Entisyyden varjo

ENTISYYDEN VARJO

Kirj.

E. M. Hull

12. englantilaisesta painoksesta [»The Shadow of the East»] suomentanut

Alpo Kupiainen

Naisten romaaneja 43

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1925.

I

Jokohaman satamassa keinui keulasta perään saakka kirkkaasti valaistu amerikkalainen huvipursi. Sen ja rannan välillä kimalteli täyden kuun välke vedenpinnalla, hipoen mustien, leveiden rantaportaiden askelmia. Itäisen yön viehätysvoima ja kuutamo loivat yhdessä tenhoista hohdetta näyttämölle, joka päivisin on meluisa ja räikeän kirjava, ja lukemattomat värilliset lyhdyt, joita tuikki pitkin laituripatoa ja rantakallioita, muuttivat jaappanilaisen kaupungin tarumaaksi.

Yö oli lämmin ja tyyni; meren pinnalla liikkui vain vähäisiä kareita. Lahti oli täynnä aluksia — postihöyryjä, rahtilaivoja ja huvipursia, jotka verkalleen kääntyivät vuoroveden mukaan, sekä sinne tänne kiitäviä ja sekavasti pujottelehtivia sampaneja ja moottoriveneitä.

Huvipurren kannella lojui kolme miestä pitkillä lepotuoleilla. Jermyn Atherton, purren omistaja ja miljoonamies, pitkä, laiha amerikkalainen, jonka teräväpiirteiset, älykkäät kasvot näyttivät erittäin nuorekkailta tiheän, lyhyeksi leikatun, raudanharmaan tukan reunustamina, nousi istumaan tuoliinsa sytyttääkseen uuden sikaarin ja kääntyi sitten oikealla puolellaan olevan miehen puoleen. »Lienen pannut Jaappanin kaikki viranomaiset sinua etsimään viimeisten kahden päivän aikana, Barry. Jollen olisi tänä aamuna saanut Tokiosta lähettämääsi sähkösanomaa, olisin vedonnut konsuliimme, pudistanut liikkeelle Jaappanin koko keskuspoliisin ja tehnyt siitä kansainvälisen asian», virkkoi hän nauraen. »Missä ihmeessä sinä oikein olit? Tuskin olisin uskonut, että tällä vanhalla pikku saarella saattaa päästä pois näkyvistä. Myöskin viranomaiset tunsivat asiasi tarkoin ja luulivat saavansa sinut käsiinsä kahdessatoista tunnissa. Minä ravistin heitä hieman», lisäsi hän ilmeisen tyytyväisenä.

Englantilainen hymyili.

»Siltä tuntui», sanoi hän kuivakiskoisesti. »Kun tänä aamuna saavuin Tokioon, hyökkäsi kimppuuni hysteerinen poliisikomisarius ja vedet silmissä rukoili minua vitkastelematta lähettämään sanoman raivostuneelle amerikkalaiselle, joka Jokohamassa piti pahaa melua minun katoamisestani. Itse olin pienessä kylässä, joka on noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Tokiosta sisämaahan päin — ihan syrjässä tavallisesti käytetyiltä teiltä. Siellä on vanha shinto-temppeli, jota olen jo kauan halunnut piirtää.»

»Athertonin onni!» huomautti amerikkalainen hyvillä mielin. »Se pettää harvoin. En voinut poistua Jaappanista tapaamatta sinua, ja minun täytyy lähteä merelle tänä yönä.»

»Mikä kiire sinulla on — joutuuko Wall Street hunningolle, jos sinä olet poissa?»

»Eipä niinkään. Olen kokonaan erossa Wall Streetistä. Olen kasannut niin paljon rahaa kuin tarvitaan, ja nyt on ainoana huolenani sen kuluttaminen. Ei; asia on niin, että — hm — että lähdin kotoa jotensakin äkkiä.»

Kolmannessa tuolissa lojuvalta mieheltä pääsi hiljainen hihitys. Mutta Atherton ei ollut siitä millänsäkään, vaan ehätti jatkamaan esitystään, puhuessaan kierittäen vinhasti ohueen mustaan nauhaan kiinnitettyä paritonta silmälasia.

»Aina siitä alkaen, kun Nina ja minä viime vuonna menimme naimisiin, on meillä ollut hitonmoista humua. Meidän oli kestittävä kaikkia, jotka olivat kestinneet meitä, ja muutamia ihmisiä kaupanpäällisiksi. Aamusta iltaan oli joka päivä jos jonkinlaisia tilaisuuksia, kunnes minusta tuntui siltä kuin en olisi koskaan nähnyt vaimoani muualla kuin ruokapöydän toisessa päässä, jolloin aina oli välissämme lauma hullunkurisia houkkioita. Tunsin saaneeni siitä kyllikseni. Se ajatus välähti päähäni kuin salama eräänä aamuna toimistossani kaupungilla; ajaa huristin heti autolla kotiin, sanoin Ninalle perinpohjin kyllästyneeni koko hommaan ja tahtovani hänet mukaani näkemään todellista elämää — kaukaiseen länteen tai minne muualle hyvänsä, kauas tympeästä seuraelämästä. Myönnän menettäneeni malttini ja jonkun verran huutaneeni. Nina ei kyennyt ottamaan asiaa minun kannaltani.»

»Hyvä Jumala, Jermyn! Eihän se ole ihmekään», kuului venyttelevä, uninen ääni kolmannelta tuolilta, ja lyhyt, tavattoman tanakka mies reutoutui siihen istumaan, pyyhkien otsaansa voimaperäisesti. »Sinulla on pikemminkin turkkilaisen kuin Amerikan valistuneen kansalaisen vaistot. Ette ole vielä nähnyt kälyäni, herra Craven», jatkoi hän, kääntyen englantilaisen puoleen. »Hän on mainio! Koko N'Yorkin näppärin tyttö. Seuraelämän johtaja — dollarit sivuseikkoja — eipä ihmekään, ettei hän viehättynyt Jermynin esihistoriallisiin mielitekoihin. Sinä olet luola-ihminen, vanhempi veljeni — minä olen joka kerta asettunut Ninan puolelle. Hemmetti! Kylläpä on kuuma!» Hän vaipui uudelleen pitkäkseen, veltosti hosuen nenäliinallaan itsepäisesti ahdistavaa moskiittoa.

»Väittelimme viikon», alkoi Jermyn Atherton jälleen veljensä unisen venyttelevän äänen vaiettua, »emmekä tuntuneet pääsevän mihinkään. Vihdoin menetin malttini tyyten ja päätin lähteä yksin, jollei Nina haluaisi tulla mukaan. Lesliellä ei siihen aikaan ollut mitään tekemistä, joten taivutin myöskin hänet lähtemään mukaan.»

Leslie Atherton kiskaisihe uudelleen istumaan.

»Taivutit!» pamautti hän. »Kirotun kummallinen käsitys taivuttamisesta. Shanghaijasit, niin minä sitä nimitän. Keksi minut käsiinsä kerhosta kello viisi, ja lähdimme merelle kello kahdeksan. Jollei palvelijani olisi pitänyt merestä ja kovin mielellään itse tullut mukaan retkelle, olisin joutunut matkaamaan maapallon ympäri siinä asussa, joka oli ylläni — ja Jermynin keikarivaatteista olisi ollut minulle suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin jostakin valmiiden vaatteiden myymälässä riippuvasta puvusta. Taivutti? Hölynpölyä! Jermynistä oli leikillistä lähteä valtamerelle muutamien minuuttien pituisen valmistusajan jälkeen ja näyttää Ninalle, ettei hän häikäillyt. Mielipuolista huumoria.» Hän laskeutui veltosti selälleen ja levitti kasvoilleen laajan silkkisen nenäliinan.

Barry Craven kääntyi isäntänsä puoleen harmaissa silmissään huvitetun utelias ilme.

»No?» kysyi hän vihdoin.

Atherton vastasi hänen katseeseensa hymyillen hieman hämmentyneenä.

»Se ei sittenkään ole ollut niin moitittavan hullua», virkkoi hän rauhallisesti.

»Kiinalainen ruumisarkkulaiva 'Friscosta olisi ollut riemuisa verrattuna tähän matkaan», tokaisi purevan ivallinen ääni silkkisen nenäliinan alta.

»Olen tuntenut olevani raakalainen aina siitä saakka, kun loittonimme Sandy Hookin näkyvistä», jatkoi Atherton, katsellen rannalla tuikkivia tulia, »ja tänne saavuttuamme en enää jaksanut kestää, vaan sähkötin Ninalle palaavani heti. Olen varsin valmis kärsimään nöyryytyksen ja kaiken muun — oikeastaan nautin siitä», lisäsi hän, ujosti naurahtaen.

Valtaisin ponnistuksin hänen veljensä kiskoi suunnattoman ruhonsa kansituolilta.

»Nöyryytyksen! Huuh!» murahti hän halveksivasti. »Nina teurastaa juotetun vasikan, laskee kunniakkaan sädekehän päähäsi ja kutsuu pitoihin kaikki naapurit, 'sillä tämä tuhlaajapuolisoni on palannut luokseni'!» Hämmästyttävän vikkelästi hän kumartui väistääkseen kirjan, jonka Atherton sinkautti hänen päätänsä kohti, ja pudisti moittivasti paksua etusormeaan.

»Älä ahdista ainoata neuvonantajaasi ja filosofi-ystävääsi, jolla on rohkeutta lausua sinulle muutamia kirpeitä totuuksia. Sanopa, Jermyn, tiedätkö, minkätähden lopultakin suostuin tulemaan tälle mielettömälle retkelle? Sentähden että Nina kutsui minut puhelimeen, silloin kun sinä kerhossa vasaroit minua, ja käski minua lähtemään mukaasi ja pitämään huolta siitä, ettet tekisi kovin pahoja tuhmuuksia. Ja kylläpä hän toimittikin minulle hoppua. No niin, taidanpa mennä hyttiini ja paneutua nukkumaan, ennenkuin kone-pahukset alkavat taaskin jyskyttää päänalukseni alla. Teidän, pojat, on saatava tarinoida kahden kesken; joskus tuntuu kolme ihmistä väkijoukolta. Hyvästi, herra Craven; oli hauska tavata teitä. Toivottavasti kohtaan teidät ensi kesänä Adirondack-vuoristossa — siellä liikkuu hieman enemmän väkeä kuin Kalliovuorilla, jossa Jermynin Mekka on, mutta ne ovat kotoisemmat ja mukavammat — miellyttävät minun kaltaistani.» Hän poistui, liikkuen meluttomin askelin kuten niin monet raskaat miehet tekevät.

Jermyn Atherton katsoi etääntyvää veljeään ja nauroi.

»Eikö hän ole umpisuu? Simpukkakin on puhelias verrattuna Lesliehen. Ajattele, että hänellä on ollut tuollainen tieto koko ajan! Nina on pitänyt minua tiukalla yhtä mittaa.»

Hän työnsi sikaarilaatikon heidän välissään olevan juurikudoksisen pöydän ylitse.

»Ei, kiitos. Mieluummin poltan savukkeen.»

Amerikkalainen sijoittui tuoliinsa, pani kädet ristiin päänsä taakse ja tuijotteli sataman tulia ajatuksissaan silminnähtävästi tuhansien kilometrien päässä. Craven tarkkaili häntä miettivästi. Hän tunsi oikein hyvin Athertonin, suurriistan metsästäjän, ja Athertonin, kaivostenomistajan — mutta Athertoniin, newyorkilaiseen liikemieheen, aviomies-Athertoniin, hän ei ollut tutustunut ja koetti nyt sovittaa yhteen näitä kahta henkilöä.

Tämä oli sama Atherton, mutta inhimillisempi, vaatimattomampi, jos sellaista sanaa sopii käyttää amerikkalaisesta miljoonamiehestä. Craven tuli äkkiä uteliaaksi ja toivoi näkevänsä sen naisen, joka oli nostattanut tuon uuden ilmeen hänen vanhan ystävänsä teräviin, sinisiin silmiin. Hänessä sykähti kummallinen kateuden tunne. Vihdoin Atherton huomasi hänen tarkkaavan katseensa ja hymähti aristellen.

»Sinusta näytän varmaankin hupakolta, veikko, mutta minusta tuntuu samanlaiselta kuin kotiin lomaa viettämään lähtevästä koulupojasta, ja se on totta. Mutta nyt olen pakissut omista asioistani koko illan. Entä miten on sinun laitasi — aiotko jäädä edelleen Jaappaniin? Oletko ollut täällä jo aika tovin, etkö olekin?»

»Vähän toista vuotta.»

»Pidätkö siitä?»

»Kyllä, Jaappani on imeytynyt ytimiini.»

»Laiskanlaista elämää, eikö niin?»

Athertonin venyttelevä ääni ei ollut muuttunut huomattavasti, mutta
Craven käänsi nopeasti päätään ja katsahti häneen, ennenkuin vastasi.

»Minä olen laiskanlainen mies», sanoi hän sitten rauhallisesti.

»Kalliovuorilla et ollut laiska», muistutti Atherton tiukasti.

»No, kyllä minä olin. Laiskuutta on monenlaista.»

Atherton viskasi sikaarinsa pätkän mereen, valitsi uuden ja katkaisi sen pään huolellisesti.

»Onko sinulla vielä se jaappanilainen poika, joka oli palveluksessasi
Amerikassa?»

»Joshio? Kyllä. Otin hänet hoiviini kymmenen vuotta sitten San
Franciscossa. Nyt hän ei enää lähde luotani.»

»Pelastit hänen henkensä, eikö niin? Hän kertoi minulle pitkän tarinan eräänä päivänä leirissä.»

Craven naurahti ja kohautti olkapäitään. »Joshiolla on itämaalaisen mielikuvitus, ja hän vainuaa kaikessa romanttisuutta. Pelastin hänet pinteestä 'Friscossa, mutta hän itse antoi samalla aika kauniin näytteen kunnostaan. Hän on sitkein pikku pahus mitä ikinä olen tavannut eikä tunne pelon merkitystä. Jos milloinkaan joudun pahaan pulaan, toivon Joshion olevan takanani.»

»Sinut nähtävästi tunnetaan tuolla varsin hyvin», virkkoi Atherton, nyökäyttäen epämääräisesti päätään rantaan päin.

»Se ei ole suurkaupunki, eikä siellä ole kovin paljoa ulkomaalaisia.
Sitäpaitsi se on perinnöllistä. Minä olen toinen Jokohamassa asuva
Barry Craven — isäni vietti täällä useita vuosia ja lopuksi kuolikin
täällä. Hän oli hullaantunut Jaappaniin.»

»Ja jaappanilaisiin?»

»Ja jaappanilaisiin.»

Atherton silmäili sikaarinsa hehkuvaa päätä otsa rypyssä.

»Ollessamme viime vuonna häämatkallamme Englannissa Nina ja minä pistäydyimme katsomassa Craven Towersia», sanoi hän vihdoin, näennäisesti poiketen asiasta. »Isännöitsijäsi, herra Peters, näytteli meille sitä.»

»Kelpo Peters», jupisi Craven veltosti. »Ilman häntä olisi tila jo aikoja sitten mennyt hunningolle. Hän jumaloi äitiäni, mutta minusta hänellä on mahdollisimman huonot käsitykset. Mutta hän on uskollinen mies, ja teille hän otaksuttavasti kehui minua kaikkien hyveiden esikuvaksi.»

Atherton ei ollut kuulevinaan toisen huomautusta. Kiilloitettuaan silmälasiaan pontevasti hän kiinnitti sen tanakasti paikalleen.

»Jos minä olisin englantilainen ja minulla olisi Craven Towersin kaltainen maatila, joka olisi ollut sukuni hallussa miespolvia», puhui hän vakavasti, »menisin kotiin, ottaisin puolisokseni jonkun herttaisen tytön ja asettuisin tilalleni».

»Ihan sama on Petersin mielipide», vastasi Craven kerkeästi, naurahtaen hyväntuulisesti. »Saan häneltä melkein joka postissa pitkiä, siihen tähtääviä kirjeitä, joissa hän yksityiskohtaisesti kuvailee sopivina pitämiään, vaalikelpoisia nuoria neitoja. Usein olen aprikoinut, pitääköhän hän tilaa hoitaessaan myöskin naimatoimistoa vuokramiesten tarpeiksi.»

Atherton yhtyi hänen nauruunsa, mutta jatkoi hellittämättä:

»Jolleivät oman maasi naiset miellytä sinua, niin tule käymään
Yhdysvalloissa katsomassa, mitä me saamme aikaan hyväksesi.»

Nauru häipyi Cravenin silmistä, ja hän liikahti rauhattomasti tuolissaan.

»Se ei hyödytä mitään, Jermyn. Minä en aio mennä naimisiin», murahti hän lyhyesti.

Atherton hymyili jurosti muistellessaan, kuinka jyrkästi hän itse oli lausunut samanlaisen väitteen heidän viimeksi tavatessaan.

Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Kumpikin vaistosi toisessa tapahtuneen epämääräisen muutoksen niiden vuosien aikana, jotka olivat vierineet heidän edellisestä kohtauksestaan. Se oli näkymätön toe, joka teki heidän välillään aikaisemmin vallinneen avoimen luottamuksen mahdottomaksi.

Alkoi olla myöhäistä. Sampanit olivat melkein kaikki kadonneet, ja vain jokunen moottorivene kiiti satamassa.

Lähellä olevan purren soittokunta, joka oli ollut hiljaa viimeksi kuluneen tunnin ajan, alkoi uudelleen soittaa — ympäristöön sopivaa kappaletta, Puccinin tunnettua oopperaa. Sävelet kantautuivat hillittyinä, mutta selvinä vedenpinnalla tuoksuisessa ilmassa. Craven istui etukumarassa tuolissaan, kantapäät kannella, kädet höllästi ristissä polvien välissä, ja vihelsi hiljaa konsulin sooloa ensimmäisessä näytöksessä. Sikaarinsavun muodostaman pilven takaa Atherton tähysti häntä terävästi, samalla ajatellen ankarasti. Hän oli tottunut tekemään päätöksensä ripeästi — tottunut panemaan alttiiksi niin paljon, että toiset sellaista kaihtoivat, mutta hänen nyt miettimänsä uhkayritys oli sellainen, että hän aikoi ottaa itselleen epäoikeutetun vapauden, joka ehkä synnyttäisi pahastumista ja mahdollisesti veisi häneltä arvossapidetyn ystävän. Mutta hän antautuisi siihen vaaraan — kuten oli antautunut niin moneen muuhunkin — hän oli tiennyt sen alusta alkaen. Hän kiersi silmälasinsa tiukemmin paikalleen — se oli luonteenomainen liike, joka tunnettiin hyvin New Yorkin pörssissä.

»Oletko oopperassa nähnyt Madame Butteflyta!» kysyi hän äkkiä.

»Kyllä.»

Atherton puhalsi uuden laajan savupilven.

»Aika narri, se Pinkerton», virkkoi hän äreästi. »En koskaan ole jaksanut käsittää, mikä vetovoima siinä on — tanssivia tyttöjä — mantelisilmiä — ja kaikkea muuta sentapaista.»

Craven ei vastannut mitään, mutta hänen vihellyksensä katkesi jyrkästi, ja hänen ristissä olevien käsiensä rystöset vaalenivat. Atherton kääntyi nopeasti katsomaan toisaalle, ja hänen silmälasinsa putosi hiljaa kilahtaen liivinnappia vasten. Taaskin syntyi pitkä äänettömyys. Vihdoin lakkasi soittokin, ja hiljaisuutta rikkoi vain veden vieno loiske aluksen laitoja vasten.

Otsa rypyssä Atherton tuijotti tahrattoman valkeihin purjehduskenkiinsä ja tarttui sitten uudelleen päättävästi silmälasiinsa.

»Kuulehan, Barry, sinä pelastit henkeni ollessamme retkeilyllä Kalliovuorilla, ja pelastettu pystynee vaikuttamaan pelastajaansa paremmin kuin kukaan muu. Joka tapauksessa minä yritän, ja jos hävyttömästi sekaannun vieraaseen asiaan, on sinun se sanottava, jolloin minä pyydän anteeksi — kauniisti. Oletko pulassa?»

Craven nousi pystyyn, meni purren laidalle ja nojasi kaiteeseen, tuijottaen veteen. Yksinäinen sampan lipui leveänä kuutamojuovan poikki, ja hän katseli sitä tarkkaavasti, kunnes se katosi pimentoon.

»Olen ollut tavallinen hupsu», virkkoi hän vihdoin rauhallisesti.

»Voi, hemmetti!» kuului hiljainen pahoittelu hänen takaansa. »Anna palttua koko jutulle, Barry! Lähde näiltä mailta heti — meidän kanssamme! Minä siirrän lähtömme huomiseen.»

»Minä — en voi.»

Atherton nousi, tuli hänen luokseen, ja hetkisen hänen kätensä lepäsi nuoremman miehen olalla.

»Olen pahoillani — kirotun pahoillani», jupisi hän. »Kas niin!» lisäsi hän, silmissään puolittain veitikkamainen, puolittain arkaileva ilme, ja pyyhkäisi otsaansa avosydämisen näköisenä. »Mieluummin ottelisin harmaan karhun kanssa kuin tekisin sen toistamiseen. Leslie vakuuttaa minulle tavantakaa, että puskemalla tapani mukaan pääni joka paikkaan joudun perhehautaamme ennen aikaani.»

Craven hymyili väkinäisesti.

»Ei tässä ollut mitään pahaa. Olen kiitollinen — ihan tosissani. Mutta minun on vastattava teoistani.»

Amerikkalainen pyörähti kantapäällään kahden vaiheilla.

»Niinhän se on, niinhän se on», myönsi hän vastahakoisesti. »Voi kirottua sentään», tuskaili hän sitten. »Ota ryyppy!» Hän siirtyi jälleen pöydän ääreen ja painoi rajusti soodavesipullon hanaa.

Craven naurahti pakotetusti kaataessaan wiskyä lasiin.

»Kaikkeen tepsivä yleislääke», sanoi hän hieman katkerasti, »mutta se ei ole minun tapani etsiä unohdusta».

Tukahduttaen huokauksen hän laski suipon pikarin kädestään.

»Minun on poistuttava, Jermyn. Teidän on aika laittautua matkalle.
Entiset ajat muistuvat mieleen, kun taaskin sain pakista kanssasi.
Olkoon onni kanssasi ja luistakoon kotimatkasi sukkelasti — sinä
onnellinen pahus!»

Atherton asteli hänen rinnallaan tikkaiden yläpäähän ja katseli hänen laskeutuessaan veneeseen.

»Odotamme sinua kesällä Adirondackin vuoristoon», huusi hän hilpeästi, nojautuen kauas kaiteen ylitse.

Craven katsahti ylöspäin, hymyili ja heilautti kättään, mutta ei vastannut mitään, ja moottorivene lähti kiitämään rantaa kohti.

Noustuaan leveälle laiturille hän viipyi siellä hetkisen, tarkkaillen takaisin purrelle porhaltavaa venettä. Sitten hän verkalleen asteli portaiden toiseen päähän, jossa hänen rickshawinsa odotti. Molemmat maassa kyyköttävät miehet ponnahtivat pystyyn hänen lähestyessään, ja toinen heistä sytytti lohikäärmeen kuvilla koristetun paperilyhdyn, samalla kun toinen ojensi hänelle keveän pölyvaipan. Craven viskasi sen rickshawiin, viittasi äänettömästi pohjoiseen päin ja kapusi sisään. Nojautuen taaksepäin hän viritti savukkeen. Miehet lähtivät juoksemaan nopeata ravia Bundia pitkin ja alkoivat sitten kiivetä kaupungin takana kohoavalle rinteelle. Hitaasti he etenivät kapeilla, mutkikkailla teillä, sivuuttaen lukemattomia riippuvien lyhtyjen valaisemia huviloita, joista kantautui ääniä hiljaiseen ilmaan.

Kuutamo oli kirkas ja yö ihmeen ihana ja valoisa, mutta Craven ei kiinnittänyt lainkaan huomiota maiseman kauneuteen eikä iloisesti valaistuihin huviloihin. Athertonin kehoitusta oli ollut omituisen vaikea hylätä, ja nytkin hänet valtasi melkein vastustamaton halu käskeä palvelijoittensa kääntyä takaisin satamaan. Ihan tämän halun kintereillä tuli sitten ajatuksia, jotka pehmensivät hänen suunsa ympärille muodostuneita kovia piirteitä. Hän sinkautti savukkeen kädestään ikäänkuin olisi sen mukana sysännyt luotaan hetkellisen houkutuksen, ja karkoitti päättävästi mielestään Athertonin ja pakoehdotuksen.

Yhäti ylöspäin kiiveten rickshaw sivuutti uloimmat eurooppalaisten huvilat ja kääntyi sivutielle, jonka varrella ei ollut taloja. Kolmisen kilometriä miehet riensivät pitkin tasaista polkua, joka oli hakattu toisaalta jyrkästi kohoavan, toisaalta äkkijyrkästi mereen laskeutuvan rinteen sivuun, kunnes äkillisesti nykäisten pysähtyivät puisen portin eteen, jonka päällystää peittivät köynnöskasvit ja jonka kummallakin puolella kasvoi kookasta vahtia muistuttava matsupuu.

Avoimen portin vieressä oli odottamassa lyhyt, voimakkaan näköinen, eurooppalaiseen asuun puettu jaappanilainen. Cravenin laskeutuessa maahan hän astui esille, otti rickshawista vaipan ja hatun ja lähetti pois kyyditsijät, jotka katosivat näkyvistä, edeten kauemmaksi pimentoiselle tielle. Sitten hän kääntyi vartoamaan, että hänen isäntänsä menisi edellä portista. Mutta Craven antoi hänelle merkin lähteä, ja miehen poistuttua puutarhapolkua myöten hän astui tien poikki jyrkänteen reunalle katselemaan satamaan. Amerikkalainen huvipursi oli ankkuripaikalla olevista lajinsa isoin, ja sen erotti helposti kuutamossa. Loistava kansivalaistus oli sammutettu, ja nyt näkyi vain muutamia tulia. Cravenilta pääsi nopea huokaus. Athertonin saapuminen oli ollut kuin häntä muassaan kuljettavan virran eteen vedetty sulkupuomi. Kunpa Jermyn olisikin tullut viime vuonna! Hänessä aikaisemmin illalla herännyt kateuden tunne voimistui. Hän ajatteli Athertonin silmissä näkemäänsä katsetta ja amerikkalaisen äänen värähtelyä hänen puhuessaan vaimostaan, jonka luokse hän aikoi palata. Mitä merkitsikään miehelle sellainen rakkaus? Mikä vaikutin oli Athertonin puuhaisan ja seikkailurikkaan elämän aikana tehonnut häneen samalla tavoin kuin tämä oli tehnyt? Minkälaiset olivat sellaisen rakkauden siveelliset säännöt, joka puhtaana ja pyyteettömänä kohosi ruumiillisen vetovoiman, ympäristön, ulkonäön yläpuolelle, joka paisui ja voimistui ja nieli kaikki, kunnes se ei enää ollut elämän osa, vaan itse elämä — sen pääsisältö, sen perusolemus?

Ja katsellessaan Craven näki purren alkavan verkkaisesti lipua lahdella. Hän veti syvän henkäyksen.

»Sinä onnellinen, onnellinen pahus!» kuiskasi hän taaskin ja pyörähti kantapäällään ympäri. Hetkiseksi hän seisahtui ihan portin sisäpuolelle, puutarhan ainoassa tasaisessa osassa olevan vähäisen lammikon rannalle, jota reunustivat bamburuo'ot ja oleanderryhmät ja johon laski pieni, rinnettä myöten pikku putouksina huppelehtien ja solisten koukerteleva, azaleapensaiden ja hentojen kirsikkapuiden varjostama puro. Sitten hän hitaasti asteli sinne tänne mutkittelevaa polkua pitkin mänty- ja setriryhmien peittämää, sammaltunutta rinnettä ylöspäin pienelle talolle, joka oli puutarhan korkeimmalle kohdalle raivatulla aukeamalla kuusien ympäröimänä ja taustalla olevan, köynnöskasvien verhoaman paaluaitauksen suojaamana.

Pengermän reunalle paalujen varaan rakennetulta laajalta kuistilta oli esteetön näköala satamaan. Hän nousi puisten, neliaskelmaisten portaiden ylimmälle astuimelle ja kääntyi sitten taaskin silmäilemään lahdelle. Purtta ei enää näkynyt, mutta mielessään hän seurasi sitä sen lipuessa avoimelle merelle. Ja Atherton — mitähän hän ajatteli kävellessään aluksensa leveällä kannella tai lojuessaan hytissään, kuunnellen potkurin tärinää, jonka jokainen pyörähdys vei häntä likemmäksi hänen maallisen onnensa keskipistettä? Olivatkohan Jermynin ajatukset lainkaan samanlaisia kuin hänen, mietti hän seisoessaan paljain päin kuutamossa, näyttäen oudon kookkaalta ja ympäristöönsä sopimattomalta pienen, haaveellisen nukketalon kuistilla?

Hän kohautti kärsimättömästi olkapäitään. Sellainen vertaus oli herjaamista, ajatteli hän katkerasti. Uudelleen hän tähysti selälle, jännittäen silmiään koettaessaan erottaa purren valoja kaukaa lahdelta. Oli hyvin hiljaista, lievä tuulenhenki kuiski kuusissa ja leyhytti hänen kasvoilleen kukkivan pensaan suloista tuoksua. Heinäsirkka sirisi ruohikossa hänen jalkojensa juurella.

Sitten kuului hänen takaansa heikkoa silkin kahinaa ja nopean henkäisyn vienoa, suhisevaa ääntä.

»Suvaitseeko mylord ylevyydessään astua sisälle?» Ääni oli hyvin hiljainen ja viehättävä, ja englanninkieliset sanat lausuttiin hitaasti ja huolellisesti.

Craven ei liikahtanut.

»Yritä uudelleen, O Hara San!»

Helähti hiljainen, tyttömäinen naurunpurskahdus.

»Tulehan toki sisälle, Bar-rii!»

Barry kääntyi hitaasti, näyttäen entistäkin rotevammalta verrattuna edessään seisovaan, hentoon, pieneen jaappanilaistyttöön. Tämä oli vain seitsentoistavuotias, siro ja näköjään helposti särkyvä kuin posliinimuovaus. Hänen viimeistellyn hieno asunsa sopi hänelle mainiosti, mutta sittenkin tekivät hänen poskiensa puna — jota ei salannut hänen kotimaansa naisten yleisesti käyttämä, rumentava, paksu, valkea tahna — ja hänen kasvojensa vilkkaan eloisa ilme omituisen länsimaalaisen vaikutuksen, ja silmät, jotka olivat niin kiihkeästi suunnatut Cravenin silmiin, olivat yhtä harmaat kuin hänenkin.

Mies levitti kätensä, ja tyttö hypähti hänen syliinsä, päästäen pienen henkäyksettömän äännähdyksen ja takertuen häneen intohimoisesti.

»Pikku O Hara San», virkkoi Craven hellästi tytön painautuessa likemmäksi häntä, taivutti päätään ja kumartui suutelemaan pientä suuta, joka värisi hänen huuliensa kosketuksesta. Tyttö sulki silmänsä, ja Craven tunsi hänen vapisevan melkein suonen vedontapaisesti.

»Oletko kaivannut minua, O Hara San?»

»Sinun lähdettyäsi on kuu kiertänyt tuhannesti», tuli vastaus värähtelevänä kuiskauksena.

»Oletko iloissasi nähdessäsi minut?»

Tytön harmaat silmät revähtivät äkkiä levälleen, ja niissä oli äärimmäisen onnellinen ja tyytyväinen ilme.

»Tiedäthän sen, Bar-rii. Oi, Bar-rii!»

Cravenin kasvot synkkenivät, hänen huulilleen kohonnut kiusoitteleva sana jäi lausumatta, ja hän painoi tytön päätä rintaansa vasten miltei karkeasti peittääkseen toisen kasvoilla väikkyvän luottavan antaumuksen ilmeen, joka äkkiä alkoi vihloa hänen mieltään. Vähän aikaa tyttö pysyi hiljaa, mutta pujottautui sitte irti hänen syleilystään ja jäi seisomaan hänen eteensä, hieman huojuen puolelta toiselle, järjestäen näppärin käsin tukkaansa ja silmäillen häntä onnellinen hymy huulillaan.

»Olen kovin epäkohtelias. Unohdan säädyllisen vierasvaraisuuden vaatimukset. Suothan anteeksi?»

Hän peräytyi muutamia askelia ovelle päin ja hänen joustava vartalonsa taipui hetkiseksi jaappanilaisen kohteliaisuuden määräämään tervehdykseen. Sitten hän löi kätensä yhteen, huudahtaen hieman harmista. »Voi, olen niin pahoillani», mutisi hän katuvaisesti. »Unohdin, että ylevä herrani on kieltänyt minua tekemästä niin.»

»Ylevä herrasi lyö sinua hyvin vankalla kepillä, jos sen vielä unohdat», sanoi Craven nauraen seuratessaan tyttöä pieneen huoneeseen. O Hara San pani tulipunaiset huulensa lerpalleen ja nauroi hiljaa laskeutuessaan lattiamatolle ja taputti käsiään. Craven istuutui hänen vastaansa hitaammin. Vaikka hän oli viettänyt Jaappanissa kuukausimääriä, tuntui hänestä vaikealta sovittaa pitkiä jalkojaan jaappanilaisten kansalliseen asentoon.

Kutsun johdosta toi iäkäs armah teetä ja riisileivoksia, joita O Hara San tarjosi hyvin arvokkaasti ja vakavasti. Hän joi lukemattomia kupillisia, kun taas Craven nautti hänen mielikseen kolme tai neljä, sytyttäen sitten savukkeen. Äänettömänä poltellen hän tarkkaili polvillaan olevaa, pientä, hennon siroa olentoa, hänen käsiensä vikkeliä liikkeitä, kun hän hoiteli edessään olevalle matalalle jakkaralle järjestettyjä, hauraita posliiniastioita, hänen ponnisteluaan, kun hän koetti hillitä kiihkeätä onnentunnettaan, joka ilmeni hänen rintansa rajussa nousussa ja laskussa, ja hänen huulillaan väikkyvää, nopeasti häipyvää hymyä. Cravenin kasvoille levisi raskaan synkkä ilme. Äkkiä O Hara San katsahti häneen päin pieni kuppi nostettuna puoliväliin matkalla huulille.

»Oliko sinulla hauska Tokiossa?»

»Kyllä.»

Tyttö ei ollut toivonut sellaista vastausta, ja tuon lyhyen sanan kuullessaan hän loi katseensa lattiaan. Hän laski kupin takaisin tarjottimelle, pani kätensä ristiin helmaansa, huoahtaen heikosti pettymyksestä, ja hänen päänsä painui miettivästi nuokuksiin. Vaistomaisesti Craven tunsi loukanneensa häntä ja soimasi itseään. Se oli samanlaista kuin lapsen lyöminen. Mutta pian O Hara San nosti jälleen katseensa, silmäili häntä vakavasti ja rypisti otsaansa, tietämättään jäljitellen häntä.

»O Hara San on kovin paha, itsekäs tyttö. Toivoin, että olisit ollut
Tokiossa hyvin onnellinen», tunnusti hän katuvana.

Tämä lapsellinen teeskentelemätön tunnustus nauratti Cravenia; synkkä ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän nousi pystyyn oikaisemaan epämukavan asennon puuduttamia, pitkiä raajojaan.

»Mitä olet puuhaillut minun poissaoloni aikana?» tiedusti hän, mennen lattian poikki katsomaan seinällä riippuvaa, uutta kakemonoa.

Tyttö liiti äänettömästi huoneesta ja palasi muutaman minuutin kuluttua, tuoden pienen levyn. Hän pisti sen Cravenin käteen, vetäytyi lähemmäksi miehen kiertäessä kätensä hänen ympärilleen, nojasi päätään häneen ja odotti hänen arvosteluaan rodulleen ominaiseen, kärsivälliseen tapaan.

Craven silmäili maalausta kauan. Se oli harjoitelma ja kuvasi yksinäistä, kallion reunalla kasvavaa puuta — tuulen tuivertamaa, käppyräistä. Korkea jyrkänne, jonka partaalle se oli takertunut, oli vain hahmoteltu ja syvällä sen alapuolella häämötti rajaton, vaahtoava valtameri.

Huomio kiintyi puuhun — yksinäiseen etuvartijaan, joka itsepäisenä seisoi ulkonevalla niemekkeellään, eristetyssä asemassaan kohottaen ylväästi päätään; tuuli tuntui humisevan sen oksissa, sen pahkainen runko näytti karkealta ja säiden pieksämältä. Se oli yksinäisyyden ja voiman runoelma.

Vihdoin Craven laski sen varovasti tuolille, tarttui tytön hentoihin, ristissä oleviin käsiin ja suuteli niitä mitään virkkamatta. Tämä äänetön kunnioituksenosoitus oli O Hara Sanista enemmän kuin sanat. Hänen poskilleen lehahti puna, ja hänen silmissään oli melkein nälkiintyneen ilme niiden suuntautuessa miehen kasvoihin.

»Pidätkö siitä?» kuiskasi hän kaihoisasti.

»Pidänkö?» kertasi Craven. »Totisesti! Pikku tyttöseni, se on ihastuttava. Se on enemmän kuin mänty — se on voimaa, sitkeyttä, riippumattomuutta. Tiedän, että kaikissa töissäsi on kuvaannollinen merkitys. Mitä tuo puu merkitsee — Jaappaniako?»

O Hara San käänsi päänsä toisaalle, hänen poskiensa puna tummeni, ja hänen sormensa puristivat Cravenin kättä.

»Se merkitsee — minun ajatuksissani enemmän kuin Jaappania», jupisi hän. »Enemmän kuin elämää — se merkitsee — sinua», lisäsi hän melkein kuulumattomasti.

Mies sieppasi hänet syliinsä, kantoi hänet kuistille ja istuutui isoon ruokotuoliin, joka oli hänen länsimaisille raajoilleen tehty myönnytys.

»Sinä teet minusta jumalan, O Hara San», virkkoi hän käheästi.

»Sinä olet jumalani», vastasi tyttö koruttomasti, ja kun toinen yritti väittää vastaan, painoi hän pehmeän kämmenensä hänen suulleen ja sykertyi tiukemmin hänen syliinsä.

»Minä puhun nyt», sanoi hän omituisesti. »Minulla on paljon kerrottavaa.»

Mutta luvatut tiedot eivät tuntuneet oikein heruvan, sillä hän kävi jälleen äänettömäksi, leväten hiljaisen tyytyväisenä, tavantakaa hieroen päätään Cravenin käsivarteen ja kierrellen hänen kellonperiään ohuiden sormiensa ympärille.

Yö oli hyvin rauhallinen. Talosta ei kuulunut ääntäkään, ja ulkona rikkoivat hiljaisuutta vain puissa humiseva, lauha tuuli, lakkaamatta sirkuttavat heinäsirkat ja rinteellä rientävä, meluisasti soliseva puro. Luonto, nukkumaton luonto, oli valveilla ja toi ilmoille vaikutuksensa lempeissä luonnonäänissä, jotka lieventävät täydellisen hiljaisuuden kammottavuutta — äänissä, jotka olivat sopusoinnussa pikku puutarhassa vallitsevan rauhan kanssa. Vieläkin selvemmin kuin tavallisesti Craven tunsi, kuinka jyrkkänä vastakohtana Jokohamalle ja sen surkealle, länsimaiselle jokapäiväisyydelle, joka pisti silmään kaikissa käänteissä, oli hänen ympäristönsä levollinen kauneus. Tuntui mahdottomalta, että ainoastaan kolmen kilometrin päässä oli Teatterikatu tulvillaan valoa ja täynnä elämänhumua räikeine, koreankirjavine väreineen, lepattavine lyhtyineen ja vinkuvine gramofoneineen. Täällä oli toinen maailma — ja täällä hän oli löytänyt enemmän jatkuvaa tyytyväisyyttä kuin sitä ennen kymmeneen vuoteen. Puutarha oli vanha, ja sen oli suunnitellut mestarinkäsi. Päivällä se oli viehättävä, mutta yöllä sen kauneus oli taikamainen, melkein epätodellinen. Kuun valo loi voimakkaita, tummia varjoja, syviä ja läpitunkemattomia, ja ne väikkyivät puiden seassa, muistuttaen pimeässä väijyviä, uhkaavia aaveita.

Kuutamon vääristeleminä näyttivät itse puut omituisen muotoisilta — niiden seassa vilahti epämääräisiä hahmoja — tummissa pensaissa luuli näkevänsä eläviä, pilkisteleviä kasvoja. Se oli lumottu puutarha, jossa asusti tuhansittain muinaisen Jaappanin dshinnejä ja haltioita. Ilmassa oli salaperäinen tuntu, ja se oli suloisten, huumaavien tuoksujen kyllästämä.

Craven oli intohimoinen yön rakastaja. Sen pimeys, hiljaisuus ja salaperäisyys tehosivat häneen. Hän tunsi hyvin sen kaikki vaiheet monissa ilmastoissa. Se oli viekoitellut hänet pitkille yksinäisille vaelluksille kaikissa niissä maissa, joissa hän oli käynyt vuosikymmenen kestäneen harhailunsa aikana. Luonto, joka aina oli kiehtova, oli silloin kaksin kerroin puoleensavetävä, kaksin kerroin houkutteleva. Yöhön hän turvautui kaivatessaan myötätuntoa. Yöltä hän etsi innoitusta. Juuri sydänöisillä kävelyillään hän tunsi pääsevänsä lähemmäksi asioiden perusjuuria. Juuri yöltä hän haki lohdutusta raskaina hetkinään. Silloin hän aina karkoitti rauhattomuuden hengen, joka aika-ajoin valtasi hänen mielensä.

Koko hänen elämänsä ajan oli yö kutsunut häntä, ja koko elämänsä ajan hän oli tottelevaisesti noudattanut kutsua. Varhaisessa lapsuudessaan hän muisti kerran sujahtaneensa vuoteesta ja hiipineensä hoitajattarien ja palvelijain näkemättä Craven Towersin puistoon etsimään yöltä parannusta johonkin lapselliseen sydämenkipuun. Hän oli rientänyt pitkän lehtokujan päähän, kiivennyt rauta-aidalle ja kyyröttänyt kaiteella, katsellen kuutamossa laitumella käyskenteleviä kauriita, kunnes kaikki suru oli haihtunut ja hänen lapsensydämessään lauloi huumeinen riemu, jota hän ei ymmärtänyt ja joka vuorostaan väistyi, antaen tilaa lapsen luonnolliselle, ilmeisesti luvattoman seikkailun tuottamalle nautinnolle. Hän oli liukunut aidalta ja palannut lehtokujaa myöten polulle, joka vei ruusutarhaan ja sitten talon läheiselle pengermälle. Pienet jalat paljaina hän oli astellut, vapisten silloin tällöin, mutta pikemminkin kiihtymyksestä kuin vilusta, kunnes oli saapunut pengermälle vieville pitkille kiviportaille. Hän oli vaivaloisesti kavunnut niitä myöten askelman kerrallaan, ja hänen varpaansa olivat käpertyneet osuessaan kylmään kiveen, mutta niiden yläpäässä hän oli äkkiä seisahtanut, pidättäen henkeään.

Ihan hänen likellään oli ollut pitkä, himmeä, tummaan vaippaan kiedottu hahmo. Hetkiseksi oli häntä kouristanut pelko, mutta sitten oli rajaton uteliaisuus pyyhkäissyt tieltään kaikki muut tunteet, ja hän oli edennyt varovasti. Kookas olento oli äkkiä kääntynyt ympäri, ja hän oli nähnyt äitinsä surulliset, tyttömäiset kasvot. Äiti oli ottanut hänet syliinsä ja kietonut hänen keveästi puetun pienen vartalonsa lämpimään vaippaan — kyselemättä ja torumatta. Äiti oli tuntunut ymmärtävän, vaikka hän ei ollutkaan millään tavoin selittänyt, ja silloin oli saanut alkunsa heidän kahden välinen myötätunto, joka oli kehittynyt harvinaisen voimakkaaksi ja kestänyt äidin kymmenen vuotta sitten sattuneeseen kuolemaan asti. Äiti oli painanut häntä lujasti rintaansa vasten, ja hän oli aina muistanut, vaikka ei lapsena ollutkaan täysin ymmärtänyt, kuinka äiti oli puolittain epäillen, puolittain pahoitellen kuiskannut hänen korvaansa: »Onko se herännyt sinussa näin aikaisin, pikku pojuni?»

Tällä tavoin virinnyt perinnöllinen vaisto oli vahvistunut hänen kasvaessaan pojasta mieheksi ja muuttunut hänen olemuksensa varsinaiseksi osaksi.

Ja itämaisten öiden — ihmeellisempien ja tenhoisampien kuin kylmemmissä ilmanaloissa — viehätys oli paisunut hänessä miltei sairaloiseksi.

Pieni O Hara San, joka vakaasti uskoi kaikkiin pahoihin henkiin, dshinneihin ja keskiöisiin keppostentekijöihin, oli tottunut sen miehen omituisuuksiin, joka oli hänen koko maailmansa. Jos Barryä huvitti viettää öisin tuntikausia istumalla kuistilla tavallisten ihmisten pysytellessä järkevästi huoneissaan, ei hän siitä välittänyt, kunhan hän vain sai olla mukana. Ei yksikään haltia koko Jaappanissa mahtanut hänelle mitään hänen levätessään turvassa Barryn voimakkaassa syleilyssä. Ja jos epämieluisia varjoja hiipi kiusallisen lähelle pientä taloa, käänsi hän päättävästi päätään, painoi kasvonsa Cravenin rintaa vasten, torjui luotaan kaikki epämieluiset näyt ja nukkui rauhallisesti, varmasti luottaen, että mies kykeni pitämään kaikki vaarat loitolla. Hänen rakkautensa oli rajaton ja hänen luottamuksensa ehdoton.

Mutta tänä yönä ei uni johtunut hänen mieleensä. Hän ei ollut nähnyt Cravenia kolmeen pitkään viikkoon ja sinä aikana ei päivä ollut hänelle paistanut. Hän oli laskenut tunnit odottaessaan Barryn palaamista, ja nyt hänen todella saavuttuaan hän ei hennonut tuhlata kallisarvoisia hetkiä. Puutarhan dshinnit ja pahat henget saivat näyttäytyä niin kammottavina kuin halusivat; tänä iltana hän ei niistä piittaisi. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin palvomansa miehen. Vaikka mies olikin vaiti, oli hän silti tyytyväinen. Hänestä oli kylliksi, kun hän tunsi Cravenin käsivarret ympärillään, kuuli hänen sydämensä rytmillisen sykinnän päänsä alla ja sillä tavoin maaten sai katsella hänen voimakkaasti kaartuvaa leukaansa ja päivettyneitä poskia vastaan kullanruskeina kuvastuvia, pieniä viiksiään.

Hän liikahti hiljaa miehen sylissä, ja häneltä pääsi vieno, onnekas huokaisu; tämä vähäinen liike herätti Cravenin aatoksistaan.

»Nukutko?» kysyi hän hellästi.

Tyttö naurahti hilpeästi vihjaisulle ja nousi pystyyn istumaan näyttääkseen, kuinka täysin valveilla hän oli. Lyhdyn valo osui hänen kasvoihinsa, ja Craven silmäili niitä tarkkaavammin kuin itse oikein aavistikaan. O Hara San kesti tarkastusta äänettömänä muutamia minuutteja, mutta kääntyi sitten katsomaan toisaalle, vääntäen hieman kasvojaan.

»Pidätkö minua kovin rumana?» tokaisi hän koetteeksi.

»En. Hyvin kauniina», vastasi Craven totuudenmukaisesti. Tyttö kallistui eteenpäin ja painoi sekunniksi poskensa hänen poskeaan vasten, sykertyen sitten jälleen hänen syliinsä ja naurahtaen onnellisena. Mies sytytti savukkeen ja heitti tulitikun kuistin kaiteen ylitse.

»Mitä sinulla on kerrottavaa, O Hara San?»

Tyttö ei virkkanut mitään vähään aikaan eikä sittenkään vastannut kysymykseen. Hän kiersi kätensä Cravenin kaulaan, veti hänen päätään lähemmäksi itseään ja katsoi häntä vakavasti silmiin.

»Rakastatko minua?» kysyi hän, hiukan arkaillen.

»Tiedäthän, että rakastan sinua», vakuutti mies rauhallisesti.

»Hyvin paljonko?»

»Hyvin paljon.»

O Hara Sanin silmät värähtivät, ja hänen käsiensä ote heltisi.

»Miehet eivät rakasta samoin kuin naiset», mutisi hän vihdoin kaihoisesti. Ja kasvot kätkettyinä Cravenin rintaa vasten hän sitten äkkiä kertoi hänelle — suurimman toiveensa, itämaiden naisen korkeimman kaipauksen toteutumisesta, valaen julki onnensa nopeissa, kiihkeissä lauseissa, samalla kun hänen ruumiinsa vavahteli mielenliikutuksesta ja hänen sormensa puristivat Barryn kättä suonenvedontapaisesti.

Craven istui tyrmistyneenä. Siitä mahdollisuudesta hän oli aina ollut tietoinen, mutta muiden epämieluisten ajatusten muassa hän oli karkoittanut sen mielensä takalistoon. Hän oli sysännyt sen luotaan, huolettomana ja välinpitämättömänä antaen asiain mennä menojaan. Mutta nyt oli tämä hämärä mahdollisuus muuttunut varmaksi todellisuudeksi, ja nyt oli hänen ratkaistavanaan kysymys, joka kammotti häntä. Unohtunut savuke paloi, kunnes tuli saavutti hänen sormensa, ja hän viskasi sen pois, huudahtaen kiivaasti. Hän ei puhunut mitään, ja tyttö virui liikahtamatta miehen äänettömyyden lannistamana. Vähitellen sammui onnentunne hänen rinnassaan, ja hän tunsi epämääräistä, hyydyttävää pelkoa. Olisiko se rengas, jota hän oli kaivannut sitomaan heitä tiukemmin yhteen, sittenkin hyödytön? Eikö tämä onni, jonka Craven oli antanut hänelle, eivätkö miehen hänelle tuhlaamat hyvyys ja hellyys merkinneetkään onnea hänelle itselleen? Se ajatus vihlaisi pistävästi. Hän nielaisi nyyhkytyksen ja kohotti päätään, mutta nähdessään Barryn kasvot hyytyi hänen mielessään pyörinyt kysymys hänen huulilleen.

»Bar-rii, ethän ole minulle vihainen?» supatti hän epätoivoisena.

»Miten voisin olla vihainen sinulle?» vastasi toinen vältellen. O Hara
San värisi ja puri hammasta, mutta pelätty kysymys oli lausuttava.

»Etkö ole iloissasi?» Siihen huudahdukseen sisältyi rukous. Mies ei virkkanut mitään, ja hiljaa ähkäisten koetti tyttö irtautua hänen sylistään, mutta oli voimaton hänen otteessaan ja taukosi pian rimpuilemasta, jääden lepäämään hiljaa ja nyyhkyttäen haikeasti. Craven veti häntä tiukemmin itseään vasten, painoi poskensa hänen tummaan tukkaansa ja etsi lohdutuksen sanoja niitä kuitenkaan löytämättä. O Hara San oli nähnyt harmin ilmeen hänen kasvoillaan, oli turhaan odottanut, että hän puhuisi jotakin, eikä mikään myöhästynyt valhe kykenisi enää muuttamaan tytön vakaumusta. Hän oli loukannut tyttöä julmasti eikä voisi sitä millään tavoin hyvittää. Hän oli pettänyt tytön juuri sillä hetkellä, jolloin hänen tukensa oli ollut kipeimmin tarpeen Hän soimasi itseään katkerasti. Vähitellen O Hara Sanin nyyhkytykset vaimenivat, ja hänen kätensä pujottautui Cravenin käteen, puristaen sitä lujasti. Vihdoin hän nousi istumaan suorana, päästäen hiljaisen huokauksen, väsyneesti pyyhkäisten tuuhean tukan otsaltaan ja pakottautuen katsomaan Cravenia silmiin — ja katsoi häntä murheellisena huuliensa vavahdellessa.

»Annathan anteeksi, Bar-rii», kuiskasi hän nöyrästi, ja hänen nöyryytensä koski mieheen vieläkin kipeämmin kuin hänen mielipahansa.

»Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa, O Hara San», sanoi hän kömpelösti, ja kun tyttö sitten pyrki lähtemään, ei hän enää tällä kertaa sitä estänyt.

Tyttö meni kuistin laidalle ja jäi tuijottamaan puutarhaan. Tuntemattomat aaveet ja haltiat kalpenivat näkymättömiksi tämän todellisen huolen rinnalla. Hän ponnisteli uljaasti, tukehduttaen surunsa ja pettymyksensä ja koettaen saada takaisin itsehillintänsä, jonka hän oli sallinut laueta. Hänen naisellinen toimintaohjeensa oli yksinkertainen — täydellinen kieltäytyminen ja pidättyminen. Ja hän oli sortunut ensimmäisessä koettelemuksessa! Barry halveksisi häntä, sellaisen rodun tytärtä, jonka jäseniä lapsuudesta saakka harjoitettiin salaamaan kärsimyksiään ja tukahduttamaan kaikki mielenliikutuksen merkit. Barry ei milloinkaan jaksaisi käsittää, että vain hänen suonissaan virtaava muukalaisveri ja kosketus hänen kanssaan olivat saaneet hänet luopumaan kansalleen ominaisesta järkkymättömyydestä, pakottaneet hänet paljastamaan surunsa. Craven oli laskenut pilaa hänen näennäisestä tunteettomuudestaan, vaatien häneltä ilmeitä ja rakkaudennäytteitä, jotka hänen kasvatuksensa johdosta olivat hänelle tyyten vieraita, kunnes hän, joka toivoi ainoastaan miellyttävänsä Barryä, oli menettänyt itämaalaisen umpimielisen varovaisuutensa. Hän oli omaksunut Cravenin menettely- ja käytöstavat, unohtaen heitä erottavan aidan. Mutta tänä yönä oli rotujen välinen luonnonlaadun erotus kohonnut selvänä heidän väliinsä. Hänen riemunsa ei ollut Cravenin riemu. Jos Barry olisi ollut jaappanilainen, olisi hän ymmärtänyt. Mutta hän ei ollut ymmärtänyt, ja O Hara Sanin täytyi salata sekä ilonsa että surunsa. Barryn tyytyväisyys oli kaikki kaikessa, hän itse ei merkinnyt mitään. Kaikkina näinä ihanan onnellisina kuukausina oli hänen sydämensä sisimmässä sopukassa väijynyt pelko, ettei se ole pysyväistä, ja hän oli pelännyt jollakin teollaan vastoin tahtoaan jouduttavansa romahdusta.

Hän vilkaisi vaivihkaa olkansa ylitse taakseen. Craven istui ruokotuolissa, etukumarassa, pää käsien varassa, ja tyttö kääntyi hätäisesti toisaalle katse kyynelten sumentamana. Hän oli vaivannut Barryä — tuskastuttanut häntä. Hän oli »pannut toimeen kohtauksen», »made a scene» — tämä jostakin englantilaisesta kirjasta luettu sanontatapa välähti hänen mieleensä. Englantilaiset kammosivat kohtauksia. Hän reipastautui päättävästi, ja kun Craven nousi tuolistaan ja tuli hänen luokseen, hymyili hän urheasti.

»Katsos, kaikki dshinnit ovat kaikonneet», virkkoi hän, naurahtaen hermostuneesti.

Craven aavisti, kuinka ankarasti hän oli ponnistanut, ja mukautui hänen mielialaansa.

»Järkeviä veitikoita», pilaili hän keveästi, naputtaen savuketta kuistin kaiteeseen. »Otaksuttavasti menneet kotiinsa nukkumaan. On aika sinunkin paneutua makuulle. Minä vain poltan tämän savukkeen.» Mutta kun O Hara San kääntyi tottelevaisena poistumaan, pysähytti hän hänet, huudahtaen äkkiä:

»Mutta totisesti! Minulta oli vähällä unohtua.»

Hän otti taskustaan pienoisen käärön ja antoi sen O Hara Sanille. Tyttömäisen kiihkeänä tämä innosta vapisevin sormin repi kääreet pienen, ohuihin ketjuihin kiinnitetyn kultaisen kotelon ympäriltä. Painettuaan joustinta hän huudahti ihastuksesta. Kotelossa oli Cravenin pienoiskuva, jonka oli maalannut eräs Jokohamassa käynyt ranskalainen taiteilija ja joka oli hyvin onnistunut.

»Oi, Bar-rii», äänsi hän silmät loistavina, kohottaen lapsen lailla kasvojaan suudeltaviksi. Craveniin nojautuneena hän tarkasti kuvaa vakavasti, arvostellen ammattitoverin mestarituotetta haltioituneen onnellisena. Sitten hän sujautti ketjut päänsä ylitse, sulki kotelon ja pisti sen kimononsa povelle.

»Nyt minulla on kaksi», jupisi hän hiljaa.

»Kaksi?» kertasi Craven, keskeyttäen savukkeensa sytyttämisen. »Mitä tarkoitat?»

»Maltahan, kun näytän», vastasi tyttö ja katosi sisälle taloon. Hetkisen kuluttua hän palasi kädessään toinen kotelo. Craven otti sen häneltä ja siirtyi lähemmäksi lyhtyä katsoakseen sitä.

Se riippui paksussa kultapunoksessa ja oli helmireunuksen ympäröimänä isompi ja raskaampi kuin se siro kotelo, jonka O Hara San oli piilottanut sydämelleen. Hetkisen hän epäröi, koettaen voittaa sen avaamista kohtaan tuntemaansa selittämätöntä vastenmielisyyttä. Sitten hän painoi joustinta ja kotelo naksahti auki.

»Hyvä Jumala!» lähti hidas kuiskaus hänen kuivilta huuliltaan. Ja kuitenkin hän oli tiennyt, hänen sisäinen näkemyksensä oli aavistanut sen, ennenkuin kansi ponnahti auki, sillä sellainen kotelo oli ollut hänen käsissään kerran ennenkin — silloin hän oli jättänyt sen äiti-vainajansa rinnalle.

Hän seisoi kuin kivettyneenä, kauhistuneena tuijottaen kämmenensä kuopassa olevaan oman muotokuvansa toisintoon. Tuuhea, tumma tukka, kullanruskeat viikset, syvät, harmaat silmät — kaikki olivat samat. Vain kuvan leuka oli erilainen, sillä sitä peitti lyhyt, suippo parta; samanlainen oli se ollut siinä pienoiskuvassa, joka oli haudattu hänen äitinsä kanssa, samanlainen oli se siinä isossa muotokuvassa, joka riippui Craven Towersin ruokasalissa.

»Kuka sinulle tämän antoi?» tiedusti hän käheästi, ja O Hara San tuijotti häneen hämmentyneenä ja hänen äänensä oudon soinnun säikäyttämänä.

»Äitini», vastasi hän ihmeissään. »Tuo mies oli myös Bar-rii. Katsohan!» lisäsi hän, osoittaen hoikalla etusormellaan kotelon sisäpintaan kaiverrettua nimeä.

Yölintu kirkui kaameasti talon läheisyydessä, ja kuusien latvoissa humahti äkillinen tuulenpuuska. Cravenin otsalle kihosi hiki isoina karpaloina, ja hänen kädestään tipahtanut savuke kyti matolla hänen jalkojensa juuressa.

Hän tempasi tytön luokseen, käänsi hänen kasvonsa ylöspäin ja tähysti suuriin harmaisiin silmiin, joiden ilmeen jokin outo pelko nyt oli muuttanut surkeaksi, ja kiroili sokeuttaan. Usein oli yhdennäköisyys, jota hän ei ollut selvästi huomannut, pannut hänet ymmälle. Hän pudotti pienoiskuvan lattialle, jauhoi sen rajusti kantapäällään siruiksi välittämättä O Hara Sanin kiivaasta harmin huudahduksesta ja kääntyi kaiteeseen päin, tarttuen siihen vapisevin käsin.

»Kirottu! Kirottu olkoon hän!»

Miksi ei vaisto ollut häntä varoittanut? Miksi ei hän ollut suorittanut tiedusteluja, vaikka tiesi, että tyttö oli sekarotuinen, ja tunsi oman perheensä tarinan? Hänet valtasi ellottava vastenmielisyys. Hänen päätään pyörrytti. Hän kääntyi O Hara Sanin puoleen, joka nyyhkyttäen kyyrötti matolla pienen, murskatun kulta- ja helmikasan kohdalla. Oliko ehkä, vielä joku pelastusaukko?

»Mitä hän oli sinulle?» kysyi hän käheästi tuntematta omaa ääntään.

O Hara San katsahti häneen peloissaan, horjahti sitten taaksepäin, parkaisi ja peitti silmänsä välttyäkseen näkemästä puoleensa kallistuneita vääntyneitä kasvoja.

»Hän oli isäni», kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Mutta Cravenista kuulosti, ikäänkuin hän olisi huutanut ne sanat talon katolta. Sanaakaan sanomatta mies kääntyi poispäin ja hoippui kuistin portaille. Hänen täytyi päästä pois, hänen täytyi olla yksin — yksin yön seurassa rimpuillakseen tässä kamalassa verkossa.

O Hara San ponnahti säikähtäneenä pystyyn. Hän ei käsittänyt mitä oli tapahtunut. Hänen äitinsä oli vain harvoin puhunut siitä miehestä, joka oli ensin pettänyt ja sitten hylännyt hänet — hän oli rakastanut miestä liian uskollisesti. Tytön kokemukset olivat suppeat, ja kaikkien länsimaalaisten kasvot näyttivät hänestä kummallisen samanlaisilta, ja se, että näillä miehillä oli sama harvinainen nimi, ei herättänyt hänessä mitään ajatuksia, sillä hän ei tietänyt, että se oli harvinainen. Hän ei jaksanut ymmärtää tämän miehen outoa muutosta, joka aina oli ollut hellä häntä kohtaan. Hän tiesi ainoastaan sen, että mies poistui, että jokin selittämätön riisti hänet pois. Hänen huuliltaan pääsi hurja kirkaisu, ja hän syöksähti kuistin poikki, takertuen Craveniin rajusti, koetti pidättää häntä, ja hänen ylöspäin käännetyillä kasvoillaan oli rukoileva ilme.

»Bar-rii, Bar-rii, sinä et saa mennä! Minä kuolen ilman sinua. Bar-rii, rakkaani —» Hänen äänensä särkyi kauhua uhkuvaksi kuiskutukseksi, kun Craven otti hänen päänsä käsiensä väliin ja tuijotti häneen peloittavin silmin.

»Sinun — rakkaasi?» kertasi hän äänessään outo sointu ja purskahti sitten nauramaan — hirvittävää naurua, joka kaikui kaameasti yön hiljaisuudessa ja tuntui katkaisevan jonkun pingoittuneen kuidun hänen aivoissaan. Sitten hän kiskaisi kätensä irti ja pakeni portaita myöten puutarhaan. Hän juoksi sokeasti, vaistomaisesti kääntyen rinteelle nousevalle polulle, joka vei kauemmaksi sisämaahan, ja kiipesi yhtä mittaa ylöspäin, pyrkien metsän yksinäisyyteen. Hän ei kuullut tytön epätoivoista huudahdusta, ei nähnyt hänen tajuttomana kaatuvan lattiamatolle, ei huomannut notkeata haamua, joka riensi esille talon takaa eikä erottanut takanaan kiiruhtavien jalkojen töminää.

Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hänen aivonsa olivat tylstyneet. Hänet oli kokonaan vallannut haavoitetun eläimen halu — kätkeytyä yksin luonnon ja yön seuraan. Rajusti, väsymättömästi hän kapusi rinnettä, kahlasi vuoristopurojen poikki, raivasi tiensä sankan pensaikon lävitse. Aikaisemmin illalla hän oli riisunut takin yltään, ja hänen silkkipaitansa oli nyt repeytynyt siekaleiksi. Hänen tukkansa oli märkänä liimaantunut hänen otsalleen, ja verta tihkui hänen poskestaan, johon bambusälö oli raapaissut haavan, mutta hän ei sitä tuntenut.

Vihdoin hän saapui vähäiselle aukeamalle, johon kuu paistoi puiden lomitse. Siellä hän pysähtyi, huojui epävarmasti ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan poistaakseen veren ja hien silmistään ja kaatui sitten kuin pölkky. Seuraavalla hetkellä jakautuivat pensaat, ja hänen jaappanilainen palvelijansa hiipi meluttomasti hänen luokseen, kumartuen vähäksi aikaa hänen puoleensa. Craven virui liikkumattomana kasvot käsivarsien peitossa, mutta jaappanilaisen katsellessa värisytti häntä puistatus päästä jalkoihin saakka, ja mies peräytyi varovasti, kadoten puiden sekaan yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Tuulenhenki tyyntyi, ja kuutamoisella aukeamalla oli aivan hiljaista. Pitkänään olevaan hahmoon osui leveä viiru kylmää, valkeata valoa. Hän oli siveellisesti huumaantunut, ja hänen sielunsa tuska oli turtunut pitkäksi aikaa. Mutta vähitellen ensimmäinen tyrmistys häipyi, ja äkkiä hän tajusi kaikki. Hänen kätensä kaivautuivat suonenvedontapaisesti pehmeään maahan, ja hän kiemuroi avuttomuudessaan. Hän tekonsa oli korvaamaton. Se oli hänen kirkkaalta taivaaltaan äkkiä iskenyt salama. Tänä aamuna oli aurinko paistanut kuten tavallisesti, ja hänestä, jonka elämä oli aina ollut kevyttä, oli kaikki näyttänyt kirkkaalta — tänä iltana hän vääntelehti omassa valmistamassaan helvetissä.

Minkätähden oli hänen käynyt näin? Hän tunsi elämänsä verrattain moitteettomaksi. Miksi piti juuri tämän synnin, joka oli niin tavallinen kaikkialla maailmassa, kimmahtaa takaisin häneen niin hirvittävästi? Miksi oli juuri hänelle kaikista samalla tavoin rikkoneista ihmisistä varattu sellainen kosto? Minkätähden yksin häneltä vaadittiin sellainen tilitys? Varmasti ei syy ollut hänen. Varmasti oli syy sen miehen, jonka synti oli alunpitäen tehnyt tämän mahdolliseksi — sen miehen, joka oli turmellut hänen äitinsä elämän ja murtanut hänen sydämensä, joka oli lyönyt velvollisuutensa laimin ja kaihtanut vastuunalaisuuttaan, ollen uskoton sekä vaimolleen että rakastajattarelleen. Häneen piti moitteen kohdistua.

Isäänsä ajatellessaan Craven joutui raivon valtaan ja sadatteli häntä synkän vimmaisesti. Hänen sormensa kouristivat maata ikäänkuin olisivat puristaneet sen miehen kurkkua, jota hän vihasi olemuksensa koko voimalla. Isän salaperäisyys oli aina luonut varjon hänen elämäänsä. Siitä asiasta ei hänen äitinsä ollut suostunut keskustelemaan. Nyt häntä puistatti, kun hän käsitti, kuinka kipeätä tuskaa hänen alituisten poikamaisten kysymystensä oli täytynyt äidille tuottaa. Uhkamielisen nenäkkäästi hän oli huomautellut, että »toisten poikien isät» saattoi tarpeen tullen näyttää, eivätkä he olleet selittämättömän hämärän verhossa. Hän muisti, kuinka ehtymättömän kärsivällinen äiti oli ollut häntä kohtaan, kuinka horjumattoman uskollinen hän oli ollut puolisolleen, joka oli pettänyt hänet niin perin pahasti, kuinka rohkeasti hän oli täyttänyt isän paikan jumaloimaansa poikaan nähden. Nyt hän ymmärsi äidin suvaitsemattoman vihan Jaappania ja jaappanilaisia kohtaan — ja tietämättömyydessään hän oli usein kiusoitellut äitiä tämän suvaitsemattomuuden tähden.

Yksi muisto välähti hänen mieleensä huikaisevan kirkkaana — talvi-ilta — hänen miehuutensa kynnyksellä — ja he olivat olleet päivällisen jälkeen Craven Towersin kirjastossa — äiti leväten takan eteen työnnetyllä sohvalla ja hän pitkänään uunimatolla äidin jalkojen juuressa. Kookkaana ja väkevänä ikäisekseen hän oli jo silloin, luottaen nuoruutensa täyteen kukoistukseen, antautunut unelmoimaan häntä odottavasta elämästä. Hän oli pannut merkille, että äidin vastaukset olivat yksitavusia ja epämääräisiä, ja kun hän sitten oli tauonnut kyselemästä loukkaantuneena äidin näennäisestä haluttomuudesta, oli äiti äkkiä puhjennut puhumaan — haastellen sellaista, minkä julkituomista varten hän oli koko illan koettanut vahvistaa itseään. Kerran tai pari oli hänen äänensä ollut sortua, mutta hän oli uljaasti pakottanut sen pysymään tasaisena ja puhunut loppuun saakka, kaihtamatta mitään, välttämättä mitään, käsitellen vilpittömästi koko sukupuolikysymystä siinä laajuudessa kuin kykeni — loukaten omaa ujosteluaan, jotta hänen poikansa osaisi karttaa niitä salahautoja ja viettelyksiä, jotka varmasti häntä väijyisivät, uhraten oman kainoutensa, jotta poika voisi pysyä siveellisesti puhtaana. Craven muisti poskilleen levinneen helakan punan ja yltyvän, kiihkeän vastenmielisyyden, joka hänet oli vallannut hänen kuunnellessaan äidin hiljaista ääntä, ja kiitollisuuden ja harmin sekaiset tunteensa. Mutta vasta vilkaistuaan äitiinsä tuuheiden silmäripsiensä valitse ja nähtyään hänen häveliäisyydestä punehtuneet poskensa ja maahanluodut, vavahtelevat silmänsä hän oli tajunnut, kuinka paljon lujuutta ja rohkeutta puhuminen oli äidiltä vaatinut. Hän oli jupissut jotakin katkonaisesti, painaen päänsä äidin polvea vasten ja synnynnäisen ritarillisesti suudellut pientä, valkeata kättä, jota hän piti omien isojen, ruskeiden käsiensä välissä. — »Pysy puhtaana, Barry!» oli äiti ääni värähtäen kuiskannut, hivellen kädellään hänen pörröttynyttä tukkaansa. »Muista pysyä puhtaana!»

Ja myöhemmin samana iltana äiti oli puhunut hänelle siitä naisesta, joka kerran välttämättömästi ilmestyisi hänen elämäänsä. »Ole hänelle hellä, Barry-poikaseni! Sinä olet niin iso, vahva mies, ja naiset, voimakkaimmatkin, ovat heikkoja verrattuina miehiin. Me olemme hentoja olento-parkoja, parhaatkin meistä, ja me murjoudumme niin helposti», oli hän selittänyt naurahtaen, mutta se nauru oli ollut enemmän kuin puoleksi nyyhkytystä. Ja äitinsä tähden hän oli vannonut olevansa hellä kaikille naisille, jotka ikinä osuisivat hänen tielleen.

Mutta miten hän oli pitänyt valansa? Tänä iltana oli itsekkyys sen niellyt, ja hän oli raukan tavoin paennut yksin hautomaan surkeuttaan. Voimakas nyyhkytys kohosi hänen kurkkuunsa. Luonnostaan raukka, mietti hän katkerasti ja kirosi taaskin isäänsä, joka oli jättänyt hänelle sellaisen perinnön, mutta samassa hänen ajatuksensa äkkiä katkesivat, sillä hänen korvansa juuressa kuului lempeä, kirkas ääni. »Ei ainoankaan ihmisen tarvitse koko elinikäänsä olla kahlehdittuna perittyyn heikkouteen. Jokainen mies, joka ansaitsee sen nimen, kykenee nousemaan perinnöllisten vajavaisuuksien yläpuolelle.»

Hän virui jännittyneenä, hänen sydämensä sykähti voimakkaasti, ja sitten hän muisti. Ääni oli sisäinen — se oli vain uusi muisto, nuoren, kymmenen vuotta sitten kuolleen äidin äänen kaiku. Hänet valtasi rusentava häpeä. »Äiti, äiti!» kuiski hän tukahdetusti, ja syvät, raastavat nyyhkytykset pudistivat hänen leveitä hartioitaan.

Kuu oli sivuuttanut puiden välisen loman, pieni aukeama oli nyt pimeässä, ja miehestä, joka virui maassa menetettyään kaikki ylväät haaveensa, oli pimeys armeliaan tyynnyttävä. Hän näki selvästi itsensä sellaisena kuin hän oli: itsekkäänä, röyhkeänä, ylpeänä — ja hänen mielensä täytti ellottava inho itseään kohtaan. Nyt hänestä tuntui halveksittavalta se, että hän oli niin kiihkeästi koettanut vierittää isänsä niskoille oman syntinsä vian. Aina hän vihaisi sen miehen muistoa, jonka välinpitämättömyys oli tappanut hänen äitinsä, mutta tämän kauhean teon vastuunalaisuus oli hänen itsensä kannettava. Itse hän oli valmistanut oman helvettinsä, ja sen paino oli yksinomaan hänen hartioillaan. Se, että hän ei ollut tiennyt, millä tavoin hänen isänsä oli elänyt Jaappanissa, ja ettei hän Jokohamassa asuessaan ollut huolettomuudessaan mitään tiedustellut, ei ollut mikään puolustus. Häneen yksin piti moitteen kohdistua.

Ilma alkoi äkkiä tuntua tukahduttavalta, hänen ohimokaan jyskytti, ja hän läähätti hengästyneenä. Yhtä äkkiä se tunne sitten meni ohitse, syvään huoahtaen hän kierähti selälleen, ja hänen raajansa herpaantuivat liian väsyneinä liikkumaan. Hän loikoi kauan, kunnes puiden latvojen yläpuolella alkoi näkyä alkusarastuksen kalpeita viiruja. Sitten hän nousi väristen istumaan ja silmäili uteliaasti hiljaisia puita ja bamburyhmiä, jotka olivat nähneet hänen tuskansa.

Hänen päätään pakotti sietämättömästi, hänen suutaan poltti, ja haava hänen poskessaan oli jäykkä ja hellä. Kompuroituaan pystyyn hän seisoi vähän aikaa, puristaen päätään käsillään, ja O Hara San tunkeutui väkisinkin hänen mieleensä. Taaskin hän vapisi, kun hänen mieleensä kohosi tytön vääntyneiden kasvojen ja rukoilevien silmien kuva. Muutamien tuntien kuluttua hänen olisi mentävä tytön puheille, ja sen käynnin ajatteleminen teki hänet sairaaksi. Mutta nyt hän ei voisi mennä, hänen ulkonäkönsä säikäyttäisi O Hara Sania, joka ehkä nukkuisi, eikä hän saisi herättää häntä, jos luonto olisi armeliaisuudessaan vaimentanut hänen murheensa muutamiksi tunneiksi.

Mielettömästi paetessaan hän oli menettänyt hermonsa ja paikkakäsityksensä, mutta sarastuksen vaaletessa hän tunsi ympäristönsä ja lähti marssimaan omalle majalleen, joka oli jyrkänteen reunalla. Väsymyksestä hoippuen hän kiiruhti metsän läpi ennättääkseen kotiin, ennenkuin päivä valkenisi.

Oli vielä hämärä, kun hän saapui perille, meni kuistin poikki makuuhuoneeseensa ja heittäytyi riisumatta vuoteelleen. Ja hänen jälessään illalla kuuluneet hiipivät askeleet seurasivat häntä hiljaa ja pysähtyivät avoimen oven ulkopuolelle. Jaappanilainen seisoi muutamia minuutteja paikallaan, kuunnellen tarkkaavasti.

II

Craven heräsi äkkiä muutamia tunteja myöhemmin lihastensa supistuessa suonenvedontapaisesti, niin että hän keikahti istuvaan asentoon. Vieläkin puolittain unen pöpperössä hän heilautti jalkansa lattialle ja jäi istumaan vuoteensa laidalle, tylsästi silmäillen pölyisiä saappaitaan ja multaisia sormiaan.

Sitten virkosi muisti, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, ähkäisten hillitysti. Juotuaan janoisesti teen, joka oli sängyn vieressä olevalla pöydällä, hän meni avoimen ikkunan ääreen. Lattian poikki astellessaan hän hätkähti nähdessään peilistä veren tahraamat, riutuneet kasvonsa. Kylpy ja puhtaat vaatteet olivat välttämättömät, ennenkuin hän taaskin menisi rinteellä sijaitsevaan, pieneen, yksinäiseen taloon.

Ikkunan ääressä hän viipyi muutamia minuutteja hyvillään kasvoihinsa puhaltavasta, vilpoisesta aamutuulesta, koettaen reipastautua, terästäytyä kestämään ajattelemattomuutensa seurauksia ja koota sekavia ajatuksiaan yhtenäisiksi. Hän tuijotti lahdelle, ja päivänpaisteessa välkkyvä ulappa ilkkui hänelle huppelehtivine väreineen, jotka toinen toisensa jälkeen hilpeästi lipuivat rantaan. Maisema, jota hän katseli, oli tähän aamuun saakka ollut ehtymätön nautinnon lähde, mutta nyt se vain johti hänen mieleensä vanhan virren usein lauletun säkeen — »missä ihminen vain halpa on». Ja hän oli ollut halpa, eikä hän kyennyt millään tavoin sitä hyvittämään.

Toisille oli annettu mahdollisuus korjata vääryytensä. Hänellä ei sitä ollut. Hän ei voinut millään tavoin lieventää tekemäänsä pahaa. Hänen loukkaamansa tytön täytyi kärsiä hänen puolestaan, eikä hän kyennyt poistamaan niitä kärsimyksiä. Avuttomuus painoi häntä rusentavasti. O Hara San, pikku O Hara San, joka oli antanut tinkimättä, innokkaan auliilla kädellä!

Kun hän kääntyi pois ikkunan luota, olivat hänen kasvonsa jyrkän päättäväiset. Hän alkoi riisua repalaista paitaansa ja huusi Joshiota. Mutta Joshiota ei kuulunut, ja hänen kärsimättömästi luikattuaan toistamiseen astui kumarrellen huoneeseen eräs toinen jaappanilainen palvelija ja ilmoitti, että Joshio oli jo lähtenyt jalosukuisen herran asialle, odottaen häntä siellä, että sillä välin hänen arvoisa kylpynsä oli järjestetty ja että hänen arvoisa aamiaisensa olisi valmis kymmenessä minuutissa.

Craven pysähtyi paita kiskottuna puoliväliin yltä.

»Mille asialle?» äänsi hän hämmästyneenä, huomaamattaan lausuen kysymyksen kuuluvasti.

Mies kumarsi uudelleen, levittäen kätensä ja ravistaen vakavana päätään osoittaakseen, ettei hänellä ollut aavistustakaan tästä seikasta, joka ei kuulunut hänen toimialaansa, mutta Craven ei nähnyt hänen eleitään raastaessaan paitaa yltään ja tietämättä edes puhuneensakaan ääneen. Ensimmäisen kerran Joshion kymmenvuotisen palveluksen aikana sattui, ettei hän vastannut kutsuun, ja ärtyneenä Craven kummasteli, mikä oli saanut hänet poistumaan siihen aikaan aamulla, ja päätteli itse edellisenä päivänä antaneensa hänelle jonkun nyt unohtamansa määräyksen. Karkoittaen sen vuoksi Joshion asioineen mielestään hän viittasi yhäti hiljaa selittelevää palvelijaa menemään tiehensä.

Hänen aivonsa tuntuivat raskailta ja väsyneiltä, ja hänen ajatuksensa olivat sekasortoiset. Edessään hän ei erottanut selvää polkua. Millä tavoin hän katselikin, hirveä sotku näytti vain yhä hirveämmältä. Yhä uudelleen oli hänellä sellainen tunne, että kaikki oli epätodellista, kummallista haavetta, joten hän saattoi tarkastaa tilannetta persoonattomalta näkökannalta, kuten arvostellaan painajaista, varmasti tietäen, että se on pelkkää unta. Mutta tässä tapauksessa ei sillä uskolla ollut kouraantuntuvaa pohjaa, ja se harhaluulo haihtui yhtä nopeasti kuin heräsikin, ja hänen edessään oli räikeä totuus, jota hän ei voinut kiertää.

Pukeutumishuoneessa oli kaikki, mitä hän tarvitsi, laitettu valmiiksi esille, ja hän pukeutui koneellisesti ja kuumeisen hätäisesti, hermostuneen avuttomasti nykien vastahakoista kauluksennappia ja sydämensä pohjasta sadatellen poissaolevaa kamaripalvelijaansa ja hänen arvoituksellisia asioitansa. Vielä kymmenen minuuttia hukkautui hänen etsiessään kelloansa ja savukekoteloaan, joiden hän äkkiä muisti olevan pikku taloon jääneen takkinsa taskuissa. Vai oliko hän etsinytkään oikein tosissaan? Eikö hän pikemminkin — ehkä tietämättään, tahtomattaan — ollut vain vitkastellut, kaihtaen häntä odottavaa tehtävää, siirtäen ilkeätä hetkeä tuonnemmaksi? Hän pyörähti rajusti kantapäällään ja meni kuistille. Mutta portaiden yläpäässä nousi valpas olento pystyyn, kumarsi nöyrästi ja ilmoitti mielistellen, että aamiainen odotti.

Otsa rypyssä silmäili Craven miestä hetkisen, ennenkuin sanojen merkitys selvisi hänen väsyneille aivoilleen, ja sysäsi hänet sitten töykeästi syrjään.

»Viisi aamiaisesta!» kiljaisi hän rajusti, painoi hellehatun päähänsä ja juoksi puutarhapolun päässä odottavan rickshawin luokse. Hänen mieleensäkään ei johtunut kummastella, miten se sattui olemaan siellä niin tavattomaan aikaan. Hän painautui rickshawin perälle hattu silmillä, hermot arkoina, mieli hillittömästi myllerryksissä. Matka ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä. Hän katsahti maltittomasti ympärilleen. Rickshaw eteni kuin madellen. Hidas vauhti ja pakollinen toimettomuus raivostuttivat häntä, ja ainakin kymmenen kertaa hän oli huutamaisillaan miehille käskeäkseen heitä pysähtymään ja hypätäkseen kävelemään, mutta pakottautui istumaan rauhallisena tarkkaillen miesten tavattoman voimakkaiksi kehittyneiden lihasten liikkeitä; ne näkyivät selvästi ohuiden, puuvillavaatteiden lävitse, jotka olivat takertuneet hiestä märkään ihoon heidän ponnistellessan jyrkkiä teitä ylöspäin. Ja tänään vaikutti häneen tavallista voimakkaammin heidän jännittyneiden raajojensa ja huohottavien rintojensa näkeminen. Hän käytti rickshawia tarpeen tähden eikä ollut voinut voittaa vastenmielisyyttään sellaisia kulkuneuvoja kohtaan.

Tultuaan esille mäntyryhmästä he lähestyivät pikku porttia, ja kun miehet heittäytyivät taaksepäin päästäen syvän ähkäisyn pysähtymisen aiheuttamasta ruumiillisesta ponnistuksesta, hyppäsi Craven maahan ja syöksyi polulle pelokkaiden aavistusten ajamana. Hän nousi kuistin portaista kahdella harppauksella, mutta seisahtui sitten äkkiä, ja hänen tummiksi ahavoituneet kasvonsa kalpenivat.

Ulomman huoneen ovella seisoi Joshio kädet levällään, sulkien häneltä tien. Palvelijan kasvoilla oli säikähtyneen itämaalaisen harmaa, lyijynkarvainen väri ja silmissä kummallinen säälin ilme. Hänen käytöksensä kiihdytti Cravenin tuskaisen levottomuuden ylimmilleen, ja hän astui askeleen eteenpäin.

»Pois tieltä!» käski hän käheästi.

Mutta Joshio ei hievahtanut paikaltaan.

»Isäntä ei mene sisälle», esteli hän hiljaa.

Craven keikautti päätään.

»Pois tieltä!» toisti hän yksitoikkoisesti.

Vielä hetkisen jaappanilainen seisoi uppiniskaisesti paikallaan; sitten hänen katseensa painui maahan Cravenin tuijotuksen tieltä, ja hän siirtyi vastahakoisesti syrjään, tehden puolittain mukaantumista, puolittain valittelua kuvastavan eleen. Craven astui huoneeseen. Se oli tyhjä. Hän seisoi hetkisen kahdella päällä — epämääräisen levottomuuden väistyessä varman pelon tieltä.

»O Hara San», kuiskasi hän, ja kuiskaus tuntui pilkallisesti kajahtavan takaisin tyhjästä huoneesta. Korviaan herkistäen hän kuunteli erottaakseen vastauksen, erottaakseen askelia, mutta ei kuullut muuta kuin oman sydämensä raskaan sykinnän. Sitten kuului viereisestä huoneesta valitusta, ja hän meni nopeasti sinne. Huoneen ikkunoiden eteen oli vedetty verhot, ja aluksi häh seisahtui ovelle näkemättä hämärässä mitään. Valitus kävi äänekkäämmäksi, ja kun hänen silmänsä tottuivat pimeään, näki hän vanhan palvelijattaren kyyröttävän pielusläjän ääressä.

Silmänräpäyksessä hän oli naisen vieressä, joka hänen tullessaan ponnistautui pystyyn, parkaisi rajusti, tuijotti häneen hurjistuneena ja syöksyi sitten ulos huoneesta.

Craven jäi yksin seisomaan ja katseli pieluksia. Hänen sydämensä tuntui herkeävän sykkimästä, ja vähän aikaa hän horjui, mutta terästäytyi sitten ja polvistui verkkaisesti.

»O Hara San», kuiskasi hän taaskin vavahtelevin huulin. »Pikku O Hara
San — pieni —» Kuiskaus häipyi repivään, läähättävään nyyhkytykseen.

Tyttö lepäsi kuin unessa — toinen käsivarsi ojennettuna kupeelle, toinen taivutettuna rinnalle, pieni, nyrkkiin puristettu käsi leuan alla, pää hieman kallellaan ja luonnollisen näköisesti pielukseen nojattuna. Se oli hänen tavallinen asentonsa. Satoja kertoja Craven oli nähnyt hänet sellaisena — nukkuvana. Oli mahdotonta, että hän oli kuollut.

Taaskin Craven puhui hänelle — huutaen tuskissaan äänekkäästi — mutta tuuhearipsiset silmäluomet eivät auenneet, raottuneiden huulien välistä ei lähtenyt iloista tervehdyshuudahdusta, pieni pyöreä rinta, joka hänen saapuessaan oli aina noussut ja laskenut rajusti, oli liikkumattomana silkkisen kimonon alla. Kasvot tuhkanharmaina Craven kumartui hänen puoleensa ja laski hiljaa kätensä hänen rinnalleen, mutta jäinen kylmyys värähdytti hänen sydäntään ja hänen kosketuksensa tuntui häpäisyltä. Hän peräytyi, vapisten kauhuissaan.

Kuinka hän rohkeni koskettaa O Hara Sania? Murhaaja. Sillä murha se oli. Se oli hänen työtään yhtä varmasti kuin jos hän itse olisi iskenyt puukon tuohon tyttömäiseen rintaan tai kuristanut hengen tuosta hennosta kaulasta. Häntä eivät harhaluulot pettäneet. Hän ymmärsi jaappanilaisten luonnetta liian hyvin ja tunsi O Hara Sanin liian perinpohjaisesti antautuakseen vääriin kuvitteluihin. Hän tiesi, kuinka kiihkeästi tyttö oli häntä rakastanut, mikä usein oli saanut hänet huolestumaan. Hän oli ollut O Hara Sanin jumala, hänen kaikkensa. O Hara San oli palvonut häntä sokeasti. Ja hän oli jättänyt tytön — jättänyt hänet yksin muistelemaan hänen kummallista, töykeätä käyttäytymistään, yksin murtuneine sydämineen ja pelkoineen. Ja tyttö oli ollut niin kumman yksinäinen. Hänellä ei ollut ketään muita paitsi häntä. O Hara San oli luottanut häneen — ja hän oli poistunut. O Hara San oli luottanut häneen. Voi, hyvä Jumala, luottanut häneen!

Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti näkyviin, miten kaikki oli käynyt. Hurjana epätoivosta ja masentuneena pelokkaiden aavistustensa näennäisestä toteutumisesta tyttö ei ollut pysähtynyt järkeilemään eikä malttanut punnita rauhallisemmin, vaan itämaalaisten omituiseen tunnekiihkoiseen, mutta samalla järkkymättömän harkitsevaan tapaan surmannut itsensä, etsien surkeuteensa huojennusta hienosta myrkystä jonka jokainen jaappanilainen nainen tuntee. Rajusti Craven laski kätensä pienelle, liikkumattomalle ruumiille, hänen päänsä retkahti pielukselle tytön pään viereen, ja hänen sielunsa laskeutui syvyyksiin.

* * * * *

Kului sanomattoman katkera tunti, ennenkuin hän jälleen kykeni hillitsemään itseään.

Sitten hän pakottautui taaskin katsomaan vainajaa. Myrkky oli ollut nopeastitepsivä ja armelias. Pienet, soikeat kasvot eivät olleet vääntyneet, kaunis hipiä ei ollut menettänyt väriään. O Hara San oli yhtä kaunis kuin aina ennenkin. Ja kuolema oli lisännyt yhdennäköisyyttä, niin että hän alkoi uskoa olleensa sokea, kun ei ollut pannut sitä merkille aikaisemmin.

Vielä viimeisen kerran hän katsahti kyynelusvan lävitse. Tuntui kauhealta jättää vainaja muiden hoidettavaksi, hänen teki mielensä ottaa hento ruumis syliinsä ja omin käsin laskea se tytön niin suuresti rakastaman puutarhan viehättävimpään soppeen. Hän koetti sopertaa rukouksen, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Hänen esirukouksensa eivät olleet mahdollisia, eikä kuollut niitä kaivannut. Hän oli siirtynyt Rajattoman Ymmärtämyksen valtakuntaan.

Craven nousi hitaasti pystyyn ja viipyi hetkisen, viimeisen kerran silmäillen ympärilleen hänelle niin kovin tutussa pienessä huoneessa. Siellä oli muutamia O Hara Sanin rakkaimpia tavaroita, joista osan hän oli saanut äidiltään, osan Cravenilta. Craven tunsi ne kaikki niin hyvin, oli hypistellyt niitä niin usein. Hänen kasvonsa värähtelivät. Täällä oli ollut lumotun prinsessan koti, suljettuna koko maailmalta — kunnes hän oli tullut. Ja hänen saapumisensa oli tuonut muassaan lohdutonta hävitystä. Hänen lähellään oli kallisarvoinen maljakko, jota O Hara San oli ylistänyt, sirpaleina lattialla; sen oli vanha palvelijatar murheensa ensimmäisessä puuskassa kaatanut. Se oli symbolinen, ja huulet vapisten Craven kääntyi toisaalle ja poistui raskain askelin.

Kirkas valo häikäisi häntä, ja hetkisen hän varjosti silmiään kädellään.

Joshio odotti häntä samassa paikassa, johon oli jäänyt. Craven meni kuistin reunalle ja seisoi siellä muutamia minuutteja äänettömänä, koettaen rauhoittua.

»Missä olit viime yönä, Joshio?» tiedusti hän vihdoin ilmeettömästi ja väsyneesti.

Jaappanilainen kohautti olkapäitään.

»Kaupungissa», vastasi hän Kaliforniassa opittuun, lyhyeen amerikkalaiseen tapaan.

»Miksi tulit tänne tänä aamuna?»

Joshio katsahti häneen lapsellisen hämmästyneen näköisenä.

»Isännän kello. Tulin tänne sitä etsimään», virkkoi hän huolettomasti, ja hänen ilmeensä kuvasti oman älykkyyden herättämää ylpeyttä. Mutta se ei pystynyt Craveniin. Hän silmäili palvelijaa terävästi, tietäen hänen valehtelevan, mutta käsittämättä sen syytä ja liian väsyneenä edes koettaakseen käsittää sitä. Häntä pyörrytti, ja hänen päätään pakotti ankarasti — vähän aikaa näytti kaikki hänen ympärillään huojuvan, ja hän tarttui umpimähkään kuistin kaiteeseen. Mutta huimaus meni pian ohitse, ja hän terästäytyi. Joshio oli hänen vierellään, työntäen hattua hänen käsiinsä.

»Isännän on paras palata huvilaan. Minä järjestän kaikki; tunnen jaappanilaisten tavat», sanoi hän rauhallisesti.

Hänen kylmän asialliset, melkeinpä jyrkän karkeat sanansa siirsivät Cravenin äkkiä todellisuuteen. Vitkastelematon toiminta oli tarpeen. Oltiin idässä, jossa synkkiä loppusuorituksia oli välttämättä joudutettava. Mutta hän ei taipunut palvelijan ehdotukseen. Huvilaan palaaminen tuntui vastuunalaisuuden kaihtamiselta, viimeiseltä teolta, jolla hän voisi loukata O Hara Sania. Mutta Joshio puhui kiivaasti, melkeinpä tylyn suoraan, ja kerran tai pari saivat hänen esittämänsä vääjäämättömät syyt Cravenin säpsähtämään. Oli totta, ettei hän voinut tehdä mitään todellista hyvää jäämällä tänne. Oli totta, ettei hänestä näissä oloissa ollut mitään hyötyä, että hänen poissaolonsa tekisi kaikki helpommaksi. Mutta vaikka se olikin totta, ei sen kuuleminen silti ollut helpompaa. Vihdoin hän antoi perään ja myöntyi Joshion ehdotuksiin — joihin omituisesti sekaantui rakkautta isäntää kohtaan, ovelaa älykkyyttä ja maan lakien tuntemista.

Craven asteli kiemurtelevaa polkua pitkin ripeästi portille. Puutarha kiusasi häntä. Vähäisen putouksen huoleton solinaa vihloi kirpeästi hänen mieltään — puro nauroi vähääkään välittämättä siitä, että se käsi, joka oli istuttanut suuren osan sen äyräitä kaunistavista kasveista, oli iäksi jäykistynyt. Puro oli aina tuntunut hänestä elävältä, riemuisesti rinnettä alaspäin huppelehtivalta olennolta; elävältä se tuntui nytkin — tunteettomalta, itsekylläiseltä.

Hän ei selvästi tajunnut matkan sujumista ajaessaan takaisin Jokohamaan ja katsahti kummastuneena ympärilleen kyyditsijäin pysähtyessä. Vähän aikaa hän seisoi portilla, silmäillen satamaa. Hän tuijotti amerikkalaisen purren äskeiselle ankkuripaikalle. Vielä eilenillallako hän oli naureskellut ja tarinoinut Athertonien seurassa? Siitä oli kokonainen elinikä! Yhdessä yössä oli hänen nuoruutensa mennyt. Yhdessä yössä hän oli hankkinut niskaansa velan, jonka maksaminen oli mahdoton. Nopeasti vilkaistuaan säteilevän kirkkaalle taivaalle hän meni sisälle. Arkihuoneessa hän alkoi verkalleen kävellä edestakaisin, kädet ristissä selän takana, sytyttämätön savuke yhteenpurtujen hampaiden välissä. Tämä koneellinen liikkuminen tyynnytti häntä, ja hän kykeni taaskin keskittämään ajatuksiaan. Yksitoikkoisesti hän marssi pitkän, kapean huoneen päästä päähän huomaamatta ajan kulkua, kunnes vihdoin vaipui kirjoituspöydän vieressä olevalle tuolille ja laski päänsä käsivarsilleen, huoahtaen väsyneesti. Pieni, liikkumaton ruumis näytti olevan hänen luonaan, O Hara Sanin kasvot väikkyivät yhtä mittaa hänen edessään — säälittävinä kuten silloin, kun hän viimeksi ne näki, hilpeinä kuten tytön tervehtiessä häntä ja miettiväisinä kuten silloin, kun hän oli nähnyt ne ensi kerran.

Se ensimmäinen kerta — sen muisto välähti eloisana hänen mieleensä. Hän oli ollut Jokohamassa kuukauden päivät ja sijoittunut huvilaansa. Kävellessään metsässä piirtämässä luonnoksia hän oli kohdannut O Hara Sanin; tyttö oli kyyröttänyt jyrkän kallion juurella, jolta hän oli luiskahtanut. Hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt, eikä hän kyennyt liikkumaan. Craven oli tarjonnut apuaan, ja O Hara San oli mitään virkkamatta vähän aikaa katsellut häntä vakavilla, harmailla silmillään, jotka näyttivät omituisen sopimattomilta hänen pieniin, soikeihin kasvoihinsa. Sitten hän oli vastannut englanninkielellä, puhuen hitaasti ja lausuen sanat huolellisesti. Nauraen oli Craven yhä tahtonut kantaa hänet kotiin ja oli juuri ottanut hänet syliinsä, kun vanha palvelijatar saapui, päivitellen kiihkeän levottomasti ja suulaasti. Mutta tyttö oli nopeasti selittänyt hänelle asian jaappaninkielellä, ja hän oli ehättänyt kotiin ottamaan heitä vastaan, jättäen Cravenin taakkoineen seuraamaan hitaammin jälessä. Craven oli viipynyt talossa vain muutamia minuutteja ja juonut teetä, jota tarjottiin ujosti.

Seuraavana päivänä hän oli uskotellut itselleen, että oli pelkkää kohteliaisuutta hänen käydä tiedustamassa loukkaantuneen jalan vointia. Sitten hän oli mennyt uudelleen, toivoen voivansa lyhentää tytön ikävää, pakollista toimettomuutta, ja niin oli niistä vierailuista tullut tottumus.

Tuttavuus oli kehittynyt nopeasti. Alusta alkaen O Hara San oli luottanut häneen, pian lakannut pelkäämästä ja vieromasta häntä ja ottanut hänet vastaan teeskentelemättömästi kuin lapsi. Kohta alussa hän oli kertonut Cravenille lyhyen, yksinäisen ja ystävättömän elämänsä tarinan, puhunut hänelle äidistään, joka oli kuollut viisi vuotta sitten, jättäen hänelle perinnöksi pienen talon, viimeisen lahjan O Hara Sanin isältä, englantilaiselta, joka oli kyllästynyt hänen äitiinsä ja karannut hänen luotaan kaksi vuotta tytön syntymän jälkeen; hän oli kertonut köyhyydestä, jota vastaan he olivat saaneet kamppailla — sillä englantilainen ei ollut millään tavoin turvannut heitä taloudellisesti, uskollisesta, vanhasta palvelijattaresta, joka oli ollut hänen äitinsä hoitajatar, siitä havainnostaan, että hänellä oli taiteellisia taipumuksia, joiden avulla hän pystyi huolehtimaan heidän vähäisen taloutensa yksinkertaisista tarpeista.

Hän oli kasvanut yksin — erillään maailmasta, vanhan naisen valvonnassa, mieli täynnä sekavia keijukaistaruja ja romanttisia haaveita — eläen taiteelleen, tyytyväisenä yksinäisyyteensä.

Ja hänen yksinäiseen elämäänsä oli Barry Craven tullut yllättävänä ilmestyksenä. Luonnonlapsena hän ei ollut osannut salata Cravenilta rakkautta, joka hänet pian valtasi. Ja Craven oli tervehtinyt tutustumista pelkästään itämaiden joutilaan ihastelun lievityksenä: hänet oli vain ikävystyminen ajanut solmiamaan suhteita tytön kanssa. Sitten oli herännyt mielenkiinto. Aikaisemmin ei yksikään nainen ollut kiinnittänyt hänen mieltään. Milloinkaan hän ei ollut osannut määritellä, mikä O Hara Sanissa veti häntä puoleensa, mistä johtui hänen tyttöä kohtaan tuntemansa kummallinen hellyys. Hän oli kohdellut tyttöä leikkikaluna, hauraana olentona, jota oli kiusoiteltava ja hyviteltävä.

Ja hänen käsissään O Hara San oli kehittynyt viattomasta lapsesta naiseksi, jolla oli naisen kyky antautua ja uhrautua. O Hara San oli antanut kaikkensa, luottavasti ja ilomielin. Ja hän oli ottanut kaikki, mitä sai, suunnattoman itsekkäästi oikeutetun omistajan tavoin — ottanut keveästi kaikki, mitä tyttö antoi lainkaan ajattelematta turmelemaansa viattomuutta, tahraamaansa puhtautta. Hän oli liannut O Hara Sanin sielun ja sitten tappanut hänen ruumiinsa. Hänen kätensä puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin ja avautuivat jälleen tuskaisen katumuksen kalvaessa häntä. Muisteleminen oli raatelevaa. Katumus tuli liian myöhään.

Liian myöhään! Liian myöhään! Ne sanat kaikuivat hänen päässään, ikäänkuin hornan henki olisi huutanut niitä hänen korvaansa. Ei mikään voima maailmassa voisi tehdä tekemättömäksi hänen tekoaan. Ei mikään voisi virvoittaa henkiin pientä ruumista. Ja jos O Hara San olisi elänyt! Häntä puistatti. Mutta hän ei ollut jäänyt eloon, hän oli kuollut — hänen tähtensä. Hänen tähtensä, laupias Jumala, hänen tähtensä! Eikä hän voinut sitä millään tavoin korjata. Mitä saattoi hän enää tehdä? Koko elämän kestävä sovitus ei riittäisi.

Tuntui olevan ainoastaan yksi ratkaisu — henki hengestä. Eikä se olisi korvaus, vaan oikeudenmukainen rangaistus. Hän ei pitänyt elämäänsä arvossa — hän olisi hämärästi toivonut sen olevan arvokkaamman — hän oli vain tuhlannut sitä, ja nyt hän oli menettänyt elämän oikeuden. Nyt oli vain lopetettava se — heti. Ei ollut mitään syytä siirtää sitä tuonnemmaksi. Hänen ei tarvinnut tehdä minkäänlaisia valmistuksia. Hänen asiansa olivat kaikki järjestyksessä. Hänen perijänsä oli hänen tätinsä, hänen isänsä ainoa sisar, joka paremmin huolehtisi Cravenien tiluksista ja eduista kuin hän oli koskaan huolehtinut. Peters oli riippumaton, ja Joshio oli turvattu. Mitään ei ollut enää tekemättä.

Hän nousi pystyyn, aukaisi pöydän laatikon, otti sieltä revolverin ja piti sitä hetkisen kädessään, silmäillen sitä kiihkottomasti. Tämä ei ollut se perimmäinen tarkoitus, johon hän oli sen aikonut. Hän ei ollut koskaan kuvitellut hetkeä, jolloin hän itse lopettaisi oman elämänsä. Aina hän oli hämärästi pitänyt itsemurhaa raukkamaisena. Oliko se raukkojen tapa selviytyä pulmista? Kenties! Kukapa voi sanoa, millaista pelkuruutta tai rohkeutta vaatii sokea hyppy suureen tuntemattomaan? Se kysymys ei häntä vaivannut. Kysymys ei ollut rohkeudesta eikä arkuudesta; hän uskoi, että hänen kuolemansa oli ainoa mahdollinen suoritus.

Mutta kun hän painoi liipaisinta, kuului hänen takaansa hiljaista ääntä, hänen ranteeseensa ja käsivarteensa tarttuivat kädet, jotka olivat tiukat kuin ruuvipihdit, ja ase laukesi vahinkoa tekemättä ilmaan, samalla kun hän horjahti taaksepäin käsivarsi murtumaisillaan jiu-jitsu-otteesta, jota vastaan eivät edes hänenkään suuret voimansa mahtaneet mitään. Hän rimpuili turhaan, kunnes hänet hellitettiin, ja hoippui sitten nojaamaan pöytään, purren hampaitaan ja puristellen pakottavaa rannettaan — vapisten aikeensa äkillisestä raukeamisesta. Hän kääntyi jäykästi. Hänen vieressään seisoi Joshio järkkymättömänä kuten tavallisesti; hänessä ei näkynyt minkäänlaisia ponnistelun eikä mielenliikutuksen merkkejä, kun hän ojensi kiilloitettua tarjotinta, lausuen tapansa mukaan: »Isännän posti.»

Cravenin silmien tylsän kärsivä ilme muuttui vähitellen kiukusta leimuavaksi. Hänet valtasi hillitön raivo. Kuinka oli Joshio uskaltanut sekaantua? Kuinka hän oli rohjennut kiskoa hänet takaisin tähän helvettiin, josta hän oli ollut pääsemäisillään? Hän tarttui rajusti palvelijan olkaan.

»Sinä kirottu!» karjaisi hän sähisten. »Mitä lempoa tarkoitat —» Mutta jaappanilaisen tyyneys hillitsi häntä, ja äärettömästi ponnistaen hän sai takaisin malttinsa. Ja hämmentymättä Joshio uudelleen ojensi tarjotinta.

»Isännän posti», toisti hän ihan samalla äänellä kuin äskenkin, mutta tällä kertaa hän suuntasi verhotun katseensa Cravenin kasvoihin. Vähän aikaa miehet tuijottivat toisiaan silmiin; harmaiden silmien ilme oli kiusaantunut ja pingoittunut, ruskeita valaisi hetkiseksi syvä kiintymys. Sitten Craven otti koneellisesti kirjeet ja lysähti raskaasti tuoliin. Jaappanilainen otti lattialta revolverin, pani sen rauhallisesti laatikkoon, josta se oli otettu, ja poistui huoneesta meluttomasti kuten oli tullutkin. Hän näytti vaistoavan, että ase saisi jäädä sinne, mihin hän sen pani.

Yksin jäätyään Craven kumartui ähkäisten etunojaan ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Vihdoin hän väsyneesti oikaisihe suoraan istumaan, ja hänen katseensa osui hänen edessään pöydällä avaamattomina viruviin kirjeisiin. Hypisteltyään niitä jonkun aikaa välinpitämättömästi hän viskasi ne takaisin pöydälle, alkaen hajamielisesti etsiä taskustaan unohtunutta savukekoteloa. Sitten hän muisti, ja ponnahti pystyyn, huudahtaen tuskaisesti. Pitikö hänen koko elämänsä tästä lähtien olla vain sarja repiviä muistoja? Hän kirosi ja keikautti äkäisesti päänsä pystyyn. Raukka! Nyt jo uikuttamassa kuin potkun saanut koira!

Hän otti savukkeen läheiseltä pöydältä, sieppasi kirjeet ja vei ne kuistille lukeakseen ne siellä. Niitä oli kaksi, molemmat olivat kirjoihinviedyt. Toisen osoite oli tuttua käsialaa, ja hänen sitä katsoessaan hänen silmänsä laajenivat. Hän avasi sen ensiksi. Se oli kirjoitettu Firenzessä ja päivätty kolmea kuukautta aikaisemmin. Kuoressa oli useita arkkeja halpaa, ulkolaista paperia, jotka ilman muodollista alkua oli kirjoitettu halvalla, sinipunervalla, paikoitellen melkein näkymättömän epäselvällä musteella.

»Missähän maapallon osassa tämä kirje tavoittanee sinut? Pitkän ajan olen aikonut kirjoittaa sinulle — ja aina jättänyt sen toistaiseksi — mutta nyt minulle on sanottu, että jos lainkaan mielin kirjoittaa, on kaikki mañana jätettävä pois. On huudettu 'susi' niin usein muutamien viime kuukausien aikana, että olen tullut epäuskoiseksi, mutta minäkin oivallan nyt, että vitkastelusta on luovuttava. Tähän asti olen aina siirtänyt sen tuonnemmaksi, koska olen aikaillut koko elämäni ajan ja koska minua hävettää — hävettää ensimmäisen kerran koko hävyttömän urani aikana. Mutta eihän minun tarvitse kertoa sinulle, mikä olen — sanoithan sen minulle itse avoimesti entisaikoina — riittää, kun mainitsen olevani sama John Locke kuin silloinkin — juoppo ja pelaaja, tuhlari ja hävittäjä! Enkä usko, että pahimmallakaan vihollisellani olisi paljoakaan lisättävää siihen arvosteluun, mutta pahin viholliseni olenkin ollut minä itse. Kun nyt silmäilen taaksepäin elämääni — kummallista, kuinka kiihkeästi kuoleman varmuus kannustaa ihmistä etsimään edes yhtä hyvää tekoa, jolla voisi rauhoittaa omaatuntoaan — ihmetyttää minua, että sallimus on sietänyt minun näinkin kauan olla maan vitsauksena. Mutta nythän se kaikki on ohitse — minulle on myönnetty korkeintaan muutamia päiviä — joten minun on kirjoitettava heti tai luovuttava koko aikeesta.

Barry, olen pulassa, pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen — en itseni tähden — Jumala tietää, etten silloin pyytäisi sinunkaan apuasi — vaan toisen olennon vuoksi, joka on minulle rakkaampi kuin koko maailma ja jonka tulevaisuuden hyväksi en kykene tekemään mitään. Et ole tiennyt minun menneen naimisiin. Tein sen varomattomuuden Roomassa; otin vaimokseni pienen espanjalaisen tanssijattaren, jonka olisi pitänyt olla siksi viisas, ettei olisi mieltynyt minun kauniiseen ulkomuotooni — sillä mitään muuta ei minulla ollut hänelle tarjota. Elimme köyhyydessä pari vuotta, ja sitten hän hylkäsi minut päästäkseen loistavampaan asemaan.

Mutta minulle jäi lapsi, ja mistään muusta en välittänytkään. Hänen tähtensä kiitän Jumalaa siitä, että olin laillisesti avioliitossa pienen Lola-paran kanssa, sillä nyt ei ainakaan hänen syntymäänsä sumenna mikään tahra, josta hän voisi minua moittia. Avulias ihminen, joka on minua saattamassa varjojen laaksoon, varoittaa minua kirjoittamaan lyhyesti — pidin lasta luonani niin kauan kuin saatoin; ihmiset olivat ihmeen ystävällisiä, mutta se ei ollut sopiva paikka hänelle. Olen painunut alemmaksi yhteiskunnallisessa asteikossa niidenkin aikojen jälkeen, jolloin sinä tunsit minut, Barry, ja vihdoin lähetin hänet pois, vaikka se mursi sydämeni. Mutta olihan sekin parempi kuin nähdä hänen päivä päivältä menettävän kaiken kunnioituksensa minua kohtaan. Surkean mitätön eläkkeeni lakkaa minun kuollessani, ja hän jää taloudellisesti ihan turvattomaksi. Jo monta vuotta sitten sysäsi sukuni minut luotaan eikä tahtonut tietää minusta mitään, mutta minä nielin ylpeyteni ja vetosin sukulaisiini, rukoillen apua Gillianille, ja he ehdottivat — kirottua armeliaisuuslaitosta! Olin miltei epätoivoinen, kunnes sinä johduit mieleeni. En tunne ketään muuta. Jumalan tähden, Barry, älä hylkää minua. Voin uskoa Gillianin sinulle ja teen sen. Olen määrännyt sinut hänen holhoojakseen; se on kaikki laillisesti järjestetty, ja paperit ovat asianajajallani Lontoossa. Hän on tunnettu mies, ja hänestä huokuu arvokkuutta — viimeinen vetoomukseni säädyllisyyteen! Gillian on Pyhän Sydämen luostarissa Pariisissa. Ainoa lohdutukseni on se, että hänestä ei koidu sinulle rahallista kiusaa, koska olet rikas. Ymmärrän kyllä, mitä ja kuinka tavattoman paljon pyydän, mutta olen kuoleman kielissä, ja puolustukseni on — Gillian. Oi, mies, ole hyvä pikku tyttärelleni! Olen koko ajan toivonut onnellista käännettä, mutta sitä ei ole kuulunut. Ehkäpä en koskaan ole sitä etsinyt, quien sabe? Enää en saa siihen tilaisuutta…»

Allekirjoitus oli vaivoin luettavissa; sen viimeinen kirjain päättyi epävakaiseen viivaan, ikäänkuin kynä olisi pudonnut hervottomasta kädestä.

Jonkun aikaa Craven tuijotti kädessään oleviin irrallisiin arkkeihin kauhun ja pelästyksen vallassa, aluksi tuskin käsittäen niiden sisältöä. Kun sitten John Locken jälkisäädöksen merkitys selvisi hänelle täydelleen, sinkautti hän ne maahan, astui kuistin laidalle ja alkoi katsella satamaan, pureksien viiksiään otsa rypyssä ja tyrmistyneenä.

Lapsi — tyttölapsi! Kuinka hän tahrattuine käsineen voisi antautua lapsen holhoojaksi? Sen ajatuksen pureva iva nostatti katkeran hymyn hänen huulilleen. Sallimus oli kova pariisilaisessa luostarissa olevaa lasta kohtaan — kevytmielinen isä, ja nyt rikollinen holhooja! Mutta olihan sallimus jo tänä aamuna sekaantunut leikkiin hänen puolestaan — vain pari minuuttia, eikä enää olisi ollut holhoojaa ottamassa vastaan uskottua tehtävää. Sallimuksella oli ilmeisesti samanlainen mielipide armeliaisuuslaitoksista kuin John Lockella.

Hän muisteli Lockea sellaisena kuin oli tuntenut hänet vuosia sitten Pariisissa; mies oli ollut kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi — pennitön ja hillitön, mutta vastustamattoman miellyttävä, tyhjäntoimittaja ja tuhlaaja, mutta ylpeä kuin espanjalainen, maailmanmies, jolla oli pojan sydän ja vain yksi vihamies, hän itse, heikko, mutta rakastettava; risainen takki, mutta ruhtinaallinen käytös; idealisti, mutta maailman murjoma.

Craven luki kirjeen toistamiseen. Locke oli sitonut hänen kätensä — hänellä ei ollut valinnan varaa, hänen täytyi ottaa vastaan hänelle uskottu tehtävä. Millainen jälkisäädös! Jos John Locke olisi tietänyt, olisi hän varmasti mieluummin uskonut tyttärensä vaikkapa »laitoksen» hellään hoivaan. Mutta Locke ei ollut tiennyt ja oli luottanut häneen.

Se ajatus oli kuin äkkiä vaikuttava kannus, kiihoittaen häntä voimakkaammin kuin mikään muu, pusertaen esille kaikki hänen luonteensa parhaat ja lujimmat piirteet. Muutamissa tunneissa hän oli romahtanut korkeudesta, jossa hän itsekkyytensä sokeudessa oli leijaillut, pohjattomalta tuntuvaan itsearvioinnin kuiluun, mutta synkimmällä hetkellä, kun hänen maailmansa oli ollut pirstaleina hänen jaloissaan — oli tullut tämä. Hänelle oli vielä annettu tilaisuus. Cravenin leuka painui päättävään asentoon, kun hän pisti kuolevan Locken vetoomuksen taskuunsa.

Hän repäisi auki toisen kirjeen. Se oli, kuten hän oli arvannut, asianajajalta ja vain vahvisti Locken kirjeen sisällön, lisäksi ilmoittaen, että Locke oli kuollut muutamia tunteja sen jälkeen, kun oli kirjoittanut sanotun kirjeen, ja että asianajaja oli lähettänyt asiasta tiedon pariisilaisen luostarikoulun johtajattarelle.

Craven palasi arkihuoneeseensa kirjoittamaan sähkösanomia.

III

RADALLA sattuneen kiskovian vuoksi jyristi laivan saavuttua Marseillesista lähtenyt juna Pariisin Lyon-asemalle pari tuntia myöhästyneenä. Craven ei ollut nukkunut. Hän oli luovuttanut makuupaikkansa sodassa haavoittuneelle matkustajatoverilleen ja istunut valveilla koko yön liian täyteen ahdetun, hiostavan kuuman vaunun tukehduttavan ummehtuneessa ilmassa ja jalat puutuneina tilan puutteesta.

Oli maaliskuun alku, ja vaunun lämmön ja aseman raa'an ilman erotus vaikutti häneen vastenmielisesti, kun hän laskeutui junasillalle.

Jättäen Joshion, joka oli kuin kotonaan yhtä hyvin Pariisissa kuin Jokohamassa, huolehtimaan matkatavaroista hän antoi merkin odottavalle ajurille. Hän oli avauttanut vaunujen kuomun, sysäsi hatun takaraivolleen, ja antoi pirteän tuulen puhaltaa kasvoilleen. Nytkähdellen vaunut vierivät rosoisilla kaduilla, joilla näinkin varhaisella aamuhetkellä vilisi väkeä — jokapäiväisiin puuhiinsa rientäviä työntekijöitä — ja hän katseli ohitse kiiruhtavia ihmisiä tottuneen välinpitämättömästi.

Vähitellen hän taukosi katselemastakin erilaisia ihmistyyppejä, omituisia vetelehtijöitä ja vilkasliikkeisiä sanomalehtikioskeja. Hänen ajatuksensa lensivät takaisin Jokohamaan. Oli kulunut kuusi viikkoa, ennenkuin hän oli päässyt lähtemään, kuusi loppumatonta surkeuden ja itsehalveksinnan viikkoa. Hän ei ollut kaihtanut eikä karttanut mitään. Paljon olivat jaappanilaiset viranomaiset hienotunteisen kohteliaasti säästäneet häneltä, mutta sen koettelemuksen jälkeen olivat hänen hermonsa olleet hyvin ärtyneet. Onneksi oli laiva ollut melkein tyhjä, ja hän oli saanut kaipaamaansa yksinäisyyttä. Hän oli tuntenut itsensä hylkiöksi. Hänen olisi ollut mahdoton, kuten hän aikaisemmin oli tehnyt, liittyä mukaan ihmisten täyttämän laivan keveään elämään ja hilpeihin huvituksiin.

Hän etsi mielen huojennusta liikkeestä, ja yksinäisillä kansilla marssitut tunnit antoivat hänelle kestävyyttä, joskaan eivät huojennusta.

Ja aina oli takalistolla Joshio pystyvänä ja alttiina torjumassa häneltä matkoilla välttämättömästi sattuvia pikku vastuksia — jotka olisivat hänestä, kun hän oli ylenmäärin rasittunut, tuntuneet kaksin verroin harmillisilta — osoittaen huolenpitoaan kymmenillä tavoin äänettömästi valvomalla hänen mukavuuttaan.

Craven oli varma, että jaappanilainen tiesi pienessä talossa tapahtuneesta murhenäytelmästä koko paljon enemmän kuin hän, mutta palvelija ei ollut kertonut mitään omasta aloitteestaan, eikä hän ollut kysellyt mitään. Hän ei voinut puhella siitä. Ja Joshio, tutkimaton, pysyi vaiti. Alituisena muistuttajana kaikesta, mitä hän saattoi toivoa unohtavansa, Joshio — kumma kyllä — kävi hänelle entistä välttämättömämmäksi. Aluksi hän huumaantuneessa tilassaan oli tuskin huomannut miehen tahdikkuutta ja huolehtimista, mutta vähitellen hän alkoi tajuta, kuinka paljon hän oli velkaa jaappanilaiselle palvelijalleen. Ja kuitenkin se oli hänen vähäisin kiitollisuuden velkansa. Oli toinen suurempi — elämänvelka. Mitä se lieneekään Cravenille merkinnyt, Joshiolle se oli vuosia sitten Kaliforniassa syntyneen velan yksinkertainen maksu. Että jaappanilaisen mielessä oli ollut enemmän, kun hän teki nopean päätöksensä, siitä ei Craven saattanut olla varma; itämaalaisen siveelliset ohjesäännöt eivät ole samat kuin länsimaalaisen, he tulkitsevat ja tyydyttävät kunnian vaatimukset toisella tavoin. Elämä sellaisenaan ei itämaalaisesta merkitse mitään; sen lopettaminen on pelkkä hetkellinen tarve ja kunkin ihmisen oma asia. Kaikkien omien kansallisten ihanteittensa hyväksyttyjen määräysten mukaan Joshion olisi pitänyt pysyä syrjässä — mutta hän olikin sensijaan tullut väliin. Mikä lieneekään ollut hänen vaikuttimensa, velkansa Joshio oli täydellisesti suorittanut.

Merellä vietetyt viikot reipastuttivat Cravenia enemmän kuin mikään muu olisi saattanut tehdä. Laivan lähestyessä Ranskaa muuttuivat neuvottomuus ja huoli sen tehtävän johdosta, johon hän valmistautui ryhtymään, yhä kalvavammiksi. Hänen täydellinen soveltumattomuutensa siihen herätti hänessä pelkoa. Saatuaan John Locken yllättävän kirjeen hän oli sekä sähköttänyt että kirjoittanut tädilleen Lontooseen, selittäen pulansa, esittäen sopivia kohtia Locken vetoomuksesta ja rukoillen tädin apua. Mutta kun hän vain ajatteli tätiään lapsen kasvattamisen yhteydessä, levisi hymy hänen huulilleen. Täti oli omalla tavallaan yhtä sopimaton siihen kuin hän itsekin.

Caro Craven oli viisikymmenvuotias nainen, »vanhapoika» — naimaton neito olisi ollut tyyten soveltumaton sanontatapa lujaluonteisesta, pienestä naisesta, joka oli harrastanut taideopintoja Pariisissa niihin aikoihin, jolloin englantilaiset olisivat kauhuissaan nostaneet kätensä torjuakseen sellaisen ajatuksenkin, ja sitäpaitsi hän itse piti sitä nimitystä herjauksena olennolle, joka — ainakin omassa piirissään — oli luomakunnan herrojen tasalla. Hän oli kuvanveistäjä, ja hänen työnsä olivat tunnetut kanaalin molemmin puolin. Kotosalla ollessaan hän asui isossa talossa Lontoossa, mutta hän kulutti paljon aikaa matkoilla seuranaan vanhahko palvelijatar, joka oli ollut hänen palkoissaan kolmekymmentä vuotta. Ja Craven ajatteli palvelijatarta yhtä paljon kuin emäntääkin vaunujen jyskiessä eteenpäin mukulakivisillä kaduilla.

»Jos vain saamme Maryn innostumaan.» Siinä ajatuksessa oli toivon pilkahdus. »Hän pelastaa tilanteen. Hän hemmotteli minua perinpohjin, kun olin poikaviikari.» Ja virkistyneenä muistellessaan tuikeakasvoista, kulmikasta Maryä, jonka jonkun verran töykeän ulkokuoren alla piili hyvin hellä sydän, hän hilpeästi suoritti maksunsa ajurille.

Hotellissa odotti häntä kokonainen kasa kirjeitä, mutta hän työnsi ne kaikki päällystakkinsa taskuun paitsi yhtä, Petersin lähettämää, jonka hän heti repi auki ja luki hotellin seurustelusalissa.

Tuntia myöhemmin hän lähti jalkaisin rauhalliseen hotelliin, jota hänen tätinsä oli pitänyt majapaikkanaan opiskeluajoiltaan saakka ja jossa hän nytkin odotti veljenpoikaansa, kuten tämä oli saanut tietää Marseilleen saavuttuaan saamastaan sähkösanomasta. Tädin yksityishuoneiston aukaisi vanhanpuoleinen palvelijatar, jonka kasvot kirkastuivat hänen tervehtiessään tulijaa.

»Neiti Craven odottaa salissa, sir. Hän on kävellyt lattialla edestakaisin ainakin tunnin teitä varrotessaan», ilmoitti hän mennessään edellä käytävää myöten.

Neiti Craven seisoi luonteenomaisessa asennossa avoimen takan edessä jalat vankasti uunimatolla, lyhyt, tanakka vartalo puettuna koruttoman miesmäiseen vaippaan ja hameeseen, kädet työnnettyinä syvälle nutun taskuihin, lyhyeksi leikattu, harmaa tukka silmäänpistävän pörröllään. Hän riensi veljenpoikaansa vastaan kädet ojossa.

»Poika-kulta, siinähän vihdoinkin olet! Olen odottanut sinua tuntikausia. Junasi on täytynyt myöhästyä hyvin paljon — inhoittavan kehno rautatieliikenne! Oletko syönyt aamiaista? Niinkö? No hyvä. Ota sitten savuke — niitä on kyynärpääsi vieressä olevassa rasiassa — ja kerro lisää tänne sinkauttamastasi hämmästyttävästä salamasta! Mikä nurinkurinen ehdotus kahdelle sellaiselle vanhallepojalle kuin sinulle ja minulle! Omituinen ystäväsi ei tosin liene ottanut minua huomioon hurjassa suunnitelmassaan — vaikka epäilemättä hän olisi sen tehnyt, jos olisi tiennyt mitään olemassaolostani. Oliko mies hullu? Ja kuka hän oikeastaan oli? John Locke, mutta mistä? Locke-nimisiä on tusinoittain. Ja minkä tähden hän valitsi ennen kaikkia juuri sinut? Millaisia hupakkoja miehet ovatkaan!» Äkkiä hän vaipui nojatuoliin ja nosti toisen soman jalkansa toiselle. »He kaikki!» lisäsi hän ponnekkaasti, karistaen savukkeestaan tuhkan tuleen reippaalla sivuheilautuksella.

Hän silmäili tarkkaavasti Barryn kasvoja, etsien niistä vastauksia mieskohtaisempiin kysymyksiin, jotka jostakin vähemmän omaperäisestä naisesta olisivat tuntuneet välttämättömiltä kohdatessaan vuosikausien kuluttua hyvin rakkaan veljenpojan. Cravenia hymyilytti luonteenomaisen omituinen tervehdys muistiinpainuneine lauseineen. Hän sijoitti pitkät jalkansa mukavasti vastassaan olevalle tuolille.

»Myöskin Peterkö?» kysyi hän, virittäen savukkeen.

Neiti Craven naurahti säyseästi.

»Peter», vastasi hän lyhyesti, »on ainoa loistava poikkeus, joka vahvistaa sääntöä. Tunnen rajatonta kunnioitusta Peteriä kohtaan.»