Produced by Tapio Riikonen

HAUDAN PARTAALLA

Palkittu romaani

Kirj.

E. JUNCKER [Elisa Schmieden]

Suomentanut Yrjö Heilala

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

Berlin 25 p. toukok. 1886.

Tänään olen minä täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta ja holhoojani juhlallisten selitysten mukaan samalla tullut käteni ja omaisuuteni herraksi. Minä en tiennyt olevani niin rikas, ja minä kasvoin omissa silmissäni Voldemar-sedän lukiessa luetteloa kiinnityksistäni ja osakkeistani, mutta enimmän riemastutti minua se tosiasia, että minä täst'edes voisin ilman mitään silmälläpitoa kuluttaa kymmenen tuhatta markkaa vuodessa. Loput koroista tahtoi kunnon holhoojani huolellisesti lisätä pääomaan. Siihen olen täysin tyytyväinen, kunhan vain minua ei estetä oman pääni mukaan lennättämästä niitä kymmentä tuhatta jokaiselle ilman suunnalle.

Tänään on ollut oikea toukokuun päivä ja minut on melkein peitetty kukilla ja onnentoivotuksilla. Kauniimman kukkavihon, minkä sain, lähetti minulle vanha ihailijani ja hyvä ystäväni nuori tohtori Lehdén. Yleensä luullaan, että hän ajan oloon tulee minulle enemmänkin arvoiseksi. Niin, minun täytyy tunnustaa olevan hetken, jolloin hänen reipas, tarmokas luonteensa viehättää minua siinä määrin, että melkein itsekin sitä uskon. Se kuitenkin on varmaa, että hän on kaikkein miellyttävin kosijoistani ja ainoa, josta tiedän, ettei hän tavoittele minua rahojeni vuoksi tai ainoastaan pour mes beaux yeux, ainoa, jonka kanssa voin nauraa huolettomasti koko sydämestäni. Ja tänäänkin kertoi hän kerrassaan hauskalla tavalla unensa, minkä hän oli nähnyt ja jonka hän väitti olevan huonon enteen ystävyydellemme.

"Armollinen neitini", hän kutsuu minua aina sillä tavalla, "näin unta, että te olitte setänne kanssa Italiassa ja minä päällikköni kanssa. Tämä viimeksimainittu kuului myöskin luonnollisesti teiden lukuisiin ihailijoihinne ja kun minun virkaikäni näytti hänestä tässä suhteessa epämukavalta, lähetti hän minut pois yhtä armottomalla kuin minua ällistyttävällä tavalla, kun hän teidän läsnäollessanne sanoi minulle:

"'Rakas virkaveljeni, olen unhoittanut partaveitseni San Franciscoon. Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos heti lähtisitte hakemaan sen minulle, mutta takasin tullessa voisitte kernaasti pistäytyä Arkangelissa ottamassa selvää, kummoinen ilma siellä on 17 päivänä lokakuuta.' Olin pakoitettu tottelemaan hänen mahtisanaansa ja siten tulin karkoitetuksi kultaoranssien maasta ja teidän läheisyydestänne, armollinen neitini. Enkö ole oikeassa väittäissäni, että tämä uni syntymäpäivänne edellisenä yönä on paha enne?"

Minun täytyi purskahtaa makeaan nauruun hänen hauskan kertomustapansa takia, mutta kun minä katsoin hänen harvinaisen totisiin, sinisiin silmiinsä, tulin samassa sanattomaksi ja neuvottomaksi ja minusta tuntui todelliselta helpoitukselta, kun Voldemar-setä samalla hetkellä kutsui tohtori Lehdénin luoksensa. He sopivat niin hyvin keskenään, tuo vanha filosofisesti kouluutunut holhoojani ja nuori "havaintotieteilijä", kuten holhoojani häntä leikillään kutsuu; he eivät koskaan väsy toistensa kanssa keskustelemaan yhtä vähän kuin minä kuuntelemaan heitä. Tänään, kun minä syntymäpäivälapsena olin seuran keskipisteenä, en voinut hyötyä heidän keskustelustaan, vaan minun täytyi olla jokaisen kanssa, s.t.s. ei kenenkään, ja vieläpä minun piti suureksi harmikseni laulaakin.

Oi, sinä jalo, ihana taiteeni, kuinka halveksitulta sinä minusta tunnut joka kerta kun minä olen pakoitettu sinun kanssasi upeilemaan salongissa niin monen kutsumattoman korvan kuullen, ja, sitten kun olen paraani pannut, ottamaan vastaan virallisin vaatimattomin kasvonilmein kaikki teeskennellyt tai sydämestä lähteneet ah! ja oi! ihailut. Miksi meille sitten sellaista valetta opetetaan? Luullaanko sillä keinoin voitavan lahjoa kateutta? Mutta oi taivas, enhän ole itse itselleni kasvojani hankkinut enkä ääntäni, vaon olen varmaankin sekä sokea että kuuro, ellen lopultakin pääsisi selville siitä, mitä minulle tuhat kertaa on sanottu, että molemmat ovat kauniit. Eilen olin minä erittäin hyvällä tuulella, niin että unhoitin koko ympäristöni ja kohousin korkeuteen kuin leivo jättäen maan mitättömine ihmisineen. Kun ääni-aallot kohottivat minut puhtaaseen eetteriin, oli kuin uljas kotka olisi minuun yhtynyt ja voimakkailla siivillään kantanut minua vielä paljon korkeammalle. Ja riemuiten tervehdin minä häntä ja aurinkoa ja tunsin, että rintani koko hiljainen kaiho irtausi säveliin — ja kohta sen jälkeen tylysti herätettiin ihastusmyrskyyn, joka ympärilläni tulvi.

"Tänään olette vienyt itseltänne voiton — on väärin ihmiskuntaa kohtaan, ettei sellaisella äänellä ruveta konserttilaulajaksi." Tällaista ja enemmänkin, mitä tavallisesti sanotaan, viserrettiin minulle kaikissa mahdollisissa äänilajeissa. Oi, jospa nämä seurapiirien papukaijat edes tietäisivät, kuinka yksi ainoa katse sanoo paljon enemmän kuin kaikki pilviä tavoittelevat korulauseet. Silloin annan minä paljon suuremman arvon tohtori Lehdénin rehelliselle äänettömyydelle; hän ei ymmärrä musiikkia, mutta hän ei myöskään koskaan teeskentele ihastusta, jota hän ei tunne. Hän on ja jää omituiseksi ihmiseksi, jota minä en koskaan opi oikein ymmärtämään. Olla kuuro ihmissydämen alkukielelle, joka alkaa siinä, missä sanat vaikenevat, jäädä vieraaksi siinä henkikuorossa, joka duurissa ja mollissa lipuu ohitsemme, olla tuntematta nautintoa, kun kaihoava ääni hajautuu perussäveleeseen, tuntuu minusta melkein käsittämättömältä.

Edessäni kirjoituspöydälläni on jäljennös nuorekkaasta, kauniista miehen kädestä, jonka isäni aikoinaan osti Pompeijista uskomattoman suuresta hinnasta. Kuvapatsasta esille kaivettaessa kuuluu siitä särkyneen jonkun varomattomuuden takia koko muu osa, ainoastaan tämä suloinen käsi pelastui. Voldemar-setä ei suvaitse minun siitä puhuvan ja väittää, että isäni keräämiskiihko on johtanut hänet anastamaan museoiden oikeuksia; mutta minä, joka olen tämän kauniin käden onnellinen omistajatar, olen hänelle siitä hyvin kiitollinen. Kuinka usein olenkaan yksinäisinä hetkinäni koettanut mielessäni kuvitella käsivartta ja vartaloa, niin, vieläpä päätäkin, joka kuului tähän intelligenttiin käteen, ja minä menin yhä etemmäs ja etemmäs rohkeissa mukailuissani ja koetin käden hienoista piirteistä päättää hänen luonnettansa, järkeänsä ja sydäntänsä. Mutta onkohan se sitten niin aivan hullu lähtökohta. Eikö käsi ole henkilöllisyytemme välittömin ja selvin leima? Kuinka helposti voivatkaan silmät ja suu valehdella! — Kädet eivät koskaan! Mitä pää harkitsee sen tekee käsi. Se on fyysillisten ja siveellisten kârsimystemme astemittari, se on magneettisten vaikutustemme napa, luonnon ennustuskirja, josta tietäjät lukevat. Jesus Kristus paransi sairaita käden kosketuksella, mehän sanomme, jos jotain valtavaa ja ennen kuulumatonta tapahtuu: "se on 'Jumalan käsi'."

Mutta sinä, paras kaikista käsistä, mitä tähän saakka olen nähnyt, sanot minulle enemmän kuin etevimmän mestarin maalaama parhain valokuva; minulla ei ole mitään omakohtaista särjettävää sinussa, minä voin ainoastaan aina uudelleen ihmetellä tuota yhtä hienoa kuin voimakastakin rannetta sirojen sormien yläpuolella ja muotoa, joka ilmaisee sekä voimaa että kauneutta. Oi, minä voisin vannoa, että sinä kuuluit jollekin etevälle miehelle, kenties jollekin roomalaiselle, joka Pompeijissa tahtoi tavata rakastettuaan ja siellä kohtasi hänet julma kohtalo.

Tohtori Lehdén on kieltämättä kaunis mies, mutta hänen kätensä on kulmikas ja kädenpuristuksensa jonkun verran kova, epämusikaalinen, niin sanoakseni.

Avatusta ikkunasta tunkeutuu huoneeseen painostava yö-ilma, alhaalla kadulla seisovat puut niin hiljaa, ei edes pieninkään lehti liiku lyhtyjen valossa ja minä en kuule mitään muuta kuin oman hengitykseni!

On kuitenkin pari asiaa, jotka minä halusta tahtoisin tietää. Ensinnäkin, millainen olen minä ja kohtaloni vuoden kuluttua? Toiseksi, josko jonkun toisen tytön päässä on yhtä hassuja ajatuksia kuin minun?

Mutta ylipäänsä luulen, rakas roomalaiseni, minulle olevan onneksi, että sinä jo useita vuosisatoja sitten kuljit elonpolkusi tällä taivaankappaleella ja ettei se koskaan ole risteillyt minun polkuni kanssa!

26 p. toukok. 1886.

Kuinka tulinkaan iloiseksi, kun Voldemar-setä tänään sanoi haluavansa lähteä kanssani riemujuhlanäyttelyyn ja Liina-täti samalla sanoi olevansa väsynyt eilisistä syntymäpäiväkekkereistäni, niin ettei hän nyt voinut tehdä meille seuraa. Eihän tosin voida väittää, ettei hänellä olisi taiteen ymmärrystä, mutta hän on aina siinä luulossa, että kaikki muut ihmiset kulkevat sokeina ja kuuroina maailman läpi, ja että hän yksin on kauneusapostoli, jonka täytyy avata heidän silmiään. Sen hän tekeekin kuunnellessamme simfoniaa tai katsellessamme jotain taulua tuolla hänelle ominaisella turhantarkalla ja herkkätunteisella tavallaan niin perinpohjin, niin juurtajaksain, että hän häiritsee koko huvini. Minulle on arvoitus, kuinka voidaan levitä niin moniin sanoihin ja olla niin kaltaisensa silloin kun suuren mestarin käsiala niin voimakkaasti vaikuttaa jonkun sieluun. Minä tarkoitan, että oikean, syvän tunteen täytyy olla ujon ja vaatimattoman ja uskaltautua esiin ainoastaan hyvin harvoille ihmisille!

Tästä syystä olin siis hyvin hyvilläni, että Liina-täti jäi kotiin ja puin joutuin päälleni uuden harmaan kävelypukuni, joka jo parin kymmenen askeleen päähän ilmaisee pariisilaisen kotoperänsä, pistin päähäni ihmeellisen, himmeän punaisilla höyhenillä koristellun hattuni, heitin vielä viimeisen katseen lukemattomiin kukkavihkoihin huoneessani ja kiepsahdin sen jälkeen setäni viereen vaunuihimme.

Berlini näyttää hauskalta toukokuussa, Tiergarteni on vielä uusimmassa, poimukkeimmassa kevätpuvussaan, linnuilla on paras laulun-aika ja ihmiset häpeävät esiintyä uudistuneen luonnon edessä talven huveista veltostuneine muotoineen. Tosin oli tavattoman lämmin vuodenaikaan nähden, mutta ajaessamme kävi raitis henkäys.

Tultuamme näyttelypuiston läheisyyteen voivat vaunumme vain hyvin hitaasti liikkua suuressa ajopelien tungoksessa, kunnes tulimme määräpaikkaamme, mikä tarjosi viehättävän ja elokkaan näyn. Me seisoimme jotenkin kauvan puistossa Reinhold Begas'in ihanan kenttaurin edessä, joka kantaa selässään kukkeata naisolentoa ja ihailimme sen pehmeitä piirteitä, ennenkuin astuimme sisään näyttelyrakennukseen. En kuitenkaan tahdo nyt puhua niistä erilaisista vaikutelmista, vaan ainoastaan yhdestä, valtavimmasta, johon sulivat kaikki muut. Valdemar-setä oli jo hyvän aikaa kulkenut kanssani, kun hän kohtasi erään rakkaan lapsuuden ystävänsä, jota hän ei ollut tavannut useaan vuoteen. Minä huomasin, että molemmat ystävykset olisivat enimmän hyvillään neljän silmän kesken tapahtuvasta keskustelusta ja sen takia lupasin tunnin kuluttua olla pergamenisessa temppelissä ja jatkoin kulkuani omin päin. Siten tulin minä pääsaleista vasemman puoleisiin kylkirakennuksiin, joidenka komeromaisissa osastoissa suuri ihmisvirta risteili. Eräs osasto, se kai oli joko kolmas tai neljäs, oli melkein tyhjä; siellä oli vain yksi ainoa katselija, joka selin minuun ja käsivarret ristissä seisoi liikkumatta syventyneenä tarkkaavaan mietiskelyyn. Minä lähestyin häntä, nähdäkseni, mikä taulu hänen huomiotaan niin kiinnitti, mutta siiloin unhotin minä ajan ja paikan, itseni ja elämän pienine pyyteineen. — — —

Se oli Böcklin'in taulu, "Vainajain saari", jota katselin, tuo ihmeellinen, salaperäinen taru, joka kuin joku Beethoven'in adagio sai sieluni tärisemään suloisella kaihollaan.

[Böcklin on etevä saksalainen maalari syntynyt 1827. Useimmat hänen tauluistaan säilytetään suurimmissa saksalaissa museoissa. Hän on oikeastaan maisemanmaalaaja, mutta hänen myöhemmät taulunsa saivat enemmän mielikuvituksellisen luonteen. Suoment. muist.]

Keskellä merta kohoutuu pieni luoto. Kalliot ovat syntyisin tulivuorista, luonto on ne ylös pusertanut, ne eivät ole ihmiskäden luomia. Meren, taivaan ja korkeiden sypressien yllä lepää kaamea synkkyys, aaltokaan ei rantaan lyö, pilven hattarakaan ei liiku, tuuli ei suhise, ilma on raskas, ei yhtään lintua avaruudessa, meri on lyijyn harmaa, jossa ei näytä olevan yhtään elävää oliota.

Vene lipuu esille, sen kokassa makaa paareilla ruumis. Ruumiin yli kumartuu elähtänyt naisolento puettuna valkeaan vaippaan. Liike, jolla hän vetää avaraa pukuansa kiinteämmälle, osoittaa eristystä ja pois vetäytymistä siitä maailmasta, josta hän tulee, jollaista ainoastaan suuri tuska kykenee ilmi tuomaan. Näkee selvään, että hän tälle saarelle on hautaava viimeisensä, rakkaimpansa ja on itselleenkin hankkinut oikeuden saada levätä noiden sypressien varjossa.

Aivan taulun kiinnittämänä olin minä lähestynyt sitä, kun naapurini liikahdus sai minut nostamaan katseeni ja antoi minun katsoa pariin suuria, tummia ja totisia silmiä, jotka kirkastivat nuoren, kauniin miehen kasvoja.

"Todellakin, syvimmin kärsivänkin täytyy löytää rauha tästä taulusta", sanoi hän äänellä, jonka syvä, lämmin sointu vaikutti minuun niin ihmeellisesti. "Minä olen jo seisonut täällä toista tuntia, enkä voi irtautua tuosta ja minusta tuntuu kuin tulisi yhä hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi sisässäni. Täytyy uskoa tämän saaren hiljaisuuteen, tämän saaren, missä sypressit eivät huminoi ja josta elämän viimeinen vihannoiva aalto vetäytyy syrjään. Vain kerran, kun auringon säde osui kalliopaasille luulin kuulevani kallion synkän kuolinlaulun."

"Muistatteko säveltä", kysyin minä, vieraan viehätysvoiman vaikutteen alaisena vallan unhottaen, että hyvien tapojen säännöt eivät salli nuoren tytön antautua keskusteluun tuntemattoman miehen kanssa.

Hän hymyili hiljaa itsekseen, otti muistikirjan taskustaan ja kirjoitti muutamia nuotteja. Sen jälkeen repäsi hän lehden ja ojensi sen minulle kumartaen, tavalla, jonka arvokkuus kummastutti minua.

"Tässä on soivain kallioiden sävel", sanoi hän, "säilyttäkää se, jos armollinen neitiseni luulee sen maksavan vaivan. Minulle se on oleva yhtä unhoittumaton muisto kuin tämä hetki."

Ennen kuin olin tointunut hämmästyksestäni ja ehtinyt sopertaa kiitoksen, oli hän pyyhkäissyt ylös tumman, kiharaisen tukkansa, joka kirjottaessa oli otsalle valahtanut ja sanoi minulle äkkiä hyvästi. Minä voin nähdä, että hänellä oli korkea, siro ja kapeahartiainen vartalo ja huomasin hänen tervehtivän erästä nuorta miestä, joka näytti häntä hakeneen, ja sen jälkeen poistuvan hänen seurassaan. Vasta silloin heräsin minä huumauksesta, jonka tämä pieni seikkailu oli minulle tuottanut ja luin kädessäni olevalle lehdelle kirjoitetun säveleen.

Se oli todellakin sangen synkkä ja se on seurannut minua koko pitkän päivän, ei näyttelypuistossa meluava soitto eikä vaunujen räminäkään voinut haihduttaa sitä mielestäni. Niin usein kun minä pianollani soitan sen tahteja, katselee minua syvä, tumma, suuri ja totinen silmäpari, jonka minä olen varmasti ennen nähnyt, vaikkapa se sitten olisi ollut ainoastaan unessa. Kuka hän oli tämä muukalainen, joka puhui niin erilailla kuin kaikki muut nuoret miehet ja jolleka jäykät kallioseinät heti muuttuivat "soiviksi kallioiksi"?

28 p. toukok. puoliyön jälkeen.

Nyt sen tiedän, mutta tahdon asianomaisessa aikajärjestyksessä kertoa tästä merkillisestä illasta, joka painostavan ahdistavana lepäsi vanhan Berlinimme yllä.

Meidät oli kutsuttu suuriin kesteihin Seegersille. Minulla oli ylläni uusi pitsipukuni ja sen somisteeksi tuoreita ruusuja tukassa ja rinnassa. Luonnollisesti täytyi minun Liina-tädin kanssa kestää salainen kamppailu, joka oli peitetty sokerimakeiden sanojen taakse, sillä hän piti pukuani nuorelle tytölle liian huomiotaherättävän upeana. Tuo tarkoin harkittu, yksinkertainen, etten sanoisi vanhanaikainen tapa, joten hän itse itsensä pukee, on paljon huomiota herättävämpi; ja että hän sileällä, suoralla jakauksellaan ja suloisella, alistuvalla hymyllään ja viehkeästi juoksevalla puheellaan poikkeaa meidän ajastamme, on kyllä aivan paikallaan ja tuntuu tarkoin harkitulta. —

Tämän väittelyn jälkeen, joka ei jättänyt mitään jälkeä sedän järkähtämättömän rauhalliseen luonteeseen, lähdimme lopultakin kutsuihin; mutta vaikka jo oli jotenkin myöhänen ilta, eivät kuitenkaan kaikki olleet vielä tulleet.

Tohtori Lehdén oli ensimäisiä, jotka minua tervehtivät.

"Armollinen neitini", sanoi hän, "antakaa minun olla joku minuutti läheisyydessänne, ja minä vakuutan olevani kiitollinen, minä en puhu miss Grant'in pitkistä hansikkaista, enkä Eberlein'in mainiosta paimenpojasta tai elämän suruista ja vastuksista. Kaikki nämä ovat puheenaiheina ja antavat kielille tointa. — Kunhan ei vain olisi niin hävyttömän kuuma; on kuin meillä olisi mätäkuu ennen aikaansa. Mitä armollinen neitini niin etsien katselee?"

"Minä haen raitista ilmaa", vastasin ja raivasin itselleni tien avoimelle lasiovelle ja astuin parvekkeelle. "Tulen aivan sekasin päästäni tässä ilmakehässä, ja tahdon myöskin kadottaa emäntämme näköpiiristä, jotta hän ei voi pakoittaa minua laulamaan."

"Se olisi vahinko", sanoi kelpo tohtorini joka seurasi minua ulos, "minä olen hartaasti toivonut saavani kuulla joitakin teidän laulujanne."

"Menkää tiehenne; tehän olette raakalainen, kun on kysymys musiikista", huudahdin minä nauraen ja kumarruin parvekkeen kaidepuun yli. Stüler-katu oli äänetönnä ja ainoastaan heikosti kuului kaukainen kaupunki-elämän häly. Tähdekäs yötaivas kaareutui tumman sinisenä hiljaa suhisevien puunlatvojen yllä ja etelätuuli kantoi meille syreenin tuoksua varmana kevätsanomana.

Tohtori Lehdén puhui minulle innostuneena, mutta koskiko se illan ihanuutta tai minun ääntäni, sitä en tiedä, sillä salongista kuului samassa hetkessä g-dur-akkordi, millä Beethovenin verraton g-dur konsertti alkaa. Kuin sähköitettynä kuuntelin sitä, kosketin tohtorin käsivartta viuhkallani saadakseni hänen olemaan hiljaa ja annoin sieluni kylpeä kristallikirkkaissa ääniaalloissa, puhtaammissa, jotka koskaan ovat virranneet säveltäjän sielusta. Ei koskaan ole mestari Beethoven tuntunut minusta niin yksinkertaiselta ja samalla kertaa niin valtavan suurelta kuin tänä unhoitumattomana iltana. Mutta minkä tulkitsian oli hän löytänytkään tuossa tuntemattomassa taiteilijassa, jonka innostuneissa käsissä säveltäjän hienoimmat kukat kehittyivät täyteen kukoistukseensa ja sulouteensa. Minä olin vaipunut tuolille ja kun "tasaisesti" seurasi allegro ma non troppo, tunsin ainoastaan, kuinka sieluni, toisin kuin koskaan ennen, levitti siipensä ja seurasi etevämpää johdattajaansa, joka nousi sen kanssa yhä ylemmäs ja ylemmäs. Vasta nyt ymmärsin minä sen kromaattis-intohimoisen elementin, joka "tasaisesti"-tahdin lopussa sukeltautuu uudelleen esille, kuten elosalama edellisestä tahdista sammuakseen hiljalleen sen jälkeen "tasaisesti"-tahdin suloisiin sointuihin ja en koskaan, ei, en koskaan eläissäni ole kokenut sellaista tunnetta kun silloin, kun lopuksi fis viimeisen kerran soi niin ihmeellisen kaihoisasti, ennen kuin se kirkkaasti ja puhtaasti kohosi e-mol-akkord'iin. — — —

Kuin unissakävijä olin minä asettunut ovelle ja väijyin soittajaa, jonka ympärille kerääntyivät ihmetellen kaikki ne seurasta, jotka ymmärsivät musiikkia ja minä vavahdin kuin todellisen onnen lävistämänä, kun havaitsin hänet samaksi soreaksi, ulkolaiseksi henkilöksi, jonka olin tavannut "Vainajain saaren" edessä.

"Kuka on tuo nuori mies", kysyin tohtori Lehdéniltä samalla kun katselin taiteilijaa, "ja mistä johtuu, ettei yhtä ainoaa kertaa koko talvikautena ole kuultu tuollaista taiteilijaa."

"Siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että hän on viettänyt talven Parisissa ja palannut tänne ensimäisen pääskysen mukana", vastasi vaaleaverinen jumaloitsijani merkillisen lyhyesti ja kuivasti.

"Mutta tunnustakaa kuitenkin herra tohtori", sanoin hymyillen, "että te olette ylettänyt musiikkivastenmielisyytenne myöskin sen kannattajiin, silli te näytätte niin synkältä kuin joku tavallinen taiteenharrastaja olisi meitä piinannut, eikä joku niistä Jumalan armosta valituista olisi esittänyt meille Beethovenin jättiläisluoman. Laskekaa minut, näen tuolla talonemännän, ja minun täytyy häneltä saada kuulla lähemmin vieraasta."

Hetkellinen punastus ajautui äkkiä yli nuoren lääkärin valkoisen otsan, mutta hän tuli pian entiselleen ja sanoi:

"Se on tarpeetonta, armollinen neitini, te ette voi minua varmempaa tietojen antajaa löytää; kukaan muu ei voi taiteilijasta antaa tarkempia tietoja kuin minä, koska hän on korkean esimieheni lääkärikäsittelyn alaisena, ja minä olen usein tämän käskystä käynyt hänen luonaan. Hän on venäläinen syntyjään, vaikkakaan hänen kasvojensa muodosta, tai mielenlaadustaan ei voisi löytää jälkeäkään 'synkkämielisestä slavilaisesta', ja hän on myöskin hyvin lahjakas säveltäjä, kuten asianymmärtävät vakuuttavat, kavaljeeri kiireestä kantapäähän, mutta sen hän myös tietää itsekin sangen hyvin ja käyttäytyy samanikäisiä herroja kohtaan tavallisesti vastenmielisesti, etten sanoisi ylpeästi. Me olemme kuitenkin sopineet merkillisen hyvin yhteen. Minun persoonalliseen mieltymykseeni liittyy myöskin myötätunto, jonka tämän omituisen ihmisen surullinen kohtalo täytyy herättää."

Minä seurasin jännityksellä tohtorin sanoja ja minun selkiselällään olevat silmäni tekivät kai sen kysymyksen, jota sanattomat huuleni kieltäytyivät esittämästä, sillä hän lisäsi kuin selitykseksi:

"Herra Jegor Aleksandrovitsch Morosoffia vaivaa sekä isänsä että äitinsä puolelta periytyvä keuhkotauti. Molemmat keuhkot ovat heikontuneet ja oikea jo osittain pilalla. Häntä on lopullisesti neuvottu menemään johonkin sellaiseen kylpypaikkaan kuin Gördersdorf tai Falkenstein, koska häneen nykyisellä elintavallansa molemmin päin sytytetty kynttilä on pian lopussa. Hänen voimansa eivät riitä liian rasittavaan työhön ja elämän nautinnoihin."

Minä pidän paljon tohtori Lehdénistä, hänhän on ihailijoistani ainoa, jolla aina on makua ja aina kiinnittää mieltäni terveellä, suorasukaisella käytöksellään, mutta tällä hetkellä, kun hän ammattimiehen kylmyydellä lausui kuolemantuomion hyvin lahjakkaalle taiteilijalle, tuntui hän minusta raa'alta ja hänen jokainen sanansa koski minuun kuin puukon isku. Minä olin sen takia kaksinkertaisesti iloinen kun talon isäntä lähestyi minua nuoren venäläisen kanssa ja esitteli minut hänelle. Hän tervehti minua kuin hän olisi minulle täydellisesti vieras ja kun me hetken kuluttua keskustelimme kahden kesken ei hän silloinkaan maininnut mitään kohtauksestamme "Vainajain saaren" edessä. Me keskustelimme g-dur konsertista, johon hän, kuten hän hymyillen selitti, oli persoonallisessa suhteessa pitäen erityisesti tavattoman ansiokkaana, että välijakson säestys tapahtui ainoastaan jouhikvartetilla. Sitten hän sanoi aivan äkkiä:

"Minä olen kuullut, että te, armollinen neiti, laulatte ja että toivotaan teidän tänään onnellistuttavan seuraa muutamilla lauluilla."

"Oi, ei, ei", vastasin minä kiivaasti, "niin monelle ihmiselle en voi laulaa."

Myötätuntoinen katse hänen syvistä, tummista silmistään kohtasi minua.

"Sen hyvin uskon", sanoi hän, "sillä se ei käy paremmin minullakaan. Minä voin soittaa hyvin, se tahtoo sanoa, että sieluni on mukana, ainoastaan silloin, kun vain aniharvoja ihmisiä on läsnä."

"Ja kuitenkin on soittonne tänään ollut kerrassaan valtavaa", huudahdin.

"Sitä se ei kuitenkaan ollut näille ihmisille", vastasi hän, liikauttaen päätään melkein halveksuvasti. "Konserttia antaessani haihdutan minä mielestäni pois yleisön ja ajattelen ainoastaan harvoja ystäviäni. Tänään olen soittanut ainoastaan yhdelle ainoalle ihmiselle."

Hänen sanansa tekivät minuun surullisen vaikutuksen, tuntui kuin minulla ei olisi ollut mitään oikeutta äskeiseen nautintooni, mutta ennenkuin minä ehdin heittäytyä siihen ajatukseen, jatkoi hän:

"He kuulevat tosin itse säveleen, mutta säveleen runous jää kuitenkin heille salaisuudeksi."

"Mutta niinhän se on jokaisessa taidelajissa", huudahdin minä kiihkeästi. "Ne silmät, jotka osaavat eroittaa jalon epäjalosta, ovat harvinaisia. Vasta tänään olen minä saanut kuulla, että Böcklinin 'Vainajain saari' on epäonnistunut värikokeilu."

Tänään näyttää olevan osanani joutua sellaisiin aineisiin, joita mieluummin tahtoisin välttää, ja tuskin olin nämä sanat lausunut, ennen kuin tunsin, kuinka tulinen puna levisi poskilleni. Oli hänen onnensa, oi niin, se oli hänen onnensa, että hän tällä tärkeällä hetkellä ei hymyillyt jokapäiväisen tuttavallisesti, vaan aivan yksinkertaisesti sanoi:

"Olette oikeassa: 'Few men think, but all wilî have opinions'. Minun käsitykseni mukaan olisi kuitenkin oikeampaa jos sanottaisiin, että ainoastaan harvat ihmiset tuntevat; sillä kaunista ei löydetä mietiskelyllä, vaan se käsitetään yhteistunteella. Kun minä joku päivä sitten, paljon ennemmin kuin te, armollinen neitini, minut huomasitte, näin minkä vaikutuksen 'Vainajain saari' teihin teki, silloin vasta minäkin tunsin sen koko kauneuden. Sen takia olen teille kaksinkertaisessa velassa niin hyvin tästä onnesta kuin myöskin ennakkoluulottomuudesta ja suopeudesta, jolla te sulatitte minun vähemmän tavallisen puhuttelutapani. Te olette siten valmistanut minulle hauskan yllätyksen ja kaksinkertaisen yllätyksen sen takia että yllätyksen aiheuttajana oli nuori saksalainen neito."

Minä jäin hänelle vastauksen velkaa, sillä hän laski kätensä avatun pianon koskettimelle ja antoi aivan hiljaa äänen "soivien kallioiden" laululle, samalla kun hänen silmänsä tällä välin ihmeellisellä välkkeellä etsivät katsettani. Mutta katse ja sävel eivät tällä kerralla voineet minua kiinnittää, koska minulla ei ollut silmää eikä tunnetta muuhun kuin tuohon hienopiirteiseen, sirosormiseen ylhäiseen intelligenttiin käteen, käteen, joka ei ollut minulle vieras, jonka edessä minä jo niin monta hämyhetkeä olin istunut syventyneenä mietiskelyyn ja jonka omistajan minä niin usein olin toivonut näkeväni lihassa ja veressä. — Ei, se ei ollut mikään harhanäky: harvinaisin oikuin oli luonto toistanut itsensä vuosituhansien jälkeen, oli vielä kerran luonut saman yhtä hienon kuin vahvankin ranteen, samat sormet, jotka kuvastivat sekä voimaa että pehmeyttä, ja vieläpä sen määräämättömän, yksilöllisen jonkun joka näyttäytyy ainoastaan muodossa ja ryhdissä! Ja kun luonto on siten tehnyt käteen nähden, niin miksei sitten koko ihmiseen, silmiinkin, jotka ensi näkemällä minussa herättivät hämärän muiston älystä ja hienostuksesta, jotka molemmat painavat leimansa ulkonaisiin muotoihin. — — —

Suloinen väristys kulki lävitseni, salaman nopea aavistus, niinkuin seisoisin ennestään luotettavan, vanhan ystävän edessä ja samalla haavaa valtasi minut suurimman mieltymyksen ja syvimmän tuskan tunne, jollaista en koskaan ennen ole tuntenut. Minä sain niin rajun väristyksen, että tuntui kuin kaikki kynttilät ja kaasuvalot olisivat äkkiä leimahtaneet yhdeksi valomereksi kohta taas sen jälkeen sammuakseen öiseksi pimeydeksi. Polveni vapisivat, huijenneet silmäni eivät nähneet mitään ja vaistomaisesti tapailin minä tukea. Silloin katosi tuo hullu kummittelu suoranaisen, todellisen tuskan takia, minkä tunsin kädessäni, joka oli joutunut pianon kannen väliin, jonka herra Morosoff samalla hetkellä laski kiinni.

Minä en voinut pidättää tuskan huudahdusta joka heti herätti vastakaiun. En koskaan ennen ole nähnyt kenenkään kasvojen ilmaisevan niin paljoa osanottoa kuin nyt taiteilijan pitäessään loukkaantunutta kättäni omassaan ja kuiskatessaan: "Oih että minä onneton tein teille pahaa, minä teille!"

Minä hillitsin itseäni kaikin voimin ja selitin ettei se mitään merkinnyt, mutta laskin kuitenkin hiljaa jokaisen minuutin, joka vei minua lähemmäksi kotiinlähtöä ja sen mukana vapautumista. No niin, se tuli sitten lopulta, ja nyt olen minä jo istunut täällä tunnin verran ja antanut vanhan imettäjäni pitää jääkääreitä kädelläni. Kun minä kerroin hänelle vieraasta, joka tahtomattaan oli ollut syynä kärsimykseeni, pudisti hän totisena harmaata päätään ja katsoi syvälle painuneilla silmillään synkännäköisenä minua.

"Varo vain, rakkaani, ettei se ulkomaalainen herra saata sydämellesi yhtä suurta kärsimystä kuin käsi-raukallesi. On huono merkki, että tapasit hänet ensi kerran 'Vainajain saari'-nimisen taulun luona, mutta vielä pahempi enne on tämä, kun hän teki sinulle tänään näin pahaa. Jos minä saisin sinua neuvoa, niin tulisi sinun karttaa häntä, sillä hän heittää tiellesi tumman varjon."

Hanna muistuttaa jotakin vanhaa tietäjä-ämmää lasketellessaan taikauskoisia varoituksiaan ja kun tänään olin liikutettuna puristausi rintani hätääntyneenä kokoon, niin että en minä edes voinut nauraa hänelle, kuten tavallisesti.

Karttaa! — voiko sitten inhimillinen heikkous välttää kaikkivaltiasta kohtaloa, olemmeko todellakin tekojemme herroja tai onko Goethe oikeassa sanoessaan: me ihmiset emme johda itse itseämme, pahoille hengille on annettu valta ylitsemme, että ne saisivat riemuita meidän turmiollamme.

Kuinka myöhäinen jo onkaan! Rastaskin puutarhassa, joka tavallisesti ei tahdo voida lakata, on nyt väsynyt ja vaijennut. Kaikki nukkuu, kaikki hengittää syvään ja hiljaa, minun ajatukseni vain harhailevat ilman lepoa kuin perhonen mielikuvituksen liekin ympärillä… Kuinka kamalaa se onkaan, että tuo ulkonaisesti ja sisäisesti jalosukuinen ihminen on tuomittu ennenaikaiseen kuolemaan… Lieneeköhän tosi vanhojen puhe jumalien kateudesta; kohdistavatko he vihansa niihin ihmisiin, jotka ovat liian heidän kaltaisiaan, jouduttaako todellakin kauneus tyhjiin raukeamista? — — —

29 p. toukok.

Jo aikasin aamulla lähetti herra Morosoff minulle kukkaskorin täynnä tumman punaisia ruusuja ja päivällisen seuduissa tuli hän itse kuulemaan kuinka kipeän käteni laita oli. Tietysti Liina-täti otti hänet vastaan ja kietoi hänet kaunotieteiseen keskusteluun siinä määrin että hän tuskin oli tilaisuudessa lausumaan minulle yhtäkään sanaa. Fenerooch, Ferdinand Meyer, Roseggerin koulumestari, suuri Bach, kaikkien täytyi esiintyä tullakseen arvioituiksi ja punnituiksi ja suositelluiksi herra Morosoffille terveellisenä ja hyödyllisenä ravintona. Hän kesti urhoollisesti myrskyn, ilman rypistystäkään silmäkulmissa, mutta minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän hermostumisen painostamana repi pari nappia irti hansikkaistaan. Mutta kun hän lopultakin sai suunvuoroa, sanoi hän suureksi mielihyväkseni:

"Armollinen rouvani, ei kukaan ihminen voi asettaa Bachia eikä Beethovenia korkeammalle kuin minä, sillä ovathan he ihmiskunnan leipää. Jos minä siitä huolimatta tunnen itseni enemmän sukulaiseksi Chopinille, Wagnerille ja Lisztille, johtuu se siitä, että minä, kuten oikea aikani lapsi, haluan voimakkaita mausteita, ja sitä paitsi on vielä eräs seikka, joka sallii minun, yhtä hyvin kuin näiden suurien uranaukaisijoidenkin, tehdä kunniaa muutamille musikaalisille tottumuksille ja myöskin omissa sävellyksissäni lyöttäytyä toisille urille kuin vanhat.

"Ennen vanhaan työskenneltiin etupäässä säveleen kimpussa, joka punottiin kaikkialle. Minä sitä vastoin näen harmoniossa puunjuuren; lähden aina siitä ja muodostan siitä johdonmukaisesti sen kukan, säveleen."

Oli kerrassaan ihme, että Liina-täti antoi taiteilijan lopettaa lauseensa; minä luulen, että rohkea tunnustus oli järkyttänyt häntä, tuota muumioitunutta klassillisuuden palvelijaa. Hän kutsui kuitenkin herra Morosoffin tulemaan ylihuomenna teelle, mutta hänen kasvonsa saivat happaman makean ilmeen, kun herra Morosoff pyysi minulta lupaa saada lähettää nähtäväkseni laulujansa.

"Kenties uskallan toivoa saada kuulla teidän, armollinen neitini, laulavan niistä yhden tai toisen", sanoi hän ja hyvästeli hienolla tavallaan, joka ilmaisee niin paljon hellää ujoutta ja koskettaa meihin kuin tahallinen henkilöllinen mairittelu.

30 p. toukok. 1886.

Koko pitkän päivän olen laulellut hänen laulujansa, jotka hän jo eilen minulle lähetti. Itse Liina-tädinkin on täytynyt tunnustaa, että ne ovat kauniita, syviä ja alkuperäisiä, mutta hän väittää niissä olevan jotakin sairaloista. Tietysti hän sillä vain tarkoitti tuota hänelle täydellisesti vierasta, raskasmielistä slavilaista ainesta, jota tavataan niin hyvin Puschkinissa, Lermontoffissa, Gogolissa, Turgenjewissa kuin Chopinissakin. Minä vastasin hänelle jotakuinkin härsyttävästi, että sitten täytyi hänen pitää koko venäläistä kansallisuutta sairaana, jotain, jota hän ei kuitenkaan tuntunut olevan halukas tekemään. Kuinka minä vihaan noita kansallisia ja sosiaalisia ennakkoluuloja ja kuinka se aina tuntuu minusta omituiselta koska sivistyneillä ihmisillä ei ole sitä henkistä vapautta, että he ensi kädessä kiintyisivät inhimillisesti pysyväiseen. Voidaan aivan hyvin rakastaa isänmaataan ja kokonaan kuulua kansallisuudelleen, tarvitsematta silti unhoittaa, että tässä suuressa maailman teatterissa kaikki muodot tulevat ja menevät ja että löytyy ainoastaan yksi ainoa kestävä yksiys, ijäinen luonto ja siinä ijäinen inhimillisyys.

Suo anteeksi, Voldemar-setä, tuo viimeinen oli henkinen varkaus sinulta; olen sen aivan äskettäin kuullut sinun suustasi, kun sinä saarnasit suvaitsevaisuutta tohtori Lehdénille. Kunpa minä vain ymmärtäisin, kuinka sinun vapaa sielusi voi kestää tuota henkisesti liioittelevaa ja kuitenkin itse asiassa niin kuohuilevaa naista, jonka hirmuinen fetishipalvelus perustuu perheen jumaloimiseen, jolle en ole koskaan vertaa nähnyt. On todellakin siunaus, etteivät enää kumpainenkaan serkkuni asu täällä ja että Sofia-serkkuni on häämatkallaan. Herra Morosoff sai kuitenkin jo ensimäisellä tervehdyksilläkäynnillään tietää tarpeeksi asti Wolzogen-perheen yleisestä merkityksestä ja sen jokaisen eri jäsenen yksilöllisyydestä. Ainoastaan minä, joka olen niin onnellisen onneton ollessani julistettu Voldemar-sedän lempilapseksi, olen alhaisoon kuuluva Liina-tädin silmissä, jonkillainen henkinen vaihdokas, joka on jäänyt parasta perintöosaansa vaille, tuota ylevää naisellista yksipuolisuutta. Ja minkä takia? Koska minua ei miellytä naissuvun yleinen kainous eikä perinnäinen itsepäisyyskään, vaan teen ajatukseni ja työni tarkoin tutuiksi ja omistan pikaisen tunteen jolle äkkiä annan muodon. — Fi donc Erna, sinun tulisi karsia itsestäsi pois hyödytön ja haikaileva ja ottaa esimerkkiä Voldemar-sedästä, joka taistelee ainoastaan hienoilla ivan aseilla, jos hän ylipäänsä niistäkään välittää! Siis ei siitä sen enempää.

Kuinka selvä ja vakava ja samalla kertaa niin ihmeellisen hieno ja omituinen onkaan tuon venäläisen taiteilijan käsiala. Hänen nuottinsa ovat kuin kaiverrettuja. Muuten hän ei ainoastaan puhu, vaan myöskin kirjottaa saksaa kuin äidinkieltään vaikkakin latinalaisella tyylillä. Lauluja seuraa sävellys, jolle hän on antanut nimeksi "Kysymys".

"Kenties te joskus heitätte silmäyksen tähän vähäpätöiseen, alakuloiseen lauluun, joka eilen hämärässä sielussani virisi, armollinen neitini", kirjoitti hän. "Elämässäni löytyy hiljaisia päiviä, jolloin ei ainoastaan lausuttu sana koske minuun huomattavasti, vaan myöskin kynäni rapina häiritsee sieluni sunnuntairauhaa. Tänään on nyt sellainen hiljainen päivä, tämä tervehdys tunkeutuu kuitenkin esiin luoksenne liidelläkseen. Kaikki herättää minussa näkyjä, sanattomia ajatuksia. Tätä tunnelmaa säestää luonto, jossa kaikki sielua tyynnyttävät harmoniot vaikenevat, koska synkkä moll-akkordi lakkaamatta sukeltautuu esiin ikkunani edessä olevien märkien puiden runkojen välitse."

Olen usean kerran soittanut itselleni tämän "kysymyksen" ja sen soinnuissa tuntenut tuskaisan halun. Tuska kiertäytyy johdonmukaisesti kiintopisteeseensä, mutta pysähtyy lopuksi keskellä tätä sopusointujen verkkoa. Niin tämä soitannollinen kysymys on synkän syvä ja kuiskaa korvaani: "Mitä etsit sinä kaihoava sydän maailmasta? Pää-parka, aijotko elämän ongelmaa selittää?"

Hämärä oli jo verkkojaan kutonut ja minä istuin vielä pianon edessä salongissa ja soitin tämän synkän laulun muunnelmia, soitin niin kuin sydämeni tunsi, kaihoten ja väsyneesti, kun äkkiä tunsin epämääräisen, mutta varman tunteen, että joku kuunteli minua. Kun käännyin, näin tohtori Lehdénin istuvan äänetönnä ikkunan vieressä. Hypähdin ylös, suljin pianon ja tein pilaa siitä ikävästä, johon olin hänet tietämättäni tuominnut. Mutta hänen siniset silmänsä katselivat minua niin tavattoman totisina, että pila kuoli huulilleni, ja minä loin katseeni alas.

"Neiti Erna, ettekö ole kuullut Varnhagenin sanoja Rahelille? 'Sinä kuljet läpi kaikkien todellisuus-äärien, sillävälin kun minä taivallan ainoastaan muutamissa; mutta kun sinä tulet minun käsityspiireihini, löydät minut kuitenkin aina, ja jos sinä menet taloon, johon en minä voi sinua seurata, odotan minä levollisesti oven ulkopuolella.' Näettekö, tämä on sopusoinnussa tunteitteni kanssa verraten teidän tunteisiinne siiloin, kun te Melusinan tavalla sukeltaudutte minulle vieraaseen, mutta teille tuttuun aineeseen."

Minä ojensin hänelle käteni, muuta en voinut; mitä hän sanoi, oli niin surumielistä, ja tapa, jolla hän sen lausui oli samalla kertaa niin uljas ja vaatimaton. Ilta-auringon viimeinen loiste valahti hänen vaalean harmaalle tukalleen ja loi sille kultaisen heijastuksen; ei koskaan ole hän näyttänyt miehekkäämmältä eikä kauniimmalta kuin tällä hetkellä! Ja kuitenkaan minä en voi käsittää, kuinka mies antaa vaimonsa astua käsityspiireihin, joihin hän ei voi seurata häntä, ja rauhallisesti odottaa portilla, kunnes vaimo palaa hänen luokseen ja kotilieden ääreen, oltuaan seurustelussa jumalien ja henkien kanssa. Luisignan kreivi ei myöskään kyennyt sitä kestämään, vaan mursi turmiollisen luolan oven ja tuhosi siten taikakalun joka suojeli hänen onneansa. — — —

8 p. kesäk. 1886.

Vaikka minä eläisin sata vuotta, niin en kuitenkaan koskaan unhoittaisi tätä iltaa. Voldemar-setä oli erinomaisella tuulella tullessaan salonkiin teetä juomaan; kohta tuli myöskin herra Morosoff, ainoastaan tohtori Lehdéniä saatiin vielä odottaa. Viime päivien ukkosilma oli tehnyt lopun sietämättömästä kuumuudesta. Avatuista parvekkeen ovista leyhähteli sisään raikas iltatuuli, mutta toisinaan leyhähteli niin viileästi että meidän täytyi ovet sulkea. Tunsi itsensä kuin vapautuneeksi jostain kuormasta ja jälleen voitiin ajatella ja puhella pitkän paussin jälkeen. Voldemar-setä oli kysynyt herra Morosoffilta hänen suunnitelmiaan ja tämä oli vastannut hänelle, että jos hän voi haluansa seurata, niin viettäisi hän syksyn ja talven Roomassa.

"Silloin kyllä vetää halunne teitä Lisztin luo", tokasin minä.

Hän katsoi minua hymyillen. "Aivan varmasti ilostuisin nähdessäni jälleen vanhan opettajani, mutta se ei matkaani määrää. Aina nuoruusvuosiltani saakka olen sydämessäni kätkenyt hehkuvan halun Italiaan ja en voi kuulla Rooman nimeä tuntematta tuskaista tunnetta, joka muistuttaa koti-ikävää; siellä olenkin jo kuin kotonani sillä tunnen jokaisen kadun, jokaisen torin, niin, voisinpa rohkeasti väittää, jokaisen katsomista ansaitsevan raunion."

"Jos olette valmistautunut niin perinpohjaisiin tutkimuksiin, tulee matkastanne olemaan teille todellista hyötyä", huomautti Liina-täti pauhuintoisesti kutoessaan ahkerasti valkoista sukkaansa — se onneton olento käyttää aina valkosia sukkia.

Musiikkimies ei ollut huomaavinansakaan hänen kasvatusopillista esitystään vaan katsoi edelleen ulos, kuten se, joka on ajatuksineen kaukana poissa, ja lausui sitten hiljaa, melkein epäröiden:

"Ellei se olisi niin hullu ja järjetön päähänpisto, jota tuskin uskaltaa ymmärtäväisille ihmisille ilmaistakaan, niin sanoisin, että olen jo kerran ennenkin ollut tällä taivaankappaleella ja silloin keisariaikuisena roomalaisena ja että minulla on siitä hämärä muisto ja ainainen halu vanhaan kotiin."

Oli hyvä, ettei kukaan tällä hetkellä kiinnittänyt minuun huomiotaan sillä minä olin varmasti kalmankalpea ja näytin kai aivan riutuneelta. "Käsi, käsi Pompeijista", kuului ääni sisässäni silmät seljällään tuijottaessani taiteilijan kaunista, elinvoimaista kättä, joka nyt näytti kaamealta tuolin kaiteen punaista samettia vastaan. Voldemar-setä sitä vastoin tyynesti alkoi:

"Minkä takia te sanotte järjettömäksi sitä uskoa, joka on peräisin ihmissuvun vanhemmilta ajoilta ja alati ollut levinneenä useiden maan asukasten keskuuteen, niin, oikeastaan kuulunut kaikkiin uskontoihin paitsi juutalaiseen ja siitä lähteneisiin. Buddhalaisuus on muodostanut tätä uskoa huolellisimmin ja tavalla, joka on osunut totuutta lähimmäs, se kun ei opeta metafysiikkaa, sielunvaellusta, vaan omituista, siveelliselle pohjalle perustuvaa takaperoissyntyoppia s.t.s. uudestasyntymistä. Tämän opin tunnustajat eivät odota jälleen näkemistä toisessa maailmassa, pikemmin tapahtuu jälleen näkeminen jo nyt, joskin tuntemattomana. Se supistuu kuitenkin sen suhteen unen tapaiseen aavistukseen, hämärään, varjontapaiseen muistoon. Ainoastaan Buddha itse tekee poikkeuksen, hänellä yksin on kyky muistaa sekä omansa että toisten syntymiset. Takaperoissyntyoppia uskoivat myöskin egyptiläiset ja Platon ja Pytagoras saivat heiltä oppinsa. Sama oppi oli johtolankana kreikkalaisten salaopissa ja niin hyvin eddaaneilla kuin druiideilla löydämme sen uskonnon perustana, niin, vieläpä voimme sitä huomata neekerikansoillakin. Uskossa metafysiikkaan — sillä rahvaalle saarnattiin oppia tässä muodossa, koska se oli helpommin käsitettävää kuin vaikea takaperoissyntyoppiteoria — on jokaiselle ihmiselle, joka sitä ennakkoluulottomasti harkitsee, jotain erinomaisen vakuuttavaa ja selvää.

"Sanoohan itse epäilijä Humekin: 'metafysiikka on ainoa järjestelmä sitä lajia, jolle filosofia voi kallistaa korvansa', ja Lessing levittää aivan ilmeisesti samaa oppia 'Ihmissuvun kasvatus'nimisen kirjansa seitsemässä viimeisessä pykälässä, sanoessaan: 'Samaa rataa, jota ihmissuku kulkee täydellisyyteensä, täytyy jokaisen yksilön ennemmin tai myöhemmin olla ennen läpi kulkenut. Miksi ei jokainen ihminen olisi ollut muuta kuin yhden ainoan kerran täällä tässä maailmassa, miksi en minä tulisi jälleen niin usein kuin on minun vallassani voittaakseni uusia tietoja ja taitoja. Otanko minä mukaani kerta kaikkiaan niin paljon, ettei maksaisi vaivaa uudelleen tulla?'"

Luonnollisesti olen minä nyt kirjottanut lainauksen Lessingistäni, mutta silloin heti kysyin Voldemar-sedältä pakoitetulla, väräjävällä äänellä:

"Otaksuuko Lessing meillä olevan jälellä muiston olemisemme aikaisemmista jaksoista?"

Hän hymyili hyväntahtoisesti, kuten ainoastaan hän voi hymyillä. "Ei, pieni tiedonhaluinen Ernani, hän luulee päinvastoin, että muisto edellisestä olosta tekisi meidät kelpaamattomaksi nykyiseen." Setä jatkoi senjälkeen puhuen vielä enemmän kuolonunen tuottamasta virkistyksestä ja uudesta tietoisuudesta, mutta aivo-parkani, joita tähän saakka olen pitänyt selvinä ja hyvin kouluuntuneina, kieltäytyi tekemästä tehtäväänsä enkä voinut seurata näitä vaikeita selittelyjä ja kysymyksiä. Vasta silloin jaksoin seurata kun herra Morosoff alkoi puhua:

"Mutta tästä puhuessa, ette saa unhoittaa erästä suurinta profeettaanne, sillä runoilijathan ovat tietäjiä." Luodessaan minuun tummat silmänsä, joiden kimmellys näytti tänään olevan verhottu, jatkoi hän: "Goethe kirjoitti kerran rouva Steinille: 'Kuinka hyvä onkaan, että ihminen kuolee haihduttaakseen ainoastaan vaikutelmia ja palatakseen jälleen puhdistuneena'."

Jos minä olen koskaan aavistanut jotain salaperäistä, ihmeellistä yhteyttä tuntemattomien voimien kanssa, jos koskaan elämässäni joku henkimaailmallinen ilmestys on minulle näyttäytynyt ja vallannut voimani ja tehnyt minusta voimakkaamman vallanalaisen tahdottoman orjan, niin oli se nyt tässä silmänräpäyksessä, istuessani liikkumatonna silmä silmää vasten tuon vieraan miehen kanssa. Kykenemättömänä tekemään yhtä ainoaakaan liikettä, en edes katsettani kääntämään, tunsin sellaisen tunteen, kuin koko tietoisuuteni olisi minut jättänyt ja sukeltaisi alas lotuskukan tavalla, joka yöksi painautuu alas virtaan. Minusta tuntui kuin tätä harvinaista tilaa olisi kestänyt kauvan, hyvin kauvan; sitä enemmän minä ihmettelin kun äkkiä huomasin olevani kynnyksellä herra Morosoffin edessä, joka aivan rauhallisesti keskusteli setäni kanssa, Liina-tädin yhtämittaa kutoessa valkoista sukkaansa. Katsoin kelloa, joka silloin löi yhdeksää, kun venäläinen taiteilija kertasi Goethen sanoja, nyt se oli kolme minuuttia yli. Ja kuitenkin tiesin, että minä sillä välin olin nähnyt pitkän, levottoman unen, unelman täynnä kirjavia, vaihtelevia kuvia, joista en ainoaakaan voinut säilyttää ja jotka siitä huolimatta jättivät sieluuni omituisen uupumuksen. Emmekö kenties elä uneksuessamme ja uneksu eläessämme?

Harvoin olen niin sydämestäni iloinnut tohtori Lehdénin tulolle, kuin nyt hänen avatessaan oven tällä tärkeällä hetkellä. Tuntuu aina kuin hänen mukanaan tunkeutuisi huoneeseen raitis ilmavirta ja kirkas auringonsäde. Sitä suuremmalta tuntui minusta pettymys, kun myöskin hän näytti tavattoman totiselta ja ilmeisesti jonkun näkymättömän painostuksen alaiselta, jota hän ei kyennyt päältään pois pudistamaan. Tätä ei edes Liina-tätikään ollut huomaamatta, ja ojentaessaan hänelle teekuppia otti hän härkää sarvista ja sanoi:

"Näkyy ulkomuodostanne, herra tohtori, että teillä on tänään ollut onneton sairastapaus."

Hän ravisti kieltävästi päätään ja leikki lepotuolin tupsulla, jonka melkein säännöllisesti siirrän häntä lähemmäs, silloin kun hän on pitemmän hetken luonamme, koska hänellä aina täytyy olla jotain käsissään leikitelläkseen.

"Ei, armollinen rouvani, ammatillani ei ole mitään tekemistä alakuloisuuteni kanssa." Ja kääntyen Voldemar-setään sanoi hän: "Olen juuri äsken saanut tiedon että serkkuni Hugo Lehdén on ampunut itsensä erään synkkämielisyyskohtauksensa aikana."

Meistä ei kukaan voinut pidättää tuntemaamme osanoton ja kauhun huudahdusta, kuultuamme, että niin kyvykkään ihmisen elämä oli saanut sellaisen lopun. Siitä ei ole montakaan kuukautta, kun juttelin muutamia miellyttäviä ja virkistäviä hetkiä tuon nuoren muinaistutkijan kanssa, jolla oli niin kirkkaat, arvostelevat silmät ja niin elävä ja henkevä keskustelutaito.

"Eikö tässäkin tapauksessa voida kysyä: oú est la femme?" huomautti Voldemar-setä. Sitä ei kuitenkaan tohtori Lehdén uskonut, vaan hän mieluummin uskoi surullisen päätöksen johtuneen puhtaasti ruumiillisista syistä.

"Siinä kuulee taas lääkärin esiintyvän", huudahti herra Morosoff innokkaana. "Osatakseen oikein tuomita sellaista tekoa, täytyy olla tarkoin tutkinut itsensämurhaajan salaisuuksia, ajatuksia, tunteita, suruja, sanalla sanoen sisäistä, eikä ulkonaista, yhtenäisyyttä siten päätetyssä kärsimyshistoriassa; mutta sellainen on mahdollista kaikkein harvinaisimmissa tapauksissa. Yleensä tahdon heti tunnustaa maata ja sanoa, että olen samassa käsityksessä muinaisaikaisten kanssa ja pidän itsemurhaa, jota nykyaika ei hyväksy, monessa tapauksessa yksilön oikeutena ja velvollisuutena, en rikoksena. Jos kävisi, kuten minä tahtoisin, niin meillä olisi niin hyvin Eurotasvirta niille lapsille, jotka jo syntyissään ovat heikkoja ja kivuloisia, kuin myöskin myrkkyjuoma, jonka viranomaiset Massiliassa ja Ceossaarella ojensivat niille, jotka voivat esittää perustellut syyt elämänsä katkasemiseen."

"Molempia mainittuja yltiöpäisiä lääkkeitä vastaan väittämään velvoittaa minua jo itsensäsäilytysvaistokin", huomautti tohtori Lehdén kuivasti, "sillä sekä Eurotas että myrkkymalja tekisivät sekä lääkkeet että lääkärit jotenkin ylenpalttisiksi."

Liina-täti ei voinut hillitä kuohuuntuneita tunteitaan, vaan sanoi, että täytyi pitää Jumalan suomaa elämää pyhänä ja jos se ennen aikaansa lopetettaisiin, niin näytettäisiin siten sekä omaa kelvottomuuttaan että raukkamaisuuttaan, hän oli lyhyesti sanoen kiivas kuin zelootti, joka hän oikeastaan onkin huolimatta kaikista hameistaan. Voldemar-setä katsoi tätiä hyväntahtoisella, osanottavalla kasvojen ilmeellään, joka, silloin kun se kohdistuu minuun, ei ole koskaan herättämättä kainouttani ja liikutustani, mutta vasta kun täti oli lopettanut sanoi hän:

"Rakas ystävä, ne syyt, jotka sinä esität itsemurhaa vastaan eivät ole mitään muita kuin usein toistettuja yleisiä lauseparsia, heikkoja ja helposti kumottuja verukepäätelmiä. Jos maailmassa löytyy jotain, jonka ylitse minulla on kieltämätön oikeus, niin on se oma persoonani, mutta mistään rakkauden velvollisuuksista sitä kohtaan tuskin kuitenkaan voitane puhua, koska rakkaus itseensä on, kuten tunnettua, rakastamistaidon huippu. Rauhoittaakseni sinua, täytyy minun muistuttaa sinua siitä, että monet muinaisajan urhot ja viisaat miehet lopettivat elämänsä itsemurhalla, niin, että ei vanhassa eikä uudessa testamentissa löydy yhtään kieltoa tai edes moitetta siitä. Tavallinen itsemurhan hyväksymättömyys, yritys leimata se joksikin rikokseksi, johtuu osaksi hyötyopillisista näkökohdista, osaksi pelosta voida oikeaksi väittää sitä, mitä se vaikeasti kärsivä olento siten sälyttää kaikkivanhurskaan äärettömän hyvän jumaluuden hartioille. Tästä syystä ovat myöskin papit ja ne filosofit, jotka kannattavat uskontoa, armottomimpia itsemurhan tuomitsijoita, kun sitä vastoin itsenäiset ajattelijat ovat lausuneet äsken esitettyjä mielipiteitä."

"Te siis kannatatte sitä mielipidettä, että kun elämän tuskat ovat suuremmat kuoleman tuskia, saa ihminen huoletta käydä käsiksi tähän ultimum refugiumiin?" huudahti herra Morosoff innokkaana.

Setä loi tuuheiden kulmakarvojensa alta synkän katseen taiteilijaan.

"Tähän asti olen puhunut ainoastaan tavallisista, pintapuolisista todisteista joita tuodaan esiin itsemurhan puolustukseksi", sanoi hän. "Sitä vastoin tunnustan, että todella oikeat, siveelliset syyt puhuvat sitä vastaan, mutta ne ovat niin syvällä, että niitä ei voida saavuttaa 'tavallisen siveysopin riippaluodilla', vaan ne kuuluvat Divina Comedian viimeisiin salaisuuksiin. Mutta niihin syventyminen ei ole soveliasta tänään, koska jo olemme kohtuuttoman kauvan puhelleet vakavista asioista. Mutta sen tahdon avoimesti tunnustaa, että olen todellakin toivonut saavani rasittavan toimistotyöni jälkeen puhdistaa sieluni musiikilla jokapäiväisyyden tomusta."

Herra Morosoff istuutui heti pianon ääreen ja soitti Chopinin surumarssin ja antoi äskeisen keskustelumme toistua sävelissä. Se oli mestarillista esitystä, luuli kuin kuulevansa kuoleman raudan kovia, varmoja askeleita, jotka yhä enemmän ja enemmän työnsivät syrjään vellovaa, hurmaavaa elämän suonta, joka pujahtautuu väliin kuin unikuva. Sen jälkeen pyysi hän saada säästää minulle jonkun laulun. Sen lupasin mielelläni, sillä sydämeni oli niin täysi kuin uhkaisi se haljeta, ja minä ikävöin saada ilmaista, saada antaa ilmaa kaikelle sisäiselle tuskalle ja taistolleni. Lauloin aluksi hänen laulujaan, ja minä tunsin laulavani ne hyvin. Jo ensimäisen laulun jälkeen katsoi hän minuun ja sanoi:

"Tähän saakka olen pitänyt mahdottomuutena tulla ymmärretyksi ja tulkituksi aina soitannollisen tunnelman enimmän peitettyyn kätköön saakka. Oi, tapahtuu vielä ihmeitä ja tunnustähtiä tässä vanhassa maailmassa! Teidän äänenne on kultaa, puhdasta kultaa ja se on teidän hallittavissanne — oi, minä puhun tyhmyyksiä! sanat eivät riitä."

Ja uljas kotkani kävi käsiksi uuteen lauluun ja kuljetti minut yhä korkeammalle eetteriin, paljon korkeammalle itseäni ja pientä maata. Lopetettuamme toisti hän viimeisen johtosoinnun ja antoi sen hiljaa sammua jälkisointuun, heitti hänelle ominaisella liikkeellään tumman, kiharaisen tukkansa otsaltaan ja nosti säteilevän katseensa minuun.

"Nyt tunnette minut täydellisesti, sillä minä olen avomielisesti keskustellut kanssanne kielelläni. Nyt te myöskin tiedätte, että elämäni on koottu kiihoittuneista kolmisoinnuista ja että kaihoava ääni soi aina sen puhtaimmassa ja kirkkaimmassa akordissa. Oi, maan päällä on kuitenkin niin kaunista, niin kaunista; minä en kuitenkaan voi itse auttaa itseäni, minä en voi päästä lepoon kuten toiset."

"Ettekö luule", sanoin minä, "ihmisiä tavallaan seuraavan läpi koko elämän kaihoavan äänen koska heidän mielestään aina ainoastaan tavoiteltavalla, eikä saavutetulla, on arvoa. Niin seuraa ikävöivä ääni Faustia koko elämän läpi, silloin, kun se ensi kerran hajaantui ja majesteetillisesti muuttui perussäveleeksi, oli elämä lopussa."

Hän antoi vielä pari akordia hiljaa sammua ja laski päänsä alas merkiksi, että hän oli samaa mieltä kanssani.

"Se on totta, todellakin totta, mutta mikä on Faust muu kuin ruumistunut, ijäisesti himoitseva tahto; mitä on kaihoava ääni muuta kuin soitannollinen käännös tästä ijäisesti rauhattomasta halusta, mitä on perussäveleeksi vaihtuminen muuta kuin tämän villin tahdon tilapäistä rauhoittamista? Mutta löytyy jotain täyttymätöntä, jonka vasta kuolema kykenee täyttämään."

Illan loppupuolesta on minulla vain hämärä muisto, mutta tiedän, että tohtori Lehdén näytti alakuloiselta, koska minä olin mennyt taloon, jonne hän ei voinut minua seurata.

Nyt olen huoneeni yksinäisyydessä töhertänyt paperia vaihtelevilla vaikutelmillani, koska toivoin siten pääseväni niistä vapaaksi! Mutta ei edes sekään tahdo auttaa; sisässäni kuohuilee levottomuus, jota ei mikään voi rauhoittaa. Satakieli laulaa puutarhassa — se soi kuin yhtenään kaihoavat äänet, puiden latvoissa henkii yötuuli, mutta noita kaikkia ääniä voimakkaammin kohisee sydämeni valtava sävel! —

Kuka sitten on tämä mies ja mikä voima hänet minulle lähetti? Onko se totta, onko hänellä menneiltä ajoilta vanha oikeus minuun, kuten hänen tummat silmänsä tuntuvat sanova katsoessaan minuun? Heti kun hän soittaa, kasvaa sieluni, ajatukset, joita ei koskaan ennen ole ajateltu, sukeltautuvat esiin kunnes päätäni alkaa pyörryttää ja minun täytyy sulkea huijenneet silmäni!

12 p. kesäk. 1886.

"Niin kauvan on päivää kuin elän!
Tulevaisuuden varjoille käännän mä selän."

Nämä sanat ilmaisevat tämän päivän perustunnelman ja tämä on merkityksellisin päivä, mitä olen koskaan elänyt. Minun täytyy, minä tahdon sanoa, että olen onnellinen, onnellisempi kuin koskaan voin ajatella tai ymmärtää, ei mitättömänä ihmisenä, vaan jumalana, jonka vertaiseksi itseni tunnen.

Eräälle tervehdyskäynnille, jonka minä halusin tehdä erään ystävättäreni luo Charlottenburgiin, oli setä antanut vaununsa käytettäväkseni. Kun en häntä tavannut kotoa, kävelin minä linnan puistossa, joka minua suuresti viehätyttää. Oi, nyt on maailmassa kevät, ja Pohjolan talven jälkeinen kevät tuntuu persoonalliselta, voimakkaalta onnelta. Puistossa vallitsee sellainen sireenien loisto, jonka vertaista en koskaan voi ajatella nähneeni. Puiden korkuisista pensaista oli kaikki viheriä täydellisesti kadonnut, sen sijaan olivat ne hulveisillaan punaisia ja sinisiä kukkaterttuja. Ne kiertelivät ylöspäin, tunkeilivat toistensa päälle ja yli, antoivat jättiläiskimppujen riippua tielle ja sen yli sekä leiriytyivät ruohomatolle ja tantereelle. Mentyäni hermeskuvapatsaiden ohi läpi synkän hopeakuusikon lehtikujan, joiden totiset muratin peittämät rungot muodostivat omituisen vastakohdan kirkkaille, valkoisen vihreille oksille, tuli herra Morosoff minua vastaan hautarakennuksesta. Sydämeni löi niin rajusti kuin se tahtoisi haljeta, mutta asettui kohta sen jälkeen.

"Olen jo kauvan tuntenut teidän lähestyvän", sanoi hän hattuaan nostaen. "Kun tuo valkoinen kesäpuku näyttäytyi lehtikujan päässä, tiesin minä, kuka sen omistajatar oli, ja vielä enemmänkin, minä tiesin, että välittömästi teihin suuntautunut sieluni kutsui teitä tänne."

"Se on kuitenkin ainoastaan puhtaasti tilapäistä; en tavannut ystävätärtäni ja siten äkkiä päätin kävellä tänne."

Hän pudisti päätään.

"Älkää sitä uskoko", sanoi hän, "myöskin se, mikä näyttää tilapäiseltä on välttämätöntä ja aikoja sitten määrätty; se tapauksien kaksinkertainen kausaalinen ketju, joka solmii yhteen kaksi toisistaan riippumatonta ihmiskohtaloa, on raudasta, mutta sitä kannattavilla pylväillä on tukensa toisissa maailmoissa. Eli uskotteko todellakin sen olleen paljaan sattuman, joka 26 p. toukok. vei teidät 'Vainajain saaren' luo samalla hetkellä, kun minä siellä seisoin?"

Tahdoin laskea leikkiä, tahdoin sanoa, etten ollut sitä lähemmin ajatellut, mutta katsottuani hänen loistaviin silmiinsä, tunsin itseni niin pieneksi ja mitättömäksi tuollaisine tavallisine valheineni.

"Olette oikeassa, Jegor Aleksandrovitsch", sanoin, "kohtauksemme siellä oli välttämätön."

Äkkinäinen punastus levisi hänen kalpeille kasvoillensa.

"Kaksinkertainen kiitos siitä sanasta", sanoi hän. "Jos voisitte aavistaa mitä mielessäni liikkui seisoessani sen taulun edessä ja te, kuten vestaalit vanhassa Roomassa yhdellä ainoalla silmäyksellä armahditte minut, kuolemaan tuomitun."

"Sanokaa se", pyysin minä ja istuuduin eräälle penkille tien vieressä, "tänään on niin sopiva päivä."

Hän vieritti esille kiven, niin että voin siihen jalkojani tukea ja istuutui viereeni.

"Niin", sanoi hän, "päivä on sopiva ja taivas oikein mieleni mukainen. Minua kiusaa aina, kun en näe luontoa sopusoinnussa sisäisen tunnelmani kanssa — dur-sävel moll-soinnussa. Mutta tänään on maailma ihastuttava, taivas kirkas ja kuulakas. Kaikki harmaa kangastaa pehmeässä sinessä, eikä ainoastaan luonnossa, vaan myöskin sielussani. Te olette kyllä oleva suopea minua kohtaan ja itse lukeva parhaan sanattomilta huuliltani, Erna-neiti. En voi puhua, kun sydämeni on niin täysi, kaikista vähimmin silloin kun se kuitenkin tulee ymmärretyksi."

Nyökäytin päätäni hänelle hymyillen.

"Sopertakaa te vain", sanoin minä, "koskettakaa ainoastaan pariin perusääneen, minä täytän sen, mitä puuttuu."

Jegor Morosoff laski penkille hattunsa ja siveli vasemmalla kädellään tuuheita kiharoitaan.

"Olen alati ollut yksinäinen ihminen", alotti hän. "En ole koskaan tuntenut isää enkä äitiä, jotka molemmat jälekkäin kuolivat keuhkotautiin. Iso-äitini, joka asui Moskovassa, kasvatti meidät, kolme orpoa sisarusta, mutta silloin kun minä, nuorin, olin ainoastaan yhdeksän vuoden, tempasi kuolema hänetkin äkkiä. Silloin jouduin erääseen kasvatuslaitokseen, kävin yleisten koulujen läpi, mutta ennen kuin kahdeksastoista vuoteni oli kulunut oli minulla syvä tuska nähdä veljeni ja sisareni saman murhanenkelin surmaamina, joka oli vanhempamme pois temmannut. Erittäinkin sisareni kadottaminen koski syvästi mieleeni; hän oli niin rakastettava ja mielikuvarikas tyttö, joka oli tehnyt lapsuuteni todelliseksi paratiisiksi. Nähdessäni hänet paareilla, kalpeana kuin ennen aikaansa taitettu kukka, pienissä, jäykistyneissä käsissä valkosista ja vaalean keltasista sireeneistä tehty kukkasvihko ja suun ympärillä katkera, syyttävä piirre, kuin häneltä olisi riistetty hänen oikeutensa ja liian aikaseen 'eroitettu elämän kööristä', silloin tein ensi kerran tuon uhmailevan kysymyksen, mikä on syy sellaiseen sukukiroukseen, sellaiseen huutavaan epäsointuun, joka aina katkaisi niin kauniisti aloitetun sävelmän."

Äänetönnä asetin käteni, josta olin hiljaa vetänyt hansikkaani, hänen kädelleen; sydämeni tunsi osanottoa hänen kohtaloonsa. Hän painoi sen huulilleen ja sen jälkeen silmilleen, mutta antoi sen äkkiä laskeutua, kun etäämpänä pari kävelijää näyttäytyi. Sen jälkeen hän jatkoi:

"Kohta sen jälkeen jätin minä Moskovan ja oleilin, paitsi viime talvea, jonka vietin Parisissa, yksinomaan Saksassa, joka tuli toiseksi kodikseni. Nuorsaksalaisesta koulusta saamani vaikutelmat, Wagnerin nerokkaat luomat, joita vasta nyt opin oikein ymmärtämään ja arvostamaan, tutkimukset Lisztin johdolla ja persoonallinen, sydämellinen seurustelu hänen kanssaan, niin, ja myöskin saksalaisen kirjallisuuden ihmeelliset aarteet, vaikuttivat täyden vallankumouksen mielipiteissäni. Minä tunsin ilman suuren mestarini vakuutuksiakin, että minulla itselläni oli taipumusta tulla siksi, että minulla oli jotain itsenäistä ja uutta sanottavaa maailmassa, että hallitsin kokonaista rikasten hankkeiden runsauden sarvea. Aluksi halusin ainoastaan päästä täysin tekniikan herraksi, niin että voin täydellisesti tulkita sankareita, ennenkuin uskalsin luovana taiteilijana taistella kauniimmista laakereista. Tässä aikeessa tulin Berliniin — silloin kohtasi minua se kauhea —."

"Sanokaa se, Jegor Aleksandrovitsch; se kadottaa kauhunsa kun me molemmat sen tiedämme."

Hän hengitti syvään ja raskaasti ja katsoi minua avuttomalla, kysyvällä katseella. "Jos te, Erna, ymmärtäisitte minua väärin, ymmärtäisitte väärin tällä hetkellä, voisi se tehdä minusta mielipuolen. Mutta ei — ainoastaan silmänräpäyksenkin kestävä epäilys suuruudestanne olisi herjaus. Minä lasken sydämeni luottavin mielin rakkaaseen käteenne — tahdotteko sen pitää, tai antaa pudota, on teidän asianne!" —

"Jo silloin kun kotimaastani läksin ulkomaille, ajattelin itsekseni, että minä yhtä hyvin kuin koko perheemme olin perintövihollisemme vallassa mutta toivoin kuitenkin varovaisella, säännöllisellä elämällä voivani pysytellä sitä ulompana hyvän aikaa. Sen kuitenkin älysin, etteivät voimani riittäisi sekä työhön että nautinnoihin, ja että minun sen takia täytyi kokonaan kieltäytyä toisesta. Valinta ei ollut vaikea, sillä vaikkakaan en ollut rahtuakaan paremmanluontoinen kuin toiset miehet, oli elementillä kuitenkin minussa ylivalta maisen tomun yli, ja paljon yli päivän halujen tähtäsi tinkimätön uskoni taiteilijakutsumukseeni. Siten elin Parisissakin, tässä uudenaikaisessa Babelissa, lihankurittajan elämää, hiljaisten, luovien riemujen kirkastamia jumalallisia hetkiä; lopulla talvea tulin Berliniin. Tosin olin jo useita kertoja tuntenut, kuin vihollinen rinnassani olisi alkanut liikkua, mutta neuvon kysyminen lääkäriltä ei tullut mieleenikään, koska sisarteni kohtaloista olin tullut vakuutetuksi sen hyödyttömyydestä. Silloin opin tuntemaan tohtori Lehdénin, hän tuli vastaani huomattavalla osanotolla ja sai taivutetuksi minut kysymään neuvoa hänen päälliköltään. Tämä toimitti perinpohjaisen tutkimuksen, mutta tulos oli masentava. Kun molemmat keuhkot huomattiin olevan vialla, tulisi minun ensi kädessä kieltäytyä kaikista opinnoista, kaikesta työstä ja lähteä parantolaan kaikkine kurjuuksineen, jossa tohtori on vanginvartija. Elostella, huolehtia hengestänsä niin, että se voisi vielä kestää korkeintaan pari vuotta, hengittää keskellä vapisevien haamujen, jotka kouristuksentapaisesti käyvät kiinni varjoelämäänsä — ei, sitä en minä voinut. Kun minun kuitenkin piti kuolla, niin halusin sen edes tehdä omalla tavallani, vielä ottaa syvän siemauksen nautinnoiden vielä koskemattomasta, juovuttavasta pikarista ja sen jälkeen antautua sille taipumattomalle vapaaehtoisesti ja tietoisesti. Oi, suloinen, rakastettava Erna, älkää toki katsoko minua niin alakuloisena noilla kauniilla silmillänne, mistä minä muutoin saan voimaa sanoa teille kaikkea ja kuitenkin täytyy teidän tulla tuntemaan sieluni umpinaisimmat sopukat, sillä minä jätän itseni kokonaan teille."

"Jatkakaa vain", sanoin minä hänelle, "mutta suokaa minulle anteeksi jos minä en tekeydy vahvemmaksi kuin olen, sillä minun täytyy tunnustaa, Jegor Morosoff, että värisen teitä kuunnellessani."

Minä tunsin todellakin, huolimatta kauniista, suloisesta kevätpäivästä, kylmän väristyksen kulkevan selkäpiissäni ja kuinka kokematon sydämeni kouristi kuin raudankovan käden puserruksesta. Hän suuntasi katseensa alas ja sanoi äkkiä:

"Älkää peljätkö, että minä kertoisin jotain sellaista. Mutta minä en ole voinut oikeiden ihmisten tavalla työssä eikä nautinnoissa tai nyt rakkaudessa jakaa jotain. Mitä tunsin, mitä tein, oli aina täydellistä. Ja niin se oli tälläkin kerralla, ainoastaan siten, että inho tuohon mielettömään elämään alkoi pikemmin kuin olin luullut, ja mitä olin pitänyt todellisena oli enimmän valheellista, enimmän aavemaista kuin mitä tähän saakka olen oppinut tuntemaan. Tuntuu kuin olisin juonut viiniä, sanoin itsekseni, palatessani kello kuuden ajoissa aamulla kotiin iloisten runoniekkojen kanssa vietetyn yön jälkeen, tyytymättömänä itseeni ja maailmaan, jolla ei enää ollut tarjottavana minulle mitään suurta ja todellista.

"Missä vain katselin ympärilleni, näin kuinka pääkaupunki oli heräämäisillään; ensimäiset maitovaunut ja leipuripojat risteilivät tielläni, uniset sanomalehtiakat odottelivat aamulehtien toimistojen ulkopuolella ja ainoastaan minun asunnossani oli hiljaista ja autiota, niinkuin joku siellä olisi kuollut. Mutta katsoessani koskemattomalle vuoteelleni, kohosi tämä tunne siinä määrin, ett sanoin itsekseni, että jo olisi aika hakea varmempaa lepopaikkaa, viisi jalkaa maan sisässä. Tämä päätös kypsyi joutuin ja antoi minulle rauhaa, jollaista en pitkään aikaan ollut tuntenut. Sitten kun olin antanut ulkonaisen ihmiseni pukeutua juhlapukuunsa, istuuduin pianoni ääreen joka oli ollut luotettavin ystäväni ja jolle olin aina voinut uskoa mielikuvitukseni rohkeimmat ilmaretket. Koetin soittaa pois kaiken sisäisen kärsimykseni mutta se ei onnistunut, kuten ennen. Tosin tunsin, kuinka sävelet taas liikuttivat rintaani, jossa viime aikoina oli ollut aivan hiljaista ja kuollutta mutta tuskaiset värähdykset sisässäni eivät läheskään voineet korvata sydämeni valtavia lyöntejä koska se eli vain taidettansa varten. Ja silloin heräsi minussa ajatus, että minä ainoastaan silloin voisin löytää täydellisen sovituksen jos minä vielä viimeisen kerran antaisin suuren taideteoksen vaikuttaa sieluuni ja niin päätin minä tehdä pyhiinvaelluksen Böcklinin 'Vainajain saaren' luo."

Tällä välin oli päivä kääntynyt iltapuolelle, linnut visertelivät niin äänekkäästi ikäänkuin ne tahtoisivat perin pohjin riehua ennen lähestyvää juhannusta, puiden ja pensaiden läpi puhalteli voimakkaasti iltatuuli; sireeneistä putosi hiljaa tuoksuva kukkaissade. Hänen puhuessaan oli sieluni avartunut niin, että tunsin tuskaa, mutta nyt en tuntenut kipua enää samassa paikassa; nousin ylös ja pyysin häntä lähtemään kanssani pienelle kävelymatkalle. Hän nousi heti ylös ja tarjosi käsivartensa minulle ja vei minut kirkkoon, kauniin vesilammikon reunalle, missä yksinäinen joutsen hiljaa souteli liekehtivää iltaruskoa kajastavalla pinnalla.

Jegor Morosoff jatkoi matalammalla äänellä.

"'Vainajain saaren' edessä kohtasin menestykseni, onneni, kohtasin teidät, Erna. Olin jo seissyt siinä kauan, silloin tulitte te, neitseellisenä ja lupaavana kuin kevät-aamu, heititte katseen tauluun, värisitte hieman, kuten aina teette, kun joku suuremmoinen teihin vaikuttaa, ja teidät valtasi syvä hartaus. En vielä koskaan ole nähnyt minkään naissilmän siinä määrin itsensä unhoittaneena katselevan taideteosta, en vielä koskaan ole nähnyt niin selvästi ihmiskasvojen kuvastavan puhtaan, tahdottoman tunteen vaikutusta. Oi, ne olivat niin kauniit nuo kalpeat, kiihtyneet kasvot, syvine, sydämellisine henkevyyksineen. Tiesin heti ensi silmäyksellä että kohtaloni oli vieressäni, että olin syntynyt sinua rakastamaan. Suo anteeksi tämä sinä, tarkoituksettomana pääsi se huuliltani, mutta sielunihan on jo kauan sitten kutsunut sinua, tunsihan sieluni sinut jo menneiltä ajoilta. Sen vuoksi ei se koskaan kyennyt rakastamaan ketään toista naista, sen takia on se harhaillut vieraana maailmassa, kunnes se luonasi löysi kodin ja sen mukana paikan, missä kaikki kärsimys talttuu."

Hän lopetti. Katsoin hänen silmiinsä, joista kokonainen rakkausmailma loisti minua kohtaan, ja minä tunsin, että onnetar oli kutonut tummin langoin meidän molempien elämät yhteen. Mutta se ei saanut minua alakuloiseksi, sillä minä tiesin, että todellinen, ehjä ihminen oli lahjoittanut sydämensä minulle, joka ei kehunut hyveistänsä eikä hävennyt vikojansa ja joka oli elämäni ihanne. Musertakoon kohtalo, joka meidät niin lujasti toisiimme sitoi, meidät, jos niin haluaa; hänen ja minun välilleen jää kuitenkin suuri ja kaunis suhde nyt ja ijäisesti. Mutta kun hän kumartui nähdäkseen silmiini ja kysyi:

"Erna, rakastettuni, mitä ajattelet?" silloin vastasin aivan levollisesti:

"Että sinä tästä päivästä olet asettanut elämäsi minun käsiini, Jegor, ja sinulla ei enää ole oikeutta sitä yksin hallita. Jos maa joskus tuntuisi sinusta kolkolta vankilalta ja sinä halajaisit sen jättää, saisit sen tehdä ainoastaan sillä ehdolla, että ottaisit minut mukaasi seuraksesi vainajien rauhalliselle, äänettömälle saarelle."

Hän laski käsivarteni, kätki kasvonsa molempiin käsiinsä ja nojautui erääseen puuhun. Hänen ruumiinsa värisi kuin myrskyn käsissä ja vaikka hän voikin hallita ne nyyhkytykset, jotka aluksi kohosivat hänen rinnastaan, niin ei hän kuitenkaan kyennyt estämään kyyneleitä, jotka kierivät hänen käsiensä välistä. Seisoin useita minuutteja hiljaa hänen vierellään, onnen valtaamana, joka oli niin läheistä sukua tuskalle. Mutta kun hän jälleen käänsi kasvonsa minuun, voi niissä ainoastaan nähdä pelkkää autuutta, ja ei koskaan ole hän minusta näyttänyt miehekkäämmältä ja kauniimmalta, kuin nyt vetäessään minut vasten rintaansa, painaessaan suutelon otsalleni ja kuiskatessaan:

"Sinä olet sen sanonut, meitä ei täst'edes erota elämä eikä kuolema. Mutta nyt, kun omistan korkeinta, olen minä järkähtämättä antava olemassaolon tulla hurjan haluni päämääräksi, ja taisto on oleva tuima, ennenkun sorrun. Minulla on vielä joku aika elettävänä joka on tuhansin kerroin enemmän elämisen arvoinen ja minä en anna siinä itseäni pettää."

Sen jälkeen otti hän jälleen käsivarteni ja kuljetti minua hiljaisessa, leudossa kesäillassa tummien puistokäytävien läpi vaunuillemme, joihin hänkin kutsustani nousi. Sinisellä taivaalla tuikkivat ensimäiset tähdet, lehmusten kruunuissa suhisi ja kuiski iltatuuli ja sireenit tuoksuivat puutarhoissa ikäänkuin niiden juuri tänä yönä täytyisi huokaista viimeinen hengenvetonsa. Ei koskaan tähän asti ollut luonto puhellut minulle näissä sävelissä, mutta en koskaan, oi, en koskaan ennen ollut minä istunut runoilijan vieressä, joka voi ymmärtää tuulen kuiskeen ja hattaran lennon, ja voi tuntea hetken tenhon sen hienoimmissa häivähdyksissä. Maailmoita oli kulkenut sieluni silmien ohi, kun vaunu seisahtuu asuntoni edustalle, ja minä irrotin hänen kädestään käteni, jota hän sillä välin oli suudellut pari kertaa varkain, mutta tulisesti ja kuumeisesti.

"Hyvästi, rakkauteni! Minä sepitän nyt päivän hiljaa loppuun". Näillä sanoilla erosi hän minusta. Riensin huoneeseni, keksin syykseni päänkivistyksen ja sulkeusin kahden kesken tämän uskollisimman ystäväni kanssa. Oi, te sanattomat lehdet, kuinka minä voisin tulla toimeen ilman teitä, kuinka usein te jo olettekaan ollut lohtuna minulle, jonka sydän on niin yksinäinen. Huomenna alkaa tulinen taistelu, jossa järki, syntyperä, pysyvä mieltymys, suoranaiset avioliitolliset riemut, sanalla sanoen koko ahdasmielinen elämä legioonine ennakkoluuloineen varmasti asettuu sotaan haihtuvaa, suloista onneani vastaan. Useimmat ihmisethän pitävät elämän päätarkoituksena olemassa olon pidentämistä ja tämän päämäärän saavuttamiseksi kehräävät he elonsa lankaa mahdollisimman rauhallisella ja yksitoikkoisella tavalla. Kuka heidän kanssaan viitsisi riidellä, kuka sokean kanssa väristä puhuu ja tekisi heille ymmärrettäväksi, ettei se riipu elämän pituudesta, vaan sen laadusta. "Päivä voi olla helmi, mutta vuosisata ei!" Tämän teorian mukaan on elämäni jo ollut helminauha!

13 p. kesäk. 1886.

Minä olin valmistautunut paljoon, pilkkaan ja nuhteisiin ja väärinkäsitykseen, mutta en tähän, oi ei, en tähän. Minusta tuntuu enimmän katkeralta, että se oli sedän rakas käsi, joka jäykästi veti sivuun peitteen noilta ankarilta Isiskasvoilta ja siten antoi minun nähdä uuden ja kaamean kuvan maailmasta.

Kun Voldemar-setä myöhään iltapäivällä palasi toimistaan, ilmoittautui Jegor hänen puheilleen. Hän jäi sinne kauvaksi, kauvaksi aikaa ja tällä välin löi sydämeni kovasti. Mutta se oli vaikeinta, kun hän jätti asuntomme ennenkuin minut kutsuttiin sisälle. Vasta puolisen tuntia sen jälkeen käski setä pyytää minua luokseen. Minä toivoin hänen olevan kiivaan, kuten hän toisinaan voi olla. Se olisi antanut minulle aseen käteen, kun nyt sitä vastoin hänen syvä, surumielinen katseensa masensi minut. Hän sanoi Jegor Morosoffin kertoneen kaiken mitä eilen illalla tapahtui hänen ja minun välillään; hän sanoi myöskin että se oli hänelle ollut suuri yllätys, koska hän oli tähän saakka pitänyt aivan tiettynä että katselin tohtori Lehdéniä suopein silmin. Sen jälkeen pyysi hän minua tarkasti punnitsemaan tunteitani eikä niin tärkeässä kysymyksessä seuraamaan hetkellistä vaikutinta, olkoonpa vaikka voimakastakin.

Sain vaivoin hillityksi itseni enkä keskeyttänyt Voldemar-sedän puhetta en äännähdyksin enkä liikkein. Vasta hänen lopetettuaan aloin minä hiljaa ja kainosti mutta sen jälkeen yhä kiihkeämmin ja voimakkaammin kertoa siitä mikä oli liikuttanut minua viime viikkona, meidän ensimäisestä kohtauksestamme, hänen soitostaan, siitä intohimoisesta vaikutuksesta minkä tämän miehen luonne herättää minun luonteessani, meidän sielujemme sukulaisuudesta, sanalla sanoen siitä maailmasta, missä minä olin yksinomaan elänyt. Minä en käsitä, mistä minä sain sanat ja rohkeuden, minä kun niin vastenmielisesti kerron omista tunteistani mutta molemmat minä sain kuin helluntai-ihmeen kautta, nyt kun oli kysymyksessä suurimman onneni puolustaminen. Mitä pitemmälle puheessani pääsin sitä surullisemmaksi kävi Voldemar-sedän katse mutta keskeyttäessäni, ääntäni säikähtäen sanoi hän:

"Riittää, Erna, riittää! Minä huomaan liiankin hyvin, etten ole tekemisessä minkään tyttö-oikun, jonkun ohi menevän rakastumisen kanssa, vaan erään niistä suurista intohimoista, joilla itsessään on luonnollinen oikeutensa ja jotka usein kyllä purkautuvat esiin yhteiskuntajärjestelmän kustannuksella. Jos minä sanon sinulle ja Jegor Morosoffille: Te erehdytte, se mitä te tavoittelette suurimpana onnenanne täytyy kääntyä päinvastaiseksi, sillä ei vielä koskaan ole rakennettu avioliittoa luonnon intohimolle, niin olisi se samaa kuin puhua kuuroille korville. En myöskään onnistuisi sen paremmin koettaessani todistaa kuinka oikukas taiteilijaluonne harvoin kykenee hallitsemaan sitä voimien tasapainoa mitä ilman ihminen ei voi päästä sopusointuun sisimmässään ja kuinka tuskallisen katkeralta sellaiselle luonteelle tuntuvat elämän soraäänet ja että se, jonka hän on valinnut elämän kumppalikseen joutuu aina kärsiväksi."

"Minä tiedän, Voldemar-setä, minä tiedän", keskeytin minä hänet hiljaa, mutta varmasti. "Simpukka kärsii helmestä sisässään, mutta kuka tahtoisi sen vaihettaa terveeseen mutta tyhjään simpukkaan?" Hän hymyili jälleen hyväntahtoista alakuloista hymyään.

"Sittenhän me olemme aivan yhtä mieltä, rakas lapsi ja olisikin hyödytöntä minun puhua enempää tästä asiasta. Minä voisinkin jo tänä päivänä ilman muita vastaväitteitä, antaa suostumukseni ja siunaukseni sydämesi valinnalle, ellei löytyisi erästä seikkaa mikä tekee ne molemmat minulle mahdottomiksi. Jegor Morosoff on parantumaton sairas, kuten tohtori Lehdén on minulle vakuuttanut."

"Senkin tiedän, Voldemar-setä."

"Kuinka, sinä tiedät sen?" huudahti hän kummissaan, mutta jatkoi heti: "Sinä et kuitenkaan aavista kuinka vaikeasti hän on sairas ja että hänellä suotuisammassa tapauksessa on ainoastaan yksi tai kaksi vuotta elinaikaa."

"Siinäpä vielä lisäksi yksi syy tehdä hänet niin onnelliseksi kuin suinkin tänä lyhyenä aikana", sanoin minä.

Voldemar-setä hypähti ylös tuoliltaan, käveli levottomana edestakaisin huoneessa ja siveli kiihkeästi ruskeaa kokopartaansa, mikä menettely hänellä on kovasti järkkyneiden tunteiden varmana merkkinä.

"Erna, Erna, sinähän pakoitat minut sanomaan viimeisen ja vaikeimman", mutisi hän. "Jospa tietäisit miltä minusta tuntuu nähdä sydämeni rakastetun kietoutuneena synkimpiin maailman arvoituksiin ja olla pakoitettu selittämään hänelle seikkoja, joista useimmat ihmiset ovat tuskin ohimennenkään ajatelleet! Ja kuitenkin sen täytyy tapahtua!"

Minä pelästyin itsekin, kun hän tätä sanoessaan istuutui viereeni sohvalle, otti käteni molempien käsiensä väliin ja sen jälkeen lausui tavallista vakavammin:

"Tavallisella nuorten tyttöjen lailla olet sinä luonnollisesti vain ajatellut lähintä tulevaisuutta etkä niitä seurauksia, mitä avioliitto tuo muassaan. Herra Morosoffia vaivaa perinnöllinen tauti, eivät ainoastaan hänen vanhempansa ja sisarensa vaan myöskin hänen isänsä koko suku on kuollut samaan tautiin. Hennoisitko sinä todellakin itsekkään onnen tarpeen takia uudelleen istuttaa tuota vanhaa kirousta saattamalla maailmaan ihmislapsia, joissa itsessään on ennenaikaisen, tuskaisan kuoleman siemen? Morosoff puolsi äskettäin innokkaasti omalta näkökannaltaan Eurotasta ja myrkkymaljaa, niin, hän osoitti että se hoito ja huoli, jolla meidän humaaninen vuosisatamme kohtelee köyhiä ja kurjia itse asiassa on tuskin niin humaanista kuin Eurotas ja myrkkymalja. Täytyykö minun sitten sanoa sinulle mikä erehdys tämä on, sillä se on vain näkyväisten seurausten, eikä suinkaan pahan lähteiden pois nyhtämistä."

Voldemar-sedän sanoista olin ensin lentänyt tulipunaiseksi, sitten kuolonkalpeaksi. Vasta nyt laski hän käteni irti.

"Sinä olet kauhea", sopersin minä.

"Lapsi raukkani", vastasi hän hellästi, "jospa aavistaisit kuinka tämä minuun koskee. Mutta koska sinulla ei ole isää eikä äitiä niin täytyy minun täyttää tämä vaikea tehtävä. Ja siitä syystä haluan minä selittää sinulle ankaran ja armottoman elämänkatsomukseni mikä tykkänään eroaa pintapuolisesta optimismista, joka kokee peittää kaikki haavat pintapuolisella maailman-ihailunsa valkoisella laastarilla. Jos kuljemme sairashuoneissamme ja parantoloissamme, jos lähemmin tarkastelemme avioliittoja ja syitä avioeroihin, niin, jos voimme seurata tuota kauheaa kärsimystä sen lähteille, niin kohtaamme alituisesti tuon armottoman tuomion: 'isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen'. On siunausrikas hedelmä, minkä ihmiskunnan kehityshistoria on kypsyttänyt, nimittäin ettei sairaan elämää väkivaltaisesti katkasta, vaan että koetetaan sitä hoitaa ja ylläpitää kaikin keinoin mitä tiede ja ihmisyys voivat tarjota. Sillä kaikella, jolla on osa tähän olevaisuuteen on oikeus elämiseen ja täytyy sen saavuttaa sille asetettu päämäärä, jos mieli että elämän suuri päämäärä voi tulla täyttymään.

"Toiselta puolen on kuitenkin kaiken kärsimyksen ja kurjuuden alkuna tuo jokaisen yksilön synnynnäinen harhaluulo, että ollaan luotu onnellisena oloa varten. Tämä virvatuli on koko inhimillisen murhenäytelmän sisällyksenä ja sen tuulentuvan takia taistelevat ja riehuvat intohimot, ja rakkaus omaan itseensä vallitsee kaikkia muita tunteita. Ja vaikkapa ihminen pystyttäisikin temppeleitä ja alttareita tälle harhaluulolle josta ainoastaan elämä voi vähitellen parantua ja saisi yhä uudelleen kokea, että se odotettu nautinto ja toivottu onni ei ole todellisuuden kanssa yhtä pitävä, niin ei hän saa kuitenkaan mennä niin pitkälle kevytmielisyydessä että hän kirjoittaa vekseleitä tulevaisuuteen, joita toiset elävät saavat lunastaa. Mitä ei mikään kirjotettu laki voi sisältää, ei mikään siveyssääntö voi määrätä, sen täytyy jokaisen jalosti ja vapaasti ajattelevan ihmisen tehdä säälistä ja ihmistunteesta ja kieltäytyä henkilöllisestä onnesta, joka voitetaan toisten kustannuksella.

"Niihin moniin sanontatapoihin ja lauseparsiin joita tämä maailmoista paras on täynnä, kuuluu myöskin lauseparsi lasten ehdottomasta kunnioituksesta ja kiitollisuudesta vanhempiaan kohtaan. Tämä lauseparsi on usein liikuttanut minun rehellisyyttäni, minun totuudenrakkauttani. Mitä kiitollisuuden syytä useinkaan on noilla olentoraukoilla niitä kohtaan, jotka ovat heidät aiheettomasti saattaneet tähän elämään? Sairas ruumis, pimitetty järki, risatauti joka ottaa milloin yhden milloin toisen muodon, sairaudet, jotka heikontavat työkykyä ja estävät jalompien voimien täyden kehityksen. Tämä on inhimillisen yhteiskunnan paise, jonka tänään sinulle paljastan, lapsi-raukkani, paise, jota hyvät ihmiset huolellisesti koettavat peittää, koska he pitävät minun perinpohjaista parannuskeinoani liian julmana. Ja kunnialliset ihmiset, jotka levollisina laskeutuvat kuolinvuoteelleen kun he ensin ovat ulkonaisesti turvanneet lastensa tulevaisuuden, eivät mielellään halua kuulla siitä puhuttavan. He eivät halua mielellään kuulla puhuttavan siitä, että heidän velvollisuutensa lapsiaan kohtaan alkavat jo ennen niiden syntymistä, niin, että vanhemmat itse asiassa ovat velkaa lapsillensa, joilta lapset voivat vaatia tiliä, ei rahojen ja omaisuuden suhteen, mutta sitä paremmin tervettä sielua terveessä ruumiissa."

Minä hypähdin väristen ylös, koko maailma näytti minusta yhdeltä ainoalta suurelta sairashuoneelta. "Lopeta, Voldemar-setä, lopeta! Minä en voi kestää enempää", sopersin minä. Hän laski hellästi käsivartensa olalleni ja siveli hyväillen tukkaani.

"Sinun täytyy se oppia ja sinä olet sen oppiva", sanoi hän rauhallisesti, "sillä sinähän olet Erna Wolzogen, joka et koskaan tyytynyt siihen sovinnaiseen maailmankuvaan, jota pitemmälle useimmat naiset eivät voi päästä koko vaelluksensa aikana kehdosta hautaan. Saadaksesi valistusta ja voittaaksesi itsekkäisyytesi täytyy sinun aina asettaa korkea päämäärä ja vakuuttaa itsellesi aina, että sinun menestyksesi tässä ajassa on liian mitätön, epätäydellinen ja katoavainen seikka, että sen on mahdoton muodostua elämän viimeiseksi päämääräksi. Jegorin, joka myöskin omaksuu opin ihmisten jälleensyntymisestä maan päälle, vaikkakin hän kai on vielä liian nuori käsittämään sen koko merkityksen, toivon minä yhä enemmän ja enemmän oppivan ymmärtämään sen voiman. Ajattele ja tutki kaikkea mitä olen sanonut ja päätä sitten, sillä sinä olet kätesi ja päätöstesi herra."

Sitten hän jätti minut! — —

Minä sulkeuduin huoneeseni, koetin rauhassa koota ajatuksiani ja tarkkaan toistamalla Voldemar-sedän puheet saattaa ajatukseni ja tunteeni järjestykseen. Turhaan! Kauhea ristiriita jää vallitsevaksi, vanha sfinksi katselee uhaten minua pohjattomilla silmillään, leijonan kynnet tuntuvat repivän minut kappaleiksi. Kuka ratkaisee tuon kauhean maailman arvoituksen, kuka selittää minulle kuinka sama luonto jo menneinä aikoina voi salaisilla siteillä solmia yhteen kaksi oliota ja sen jälkeen kohottaa ylipääsemättömän esteen heidän välilleen?

"Nemo contra deum nisi deus ipse", "ei kukaan ole Jumalaa vastaan muu kuin Jumala itse", tämä ihmeellinen kieli, joka aina on minusta tuntunut niin tarkoituksettomalta, painaa minua tänään ja minä aavistan sen merkityksen. Oi, te taivaalliset voimat, kuinka minä kadehdin teidän iäistä selvyyttänne, kuinka minua värisyttävät nuo järkähtämättömät intohimoiset voimat, jotka osaksi ulkoapäin tarraavat kiinni elämäämme, osaksi asuvat omassa rinnassamme! —

16 p. kesäk. 1886.

Minun päätökseni on ollut jo kauan sitten valmis. Seuraavana päivänä tuosta ratkaisevasta keskustelusta Voldemar-sedän kanssa ilmoitin hänelle, että minä myönnyin hänen syittensä takia ja kieltäytyisin avioliitosta Jegor Morosoffin kanssa.

Ainoastaan se seikka saisi aikaan muutoksen, jos hän nimittäin äkkiä sairastuisi ja pikainen loppu olisi odotettavissa. Sellaisen sattuessa en minä epäröisi hetkeäkään antaessani vihkiä itseni hänen kanssaan, koska yksistään se antaisi minulle maailman silmissä oikeuden hoitaa häntä.

Voldemar-setä ravisti tosin päätään tätä selitystä kuullessaan, mutta näytti kuitenkin tyytyväiseltä ja on sitten jos mahdollista osoittanut vielä suurempaa sydämellisyyttä ja rakkautta minua kohtaan. Luulen hänen ajattelevan: Joka voittaa aikaa, voittaa kaikki; pitkä tukka ja lyhyt muisto. Jegorille olen kirjoittanut vain muutamilla sanoilla itse asian, mutta neuvoin häntä Voldemar-sedän luo joka selittäisi hänelle kaiken suullisesti, ja lisäsin sitten:

"Älä koskaan pelkää, että mitään on muuttunut tai voi koskaan muuttua meidän sydämellisessä suhteessamme toisiimme, sillä se on liian korkealla kohtalon tai pienten ihmisten siihen ulettua. Meidän sisäisessä suhteessamme on jotakin verratonta, jotakin iäistä. Uljaana ja vaiti otan minä sinun käsistäsi vastaan eloni kohtalon. Vapaina ja kahleettomina ovat sielumme elävät toistensa kanssa; ne eivät synkkinä kiukuttele kohtalolle, joka ei anna mitään eheää, vaan ovat kiitolliset että he joka tapauksessa ovat tavanneet toisensa tässä elossa. Älä ole neuvoton, kaiuta kaihosi lauluihin, joita minä saan kutsua omikseni, ajattelehan, että tämä kesä kuuluu meille paljon täydellisemmässä ja kauniimmassa muodossa kuin sen edeltäjät, ajattelehan, että löytyy ihminen, joka tuntee sinut hengessä ja totuudessa ja jonka silmissä sinä löydät onnen! Kuinka moni voi sanoa itsestään samaa? Mutta jos huomaisit, että kuoleman tummat varjot lähenevät, niin kutsu silloin minut heti, voidakseni ottaa ne vastaan sinun vierelläsi. Tässä on käteni, Jegor Morosoff, Erna Wolzogen jää luoksesi, kulkekoonpa tiesi helisevissä sopusoinnuissa ylös elon aurinkoisille kukkuloille tai päättyköön niiden hiljaisten, tummien sypressien varjoon, joiden luota elämän viimeinen viheriöivä aalto kainosti vetäytyy takaisin."

Minä en ole vielä saanut vastausta näihin riveihin, mutta olen urheasti alottanut sodan päivien autiota yksitoikkoisuutta vastaan. Tämä ei kuitenkaan ole niin helppoa, sillä Liina-täti kohtelee minua peitetyllä, haikealla osanotolla, mikä saa minut ihan pois suunniltani, ja tohtori Lehdénissä, joka nyt käy meillä yhä useammin vieraana, on minulla selvästi silmieni edessä se tulevaisuus mikä minulle on ajateltu siinä tapauksessa että minusta tulisi oikein kelvollinen ihmislapsi. Kaiken lisäksi on Sofia-serkku palannut häämatkaltaan ja oli eilen kutsunut lähimmät sukulaisensa luokseen uuteen kotiinsa. Sisusta oli upeuden ja maun ihmetyö, mutta sisäinen koristelu jätti paljon toivomisen varaa. Sofia keimailee kuusi jalkaa pitkälle luutnantilleen ja osottaa siten poroporvarillisia taipumuksiaan ja hän on liikuttavan mitätön. Heidän Italia-matkastaan osasi luutnantti kertoa missä hotellissa on hyvä asua ja missä viinituvassa saa parhaan viinin; Sofia valitti ruokaa jota valmistettiin öljyn kera, tarjoilijoita, jotka aina katselivat häntä niin julkeasti. Tätä tehden pusertelivat he alituisesti mauttomalla tavalla toistensa käsiä ja suutelivat toisiaan, nojautuen laillistetun onnensa leveälle perustalle. — Oi, jumalat, jos joku mies tekisi minulle samoin toisten läsnäollen, pitäisin minä häntä kelvottomana narrina. Mutta kun keskustelu lopuksi johtui lähestyviin leiriharjoituksiin ja siitä johtuvaan eroon ja kun molemmat puhuivat siitä kuten uhkaavasta onnettomuudesta, en minä enää voinut pidättäytyä sanomasta:

"Sitä minä en voi ymmärtää. On kuitenkin eittämättömän suuri viehätys ikävöidä rakastamaansa ihmistä ja ettei aina omista sitä mille antaa suurimman arvon. Minusta tuntuu kuin elämältä olisi riistetty etevin sisällys ellei se jäisi meille mitään velkaa, eikä, ainakin joksikin ajaksi, ottaisi meiltä sitä, mitä me ikävöimme ja toivomme."

Sitä seurasi tietysti vastaansanomisen myrsky nuoren parin puolelta, jotka lopettivat sillä vakuutuksella, etten minä ollut pätevä lausumaan mielipidettäni sellaisissa kysymyksissä. Olkoot he oikeassa, minä en ymmärrä poroporvarillista onnea ja omaa rakkausmurhenäytelmääni minä en voisi vaihtaa kolmikymmenvuotiseen rauhallisen avioliiton riemuihin! — — —

19 p. kesäk. 1886.

Vihdoinkin kirje Jegorilta! Se tuli kreivin aikaan, voimani olivat lopussa! —

"Minulla ei ole ollut rohkeutta kirjottaa sinulle ennemmin, rakas Erna", kirjoitti hän siinä, "sillä minun tunteeni eivät olleet läheskään yhtä korkealla asteella kuin sinun, minä olen kiukkuisesti noussut kohtaloa vastaan, enkä voinut käsittää, että minun on oltava yksinäni siinä vanhassa kauheassa elämässä, johonka sinun kauniit silmäsi ovat vähäksi ajaksi saaneet minut kotiutumaan. Niin rakastettuni, en vielä koskaan ole lasketellut niin hurjia kirouksia sairauteni takia kuin näinä viimeisinä vaikeina viikkoina, sillä minä tunsin sekä taiteilijana että ihmisenä itseni sen lyömäksi joka puolelta. Onkohan mahdollista että niin muutamana päivänä saa kokea niin paljon? Kultaisia unelmia, hiljainen itsessään lepäävä satu, katkera vihattava todellisuus, kaikki kaikki niin pienessä ajassa? Minun päätäni pyörryttää! —

"Minä en halua kuitenkaan miehuuttomasti valittaa, minähän tunnen suuren, voimakkaan sydämen, jota saan kutsua omakseni ja joka lahjoittaa minulle onnen, jonka arvoiseksi minut vain tuska voi tehdä. Mutta sinä olet sanonut, että kun minun hiljaiset kuoleman-aavistukseni muuttuvat varmuudeksi, saan minä kutsua sinua saadakseni rauhallisesti ja turvallisena sinun vahvan sydämesi lähellä erota maailmasta, kaikesta — vaan ei sinusta, sillä minun sieluni on eroittamattomasti yhdistynyt sinun sieluusi. Jumalallisen kaunista olisi tosin ollut jos minä olisin saanut sinut kanssasi elää lyhyen, suloisen elon!

"Tämän mukana kaikkein viimeinen painos sielustani. Kenties laulat sinä sen laulun jonakin hiljaisena iltana huoneessasi ja ajattelet silloin minua.

"Läpi elämäni ja yli haudankin sinun! Jegor."

Sen jälkeen seurasi samalla paperilla David Straussin ihmeellinen runo,
"Tiedä, en valita en", johon hän oli sepittänyt sävelen.

Nämä yksinkertaiset akordit, nämä intervallit muistuttavat vanhojen runoniekkojen lauluista ja ne olisivat voineet miellyttää Goethen harpunsoittajaa kun hän alakuloisina hetkinään tarttui kielisoittimeen. Ylipäänsä on tämän miehen olento ja hänen rakkautensa laji niin uskomattoman tavatonta eikä sovi ensinkään tämän vuosisadan puitteisiin, etten minä voi sitä verrata mihinkään, vaan olen pakoitettu katselemaan sitä kummastellen kuin ihmettä. Mutta sen lisäksi on minulla taas hetkiä jolloin minä tunnen, että tämän kohtalon traagillisuus ja kosketus tuohon luonteeseen tekevät minut sairaaksi. Juuri siitä syystä kun tunnen kuinka hänen "hienoimmat hermonsa väräjävät", puhuvat hänen sanansa vastustamattomalla voimalla sielulleni, ja musertavat minut tyyten, hänen synkkämieliset sävelsointunsa ja hänen tummat pohjattomat silmänsä tuovat minulle tervehdyksen hänen kotimaansa äärettömiltä aroilta. Sellaisina hetkinä nostaa vapaudenkaipuuni päänsä ja tuntee halua katkoa tokeensa — turhaan! sillä parhaan osan itsestäni, uutteruuteni, rohkeuteni, elämän-hilpeyteni olen minä kadottanut! — —

28 p. kesäk. 1886.

Jumalan kiitos, eilen välähti vapauttava salama pimeydessä ja osotti minulle selvästi sen tien, jota minun on kuljettava. — Mutta se on paras, toivottavin minulle. Ilma oli painostava; minä olin vetänyt akkunaverhot alas, pukenut ylleni valkoisen pukuni ja lepäsin matalalla persialaisella patjakollani. Huoneen tummassa hämyssä vaivuin puoli hortoon ja minä näin edessäni "Vainajain saaren". Sumu kohosi korkeiden kallioiden ylle, aallot loiskivat salaperäisesti ja sypressienkin kuulin tällä kerralla suhisevan ja kuiskivan. Mutta sen jälkeen alkoivat kalliot, joille sumupilvien läpi tunkeutuvat auringon säteet valoivat kirkasta hehkuaan, kaikua minulle hyvin tunnettuja synkkiä sointuja. Tämän säestyksen kestäessä lipui alus hiljaa esiin pimeydestä. Paareilla oleva kuollut oli Jegor Morosoff, hänen ylitsensä kumartuneen olennon tunsin itsekseni.

Ollessani vielä tykkänään tuon unikuvani tenhoamana en minä huomannut useita kertoja uudistunutta koputusta ovelleni ja vasta kun se kuului yhä kovemmin huusin minä: "Sisään". Kummakseni ei se kumminkaan ollut Liina-täti, vaan tohtori Lehdén, joka seisoi avatulla ovella nähtävästi neuvotonna uskaltaisiko hän minun asentoni vuoksi lähestyä tai ei. Tuossa tuokiossa olin herännyt täyteen tajuntaan ja seisoin hänen edessään.

"Mitä sitten on tapahtunut!" huudahdin minä vielä äskeisen unikuvani tenhoamana, "mitä kauheita tietoja te tuotte?"

Vasta nyt sulki hän oven, mutta nosti sen sijaan akkunaverhon.

"Täytyykö sen välttämättä olla jotakin kauheaa joka tuo minut teidän luoksenne, Erna neiti?" vastasi hän onnistumattomalla hymyilyn yrityksellä. Oi, hän on viime aikoina kadottanut terveen, iloisen luonteensa, tuo entinen reipas, nuori tohtori näyttää nykyään kalpealta ja totiselta.

"Sanokaa minulle mutkittelematta mikä seikka sai teidät tulemaan tänään meille, ja ensi kerran tuttavuutemme aikana minun huoneeseeni", tinkasin minä itsepäisesti.

"Minä toivoin tapaavani talon rouvan, tätinne", vastasi hän epäröiden, mutta vaikeni sitten äkkiä, läheni vielä askeleen ja jatkoi sitten lyhyesti ja päättävästi.

"Ei, se oli hätävalhe, ja sellaisiin ei meillä ole tänään aikaa. Minä en toivonut tapaavani tätiänne ja olin hyvin iloinen kun toivoni toteutui, sillä minä halusin ja minun täytyy puhua kanssanne kahden kesken. Herra Morosoffilla on tänään aamupäivällä ollut verensyöksy, jonka luulin vievän häneltä hengen. Jäin pariksi tunniksi hänen luokseen, tein kaikki välttämättömät toimenpiteet ja toin sen jälkeen hänen luoksensa esimieheni, joka hyväksyi täydellisesti toimeni. Ollessani jälleen iltapäivällä herra Morosoffin luona, jätti hän minulle tämän paperin."

Ja tohtori Lehdén ojensi minulle paperin jolle Jegor oli vapisevin käsin kirjoittanut nämä epäselvät sanat:

"Ilmoittakaa heti Erna Wolzogenille tilani!"

"Eikö hän saa puhua?" kysyin minä ja soitin pitäen kädessäni Jegorin sielusta lähtenyttä hätähuutoa.

"Ei, ainakin toistaiseksi olen ollut pakoitettu kieltämään sen häneltä. Jokainen sisäinen ja ulkonainen liike on huolellisesti vältettävä sen kaksinkertaisen vaaran takia jonka uusi verensyöksy saisi aikaan."

"Enkö minä saa häntä nähdä?" kysyin minä katsoen tohtoria suoraan silmiin.

Hän kalpeni yhä enemmän mutta ei vältellyt katsettani.

"Minä odotinkin tätä kysymystä ja luulen sairaani herkän luonteen kärsivän suuremman vahingon kuumeisesta odotuksesta kuin siitä iloisesta mielenliikutuksesta jonka hänen kaihoisan kaipuunsa täyttäminen saa aikaan. Sieluelämä on hänellä siksi vallitsevana ja saattaa valojen ja varjojen vaihteluillaan sellaisen vaikutuksen hänen ruumiilliselle hyvinvoinnilleen, etten minä ole moista kenessäkään toisessa ihmisessä huomannut."

"Pyydän teitä odottamaan minua pari minuuttia; tulen heti takaisin", sanoin minä kiiruhtaen pukuhuoneeseeni. Imettäjälläni, joka juoksi sinne kiireisen soittoni kutsumana, oli vaikea hetki. Kaiken piti käydä äärimmäisen joutuin, mutta kävi tietysti paljon hitaammin, sillä mikään ei pysynyt vapisevissa käsissäni ja samoin olin minä paljon kiukkuisempi vaimo-raukkaa kohtaan kuin koskaan ennen, joten hän joutui aivan ymmälle ja teki kaikki päin mäntyyn. Vihdoinkin oli kuitenkin kaikki valmiina ja minä voin palata täysin pukeutuneena tohtori Lehdénin luo. Hän oli kirjoituspöytäni edessä, mielenkiinnolla tarkastaen pompeijilaisen käden kipsijäljennöstä.

"Missä on herra Morosoff antanut tehdä tämän erinomaisen kipsijäljennöksen?" kysyi hän hattuaan ottaessaan.

Minä tunsin kylmän väristyksen huolimatta lämpöisestä ilmasta. Minä en siis yksin ollut huomannut tuota arvoituksellista yhtäläisyyttä, vaan se oli niin ilmeistä, että jokaisen täytyi se huomata.

"Te erehdyitte", vastasin minä, "tämän käden omistaja kuoli vuosituhansia sitten. Paljon ennen syntymistäni toi isäni kipsijäljennöksen mukanaan Pompeijista!"

"Uskomatonta! Niin, se tahtoo sanoa, minä en hetkeäkään epäile asian niin olevan", lisäsi tohtori Lehdén heti väkisten päässeen huudahduksen jälkeen, "mutta minä en olisi koskaan voinut pitää sitä mahdollisena että luonto voi aina siihen määrin jäljentää itsensä!"

"Niin, niin, taivaan ja maan välillä löytyy seikkoja joista kouluviisaus ei voi uneksiakaan", ajattelin minä itsekseni.

Liina-täti ei ollut vieläkään tullut kotiin. Tohtori Lehdén huolehti siitä, että tädille sanottaisiin minun lähteneen hänen kanssaan Voldemar-sedän luo ja antoi aluksi kuskillekin saman osotteen:

"Te ajattelette kaikkea, rakas tohtori, te olette niin hyvä", sanoin minä ojentaen hänelle käteni. Hän pusersi sitä lyhyeen ja kuumeisesti, mutta laski sen pian irti.

"Älkää sellaista luulko, Erna neiti, sillä minä kannan rinnassani pohjatonta kuilua."

"Oi tohtori, tehän viette minua kuolevan luo", ja ensi kertaa purkautuivat kauvan pidätetyt kyyneleet silmistäni.

"Mutta te rakastatte tätä kuolevaa", sanoi hän hiljaa, "ja te tulette rakastamaan kuollutta vielä enemmän. Jospa aavistaisitte kuinka tämä ajatus minua raatelee, kuinka kernaasti minä näiden kyyneleiden takia olisin hänen sijassaan. Niin, vaikkapa hän jo tänään kuolisi niin on hän kuitenkin niin rikas, niin kadehdittava minuun verraten!"

"Hiljaa, rakas tohtori", sanoin minä, "me kärsimme kaikin maailmassa, mutta kuka olisi niin röyhkeä ja väittäisi oman tuskansa suurimmaksi? Se ajatus antaa minulle rauhan, että me emme itse kehrää kohtalomme lankoja, vaan ainoastaan näyttelemme osamme näytelmässä, mikä oli valmiiksi kirjoitettuna paljon ennemmin meidän esiintymistämme, kuten rakas setäni on minulle opettanut."

Meidän vaunumme vierivät pitkin Berlinin kesäisiä, vähäliikkeisiä katuja, emmekä enää vaihettaneet sanoja. Tohtori Lehdén ohjasi minut sitten sedän toimistoon, mutta seisahtui kuitenkin itse ulommaiseen huoneeseen, kun taas minä menin kaikkein pyhimpään, työhuoneeseen. Parissa minuutissa oli kaikki sanottu; Jegorin paperi, jota minä yhä pidin kouristuksen tapaisesti kädessäni, julisti päätöksen; vajaan puolen tunnin kuluttua olimme kaikin kolme hänen asunnossaan Hendelkadulla. Tohtori Lehdén meni ensiksi sisään valmistusta tekemään, mutta palasi jo muutaman minuutin kuluttua, ja ilmoitti sairaan olevan hieman paremman ja että minä sain mennä yksinäni sisään. Hän pyysi ainoastaan minua vakavasti, että minä sallisin Jegorin puhua mahdollisimman vähän. Pamppailevin sydämin, mutta kevein askelin menin minä silloin huoneen läpi, missä ei ollut edes pianoa suljettu ja avasin varovasti, keveästi suljetun oven. Kuin sumun läpi näin minä pitkän laihan, harmaapukuisen nunnan nousevan ylös, tekevän ristinmerkin Jegorin yli ja käden ja pään liikkeellä osoittavan minulle tuolia Jegorin vierellä sekä sen jälkeen poistuvan huoneesta.

Sumu silmistäni häipyi ja minä näin hänen makuusijansa; kalpeana mutta entistä kauniimpana taivutti rakastettuni hiljaa päätään tervehdykseksi kuten ainoastaan hän sen voi tehdä ja ojensi molemmat kätensä minua kohti.

Mykkänä vaivuin minä alas vuoteen viereen ja painoin poskeni hänen poskeensa. Vasta nyt huomasin kuinka paljon olin kärsinyt viime viikkona, vasta nyt huomasin luonnottomuuden erossamme. Hän siveli hyväillen toisella kädellä päätäni ja kuiskasi:

"Nyt on kaikki, kaikki hyvin taas, rakkaani, sillä sinun mukanasi on tullut vapaus ja onni. Kuinka voisi minun kohtaloni olla raskas kantaa kun sinä vielä olet minun."

Nämä sanat toivat minulle mieleen kaiken sen, mitä minulla oli sanottavaa hänelle ja kuinka kalliit ne minuutit olivat, jotka meille suotiin. Minä istuuduin sen takia tuolille, pyysin häntä olemaan oikein levollisena ja kuuntelemaan hiljaa minua ja esitin sitten suunnitelmani hänelle. En vielä koskaan ennen ole nähnyt niin loistavia, niin onnen kirkastamia kasvoja kuin hänen kasvonsa olivat minun puhuessani.

"Niinkö sinä tahdot, Erna, tehdä, niinkö? Jumalat olkoot ylistetyt, vielä löytyy kuitenkin näiden pienten, paloiteltujen ihmisten joukossa kokonaisia, suuria luonteita ja sellaisen olen minä tavannut!"

Minä pyysin häntä hellästi olemaan puhumatta enempää ja vaikenin itsekin, jottei hänen tarvitsisi vastata. Vaiti ja liikkumatonna vietimme me siinä, silmä vasten silmää, käsi kädessä, minuutteja, jotka yhtä hyvin olisivat voineet olla iäisyyksiä, sillä aika tuntui minusta seisahtuneen. Ja minuun teki harvinaisen kummallisen vaikutuksen, kun Jegor hyvästellessään sanoi:

"Nyt olen taas, aivan erilailla kuin kukaan toinen, katsonut syvälle sinun pohjattomiin silmiisi; muuta en tarvitse unhoittaakseni kaikki: kevään, elämän, kuoleman … itseni."

Kuin unessa palasin kotiin Voldemar-sedän vierellä; koko ulkonainen elämä tuntui minusta epätodelliselta, varjomaiselta, ainoastaan sisäisellä mailmallani oli sisältöä ja todellisuutta. Turhaan koetin käsittää, että kuolon enkeli seisoi Jegor Morosoffin vierellä ja ennen pitkää sulkisi ne silmät, jotka vielä aivan äskettäin loistivat vastaani hellinä, sekä tekisi lämpöiset, elinvoimaiset kädet, mitkä niin lujaan sulkivat minun käteni, kylmiksi ja kankeiksi.

Tohtori Lehdén kävi meillä vielä myöhemmin ilmoittamassa minulle, ettei hänen sairaalleen ollut tullut mitään haittaa käynnistäni vaan päinvastoin hyötyä. Mutta hän ei silti salannut minulta että Jegorin vähäisten voimien ja lähellä olevan verensyöksy-vaaran takia näytti tuskin todennäköiseltä hänen henkensä pelastus.

Oli onni, että Liina-täti oli nyt kotona ja haikeilla, taivaallisilla tunteenpurkauksillaan sai minut molemmin jaloin seisomaan maan päällä. Ei mikään kiusaa minua enemmän ja kykene voimakkaimmin vetämään vastahankaa tekemään, kuin hän asettaessaan päänsä vasemmalle sivulle kallelleen ja antaessaan kyynelten nokkua ja alkaessaan sidesanojen paljoudella — ei kukaan ihminen kasaa sellaista kuulumatonta kasaa "sillä, mutta, kuin, kuitenkin" toinen toisensa selkään — laulaa litanioitaan. Minä kestin urhoollisesti puolisen tuntia hänen luonaan, mutta sitten karkasin ja koputin hiljaa Voldemar-sedän ovelle. Setä tuli minua vastaan, tarttui hellästi käteeni ja veti minut luokseen sohvalle.

"Rakas poloiseni", sanoi hän, "kuinka sinä oletkaan saanut kärsiä tänään ja vieläkin kärsit."

"Niin", vastasin minä, "mutta minä pelkään, ettei se vieläkään ole lopussa ja että vielä sinäkin, josta enimmän pidän, asetat minut kovaan koetukseen."

Hän nousi äkkiä ylös ja katsoi minua tutkien viisailla harmailla silmillään.

"Mitä tarkoitat, Erna?"

"Että minulla, kypsän harkinnan jälkeen, on aie mennä naimisiin Jegor
Morosoffin kanssa ja sen teen mahdollisimman pian."

"Mutta rakas lapsi, sehän on sulaa hulluutta, eihän kuolevan kanssa naimisiin mennä!"

"Kyllä, Voldemar-setä, jos ainoastaan siten voidaan saada maailman silmissä oikeus olla hänen läheisyydessään hoitamassa ja lohduttamassa häntä ja voida seistä hänen vieressään hänen viimeisellä hetkellään", sanoin minä varmasti. "Jumalani, olethan sinä ennakkoluuloton ihminen, joka et anna arvoa totutuille tavoille, etkä salli ulkonaisten pikkumaisten näkökohtien asettua kahden voimakkaasti tuntevan sydämen väliin. Sinun täytyy toki ymmärtää minua. Kun oli kysymyksessä tämän miehen elämän sulostaminen estivät sinun perustellut syysi minut siitä, mutta kuoleman edessä pidän minä kiinni oikeudestani."

"Avioliiton valmistukset eivät käy niin joutuin, kuin luulet, Erna, vaikkapa kiirettäkin pitäisi. Ennenkuin olemme päämäärässä, voi Jegor olla jo aikaa sitten kuollut!"

"Voldemar-setä, asian sikseen jättäminen sellaisen syyn takia ei olisi täysin johdonmukaista."

Hän hymyili vasten tahtoaan. "Totta tosiaan, sinä olet erinomainen opetuslapseni — silloin kun sinun omat etusi ovat kysymyksessä. Niin painavaa päätöstä tehtäessä täytyy toki katsella asiaa joka puolelta ja tarkoin harkita kaikki mahdollisuudet. Otaksuhan, että käy kuten haluat, menette naimisiin muutaman viikon kuluttua, mutta Jegor Morosoff voimistuu tällä välin ja parantuu vielä kerran tästä kohtauksesta. Uskotko sinä silloin löytyvän maailmassa lääkäriä, joka pitäisi toivottavana, niin, edes suotavana, että sinä seuraisit häntä ilmaparantolaan, vaan sen sijaan määräisi täydellisimmän levon miehellesi ja pakoittaisi sinut jäämään kotiin? Mitä sinä siinä tapauksessa olisit voittanut rohkealla askeleellasi?"

Minä nousin ylös hehkuvin poskin.

"Setä rakas", sanoin minä tuntien ääneni väräjävän, "sinulta olin kaikkein vähimmän odottanut kuulevani tällaista. Sinä tiedät aivan hyvin, ettei kukaan sellaisissa tapauksissa mieluummin seuraisi lääkärin määräyksiä. Mutta mitä minä toivon tämän rohkean askeleen, kuten sinä suvaitset sitä kutsua, minulle tuovan, on seuraava: Minä haluan olla laillisesti oikeutettu Jegorin ollessa hädässä, silmänräpäyksessä voida rientää hänen luokseen ja jäädä sinne, ilman että minua sen takia pidetään siveettömänä ja häveliäisyytensä unhoittaneena tyttönä. Minä olen laiton ja sen vuoksi valitsen sen ainoan keinon, joka vie minut suoraan päämäärään, ja valitsen myös täysi-ikäisyyteni nojautuen, jos niin surullisesti kävisi, että sinä, rakas setä, olisit toista mieltä. Mutta minä en saa hukata aikaa, sillä Jegor on kuoleman kielissä, ja minä tiedän myös aivan hyvin että syynä siihen on osaksi minun edellinen kieltävä vastaukseni."

Voldemar-setä sulki minut äkkiä syliinsä ja suuteli minua hellästi poskille.

"Tee, kuten sydämesi käskee, sinä ainoan veljeni tytär, sinä sieluni rakastettu", sanoi hän. "Usko minua, minusta on ollut kovin vaikeaa nähdä sinun kärsivän, mutta minun täytyy kuitenkin ennen kaikkea täyttää velvollisuuteni. Ole myöskin vakuutettu, että täysin käsitän menettelysi ja osaksi itsekin tunnen sitä tenhovoimaa, jota on Jegor Morosoffissa. Mutta juuri sen takia tiedän ettet kenenkään miehen takia maailmassa tule siinä määrin kärsimään kuin hänen. Samassa määrin kuin saat kokea sanomatonta onnea tämän ylhäisen sielun rakkauden kautta, olet sinä myöskin siten oppiva tuntemaan rajatonta tuskaa, rajatonta kieltäytymistä ja hehkuvaa halua. Ja kun ajattelen sinun luonnettasi niin ilmenee eräs seikka, joka saa minut erittäin levottomaksi. Sinä olet naisellinen sanan parhaassa merkityksessä, mutta et mukautuva, sinulla on voimakas vapaudenkaipuu ja sisäinen itsenäisyys, sinä voit hyvin antautua mutta et koskaan olla itseäsi vailla. Mutta kun ei mikään voimakas intohimo voi olla ilman suurta tyranniusannosta, niin pelkään sinun myöskin tässä suhteessa saavan maksaa lunnaasi. Mutta nyt on jo kylliksi sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä välttämättömyyden edessä. Luota minuun, minä aloitan jo huomenna yhtymisesi valmistavat toimenpiteet."

Ja ikäänkuin hän olisi halunnut karkoittaa muistonkin siitä raskaasta ja katkerasta, mitä hän milloinkaan oli voinut minulle sanoa, sulki hän, tuo hyvä, rakas setä, minut vielä kerran syliinsä ja kutsui minua lapsekseen, Ernakseen.

Yö on jo pitkälle kulunut, mutta minä en saa lepoa. Minä näen yhtämittaa Jegorin kalpeat, jalot, surulliset kasvojen piirteet, kuulen ne kuiskaavat sanat, jotka pusertuivat esiin hänen haavoittuneesta rinnastaan enkä mitään muuta ajattele kuin yhtämittaa sitä, ettei hän saa erota tästä maailmasta ennenkuin minulla on hänen nimensä.

Oi, minähän tiedän liiankin hyvin, mikä tänään on alkanut ja millä tulevaisuudessa on jatkonsa ja loppunsa, mutta minä toivon kuitenkin voivani pusertaa julmalta kohtalolta onnen, joka maailmalle jää salaisuudeksi, ja että minun sallitaan viimeisellä hetkellä olla hänen luonaan. Kuka voi aavistaa mitä on tavata todellinen, alkuperäinen ihminen, joka on oikeaa synnynnäistä aatelia ja jolla on Jumalan armosta kykyä, tahtoa, rohkeutta ja rakastettavuutta. Kaikki nämä olentoraukat, jotka otsansa hiessä nojautuvat saavutettuun, ovat jääneet ainoastaan köyhälistöksi.

3 p. heinäk. 1886.

Ihme on tapahtunut. Kun Jegor on saanut tiedon meidän pikaisesta yhdistymisestämme, edistyy hänen parantumisensa päivä päivältä lyhyin, mutta varmoin askelin; hän on jo saanut nousta vuoteeltaan ja istua ulkona parvekkeellaan. Joka aamu saan minä kukkaistervehdyksen ja lyhyen kirjelapun, missä ei tosin ole mitään uutta, vain aina toistuu siinä sama asia — kuten metsän humina laulaa iäisesti samaa ikivanhaa lauluaan ja puron lirinä kertoo samaa suloista satuaan yötä ja päivää. Vihkiäistemme valmistukset käyvät tasaista kulkuaan ja minusta tuntuu kuin juuri se antaisi Jegorille uusia elinvoimia. — Tosin on meidän laitamme tykkänään toinen kuin toisten kihlautuneiden, joilla on edessään pitkä yhdyselämä. Ei mitään miellyttävää huonekalustoa ole tekeillä, ei mitään juhlien paljoutta, ei mitään häämatkasuunnitelmia, ei ole muuta ajateltavaa kuin siviliviranomaisten luona tapahtuva toimitus ja kirkollinen vihkiminen. Heti sen jälkeen matkustaa Jegor erään luotettavan palvelijan seurassa Sveitsiin ja sieltä Italian järville. Tosin unelmoi hän suhteiden muuttuvan syksyksi ja terveytensä olevan siinä määrin ennallaan että hän voi viettää talven minun kanssani Roomassa. Omasta kohdastani en minä ajattele ensinkään tulevaisuutta, niin, — minä huomaan eräänlaisella alakuloisuudella että minä tuon kauhean kesäkuun päivän jälkeen, jolloin näin niin selvästi vainajain saaren edessäni, olen kadottanut kyvyn nauttia edeltäpäin jostakin riemusta. Sen sijaan on minuun juurtunut syvä epäilys huomispäivää ja kaikkea tulevaisuutta kohtaan, minä tunnen kirjaimellisesti, että ainoastaan nykyhetki kuuluu minulle. Mutta sen vuoksi nautinkin minä siitä niin omantunnontarkasti kuin tuskin kukaan toinen, sen takia iloitsenkin minä jälleen hetken onnesta entisellä elämänhalullani, enkä anna poroporvarillisten sielujen pettää itseäni.

Askel, jonka nyt olen ottamaisillani, on heistä yhtä tavaton, kuin henkilöllisyyteni on heistä liian epäkeskeinen jokapäiväiseen käyttöön. Minä osaan tosin jossakin määrin miedontaa ja muutella persoonallisuuttani, niin että se soveltuu ulkonaiseen seurusteluun ja sen takia nautinkin jonkunlaista yleistä suosiota. Mutta mahtaisinkohan minä voida — jos niin tahtoisinkin — vastata itselleni, jos minä, ihmisten mieliksi miedontaisin ihanteitani, muuttaisin toimintatapaani, jättäisin sanomatta mitä minulla on sydämellä ja tekemättä mitä sydämeni käskee? Siitä johtuu, että tarkkaava ihminen, Erna Wolzogen, nauraa makeasti ihmisten käytökselle, joka milloin hiljaa, milloin ääneen ilmaisee osanottonsa minun hullutteluuni. Ja minkä takia en niin tekisi? Joiltakin näkökohdilta on kaikki huvittavaa, kunhan sitä vain ei kestä niin kauan, että se tulee jokapäiväiseksi ja yksitoikkoiseksi.

15 p. heinäk. 1886.

Jos minä menisin naimisiin samalla lailla kuin toiset, oikeat ihmislapset, niin olisi tänä iltana remuavan juhlallinen hääilta; mutta asiain nykyisellä kannalla ollen on nyt vain hiljainen ilta ennen hääpäivääni. Jegor oli tosin saanut tohtorin suostumuksen saada viettää iltaa meillä, mutta me olemme sen luonnollisesti viettäneet kaikkein lähimpien perheen jäsenten kesken. Mutta tämäkin piiri oli minusta liian suuri, minä olisin kernaasti ollut ilman Sofiaa ja hänen pitkää luutnanttiansa, vieläpä Liina-tätiäkin. Noiden molempien naisten osanottavaiset katseet kiusasivat minua alituisesti, nuoren aviomiehen typerät puheet saivat minut aivan pois suunniltaan tuntiessani kuinka myöskin Jegor siitä kärsi. Minä ymmärrän nyt liiankin hyvin jokaisen hänen katseensa, jokaisen hymynsä, jokaisen hänen kätensä liikkeen, käsitän sydämelläni koko hänen henkilöllisyytensä ja koetan turhaan palauttaa muistiini aikaa jolloin se oli toisin. Huomatessani kuinka se pakko, johon Jegor pakottausi toisten takia, kävi hänelle yhä sietämättömämmäksi ja tuntiessani hänen jokaisen hermonsa väräjävän pyysin hänen soittamaan minulle kerran. Me menimme molemmat soittohuoneeseen johon ei kukaan toisista meitä seurannut. Tuskin olimme päässeet kahden kesken, kun hän kiihkeästi syleili minua.

"Rakkaani", kuiskasi hän korvaani, "sellaiseen kokeeseen et sinä saa minua koskaan enää asettaa. Aina on minulle kiusallista nähdä sinua toisten seurassa, mutta kun näkymätön maailma tunkeutuu tänä päivänä, viimeisenä yhdessäolomme iltana, väliimme, niin saattaa minut tämä onneton oikku sietämättömyyden rajoille."

Minä uskoin villini sanoja, jonka lämpöiset hengähdykset tunsin poskillani, mutta en antanut hänen sitä huomata, vaan puhuin lempeästi ja hellästi hänelle, sivelin aivan hiljaa kiehkuraisen tukan hänen otsaltaan ja onnistuin siten karkoittamaan hänen synkät ajatuksensa. Kun minä kymmenen minuuttia myöhemmin pyysin häntä soittamaan suostui hän kernaasti siihen ja sanoi ainoastaan:

"Näetkös, rakas loihtijattareni, kuinka sinä voit taltuttaa ja ohjata villiä luonnettani ja kuinka mielellään se sinua seuraa, vaikkapa se kuinka terhakasti tahansa nousisi kohtaloa vastaan."

Mutta sen jälkeen soitti Jegor siten, etten edes minä ole koskaan ennen kuullut hänen soittavan sillä tavalla, sillä hän houkutteli esiin norsunluisista koskettimista kokonaisen lemmenkevään, ja kuitenkin soitti hän samaa vanhaa tunnettua laulua unelmoivine sointuineen, yksiäänisine, itseensä sulkeutuneine säveleineen. Se koski sydämeni sisimpään ja sai kyyneleet silmiini ja ennenkuin ehdin niitä estää putoilivat ne käsilleni. Silloin kumartui Jegor alas, imi ne huulillaan ja sanoi:

"Sinä et aavista, rakastettuni, miltä minusta tuntuu ajatellessani eroani. Pitääkö sitten elämän kurjuuden päästä aina niin likelle meitä, ja ojentavatko sitten aina hillittömin tuska ja sydämellisin onni toisilleen kättänsä meidän sydämiemme yli?"

Yksin huoneessani olen minä ajatellut tätä kysymystä ja tulin siihen lopputulokseen, että rakastettuni kuvasti itseänsä oikein, sanoessaan elämänsä olevan kokoonpannun synkistä moll-äänistä ja kaihoavista tuskaisista liiaksi jännitetyistä kolmisoinnuista. Voisiko sitten muuten selittää noita tummia varjoja, jotka niin varhain lankesivat hänen tielleen ja noita ylitse vuotavia rikkauksia, joilla hyvät hengettäret hänet varustivat, kunnes viimeinen, paha hengetär, turmiota tuottavalla lahjallaan teki kaikki tyhjäksi. Loput hänen päivistään ovat tulevat toisellaisiksi, kun minun iloinen luonteeni ajatustensa kirkkaalla, puhdistavalla lähdevirrallaan sysää sivuun Jegorin uhittelevat ja synkät ajatukset ja kun hän tulee vakuutetuksi, että kohtalo on kuitenkin antanut hänelle jotakin, mikä on enemmän kuin puolinaista.

Huoneeni sohvalla on valkoinen atlaspuku, joka huomenna on oleva ylläni, ja sen yllä on läpinäkyvä huntu kuin salaperäinen suloinen satu. Olen rukoillut Jumalalta, että tämän puvun alla sykkisi puhdas sydän, joka on tietoinen niistä korkeista velvollisuuksista, joihin hän sitoutuu; minä olen vielä kerran todenteolla tutkinut itseäni olisiko mikään itsekäs pyyde johtanut minut siihen päätökseen, jota vahva, terve ihmisymmärrys pitää niin hyljättävänä, mutta minä voin täydellä luottamuksella nostaa käteni ylös ja vastata: "ei". Jotakin itsekästä on tietysti jokaisessa inhimillisessä rakkaudessa, äiti näkee lapsessaan oman minänsä, apuatarvitseva olento huutaa Jumalaa turvan tarpeessa, nainen, joka seuraa valitsemaansa miestä, tottelee sitä salaperäistä, vastustamatonta voimaa, jolla luonto on sitonut yhteen molemmat sukupuolet.

Mutta vastaako yksikään näistä suhteista täydelleen minun suhdettani? Enkö minä aivan hyvin tiedä, että Jegoriin on sattunut kuoleman jousi, että hän todennäköisesti voi ainoastaan kutsua minua ollakseni hänen vierellään, kun se synkkä hallitsija, johon hänen rakastettu päänsä on vihitty, ojentaa kätensä sitä ottaakseen? Mutta enkö vielä varmemmin tiedä, että ainoastaan ajatus minusta ja rakkaudestani antaa Jegorille voimaa jäämään vielä tähän pimeään elämään, että hän ainoastaan sen takia tyytyy siihen kohtaloon, joka niin raskaasti painaa hänen väsyneitä hartioitaan? Ja olisinko minä sokea näkemään sitä salaperäistä voimaa, joka sopusointuisesi järjestää yksilöiden kohtaloita, ja unhoittaisinko sen päivän, jolloin ensi kerran näin rakastettuni vainajain saaren edessä ja estin hänet tekemästä väkivaltaista loppua elämälleen. Ei todellakaan tarvitse olla mikään Ifigenia tai Antigone ollakseen suuren traagillisen kohtalon arvoinen, joka vetäytyy syrjään pintapuolisten ihmisten katseilta. Mutta minä tahdon huomenna, kun minä urkujen soidessa ja Jegorin vierellä kuljen valkoisessa puvussani alttaria kohti, voida tuntea itseni papittaren kaltaiseksi ja sanoa: "Minä omistan elämäni vapaehtoisessa palveluksessa sinulle".

16 p. hein&k. 1886.

Säteilevän kauniina valkeni tänä päivänä hää-aamuni, ilma oli kesäisen lämmin olematta silti painostava, taivas sininen ja sydämeni aurinkoinen.

Todellakin on päiviä, jolloin suru ja tuska, sairaus ja kuolema tuntuvat meistä unhoitetulta sadulta, tämä päivä oli sellainen. Myöskin Jegor, joka tuli jo varhain noutamaan minua siviiliviranomaisten luo, näytti niin terveeltä ja iloiselta, ettei kukaan voinut aavistaa kuinka sairas hän aivan äskettäin oli ollut. Charlottenburgin linnan puistossa vietetyn illan jälkeen ajoin minä nyt ensi kertaa kahden kesken hänen kanssaan, mutta tunsin häpeäkseni, ettei eilinen juhlallinen tunnelma ensinkään halunnut palata ja että tuhannet pikku seikat tulivat mieleeni. Minä olin mielissäni siitä, että vaalean sininen, runsaasti koristeltu pukuni oli yhtä alkuperäinen kuin aistikaskin ja että hattuni sopi sille hyvin ja Jegor sanoi minulle sadottain leikillisiä kohteliaisuuksia puvustani ja ulkomuodostani. Hän näytti olevan yhtä ymmällä kuin minäkin, sillä hän siveli hansikastani ja suuteli tulisesti rannettani, niin, vieläpä hän hymyilikin minulle kun eräs vanha nainen vaunuista laskeutuessamme huudahti hämmästyksissään:

"Kas, kuinka kaunis nuori pari!"

Voldemar-setä odotti jo meitä toisten todistajien kanssa siviiliviranomaisten luona, mutta kaikki kävi hirveästi kaupantapaisesti. Turpea virkamies, joka narisevin äänin esitti määrätyt kysymyksensä ja sitä tehdessään tuijotti minuun silmälasiensa läpi kuten maailman yhdeksänteen ihmeeseen, ärsytti minua asennollaan ja ulkonäöllään ja koko toimitus tuntui minusta niin liikemäiseltä, niin tympäsevän jokapäiväiseltä, etten voinut käsittää kuinka voi olla olemassa sellaisia ihmisiä, jotka tyytyivät ainoastaan siihen. Jo kauneusaistikin vaatii minun mielestäni kirkollista vihkimistä. Kuinka vapaaksi tunsinkaan itseni lähtiessämme tuon epämiellyttävän ihmisen luota ja tuosta ikävästä huoneustosta. Kun minun ylleni kotona puettiin valkoinen morsiuspukuni ja myrttiseppele ja huntu kiinnitettiin päähäni tulin jälleen juhlallisen tunnelman valtaan ja astuessani Jegorin vierellä kirkkoon hävisivät viimeiset, turhamaiset ajatukset. Vaikka pappi luopuikin tavallisista kehoituksistaan keskinäiseen rakkauteen, kärsivällisyyteen ja kristilliseen vaellukseen, niin siitä huolimatta tunsin uudelleen niin selvästi kuinka meitä hallitsee korkeampi voima, ettemme itse kohtaloamme tao, mutta sen sijaan on meidän tultava henkisesti suuremmiksi, vapaammiksi ja paremmiksi.

Tänään olivat kaikki ihmiset hyvin kilttejä ja ystävällisiä, jokainen omalla tavallaan. Liina-täti heltyi kyyneliin, Sofia-serkku riippui nyyhkyttäen kaulassani ja kuiskasi:

"Rakas Erna-raukka, verratessani omaa häämatkaani sinun häämatkaasi on sydämeni melkein haljeta."

Minä silmäsin mieheni hienopiirteistä perin intelligenttiä sivukuvaa, siroa kättä, jonka hän ojensi tarttuakseen käteeni, ja annoin Sofialle anteeksi, joka ei tiennyt mitä sanoi. Mutta kirkosta lähtiessäni luulin nähneeni erään pilarin takana tohtori Lehdénin kalpeat ja synkät kasvot, — tämä huomionteko saattoi minulle suuren tuskan ja se vaikutti kuin sanaton syytös.

Meidän täytyi taas sen jälkeen asettua lähimmän perhepiirin keskuuteen, missä tarjottiin joukko hyviä herkkupaloja, joista kuitenkaan ei Jegor enkä minäkään sanottavasti nauttinut, yhtä vähän kuin niistä monellaisista hienoista viineistä, jotka Sofian mies sen sijaan arvosteli erinomaisiksi. Ja sen jälkeen laskettiin meidät vihdoinkin, vihdoinkin kahden kesken pieneksi hetkeksi, hyvästiä sanoaksemme, minun omaan huoneeseeni, johon rakastettuni ensi kerran astui. Jo portaissa kuiskasi Jegor minulle:

"Serkkusi näyttää niin tyhmältä ja samalla niin julkean terveeltä, että hänen näkemisensä kiusasi minua äärettömästi", mutta hän vaikeni äkkiä astuttuaan huoneeseeni, joka pianoni, taulujeni, kirjoituspöytäni ja palmujeni takia näyttää niin kodikkaalta. Tuota pikaa oli hän kirjoituspöytäni vieressä ja katsoi kättä jonka ääriviivat kuvastuivat selvästi punaista samettialustaa vasten.

"Se on alkuperäinen jäljennös, jonka isäni on saanut Pompeijista", vastasin minä hänen kysyvään katseeseensa. Silloin katsoi Jegor minuun hymyillen ja asetti kätensä sen viereen. Vaikka yhtäläisyys muistossanikin oli ollut suuri, niin todellisuudessa tuli se aivan suuren suureksi. Ulkonaisissa silmissäni sulivat molemmat kädet yhdeksi, sisäisissä silmissäni hävisi aika ja paikka ja suuri maailman kirja avautui ja aikoja sitten täyteen kirjoitettu sivu oli edessäni! Oliko se todellakin Jegor, joka oli jalkaini juuressa ja kiersi kätensä polvieni ympäri ja kuiskasi:

"Rakkaani, oletko sitten tyyten unhottanut, että me jo kerran ennen, harmaassa muinaisuudessa olemme kohdanneet toisemme tämän maan päällä? Sehän tapahtui Bajaessa, tuossa erittäin siveettömässä paikassa, jonne minä — oikea keisarin aikuisen Rooman lapsi — olin lähtenyt nauttimaan elämästä sen aikuisten tapojen mukaan. Siellä lämpöisessä auringon paahteessa, josta johtuu niin ylellinen elämä, hermostuttavassa, tuoksujen täyttämässä ilmassa ja silmiä sekä aisteja juovuttavassa väriloistossa kasvoivat minun hillittömimmät himoni suurin määrin. Tulipa kerran päivä jolloin aijoin murhata vihatun kilpakosijani — me kilpailimme erään arvottoman henkilön suosiosta — ja minulla oli jo kiiltävä teräs sitä varten mukanani. Matkallani kohtasin sinut. Sinä tulit puhtaana ja koskemattomana kuin kevätaamu sukulaistesi seurassa Pompeijista. Lempeiden, kiinteiden silmiesi loisteen edessä pakenivat kaikki epäpuhtaat voimat. Minusta tuli toinen, parempi ihminen, sillä ainoastaan sinä olit kaikissa ajatuksissani ja tunteissani. Minä kosin sinua ja sain sekä sinun, että isäsi myöntymyksen.

"Etkö enää muista sitä päivää, jolloin minä toisten vierasten seurassa kuljin teidän pylväskäytävänne läpi kukilla koristettuin pluviumiin ja tricliniumissa istuuduin matalan pöydän ääreen? Minulla oli punainen ruusukiehkura tukassani, julkisesti uhrasin Backukselle, mutta kuitenkin salaisesti rakkauden jumalattarelle. Syötyämme hiivin minä huoneeseeni, missä sinä maalattujen, suloisten amor-kuvien parissa unelmoit viattomia unelmiasi onnesta ja rakkaudesta, ja minä kerroin sinulle uudesta, upeasta talostani, johon sinä Roomassa vierelläni astuisit. Rakkaani, täytyykö minun vielä muistuttaa sulle sitä, kuinka sinä hyvästiä heittäessämme otit tukastani pari tumman-punaista kaksoisruusua, jotka kasvoivat samassa varressa, revit pois terälehdet ja annoit niiden veripisarain tavoin pudota valkoiselle, purppuralla reunustetulle puvullesi?

"Sinä väitit sen olleen huonon enteen, mutta minä suutelin sanat huuliltasi ja kuiskasin pieneen korvaasi että sinä jo seuraavana päivänä samoihin aikoihin olit omani. Oi ihmisajatusta, ihmiskohtaloa! Lähdettyäni luotasi ja kuljettuani forumin yli ja siitä käännyttyäni kadulle, missä suuri jalokivikauppias asui, ostaakseni häneltä kallisarvoisen koristeen suloiselle rakastetulleni, niin siinä kohtasi minut laavasade. Ja minun täytyi kadota varjojen valtakuntaan ennen kuin olin elänyt kauneinta päivääni!"

"Jegor", huudahdin minä, "Jegor, sinä puhut mielikuviasi, herää toki elämään ja todellisuuteen!"

"Erna, rakkaani, sen tein jo aikoja sitten, tein sen tuona mieltäkiinnittävänä toukokuun päivänä, jolloin minä vainajain saaren edessä näin ensi kerran ihanat kasvosi. Kuinka innostunut ja samalla niin naisellinen onkaan niiden ilme, mikä hyvyyden, sävyisyyden ja hellyyden loiste ympäröikään tätä ilmeikästä päätä! Minä tunsin heti, että sinusta lähti voima, joka otti valtaansa sisäisen ihmiseni, joka nosti minua ja pakoitti minut muuttumaan paremmaksi. Ja jälleen olit sinä, jonka minä tunsin entuudestaan, pelastanut minut siitä synkästä virrasta, jälleen puhdistit sinä sieluni loasta ja ravasta, ja vielä kerran heräsin minä sinun sydämesi vierellä kaameasta unesta."

"Runoilija, runoilija", sopersin minä ja suutelin hänen kaunista uljasajatuksista otsaansa; tällöin sekoittuivat vaaleat hiukseni hänen tummiin hiuksiinsa, mutta hän pusersi minua lujemmin ja kuiskasi:

"Rakastettuni, älä anna jälleen tuon vääjäämättömän asettua välillemme, ajattele, kuinka kaukana huulet ovat pikarista. Minusta tuntuu kuin minä olisin liian joutuin kulkenut eloni taipaleen ja täysin yhdessä siemauksessa nauttia lopun elämästäni sinun seurassasi Alpeilla ja sitten Roomassa, tuossa ainoassa, pyhässä kaupungissa! Tule, seuraa minua jo tänään!"

Oi, hänen silmänsä lausuivat vielä enemmän kuin hänen huulensa! Minä en kuitenkaan saanut kallistaa korvaani sille. Minähän olin luvannut hänen lääkärilleen ja Voldemar-sedälle totella kaikkia niitä määräyksiä, joita he pitivät Jegorin terveyden tilalle tarpeellisina, eikä ainoastaan nyt vaan koko syksynä ja talvena. Ja minä rukoilin häntä sydämestäni, ettei hän vaikeuttaisi minua velvollisuuksieni täyttämisessä häntä ja toisia kohtaan, minä muistutin häntä siitä vaivasta jolla minä olin taistellut itselleni suloisen oikeuden jäädä hänen luokseen jos hänen terveytensä jälleen huononisi, minä toistin myös lupaukseni, että jos hän toipuisi niin olisin valmis jo keväällä seuraamaan hänen kutsuaan.

Silloin teki Jegor jotakin kauheaa. Hän sipasi atlaspukuni hian ylös kyynäspäähän asti ja painoi hampaansa keveästi suurta valtimoa ympäröivään lihaan.

"Jos tietäisin", sanoi hän, "että minulta jälleen riistettäisiin oikeuteni, surmaisin paikalla itseni, mutta viimeisessä hetkessä purisin poikki valtimosi, joten voisimme kulkea yhtä aikaa sen tumman portin läpi. Minussa ei ole miestä jättämään sinua tänne jälkeeni ja jo ajatuskin, että sinä elät toisille ihmisille, on minusta kuolemaa vaikeampi!"

Minä värisin vastoin tahtoani. Hänen kasvoissaan näkyi julma, kalsea piirre, joka kenties kuului Bajaen roomalaisille. Kun Jegor sen huomasi lauhtuivat hänen kasvonpiirteensä ja hän kuiskasi tyynnyttävästi:

"Pelkäätkö villisi rakkautta? Ole huoletta. Sinun läsnäollessasi ei minulla ole mitään tahtoa, sinun takiasi särjen minä koko sisäisen ihmiseni."

Ja sitten seurasi hyvästijättö. — Emme enää puhuneet toisillemme mitään. Jegor ei edes suudellutkaan minua, hän painoi ainoastaan päänsä polvelleni ja sulki silmänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kalpeat kuten kuolevan kasvot.