language: Finnish

MARKIISITAR DE POMPADOUR

Kuvaus Ludvig XV:n rakastajattaresta

Kirj.

DORA DUNCKER

Suomentanut

Rob. A. Seppänen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karista Oy, 1919.

I.

Suuressa takassa räiskyi pyökkipuuvalkea. Roihuavat liekit loivat pieneen hauskaan salonkiin rubiininpunaista valoa. Lämpimänä ja miellyttävänä se tunkeutui jäätyneitä ikkunaruutuja verhoavien raskaiden, tummansinisten brokaadi-uutimien poimujenkin sisään.

Matalalla jakkaralla tulen ääressä istui nuori nainen. Solakka, sopusuhtainen vartalo, jota verhosi kevyt, mukava silkkipuku, oli vähän etunojossa. Liekkien heijastus, kun hän lämmitteli niitä kohden ojennettuja hienoja, kauniita käsiään, lepatti vaalahtavan kastanjanruskeiden hiusten ja valkoisen kaulan ympärillä.

Hänen takanaan, kädet nuoren naisen olkapäillä, seisoi viidenkymmenen korvilla oleva mies, komea, ryhdikäs ilmiö. Harmaa jauhoperuukki oli omituisena vastakohtana raikkaihin kasvoihin, joissa välkkyivät nuoret, vilkkaat silmät.

"Yhäkö vain olet ajatuksissasi, Jeanne?" kysyi mies, hieman kumartuen ja keveästi silittäen oikealla kädellään nuoren naisen tuuheaa, pehmeätä tukkaa. "Näinköhän sittenkin on matkalle lähtenyt puoliso ikävöivässä mielessäsi?"

Jeanne d'Étioles kavahti nauraen pystyyn; valkeat hampaat välkkyivät hänen kalpeahkojen huultensa välistä. Hänen silmissään, joiden väri oli epämääräinen, ilkamoi tuhannen kujetta.

Hän pisti käsivartensa miehen kainaloon.

"Ettehän usko sitä itsekään, eno Tournehem. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, miksi olemme lähettäneet Charlesin matkoille."

Mies hymyili.

"Johan toki! Hän ei lähtenyt ensinkään mielellään, tuo minun alati rakastunut herra sisarenpoikani! No, mitenkä edistyy 'la grande affaire!' Eikö Binet ole vielä antanut mitään tietoa?"

Jeanne d'Étioles pudisti päätään ja napsutteli samalla uhkamielisesti siroja sormiaan.

"Äiti parka on hirveän levoton. Mutta se on aivan turhaa. Jollei Binet tule, menen minä Versaillesiin ilman kutsua. Mutta olkaa huoleti: hän tulee!"

Herra Le Normant de Tournehem katsoi ihastuttavaan naiseen ja oli varma, että tämä pääsee asiansa perille.

Ketterin liikkein Jeanne painautui uudestaan jakkaralle, veti miehensä enon, parhaimman ystävänsä, mukavaan tummansiniseen silkkinojatuoliin, joka oli hänen vieressään, ja otti hänen toisen hyvin, hoidetun, sormuskoristeisen kätensä omien käsiensä väliin.

"Rakas eno", sanoi hän hilpeästi, jolloin hänen hienoille kasvoilleen lehahti puna, "se ei voi mitenkään olla onnistumatta. Kaikki käy, niinkuin pitääkin. Toisin ei voi olla, sen tunnen täällä ja täällä —" Hän teki kaksi nopeaa liikettä sydäntään ja älykästä, valkeaa otsaansa kohden. "Tiedäthän, että jo silloin, kun olin Ursula-sisarten koulussa, tytöt sanoivat minua 'pikku kuningattareksi', keräytyivät ympärilleni ja tottelivat käskyjäni."

"Emme saa unohtaa myöskään madame Lebouta", virkkoi Tournehem, "joka ennusti sinulle, kun tuskin olit yhdeksänkään vuoden vanha, että sinusta tulee meidän rakkaan kuninkaamme lemmikki".

Jeanne nyökäytti vain päätään ja jatkoi sitten innokkaasti:

"Tilanne ei ole aina ollut niin suotuisa kuin nyt. Mutta ajat ovat muuttuneet rouva Châteaurouxin kuoleman jälkeen. Ei ole enää ketään, joka voisi väittää, että kuningas vielä suree häntä ja että hänen sydämensä ei ole vapaa. Siihen aikaan kyllä —"

Jeanne hymähti hieman pilkallisesti.

"Silloin kun minä ajomatkallani kohtasin hänet Sénart metsässä, hallitsi rouva Châteauroux häntä vielä täydellisesti. Kuningas ei saanut puhutella eikä edes tervehtiä minua, vaikka —"

"Vaikka sinä jo silloin miellytit häntä kovasti sinisessä, heleässä ratsastuspuvussasi, veikeä pikku hattu päässäsi, tenhotar!"

Jeannen kauniit silmät säteilivät voitonriemuisesti.

"Usko tahi ole uskomatta, rakas eno, mutta kuningas oli kaikkea muuta kuin epäystävällinen minulle vastaanotossa tässä eräänä päivänä! Hän myönsi minulle ilman muuta sen veronkanto-urakan, jota pyysin miehelleni. Mutta" — hänen päänsä painui hieman miettivästi — "me olimme kahden kesken — hän olisi voinut —"

Herra Le Normant pudisti päätään.

"Sinä et kuitenkaan tunne kuningasta niin hyvin, kuin ihastelevassa mielikuvituksessasi luulet. Hän on hidas ja kaino, jollei heti osaa kokonaan mukautua hänen mielikseen — ja kun sinä et tehnyt niin, menettelit oikein ja viisaasti."

Jeanne keskeytti hänet äkkiä. Hän hypähti taas ylös ja suoristi komean, solakan vartalonsa, joka oli keskikokoa pitempi. Kädet ojennettuina tuleen päin, joka valoi niille lämmintä hehkua, hän huudahti äänellä, jossa oli sekä kaihoa että tahdonvoimaa:

"Minä tahdon päästä pois tästä pienestä ahtaasta maailmasta — tahdon hallita, koettaa voimiani, pidellä ohjia lujin käsin — panna koko olentoni minkälaista vastusta vastaan tahansa!"

"Entä Maria Leszczynska, kuningatar?"

"Hyh, hän ei sovi ensinkään puolisoksi Ludvig rakastetulle — seitsemää vuotta vanhempi — ruma — yhdeksän lapsivuoteen uuvuttama — ilman tahtoa ja henkevyyttä. Mitään Maria Leszczynskaa minä en pelkää. Ylipäänsä en pelkää ketään enkä mitään — sillä minä rakastan häntä."

Herra de Tournehem hymähti epäilevästi.

"Älä petä itseäsi, Jeanne! Kuinka sinä voisit rakastaa kuningasta?"

Jeanne heitti päänsä kenoon. Uunivalkean heijastus loi välkkyvän sädekehän hänen kastanjanruskeiden hiustensa ympärille.

"Minä rakastan häntä sentähden, että tahdon rakastaa häntä. Ymmärrätkö, eno Tournehem?"

Herra Le Normant istui ääneti.

Jeannen silmissä paloi kiilto — lämmin ja voimakas ja sisällökkäämpi kuin hänen sanansa — kiilto, joka tukahdutti kaiken vastustelun jo alkuunsa. Hän astui lähemmä ja laski kätensä herttaisesti enon olkapäille.

"Jos minun onnistuu miellyttää kuningasta, miellyttää täydellisesti, niin saan siitä kiittää sinua, eno Tournehem. Sinä olet tehnyt minusta sen, mikä nyt olen. Sinä yksin olet avannut silmäni ihailemaan kaikkea kaunista ja suurta. Sinä olet toimittanut minulle opetusta tieteissä ja taiteissa, sinä olet osoittanut minulle, että naisella on muitakin tehtäviä kuin mennä naimisiin ja saada lapsia."

"Entä Alexandra?" huomautti Tournehem yrittäen laskea leikkiä.

Jeannen suu vetäytyi hellään äidinhymyyn.

"On hyvä, että minulla on hän, tuo pikku lemmikki — varsinkin kun niin aikaisin kadotin ensimmäisen lapseni, mutta hän ei vie kaikkea aikaani. Minulta liikenee aikaa ja voimia paljoon muuhunkin, täyttämään niinelläni koko maailman. Ja jos niin käy, niin saatte nähdä, että olen kiitollinen, sekä sinä että isä ja äiti ja veli Abel, kaikki, jotka olette minulle olleet hyviä."

"Entä Charles Guillaume, miehesi?"

"Hän on hyvä ja kiltti poika — mutta muuten — Jos hän minua tarvitsee, niin — tietysti —"

Herra de Tournehem tiesi nyt tarpeekseen.

Erään tummansinisen brokaadi-uutimen takaa avautui ovi. Noin neljänkymmenen vuoden ikäinen nainen, joka vielä oli kaunis, mutta näöltään sairaaloinen, astui huoneeseen. Vilkkaasti, rahvaanomaisin elein, jotka paljon poikkesivat tyttären hienostuneesta, ylhäissävyisestä miellyttävyydestä, hän tuli Jeannen ja Tournehemin luo.

"Mitä sanotte? Eikö Binet serkku ole vielä tullut? Hän ei tietystikään ole saanut kutsukorttia Jeannea varten — ja juuri nyt dauphinin [Ranskan kruununprinssin silloinen arvonimi.] hääjuhlallisuuksiin — se on ihan —" Madeleine Poisson oli vähällä polkea jalkaa.

Katsahdus Tournehemiin ehkäisi hänet sitä tekemästä.

"Rakas Madeleine", sanoi Tournehem matalalla äänellä, "te ette ole enää niin hurmaava, että voisitte sallia itsellenne tuollaista yltiöpäisyyttä. Ennen on teille annettu paljon anteeksi kauneutenne tähden. Herra Poissonkin on alkanut kyllästyä teidän oikkujenne puuskiin."

Rouva Poisson ei ollut kuulevinaan näitä sanoja, vaan meni kädet ojossa
Jeannen luo, joka totisena ja mietteissään katsoi liekkeihin.

"Lapsi raukkani, olemmeko antaneet sinulle hienon kasvatuksen ja oletko kaunis kuin enkeli sentähden, että tuo aasi, tuo Binet — vai olisiko hän unohtanut, että Hôtel des Chèvres on Rue Croix des Petits Campsin varrella?"

Jeanne hyväili äitinsä kuihtuneita, joku aika sitten vielä varsin kauniita kasvoja, joiden viehätysvoima oli ollut suurempi kuin hänen omiensa.

"Rauhoitu, rakas äiti! Binet serkku ei ole aasi —"

"Siinä tapauksessa hän ei ole saanut kutsukorttia, ja se on sitä pahempi", nyyhkytti Madeleine Poisson.

"Kyllä hän sen on saanut. Sinä vähäksyt sitä valtaa, mikä kamaripalvelijalla on hänen korkeuteensa dauphiniin. Mutta älä unohda, että hääjuhlallisuudet tuottavat paljon työtä — ja ennenkuin hän ehtii Versaillesista Hôtel des Chèvresiin —!"

Rouva Poisson kuivasi kyyneleitään.

"Ehkä olet oikeassa, rakkaani. Olethan sinä viisaampi kuin me muut yhteensä, rakas Jeanne."

Hän hyväili ja suuteli kaunista lastaan.

"Herra de Tournehem", sanoi hän sitten kääntyen sukulaiseensa päin teeskennellyn sirosti.

Tournehem kumarsi samalla tavalla, kasvoilla se kevyt, rakastettava iva, joka oli hänelle ominaista.

"Rouva Madeleine Poisson?"

"Poisson kirjoittaa tänään aivan lyhyesti ja viittaa erääseen kirjeeseen, jonka hän on teille lähettänyt luullakseni Reiniltä kuriirin mukana. Hän sanoo selittäneensä siinä asiansa. Millä kannalla hänen asiansa nyt on?"

Myöskin Jeanne nousi uunin äärestä ja meni herra Le Normantin luo.

"Niin, kuinka isä raukan käy? Pitäisi tosiaankin tehdä paljoa enemmän, jotta hänen pitkä karkoituksensa saataisiin peruutetuksi. Pâris-veljekset, joiden puolesta hän oikeastaan on uhrannut itsensä, voisivat todellakin puuhata enemmän hänen hyväkseen."

"No, no, rakas Jeanne, me emme saa asianmukaisen rakkaudenkaan takia arvostella isäsi syyllisyyttä liian vähäiseksi. Hän on muonituslautakunnan jäsenenä tehnyt ehkä paljonkin kauppoja omiin nimiinsä."

"Pyydän saada huomauttaa," sanoi Madeleine Poisson kuohahtaen,
"François on saanut raataa varustaakseen Pariisin ruokatarpeilla.
Kummako silloin, jos tileihin on pujahtanut pieniä virheitä."

"Valtiokonttori on täydellä syyllä vaatinut takaisin 232,000 frangia.
Sanotko sitä pieniksi virheiksi?"

Madeleine kavahti taas pystyyn.

"Älä viitsi puhua noista vanhoista jutuista, Tournehem. Päätös julistettiin noin kahdeksantoista vuotta sitten. Kun hänen ylevyytensä kardinaali Fleury sai aikaan, että François saa palata Saksasta kahdeksan vuoden kuluttua — kun valtiolaitos on jo saanut osan rahojaan takaisin — kun Pâris-veljekset ilomielin ottavat hänet uudestaan palvelukseensa, silloin ei minun mieheni ainakaan voi olla sellainen rosvo ja ryöväri, joksi sinä tahdot hänet tehdä."

Tournehem hymyili ystävättärensä vihalle.

Mukavassa selkäasennossa siinä raskaassa, kullatussa nojatuolissa, jossa hän oli istunut keskustelun aikana, hän vastasi:

"Nyt sinä taas aloitat sen vanhan riidan, joka on tuiki tarpeeton, sillä kaikki me kolme tarkoitamme ainoastaan Poissonin parasta, ja lahjakkuudellaan ja tarmollaan hän on hyvin ansainnut hyvät päivät."

"Niin, rakas eno, ja kun minä vain joudun sinne, mihin kohta pääsen" — he vaihtoivat nopeasti salaisen, keskinäisen ymmärryksen katseita — "silloin isä pian pääsee suureen suosioon ja kunniaan".

Madeleine Poisson syleili kaunista tytärtään liikutettuna.

"Niin, sinä teet meidät kaikki onnellisiksi", nyyhkytti hän. Ja melkein samassa hengenvedossa, ratketen taas kiivaaseen sävyynsä, hän uudestaan manasi Binetiä: "kunpahan se pöllö vain tulisi!"

Tournehem tarttui taas keskustelun aiheeseen, välittämättä sen enempää Madeleine Poissonin kiivaista mielenpurkauksista. Kahdenkymmenen neljän vuoden kuluessa hän oli niihin tottunut.

"Muuten ei Poissonilla ole ensinkään huonot päivät. Hänen matkansa Reinille, jonne Pâris-veljekset lähettivät hänet viime viikolla toimittamaan erästä salaista tehtävää, näyttää sukeutuvan aika tuottavaksi. Poisson on viisas, kunnianhimoinen ja hienostunut ja sukeltaa kohta taas pinnalle."

"Suokoon Jumala ja pyhä neitsyt, että niin tapahtuisi!" Rouva Poisson nosti hurskaasti silmänsä salongin kattoa kohden. "Olen tänään jo kolme kertaa polvistunut rukoustuoliin hänen puolestaan."

"Toivokaamme, ettei se olisi ollut turhaa", lohdutti Le Normant ivallisesti. Hän lisäsi matalalla äänellä: "Tehän tiedätte, Madeleine, että syntisten rukoukset miellyttävät taivasta enemmän kuin vanhurskaiden!"

Rouva Poisson ei ollut kuulevinaan, mitä hän sanoi, mutta se ei estänyt häntä heittämästä Tournehemille kiemailevaa katsetta yhä vieläkin lumoavan kauniista silmistään.

Jeanne, jolla oli taito nähdä ja kuulla kaikki silloinkin, kun hän näytti askartelevan kokonaan muissa asioissa, oli tajunnut Tournehemin matalalla äänellä lausumat sanat ja äidin silmäniskun, vaikka oli seisonut hyvän aikaa loitompana ikkunan ääressä.

Taas valtasi hänen mielensä sama ajatus, joka usein ennenkin oli häntä vaivannut: olisikohan Tournehem, tuo hienostunut ja sivistynyt mies, joka isän poissa ollessa oli antanut hänelle niin perusteellisen kasvatuksen ja jota hän piti niin älykkäänä ja harkitsevana, lopultakin hänen oikea isänsä?

Ajatuksiinsa vaipuneena hän painoi otsansa jäätynyttä ikkunanruutua vasten. Mitä hyötyä oli miettimisestä? Hän ei luultavasti saisi koskaan tietää totuutta. Muuten ei tämä totuus vaikuttaisi pienintäkään muutosta hänen tunteissaan enemmän kuin tavassaankaan arvostella noita molempia miehiä.

Hän piti heistä kummastakin, lahjakkaasta, rajusta, karkeatekoisesta, pohjaltaan hyväsydämisestä Poissonista yhtä paljon kuin hienosta maailmanmiehestä Tournehemista.

Jos hän saavuttaisi elämänsä tarkoituksen, työskentelisi hän yhtä lujatahtoisesti molempien tulevaisuuden, onnen ja mahdollisen kuuluisuuden puolesta.

Kun Jeanne d'Étioles taas palasi toisten luo, kuuli hän, että Tournehem puhui hänen veljestään Abelista.

"Mitä hyödyttää hänen kauneutensa, Madeleine, jos hän on laiska ja vailla kunnianhimoa?"

Rouva Madeleine, joka istui kyyryssä tuolilla tulen ääressä, sanoi veltosti, ettei hän tiennyt, mistä johtui, että hänen ainoalta pojaltaan puuttui niin suuressa määrässä luonteenlujuutta. Ylipäätään oli Abel aivan liian ujo ja saamaton eikä sen vuoksi kelvannut mihinkään virkaan.

"Niin, se on niinkuin se on."

"Minä kyllä piristän hänet. Odottakaa vain, niin saatte nähdä!" huudahti Jeanne, joka oli tullut toisten luo kaunis pää ylpeästi takakenossa.

"Toimita niin, että voit hyvittää sen, mitä isäsi on rikkonut liiallisella ankaruudellaan!"

"Älkää olko levoton, eno Tournehem. Minä tiedän kyllä, kuinka veljeeni on käytävä käsiksi."

"Hiljaa!" sanoi rouva Poisson hypähtäen tuoliltaan.

"Vaunut tulevat Rue Croix des Petits Campsille." Hän syöksähti ikkunan ääreen ja koetti kynsillään raaputtaa jäätä lasista.

Kun nyt vaunujen jyrinä huonosti kivetyllä kadulla läheni lähenemistään, riensi hän ovelle, kiskaisi sen auki ja huusi kamarineitsyttä.

Nanette oli alakerroksessa viimeistelemässä Jeannen naamiaispukua Versaillesin juhlaa varten. Tätä pukua oli tähän saakka pidetty kaikilta visusti salassa.

"Nanette! Nanette!"

Kamarineitsyen musta pää ilmestyi portaille.

"Avaa joutuin! Tulee vieraita! Mene ulos avaamaan vaunujen ovea!"

Herra Binet, hänen korkeutensa kruununprinssin kamaripalvelija, hymyili loistavien kasvojensa koko leveydeltä nähdessään kauniin kamarineitsyen touhun.

"Hiljaa, hiljaa, pikkuystäväni! Tehän revitte rikki koko viittani.
Mistä sellainen kiire?"

Senjälkeen hän käski ajajan tulla hakemaan tunnin kuluttua.

Nanette tirkisteli sillä välin ihmeissään vaununoven taidokkaasti maalattua vaakunaa. Herra Binet astui suurin, majesteettisin askelin Nanetten edellä rappuja ylös.

"Onko kaunis serkkuni kotona?" kysyi hän huolettomasti yli olkansa.

Ylimmältä portaalta kuului Madeleine rouvan terävä ääni.

"Olemme odottaneet teitä, serkku, odottaneet kärsimättömästi."

Binet kohautti suurellisesti mustan viitan verhossa olevia olkapäitään.

"Hovipalvelus, rakas rouva Poisson, käy ennen naispalvelusta!"

Päästyään rappujen päähän hän suuteli sirosti Madeleinen kättä.

"Minä tervehdän teitä, rouva Poisson!"

"Miksi niin jäykästi, rakas Binet, miksi ette sano minua serkuksi — tahi tädiksi?"

"Siksi, että olen sukua Étiolesin enkä Poissonin perheelle", vastasi hänen kuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin kamaripalvelija arvokkaasti ja hyvin painokkaasti.

Rouva Poisson piteli vierastaan kiinni hihan leveästä pitsikalvosimesta.

"Se ei merkitse mitään. Pääasia on: oletteko saaneet kutsukortin?"

Taas tuo suuri herra kohautti olkapäitään.

"Olisinko muuten täällä?"

Rouva Poissonilta pääsi helpotuksen huokaus, ja hän teki ristinmerkin.

"Jumalalle olkoon kiitos! Jumalalle olkoon kiitos!"

Kun he olivat astuneet siniseen salonkiin, missä hehkuvat kekäleet olivat lysähtäneet kokoon ja hiilet loivat vain heikon kajastuksen, huomasivat he, että huone oli tyhjä.

Rouva Poissonin sytyttäessä monihaaraista kynttilänjalkaa, Binet kysyi hätäisesti, missä rouva d'Étioles oli.

"Asiani koskee, ihanaa serkkuani."

"Hän on pikkutyttönsä luona. Jeanne on hellä äiti!"

"Yksi etu lisää", arveli Binet merkitsevästi ja kyynillisesti hymyillen.

Nanette, joka nyt toi vieraan eteen jo ennakolta määrätyn muskottiviinin ja muutamia pikku korillisia sokerileivoksia, Binetin herkkukakkuja, sai käskyn mennä kutsumaan rouva d'Étiolesia.

Ennenkuin Madeleine oli ehtinyt puhua suunsa puhtaaksi, astui Jeanne huoneeseen säteilevänä ja odotuksesta jännittyneenä.

Binet suuteli ihanaa, hoikkaa kättä kauemmin kuin oli tarpeellista.

"Kaikki käy mainiosti!" kuiskasi hän. "Minulla on teille paljon kerrottavaa."

Jeanne nyökkäsi ja pyysi äitiään jättämään hänet kahden kesken herra
Binetin kanssa.

Kun Madeleine epäröi lähteä, kysyi Binet kärsimättömästi:

"Rouva, sallikaa minun kysyä, kenellä on käskyvalta Hôtel des Chèvresissä! Teilläkö, joka olette täällä vain vieraana, vaiko rouva d'Étiolesilla?"

Rouva Poisson oli vähällä kiivastua, mutta tyttären pyytävä katse rauhoitti hänet heti. Mitään virkkamatta ja suutuksissaan hän poistui huoneesta.

"Kertokaa nyt, serkku!" pyysi Jeanne posket kuumina. "Onko kuningas todellakin mielistynyt minuun? Tahtooko hän todellakin minut juhlaan? Vastaanotossa hän katsoi minuun hyvin armollisesti sinisillä silmillään, Ranskanmaan kauneimmilla sinisillä silmillä, kuten sanotaan. Oletteko sanonut hänen majesteetilleen, että itkin hänen tähtensä, kun hän oli kuolemaisillaan Metzissä?"

Binet hyväili serkkunsa kaunista kättä.

"Olen sanonut hänelle kaikki, joko suoraan tai Ayenin herttuan kautta. Hänen majesteettinsa ei ole unohtanut Sénart-metsässä näkemäänsä lumoavaa amatsonia. Muuten voitte aivan levollisesti pitää Ayenia liittolaisenanne."

Binet pisti käden taskuunsa.

"Tässä on kutsukortti viimeisiin hääjuhlallisuuksiin. Huomenna pidetään naamiaiset Versaillesissa, ylihuomenna tanssiaiset kaupungintalolla."

Jeanne heilutti korttia voitonriemuisesti. Hän luki ääneen nimensä ja päivämäärät.

"Helmikuun 25 päivästä 1745 tulee merkkipäivä. Silloin muuan rouva d'Étioles ensi kerran astuu Versaillesin salonkeihin", sanoi Binet merkitsevästi.

Jean istui ajatuksiinsa vaipuneena, hienot, soikeat kasvot käden varassa.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen, jolla aikaa Binet mielihyvän tuntein ja varmana asiastaan tarkasteli ihanaa, nuorta naista, sanoi tämä epäröiden:

"Me olemme hyvässä uskossamme unohtaneet erään asian, Binet. Minä en kuulu hovipiireihin, vaan olen porvarillista syntyperää. Voiko kuningas olla siitä välittämättä?"

Binet nyökäytti päätään ikäänkuin sanoakseen, että hän tietää sen asian paremmin.

"Juuri siitä hänen majesteettinsa saakin uuden houkutuksen. Hän on perin pohjin kyllästynyt Maillyyn, Vintimilleen ja Châteaurouxiin. Ja kolme Neslen sisarusta on antanut hänelle riittävästi ajattelemisen aihetta. Ylhäisten naisten aika on hänen luonaan päättynyt. Ne ovat tuottaneet hänelle liian paljon vaivaa ja vastusta."

"Hänhän on kuitenkin rakastanut heitä. Kummallista — kolme sisarusta — toinen toisensa perästä." Itsekseen hän ajatteli: — Minulla toki ole ainoatakaan sisarta, Dieu merci!

"Kuningas koettaa mielistellä porvaristoa. Hän tarvitsee porvareja ja tahtoo kunnioittaa heitä siten, ettei tästä lähin ota ainoatakaan aatelisnaista rakastajattarekseen. Mutta kaiken tämän selittää teille Ayenin herttua tai kuningas itse paljoa paremmin kuin minä kykenen."

Binet oli hetkisen vaiti.

"Te olette hyvin älykäs, Jeanne, ja samalla — älkää kieltäkö — pohjaltanne kylmä luonne. Te opitte, jos saavutatte Ludvig rakastetun suosion — ja sitä minä en epäile — tuntemaan kaikki paljon syvemmin ja selvemmin kuin me, vaikka me olemme olleet hovissa vuosikausia. Ainoastaan yhdestä seikasta tahtoisin huomauttaa teille alunpitäen: kuninkaan ajatukset ja tunteet eivät viihdy kauan kenessäkään eikä missään, eivät edes naisessa. Sen, joka tahtoo pysyttää hänen rakkautensa, täytyy osata askarruttaa ja huvittaa häntä alituisesti, sanalla sanoen, ymmärtää pakottaa hänen ajatuksensa työskentelemään muusaa kuin hänen omassa persoonassaan, niin ettei hän vaivu siihen vastustamattomaan raskasmielisyyteen, joka taudin tavoin pitää häntä kahleissa."

Jeanne nyökkäsi ymmärtävänsä.

"Olen kuullut puhuttavan tuosta raskasmielisyydestä. Abbé [hengellinen arvo.] Bernis ja Nivernoisin herttua, jotka olen tullut tuntemaan rouva Geoffrinin maanantaivastaanotossa ja jotka sitten ovat paljon seurustelleet luonani Étiolesissa, ovat kertoneet siitä minulle usein. Myöskin Voltaire tuntee sen seikan. Missähän lienee nyt tuo vanha herjaaja?"

"Hän kuuluu olevan Cireyssä ystävättärensä luona."

"Viisaan markiisitar de Châteletin luona!" sanoi Jeanne nauraen. "Voinpa aivan hyvin kuvitella mielessäni, kuinka nuo kaksi istuvat siellä rakkaassa Champagnessaan ja harrastavat yhdessä matematiikkaa ja luonnontieteitä — sen sijaan että —" Hän puri huultaan ja pidätti pyrkivän naurahduksen.

Binet katsahti pöytäkelloon, joka nakutti uunin reunalla.

"Kohta yhdeksän! Kello kymmenen minun on oltava virantoimituksessa. Muuten hänen korkeutensa, joka tavallisesti on personoitu järjestys, ei juuri tätä nykyä pidä väliä täsmällisyydestä, niin rakastunut hän on morsiameensa, infantinnaan [Espanjan prinsessan nimitys.]."

— Sitä parempi, — ajatteli Jeanne. — Silloin hän ei sekaannu muiden asioihin, joihin tuota hurskasta herraa ei voi ollenkaan käyttää.

Binet nousi pistettyään suuhunsa viimeisenkin pikku sokerileivoksen;

"Vielä yksi kysymys, ihanin serkkuni! Oletteko pitänyt huolta viehättävästä puvusta ja mitä aiotte panna päällenne?"

Jeanne pani etusormen huulilleen.

"Sst!" sanoi hän. "Se on valtiosalaisuus, herra serkkuni!"

"Ohoo! Enköhän kuitenkin saa sitä tietää?"

"Kaikesta kiitollisuudesta huolimatta, minkä olen teille velkaa, vastaan kuitenkin kieltävästi!"

"Oletteko aivan järkähtämätön?"

"Järkähtämätön!"

Nyt Jeanne katsoi kelloa.

"Virka kutsuu, herra serkku. Rakastunutkin kruununprinssi tarvitsee kamaripalvelijansa, ehkä nyt juuri kaikkein kipeimmin —"

Jeanne niiasi ja avasi Binetille oven.

— Tuhannen tulimmainen nainen! Lyönpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että hän voittaa pelin, — ajatteli Binet laskeutuessaan alas rappuja.

Tuskin oli ovi ehtinyt sulkeutua hänen mentyään, kun Jeanne avasi brokaadi-uutimien välissä olevan pienen kirjoituspöydän laatikon ja otti sieltä esille paperikäärön. Hän vei sen pöydälle, jolla paloi monihaarainen kynttilänjalka, ja levitti käärön. Pieni jäljennös esitti Mignardin kuuluisan maalauksen mukaan tehtyä Athénaïs de Montespanin muotokuvaa. Jeanne oli valmistuttanut pukunsa huomispäivän naamiaisia varten sen puvun mukaan, joka Ludvig XIV:n rakastajattarella oli tuossa muotokuvassa.

Ainoastaan jalokivien ja pitsien kalleutta hän ei ollut voinut jäljitellä. Siihen eivät herra d'Étiolesin varat riittäneet eno Tournehemin auliudesta huolimatta.

Kauan ja miettivästi Jeanne tarkasteli tuota paperia, jonka oli salaa ottanut eräästä enonsa kokoelmasta.

Näinköhän kuningas älyää sen ajatusjuoksun ja tarkoituksen, joka oli saanut hänet valitsemaan juuri tämän puvun? Hän katseli tarkkaavasti pitsikoristeisen silkkiliivin ihmeellisen sinistä väriä, uhkein korko-ompelein kirjailtua silkkihametta, olkapäiltä laskeutuvaa ruskeanpunaista samettikappaa ja helminauhaa, joka kierteli kiharaisen, korkealle kammatun tukan poimuissa; hiusten väri oli sama kuin hänen omiensa.

Jeanne ei tiennyt, oliko hänen toivottava vai pelättävä, että kuningas arvaisi hänen tarkoituksensa.

Kuinka voitonvarmana Mignard olikaan loihtinut esille tuon ihanan naisen, joka oli kyennyt raivaamaan tieltään La Vallièren kaltaisen henkilön!

Ja sittenkin oli voitosta tullut tappio! Rouva Montespanin jälkeen oli tullut rouva de Maintenon, joka oli riistänyt valtikan edellisen kädestä.

Jeanne tunsi vilunväreitä ja siirtyi lähemmä uunia, jossa hiilos oli sammumaisillaan. Hänen silmänsä tähystivät syvän vakavina kelmenevään hehkuun.

Sitten hän heitti päänsä taaksepäin ja puri valkeilla hampaillaan kauniisti kaartuvaa alahuultaan, niin että verta tihkui.

Ei, Ludvig XV:n Ranskassa ei saanut olla ketään Maintenonia!

II.

Jääkylmän helmikuunyön halki veivät herra de Tournehemin vaunut rouva
Jeanne d'Étiolesia Versaillesiin.

Tähdet säkenöivät ja paloivat sinisenmustalla taivaalla. Teitä peitti lujaksi jäätynyt lumi.

Aivan kuin valkoisiin, kimmeltäviin hopeahuntuihin puettuina seisoivat puut pitkin tienviertä juhlallisina tienviittoina, jo pitkän matkan päästä osoittaen kuninkaalliseen linnaan päin, jonka valoa säteilevät julkisivut loistivat kauas yli seudun.

Jeanne kurottautui katsomaan ulos vaununikkunasta. Hän avasi silmänsä selkoselälleen. Ohuet sieraimet värisivät. Välkkyvissä valojuovissa hän näki loistavan tulevaisuutensa enteen.

Linnan ympärillä tungeksi väkijoukkoja. Pariisilaiset, aina valmiit katselemaan ja olemaan mukana, kestivät sävyisästi kauheaa tungosta seisoessaan yhteen sullottuina. Kutsuvieraiden ajoneuvot saattoivat vain työläästi, edetä määrätylle portille.

Jeanne silmäili säteilevin katsein kullattujen, vaakunakoristeisten vaunujen pitkää jonoa sametti- ja silkkiliiveihin puettuine lakeijoineen ja juoksijoineen, joiden kolmikolkkaiset hatut olivat painetut jauhoitetuille kiharaperuukeille.

Herrat, joiden oli vaikea hillitä kärsimättömyyttään ja jotka tahtoivat kohta päästä juhlasaliin, nousivat pystyyn ajopeliensä silkkipatjaisilta istuimilta. Jeanne näki vaununovia avattavan, näki säteilevän valaistuksen heijastuksessa, kulta- ja hopeakirjailtujen hännystakkien, pitsiröyhelöjen, vyöstä esiin pistävien säkenöivien miekankahvojen, valkoisien silkkisukkien, korkeiden kiiltonahkakenkien ja punaisten korkojen välkkyvän valkean lumen yllä.

Hatut ja pitkät kultanuppiset norsunluukepit kädessä ja suuret jauhoittamattomat peruukit kaulalle ja harteille saakka valuvina solui hienosto mahtavana eräitä linnan ulkoportaita kohden.

Naamioidut olivat varovampia. He jäivät kärsivällisesti istumaan vaunuihinsa. Vain silloin tällöin Jeanne näki Watteaun kuosiin käherretyn, jauhoitetun naisenpään, pienen hillityin ruusukkein reunustetun silkkihatun, erään — nuoren kruununprinsessan kunniaksi — espanjalaisessa puvussa esiintyvän herran, joka kurkisti vaunujensa isosta ikkunasta.

Hitaasti, askel askeleelta, etenivät vaunujen kummatkin rivit.

Koko Pariisi näytti lähteneen liikkeelle Versaillesiin viettämään kruununprinssin ja nuoren espanjalaisen infantinnan häitä, joiden puolella oli enemmän kuin millään muulla liitolla koko kansan suosio.

Kuningattaren vastaanotto peiligalleriassa oli alkanut kello kuusi ja päättynyt jo aikoja sitten. Ludvig ja Maria Leszczynska olivat kello yhdeksän ottaneet osaa juhlapäivällisiin. Kello kaksitoista yöllä oli naamiasjuhlan määrä alkaa.

Ne väkijoukot, jotka virtasivat linnaa kohden, näyttivät yhä vain kasvavan. Molemmat vaunurivit olivat jo aikoja sitten eronneet kahtaalle. Suurten marmorirappujen äärellä samoin kuin kappelipihallakin laskeutuivat vieraat ajopeleistään ja nousivat molemmilta puolilta satumaisesti valaistuihin linnansuojiin.

Vihdoin tuli myöskin Jeannen vuoro. Ahdingossa ja puserruksissa hän seisoi tietämättä oikein itsekään, miten oli päässyt niin pitkälle, valoa tulvivan peiligallerian ovella.

Hän katsoi sinne suurin silmin.

Entistä korkeammalle kohoili hänen povensa, voimakkaammin löi ihanan naisen sydän.

Se oli todellakin kuninkaallista loistoa! Ahnein silmin hän katseli lukemattomien valojen loistoa, joka heijastui tuhansin sätein kuvastimista ja lankesi kallisarvoisille silkkisille huonekaluille, jalokivillä kaunistetuille kultaisille ja hopeisille koruesineille ja raskaille brokaadi-kankaille.

Lebrunin kattomaalauksien alla vilisi naamioita, jotka laskivat keskenään kirpeää pilaa. Jeanne oli vetäytynyt hieman syrjään nähdäkseen paremmin ja mahdollisesti tunteakseen tuttuja henkilöjä, ja nyt lipui hänen editseen kaiken maailman pukuja: armenialaisia, turkkilaisia, kiinalaisia, afrikalaisia.

Kesken kaiken esittivät harlekiinit ja kolombiinit rohkeita ilmahyppyjään. Mahtipontisesti kulkivat lääkärit ja oppineet, korkeat peruukit päässä ja kultanuppiset kepit kädessä väkijoukon läpi, aivan kuin, olisivat tulleet suoraa päätä Molièren huvinäytelmistä.

Naisilla oli avarat vannehameet, jotka olivat koristetut kukkaköynnöksillä ja lukemattomilla liehureunuksilla ja poimutuksilla, ja nämä olivat niin valtavia, että pienet naiset näyttivät palloilta ja suuret kelloilta, mutta samalla he olivat päivän muodin mukaisia, jonkun verran kuitenkin liioiteltuja, kuten naamiaisjuhlassa oli luvallista.

Herrat, joilla oli yllään kalliisti kirjaillut hopea- tai kultaverkaiset takit, kulkivat jäykkinä Jeannen ohi. He olivat pukeutuneet Ludvig XV:n hovipukuun, panneet vain naamarin kasvoilleen ja kevyesti jauhoittaneet peruukkinsa.

Kun tämä ryhmä oli mennyt ohi, kuuli Jeanne jonkun sanovan takanaan:

"Oletteko, kreivitär, nähnyt hoviherroja?"

Eräs nuori, iloinen ääni vastasi ihmettelevästi:

"Kyllä, ne olivat komeita. Lienevät kaiketi hyvin rikasta väkeä,"

Puhuja alensi äänensä, mutta Jeannen terävä korva kuuli kuitenkin pikku kreivinnalle annetun vastauksen:

"Se on suuri erehdys. Nuo herrat ovat köyhiä maaseudun aatelisia, jotka kuningas on käskenyt tänne hääjuhliin. Kun he tuntevat kuninkaan komeiluhalun eikä heillä ole varoja ostaa niitä pukuja, joissa he esiintyvät ja joissa heidän täytyy esiintyä — ainoatakaan ei saa vähemmällä kuin kahdella tuhannella livrellä — ovat he sopineet erään pariisilaisen räätälin kanssa asian siten, että saivat häneltä lainaksi puvut kolmeksi suurimmaksi juhlapäiväksi. Varsinaisiin naamiaispukuihin eivät kai heidän varansa ole riittäneet."

Jeanne oli kuunnellut tarkkaavasti. Jokainen sana, joka ilmaisi hänelle jotakin Ludvig XV:n hovissa vallitsevista oloista, oli hänestä mitä suuriarvoisin.

Nyt hyökkäsi hänen ohitsensa joukko puolalaisia, solakkoja, notkeita vartaloja, jotka kuningattaren kunniaksi olivat pukeutuneet tämän kotimaan kansallispukuihin.

Ihmisryhmien siirtyessä eteenpäin hän itsekin pääsi vähitellen etualalle.

Hänen komea, sopusuhtainen vartalonsa ja viehkeä pukunsa, kaunis kaula, leuan hienosti kaartuva pyöreys, ihmeellisen ihana tukka, joka luonnollisessa värissään hohti kullanruskeana valomeren välkkeessä, alkoi herättää huomiota.

Kaksi harlekiinia temppuili hänen ympärillään uhkarohkein hypyin ja vielä rohkeammin sanoin.

Eräs lääkäri harppasi pitkin askelin hänen luokseen ja tahtoi välttämättömästi tunnustella hänen valtimoaan. Muuan venetsialainen doogi erosi naisseuralaisestaan, punervatukkaisesta kolombiinista, ja astui äkkiä Jeannen eteen.

"Ihanin Athénaïs, saanko pyytää teitä tanssiin?"

Jeanne hymyili naamarinsa takaa, mutta teki päällään kieltävän liikkeen.

Ei kukaan saanut häiritä hänen tarkkaavaisuuttaan.

Tällä juhlalla oli häneen nähden vain yksi ainoa päämäärä — ja se päämäärä oli kuningas!

Doogi ei kuitenkaan tyytynyt lähtemään niine hyvineen.

"Ihan ilmetty Mignardin maalaus! Ludvig XIV:n kultainen aika herää kuolleista. Älkää olko kovasydäminen, ihanin Athénaïs. Rouva de Montespan ei myöskään ollut tyly. Ja vaikka minä en voikaan kehua olevani le roi soleil —"

Jeannen huomio herkistyi. Tuo nuori ääni tuntui hänestä yht'äkkiä tutulta. Kauniit, häikäisevän valkoiset hampaat, komea, lihavahko vartalo, siro käytöstapa, jolla, doogi esiintyi — ei, hän ei erehtynyt — tuon loistavan puvun varjossa piili abbé Bernis, hänen hyvä ystävänsä Étiolesista.

Nyt tarvittiin kaksinkertaista varovaisuutta. Bernis oli aina osoittanut häntä kohtaan suurta huomiota, vieläpä enemmänkin kuin huomiota. Nyt ei saisi ainoallakaan sanalla, ainoallakaan liikkeellä ilmaista itseään. Muuten Bernis ei väistyisi hänen rinnaltaan. Ei ystävä eikä vihollinen saanut tänä iltana nähdä hänen korttejaan.

Jeannen onneksi syntyi! samassa hetkessä kova tungos yhä tihenevässä naamiojoukossa.

Hänen kaikki hermonsa jännittyivät. Jokohan kuningas —?

Binet oli tänä aamuna aivan viime hetkellä ilmaissut hänelle, minkälaisessa puvussa kaunis hallitsija esiintyy.

Eräs peiliovi avautui. Jeanne tunsi, että hänen kätensä kävivät jääkylmiksi. Sitten veri taas virtasi sydämeen. Ei, siellä ei ollut Ludvig rakastettu!

Joukko naamioimattomia henkilöjä astui rivissä galleriaan.

Jeanne tunsi kruununprinssin ja tämän nuoren puolison. Nuoren avioparin edellä kulki erään kamariherran käsivarressa Maria Leszczynska, huonosti puettuna kuten aina. Ja niinkuin muulloin tuntui hänestä tänäänkin leviävän väsyttävää ikävyyttä.

Kruununprinssi, joka oli pukeutunut maalaispuutarhuriksi, säteili onnea ja talutti kädestä puolisoaan, joka esiintyi kukkaistyttönä. Molempien puvut olivat Watteaun kuosia. Nuoren parin takana kulkivat Chartresin herttua ja herttuatar.

Jeanne katsoi hetken tätä ryhmää, joka naamioiden uteliaiden katseiden saattamana verkkaan solui salin halki ja sitten katosi korkeille lavoille, missä kuninkaalliset paashit tarjoilivat virvokkeita.

Kaikkialta kuului levotonta murinaa. Miksi ei tule kuningas?

Jeanne seisoi suorana ja liikkumatta kuin kuvapatsas. Vaikk'ei hänellä olisi ollut naamariakaan, ei kukaan olisi voinut nähdä hänen kasvoistaan, mitä hänen sielussaan tapahtui. Hänen katseensa oli kiintynyt erääseen naamioimattomien naisten ryhmään, jonka ympärillä liehui herroja ja joka kärsimättömän jännityksen vallassa piti vilkasta keskustelua jalokivikoristeisten viuhkojen ollessa alituisessa levottomassa liikkeessä.

Jeanne kuuli jonkun sanovan aivan takanaan, että ihastuttavin nainen oli prinsessa de Rohan, pienempi, joka seisoi lähinnä häntä, oli Lauraguaisin herttuatar Nuo molemmat naiset, kuiskailtiin, olivat päättäneet lumota hallitsijoista kauneimman ja korvata hänelle rouva de Châteaurouxin.

Salaisena tunnussanana kierteli juhlasalissa uutinen, että kuningas oli halukas juuri tänään lahjoittamaan jollekulle suosionsa.

Rouva d'Étioles vain hymyili. Mutta ei kukaan nähnyt tuota kylmää, melkein julmaa hymyä.

Sitten kuului yht'äkkiä kovaäänistä naurua ja huutoa valoa tulvivassa galleriassa. Siltä suunnalta, missä kuninkaalliset suojat olivat, ilmestyi omituinen kulkue. Kahdeksan marjakuusipensasta, jotka olivat leikatut ajan maun mukaan — missä yhä vieläkin näkyi Le Nôtren päähänpistojen jälkiä — läksi verkkaan ja komean juhlallisesti liikkeelle. Parvi kauniita naisia, jotka hyvin aavistivat, ken piili yhdessä noista pensaista, keijui tummanvihreiden, kulkevien puiden ympärillä.

Kun Jeanne näki tämän ryhmän, vavahti hänen sydämensä. Hänen elämänsä suuri hetki oli tullut. Ensi silmäyksellä hän tunsi käynnistä ja ryhdistä Ludvig rakastetun tämän seuralaisista. Hänen terävä silmänsä olisi tuntenut kuninkaan satojenkin seasta.

Gallerian keskikohdalla hajautuu marjakuusikulkue juoksemaan, hyppimään ja tanssimaan. Kulkueen juhlallinen komeus on karissut pois. Kuningas, jonka eleet eivät ole niin vilkkaat kuin muiden, liikkuu eteenpäin Jeannen hellittämättä hänestä katsettaan. Hän tervehtii rouvia Rohania ja Lauraguaisia niin välinpitämättömän, hieman väsähtäneen miellyttävyyden ilmein, kuin hänelle on ominaista.

Joukko kolumbiineja hyppelee hänen ympärillään ja lähestyy uskaliaasti.

Nähtävästi nämä yltiöpäät eivät tiedä, kuka on heidän remuavan ilvehtimisensä esineenä.

Lyhyt, käskevä kädenliike saa heidät hajoamaan päätä pahkaa tiehensä. Korokkeille sijoittuneelle hoville kääntää kuninkaallinen marjakuusi selkänsä aivan kuin tahallaan. Hän nauraa rehevästi, kun näkee erään pienen kevytmielisen naisen, jonka pyöreillä olkapäillä on pitkä espanjalainen silkkikaapu ja joka omituisesta, hovinaista tuskin muistuttavasta esiintymistavastaan päättäen on porvarisrouva, tarttuvan kiinni siihen kuusipensaaseen, joka hahmoltaan ja esiintymiseltään on selvä kuninkaan kuva. Hän on tosiaankin rohkea, tuo pikku naikkonen! Se kuusi, jonka hän kietoo langoillaan, on hänen mielestään kuningas, siitä ei ole epäilemistäkään. Ludvig nauraa kovalla äänellä. Kavaljeerin sydän — hän on Maria Leszczynskan sukulainen — lämpenee. Hän ei malta pyydättää itseään kauempaa, vaan vie tuon kevytmielisen pikku kammioihin.

Kuningas seisoo hetkisen ja katselee kummankin kadonneen jälkeen, sitten hän huokaisee raskaasti.

Hänen mielessään ammottaa taas äkkiä se suuri, jäytävä tyhjyys, jota hän tahtoo paeta hinnalla millä hyvänsä. Mitä hän antaisikaan, jos pääsisi samanlaiseen seikkailuun kuin hänen serkkunsa, joka ei nähnyt pienintäkään vaivaa sen vuoksi. Hän tietää, että hänen tarvitsee vain ojentaa kätensä. Lumivalkeat kaulat, hienot kädet, houkuttelevat silmät vilkkuvat hänelle joka puolelta. Lukemattomat ihanat naiset ovat valmiit pienimmästäkin viittauksesta antautumaan ja seuraamaan häntä hänen "pikku kammioittensa" salaisimpaan soppeen.

Mutta juuri tähän hän on peräti kyllästynyt. Jokin toisenlainen kuin kaikki entinen eletty ja nähty on hänen mielessään. Hän tavoittelee sitä, luulee jo saavuttaneensa sen, ja kun hän uskoo pitävänsä siitä kiinni, haihtuu se pois. Hänen mielensä tekee repäistä päältään se naamioitus, joka hetkinen takaperin hänestä tuntui hauskalta, mutta nyt on käynyt sanomattoman hassuksi. Mutta hän ei tahdo häiritä juhlaa eikä niiltä muilta, jotka ovat samalla tavalla naamioidut, vähentää sitä onnea, että heitä luullaan kuninkaaksi.

Hän katselee ympärilleen perin hajamielisenä, välinpitämättömänä, melkein hämillään. Hänen ajatuksensa vaeltavat kaukana. Hän ei ole enää Versaillesissa, tuossa satumaisesti säteilevässä juhlasalissa.

Jossakin kajahtaa torvista kuninkaallisia merkkipuhalluksia — varjoisa metsä — hän on metsästämässä — metsästämässä Sénart-metsissä. Hänen rinnallaan ratsastaa rouva de Châteauroux. Mutta hän ei näe tätä. Kaukana metsänrinteessä ovat kevyet faëton-vaunut, musta, siromuotoinen hevonen. Ihastuttava, nuori nainen pitelee ohjaksia. Kimaltavan heleä, sininen silkki kietoo keveästi hurmaavaa vartaloa. Lumoavan kauniit ja mitä veikeimmät silmät, sellaiset, jotka ovat täynnä arvoitusta ja syvyyttä, katsovat häneen. Rouva de Châteauroux sanoo purevan sanan, ja lumous haihtuu. Ajatuksiinsa vaipuneena kuningas seisoo nojallaan erästä peiliovea vasten.

Joku oli puhellut hänen kanssaan tuosta Sénart-metsän ihanasta amatsonista. Ken hän lienee ollut? Äkkiä hän muistaa. Ayenin herttua — ja sitten joku toinen. Se taisi olla liukas Binet. Ajatusten ketju katkeaa. Hän näkee äkkiä edessään toisen tapauksen jolloin hän oli nähnyt hänet ja puhellut hänen kanssaan täällä Versaillesissa, tuon suloisen Sénartin hengettären kanssa, lyhyen, ah, liian lyhyen vastaanoton aikana, joka hänelle, kuninkaalle, oli mitattu kellon mukaan.

Eikö hänelle ollut sanottu, että tuo nainen, Étiolesin linnanrouva, jos hän muistaa oikein, oli saanut kutsun Versaillesin juhlaan? Onko hän noudattanut kutsua? Onko hän täällä? Kuinka hän löytää tuon naisen monien satojen naamioiden joukosta? Miksi ei Binet ole sanonut hänelle, miten tuo nainen on naamioitu?

Hän herää säpsähtäen ajatuksistaan kuullessaan kuiskailtavan takanaan "Sire!" Ayenin herttua on tullut hänen luokseen. Tämä osoittaa salavihkaa kädellään erästä pientä, kullattua ikkunapöytää kohden. Sen vieressä seisoo solakka nainen, joka on puettu 1600-luvun muodin mukaan.

Hämmästyneenä kuningas katsoo ihastuttavaa kuvaa.

"Tuohan on ilmi elävä Montespan! Tiedättekö, herttua, kenen mieleen on johtunut tuo merkillinen ajatus?"

Herttua kuiskaa jotakin hänen korvaansa. Kuningas elpyy ja suoristautuu. Hän menee häikäilemättä niiden ryhmien läpi, jotka patoutuvat hänen ja Jeanne d'Étiolesin välille.

Nyt hän seisoo Jeannen edessä ja kumartaa syvään. Hän ei saa alussa sanaa suustaan. Sitten hän ojentaa kätensä ja sanoo melkein kunnioittavasti:

"Saanko pyytää teiltä sitä kunniaa, että hieman kävelisitte kanssani, ihanin markiisitar?"

Sinisen puvun kahajavan silkin alla lyö Jeannen sydän kiihkeästi ja säännöttömästi, mutta ei ainoakaan liike ilmaise, mitä hänen mielessään liikkuu. Kevyesti ja sirosti hän taivuttaa myöntävästi päätään ja panee kätensä kuninkaan käteen. Heikosti puristaen Ludvig rakastettu tarttuu ihanimpaan naiskäteen, mikä milloinkaan on ollut hänen omassaan.

Hetkisen Jeanne odottaa uutta puhuttelua. Kun kuningas on vaiti, sanoo hän pehmeällä, soinnukkaalla äänellään:

"Mikä kunnia ja ilo, sire, että teidän majesteettinne heti tunsi naamioitukseni!"

Kuningas vilkastuu.

"Olen niin usein ajatuksineni ja koko sieluineni suuren edeltäjäni seurassa, että minusta on ilo tervehtiä kaikkea, mikä minulle muistuttaa Ranskan kulta-aikaa."

Kuningas päästi tuokioksi Jeannen käden ja asettui hänen eteensä silmäilemään häntä ihailevin katsein.

"Teillä on makua, madame, hienon hieno maku. Sekä taiteellinen että historiallinen käsitys."

Jeanne antaa kiehtovan naurunsa soinnahtaa ja punnitsee viisaasti jokaisen sanan, ennenkuin sen lausuu.

"Jos niin on, kuten teidän majesteettinne suvaitsee luulla, niin minun on siitä kiittäminen sitä kasvatusta, jonka olen saanut enoltani, herra Le Normant de Tournehemilta. Hän on taiteilijaluonne ja on antanut minun kehittyä kokonaan omien persoonallisten periaatteittensa mukaisesti. Musiikkiopetusta on minulle antanut Jélyotte."

"Sen kuulee äänestänne, madame. Se soi kuin musiikki."

Kuningas on uudestaan tarttunut Jeannen käteen ja vie häntä kuninkaallisia suojia kohden.

"Ja mitä muuta tuo oiva eno on teille opettanut, madame?"

"Olen tanssinut Guibandotin johdolla. Ja Crébillon on opettanut minulle kielioppia ja lausuntoa."

"Sen kyllä kuulee, madame. Teidän täytyy tilaisuuden tullen lukea minulle jotakin, silloin kun raskasmielinen tai kiivas luonteeni puhkeaa ilmi, aivan samoin kuin David lauhdutit kuningas Saulia harpunsoitollaan."

"Siitä koituu minulle suuri kunnia, sire."

"Vai näyttelettekö mieluummin?"

Jeanne vastasi hilpeästi:

"Teatteri on oikea intohimoni, sire. Meillä on Étiolesissa suuri teatterisalonki, jonka herra de Tournehem on rakennuttanut linnan viereen. Siellä on esitetty sellaisia kappaleita, joita vastaan ei edes ankara herra Voltaire ole osannut muistuttaa mitään ja joita Crébillon on kiitellyt."

Kuningas nauroi iloisemmin ja vapaammin kuin hänen tapansa oli.

"Ovatko nuo molemmat tappelupukarit tosiaankin olleet yhdessä teidän luonanne? Ja eivätkö he joutuneet keskenään otteluun?"

Nyt nauroi myös Jeanne.

"Tein mitä voin, sire, masentaakseni heidän taisteluhaluaan."

Ludvig hyväili Jeannen kättä. Hän sanoi hiljaa ja vakavasti:

"Tämä ihana ja hieno naiskäsi ei voikaan muuta kuin levittää rauhaa ja siunausta."

"Ah, sire, pelkään, että teillä on liian korkeat ajatukset minusta. En ole ensinkään lempeä kyyhky."

"Sellaiseksi en minäkään teitä luule, madame. Siihen nähden teillä on liian paljon omaa rotua ja älyä. Muistan hyvin, miten viisaasti ja tarmokkaasti suostutitte minut antamaan miehellenne sen kuninkaallisen vuokraurakan, jota hän halusi."

"Suvaitseeko teidän majesteettinne vielä muistella sitä?" kysyi Jeanne veikeästi.

"Luuletteko, että sellaiset silmät kuin teidän voi unohtaa? Sfinksin silmät, tutkimattomat silmät! Sillä kerralla minua suosi parempi onni kuin tänään. Silloin sain nähdä ihanimmat kasvonpiirteet verhottomina."

Ludvig vei Jeannea sitä suurta peiliovea kohden, joka johti hänen huoneisiinsa.

"Riisukaa naamari, madame", sanoi hän lämpimästi ja innokkaasti, ahmien katseillaan ihastuttavaa olentoa.

Jeanne ravisti päätään ja teki eleen vetäytyäkseen pois hänen seurastaan.

"Älkää olko julma, madame! Minun työhuoneeni on nyt hiljainen ja tyhjä.
Sekä ministereilläni että paasheillani on tänään hauskempaa tehtävää."

Mutta Jeanne ei osoittanut ainoallakaan eleellä taipuvansa seuraamaan kuningasta. Ei tänään — ei. Huomennakin oli päivä. Hän näki ja tunsi, että kuningas oli pelkkää tulta ja leimua. Hän ei kadottanut mitään, vaan voisi vain voittaa sillä, että panisi nuo leimut vastustuksellaan liekehtimään entistä voimakkaammin.

"Vain silmänräpäys! Kuvitelkaahan, että te todellakin olette Athénaïs de Montespan ja että Ludvig XIV seisoo pyytäen teidän edessänne."

"Minä kuvittelen, mitä haluatte, sire, ja juuri sen tähden vastaan kieltävästi. Ylpeä Athénaïs ei ollut niin helposti voitettavissa kuin tuo todellakin lempeä kyyhky La Vallière. Hän ei ollut sitä laatua kuin minä, sire."

Kuningas väitti innokkaasti vastaan.

"Hän oli rakastavainen, hellämielinen nainen kiireestä kantapäähän saakka. Onko olemassa mitään ihanampaa miehelle, joka, rakastaa! niinkuin Ludvig rakasti Louise de La Vallièreä? Pitäkää häntä esimerkkinänne!"

Mutta Jeanne pysyi taipumattomana.

Kuningas vaipui hämillään ajattelemaan omaa itseään. Hän ei ollut vielä milloinkaan, ei edes keskenkasvuisena nuorukaisena, kerjännyt naisen suosiota. Pitikö hänen neljänsilläkymmenillä olevana miehenä sitä oppia? Tietoisuus omasta melkein rajattomasta vallasta, jota hän kaitsi vielä mustasukkaisemmin kuin aurinkokuningas omaansa, nousi äkkiä hänen mieleensä, mutta samalla nousi myöskin tietoisuus kaikista niistä tuskista, jotka hänen arka ja levoton sielunsa hänelle tuotti.

Hän tarttui uudestaan Jeannen käteen, jonka oli päästänyt irti. Olihan hän ikävöinyt jotakin kokonaan muuta kuin mitä tähän asti oli saanut nähdä ja kokea! Tuossa oli nyt se, mitä hän niin lämpimästi oli toivonut itselleen. Antaisiko hän loukatun ylpeytensä työntää sen pois luotaan?

"En tahdo olla liian itsepintainen", sanoi hän matalalla äänellä, kumartuen lähelle Jeannea. "Mutta huomenna kai tulette tanssiaisiin kaupungintalolle? Siellä tanssitaan ilman naamareja. Silloin minulla lienee onni saada nähdä teidän suloiset kasvonne?"

Jeanne nyökkäsi myöntävästi. Hänen terävä katseensa ja nopea älykkyytensä olivat huomanneet kuninkaassa tapahtuneen sisäisen taistelun ja riemuitsevin tuntein havainnut sen voiton, jonka hän oli saavuttanut. Hän tiesi, että huomenna voisi jo vastata myöntävästi.

Kuningas kuiskaa hänelle tämän heidän kohtauksensa ajan ja paikan.

"Te siis tulette — varmasti?"

"Minä tulen — varmasti!"