossamme maalaisväelle, eräälle miehelle ja vaimolle, jotka kuolivat siellä kuumeeseen. He jättivät tämän pienen lapsen. Margaretan täytyi hoitaa ja elättää häntä, ja — mitäpäs siinä oli tekemistä? Enhän voinut jättää lasta ulos rappusille."

"Olisittehan voineet tuoda hänet luostariin."

Berthelier kohautti olkapäitään ja vaikeni. Sitten hän alkoi jälleen: "Margareta piti hyvää huolta lapsesta, mutta nyt lapsi kasvaa ja — minä tarvitsen sinua."

"Häntäkö varten?" Sen Claudine lausui tyytymättömyyden tunteella, jota ei itsekään ymmärtänyt.

"Enemmän itseäni varten."

Äänettömyys seurasi. Viimein Claudine, jonka tajunta näytti vähitellen palaavan, kääntyi kysymään: "Veli, mikä on tehnyt sinut niin valkotukkaiseksi ja rammaksi?"

"Luulin että tiedät. Vankila ja ratas se oli. Mutta eivät he minulta mitään saaneet. Ja minä olen saanut kostoni. Se minkä puolesta taistelimme on saavutettu. Tosin kyllä emme me sitä voittaneet eikä edes meidän menettelytapamme."

"En ymmärrä", sanoi Claudine. Äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Mutta toivon, veli, ettet ole unhottanut uskoa ja tullut harhaoppiseksi toisten tavalla. Sielusi olisi iäksi kadotettu."

Epäselvä hymy palasi jälleen. "En usko samoin kuin sinä", sanoi Ami.
"Mutta voit lohduttaa itseäsi, sillä en minä usko Villiam Farrel'in enkä
Johan Calvinin oppejakaan. Ja ehkäpä en pidä näitä herrasmiehiä pappeja
parempana. Kumminkin he ovat meidän puolestamme tehneet meidän työmme."

"En ymmärrä", sanoi Claudine jälleen, tällä kertaa melkein säälien.

"Yksi niistä monista asioista, joiden tähden tahdon sinua, sisareni", lisäsi Ami ystävällisesti, "on että opetat pienelle Gabriellelle hänen rukouksensa, sillä Margareta vanhoillaan kallistuu suuresti uuteen oppiin. Minä taasen pidän vanhaa — vaikkakaan en niin hyvänä vahvoille miehille — soveliaampana pienille tytöille. Mutta viimeinkin olemme perillä."

"Onko se tämä talo, jossa on kirjansitojan kilpi?"

"Ei — seuraava. Mutta risti silmäsi Claudine, kun menet sivu, sillä siihen on juuri tullut asumaan isä Calvinin oma veli, joka sitoo kirjoja hänelle."

Kun Berthelier lähestyi omaa oveaan, juoksi ulos pieni, kaunis, tummasilmäinen ja tummatukkainen tyttö ja heittäytyi ihastuttavalla, ylenmääräisellä tervetuliaisella hänen syliinsä.

"Varovasti, varovasti!" sanoi Ami. "Varo sauvaani ja rampaa jalkaani. Gabrielle, tämä on minun rakas sisareni ja sinun hyvä tätisi Claudine, joka tulee elämään kanssamme ja pitämään huolta sinusta ja minusta. Mene hänen luoksensa, suutele hänen kättänsä ja pyydä häntä rakastamaan sinua."

Lapsi peräytyi pahantuulen näköisenä. "En pidä hänen vaatteistaan", hän sanoi, "enkä tahdo kenenkään muun rakkautta kuin teidän ja Margaretan."

Berthelier katsoi sisareensa. "Näet jo että sinua tarvitaan täällä", hän sanoi. "Emme osaa Margareta enkä minä tehdä muuta lapsen kanssa kuin rakastaa sitä. Mutta tule sisään, sisareni. Tervetuloa kotiini, tai pikemmin omaasi."

II LUKU.

Ami Berthelier'in historia.

"Kerran alkanut vapauden taistelu periytyy vertavuotavasta isästä poikaan; vaikka usein ehkäistynä, ei sitä koskaan voiteta."

Kun Geneve järven kaunis kaupunki otti vastaan uskonpuhdistuksen, oli se jo tuntenut vapauden nousevan auringon kunniaa ja loistoa. Noin kaksikymmentä vuotta sitten oli se heittänyt niskoiltaan kaksinkertaisen tyranniuden, joka itse asiassa oli yksi ja sama. Sillä julman, irstaan piispaprinssin ristien takana oli Savojan ruhtinaan miekka ja valtikka. Piispa ja ruhtinas yhdessä olivat sortaneet Geneveä, kunnes taakka tuli liian raskaaksi kannettavaksi ja kaupunkilaiset alkoivat kysellä toisiltaan puodeissa ja toreilla:

"Miksi kannamme sitä kauemmin?" He olivat jo hyvin kehittyneet tekemään tämänlaisen kysymyksen ja löytämään vastauksen. Heidän ammattikuntansa olivat harjaantuneita, ja vilkkaan kaupungin seura- ja kunnalliselämä oli tehnyt ne nopeiksi; samoin kauppa, näppärät ammattimiehet, taajat matkat ja vieläpä kaikki henkiset edut, joita aika — ja se oli Renessansin aika — voi tarjota, puolestaan vaikutti siihen. Heistä, niinkuin useimmista heidän aikalaisistaan, se aika oli nuori; se oli täynnä toimeliaisuutta ja lupaavaa odotusta. Samoin se oli nuoruuden ja reippauden virheitä täynnä, täynnä rohkeutta ja vallattomuutta ja tuota tietämättömyyttä, joka on vallan varma kaikesta taivaassa ja maan päällä.

Kumminkin, kun aika on nuori, on hyvä niiden olla, jotka myöskin ovat nuoria. Semmoinen oli Ami Berthelierinkin kohtalo. Hän oli varakkaan Geneven kansalaisen orvoksi jäänyt lapsi. Isänsä oli lisännyt omaisuutensa enemmän kuin kaksinkertaiseksi menemällä naimisiin liikeystävänsä, Augsburgin kaupparuhtinaan, tyttären kanssa. Nuori Berthelier, kasvatettuna Paduassa sai Renessansin hengen ja tottui rakastamaan sen klassillisia oppeja, sen latinalaisia runoja, sen kirjastoja ja sen "ruskeita kreikkalaisia käsikirjoituksia". Mutta vielä enemmän hän piti vapaan, uudestasyntyneen Geneven unelmista. Hän oli nuori, hieno mies, oppilas ja koululainen, mutta ennen kaikkea hän oli Geneven kansalainen, sielultaan ja mieleltään hugenotti. Tällä kunnia- ja tunnusnimellä ei ollut vielä uskonnollista merkitystä. Uskonto ei tunkenut ollenkaan vielä semmoisten miesten kuin Ami Berthelierin ajatuksiin. Heille se pikemmin merkitsi jäsenyyttä ligassa, jota ensin pidettiin porvarillisena yhdistyksenä Freiburgin ystävällisten asukasten kanssa. Mutta se olikin, kuten lopuksi huomattiin liga Geneven ikivanhain oikeuksien puolustamiseksi. Hänen parhaat ystävänsä olivat loistava ja vaihteleva Bonivard, St. Victorin kuuluisa johtaja, tunnettu historiassa, tarinassa ja runoudessa Chillonin vankina; Lévrier, virheetön tuomari, moitteettomin Geneven patrioteista; ja ennen kaikkia hänen oma sukulaisensa Philibert Berthelier.

Tämä merkillinen mies oli kansan johtajan perikuva. Rahvaan kanssa hän laski leikkiä, nauroi ja piti kemuja, kätkien vakavammat ajatukset iloisen naamion taa. Hänestä tuli heidän lemmikkinsä. Ja hän käytti koko siten saavutetun vaikutuksensa innostaakseen heitä omalla vapauden rakkaudellansa ja auttaakseen heitä saavuttamaan sitä. Näytellessään iloista, huoletonta elämää, koko maailman nähden uhraten huvitusten alttarilla, hänen sydämensä todellinen kutsumus oli vapaudelle, jolle hän tarvittaessa oli valmis antamaan oman elämänsäkin.

Hänen nuori ja varakas serkkunsa Ami piti parempana suitsuttaa ainoastaan pyhemmällä alttarilla. Tultuaan nuorena isänsä kuoleman kautta riippumattomaksi, hän hienon aistinsa johtamana kiintyi henkisiin harrastuksiin aistillisten nautintojen asemasta ja täytti järven rannalla sijaitsevan miellyttävän maatalonsa mieluummin ylioppilailla ja oppineilla kuin hyvillä seuraystävillä. Äiti kuoli jo hänen lapsuudessaan, mutta hän oli suuresti kiintynyt ainoaan kymmentä vuotta nuorempaan sisareensa. Ja hyvin tunnettua oli, että vielä hellempi side yhdistäisi hänet eräänä päivänä kauniiseen Yolande Lévrieriin, isänmaallisen tuomarin holhottiin ja veljentyttöön.

Kaikki onnistui, kunnes äkkiä puhjennut myrsky katkasi sen tukeen, jonka mukana hän oli kukistuva. Vihattu kirkkoruhtinas, Savojan miekan kannattamana ja Mamelukkien, geneveläisten itsevallan suosijoiden, avulla tekeytyi pahimmalla hetkellä Geneven herraksi. Seurasi hirmuhallitus, jolloin takavarikkoon otot, vangitsemiset, kidutukset ja kuolema olivat päiväjärjestyksessä. Kaksi Geneven vapauden johtajaa, Berthelier ja Lévrier, kuolivat mestauslavalla, molemmat lannistumattoman rohkeina; Lévrier sitäpaitsi erittäin hyvän kristityn tavalla, joka hän näyttää olleen. Kolmas, Bonivard, heitettiin vankilaan, jonka hänen kärsimyksensä ja englantilaisen runoilijan stanzat ovat tehneet niin kuuluisaksi. Mutta oli muitakin, jotka saivat osansa suurista kärsimyksistä, vaikkakin jäivät kunniasta osattomiksi.

Heillä ei ollut runoilijaa; — he kuolivat. Hyvin karvas oli Ami Berthelierin huulille tarjottu malja, hänen joka oli hyvin tunnettu suuren sukulaisensa hartaaksi ihailijaksi ja likeiseksi ystäväksi. Kun oli vaikea todennäköisyyden varjollakaan todistaa isänmaan ystäviä syyllisiksi johonkin, jota voitaisiin kutsua rikokseksi, käytettiin äärimäisiä tapoja sen saavuttamiseen. Mutta ei kidutuspöytä eikä ratas, ei kahleet, pimeys, eikä puute voineet avata uskollisen oppilaan sulettuja huulia, vaikka ne mursivat hänen vahvan rakenteensa, muuttivat hänen hiuksensa valkeiksi ja lisäsivät hänen ikäänsä kaksinkertaisilla vuosilla. Kun viimein tuli vapautus, se tapasi hänet sekä henkisesti että ruumiillisesti murtuneena, varjona entisyydestään. Hänen omaisuutensa olivat sortajat ottaneet takavarikkoon. Jälellä oli, salaisten ystävien huolehtimana, ainoastaan sen verran kuin hän tarvitsi yksinkertaisen toimeentulon turvaamiseksi, mitä hyvänsä tulevaisuus toisikaan hänelle. Margareta, perheen vanha palvelija, joka oli ollut hänen sisarensa amma, tuli takaisin hänen luoksensa hoitaakseen vähäisiä varoja vaatimattomassa asunnossa, jonka ystävät olivat toimittaneet hänelle. Se oli yläkerta Rue Cornavilla olevasta talosta, josta alakertaa käytettiin ulkomaan hedelmien myymäläksi. Hänen sisarensa sai pahojen päivien alkaessa turvapaikan St. Clairen nunnien luona, Amin suureksi huojennukseksi.

Ami palasi niinkuin kummitus elävien ihmisten maailmaan. Vähän oli jätetty elämää häneen, ja kaikki mitä oli, näytti olevan muutettu katkeruudeksi. Täytyy olla kauheata kulkea seitsemän kertaisesti kuumennetussa ahjossa ilman Jumalan pojan läsnäoloa. Ihme on että kukaan tekee sen ja jää eloon. Mutta sitä enemmän, koska Ami Berthelier kaikesta tuskasta huolimatta ei ollut rikkonut omaa sieluaan vastaan, on meidän uskominen että Yksi, vaikkakin näkymättömänä, seisoi hänen tuntemattomana turvanaan, eikä vallan unhottanut häntä silloinkaan kun hän epäili Hänen olemassaoloaankin. Ami Berthelier meni vankilaan välinpitämättömänä puolipakanana, niinkuin Renessansin mies ainakin. Sinne mennessä hänellä oli hyvin vähä uskoa hukattavaksi, mutta sieltä palattua hän oli piintynyt uskomaton "ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa".

Kalsea, katkera epäilys itsestään, maastaan ja kaikista ihmisistä oli vallannut hänen sielunsa. Vieläpä uskonpuhdistuskin, nykyaikaisen vapauden todellinen aamuaurinko, noustessaan Geneven yli tapasi hänet sellaisena, jolle vanha rakkaus palaa jälleen, mutta joka ei sitä tunne.

Suuri "toukokuun kahdeskymmenes ensimäinen" [silloin Geneve vannoi pitääkseen uskollisesti uskonpuhdistuksen perusteet] tapasi hänet kylmänä ja tunteettomana. Hän kyllä seisoi Pyhän Pietarin suuressa kirkossa tunkeilevien kansalaisten keskellä, jotka kohottivat oikean kätensä ja vannoivat ollakseen uskolliset Jumalalle ja Hänen totuudellensa, mikä nyt ensi kertaa ilmaantui heille Hänen pyhässä evankeliumissaan, — mutta hän ei kohottanut kättään eikä vannonut. Koko toimitus oli vierasta hänen tietoisuudelleen, se oli hänestä tarkotuksetonta ja ilman hengen antamaa sisältöä.

Hän ei osannut lukea ajan merkkejä. Hän kääntyi himmeään länteen, josta ei voinut tulla valoa; ja siten, vaikka itä hänen takanaan oli yhtenä loimona nousevan auringon kunniasta, hän ei voinut nähdä sitä.

Philibert Berthelierin pojat ja toiset vanhan Hugenotti-puolueen jäsenet, jotka olivat säilyneet vainoilta tai palanneet maanpaostaan, tulivat tervehtimään häntä. Mutta hänestä ne käynnit olivat enimmäkseen turhia ja kiusallisia. Jotkut olivat sydämestään heittäytyneet uuteen liikkeeseen, toiset taasen nuoren Berthelierin johtamina pitivät yhtä vähä reformeeratuista kun heidän isänsä ruhtinaspiispasta. Heissä kuvastui vanhojen hugenottien alempi eikä ylempi kerros. Ami, vaikkei hänellä ollut heidän uskottomuuttansa vastaan muistuttamista, inhosi heidän kevytmielisyyttänsä, raakuuttansa, ja heidän sopimatonta puhetapaansa ja käytöstänsä.

Silloin, Geneven vielä ottaessa vastaan uskonpuhdistusta, kohosi sen ympärille joukko voimakkaita vihollisia, jotka vallan uhkasivat sen olemassaoloa. Vanha isänmaallisuuden tuli leimahti tuhastaan. Ami, joka luuli etteivät kyyneleet olleet enää häntä varten, pudotti kuumia pisaroita sormilleen. Hän peitti silmänsä nähdessään Geneven kansalaiset järjestettyinä puolustamaan kotejaan, kun hän itse ei voinut käydä taisteluun heidän kanssansa. Hän auttoi kaikesta voimastaan puolustusta, ja ilman Margaretaa olisi hän itse nähnyt puutetta antaessaan vielä enemmän. Kun isänmaalliset kansalaiset hävittivät omat laitakaupunkinsa uhraten omat kauniit huvilansa ja paljo omaisuutta, estääksensä vihollista saamasta tukea siellä, jätti hän ilolla mökkinsä St. Gervaisin esikaupungissa, ja muutti köyhään asuntoon, jota siihen aikaan kutsuttiin La Fusteriaksi. Ahtaassa asunnossaan siellä hän antoi suojaa eräälle talonpojalle vaimoineen, jotka monen muun tavalla olivat jääneet kodittomiksi esikaupunkeja hävitettäessä.

Talonpoika oli yksinkertainen, rehellinen mies, jonkalaisia Geneven kansalaiset tavallisesti tarkoittavat "harmaa-jaloilla". Hän eli ja muokkasi omaa, vähäistä maatilkkuaan. Vaimo oli savojalainen ja paljoa terävämpi. Heillä oli mukanaan lapsi, jonka arveltiin olevan heidän omansa. Kaupungissa vallitseva tavaton tungos pian toi kuumeen, ja sekä mies että vaimo saivat sen ja kuolivat. Kun vaimo sairastui, niin lapsi tuli Margaretan hoitoon. Tuntiessaan kuolevansa vaimo tunnusti ettei se ollut hänen omansa, vaan korkeampisäätyisten vanhempien lapsi, jonka hän oli ottanut hoidettavakseen. Tämän ilmoituksen Margareta huolellisesti kertoi isännälleen, joka kumminkin tuskin kuunteli ja pian unhotti sen kokonaan. Mutta ei hän kieltänyt Margaretan vakavaa pyyntöä, että hän saisi pitää lapsen ja hoitaa sitä. Niihin aikoihin kun he palasivat Rue Cornaville, jota onneksi ei ollut tarvinnut hävittää, oli hänen holhokkinsa tullut suureksi elämän iloksi hänelle.

Aika kului. Pian, kuten näytti, liian pian ei ollut enää lasta, vaan tummasilmäinen, tummatukkainen pikkuneiti, liian vallaton hoitaa ja ohjata, — vähäinen vartalo elävä sormen nippuihin asti. Piti katsoa ettei hän pudonnut tuleen tai vetänyt tuoleja päälleen. Siinä oli toimiva pieni mieli poistamassa toisia ikävyyksiä, vaan toisia tuottamassa. Ihmeellistä oli, että tämä hämmästyttävä olento sai päähänsä kääntyä Ami Berthelierin puoleen kaikessa. Lapsuuden oikullisuudella hän oli tyranni uskolliselle hoitajallensa, joka piti hänestä huolta yötä ja päivää, ja ihaileva orja valkotukkaiselle miehelle, joka satunnaisesti ikäänkuin lahjana antoi isällisen huomautuksen. Hän odotti katsetta ja hymyä häneltä, käytti kaikki kauniit taitonsa kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja kohosi autuuden tasalle istuessaan hänen polvellansa.

Berthelier luonnollisesti piti siitä. Lapsen rakkaus on suloisin imarteluista, kuten nähdään siitä tosiasiasta ettei ajanpituuskaan koskaan ole voinut haihduttaa muistoa sen mielestä, jota se on kerran kohdannut. Mutta kun vuodet kuluivat, tuli hän surulliseksi pienen Gabrielien suhteen. Hän tiesi että tätä pitäisi opettaa ja kasvattaa, mutta hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä miten sitä olisi tehtävä. Ei Margaretakaan, joka taisi keittää ja pestä erittäin hyvin, mutta jo neulankin käyttelemiseen oli tottumaton, osannut sitä. Tärkeämpiä syitä oli ettei hän kyennyt lukemaan; ja se uskonnollinen opetus, jonka hän hartaana, vaan vähemmän valistuneena Calvinin seuralaisena oli tilaisuudessa antamaan, ei näyttänyt hänen isännästään sopivalta ravinnolta lapsille. Kaikissa näissä asioissa oli hän itsekin avuton. Jalosukuiset neidit, hän mietti, olisivat opetettavat ompelemaan, lukemaan ja rukoilemaan, ja näistä kolmesta tarpeellisesta sivistysvälikappaleesta hän voi antaa ainoastaan yhden.

Tämä se oli syy, selvä hänelle itselleenkin, josta johtui hänen esiintymisensä tuona elokuun aamuna St. Clairen naisluostarin portin luona. Mutta ihmissydämen suuret syvyydet ovat kaukana tietoisuuskuohujen alapuolella. Lapsen käden kosketus oli vähitellen herättänyt hänessä semmoista, jonka hän arveli olevan ijäksi kuolleen. Kaipaus sisareen, jota hän oli niin paljo rakastanut, alkoi ahdistaa kasvaen aina vahvemmaksi ja muuttui viimein vallan sietämättömäksi.

Äkkiä muisti Ami ett'ei hänen sisarensa ollut kuollut, että hän vielä voisi kuulla hänen äänensä, voisi vielä puristaa hänen kättänsä. Miksei hän siis koettaisi tehdä sitä?

Hänen aikomuksensa kasvoi ja vahvistui ja kantoi, kun St. Clairen nunnain karkoitus antoi siihen tilaisuuden, todellisuudessa hedelmiä. Mutta saavuttaisiko hän suotuisan tuloksen? Jonkin aikaa oli hän kiusauksessa epäillä.

Amin sydämessä, kuten unessa, asui kalpea sekaantunut nainen, puettuna ei luostari- vaan tavalliskuosiseen, geneveläiseen naisen-pukuun. Turhaan koetti hän sovittautua uusiin oloihin ja uusi ympäristö häneen, aivan kuin lapsi asettaa kokoon eriosaista, vaikeata ratkaistavaa.

Ulkomuodolta tapasi hän hoitajansa paljoa vähemmän muuttuneena kuin veljensä. Mutta muutos vanhan Margaretan mielessä oli hämmästyttävin kaikista kummallisista ilmiöistä hänen ympärillään. Margareta näet rukoili, mutta ei lukenut rukousnauhaansa kristityn tavalla. Hän puhui uskonnosta käyttäen pitkiä sanoja kuten justificatsioni, regeneratsioni, sanctificatsioni (puhdistaminen, uudestasyntyminen, pyhitys), jotka hänen kuulijalleen yhtä hyvin, tai paremmin olisivat voineet olla latinaa, sillä silloin hän olisi voinut uskoa, että niillä oli tarkoitus, vaikka tuskin olisi tietänyt mikä se oli. Claudine parka (ei kukaan kutsunut häntä nyt sisar Agatha'ksi) oli sitä mielipidettä, että sitten kun hän jätti maailman oli se tullut aivan hulluksi!

Sekä sisällä että ulkona oli aivan yhtä pahaa. Kadut olivat täynnä tuntematonta vaaraa. Karkeat myöjätärnaiset huutoineen ja riitoineen pelottivat hänet aivan suunniltaan. Ja härkiä, joita ajettiin teurashuoneisiin, piti hän ensin villeinä eläiminä. Tuskin oli hän kotonakaan paljoa iloisempi. Hänen veljensä oli ystävällinen ja Margareta palveleva, mutta molemmat kohtelivat häntä kuten lasta, joka hän olikin kaikissa käytännöllisissä asioissa. Vieläpä pieni Gabriellekin vieroi häntä, omalla imartelemattomalla tavallaan täysikasvuisia kohtaan, joita hän ei rakastanut tai tarvinnut. Claudine ikävöi hiljaisuudessa luostaria. Jopa hän alkoi kutsua itseään luopioksi ja ajatella että oli tehnyt anteeksiantamattoman synnin.

Hän sai huojennusta, vieläpä niin vähäpätöisen kuin lapsen repeytyneiden koristeiden kautta. Eräänä päivänä juoksi Gabrielle hänen luoksensa hyvin onnettomana sunnuntaipukunsa, hauskan, pienen lyonilaisen silkkihameensa kanssa, joka oli repeytynyt vallan vyötäreestä helmaan. Tyttö selitti leikkineensä viereisessä huoneessa asuvan kirjansitojan pienten poikain kanssa. Jeannot oli sen reväissyt.

"Kelvoton, nulikka!" sanoi Claudine. "Mutta miksi sinä leikit noiden pahojen poikien kanssa, Gabrielle? Se ei sovi pikku tytölle."

Gabrielle pahastui. "Isä sallii minun", hän sanoi ja juoksi pois kutsumaan Margaretaa.

Claudinen sydäntä ahdisti kateellisuuden paha hengetär. Hän sieppasi nopeasti yksinkertaisemman puvun lapselle ja seurasi häntä kyökkiin, jossa tapasi hänet kiipeämässä pöydälle. Siinä tyttö aikoi istua ja odottaa Margaretaa, joka aivan kuin Claudinen hyvän tähden ohjaamana oli juuri silloin torilla.

"Anna panen tämän päällesi", Claudine sanoi. "Ja katsohan, Gabrielle, minä neulon sinisen silkkipukusi, ennenkun isä tulee kotiin. Hänen kanssaan sitte pääset Morland'iin kävelylle, niinkuin hän lupasi sinulle tänä aamuna."

Vähä vielä hyväilyä, ja sininen silkkipuku oli kauniisti hänen käsissään. Repeämä oli paha, mutta luostarissa opetetun neulojan taitavissa käsissä se tuli somasti ja sukkelasti korjatuksi. Claudine työskennellessään ei voinut olla huomaamatta, että puku oli huonosti tehty ja soveltumaton. "Minäpä otan ja muutan sen", hän ajatteli "ja kirjailen helman sillä kauniilla neuloksella, jonka sisar Ursula opetti minulle."

Hänen sitä suunnitellessaan tuli Margareta sisään ja katseli tarkkaavana työtä. Äkkiä hän kääntyi toiseen huoneeseen ja palatessaan toi suuren sylillisen pieniä päähineitä, vaippoja, liivejä, kauluksia ja kaikenlaista tavaraa.

"Sanoakseni totuuden, neiti", hän sanoi, "näiden pienokaisen vaatteiden tähden on paholaisella ollut paljo valtaa ylitseni."

"En mitenkään epäile sitä", vastasi Claudine, harvinaisella pontevuudella; "vaikka puolestani arvelen että hän käyttää paljo enemmän hyödykseen isä Calvin'in harha-oppeja kuin viattoman lapsen pukuja."

"En tahdo väitellä kanssanne, neiti, nähtyäni että te olette yhä vielä kuten sanotaan katkeruuden sapessa ja tietämättömyyden kahleissa. Yhtä kaikki tuo viaton, vihreä kaulusrepale ja sininen vaippa eivät sovi senkään vertaa kuin mamelukit ja hugenotit tapasivat tehdä ennen herätyksen tuloa meille. Ja lisäksi hän kaiken aikaa ylpeilee niistä kuin papukaija pyrstöstään tai paavillinen piispa rististään."

"No hyvä, katsokaammepa mitä on tehtävissä", sanoi Claudine, valtioviisaasti kyllä ollen olevinaan huomaamatta Margaretan loukkaavia viittauksia.

"Katsokaas, neitini, tätä palaa ristiraitaista purppurata, jonka Madame de Maisonneuve antoi herralle, jotta siitä tehtäisiin Gabriellelle pieni sunnuntai- ja juhlapuku. Tämä on viehättävää, eikö niin? Tyttö on pitävä siitä nähtyään sen päällään. Minä kumminkaan en koskaan tohdi leikata sitä, sillä jos saksit erehtyisivät, niin se olisi 'syntiä ilman katumusmahdollisuutta'."

Täten Claudine taitavana neulojana löysi kutsumuksensa ja sai rauhan 'anteeksiantamattomien syntien' pelolta. Hän yhä pysyi protestanttisessa kaupungissa sydämmestään uskollisena katolilaisena. Koko sydämensä voimalla hän halusi kirkon sakramenttia, erittäinkin messua, joka silloin oli lakkautettu Genevessä. Kerran tai kahdesti hän sai uskonnollisia lohdutuksia valepukuiselta papilta, jonka hänen veljensä sattumalta löysi. Hyväntahtoisella välinpitämättömyydellään oli Ami kutsunut papin katsomaan Claudinea. Berthelier'n myöntymyksellä opetti Claudine Gabriellelle omat rukouksensa ja uskontonsa alkeet. Se oli loppumattomaksi harmiksi Margaretalle, joka teki kaikki voitavansa estääkseen tätä turmiota, ottaen lapsen milloin vain voi P. Pietarin kirkkoon kuulemaan Calvinia, ja itse koettaen painaa hänen nuoreen mieleensä uusia oppeja. Ami ollen molempien ulkopuolella katseli hiljaa, huvitettuna eri uskontojen taistelua. Hän hyvin tiesi, ettei mikään niin helposti kuin julkinen katolilaisuudesta kiinnipitäminen tulisi Gabriellea vanhempana saattamaan suuriin käytännöllisiin vaikeuksiin, jos hän Geneveen jäisi. Mutta hän aina arveli että sisarensa kaunis taikausko, jona hän piti sitä, haihtuisi pois lapsesta tämän tultua täyteen ikään. Silloin Gabrielle ajattelisi ja uskoisi kuten kaikki muutkin hänen ympärillään. Sitä ennen ei ollut väliäkään, kumpi saavutti voiton. Ami ei käsittänyt, että semmoisessa taistelussa nuoren sielun asema helposti käy tukalaksi, kun siitä juuri taistellaan ja sille kaikki on kovin todellista ja vakavaa.

Gabrielle, jonka lapselliseen mieleen saarna Pietarin kirkossa ei tunkeutunut, alussa taipui "Täti Claudinen", kuten tapasi kutsua häntä, opetukseen. Gabrielle alkoi pitää erittäin paljo hellästä, ystävällisestä naisesta, vaikkakin alusta loppuun "isä" vallitsi hänen sydämmessään ilman kilpailijaa.

Ulkona suuressa maailmassa, samoin kuin Gabriellen vielä nuoressa sydämessä, kilpailevat voimat taistelivat voitosta. On totta että nykyisen käsityksen mukaan se oli maailma pienoiskoossa.

Tsaari Paul, viidenkymmenen miljoonan hallitsija, ylenkatseellisesti nimitti kansallistaistelua Genevessä "myrskyksi vesilasissa". Vielä purevampi Voltaire ivaili, että jokakerta kun hän puki peruukkinsa, hän samalla puuteroitsi koko tasavallan. Kumminkin pieni valtio oli määrätty oman historiansa kululla valaisemaan tuota teologista opinsuuntaa, jonka sen etevin pappi niin täydellisesti on määritellyt, että se on siitä asti kulkenut hänen nimellään. Vaikkakin ylevä ja yksinkertainen käsite "valittu" — Jumalan hyväksymä — on kangistunut opinkaavaan, puristettu järjestelmän siteisiin, ja joskus vääristelty täydelliseksi erhetykseksi, ei se kumminkaan ole vähemmän suuri ja tosi. Pieni, rohkea kaupunki järven rannalla oli todellakin Jumalan valitsema eli hyväksymä kuten ennen vanhaan Sion, jolle Hän antoi oman nimensä. Se oli valittu ottamaan vastaan Hänen sanansa ja näyttämään koko maailmalle, kuinka se, kokonainen yhteiskunta rehellisesti harrasti sen noudattamista. Se oli valittu olemaan turvapaikkana Hänen vainotuille palvelijoillensa koko kristikunnassa. He tunkeutuivat sen kaduille kuin todelliseen levonsatamaan, jossa he voivat oleskella rauhassa pelkäämättä pahaa. "Salli minun tähteni onnettomuuteen joutuneiden asustaa luonasi", oli Jumalan erityinen vaatimus Genevelle; ja Geneve kuuli sen ja totteli.

Pieneltä valtiolta vaadittiin syvää uskonnollista vakaumusta ja samoin sankarillista rohkeutta kohdata voimakkaiden naapuriensa vihaa ottaessaan vastaan ja suojellessaan näitä pakolaisia. Sitä enemmän, koska ei ilman paljoa yksityistä uhraantuvaisuutta sen asukkaiden puolelta, voitu pitää yllä niin suurta paljoutta muukalaisia. Kumminkin ystävällisyys tuli runsaasti maksetuksi. Geneve tuli hyvin havaitsemaan, että on autuaampaa antaa kuin ottaa. Ei ainoastaan, että lempeät ja rehelliset muukalaiset antoivat sen kansottamiseen erittäin sopivaa ainesta, suuresti lisäten sen siveellisiä ja henkisiä voimia, mutta myöskin tekemällä uhrauksia heidän hyväksi, se tuli pelastetuksi tylyyden ja erakkomaisuuden kuolettavista vaaroista. Heidän vakava henkensä johti yhdessä aikalaisten kanssa huomion uskonnon ja elämän tummemmille ja vakavammille puolille. Sen miehen, joka innosti ja johti heitä, voimakas nero johti myöskin samalle suunnalle. Mutta käytännöllinen hyväntahtoisuus vaikuttaa laajentavasti ihmisen luonteeseen. Paastoaminen ilman muuta tarkoitusta johtaa ahdasmielisyyteen, mutta paastoaminen, siinä mielessä että voisi ruokkia tarvitsevia, laajentaa sydäntä. Ja sydän ja mieliala ovat riippuvia toisistaan. Tästä armeliaisuudesta Jumalan onnettomien hyväksi kalvinistisen Geneven ankara aikakausi sai sulouden ja loisteen, jota vailla se muuten olisi ollut. Vaikk'ei se kokonaan voinut pelastaa sitä ankarasta kiihkoilemisesta se kumminkin paransi sen itsekkäisyydestä.

Mutta ennenkun pieni kaupunki voi ottaa vastaan ja täyttää tehtävänsä, se oli ensin kasvatettava ja opetettava, puhdistettava siinä itsessään olevista kelvottomista aineksista. Todellisen järjestyksen ja tosi vapauden pahimmat viholliset ovat väärä järjestys, joka on orjuutta, ja väärä vapaus, joka on mielivaltaa. Heittäessään päältään Rooman ikeen Geneve oli vapautunut ensimäisestä. Toista vastaan sillä kumminkin vielä oli pitkä ja ankara taistelu edessään. Tätä edusti puolue, jonka jäsenet historiassa tunnetaan libertinien nimellä.

Mutta tämä näytöksen loppukohtaus tapahtui vasta vuosia sen jälkeen kun pieni Gabrielle ja St. Clairen nunna liittyivät Ami Berthelier'in huoneen jäseniksi.

III LUKU.

"Suuri valkea valtaistuin."

"Se joka on niin uskollinen ollut yhdessä asiassa,
Voi olla yhtä uskollinen kaikessa."

Sewell.

Vuodet tulivat ja menivät. Oli jälleen elokuun aamu Genevessä, mutta paljoa herttaisempi kuin se, joka kauan aikaa sitten näki St. Clairen nunnain lähdön. Cornavin portti oli juuri aukaistu päästääkseen sisään maito-, hedelmä- ja kasviskauppiaita, jotka aikoivat tuoda tavaroitaan aikaiseen myötäväksi. Maatuotteilla lastattujen vaunujen jälessä kävellen, kuten niiden ajajat, luikahti sisään huomaamatta kaksi, joilla ei ollut mitään myötävätä. He olivat kookas puseroon puettu mies ja tummatukkainen poika, joka saattoi olla neljäntoista vuotias, mutta sellaiseksi kuitenkin oli pieni ja lapsellisen näköinen. Nämä kaksi astuivat oitis sivuun tungoksesta ja vetäytyivät huomaamatta huoneen varjoon. Silloin äkillisestä mielenjuohteesta vanhempi matkaaja polvistui ja painoi huulensa karkeaan, epätasaiseen maahan.

"Kiitos Jumalan!" hän sanoi innokkaasti. "Tämä on Hänen vapaa kaupunkinsa! Tämä on siunattu Geneven alue!" Kyyneleitä oli hänen voimakkailla kasvoillaan, kun hän jälleen nousi.

"Isä!" huusi poika. "Katso, isä, katso! Tuolla on Jumalan istuin, suuri, valkea istuin!"

Vuoriston haltija kohosi kaupungin yli etäisenä, vaan vallan näkyvänä puhtaan kirkkaassa ilmassa, ei hehkuen auringon nousun hohteessa, vaan valkeana ja tahratonna synkässä ylevyydessään Jumalan ikuisen oikeuden tavalla.

Germain de Caulaincourt kohotti kyynelten himmentämät silmänsä.

"Se on Mont Blanc, hyvin suuri vuori", hän vastasi välinpitämättömästi.

Kuudennentoista vuosisadan sielut eivät usein väreilleet luonnon ihanuuksien kosketuksesta, vaikka moni heistä hyvin käsitti sen hienompiakin sulouksia. Mutta epäilemättä oli poikkeuksia. Katsaus Norbert de Caulaincourt'in nuoriin tuijottaviin silmiin riitti vakuuttamaan, että hän kuului niihin. Hänellä oli suuret, tummat silmät ja kauniit, pehmeän tyttömäiset kasvot.

Isä laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle. "Varmasti olet hyvin väsynyt", hän sanoi, "ja hyvin nälkäinen."

"Niin tekin olette, isä", nuori Norbert vastasi vilkkaasti, mutta kääntämättä katsettaan pilvissä olevasta valkeasta ihmeestä.

"En tiedä, ennenkuin myöhempään, mitä sille asialle teemme. Mutta menkäämme neuvosmiesten puheille!" kehotti De Caulaincourt.

"Menemmekö ravintolaan?" ehdotti Norbert, yhä katsellen ylös.

Germain pudisti päätään. "Ravintolat voivat antaa ainoastaan niukan tervehdyksen rahattomille vieraille", hän sanoi.

Hänen puhuessaan avattiin ovi kadun toisella puolen ja valkotukkainen mies tuli esiin hitaasti, sillä hän oli rampa. Hän katsoi hetkisen kahteen vieraaseen, kääntyi pois, otti muutamia askelia katua myöten, kääntyi takasin, katsoi taasen ikäänkuin neuvottomana.

Muukalaiset nostivat talonpoikaisia lakkejaan ja tervehtivät, — vaan ei talonpoikien tavalla. Ami Berthelier vastasi, ja yhteisestä vaikutteesta he lähestyivät. Ami puhui ensin. "Arvelen, herrat, että olette muukalaisia täällä?"

"Niin olemme, herra. Tulemme Ranskasta pakolaisina evankeliumin tähden."

"Miten on matkanne onnistunut?"

"Pitkillä matkoilla vuoristojen yli olemme piilleet talonpoikien majoissa ja enimmäkseen vaeltaneet öillä. Toin kotoa mukanani vähä rahaa ja muutamia jalokiviä; — ainoastaan sen verran kuin voin piilottaa luonani. Vuorilla jouduimme ryövärien käsiin ja meiltä rosvottiin aivan kaikki. Olimmepa iloiset päästyämme hengissä. Viime yönä me kävelimme tänne pienestä vuoristokylästä. En tiedä sen nimeä. Tänä aamuna odotimme portin luona, kunnes se avattiin toriväelle, ja tulimme sisään heidän kanssaan."

"Muukalaiset, jotka etsivät suojaa luonamme, menevät kaupungintaloon ja esittävät asiansa valtuusmiehille."

"Minä tiedän sen. Pyydän teitä ystävällisesti sanomaan mistä löydän kaupungintalon."

"Ei kiirettä vielä, herra. Heidän jaloutensa eivät istu ennenkun jumalanpalveluksen loputtua; se on kello kuudelta. Pikemmin tulkaa ensin sisään kanssani ja lopettakaa paasto."

"Mutta te olitte poismenossa. Minä tulen häiritsemään teitä."

"Ette ollenkaan. Minä olen geneveläinen, te olette uskovainen, se on kyllin. Tehkää minulle kunnia ja tulkaa sisään."

He olivat pian Berthelier'in asuinhuoneessa. Siinä he tapasivat yksinkertaisesti puetun naisen, jolla oli suloiset, surulliseen vivahtavat kasvot ja jonka isäntä esitteli heille sisarenaan, Claudine Berthelier'inä. Ami oli jo saanut tietää vieraittensa nimet.

Claudine vastasi kohteliaasti, vaikk'ei sydämellisesti, ja meni ulos kiiruhtamaan aamiaista.

Keitto oli Genevessä yleinen aamiaisruoka. Mutta vieraiden nälkää ajatellen Berthelier kuiskasi sanan Claudinelle, ja pian toi vanha palvelija, Margareta, vadissa kylmää suolattua paistia. Keitoksen, leivän ja valkean hapanviini-maljan kanssa siinä olikin koko ateria. Pöytä oli hyvin siloitettu ja pilkuttoman puhdas, mutta pöytävaatteita ei käytetty silloin, ja kaiverrettu leipäpala oli ainoa suola-astia.

"Missä Gabrielle on?" kysyi Berthelier, kun hänen sisarensa tuli sisään. Hän tuskin oli lopettanut puheensa, kun rakastettava tyttö, puoleksi lapsi, puoleksi neiti, tuli sisään. Hänen hyvin yksinkertaiset liivinsä ja harmaasta puolivillaisesta tehty hameensa eivät voineet salata vartalon kauniita piirteitä, samalla kun kukkeat kasvot näyttivät yhä kauniimmilta erilaisuuden vuoksi. Häntä seurasi vanha palvelija, joka toi tullessaan säätynsä tavan mukaan oman tinalautasensa ja asetti sen kainosti pöydän päähän.

Kaikki kääntyivät pöydän ympärille. Berthelier asettui päähän, molemmat Caulaincourtit yhdelle puolelle ja Claudine ynnä Gabrielle toiselle puolelle. Vieraat seisoivat odottaen pitkää rukousta. Mutta heidän kummakseen Berthelier ainoastaan mutisi "siunatkoon Jumala ruokamme", ja alkoi leikata suolattua paistia. Se oli hänen nälkäisille vierailleen yhtä tervetullut kuin kaunein kiitosluku.

"Onko totta, herra", hän kohta senjälkeen kysyi, "että Henrik kuningas on antanut uuden vainoomiskäskyn?"

"Liiaksikin totta, herra; vaikka tuskin hänen olisi tarvinnut nähdä vaivaa, koska kerran vanhankin nojalla tulet jo leimusivat kautta kuningaskunnan." Pakolainen kertoili esimerkkejä ja yksityisseikkoja, jotka keskittyivät semmoisiin kauhuihin, että nykyaikaisen pöytäseuran ruokahalu olisi hävinnyt. Tässä joukossa oli Claudine ainoa, jonka ne todella saivat värisemään. Berthelier jo tiesi kaikki ennestään. Margareta taasen ajatteli ainoastaan martyriuden kunniaa ja palkinnoita. Mitä nuoreen Norbert'iin tulee, hänen silmänsä ja ajatuksensa viipyivät aivan kuin lumottuina vastapäätä istuvassa naapurissa. Gabrielle oli tuskin vanhempi kuin hän itse, pojasta kumminkin hän jo näytti kauniilta neidolta, jonka puolesta kuka ritari tahansa olisi ylpeillen käynyt taistelemaan ja samoin häntä palvellutkin. Mutta miksi ei hän ollut puettu niinkuin toiset naiset? Miksi olivat he verhonneet hänet kokonaan tuolla hirveällä, harmaalla aineella? Mutta kumminkin, mitkä silmät, mikä suu, mitkä huulet! Miten vakavan, miten hiljaisen näköinen hän oli! Poika toivoi, että tyttö olisi puhunut, tai ainakin hymyillyt. Päästäkseen alkuun hän tahtoi kaataa vähä viiniä hänelle. Gabrielle kiitti mitä miellyttävimmällä äänellä, mutta sanoi juovansa ainoastaan vettä. Eihän se kovin kummaa ollutkaan pojan mielestä, katsoen viinin laatuun.

Viimein kaikki lopettivat. "Kiitos ruuan jälkeen" lausuttiin hyvin lyhyeen. Sitten vanha palvelija huomautti pojalle: "Nuori herra, kellot soittavat aamurukoukseen. Tahdotko tulla kanssani jumalanpalvelukseen?"

Norbert katsoi isäänsä, joka kumminkin oli niin syventynyt puheisiin
Berthelier'in kanssa, että täytyi erittäin huomauttaa häntä.
"Tahdotteko te mennä, isä?" hän kysyi.

"Mene sinä, poikani; minä en mene tällä kerralla", Caulaincourt vastasi ja jatkoi keskusteluaan.

Sen jälkeen Norbert ja Margareta menivät kirkkoon ja Claudine Gabrielien kanssa toiseen huoneeseen. Berthelier ja hänen vieraansa jäivät seisomaan akkunan ääreen. He katselivat kadulle, joka nyt oli täynnä aamujumalanpalvelukseen läheiseen St. Gervais'n kirkkoon kiirehtiviä miehiä ja naisia. Miehet olivat viitoissa tai verkatakeissa, paitsi muutamia harvoja, virkamiehiä tai neuvoston jäseniä, joilla oli hienot vaatteet. Naiset kulkivat verkahameissa ja liiveissä ja käyttivät tiukkoja päähineitä. Koska ainekset olivat yksinkertaiset, olivat väritkin koruttomia. Tuskin voi nähdä kirkkaampaa vivahdusta niin pitkältä kuin silmä voi seurata ikävää tietä.

"Herra Berthelier", kysyi ranskalainen äkkiä, "mitä tointa täällä voivat ihmiset saada, jotka tulevat tänne rahattomina, kuten minä?"

"Se riippuu asianhaaroista, herrani. Te olette Ranskan säätyläisiä?"

Caulaincourtin pää painui alas. Berthelier'in katse ilmaisi: "Enkös sinä arvannut!"

"Mieluummin", sanoi Caulaincourt, "tahtoisin olla kunniallinen silkinkutoja, muurari tai nikkari, niin ett'emme poikani kanssa olisi taakkana muukalaisille."

"Täällä ette tapaa muukalaisia, sillä Genevessä jokainen protestantti on veli."

"Kumminkaan ei kukaan ihminen tahdo riippua avuttomana veljensä niskoilla. On kirjoitettu: 'kantakaa toinen toisenne kuormaa', mutta myös samassa paikassa: 'jokainen kantakoon omaa taakkaansa.' Mitenkäs minä voin kantaa omaani ja pojan?"

"Pojasta ei ole vaikeuksia. Kun neuvosmiehet ovat nähneet teidät ja kuulleet kertomuksenne, niin joku kansalainen ottaa teidät taloonsa. Sitten saa poikanne mennä kouluun. Ja te —." Hän vaikeni.

"Ja minä?"

"Voitte tehdä mitä tahdotte, kun vain mukaudutte lakeihimme, jotka, sen myönnän, ovat jotenkin ankarat. Ettehän kaiketi, tahtone pelata uhkapeliä, tai tanssia, tai laulaa rivoja lauluja sunnuntai-päivinä?"

"No eihän toki", Caulaincourt vastasi hymyillen. "Se kumminkin, mitä tahdon tehdä, olisi maanmiehieni mielestä häpeällisempää kuin tuo kaikki yhteensä. Tahtoisin näet halulla oppia ja harjottaa vaikka mitä kunniallista ammattia, joka vapauttaisi minut lisäämästä jalomielisten isäntiemme ennestään jo niin suurta taakkaa."

"Mutta tämä olisi raskasta teille. Säätyläismies —."

"Ei saisi olla kerjäläinen, eikä varas." Äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Vaeltaissani ajattelin kirjapainoa. Se näyttää vähemmän kuin muut ammatit vaativan ruumiillista työtä, johon minä olen tottumaton. Sitäpaitsi olen aina rakastanut kirjoja."

"Niin paljo", sanoi Berthelier, "olen jo arvannut." Hän ei ollut vielä kauan puhunut vieraansa kanssa, kun jo huomasi hänet älykkääksi ja oppineeksi mieheksi. "Ajattelenpa vielä että kätenne hyvin ovat tottuneet säveltäjän puikkoon, tahi ellen erehdy, pitelemään miekkaa."

"Olen palvellut kuningasta ja useammassa kuin yhdessä valtakunnassa", sanoi Caulaincourt vaatimattomasti. "Mutta sen jälkeen kuin minä Kristuksen kunnioitetun martyyrin neuvosmies Du Bourg'in kautta tulin tuntemaan Hänen totuutensa olen elänyt syrjässä tiluksillani, joiden nimi on Gourgolles, Dauphinessa, kuten jo kerroin teille, vai miten?"

"Arvelen ett'ette sielläkään enää löytäneet turvaa?"

Caulaincourt myönti. "Minulle tuli kalliiksi lähteä", hän lisäsi surullisesti. "Paljo sellaista joka on hyvin rakasta minulle jäi jälkeen. Kaksi pientä tyttöä ja kaksi poikaa, toinen niistä lapsi, oli heitä. Jumalan kiitos, minä suutelin heitä heidän nukkuessaan; ja samoin äitiä, rakkainta kaikista. Mutta hän tiesi aikeeni ja antoi minulle anteeksi."

"Senkö että otitte hänen poikansa?"

"Hän ei ole Norbertin äiti, vaikkakin rakasti häntä kuten omaa lastaan. En ollut herkkä uskomaan vaaraa ja kammoksuin uhrauksia. Toivoin että ajat muuttuisivat ja toivoin myös että voisin opettaa vaimoni ja lapseni uskomaan pelastus-oppiin. Mutta naisten sydän pitää kiini vanhasta ennestään tunnetusta."

"No siitä", sanoi Berthelier, "minullakin on kokemus. Sisareni, joka kerran oli nunnana St. Clairessa, pysyy tässäkin uskonnon turvapaikassa sydämestään katolilaisena."

"Ja lapseni"; jatkoi Caulaincourt, "lapset eivät piittaa muusta kuin leikistä ja huvituksesta."

"Täällä ei ole niin", sanoi Berthelier hymyillen. "Täällä aivan lapset hehkuvat päästä lähetyssaarnaajina Ranskaan, Italiaan tai Alankomaihin, voittaakseen marttyyrikruunun."

"Silloin pelkään ettei Norbert taida löytää täällä tovereita, joista hän pitäisi. Hän on hyvin kummallinen poika, tavallaan hyvin lapsellinen, kumminkin ajottain odottamattoman miehistynyt. Minua suretti, että poika, joka oli minun kaikkeni, näytti kaikkein vähimmän taipuvalta yhtymään minun aatteisiini. Hän piti parempana leikkiä äitipuolensa naisritarina tai ottaa osaa pienten sisariensa leikkeihin, kuin hoitaa lukujaan tai kuunnella Jumalan sanaa. Ja kumminkin tuo lapsi, sillä muuta hän ei ole, kiiruhti lähikaupungin naamiohuvista aivan yksin kotiin ja tuli etsimään minua kirjastostani. Olin tyytymätön häneen, sillä hän oli äitipuolensa kanssa mennyt sinne vastoin minun tahtoani. Mutta kun minä kuulin hänen kertomuksensa, näin siinäkin Jumalan johtavan käden. Norbert oli kuullut majurin, jonka talossa huvit pidettiin, ja kuninkaan kyrassierikapteenin kuiskailevan aikovansa seuraavana päivänä vangita harhaoppisen Gourgolles'in herran. Hän tuli varottamaan minua. Sitten tuo kunnon poika minun pyynnöstäni kiiruhti takaisin yksinään pimeässä kaksi peninkulmaa kaupunkiin saattaakseen vaimoani, Silläaikaa kun minä tein niitä vähiä varusteita, joita ennätin. Kiitos Norbertin nopeuden, ennätti vaimoni ajoissa saamaan ohjeeni lapsista ja tiluksista. Kuten sanoin, vaimoni antoi minulle anteeksi. Me erosimme sovinnossa. Minun tunteeni ajoittain olivat ihan tylsistyneet. Sydämeni näytti olevan kuollut kuin kivi. Mutta silloin tunsin iskun ja voimakkaan, kun antaessani Norbertillekin jäähyväissuudelmaa, hän ei näyttänyt olevan kovinkaan surullinen erostamme.

"Siten aloin yksinäisen kulkuni vuorenrinnettä alaspäin. Kuljin jurosti mieli raskaana, kun kuulin nopeita askeleita takanani. 'Olen petetty' arvelin; enkä suuresti välittänytkään, sillä miksikäs eläisin. Käännyin. Oli iltahämärä, mutta voin erottaa pojan, joka huohottaen juoksi jälessäni. Seuraavassa silmänräpäyksessä Norbertin käsi tarttui vaippaani, ja hänen äänensä kaikui korvassani."

"Isä, odottakaa minua!"

"Sinäkö?" sanoin.

"Miksi sanoitte minulle hyvästi, kun tiesitte —."

"Tiesin mitä?" sanoin.

"Tiesitte, että minä olin teidän." Niin pian kuin ennätti, hän lisäsi: "olen oppinut yhden värssyn bibliastanne: 'Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.'"

"Herra Berthelier, siitä mitä silloin tein minua nyt hävettää kertoa.
Erotessa en itkenyt, mutta silloin puhkesivat syvyydet."

"Ymmärrän", sanoi Berthelier. "Jos minä ollessani vankilassa olisin vaan voinut itkeä, en olisi kadottanut uskoani Jumalaan ja ihmisiin."

"Ah, tekin olette kärsinyt?" sanoi ranskalainen osanotolla.

"Ei kuten te. Jatkakaa, pyydän."

"Olisi väsyttävää kertoa teille matkoistamme, vaaroistamme ja paostamme. Ja enpä suuresti välitäkään muistella jälleen noita kärsimyksen ja vaaran päiviä, jotka kasvoivat viikoiksi. Jumalan armosta olemme täällä aivan onnellisesti. Pojan tähden etenkin olen iloinen."

"Teillä on niin hyvä turvapaikka", sanoi Berthelier, "kuin Geneven vallit ja sen kansalaisten sydämet ja kädet suinkin voivat tarjota. Jospa vain", hän lisäsi, "Geneve olisi sisällisesti yksimielinen."

Caulaincourt näytti hämmästyneeltä. "Onko siis erimielisyyksiä joukossanne?" hän kysyi.

"Täällä on niitä. Minä olen elämäni onnen kanssa väärällä puolella, tai paremmin olen aivan kokonaan ulkopuolella."

"Te puhutte arvoituksia, herrani."

"Tiesittekö, että ennenkun uusi uskontonne saapui meille, meidän geneveläisten täytyi taistella ankarasti vanhojen oikeuksiemme puolesta?"

"Miksi sanotte uskontonne, ikäänkuin se ei olisi myöskin teidän? Ette varmaankaan ole katolilainen."

"Olen hugenotti."

"Siis — veli."

"En teidän ajatuksenne mukaan. Meillä ennen hugenotti merkitsi henkilöä, joka rakasti vanhoja oikeuksiamme ja liittoutui ystäviemme kanssa Fribourgissa saavuttaaksensa ne. Mutta nyt sen sijaan Genevessä vapauden sankarien lapsia kutsutaan libertiineiksi."

"Kuka ties vanha nimi oli parempi."

"Ja ne jotka pitivät sitä omanaan olivat parempia miehiä."

"Mutta mitä tekemistä teidän libertiineillä ja hugenoteilla on nyt? Totuus, jonka te olette saavuttaneet, on tehnyt teidät vapaiksi ja on siten tehnyt teille kaikki ja enemmänkin kuin mitä he ovat tahtoneet."

"Kukaties vielä kaikki mitä heidän isänsäkin tahtoivat. Tuskin kumminkaan myönnän niin paljon. Herra Calvin ja konsistorio sitovat ihmisten omiatuntoja liian kireälle."

"Ihmistä ei voida sitoa liian kovasti pois synnistä ja erhetyksistä."

"Se on riippuvaa asianhaaroista. Libertiinit kaikissa tapauksissa pitävät asiain uudesta suunnasta vielä vähemmän, kuin heidän isänsä vanhasta. Tässä arvelen heidän olevan tavallaan oikeassa ja väärässä."

"Miten se on mahdollista? Ettehän voi kävellä samalla kertaa oikealle ja vasemmalle, tai olla yhtäaikaa valossa ja pimeässä."

"Ollaanko siis joko kokonaan oikeassa tai väärässä?" kysyi Berthelier, hienosti olkapäitään kohauttaen. "Kuka tietää? Varmaankaan ei se mies joka kävelee. Nämä meidän libertiinimme vaativat vapautta elääkseen kuten itse haluavat."

"Tehden vapauden tekosyyksi mielivallalle", De Caulaincourt lisäsi.

"Aivan niin. Mutta onko se, mitä minulla on vaippani alla, toisten ihmisten asia? Kukaties, jos herra Calvin ja konsistorio oikein ajattelisivat, he antaisivat ihmisten kulkea omia teitään — luonnollisesti järkevien rajojen sisällä ja välttäen julkisia pahennuksia — eivätkä vaatisi jokaista elämään Pyhän Antoniuksen, Noan, Danielin tai Jobin tavalla Raamatun mukaan. Mutta heille pitää välttämättä kaikki leikattaman heidän omien kaavojensa mukaan. Ne saattavat olla puhtaat ja ylevät, vaan eivät sovi kaikille. Antakaa kirkon pitää alueensa ja maailman omansa, sanon minä. Mutta heimolaiseni sanovat: 'No hyväpä niin. Korvaukseksi kirkkonne vaatimasta ärsyttävästä tarkastusoikeudesta, me pyydämme kirkon etuoikeuksia. Joll'emme kuulu teihin, antakaa meidän olla rauhassa: jos kuulumme, antakaa meille oikeus kaikkeen mitä teillä on annettavissa.' Niin he vaativat samalla kun he pitävät lujasti kiinni oikeudestaan päästä pyhälle aterialle. Kahdenkymmenen viiden neuvosto, jota me kutsumme pieneksi neuvostoksi ja joka on osaksi herra Calvinin, osaksi heidän puolellaan, on antanut epäselvän päätöksen, mutta papit — tässä kohden minun mielestäni aivan oikein — protesteeraavat sitä vastaan mitä he kutsuvat häväistykseksi. Siten ovat asiat nykyään."

"Ja minä havaitsen, ettei Geneve nykyään ole mikään taivas maan päällä", sanoi De Caulaincourt.

"Eikä koskaan tule olemaan", rauhoitti Berthelier katkerasti hymyillen. "Mutta luulenpa, että nyt teidän on aika esiintyä kaupungintalolla. Teidän hyvällä luvallanne tahdon kävellä kanssanne ovelle asti, mutta seurani edemmäksi ei olisi avuksi, koska olen pikemmin huonoissa kirjoissa heidän jalosukuisuuksiensa kanssa. Sekä omasta että sisareni puolesta olen tarkastuksen alainen ja olemme saaneet yhä uudelleen sakkoja siitä, ett'emme käy kirkossa ja että muuten olemme pyhäpäivää loukanneet."

IV LUKU.

Ranskan pakolaiset ja Geneven libertinit.

"Hiljainen voimakas henkilö meluavassa maassa."

Seuraavana sunnuntaiaamuna, joka oli syyskuun ensimäinen, suuri kello "Clemens" soitteli kutsujaan varhaiseen jumalanpalvelukseen P. Pietarin tuomiokirkossa, missä oli määrä toimittaa kristityn kirkon vakavin ja pyhin jumalanpalvelusmeno, pyhän ehtoollisen jakaminen. Kaikki kirkkoon johtavat kadut olivat tungoksellaan sanankuulijoita tai ainakin kirkkoon mielijöitä. Erittäin tänään — Genevessä hyvin muistettavana päivänä — nuo joukot tarjosivat iloisemman ja vaihtelevamman näön kuin tavallista. Siellä oli paljo siivoja kansalaisia tummissa puolivillaisissa tai verkaisissa puvuissa, paljaspäisiä oppipoikia, puseroihin puettuja poikia ynnä palvelustyttöjä hopeisine puolivöineen, hyvin tärkättyine kulmikkaine päähineineen ja korkeine nahkakenkineen. Mutta oli toisia aivan erilaisia henkilöitä, verrattain harvalukuisia vaan hyvin huomattuja vaatetuksensa loistosta ja komeudesta, samettiviitoista, höyhenhatuista ja miekoista, jotka riippuivat heidän kupeillaan. Muutamat saattelivat naisia, joiden puvuissa silkki ja pitsit loistivat kaupungin ylellisyyslakien uhalla. Heidän ohi kulkiessaan rypistyivät monet kasvot, ja moni ääni kuului mutisevan, jopa Raamatun vakavilla lausetavoilla, heille vähemmän imartelevia ennustuksia tuomiosta, joka jumalattomia libertineja odottaa tulevassa maailmassa. Kuultiin viittauksia "pöyhkeistä narreista", "löylyn lyömistä hetaleherroista" j.n.e., jotka olematta erittäin sopivia, kumminkin joka tapauksessa kevensivät puhujien mieliä. Mutta kohteliaisuudet nakattiin kernaasti takasin. Libertinit laskettelivat ivaa, pilkkaa, halveksivia katseita ja häväistyssanoja "uudestasyntyneille", "kuoletetuille" ja "pyhimyksille".

Eräät pojankasvot katselivat heitä kumminkin ystävällisesti, eräs nuori sydän riemuitsi heidän oivista juhlapuvuistaan, humusta ja liikkeestä, jonka ne synnyttivät ikäville kaduille. Norbert de Caulaincourt oli ollut ainoastaan kuusi päivää kaupungissa, kumminkin oli hän jo tullut siihen johtopäätökseen, että paikat hänestä tuntuivat hyvin epämiellyttäviltä. Ei siltä että hän olisi katunut valinneensa isänsä kohtalon tai lausunut moitteen sanaa hänestä, — sellaista eivät edes villit hevosetkaan olisi voineet kiskoa hänestä! Mutta alkaaksemme hänen murheittensa sarjaa, oli ensin kirjansitoja herra Antoine Calvin, joka asui Rue Cornavinin varrella Berthelierien vierellä, avannut heille talonsa tarjoten Jumalan nimessä heille leipää ja suojaa. Epäilemättä sangen ystävällisesti tehty kirjansitojan puolelta. Norbert aavisti hänen sillä tahtovan itselleen ansiota ja odottavan korvausta tulevassa maailmassa. Mutta hänestä, Norbert Caulaincourtista ja hänen isästään, ranskalaisesta aatelismiehestä, joka oli kuin ruhtinas näiden porvarien, näiden tolvanoiden joukossa — tuntui aterioiminen tuon ammattilaisen, hänen vaimonsa ja poikiensa parissa, joista vanhemmat työskentelivät isiensä "orjan ammatissa", suorastaan onnettomuudelta ja häväistykseltä. Totta oli että pakolaisia kohdeltiin kunnioitettuina vieraina. Perheen pojat auttoivat oppipoikaa palvelemaan ja osottivat nuorelle ranskalaiselle seuralaiselleen hienoon kunnioitukseen yhdistettyä kohteliaisuutta, mutta tämäkään tuskin lievensi hänen ylenkatsettaan.

Ja vielä enemmän, hän oli alkanut käydä koulua, ja se henki millä hänen opettajansa ja koulutoverinsa häneen vaikuttivat, tuntui, vaikkakin kaukana ivasta, kuitenkin yhtä epämiellyttävältä. Hänen täytyi myöntää että nämä pikkuporvarit, samanikäiset ja nuoremmat kuin hän, tiesivät paljon enemmän yleisistä asioista kuin hän. Ensin hän koetti kohdella opettajiaan, joita piti itseään paljon alempiarvoisina, miltei hävyttömyyteen vivahtavalla välinpitämättömyydellä, mikä kyllä oli käynyt laatuun eräitten hänen edellisten kasvattajiensa suhteen. Mutta hän huomasi hyvinkin pian että hänen täytyi muuttaa käytöstään, jos tahtoi välttää sietämätöntä häpeää saamalla julkista rangaistusta seuraavana lauvantaiehtoona.

"Mutta olenhan ranskalainen aatelismies", sanoi hän eräälle ystävälliselle pojalle, joka ollen pakolainen itsekin, koetti varottaa häntä.

"Niin minäkin olen", vastasi Louis de Marsac. "Mutta vaikka molemmat olemme Ranskan poikia — ja vaikkakin olisimme kuninkaan lapsia — ei se tee vähintäkään erotusta."

Siksipä tuona sunnuntaiaamuna, hänen käydessään kirkkoon isänsä vierellä, hänen nuori sielunsa oli katkeruutta täynnä. Hän tunsi olevansa kuin lintu, joka oli sulettu liian pieneen ja sen pahempi hyvin rumaan häkkiin. Tuskinpa voi herra Berthelierinkään näkeminen, tämän astuessa ohitse kauniin tyttärensä (niin hän luuli), paraaseen pyhäpukuun puetun Margaretan kanssa käsikkäin, lohduttaa häntä, vaikka hän nostikin heille lakkiaan kuten tapa vaati. "Täällä on kaikki niin surullista", hän sanoi itsekseen, voimatta hillitä ikävystynyttä ilmettä kasvoillaan.

"Mikä sinun on, poikani?" kysyi De Caulaincourt irtautuen siitä ylevästä mielialasta, jota tunsi tänä pyhänä juhlana — niin harvinaisena hänelle, joka vain henkensä uhalla tähän asti oli uskaltanut sellaisesta nauttia.

"Ei minua mikään vaivaa, isäni. Mutta katsohan! Tuolla menee komea herrasmies, joka on puettu samaan tapaan kuin meillä kotona." Ja Norbert loi koreaan nuoreen libertiniin, joka pöyhkeili heidän sivullaan silkissä ja sametissa, ystävällisemmän silmäyksen kuin mitä herraparka oli pitkään aikaan saanut.

Viimein hän saapui isänsä kanssa tuomiokirkkoon. He tulivat varhain, mutta se oli kumminkin miltei täynnä kansaa. Seurakunta näytti levottomalta ja rauhattomalta, ikäänkuin olisi odottanut tai aavistanut jotakin tulevaksi. Norbert ei tuntenut suurtakaan kunnioitusta häntä ympäröivää sekalaista kansalaisjoukkoa kohtaan, ja pian hän mielensä kevennykseksi antoi vikkelän iskun erään ison oppipojan kylkiluille, koska luuli tämän aiheettomasti sysänneen hänen isäänsä. Nuorukainen olisi ehkä maksanut samalla mitalla takasin, jollei muuan mies heidän vierellään olisi varoittavasti ojentanut kättään.

"Muista", hän sanoi, "että tämä on Jumalan huone."

"Ken olisi voinut niin luulla?" vastasi Norbert, katsellen väsymättä yksinkertaista sisustusta, josta oli poistettu kaikki mikä saattoi muistuttaa roomalaista loistoa. "Ma foi! jos tämä on geneveläistä kohteliaisuutta — —"

Hänen päättämätön lauseensa häipyi erään kookkaan vanhan vaimon viittaan, tämän rajusti törmätessä häntä kohtaan. Ja nyt jokainen hänen ympärillään sysi tai sai sysäyksiä, työntäen naapuriaan tai, koettaen antaa tälle tietä, vaikk'ei mitään tietä ollut annettavissa. "Vai niin, tämäkö on Jumalan huone!" ajatteli Norbert itsekseen. "Jotakin erinomaista lienee tekeillä".

Sitte hän tungoksessa tunsi erään hienoista herroista juhlapuvussaan. Erään oppipojan vyönkiemuraan tarttui kultahetale, ja tämä tempasihe irti repien kalliin koristeen. Herrasmies siitä huolimatta tunkeutui eteenpäin, mutta muuan syrjäinen sanoi aivan ääneensä: "Seisokaa tiheässä, hyvät ystävät! Pysyttäkää ne ulkopuolella". Iskuakaan ei sattunut, kättäkään ei kohotettu, mutta kansa liittyi lujasti yhteen, seisoen hiljaa yhtenä lihas- ja jännemuurina vastustaen väkivaltaista tunkeutumista.

Norbertin veri kiehahti. Hänen mielensä oli tykkänään sisääntunkijoiden puolella. Mitä oikeutta oli kellään pidättää heitä, jos he olivat niin hulluja että tahtoivat tulla sisälle? Jos hieno herrasmies näki hyväksi mennä kirkkoon — ja sitten mokomaan kirkkoon — oli se ainoastaan hänen oma asiansa. Huomattuaan olevansa lähellä verkapukuista miestä hän yhtyi häneen ja työnsi täydestä sydämestään hänen kanssaan.

Hän näki piankin että oli läsnä useita herrasmiehiä, jotka valloittivat itselleen tien kirkkoon yhtenäisessä ryhmässä, huolimatta äänettömästä päättäväisestä vastarinnasta. Hän oli kadottanut isänsä kokonaan näkyvistään. Siksi hän kulki toisten kanssa, jotka seisahtuivat onnistuttuaan viimein asettumaan näkyville niin kutsutun "alttarin" eteen.

Mutta oliko se mikään alttari? Norbertin kummastelevat silmät voivat nähdä vain sievän valkean liinavaatteen, joka verhosi jotakin — hän ei tiennyt mitä. Hän ei ollut koskaan ollut läsnä reformeerattujen ehtoollisella. Jo asian uutuus ja esineiden yksinkertaisuus antoi hänelle lievän kunnioituksen tunteen. Erään lähellä seisovan libertinin lausuma huomautus karkoitti kumminkin äkkiä sen. "Arvelen että tällä kertaa olemme voittaneet nuo pyhät miehet".

"He ovat vallin juurella, mutta ilman tikapuita", sanoi toinen kovemmalla äänellä.

"Hiljaa!" keskeytti kolmas. "Me olemme voitolla. Näytelkäämme osamme kauniisti ja antakaamme mustatakkien viettää hartauttansa."

Silloin Norbert huomasi jumalanpalvelusta paraillaan pidettävän. Pappi jymyytti pöydän takaa jonkinlaista lukua, rukousta tai varoitusta — hän ei oikein tietänyt mitä eikä siitä välittänytkään. Mutta rajattoman pitkä se oli. Lähinnä seuraava kumminkin herätti hänetkin. Clement Marotin virsi suuren seurakunnan laulamana pani vanhan kirkon seinät kajahtamaan. Norbert yhtyi lauluun. Hän tunsi nämä virret, joita Ranskassa usein katoolilaisetkin lauloivat. Sitten seurasi yhä enemmän lukemista ja rukoilemista, mikä oli vallan käsittämätöntä välinpitämättömälle kuulijalle.

Toisen virren aikana tummapukuinen, hoikka olento astui saarnastuoliin. "Hän on isä Calvin", virkkoi Norbert itsekseen, "isäntämme, hyvän herra kirjansitojan, veli, joka ei ole lainkaan suosittu. Semmoinen laiha ja kalpea mies, mustatukkainen, piikkipartainen ja pitkänenäinen. Silmät hänellä ovat läpitunkevat kuin kaksiteräinen miekka."

Seurakunta kiintyi tykkänään häntä kuuntelemaan. Vieläpä libertinitkin, häirityn kärpäsparven lailla kohistuaan, vaipuivat jonkinlaiseen vastenmieliseen äänettömyyteen, ollen aivan kuin pakotettuja kuulemaan puhetta jota vihasivat. Niin oli Norbertinkin laita. Hänen täytyi kuunnella. Nuo kylmät, selvät ja kiihkottomat sanat tulivat syvästä vakaumuksesta, tunteiden syvyydestä, syvemmältä kuin kiihkon lähteistä. Teräs on kylmää, mutta ahjon kova kuumuus sen valmistaa. Jokainen sana oli mitä sattuvin tarkoitukseensa ja tarkoin sovitettu kuin kivi mosaikkiin. Norbert tunsi tajuttomasti sen voiman. Vaikkei hän välittänytkään itse aineesta, joka käsitteli Herran ehtoollisen oikeata vastaanottamista, ja vaikka toistikin itsekseen ettei se häneen lainkaan kuulunut, hän ei kumminkaan voinut siirtää siitä huomiotaan.

Hän koetti pudistautua sen vaikutuksesta ja ajatella muita asioita. Hän yritti katsoa ympärilleen tunteakseen mikä noista hienosti puetuista herroista olisi herra Philibert Berthelier, libertinien johtaja ja läheisen naapurin, kaunistyttärisen ja ramman miehen sukulainen?

"Vie sun, miten tuimilta he kaikki näyttävätkään ja miten päättäväisiltä! Miten he käsillään tapailevat miekkojaan! Jollei tämä olisi kirkossa, niin tapahtuisi pian kuuma löyly täällä! Ah, ehkäpä niin tapahtuukin, sillä eihän tätä juuri voida kirkoksi kutsua."

Mutta tällöin tuo voimakas ääni tempasi hänet taasen mukaansa ja piteli häntä jättiläisen otteella. Ääni oli kylmä, miltei matala, mutta kumminkin se täytti joka tuuman suuresta rakennuksesta.

"Minä ohjaan itseäni mestarini säännöillä", sanoi Calvin, "joka on minulle selvä ja hyvin tunnettu. Koska pian tulemme vastaan ottamaan Herramme pyhän aterian, niin jos joku jonka konsistorium on siitä kieltänyt lähenee tätä pöytää, tahdon menetellä vaikka se maksaisi henkenikin niin kuin minun tulee."

Seurasi vakava rukous. Sitten saarnaaja kylmästi astui alas saarnastuolin rappuja, tuli esiin ja otti paikkansa Herran pöydän luona. Kunnioittavasti hän kohotti valkean liinan ja paljasti leivän ja viinin. Se oli Norbertille harvinainen näkö. Hän oli tottunut ottamaan vastaan rippileivän ja kunnioittamaan kalkkia, vaan ei koskaan uneksinutkaan maistamista. Hartaan vakavasti Calvin siunasi aineet ja seisoi sitten odottavasti.

Syntyi äkkiä kohahdus, kilinä ja jalkain töminä. Asestetut libertinit virtasivat eteenpäin, jokainen ojentaen oikean kätensä ottamaan leipää ja vasemmalla pitäen miekan kahvasta.

"He ottavat sen", oli Norbert sanomaisillaan. Mutta hän tukahdutti sanansa hämmästyneenä. Leivän ja viinin yli ojennettiin kaksi kättä — suojelevaa kättä — hentoja ja heikkoja kuten sairaan vaimon tai kuolevan lapsen. Mutta äänessä, joka kaikui täyteen ahdetun kirkon halki, ei ollut heikkoutta. "Nämä kädet te voitte rusentaa, nämä käsivarret silpoa, tämän henkeni te voitte riistää, mutta ette koskaan voi pakoittaa minua antamaan pyhää ainetta siihen soveltumattomille ja häpäisemään Herrani pöytää!"

Painostava ja kauhea oli äänettömyys joka valtasi joukon. Norbert pidätti henkeään, kun hän tenhottuna tarkasti libertinien nolostuneita kasvoja. Heidän ojennetut kätensä vaipuivat alas, ja he katsoivat epäillen toisiinsa. Viimein hänen ihmeekseen ja luultavasti heidän omaksikin kummastuksekseen nämä voimakkaat asestetut miehet kääntyivät vaijeten poispäin ja astuivat hitaasti ulos kirkosta. Ääneti kansa teki heille tietä. He olivat poissa.

Sitten, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, isä Calvin piti rukouksen toisen papin avustamana. Sen jälkeen kansa astui kunnioittavasti esiin ja kukin seisten paikallaan söi palan leipää ja joi vähän viiniä. Tämä oli kaikki mitä Norbert näki, mutta hän tunsi jotakin mitä hän ei nähnyt — Jumalan voiman läsnäoloa.

Myöhemmin isä ja poika seisoivat yhdessä makuuhuoneessaan, ainoassa paikassa ovien sisäpuolella, joka oli sopiva heille yksityisiä keskusteluja varten.

"Mieleni on raskautettu puolestasi", sanoi hra De Caulaincourt.

"Miksi niin, isä?" Norbert kysyi katsahtaen ylös kengästä, jonka nauhoja aukoi.

"Sinä tiedät etten Gourgollessa koskaan käskenyt sinua. Minä annoin sinun palvella Jumalaa äitipuolesi kanssa. Mutta täällä on asianlaita toisin. Olet sanonut: 'Jumalasi on minun Jumalani'."

"Minä pidän siitä kiini, koska pidän sinusta. Kumminkin tunnustan että vanha tapa minua miellyttää paremmin."

"Minä tahtoisin sinun mielistymään minun tapaani — ei ainoastaan sen vuoksi, että se on minun, vaan koska se on oikea. Siihen luulin sinun kääntyvän Jumalan armon kautta, tämän päivän vakavan jumalanpalveluksen, rukoustemme, saarnan ja vakavan ja juhlallisen menomme kautta, erittäinkin katsellessasi Herran ehtoollisen nauttimista. Mutta Jumala ei ole nähnyt hyväksi täyttää tätä mielihaluani. Mitä sinä tänään näit — minä sanon sen surulla ja häpeällä — sopi paremmin taistelukentälle kuin Jumalan huoneeseen."

Norbert seisoi suorana isänsä edessä ja katsoi häneen säkenöivin silmin.

"Isä", hän sanoi, "olen nähnyt taistelukentän tänä päivänä. Ja olen nähnyt parhaan miehen voittavan. Tuo nälkiytynyt pitkänaamainen mustatakki voi saarnata mitä tahtoo, ja tosiaankin ymmärsin tuskin sanaakaan hänen puheestaan, mutta hän on oikeassa, koska hän puolustaa sitä ja saa kaikki ihmiset kunnioittamaan itseään — siksi on hän mies ja kunnollinen mies. Mutta, isä", hän lisäsi hetkisen perästä, "ole niin kiltti ettet puhu tästä mitään talonväelle. Nuo ynseät toverit, kirjansitojan nulikat, tulisivat vallan sietämättömiksi, jos saisivat tietää että minun täytyi sanoa niin paljo kiittävää heidän sedästään, jota muutenkin kunnioittavat kuin kuningasta."

"Hänestä tulee Geneven kuningas, ennenkun kaikki on ohi", vastasi De Caulaincourt. "Mutta minä tahdon kunnioittaa luottamustasi, poikani", hän lisäsi hymyillen.

"Tämä on taasen esimerkki Jumalan teistä ja nuhde uskottomalle sydämelleni", hän ajatteli jälestäpäin. "Juuri minkä luulin saavan harhateille joutuneen poikani kuohuksiin on koskettanut häntä oikeaan paikkaan. Jumala suokoon minun joskus nähdä kaiken toivoni hänestä toteutuvan."

V LUKU.

Caulaincourtin kaksi ystävää.

Calvin muiden tähden poltatti Servetuksen. — Oh, ihminen erehtyy!

E.B. Browning.

De Caulaincourtista kuten hänen pojastaankin Geneven elämä oli uutta ja kummallista, mutta hänestä se oli myöskin ilahduttavaa. Isäntänsä esitti hänet oitis omalle piirilleen eli "abbayelle", johon kuului kirjanpainajia. Nämä piirit muistuttavat nykyajan klubeja. Miltei joka ammatilla eli käsityöllä oli oma piirinsä, jossa yleisistä asioista väiteltiin, kerrottiin uutisia tai keskusteltiin kaikesta mikä vaati yhteistoimintaan, sekä päätettiin sen johdosta. Hän teki pian tuttavuutta useiden maanmiestensä kanssa, jotka kuten hänkin olivat uskonpakolaisia. Useat heistä olivat ihmeteltävän lahjakkaita ja yleviä henkilöitä. Kumminkin hän omituisen luonteensa oikun vuoksi tuli lähemmin tuttavaksi — vaikkakin oli ystävällinen kaikkia kohtaan — ainoastaan kahden kanssa, nimittäin isäntänsä, Antoine Calvinin ja viereisen naapurin Ami Berthelierin kanssa. Näitä kahta hän kuvaannollisesti kutsui aamuksi ja illaksi, koska toinen oli alati alakuloinen ja pisteliäs, toinen aina toivorikas ja herttainen. Kuvaus oli todempi kuin hän luulikaan. Berthelier edusti vanhoja asioita, vanhoja käsitteitä ja harrastuksia. Suuren uskonpuhdistajan veli taasen oli aamun lapsi — tulevaisuus oli hänen mukanaan ja hänen omansa. Kumminkin tuli aamusta ja ehtoosta yksi päivä. Yhtä varmaan johtaa ilta yöksi kuin jälleen yö aamuksi. Vanhassa, rammassa hugenotissa oli ajatuksia, jotka kuuluivat menneisyyteen ja nykyisyyteenkin, mutta kestävät vielä vuosisatoja. Ei kukaan sellaista arvannut odottaa. Kaikki arvelivat, ja enimmän hän itse, että hän oli jälellä ajastaan ja että hänen oikea paikkansa oli menneen sukupolven seurassa.

Eräänä lokakuun iltana, kun De Caulaincourt söi illallista Berthelierin luona, hänen isäntänsä jonkinlaisella ylpeydellä kehoitti häntä ihailemaan sitä mielenlujuutta, jota neuvosmiehet samana päivänä olivat osottaneet Mikael Servetin asiassa. Jokainen Geneven asukas tiesi että tämä mies — jonka nimi on ijäksi yhdistetty omaan onnettomuuteensa ynnä häpeään, joka ei ollut hänen omaa ansiotansa — oli vangittu syytettynä vääräoppisuudesta, Jumalan pilkkaamisesta ja kapinasta. "Mitähän he nyt ovat tehneetkään?" De Caulaincourt kysyi huomaten Berthelierin iloitsevan kaikesta mikä oli Genevelle kunniaksi.

"Wienistä tuli tänne lähettiläitä vaatien kuninkaan nimessä, että Mikael Servet annettaisiin heille. Niin kutsuttu pyhä inkvisitsiooni oli jo tuominnut ja langettanut hänet poltettavaksi elävältä vienolla valkealla."

"Entä sitte?"

"Neuvosmiehet lähettivät noutamaan miestä ja kysyivät häneltä, tahtoiko hän jäädä luoksemme ja vartoa tuomiotamme, vaiko mennä niiden kanssa, jotka häntä vaativat? Hän rukoili itkien heitä menettelemään suhteensa miten vain tahtoivat, mutta ei suinkaan toimittamaan häntä hirttomiesten kanssa takaisin."

"Entä mitä he tekivät?"

"He kieltäytyivät jättämästä häntä, Geneven muurien sisällä on kaikilla sama turva, olkoon mies viaton tai syyllinen, kunnes hän on tuomittu oikeuden mukaan ja langetettu sen omien lakien perusteella."

"Mutta ken on tämä Servet eli Servetus, josta jokainen puhuu?"

"Hän on espanjalainen. Hänen tapaistensa harhaoppisten, kuten heitä kutsutaan, sanotaan uskovan että kaikki on Jumalaa ja Jumala on kaikki."

"Mikä Jumalaa häpäisevä joutavuus?"

Berthelier kohautti olkapäitään. "Omasta puolestani", hän sanoi, "on vaikeata uskoa Jumalan olevan kaikki ja joka paikassa —"

Hänet keskeytti kauhistunut ilme ystävänsä kirkkaissa, rehellisissä silmissä. Laskien kätensä ystävällisellä, anovalla liikkeellä hänen käsivarrelleen De Caulaincourt sanoi surullisesti: "Suokaa anteeksi. Minä unhotin! Totta on, että aina olette ymmärtänyt niin hyvin, mitä minä sanon ja joskus sitäkin, jota en sano. Olin kiusauksessa rikkoa vaitiolosääntöä vastaan ja lausumaisillani noita kummia ajatuksia, jotka pitävät minua toisista ihmisistä yksinäni ja syrjäisenä."

De Caulaincourt toipui. Hän arveli löytäneensä järjellisen ajatuksenjuoksun siinä, mikä ensin hänestä näytti ainoastaan käsittämättömältä häväistykseltä.

"Ymmärrän", hän sanoi. "Tahdoitte sanoa, että tuntuu vaikealle käsittää Jumalan läsnäoloa, että hän on ottanut pois suosionsa valon teiltä. Olkaa lohdutettu, ystäväni. Samoin on ollut usein niidenkin laita, joita hän rakastaa, jopa joskus suurimpien pyhimystenkin laita. Olen kuullut että sellaisetkin ovat pitäneet itseään unhotettuina ja hyljättyinä. Mutta mitä sanoo pyhä kirja silloin kun kuljemme pimeässä? Eikö siellä ole, 'Luottakaamme Herraan ja pitäkäämme itsemme Jumalan luona'?"

Berthelier ei vastannut, sillä De Caulaincourtin osanotto oli omiaan soihdun lailla vain näyttämään sen virran syvyyden ja leveyden, mikä ammotti heidän välillään. Kuinka usein syntyykään äänettömyys samalla tavalla melkein kaikissa ihmisoloissa! Mutta lopuksi hän virkkoi:

"Mitä Servetukseen tulee, niin pidän häntä vähemmän vaarallisena ollessaan vääräuskoinen; mutta libertinien aseena hän on vaarallinen. Jos hän pääsee vapaaksi, niin he riemuitsevat."

"Ettekö te tahdo sitä?"

"Uskoni kautta, en! vaikkakin heidän johtajallaan on nimeni ja he ovat vanhoja ystäviäni ja tovereitani. Parempi on pyhimysten hallitus, kuin raakalaisten ja räyhääjien. Siten, monsieur De Caulaincourt, näette mihin olen joutunut — kuten sanoin yksikseni ja syrjäiseksi. Isä Calvinin ja konsistoriumin mielestä minä olen pakanallinen ihminen ja publikani, jonka pitäisi olla kiitollinen päästyään vankilasta ja maanpaosta; sukulaisteni ja vanhojen ystävieni mielestä olen pelkuri ja luopio, joka on hyljännyt vapauden asian. Mutta teidän ainakin pitäisi rukoilla Philibert Berthelierin, Mikael Servetuksen ja toisten senlaisten kukistumista. Heidän huutonsa on: Geneve geneveläisille! Jos he voittavat, lopettavat he lyhyeen francillonit, ranskalaiset."

"Semmoisetko kuin minä?"

"Semmoiset kuin te ja ne ovat jotka teitä suojaavat."

De Caulaincourt läksi äkkiä pois. Hän oli hämmästynyt ja surullinen mielessään, ei siksi, että hän aavisti vaaraa itselleen, vaan ajatellessaan ystäväänsä, johon hänen mielensä taipui tietämättään. "Ystäväni on niin oikeassa useissa asioissa", hän sanoi, "ja kumminkin niin väärässä yhdessä ainoassa, tuossa kaikesta suurimmassa. Kumminkin minä rakastan häntä enemmän kuin useata hyvää kristittyä. — Arvelen ettei se ole synniksi minulle luettava. En ole Koskaan nähnyt ketään hänen kaltaistaan. Ei näytä olevan paikkaa minne hänet asetettaisiin. Hänen elämänsä on kunnon miehen elämää, ja kumminkin —. No niin, Jumala sen kaikki tietää! Kaikessa tapauksessa hän on onneton. Voin rukoilla hänen puolestaan."

Siten hymisten hän astui sisään työhuoneeseensa, jossa, vaikkakin oli myöhäistä, Antoine Calvin yhä istui, tehden lampun valolla kultakirjailua paksuun nidokseen niin taiteelliseksi kuin suinkin. Antoine oli yksin, erotettuaan aikoja sitten apulaisensa. De Caulaincourtin astuessa sisään hän katsahti ylös ja hymyili. Hänen kasvonsa muistuttivat samalla tavalla kuuluisata veljeään, kuin jäljennös jostakin mestarimaalauksesta muistuttaa alkuperäistä. Piirteet olivat vähemmän selvät, vähemmän uurretut sekä säännöttömät. Niissä oli paljoa vähemmän yksilöllisyyttä, niistä puuttui tuota sisällistä tulta, joka on erinomaisen neron ulkonainen ja näkyvä tuntomerkki.

"Kas tässä, herrani", hän sanoi näyttäen De Caulaincourtille melkein valmista työtään, "luulenpa veljeni olevan tyytyväisen asettaessaan tämän aarteittensa joukkoon. Olen tehnyt parhaani, koska teos on määrätty lahjaksi jollekin prinssille tai suurelle henkilölle. — Kenelle, sitä en tiedä."

"Se on kaunis", De Caulaincourt vastasi, katsellessaan ihailevasti Espanjan nahkaista, harvinaista ja kaunista sitomusta ja taiteellista kultausta, joka oli tehty erinomaisella huolella ja tarkkuudella.

"Jean ei lähetä yhtään teostaan ulos maailmaan ilman, että minunkin osani siihen tulee kuten hänenkin", virkkoi Antoine, ja hänen hymyilynsä levisi! nauruksi.

"Maailma ei siitä tiedä", vastasi De Caulaincourt.

"Mitä siitä on väliä? Jeanhan saarnaa meille, että Jumala on valinnut meidät jo ennen maailman perustamista. No hyvä, hän valitsi Jeanin kirjoittamaan teoksia ja minun sitomaan niitä."

"Hänen hyvän tahtonsa mukaan", sanoi De Caulaincourt vakavasti.

"Hyvän tahtonsa ja hyvän suosionsa mukaan, monsieur de Caulaincourt. Eipä minua olisi miellyttänyt saarnata P. Pietarin kirkossa, kirjoittaa 'Kristinuskon perusteista' ja hallita konsistoriumissa, vaikkakin minulla olisi näppäryyttä ja taitoa jota minulla ei siihen ole. Niin, minä olen hyvin kiitollinen, että hän sattui haluamaan jotakuta sitomaan veljeni kirjoja ja sallii minun tehdä sitä. Ja vieläkin enemmän — eikö pyhä raamattu kerro meille että veli on syntynyt onnettomuuteen?"

"Niin se on. Kumminkaan ei se näy tässä olevan paikallaan, koska sen jälkeen, kun veljenne on esiintynyt, Genevessä tuskin on ollut onnettomuuden hetkeä — pikemmin vaan iloa."

"Mitä hyvänsä ulkonaisia vastoinkäymisiä hänellä lieneekin, ja useinhan niitä on, ei kumminkaan ollut onnettomuutta niin kauvan kuin Jumala salli hänen pitää rakastavan vaimonsa Ideletten", sanoi Antoine. "Mutta siitä on kulunut neljä vuotta kun Hän otti takasin lainansa. Idelette oli niitä, joista maailma ei tietänyt mitään. Mutta teidän on tietäminen, että hän oli sitä laatua, ettei koskaan paavilainen tai libertiini, joka sanoi moitteita ja sadatuksia kaiket päivää veljestäni, löytänyt pahaa sanaakaan hänestä. Mutta nyt, kun hän, on mennyt, luulen Jeanin tarvitsevan minua. Ei, se on liian ylpeä sana, sillä hän ei tarvitse ketään paitsi Jumalaansa. Mutta hän pitää siitä että olen lähellä ja että hän saa silloin tällöin puhella kanssani.".

Sitten Antoine taivutti päänsä taasen rakkaan työnsä yli. "Kukaties", hän arveli, "olen puhunut liian paljon itsestäni".

"Elkää unhottako lupaustanne", De Caulaincourt sanoi nousten lähteäkseen; "huomenna otatte minut oppilaaksenne."

De Caulaincourt vastoin pakolaistoveriensa neuvoa oli yritellyt kirjanpainamista, vaikkakin vähällä menestyksellä. Hänen näkönsä ei ollut vahva. Pienet metallikirjasimet hän huomasi vaikeiksi erottaa. Vielä enemmän kaipasivat tottumattomat sormet vikkelyyttä. Hän arveli menestyvänsä paremmin kirjain ulkoasun, kuin sisäpuolen kanssa.

"Minä en kehottaisi teitä, herrani, luopumaan työstä, joka on miellyttävää eikä kovin raskasta, mutta kumminkin —. Kerronkos luvallanne, mitä ajattelen?"

"Tietysti, ystäväni."

"Silloin ajattelen, ettei Jumala ole valinnut teitä sitomaan kirjoja."

"Miten niin voitte sanoa?"

"Puheestanne ja kaikista tavoistanne päättäen lienette yksi Jumalan taistelijoista, herrani."

"Mutta nyt ei ole uskonsotaa."

"Aina on olemassa uskonsota, vaikkei aseet aina ole aineellisia. Usea pakolainen tultuaan tänne uskon tähden menee jälleen pois levittääkseen valoa omassaan tai vieraissa maissa."

De Caulaincourt hämmästyi. "En ollut sitä ajatellut", hän sanoi.

"Eikä teidän tarvitse sitä nytkään eikä milloinkaan ajatella, jollei Jumala itse kuiskaa sitä korvaanne. Sillä välin, herrani, jos haluatte nähdä mitenkä täällä työskennellään ja tahdotte koetella työaseissa sormianne, olen pitävä seuraanne kunnianani. Minä pidän kunniallista työtä ilonani ja samalla kertaa armona itselleni."

Kun he ja toiset puuhasivat joka päivä toimissaan tuossa Genevessä, jota rakastivat ja jonka puolesta he työskentelivät, tuli reformatsionin valkealle vaatteelle musta tahra, jota ei vieläkään ole pois huuhdottu. Valkealla pohjalla jokainen tahra näkyy hirveän selvästi; mustan levyn voitte kastaa musteeseen ilman huomattavaa muutosta. Vaikka ei vaino, ei martyriuskaan voinut tehdä mainittaviksi Rooman lukemattomia uhreja, tai löytää edes paikkaa heidän niinilleen ahtailla historian lehdillä, niin tuo yksi ainoa nimi, Mikael Servetus, astuu esiin tuliroviohenkilöiden joukosta, häviämättömänä, kaikille laillistettuna. Sen surullinen kuuluisuus on kosto meille. Jos protestanttisuuden uhrit olisivat olleet lukuisammat, heitä vähemmän muistettaisiin. Mutta tuhansista, jotka tuntevat tapauksen, kuinka moni tietääkään mitään miehen todellisesta luonteesta ja ajatuksista tai sekavista syistä, jotka johtivat tuohon hirveään näytelmään du Champel-torilla? Eikä tämä olisikaan paikka väitellä niistä. Erittäin on huomattava, että henkilöt, aikansa lapset, joiden elämää koetamme kuvata, näkivät asiat, yhdellä poikkeuksella, sen ajan kannalta, eikä meidän. Mutta huomattava seikka ansaitsee mainitsemista. Juuri se mies, jonka päälle jälkimaailma on liittoutunut asettamaan häpeän näytelmästä, sattui olemaan ainoa mies, joka koetti välttää sen kauhuja. Johan Calvin, yhdessä melkein kaikkien aikalaistensa, katolilaisten ja protestanttien kanssa, arveli että Servetuksen piti kuolla. Mutta hänen vakava vaikkakin hyödytön rukouksensa oli, että tulikuolema vaihdettaisiin lievempään tuomioon — telottajan kirveeseen.

VI LUKU.

Muuan Norbert De Caulaincourtin ystävä.

"Ja koska pelastit sen kukoistavan elämän, puree se kaunista kättäsi."

Rudyard Kipling.

"Miten uskallat koskea koiraani?"