Kolme tyttöä tuntureilla

KOLME TYTTÖÄ TUNTUREILLA

Kirj.

DIKKEN ZWILGMEYER

Suomentanut

Antti Rytkönen

Kariston nuorisokirjoja N:o 5.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.

I.

Kuinkako tuumasta tuli tosi?

Se kävi itse asiassa yhtä helposti kuin lapasien paikkaaminen kuutamossa.

Olen uskonut ja uskon sallimukseen, sillä kaikki kävi aivan kuin ikivanhoista ajoista olisi määrätty niin käymään. Meille ratkaisu ei tosiaankaan tuottanut mitään vaikeuksia. Mutta isillämme ja äideillämme kyllä oli omat epäröimisensä.

Olisiko nyt niin merkillistä, jos kolme nuorta tyttöä — kyllin vanhoja lisäksi — viettäisivät muutamia kesäviikkoja yksin tunturituvassa!

Susanna oli todellakin kuukausi sitten täyttänyt kahdeksantoista vuotta, Dorthe oli seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ja minä kuudentoista vuoden ja kahden kuukauden ikäinen. Jos olisimme olleet aivan nuoria, esimerkiksi viisitoista-vuotiaita, niin asianlaita luonnollisesti olisi ollut toinen, Nyt saatoimme kaikin puolin selviytyä erinomaisesti omin neuvoin.

En kuolemaksenikaan olisi muistanut, kuka sen ajatuksen ensiksi keksi, Seikka oli vain se, että olimme rahapulassa. Olisimmehan mielellämme menneet tuntureille, kuten säätyläisperheet näin yleiseen viettävät kesäänsä, Mutta jos vain hiemankin tuntui tunturin tuulahdusta, alettiin heti puhua kalleudesta. Isä rypisti kulmakarvojaan ja sanoi "ei", kohta kun minä mitä varovimmin olin ruvennut vetämään virttä — kävelyretkistä, tunturi-ilmasta ja muusta sellaisesta. Ja äiti ei hiiskunut sanaakaan, mutta pudisti päätänsä.

Sama oli asianlaita Boltin ja Jehningenin perheissä.

Minulla on näet kaksi uutta parasta ystävää: Dorthe Bolt ja Susanna Jehningen.

Dorthe sanoi suoraan: — Pyh — luuletko että meillä on varoja sellaiseen! — Mutta Susanna ei tahdo koskaan myöntää, ettei heillä ole riittävästi rahaa. Hänen huulillaan on niin moni "jos" ja "mutta", kun sitävastoin me vain puhumme siitä, onko varoja vai eikö ole varoja. Tuo on sanomattoman tyhmää. Rahattomuus ei ole mikään häpeä. Juuri tästä meidän suloisesta kesästämmekin näkee, ettei ole hyvä omistaa paljon rahoja. Muutoinhan me kolme emme olisi koskaan joutuneet asumaan tunturitupaan. No niin, me juttelimme ja tarinoimme keskenämme kaiken kevättä tunturiretkistä ja jalkamatkoista ja niiden hauskuuksista.

Susannalla ei ole sisaruksia, ei veljeä eikä sisarta, minkä varsin hyvin näkeekin siitä, että kaiken pitää hänen mukana ollessaan mennä kuin viivalla vetäen. Kun on paljon sisaruksia, ei juuri maksa vaivaa asettaa mitään ojennusnuoria. Dorthella on Finn-niminen veli. Hän on ylioppilas ja on saanut pienen apurahan hyönteisten tahi pikku matelijain kokoomista varten pohjoisesta. Hän ei ole erittäin hauska, mutta eipähän hänellä niin hupaisaa lienekään, kun lakkaamatta vain istuu suurennuslasiinsa tirkistäen.

Finn Boltin piti niinmuodoin lähteä pohjoiseen, ja sitten hänen piti asua jossakin tuvassa.

Kuullessamme tämän, heräsi eräässä meistä se huimaavan iloinen ajatus, että me yhtä hyvin kuin Finn Bolt saattaisimme vuokrata itsellemme mökin, hoitaa taloutemme ja pitää hirveän hauskaa.

Siitä lähtien oli mökki jokapäiväinen puheenaiheemme. Mutta missä sen piti olla? Niin, se oli aivan samantekevä. Kun se vain oli Norjan tuntureilla, niin se sai olla missä hyvänsä. Yksinäistä ja kaunista siellä piti olla.

Mutta kukaan meistä, paha kyllä, ei tuntenut ketään, joka olisi tiennyt jotakin tällaisista tuvista. Ilmoittaminen oli liian kallista — siinä sitten oltiin.

Sitten me kuljimme eräänä päivänä kadulla, kaikki kolme. Dorthe Bolt keskellä. Tummatukka, neliskulmaiset kasvot, suuri suu. Ei rahtuakaan kaunis, ja kuitenkin hän on kaunis. Hänessä on sitä mitä sanotaan tenhoamiskyvyksi. Se ilmenee ainoastaan siinä, että hän hymyilee kauhean kauniisti. On kuin Dorthe Bolt antaisi sille, jolle hän hymyilee, hauskan lahjan. On tosiaankin totta, että tuntuu siltä.

Susanna on pitkä ja melkein komea. Hänellä on hyvin hienot kulmakarvat, kaikkityyni on sellaista kuin Susanna-nimiselle sopiikin, säännöllistä ja hienoa. Mutta kukaan ei tule iloiseksi, kun hän hymyää.

Minuahan tunnette hieman. En ole rahtuakaan muuttunut. Kuulen että astun yhtä rumasti kuin aina olen tehnyt. Keinuen ja keikutellen. Mutta sen olen perinyt, sillä koko äidin suku astuu samalla tavalla. Ja silloinhan olisi kumma, jos minä kävelisin kauniisti.

Siinä me siis astelimme.

Ja siinä hän tuli, tunturiseudulta kotoisin oleva papintytär, kadun toisella puolella. Olimme käyneet hänen kanssaan oppikurssilla, mutta muutoin emme häntä tunteneet.

Hänellä oli paksu, vahva tukka, joka peitti kokonaan korvat, ja keikarimainen hattu. Silmät olivat ihmeelliset, valppaat, hipiä likaisen tumma. Hän oli hienossa puvussa, mutta se ei hänelle soveltunut.

Yhtäkkiä pisti päähäni ajatus: hän, joka on tuntureilta, tietää varmaankin jonkun tuvan!

Hyökkäsimme kadun poikki hänen luokseen ja kävimme suoraan asiaan.

— Eikö ylhäällä, siellä mistä olette kotoisin, ole halpaa mökkiä vuokrattavana?

— Mökkiä — mitä varten? — Hän katsoi meihin jokaiseen valppailla silmillään.

— Niin, me tahdomme vuokrata kesäksi mökin, me kolmisin.

— Miksi niin? — hän katsoi jälleen meitä kaikkia.

— Huvin vuoksi, ymmärrättekös — lähteäksemme tuntureille, päästäksemme pois kaupungista, — luulen, että kaikki kolme sanoimme sen yht'aikaa.

— Voiko sekin olla hauskaa, se?

— Niin, tiedättekös —

— Minusta on hauskempaa päästä pois sieltä kokonaan —

— Päästä pois —

— Niin, yksinäisestä, pimeästä metsästä ja synkiltä poluilta —

— Mutta teidän kotinnehan on siellä, — sanoin minä.

— Uh, on —

— Ettekö siis mene kesäksi kotiin?

— Kyllä kai minun täytyy.

Miten ilkeä hän oli!

— Onko siellä ylhäällä koskia? — kysyi Susanna.

— Uh, on — aivan pappilan vieressä — sellaiset kosket ovat niin ryöppyisiä —

— Ettekö ole ollenkaan ihastunut tuntureihin? — sanoi Dorthe viattomasti.

— En, se on varma, siellä on aivan kuin vankeudessa —

— Hyvä ystävä, tuntureilla on kai vapaata —

— Koreaakin vapautta!

— Pidättekö kaupungista? — kysyi Dorthe jälleen.

— Pidän, täällä saattaa hengittää —

Ja me tahdoimme tuntureille voidaksemme hengittää.

— Mehän aiomme olla tuntureilla vain muutamia viikkoja, — sanoi Susanna.

— Ei, totta tosiaan, minä en tahtoisi hautautua sinne muutamiksi viikoiksikaan, — sanoi hän; — uh —

— Ettekö tiedä mitään tupaa? — tiedustin vihdoin.

— En.

— No, anteeksi, että hyökkäsimme kimppuunne.

— Oh —

— Hyvästi sitten.

— Hyi, miten hän oli kuiva! — sanoin minä.

— Siinä määrin ilkeä! — sanoi Susanna.

— Aivan toivoton.

Sitten me annoimme hänen mennä emmekä enää häntä ajatelleet.

Mutta seuraavana päivänä minä tapasin jälleen papintyttären. Hänen levottomat, valppaat silmänsä huomasivat heti minut. Tällä kertaa hän puolestaan tuli viistoon kadun yli luokseni.

— Minä ajattelin asiaa sitten, ja tiedän kuitenkin yhden tuvan —

— Oi, onko se mahdollista?

— Se on pappilan yläpuolella mäellä.

— Se on viehättävää —

— Niin, siellä on kaunista, mutta synkkäähän siellä aina on —

— Kertokaa hieman siitä!

— Siitä ei ole mitään kertomista, muuta kuin että se on siellä — siellä ei asu nyt ketään, torpaneukko, joka asui siinä, kuoli viime vuonna —

— Kuka sen omistaa?

— Siinä ei ole mitään omistamista — muuten se varmaankin kuuluu Opstadin taloihin —

— Mikä sen nimi on?

— Me sanomme sitä Aaste-tuvaksi —

— Se kuulostaa kauhean hauskalta!

Hän nauroi: — Hah, hah — haa, arvelinkin, että te haluaisitte juuri sellaista mökkiä — siunaa ja varjele, miten tyhmiä te olette. Hah-hah-haa —

— Niin, mutta tehän sanoitte sen olevan kauniilla paikalla.

— Kauniilla, niin — niin, se on kauniilla sille, joka jaksaa katsella tuntureita —

— Oi, kirjoittakaa isällenne, niin olette kiltti, ja kysykää saammeko vuokrata sen täksi kesäksi —

— Saatanhan tuon tehdä — muuten voitte aivan huoleti mennä sinne ilmankin —

— Ei, oletteko hullu?

— Häh!

— Kirjoittakaa jo tänään —

— Hah, hah, — nauroi hän mennessään matkoihinsa.

Hänpä oli vastenmielinen. Mutta eihän meillä ollut hänen kanssaan mitään muuta tekemistä, kun hän vain kirjoittaisi isälleen. En nähnytkään häntä sen enempää.

Kuinka odotimmekaan sitä vastausta! Emmehän saattaneet puhua kotona sanaakaan ennenkuin Aaste-tupa niin sanoaksemme oli kourissamme.

Olin varma, että siellä oli ihanaa, aivan sellaista kuin olimme itsellemme halunneetkin. Sanoihan tuo vastenmielinen olentokin, papintytär, että siellä oli viehättävää.

Ah, minulla on kaikesta niin selvä mielikuva!

Punaiseksi maalattu tupa — valkoiset ikkunanpielet — hauskat portaat, joilla istua — tuoreet, vihannat niityt yltympärillä — pieni, miellyttävä, tummanruskea, päivänpaahtama aitta — metsä, joka hiljaa humisee — metsä silmänkantaman laajuinen, kuin rajaton meri — ja lumitunturi, joka kimaltaa päiväpaisteessa ja hohtaa kuutamossa kuin hopea.

Juuri sellainen Aaste-tuvan piti olla — ja sellainen se olikin, siitä olin aivan varma.

Mutta kuitenkin — joskus minulla oli yksityiset epäilyni siitä, soveltuisivatko Dorthe ja Susanna myöskin asumaan mökissä. He olivat kilttejä ja hauskoja, kun käveltiin ja tarinoitiin, mutta, mutta —

Dorthe Boltin laita oli sellainen, että hän pelkäsi kaikkea. Hän löysi vaaroja joka asiassa. Hän oli aivan nerokas keksimään niitä. Hän pelkäsi esimerkiksi kauheasti koiria. Jos viaton koira lepäsi portailla, niin hän ei uskaltanut siitä nousta. Nähdessään kissan hän kirkasi, ja hevosiakin hän pelkäsi. Kohdatessaan hevosen, joka juoksi tavallista nopeammin, hän asettui jäykkänä sitä tuijottamaan, kunnes se oli mennyt ohi.

Mutta luonnollisesti hän parantuisi päästyään tupaamme.

Susannan laita oli toinen. Hän oli melkoisen oikullinen ja tahtoi että kaikki kävisi hänen ajatustensa mukaan. Jollemme täyttäneet juuri hänen tahtoaan, niin seurasi syvä hiljaisuus; ei sanaakaan, ainoastaan kaikkien taiteen sääntöjen mukainen loukkaantunut naama. Silloin hän saattoi olla varsin suututtava.

Mutta he molemmathan tahtoivat niin kauhean mielellään tuntureille ja asua mökissä, niin että asian piti käydä erinomaisesti. Sillä he molemmat olivat joka tapauksessa varsin hauskoja.

Tuleepa sitten isä eräänä päivänä kotiin konttorista — silmälasit hän oli lykännyt otsalleen.

— Mitä ihmettä tämä on? — sanoi hän — tässä on kirje pastori O:lta. Tyttäreni tahtoo vuokrata tuvan, sanoo hän; mitä kummaa sinä nyt olet keksinyt?

Kavahdin pystyyn. — Voi, onko se vihdoinkin tullut? Nyt saat kuulla, isä —

Ja minä kerroin vinhaa vauhtia, miten kauheasti me olimme iloinneet siitä, että saisimme koko kesäajan pitää talouttamme yksinäisessä tuvassa — kerroin Aaste-tuvasta, joka oli niin viehättävä, ja papintyttärestä, joka oli sitä niin ylistänyt —

— Hullutuksia, — sanoi isä ja katsoi äitiin.

— Niin, en tiedä, — alkoi äiti.

— Äiti hyvä, — huusin minä, sillä huomasin heti, että äitiin oli helpompi vaikuttaa.

— Kuulkaamme mitä pastori sanoo, — esitti äiti.

No niin. Aaste-tupa oli saatavissa. Se kuului Opstadiin, pappi oli kirjoittanut Opstadin isännälle, ja hän oli vastannut, että he saivat, jos olivat siivoa väkeä, huoleti asua ilmaiseksi hänen pikku mökissään.

— Ilmaiseksi. Kuule nyt, isä — kuule, äiti — ja siellä ylhäällä taitaa olla aivan ihmeellistä —

— Niin, se on varmastikin viehättävä huvila, — sanoi isä kuivasti.

— Ei tee mitään, jos se on pieni, viheliäinen tupa, — sanoi äiti; — heillehän tekee vain hyvää, että oppivat olemaan tyytyväisiä ja auttamaan itseään; mutta entäs vihaiset elukat —

— Ja sitten ilkeät maankiertäjät, joita vetelehtää kaikkialla, — sanoi isä.

Itsekseni ajattelin Dorthea ja kaikkia hänen kauhujaan.

— Mutta minä olen niin hirveän väkevä, — sanoin minä. — Minä kyllä pidän huolen sekä häristä että maankiertäjistä — tunnustelkaapa vaan minun käsivarsiani, miten vahvat ne ovat.

Isä ei kiinnittänyt rahtuakaan huomiota minun vahvoihin käsivarsiini.

— Niille tekisi kyllä hyvää sellainen ulkoilmaelämä, — sanoi äiti.

— Eikö sinulla tosiaankaan ole mitään väittämistä sellaista suunnitelmaa vastaan? — sanoi isä, ja tällä kertaa hän katsoi äitiin silmälasiensa ylitse.

— Meidän täytyy ajatella asiaa, — sanoi äiti.

Isä ja äiti ajattelivat ajattelemistaan, Boltin luona ajateltiin myöskin ja Jehningenin luona niinikään. Vaikkakin minä luulen, että siellä ajateltiin kaikkein vähimmän, sillä Susanna on sitä onnellista laatua, että hän saa luvan mihin hyvänsä, sen vuoksi että hän on ainoa lapsi, ja kaikki mitä hän tekee, on vanhempien mielestä niin erinomaisen hyvin tehtyä.

Boltin luona painoi raskaana vaakalaudassa se seikka, että Finn Bolt päätettyään stipendimatkansa saattoi tulla Aaste-tupaan — meidän ei siis tarvinnut olla yksin muuta kuin nipin napin kolme viikkoa.

Sanalla sanoen — juteltiin kauheasti puoleen ja toiseen — äiti meni rouva Boltin luokse, ja rouva Bolt rouva Jehningenin luokse, ja niin juttua kesti kestämistään!

Lopuksi asia ratkaistiin. Me saimme joka tapauksessa luvan. Hurjan iloisia me olimme kaikki kolme.

Ja sitten alkoivat varustukset. Kaikki äidit tahtoivat, että meidän piti ottaa joukko tavaroita mukaamme — makuuvaatteita, keittoastioita ja ruokaa.

Me pyysimme päästä melkoista vähemmällä. Rakkaat ystävät — mehän saatamme maata oljilla — ja munia ja maitoa siellä kait oli yllin kyllin!

Mutta ikkunanverhot me otimme mukaamme ja kirjattuja pikku liinoja ja kukkalaseja — koko tuvan piti tuoksua vanamoille!

II.

Asemalla me olimme saaneet pienen vaaleanruskean ja pienen kellertävän hevosen kyytirattaineen. Niihin me kasasimme kaikki matkatavaramme, arkkumme, laatikkomme ja tyynymme; meidän piti istua kaiken kukkurana — ja lisänä oli vielä kaksi kookasta kyytimiestä.

Dorthe teki muutamia pieniä vastaväitteitä, kun hänen piti nousta kuormaan. Toinen kyytimiehistä nosti hänet ylös — näin hänen pitävän kiinni matkakorin rivasta — ikäänkuin siitä olisi ollut apua. Mutta hän ei sanonut kuitenkaan mitään.

Susanna ja Dorthe istuivat ensimäisillä rattailla vaaleanruskea edessään, minulla oli voikko ja suurempi kuorma. Miehet astelivat vieressä toinen käsi kuormassa ja toinen ohjaksissa.

Suloinen ilma — hopeankirkas ja vilpoisa.

— Minnekkäs myö männää? — kysyivät kyytimiehet.

— Aaste-tupaan.

He katsoivat toisiinsa. — Onko se se Aasten pikku tupa Storliassa, pappilan pohjoispuolella?

— Niin, juuri se, — sanoimme me kaikki kolme.

Miehet kakistelivat kurkkuaan ja sylkivät ojaan.

— Vain niin, Männöövätkö niin hieno herrasväk' sinne?

— Niin, me olemme siellä kesän.

— Mut minä en tiijä piäsöökö sinne kärrillä ylös asti, — sanoi toinen.

— Eiköpähän tuonne piässe, kun aijaa hyvästi, — sanoi toinen.

— Onko sinne vaikea ajaa? — sanoi Dorthe, — ja minä kun istun kuormassa niin korkealla!

— Sehän on vain hauskaa, että se on niin ylhäällä, — sanoin minä, — sitähän me juuri tahdoimmekin.

— Niin, mutta — epäröi Dorthe kuormalta.

Edessämme oli leveä viertotie tienviittoineen. Siitä aukeni laaja näköala yli laakson.

Suuria, punaisiksi maalattuja taloja metsäisten tunturien varjossa. Riippakoivujen pitkät oksat kaareutuivat maantien yli, ja alhaalla laaksossa vieri virta muodostaen pieniä kohisevia koskia, joissa oli vihreänkirkas vesi.

Se oli suloista — suloista!

Yht'äkkiä me käännyimme jyrkästi kapealle syrjätielle.

— Onko meidän mentävä tätä tietä? — kysyimme kaikki kolme.

— Tästähän sitä pittää männä, jos miel' piästä Aaste-tuppaa.

Siinä oli oikeastaan mitä kaunein tie, syvine pyöränjälkineen ja suurine, pitkulaisine kivineen, jotka kohosivat keskeltä tietä kuin pienet tunturit. Molemmin puolin oli tuuheaa pikku kuusikkoa. Jollemme pitäneet varaamme, niin kuusenoksat huiskivat meitä kasvoihin.

Tie vei ylös, lakkaamatta ylös. Siellä täällä pieni kurkistusaukko laaksoon, sitten metsä jälleen sulki kaiken. Me olimme olleet yötä kahta asemaa alempana olevassa hotellissa, ehtiäksemme joltisenkin hyvissä ajoin Aaste-tupaan. Aurinko oli vielä korkealla.

Yhä kauniimpaa oli, mitä kauemmaksi tulimme.

Tuossa oli vanamo! Kaikki mättäät täynnä niin kauaksi kuin silmä kantoi.

Ja metsätähtiä vihreässä, kosteassa sammaleessa. Aurinko paistoi pitkinä juomuina — miten ihanasti metsä täällä tuoksuikaan.

Ei, sitten me tahdoimme pois rattailta. Dorthe oli nostettava alas, hän ei uskaltanut hypätä.

Me poimimme vanamoja ja metsätähtiä ja katsoimme suoraan vasten voimakasta, väreilevää päivänpaistetta. Tahdoimme tulla kauhean ruskeiksi —

— Ja tätä niiden täytyi kotona niin paljon harkita, ennenkuin me saimme luvan, — sanoin minä. — Sepä on vasta oikein hullunkurista!

Aurinko paistoi. Me joimme kourastamme tunturipurojen vettä.

Hevoset olivat hyvän matkaa edellä. Me emme kuulleet emmekä nähneet enää niitä.

Se olikin aivan samantekevä — suloisempaa jalkamatkaa emme olisi voineet saada.

Ylöspäin, ylöspäin! Vielä enemmän vanamoita. Siellä oli myöskin mustikanraakaleita! Polku kapeni ja jyrkkeni.

Päivä paahtoi helteisenä metsän harvetessa.

Mutta minkä kumman vuoksi miehet jättivät meidät — vihdoin meitä kaikkia kolmea rupesi väsyttämään. Me kuljimme kulkemistamme. Ei mitään hevosia eikä miehiä.

— Ohoi, ohoi! — me huhusimme ylämäkeä.

Linnut lensivät ylös, ne visersivät ja raksuttivat hieman päivänpaisteessa, sitten kaikki oli jälleen hiljaista kuivassa päivänpaahteisessa kuusentuoksussa.

Hiki valui otsiltamme. — Hävytöntä jättää tuolla tavalla, — sanoi Susanna; — hävyttömiä miehenlurjuksia.

No vihdoinkin! Tuossa olivat ajopelimme, miehet loikoivat tien vieressä polttaen piippunysiään.

Rattaille nousimme jälleen, mutta uupuneina päivänpaahteesta me emme hyvään aikaan jaksaneet puhua emmekä huutaa toisillemme.

— Onko Aaste-tupaan vielä pitkä matka? — kysyin minä.

— Taijetaa olla puoltiessä —

— Siunaa ja varjele, niin etäällä! Mutta olihan vain hirveän hauskaa, että se oli niin korkealla.

Ajoimme, ja ajoimme ajamistamme. Kurkistusaukot, joista näkyi seudun yli, suurenivat suurenemistaan, ja näköala yhä avartui ja syveni.

— Tässä tahdon laskeutua rattailta, — huusi Dorthe; — en uskalla ajaa tämän kuilun ohi.

— Eihän se oo mittää — sanoivat miehet, — pahempi siellä ylläällä tulloo —

Mutta Dorthe oli jo ilman apua hypännyt kuormalta.

— Odottakaa — älkää millään muotoa ajako, — huudahti hän.

Hän ei tahtonut istua kuormalla, eikä hän tahtonut, että mekään ajaisimme.

Miehet sylkäisivät kuiluun ja jatkoivat ajoaan.

Dorthe tuli kauhistunein kasvoin varovaisesti perässä.

Rattaille hän nousi jälleen, ja niinpä lähdettiin taas.

Tuli taas äkkijyrkkä, syvyyksiin syöksyvä rinne, Dorthe jälleen maahan, mutta Susanna saarnasi, miten tyhmää oli laittaa tiet tuolla tavalla.

Ennenkuin Dorthe oli ehtinyt jälleen rattaille, tuli vieläkin pahempi rotko; me ajoimme korkeimpain mastopuiden huippujen tasalla tietä, joka mahdollisesti oli kahta tuumaa leveämpi kuin rattaat. Toisella puolella pystysuora tunturiseinämä ja toisella koski, joka kuilun pohjassa kumeana kohisi.

Uh, miten ilkeätä!

— Tässä suatta kaikki nousta pois, — sanoivat ajomiehet.

Dorthe tarrautui lujasti pystysuoraan tunturiseinämään, kasvoissaan ilme, joka oli kauhusta aivan vääristynyt — toisen miehen täytyi palata noutamaan häntä.

— Voi, kuinka kauheata! — huudahti hän, — käännymmekö takaisin?

— Sehän olisi yhtä mieletöntä, — sanoin minä; — kyytimies sanoo, että pahin on nyt ohi.

— On kamalaa, että on tällaisia teitä, — sanoi Susanna.

Luonnollisesti pääsimme onnellisesti ohi. Pitkän, ja pitkääkin pitemmän ajan jälkeen, kuten saduissa sanotaan, olimme vihdoinkin saapuneet metsästä pienelle, vihreälle niitylle.

— Armias taivas, mikä näköala! Lumihuippuja ja sinertäviä tuntureita toistensa ja jälleen toistensa takana, ja metsää mihin vain silmänsä käänsi!

— Niin, nyt sitä ollaa perillä, — sanoivat miehet.

— Perillä, mutta missä on Aaste-tupa?

He viittasivat: — Tuossa se on.

Tuijotimme siihen kaikki kolme — sehän näytti vain pieneltä harmaalta, viheliäiseltä navetalta!

— Tämä ei luonnollisesti ole oikea, — sanoi Susanna — he ovat ajaneet harhaan.

— Palaisimmeko samaa vaarallista tietä? — sanoi Dorthe.

Siinä ei ollut lukkoa ovella, ainoastaan kuusenoksa säpissä.

— Viijääkö nämä tavarat tuppaa? — sanoi kyytimies.

Kukaan meistä ei vastannut — he muuttivat ne sisälle joka tapauksessa: matkalaukut, laatikot ja säkit.

Huone tuli kamaa täyteen. Se oli hirmuinen pöksä. Ovi vei aivan suoraan pihalle, pieni, neliruutuinen ikkuna — kaikki sisällä oli niin sanomattoman harmaata. Ja mikä merkillinen haju!

Pikkuruisen ikkunan edessä oli rahi, nurkassa pöytä, keskellä pisintä seinää takka ja toisessa nurkassa kaksikerroksinen sänky.

Siellä oli aivan kauheata.

— Ei, tämä on todellakin sellaista, — alkoi Susanna — ettei meillä ole muuta neuvoa kuin ajaa alas jälleen.

— Ei, ei, — sanoi Dorthe — niin, silloin tahdon kävellä koko matkan.

— Myö otetaa vähä ettonetta ja lähtää sitte takasi, — sanoi ajuri pistäen päänsä ovesta.

— Olisipa se papintytär saattanut sanoa, kuinka inhoittavaa täällä on, — valitin minä.

— Hän on halpamaisesti meitä pettänyt, — sanoi Susanna.

— Mutta ei sekään mitään pyhitä, että heti paikalla lähdemme takaisin, — sanoin minä — ja mihinpä me sitten menisimme?

— Minä en nyt jaksakaan mennä, — sanoi Dorthe, — minua väsyttää niin kauheasti.

— Hui, hai, on parasta, että jäämme tänne — päätin minä.

— Hyi toki, — sanoi Susanna — tähän kauheaan tupaan — täällähän on köyhän ja vanhan haju!

Me puhuimme yhteen ääneen, tarkastelimme mökkiä ylt'ympariinsä ja katselimme kaikkea. Sen vieritse pulpahteli mitä viehättävin puro, teräksenkirkas ja jääkylmä, pienen pienine koskineen — siellä kasvoi jonkinlaisia kelmeänpunaisia, huojuvia kukkia. Metsä humisi hyvin hiljaa, ja humina tuli jostakin kaukaa, kasvaen, laajeten —

— Lopultakin täällä on kaunista, — sanoin minä — juuri tällaista me halusimmekin —

Sitten tuli toinen kyytimies.

— Jos lähettä kulukemaa tuota aitoviertä ja määttä sitä myöten aivan alas, niin piäsettä pappilaa kahenkymmenen minuutin perästä.

Hui, hai! Jos pappilassa oltiin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, niin eipä mitään hätää.

Juoksimme kaikin katsomaan polkua.

— Kuulkaapa nyt, sitten me jäämme tänne! — sanoin minä.

— Niin, saatammehan koettaa — sanoi Susanna.

— Onko tässä metsässä vihaisia härkiä? — kysyi Dorthe viitaten alhaalle.

— Tokkopa nuo laskenoot vihasii härkii tänne, — sanoi toinen kyytimies.

— Niillä on vihanen sonni tuolla Alatalossa, mut eihän ne sitä vuorille piästä, — lisäsi toinen.

Joutavia, kaksikymmentä minuuttia! Jos juoksimme, olimme alhaalla kenties kymmenessä! Ei silti, että siitä paikasta olisimme nähneet hiventäkään pappilasta.

— Se on allaalla, tuolla puolella, — selitti kyytimies.

— No hyvästi sitte ja onnee vuan —

Kumpikin nousi rattailleen — hypähdys — ja sitten sitä mentiin — he katosivat pian metsän peittoon.

Siinä me seisoimme jäljellä — nyt oli arpa heitetty.

Mutta kahdenkymmenen minuutin kuluttuahan me saatoimme olla pappilassa!

Menimme polulle tuijottaen pappilaan päin, kaikki kolme.

— Jos meidän mieli olla täällä yötä, niin meidän on puhdistettava ja pestävä koko tupa; on niin paha haju, — sanoin minä.

Ja sitten pesu alkoi. En kykene kuvaamaan, miten me hankasimme! Vihdoin koko tupa lainehti pelkkänä vetenä. Dorthe sai kantaa ämpärin toisensa jälkeen. Peseminen ei ollut varsin hauskaa.

Dorthe ja Susanna väsyivät vihdoin siinä määrin, että painautuivat penkerelle ja oikaisivat käsivartensa pelkästä uupumuksesta. Vihdoin minäkin olin pitkänäni. Luonnollisesti meillä oli rajattoman nälkä, mutta kukaan ei jaksanut valmistaa ruokaa eikä teetäkään. Sitten söimme voileipää ja joimme vettä jääkylmästä purosta. Rahtuakaan enempää emme syöneet.

Pestessämme ja syödessämme emme olleet katsoneet aurinkoa. Äkkiä siitä näkyi ainoastaan loistava reuna tunturien takaa lännestä. Hetkisen kuluttua se oli hävinnyt.

Äkkiä tuli niin kolakkaa. Metsä pimeni — sitä syvä-äänisemmäksi tuli sen suhina — huu, ei, menkäämme sisälle —

Mutta siellä oli kaiken pesumme jälkeen likomärkää. Ylemmästä sängystä tippui vesi alempaan. Lattialla olisi melkein saattanut uida — sisällä oli raaka haju, ja olo oli epämieluisaa.

— Täällä meidän on tänä yönä mahdoton nukkua — sanoi Susanna.

— Aivan mahdoton —

— Mutta emmehän voi ulkonakaan nukkua, — sanoi Dorthe surkeana.

— Oli todellakin tyhmää, että pesimme tuvan tänä iltana, — sanoin minä; — saamme mennä navettaan —

— Navettaan nukkumaan, — valitti Dorthe.

Kiiruhdimme metsänliepeessä olevaan pieneen hökkeliin. Ovi oli raollaan; vastassa kauhean likainen ja väkevä navetanhaju.

Tuiki mahdotonta olla siellä.

Aivan oven editse veivät yliselle tikapuut, joissa oli viisi, kuusi puolaa. Kapusin sinne. Se oli puoli pimeä, ikkunaton huone. Siellä ei ollut mitään muuta valoa kuin mikä tuli luukusta, josta olin noussut sisälle.

— Saamme nukkua täällä, — huusin minä alas.

— Oletko hullu? — kuului alhaalta kaksiääninen kuoro.

Hapuilin ylhäällä sinne tänne. — Täällä on hieman heiniäkin — on paras paneutua tänne nukkumaan —

— Miten julmaa tämä on! — kuulin Dorthen äänen alhaalta.

— Lähdemme huomenna! — kuulin Susannan sanovan.

— Mehän olemme täällä aivan yksin, — valitti Dorthe; kuulin, ettei itku ollut kaukana.

Se oli kauheaa, mutta mitäpä itku auttoi.

Laskeuduin jälleen alas. — Saamme kukin ottaa tyynymme ja huopamme ja ruveta nukkumaan, — sanoin minä tekeytyen ylen uljaaksi.

— Mutta emmehän voi sulkea oveakaan, — sanoi Dorthe vielä surkeampana.

— Ja miten täällä haisee, — sanoi Susanna.

Ulkona oli vieläkin kolkompaa — siellä tuuli, ja tunturimetsän tumma rinne lainehti kuin myrskyävä meri —

Kiiruhdimme sisälle, saimme kukin käsiimme huopamme ja tyynymme ja riensimme jälleen hökkeliin — kasasimme pimeässä heiniä kokoon ja painauduimme tiiviisti toisiimme.

Riisuutuminen ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään. Me vain kuiskailimme; oli kuin olisi ollut kamalaa puhua ääneensä.

Levättyämme hetkisen sanoi Dorthe: — Entä jos joku nousee portaita —

Se oli peloittava ajatus. Lepäsin sanaakaan sanomatta hetkisen, sitten nousin äkkiä. — Vedän ylös tikapuut, — sanoin.

Kavahdimme pystyyn kaikki kolme ja kiskoimme ne sisälle. Se ei ollut helppoa, mutta ylös saimme ne lopuksi kuitenkin.

Millaisen helpoituksen se tuottikaan! Nyt ei kissakaan olisi luoksemme päässyt.

— Minun on niin paha levätä, — sanoi Susanna.

— Kuulitko tuota ääntä? — kuiskasi Dorthe. Me kuuntelimme kaikki kolme.

Ei, minä kuulin ainoastaan tuulen suhinaa.

— On kuin joku huokaisi, — kuiskasi Dorthe jälleen — ettekö kuule — aivan seinän takaa — aivan altamme.

— Se on tuuli, — sanoin minä — lepää hiljaa.

Se oli ihmeellisin yö mitä olen viettänyt. Väkevä metsäilma, tuoreen mullan ja valkoisen sammalen tuoksu virtasi avoimesta luukusta, tuuli vinkui harvasta katosta — ja ylhäällä olevasta raosta minä näin suuren, kirkkaan tähden.

Oli kauheata levätä siellä. Mutta samalla myöskin niin erikoista, niin jännittävää. En olisi tahtonut olla sitä vailla.

Uuu, miten tuuli ulvahteli —

III.

Kavahdin pystyyn. Missä olin?

Laulurastas — siu — siu — siu — liverteli aivan pääni yläpuolella — — toinen vastasi syvemmällä äänellä — ja tuolla taas oli yksi — siuu — siuu —

Kultainen auringonsäde väreili katossa.

— Olemmekohan nukkuneet? — huudahti Dorthe.

— Ah, miten minua paleltaa! — huudahti Susanna.

— Paljonko kello on?

— Ulkona paistaa päivä —

— Olemmeko todellakin nukkuneet näillä kauheilla ylisillä? — sanoi Dorthe jälleen. Ruumiimme olivat noustessamme melkein kangistuneet.

Suurella vaivalla saimme portaat paikoilleen ja lasketuiksi alas.

Mutta suuri Luoja! Miten ihanaa olikaan ulkona!

Kirkas aamuaurinko — yökasteesta kosteata — raitista vilpoisaa metsäntuoksua.

Aurinko loi pitkiä valojuovia tunturin rinteelle tumman metsän varjojen väliin — tunturit siintävät sinelle päivän hohteessa.

Jäimme äänettöminä seisomaan. Sellaista näkyä en ollut koskaan nähnyt.

— Oi, miten ihanaa, — sanoi Dorthe.

— Niin, tämä on tosiaankin viehättävintä mitä olen koskaan elänyt, — sanoi Susanna.

Juoksimme tupaan. Millainen teräksenkirkas ilma!

Ovi oli seposeljällään. Yöilma oli kuivannut hyvin, aurinko paahtoi lattialle. Ensiksi juoksimme metsään kokoamaan hieman tikkuja ja puita saadaksemme tulen takkaan.

Miten komean roihun saimmekaan lieteen — kahvi kiehui niin, että pannun hattu hyppi, ja kauas pihalle levisi sen tuoksu.

Oven edessä olevalla porraspaadella söimme aamiaisemme aamuauringon loisteessa.

— Emme lähde tänään, — sanoin minä.

— Emme, voimmehan jäädä tänne vielä toiseksi yöksi, — suostui Susanna.

— Niin, täällähän saatamme nyt nukkua — sanoi Dorthe; — minusta melkein tuntuu kuin tupa olisi tänään kauniimpi.

— Jospa meillä vain olisi hieman kahvikermaa, — sanoi Susanna.

Ensiksi oli melko joukko tavaroita järjestettävänä — minä en voi kärsiä sitä, että kaikki viereksii sikin sokin.

Sitten meidän piti mennä pappilaan ilmoittamaan korkeata tuloamme. Panimme kuusenoksan lukoksi Aaste-tuvan säppiin ja läksimme liikkeelle.

Miten ihmeellinen olikaan tuo metsän läpi vievä polku! Ilma oli hopeankirkas ja kuitenkin täynnä kuusentuoksua — kimalaiset pörisivät, kärpäset surisivat ja hyttyset lauloivat aukeammalla, missä kasvoi metsätähteä ja puolukanvartta. Sitten vaelsimme jälleen tuuheiden kuusien alitse mehevänvihreää sammalikkoa, jossa vain pienen pienet päivänpilkkeet väikkyivät.

Alempana mäellä yksinäinen, kumea lehmänkellon kilahdus.

— Kuulitteko? sanoi Dorthe pysähtyen — täällä on lehmiä —

Monet rohkaisut, ennenkuin häntä sai eteenpäin.

Sitten alkoi koivua ja leppää ja pähkinämetsikköä. Ja tuolla oli käkikin.

— Hs — kuunnelkaa — kuinka monta vuotta naimatonna käyn —

Käki kukkui kaksikymmentäviisi kertaa — voi, miten me nauroimme!

Dorthe livertää nauraessaan.

Kas, Siinähän oli pappila. Suuri ja autio, eikä erikoisen kaunis. Monta ikkunaa ilman verhoja.

Autiota ja hiljaista myöskin päivänpaisteisella, tyhjällä pihalla.

Siltä ei ainakaan näytä minun pappilassani, kun tulen papinrouvaksi, sen tiedän.

Minulla ei muutoin olisi mitään vastaan tulla papinrouvaksi juuri tähän seutuun — kuka silloin olisi pappi — niin, sitä en sanoisi, vaikka polttaisitte minut elävältä.

Tuolla tuli varmaankin pastori — pitkä ja laiha — hän näytti siltä kuin olisi ollut valkaistavana — hänen partansa ei ollut ajeltu, sen vuoksi hän siveli koko ajan leukaansa.

— Kas niin, vai te sitä asutte Aaste-tuvassa — niin, niin — se on kai vaihtelua — niin, siellä ylhäällä on kaunista — (hän siveli leukaansa) — tämä on rauhallista seutua — saatatte huoleti asua siellä —

— Puhuimme kaupungissa teidän tyttärenne keralla —

— Vai niin — niin, niinhän te teitte — niin, hänhän tahtoi kaupunkiin — minähän elelen täällä yksin — vaimoni kuoli kolme vuotta sitten —

— Täällä on kaunista, — sanoin minä.

— Niin, kun on päässyt rauhaan — mutta nuorisolle kenties liian hiljaista — en tiedä — minun tyttäreni kaipasi aina pois — niin, niin —

— Minusta häntä on sääli, — sanoin minä noustessamme jälleen ylämäkeä; — näittekö miten repaleiset hänen paidanhihansa olivat ranteista? Jos minulla olisi noin kalpea isä, joka paidanhihat repaleina yksin istuisi autiossa pappilassa, niin minä en matkustaisi hänen luotaan — tekisittekö te sen?

— Huh, — sanoi Susanna, — ymmärrän niin hyvin, että hän matkusti — hänhän on nuori, ja hänenhän tulee elää omaa elämäänsä —

— Minä en saata ajatella, että minun isäni noin kulkisi yksin pappilassa, — sanoi Dorthe; — olen sydämeni pohjasta iloinen, että hän on kaupungissa, konttorissa —

— Niin, mutta jos hän —

— Niin, juuri sitä en voi ajatella, — nauroi Dorthe.

Illalla laulurastas liversi niin että me aivan hiljaa istuimme porraskivellä kuunnellen.

— Tuolla on taas yksi — siu — siu —

Ja vielä kauempana mäessä — siu — siu.

Ja aurinko kylvi kultiaan pitkinä valoviiruina tuntureille.

— Kuulkaa, me jäämme tänne, — sanoin minä, — emmekä matkusta.

— Niin, luonnollisesti me jäämme tänne, — sanoi Susanna.

— Täällä on niin sanoin selittämätöntä, — sanoi Dorthe.

Ainoastaan pieni oven haka oli salpana, mikä eroitti meidät suuren suuresta, pimeästä metsästä, mutta meille ei tosiaankaan jäänyt aikaa ajatella sitä.

Sillä pantuamme nukkumaan täytyi meidän ensin kuunnella laulurastasta — oli kuin se olisi ollut aivan seinän takana.

Ja sitten me heti nukuimme, kaikki kolme.

IV.

Täsmälleen kolmantena päivänä tapahtui tuo hirveän hauska ja ihmeellinen.

Nyt saatte kuulla.

Olimme päättäneet nousta mäelle, vielä korkeammalle, aina huipuille asti — sieltä meidän täytyi nähdä kauas ja kaukaistakin kauemmaksi.

Tie oli täynnä vanhoja, tummanruskeita viime vuoden havuja. Se oli jyrkkä, me lipesimme ja ilakoimme, ja aurinko paistoi.

Äkkiä näimme hieman korkeammalla hienoa savua, joka nousi keskeltä tietä. Me pysähdyimme.

— Mitä ihmettä, siellä savuaa jokin —

Sininen sauhu kiemurteli ylös hienoina renkaina.

— Meidän täytyy katsoa mitä se on, — sanoin minä.

— Ei, — sanoi Dorthe pidättäen minua, — emme mene sinne ylös — saattaahan tapahtua, että siellä on pommi —

— Hah, hah, miten mieletön olet — pommi — kuka panisi pommin sinne —

— Kenties se on maanjäristyksen alku, — sanoi Dorthe jälleen.

Savu nousi yhä ja minusta se näytti taajenevan.

— Ei, meidän täytyy mennä katsomaan mitä se on, — sanoin minä.

Dorthe ei tahtonut tulla mukaan, vaan seisoi kauan paikoillaan tuijottaen kauhistuneena ylös. Susanna ja minä lähestyimme varovasti.

— Taivas varjelkoon, sehän on palava sikarinpätkä, — huudahdin.

Sikari, palava sikari! Silloinhan täällä täytyi olla jotakin miesväkeä lähistöllä.

Sillä oli myöskin kauhean hieno tuoksu. Mutta tuli oli jo tarttunut männynneulasiin, ja hetkisen kuluttua siitä olisi virinnyt oikea kulovalkea.

Tallasimme ja sammutimme sen ja vaivuimme mietteisiin tämän ihmeellisen tapauksen johdosta, että keskellä yksinäistä metsää oli palava sikari.

Jos tuo salaperäinen mies olisi kulkenut tietä, jota olimme tulleet, niin olisimmehan tavanneet hänet.

— Käännymmekö takaisin? — sanoi Dorthe.

— Emme käännykään, — sanoimme sekä Susanna että minä.

Ylös päin vei matkamme jälleen. Mutta äkkiä näin kaksi kengänanturaa pienellä pengermällä. Ne olivat hiljaa, liikkumatta. Kengät olivat ruskeat, komeat. Jatkoimme sanaakaan sanomatta hiljaa kulkuamme.

Tultuamme pengermän korkeudelle, näimme vaaleat sukat ja polvihousut — siinä loikoi mustikanvarsissa nuori, valkopukuinen herra kädet niskan alla, olkihattu otsalla, mutta hatunlieren alta loisti meitä vastaan kapeat silmäraot.

— Tuossa lepää valkopukuinen herra, emme ole näkevinämmekään, — kuiskasin minä.

— Uh, kääntykäämme takaisin, hän on varmaankin hullu, — kuiskasi Dorthe.

— Se ei käy päinsä, — kuiskasin minä vastaan.

Astuimme edelleen pari askelta. Samassa mustikanvarsissa loikova herra kavahti pystyyn ja otti päästään hattunsa:

— I beg your pardon —

Taivas, se oli englantilainen! Nuori hän oli myöskin ja melkein miellyttävä. Musta sileä tukka, pähkinänruskeat, keltaiselle vivahtavat silmät — hän hymyili —

Jäimme kaikki seisomaan kuin naulitut. Hän lateli koko joukon sanoja — ymmärsin noin kolmannen osan, vaikkakin olin keskikoulututkinnossa saanut englannissa "tyydyttävän". Toisetkaan eivät paljoa käsittäneet, sen kyllä huomasin.

Hän katsoi meihin kysyen, me emme sanoneet mitään — silloin hän hymyili vielä enemmän.

— Minä puhu hyvin vähä norja —

— Ja me hyvin vähän englantia, — sanoin minä.

— Pelästyikö my ladies minu? — sanoi hän hilpeä välke noissa pähkinänruskeissa.

— Emme suinkaan, — vastasimme kaikki yhteen ääneen.

— Te varmaankin olitte heittänyt pois sikarin, — sanoin minä. — Olitte vähällä polttaa metsän — se oli jo tulessa alempana tien kohdalla.

— Minä ei ajatellu — minä hyvin onneton —

— Me sammutimme sen, — sanoi Dorthe.

Hän kääntyi Dortheen ja hymyili vielä enemmän.

— Minä kiittä paljo —

Susanna sanoi sitten, ja se olikin aivan totta, että hän kiitti ainoastaan Dorthea, ja toinen otti vastaan, vaikka hän oli koko ajan vain seisonut huutaen, että siellä oli pommi ja että meidän tuli varoa.

— Minä ilon hämmästy kohdata nuoret ladies täällä hyvin yksinäne, — sanoi hän vieläkin enemmän hymyten.

— Asumme eräässä täällä lähellä olevassa tuvassa, — sanoi Dorthe.

— Minä myös asu tupa tuolla ylhäl — ja isä ja minä pyytä paljo lohi —

— Missä siellä? — kysyi Dorthe.

— Vähä tätä tietä —

— Eikö teistä ole hauska asua tuvassa? — kysyin minä.

— Ei — minu kauhea ikävä — mutta ei nyt enä — hän hymyili jälleen.

Mitäpä enää olisimme saattaneet sanoa tahi tehdä. Hän ei näyttänyt aikovan mennä matkoihinsa, eikä meilläkään luonnollisesti ollut halua lähteä.

— Me kai jatkamme matkaamme, — sanoin minä vihdoin — sillä niin kai minun oli sanottava, arvelin minä.

— Saako minä tulla teidän muka — minu täyty saada tulla teidän muka — minu kauhe ikävä.

— Tiedätkö kenen näköinen hän on? — kuiskasi Susanna; — kreivi Danilon —

— Juuri niin, — kuiskasin minä vastaan — ihme, että on eläviäkin sellaisia ihmisiä.

— Me aiomme mennä näköalaa katsomaan, — sanoi Dorthe hymyillen.

— Minä seura kaikkeen, — sanoi hän.

Sitten me kuljimme edelleen. Mitä perinpohjaisin seikkailu, näettekös, tahi uni!

— Nyt Jim olla taas hyvä onni, — sanoi hän nauraen ja löi rintaansa; — minä aina olla hyvä onni — kaikessa —

— Hah, hah, haa — me nauroimme kaikki kolme. Mutta me emme sanoneet, että meillä oli ollut onni.

— Eikö metsä ole ihana? — sanoi Susanna hänelle.

— Mutta ei yksin — nyt se olla hyvin ihana — näin ihana ei pitkä aika —

Silloin me jälleen nauroimme.

— Oletteko ollut kauan täällä? — sanoi Dorthe.

— Ikuisesti — viisi — ei, kuusi päivä. — Oh, miten nuo pähkinänruskeat, keltaiset silmät hymyilivät!

— Me olemme olleet täällä kolme päivää, — sanoi Dorthe.

— Niin moni päivä mennyt multa hukka —

Miten hirveän herttainen hän olikaan! Hän tahtoi auttaa meitä kaikkia samalla kertaa mäkeä ylös.

— Ah, minu piti olla kolme käsi, — nauroi hän.

— Me selviydymme erinomaisesti omin neuvoin, — sanoin minä.

— Ei, — nauroi Dorthe, — minä tahdon mielelläni apua.

Ja miten viehättävästi hän tarttuikaan meitä jokaista käteen ja veti meidät ylös.

Ajattelin mielessäni: — Sinä olet loordi — sinä olet ehdottomasti loordi.

Ajatelkaapa sitten mitä suloisinta kesäpäivää — vanamon tuoksu huumaa, auringonsäteet luovat hohtoaan punasenruskeihin mäntyihin ja vihreisiin, tuoksuviin mättäisiin ja mustikanvarsiin —

En osaa kuvata, miten kaikki todellisuudessa oli — se on elettävä.

Me kuljimme luonnollisesti harhaan, emmehän tunteneet tietä — emmekähän me sitä niin paljoa tarkanneetkaan. Emme löytäneet mitään näköalapaikkaa.

— Mutta kuinka löydämme jälleen tupamme? — sanoi Susanna äkkiä.

— Minä tule muka, — lupasi hän. Aivan varmana siitä, että me empimättä löytäisimme, jos hän vain tulisi mukaan.

— Minä kulke hyvin mielellä koko päivän teidä kera, — sanoi hän jälleen.

Niin, niinpä muuten mekin. Mutta meidänhän täytyi takaisin kotiin.

— Me laitamme päivällistä, — sanoin minä.

— Minä oike hyvin paista pihvi, — sanoi hän, — ja hyvä putinki osa laitta — minä seura teitä laitta putinki.

Ah — mistäpä me laittaisimme vanukasta! Meillä piti olla lihapallero-säilykkeitä, ei hituistakaan muuta. Hän tahtoi välttämättä seurata meitä takaisin.

— Voitteko sitten olla poissa isänne luota, — sanoin minä, — eikö hän tule teistä levottomaksi?

— Minu isä ajattele vain lohi, — sanoi hän ja hymyili niin säteilevästi. — Minun isä seiso koko päivä, — (hän matki vanhaa, jäykkää herraa, joka seisoo liikkumatonna onkivapa kädessään) — hän ei ajattele nyt minu — vasta kuin ilta tule.

Hän aikoi varmaankin jäädä luoksemme koko päiväksi!

Oh!

En tiedä mistä johtuu, että minun, vaikka olenkin nuorin, pitää aina olla järkevin. Minä ajattelin heti ruokaa — josta toiset varmaankaan eivät uneksineetkaan.

Kyllin siitä — hän seurasi meitä — edestakaisin me kuljimme, ristiin rastiin — mahdoton oli löytää tietä. Dorthe, ihmeellistä kyllä, ei pelännyt ollenkaan, niin pelkurimainen kuin olikin ollut ennen.

— Entä jos me joudummekin aivan harhaan ja saamme nukkua yömme metsässä, — sanoi Susanna äkkiä.

— Silloin minä nukku maassa, — sanoi hän säteilevänä, — ja my ladies laske päänsä minun päälle — minä hyvin hyvä tyyny —

Nauroimme koko ajan. Odottamatta tulimme tielle, suunnilleen siihen, missä olimme tavanneet hänet. Silloinhan ei ollut mitään hätää, me juoksimme kilpaa tupaan.

Aaste-tupa oli viehättävä päivänpaisteessa, kuusenoksa säpissä lukkonaan.

— Eikö täällä ole kaunista? — sanoin minä.

— Minä luule, minä ole taivaassa, — sanoi hän.

Hän oli kauhea sanomaan kohteliaisuuksia, — mutta juuri se oli hirveän hauskaa.

Samaa kyytiä hän kokosi äkkiä tikkuja ja sai oivallisen valkean takkaan.

Säilykerasian, joka muutoin on niin kiusallinen, hän sai auki tuossa tuokiossa.

— Nyt minä laitta putinki, — sanoi hän.

— Meillä ei ole mitään, mistä laittaa, — sanoin minä.

— Ah, sitten me syö lihapallero, hyvä —

Katoimme pöydän tuvan siimekseen, vilpoisaan paikkaan, missä ruoho oli sanomattoman raitista. Hän kilisti meidän kanssamme jääkylmää purovettä teekupissa.

— Minä kiittä teitä ja pyydä kauniisti — saanko tulla taas?

— Saatte, saatte, saatte, — huusimme me kaikki kolme. Ja Dorthe lisäsi: — Tulkaa huomenna —

Silloin vieras kilisti kuppiaan hänen kanssaan yksin. Ja Dorthe säteili.

Sitten me keitimme väkevää kahvia, sillä sitä me osasimme, ja lepäsimme mäellä vihreässä ruohostossa.

Vieras kantoi vettä purosta, monta ämpäriä, ja tahtoi välttämättä huuhtoa astiat. Mutta sitä me emme sallineet. Ei, emme millään muotoa.

Vasta auringon ollessa lähellä sinisiä tuntureita etäällä lännessä ja heittäessä pitkän pitkiä, kultaisia säteitään metsiin ja tuntureille, hän nousi:

— Hyvin kova elä, — sanoi hän, ja pähkinänruskeat silmät hymyilivät meihin, — nyt Jim täyty mennä — minä kiittä kaunis, kaunis päivästä —

Hän kumarsi miellyttävästi meille kaikille kolmelle — kumarrus kullekin — ja hän oli jo kaukana pihalla, mutta saapui juosten takaisin.

— Minä paljon tyhmä täällä, — sanoi hän lyöden otsaansa — minä ei sanonut minu nimi. — I beg your pardon — mr. Burns — Jim Burns, my ladies.

Jälleen kolme aivan hullaannuttavaa kumarrusta — sitten hän meni.

Seisoimme paikoillamme katsellen toisiimme. — Oletteko nähneet mitään viehättävämpää? — sanoin minä.

— Ja niin hienoa! — Susanna sanoi.

— Jollei hän vain olisi lumottu prinssi, — sanoi Dorthe.

— Sepä olisi erinomaista, — sanoin minä.

— Ei, uh, eihän, — sanoi Dorthe katsellen pitkälle kaukaisuuteen.

Emme saattaneet nukkua sinä yönä, puhuimme vain koko ajan hänestä.

Emmekä ajatelleet rahtuakaan, että meidän ja suuren avaran metsän välillä oli ainoastaan pieni irtonainen ovenripa.

V.

Seuraavana päivänä satoi vettä virtanaan. Mikä olisikaan korvannut sellaisen pettymyksen! Ei ainoastaan sateen vuoksi eikä siksi että meidän täytyi istua sisällä harmaassa tuvassa koko Luojan pitkä päivä, vaan enin siksi, että nyt oli mahdoton odottaa mr. Burnsin saapumista. Tosin hän ei ollut nimenomaan sanonut saapuvansa tänään, — ja olihan itse asiassa kauhean epävarmaa, saapuisiko hän ja milloin, mutta joka tapauksessa me odotimme —

Se oli viimeinen asia, mistä olimme ennen nukkumistamme puhuneet — ja sitten me heräsimme rankkasateeseen.

Täällä ei yleensä satanut niin kauniisti ja hiljaa kuin kaupungissa. Kaukana siitä — tuli pitkiä vesisateita, jotka ponnahtivat takaisin mäenrinteestä. Ja kaikkien tunturien päällä ja ympärillä riippui harmaita pilvikuontaloita. Niin, emme nähneet silloin vilahdukseltakaan mitään tunturia.

Jos sytytimme valkean takkaan, niin savu tuli sisään. Ja jos panimme oven auki, niin lattia tuli likomäräksi. Hu-uu-uu!

Nyt oltiin kymmenen ajoissa aamupäivällä — mitä ihmettä me tekisimme kymmeneen illalla?

Kaksitoista loppumatonta tuntia! Se tuntui vielä lohduttomammalta sen vuoksi, että olimme tavanneet mr. Burnsin edellisenä päivänä.

Vihdoin meille sananmukaisesti ei jäänyt muuta tehtävää kuin lojahtaa sänkyyn ja ruveta lukemaan.

Ovi oli auki, muutoin olisi sisällä ollut aivan pimeä. Näimme ovenraosta ainoastaan likomärän kynnyskiven, palan mehevää, vihreää ruohoa ja sateen, joka pitkinä juomuina virtasi katonräystäältä.

— Haluaisin tietää, mitä mr. Burns tekee tänään, — sanoi Dorthe.

— Hän tekee kai samaa kuin mekin, — sanoi Susanna juuri kun oli päässyt kirjaansa ahmimaan.

— Hän kalastaa luonnollisesti, — sanoin minä, — kalahan nykii sateessa.

— Miten hauskaa hänellä onkaan! Toista on meidän laitamme, — sanoi Dorthe jälleen, — uh, minulla ei ole enää halua lukea. Sellaisia silmiä kuin hänellä en ole koskaan ennen nähnyt — oletteko te?

— Ne ovat keltaiset, — sanoi Susanna.

— Ei, tiedätkös — väitti Dorthe.

— Kultaiset sitten, — ehdotti Susanna.

— Kultaisista silmistä en ole koskaan kuullut puhuttavan, — sanoi Dorthe jälleen miettien; — muuten, kyllä ne varmasti olivat kultaiset —

Silloin Susannakin heitti kirjan pois — minä olin tehnyt sen jo aikoja sitten. — Miten tottunut hän olikaan sanomaan kauniita asioita, sinä —

— Ah, niin, — huokasi Dorthe — mutta ajatteleppa, minä luulen, että hän tarkoittikin sitä.

Juuri kun hän oli sen sanonut, me kuulimme nopeita askelia ulkoa ruohikosta — ja siinä mr. Burns seisoi oven raossa!

Me kavahdimme pystyyn sängyistämme. — Ah, tekö se olette! Tällaisessa ilmassa — miten kiltisti teittekään, kun tulitte; taivas, miten kiltisti!

Tänään hän ei ollut valkoisissa, vaan kahvinruskea kiireestä kantapäähän — hänellä oli reppu ja polvihousut — ja koko hänen kasvonsa nauroivat.

— Onko my ladies odottaneet minua? —

— Emme — olemme — e-emme —

— Minä arveli aamu viipy kaua tänään, minä tahto juosta heti tänne — tuleko minä liian varhain?

Me nauroimme kaikki kolme. Emme sanoneet, että olimme odottaneet häntä, sen kai voitte ymmärtää. Ah, emme suinkaan!

— Olemme lepäilleet ja lukeneet, — sanoin minä.

— Te ole hyvin onnelline, kun jaksa luke — minä ei jaksa lukemine tänä — minä tahto juosta tänne tuoda putinkijauho —

Ja hän purki vinhaa vauhtia repusta laatikoita, joissa oli vanukasjauhoja, ananas- ja mansikkarasioita ja monenmoista muuta.

— Eilen minä my ladies vieras — saako minä tänä laitta päivälline — säteilevin silmin hän katseli meitä.

Niin, hän sai armollisen luvan: — Ah, minä teke erinomaine — istu rauha kaikki — minä hoita kaikki —

Äkkiä hän pysähtyi: — Mutta minä ei tiedä my ladies nimi — minu isä kysy nimi — minä sano: ei tiedä — minä sano: oli kolme haltia, minä satumaassa koko päivä —

Me lausuimme nimemme, ja hän solkkasi kauheasti koettaessaan niitä lausua, ja viehättävästi samalla kertaa.

— Minu isä kysy, tahtoko my ladies tehdä meille se kunnia syödä meidän kera lunch huomen?

Kiitos, kauhean mieluisasti luonnollisesti. Uh, Dorthe ja minä punastuimme hieman ilosta — Susanna on niin onnellinen, ettei hän milloinkaan punastu, hän.

— Minä tulla tänne ja seurata my ladies ja seurata takaisin, — sanoi Jim.

Tuhannet kiitokset —

Millainen päivä harmaassa tuvassa sateen vihmoessa vettä lattialle — meidänhän täytyi saada ilmaa. Me lauloimme kaikki laulut mitä taisimme ja tanssimme hänen kanssaan vuorotellen kaikki kolme.

Hän oli lumoava poika — hän jonka tukka oli musta ja sileä, silmät pähkinänruskeat ja hampaat tasaiset ja valkoiset.

Miten hän hymyili! Kaikki mitä hän teki, oli muuten niin ihmeellistä ja omituista — vaikka hän vain avasi pullon korkin tahi otti ampiaisen hengiltä, niin hän teki sen eri lailla kuin toiset.

Vihdoin, sateen lopultakin hieman tauottua, hän istui kynnykselle, jalat ristissä laulaen hauskoja neekerilauluja ja opettaen meitä niitä kertaamaan.

Me lauloimme harmaassa, vanhassa tuvassa: Ha li a ha — ha li a ha —

— Minä en milloinka elänyt sellaine elämä kuin täällä, — sanoi hän, — minä en milloinka luullut, että tupa saatta olla niin suloine — hali — a ha — ha li a ha — mutta minä luule, että my ladies tarvitse palvelija — minä ole my ladies palvelija.

Ooh, miten me nauroimme! Itse asiassa me nauroimme lakkaamatta koko tuon pitkän, harmaan sadepäivän.

— Nyt saatte nähdä meidän vierashuoneemme — sanoin minä. Juoksimme yhtä kyytiä kostean heinikon läpi navettaan ja kapusimme ylisille.

Kerroimme hänelle nukkuneemme siellä ensimäisen yön ja näytimme, miten olimme vetäneet tikapuut jälkeemme. Hän, ihmeellistä kyllä, ei nauranut, vaan tuli vakavaksi.

— Minä ei pidä, että my ladies nukku täällä, — sanoi hän — minä pidä hyvin vähä siitä — minä nukku täällä mainiosti — mutta my ladies ei sopi nukku sellaine paikka.

Hän läksi vasta sitten kun iltatuuli alkoi metsässä suhista ja tunturien varjot tummenivat.

Me puhuimme luonnollisesti koko ajan hänestä. Me sanoimme ainoastaan "hän". Oli kuin hänen tultuaan muita herroja ei enää olisi ollutkaan maailmassa.

— Ulkona maailmassa mahtaa olla ihanaa, — sanoi Susanna, — jos se on täynnä hänen kaltaisiaan herroja.

— Oh, ei ole olemassa toista hänen kaltaistaan, — sanoi Dorthe.

Ajatelkaa, että illalla meidän laskettuamme levolle tapahtui se kumma, että Susanna ja Dorthe riitaantuivat. He nukkuivat yhdessä alasängyssä, minä yksin ylemmässä.

— Uh, — kuulin Susannan sanovan — sinä otat aivan liian paljon tilaa — minä olen täällä aivan kuin pieni viiva seinän vieressä — muutappa itseäsi hieman, muoriseni —

— Ei, tiedätkös, — sanoi Dorthe — minähän olen aivan sängyn reunalla.

— Etpä suinkaan — ja sitten sinä olet niin kauhean kuuma — uh — aivan kuin uuni — uh — minä en siedä tätä, minä —

He torailivat hetkisen.

— Dorthehan voi nukkua täällä ylhäällä, — minä sanoin.

Dorthe kapusi ylös luokseni, ja me teimme olomme mukavaksi.

— Ei, millaista elämää te pidättekään, — sanoi Susanna jälleen — minä en siedä sitä, että Dorthe on aivan pääni päällä — hänhän ei nuku hiljaa hetkistäkään — kaikellahan pitää kuitenkin olla rajansa.

— Miten ilkeä sinä olet, — sanoi Dorthe.

— Entä sinä, — sanoi Susanna.

Töytäsin Dorthea, jotta hän olisi hiljaa. Pitkä hiljaisuus.

— Näittekö miten viehättävä nenäliina hänellä oli? — sanoi Dorthe keskellä hiljaisuutta.

— Nyt hän minusta jo saisi olla rauhassa, raukka — jutuilta, — kuului alasängystä.

Dorthe ja minä tyrkkäsimme toisiamme, — mikähän Susannalla oli?

VI.

Svartlie, missä vanha mr. Burns oli vuokrannut joen kalastusvedeksi, oli omituinen, autiomainen paikka. Se oli tunnin matkan päässä tahi etäämpänä Aaste-tuvasta. Ensin rinnettä ylös ja sitten jälleen alas toiselle puolelle, missä virta vaahtosi pikku koskina, jääkylmänä ja mustana. Väliin se vieri ahtaissa solissa pystysuorien tunturiseinämien lomitse — se näytti aivan kamalalta. Metsä oli äsken hakattu, vain tuoreet, valkoiset juurenkaunot olivat jääneet jäljelle paljaina törröttämään.

Ei ollut ollenkaan ihme, että Jim Burns mieluummin halusi olla meidän luonamme Aaste-tuvassa, joka kohosi niin valoisana ja vapaana laakson yläpuolella.

Sydämemme jyskytti, kun meidän piti mennä vieraisille mr. Burnsin luokse. Susanna oli muuten aamullakin ollut ilkeä Dorthelle.

— Otatko todellakin päällesi kauneimman hameesi, mikä sinulla on? — sanoi hän toiselle.

Pikku Dorthe katsoi häneen ruskeilla samettisilmillään:

— Otan, sillä kaikki sanovat, että tämä tummanpunainen soveltuu minulle paraiten.

— Ja sen sinä tahdot turmella metsässä, tuollaisella retkellä — sanoi Susanna jälleen.

— En ole koskaan ennen ollut puolisella englantilaisen luona, — sanoi Dorthe, — siksi tahdon mielelläni olla hieno.

— Hui hai — sanoi Susanna — siihen tarkoitukseen pitäisin itseäni ja hamettani liian hyvinä.

Luonnollisesti oli Dorthella joka tapauksessa päällään tummanpunainen — Susannalla ja minulla oli valkoiset hameet — me olimme kauhean hienoja kaikkityyni.

Talo, minkä mr. Burns oli vuokrannut, ei ollut sellainen, jota minä sanoisin viehättäväksi. Se oli melko suuri, äsken rakennettu, lautaseinät olivat maalaamattomat; aivan seinien vieressä olevat suuret kuuset pimittivät ikkunat.

Miten olikaan — nyt me juuri teimme tuloamme. Olihan Jim ollut meitä noutamassa.

Talon siimespuolella oli kaksi korituolia, vaippa ja koripöytä enkä tiedäkään mitä kaikkea. Vanhahko, harmaapukuinen herra tuli ovesta. Me astuimme ylös tervehtiäksemme — pikku Dorthe on niin miellyttävä, milloin hänen on tervehdittävä. Hän ikäänkuin valmistaikse siihen niin kauan ja tekee sen niin juhlallisesti. Huomasin, että hänen kasvoissaan jo oli tervehdysilme. Susanna venytti alahuultaan ja näytti ylpeältä. Minä hätäilin kauheasti.

Mutta ei — Jim ei ollenkaan esitellyt vanhempaa herraa — sanoi vain hänelle jotakin englanniksi — harmaapukuinen teki täyskäännöksen ja meni jälleen sisälle.

— Oliko se teidän isänne? — sanoin minä kummastuneena Jimille.

— Hah hah haa, — nauroi hän — se on Butler, meidän palvelijamme.

Minua rupesi yhä enemmän ahdistamaan. Hieno, harmaapukuinen mies heidän palvelijansa!

— Eikö teitä ujostuta? — kuiskasin minä toisille.

— Kauheasti, — sanoi Dorthe — minä olen siinä määrin —

— Mitäpä me ujostelisimme? — sanoi Susanna keikauttaen niskaansa — meidäthän on kutsuttu tänne.

Butler saapui tuoleineen, ja me istuuduimme niihin kaikki kolme kädet sylissä odottaen.

— Minu isä tule pian, — sanoi Jim,

— Pitäkö my ladies talosta? — kysyi hän sitte.

— Kyllähän me —

— My ladies hauskempi tupa —

Niin — siinä kyllä olimme yhtä mieltä —

Tuossa tuli vihdoin vanha Burns talon takaa.

Valkoinen liinahattu, lasit vaaleansinisillä silmillä — enempää en kiireessä nähnyt.

— Isäni — mökin kolme ladies, — esitteli Jim.

Hän katsoi terävästi meihin, ensin Susannaan, sitten minuun ja sitten Dortheen. Antoi sitten kättä ja sanoi jotakin harmaaseen partaansa.

Dorthe oli tervehtinyt sanomattoman juhlallisesti ja huolellisesti ikäänkuin olisi pelännyt, ettei tervehtinyt kyllin kauniisti. Hän näytti oikein keventyneeltä, kun se oli tehty.

— Minu isä hyvi iloine nähdä my ladies, — sanoi Jim.

Hän ei näyttänyt juuri ihastuneelta, mutta kenties hän oli kuitenkin.

— Istukaa, istukaa, — sanoi vanha mr. Burns; me istuuduimme jälleen hyvin juhlallisina kukin tuolillemme.

Hiljaisuus.

— Well — well, — sanoi vanha mies.

Tuossa Butler tuli ovelle kumartaen. Vanha mr. Burns tarjosi Susannalle käsivartensa. Susanna nousi tummanpunaisena aina tukanrajaan asti, ja laski valkoisen käsivartensa hänen harmaalleen.

Sitten Jim tarjosi minulle toisen käsivartensa ja Dorthelle toisen, ja me astuimme huoneeseen.

Ensiksi kapeaan, maalaamattomaan käytävään, sitten suureen, maalaamattomaan huoneeseen, missä oli katettu pöytä. Asetuimme sen ääreen.

Butler tarjosi. Me otimme lautasillemme hyvin säästäväisesti kaikki kolme. Pöydällä oli paljon hopeakalustoa. Minun täytyi ajatella, miten Jim eusimäisenä päivänä söi meidän luonamme lihapalleroita haljenneelta lautaselta. Ukko puhui jälleen partaansa.

— Minu isä kysy, — sanoi Jim — asuko my ladies mielellä tuvassa, — hän hymyili meille.

— Erinomaisen, — sanoimme me. Jälleen vanhus solkkasi jotakin.

— Minu isä kysy, asuko nuoret ladies aina mökeissä täällä päin —

Minä punastuin, sen minä tunsin. Siunaa ja varjele! Kenties tuo vanha jörri piti sopimattomana, että asuimme yksin tuvassa.

— En tiedä, — sanoin minä, — olemme itse keksineet sen.

— Miksi? — kysyi vanha herra jälleen.

— Siksi ettei meillä ollut rahoja muulla tavalla päästä tuntureille, — sanoin minä. Arvelin, että oli hyvä sanoa suoraan.

Jim selitti asian isälleen.

— Eikö my ladies ole häiritty tuvassa? — kysyi ukko jälleen.

— Oh, ei suinkaan, — sanoimme kaikki yhteen ääneen.

— Well — well —

Butler tarjosi jälleen uutta lajia. Taivas — mitä kaikkea he söivätkään puoliseksi.

Jim ei ollut ollenkaan samankaltainen kuin Aaste-tuvassa, vaan juhlallinen ja ylen kohtelias isälleen.

— Isä kysy tahtoko my ladies lohi, jonka hän itse onki —

Me punastuimme jälleen ja kiitimme.

— Butler tuo sen teille, — sanoi vanha herra.

Siunaa ja varjele. Toisiko hieno Butler lohen — silloin olisi parempi, että me itse ottaisimme sen mukaamme.

Minä sanoin sen Jimille. Mutta hän pudisti vain päätään sanoen: — Ei, ei.

Jos englantilaisista tuntuu samalta kuin meistä tällä puolisella Svartliessa, niin minun täytyy sanoa, että heillä on murheellista ja ikävää.

Ainoastaan hienoa ja juhlallista ja paljon hopeaa ja takana vanha palvelija, joka laskee ruokapalat.

Susanna ja Dorthe vaikenivat kokonaan, vihdoin minäkään en sanonut mitään. Pelkästä hienoudesta söimme myöskin hyvin vähän — enkä minä luule senkään tehneen mitään vaikutusta, että me olimme koristaneet itsemme niin ihastuttaviksi.

Vihdoin ateria päättyi. Me kiitimme ruuasta, mutta vanha herra oli aivan jäykkä eikä sanonut mitään. Ja ulos me siirryimme samalla tavalla: Susanna ja ukko edellä, Dorthe ja minä ja Jim jäljessä.

Onneksi vanhus meni matkoihinsa lepäämään.

Äkkiä Jim tuli jälleen kaltaisekseen, käski Butlerin tuoda kaksi lepotuolia lisää, ja sitten hän saattoi meidät tuoleihimme, asettaen vaipan kunkin ylle. Ajatelkaapa, vaippa kesälämpimässä!

No niin, siinä me lepäsimme.

Jim lepäsi neljännessä tuolissa ja kujeili tapansa mukaan.

— Onko teidän isänne mielestä kummallista, että me asumme tuvassa yksin?

— Ei paljo kummalli — ei ollenkaan paljo kummalli —

— Niin, mutta vähän —

— Ei, ei — hän ei vaan siihen tottunut —

Susanna oli paljoa paremmalla tuulella, senjälkeen kun vanha herra Burns oli vienyt hänet pöytään.

Hetkisen kuluttua vanha hiilihanko seisoi jälleen edessämme.

— Minu isä kysy tahtoko my ladies kalasta —

— Ah, hirveän hauskaa, — me hyökkäsimme vaipoistamme kaikki kolme.

Millainen iltapäivä! Me koetimme kukin onkivapa kädessä pitää tasapainoa kosken roiskeen kostuttamilla kivillä, heitimme siimaa ja vedimme jälleen.

Jim auttoi meitä kaikkia, hyppi kuin orava virran kivillä — molskahti veteen, hyppäsi ylös jälleen — me nauroimme kaikelle —

Susanna oli asettunut paraalle kivelle: hän heitti ongensiimaansa hyvin arvokkaasti.

Keskellä pahinta koskea, jossa virta valkeana vaahtosi, seisoi vanha Burns onkivapa kädessään, liikkumatonna kuin muistopatsas.

Sinä päivänä minä ensi kerran kiinnitin huomioni siihen, että Jim oli aina siellä missä Dorthekin. Koreanpunaisessa hameessaan seisoi ruskea- ja samettisilmäinen tyttö hyvin pienellä kivellä. Mutta ettekö luule, että Jim mahtui samalle kivelle — kuulin melkoista alempana, halki virran pauhun, Dorthen kevyen, hauskan naurun.

Butler tuli rantaan ruokaa ja viiniä korissa. Oh — ajatelkaapa, hänellä oli samppanjaa!

Vanha mr. Burns oli saanut lohen ja tuli hieman hauskemmaksi. Jim nauroi.

— Minu isä sano, my ladies saa kukin lohi koti —

Kolme isoa lohta Aaste-tuvassa! Aivan mahdotonta — mutta tuhannet kiitokset yhdestä!

Jim kilisti samppanjassa: — Kiitos suuri, että minä saa tulla Aaste-tupa —

Ja vanha mr. Burns kilisti: — Terve tulemaan takaisin kalastamaan!

Ajatelkaapa! Hän melkein hymyili Dorthelle.

Se oli ainoastaan pienen pieni hymy, joka tuskin oli hymy ollenkaan, mutta se oli kuitenkin hänen silmissään.

— Well, well, — sanoi hän. Mutta mitä hän tarkoitti well'illään, siitä minulla ei ole aavistustakaan.

Sitten vaistoni sanoi minulle, että meidän piti kiittää — ja lähteä.

Jim ei pannut vastaan. Annoimme vanhalle herralle kättä ja kiitimme — Dorthe otti jäähyväiset yhtä kauniisti ja juurtajaksain kuin hän tervehtikin — muuan poika kantoi lohta jälkeemme, se ei siis kuitenkaan ollut Butler.

Jim saattoi meitä, ja sitten me läksimme metsäpolkua.

Jimin, paha kyllä, täytyi kääntyä takaisin meidän ollessamme puolivälissä; hänen näet tuli kello puoli kahdeksan mennä kotiin syömään isän kanssa päivällistä. Vielä pitkän matkan päästä hän hoilotti ja huusi metsäpolulta: — Minä tule huomena hyvi varhain.

Me huusimme vastaan: — Tulkaa, tulkaa —

Kotonahan he luulivat, että me tapaisimme metsässä vain lurjuksia — ja nyt me olimme syöneet murkinan loordin luona — tahi ainakin melkein loordin.

Menimme aikaisin levolle. Viimeinen mitä kuulin, oli Dorthen pakina:

— Vanhuskin oli miellyttävä —

VII.

Kavahdin pystyyn unesta. Ovella oli varmaan joku! Kuuntelin jännityksessä — säppiä kiskaistiin kovasti —

Oli kaiketikin keskiyö. Tuvassa hämärää. Ikkunasta himmeä hohde harmaalle lattialle.

Jälleen nykäistiin ovea —

Hyvä Jumala — mitä tämä oli! Herätin toiset.

— Hs — hs — ovella on joku — miten me pelkäsimmekään, kuuntelimme suu auki kaikki kolme —

Jälleen valtava oven nykäisy — joku mutisi ja puheli.

— Meidän täytyy pukeutua, — kuiskasin minä, — meidän täytyy oikein pukeutua —

Voi, miten kätemme vapisivat. Oven kiskontaa, mutinaa ja torailua yöpimeässä —

Joku kulkea tassutteli tuvan ympäri — hetkisen kuluttua ikkuna himmeni — joku katsoi ruudusta — me sullouduimme kaikki sängyn nurkkaan.

— Jotakin kimalti ulkona — siellä raapaistiin tulitikkua, jota pidettiin ikkunan edessä, heikko, pieni liekki loisti ikkunanpielessä —

Olin nähnyt parrakkaat kasvot. — Oh, — siellä on kauhea maankiertäjä — kuiskasin minä.

Useampia tulitikkuja ei sytytetty, me kuppuroimme ääneti yhdessä mylläkässä löytääksemme vaatteitamme. Oh — miten kauheaa —

Seinän takaa kuului mutinaa ja ärhentelyä, oli kuin olisi siellä kiroiltu.

Hän oli jälleen ovella — minä hiivin sinne pitämään rivasta kiinni.

Ennenkuin olin ehtinyt lattian yli — koetin kulkea ylen hiljaa — heittäytyi joku ulkopuolelta kiivaasti ovea vasten — se lentää pamahti auki — suuri mies romahti kynnykseltä sisään.

Me kirkaisimme kaikki kolme — en ikinä ole siinä määrin pelännyt.

— Herranen aika, onko tiällä immeisii? — sanoi kummitus; hän oli kompuroinut jälleen ylös.

Hampaani kalisivat pelosta, en voinut virkkaa sanaakaan,

— Onko tiällä velehoja vai immeisii?

Seisoimme kaikki kolme yhdessä rysyssä sängyn ääressä.

— Minä kysyn onko tiällä ristittyjä immeisii?

— On, — sanoin minä vihdoin. Oli juuri kaunista seisoa siinä pimeässä todistamassa olevansa kristitty —

— Mittee tiällä sitte on — kuka sinn'oot — tahi työ — koko karja —?

— Me asumme täällä, — sain vaivoin sanotuksi.

— Asutta tiällä Uaste-tuvassa, vai niin — viime viikolla tämä ol' aivan tyhjä.

— Tulimme tänne muutamia päiviä sitten —

— Vain nii, no, minä ruppeen tänne makkoomaa.

Siunaa ja varjele!

— Ei taija teillä olla antoo minulle vähän kahvii?

Olihan — olihan, meillä oli kahvia.

— Minä sytytän uunii tulen, — suatta männä uuvellee makkoomaa.

Siunaa ja varjele!

Hän raapaisi tulen tikkuun ja alkoi myllätä takassa.

— Mistä työ sitte outta?

Sanoimme sen seisoessamme etäällä seinänvieressä.

— Outta kai työ kuullut huastettavan Mualiman Matista? Minnuu sillä meinataa —

— Ei olla.

— Vai ette työ oo kuullut huastettavan Mualiman Matista? — Hän näytti ylen hämmästyneeltä ja tuli aivan meidän luoksemme.

Me sullouduimme yhä enemmän yhteen.

— Tämän kylän kaikkiin paras kalastaja.

— Olemme tulleet äsken, — sanoin minä; saattoihan helposti tapahtua, että hän suuttuisi siitä, ettemme häntä tunteneet.

— Minä meinasin, jotta eiköhän tuota Mualiman Mattii tunnettane muuvallahhii —

— Niin, kyllähän hänet tunnetaan, — sanoin minä.

— Mut työ että minnuu tuntena — likat.

Miten me pelkäsimme! — Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan kaikkein vaarallisimpia.

Nyt, tulen palaessa takassa me näimme, että hän oli vanha mies, jolla oli keltainen ja harmaa parta, ja pitkä tukka ja suippulakki.

— No tuokeehan sitte kahvi.

Uskalsimme astua esiin ja annoimme hänelle kahvipussin.

— Nepä vasta likkoja ne — kun on kahviihii, — sanoi hän ja pani kahvit pannuun.

— Ruvetkoo työ makkoomaa, — lisäsi hän — minä sammutan tulen, kun se on valamista — minä makkoon tässä uunin vieressä lattiilla —

Ajatelkaapa! Me hiivimme sänkyymme, kaikki kolme samaan sänkyyn — lepäsimme tuijottaen häntä, hänen istuessaan tulen loimussa ja pistäessään tupakkaa pikku nysäänsä.

— Ihanhan minnuu naurattaa — hän kääntyi meihin — minä kun ihan luulin, jotta tiäl' ol' kummituksii — vaik' oon näin vanaha mies —

— Oletko ennen nähnyt kummituksia? — kysyin minä. Minun täytyi puhua, toiset eivät tikahtaneetkaan.

— Enköpähän nuita lie nähny, mut ne nyt on semmosii asijoita, joista ei huastella kovasti —

En uskaltanut kysyä enempää, koska hän ei tahtonut puhua niistä ääneensä.

— Minun piti männä kallaa Vartliijaa uamupuhteessa, sentähehän minä meinasin ensin muata hieman tiällä Uaste-tuvassa — ja sitte lähtee pohjosee päin —

Säikähdys alkoi asettua — hän ei ollut mikään pelättävä.

— Svartliessa on nyt eräs englantilainen kalastamassa, — sanoin minä.

Asia kiinnitti suuresti hänen mieltään, ja hän tuli aivan sängyn viereen.

— Niin, niinhän min' oon kuullu sanottavan, — sanoi hän; — mikähän mies se oikeestaa on?

— Saimme häneltä tänään lohen.

— Elähän, likka — missees se lohi on?

— Se on ruohikossa oven takana.

Hän meni ulos aamukoitteessa, tarkasti lohta — ja pitkäksi aikaa hän jäi pois. Mitä ihmettä hän nyt teki!

— Oilhan tuo aika otus — sanoi hän tullessaan jälleen sisään — mut sinun ois pitänä puhkasta se eilis-iltana — minä puhkasin sen samalla, kun se nyt sillä tavalla passas'.

Hän oli kaiketikin kiltti! Ajatelkaapa, hän oli varmasti kiltti!

Hän sulki jälleen oven ja istuutui takan ääreen tupakoimaan, — pian koko tupa oli täynnä kitkerää savua. Dorthe kuiski hiljaa.

— Ettäkös työ makkookkaa, likat — sanoi hän ja luimuili meihin.

— Kyllä me nukumme, — sanoin minä aivan hereilläni.

— Kohta tulloo uamu — on paras muata nyt, — sanoi hän laskeutuen pitkin pituuttaan lattialle. Päänsä alle hän laski repun, jota oli kantanut seljässään — eikä kestänyt viittä minuuttia ennenkuin hän kuorsasi.

Siinä me lepäsimme. Ulkona alkoi päivänkajastus kullata kaikkea.

Tupa oli mustanaan savua, ja Maailman Matti kuorsasi lattialla.

Me elämme monia ihmeellisiä tapahtumia, arvelin minä. Tänään me olemme syöneet murkinaa loordin luona ja juoneet samppanjaa — ja nyt me lepäämme täällä kuunnellen miten Maailman Matti kuorsaa ja saatamme tuskin hengittää tupakansavulta.

Mutta voisitteko uskoa — me nukuimme silti kaikki kolme samaan sänkyyn.

VIII.

Herättyämme seuraavana aamuna oli ovi auki, ja aurinko valoi kultaansa laajalti lattialle — kahvipannu kiehui poristen takassa.

Nousin ylös vuoteeltani: mitä ihmettä, keittääkö tämä merkillinen yövieras kahvia!

Toisetkin heräsivät. Siinäpä Maailman Matti tosiaankin seisoi ovella, sylissään kantamus oksia ja puita.

— Minä oon tuumina tätä asijoo, — sanoi hän, — työ tarviitta tiällä apulaisen; suotanhan minähii jiähä tänne —

Susanna, Dorthe ja minä katsoimme toisiimme; sitten meidän täytyi nauraa, ja sitten Maailman Mattikin nauroi, — hi hii — hi hii —

— Työ outta liijan hienoja tavallissee työhö' — ja kukas hakkee teille maitoo?

Niin, meillä ei ollut maitoa koko aikana, minkä olimme olleet täällä.

— Jopas nyt kummia kuuluu, — sanoi Maailman Matti, — minä mään kohta Opstattii ostamaa teille maitoo —

Hän oli päivänvalossa vielä pelottavamman näköinen kuin yöllä. Hänellä oli paksu, vanukkeinen parta, joka oli keskeltä harmaa ja poskilta korean keltainen. Niissä kohdissa, missä karvat eivät peittäneet hänen kasvojaan, kulki ryppyjä ristiin rastiin, ja kaikki rypyt olivat täynnä likaa. Muuten oli hänen päällään vanha, keltaisenharmaa nuttu, paikkoja täynnä — paikat oli pitkin pistoin ommeltu kiinni purjelangalla — ja paita oli liasta musta!

Mutta silmät olivat lempeät ja vaaleansiniset, ne tanssivat hänen nauraessaan. Itse asiassa minä en pelännyt häntä enää rahtuakaan.

— Haluamme kyllä että tuot maitoa, mutta silloin saat ensiksi peseytyä.

— Minä peseyvyin viime sunnuntaina, — sanoi hän, — niin jotta oonhan minä nyt jotennii puhas — mut suattas tuota nyt vähän hierasta.

Hän sai saippuan ja pyyhinliinan, ja me seurasimme alas purolle kaikki kolme.

Tuli oikein perinpohjainen pesu, kasvot olivat pelkkänä saippuavaahtona.

— Näin hienoo saippuuta ei oo milloinkaa ollu' minun nuamassan', — sanoi hän ja hieroi jälleen.

— Entäs korvat, Maailman Matti —

— Ei, korvija minä en pese, min' oon aina kuullu', jotta se suattaa olla vuarallista — vettä suattaa männä piähän vierästä kohti — ei, korvii minä en liikuta —

Korvistaan hän oli aivan järkähtämätön, niin että meidän täytyi tyytyä siihen.

— Käit likkautuu kohta uuvestaa, — sanoi hän, — niin että niit' ei kannata pestä —

Mutta kädetkin saivat yhtäkaikki pesunsa.

— Meillä ei ole varoja pitää ketään auttamassa itseämme, Maailman Matti, — sanoin minä, — saamme auttaa itseämme kaikessa.

— Tottapahan teillä on sitä kahvii välistä, likat — niin minä sitte makkoon navetan ylisillä ja laitan teille ruokoo —

— Mitä ruokaa osaat keittää, Maailman Matti?

— Potattii ja kahvii ja lohta ossoon keittee, ja sitte minä ostan puojista leipee ja Opstatista maitoo —

— Kuinka pitkä matka puotiin on?

— Sinne on peninkuluma, likat —

Meidän olisi kyllä hyvä pitää hänet, se on varma, se —

— Jos menet noutamaaan maitoa, niin saat kotiin tultuasi kahvia —

— Suattaahan tuota männä —

Hän sai sekä ämpärimme että rahat ja läksi metsään päin.

— Hän ei palaa, vaan pitää sekä sangot että rahat, sen tietää — sanoi Susanna.

— Kun ei vain joisi kerma-astiasta, — pelkäsi Dorthe.

— Näemmehän onko hänellä palatessaan kermaa parrassa, — sanoin minä.

Ah, miten me nauroimme. Olimme saaneet oikein korean ja siistin kyökkipiian!

Sitten me suoritimme aamupukeutumisemme puron varrella, kuusimetsän aamuraittiina suhistessa.

— Miten ihanaa meillä onkaan, — sanoin minä.

— Niin, ja nyt tulee pian Jim, — sanoi Dorthe.

Tuossa hän tulikin kukkakimppu napinreiässä.

Jim kulki melkein aina paljaspain. Me juoksimme häntä vastaan kertoen Maailman Matista ja kauheasta pelästymisestämme — puhuimme kaikki yhteen ääneen.

— Minä ei ymmärtä sanaka, — sanoi Jim katsoen toisesta toiseen pähkinänruskeilla silmillään.

— Sallikaa minun puhua yksin, — sanoin minä; — voinette uskoa, että me pelkäsimme — ajatelkaapa, että hän potkasi oven auki.

— Hän saa selkä, — sanoi Jim uhkaavasti.

— Mutta hän oli kiltti sitten, ajatelkaas, hän nukkui viime yön luonamme lattialla —

— Minä anta hänelle paljo selkä, — sanoi Jim kiihtyneenä.

— Mutta ajatelkaapa, hän perkasi lohen keskellä yötä, ja nyt hän on mennyt noutamaan maitoa —

— Minä jää häntä katso, — sanoi Jim, — minä pian näke, pitäkö hän saada selkä, vai ei.

Miten me nauroimmekaan! Jim on niin hullunkurinen, kun hänen pitäisi olla ankara.

— Maailman Matti sanoo tahtovansa jäädä tänne, — nauroi Dorthe, — hän näyttää olevan täällä hyvin mielellään.

— Häpytön mies, — sanoi Jim, — hän ei olla täällä, minä täällä, nukku heinäylisi, passa my ladies.

— Hän valmistaa meille päivällistä tänään, — nauroin minä, — teidän on välttämättä syötävä täällä.

— Minä — minä arvele, minä syä päivälline tänä my ladies luona, minä tahto näke kuka se maakulkija.

Kului melkoisen pitkä aika, mutta mitään Mattia ei tullut. Jim ja minä pesimme purossa lohen ja perunat ja teimme tulen takkaan.

— Ihana maa asu, — sanoi Jim — minä halu asu kaikki päivä täällä, ei kaipa mitä — mitä sano te, miss Dorothy —

— Missään ei ole milloinkaan ollut niin hauskaa kuin täällä, — sanoi pikku Dorthe, — sillä täällä on niin sanomattoman vapaata ja raitista.

Meillä oli niin kiire, ettemme huomanneet Matin seisovan ovella, täysi ämpäri kummassakin kädessä.

— Oletko saanut maitoa, Matti? — huusimme me — hänellä ei ollutkaan kermaa parrassaan —

— Ka minkäpästähen min' en suana rahalla maitoo — mut kukas tuo on? — Matti mulkoili epäluuloisena Jimiin.

— Hän on eräs, jonka tunnemme hyvin, — sanoi Dorthe.

— Mittee se tiällä tekköö?— Hah hah, — nauroimme Susanna ja minä. — kysyi Matti jälleen.

— Hän auttaa meitä — joka asiassa, — sanoi Dorthe.

— Työ että tarvihe mittää appuu, sillon kun teillä on Mualiman Matti.

— Niin, mutta sinähän tulit vasta viime yönä, — sanoin minä.

— No, sitte että ennee tarvihe —

Jim seisoi supisuorana tuijottaen Mattiin.

— Minä kuuli, te oli raaka viime yö — alkoi Jim.

— Mittee se sannoo? — sanoi Matti meille.

— Älkää sanoko mitään, — kuiskasin minä Jimille. — Hän on englantilainen, ymmärrättekö? — sanoin minä Matille.

— Vain nii, onko se nuita hiton enkelismannija — sano terveisii ja sano, jotta se suap männä sinne, mistä on tulluttii — tiällä se pyytää kaikki joit tyhjiks.

Uhkasi käydä ikäväksi. — Nyt saat kahvia kerman kanssa, Matti, — lupasin minä.

— Minä en tarvihe kermoo — hän istuutui mäelle kädet polvillaan ja näytti loukkaantuneelta.

— Teillä pitäs' olla tiällä oikeeta miesväkkee auttamassa, — sanoi Matti — eikä tuollaista mongertaijoo —

— Hän hyvi kauhea, — sanoi Jim, — antako minä selkä sille heti —

Matti joi pitkin siemauksin kahvia teevadilta:

— Kukas se teistä on tämän herran henttu? — sanoi hän.

Ah — miten hyvä, ettei Jim sitä kuullut. Sehän olisi ollut kauhean noloa —

— Jos puhut sillä tavalla, Maailman Matti, niin et saa olla täällä, — sanoin minä.

Matti loukkaantui vielä enemmän eikä vastannut sanaakaan.

— Matti nukkuu ylisillä ensiyön, — sanoin minä Jimille, — me emme pelkää häntä rahtuakaan.

Jim rypisti hienoa otsaansa, mutta ei sanonut mitään hänkään.

Jim oli mennyt. — Matti nukkui heinäylisillä — metsän suhina kuului kaukaa kasvaen ja paisuen; yli tumman metsänreunan etäältä idästä kohosi, kuu — kirkas sirppi kelmeällä yötaivaalla — sen alla metsää peninkulmittain.

Me tarinoimme tuvassa: — On hyvin ikävää, etteivät Jim ja Maailman Matti sovi keskenään — huomenna me sanomme Matille, että hän saa jälleen mennä matkoihinsa —

IX.

— Minä mään kottii tänä iltana, minä, — sanoi Matti; hän oli pistänyt kätensä housuntaskuihin ja näytti miettiväiseltä.

— Vai niin, menetkö sinä, Matti —

— Niin, sehän on viisasta se, Matti.

— No, kiitos vaan, Matti, siitä mitä olet meille tehnyt —

Tähän tapaan me lausuimme kaikki kolme. Olipa erittäin hyvä, että hän taas lähti! Hän ei ollut ollenkaan peseytynyt ensimäisestä tulopäivästään saakka.

Hän sylki pitkiä, ruskeita säteitä joka taholle: — Min' oon meinanna lähtee, minä mään kottii tänä iltana, — lausui hän taas ja näytti yhä miettiväisemmältä.

Me innostimme häntä jälleen.

— Miten kauvan työ outta tiällä? — kysyi hän vihdoin pitkän ja syvän miettimisen jälkeen, samalla kun tupakkamälli vaelsi poskelta toiselle.

— No, sitä ei ole vielä niin päätetty, Maailman Matti.

— Vai ei oo — no hyvästi sitte —

Seurasimme häntä aidalle asti ja näimme hänen kaikella kunnialla vaeltavan polkuaan. Kas, kun hän tosiaankin läksi!

— Saattepa nähdä ja kuulla, että hän tulee takaisin, — sanoi Susanna.

Dorthe ja minä emme ollenkaan uskoneet hänen palaavan.

Nyt saatoimme siis kertoa Jimille, että Matti oli lähtenyt. Oli melkein sääli Mattia, joka mennä köntysti selkä kyyryssä ja huonossa asussa; hän muistutti vanhaa, lahonutta puunkantoa, joka on saanut jalat.

Oli polttavan kuumaa, ilma mäen rinteellä väreili lämmöstä; alempana aidan luona oli hieman puna-apilasta, muutoin Aaste-tuvan ympärillä oli enimmäkseen voikukkia ja päivänkakkaroita.

Istuimme varjossa metsänrinteellä. Susanna ompeli loppumatonta koruompelustaan, Dorthe tuijotti taivaan pilviin ja minä loioin vatsallani katsellen ahomataroita. Puhelimme vaihteen vuoksi Jimistä.

— Minusta hän on jalo, — sanoi Dorthe.

— Jalo! — tuhahti Susanna; — mitä sinä sillä tarkoitat?

— Tarkoitan luonnollisesti, että hän on jalo, — sanoi Dorthe.

— Hän lienee hyvin kiltti, — sanoin minä.

— Niin, kiltti ja ylevä, — sanoi Dorthe.

— Ylevä! — Susanna ja minä nauroimme.

Silloin Dorthekin nauroi: — Sanokaa mitä hyvänsä, hän on ylevä.

Joku tuli metsästä. Ihme ja kumma! Siinä oli Jim ja hänen isänsä.

Vanha herra, ilmi elävänä! Me sinkosimme kaikki ylös kuin raketit ja menimme heitä vastaan.

— Se oli kauhean hauskaa, — huusimme kaikki kolme yhteen ääneen.

Vanhus lateli koko joukon sanoja, ja Jim käänsi: — Minun isä tule tänne kysy my ladies, tahtoko he asu minu talo — kaksi huone ylhä — olla minu vieras.

— Taivas! — katselimme toisiimme.

— Minä kerto isä maakiertäjä, joka potki ovi — hän ei pidä siitä — siksi hän kysy — tahto my ladies asu häne tykö — minä paljo iloine.

Jim hymyili meille kaikille kolmelle: — Me pyytä suuri lohi, paljo — eikö tosi?

— Mutta Maailman Matti on nyt lähtenyt, — sanoin minä.

Jim käänsi: — Well, well, — sanoi vanhus, — mutta toinen saattaa tulla.

— Me tahdomme kauhean mielellämme asua teidän luonanne, — sanoi Dorthe katsoen Jimiin.

— Tuhannet kiitokset, mutta meidän täytyy ensin kysyä kotoa, — sanoin minä.

— Well, well, — sanoi vanhus jälleen.

Me istuuduimme mäelle, josta koko laakso aukeni eteemme. Sinä päivänä oli ylen ihanaa katsella ulos; peninkulmittain näkyi ilmavia sinisiä tuntureita — alhaalla laaksossa näimme jokaisen vihreän peltotilkun, jokaisen vaalean koivun — ja ilma väreili päivänpaisteessa.

Mutta Jim lepäili molemmat kyynärpäät maassa ja pää kyynärvarsien nojassa tuijottaen ainoastaan Dortheen. Ja tyttö ei luonut katsettakaan vihreään, loistavaan laaksoon, vaan ainoastaan Jimin kullanruskeihin silmiin.

— Millainen maa teillä onkaan! — sanoi vanha herra Burns viitaten kädellään.

Ensi kerran elämässäni minä ajattelin, että tämä maa oli myöskin minun — ja se oli Susannan — ja se oli Dorthen — jotakin liikahteli aivan sananmukaisesti rinnassani — tämä ihana maa oli meidän. Miten ylpeä minä olinkaan Norjasta — rakastaisin sitä kuolemaan asti —

Mr. Burns ja Jim olivat menneet. Vanha, jäykkä herra seisoi liikkumatonna ja sanoi ilmettäkään muuttamatta: — Te tulette milloin tahdotte ja olette niin kauan kuin haluatte —

Ja heidän mennessään pois Jim kääntyi monta kertaa taakseen ja heilutti kädellään ennenkuin metsä peitti heidät molemmat.

Siinä me seisoimme katsellen toisiamme.

— Miten kauhean ystävällistä, — huudahti Dorthe.

— Niin, siitä tulee elämys, — sanoi Susanna.

— Minulla puolestani ei ole halua asua Svartliessa.

— Oletko hullu, miksi ei? — kysyin minä.

— Ajatelkaapa vaan, kuinka vapaat me olemme täällä — ja ajatelkaa, että Butler olisi syödessämme aina seisomassa tuolimme takana — ja täällä me saatamme istua kynnyskivellä aamuauringossa ja kaataa kahvia teevadille ja puhaltaa sitä — ja me saatamme kulkea paljain jaloin — ja harjata hampaamme ulkona seinävierellä — luuletteko, että saatamme tehdä niin Svartliessa?

— Siellä tuntisi itsensä niin aristokraattiseksi, — sanoi Susanna, — ja se olisi niin miellyttävää —

— Minun mielestäni ei olisi ollenkaan hauskaa loikoa tuolissa vaippa yllään tahi syödä perunoita hopeavadista, — sanoin minä; — sitäpaitsi ei Jim ollut siellä ollenkaan samanlainen kuin hän on täällä, se teidän on myönnettävä.

— Niin, mutta toisenlaista on, kun on siellä joka päivä, — sanoi Susanna.

— Niin, — sanoi Dorthe säteilevin silmin.

— Minä nyt en luule ollenkaan, että isä ja äiti pitäisivät siitä; joka tapauksessa täytyy meidän kirjoittaa ja kysyä —

— Hui, hai, — sanoi Susanna, — sen me ymmärrämme paraiten — sillä mehän tunnemme mr. Burnsin ja Jimin, mutta he eivät tunne.

— Nythän meistä kukaan ei enää pelkää olla täällä yksin, — sanoin minä.

Ei, se oli totta. Me sovimme, että ajattelemme asiaa pari päivää. Huomennahan Jim tulisi jälleen, ja silloin saisimme puhua yksin hänen kanssaan.

En voinut sovittautua siihen, että meidän pitäisi muuttaa viehättävästä Aaste-tuvasta. En saanut unta pelkästään siltä ajatukselta. Varhain seuraavana aamuna minä kavahdin pystyyn ja avasin oven suoraan voimakasta aamuaurinkoa vasten, toisten loikoessa vielä vuoteellaan.

— Saatammeko kenties tehdä täten Svartliessa! — huudahdin minä.

Jäin seisomaan kuin salaman iskemä. Ulkona kynnyskivellä istui Maailman Matti päivänpaisteessa, keskenkasvuinen tyttö rinnallaan.

— Kiitoksii viimesestä, — sanoi Matti ja ojensi kyhmyisen kätensä; — myö on istuttu tässä hiljoo kuin on osattu — tämä tytöntynkä ja minä, jottei havvautettas teitä liijan aikasee —

— Maailman Matti on tullut takaisin, — sanoin minä toisille, kääntyen tupaan.

— Minä meinasin, jotta mitenkähän työ tuletta tiällä toimee yksinännö, — sanoi Matti, — ja sentähen minä otin tämän tytöntyngän mukkaa ja tulin uuvestaa teijän luokse —

— Mikä tyttö se on?

— Ka se on Mar' — se minun lapsen' laps — se assuu minun luonan' — se ol' yksinää se raukka, ja sitten minä otin sen mukkaan' —

— Mihin te nyt menette?

— Minä jiän tänne, minä autan teitä — ja tuo Mar' — niin se on hyvä sehhii, hyvä pesemää —

Yöpuvussamme me kaikki seisoimme ovella katsellen vieraitamme.

— Tällä tavalla saamme pian täysihoitolan, — sanoi Susanna.

Matin Mari oli laiha, hento, kolmentoistavuotias tyttönen, kasvot ja kaula aivan ruskeiksi paahtuneet, mutta otsalla olivat hiukset päivän valkaisemat.

— Oliko sinulla, Matti, jo eilen lähtiessäsi mieli tulla takaisin? — sanoin minä.

— Kyllähän minä meinasin — minä ajattelin sitä tytön tynkee, joka oil yksinää, ymmärräthän —

Heidän puheestaan päättäen he molemmat asuivat samassa tuvassa; Marin äiti oli kuollut viime vuonna.

— Luulimme, ettet sinä enää tule takaisin luoksemme, Matti —

— No oisinkos minä teitä jättänä — samahan se on missä minn'oon kesäpäivät, kun tuo tyttö on mukana — — minä mään pohjosee päin pyytämää kaloja ja pienii taimenii teille puol'päiväseks.

Niin, olihan hyvä saada taimenia.

Pikku Mari istui siinä ruskeaksi päivettyneenä, nyhti heinätukkoja ja vain tuijotti eteensä.

Hän oli varmaankin oppinut isoisältä, että "korvii ei sua liikuttoo —"

X.

Olimme nimittäneet sen paikan, jossa ensi kerran tapasimme Jimin, "Ensi näkemisen makeudeksi". Meitä huvitti ylen suuresti, kun Jim ei aavistanut, mitä makeus merkitsi. Hän luuli sen merkitsevän kaunista paikkaa tahi jotakin sellaista. Tullessamme johonkin oikein viehättävään paikkaan metsässä, sanoi Jim aina: — Tässä on makeus, tässä me vähän aika istu —

Me loikoilimme kanervikossa, olimme väsyneet pelkästä naurusta!

Matti oli mennyt noutamaan taimenia, — Mari nukkui siimeksessä kuin pikku koira — tuossa saapui Jim juosten: — Menekö me Ensi näkemise makeus?

Juoksimme rinnettä ylös. Mutta puolivälissä kohtasimme vanhan naisen. Pieni musta, kireä hilkka reunusti ryppyiset kasvot. Hän pysähtyi juhlallisesti tervehtien.

— Hyvää päivää, — sanoimme kaikin.

— Mistäs työ outta?

— Me asumme kesää Aaste-tuvassa — mutta mistäs sinä olet?

— Min' oon Hevoskorvesta —

— Vai niin, onko sinne pitkä matka?

— Ka eihän tuo ou niin pitkäkää, tuskin kahta peninkulumoo —

— Onpa sinne matkaa — mihin sinä menet?

— Meinasin männä pappilaa, arvelin pyytee papilta viismarkkasta —

— Vai niin.

— Minä alan tulla niin vanahaks, jotten jaksa suaha yksinän' heinii kokkoo —

— Asutko sitten yksin?

— Oun asuna yksinän' toistakymmentä vuotta ja tehny' kaikki työt ite.

Asia kiinnitti suuresti Jimin mieltä: — Mitä hän sano —?

— Mut tänä vuonna min' en enää jaksa — ja se Havukaisen Jussi niäthänsen tahtoo viis markkoo, kun haravoip' minun heinän' — sen se tahtoo, sano se — minä tykkeen kyllä, jotta se on liijan paljo, ja sentähenhän minä niäthänsen mään pyytämää, jotta pappi ois hyvä ja antas' minulle viis markkoo.

— Tahtoko hän viisi markka? — sanoi Jim ja otti heti lompakostaan — olka hyvä —

— Kylläpä sinä olit hyvä, — sanoi eukko; — sitte minun ei tarvihekkaa männä etemmä — suurkiitosta vuan.

— Niin, mutta mene papin luo, niin saat sieltäkin viisi markkaa — sanoin minä.

— Minu anta — sanoi Jim, ja hän otti jälleen esille lompakkonsa.

— Ei, min' en tarvihe muuta kun viis markkoo, — sanoi nainen.

— Niin, mutta onhan raha hyvä olemassa.

— Ei, minä en tarvihe muuta kun viis markkoo, toisti hän; — olpas se merkillistä että minä tapasin näin hyvvii immeisii — suurkiitos nyt vuan teille kaikille ja Luoja teitä siunatkoo — minä mään nyt kottii — minulla ei oo ennee kylässä mittää tekemistä.

Hän astui pari askelta, kääntyi sitten taakseen.

— Työ että niä ennee minnuu tässä mualimassa — muistakee sitte Hevoskorven Lienoo —

Hän kääntyi ja lähti. Kauan näimme pienen mustan hilkan vilkuttavan tiellä.

— Hyvi ihmeline, — sanoi Jim harkiten; — hän hyvi köyhä, mutta ei tahto otta raha — minä ei ymmartä.

Me emme myöskään sitä ymmärtäneet. Mutta minä muistan kyllä sinut, sinä vanha köyryselkä Hevoskorven Leena, joka et tahtonut ottaa enempää rahaa kuin tarvitsit!

Tuossapa tuli tosiaankin Maailman Matti kantaen pajuvitsassa kahta ylen lihavaa taimenta.

— Tästä suatta kalloo, — sanoi Maailman Matti mahdikkaasti. — Hyvä se on Mualiman Mattihii olemassa.

— Te sano — hän meni matka, — sanoi Jim hämmästyneenä, — ja nyt hän on jälleen täällä.

— Niin, hän tuli takaisin, — sanoin minä.

Mutta Jim karjaisi hänelle: — Sinä mene matka hyvin pia — sano minä —

— Mittee se sannoo? — kysyi Matti.

— Minä sano, sinä mene pia! — hän antoi Matille nyrkkitaistelijan sysäyksen rintaa vasten.

— Hyppeetkö sinä immeisten silimille, — sanoi Matti uskomattoman levollisena.

— Jos sinä teke — my ladies pelko — niin minä tule ja sinä saa paljo selkä —

— Mittee se sannoo? — tuumi Matti jälleen; — sepä vasta topakka mies, vaikka vielä nuin nuori.

Saimme Matin lähtemään ja Jimin rauhoittumaan.

— Paljo ihmeline tämä maa kansa, — sanoi Jim.

XI.

Olin ollut alhaalla pesemässä pataa purossa — niitä meillä oli ainoastaan yksi. Tuvalle tullessani Susanna istui kynnyskivellä yksin ommellen. Näin heti jotakin olevan viistossa. Hänen, puhtaat säännölliset kasvonsa näyttivät vieläkin säännöllisemmiltä, eikä hän kertaakaan nostanut silmiään.

— Istutko yksin? — sanoin minä.

— Kuten näet.

— Missä Dorthe on?

— En tiedä, hän katosi äskettäin.

— Katosi —

— Niin, hän on luonnollisesti mennyt tapaamaan häntä, — (kertaakaan hän ei kohottanut katsettaan, ompeli vain hitaasti ja huolellisesti ylen pitkällä säikeellä) — mutta siihen minä todellakin pitäisin itseni liian hyvänä — (taaskin hyvin huolellinen pisto) — tällä tavalla hän varmaankin saa hyvin omituisen käsityksen — (sitten Susanna silitti työtään, kallisti päätänsä tutkien sitä) — meistä kaikista kolmesta —

— Luuletko, että he ovat päättäneet tavata toisiaan? — kysyin minä.

— Sen voit ymmärtää, — sanoi Susanna kauhean loukkaantuneena.

— Niin, tiedämmehän, että Dorthe on liian pelkuri kulkeakseen yksin metsässä.

— Mitä luulet hänen vanhan, hienon isänsä sanovan — teen sinulle tämän omantunnonkysymyksen — (ja Susanna katsoi ankarana minuun) — eikö sinunkin mielestäsi ole sopimatonta oikein päättää tapaamisia englantilaisen kanssa?

— Sehän on vain Jim —

— Vain Jim! — äyhkäisi Susanna; — on todellakin suututtavaa nähdä, miten Dorthe keikailee hänelle.

— Sitä me totisesti teemme kaikki kolme, Susanna —

— Tiedätkö — siitä minä olen erossa —

— Sinunkin mielestäsi hän on suloinen —

— Oh! — nyt Susanna jälleen ompeli kauhealla kiivaudella.

Dorthe viipyi kauan — kun ei vain olisi eksynyt metsään ja kulkisi siellä itkien — mitä me tekisimme —

— Ei ole yhtään varmaa, ettei hän ole vierryt jotakin jyrkännettä alas, — sanoi Susanna; hän puhui aivan välinpitämättömästi. Vihdoin me arvelimme, että meidän oli lähdettävä katsomaan, mihin Dorthe oli joutunut.

Mutta tuossa he tulivatkin molemmat, sekä Jim että Dorthe.

Tyttö oli kuuma, aivan kuin olisi juossut kiivaasti, ja hänen silmänsä säteilivät.

— Minä kohta miss Dorothy "Ensi näkemise makeus", — kertoi Jim.

— Olisitte tässä ajassa jo voineet vaeltaa pitkät matkat, — sanoi Susanna.

— Ei, me oli koko aika "Ensi näkemise makeus", — sanoi Jim jälleen.

Hän ilakoi koko ajan ylenpalttisesti, hyppelehti navetan seinävierellä olevan tahkopenkin yli, kapusi Aaste-tuvan katolle ja hyppäsi jälleen alas, kiilloitti kahvipannun niin että se aivan loisti, eikä ärhennellyt Matillekaan.

— Matti saa nyt olla rauha, — sanoi hän vieläkin säteilevämpänä; sitten hän tuli vakavaksi, istuutui mäelle kädet polvillaan ja tuijotti laaksoon.

— Minä olla satumaa neljätoista päivä, — sanoi hän hiljaa. Koko päivän oli ollut typötyyntä ja paahtavan helteistä. Allamme oleva valoisa, vihreä laakso pikku taloineen ja peltotilkkuineen oli autereisessa verhossaan — miten metsä tuoksuikaan pihkalle ja miten käki kukkui!

Kuulimme kolmen käen samalla kertaa kukkuvan alhaalla mäellä — kukkuu — kukkuu — kukkuu.

Kuuntelimme kuinka ne usvan keskeltä kukkuivat. Tuolla etempänä yksi jälleen.

— Miten täällä on ihanaa, — sanoi Dorthe.

— Paratiisimaa, — sanoi Jim itsekseen.

Kaukaa lännestä oli liihoitellut muutamia villaisia, harmaita, punareunaisia pilviä — etäältä metsien takaa kuului heikkoa jyrinää.

Jim oli mennyt. Saatoimme tapamme mukaan häntä jonkun matkaa.

Sinä yönä raivosi kamalin rajuilma, mitä olen koskaan elänyt. Keskellä yötä herätti meidät jyrisevä ukkonen. Oli kuin miljoonia kivikuormia olisi kuljetettu päämme yläpuolella ja kaadettu Aaste-tuvan päälle.

Leimahtelevia salamoita — sinelle siintäviä — sikin sokin pikimustia pilviä vasten ja sitten räjähdys räjähdyksen jälkeen — kaiku kantoi ne tunturilta tunturille, ja sade valui pimeässä virtanaan.

Kavahdimme pystyyn. — Se iskee maahan! — kirkui Dorthe.

Vavisten me pukeuduimme tiheiden salamain välkkyessä ja miljaardien kivikuormain päämme päällä vyöryessä.

— Mitä me teemme, — pelosta me ainoastaan kuiskutimme. Voimakkaita iskuja ovelle: — Avatkaa — avatkaa! — Matti ja Mari kömpivät sisälle sateesta likomärkinä.

— Ei siellä ylisillä suattana mikkää olla, — sanoi Matti; — mänkee pois uunin luota — ukkonen lyöp' piipusta sissää.

Me sullouduimme nurkkaan — koko tupa paljaana valomerenä, ja korvia huumaava räjähdys —

— Herranen aika, — sanoi Matti, — tällä tavalla myö piästää aivan suoroo tietä taivaasee.

— Myö männää taivaasee, — kirkui Mari.

— Toissa kesänä, — sanoi Matti, — ukkonen iski piipusta ja tappo Suonperän Pekan — sen akka tul' siitä niin kummalliseks — surkeeks, eikä siit' oo ennee mihinkää —

Tiheitä salamoita ja jyrähdys toisensa jälkeen.

— Samana kesänä ukkonen iski tänne itäpuolella olevaa hakkaa ja tappo kolome lehmee — ol' männy toisesta toisee — ne ol' aivan kärventynneet, sano immeiset — herranen aika, nyt tuas rämähti —

Me vapisimme, ja hampaamme kalisivat säikähdyksestä. Ja Matti alkoi jälleen: — Tässä haassa ukkonen isköö joka kesä.

— Ah, jospa olisimme Svartliessa, — kuiskasi Dorthe.

— Menemme sinne huomenna, — sanoin minä, — hänhän kutsui meidät —

— Niin, tämähän on siinä määrin — sanoi Susanna —

Vihdoinkin tuli levollisempaa — rajuilma vetäytyi itään päin metsän yli — mutta sade solisi ulkona aamun mustanharmaassa hämyssä.

— Myö tahotaa muata tiällä lattiilla, tämä likka ja minä, — sanoi Matti.

Niin, huomenna me menemme Svartlieen, mr. Burnsin luo, sillä tämä oli jo ollut kauheaa.

XII.

Raitis, puhdistava tuuli vinkui yöllisen rajuilman jälkeen laaksossa. Suuria, valkoisia, villaisia pilviä leijaili päämme päällä kaunokinsinisellä taivaalla; mutta ilma oli kylmä.

Me värisimme ja palelimme istuessamme kynnyskivellä oven edessä; maa oli sateesta likomärkä, ja puro kohisi kellervänä ja tulvien.

Ja tupamme oli täynnä hapanta, harmaata savua.

Tuuli yltyi, emme saattaneet olla ulkona emmekä sisälläkään. Metsässä sihisi ja suhisi, puut taipuivat tuimassa tuulessa. — Ensi yöksikin tulee rajuilma, — sanoi Dorthe surkeana; — uskallammeko jäädä tänne?

— Menemmekö Svartlieen? — sanoin minä. — Hän on meitä pyytänyt —

— Minusta meidän on ehdottomasti mentävä, — sanoi Susanna. — Ajatelkaammepa vain Mattia ja Maria, jotka luonamme kuorsaavat ja haisevat.

Jospa vain Jim tulisi!

Dorthe istui punaisessa villanutussaan kynnyskivellä tuijottaen koko päivän metsätielle: — Voitko käsittää, ettei hän tule?

Odotimme odottamistamme; ei, ei mitään Jimiä.

Kello tuli kaksi, tuli kolme — neljä, — Jos meidän mieli ehtiä Svartlieen, niin meidän on lähdettävä kello viisi, — sanoi Dorthe.

Soveltuiko nyt totta tosiaankin, että me menimme noin vain, muitta mutkitta —!

Minun täytyi vihdoin taipua. Molemmat toiset houkuttelivat ja saivat minut taipumaan; sitäpaitsi näytti tosiaankin siltä kuin rajuilma yltyisi yöksi.

Mutta Matti ja Mari! Kun ne eivät vaan menisi nukkumaan meidän sänkyihimme.

— Matti, — sanoin minä kopeana, — meitä on kutsuttu englantilaisen luo Svartlieen, ja jäämme sinne yöksi; mutta jos sinä ja Mari ollessamme poissa menette tupaan, niin me ilmoitamme sinut nimismiehelle, ja sinä saat rangaistuksen.

— Enhän tok', minä vuan vahin tuppoo, niäthän sen, — sanoi Matti.

Panimme säppiin kaksi kuusenoksaa, ja sitten läksimme yötamineet kullakin käsilaukussamme.

Minä olin huolissani. Sillä minunhan täytyi puhua, sen kyllä tiesin. Molemmat toiset työnsivät aina minut esille.

Dorthe oli muuten hyvin alakuloinen; hän kulki maahan katsellen. Susanna kysyi lakkaamatta, oliko hänen tukkansa kunnossa, oliko hame oikein napitettu ja muuta samankaltaista. Tosin me emme yksikään olleet minkään näköisiä, niin märkiä ja pörröisiä me olimme.

Ei, miten metsässä tuulikaan! Yllämme ratisi ja ryskyi ja suhisi, ja maahan satoi tuulen katkomia pieniä oksia. Jos olisimme olleet vesillä, niin olisimme sanoneet, että oli hurja myrsky. Minusta asema oli läpeensä kauhean vastenmielinen. Kun läksimmekään anomaan asuinsijaa!

Kuluttaaksemme aikaa kuljimme hitaasti; vihdoin olimme kuitenkin perillä. Kuusien välitse näimme Svartlien maalaamattomat lautaseinät. Virta kohisi ja pauhasi.

Ei näkynyt elävää sielua, mutta tiesihän sen — moisessa ilmassa.

Olin niin hädissäni, että olin tulikuuma ankarasta tuulesta huolimatta. Ketään ei näkynyt, käytävällä oli vain joukko matkatamineita; kaksi suurta arkkua sulkivat melkein kokonaan ahtaan käytävän tien.

— He matkustavat varmaankin, — kuiskasin minä. Dorthe karahti tulipunaiseksi.

— Luulen, että menemme tiehemme, — kuiskasin minä jälleen.

— Oletko hullu, — kuiskasi Susanna tyrkäten minua selkään.

Silloin kuulimme ääniä ylhäältä. Vilkasta englantilaista puhetta, mutta siellähän oli naisääniäkin —

— Siellä on naisia, — kuiskasin minä. Toiset tuijottivat silmät pyöreinä kuin pallot.

No, siunaa ja varjele — tuolla tulee nuori nainen kapeita kierreportaita.

Kasvoni muistuttivat keitettyä merikrapua. — Haluaisimme puhutella nuorta mr. Burnsia.

Hän näytti hämmästyneeltä. Tuo ihminen ei ollut suinkaan kaunis — hampaat ulkonevat ja pitkät, silmät liikkumattomat, kaunokinsiniset, ja tukkamytty punaisenkeltainen. Astuessaan hän nosti jalkojaan kuin olisi kulkenut korkeassa heinikossa.

— Jim — Jim, — huusi hän portaita ylös, — täällä on kolme ladies.

Ja Jimin ääni ylhäältä.: — My ladies, my ladies, — hän hyökkäsi alas.

Ja sitten minun täytyi ruveta selittämään asemaa, samalla kun punaisenkeltainen, pitkähampainen seisoi tarkastellen meitä.

Oli hirveän noloa. Mieluummin olisin kestänyt kymmenen ukkosenilmaa Aaste-tuvassa.

— Hyvin hauska, hyvin hauska, että my ladies tulla, — sanoi Jim, mutta koko hänen kauniit kasvonsa olivat ruusunpunaiset, hän tuntui kauhean levottomalta ja huusi joka ovesta:

— Butler, Butler! —

Butler tuli arvokkaana ja totisena, matalalla äänellä ja nopeaan Jim puhui pitkät jutut hänen kanssaan. Vanha mr. Burns tuli vielä jäykempänä ja vielä kankeampana.

— Minu isä pahoilla, että my ladies saa vain yksi huone, kun minu täti, mrs. Lowell ja häne tytär tuli juuri tänne meidän luo —

— On parasta, että me käännymme takaisin, — sanoin minä.

— Ei, ei — hyvin hyvä huone — me ei tiesi yhtä, mrs. Lowell täällä hyvin äkki, — sanoi Jim.

Hän ei näyttänyt erittäin ihastuneelta.

Emme nähneet sen enempää tätiä emmekä serkkua, mutta Jim sijoitti meidät kolmelle tuolille ruokasaliin ja antoi meille portviiniä äärettömän suurista laseista. Ollessaan yksin meidän kanssamme oli Jim entisellään, mutta heti Butlerin tultua sisään hän kävi jäykäksi ja ylen kohteliaaksi.

Ylhäällä myllisteltiin ja muuteltiin huonekaluja. Jim kulki edestakaisin, ja hänen kasvonsa tulivat yhä punaisemmiksi.

— Luulen, että me lähdemme takaisin, — kuiskasin minä molemmille toisille.

— Oletko hullu? — kuiskasivat he vastaan.

Butler tuli ovessa: — Neitien huone on valmis. — Tunsin itseni kokonaan kuokkavieraaksi. Kolme telttasänkyä oli vierekkäin varsin pienessä huoneessa.

Istuimme kukin sängyssämme. Ajatelkaapa, että Dorthe melkein itki. — Minusta Jimkin on niin kummallinen, — kuiskasi hän.

— Niin, joko Lowellit tahi me tulimme sopimattomaan aikaan, — sanoin minä.

— Tietysti nuo kaksi häijyläistä, sanoi Susanna.

Alkoi jälleen sataa. Tuuli pieksi sadetta ikkunaan.

— Tämä on oikea elämys, kuten sinä, Susanna, arvelit, — sanoin minä; — minä hyppäisin mielelläni ikkunasta ja menisin takaisin Aaste-tupaan.

Ovelle naputettiin. Butler jälleen — ylpeänä ja inhoittavana: — Dinner.

Me korjasimme hieman tukkaamme ja menimme alas hätääntyneinä.

Vanhus esitteli: — Mrs. Lowell — miss Lowell.

Jim mongerteli kauheasti meidän nimiämme, ja sitten me istuuduimme.

Uh, miten paha minulla oli!

Mrs. Lowell oli noin neljäkymmentä vuotta tytärtä vanhempi; hänellä oli pitsejä ja koristeita kaikkialla, ja hampaat olivat hyvin ulkonevat.

Miss tuijotti liikkumattomilla silmillään, vanha mr. Burns mutisi partaansa, Jim oli toivottoman kohtelias joka taholle ja suunnalle — hänen kasvonsa olivat koko ajan ruusunpunaiset — ja Butler seisoi mahdikkaana tuoliemme takana.

Kummastuksekseni kuulin, että mr. Burnsin ja Jimin mielestä yöllinen rajuilma oli ollut suuremmoinen ja aivan poikkeuksellisen ihana; ainoastaan troopillisissa maissa saattoi elää jotakin sen kaltaista.

Meidän piti saada kuulla ja nähdä, että olimme tunkeilevat tullessamme tänne ja tehdessämme tekosyyksi rajuilman.

Mrs. Lowell ei muuten ymmärtänyt mitään; nähtävästi hän ei tiennyt ei Aaste-tuvasta, ei ukkosenilmasta eikä meistä kolmesta yleensä.

Yleensä minä osun oikeaan kaikissa olettamisissani.

Olin tuntenut, että tämä Svartliessa käynti oli tuleva ikäväksi.

Vihdoinkin ylen vastenmielinen päivällinen oli lopussa.

— Nyt me sytytä takkavalke, — sanoi Jim. Takka oli samassa huoneessa, jossa olimme syöneet. Pian leimahti ilmoille oikea rovio.

— Olette kai iloinen tädin ja serkun tulosta, — sanoin minä.

Jim teki pienen, tuskin huomattavan irvistyksen, mutta sanoi heti sen jälkeen:

— Niin, hyvi iloine —

Tuossa tulivat jälleen Lowellit, molemmat. Vanha tyytymättömänä ja arvokkaana, nuori pitkin askelin ja koipiaan korkealle nostellen — heidät asetettiin molemmat pölkkytuoleihin. [Yhdestä ainoasta tukista veistetty tuoli.]

Ja sitten vanhus tarvitsi tyynyn ja kaksikin.

— Nuoret neidit asuvat varmaankin jollakin tilalla täällä lähistöllä, — sanoi vanha rouva.

— Niin, tilallahan me asumme —

— Englannissa on suuria taloja, paljon vieraita, — sanoi hän jälleen.

Olihan meilläkin vieraita.

— Vai niin — paljonkin kenties?

— Tällä kertaa ainoastaan kaksi —

— Ah, kenties kaunis paikka?

— Erinomainen —

— Menemme huomenna sitä katsomaan —

Korkea Himalaja! — me katsoimme kauhistuneina Jimiin.

— Liian kaukana auntien kävellä, — selitti Jim hyvin kohteliaasti; — huono tie, mahdoton ajaa —

— Kenties, — sanoi vanhus, — mutta Kate kävelee mielellään — tässä maassa on yleensä varsin kaunista, mutta Sveitsiinhän sitä ei missään tapauksessa voi verrata — ah ei —

Jätimme Jimin tehtäväksi Norjan puolustamisen — ja sen hän suoritti erinomaisesti. Minä olin kauhean ylpeä kuullessani kaiken mitä hän sanoi.

— Mutta mitä sinä teet täällä kaiken päivää? — sanoi miss Jimille.

Jim katsoi meihin ja hymyili: — Me elä ihana elämä metsässä, — sanoi hän.

— Huh, — sanoi toinen, kohautti olkapäitään ja nauroi, — minä tahdon olla mukana metsässä näkemässä sitä suloista elämää, jota sinä olet elänyt neljätoista päivää —

— Kenties liian rasittavaa sinulle, — sanoi Jim veitikkamaisesti, ja sitten hän kuiskasi minulle: Hän ei sopiva mennä ensi näkemise makeus — ei mitenkä sopiva — mitä te arvele?

Jim ja Dorthe istuivat vierekkäin, ja ajatelkaapas — kun hetkiseksi tuli leimahti, näytti minusta, että Jim olisi pitänyt Dorthea kädestä, mutta kohta sen jälkeen tuli jälleen pimeä — sen vuoksi en ole aivan varma asiasta. Dorthe oli muuten koko ajan hyvin hiljainen, mutta Susanna keskusteli vanhan rouvan kanssa englanniksi jotta pois tieltä. Susannan mielestä rikkaat ja koristellut ihmiset ovat aina niin ensiluokkaisia.

Se siitä, meidän oli mentävä nukkumaan. Tultuamme omaan huoneeseemme ainoastaan kuiskutimme, sillä Lowellit olivat aivan seinämme takana.

— Ha haa, — me nauroimme äänettömästi.

Tultuamme sänkyyn kuiskasi Susanna: — Minun mielestäni Jim oli tänä iltana aivan sietämätön —

— Tiedätkös, — kuohahti Dorthe, — mitä sinä sillä tarkoitat?

— Sanoithan itsekin ennen päivällistä, että hän oli kummallinen —

— Niin, mutta ei nyt illalla.

— Niin, hän oli melkein hieman ilkeä.

— Minun mielestäni on kauhean hävytöntä, että sinä sanot niin, — sanoi Dorthe.

— Kylläpä sinä kiivastut, — sanoi Susanna.

— Näithän, että me tulimme sopimattomaan aikaan, — sanoi Dorthe, — mutta miten kiltti hän oli kuitenkin koko ajan —

— Minusta hän oli kyllin jäykkä ja ikävä meidän tullessamme.

He puhuivat äänekkäämmin — minä viittasin Lowellien seinään: — St — hiljaa —

— Minulle samantekevä, — sanoi Susanna, — mutta hän oli kuiva meidän tullessamme.

— Sinä olet inhoittava, sinä — sanoi Dorthe.

He murisivat peiton alla molemmat — vihdoinkin he lopettivat.

Eihän saattanut kieltää, että sängyt olivat paremmat kuin Aaste-tuvassa, mutta me siitä huolimatta emme nukkuneet sen paremmin.

Seuraavana aamuna Jim ei ollenkaan tahtonut ilmaista, missä hän oli yön nukkunut. Vihdoin me saimme selville, että hän oli istunut koko yön pölkkytuolissa takan vieressä. Talossa ei ollut enää huoneen pahaistakaan; Lowellit asuivat molemmissa vierashuoneissa ja meillä oli ollut Jimin huone.

Arvaatte miten noloja olimme. Butler kantoi aamiaisen huoneeseen — hopeatarjottimella teetä ja keksiä — me olimme nälkäisiä kuin korpit ja söimme jok'ikisen murun.

Tänään aurinko jälleen paistoi. Niin, heti kun ilkeisimme, lähtisimme pois, se oli varma.

XIII.

Milloinkaan ei ole luotettava ihmisiin, joilla on liikkumattomat silmät. Ei, silloin kun silmät tanssivat jonkun ihmisen päässä, on hän paljoa luotettavampi. Ne ovat niin juonikkaita, tuollaiset liikkumattomat naamat.

Kate Lowell oli eräs tuollaista vastenmielistä laatua. Miksi hänen nyt piti tulla keikahtaa tähän keskelle meidän ihaninta idylliämme turmelemaan viimeiset päivät. Sillä loppu läheni vinhaa vauhtia, joskaan me emme sitä tienneet.

Hän käyttäytyi Jimiä kohtaan aivan kuin tämä olisi hänen omaisuuttaan. Aina hän kulki pitäen häntä kiinni käsivarresta kuin ystävätär. Ei tullut kysymykseen, että Jim olisi saanut puhua puoltakaan sanaa yksin meidän kanssamme; hän tuli heti pistäen väliin vaaleanpunaisen pörrötukkansa ja pitkät hampaansa.

Niin, odotappa vaan, kun pääsemme Aaste-tupaan, niin silloin Jim on jälleen meidän!

No, me lausuimme jäähyväiset vanhalle mr. Burnsille ja kiitimme häntä kauniisti olostamme. Oli selvä, että hän kysyi emmekö tahtoneet jälleen lohta. Luulen, ettei hänen vanhoissa aivoissaan ollut muita ajatuksia kuin lohet ja lohet.

Jim seisoi paljain päin tukka sileänä; ruskea niittyvilla lepatti napinreiässä.

— Minä saatta my ladies, — sanoi Jim.

Luonnollisesti, johan edeltäpäinkin tiesimme, että hän sen tekisi.

— Ei, Jim, sinun on tultava minun mukanani näyttämään putousta — sinä lupasit eilen, — sanoi miss.

— Minä saatta my ladies vain vähä matka, — sanoi Jim.

Hyi, Jim todellakin pelkäsi häntä eikä uskaltanut tunnustaa tahtovansa saattaa meitä Aaste-tupaan asti.

— Nuoret neidit tuntevat tien erinomaisen hyvin, — sanoi miss, — mutta minä en löydä koskelle —

Eukkokin tuli keppeineen, riippukiharoineen ja pitseineen: — Jim, sinä seuraat Katea —

Ja miss tuli korkein askelin ja jäi riippumaan hänen käsivarteensa: — Tule, sitten Jim —

Me astuimme takaperin: Luonnollisesti me saatoimme erinomaisen hyvin mennä yksin — hänen ei suinkaan tarvinnut vaivautua rahtuakaan meidän tähtemme —

Jim loi meihin pitkän katseen. Me hapuilimme ylämäkeä kotiin päin, Aaste-tupaan.

Uh, miten kiusallista tämä oli. Kun saattoikin olla ketään sellaista, jolla oli olevinaan suurempi oikeus Jimiin kuin meillä! Kaikki huvihan oli talla tavalla ollutta ja mennyttä — mitä iloa oli olla Aaste-tuvassa, jos tuo inhoittava miss piti hänet erillään meistä.

— Hyi, — sanoi Susanna, — miksi menimmekään eilen Svartlieen — minä kadun suuresti.

— Oli paha Jimillekin, että tulimme, — sanoi Dorthe.

— Sitähän minä sanoin — mutta milloinkaan te ette kuuntele minun ajatustani, — jatkoin minä.

— Emme, kun sinulla on niin sietämätön tapa huomautella kaikesta.

Tietysti minun täytyi vastata sellaiseen. Me riitelimme kauheasti!

Se oli ikävin päivä, mitä olimme Aaste-tupaan tulomme jälkeen viettäneet. Susanna oli aivan inhoittava. Miten kyllästynyt esimerkiksi olenkaan kaikkeen hänen järjestyksenpuutteeseensa. — Laittaessaan vuoteen hän esimerkiksi ei pane koskaan lakanan reunoja patjan alle, ja tyynyn hän aina paiskaa muitta mutkitta sänkyyn.

— Sinusta ei koskaan tule kalua, — sanoin minä.

— Kun minä en seiso ja näpli ja vedä lakanaa — hah hah haa — on aivan kuin sinä olisit meidän kaikkien komentaja ja kuin kutkaan muut kuin sinä eivät voisi saada mitään aikaan täällä Aaste-tuvassa —

Siinä kiitos kaikesta minun uurastuksestani. Sillä minähän se olin kantanut koko päivän helteen.

— No, saatathan keittää kaurapuuron illaksi, — sanoin minä Susannalle, — koska sanot, ettet saa mitään tehdä.

Susanna hikoili ja hämmensi takan edessä pataa — puuro tuli luonnollisesti huonoa, puoleksi pohjaanpalanutta ja puoleksi raakaa.

Minä istuin loukkaantuneena kynnyskivellä tuijottaen eteeni kylmille, sinisille tuntureille.

Ilma oli kirkas ja pureva, ikäänkuin olisimme olleet pitkällä syyskuussa — ja kesä ja kaikki, mikä oli hauskaa, olisi ollut mennyttä.

XIV.

Susanna ja minä olimme riidassa seuraavankin päivän. Puhuessamme toisillemme me katsoimme ilmaan.

Oli ikävää olla vihoissaan; minä ainakin olin aikoja sitten siihen väsynyt. — Dorthe oli hajamielinen eikä kuullut mitä me sanoimme. Milloin hän ei nyppinyt lehtiä päivänkakkarasta, istui hän vain kädet ristissä polvilla ja tuijotti ulos.

Koko aamupäivä meni, eikä Jimiä saapunut. Aluksi emme maininneet hänestä sanaakaan; emme näet todellakaan tahtoneet näyttää olevamme hänestä riippuvaisia, tulipa hän tai ei. Aaste-tupa oli ihana joka tapauksessa.

Mutta kun aamupäivä kului, eikä häntä kuulunut, niin rupesimme kuitenkin hänestä puhumaan.

Oli selvää, ettei miss Lowell antanut hänen lähteä. Millainen aasi! Me vihasimme häntä sydämemme pohjasta kaikki kolme — niin, sen me teimme.

Ollessamme päivällislevolla alhaalla niityllä olevan pihlajan varjossa juosta hölkytti luoksemme poika Svartliesta. Kavahdimme jälleen pystyyn. Hänellä oli mukanaan kirje.

"Menemme katsomaan tukkien laskua. Tahtovatko my ladies tulla mukaan? Kello neljä tiellä, joka on hyvin jyrkkää. Jim."

Tunsimme varsin hyvin tapaamispaikan. Se oli polku, joka vei asutuille seuduille. Aaste-tupa oli näet pienessä syrjälaaksossa; kauempana pohjoisessa oli itse päälaakso, missä virta vaahtosi valtavina koskina ja missä tukkeja uitettiin.

Oli sanomattoman lämmin. Ilma metsässä ei liikahtanutkaan mastonkorkuisten kuusien alla. Tie oli liukas punaisenruskeista neulasista, matta kauempana metsässä, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli rehevää ja paksua mustikanvartta ja varret aivan sinisenään mustikkaa — kaupunkilaiset eivät aavistakaan, että saattaa olla niin suuria mustikoita.

Saavuttuamme vihdoin yhtymäpaikalle seisoi Jim jo siellä ratsu ja poika rinnallaan, ja ratsun seljässä miss Lowell — näin kaksi samppanjapulloa korissa, satulan vieressä.

Miss Lowell ei edes koettanutkaan olla ystävällinen ja kohtelias. Hänen tervehdyksensä oli mahdollisimman niukka, hän tuijotti silmät suurina eikä sanonut sanaakaan.

Jim näytti nololta, mutta oli kauhean kohtelias. Olimmehan jo tottuneet siihen, ettei hän ollut kaltaisensa toisten läsnäollessa. Oli ikäänkuin jokin asia olisi häntä painostanut toisten seurassa, mutta kun hän oli meidän kerallamme tuvassa, oli painostus poissa.

Kulkue läksi liikkeelle, hevonen ja miss Lowell ja samppanja etumaisina; poika talutti hevosta suitsista ja Jim oli pitelevinään jalustimista; me kolme tulimme peräkkäin takana. Tästä näytti tulevan hilpeä retki! Kukaan ei puhunut sanaakaan.

— Hyvin paljo tukki joessa, — sanoi Jim, — hyvin kumma nähdä, kun tukit lähte.

— Niin, — sanoimme me, — se on hauskaa.

Kuljimme kulkemistamme. Kuumuus yltyi yltymistään, mikäli metsä harveni ja lähenimme asuttuja seutuja. Kuusikko oli loppunut — kuljimme kapeita karjapolkuja pähkinä- ja leppämetsässä; kaukaa lepikosta kuului väliin lehmänkellon uninen kilahdus.

— Onkohan vielä pitkä matka? — kysyi Dorthe, — en jaksa enää astua edemmäksi.

— Tosiaankin, etköhän saisi ratsastaa, — sanoin minä; — kysyn Jimiltä.

— Älä, — sanoi Dorthe, — älä millään muotoa.

Luonnollisesti minä sanoin Jimille. Ja Jim näytti säikähtyneeltä, mutta kysyi sitten kauniisti ja kohteliaasti miss Lowellilta, eikö miss Dorothy saisi hieman ratsastaa — hän oli niin väsynyt.

Mutta siinä hän erehtyi pahasti. Miss Lowell tuijotti suoraan eteensä ja sanoi, että hänkin oli väsynyt; hän ei tosiaankaan jaksanut laskea jalkaansa tämän maan kauhistaville kujille.

Dorthen lempeät samettisilmät näyttivät onnettomilta: — Uh, miten ikävää, että hän kysyi missiltä —

Miss Lowell ei ollut koko aikana puhunut meille. Aloimme katua, että olimme tulleet mukaan. Mutta sitähän emme tahtoneet sanoa Jimille.

Vihdoinkin olimme asutuilla seuduilla ja saimme jättää kiviset, likaiset karjapolut.

Tässä riippakoivut alkoivat. Pitkin kapeaa kylätietä lakaisivat niiden pitkät, huojuvat lehdet kiviaitausta, missä kasvoi orjanruusupensaita.

Ja tuolta kuului kosken kohina. Yhä voimakkaampana ja voimakkaampana — me tunsimme sen vilpoisen tuulahduksen.

Sitten tie kulki virran vartta, joka soljui leveänä ja mahtavana pitkissä, keltaisenvalkeissa juovissa ja muodostaen korkealle kuohuvia könkäitä, kihisi ja kohisi niin kovaa, että meidän täytyi huutaa kuullaksemme toistemme puhetta.

Ja siinä tuli suihku suihkun jälkeen räiskyttäen päällemme jääkylmiä pisaroita —

Mutta rannan vieressä virta vieri mustankirkkaana ja hiljaa muodostaen tyveniä poukamia ja suvantoja. Kävi rytinä ja ryske, kun tukit koskea alas karkelivat. Rannalla ja suvannossa oli väylältään vierähtäneitä valtavia hirsiä, jotka keinuivat ja natisivat.

Oi, miten virran raitis henki tuntui virkistävältä!

Edempänä alhaalla olivat tukit kasautuneet keskelle virtaa. Pitkin ja poikin, päällekkäin monen metrin korkeudelta, oli suuria mastopuita puristunut toisiaan vasten, ja tukkikasojen kahden puolen vaahtosi ja pauhasi virta — ja vähän alempana suuri koski, jonka mustankirkkaasta putouksesta valkea vaahto kuohui korkealle.

Alhaalla jääkylmässä virrassa — sehän tuli suoraan tunturin ikuisesta lumesta ja jäästä — kulki neljä miestä irroittamassa yhteenkasaantuneita tukkeja. He seisoivat virrassa, vedessä vyötäisiään myöten — kumma etteivät saaneet vatsatulehdusta siinä silmänräpäyksessä.

Miten reippaita he olivatkaan! Tyyninä ja levollisina he kahlasivat tuntikausia jääkylmässä vedessä irroitellen raskaita tukkeja ikäänkuin se olisi ollut oikein hupaisaa ja hauskaa työtä, jota ei tarvinnut ollenkaan kiiruhtaa.

Väliin heidän täytyi hakata suurilla kirveillä saadakseen irti tukin, joka oli kääntynyt poikkipäin. Ja kun monta suurehkoa tukkia irtaantui samalla kertaa, niin oli nopeasti päästävä pois, sillä jos tukki veti jonkun mukanaan, niin silloin hän suistui kosken kuohuihin.

Istuimme henkeä pidättäen alhaalla joen äyräällä ja katselimme tarkasti koko ajan vanhahkoa miestä, jolla oli punaisenruskea paita.

Mitään järkähtämättömämpää ja turvallisempaa emme koskaan olleet nähneet. Hänen otteensa tuntui, koskaan hän ei erehtynyt. Jännitys kasvoi mikäli kasa irtaantui ja tukit läjittäin syöksyivät alas.

Huusimme jännityksestä siinä istuessamme. Jim oli aivan haltioissaan.

— En ole koska nähny sellaine — minä ihaile — ne ei pelkä kuolema — se oli aivan liki — ne kaikki olla tyyni — ah, miten minä ihaile! —

Mutta miss Lowell ei hiiskahtanutkaan — olisin halunnut tietää, pitikö hän noita, jotka kahlasivat jäisessä vedessä, kolmen metrin päässä kuolemasta, ihmisinä, kuten hänkin, istuessaan tuossa sinisessä crêpe de chine-hameessaan!

Äkkiä Jim kavahti pystyyn: — Minä anta heille raha — paljo raha — hän otti esille lompakkonsa ja kohotti siitä setelikimpun.

Mutta se oli minusta ihmeellistä. — Miksi tahdotte antaa heille rahaa? — sanoin minä; — eiväthän he ole pyytäneet mitään rahoja — he eivät varmaankaan tarvitse — en luule, että he pitäisivät siitä —

Jim tuijotti minuun pari sekuntia, hänen kauniit kasvonsa punehtuivat: — Anteksi paljo, — sanoi hän, — minä luule, minä teke mielellä — minä ei tunne ihmise täällä — ja hän pisti suuren setelikimpun takasin lompakkoonsa. Pitkän aikaa hän oli ääneti ja nolona.

— Mutta minä anta heille samppanja — eikö tosi, — hänen katseensa kirkastui jälleen.

Me kavahdimme pystyyn kaikkityyni. Heidän piti saada samppanjaa kaikkien neljän miehen, jotka olivat virrassa. Me huusimme ja hoilasimme, heilutimme samppanjapulloa ja huusimme halki virran pauhun: — Tulkaa maihin saamaan samppanjaa!

Vihdoinkin he ymmärsivät. Saatoimme nähdä, että he harkitsivat keskenään, tulisivatko he.

Ajatelkaapa, tuossa he tulivat! Tulivat kahlaten maihin, kädessä suuret keksinsä ja kirveensä. Jim säteili, hän meni vastaan samppanja ja lasit kädessään.

— Minä olla englantilainen, ei puhu hyvin norja — mutta minä ihaile teitä — tahtoko tehdä minulle se ilo juoda samppanja?

Joka mies otti lakin päästään seisoessaan likomärissä sarkahousuissaan: — Maljanne — sanoivat he hyvin vakavina ja joivat lasit pohjaan — kiitos, se oli hyvää —

Jim kaasi toiset lasit. — Maljanne, — sanoivat he yhtä vakavina, ja lasit tyhjennettiin pohjaan asti.

— Eikö työnne ole vaarallista? — sanoin minä.

— No ei, ei, kun on varovainen, — vastasi se, jolla oli punaisenruskea paita.

— Mutta eikö siellä ole kylmä?

— Tiedät, että on kylmä —

— Entä jos menisitte kosken mukana —

— Niin, silloin olisi kuolema edessä, — vastasi hän levollisesti.

Kiitos ja kunnia, he eivät tahtoneet maistaa kahta lasia enempää, ja sitten he jälleen kahlasivat jokeen —

Mutta nyt me olimme tulleet iloisiksi — me hyppelimme ja karkelimme rantaan ajautuneilla hirsillä ja virran kivillä, jotka olivat liukkaat ja vaahdosta kosteat.

Miss Lowell tahtoi myöskin olla mukana. Ah, — kuinka kömpelösti hän hyppikään! Hän kohotteli molempia käsivarsiaan ikäänkuin olisi tahtonut lentää, ja sitten kauhean kömpelö loikkaus!

Jim hyppi kuin västäräkki — me nauroimme niin että sen eroitti putouksenkin pauhusta — huusimme toisillemme ja koetimme pysyä tasapainossa kivillä.

Äkkiä miss Lowell kirkaisi. Hänen jalkansa oli tarttunut kahden kiven väliin. Eikä ollut mitään mahdollisuutta saada sitä irti.

Ei, hän oli liian kömpelö sellaiseen. Me vedimme ja kiskoimme häntä, ja hän kirkui ja valitti englanniksi. Vihdoin me saimme hänen jalkansa kengästä, ja vihdoin pääsi vapaaksi kapea, sinisilkkisukkainen jalka.

Mutta olettekos kuulleet kummempaa, silloin hän ei saattanutkaan seisoa jalallaan. Hauska tilanne sekä hänelle että meille — joka puolelta monen tunnin matka ihmisten ilmoille. Meillähän oli kaikeksi onneksi ratsuhevonen, mutta sittenkin.

Jalka turposi kauheasti, hän heittäytyi pitkin pituuttaan heinikkoon ja nyyhkytti.

Niin ikävä kuin hän oli kaiken aikaa ollutkin, säälitti hän kuitenkin minua kauheasti levätessään maassa koristeltuna ja itkettyneenä.

Minä keksin, että me ottaisimme nenäliinamme ja asettaisimme jalalle kylmän kääreen. Kylmää vettähän meillä oli riittävästi. Laitoimme niin, että hän vain sai levätä ja lakkaamatta vaihtaa kääreitä. Jim tekin kaiken mitä minä pyysin hänen tekemään.

— Te on taitava — minä ihaile kaikke tässä maassa, — sanoi Jim.

Miss lepäsi katsoen meitä suurilla liikkumattomilla silmillään, mutta ei sanonut sanaakaan. Antoi meidän vain tehdä mitä tahdoimme.

Virrassa hyörineet miehet olivat menneet matkoihinsa, aurinko oli vaipunut lännen korkeiden tunturien taakse, kylmä henkäys tuntui virran äyräälle, oli kuin virran pauhu ja könkäistä ja koskista kuuluva natina ja jyrinä olisi kaikunut voimakkaampana illan hämärässä.

On hauskaa tuottaa hyötyä. Minä tahdon tulla maailmassa kauhean hyödylliseksi ihmiseksi. — Sen tiedän nyt.

Repäisin kahtia lautasliinan, johon korissa olevat lasit olivat kiedotut, ja asetin kääreen jalalle — minusta tuntui kuin olisin tehnyt erinomaisen hyvin, mutta saattoihan myöskin olla mahdollista, että tein rutihullusti.

Suurella vaivalla me saimme hänet hevosen selkään; korin, jossa oli ollut samppanjaa, me ripustimme siten, että hän saattoi nojata jalkaansa siihen — ja niinpä lähdettiin pitkin rinnettä jälleen.

Hän valitteli ja itki, mutta me kuljimme kaikki kolme hänen ympärillään ja lohdutimme häntä. Dorthe poimi hänelle vattuja ja oli herttainen ojentaessaan ne hänelle.

Jim kuiskasi minulle:

— Sano koko ajan — te oli kolme hyvä keiju — ja minä hyvin onnellinen — kun kohtasi keijut. — Ja hän nauroi minulle.

Yhä kiltimmiksi me tulimme miss Lowellille, saatattekos ymmärtää, sillä on todellakin suloista saada hyvän keijun ja hengettären nimi. Vaikkakin keiju on jokin, josta ei kuule puhuttavan täällä Norjassa — mutta Englannissa kai ollaan paljon tekemisissä niiden kanssa — niin ainakin Jimin puheesta voi päättää. Sellaisistahan kirjoitetaan myöskin kaikissa englantilaisissa lastenkirjoissa.

Metsässä oli hämärää; kello oli yksitoista ennenkuin olimme ehtineet ylös — mutta emme kuitenkaan olleet kovin väsyneitä senvuoksi, että vain ajattelimme, miten saisimme miss Lowellin olon mukavimmaksi.

Ajatelkaapas! Erotessamme hän ojensi meille kapean, pitkän kätensä ja sanoi: — Kiitän teitä suuresti. — Ja se oli todellakin suurenmoista hänen menettelykseen, joka oli ennen moisella tavalla käyttäytynyt.

Muuten olen iloinen siitä, että hän sai meistä hyvän käsityksen sen vuoksi, että olemme norjalaisia.

Myöhempinä aikoina olen kauheasti ihastunut meidän maahamme.

XV.

Istuimme kaikki kolme mäellä pihlajan alla tuijottaen Jimiin. Suuret ajelehtavat pilvet heittivät pehmeitä, sinisiä varjojaan tuntureille. Kaukaa, kaukaa alhaalta me kuulimme niittokoneen rätinän.

— Hyvin kauhea suru, — sanoi Jim hengästyneenä, — mutta me mene kaikki koti tänä.

— Menette kotiin —?

— Niin, Englantiin kaikkityyni — miss Lowellin jalka hyvin huono — minu täti kauhe pelkä, tahto heti lähte —

— Matkustatteko tekin —

— Matkustan — minu isä väsy lohi nyt — ei enä lohi koski — ja me mene kaikki —

Me kimposimme pystyyn kaikki kolme. — Miten kauhean ikävää —

— Niin, paljo, paljo ikävä jättä Aaste-tupa ainia, — hän seisoi katsoen eteensä; — minä ei koska ajatellu, että sellainen paikka kuin tämä oli — hän teki voimakkaan liikkeen käsivarrellaan ja viittasi sinisiin tuntureihin, jotka kohosivat niin kauneina, niin kauneina taivasta vasten — allamme olevaan kauniiseen seutuun — ja samalla meihin kaikkiin kolmeen.

Tuijotimme kaikin ilmaan, mutta minä en ainakaan ajatellut tuntureita enkä liiteleviä pilviä. Ja luulenpa totisesti, etteivät toisetkaan sitä tehneet. Dorthe oli tullut tulipunaiseksi.

Oliko kaikki se hauskuus, jota olimme nauttineet Jimin keralla, jo mennyttä — ainiaaksi!

Emme keksineet sanoja —

Jim laskeutui mäenrinteelle meidän väliimme — hän lepäsi käsi poskella nojaten kyynärpäänsä Dorthen hameeseen, joka oli levällään heinikossa.

— Jim, — sanoin minä äkkiä — ettekö te oikeastaan ole loordi?

Hän nauroi omalla hauskalla tavallaan.

— Ah, te hauska, kun kysy niin —

— Niin, mutta ettekö te ole?

— En vielä — ja kenties en koska — isäni veli on lordi Armstrong — ja jos minä itse elä kaua, minä kenties peri arvonimi — mutta minä ei välitä nyt muu kuin Aaste-tupa —

Äkkiä hän laski päänsä Dorthen syliin — Dorthe punastui jälleen pehmeitä, ruskeita hiuksiaan myöten — ja sitten Jim alkoi laulaa. Jotakin matkustamisesta — "far — far away —"

Vihdoin se joka lauloi oli far — far away — oli kuoleman porttien toisella puolella.

Oli jotakin liikuttavaa ja valittavaa tavassa, jolla hän lauloi pää Dorthen sylissä.

— Teidän täytyy tulla takaisin, Jim, — sanoin minä, — tänne meidän luoksemme.

— Luonnollisesti minä tulla takaisin, — sanoi hän päättäväisenä, — mutta kauan, kauan ennekuin Jim saatta tulla.

— Kuinka kauan?

— Minä mene hyvin pian Intiaan ja ole siellä kaua — kenties kolme, kenties viisi vuosi.

Ah, viisi vuotta, sehän oli ikuisuus eteenpäin ajatellen!

— Minä ei koska enne ymmärtäny — ihmine ei tarvis enempä olla onnelline — ah, niin onnelline, — jatkoi Jim.

Kukaan meistä ei puhunut; minä nyhtäisin heinänkorren ja heitin sen pois jälleen.

Jim nousi nopeasti: — Minä on täällä liian kaua — minä juokse pian koti.

— Ettekö tule enää tänne? — sanoin minä.

— Jos voin — minä tulla tänä ilta —

Hän tarttui meitä jokaista kolmea käteen, sitä hän ei ollut milloinkaan ennen tehnyt — heilutti sitten kädellään monta kertaa ja katosi nopeasti metsään.

Dorthe ei ollut koko aikana sanonut sanaakaan. Hän istui kädet polvilla tuijottaen ulos, mutta hänen silmänsä loistivat.

Ah, miten kauhean alakuloista kaikki oli. Vanhat ihmisethän sanoivat aina, että kaikki on katoavaista, mutta sitä ei uskottu — tuntui kuin itse aina olisi poikkeus.

Kaikkien ihmisten tulee esimerkiksi kuolla. Kuitenkin oli aivan mahdotonta ajatella, että itsekin kuolisi.

Uh, koko elämähän oli niin alakuloista. Oli myöskin alakuloista istua katsellen yli tämän vihreän laakson, jossa oli peltotilkkuja ja harmaita tupia. Köyhä, syrjäinen, kätkössä oleva seutu.

Illalla poika tuli juosten Svartliesta ja toi mukanaan Jimin kirjeen. Päällekirjoitus oli Dorthelle.

Luonnollisesti me tahdoimme sen lukea, mutta Dorthe painoi kirjeen rinnalleen, ja molemmat ruskeat, hennot kätösensä sen päälle ja katsoi meitä samettisilmillään, sanoen:

— Älkää pyytäkö minulta sitä.

Hän läksi heti. Hänen tuli tavata Jim viimeisen kerran "Ensimäisen näkemisen makeudessa".

Susanna ja minä emme puhuneet paljoa, istuessamme yksin. Saattoihan olla mahdollista, että ajattelimme samaa, mutta emme sitä sanoneet.

Minä puolestani ajattelin vain sitä, että surullisinta maailmassa oli se, että me istuimme täällä yksin, kenenkään meistä välittämättä — aivan niin oikealla tavalla kuin Jim välitti varmaan Dorthesta.

Huu, ilma oli jo kylmää — tunturit olivat sinä iltana niin jyrkästi tummansiniset. Ne näyttivät olevan niin lähellä meitä.

Itse asiassa tunturit sittenkin olivat synkkiä —

XVI.

Laskettuamme illalla levolle sanoi Dorthe äkkiä:

— Teidän täytyy luvata minulle, ett'ette puhu kenellekään ihmiselle — mutta ajatelkaas, Jim ja minä olemme kihloissa —

— Oletko hullu! — pääsi minulta.

— Rakkaani, senhän saatoimme ymmärtää, — tuli Susannalta alasängystä.

— Saatoitteko todellakin ymmärtää sen? — sanoi Dorthe.

— Ei, mutta kerro — oletko hirveän iloinen — kuinka se kävi — mitä hän sanoi — oletko suudellut häntä? — minä utelin.

Dorthe lepäsi kädet niskan alla ja tuijotti Aaste-tuvan harmaaseen, ikivanhaan kattoon ja ainoastaan hymyili.

— Kerro, mitä hän sanoi, — ahdistin minä.

— En.

— Onko hänellä sisaruksia?

— Ei, ja hänen äitinsä on kuollut.

— Kertoiko hän sinulle muuten paljon itsestään?

— Kertoi, kaikkityyni — hän on vain käynyt koulua ja opiskellut ja kasvanut äärettömässä pakossa, ja isä on jäykkä ja ankara.

— Niin, senhän me näimme, — lisäsin minä.

— Hänellä ei ole ollut ikänään niin hauskaa kuin täällä, — jatkoi Dorthe; — milloinkaan hän ei ole ollut niin vapaa —

— Ajatelkaa — tällaistahan meillä on melkein aina, — lisäsin minä taaskin; — uh, miten ilkeää mahtaa olla asua ulkomailla —

— Hän menee intialaiseen armeijaan, — sanoi Dorthe.

— Suuri taivas, aivan kuin Kiplingin romaaneissa! — sanoin minä.

— Onko hän kauhean rikas? — tuli jälleen alasängystä.

— Sitä en tiedä.

— Eikö hän sanonut siitä sanaakaan? — kysyi Susanna hämmästyneenä.

— Ei, sitä hän ei tehnyt, sitähän hänen ei tarvinnut kertoa; on aivan sama, olipa hän rikas tahi ei.

— Julkaistaanko se pian? — kysyi Susanna jälleen.

— Ei — me ainoastaan odotamme toisiamme.

— Kuinka kauan? — sanoi Susanna.

— Viisi vuotta —

Pysähdys.

— Herrat unohtavat kyllä pian, niin sanovat kaikki, — sanoi Susanna.

— Oh, Jim ei unohda, — sanoi Dorthe.

— Ajatelkaapa, viisi vuotta, — sanoin minä. Se oli sellainen ikuisuus, että sitä tuskin saattoi ajatella.

Vaikkakin minä olin tuntevinani Jimin niin hyvin, niin minulla oli kuitenkin melkoinen joukko asioita kyseltävänä. En tiedä, kuinka asianlaita on, mutta kun ihmiset menevät kihloihin, niin he ovat kuin olisivat uusia.

— Nyt minä olen elänyt seitsemäntoista vuotta, — sanoi Dorthe, — ja Jimiä olen tavannut seitsemäntoista kertaa —

— Paljoa useammin, — keskeytin minä.

— En, minä olen laskenut, — sanoi Dorthe jälleen, — ja ne seitsemäntoista kertaa ovat enempi kuin kaikki seitsemäntoista vuotta yhteensä.

Voi, miten ihmeellistä! Niin ihmeellisen merkillistä mahtaa olla kihloissa oleminen — melkein sellaista, että tuskin saattaisi elää.

Taivas oli pilvistä harmaa, ja usva peitti seuraavana päivänä laaksot — se liiteli pieninä kuontaloina sinisillä tuntureilla.

Aaste-tuvassa oli tullut hieman alakuloista — sehän oli vain vanha, harmaa mökki etäällä syrjäseudussa.

Ei kannattanut enää vähääkään pestä pöytiä ja penkkejä ja saada niitä häikäisevän valkoisiksi. Eikä koristaa takkaa koivunoksilla.

Uh, itse asiassahan me olimme hyvin yksinäisiä täällä mökissä. Ei ollut kulunut edes päivääkään Jimin matkustamisesta — mutta oli niin autiota, oli kuin meillä ei enää olisi ollut mitään odotettavaa.

— Entä Finn? — sanoi Dorthe äkkiä; — olihan puhe, että hän tulisi tänne kolmen viikon kuluttua.

Ajatelkaapa, Finnin olin melkein unohtanut; hänessä nyt sitäpaitsi ei ollut mitään odottamista — minun mielestäni.

Matti oli mennyt postia noutamaan eikä tuntunut tulevan koskaan takaisin. Olen tosin unohtanut kertoa, että Mari on lähetetty pois jo kauhean kauan sitten; on jo varmaankin kulunut viikko siitä, kun Matti meni hänen kanssaan Opstadiin kysymään, saiko tyttö olla siellä sen ajan kun hän oli meidän palveluksessamme.

Päivä kulki kuin ryömien eteenpäin.

— Onko teillä halua vielä olla täällä? — sanoin minä äkkiä.

— Minä olen väsynyt täälläoloon, — sanoi Susanna.

— En tiedä, mutta minusta on kuin olisin täällä lähempänä Jimiä, — sanoi Dorthe.

Päätimme panna varhain nukkumaan, sillä meillä ei todellakaan ollut mitään tekemistä. Postissahan ei myöskään tullut niin mitään hauskaa — ihmiset unohtivat nyt meidät kokonaan.

Olimme juuri lukinneet oven ja alkaneet riisuutua.

— Ts, — sanoin minä, — joku on ulkona —

Kuuntelimme suut auki. Joku sipsutti heinikossa.

Pyhimysten nimessä, kuka siellä saattoi olla? Muutamia hetkiä kului, me pukeuduimme nopeasti.

Entä jos siellä oli joku kulkuri.

— Ha lia ha — ha lia ha, — kuului laulua ovenraosta.

— Se on Jim, — huusimme me kaikki ja hyökkäsimme ulos.

Siinä hän seisoi kynnyskivellä ilmi elävänä ruskeassa puvussaan. Ajatelkaapa, hän ja Dorthe syöksyivät suoraa päätä toistensa syliin, vaikka me olimme näkemässä!

— Mutta mitä, oletteko täällä — mutta kertokaa — miten ihmeessä —

Ja Jim nauroi säteilevänä: — Minä hyvin viekas — ja hyvin iloinen nyt — me ole hotellissa — laaksossa — etäällä alhaalla, miss Lowell ei siedä jalka vuoksi aja enempä — minä ei sano mitä — ei yhtä sana — mutta otta hevonen ja aja tänne — ja olla Aaste-tupa kaksi tunti — ja mennä pois jälle — eikä kuka aavista, missä minä ollut — ha haa — minä hyvin iloine —

— Ettekö aio kertoa olleenne täällä?

Hän asetti etusormensa suunsa eteen: — Oi, en — minu suu hyvi kiinni — nyt me pitä hyvi hauska hetki, sitte minä lähte —

Oli hirveän hauskaa. Me sytytimme suuren valkean takkaan, niin että se loisti kauas pimeään yöhön. Sillä sumu oli ohentunut, sininen harso verhosi tunturit, sinervä usva kattoi laaksot, mutta kaukana lounaassa kohosi metsän reunasta täysi punainen kuu harmaankelmeällä taivaalla.

Luulen että me lauloimme koko yön. Olimme ulkona ja olimme sisällä — kuu kohosi kohoamistaan ja tuli keltaiseksi, ja tunturit tummenivat, ja Jim lauloi noita pitkäveteisiä englantilaisia sävelmiä, jotka aina ovat samanlaisia; me joimme kahvia ja me kolme tuvassa olijaa lauloimme täyttä kurkkua yli tunturien:

"Me tunnemme maan."

Ja Jim sanoi: — Jos minä karka kaikesta ja jää tänne.

Mutta silloin me kaikki nauroimme.

— Talvella täällä on lunta kattoon asti, — sanoin minä, — eikä täällä ole polkua eikä tietä, ja lumi tuiskuaa — tahtoisitteko silloin olla täällä?

— Oi, hyvin mieluista, — nauroi Jim.

— Mutta silloin te olette Intiassa, missä aurinko teitä paahtaa —

— Mutta minä ajattele Aaste-tupa, — sanoi Jim.

Hevonen odotti häntä, kyytimies joi kahvia kanssamme. Täsmälleen kolme tuntia Jim oli viimeisellä kerralla Aaste-tuvassa.

Me pidimme kaikki kolme rattaista kiinni ja saatoimme häntä metsätiellä.

Mutta Jim piti kätensä Dorthen kädessä, joka oli rattaiden selkänojalla. Koko ajan hän puhui Dorthelle englantia, ainoa mitä minä ymmärsin oli "my darling" — mutta sen hän sanoi monta kertaa.

Sitten metsä tuli pikimustaksi, emmekä me uskaltaneet muuta kuin kääntyä takaisin. Ja Jim nousi ylös rattaissa ja huusi tummalta metsätieltä: — Eläkä hyvin kaikki kolme, kunnes minä tule jälle.

Oli niin kolkkoa saapuessamme jälleen Aaste-tupaan, tumma yö verhosi tunturit, takkavalkea loi hohdettaan kauas ruohoiselle mäenrinteelle. Tunturin yläpuolelta näkyi jo kapea päivänjuomu, joka ennusti auringonnousua.

Dorthe istuutui pankolle ja itki haikeasti.

— Sellaista se on kun menee kihloihin, — sanoi Susanna pisteliäästi; — silloin tulevat surut —

Sitten hän sanoi: — Merkillistä, että sinun piti pyydystää tuollainen kultalintu täällä ylhäällä Aaste-tuvassa — muuten tuo sormus, jonka hän on antanut sinulle, ei oikeastaan todista rikkautta. — Ja Susanna kulki sinne tänne jäykkänä ja säännöllisin kasvonpiirtein ja puristi yhteen suupieliään.

Näettekös miten ilkeiksi ihmiset tulevat, kun he ovat mustasukkaisia!

XVII.

Seuraavana iltana tämän rikasmuistoisen yön jälkeen tuli Finn Bolt.

Hän seisoi pihalla laukku seljässä terävine pikku kasvoineen, emmekä me olleet huomanneet hänen tuloaan.

Minusta Finn Bolt ei ollut vähääkään hauska, mutta oli hyvä, että hän tuli; olihan se kuitenkin vaihtelua.

Hänellä ei muuten ole koskaan mitään lepoa. Aina hänen luisevien, kesakkoisten käsiensä pitää näperrellä jotakin — aina hänellä on jotakin tekemistä. Ei tulisi esimerkiksi milloinkaan kysymykseen, että Finn lepäisi viisi minuuttia vihreällä rinteellä tuijottaen siniselle taivaalle tai istuisi hiljaa kahta minuuttia ja katselisi laaksoon ja olisi hieman surumielinen.

Ei, kaukana siitä, sellainen hän ei ole.

Niinpä hän oli tuskin ehtinyt saada laukkua seljästään ennenkuin jo tahtoi tahkota veitsiä. Hän oli näet ohimennen nähnyt vanhan tahkon navetan seinämällä, korkeiksi kasvaneiden viholaisten keskellä.

Nytpä siis kaikki oli tahkottava. Hän tahkosi minun koruompelusakseni aivan naskaliksi — ehdittyään olla ainoastaan kaksikymmentä minuuttia Aaste-tuvassa. Minä en sanonut hänelle saksista yhtään pahaa sanaa, mutta se tahkoaminen tuottaa minulle haittaa joka kerta kun niitä käytän. Meidän pöytäveitsemme — meillä oli niitä neljä — hän myöskin tahkosi, niin että saattaisimme niillä murhata kenet hyvänsä. Lopuksi hän oli melkein loukkaantunut siitä, ettei meillä enää ollut mitään tahkotuttamista — hän seisoi navetan seinää vasten ja huusi: — Kun teillä kerran on niin erinomaisen hyvä tilaisuus tahkotuttaa, niin on teidän sitä käytettävä —

Sitten hän oli Aaste-tuvan katolla ja heitti alas turvetta, kiviä ja rojua, niin että korvissamme suhisi!

— Täällä tarvitaan järjestävää kättä! — huusi hän katolta.

Aaste-tuvan päädyssä oli luukku; luonnollisesti Finn luukkuun sitä tarkastamaan. — Olisi sääli ottaa Matilta kaikki se komeus, jota hän nauttii navetan ylisillä, — huusi hän; — minä voin erinomaisen hyvin olla täällä yötä. — Hän asetti navetanportaat luukun eteen ja kantoi sinne pari tukevaa heinärukoa. Siellä hän aikoi nukkua.

— Mutta kertokaa minulle, — sanoi hän saatuaan heinät kaikella kunnialla ullakolle, — miten ihmeessä olette saattaneet kestää täällä kokonaista kolme viikkoa yhtämittaa —

— Ah, täällä on ollut niin ihanaa, — sanoin minä.

— Niin, jospa vaan tietäisit, — sanoi Dorthe.

— Tietäisin mitä?

— Miten lumoavaa täällä on ollut, — sanoi Dorthe; hän punastui ja hymyili Susannalle ja minulle.

— Sanokaa minulle — oh, sanokaa minulle — mikä täällä oikeastaan lumoaa, — pyysi Finn.

— Kerro siis, Dorthe, — sanoin minä.

— Finn, kuuleppa — niin, täytyyhän minun puhua se — toisethan tietävät sen myöskin — minä olen täällä mennyt kihloihin —

— Mennyt kihloihin täällä — kenen kanssa, tuhat tulimmaista — en näe täällä mitään muuta kuin metsän ja Maailman Matin —

Silloin me kerroimme kaikkityyni. — Jimin tapaamisesta, hänen isästään, joka kalasti Mustastavirrasta ja oli melkein loordi — miten ihastuttava Jim oli — paljoa viehättävämpi kuin kaikki Norjan herrat — viime yönä hän oli matkustanut Intiaan ja aikoi jäädä sinne viideksi vuodeksi.

Kerrankin Finn istui paikoillaan kokonaista viisi minuuttia kuunnellen, ja hänen silmänsä pysyivät liikkumatta.

— Ja hänen kanssaan sinä olet mennyt kihloihin, — tuli lopuksi.

— Hänen.

— Oletko aivan menettänyt sen vähäisenkin järkipahaisen, mitä sinulla on ollut? — sanoi Finn jälleen. Niin sanovat veljet aina, heidän mielestään ei sisarilla koskaan ole mitään järkeä — senhän tiedätte —

Dorthe oli luonnollisesti siihen tottunut, sillä hän ei sanonut sanaakaan, tuijotti vain veljeensä ruskeilla samettisilmillään.

— Sepä oli hullunkurisinta mitä olen milloinkaan kuullut, — jatkoi Finn; — hän pysyy poissa viisi vuotta ja häntä sinä odotat — ha haa —

Dorthen kasvot nytkähtelivät, mutta hän ei sanonut vieläkään mitään.

— Kiitos, sellaisesta kesäkihlauksesta me emme välitä — ja hän on lisäksi korkeaa englantilaista aatelia — yhä parempaa ja parempaa! —

— Hän oli kauhean suloinen, — sanoin minä.

— Hyvä Jumala — miten päättömiä te olette kaikki kolme, — sanoi Finn.

— Minä arvelin kyllä, ettei hän ollut mikään luotettava, — sanoi Susanna.

— Sitä sinä et ole koskaan sanonut, — kuohahdin minä.

— Mutta minä ajattelin sitä aina, — sanoi Susanna ja puristi yhteen suupieliään.

Mutta silloin Dorthe ei voinut enää itseään hillitä. Hän painoi pienet, ruskeat kätensä kasvoilleen ja nyyhkytti: — Oi, sanokaapa mitä tahdotte — aivan mitä tahdotte — minä uskon Jimiin, minä odotan Jimiä —

— Hän ei ikinä palaa, — sanoi Finn ja löi nyrkkinsä nurmeen, jolla istui — englantilaiseen armeijaan kuuluva upseeri, joka jää Intiaan viideksi vuodeksi — ja hän palaisi tänne sinun luoksesi, jonka hän on tavannut täällä Aaste-tuvassa — hah haa! — Hän kieri maassa nauraen.

— Minä lupasin odottaa, — nyyhkytti Dorthe.

— "Mä kyllä ootan, kun lupasin sen", — lausui Finn ivallisesti — niin, jos tahdot tuhota elämäsi, niin kulje sinä vain odottaen — mutta tuossa tulee Maailman Matti, — jatkoi hän, — hänhän saattaa toisten puutteessa olla terveen järjen edustajana —

Ennenkuin me ehdimme estää, sanoi Finn:

— Kuuleppa, Maailman Matti — tämä pieni tytön tyllerö on mennyt kihloihin sen englantilaisen kanssa, joka asui täällä jossakin — hän on matkustanut Intiaan — mutta viiden vuoden kuluttua hän palaa sydänkäpyään noutamaan — niin hän on sanonut — uskotko sinä hänen tulevan jälleen — sano suoraan, hyvä herra.

Maailman Matti sylkeä läiskähytti ensin pitkän ja ruskean suihkun, sitten hän nauroi koko ryppynaamallaan:

— No, sitähän minnäi, jotta yks' teistä se ol' sen henttu — mut jos sanon suoraa sen mitä meinoon, se ei tule millonkaa takasi — ei, niillä on liijan paljo rahhaa, tuollaisilla, ei ne piittoo muutamista kolikoista.

— Näin puhui Zarathustra — kuuntele hänen sanojaan, — lausui Finn.

— Ja onhan niitä tuollaisii tytönheilakkoja Intijassahii, — Maailman Matti lähetti jälleen pitkän, ruskean säteen heinikkoon.

Minä kavahdin Dorthen kaulaan. — Älä välitä siitä, mitä nuo sanovat, Dorthe; me tunnemme Jimin, mutta eivät nuo.

Ja siinä oli Aaste-tupa päivänpaisteessa ja varjossa, ja valkoiset, liitelevät pilvet heittivät pitkiä, pehmeitä värivivahduksiaan tuntureille — pihlajissa, jotka varjostivat Aaste-tuvan kattoa, oli jo suuria, punaisia terttuja — ne loistivat syvänsinistä taivasta vasten.

Mutta seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen Dorthe lepäsi pitkin pituuttaan lyhyessä, vihreässä ruohikossa ja itki.

Tietysti Jim tulee takaisin Dorthen luokse.

Niin, ettekö tekin sitä usko?