NIITÄ NÄITÄ RUNOUDEN ALALTA

Arveli ajan huviksi

E. J. BLOM, Sysmän kappalainen

Kuopiossa, Erik Johan Blom, 1873.

Painettu Paino-yhtiön kirjapainossa.

Näytetty: Carl Savander.

SISÄLLYS:

Suomen Impi. Savonmaalle. Ihmis-kasvot. Talollis'-poika. Väntrikin markkina-muisto. Saarijärven Paavo. Sota-vanhus. Iloinen juhla. Ojan-Paavo. Kuormuri. Pojat. Kompa-runoja. Hauta Perhossa.

Suomen Impi.

Armas juoksi aamu-rusko, Kulta-siivillä kohosi, Ilon tuoja itse päivä, Lensi leimuten perässä. Valo nousi, varjot haihtui, Syttyi kasvot kaiken luonnon, Posket metsien punastui; Vedet välkkyi, maa mehusi, Kaikui kantele Jumalan Syntyessä Suomen immen, Ilmi-tullessa ihanan. Tuuli lasta tuuditteli Kedon nurmi-kätkyessä, Liekussa lavean luonnon. Käki kukkui kätkyellä Humisevan hongan päässä, Laulu-rastas raikueli, Viihdytteli vii'akosta. Lähde lempensä lirisi, Pisaroitsi taivas-pinta Armahan asettumaksi, Suosinnaksi Suomen neidon. — Siitäpä sydämen lempi, Itku-pohjainen ilonsa. Kului kuuta, vieri vuotta. Heitti herttainen ikänsä, Jaksoipa jaloillehensa Neito neuvoille omille. Silmäeli seutujansa, Ilmojansa ihmetteli: Astui alhot, kulki kummut, Maita, teitä matkusteli Vesinensä, vuorinensa, Väärinensä, suorinensa Luonnon notkelmat lopeti. Näki näitä, kuuli noita, Keksi käydessä kutakin Äänetöntä, ääntävätä, Jalan, siivin joutuvata: Kaikki tiehensä tilautui Mitä Suomen merkillistä, Suuren niememme suloista. Sieltä neito neuvoksensa Oivalsi opin aloja, Sydämellensä satoja, Tuhansia tunnollensa; Sieltä eljet ehkehimmät Povellensa puhkesivat, Sieltä kirkkahin kipene Sätenöitsi sieluhunsa. Avarat on luonnon annit Luetella suuren lahjat: Kevät ehti, ääret hohti, Metsä soitti, maa vihersi; Sydämeen jo Harto syttyi, Laukesipa laulamahan, Saaden leivolta sanansa, Mieli-johdon joutsenelta. — Kohta kerkesi kesäkin: Illat hehkui, ilma kiehui, Vipasi vesien kalvot Luonnon suonet läikkyeli; Jopa heltyi hennon mieli, Harrastui halu sulohon, Kehensihe korkehille. — Syksy joutui synkiöiksi Kalvasti olennon kasvot Tuoden viljalta veroa, Hedelmiä helmassansa; Tuosta tointui mielellensä Surun tyytyvä suvanto, Tuostaki totisen arvon Elämänsä ehdotteli. — Tuli talvi; maa ja taivo Kirkas säihkyen kimelsi Väkäisessä valkiassa: Siitä Raittius sikisi Povehensa puhdas toimi, Epä-turha tuntohonsa. — Näin ne neuvoi neitoselle Luonnon kerrat kilpaellen Mointa muutakin enemmän. Kaikki aikansa odotti. Joutui, joski verkkaisehen: Siitä maltti mielellensä Arvelu heti asettui. Kosket kuohui, virrat vuoti, Sul'ut särki, salvat sorti Juosten juovassa samassa; Tulipa urhoksi tuosta, Pysyväksi pyrkehissä Kerran keksityn uralla. — Mehiläinen mettä lensi, Keräeli kennoihinsa Tarvetta soman talonsa: Siitä siivoksi opastui, Uta'utui uutteraksi. Vuoret lahjoi lause-säilyn Sekä pinnan sielullensa. Kaikki kalttansa opetti: Kuusen kalve kaitsevuuden Hoitavuuden hongan varjo, Mettinen ujon menonsa, Käytöksensä kyhkyläinen. — Saipa sieltä, toipa täältä, Mikä miksiki osoitti; Kaikki katsoi, tuiki tutki, Tajunsa yhä teroitti Perustellen pienimmänki Mutkan muodoissa olennon. — Ehevin toki eränsä Yksi näiden yhdistymä Rikkaus on rinnassansa, Povessansa parhas aarre: Vaka henkensä vapaus. — Siten Impi nyt sivistyi, Sukeutui suloinen neito. Näin hän astuvi eteemme, Siirtähikse silmihimme, Puhdas-sieluinen sorea, Kaunis-vartinen korea, Emon suuren elkehinen, Luojan lemmitty ihana. — Suosi, suosi, Suomen poika, Tätä raitista rakasta, Kultoasi kunnioita! Ei ole mointa morsianta, Neitoa tämän-neroista Suotuna suloisempata, Paitse, pulskea, Sinulle! Siin' on onnea ololta, Rikkautta, rakkautta Oman kultasi ohella, Vierellä viattomasi; Suojele vaan suotuasi, Varjele valittuasi Muiden kärkkyjäin käsistä, Reudonnasta riettaisien. Siit' on nouseva Sinulle Taloutes' itse taivas Ilon, toivon tähtinensä, Siitä ihme ilmoittava, Kaiken maailman kateus Riemuksi oman povesi, Jalon Suomemme suloksi.

Savonmaalle.

Helsingistä v. 1845.

Kun ma muistan muinoisia Hetkiäni herttaisia, Iltoja iki-suloja, Siellä sievässä kylässä Kallaveden kainalossa; Kohta sielu siipiänsä Pyhä lintu laajentavi, Kotkana kohottahikse Tullaksensa tuttavainsa Luokse Luonnon ja Perehen. Ei ne eksy mielestäni Eikä muistista murene Savoni sulot näkymät, Koti-maani mainittavat Seudut ihmehen ihanat. Vieläpä vihertelevät Edessäni entisesti Kaikki syntymä-sijani Maat matalat, mä'et ylävät, Leh'ot, laaksot lempehimmät: Puijon ukko, pilvi-harja, Vesa-rinta Vannunvuori Sekä Uuhimä'en sileät, Kallaveden katselijat: Vielä sieltä silmäelen Ääret allani avarat: Kuinka järvet kuumoittavat Sadan saarosen välistä, Lah'et, salmet, lammit kaikki Illan paisteessa palavat Kuvastaen kukkuloita, Kautta taivahan kajaten. Vielä kuulen kuikan äänen, Valitukset valko-rinnan, Vielä virret venhemiesten Airon kolkkaissa kohovan Moisen armon antajalle, Suojalle sulon asunnon. Kaikki saavat sieluhuni Tuolta nuo ihat tuhannet Alat tenhon armahimmat. Koko luonto korvihini Kutsun kuiskavi lumovan, Sinne toivoni sitovi, Väkevästi viehättävi, Sinne hartahan haluni, Halun muita hartahamman. Mut jos kuulen kulta-äänen, Savoni sorean kielen Miesten huulilta mehuvan Taikka vielä viettävämmin Sulon naisen suusta soivan; Silloinpa sydän sulavi, Leviävi, lämpiävi Harvoin saaduista sanoista Etelähän eksyneistä; Kieli mielen' kihloavi Maamme kanssa, morsiamen Köyhän kyllä, vaan ihanan.

Ihmis-kasvot.

(F. M. Frantsénin mukaan).

Levittää jo purppur'-hunnun Kerkes' yli setri-kummun.

Helmi välkähteli ve'essä, Joutsen ui jo suvanteessa Salmen varjoisan; Viina hehkui rypälössä, Kyhky harras metsikössä Kukers' onneaan.

Mutta ihaninpa puuttui Maailmassa: — Ruunu puuttui Vielä luomisen; Kunnes nousi tomustansa Ihminen ja kasvoillansa Hämmästytti sen.

Lumi vuorten synkiäksi Käv' ja aamu-rusko läksi Alas tummennut; Tähti, joka päivän päässä Istui, eipä olla tässä Enää julennut.

Eläimetki nousnehellen Kumartuivat ihmetellen Tulta silmien, Joista sulo lempi kiilsi, Joiden kyyneleissä piilsi Toivo i'äinen.

Enkel'-parvi, nähtyänsä, Hänen ihat hempeänsä, Katsoi Tekijään. Luoja painoi laatimaansa Leiman; ja jo kuvastansa Iloits' hymyen.

Sä, ku väität: "mikä luotu, Sielua ei sille suotu, Kaikki tomu se;" Tyhmä! astu lähtehellen, Kasvos' näe, ja hävystellen Kohta vaikene.

Nä'eppäs otsa tiede-niekan Tuon, ku luonnon joka seikan Tuopi selkeään; Näe, kuin silmä leimahtaapi Sankarin, kun taivuttaapi Kansat älyllään.

Entäs ydin ihannelman? Nosta linnikko mun Selman' Ruso-poskilta; Katso, sulo silmänteensä, Katso, tummat hiuksensa Tuulen vallassa!

Taikka hiivi jälestänsä, Majahan kun lievitteensä Viepi surullen; Katso, kuinka kyyneleitse Sielun lempi ilmaiseiksi Lohdutukselleen!

Taivon vilaus näkyvissä, Enkel'-haamo elävissä, Muoto ihmisen! Näenkö sun vaan maailmassa? Etkös vielä Tuonelassa Hymy itkien?

Vielä Selma viehättääpi Kerran Enkelit, kun jääpi Niiden seurahan; Selma! vielä Taivahassa, Tuolla iki-Onnelassa, Sun ma nähdä saan.

Talollis'-poika.

(J. L. Runebergin mukaan).

Jo väsyksiin mä hakkasin Ja te'en sen uudestaan, Ja, kirves ehk' on terävin, On honka seisallaan.

Tää käs' ol' ennen navakka; Nyt on se hervonnut, Kun talven olen pettuja Ja vettä nauttinut.

Jos muunne pois ma muuttaisin, Vaan nähden etuan', Niin herroiss' ehkä löytäisin Ruis-leivän puhtahan.

Lik'-kaupungissa ehkä saan Jo palkan melkeän; Näin mietin useasti; vaan Ei liene siitäkään.

Näet, kuvastaako lammikko Siell' lehto-kumpua? Siell' loistaneeko aurinko Niin armas ihana?

Siell' onko laakso tuoksuva Ja kangas mäntyneen? Ja, nyt jon torvi kajahtaa, Oi, onko siellä hän?

Kas, pilvi kuinka turvaton On tuulten leikkinä — Ja koditonna mikä on Tää ihmis-elämä?

Kentiesi, Herra helpon suo Jo hä'älle rahvahan, Kentiesi, syksy meille tuo Jo leivän paremman.

Väntrikin markkina-muisto.

(J. L. Runebergin mukaan).

"Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään, Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?" Näin se alkoi, sen mä muistan, laulu aivan tarkoilleen; Kaupungissa käydessäni torilla ma kuulin sen.

Markkinoita pidettiin nyt, tulvi miestä, tavaraa, Kansa näytti karmiaalta, kauppa oli hankalaa; Haja-mielin astuttua kadun kulmahan ma sain, Kuhun vaunut takertuivat ah'ingossa kulkevain.

En mä tiedä väkistekö, vaiko mielin seissut lie; Ohjillinen ärjyi huimin saadaksensa auki tie. Mutta vaunuiss' istui herra ynsiästi kenoten, Puuhka rinnaltansa välkkyi helo kirkas tähtien.

Minä katson katsomista, muistoihini heräjän. Nämä kasvot nähnyt o'on, vaan milloinka ja missähän? Lapuan ja Salmin luona riviss' ol' hän urosten, Silloin Katteinina vasta, nyt jo Kenraal' yläinen.

Muuttunut hän oli sangen, ehk' ei yksin vuosistaan, Asu ynnä korskeamp' ol' ylävällä kohdallaan. Ylpeilikö? Kenpä tiesi; katsanto ja ryhtinsä Oli tyyni, ehkä kylmä, isoinen ja töykeä.

Ilo-mielin tapasin ma aina sota-kumppanin, Tätä vaan ma katsastelin; sydän kävi jäädyksiin. Pöyhistele, arvelin ma, ennen sama-rivikäs. Alaisempi olit, ehkä koreampi veressäs'.

Nyt se kaikui äkkiänsä sama laulu jällehen, Markkinoiden hälinässä vapiseva vanhan ään': "Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään. Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"

Urho-luonto mäkin jouduin kuulijaksi mieluisan'; Ylpeästi kääntyneenä selin jalo-herrahan Väistihime syrjemmälle kihinästä hiljakseen, Siten tullen kuuluville tutisevan vanhuksen.

Avopäin, mut korkeana, porras-laudall' istui hän, Polvellansa nukka-vieru hattu vasen-kä'essähän. Tämä käs' vaan oli jäänyt otannaksi almujen; Oikeansa oli poissa, sota oli saanut sen.

Ja hän lauloi ympärinsä, kelle sanat sattuivat, Huono laulu, huono palkka, huonot oli kuulijat: Likimpänä häntä seisoi pakinoiden yh'essä Poika-retkaleita joukko, roima oppilas ja mä.

Mut hän lauloi korkehita muinais-ajan muistoja, Uro-töitä mennehiden, nyt jo muka halpoja. Suomen sota oli aine, isänmaamme viimeinen, Aika voiton, ahdingon ja kunniamme kultainen.

"Seisonut jo," lauloi vanhus, "kolmekymmenesti Luoti-satehessa, nähnyt näljän, vilun, valvonnon; Mieskin olen riviss' ollut, ehkä nyt jo hylkynä, Paremp' käten Uumajall' on, toinen saamatonna tää."

Onko täällä nuorempata, joka kuuli sanan tuon: Aseihinne miehet; maasta rauha poissa jo nyt on? Silloin tulta mieless' oli, toinen into miehissä, Silloin paloi tääki sydän, kylmä kohta, niinkuin jää.

Hämeenlinna, vielä muistan, kun sun kuutamassa nä'in Ensi kerran Hattelmalan harjanteelta alla päin; Ilta myöhä ol' ja kolkko, vaan ma, vaikka uupunut, Lepoa en etsinynnä, kodosta en huolinut.

Ei; sun järvihis' ja maihis' tähti nyt mun mieleni. Siell' ol' enemmän, kuin koto, enemmän, kuin lepoki. Siell' ol' Suomen joukko ko'ossa, nuori, uljas, riipeä; Meihin katsoi isänmaa ja meepä isänmaahamme.

Vanha Klerker kunnian on saava iankaikkisen, Seitsenkymmeniäs, ehkä vielä urhomielinen. Vielä muistan valkopäänsä, rivitse kun ratsasti Sekä silmin, niinkuin isän, poikiansa katseli.

Kuusituhannella miestä vihollisen vertainen, Kerran elämässä vielä suorin seista tahtoi hän. Ensinkään ei epäelty, so'assa kaikki mielineen, Toinen luotti toisehensa, meihin hän, me hänehen.

Nyt tul' Klingspor, sota-päällys, ylpeä, kuin kuningas, Kaksin leuvoin, yksin silmin, sydämeltä puolikas, Nyt tul' Klingspor, otti ohjat nimen suuren vallalla, Antoi käskyjä, kuin Klerker, mutta alti pa'eta.

Kirkas yö sä Hämeenlinnan, valvottuna hangella, Et sä vuotten kuluttua murene mun muistista, Vaikka pettyi harras into, toivon tähti alas lask', Kaikki voiton uneks' muutti sydämetön vennokas.

Milloinkas hän kerran onpi tilin vielä tekevä Noista taka-askeleista, kun ol' meno eellensä, Häpeästä nimellemme, kyyneleistä miehien Vuotavista, kun ois' ollut verta vuodattaminen?

Siikajoella, Revolahdell' lähettiinkö pakoisaan? Käs' vai jalka nopeampi ol'ko silloin liikkumaan? Adlerkreuts ja Kronstedt sekä muutki voisi vastata, Mutta urhot, kuulen ma, on miss' ei enää lausuta.

Jalot mainitsinpa kahdet; kiitos heille ainiaan! Moni heidän vertaisensa mennyt on jo manalaan. Döheln lepää, Dunker lepää, ja jos kysyt niistä nyt, Saa, kuin tässä, kertojana olla uros nääntynyt.

Miks'en kaatua ma saanut, missä muutki vierelläni', Missä Suomen urho joukko vietti juhla-hetkiään, Kussa kunniamme loisti kirkkahimmin: aikahan Alavuuden, Siikajoen ja Salmin sekä Lapuan?

Ei ois' pakko paetaksen' ollut Pohjan hankihin Taas ja nähdä voitto-riemun tukehtuvan tuskihin, Eikä surra tuhansien kohtalota hirveää: Kohmettua Tornon jäillä; Kaalisissa kenkättää.

Kova loppu vaivojemme, raskas ero maastamme! Muutamien kanssa tulin tok' mä Ruotsin rannalle. Uskollisna punattua tuonkin hiekan verellän' Torill' itselleni tässä laulan hengen pidätteen.

Jumal', auta isänmaata! vähät muusta; soturi Heitteä voi hengen, onnen, kädet, jalat, kodonki. Jumal', auta isänmaata! se on päätös lauluan', Muut jos sanat muuttuvatkin, näillä aina lopetan".

Ja hän nousi sota-vanhus, läksi ulos hälinään, Saipa lantin muutamilta', enimmilt' ei niitäkään; Siirtyi sitte herran luo ja kumartaen harmajaa Päätä ojensi jo hälle kulunnaisen hattunsa.

Kenraali nyt, korehine kiiltimine, nauhoineen, Synkistyi ja tempas' hatun kä'estä sota-vanhuksen, Katsoi häneen, katsoi väkeen, katsoi ja nyt tuokioon Lensi ukon lantti-aarre torillen jo kumohon.

Vanhus hämmästyi, vaan herra virkkoi sanan hartahan: "Laulus' kuullut o'on, ja eestä tapellutkin saman maan, Ett' on mulla muisto moinen elämäni syksynä, Katso, siitä ylpe'elen paljon enemmän, kuin sä.

Tosin onni meidät petti kahakoissa väliste, Tosin turmioksi muuttui kohta kyllä voittomme, Vaan ei tarves nöyrtyämme ole eessä ihmisten, Minä kannan hatun päässä, kanna vanhus samoten".

Virkkoi noin; ja kirkkahampi valo nousi kasvoillen, Ja hän painoi miehevästi hatun päähän vanhuksen. Sitte lausui — ilo vielä sylkyttääpi sydäntä, Kun ma muistan hänen muodon, sanansa ja äänensä: —

"Epätasan heitetähän onnen arpa; katsoppas! Loisto, rikkaus on mulla, olo kurja sulla taas. Paras vaan on yhtehinen: uskolliset toimemme, Verin saatu kunniamme sekä tunnon todiste.

Toverit me o'omme; siispä nouse tähän istumaan, Mielin jakakaamme vähemp', kun jo ja'amme isomman. Mull' on kultaa, jos sä tahdot, suojat sekä eläke, Pidä lepo myöhä sulle, sulo laulus' minulle".

Ja nyt istui heti kohta sotavanhus vaunuissa, Kansa väistäytyi eestä, osottaen kunniaa, Ja ma kuulin, kuinka vaunut jyrisivät mennessään, Silmäni ei kyyneleiltä enää niitä nähnytkään.

Saarijärven Paavo.

(J. L. Runebergin mukaan).

Asui auhto-kankahilla Salo-mailla Saarijärven Paavo tarmoisa talokas, Omin kourin kontuansa Perkaen peseä hallan. Mutta Herralta hedelmän Toivoi kaiken tuottajalta. Siinä syöden lapsinensa Sekä vaimone vajavan Leivän hiessä hankkimansa Pellot oivasti ojitti Sekä kynti että kylvi. Kevät ehti, hanki hautui. Valui pellolle vetenä, — Tuopa nyt osan jo toisen Orahista otti puolet; Kesä joutui, nousi julma Ka'e-ilma, — tuopa raastoi Puolet tähkistä piloille; Syksy tul', — jo tähtehetki Haaskasi lopeti halla. Nytkös vainen vaimo Paavon Repi päätänsä ruveten: "Paavo, Paavo, onnen hylky! Saa'os sauvapa kätehen, Herra kun jo heitti meidät, Jätti turmion jälille; Kyll' on kolkko mieron käynti, Vaan on nälkä vaikeampi". Paavo puuttuen kätehen Toverinsa virkkoi tuohon: "Ei se heitä Herra meitä, Vaikka kohta koettelevi. Pannos, vaimo, pettusia Puolet leipähän lisäös, Minä kaivan kahtamoisen Ojia omin käsini; Mutta Herralta hedelmän Toivon kaiken tuottajalta". Pani vaimo pettusia Puolet leipähän lisäsi, Ukko kaivoi kahtamoisen Ojia omin käsinsä, Möipä uuhet, osti uutta Siementä ja kylvi taasen. Kevät ehti, hanget hautui, Valui pellolle vetenä, — Eipä nyt enähän vienyt Orahita ollenkana; Kesä joutui, nousi julma Rae'ilma, — tuopa raastoi Puolet tähkistä piloille; Syksy tul', — jo tähtehetki Haaskasi lopeti halla. Lyöden rintoihinsa lausui Vaimo jällehen valitti: "Paavo, Paavo, onnen hylky! Nytpäs kuolema etehen, Herra kun jo heitti meidät, Jätti turmion jälille; Raskas kuolla, raskahampi On toki täten eleä". Paavo puuttuen kätehen Toverinsa virkkoi taasen: "Ei se heitä Herra meitä Vaikka kohta koettelevi. Pannos, vaimo, pettusia Puolet leipähän lisäös; Minä kaivan kahtamoisen Ojia omin käsini; Mutta Herralta hedelmän Toivon kaiken tuottajalta". Pani vaimo pettusia Puolet leipähän lisäsi, Ukko kaivoi kahtamoisen Ojia omin käsinsä, Möipä lehmät, läksi uutta Siementä ja kylvi taasen. Kevät ehti, hanget hautui Valui pellolle vetenä, — Eipä nyt enähän vienyt Orahita ollenkana; Kesä joutui, nousi julma Ra'e-ilma, raastanutpa Tuo ei tähkistä mitänä; Syksy tul', — ja nytpä halla, Pellon jättäen peräti, Antoi viljan viimein seista Kullan loistossa kumarren Saadaksensa sirpin alle. Silloinpa paneusi Paavo Polvillensa kyynel-poskin Sekä puhkesi sanoihin: "Ei se heitä Herra meitä, Vaikka kohta koettelevi". Vaimoki vajoten maahan Sanat säisti puolisonsa: "Ei se heitä Herra meitä, Vaikka kohta koettelevi". Muttapa sanoi samassa Ilo-mielin miehellensä: "Paavo, riemuten rupea Sukkelasti sirppihisi; Nyt on arvoin aika tullut Ilo-päiviä eleä, Nyt on aika nuo jo tuonne Viskata petut pihalle Sekä syödä selvä leipä Ruveta rukihisehen". Paavo puuttuen kätehen Toverinsa virkkoi vielä: "Vaimo, vaimo, muista, että Se vaan kestävi kuria Ko'etusta kannattavi, Joka ei jätä lähintä Ah'ingossa auttamatta. Pannos vielä pettusia Puolet leipähän lisäös, Sillä, näethän, naapurimme Pelto on panema hallan, Vilun viemä viimeisihin".

Sota-vanhus.

(J. L. Runebergin mukaan).

Raskas vuosista ja vaivoin Ponnistellen puu-jalalla Sota-vanhus sattui kerran Tupahan talon osautui. Talokas nyt täytti sarkan Tulijalle tyynin mielin Sekä tarjosi sanoen: "Miltäs tuntui mielestäsi, Taatto, tuolla kun sodassa Riehuit raivo-mielisien Vihollistesi välissä, Kuullen, kuinka pyssyt räiski, Luodit vinkuen vilisi?" Saaden sarkan huulillensa Vanhus vastasi hänelle: "Samaltapa, kuin sinunki, Syksyllä kun sarkojasi Rakehet rapistelevi, Salamoiden säihkyessä, Ja sä viljat viipymättä Pelastat perehellesi".

Iloinen juhla.

(Rouva Lenngrénin mukaan).

Kyökki-kalut kalski pappilassa, Piiat juhla-puvuin liehuivat; Hyvänhajuisessa kuohinassa Paistit liesikolla purskuivat.

Vanha papin-muori tipsutellen Hääri toimissansa ympäri; Avain-kimppuansa näppiellen Hurskas tuleville nyykkäsi.

Astui siistimmässä asussansa Vuoroin kyökistä ja salihin; Liinan pani mitä hienoimpansa Pöydälle ja rihla-pikarin.

Minkästähden on nyt hoppu moinen Pappilassa ja nuo laitokset? Tämä juhlallisuus erikoinen, Kaalit, tortut, liha-kokkareet?

Kenen on tuo sauva kulunnainen Tuolla kukka-seppeleinensä? — Tänään pappi-vanhus armahainen Täyttävä on seitsenkymmentä.

Muorinsa jo neljäkymmenennen Kerran oli kestit laittanut Tänähän ja yhtä monest' ennen Ukkoansa ihastuttanut.

Joutunut jo oli lounas-hetki Salaa vierahatki saapuivat; Muori mielessänsä ilon kätki, Aikehensa kun niin luontuivat.

Eukko hurskas oli onnitellut Varahin jo ukko-vanhustaan; Uudis-halatilla kääriellyt, Kahvin tuonut varsin makean.

Nyt hän istui ukko ilo-mielin, Sulo rauha loisti muodostaan; Herran kiitos sydämin ja kielin Vuoti ainaisesta armostaan.

Silmät mehui lemmen kyyneleitä, Muori herttaiseen kun sattuivat; Ties'pä, kuinka rakastivat heitä Lapset, ystävät ja kuulijat.

Ukko alkoi ujoin iloistella Jopa aavistaen tuumia, — "Eikös pölyä", hän lausui, "tiellä? Eikös hauku tuolla Vartia?"

Suottapa ei luullut nähnehensä Loitolta jo näistä hämärteen, Sylihin kun painoi tyttärensä Jo ja vävyn pikku-poikaneen.

Lapsi armas kantoi vaariselleen Sauvan kukkasilla käärityn; Mummo puri huulta hymyellen Tuuman tähden hyvin keksityn.

Kunnon vävy, Vuolan kappalainen, Ees nyt runon laatimansa pit', Johon pantu oli kulta-painein Koristeeksi pienet enkelit.

Tytär hellä, onniteltuansa, Mansikoita tarjoi tuokkoisen Omin käsin istuttamiansa Isä vanhan juuri varallen.

Ystävät ja kaikki sukulaiset Näkyivät jo yhä ehtivän Tuoden toivotukset kaikkinaiset Vanhukselle synty-päivänään.

"Aatrialle!" kuului äkkiänsä, — Seura joutui het' sen äärehen; Ukko keksi kulhot kukkinensa, Pikku Yrjö luki ruu'allen.

Muori leikkeli nyt herkkujansa Hymy-huulin niitä ladellen; Ihastui, kun näki vierahansa Enemmänpä vielä pyytävän.

Iloinen on päivä tämä sangen, Kannu hopeainen täytetään, — Kussa onpi kaunisteena kannen Kuvat kaikkien apostolein.

Koko seura yhtä tarkoittaapi: Vaarin nyt on onni voittavin; Herkistynnä ukko paljastaapi Harmo-päänsä alta kalotin.

Väki hurraa lehti-majassansa, Kunnon muor' ei ketään unhota; Olut tulvehtii ja viuluansa Pelimanni yhä vinguttaa.

"Kuules!" lausui Muorin lanko taiten, Otti maljan, saasti lähintään: "Juhla-pitoihinpa ruhtinaiden En mä vaihda näitä ensinkään".

Ojan-Paavo.

(J. L. Runebergin mukaan)

Hämäläinen hartiakas, Muutonki mitä rotevin, Ojan-Paavo ol'pa poika Harvoin Suomessa havaittu, Ol' kuin kuusi-kattehinen Kallio, luja, vakava, Vilkas vielä, kuin vihuri, Väkevä ja urho vallan. Jop' oliki juurinensa Temponut ylös petäjät, Kä'ellä karhut kaatanunna Ynnä aitojen ylitse Heittänyt emä-hevoiset Sekä miehet suurelliset Lyönyt korsina kumohon. Ja hän seisoi semmoisena Ojan-Paavo nyt pihalla Käräjissä kerran ollen; Seisoi keski-kartanolla Kansan joukosta kohoten, Kuten kuusi varvikosta, Honka vii'akon välistä. Mutta kohtapa korotti Äänensä uros uhaten: "Onko tässä nyt tilassa Sitä vaimon vaalimata Kantamata kunnokasta, Joka jaksaisi piteä Mua hetken hillittynä Yh'en vaan yh'essä kohdin; Sepä saakohan tilani Oitis kelpo kartanoni, Sepä hohtavat hopiat Ottakohon aarteheni, Vielä vieköhön lisäksi Kaikki karja-laumanikin, Ja koko komentoneni, Ruumihine, sieluneni Olenpa hänen omansa". Noin lausui nuorukainen Paavo kansalle pakisi; Mutta kummastunna kaikki Seisoi seudun uljahimmat Ääneti jalon edessä, Tohtien ei yksikänä Käydä kimppuhun väkevän. Silmin lemmestä sulavin Katsoi kaikki neitosetki, Seudun immet ihmetteli Tuota tuommoista urosta Soreata sankaria; Sillä siinä nyt hän seisoi Ojan-Paavo oiko-varsin, Kuten kuusi varvikossa, Honka vii'akon välissä. Silmä tuikahti tulinen, Kuten tähti taivahalla Sekä otsa selkeäkin Loisti, kuin valo kesäinen, Ja tuo tukka kellertävä Huiski, heilui hartioilla, Kuten vuolas vuori-koski Päivän hehkussa palava. Mutta naistenpa seasta Astui nyt esihin Anni Annas, niinkuin aamu, nähdä, Impi joukosta ihanin. Ja se riensi ripsahasti Ojan-Paavon ottelohon, Kietoi pehmeät kätensä Kaulahan uron kopean, Rinnan rintahan likisti. Painoi posket poskihinki Käskien jalon kehujan Irroittaa nyt itseänsä. Vaanpa tuo väkevä poika Seisoi siinä voitettuna Päästen ei pojes koh'alta, Sanoi vaan nyt saamatonna Viehtymyksestä vapisten: "Anni, Anni, katso, veikan Menetin minä sinulle; Saaospa sinä taloni Oitis kelpo kartanoni Sekä hohtavat hopiat Anastaos aarteheni, Vieläpä lisäksi vieös Kaikki karja-laumaniki, Ja koko komentoneni, Ruumihine, sieluneni Olenpa sinun omasi".

Kuormuri.

(J. L. Runebergin mukaan).

Vanha Peltti jääkö mainimatta? Ei! Kuormuri hän ol', vaan isompipa ei, Olis' niinkuin toverinsa unhottunna, Ellei laiskimmaksi olis' arvattunna.

Tuopas äijä vasta markat maksoikin, Hän ja hevoinen, jok' eessä, samotin. Kaksi-jalka jos ol' kallis askeleelta, Kullan arvas' neli-jalka liikkeheltä.

Korjo samoin; yhtä vanukkehinen Ukon tukka ol', kuin häntä hevoisen. Harmo kantoi oman tallin tomuansa, Peitti noki-naaman koto-pankoltansa.

Missä näin ne aina viimeiks' näkyivät, Siellä kaikui miesten naurut rämeät; Hepo uneks', ukko torkkui kuorman päällä, Herra tiesi, kuinka säilyi pystyällä.

Täten eestyi matka toki verkalleen, Ylemmälle jouduttihin pohjoiseen, Käytynä jo puoleks' oli Pohjan ranta, Kuitenkin, kuin ennen, oli vanhan kanta.

Samoin aina edellensä kulettiin, Sama nauru yhäti, kuin ennenkin; Milloin ruoska sattui ukon hartioille, Milloin taaskin hevoisensa kannikoille.

Pelttipä ei parantunut tuostakaan, Pysyi alti kiini tavoissansa vaan; Ei ees ruoska purrut virka-pukuhunsa, Harmon auttoi nahka parkittunsa.

Tultihin jo Siikajo'en rannalle, Jälellä nyt ol' vaan jäinen siekale, Tuoki toivotonna, Suomen vartalosta; Vaanpa sortuu vahvakin, ja huono kostaa.

Ennen iltoa jo kerran voitettiin, Pa'on päivä riemu-päiväks' muuttui niin, Takais' hyökyi viimein aalto ahdistettu, Virta kääntyi, ajavaksi ajellettu,

Toinen toiselleen nyt käskyn antoi tään: "Kaikki valmis aamulla jo lähtemään! Miehet, kuormat ennen yötä asemissa, Sitte riemuin etelään jo puhtehissa!"

Tehty kaikki; rauhassa jo levättiin; Nuori väntrikki vaan Blume eipä niin. Innon tuli poltti urho-sydäntänsä; Tupa ahdas tukahutti henkeänsä.

Läksi ulos. Tyyni kai ja pimeä, Hiljan hehkui tähdet taivon äärillä, Idässä vaan metsä-harjun kukkuloit'e Näkyi kuulas valon juova, päivän koite.

Ihmistä ei näkyvissä; kuormat vaan Kohti Pohjolata seisoi valloillaan: Kaikki oli, niinkuin ennen, paikoillansa, Tulevaksi tuntui sama matka kanssa.

Sama matka? — Ei! ol' erilaistakin, Kun vaan hämärissä päätyi silmihin. Kärryt viimeiset jo oli käännöksissä, Yksin hevoinenki jopa valjahissa.

Mies jo valmis ohjaksiin ol' tarttunut. Blume hämmästyi, ei Peltiks' aatellut; Vanhus, matkattua maatse kyyryllänsä, Pystymmällä nyt, kuin ennen, piti päänsä.

Kantoi vuotensa, kuin suinki nuoremmat, Kaunis harmo-tukka peitti hartiat, Pesty naamakin nyt tähti-kimellossa Loistavampi ol', kuin ennen auringossa.

Blume virkkoi tultuansa tolkkuhun: "Mikä ihme, ukko, muuttanut on sun? Ennen nokisin ja laiskin koko vä'estä, Nytpä siistin o'ot ja pyr'it eellen päästä.

Ken on pessyt no'en ja pölyn naamastas', Ken on kamman syössyt vanutukkahas', Ken on viimein saanut sinun valvehelle, Jok' et ennen havaununna puoliselle?"

"Nuori herra," nuloin vastas' ukko vaan, "Hidas heittäminen onpi oman maan, Näin kun pa'etaan vaan yhä häpeällä, Maata paremp' on, kuin olla valvehella.

Miks pessyt oisin vanhan muotoni? Häpy selvemp' siinä nähty olisi. Mielin pilkata mä itseäni annoin, Murhe mulla ol', siis noki-naaman kannoin.

Nyt on toisin; Suomen väk' on tapellut, Maamme aavoin on jo meillen au'ennut, Tahra yksikään ei puutu kunniaamme, Otsan puhtahan nyt esitellä saamme.

Kutsu väki pois ja lyötä rumpua; Yö on kulunut ja päivä heloisa! Ennen seisomaan ei la'attu juoksemasta; Jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta".

Pojat.

(Rouva Lenngrénin mukaan).

Mä muistan, niinkuin eilen, Tuon ajan armahan, Kun rauha lapsen teillen Loi ilo-ruusujaan; Kun pahe kauhistutti Ja huolet hälveni, Kuin kaikki ihastutti, Paitse mun läksyni.

Mä keikuin hymy-huulin Ja voimin tervehin, Mä ystäväksi luulin, Jos kenpä olikin; Mi hyvään poika vilpas Ol' kohta veikkosen', Ja kukin tyttö hilpas Ol' armas sisaren'.

Mä muistan nurmikkomme, Joill' yhä lentelin Ja olin ottelomme Myös sankar' usehin; Nuo nujut keppoisamme Ja naurut telmehen, Nuo perhot hatuissamme Ja ruusut poskien.

En vielä vilpistellä Mä tiennyt ensinkään; Ken tahtoi leikkiellä, Se miespä mielestän'; Ja jos ken juonta kantoi, Tuo kohta suorittiin; Kun korvapuustin antoi, Niin viha loppuikin.

Ja tek'pä yh'en verran, Mi sääty hyvänsä, Ei rengin eikä herran Nyt ollut väliä; Ken vilinässä vimman Vaan toisen kourihin Löi kopin korkehimman, Se mies ol' etevin.

Ei salattu, mi totta, Mi valhe, julaistiin; Ei koukuin saatu voittaa, Jos keilaisissakin. Min ryysy-mekko saattoi Mies olla ylinen, Kun kuninkahan kaatoi Ja reivi sivus' sen.

Oi, kuinka valitimme Ja koski sydämeen, Kun joskus toverimme Sai kurin kirpeän. Nyt leikit asemalleen Taas saadakseni vaan Mä taitoin nurpeallen Mes'-leipän' ainoan'.

Mut, veikot, muuttununna On aika muinastaan. Mä teit' en enään tunne, Te ette muakaan. Nyt ammateissa hyörii Tuo entis-poikue, Ja mielessänsä pyörii Vaan nim' ja eläke.

Vuos'-takka hartioilla Ne vaivoin kiivehtii Tuon vuoren kaltamoilla, Miss' Onnen temppeli; Ja tällä kuuluisalla On mitkä antimet? Jää-sydän tähden alla Ja kasvot keltaiset.

Kompa-runoja.

Keikari.

A.

Mintäh'en keikarin pää on pystymmällä, kuin muiden, Tuolla kun naalaelee nauruna ihmisien?

B.

Tähkiä pellollas', näet, häilyelee tuhansittain; Täysikö vai jyvätön nostaapi pään ylemmä?

Onneton rakastaja.

(Rouva Lenngrénin mukaan).

Kolme kultastani kadotin: Ensimäisen tempasi jo tuoni; Toisen vei taas, milt'ei väkisin, Kilpakosijani juoni. "Entä kolmas?" — kysynetpä vain, "Minnes se?" — "No sen mä nain".

Aprikoiminen.

(Rouva Lenngrénin mukaan).

Jo Ratti kuollut on; hän eilen haudattiin. Mä saaton nä'in, ja mielessäni arvelin: "Vel' Ratti! Ennen kannettiin sä aina kotohos', Nyt jopa kannetaan sä sieltä viimein pois!"

Ahmatin hauta-kivellä.

(F. M. Frantsénin mukaan).

Tään alla Vatsa talletaan, Jonk' Orja ynnä läksi; Hän syödäksensä eli vaan Ja kuoli — syötäväksi.

Hauta-kirjoitus.

(Rouva Lenngrénin mukaan).

Tään alla lepää vaimoni; Hän rauhan sai — ja minäki.

Hauta Perhossa.

(J. L. Runebergin mukaan).

I.

Kussa onpi hauta-kumpu, Kammio katettu kerran, Joka on jo aika-kaudet, Sata vuotta sammaltanut Perhon jylhäkön perillä, Uponnut unehuksihin, Tuota ei tok' ansaitseva? Kussa on se? Ellös, outo, Kohtoa tätä kyselkö! Missä metsän notkelmasta Lampi laaksohon vetäyvi Kapehimmin kankahalle, Siihen on salattu hauta. Lehvä-koivikko korea Heiluttaa jo herttaisia Latvojansa sen la'ella; Mihin muinoin mullattihin Tuonne tuo asunto tyyni, Eipä tiedetä enähän. Sä, ku säilytät paremmin Muinaista, kuin ihmis-muisti, Sano, armas Suomen neito, Runotar jalo, selitä: Ken on tänne tallettuna, Kumpuhun kuka vajonnut? Onko kuuluisa kuningas Vaiko moisen vertahinen? Eip' o'o kuuluisa kuningas Eikä moisen vertahinen; Haane vanhus tänne vaipui, Talollinen tallettihin Kuusin kunto poikanensa. — Panen rannan partahalle, Ylävälle väistä'ite, Niin mä kerron kelpo miesten Onnen kaunihin opetan, Vielä kun kimeltelevät Kanervissa kaste-helmet Sekä päivä peittä'yvi, Aurinko asuvi tuolla Törmä-hongikon takana. Haane, synnyin Suomalainen, Täytti seitsenkymmenennen Talvensa peru-talossa. Vanha itse, vaanpa nuoret Pojat ol' hänellä pulskat, Kolme kaksoista paria, Viisitoista vasta nuorin Sekä vanhin seitsentoista Ehtinyt elämän vuotta. Kaikki kaunihit, vireät Oli, kuin kevät-puroset Tulvillensa turpuneina; Vaanpa jos joku vel'istä Oli oivemp' toisiansa, Olipas to'ella Tuomas, Vanhempi väli-parista. Hän jos astui vaikka aivan Repaleissa rienneskeli, Ol' hän ihmehen ihana, Niinkuin tähti tuikahtava Resu-hattaran ra'osta; Vielä joski vehke'ili Melkeinpä mitä hyvänsä, Eipäs tuota ensinkänä Pannut kenkähän pahaksi. Kuitenki näkyi kovasti Vanhus häntä vainoavan; Jos ei juuri häntä yksin, Mutta muitaki veliä. Lapsina ei laisinkahan, Turvana tulevan päivän Hellin heitä kohdellunna; Rääkkäsi, kun renkilöitä, Vieläpä vähän kovemmin, Oikein orjien tavalla, Lähes luontokappaleiden. Täten pienistä pahoista Elettyä ehti päivä, Jona nuorimmat molemmat Täytti vuotta viisitoista. Armas seisoi aamu-rusko Metsä-harjun hartioilla, Eikä niin sirua pilven Taivas-kannella tavattu, Veljekset kun vuotehelta Nousivat ol'en nojalta Iloisna, kuin ilmoittuva. Päivä kullassa kohova. Vaanpa nyt vapisten kaikki Läksi toisehen tupahan, Kyl'ellänsä kussa loikoi Isä vanhus itseksensä. Pari nuorin nöyrimmästi Astui nyt esihin ensin Sekä alkoi aikehensa Tarttuen käsihin taaton: "Isä kulta, irroittaos Meitä vaan tänähän työstä Iloitaksemme yh'essä Veljinemme vuodestamme Jo nyt viisitoistannesta Täytetystämme tänähän". Kolkkona, kuin talvi, kuuli Ukko tuon ja tuikeasti Harmo-kulmansa kuroten Laukesipa lausumahan: "Mitä ei tänähän tehdä, Huolena on huomennaki, Viel' on kyntöä kosolta; Kiirehesti kyntämähän!" Nytkös vainen vainiolle Veljet ääneti vetäysi, Kunnekka kujasen suulla Tuomas virkkoi toisillensa: "Jos mä silmän säihkyväisen Oikein oivalsin isämme, Niin on nähtävä tänähän, Kuink' on työllä kullan arvo, Ehk' on halpaki hi'ellä, Josta voi joka pisaran Myy'ä männyn neulasehen. Nyt on äsken näyttäminen, Mitä miehissä kykyä; Sillä päivän päätettyä Tutkinto kova tulevi". Täten Tuomas. Tuostapahan Varomasta aurat vaipui Maahan mainion rutosti. Kohta päivän koittehesta Aina laskuhun alati Säälitöinnä, syömätöinnä Vakojansa vierittivät Kuki kylläisen osansa. Vaan kun vainion jo kääri Illan varjot vaippahansa. Saipa sarka jääneheksi Ainoa koko alasta. Silloin siirtyi vanhus sinne, Kutsui poikansa kokohon Sekä alkoi arvostelun: "Työ on joutunut jotenki, Ehkä oisi eestynynnä Paljoki paremmin vielä Astuttua ahkerammin. Kaikkia en kaite saata Kurittaa kutaki teistä, Yhden syy kun onki suurin; Kuri häntä kohdatkohon Eestä muiden ja omasta. Hänet syöksen säälimättä Tuonne kuoppahan tupani Sillan alle ahtahasen. Kolmen yön ja kolmen päivän 7 Vaihetta ei vainen nähdä Saa tämän himeä silmä, Kolmen yön ja kolmen päivän Ei niin rahtua ravinnon Kuiva kielensä kokea". Virkkoi noin, ja läksi vimma — Sanoin, silmin; ei sydämin, Jollei kyynel-karpalehet Poskillansa pettänynnä Poiketessansa pojista. Äänetönnä maa makasi Yön jo synkiän sylissä. Tuvassansa tuolla itse Virui vanhus vuotehella, Pojat pirtissä ol'illa. Ei toki kukahan maannut, Vaikka ol' makaavinansa. Ne nyt vaan jo nukkuvaksi Toinen toistansa odotti. Mut kun kuuli muut jo kaikki Nukkuneiksi nousi nuorin Jaakko vasta vuotehelta Sekä siirsibe tupahan, Puheille isän pujahti: "Minun syy on, eikä muiden; Isä, kun iloitsin tuolla Miettimättä mellastelin Synty-päiväni suloksi, Urakkapa unhottuiki, Vajautui va'ot minulta. Jos kuritat, niin kurita Mua yksin eikä muita". Vanhus vastasi hänelle: "Kuten syy, siten kuritus Aamulla on ansaitsevan". Jaakko nyt levolle läksi, Panihikse paikoillensa. Taas kun luuli toiset kaikki Nukkuneiksi, nuori Kusti, Kaksois-vel' tämän kavahti Vuotehelta vuorostansa Sekä siirsihe tupahan, Puheille isän pujahti: "Kuris, taatto, kohdatkohon Mua yksin, kun olenki Ainoa sen ansaitseva. Tuolla jouten juoksentelin, Pelmastelin pientareilla Synty-päiväni suloksi Vattuja varistamassa Viemingiksi veljilleni. Minun syy on, eikä muiden". Vanhus vastasi hänelle: "Kuten syy, siten kuritus Aamulla on ansaitsevan". Kusti nyt levolle läksi, Panihikse paikoillensa. Taas kun luuli toiset kaikki Nukkuneiksi, nousi Eero Veli kolmaski koholle Laverilta laatiutui Sekä siirsihe tupahan, Puheille isän pujahti: "Isä, jos ketä kuritat, Munpa syy on, eikä muiden. Tuolla tyhmä lennättelin, Liehuin lammin rannikoilla Sorsan poikien perässä. Mun on palsta puuttuvainen". Vanhus vastasi hänelle: "Kuten syy, siten kuritus Aamulla on ansaitsevan". Eero nyt levolle läksi, Panihikse paikoillensa. Täten veljet vuorotellen Hiljan hiipivät tupahan Sekä sieltä jällehensä Saatua sel'on samaisen, Kunnes vaan ol' yksi vielä Tuomas tuolla käymätönnä. Hän kun keksi toisten käynnit, Arvasi heti asian; Mietti hetken, kunnes kaikki Veljet vaipuivat unehen, Jolloinpa sijalta siirtyi Vetihikse hänki viimein Isän tuumille tupahan: "Kuules, taatto, kummallista! Tuolla äsken kun mä torkuin. Vaikka ollen valvehilla, Istuutui kuki eränsä Veljistäni vuotehelle Sekä luullen sitkeästi Minun yksinnä makaavan, Tuumivat täten yh'essä Keskenänsä kuiskutellen: 'Veli kullat, kyllä kaite Tuntenemme tuon paraite, Että Tuomas yksin tuotti Kohta joutuvan kurimme, Kuten tuonki tunnustavi. Mutta hän on meidän eestä Kovan kärsinyt usean, Että myös hänen edestä Meki kerran kärsisimme'. Vaan kun taas nyt vuotehelle Kuki näytti nukkuneelta, Olen keksinyt, kutenka Milloin yksi, milloin toinen Hiljan hiipi huonehesta Tullen kotvahan takaisin. Arvasinko aikehensa, Isä, tuumansa tajusin? Min ovat sanonna sulle, Oli lemmen lausumata Sulan suosion petosta; Sillä syy on totta to'enki Minun yksin, eikä muiden". Isä vanhus vastineeksi Äänin sortuvin ärähti: "Suorite sijalles', poika, Aamulla kurin käsität". Armas lensi aamu-rusko, Kulta-siivillä kohosi Merestä met'än ylit'e, Kun ol' vanhus varpahilla Kutsuen pojat kokohon. Kolkkona ja korkeana Pöydän ääress' istui äijä Harjattune harmo-pääne, Aivan kuin pyhä-asussa; Sini-tankin syrjämällä Raha rinnalta välähti, Maamme lahja mainiolle. Kysyipä jo karmiaasti: "Noh, pojat! Kenenkä teistä Niskoilla rikos nojavi?" "Minun", kuului kunkin veljen Huulilta yh'essä huuto. Nytpäs särkyi viimein sulku Jok' ol' vuotta seitsentoista Estänyt edessä lasten Isä vanhan itku-vuodot, Kyynel-tulvansa tukennut, Ja hän itki nyt ilosta Ylistäen ylhäisintä Sormet ristissä ruveten: "Kiitos Herran, Kaikkivallan; Nyt on täytetty lupaus, Eik' o'o vielä lasten vaino Särkenyt isän sydäntä. Pojat! tästä päivin eipä Kuten orjat kohdeltavat, Vaan kuin lapset, lempi-lapset, Kuulkaatte, kuta nyt vanha Isänne on ilmoittava: 'Poikana kun palvelussa Kävin naapuri-kylässä, Asui sen lähellä aivan Isä vanha vartevane Kahdeksane poikanensa; Vaanpa ei voine vainollisin Olla toiselle tylympi, Vel' kuin näistä veljellensä; Jos ne joutui vastatusten, Kävi veitsi kielenänsä, Ohi kulkeissa — kivipä. Voi, tok'! aattelin ma; ennen Sulon kaiken kaivannenki, Minkä antavi avio, Vaimo armas valmistavi, Vuosi vuodelta kuin olla Pelvossa petoja saada Mokomia maamme täyden; Aattelin, ja aatoksesta Syntyiki samassa päätös. Viisikymmentä jo vuotta Notkisti mun niskojani, Vaan ei ollut vuodet eikä Sodan vaivat sortanunna Vielä runkoni väkeä, Jäsenteni jäntevyyttä. Tuommoisena tuolla kerran Hiili-hautani ohella Istuin yksin ilta-yöllä, Eräs äijä kun äkisti Sivullani seisoi siinä Sekä lausui laimiasti Tummassa tulen valossa: 'Tunnista minussa tässä Isä ilkiäin velien; Elä säästä maan madoille Vartes' voimia eheän, Vali vaimo itsellesi Si'ittääkses' siitä maalle Kunnon poikia kodolle, Ja mitä minun ei ennen Onneltansa oppinehet, Anna yhteisen ah'ingon Opettaa omas' paremmin'. Täten äijä. Tuulen puuska Lisäs' liekkiä tuleni, Ja hän siirtyi silmistäni Tuokiossa, kuin tulikin. Hänpä neuvon, Herra onnen Antoi sitten aikanansa. Saman Herran kautta kaikki, Veljekset, nyt vannokaatte, Että, niinkuin ennen o'otte Yh'esä yhä pysynnä, Edespäin nyt elköhönkään Vaihe maailman mikähän, Turva, vaara, riemu, tuska Olko toisen, eikä toisen, Sikäli kuin Herra hengen Sekä terve'yden suopi; Ja se murhe, jonka mulle Tyly mieleni on tuonut, Ei ole mitätön ollut Häpeäksi haudassani". Tuohon Tuomas vastineeksi Puhui puolesta velien: Isä, meille mieluisampi Ei ole vala mikähän, Etenki, kun eipä liene Huokeampata piteä. Katso, kun tavalla orjan, Vaan ei poikien, pidelty Meitä, miksi emme silloin Pa'enneet pahasta ko'ista Etuamme etsimähän Luona miehen luonteamman? Miksi? ellei syystä, että Emme konsana eroisi: "Ei, näet, mieli myödyttänyt Veljen luopua velistä. Meidänkö muka pitäisi Hajauntua harha-teille, Samoin, kuin salolla tuolla Metson poikaiset poloset, Joita murhan miettiväiset Ampujat ajeskelevat. Täten tuumimme pakossa, Tämä on tuuma onnessakin". Ja nyt kautta Herran kaikki Pojat vannoivat valansa, Että, niinkuin ennenkin ne Yh'essä yhä pysyivät, Edespäin nyt elköhönkään Vaihe maailman mikähän, Turva, vaara, riemu, tuska, Olko toisen, eikä toisen, Sikäli, kun Herra hengen Sekä terve'yden suopi. Näin ne vannoi; vaan valanpa Isä nyt ilolla kätki Sydämensä säiliöhön. —

II.

Kadonnut ol' rauha kallis, Tul' ja miekka vaan tuhosi Saloilla jo Suomen niemen. Miehet kaatui melskehissä, Naiset piiloihin pakeni. Surun viesti viestin päälle Lintulahdelta jo lensi Sekä Saarijärveltäkin. Eikä kuulunut enemmän Iloista Iso-Kyröstä, Lapuasta lohdullista Perhon syrjäisen perille. Tuvassansa tuolla kerran Istui nyt i'äkäs Haane Pöydän ääressä avaran Poikinensa puolisella, Kuni töytäsi tupahan Pakolainen poika-nalkki Hengästynnä huudahtaen Oitis tultua ovesta: "Herra siunatkohon, Haane! Kun jo kauhiat tapahtui; Viholliset viime-yönä Polosilta poltti meiltä Talomme ihan tuh'aksi, Ollen noitapa ololta Pari-kymmen parta-suuta Keihäs-ratsua rajua. Nyt ne purtoa pitävät Kirkolla tulossa tänne Ehkä ennen iltoa jo". Vimmastunna vanha Haane Nousi pöydästä puhuen: "Kyll' on Herra suonut kuusi Jäsevätä, jäntevätä Poikoa minulle; mutta Jos ois' vielä toinen verta, Menisköhän mielellänsä Yksi ainoa ilolla Manalahan maamme eestä, Kodon eestä kuolemahan?" Lausui noin ja naulastansa Kaapas' jyrkeän kiväärin Rauhasta jo ruostunehen. Nauru-suin nyt Tuomas nousi Uljas vastaten urolle: "Vanhan ei käsihin kelvoin Sovellu sota-asehet, Samoin kuin sydänkin arka, Nulo mieli nuorisolle; Pannos taatto paikoillensa Asehes', ja anna meidän Reistata rehevämpien Nuorempien noihin käydä". Isä nyt ihastui tuosta Lausehesta laimentuen. Mutta veljet virma-mielin Jopa kilvalla jokainen Tarttui tarkkoihin aseisin Nahka-päällys-pyssyihinsä, Olalleen ne lennättäen Tempasi lyhän, tukevan Karhu-keihosen kätehen. Näissä nyt varuin vaelsi Kaikki ääneti edelle, Ehkä miete mielessänsä Paisuiki, vihollis-parvet, Kussa vaan ne kohtasivat, Lyödä murskaksi mokomat Tahi jäädä tantereelle, Kaatua yh'essä kaikki. Päästyänsä puolen virstan Paikoille pitäjän tietä Kapeata kaalattua, Virkkoi Tuomas veljillensä: "Veikot, niinkuin tienne viepi, Kulkekaatte, kunnes tuonne Joudutte aholle, jossa Lampi laaksohon vetäyvi; Sivumpana siinä onpi Mä'ellä mäntyen välissä Semminki sopiva paikka Vartoa vihollistamme. Ei, näet, ennen iltoa se Tulle, jos tuhovi tuoten Maisemissa matkustavi; Sillä nyt välin vähäsen Pistäime pihassa tuolla Harmahassa huonehessa, Kussa kultani asuvi Kokottaa jo kotvan sitte". Sanottua saipa tielle Tuonne torppahan ylemmä. Veljet taasen verkastellen Joutuivat, johon osoitti, Kussa kangas korkenevi Laaksosta lähellä lammin, Sekä, piilten pensahissa, Tähtivät terävät silmät Pitkin tietä tiedustellen. Ja kuten ei kyttä kau'an Kotvi päivän koittehesta Kevät-aamuna kojussa Tuolla teiren soitimella, Ennenkuin kukertamahan Siihen soittaja lasekse Saaden rannat raikumahan Uhka-huudosta ulapat; Senpä verran veljeksetki Vartoi, kun vihollisensa Lauma tuima tuonnempana Ilmautui ihan äkisti Keihäs kä'essä kii'ähtäen Edellänsä min ehätti. Näitä ei kukahan nähnyt Välemmin, kuin kaksois-veljes Tuomas Haanen, Aatu armas. "Nyt", hän virkkoi, "nytpä, veikot, Alkavi asia vasta. Pojes peitot pyssyistänne Siepatkaatte sukkelahan, Ja kun tuolta kunnahalta Joutuvi vihollis-joukko Alas laaksohon lasekse Vastapuolen vieruketta; Silloin sätkähyttäkäätte, Joll' on luoti vaan varoilla". Virkkoi tuon; ja tuokiossa Joutui joukko kunnahalle, Ratsasti ylös rymyten; Vaan kun juuri jyrkänteetse Sitten syöksyivät alemma, Pamahti velien pyssyt, Räiske hirveä räjähti. Neljässä nyt otsassapa Jäähtyi luodit, joista kaksi Sattuikin ihan samahan. Irrallansa ilman miestä Neljä hyppäsi hevoista, Toiset taasen kuusitoista. Seisahutti säpsähtäen Ratsumiehensä rutosti. "Ladatkaatte!" kiljahteli Aatu valpas veljillensä Urhoin lähtien lymystä Ja sen tuskin kun ol' tehnyt, Ryntäsi jo raivo parvi, Kuten viuhuva vihuri, Mäelle kohden männikköä. Ken ol' kerkehin velistä Ehtipä hädin enähän Panna ruudit pyssyhynsä, Vähemminpä luodin vielä, Kun jo päästyä perille Viholliset vilkkahasti Heittihe hevoisiltansa Sekä karkasi samassa Päälle oiko-piikkilöillä. Mutta kelpo keinoillansa Käsin viedyillä vakavin Astui veljetkin alalle Vasten niitä väistymättä. Nytköspä nujakka nousi Jyryin, jyskehin ja huudoin, Antaess' ei askeletta Toisen toiselle pereä. Pistuol'-ampuma jo maahan Ensinnä kumosi Eeron, Mutta kaatajalle kosti Keihäs Kustinpa samassa. Nyt kahakka kiihtyi alti, Pisto pistoa häristi. Vihollista kaatui kuusi, Veljet kaikki verta vuoti Viimein vaan ol' yksi heistä Aatu ainoa jälellä. Haavan saan'na hartiahan Sekä, säärehen syvemmän Sivalsi hän sittenkinpä Ympärillensä yhäti Arvoisa ase kädessä, Sapelinsa ryösten saama, Kunnes viimein hänki vaipui, Puhki rinnan pistettynä, Kuolemahan, kuolossansa Vielä haavoja ja'ellen. Mutta parven päällikkö nyt, Pantua kärelle piikin Tämän pään jo poikki lyödyn, Lennähytti läähättäen Pojes tappo-tantereelta Joukon jäänehen edellä. Kuus' vaan kaksikymmenestä Tullehesta, näet, takausi, Viedenki mu'assa muu'an Kahakasta kuolon-haavan. Mutta metsän synkiän nyt Uralla isä i'äkäs Kaatuneiden kaaloi sinne. Ei hän viihtynyt enähän Tuvassansa tuolla yksin, Pois kun poikansa menivät; Asehitta astui vanhus Neuvoja nerollisia Tuodaksensa tappeluhun. Keksipä jo tuolta kohta Ratsu-joukon rientävänä. Täyttä karkua takaisin, Samoin kuin kärellä piikin Päänkin Aatun armahansa. Vapisten nyt vanhoiltansa Jäseniltä joudutti hän Askeleitansa alati, Kunnes saapui viimein siihen, Kussa kaunis poika-sarja Kalpeana kuolemassa Loikoi outojen lomissa. Kyynel'-helmet harmahista Ripsistä heti repäsi Sekä ensin silmäellen Ylpi-mielin ympärinsä Luki kaikki kaatunehet Oudot, ystävät yh'essä. Pojat kaikki, paitse Tuomas, Makasi unen makean. "Missäs Tuomas? Tuoko yksin Elävi erillä muista Veljistänsä vilpistellen?" Siten lausui. Loitompana Tuomas vaanpa tuolla istui Luona kultansa luikersi Ikähän nyt irroittaen Kätensä, tämän kädestä. "Mltäs tuo nyt merkitsevi?" Hän nyt virkkoi hämmästyen, "Näenkö silmin vaiko niskoin? Silmäni sinuthan, neiti, Tulis' nähdä vaan, ja niskan Tumma seinämä tupasen. Mikä on se mielen haire, Mikä aisti aavehtiva, Tuon ku tuottavi esihin Kuvituksen kummallisen: Veljeni verittyneinä, Kaatuneina kaikki maahan Sekä keihä'än kärellä Pääkin Aadun pistettynä?" Tuskin tuon sanottuansa Sieppasi sitä menoa Pyssyn, keihosen kätehen Töydäten ulos tuvasta. Veri-juovat juohattivat Suorastansa suostutulle Kohdalle koko välinsä, Kunnes päästyä perille Näki kaikki kaatuneina Veljensä veressä uivan, Vanhus seisten vierelläkin. Astua ei askeletta Tohtinut toki etemmä; Mutta siihenpä mykistyi Silmin nähden, korvin kuullen, Kuullen, kuinka vanhempansa Tuossa toivoton valitti: "Voi, mun harmo-hapsiani! Missä Tuomas? missä Tuomas? Jo on poikani paennut Muinoin muita rakkahampi, Vilpistellyt veljiänsä Yksin jättäiden jälelle. Voi tok' tuota vintiötä, Petturia, pelkuria! Ajelehtakohon aina Hän, kuin Kainikin, lymyten Kulkijana korpi-teillä Vähimmästä värvähtäen Lipinästä haavan lehden Sekä pienintä peläten Pyytäki pyrähtävätä, Joka moisen joutuessa Heittävi heti uransa. Herra, jos vanhurskahana Taivahassa tuon tajuat, Vaino häntä, niinkuin vanha Isänsä ihaili ennen, Sekä sitte kuolemassa, Heräspä miten hyvänsä, Elä anna ensinkänä Isänmaata ilkiölle, Vielä veljeä vähemmin." Kauhun-jähmeänä kuuli Tuomas tuommoiset puhumat Ja hän käänsihe kovasta Isästänsä murto-mielin. Kuten koira kontiota Ajavi ärehin innoin Vainun saatua vakaisen Jälistä sen jylhäkössä, Niin hän ääneti eteni, Veri-viehkat minne veivät, Ääneti, — mut äänin huusi Himo murhan mielessänsä. Joutuiki kodin koh'alle. Kun jo liekki leimahteli, Savu pöllysi pihasta; Eipä nähnyt, eikä kuullut, Silmä vaan pysyi pol'ulla Ani muissa arveluissa. Alennut ol' aurinkoinen, Saanunna salojen taakse, Kun jo kerkesi kylähän Asukkaista autiohon. Tässä nyt ohella tiensä Poika pellolla polonen Kurkisti kuhilahasta Varovasti viittaellen Sekä huusi hilli-äänin: "Ellös menkö sinne, siellä Oletpa heti hukassa; Herjat, näetsen, hengähtävät Tuolla juuri nyt talossa. Kuus' ol' niitä; itse kulla'i Pitkät piikkinsä kädessä; Mik' ol' hirmuisin häjyistä, Kärell' ynnä keihä'änsä Kantoi kauhean näköisen Päänki vielä vertynehen". Aina vaan pikemmin astui Tuomas tietänsä edelle. Vaan kun veljen armahansa Näki pään jo naulattuna Etu-huonehen ovelle, Kiljuenpa kii'ähytti Pyssynsä pojes kädestä Sekä ryntäsi sisähän. Etehensä ken tul' ensin Saipas pernahan peräti. Keihäs-raudan keuhkohinsa. Väheksien vimmassansa Tu'et tuiki ja asehet Iski, kuin isoova kotka, Käsin kourin saalistansa Sekä laajalta levitti Kauhua, ja kuolemata; Tunte'en ei telmehessä Kolhaustakaan kovinta. Sattui jos kehen kätensä, Tuopa lensi lattialle, Liivaksi pian litistyi Kurkku kynsin raadeltuna. Päällikkö nyt vaan ol' viimein Koko joukosta jälellä. Tähän kiini kainaloista Tuomas tarttuen lujasti Sel'än ruhjoi niin ja rinnan, Että kaatui kaksinkerroin, Maahan paikalla musertui, Katkas' kaulan kaatuneelta Sekä surren veljyensä Pään nyt ottiki ovelta; Läksi viimein voipuneena, Veren vuodosta väsyn'nä Kotihinsa kompuroiden, Mutta — mielinpä kevehin. Sydän-yö jo seudut peitti, Veren vallassa kun viimein Tuli taattonsa talohon. Savu vaan ja tuhka siellä Kohtasi kova hävitys; Korsu ol' koko talosta Polttamatta vaan pihalla. Sinne kömpi katsomahan, Sais'ko suojoa, lepoa, Kun jo tullen kynnykselle Kuulipa sisältä sieltä Äänen ähkyvän isänsä: "Ken nyt kertoisi minulle, Tokko Tuomas vilpisteli? Kenpäties, ei tuota tehnyt. Anna, Herra, että armas Tuomanani tuossa oisi Vielä eessäni viaton! Lähetä hänet tyköni Kä'essä kallo sen katalan, Joka pisti piikillensä Pään mun poikani suloisen, Tuosta to'ella nähdäkseni, Onko ollut uskollinen, Pitänyt pyhän valansa. Ja se kosto, jonka kutsuin Alas lapseni ylitse, Heitä tälle harmo-päälle, Pane painuvaiselleni! Ja mä tuhkalla taloni Poltetun ja poikieni Ruumihilla raadetuilla Suuresti sinua kiitän, Että vielä o'on elossa". Tuomas tuonpa kuultuansa Astui nyt sisälle sinne: "Rauha, rakkahin Isäni, Hapenilles' harmahille! Hetkenä tänä nyt tässä Sikiösi surman tuojat Elä ei kaatajat enähän". Lausui noin ja lattialle Viskasi vihollisensa Pään nyt kauhean kamalan Etehen isän epivän. Isä vanhus innostun'na Hyppäsi heti tilalta Syösten poikansa sylihin, Kaulahan käsin molemmin. Mutta tuo jo tuohon vaipui Kaatui hiljan kuolemahan Vieden vanhemman muassa. Syletysten sammui siihen Tuomas Haane haavoistansa, Isä vanhapa — ilosta.