Lukís Láras: Kertomus Kreikan vapaussodan ajoilta

LUKÍS LÁRAS

Kertomus Kreikan vapaussodan ajoilta

Kirj.

D. VIKELAS

Uuden-kreikan kielestä suomentanut

K. F. [Kaarlo Forsman].

Porvoossa, Werner Söderström, kustantaja, 1886.

KIRJANTEKIJÄN ALKULAUSE.

Lukís Láraan nimen varjossa piilee eräs Chiolainen, jonka Englannissa eläneet heimolaisemme helposti tuntenevat. Usein kertoili hän minulle nuoruutensa koetteluita. Elämänsä loppupuolella ryhtyi hän minun kehotuksestani omakätisesti kirjoittelemaan muistelmiansa; ja kun hän muutamia vuosia sitten kuoli, löydettiin hänen papereittensa seasta tämä käsikirjoitus suljettuna kuoreen, jossa oli minun nimi-osotteeni. Julkaistessani sen nyt, toivon, että muut lukisivat sen samalla mielihalulla, millä minä kuuntelin vanhuksen kertomuksia.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Alussa vuotta 1821 oleskelin Smyrnassa. Olin silloin lähes kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Jo seitsemän vuotta aikaisemmin oli opettajani, isä Flútis, vakuuttanut isälleni, että olin oppinut enemmänkin tieteitä, kuin mitä kauppiaaksi aikova mies tarvitsee; ja isäni, joko vakuutettuna hyvän papin puheista taikka arvellen käytöllisen elämän koulua hyödyllisemmäksi minulle, ei antanut minun jäädä Chioon täydentämään opintojani, vaan otti minut mukaansa Smyrnaan, jossa ensin sain olla oppilaana, mutta vähän ajan perästä pääsin osakkaaksi hänen kauppaliikkeesensä.

Tällä välin Jumala siunasi meidän vaivannäkömme. Joka vuosi tilinpäätös osotti suuremman voiton kuin edellisenä vuonna, ja meidän kauppamaineemme karttui yhä enemmän Smyrnan markkinoilla. Muutoinkin — sen saatan sanoa ylpeydellä — isäni alusta alkaen oli omannut hyvän nimen ja puhtaan maineen, sillä hän oli mitä rehellisin ja tarkin kauppasuhteissaan. Minun täytyy lisätä, enkä sitä sano kiitelläkseni itseäni, koska kokemuksesta tiedän että, ken itseään ylistää, joko itse erehtyy tai tahtoo muita erehdyttää, vaan sen sanon lausuakseni pojallisen kiitollisuuteni, että menestykseni kauppias-uralla luen niiden perus-aatteiden ansioksi, jotka isäni hamasta lapsuuteni iästä juurrutti minuun.

Mikäli tulot karttuivat, laajeni vähitellen myös kauppaliikkeemme piiri ja samalla näköalamme väljeni. Keskuutemme ulkomaisten kirjeenvaihtajain kanssa Euroopassa ei enää riittänyt tyydyttämään kauppatoimiamme. Kaksi tai kolme nuorta kansalaistamme oli jo, kukin puolestaan jonakuna helleeniläisen kaupan Columbona, niinä vuosina asettanut majansa Lontoosen. Noiden voittopalkat häiritsivät meidän untamme, heidän esimerkkinsä viritti meissä kunnianhimoisia haluja hehkumaan, jonka johdosta jo suunniteltiin tuumaa, että minä syyspuoleen erään enoni kanssa siirtäytyisin Englantiin. Olinpa jo alkanut opiskella Englannin kieltä erään englantilaisen papin johdolla, jolta en kuitenkaan paljoa oppinut. Mutta ehk'ei se ollutkaan hänen vikansa. Etten vaan soimaa ensimmäisten opettajaini muistoa!

Sekä isäni, että meidän seuraamme kuuluvain sukulaisten ja ystäväin mieli niinkuin omakin mieleni oli yksinomattain kiintynyt kauppatoimiimme. "Veljesliitosta"[1] sekä kapinasta, jota puuhattiin, emme tienneet mitään. Tosin mekin kaikkien Helleenien kanssa epämääräisesti tunsimme jotakin hämärää halua vapauteen. Smyrnassa näimme Euroopalaisten uljaasti kohottavan päätänsä, ja salaisella katkeruudella onnittelimme noita itsenäisiä kristityitä kansoja; meillä oli muutamia hämäriä historiallisia käsitteitä Ranskan vallankumouksesta sekä muutamia sumuisia toiveita kansamme uudestaan-elpymisestä, jotka toiveet pääasiallisesti nojausivat Pohjasta päin odotettuun apuun, ja juhlapäivin yhteen tullessamme laulelimme mekin Rhigaan lauluja; mutta emme kuitenkaan edes aavistaneetkaan, että kansallinen kohina oli puhkeamaisillaan.

Me vietimme elämäämme tyynesti khan'issamme, päivät keskellä kirjavia tavaroitamme, yöt pienessä kammiossamme ylisillä, jossa isäni ja minä nukuimme. Sunnuntaisin kävimme säännöllisesti messua kuulemassa pyhän Fotinon kirkossa, toisinaan kävimme myös katsomassa joitakuita chiolaisia perheitä, jotka asuivat Smyrnassa. Harvoin, kerran tai kahdesti vuodessa, varsinkin pääsijäisviikolla, matkailimme virkistykseksemme seudun kyliin, ja silloin hengitellessämme raikasta ilmaa ja nähdessämme puita ja vainioita muistelimme Chios saarta ja maataloamme ja puutarhaamme, ja silloin ero kotilaisistamme tuntui meistä raskaammalta.

Näin päivät kuluivat ja aika vieri ja pääajatukseni kieri yhä vastaisen Englannin matkani ympärillä. Siinä uneni alati häälyivät ja ne olivat tosiaan kultaisia unelmia. Mutta äkisti rauha ja toimet, tuumat ja unet kaikki kerrassaan raukesivat.

Eräänä yönä alussa maaliskuuta heräsin säikähtyneenä. Olin unessani kuullut useita pyssyn laukauksia. Nousin istualleni vuoteelle, tarkasti kuunnellen ja tuijottaen pimeään.

Isäni nukkui sikeästi. Olikohan tuo vaan unen näköä? Ei! pif, paf taas, ja samalla hurjia huutoja. Herätin isäni ja kuuntelimme nyt kahden.

Kaiken yötä jatkui, vähä väliä keskeytyen, ampumista ja melskettä. Emme voineet arvata, mitä oli tekeillä. Ja kuinka saisimmekaan siitä selkoa? Utelijaisuus tahtoi kyllä viekoitella meitä menemään ulos, mutta pelko voitti utelijaisuuden, ja jäimme sisälle.

Aamun valjetessa astuimme alas khanin pihalle, jossa tapasimme muitakin sen asukkaita kokoontuneina, saman tuskan ja levottomuuden alaisina kuin itsekin olimme.

Khanit, niinkuin, lukijani, luultavasti tiedät, ovat tavallisesti raketut linnan muotoon. Ulkopuolella vahvat, korkeat muurit, jotka kehäänsä sulkevat nelikulmaisen tai pitkulaisen pihan taivas-alla; pihan puolella on kaikkien puotien ja asumusten akkunat ja ovet, yhteys muun maailman kanssa tapahtuu rautaportin kautta, joka yöksi suljetaan.

Kun vartiat aamulla avasivat portin, saimme tietää, että illalla oli tullut Turkkilaisille käsky varustautua aseilla. Siitä nuo yölliset pyssyn paukkeet ja huudot. Mutta mitä varten tuo asevarustus? Mistä vaara, joka tuon käskyn tuotti? Tuommoisia kyselimme ulkoa tulevilta, mutta emme saaneet tyydyttävää tietoa. Yksi sanoi Janitsharein nousseen kapinaan, toinen puhui Venäjää vastaan käytävästä sodasta; muutamat kuiskivat kapinasta kristittyjen puolelta.

Niin meni se päivä. Oli lauantai. Me emme astuneet khanista ulos, mutta sen portista näimme Turkkilaisia aseellisina ja tuiman-näköisinä kävelevän kaduilla.

Seuraavana päivänä tulimme tavan mukaan messua kuulemaan. Sinä sunnuntaina ei pitänyt saarnattaman, jonkatähden seurakunta kummastuen näki papin astuvan saarnastuoliin. Ei hän sinne astunut julistamaan meille Jumalan armoa, vaan lukemaan patriarkallisen pannakirjan julki.

Kuulimme kaikki kauhistuen hänen lukevan tuon pannajulistuksen hirveine kirouksineen. Kuulimme Sutsoa ja Ypsilantia mainittavan velkapäiksi ja kavaltajiksi.[2] Ymmärsimme että tarkoitettiin Vallachiassa ilmestyneitä kapinallisia liikkeitä sekä salaisia liittokuntia, ja silmäilimme toinen toistamme kirkossa: kyseltiin, kuiskailtiin ja oltiin epätietoisia.

Mitähän tuo pannaan julistettu kapina merkitsi? Missä oli liikkeen lähde? Tiesimme vaan, että Ypsilantia pidettiin Venäjällä suuressa arvossa, ja arvelimme sen johdosta, että oli syttynyt joku kapina, jota Venäjän puolelta kannatettiin jonakin venäläis-turkkilaisen sodan aiheena. Mutta kaikki nämä olivat vain epäselviä häälyviä arveluita, suuremmassa määrin kuin mitä tätä nykyä saatan oivaltaakaan.

Eipä Smyrnan Turkkilaisetkaan vielä olleet selvillä siitä, mitä oli tekeillä. He eivät vielä oikein älynneet, että "rajah" raukat[3] omin päin ryhtyivät kapinaan. He arvelivat vaaran tulevan Venäjältä. Kuitenkin heti alusta alkain heidän uskonvimmansa yltyi. Olihan sota käytävä uskottomia vastaan; joka kristitty oli siis vihollinen, joka rajah uhriteuras. Jo ensi päivästä aikain meidän näköalamme pimeni ja levottomuus ja pelko painoi mieltämme.

Nämä sanat levottomuus, pelko ovat jo usein livahtaneet kynästäni. Mutta miksi osottelisin urheutta, jota meissä ei ollut eikä saattanut olla? Älä hymyile, hyvä lukija, vaan muista, että olen Chiolainen, ja lue arkuuteni syntyperäni syyksi. Olisinpa silloin mielinyt nähdä sinua minun tilassani, jos luulet olevaskin urhea ja peloton.

Aseettomina, suojattomina, orjuudesta nöyrtyneinä, alttiiksi jätettyinä ensimmäisen tuimistuneen Turkkilaisen kiukulle ja puukolle, ilman vähintäkään toivoa oikeuden tai hyvityksen saannista, mistä me, Smyrnan khanin halvat kauppiaat, olisimme saaneet urheutta ja uljuutta? Ja mitä olisi uljuus meitä hyödyttänytkään?

Kärsivällisyyttä meillä ainoastaan oli, ja kärsivällisyyttä kysyttiinkin, sillä tästälähin elämämme oli alinomainen kuolontaistelu, pitkä marttyyrihistoria. Mutta kärsivällisyydelläkin on määränsä. Toisinaan se tyhjentyy, ja silloin sen sijaan astuu joko täysi uskaltamattomuus tai sankaruuteen vievä toivottomuus. Useat sankaruuden osotukset sekä Kreikan kapinassa, että ihmiskunnan historiassa, kirjoitetussa niinkuin kirjoittamattomassa, ovat luultavasti tämmöisen toivottomuuden tuottamia. Minua Jumala varjeli täydestä uskaltamattomuudesta, mutta luonto ei ole varustanut minua toivottomuuden sankaruudella. Kärsivällisyyteni ja toivoni ei ole koskaan peräti uupunut, ja siitäpä usein olen kiittänyt Korkeinta.

Muutaman päivää tuon mainitun pannaanpano-sunnuntain jälkeen menin aamulla juutalaisten khaniin korjaamaan rahoja kokoon. Olin jo saanut kerätyksi melkoisen summan ja kätkin poveeni pussin, joka sisälsi rahat, kun äkkiä kuulen huutoja ja jalankapsetta, näen kristityitä ja juutalaisia juoksujalassa tulvaavan meitä kohden. Ennenkuin juutalainen, jonka kanssa asioitsin, ehti sulkea oven, oli hämärä puoti täyteen ahdettuna hänen vapisevia uskolaisiaan. Katkonaiset lauseet, joita he kuiskailivat espanjalaisella murteellaan, eivät antaneet minulle mitään selkoa asiasta eivätkä rauhoittaneet mieltäni. Eivätpä he itsekään tienneet, mitä oli tapahtunut ja miksi pakenivat.

Kun melu oli tauonnut ja ulkona oli tullut hiljaista, avasimme varovasti oven. Vähitellen muutkin myymälät avattiin, ja niihin paenneet lähtivät ulos rohkaistuneina ja suusta suuhun levisi lopuksi selitys peljästyksen oikeasta syystä.

Kameeli, jonka selkään oli sälytetty puuvilla-kuorma, luiskahti ahtaalla batsarin tiellä ja särki langetessaan jonkun työpajan oven. Musertuneen oven romaus, kameelinajajan huudot ja sisällä olevain juutalaisten kirkumiset, kaatuneen kameelin ympäri keräytyvä väentulva, kaikki tämä käsitettiin yht'äkkiä metelin alkeeksi, ja siitä syntyi yleinen hämmennys, pelko ja pako.

Kun mielet tarpeeksi asti kiihtyvät johonkin suuntaan, silloin ei tarvita kuin kipinä ilmitulen leimuamiseen. Vähimmästä syystä silloin syttyy kamala kauhistus. Onnettomuudeksi oli kylläkin syitä olemassa tällaiseen mielten kiihkotilaan. Sillä Turkkilaisten äreys ärtyi päivä päivältä, he liikkuivat joukottain asuma-alueillansa ja jopa kuultiin heidän uhkailevan hyökätä kristittyjen päälle.

Minä en vielä tiennyt näistä mitään, enkä luullut sinä päivänä saavani kokea uusia mielenliikutuksia.

Sanoin juutalaisille hyvästi, panin takkini rinnan päältä kaksin kerroin, paremmin suojellakseni rahakukkaroa povessani, ja läksin palaamaan kotia. Mutta tuskin astuin torin pääkadulle, kun uudestaan kuulin huutoa ja kiljuntaa, ja ennenkuin vielä kerkesin mennä lymyyn tai ryhtyä muihin varokeinoihin, jouduin keskelle Turkkilaisten parvea, jotka juoksivat, paljaat miekat käsissään. Miten he eivät tallanneet minua maahan eivätkä surmanneet minua, sitä en vielä nytkään saa ymmärrettyä.

Tulva tempasi minut mukanaan. Minäkin juoksin heidän kanssaan. Siellä täällä sain potkun tai nyrkinkolhauksen, mutta juoksin, juoksin pelosta huumautuneena, yhtään tietämättä, minne menin tai mikä minulle lopuksi tulisi; enkä aatellutkaan näitä. Kaikki oli kuin unta, kauheaa unta. Minä tiesin varsin hyvin kaikki Smyrnan kadut, mutta mitä katuja tuossa kiisin, en nähnyt enkä nytkään tiedä.

Sen vaan muistan, että erään kadun kolkassa näin khanimme oven vastapäätäni ja tunsin sen. Se oli puoleksi avoinna. En tiedä, miten jouduin khaniin, kammiooni, lähelle isääni. Kaikki tuo on jäänyt sekaiseksi mieleeni.

Muistan vaan, että toipuessani makasin vuoteella selälläni raskaasti hengitellen. Isäni kallistuen pääni ylitse pirskotti päälleni kylmää vettä.

Muistan että tunsin raskaan painon povellani, vasta silloin juohtui mieleeni kukkaro. Pistin käteni poveen ja otin sieltä kukkaron esille.

Muistan isäni hymyilleen, kun kurotin hänelle kukkaroa. Tuota hymyilyä luulin silloin ilon ilmeeksi rahojen pelastuksesta. Mutta sitten kun itse sain lapsia, oivalsin sen oikean merkityksen.

Mitä minä nyt rahoista väliä pidän? Sinua, poikani, minä vain ajattelen! — Kas, se oli isän hymyilyn tarkoitus.

Isäni rakasti minua syvästi. Ei hän sitä minulle koskaan sanonut eikä näyttänyt hyväilyillä tai muilla hellyyden purkauksilla. Vasta hänen kuoltuaan, kun hän ei enää ollut vieressäni ja minä muistissani tähystelin monivuotisen yhteis-elomme vaiheita ja vähimpiäkin seikkoja, vasta silloin oikein ymmärsin ja arvoltaan arvasin, kuinka suuresti hän minua rakasti. Ja miksi niin? Siksikö, että meidän täytyy jotakin kadottaa, oikein oivaltaaksemme koko sen arvoa? Vai siksikö, että kovat onneni ja kärsimykseni vasta myöhemmin avasivat mieleni silmät ja laajensivat sydämmeni?

Vaan minnehän nuo Turkkilaiset riensivät? Sen sain jälestäpäin tietää. He pyrkivät "frankien"[4] asunnoille, pahat aikeet mielessään niiden asujamia kohtaan. Onneksi eräs pasha ehti heidän edelleen ja sai heidät hillityksi, ettei mitään turmatyötä tapahtunut sinä päivänä. Varsinainen hirmuvalta ei ollut vielä alkanut. Ja kuitenkin tuo meteli, tuo ensimmäinen aseellisten Turkkilaisten mielenosotus kristityitä vastaan, tuo minun ensimmäinen todellisen vaaran koettelemiseni, jäi muistiini piirretyksi ehkä elävämmin kuin kaikki, mitä jälestäpäin jouduin näkemään ja kokemaan.

Tuosta päivästä pitäen Turkkilaiset kävivät yhä julkeammaksi. Verta vielä ei vuotanut, mutta soimaukset, uhkaukset, tuimat katseet ja aseiden heristys olivat pelottavia lähestyvän myrskyn enteitä.

Mikäli kapinan henki yltyi, kävivät olot yhä tukalammiksi. Jokaiseen vapauden huutoon Helleenein puolelta vastasi Turkkilainen uudella uskonvimman purkauksella, kunnes vihdoin kaikki sulut sortuivat ja Turkkilaiset riehuivat raivostuneina, murhaten, ryöstäen ja vieden orjuuteen.

Tiedot eivät tulleet meille säännöllisesti eikä säntillisinä. Mutta kajahtipa kuitenkin tavalla tai toisella meidänkin khanimme hämäriin nurkkiin kansalliskapinan ensimmäiset täräykset. Niinpä saimme tietää Vallachian tapaukset, saimme kuulla, että Morea oli noussut vastarintaan, että Patraan arkkipiispa ja Peloponneson etevimmät miehet olivat astuneet liikkeen etupäähän, ja yht'aikaa saapui sanoma, että Hydra ja Spetsa olivat yhtyneet kapinaan.

Kun, muistissani palaten tuohon menneesen kunnian aikaan, harkitsen kutakin seikkaa erikseen sekä, silloisia tunteitani selitellen, pidän niitä jonakin heijastuksena sen ajan yleisestä mielipiteestä, niin päädynpä usein siihen johtopäätökseen, että saartemme osan-otto kansallisliikkeesen heti sen alusta asti vaikutti ehkä enemmän, kuin moni nykyään saattaa ymmärtääkään, kapinan leviämiseksi ja varttumiseksi. En sano tuota sen varsin suuren aineellisen avun vuoksi, minkä kreikkalaiset laivat toimesivat kansalle, enkä niiden loistoisain urotöiden vuoksi, joista uusi kuihtumaton kunnian seppele solmettiin helleenisen nimen ympäri. Ei; nämätpä näimme ja älysimme vasta jälestäpäin. Vaan heti alusta, kun me, jotka elimme etäällä kapinan tulivuoren suulta, kuulimme Hydralaisten, Spetsalaisten, Psaralaisten heiluttavan vapauden lippua, oivalsimme elävämmin sen, mitä nyt puuhattiin.

Hydran, Spetsan ja Psaran laivurit edustivat tavallaan näkyväisellä ja aistiperäisellä aineksella kapinan yleistä, yleishelleenillistä luonnetta. Useat heistä olivat näet tuttuja, useita katsottiin ystäviksi, heidän nimensä ja kasvonsa olivat tutut kaikissa satamissa, missä Helleenejä liikkui. Kun siis kuulimme, että nuo miehet, tuttavamme, ystävämme, taistelivat uskon ja isänmaan etehen ja olivat vannoneet joko vapautuakseen tai kuollakseen, innostuimme kaikki paljoa enämmin kuin kuullessamme Ypsilantin liikkeestä tai vieläpä Peloponnesonkin kapinoimisesta.

Juttelen taistelon ensi alkeista ja ensi mielivaikutteista. Sittemmin tuli uusia seikkoja lisää, joiden aiheesta tulimme tuntemaan meidän ja kapinoitsijain välisen siteen katkeemattomaksi. Turkkilaiset, kun kaikkialla tappoivat ja kiduttivat lapsia ja aseettomia miehiä, näkyivät pitävän huolenansa muistuttaa meille heimokuntamme keskinäissidettä, jos olisimmekin olleet halukkaat unhottamaan sen.

Älä, lukija, pahaksu että poikkeen aineesta syrjään. Vanhuksen käsi, totellen sydämmen pakotusta, viipyy mielellään tuolla nuoruuden päivissä, joihin niin paljo kärsimysten ja tunteiden muistoja on kertynyt. Aikeeni on kyllä supistautua kertomaan elämäni vaiheita. Mutta meidän kunkin elämä on vain pieni yhtönen, joka riippuu kiinni meitä ympäröiväin olojen kokonaisuudesta. Kuinka voisin aina erottaa halvan itseni keikahduksia sen yleisen tuulispään pyörteistä, jonka mukana se temmattiin?

Tästä syystä ja sentähden, että olen vanha ukko, en luultavasti saata olla syrjään poikkeematta muistelmiani kirjoittaessani. Mutta eihän sinun mitenkään tarvitse lukea minua päästä päähän, lukijani. Kun olit pieni ja hoitajasi kertoi sinulle satuja, kertoili hän tyydyttääkseen yhtä paljo omaa kertomis-tarvettansa kuin sinun utelijaisuuttasi. Monasti ehkä uni yllätti sinun. Mutta lapsen tyttö jatkoi juttuansa, ja unesta herätessäs kuulit kertomuksen lopun. Kas, senpätähden monesta sadusta muistat vaan alun ja lopun, itse tietämättäsi, miksi et muista keskikohtaa. Mutta minun omassa sadussani ei oikeastaan ole alkua eikä loppua, sentähden sopii sinun nukkua vaikka kohta. Et sinä keskeytä minua.

Ensimmäiset sanomat kapinasta saapuivat meille suuren paaston aikana. Millainen paasto ja millainen pääsijäinen tuo olikaan meille! Kävimme säännöllisesti kirkossa, varsinkin koska sillä matkalla sai uutiset kuulla. Nepä olivat usein valheellisia, tavallisesti liioiteltuja, mutta sittekin ainoat uutiset, mitä saimme. Älköönkä kukaan luulko, että huoli näistä vieroitti mielemme kirkollisista menoista. Päinvastoin! Uskonnollinen mieli oli silloin hyvin vireä; mielestämme kansamme vaivat niin sanoakseni pukeutuivat lihaan Kristuksen kärsimyksessä, ja Suuren viikon[5] yölliset juhlamenot kuvasivat seurakunnan sieluntilaa.

Suuren viikon keskivaiheilla levisi surkeita huhuja. Kerrottiin että Kostantinopolissa oli ihmisiä vangittu ja surmattu, tavaraa takavarikkoon otettu, jopa että useita kansan etevimmistä miehistä oli teloitettu.

Pääsiäispäivänä saimme tietää, että päätulkki Murúzis oli tuomittu kuolemaan. Näiden peräkkäisten surusanomain saattama kauhu peitti mustalla murhevaipalla Ylösnousemisjuhlan ilon.

Muutamain päiväin perästä tuli kamala kauhistava sanoma. Patriarkka oli hirtetty! Hänen ruumiinsa oli heitetty Juutalaisten häväistäväksi ja silvottavaksi! Tämäkös tieto viilsi sydäntämme ja hervostutti polviamme!

Kaksinkertainen tunne valtasi meidät; se kauhistus, jonka joka kristittyyn, joka Helleeniin synnytti solvaus, tehty patriarkan pyhälle persoonalle, kansan pyhälle päälle; ja se tunto, ettei meidän kenenkään henki enää ollut turvassa. Jos sulttaanin hallitus julkee pääkaupungissa näin kohdella kansamme päämiehiä ja ylimpiä, millaisten vaarojen alaisia olimmekaan sitten me halvat "rajahit" ja mitä meidän olikaan peljättävänä Smyrnan ja vielä enemmän Aasian Turkkilaisten hillimättömästä raivosta.

Joku aika sitten oli jo alkanut Smyrnan tienoille keräytyä suurin parvin sissisotureita, joita verenjano ja saaliinhimo oli vietellyt Vähän-Aaasian sisämaista. Pasha näytti kuitenkin vielä pitävän huolta asukasten turvallisuudesta ja sai pidetyksi nuo pedot ulkopuolella kaupunkia. Mutta heidän läheisyytensä kiihotti paikalla-asuvia Turkkilaisia. Nämät yltyivät päivä päivältä uhkaavaisemmiksi ja uhkauksesta käytiin toimeenkin. Usein käsi tapasi tikaria, tikari lähti helposti tupesta, ja monta viatonta haavoitettiin, jopa muutamia tapettiinkin Smyrnan kaduilla.

Mutta nämä olivat vain uhrin alkajaiset. Sittemmin tuli vimman juhlakemut, surmat, tulipalot, ihmisryöstöt, eikä ainoastaan kaduilla ja toreilla ja kristittyjen huoneissa, vaan vierasten konsulaatteinkin lippujen alla, jopa euroopalaisilla laivoillakin, joista pakolaisia sadottain laahattiin pois ja surmattiin. Mutta näistä sain vasta jälestäpäin tietoa. En nähnyt niitä omin silmin, enkä tahdo kirjoittaa muuta kuin mitä itse näin ja katsoin.

Sillä välin alkoivat useat jo ensi päivistä asti salaa paeta. Melkein joka päivä kuulimme, että joku meidän tutuistamme oli kadonnut näkymättömiin. Miten hänen oli käynyt? Lieneekö hän surmattu? Vai piilikö pelosta? Vihdoin hänen pakonsa tuli tietyksi. Pakenijain esimerkki ja päivä päivältä karttuvain vaarain pelko eivät herjenneet meitä kiusaamasta, isääni ja minua. Meidät valtasi vastustamaton paon halu. Emme aatelleet mitään muuta kuin miten pääsisimme pakosalle.

Mutta se asia kävi päivästä päivään vaikeammaksi. Turkkilaiset virkakunnat eivät enää sallineet "uskottomain" lähteä pois. Kerrottiinpa, mutta emme vielä tahtoneet sitä uskoa, konsulien saaneen käskyn karkoittaa vieraille laivoille paenneet niiltä pois. Emme uskoneet sitä, ja kuitenkin se oli tosi. Kaikeksi onneksi löytyi sentään konsuleita ja laivureita, joilla oli ihmissydän, jotka eivät tahtoneet ruveta teurasuhrein hankkijoiksi Turkkilaisille.

Noina päivinä saapui Smyrnaan isäni vanha ystävä, katteini Visvilis, joka kuljetti Venäjän-lipun alaista laivaa. Isäni hengähti keveämmin, kuin eräänä aamuna näki hänen astuvan sisään khaniin katsomaan meitä. Vanha laivuri tuli tarjoomaan laivaansa meidän käytettäväksemme. Kolmen päivän päästä, sen jälkeen kuin hän oli lastinsa purkanut, lupasi hän saattaa meidät ylitse Chioon.

Chioon! — minä huudahdin, kun isäni ilmaisi minulle päätöksensä. — Tokkohan siellä olemme turvemmassa kuin täällä?

Siellä olemme kumminkin kaikki yhdessä äitisi ja sisartesi kanssa. Joko pelastumme niiden kanssa, tai joudumme kaikki saman surman suuhun.

Sillä välin varustelimme lähtöä. Eipä kuitenkaan ollut aikaa suuriin varustuksiin emmekä sopimattomilla toimilla tahtoneetkaan ilmaista salaista hankettamme. Kauppatavaramme päätimme heittää Herran haltuun, saamatta jääneet saatavamme velkamiestemme omantunnon nojaan, jos nämät pelastaisivat henkensä. Keräsimme kokoon niin paljo rahaa kuin saimme, ja kolmantena päivänä me sykkivin sydämmin, laivurimme kanssa tehdyn sopimuksen mukaan, odotimme auringon laskua.

TOINEN LUKU.

Auringon valo oli jo sammunut, mutta yön pimeys ei ollut vielä tullut, kun suljimme myymälämme ja läksimme khanista.

Portti oli vielä auki. Ei meillä ollut reppuja, ei myttyjä eikä muuta, mistä aikeemme olisi saattanut ilmi tulla. Ainoastaan poveen ja vaatetten alle olimme kätkeneet, mitä salaa ja turvallisesti saatoimme viedä mukanamme.

Ei kukaan talon muista asujamista tai naapureistamme tietänyt salaisuuttamme. Mutta sillä hetkellä tuntui minusta, kuin jos koko mailma sen tietäisi; minusta näyttivät nuo vielä avoimet ovet ja pihan-puoliset akkunat olevan silmällisiä ja katsovan vaatettemme läpi poveemme, jopa syvemmällekin, sydämmemme ajatuksiin asti.

Portin suulla seisoi vanha vartia kädet selän takana.

Minnekkä nyt näin myöhään ehtoolla? — kysyi hän meiltä.

Lähdemme kirkkoon — vastasi isäni.

Ei ollut iltamessun päivä eikä hetki. En uskaltanut virkkaa sanaakaan isälleni, mutta olin varma siitä, että tuo vanha Othomani arvasi pako-aikeemme ja että hän heti juoksisi ilmi-antamaan meitä. Jokainen varjo näytti minusta etäältä janitsharilta tai zeibekiltä, joka käsissään heilutti miekkaa. Joka askeleelta odotin jotakin arvaamatonta kommelusta.

Jumalan armosta ei kuitenkaan mikään onneton kohtaus häirinnyt pakoretkeämme. Laivuri oli määrännyt, millä paikkaa tapaisimme hänen, etäisellä kaupungin kulmalla. Siellä hän odotteli meitä rannalla, ja vene oli vieressä. Rannalla vallitsi täydellinen hiljaisuus ja autius, ja ilta oli pimeä. Me hyppäsimme veneesen — ja eteenpäin!

Vasta noustuamme laivaan tuntui rintani keveemmältä ja hengittelin vapaasti. Vieraita laivoja eivät Turkkilaiset tähän asti olleet ryöstelleet, jonkatähden minä laivamme venäläisen lipun suojissa arvelin kaiken varsinaisen vaaran olevan ohitse. Kuvailin mielessäni, että Smyrnasta paetessamme vältimme vaarat, kauhut, kidutukset, ja unhotin, mitä itse aluksi olin älynnyt, että Chioon siirtymällä emme suinkaan pääsisi Turkkilaisten käsistä.

Vaan kuta enemmin ajattelin asiaa, sitä enemmin uskottelin itseäni, että siellä säilyisimme vaaroilta ja vahingolta. Turkkilaisia oli saarella vähä, ja nämä olivat verrattain sivistyneitä. Chiolaiset taas olivat uutteraa ja rauhallista kansaa. Ollen hyvissä varoissa ja itse hoitaen asioitansa olivat he onnellisimmat silloisista Helleeneistä.

Eipä siis ollut luultavaa, että kapinan liekki leviäisi Chioon ja että Turkkilaisten uskonvimma ja kiukku puhkeisi sen asukkaita kohtaan riehumaan. Senpätähdeu minä tyvenillä mielin katselin lähtöpuuhia. Ankkuri riippui jo etukeulassa; samalla kuin astuimme kannelle, hinattiin vene ylös, purjeet laskettiin leveälle ja lähdimme vesille.

Makasin yöni makeasti. Siitä saakka kuin nuo yölliset pyssyn paukaukset alussa maaliskuuta olivat herättäneet minun, oli uneni ollut katkonaista ja levotonta; viime-aikoina karttuneet vaarat ja pako-tuumat pitivät silmä-luomeni auki ja vietin unettomia öitä. Mutta laivassa tunsin itseni turvatuksi. Aattelin hiukan tyhjiin mennyttä Englannin matkaani, mieleeni johtui tuo kauhistukseni, kun vastoin tahtoani juoksin keskellä Turkkilaisia, tuon tuostakin olin näkevinäni vanhan patriarkan roikkuvan hirsipuussa — mutta nuo vastenmieliset kuvitelmat hälvenivät vähitellen tuntiessani pelastuksen suloisen tunteen, odotellessani yhtymystä äitini ja sisarteni kanssa ja muistellessani lapsuuden ihania päiviä kotinurmen vierteillä. Nuoruus on luonnoltaan huoleton ja toivollinen. Ei se mielellään jää surullisia seikkoja miettimään. Smyrnan muistot väistyvät vähitellen suloisten unelmain tieltä, ja vaivuin tyyneen uneen, natisevan aluksen minua tuutiessa ja kohisevain aaltoin, joilla se tasaisesti kulki, laulaessa mulle tuutulaulua.

Aamulla, laivan kannelle tullessani, oli aurinko tuskin noussut. Vastapäätä meitä kohosi Chios vielä verhottuna kuulakkaan aamu-utuun.

Isäni ojensi ääneti kätensä ja osotti kauas vasemmalle päin pitkää purje-jonoa, joka, niinkuin parvi valkoisia joutsenia, sukelsi taivaanrannalta näkyviin. Ukko Visvilis — olen näkevinäni hänet edessäni kun tätä kirjoitan — seisoi suorana peräkeulassa ja molemmin käsin varjostaen silmiänsä, tähysteli hän laivoja tarkasti, ikäänkuin laskeakseen niiden lukua.

— Tulevatko ne, vai menevätkö? — kysyi isäni.

— Ne laskevat Samoon päin — vastasi laivuri. Jumala niitä varjelkoon!

— Amen — lisäsi isäni. Ja molemmat ukot ristivät silmiänsä.

Silloin ilmestyi ensikerran eteeni ilmi elävänä kansalliskapinan aate. Nuo valkojoutsenet olivat kreikkalaisen laivaston aluksia. Niiden mastoista liehui ristin lippu. Ja nuo laivat liikkuivat vapaina kreikkalaisia meriä, ja niissä oli jaloja, pelottomia miehiä, ja rannikolta rannikolle liehuttivat ne lippuansa, elvyttäen kristityitä ja uhmaillen Turkkilaisia, ja tuohon lippuun oli piirrettynä sanat "Vapaus tai kuolema!"

Kun näin noiden kahden vanhuksen mielen niin kuohuvan, tunsin itsessäni tunteen, sanoin selittämättömän sitä enemmin kun se oli epämääräinen ja hämmentynyt. Tunsin rintani ikäänkuin väljenevän ja vartaloni ylenevän. Mutta tuo tunne oli tuokiollinen ja ohimenevä. Ja ehkäpä myös, tätä nyt kirjoittaessani, enemmin kertoilen mitä silloin saatoin tuntea, kuin mitä todella täsmälleen tunsin.

Muutamia tuntia sen jälkeen laskimme Chion rantaan.

Odotin saavani nähdä, tavallisten olojen mukaan, rannan vilisevän ihmisiä, ystäviä ja tuttuja seisovan laiturilla, sekä kuulla iloisia tervetulijais-sanoja ynnä pilapuheita, joita muulloin, tämmöisissä tiloissa, vaihdeltiin laiturin ja laivan välillä. Mutta laivasillan viereinen kahvila oli tyhjä, ranta autio, tori autio. Ainoastaan muutamain myymäläin ovissa omistajat alakuloisina ja äänettöminä katselivat meitä epäilevästi ja tervehtivät meitä ohi astuessamme.

Tuon yleisen alakuloisuuden näkö hämmästytti minua, ja vähältä olin kysyä noilta myymäläinsä edessä istuvilta kauppiailta: — Jumalan nimessä, mikä on Chioon tullut? Mikä on hätänä? — Mutta astelin isäni perässä seuraten hänen askeliansa, enkä ollut tottunut, hänen läsnäollessaan, omin päin mihinkään ryhtymään.

Onneksi ei hänkään enää voinut malttaa mieltänsä, vaan astuen sisään erään vanhan tuttavansa myymälään, kysyi hän tältä, selittämättä täällä-olomme syytä minkäänlaisella esipuheella, ihan samaa seikkaa, joka pyöri minun kieleni päässä.

— Kyllähän, ystäväni, palasit kotia parhaasen aikaan! Täällä on tulossa mailman loppu!

Nämät olivat kauppiaan ensimmäiset sanat. Mutta tuo murheellinen vastaanotto ei estänyt häntä osottamasta iloansa isäni jälleen-näkemisestä. Hän vaati meitä istumaan, tarjosi meille viiniä juoda ja kestitessään meitä, kertoi hän meille mitä oli tapahtunut.

Silloin saimme tietää, että se laivasto, jonka aamulla näimme purjehtivan Samoa kohden, oli viipynyt kymmenen päivää Chion rannikolla,[6] amiraali Tombazin johdolla, yllyttääkseen saarta kapinaan. Mutta heti kun Turkkilaiset näkivät kreikkalaisten laivat, olivat he kiinniottaneet arkkipiispan ja etevimmät miehet, joita vielä pitivät linnassa panttivankeina. Mutta maakansa ei ollut liikahtanut, ja laivaston täytyi tyhjin toimin palata.

Kauppias kertoi meille asiallisesti näiden viimeisten kymmenen päivän vaiheet, ja luetteli kiinnipantujen vankien nimet, kaikki suuresti suosittuja ja arvossa pidettyjä miehiä, ja kuvaili mielenliikutuksella sitä peljästystä, jonka heidän vangituksensa vaikutti koko saarella. Koska Konstantinopolissa tapahtuneet surmatyöt jo olivat tunnetut, pidettiin noiden miesten vangitusta, syystä kyllä, kovempain kärsimysten enteenä. Nytpä ymmärsimme, miksi kaupunki oli niin autio ja alakuloinen. Samalla myös ymmärsimme, että Smyrna ei ollut ainoa vaarallinen olopaikka; että, missä oli aseellisia Turkkilaisia, siellä oli myös toiselta puolen petomainen julmuus, toiselta alituinen kuolonkammo.

Mitään puhumatta astuimme kotoa kohden. Kun isäni kolkutti sen ovea, näin salaisen kyyneleen hänen poskellaan. Mutta minäpä tunsin sydämmeni hauskasti heiluvan vanhojen iloisten muistoin laineilla, ja kun Andriana, vanhan imettäjäni orpo tytär, hilpeä kisakumppalini lapsuuden ajoilta, äitini uskollinen palvelija, kun hän avasi oven, ja, äkkiarvaamatta nähdessään meidät edessänsä, iloissaan ja ihmetellen riensi julistamaan tulomme sanomaa, niin minä syöksin perään ja, ennenkuin hän vielä ehti huutaa, suljin toisella kädelläni hänen suunsa ja toisella vedin hänen valkoisen chiolaisen päähineensä nipukasta, niin että hiuspalmikot valahtivat alas ja käteeni jäi tuo valkoinen liina. Sillä hetkellä unhotin sekä kunnioituksen isääni kohtaan että ne seitsemän vuotta, jotka olivat kuluneet kotoa lähdettyäni, jopa ne surulliset olotkin, joiden ollessa nyt palasin isäni majaan.

Äitini riemu, kun hän meidät näki, vajotti varjoon hänen kaikki muut tunteensa. Huomasin hänen vanhentuneen, tuon äiti kultani, siitä kuin hänet viimeiksi näin; mutta siskoni, jotka jätin pieninä tyttösinä, olivat nyt hehkeitä neitosia.

Oi, millä ilolla pitkän poissa-olon perästä palajaa siihen huoneesen, jossa on syntynyt, niiden luo, joita on pienestä pitäin rakastanut! Kuinka suloiset nuo ensi yhtymyksen hetket ja armaan äidin jutut, kun hän opastaa vastatullutta poikaansa tuttuun kammioon, vuoteen luo, jossa poika ei vuosikausiin ole nukkunut, ja nuo säännöttömät hellyyden ilmaukset, nuo ilon kyynelet, jotka keskeyttävät hänen haasteluansa, nuo hartaat syleilykset ja äidilliset suudelmat! Onneton äitini, kuinka paljo täytyi hänen vielä kärsiä, ennenkuin hän iäksi sulki silmänsä!

Isäni tahtoi, että viipymättä siirtyisimme maatilallemme, mutta kaupunginhallitus ei sallinut sitä. Ei minkään varakkaamman perheen sallittu lähteä kaupungista. Turkkilaiset tahtoivat, paitsi linnassa vartioituja, pitää meitä kaikkia muitakin käsillä, silmänsä ja kalpansa likettyellä.

Jäimme siis, joko tahdoimme tai olimme tahtomatta, kaupunkiin, luuletellen itseämme että asiat jollakin tapaa palaisivat entiselleen. Ei kukaan silloin saattanut aavistaa, että taistelua niin pitkältä kestäisi. Me Chiolaiset — se tulee minun tunnustaa — emme alusta pitäen uskaltaneet suuresti toivoa lopullista onnistusta. Päinvastoin. Läheltä näimme me Turkin voiman ja mahtavuuden, joka näytti kahta kauheammalta, katseltuna vanhain käsitelmäin suurennuslasilla, ja pelon meitä masentaessa. Kapina ei ollut vielä näyttänyt tenhoansa ja kykyänsä loistavilla urotöillä maalla ja merellä.

Ja myöhemminkin, kuin helleenisten aseiden loistovoitot jo olivat alkaneet, eivät sanomat näistäkään kyenneet haihduttamaan sitä alakuloisuutta, joka ylt'ympärillä kuuluvain tuhotöiden johdosta hervostutti sydämmiämme. Sillä jokainen kapinallisten sankarityö sai heti palkkansa, missä vaan Turkkilaiset olivat vallalla.

Ensimmäisen turkkilaisen linjalaivan paloa[7] seurasi Kydonian surkeus ja Smyrnan hirveät surmat; vihollisten häviötä Samon saarella kosti veriset murhakemut Kyprossa; Tripolitsan valloituksen jälkeen tuli Kassandran hävitys.

Ja tällä välin arkkipiispaa ja etevimpiä miehiä säilytettiin linnassa; linnanväen lukumäärä karttui apujoukkojen alati lisää tulvaillessa. Asema kävi yhä tukalammaksi. Turkkilaiset loivat meihin tylyjä silmäyksiä ja hioivat miekkojansa, samalla kuin vastapäätämme, Vähän-Aasian rannikoille, kokoontui julmia joukkoja, valmiina hyökkäämään saareemme. Ei! ilmakehä ympärillämme ei ollut sovelijas virkistämään mieltämme. Päämme kallistui maahan myrskyn puuskan alle ja uskalijaat toiveet eivät enää mahtuneet sydämmiimme.

Isäni ainoa toivo — ei ikeen murtamisen, vaan rauhan ja sovinnon saamisen toivo — turvausi kristikunnan apuun. Mutta hänen ystävänsä Zenakis ei ensinkään myöntänyt tämmöistä apua luultavaksi. Sydäntäni kuristutti, kun kuulin hänen surkuttelevan kapinaliikettä ja vaikeroivan sen surkeita seurauksia. Isäni ei näyttänyt tästä taipuvan, vaan pysyi toiveissaan, mutta Zenakis oli varakonsuli, en muista minkä tois-arvoisen valtakunnan — luulenpa Hollannin — jonkatähden hänen sanoissaan minun mielestäni oli suurempi arvo ja merkitys.

Ollen isäni vanha ystävä ja naapuri, oli hän niitä harvoja, jotka siihen aikaan usein kävivät meillä. Virkansa johdosta joutui hän jokapäiväiseen keskuuteen muiden konsulein kanssa, ja valtojen silloinen epäkreikkalainen politiikka, joka määräili Ohiossakin olevain konsulien mielipiteitä, kuvastui selvästi Zenakin puheista. Hänen lauselmansa kapinasta eivät olleet, nykyisyyteen nähden, kiittäviä eikä, tulevaisuuteen katsoen, kehottavia.

— Ei Euroopa astu väliin, ole varma siitä — hoki hän ehtimiseen isälleni. — Ei kuninkaat käy kapinoitsijain puolelle.

— Ja sallivatko sitten sulttaanin surmata kaikki kreikkalaiset? — huudahti isäni.

— Ei, jos he nöyrtyvät ja rukoilevat häneltä armoa — vastasi Zenakis.

Ja luulenpa kuulevani hänen laskevan tavallisen lauseensa, kapinallisista puhuttaissa:

— He ovat sysänneet kansansa perikadon partaalle!

Ja näin kului kesä, kesän jälkeen tuli syksy, ja syksyn sijaan astui talvi. Kuinka nuo kymmenen kuukautta kuluivat, joina elimme vasaran ja alaisimen välillä, unhottaen eilispäivän, huomista odottaessamme?

Oletko, lukijani, koskaan koettanut nousta korkealle vuorelle? Rohkeasti alotat retkesi; tie nousee jyrkkänä ja koleisena, ja pian hiki valuu otsaltasi. Mutta päämäärää läheneminen vähentää väsymyksen tunteet. Näet huipun tuolla pääsi päällä. Pyrit sitä kohden. Lähenet lähenemistäsi. Vielä muutama askel — ja nyt olet perillä. Vaan ei! Se ei ollutkaan huippu. Vuori vaan yleni tuolla kohtaa, ja se sun petti. Taempana, ylempänä on todellinen huippu. Ei sinne näytä olevan pitkä matka. Siis eteenpäin! Ja alat uudestaan kiivetä, vaikka polvet jo vähän horjahtavat ja sydän tykyttelee taajemmin. Ja pääset tuonne, ja näet oikean kukkulan taas edempänä. Ja voimasi olet tyhjiin kuluttanut, pyrkiessäsi päämäärään, mutta päämäärä etenee, mitä lähemmäs luulet tulevasi sitä. Uuvuksissa, läähättäen näet vihdoin taivaan siintävän viimeisen kukkulan takaa, ja silloin vaipuen maahan, saadakses uusia voimia, vilkaiset alaspäin laaksoon ihmetellen sitä korkeutta, jonne olet ehtinyt.

Näinpä myös nuo kuukaudet kuluivat. Kiipesimme vuorta ylös, mutta heti alusta pilvet peittivät sen kukkulan silmistämme. Kun vihdoin pääsimme kukkulalle, näimme edessämme jyrkänteen ja kuilun, vaan sen sijaan että ylängöillä saisimme levähtää, syöksyimme päistikkaa syvyyteen. Niinkauan kuitenkin kuin Turkkilaiset meillä eivät surmanneet ja ryöstäneet ihmisiä, olimme mielestämme onnelliset, aatellessamme mitä muualla tapahtui. Naiset eivät lähteneet kotoa ulommaksi, ja me, mikäli mahdollista, kartoimme kaikkea yhtymystä Turkkilaisten kanssa, ja eläen hiljaisuudessa odotimme kärsivällisesti, ehkä suuressa kuolon pelossa, että Herran viha lauhtuisi.

Sillä välin panttivankien yhä pitkitetty pidätys, taukoomaton Turkkilaisten tuonti Aasiasta, aseiden täydellinen riistämys kaikilta saaren asukkailta, kaikki nämät eivät ennustaneet meille mitään hyvää. Aavistimme turmion lähenevän, kuta lähemmältä näimme kapinan hyrskyn huuhtovan rantojamme. Toisella puolellamme oli Psaran saari, toisella Samos jo kuukausia sitten olleet vapaina; Mitylenessä oli tehty metelin yrityksiä, ja kreikkalaiset laivat, kiidellen voittoriemussa merta, liikkuivat yhä useemmin Chion kulkuvesissä.

Muutamana iltana ilmaisi Zenakis salaperäisesti meille sen tiedon, että pasha odotti kohta tehtävän ryntäystä saareen.

Seuraavana päivänä kutsuttiin 40 etevää miestä ja vietiin ylös linnaan vartioitaviksi, joten panttivankien lukumäärä karttui kaksinkertaiseksi. Onneksi isäni ei ollut Chion rikkaampia porvareita ja hänen nimeänsä ei ollut luettelossa.

Muutamain päiväin perästä kuultiin huhuja, että samolaisia laivoja oli käynyt maalle laskemassa lähettiläitä ja että nämä lymyivät kaukaisissa sivukylissä saarella.

Turkkilaiset olivat nähtävästi levottomat. Patrullit kiertelivät saarta ristin rastin; muutamat vangeista lähetettiin Konstantinopoliin. Tila kävi varsin totiseksi. Näimme, että ratkaisevia tapahtumia oli tulossa.

Ei aikaakaan, jo pelkomme toteutui. 9 p. maaliskuuta 1822 jälkeen puolisten ilmestyi noin 40 laivaa merelle vastapäätämme ja talosta taloon lensi tieto, että kapinoitsijat tulevat. Talomme ylisiltä näimme laivojen lähestyvän satamaa, ja linnasta kuulimme rumpujen pärisevän vaaran merkiksi. Turkkilaiset sulkeutuivat sinne odottaen hyökkäystä.

Samana iltana, auringon laskun aikana, samosimme kiireesti maatalomme turviin. Me emme olleet ainoat karkurit. Uhkaavan vaaran edessä unhotettiin sekä hallituksen kielto että Turkin vallan pelko.

Ja täten jätimme isänmajan hyvästi.

Kolmekymmentä vuotta sen jälkeen kävin vieraana kotimaassani, näin Chion häviön alaisena ja talomme raunioiksi rauenneena. Isäni oli kuollut harhaillen maanpaossa, saamatta ennen kuolemaansa sitä lohdutusta että näkisi edes lapsensa vieraassa maassa pääsevän paremmille päiville. Hän kuoli, kun vielä kesti hävityksen kauhua ja maanpaon kurjuutta. Vaan silloin pakenimme saattamatta aavistaa, että jätimme kotilieden ainiaaksi ja että meidän oli kaikki ne kärsittävät, mitä tulimme kärsimään.

Mikäli etenimme kaupungista, kohtasimme talonpoikia, jotka joukottain lappoivat sinne. He olivat aseettomia, mutta luulivat laivastosta saavansa aseita. He tiesivät mitä me emme tienneet. Logothétis ja Burniás olivat noissa laivoissa kolmentuhannen Samolaisen etupäässä tulleet Chioa vapauttamaan. Onnettomuudeksi he eivät tuoneet meille vapautta, vaan perikadon.

Seuraavana aamuna he astuivat maalle ja valloittivat kaupungin taistelutta. He toivoivat, että linnaan suljetut Turkkilaiset, hädän pakosta, eivät kauan viipyisi antaumasta.

Näiden tapausten aikana me pysyimme levollisina lepolassamme. Ainoastaan silloin tällöin kanuunain jyske häiritsi rauhaamme ja muistutti minkä tulivuoren päällä me asuimme. Ei kanuunan-ammunta sentään kulloinkaan ollut pitkällistä. Mitä minuun tulee, en ymmärrä, miten ja miksi, mutta siellä maatilallamme unhotin huolet ja pelot. Olinko sitte jo enemmin tottunut tuohon ikihäälyvän levottomuuden elämään? Olinko ehkä innostuneena siitä aatteesta, että vapauden lippu liehui kotimaassani? Vai ehkäpä vainen kevään elpyvä henki ja uudesta-syntyvän luonnon salaperäinen suloisuus levisi sydämmeeni, ja elin ehkä kuin kukkaset elävät ja aattelin kuin linnut aattelevat? En tiedä. Mutta aina kun muistelen tuota pahimmoiksi niin lyhyttä maatalossa oleskelun aikaa, en muista kauhuja, en kammoja, en unettomia öitä, en murheellisia päiviä. Muistan vain kukkivia oransipuita ja hyvänhajuista ilmaa ja lintujen viserrystä ja kaivopyörän ritinää ja vanhaa puutarhuria, joka perkasi puiden juuria, ja kaunista näkö-alaa talomme lakkaparvelta kentälle ja merelle päin. Yksin näitä muistan.

Kuitenkin olin silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen. Tällä hetkellä kun näitä muistelmiani kirjoittelen, kummastelen ja kiivastun itselleni, kun, sen sijaan että pakenin maatalon turviin iäkästen vanhusteni ja sisarteni kanssa, en ase kädessä rientänyt vapauden lipun alle taistelemaan jopa kuolemaankin sen etehen. Mutta nyt ajattelen ja tunnen toisin kuin silloin. Silloin — niin, lukijani, koska kerran olen ruvennut esittämään sinulle eloni vaiheita, täytyy minun tarkemmin tutustuttaa sinua minun halpaan olentooni. Minun täytyy, kaikessa nöyryydessä ja vilpittömyydessä sinulle tunnustaa, miten ja miksi minulta sekä henkisesti että ruumiillisesti puuttui ne omaisuudet, joita olisin tarvinnut, voidakseni silloin niin tehdä, kuin nyt, samallaisten olojen ollessa, vaatisin lapsiani tekemään. Tämä tunnustus ei suinkaan ylennä arvoani sinun silmissäsi, mutta aikeeni ei olekaan pettää sinua esittämällä itseäni paremmaksi kuin olin ja olen.

Sanoin: henkisesti ja ruumiillisesti.

Ruumiisen katsoen, rakas lukija, on se katkera totuus sanottava, että olin perin pieni ja etten milloinkaan saanut vartaloni pienuutta ja mataluutta unhotetuksi. Ja kun itse pienuuttani halveksin, luulen muidenkin samoin tehneen. Vielä nytkin, vaikka nautin kunnioitusta kansalaisiltani ja usein johdan keskusteluita istunnoissamme, joko edistyneen ikäni vuoksi tai koska heidän mielialansa minua kohtaan on niin ystävällinen, en, sen tunnustan, en milloinkaan voi peittää ujoutta, jonka minussa synnyttää ruumiillisen pienuuteni tieto.

Nyt olen tosin terve; mutta, siihen asti kuin miehistyin, teki joku synnynnäinen kivulloisuus ruumiini hennoksi ja pienipuiseksi. Paitsi sitä poikain kasvatus silloin ei ollut sama kuin nyt. Eivät he koulussa eikä jälestäpäin saaneet tilaisuutta säännölliseen voimisteluun. Vanhemmat eivät silloin ymmärtäneet, kuinka tärkeä lasten on ruumiillisesti varttua ja kehittyä.

Sellainen siis olin: pieni ja heikko ruumiiltani. Ukko Flútin koulussa olin toverieni pilana; ja Smyrnan khanissa olin tunnettu Pikku-Lukín nimellä. Tuollainen muiden halventelu, yhtyen minun omaan huonouteni tuntoon, ei tosiaankaan ollut omansa kehittämään minussa sankarin taipumuksia.

Jos silloin olisin tietänyt mitä nyt tiedän, olisivat sieluni pohjalla piilevät tunteet varmaankin etsineet ja löytäneet ulospääsy-tien ja voittaneet ruumiillisen vajavuuteni. Mutta sielunikin oli silloin yhtä pieni ja harjaantumaton kuin ruumiini. Sillä minä olin oppimaton, varsin oppimaton, kuten jo ilmoitin sinulle, rakas lukija.

Eipä hyvän Flútis ukon ollut onnistunut opettaa minua edes virheettömästi kirjoittamaan, vaikka hän selitti minulle Aesopon satuja ja kirkko-isäin puheita. Mitä osasin italiaa ja ranskaa, sen olin oppinut Télémaque'sta, mutta en sitäkään kirjaa lukenut päästä päähän. Koulusta erottuani en koskaan avannut kirjaa luettavakseni, paitsi kauppalaskujamme. Minulla oli muutamia hämäriä ja sekavia kuvitelmia Leonidasta ja Marathonista sekä Ranskan vallankumouksesta, mutta vapaudesta, itsenäisyydestä ja ihmisen ylevämmistä tunteista oli minulla varsin niukalta tietoja ja selkoa. Mailmani oli khani, isänmaanrakkauteni supistui kauppapuotiimme.

Minun oli tarpeellista ensin olla kovan-onnen viskeltävänä, nähdä omaisteni hätä ja vaivat, katsella uudestasyntyvän Hellaan syntymätuskia, läheltä nähdä sen taistelevain lasten uhreja ja yleväksi ymmärtää heidän tointensa perussyitä, saadakseni sieluni silmät avatuiksi ja siinä kytevän isänmaallisuuden tulen kirkkaasti leimuamaan sekä janotakseni oppia ja tietoa, oivaltaakseni mailmaa, jotta minusta tulisi ihminen, ehkä kuitenkin aina edelleen — pieni ihminen.

KOLMAS LUKU.

Maatalomme ja puutarha sen ympärillä olivat äitini tuomia myötäjäisiä. Hänen isänpuolinen sukunsa oli vanhastaan niillä seuduin omannut isoja tiluksia, joita perintöjakojen ja myötäjäisten kautta suvusta sukuun oli pienitty ja palstottu, niiden kuitenkaan joutumatta vierasten käsiin. Ympärillämme asui siis siellä äitini sukulaisia, joiden maatilat rajoillaan koskettivat meidän omaamme.

Siihen aikaan tuskin yksikään näistä maatiloista oli tyhjänä. Sillä toiset isännistä asuivat niissä vuoden nmpeensa, toiset olivat jättäneet kaupunki-asuntonsa samana päivänä kuin mekin. Samolaisten ilmestyessä olimme karanneet, huolimatta esivallan kiellosta.

Maalla jouduimme siis sukulaisten seuraan. Ja meidän olikin sitä mieluisampi nyt nähdä ja puhutella tuttavia, koska emme kaupungissa, eläen sikäläisen hirmuvallan alla, viime-aikoina uskaltaneet astua ovesta ulos, saatikka käydä kyläilemässä. Ovet olivat olleet suljettuina ja akkunat puoli-avoinna. Tuskin muistan, näinkö kuukausiin vieraan astuvan portaitamme ylös, paitsi Zenakin, jonka naama aina oli synkkä ja alakuloinen.

Etenkin tapasimme toisiamme usein maakirkossa, ja jumalanpalveluksen päätyttyä seurustelimme kirkkopihalla.

Oli taaskin suuren paaston aika käsissä. Usein istuessani kirkkopihan puiden alla aattelin niitä mielenliikutuksia, joiden alaisina isäni ja minä vuosi sitten vietimme tätä juhlaa, kun me arkoina riensimme Smyrnan kapeita katuja käydäksemme kirkossa.

Kirkkomme tai, pikemmin sanoen, kappelimme oli äitini iso-isän rakentama, joka vanhoilla päivillään rupesi munkiksi. Rakennus on vielä säilynyt, mutta alastomana ja ränstyneenä. Kuvat, koristeet, alttaripuvut ja pyhät astiat ovat Turkkilaiset siitä ryöstäneet tai hävittäneet. Mutta silloin kohosi vielä kirkkosemme kauniina puitten keskeltä ja kaikki sen sisällä oli somaa ja siroa. Sen sisäänkäytävää suojasi pieni, edestä avonainen eteinen. Tämän pylväskatoksen alla oli kahden puolen ovea kaksi marmorirahia. Niillä istuelin useasti ja lueskelin niiden hautakivien kirjoituksia, jotka muodostivat eteisen laattian.

Siellä oli, perustajasta alkain alaspäin, useimmat äidinpuoliset sukulaiseni haudattuina. Tuossa kappelissa oli vanhempani vihitty ja heidän halunsa oli kerran päästä lepoon tuon eteisen laattiapaasien alle, vierekkäin. Mutta eipä vanhemmilleni ollut sinne leposijaa suotu eikä minunkaan luitteni ole sallittu maatua tuossa rakkaassa kotimaani kolkassa. Nykyään elämme ja kuolemme, yksi siellä, toinen täällä, maankiertäjinä eläissämme, pakolaisina kuollessamme, ja hajoituksen tuulispää on rikkonut ja repinyt ne pyhät siteet, jotka liittävät lasten sydämmet heidän vanhempainsa hautoihin. Mutta mikäli vanhenen, mikäli tunnen ikilevon ajan lähenevän, huolestun aatellessani, että lapseni, vanhetessaan kuin minä, eivät voi lepäyttää muistiansa missään kotikartanossa, joka kätkee suvusta sukuun periytyviä muistelmia, eikä missään muussakaan sopessa maan päällä, missä heidän isänsä lepäävät likitysten haudan povessa. Nuorna ollessani en tuollaisia paljo aatellut. Nytpä sentään sieluni, yhä enemmin mieltyen menneisin, aina palajaa niihin ja elelee vanhojen muistelmien keskellä.

Mutta jatkan keskeytynyttä kertomustani.

Kiristuorstain aamulla kuulimme messun ja kävimme pyhällä ehtoollisella. Oli kirkas kevät-aamu, ja palattuamme kirkosta, minä en jäänytkään muiden kanssa huoneesen, vaan otin paastoruokani ja menin alttaanille sitä syömään. Mutta samalla kuin avasin sen oven ja loin silmäni merelle, näin näytelmän, joka minua hämmästytti. Jätin ruokani ja juoksin isäni luo. Hän seurasi minua alttaanille ja katselimme molemmin merelle.

Näimme pitkän jonon isoja laivoja purjehtivan satamaamme kohden. Ne olivat vielä etäällä, mutta ilma oli niin kuulakka, että selvästi erotimme purjeet, joita tuulen henki pullisteli, ja valkoiset kaksin- ja kolminkertaiset tykinaukko-raidat laivain mustissa kyljissä. Samalla kuin nuo isot laivat näyttivät lähestyvän, näkyi toinen jono pieniä aluksia, jotka sivutuulella täyttivät kolmikulmaisia purjeitaan, pakenevan pitkin rantavesistöä Samoa kohden. Sillä välin nuo isot laivat, ikäänkuin kahden vaiheilla, äkkiä muuttivat kulkunsa suuntaa, jatkamatta sitä satamaan. Luulin jo, että ne lähtisivät tiehensä. Mutta ei! Eivät ne menneetkään, ne vain luovailivat Chion edustalla. Pikkulaivat taas, paeten meistä oikeaan päin, katosivat toinen toisensa perään saaren perimmäisen niemen ta'a.

Ei ollut vaikea arvata, mitä tuossa tapahtui. Turkkilainen laivasto saapui ja vankka, kapinoitsijat lähtivät pakoon. Mutta Chiolaiset — kuinka heidän oli käypä? En tiedä, kauaksiko aikaa isäni ja minä jäimme alttaanille seisomaan ääneti ja liikkumatta, silmät tähdättyinä merelle päin.

— Paetkaamme, paetkaamme — sanoi äkisti isäni ja kääntyi huoneesen mennäkseen. Minäkin käännyin ja näin silloin että takanamme alttaanilla seisoi äitini ja molemmat sisareni ja Andriana, nekin äänetönnä katsellen edessämme olevaa näytelmää merellä.

Isäni lähti oitistaan huoneesta ja käski minun tulla mukaan. Hän tahtoi, että neuvottelisimme sukulaistemme kanssa tehtävistä. Tuskin olimme päässeet aitauksemme portista ulos, kun näimme Kalanin, äitini orpanan, tulevan vastaamme, taluttaen kädestä pientä tytärtään. Kalanis oli muutaman kuukautta sitte jäänyt leskeksi; nyt hän kohdisti kaiken huolensa ja rakkautensa äidittömään lapseen, eikä laskenut sitä luotaan milloinkaan. Yksitoista-vuotiaan tytön soma muoto ja hänen suloisissa kasvoissaan ilmestyvä suruisa mieli olivat, maalle-tulomme ensi päivistä asti, vetäneet puoleensa koko sieluni myötätunnon.

Kalanis tuli isäni luo samassa tarkoituksessa, kuin mikä meitäkin ajoi liikkeelle. Kuljimme kaikki yhdessä kappelille. Molemmat ukot astuivat edellä puhellen, minä tulin perässä muutaman askelen päässä, taluttaen kädestä pikku Déspinaa. Katselin tuon viattoman pään kellerviä hiuksia, ja ajattelin kauhumielin laivoja, jotka olimme nähneet alttaanilla, sekä mitä kaikkia ilkitöitä olin kuullut Turkkilaisten tehneen Smyrnassa ja Kydoniassa.

Kävelin vaiti ja suruissani. Pikkutyttö oli myöskin vaiti, mutta tunsin hänen sormensa levottomasti liikkuvan kädessäni. Huomasin hänen olevan peloissaan, ja kun en tiennyt, mitä sanoisin rohkaistakseni häntä, kumarruin ja suutelin hänen pientä kättänsä. Silloin hän loi minun kirkkaat sinisilmänsä ja kysyi minulta vapisevalla äänellä:

— Lukís, tokkohan Turkkilaiset tappavat meidät?

— Ei, Déspinani, me pakenemme. Älä pelkää! Ei kukaan tee meille pahaa.

— Ne tappavat minun isäni, minä sen tiedän. Ne tappavat hänen. — Ja nyt alkoi hän katkerasti, mutta hiljaa itkeä, ja kyynelten vieriessä toisteli hän:

— Ne tappavat hänen! Turkkilaiset tappavat isäni.

— Älä itke, Déspina, älä pelkää.

Tahdoin lohduttaa häntä, mutta en löynnyt sanoja, ja nähdessäni hänen hiljaisen murheensa, minun ääneni tukehtui nyyhkytyksiin.

Kirkon eteisessä istuivat jo useimmat naapurimme ko'olla. Mekin istuimme marmori-raheille. Kalanis nosti syliinsä tyttärensä, ja vanhimmat rupesivat puheille.

Päätös syntyi viipymättä. Selvän selvä oli, ettei meillä ollut likimainkaan riittäviä keinoja vastarinnan tekemiseen ja että Turkkilaiset saisivat saaren haltuunsa. Ja ennestään tiesimme miten Turkkilaiset käyttäytyvät valloitetuissa maissa. Päätettiin siis, että lähtisimme saaren läntisempiin osiin ja hajaantuisimme siellä piilopaikkoihin, missä niitä oli saatavissa. Täten etääntyisimme Turkkilaisista ja lähenisimme rantaa vastapäätä Psaraa, josta toivoimme pelastuksen tulevan.

Sydän tuskassa hyvästelimme toisiamme, menimme kirkon sisään, suutelimme pyhäin kuvia, ja erottuamme käännyimme kukin kotia.

Sen koommin en nähnyt kappeliamme.

Matkalla isä ilmoitti minulle päättäneensä pyytää kahta vanhaa enoa suojaamaan ja holhomaan meitä muutamaksi päivää. Nämät asuivat maatalossaan niiden vuorten takana, jotka ympäröivät Chion "kenttää". Päästyämme kotiin, määräsi isä puutarhurin oitis sälyttämään kahden muulin selkään sänkyvaatteita ja muonaa, lähtemään tuonne, ilmoittamaan vanhuksille tuloamme sekä siellä muulinensa vartoomaan meitä.

Heti puutarhurin lähdettyä huusi isä minua makuusuojaan, johon hän oli sulkeutunut äidin kanssa. Tapasin heidät sullomassa säkkiin hopea-astioita ja muita kallis-arvoisia kaluja. Toinen säkki oli jo sängyllä täynnä ja valmiina. Kun toisenkin suu oli sidottu, nosti isä sen ja käski minun kantaa sängyllä olevaa säkkiä; äiti avasi oven ja läksimme ulos.

Isä edellä, minä perässä, kantaen sylissämme säkkejä, menimme puutarhan perimpään puoleen, missä puita kasvoi taajimmassa. Laskin säkin maahan ja läksin kahta kuokkaa noutamaan. Täällä, vanhan omenapuun varjossa, lähellä kaivoa, paikalla, jonka, isäni vaatimasta, tarkasti panin merkille ja painoin mieleeni, aloimme molemmat kaivaa syvää kuoppaa. Kuopan pohjalle panimme säkit päälletysten, peitimme ne sitten mullalla, jonka tallasimme tanteren tasalle, ja varmistettuamme itsemme, ettei kukaan ollut havainnut meitä, palasimme sisään.

— Älä unhota tuota kätköpaikkaa — sanoi minulle isäni. — Jos minä kuolen, olet sinä äitisi ja sisartesi ainoa turva.

Oven edustalla keksimme neljä juhtaa valjaissa ja Andrianan jouduttamassa kaikkia lähtöön. Vanhempani ja sisareni nousivat aasien selkään ja läksimme liikkeelle. Andriana ja minä seurasimme jalkaisin.

Sillä tuokiolla kuului äkisti kaukainen kanuunan jyrinä, jonka perään kohta pamahti tykin laukauksia paljo lähempää.

Me käännyimme ääneti toinen toiseemme. Ammuntaa jatkui keskeytymättä. Laivastosta ja linnasta Turkkilaiset näin jyrisevästi viettivät hirvittävän voittojuhlansa alkajaisia.

— Voi poloista Chios parkaa! — huudahti isäni ja joudutimme pakoamme.

Se maatalo, johon riensimme, oli vuorinotkelman pohjassa. Näköala oli rajoitettu eikä sinne siintänyt merta. Siellä isäni vanhat enot elelivät aikojansa hiljaisessa yksinäisyydessä.

Vanhempi näistä, varsin järkevä ja kokenut mies, oli oleskellut monta vuotta Amsterdamissa kauppiaana. Siellä oli hän tutustunut Korain kanssa, joka silloin samaten harjoitteli kauppaa, ja siitä asti oli hän ylläpitänyt ystävyyttä jopa silloin tällöin kirjevaihtoakin tuon oppineen vanhuksen kanssa, itsekin harrastaen kirjallisuuden viljelemistä. Kaikki tämä korotti enoni arvoa hänen kansalaistensa silmissä. Oppineet, heitä kun oli harvassa, nauttivat silloin suurempaa kunnioitusta; ja yleensä he ansaitsivatkin sen, sillä he työskentelivät hartaasti kansan valistamisen eduksi.

Lapsuudestani saakka en ollut tuota enoa nähnyt, mutta muistelin häntä aina kunnioituksella, ja silloinen lyhyt oleskelu hänen luonansa sai minua entistään enemmin arvossa pitämään hänen hyviä avujansa.

Hän sanoi meille edeltäpäin kaikki, mitä Chios saaren oli määrä kärsiä. Hän ennusti murhat, hävitykset, ihmisryöstöt, maanpaot, sanalla sanoen kaikki, mikä sitten tapahtuikin. Yleensä moitti hän kapinaa muka ennenaikaiseksi ja katseli tulevaisuutta varsin synkältä puolelta. Mutta hän oli vanha ja eleli yksinäisyydessä kokemuksineen kirjojensa seurassa. Tokkohan milloinkaan kapinaa syntyiskään ilman nuoruuden rohkeutta ja kokemattomuutta? Vanhat luonnostaan suosivat rauhallista elämää tahi asiain jättämistä vastaiseksi, he neuvovat varovaisuuteen ja kärsivällisyyteen, sen tunnen jo kyllin omasta kokemuksestani.

Toinen veli oli kuuro. Harvoin hän puhui. Ollen alakuloinen ja synkkämielinen, näytti hän vieraantuneen tästä maailmasta. Hänen ainoana ajanviettonaan ja askareenaan oli puupiirtely. Minulla on vielä tallella pieni puupiirros, jonka hän silloin lahjoitti minulle, kuvaava Maarian etsikkoa.

Turhaan vanhempani kehottivat molempia vanhuksia pakenemaan kanssamme. Kuuro pudisti kieltävästi päätänsä. — Meillä ei ole enää pitkältä elonaikaa — sanoi toinen — miksi siis vaivaisimme itseämme sen vuoksi? Teillä on velvollisuuksia lapsianne kohtaan, lähtekää!

Ja vanhuspari jäi maatalohonsa.

Kuinka heidän kävi? Ei heitä, eikä heidän puutarhuriansa ja tämän lapsia, eikä heidän iäkästä emännöitsijäänsä sittemmin kuultu, ei nähty. Puutarhuri lapsineen myytiin, Herra tiesi minne, koristamaan tiesi kenenkä turkkilaisen isännän puutarhoja. Mutta vanhukset, varsinkin kuuro, olivat raastajille ihan arvottomia. Kuka heitä ostaisi, ja mitä varten? Semmoisia vankeja ei myydä, ne tapetaan. Oi jospa heidän kärsimyksensä edes olisi ollut lyhyt! Onneksi eivät ainakaan olleet naineita eivätkä jättäneet leskiä ja orpoja itkemään heitänsä. Mutta me säilytimme heidän muistoansa, ja vielä nytkin, näin monen vuoden kuluttua, minua itkettää, kun heistä kirjoitan.

Viivyimme neljä päivää heidän maatalossaan. Joka päivä saimme talonpoi'ilta tietoja siitä, mitä saarella tapahtui.

Ennenkuin laivat vielä ehtivät satamaan, karkasivat Turkkilaiset linnasta kaupunkiin ja alkoivat hävittää, ryöstää ja murhata. Silloin kun me paetessamme kuulimme kanuunan-ampumista, astui laivain väki rannalle ja lisäsi siten telottajain lukumäärän.

Seuraavana päivänä vilisi leveä merensalmi veneitä, jotka mannermaalta toivat niitä hurjia joukkoja, jotka niin kauan olivat odottaneet ihmis-ajon alkua. Silloin kurjuus nousi ylimmilleen. Kaupunki ei enää riittänyt näiden tyydyttämiseksi, ja he syöksyivät maakunnan kimppuun.

Pääsiäissunnuntaina suoritettiin hirvittävä väkisurma pyh. Minan luostarissa.[8]

Vastarintaa ei tehty. Ne kapinoitsijat, jotka eivät päässeet pakoon, hajaantuivat ja piiloutuivat mikä minnekkin. Ei siis mikään pidättänyt petoja eteenpäin hyökkäämästä, paitsi saatavan saaliin runsaus. Samassa määrin kuin saalis loppui, laajeni myös hävityksen piiri, ja niinpä kuulimme Turkkilaisten lähenemistään lähenevän piilopaikkaamme.

Sanoin: kuulimme heidän lähenevän. Liian heikko ja laimea on tuo lauselma. Mutta kuinka pystyisinkään sanoin lausumaan noiden uutisten tuottamaa kauhua? Sinun tarvitsee, lukijani, mielikuvasimesi avulla täydentää vaillinaista kertomustani, luoden siten elämää niihin kohtauksiin ja mielikoskoihin, jotka muistini nyt kutsuu esille. Sillä toista on tyvenessä kamarissa istuen lukea häviöistä, joita on tapahtunut kaukaisessa tai tuntemattomassa maassa, tuonoin, monta aikaa sitten, toista omin korvin kuulla, että ne ja ne tuttavasi, sukulaisesi, ystäväsi, kansalaisesi on tapettu tai raastettu orjuuteen, että ne talot, jotka muutamia päiviä sitten näit, joissa kävit, on poltettu tai paljaaksi ryöstetty; toista, jos nimen-omaan sulle sanotaan: se ja se on murhattu, sen puoliso on orjana, se ja se näki hurjan Turkkilaisen laahaavan vaimo-parkaa, joka itki ja huusi hädissään! Ja hänen äänensä sinä tunnet, kuulit sen usein soivan sulle lempeästi. Ja vieläkin luulet kuulevasi hänen surkeita hätähuutojaan, luulet näkeväsi, miten hän, pää taaksepäin heitettynä, hiukset hajalla viedään orjuuteen ja häväistäväksi. Ja silloin ajattelet hänen miestänsä ja lapsiaan. Ja itse olet siellä aivan lähellä vanhempaisi ja impi-sisartesi kanssa, ja odotat joka hetki, että jumalattomat vainoojat ilmestyvät nähtäviisi. Oi! Jumala sinua varjelkoon semmoisista koetteluksista!

Sanomat näistä tuhotöistä tulivat niin perätysten, niin päällekkäin, ettemme lopuksi enää käsittäneetkään onnettomuuden hirveää suuruutta. Kauhistus oli lyönyt mielemme turruksiin. Melkein väkisin täytyi vanhan enon pakottaa isääni pakenemaan pois kanssamme.

Sälytimme taas tavaramme muulien selkään ja lähetimme puutarhurin ennakolta, käskien häntä vartomaan meitä pyh. Yrjön kylässä, joka oli saaren länsi-osassa, missä isä muisti olleensa erään talonpojan lapselle kummina. Sanottuamme jäähyväiset molemmille vanhuksille lähdimme mekin perästäpäin ja saavuimme ehtoopäivällä pyh. Yrjön kylään, väsyksissä matkasta ja helteestä.

Heti kylään tultuamme huomasimme että jotakin tavatonta oli siellä tekeillä. Kaikki väki oli liikkeellä, tiet täynnä ihmisiä, niiden seassa aseellisia miehiä, jotka näyttivät muukalaisilta; talojen ovissa vaimoja ja lapsia, jotka katselivat ja haastelivat. Olipa juuri kuin juhlapäivänä, ja juhlapäiviä nämä todella olivatkin. Mutta levottomuuden ilme ihmisten kasvoissa todisti, että juhlaa ei vietetty kylässä.

Isäni lähestyi vanhaa talonpoikaa, joka seisoi avatun ovensa suulla, kysyen häneltä kummipoikansa isää. — Sitä ei enää ollut kylässä, se oli muuttanut pois vuosi sitten. — Hän kysyi, oliko puutarhurimme kahden muulin kanssa tullut? Ei puutarhuria eikä muuleja ollut näkynyt. — Hän kysyi, mitä tuo touhu tiesi ja mistä nuo asemiehet olivat? Asemiehet olivat Samolaisia, jotka pakenivat Turkkilaisia, ja heidän kanssaan oli Logothétis.

Logothétis kylässä Turkkilaisten takaa-ajamana! Ja me, kun olimme tulleet pyhän-Yrjön kylään paetaksemme Turkkilaisia! Eikä kummipojan isää kylässä, eikä puutarhuriamme, ja me siellä kadulla hämillämme, ilman ruokaa, ilman suojaa, ilman opasta!

Talonpojan tuli meitä surku ja hän pyysi meitä astumaan majaansa. Me menimme sisään kaikki ja istuimme siellä odottaen puutarhuria. Aamusta varhain olimme syömättöminä. Vieraanvarainen talonpoika kysyi, eikö meidän ollut nälkä, ja tarjosi meille halpaa ateriaansa, mutta isäni, joka ei tahtonut riistää mieheltä hänen leipäänsä, kiitti ainoastaan.

Sitten hetket kuluivat kulumistaan eikä puutarhuria ilmestynyt, mutta sisarteni tuli kovin nälkä. Isäni pani minua ostamaan mitä löytäisin, ja sitä varten astuin ulos kadulle, kun äkkiä laskevan auringon valossa näin yleisen sekamelskeen edessäni. Vaimot juoksivat lapset sylissään, miehet reput käsissään, katkonaisia puheita vaihdeltiin, ja kaikki pakenivat kylästä, sillä välin kuin ennen mainitut aseelliset keräytyivät ja hankkivat tukkimaan pääsytietä kylään. Tuo oli, ikäänkuin lehdet maassa äkkiä pyörähtelevät ennenkuin myrsky rupee riehumaan.

— Turkkilaiset tulevat! paetkaa! juoskaa piiloon! huusi juosten luoksemme vanha talonpoika.

Olimme jo kaikki ulkona eikä valmistuksia tarvittu pakoon. Kiireesti irroitin juhdat mökin viereisistä puista ja pakenimme peloissamme, seuraten mekin muiden tulvaa.

Yön vietimme matkustamalla, tietämättä minne kuljimme. Tie oli pitkä ja vaivaloinen, yö myrskyinen, taivas synkkä, ainoastaan silloin tällöin kuu pilkahti pilvien välistä. Ja me nälkään nääntymäisillämme, unisina, uupuneina — pakenimme vaan. Usein kauhistuimme, kun luulimme kuulevamme huutoja, pyssyn laukauksia tai hevois-kavioin töminää. Usein keskeytimme matkaa, istuaksemme hiukan levähtämään. Kuljimme useimmat jalkaisin. Matkue oli pitkä ja lukuisa, jonka vuoksi pelkäsimme pienen parvemme hajaantumista. Tahdoimme pysyä muun joukon muassa, eksymättä kuitenkaan toisistamme.

Päivän koitossa saavuimme merenrannalle, aution sataman luo vastapäätä Psaran saarta. Sinne oli halumme ja toivomme paeta. Mutta kävi kova tuuli; satamassa ja merellä ei näkynyt yhtään laivaa eikä venettä eikä rannalla vastapäätä voinut erottaa mitään elon merkkiä. Mutta rannikon oli jo haltuunsa ottanut joukko muita pakolaisia, jotka ennen meitä olivat sinne saapuneet samassa toivossa kuin mekin. Edempää emme nähneet emmekä kuulleet heitä. Vasta kun lähestyimme rantaa, näimme olivipuiden alla, joita kasvoi ihan veden rajassa, maassa venyvän ihmisiä joukottain. Siellä olivat kurjat olleet koko yön, sill'aikaa kuin me, taistellen myrskytuulta vastaan, pyrimme samaa pelastuksen satamaa kohti.

Meidän tulomme ja nousevan auringon ensi säteet panivat tuon pakolaisten leirin jalkeelle; ja ennenkuin vielä kerkesimme yhtyä heidän pariinsa, näimme puiden juurelta olentoja heräävän ja nousevan istualle. Näimme naisia, lapsia, ukkoja, nuorukaisia, jotka käänsivät kasvonsa meihin päin, ja muutamatpa erkanivat joukosta ja tulivat meitä vastaan tunnustellakseen meitä.

Nyt mekin saimme levähtää. Naiset astuivat maahan aasien selästä ja istuimme kaikki erään puun juurelle. Monta vuotta on tuosta kulunut ja monta kovaa olen sitten kokenut, mutta en milloinkaan unhota sitä väsymyksen tunnetta, joka sillä hetkellä valtasi minun. Neljäänkolmatta tuntiin en ollut saanut einepalasta tyhjään vatsaani. Vaivuin pitkäkseni maahan äitini viereen ja ummistin silmäni, voimatta liikuttaa jäsentäkään, voimatta ajatella ajatustakaan. Tunsin äitini käden silittävän otsaani, avasin silmäni ja näin tuon armaan pään kallistuvan ylitseni. Emme vaihtaneet Saanaakaan, mutta äitini kumartui ja suuteli minua ja suljin taas silmäni. Tämän kaiken muistan vielä, niinkuin se olisi tapahtunut eilen.

Isäni oli mennyt tapaamaan noita ennen meitä tulleita. Vähän ajan päästä palasi hän, seurassaan vanhus, jota en tuntenut. Mutta äitini tunsi hänen, ja nousi seisaalle ja riensi häntä vastaan. Ukko avasi sylinsä ja likisti rintaansa vasten äitiäni. Se oli hänen setänsä.

Tähän silmänräpäykseen asti ei kukaan meistä ollut itkenyt. Uhkaavan vaaran tuottama pelko, alituinen liikunto, vaihtuvat kohtaukset, ja tunteet, kaikki tämä oli kireästi jännittänyt hermostomme. Sielumme ja ruumiimme oli riutua, mutta silmämme pysyivät kuivina.

Mutta silloin kun äiti parkani kätki päänsä vanhuksen syliin, antautui hän kokonaan surun valtoihin, häneltä kuului valituksia, nyyhkytyksiä ja huokauksia, ja ne viilsivät sydäntäni. Sisareni syleilivät itkien äitiä, isäni kätki kasvonsa käsiinsä, Andriana pureksi kynsiänsä, ja minä tunsin sydämmeni nousevan kurkkuuni ja kyynelen polttavan silmäkulmassani; valitus ja murhe vallitsi olivipuun alla, joka meitä varjosti.

Vanhus laski maahan vielä itkevän äitini ja läksi hankkimaan meille jotakin syötävää. Hän palasi tuoden juustoa — muuta hän ei ollut voinut saada eikä leipäpalaakaan liiennyt koko tältä onnettomalta ihmisjoukolta. Juustolla viihdytimme nälkämme vaivoja.

Sillä välin laivaa ei ilmestynyt, tuuli ei tyyntynyt, meri ärjyi vaahdoissaan, ja me olimme rannalla ruoattomina, suojattomina, turvattomina. Jos Turkkilaiset olisivat tulleet, ei meillä olisi ollut muuta keinoa kuin heittäytyä aaltoihin. Joka silmänräpäys odotimme heitä ilmestyviksi. Me neuvottelimme enoni kanssa ja päätimme paeta läheiseen Mesta'n kylään, jossa odottaisimme sopivaa aikaa, jos mahdollista, päästäksemme saaresta pakoon.

Lähdettiin siis matkalle ja muutamain tuntien kuluttua saavuimme surkeassa tilassa Mestahan.

NELJÄS LUKU.

Chion kylät, varsinkin eteläiset, ovat varustetut kuin linnat ja ahtaat kuin vankilat. Niissä ei ole varsinaisia muureja, mutta niiden neljällä ulkosivulla talojen takaseinät käyvät yhä jonoa, jatkuen toinen toisestaan, ja muodostavat siten ikäänkuin yhtäjaksoisen linnoituksen. Huoneitten ovet ovat kylän sisustan puolella, sen pääkatu, leikaten huonejakson kahdessa paikkaa, muodostaa niissä linnan portit. Sellainen läpi onkin oikea portti, joka suljetaan rautaisella ristikko-ovella.

Nämä kylät johtivat aina mieleeni Smyrnan khania. Erotus on vain siinä, että khania ympäröitsee iso kaupunki meluineen, mutta näitä vihannat kukkulat, ja kylät eivät sulje sisäänsä kalpeita kauppamiehiä, kuin khani, vaan tanakkaita talonpoikia; khanin keskellä olevan pihan asemesta kapeat tiet ja taajaan tungetut rakennukset täyttävät sen paikan, jonka tuo ulommaisten huoneiden nelikulmainen jono ympäröitsee.

Keskellä kylää kohoo tavallisesti torni, jonka sisäänkäytävä on niin korkealla maasta, että sinne pääsee ainoastaan tikapuita myöten tai köyttä pitkin kiipeemällä. Nämä tornit, ollen jäännöksiä Genualaisten vallasta, ovat kylien päälinnoja.

Tämmöinen oli Mesta'n kylä, johon pakenimme. Asukkaat ottivat meitä ystävällisesti vastaan ja antoivat asuttavaksemme tyhjän talon, jonka huoneet ja'oimme äitini sedän ja kahden muun perheen kanssa, joiden yhteyteen yhteinen onnettomuus oli saattanut meidät.

Puutteemme olivat monenlaiset ja suuret, mutta kukapa silloin ajatteli elämän tavallisiakaan tarpeita, saatikka mukavuutta? Olihan tarkoituksemme vaan pelastaa henkemme, mutta siihenkin elantomme tuskin riitti. Ja olipa leivänkin saanti tiukassa eikä onnistunut joka päivä. Viikunat, pavut, leipäpuun hedelmät, kedon kasvit — kas siinäpä enimmäkseen ravintomme. Ja näin päivät menivät, pelon ja toivon vaiheella.

Psaraan pakenemis-tuuma täytyi meidän jättää sikseen, sillä sieltäpäin tulevat tiedot eivät antaneet aihetta mihinkään toiveisin. Saari oli jo täynnä pakolaisia, ja Psaralaiset, he kun tuskin kykenivät näitä elättämään, eivät voineet eivätkä tahtoneet vastaan-ottaa useampia. Veden puute alkoi jo käydä tuntuvaksi heille, ja kun niin paljo köyhiä pakolaisia oli ahdettu yhteen, syntyi siitä tauteja, jotka näyttivät ennustavan kovempaa kulkutautia. Siitä syystä kirjoittelivat he Chion pakolaisille kehottaen heitä suuntaamaan retkeänsä muihin Egean meren saariin, jota varten he alttiisti tarjosivat laivojansa ja merimiehiänsä.

Mutta me Mesta'ssa olijat aloimme toivoa, ettei enää ollut pakko paeta. Kaksi viikkoa oli kulunut turkkilaisen laivaston tulosta; kapinoitsijat olivat purjehtineet pois tai lymyilivät siellä täällä saaren sisä-osissa, kaupungin rauhalliset asujamet ja useimmat talonpoi'ista eivät olleet yrittäneet vastarintaa tehdä turkkilaiselle esivallalle eivätkä sekaantuneet kapinaliikkeesen. Mitä hyvää siis enää vainon jatkannosta? Miksi iät päivät harjoittaa hirmuvaltaa siellä, josta jokainen vastarinnan mahdollisuus oli kadonnut? Eikö jo kyllin monta viatonta uhria ollut surmattu? Eikö Turkkilaisen vimma jo ollut saanut kylläänsä? Näin aprikoiden odotimme päivästä päivään anteeksi-annon julistusta ja lupaa palata kotiliesillemme.

Ja todella, Turkkilaisten tuimuus olikin viime-päivinä lauhtunut. Harvemmin pamahti pyssyt, harvemmin kuultiin murhista ja rosvoomisista, kulkipa jo huhujakin, että ulkovaltain konsulit välityksellään koettivat hankkia armoa "rajah'ille" ja että pasha näytti taipuvan leppeyteen. Ja tämmöiset huhut saapuivat meille saakka ja virkistivät toiveitamme.

Yhdeksäntenä Mesta'ssa olomme päivänä luulimme vaivamme loppuneen. Kaksi konsulia tuli kylään tuoden öljypuun oksia[9] ja lohdutuksen sulosanomaa. He toivat allekirjoitettavaksi anomuskirjan ja lupasivat että, jos nöyristyisimme, pasha antaisi meille anteeksi. Antaisi meille anteeksi! Mitä ja mistä? Emmehän olleet kapinallisia, emme me olleet kellekään vääryyttä tehneet, emme me ryöstäneet vierasta omaisuutta, emme raiskanneet vaimoja, emme murhanneet, emme riistäneet orjiksi. Mitä meidän siis piti anteeksi saaman?

Mutta nämä ovat nykyisiä mietteitäni. Emme silloin harkinneet näitä; toivo vapautua viheliäisestä tilastamme oli meille todellisen ilon aiheena. Sen vuoksi me kaikki halusti allekirjoitimme, nuoret ja vanhat, tutkimatta edes mitä anomuskirja sisälsi, kirjoitimme molemmin käsin, ylistäen kristillisten konsulein ihmisystävällistä välitystä, ja hengähdimme huokeasti, uskoessamme, että vaino oli lakannut ja että eheinä saisimme pian palata kotimajoihimme.

Mutta tokkohan meidän oli suotu nähdä kotîmme samanlaisina kuin ne jätimme? Samolaisten ja Burnia'an johtamain talonpoikain hyökkäyksen jälkeen, linnasta ja laivastosta lasketun tuiman tykkitulen jälkeen ja varsinkin Turkkilaisten hillitsemättömän ryöstön jälkeen, emme siinä kohden saattaneet suuriakaan toivoa. Mutta kuitenkin vallitsi meitä kaikkia siellä Mesta'ssa palauksen kaipuu. Tahdoimme uudestaan nähdä kotejamme, joskin löytäisimme ne missä tilassa tahansa. Ja pelko että löytäisimme ne hävitettyinä ei vähentänyt, vaan päinvastoin enensi haluamme.

Semmoinen on ihminen. Hän tarttuu sitä hartaammin kiinni siihen, jota rakastaa, kuta suuremmassa vaarassa hän on menettää sen. Kun rakas esine jo on auttamattomasti menetetty, silloin vasta orvoksi jäänyt sydän tuntee kuinka paljon hän rakasti tuota. Niinpä harhailemme kalmistoilla ja istuilemme hautakivillä, jotka peittävät iki-menneiden armastemme jäännökset. Samaten tulipalon jälkeen, joka on poroksi polttanut kokonaisen talon, näkee ihmisiä, jotka suitsuavista tuhkaläjistä etsivät liesiensä jälkiä ja mikä minkin rakkaan olopaikan raunioita.

Konsulien lupaukset siivestivät siinä määrin toiveitamme, että mielimme oitis päätä palata. Mutta vanhemmat hillitsivät malttamattomuuttamme, varoen että tuo tarjottu anteeksi-anto oli Turkkilaisten juoni, pettääkseen konsulit, ja paula, jolla sitä helpommin saisivat meidät turmioon kiedotuiksi. Siksi paljo heillä oli kokemusta turkkilais-luonteesta; mutta me muut luotimme rohkeasti konsulein lupaukseen ja suojelukseen.

Monen arvelun ja aprikoimisen jälkeen päätettiin, että muutamat meistä nuoremmista lähtisivät tiedustelemaan tilaa, vaan muut jäisivät Mesta'han odottamaan meidän paluutamme ja tuotaviamme tietoja.

Varhain seuraavana aamuna läksin matkalle kahden muun yhden-ikäiseni kanssa. Tarpeeton lie mainita heidän nimiänsä. Miksi pitäisikään minun aina nimellä mainita niitä, joiden kohtalo kulloinkin sattui liittymään meidän kovaan onnehemme? Toinen näistä nuorukaisista elää nykyään onnellisena vanhuksena erään ulkomailla olevan kreikkalaisen yhdyskunnan esimiehenä. Usein olemme sitten yhdessä ollen toisillemme muistutelleet entispäiviä ja yhteisiä kärsimyksiä. Toinen, päästyään hengissä täältä, kuoli vähän jälkeenpäin Tinos-saarella. Kuinka monta, vaikka ehjinä pääsivät Turkkilaisten kynsistä, korjasi täten ennen-aikainen kuolema niiden vaivojen, vastusten ja kidutusten johdosta, jotka olivat heidän elinvoimansa riuduttaneet?

Jätimme Mesta'ssa olijat hyvästi ja läksimme kolmisin kaupunkia kohden. Äskeisten tuhotöiden mieleemme jättämät jäljet olivat vielä varsin verekset, emmekä suinkaan olleet vapaat pelosta, että yht'äkkiä saattaisimme kohdata aseellisia Turkkilaisia, jotka joko eivät tienneet tai eivät huolineet pashan ystävällisistä aikeista. Mutta olimme nuoria, ja aamu-ilma oli niin virkistävä ja Mestan ympärilliset mastiksia kasvavat kukkulat levittivät niin suloista lemua, että toivo vähitellen haihdutti pelkomme ja astelimme hilpein mielin, lyhentäen matkaa iloisilla puheilla. Eipä kuitenkaan iloisuutemme eikä matkamme ollut sallittu kestää kauan.

Loitolla näimme Elátan kylän, jossa olimme aikoneet levähtää kävelystä ja hankkia tietoja enempää matkaamme varten.

Päivä paahtoi ja joudutimme kulkuamme kylän valkeita huoneita kohden. Tultuamme kylän portille kuulimme äkisti naisten huutoja ja valituksia. Pysähdyimme ja katsahdimme toisiamme. Eihän vaan Turkkilaisia ollut kylässä? Tämä oli minun ensimmäinen ajatukseni. Jännitimme kuuloamme. Huutoja jatkui edelleen. Ne olivat varmaankin naisten itkuvirsiä.[10]

Näiden antamalla johdolla kuljimme kylän autiota tietä myöten, kunnes tulimme kirkon edustalle. Siellä olivat kyläläiset koolla. Heidän päittensä ylitse näimme sillä hetkellä kahden ruumiin-arkun peräkkäin nousevan kirkon portaita ylös, ja näiden ympärillä naisia itki, valitti ja vaikeroitsi.

Kun ruumissaatto oli astunut kirkkoon, kyselin muutamalta talonpojalta noista kahdesta vainajasta, ja hän kertoi minulle kyynelsilmin, että Turkkilais-parvi samana aamuna, kohdattuaan kolme nuorukaista kylän ulkopuolella, oli ampunut heitä ja sitte jatkanut matkaansa. Kaksi oli kaatunut; kolmas, jonka henki pelastui, juoksi pois ja kertoi tapauksen kylässä. Vähän aikaa sitte oli murhattujen ruumiit tuotu kylään.

Siinäkö siis turvallisuuden lupaukset! Siinäkö toivo, että vaivat ja vaarat olivat loppuneet! Vanhukset olivat oikeassa: nuo kaksi kuollutta ja naisten itkut olivat turkkilaisen vilpittömyyden sinetti, turkkilaisen leppeyden takaus! Palasimme heti Mesta'han, kävellen kiireemmin kuin tullessamme ja ilman äskeistä iloisuuttamme. Sikäläiset ihmiset säikähtyivät kun näkivät meidän palaavan, mutta kertomus Elátan näytelmästä masensi heidät kerrassaan, ja entinen alakuloisuus astui tuskin alulle päässeitten toiveitten sijaan.

Isäni yksin ei heittänyt toivoa menneeksi. Se oli — arveli hän — muka vain satunnainen selkkaus. Ehk'eivät pashan säädökset vielä olleet tunnetut; eihän nuo Turkkilaiset myöskään jääneet Elátaan; eipä siis nuo kiväärinlaukaukset todistaneet mitään palaamista säännölliseen vainoon. Kyllä seikat kohta selviäisivät.

Näin isäni tuumaili, mutta menneitten aikain kokemus pelotti meitä muita ja poisti kaiken luoton pashan muka hyviltä aikomuksilta. — Paetkaamme, paetkaamme! huusivat naiset, lapset itkivät ja minä en saanut unhotetuksi noita kahta ruumiin-arkkua, joita kannettiin kirkkoon, enkä naisten parkua, jotka itkivät vainajoitansa.

Tuona samana päivänä enoni runsailla palkinnoilla ja vielä runsaammilla lupauksilla suostutti erään nuoren talonpojan millä tavalla tahansa toimittamaan kirjettä Psara'han. Hän pyysi kirjeessään joitakin paon keinoja. — Anna sinä laivan tulla — sanoi hän isälleni — ja jos tahdot, jää tänne. Mutta jos tulet mukaan, niin tule ajoissa.

Isäni oli vaiti, mutta näytti olevan kahdella päällä. Pelottiko häntä ehkä pakoretken vastukset ja maanpakolaisuuden kurjuus? Vai luottiko hän konsulien välitykseen ja toivoiko että me sillä välin kotimaassa piillen paraiten pääsisimme kovan koetelmus-ajan läpi? Tai oliko hän, niin monen perättäisen mielentäräyksen telmeessä, kadottanut itseluottamuksensa eikä itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi ja mitä päättäisi?

Seuraavana päivänä olimme aamusta asti tapamme mukaan kaikki ko'ossa huoneen oven edustalla, jossa oli tavallinen juttelu-paikkamme. Istuen mikä kynnyksellä, mikä porras-astuimilla, tuumailimme tehtävistä toimista, odottaen mitä päivä toisi mukanaan ja aprikoiden, milloin saattaisimme vartoa vastausta Psarasta.

Andriana yksin viipyi poissa. Hän oli tapansa mukaan lähtenyt ruoan etsintään. Ja usein onnistuikin hänen maustaa halpaa ateriaamme kasveilla, joita hän oli poiminut kukkuloilta kylän ympäriltä. Mutta nyt hän jo liiaksi viipyi retkellään. Levotonna availi äitini usein ovea ja kurkisti tielle päin nähdäkseen eikö tyttöä jo näkyisi tulevan.

Adriana oli todellakin se holhoja, joka kaitsi ja hoiti koko pientä onnetonta parvikuntaamme tuolla Mesta'ssa. Täynnä alttiutta ja itsekieltämystä autteli hän hellästi äitiäni ja sisariani ja piti huolta muistakin kaikista. Kaikkiin hän kerkesi, kaikkia hän ajatteli. Hän hankki ja valmisti jokapäiväisen ruokamme, hän toi veden lähteestä, rehuista ja vanhoista vaipoista hän tuota pikaa tekaisi meille kaikille lepovuoteet noihin tyhjiin huoneisiin. Hänpä meille tietoja toi muusta maailmasta, sillä, tehden tuttavuutta talonpoikain kanssa, tiedusteli hän ja sai tietää heiltä kaikkia. Hänen toimellisuutensa oli väsymätön, hänen iloisuutensa lannistumaton. Hänen oli sydämmensä terve ja luja, niinkuin ruumiskin, ja useinpa hän sukkelilla sanoillaan ja hilpeydellään viekoitti hymyn huulillemme keskellä silloin vallitsevaa yleistä nulomielisyyttä.

Sillä välin aika kului kulumistaan ja äitini levottomuus kiihtyi. En tahtonut lisätä sitä lausumalla pelkojani, mutta olin itsekin levoton ja samoin muutkin. Mikä on tytölle tullut? miksi hän viipyy? Tuommoisia sanoja vaihdeltiin.

Silloin äkisti ovi aukenee ja Andriana ilmestyy kalpeana, vapisevana, hiukset hajalla, vaatteet revittyinä, rinta paljaana ja verisenä. Koko hänen ilmiönsä ilmaisi hirveää taistelua, kauhistusta ja — häpeää.

Äitini kavahti heti pystyyn, peitti käsiin silmänsä ja huusi kammahtaen: — Ah! Turkkilaiset, Turkkilaiset! ja hän tempasi tyttärensä syliinsä.

Mutta Andriana, toinen käsi avatun oven lukolla, osotti toisella ulospäin, ja koetti läähättäen sanoa jotakin, vaan ei saanut muuta soperretuksi kuin:

— Paetkaa, lymytkää!

Tuokiossa olimme kaikki ulkona Andrianan kanssa.

Minne menimme? Mitä tahdoimme? Joku synnynnäinen vaisto ohjasi askelemme poispäin kylän portista. Kartoimme Turkkilaisia. Emme kuitenkaan ajatelleet, että etääntyessämme portista suljimme itsemme kylään. Mutta ajatelleeko kukaan mitään semmoisella hetkellä?

Juostessamme näin kauhusta huumaantuneina, tietämättä minne, näki meidät eräs matalan mökkinsä ovella seisova eukko; hän sääli meitä ja sanoi kuroittaen kättänsä meille:

— Rientäkää tänne, kristityt, minä piilotan teidän.

Syöksimme kaikki avatusta ovesta sisään, seuraten vanhusta. Jumalapa hänen mieleensä tämän tuuman johti! Häntä saamme kiittää pelastumisestamme ja elossa-olostamme. En ole häntä sitten nähnyt enkä tiedä hänen nimeänsä, mutta en milloinkaan ole unhottanut hänen laupiasta katsantoansa enkä lakkaa hänen muistoansa siunaamasta. Jumala palkitkoon hänen hyväntyönsä autuasten ikuisissa majoissa!

Huoneen takana oli piha ja sen perällä navetta. Tuohon navettaan akka meidät piilotti. Hänen lehmänsä kävivät ulkona laitumella eivätkä palanneet sinä iltana eikä seuraavanakaan riitelemään meiltä asuntonsa omistusta. Turkkilaiset eivät ryöstäneet ainoastaan vaimoja ja lapsia. Mitä vaan löysivät, se kelpasi heille saaliiksi. Mutta eivät he ainakaan vahingottaneet meitä ryöstämällä akka paralta hänen karjansa.

Sisäänmentävä oli ahdas ja pimeä. Perempänä avautui neliskulmainen ja jotenkin avara navetta. Mutta siinä ei ollut ikkunaa eikä muuta läpeä, niin että, kun pihanpuolinen eteisen ovi suljettiin, siellä oli pilkkoisen pimeä. Neljä vuorokautta me viruimme tuossa piilopaikassa. Meitä oli kaikkiaan kahdeksantoista henkeä.

Ensimmäisen päivän ehtoolla toi ihmisrakas eukko meille säkillisen viikunoita. Kun silmämme tottui pimeään, keksimme yhdessä nurkassa ammeen, jossa oli vettä lehmäin juottamista varten. Vettä liikeni vielä meillekin. Kiitos olkoon tuon veden ja viikunain, emme kuolleet janoon ja nälkään. Navetan seinästä vähän ulkonevalta lavalta löysimme olkia, joita levitimme lattialle, niin ettei ainakaan lasten ja naisten tarvinnut maata haisevassa loassa. Ja näin elimme neljä yötä ja neljä päivää.

Piilostamme kuulimme usein ulkoa Turkkilaisten hurjia huutoja ja kristittyjen vaikeroimista, milloin kauempaa, milloin likempää. Olletikkin viimeisenä yönä olivat vainoojamme varsin lähellä, sillä he olivat yötyneet akan huoneesen. Kuulimme heidän juttelevan ja kerskaavan rumista urotöistänsä.

Turkkilaisten päätarkoituksena oli pakolaisten vainustelu heidän piiloistaan. Miehet he tappoivat, naiset he möivät orjiksi vieden saaliinsa kaupunkiin. Talonpoi'ille he tavallisesti eivät muuta vahinkoa tehneet, kuin että antoivat heille selkään tai korville tai potkivat heitä ja söivät heidän ruokavaransa. Samat Turkkilaiset eivät jääneet kauaksi kylään. Ehtoolla tuli yksi joukkio, söi, joi, makasi, aamulla alkoi tapettavain ja ryöstettäväin etsintä. Ensimmäiset lähtivät saaliineen vankineen, ja sijaan tuli ehtoolla toinen joukkio ja niin edespäin. Me odotimme, että he vihdoin saisivat kyllänsä, että saaliin tyhjiin ryöstäminen lopettaisi tämän pitkitetyn vainon, rukoillen Jumalaa, että jaksaisimme kestää ilmi joutumatta.

Kuinka voisin kertoa näiden äärettömän pitkäin päiväin ahdinkoa ja tuskaa! Emme tohtineet puhuakaan ett'ei vähinkään melu meitä ilmaisisi. Andriana itki herkeämättä ja toisinaan nyyhkytykset puhkesivat häneltä kuuluviin. Isä vaikitti silloin häntä, kuiskaten:

— Tahdotko saattaa meidät turmioon? — Ja silloin tyttö parka peitti päänsä eikä hänen valitustaan enää kuulunut. Äitini lähestyi lohduttamaan häntä, vaan hän sanoi:

— Älä lähesty minua, älä tahraa itseäs!

Onneton tyttö! Hänen kolkko epätoivonsa tuon pimeän, lokaisen hökkelin suojassa todisti kauhistavasti mikä kohtalo odotti muita sikäläisiä naisia, jos Turkkilaiset löytäisivät meidät.

Viimeisen yön vietimme pelossa ett'emme perältäkään saattaisi säilyä joutumasta heidän käsiinsä. Ainoastaan navetan ovi erotti meidät heistä. Aamulla palasi pihaan hiljaisuus, mutta kylästä kuului edelleen meteliä. Kuinka hitaasti hetket matelivat matkaansa! Tulisivatko Turkkilaiset taas likelle meitä? Oliko meidän vielä oltava yksi yö heidän lähellään? Tunsimme kaikki ettemme voisi kestää kauemmin.

Iltapuolella kuulimme heidän pihassa puuhaavan lähtöä. Uskalsimme tuskin hengittää, odottaessamme vainolaistemme toivottua poistumista.

Silloin kuulimme äkkiä Turkkilaisen äänen jyreästi ärähtävän ihan oven vieressä:

— Vaan katsotaanpas, ennenkuin lähdemme, mitä akka tuossa mökissä säilyttää!

Tein ristin merkin. Kylmä hiki valahti iholleni.

Naristen navetan ovi aukeni ja aukolla näin Turkkilaisen kamalan haamun. Hän piti toisessa kädessään välkkyvää miekkaa, toisessa riukua, jonka päästä riippui lyhty. Lyhdyn valo valaisi Turkkilaisen kasvoja ja hänen hartiainsa takaa näimme muita turkin-päitä, jotka loivat urkkivia silmäyksiä pimeään huoneen sisustaan.

Minä makasin pitkälläni navetan perällä vastapäätä ovea. Tuhannen vuotta vaikka eläisin, en unohda tuota kauheaa tarkastusta!

Navetasta ei kuulunut hengähdystä. Turkkilainen ojensi jalkansa ja astui askeleen eteenpäin. Samassa kuului jalan loiske vedessä ja Turkkilaisen törkeä sadatus:

— Lokaa ja kuraa tääll' on, mutt' ei muuta. Mennään pois!

Ovi paiskattiin kiinni että kolahti ja Turkkilaiset menivät tiehensä. Olimme pelastuneet! Yksi yskähdys, yksi huoahdus olisi saattanut ilmaista meidän. Mutta Jumala armahti ja näki hyväksi varjella meitä. Pelastuksemme sinä hetkenä näytti meistä hyvältä tulevaisuuden enteeltä ja odotimme jo rohkeammalla mielellä koettelustemme loppua.

Toivomme ei pettänyt meitä. Samana iltana, pimeän tultua, avattiin navetan ovi taas, mutta tällä kertaa ystävän kädellä, ja keskellemme astui se talonpoika, jonka enoni oli pannut laivaa kuulustamaan. Mitenkä hän oli saanut asiansa ajetuksi, miten hän keksi lymypaikkamme, en tiedä. Hän toi sanan, että erään Psaralaisen laiva oli meitä vartoomassa eräässä autiossa valkamassa vähän matkaa kylästä, ja talonpoika oli valmis opastamaan meitä sinne heti kohta.

Öinen hetki, pelko Turkkilaisia, tietämättömyys tulevaisuudesta, paon vaarat, ensimmäisten turhain harharetkiemme muisto synnyttivät sillä hetkellä monta epäilystä meissä. Mutta jos jäisimme, olisi perikatomme varma tänään tai huomenna, kun me kuitenkin pakenemalla ainakin saattaisimme pelastua. Pako siis päätettiin ja lähdimme talonpojan meitä johdattaissa.

Pitäen toinen toisemme kädestä ja astuen ääneti saavuimme kylän päähän, siihen, joka oli vastapäätä sen sisäänkäytävää. Vältimme porttia, varoen että Turkkilaiset vielä vartioivat sitä. Oppaamme oli ryhtynyt toimiin ja keinoihin. Hän vei meidät asumattomaan huoneesen, jonka takaseinän puolelta meidän oli karkaaminen. Yö oli pimeä, kuitenkin erotimme ikkunasta että alla oleva maa vietti jyrkästi alaspäin. Köysi ripustettiin alas ja ensiksi laskettiin minä. Sidoin köyden vyötäisilleni ja pidin siitä käsilläni, samalla kuin ylhäällä olijat hinasivat minun alas. Sitten muut miehet liukuivat alas yksitellen, ja otimme vastaan vaimot ja lapset, jotka sitten laskettiin alas; viimeiseksi itse talonpoika liukui maahan, asettautui etunenäämme, ja yöllinen retki alkoi.

Tie ei ollut pitkä, mutta matkustus ei ole helppoa, kun vatsa tyhjänä vavahtelevin sydämmin pakenet pimeässä, tietämättä minne astuskelet, ja pelkäät joka silmänräpäys joutuvasi vihollisten käsiin, ja sinulla paitsi sitä on vanhuksia, naisia ja lapsia hoidettavinasi.

VIIDES LUKU.

Vaalea juova kajasti taivaanrannalla, ennustaen päivän nousua, kun saavuimme kukkuloille, jotka ympäröivät satamaa, missä pelastus odotti meitä. Jyrkän kallion harjalta, missä seisoimme, näimme meren ja rannan, vaan aallon loisketta ei kuulunut. Satamassa vallitsi tyyni hiljaisuus; ulompana, edempänä osotti talonpoika meille laivaa. En voinut himmeästä vedestä erottaa itse runkoa, mutta kun talonpoika sormellaan ohjasi katsettani, keksin pian molemmat mastot ja ne näyttivät minusta liikkuvan riippuvine purjeineen. Astuimme kiireesti alaspäin ja vähän ajan päästä olimme alhaalla rannalla.

Ei Psaran laiva ollut yksin meitä varten tullut. Katteini oli edellisenä iltana pitänyt huolta, että tieto laivan tulosta leviäisi, ja paikalle lappoi pakolaisia lähikylistä ja rotkoista, joissa olivat piilleet. Ranta vilisi jo heitä, meidän tullessamme, ja toisia riensi meidän jälessämme.

Onneksi ensin tulleet olivat antaneet sovitun merkin ja laiva purjehti jo satamaan sillä tuokiolla, kun me kukkulalta kaukaa erotimme sen mastot.

Kun lähenimme pakolaisparvia, näimme kaikkien kasvojen kääntyvän merelle päin. Vene oli tulossa, se läheni! Kuulimme airojen roiskuttavan vettä, kuulimme hankainten natisevan soutomiesten ponnistaissa; me rannalla olijat jännitimme, mitään puhumatta, kuuloamme tarkkaamaan noita läheneviä lohdutuksen ääniä.

Mutta kun vene saapui valkamaan ja merimiehet hyppäsivät rannalle, silloin vaiti-olon sulku särkyi ja syntyipä häiriö ja hämmennys, kun kaikki malttamattomasti tahtoivat syöksyä veneesen ja tungeksivat toisiaan louhikolla. Pakoon pyytäjiä oli paljon, vaan vene oli liian vähäinen. Perämiehen kova ääni ja merimiesten käsivarret suhdittivat sentään kansan maltittomuutta.

— Olkaa hiljaa — huusi hän. —- Kyllä me otamme teidät kaikki. Ei yhtäkään jätetä.

Vene lähti vieden ensimmäisen ihmiskuormansa, perämies ynnä kolme laivamiestä jäivät rannalle, aseet kädessä. Vene kulki ehtimiseen edes ja takaisin, vähitellen väheni rannalla-olijain luku, mutta joka lähdöllä eneni jääneitten malttamattomuus. Se eneni samassa määrin kuin aamu kävi valoisammaksi. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta meren pinnalta kajasti jo päivän värit.

Lähes toinen puoli pakolaisia oli jo laivassa. Me odotimme vielä rannalla ja näimme veneen palaavan toivoen että meidänkin vuoromme pian tulisi, kun äkkiä paukahti pyssynlaukaus ja kuului luodin vihinä. Kaikki päät kääntyivät yhtä haavaa taappäin ja näimme ylhäällä harjulla, oikealla puolellamme, neljä miehen muotoa.

— Herra varjelkoon! Turkkilaiset tulevat! — huudettiin ympärilläni.

Voi, minkä kauhun synnytti rannalla tuo vainolaisten odottamaton ilmestys! Pari kolme laukausta räikähti taas ja koko pakolaisparvi hajaantui sinne tänne; juoksimme juuremmalle vuorta, hakien suojaa ulospistäväin kallioiden alta. Ainoastaan nuo neljä merimiestä jäivät meren reunalle; he kohottivat aseensa, tähtäsivät ja ampuivat kaikki neljä yhdellä kertaa. Vuorella olevat Turkkilaiset eivät vastanneet tähän tervehdykseen. Lienevätkö pelästyneet? Lieneekö merimiestemme luodit osuneet? Vai oliko tuo vaan lukuisamman väen etujoukko, joka odotti apua, voidakseen hyökätä meidän päällemme? Ja silloin? kuinka meidän kävisi? kuinka voisimme vastarintaa tehdä?

Sillä välin vene taas läheni. Rohkaistuneena ampumisen taukoomisesta, juoksimme taas kaikki rantaan. Ehtisimmeköhän kaikki pelastua? Tulisivatko Turkkilaiset uudelleen kukkulalle?

Melkeinpä vene jo laski rantaan, kun näin isäni lähestyvän perämiestä. Näin hänen vilkkaasti puhelevan, osottaen sormin sisariani ja minua, ja merimiehen vetävän pois kätensä, johon isäni koetti laskea rahalahjaa.

Samalla äitini takaapäin tarttui käteeni. Käännyin häneen päin. Hän sanoi:

— Lukíni, ota sisaresi ja lähtekäät, meidän siunaus myötänne. Jättäkää meidät tänne Herran armon turviin!

Samalla kätki hän poveeni pienen mytyn, jossa oli korukaluja, mitä hän oli saanut säilytetyksi. Syleilin häntä, suutelin hänen kaulaansa ja sanoin:

— Ei, ei! pelastukaamme kaikki yhdessä… Vaan siinäpä isäni tempasi minua käsivarresta.

— Lähde nyt sisartesi kanssa. Me tulemme jälestäpäin.

Vene oli jo täynnä väkeä. Sisareni istuivat myös siellä. Isäni työnsi minua, perämies veti minua, ja ennenkuin ehdin jupista vastaan, olin minäkin veneessä. Airot alkoivat heti liikkua. Käännyin rantaan päin nähdäkseni äitiäni, ja kääntyessäni näin kukkulalla savua ja kiväärien räike kuului uudelleen. Väki rantakivillä sulloutui kokoon, ta'immaiset sysäsivät etumaisia ja muutamat kuukertuivat jo veteen. Ja näiden viimeisten joukossa äkkäsin äidnikin.

En tiedä, miten sain kurotettua käteni veneestä, miten äitini sieppasi käteeni, miten joku toinen eukko molemmin käsin piteli äitini vaatteista. Vene riensi eteenpäin ja molemmat eukot, riippuen minun kädestäni, laahaantuivat mukana, kunnes vihdoin saimme heidät vedetyksi veneesen. En muista, miten sitten jouduimme laivan kannelle.

Pyssyn paukauksia kuului vähä väliä; vene meni ja tuli ja joka kerta kuin se palasi laivalle, koetin jo kaukaa nähdä eikö siinä olisi isäni ja Andriana. Vihdoin tulivat he vasta viimeisten kanssa. Vihdoin olimme kaikki laivalla, yhteensä sata kahdeksankymmentä sielua. Turkkilaisten ei ollut onnistunut kukkuloilta vähentää meidän lukuamme.

Laiva levitti purjeensa ja alkoi kulkea myötätuulen keveiden viimain viemänä, mutta oli vielä sataman suulla, kun näimme kukkulain tummenevan Turkkilaisista. Nuo harvat ensin tulleet olivatkin todella etujoukkoa, mutta, kiitos Jumalan, pääjoukko viivytti tuloansa — me olimme jo turvassa eikä meidän enää tarvinnut peljätä heidän kaukaisia aseitaan.

Niitä näitä olen eläessäni kokenut, mutta en milloinkaan ole osunut haaksirikkoon joutumaan. Meri on ainakin tähän asti aina kohdellut minua suopeasti. Mutta joka kerta kuin luen kertomuksia haaksirikoista, ajattelen noita hetkiä ja kohtauksia, jolloin pakenimme Chiosta. Haaksirikkoiset, jotka uppoovalta laivalta näkevät rannan loitolla, eivät varmaankaan kärsi kuolettavampia tuskia, kuin mitä me silloin kärsimme. Mutta meitäpä uhkasi haaksirikko ja hukka rannalla, ja pelastuslautana oli meille laiva, johon vähäinen vene vähin erin siirteli meitä samalla kuin Turkkilaiset ampuilivat meitä ylhäältä päin.

Mutta nähdessäni laivamme etääntyvän yhä edemmäksi ja kaikkien meidän, jotka keskenämme olimme vaarat tasanneet, olevan turvassa ja pelastuneina, tunsin sydämmeni kuohuvan riemua. Tuo oli ensimmäinen, ehkä kyllä ahdas itsekkäisyyden tunteeni. Enpä sillä hetkellä muistellut Chioon jääneitä, en ajatellut niitä monia onnettomia, jotka vielä piileilivät luolissa ja kuopissa kärsien vaivoja, joista me olimme päässeet. Ei, minusta Chios ja koko maailma sillä hetkellä oli laivassamme; siihen tunteeni keskittyivät, siihen aatteeni supistuivat.

Vasta kun laiva jo kynteli merta ja Chion rannat olivat jääneet kauas taaksemme, sekä järjestys ja hiljaisuus oli palannut laivan kannelle, muistin etten ollut syönyt pitkään aikaan ja tunsin kovaa nälkää. Tämä tosin ei ollut mitään uutta minulle. Usein, harharetkiemme kestäessä, olin koetellut nälän ja janon vaivoja. Älköön sinun, lukijani, koskaan tarvitko nälissäsi olla, paitsi kun tiedät, että sinua odottaa katettu pöytä! Vaan kun itse nälkäisenä näet ympärilläsi nälästä kalpeita olentoja, etkä tiedä mistä saisit heille leipäviipaleen hankituksi, ja kun sinun tarvitsisi hoitaa ja holhoa nääntyviä rakkaitasi, mutta voimat sulta uupuvat… Oi! ainoastaan se, ken tämmöisiä tuskia on kokenut, tietää niiden katkeruuden!

Laivanpäällikkö arvasi heti hätämme, että kaipasimme ravintoa, ja määräsi meille laivakorppuja jaeltavaksi. Korput olivat meistä mannaa korvessa. Otimme ne vastaan ylistäen Jumalaa ja lausuen hartaita kiitoksia päällikölle; eikä aikaakaan, niin kuului kaikkialta vain hauskaa nakertelua, kun niin monet nälkäiset suut purra rauskuttelivat kovia laivakorppuja.

Andriana yksin ei syönyt. Hän istui peräkannella, kyynäspäät polviin nojattuina, peittäen otsaansa käsillään.

Laivanpäällikkö astui hänen viereensä, yrittäen rohkaista häntä, mutta tyttö jäi äänettömäksi ja liikkumatta eikä nostanut päätänsä. Panin silloin käteni hänen olkapäällensä ja tahdoin kehottaa häntä syömään, mutta en saanut paljojakaan sanotuksi, kun näin kyyneliä noruvan hänen sormiensa välistä; ääneni tukahtui ja kyynelet nousivat silmiini.

Äitini istui likellä. Osotin kädelläni Andrianaa; äitini oivalsi viittaukseni, nousi ja lähti tyttöparan luo. Hän laskeusi polvilleen hänen eteensä, otti hänen kätensä hänen otsaltaan, pyyhki hänen kyynelensä ja lausui suloisia lohdutus-sanoja, jommoisia vain naisen sydän löytää.

Poistuin liikutettuna. Kävelin etukeulaan ja katselin merta, jota kynnimme, ja Psaran vuoria vastapäätämme. Olimme jo lähellä satamaa, eikä laivat ja niiden yläpuolella kaupunki kauan viipyneet näyttäymästä. Kohta sen jälkeen laskimme ankkurin.

Silloin näin sen ensi kerran, tuon urhollisen saaren, jonka kuitenkin oli määrä kukistua niinkuin Chionkin. Mutta Psara iski Turkin rintaan hirveän haavan, samalla kuin Chion saarelta kuului vain valitusta ja parkua. Niin, Psara sortui, mutta vasta sitte kuin Kanárin tulisoihtu oli merellä sytyttänyt ikimuistettavan polttorovion.[11]

Meidän ei sallittu astua maalle. Psaralaiset pelkäsivät vastaanottaa meitä. Heillä oli jo ennestään pakolaisia, liiaksikin monta, saarellaan elätettävänä, eivätkä he voineet mitenkään vastaanottaa useampia. Olipa se vesikin jo kyllin suuri uhraus, jonka lähettivät meille, ettemme janoissamme purjehtisi pois.

Tuuli oli vielä suopea, mutta laivanpäällikkö pakotti meitä lähtöön, ennenkuin se äkkiä heittäisi toisaalle. Hän ehdotti että veisi meidät Mykonoon, sillä Tinos-saarella oli jo paljo Smyrnasta, Chiosta ja muualta paenneita ja vielä päälliseksi lavantauti liikkui heidän seassaan, vaan Mykonossa oli sekä väljempi tila että terveempi olenta. Päätettiin noudattaa tätä ehdotusta; me kuljimme tietysti minne meitä kuljetettiin. Vähät me siitä, vietiinkö meitä Tinoon vai Mykonoon! Me halusimme rauhan valkamaa, vieraanvaraista suojaa, jossa saisimme kallistaa päämme levolle eikä Turkkilaisia olisi lähimaillamme.

Auringon laskun vaiheilla hinattiin ankkuri ylös ja läksimme purjehtimaan pois.

Andriana pysyi kaiken aikaa murheellisena ja äänetönnä. Ei tulomme Psaraan ja sieltä lähtömme, ei yleinen liikunto ja tohu laivankannella voineet herättää häntä horroksesta, johon hän oli vaipunut. Hän ei huolinut eikä välittänyt mistään. Hänen silmänsä tuijottivat avaruuteen, tähystämättä mitään esinettä. Sanomaton synkkämielisyys kuvautui hänen katseessaan, hänen asemassaan, hänen vaiti-olossaan. Jos häntä puhuteltiin, loi hän hitaasti silmänsä ylös, ikäänkuin hän töin ja vaivoin riistäytyisi ajatuksistaan hitaasti ja vaivoin hän vastasi. Jos äitini hyväillen otti häntä kädestä, vastaanotti hän hyväilyt aivan piittaamattomasti; käsi vaipui veltosti polvelle takaisin, ja äitini meni kätkemään mielipahaansa. Missä oli tuo entinen elävyys, missä toimellisuus, missä iloisuus, joka virkistytti ja elvytti meitä vainon ensi-päivinä? Siitä hetkestä asti kun hän Mesta'ssa avasi oven, tukka hajalla, povi auki revittynä, vaatteet risaisina, en nähnyt hymyä hänen huulillaan, en kuullut hänen helakkaa ääntänsä. Kuulin vain hänen nyyhkytyksiään pimeässä navetassa, ja nyt näin hänen jähmeän katseensa, hänen mykät huulensa. Hänen olemuksensa onni oli sortunut niiden hurjain kätten alle, joista hän oli riistäynyt irti pelastaakseen meitä. Saastaisesta kosketuksesta oli hänen elämänsä tenho-kukkanen ijäksi surkastunut. Kauneus oli säilynyt, mutta entistä loistoansa vailla. Hän oli vielä ihana, mutta se oli sen kukan ihanuus, jonka raaka käsi on repinyt varresta ja polkenut mustaan multaan.

Laiva liukui laineita myöten. Etäisyys ja karttuva hämäryys kätki meiltä vähitellen Chion ja Psaran vuoret, ja tuskin saattoi silmä selittää, ikäänkuin etäisinä pilvinä, Egeean meren saarten ääripiirteitä, joita kohden purjehdimme.

Ja sitte tuli yö, kuuton ja pimeä; tuuli kävi myötäisenä, alus kiiti eteenpäin, aallot kohisivat. Väsymys, pimeys, turvallisuuden tunto, edellisten kovain mielenliikutusten vastavaikutus, yön viileys, aaltojen kohina — kaikki yhdessä raukaisi laivankannella ahdettuja pakolaisia. Kukin koetti suojella itseään miten parhaiten taisi; äidit peittivät pikkulapsensa syliinsä, vanhukset nojasivat valkoiset päänsä laivan laitoihin. Kaikki pakinat taukosivat, etkä kuullut mitään paitsi aallon räiskettä, keulan sitä halkaistessa, ja aluksen natinaa, kun tuimistuva tuuli kallisti mastoja merta kohden.

Minä en saanut unta. Istuin, pää maston nojassa, ja katselin pilviä ja pilvien lomista välkkyviä tähtiä, mutta mieleni oli Andrianan luona. Muistelin kohtauksia lapsuuteni ajoilta. Muistin, kun hän avasi meille oven Smyrnasta palatessamme, ja iloa, joka silloin sai sydämmeni tulvailemaan, kun niin monen vuoden oltuani poissa jälleen näin hänet. Mieleeni muistui vielä koko joukko seikkoja viimeisiltä ponnettomilta Chion päiviltämme, ja kaikkien muistojen keskellä eli hänen kuvansa, ja hänen suloinen äänensä kaikui mielestäni minun korvissani.

Hetket vierivät hiljaan. Yleinen hiljaisuus laivalla, meren yksitoikkoinen pauhu ja aluksen keinunta alkoivat vähitellen vaikuttaa väsyneesen ruumiiseni. Oikeastaan nukkumattani alkoivat ajatukseni vähitellen pukeutua unelmain utuhaamuun, kun äkkiä kuulen mereen putoovan ruumiin kumean roiskauksen ja yht'aikaa kauhistuksen huutoja:

— Hän putosi mereen! Hän putosi mereen!