Produced by Tapio Riikonen

AMTMANNIN MARIA

Kirj.

E. Marlitt

Suomennos.

Tampereella, Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella, 1883.

Tampereella,
Takausyhtiön kirjapaino, 1883.

1.

Vanha ylimetsänhoitajan rouva oli jo enemmän kuin vuosi takaperin kuollut. Vuosi on pitkä aika kuolleille, jotka, kuten tiedetään, pian unhoitetaan, eikä tuo vanha nainen Hirschwinkelissä ollut, kuten sillä maanpaikalla oli tapana sanoa, jättänyt jälkeensä yhtään "ystävyyttä" [sukulaisia] — hänen tähtensä ei ollut lähellä eikä kaukana pienintäkään palasta suruharsoa otettu eikä pidetty. Sellaisten suhteiden aikana piti kai hänen yksinäisen olonsa jäljiltä sammuman, kuten kynttilän liekin, jota sammuksiin puhalletaan, ellei elonsa ajalla hänellä olisi ollut "originalin" (omituisen ihmisen) suuresti silmiinpistävät piirteet — ja sellaisten luonteiden muisteleminen ei katoa niin pian jälkeen jääneiden mielestä.

Ne harvat kylän asukkaat, joiden tie silloin tällöin kulki Hirschwinkelin suuren asuinrakennuksen sivu, katsahtivatkin sen vuoksi toisen kerroksen kulma-ikkunaan, toden teolla odottaen tuon pienen naisen naaman valkoisine hiuskähäröineen otsalla ja ohimoilla sekä terässankaisine silmälasineen nenällä, hilpeästi, kuten aina, pistävän päänsä heidän askeleensa kuultuaan ja katsovan ulos akkunasta. Siitäpä aina hänen terävästi tarkasteleva silmäyksensä silmälasien yli olikin heti huomannut jokaisen, miten huolellisesti tahansa salatun, reiän kyynärpäässä, jokaisen pienen tahrapilkun takin liepeessä tai hameessa, niin vieläpä kärsimyksen heikoimmatkin piirteet, ja sielläpä oli aina tilaisuuden mukaan heille lausuttu joku kova, moittiva sana, tai kehoitus köyhälle syntiselle heti huolinensa tulemaan hänen luoksensa.

Enimmin kaipasivat häntä kuitenkin metsässä työskentelemät halon hakkaajat, pienkeittäjät ja kimröökin polttajat. "Pieni metsänrouva" oli aina niin säännöllisesti ja vakavin askelin näyttäynyt metsässä. Hänen mustan huntunsa hartioiden ympäri käärityn suuren huivinsa tunsivat he yhtähyvin kuin hänen nopsat, pienet jalkansa valkoisissa sukissa, joiden yli, muinoisajan tavan mukaan, mustat kengännauhat olivat ristiin kierretyt, nämät kaikki olivat yhtä hyvin tunnetut, kuin tuo viheriästä kankaasta tehty vanha pussi, joka riippui hänen käsivarrellansa, ja tuo älykäs, valkoinen villakoira, joka juoksi iäkkään emäntänsä rinnalla.

Viheriästä työpussista oli aina tiheissä ryhmissä pilkistellyt äsken poimittuja yrttejä, joiden tähden tuo vanha selkä uupumatta oli taipunut. Sitäpaitsi sisälsi tuo vanha, tilava kangassäiliö aina koko varaston haavurin työaseita, laastarikääryjä ja lääkepulloja, sitä paitsi ei sieltä milloinkaan puuttunut muutamia palasia karheata saipuaa, sillä, kuten muiden hyväätekevien rouvasihmisten tapana on keittää köyhille lämmintä lientä, niin keitti ylimetsänhoitajan rouva heille ahkeraan suurissa pesupadoissa saipuata ja soopaa. Samalla kertaa likaisten pelotuksena ja kipeiden ja kärsiväin pelottomana lääkärinä ja kylvettäjänä, oli hän myöskin ollut oikea kauhistus, oikea paholainen Thüringissä niin yleisesti vallassa olevalle taikauskolle, ja vähinkin epäluulon kipenä, että oli ryhdytty uhriin ja loihtimisiin haavojen ja muiden ruumiin vammojen parantamiseksi, sai hänet antamaan kansalle kelpo läksyn ja lukemaan heille lakia, oikein "nuottien mukaan", kuten he sanoivat.

Hän oli kuollut luonnollisella kuolemalla kuumeesen, jonka hän sai vilustuneena etsiessään parantavia yrttejä tuulen alaisilta vuorten huipuilta. Koska hän sairastumisensa ensi hetkestä viimeiseen hengen vetoon asti oli ollut kokonaan houreissa, eikä enää tullut järjille, niin ei ensinkään ollut epäilystä siitä, että ne pahat voimat, joita vastaan hän elinajallansa oli taistellut, vihdoinkin olivat tarttuneet hänen itsensä "kauluksiin", hänen oli täytynyt, muu ei auttanut, "nähdä jonkun" metsässä ja se oli loihtinut hänet pois.

Mitään testamenttimääräyksiä ei löytynyt ja siis lankesi hänen, paraimmassa järjestyksessä oleva ja niin sanotussa Hirschwinkelissä siaitseva tilansa kaukaiselle sukulaiselle Mark Brandenburgissa, josta ei yksikään ihminen tähän asti ollut mitään kuullut, tuskin kyllä oli saatu tietää että hänen nimensä oli Markus ja hän oli suuren, Berlinin lähestöllä olevan konetehtaan omistaja.

Tämä ei näyttänyt panevan mitään huomiota uuteen omaisuuteensa. Sen hoitaminen ei liene hänelle ollut soveliasta, jonka vuoksi kaikki oli yhdessä summassa vuokrattu. Vuokraaja asui alikerrassa samalla kuin tuon aution rakennuksen ylikerrassa hiiret elamoivat kaikessa toivottavassa vapaudessa. "Niin", oli vuokraajan kauniimman puolen, rouva Griebelin tapana lausua, halveksien nyykäyttäen päätänsä, "niin, hämmähäkit kyllä vielä inhoittavilla harmailla kutomuksillaan tukkivat avaimen reiän", sillä kerrokseen pääsy oli yhtä vähän myönnetty hänelle, kuin heidän majesteeteillensa luudalle ja harjalle.

Thüringerwaldin korkeammalla siaitsevilla osilla eivät viljakasvit oikein hyvin menesty. Niittymaat ja perunapellot ovat vallitsevina. Kapeat laaksokäytävät ovat usein penikulmaa pitkinä viheriöinä juovina, kuten samettivyöt metsää kasvavien vuorten välillä; ruohovyöt, ja myöskin siellä täällä joku viileä mulloista rikas puro, ja valkoinen, tasainen lehtokäytävä vaihtelevat täällä toistensa kanssa. Hirschwinkelin sitä vastoin muodosti kolkoilta tuulilta erittäin hyvin suojeltu ja kuitenkin auringon valaisema rotko vuorien välissä, jonkunmoinen saari, jossa kesätuuli sydämensä halusta voi edellänsä ajaa korkealle aaltoilevaa viljaa ohrapelloilla, niin saattoipa se tepastella, kullalta loistavilla, kallisarvoisilla nisupelloillakin.

Tuo kaunis tila oli jotensakin erillään vilppaamman liikkeen alaiselta tieltä, ikäänkuin metsäkulissien takana. Siksi saattoikin aivan helposti tapahtua, että tuo outo, joka jo pitkän hetken oli kulkenut eteenpäin metsätiellä, äkkiä pysähtyi siemauksella raitista lähdevettä itseänsä vahvistaaksensa otaksuttavasti vieläkin pidemmälle matkalle.

Tämä lähdevesi, joka jyrkältä lirisi, alastomien, toisiinsa kietoutuneiden kovin kallellaan olevan männyn juurien lomitse, oli kylmää kuin jää ja maistui oivalta. Matkamiehen pieni hopeainen pikari täyttyi ja tyhjentyi useita kertoja, sitten lähti hän edelleen.

Vasemman olkapäänsä yli rippui hänen matkaviittansa ja sivulla nahkanen väsky, kevyt varustus matkalla. Muuten saattoi helposti luulla tuon solakan miehen vaalean harmaassa puvussa käveliäksi, joka kokonaan näkyi vaipuneen siihen nautintoon, minkä metsän kauneus hänessä herätti, niin huoletonna ja hyvässä levossa seurasi hän tietä, jossa se, ikäänkuin leikattuna pyökkimetsän hämärään, tunkeusi eteenpäin puurunkojen välitse.

Hän oli tähän asti kulkenut aivan yksin, ei hän ollut kohdannut ainoatakaan ihmishenkeä. Hän näki oravien hyppelevän oksalta oksalle, hän näki horsmien viheriät leveät lehdet tien varrella hiljaa häilyvän, kun joku pieni eläin liikkui tuossa viherikössä, jonka metsämullan kasvattama voima oli lykännyt aina pyörän jälkiin asti tiellä. Heikot tuulenpuuskat toivat hänelle mansikoiden tuoksun ja samalla hetkellä myöskin paistettujen perunain ruokahalua herättävän hajun. Kaukaa tunkeusi heikosti hänen korviinsa kirveen iskujen ääni, jo neljännen osan tuntia oli matkaajaa oikealla puolella seurannut juoksevan veden hiljainen lirinä, puroa ei hän sentään saattanut nähdä. Mutta nyt harveni metsä vähittäin sille puolen, ja auringon valaisemia niityntilkkuja tuli näkyviin; tuon ruohon peittämän palstan keskitse riensi pikaisin aalloin puro, joka kauvempana pyöritti sahamyllyn ratasta. Synkkien puiden ahtaan puitteen väliin oli kokonainen, pieni metsä-idylli koko lumoavassa voimassaan mahtunut. Kapea silta johti puron yli, jotenkin alkuperäinen siltarakennus, jonka harvojen, ammottavien palkkien väliltä sillan alla kuohuva vesi katseli päivän valoa.

Vieras kiirehti askeleitaan. Hän astui sillalle, siitä saadaksensa täydellisen yleiskatsahduksen tuosta kauniista maaseutukuvasta, mutta hän ei näyttänyt tuntevan sitä salaista ansaa, jonka sellainen, huolimattomasti puron yli tehty puulaituri voi kohdussaan sisältää, sillä luodessaan ihastuneen katseensa myllyä kohti, vaipui hänen toinen jalkansa äkkiä ja hän huomasi sen istuvan kiini kiilattuna sen petäjärungon, joka muodosti laiturin äärimmäisen syrjän, ja lähimpänä olevan palkin väliin.

Pieni kirous huulillansa ponnisti hän itseänsä, näyttäen kaikkia kärsimättömyyden ja harmin merkkejä, vetääksensä jalkansa pinteestä, mutta sillassa ei ollut käsipuita ja pintehessä olevalla ei ollut edes kävelykeppiä apunansa, johonka olisi voinut nyt tarpeellisessa perinpohjaisessa voimain ponnistuksessa nojautua. Liikutettuna ja vähän harmista vavisten lakkasi hän turhista kokeistansa ja katsoi ympärillensä etsiskellen apua, jota, tuossa yksinäisessä laaksossa kuitenkin näytti sangen mahdottomalta saada.

Samassa silmänräpäyksessä kääntyi naishenkilö sahamyllyn kulmasta ja ohjasi askeleensa siltaa kohti. Hän kantoi päänsä päällä suurta tukkoa äsken niitettyä heinää, jota taakkaa hän kannatti toisella, ylösnostetulla kädellään. Kaikesta, min nähdä voi, otaksui hänen palvelustytöksi, nuoreksi, kainoksi talonpoikaistytöksi, joka näytti tuntevan jotain pelkoa vieraasta sillalla, sillä hänen alussa nopea käyntinsä silminnähtävästi hidastui vieraan huomattuansa.

"Hei, kuule, riennä vähän lapseni", huusi hän kärsimätönnä tytölle.

Tämä seisahtui nyt ikäänkuin kiininaulattuna.

Sillalla oleva mutisi hampaidensa välissä jotain äärettömästä moukan tyhmyydestä sekä teki taasen epätoivoisen kokeen päästä irti. Tytölle lienee selvinnyt nähdessään nämät hänen ponnistuksensa, ettei tässä mitään pelättävää ollut, vaan pikemmin oli hän avun tarpeessa oleva ihminen. Tyttö ei kauvemmin arvellut, vaan meni hänen luoksensa.

"Kas — ettäs jo huomasit, etten minä mikään ihmissyöjä ole", sanoi hän, lähemmin tyttöä tarkastamatta. "Ja nyt sinun täytyy auttaa minua pintehestä. Asetu tähän aivan viereeni, mutta seiso vakavana, että saatan panna käteni olkapäällesi".

Tyttö lähestyi nyt häntä sanaakaan lausumatta, mutta samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän aikoi nojata häneen, huomasi hän, miten tyttö salaa kajosi heinäkimppuun sekä otti siitä suuren heinätukon olkapäänsä ja käsiensä väliin — miten naurettavaa! — talonpoikaistytöllä oli arka iho. — Hän pysähtyi liikkeessään ja veti kätensä takaisin. "Etkö tahdo?" kysyi hän hyvällä tuulella.

"En — — oikeastaan en! Mutta ei sahuri eikä hänen renkinsä tule kotiin ennen iltaa ja vaimo myllyssä on heikko ja kipeä".

"Vai niin, minun täytyy siis, kuten ketun ketunraudoissa, pysyä pintehessä, ellet sinä armahda minua".

Hän nojautui eteenpäin heittääksensä silmäyksen tuon suuren, valkoisen huivin alle, jonka hän auringon paisteen suojaksi oli heittänyt päänsä yli ja solminnut leu'an alle. Mutta huivi ulottui kauvas eteenpäin, kuten leveä hatunräytä ja varjosti aina tuntemattomuuteen asti otsan ja nenän. Kasvojen ala-osa taasen vielä enempi katosi tuon solmitun huivin paksuihin laskoksiin: — jos hän oli kaunis vaiko ruma, jäi siis selville saamatta.

"Niin, pikku-häveliäs, tässä ei muu auta. Sinun täytyy suvaita", lisäsi hän pidätetyllä pikku-hymyllä. "Otaksu olevasi laupeuden sisko ja tee se kristillisestä rakkaudesta".

Tyttö oli vaiti ja nojasi vasemmalla kädellänsä lantiotansa vastaan saadaksensa enemmin voimaa asemalleen. Hän oli pitkä, solakka, kaunisvartaloinen tyttö ja seisoi lujana kuin muuri, kuu toinen nyt, kädellään nojautuen hänen olkapäähänsä, koki äkkinäisellä nykäyksellä vetää jalkansa pintehestä. Heikko valitus, pieni, puolinainen kirous hampaiden välistä kuuluivat tytön korviin; sitten juoksi pinteessä ollut, äkkiä vapautettuna keskelle siltaa ja polki jalallansa useita kertoja tullaksensa vakuutetuksi, että kärsinyt jalka oli vahingoittomana.

Sill'aikaa läksi tyttö edelleen.

"Odota — sana vielä", huusi hän tytön jälkeen.

"Ei ole aikaa. Kala pahenee", vastasi tämä huoletonna käyden eteenpäin. Puoleksi kääntyen näytti hän, että hänellä oli pieni verkko, jossa oli yksi mullo, oikealla käsivarrellaan riippumassa.

"Eikö sitä sellaisessa tapauksessa olisi mahdollista palkita, miten?"

"Ei!"

"Ei? — Siis ei… Mutta miten on kiitollisuuteni laita?" —

"Pitäkää se itse!"

"Vai niin! — Sinä olet lyhyt-nokkainen, lapseni", nauroi hän, pistäen taskuunsa takaisin silkkihuivin, jolla oli pyyhkäissyt viimeisenkin tomuhiukan sattuneesta jalastaan. Heti oli hän tytön rinnalla.

"Minusta näyttää", lausui hän, "ikäänkuin piileisi tuon ruman huivin alla hiton uhkamielinen pää. Mutta miten kävisi, jos olisin yhtä kova kuin sinäkin, enkä ensinkään tahtoisi apuasi lahjaksi?"

"Sitten teette paraiten, että heti käännytte takaisin paikallenne sillalla".

Hän pyrskähti kovaan nauruun ja koki vielä kerran uteliaana, heittää silmäyksen varjostavan huivin alle. Tytöllä oli synnynnäistä sukkeluutta; "moukan tyhmyyttä" ei varmaankaan ollut enempää hänen kasvoillansa, kuin huulillansakaan. Tyttö käänsi äkkiä päänsä sivulle ja hänelle jäi vaan tytön vartalon tarkastaminen. Tyttö oli karkeasti puetettuna. Vanhasta hameesta olivat hiat pois ratkotut ja niiden oli täytynyt tehdä tilaa liinakankaisille hioille, jotka pitkinä ja lumivalkeoina ulottuivat aina käsivarsien yli. Rintaa ja selkää peitti rääsyinen, monesti pesty pumpuli-huivi; kovaksi tärkätyn, sinisen esiliinan kankeat laskokset kaikkea muuta paitsi kaunistivat hänen vyötäisiänsä ja lanteitansa. Epäilemättä kuului tyttö palvelusväen luokkaan. Hameella, vaikkapa muutettu ja työpuvuksi alennettukin, oli kuitenkin sellainen leikkaus, jollaisia kaupungeissa pidetään sekä johti se varmaankin alkunsa emännän vaatevarastosta.

"No, sitten tahdon minä samarialaispalveluksestasi edes puristaa kättäsi".

Hän veti reippaasti hansikan oikeasta kädestään, valkoinen, roteva käsi, kaunis kantasormus sormessa ja ojensi kätensä tytölle.

"Minun käteni on kova", lausui tämä, vetäytyen takaperin. Oikean kätensä, josta kalanverkko rippui, hautasi hän samalla oikein syvälle esiliinansa poimuihin.

"No niin, senpä olisi minun pitänyt ymmärtää", vastasi hän leikillisesti. "Ohdakkeet Thüringissä pistävät, jos niihin kosketaan, sen huomasin jo tuolla sillalla. Palveletko tuolla myllyllä?"

Tyttö oli hetken vaiti, sitten vastasi hän: "Myllysahurilla ei ole varoja pitää ensinkään piikaa. Hän on vuokrannut myllyn, se kuuluu Hirschwinkelin kartanoon". — Sitten kiirehti hän askeleitaan ja meni tietä eteenpäin suorana kuin mänty metsässä, tukien heinätukkulaa, jota hän kantoi päänsä päällä ja katsomatta oikealle tahi vasemmalle. Hän näytti peittämättä, ettei hänellä ollut halua enempi tutkituttaa itseänsä.

Tuo maaseutulaisen suvaitsemattomuus näytti suuresti matkustajaamme huvittavan. Hän oli vielä nuori mies, joka keveellä kävelyllään ei jäänyt tuumaakaan tytön jälkeen.

"Siis kuuluu mylly kartanoon", toisti hän kysyvällä äänellä. "Mutta, näetkö, näetkö nyt tiedän myöskin, mistä olet kotoisin. Tämä tie johtaa suoraan Hirschwinkelin asuinrakennukseen?"

"Se johtaa myöskin maatalolle".

Hän seisahtui hetkeksi. "Niin, tuo pieni, kartanoon kuuluva arenttitila, jota häverikköön joutunut amtmanni vastoin lakia ja oikeutta pitää hallussaan".

Tässä kääntyi pää heinätukkulan alla ylpeästi ja pikaisesti liikahtaen häntä kohti. Kasvojen ala-osa kohoutui samassa huivin laskoksista ja silmänräpäyksessä näki vieras pienen, kauniin suun vaaleanpunaisine huulineen, joiden ympäri viha piirsi viivojaan.

"Minä olen amtmannin luona", lausui tyttö, ikäänkuin kerrallansa katkaistaksensa hänen puheensa. Tuo orjuuden ikeessä oleva eläinraukka oikein uhkasi.

"Mitä hittoja — sitten olenkin oikein loukannut sinua, sinä varmaankin pidät isäntääsi suuressa arvossa?"

Tyttö oli vaiti, uhkamielisyydestä kuten näytti.

Hän hymyili salaa. "Sinä olet minusta omituinen, sinä. Mutta palvelethan sinä amtmannilla! Se on jotain; mutta tiedätkö, sen vuoksi onkin minulla valtaa ylitsesi".

Tyttö vetäytyi ehdottomasti takaperin.

"Niin, niin — suoraan sanoen; minä voin pitemmittä mutkitta ottaa sinulta tuon heinätukkulan, voin ottaa huivisi pantiksi, ellet saata todistan isäntäsi täyttä omistusoikeutta siihen niittyyn, josta äsken niitit heiniä. Hän ei maksa vuokraansa, vaan ottaa sentään hyötyä maalta, joka enemmän kuin vuosi ja päivä sitten ovat häneltä pois tuomitut. Mitä sinulla on nyt tähän vastaamista?"

Aluksi ei tyttö näyttänyt saavan sanaakaan suustansa, mutta sitten lausui hän matalalla äänellä: "että teidän täytyy olla Hirschwinkelin uuden herran".

"Se minä olenkin. Etkö nyt jo huomaa, että sinulla on paljon syytä olla hyvä minua kohtaan".

"Minun — teitä kohtaan?" Rajaton liikutuksen tunne näytti kulkevan tytön koko olennon läpi.

"Älä pelästy", nauroi hän. "En minä ole mikään huono ihminen; päin vastoin — nyt en ensinkään ota vastaan tuota kovaa kättä, joka äsken niin ylpeästi minulta kiellettiin tuolla pienellä liikahduksella: 'älkää koskeko minuun', en, vaikka se kuinka ystävällisesti minulle tarjottaisiin… Mutta kaikissa tapauksissa tahtoisin sinun olevan hiukan kohteliaamman minua kohtaan". —

"Niiden ihmisten, joita rakastan, vihollista kohtaan?"

"Vihollista? — Hm. Niin, sinulla on aivan oikein, sen suhteen, että minä olen kaikkien pelaajien ja tuhlaajien leppymätön vihollinen ja sinun amtmannisi on sellainen, jonka vertaista täytyy hakea".

Tytön rinnasta kohosi huokaus ja huolestuneena änkytti hän: "Silloin kai te minun".

"Sinun rakkaan herrasi kanssa teen riidan lyhyeksi, tahdot sanoa", tarttui hän toisen puheesen sangen ankaralla äänellä, muuttamatta kasvojensa väräystä. "Sen ymmärtää itsestänsäkin. Minä kyllä hänet opetan ja heti sittenkin, ilman armoa — tuon tuhlaajan, isonkehujan — siihen saat luottaa — asioissa en ensinkään ymmärrä leikkiä… Tiedätkö nyt, ken on edessäsi?"

"Kyllä, rikas mies, josta jo raamatussa kerrotaan".

"Aivan niin! Mies, joka ei ensinkään pääse taivaasen, juuri sentähden että hän on rikas — se raukka! — Niin, niin, sinä olet oikeassa, tyranni, verenimijä, ihminen, jolla raha-asioissa on kivikova taikka vieläkin paremmin ei ensinkään sydäntä, kuten käytännöllisen asiamiehen tulee… Mutta, älä nyt niin juokse, tyttö!"

Tämä olikin todella alkanut käymään oikeata ryntäysmarssia ja tällä kertaa jäi herra Markus jälkeen. Hän katseli kiinteällä huomiolla tytön perään. Niin, jospa tuo ruma, rääsyinen puku rumentikin tyttöä, jalo vesa oli hän ainakin Thüringin honkametsissä, ilmiö täynnä eloa ja itse tietämätöntä suloa, hoikan, nuoruuden voimaisen ruumiin kaikissa liikkeissä… Vahinko tuosta vartalosta, jota päivänpaiste, työ ja köyhyys kuihduttivat ja kalvoivat, pian tehdäksensä sen köyryksi kulmikkaaksi, ennenaikaansa vanhentuneeksi vaimoksi… Epävarmaa oli kuitenkin, josko ei pää, heti kun varjoava huivi pois putoo, tekisi ruumiin aatelin ja sulon tyhjäksi. Tuo lempeästi piirretty suu ei läheskään ollut takauksena siitä että tyttö ei ollut karsas, ettei hänen kasvonjuonteissaan ollut jotain jokapäiväistä, ettei hänessä ollut pisamia, ettei hän ollut punatukkainen — mutta ei tuon valkoisen huivin kulman alta pisti juuri esiin loistavan, mustan hiuskähärän kärki — ei, punatukkainen ei hän ollut.

2.

Tuskin oli tyttö ehtinyt parikymmentä askeletta eteenpäin, kun pieni, vahva rouva ruskeassa olkihatussa ja avarassa röijyssä astui esiin ajotielle vinoon tulevalta polulta. Hän meni suoraan rientävän tytön luoksi ja piteli häntä kiini esiliinasta.

"Kuules nyt, tyttö, onko teillä todellakin", kysyi hän, "niin ylellisesti kalliita perunoita, kun sinä kesäkuun lopulla, se on kesäkuun lopulla, niillä tukit kerjäläiskakarain likaiset suut". Nämät sanat eivät kuuluneet torumiselta, rouva puhui sangen vitkaan ja miettivästi, mutta painolla. Kuului, että hän oli tottunut kaikessa ystävyydessä oikaisemaan kansaa. "Jok'ikinen päivä konttaan minä nelin ryömin kellarin nurkissa löytääkseni vielä jonkun hienon salaatiperunan pöydällemme ja tuolla" — hän viittasi samalle suunnalle, mistä tyttö juuri oli tullut — "ja tuolla paistavat he sellaisia joukottain tuhassa. Eikö sen pitäisi suututtaa ihmistä. Me maksamme minuutillansa, täsmällisesti kalliin vuokran huonosta maasta ja sinun amtmanniväkesi korjaa sadon paraimmilta pelloilta, he elävät niin kauvan kuin päivä paistaa yhdessä humussa, eivätkä ensinkään pidä lukua siitä, että kaikki tämä on maksettavakin kerran".

"Rouva, antakaa minun mennä!" huudahti tyttö puoleksi käskien, puoleksi pelästyneenä sekä koki päästä edemmäksi.

"Rouva, rouva", kertoi tuo pieni, paksu vaimo vihastuneena, päästämättä irti esiliinan nauhaa. "Olenko minä sitten päiväpalkkalaisen vaimo? Eikö sinulla, tyttö, ole ensinkään ihmistapoja? Jospa edes olisit sanonut 'rouva kartanonhoitajatar', tai, sama se minun puolestani, vaikka vaan 'rouva Griebel', mutta pelkästään vaan 'rouva'. Et sinä ole hituistakaan herrasväkeäsi parempi. Lahjoittaa tuota pikaa pois kalliita ja hyviä tavaroita, jotka eivät edes ole maksetut, ja sentään on ylpeyden perkele ja turhuuksia päässäsi. Onko sinua milloinkaan nähty pellolla tai niityllä ilman tuota varjostus-tilkkua?" — Hän viittasi tytön päässä olevaan valkoiseen huiviin. — "Mutta kuules, kun ollaan palveluksessa, niin ei saa katsoa, polttaako aurinko pari pisamaa enemmän tai vähemmän ihoon, se ei sovi, sillä silloin nauravat ihmiset sinua, kuten nyt ilvehtivät, että ei heinäkopsa ole kyllin hieno ja korea sinulle. Täällä maalla ei pään päällä kanneta heinä-apetta kotiin — niin ei ole tapa meidän kesken. Ja odotas jahka katson" — hän kumartui eteenpäin — "ah, herranen aika, onko se mullo, joka verkossasi on? No, mutta kas vaan, mullo! Niin, niin, maatilalla tiedetään, mikä maistuu hyvältä!"

"Kala on sairasta varten".

"Niin, niin sairasta varten se tuodaan, ja herra amtmanni syö sen, tuo vanha herkkusuu, hän juuri. Näetkö, tyttö, ellen sitä tietäisi, olisin jo monta kertaa lähettänyt sinne teille peltokanan tai jotain muuta hyvää, enhän minä mikään peto ole, minun tulee sääli…"

"Me kiitämme sangen suuresti", kuului lyhyesti ja ynseästi valkoisen huivin alta.

"Me kiitämme", toisti tuo pikku, kunnon nainen ilvehtien. "Niin, suurisuinen sinäkin olet! Ken on sitten tuo 'me?' — Tosin on totta että amtmannilaiset ovat huonosti käyttäneet suuret varansa; tuskin ruumiin verhot ovat heidän omiansa enään, mutta siitä huolimatta ovat he yhä vaan vielä hienoa väkeä, eikä läheskään sinun vertaisiasi".

Sillä välin oli herra Markus jo hetki sitten saavuttanut heidät ja seisoi nyt aivan keskustelevain vieressä, näiden sitä huomaamatta. Vaivalla tukahutti hän naurunsa. Tuo hauska rouva oli, kun hän matkien toisti sanat "me kiitämme", samalla tehnyt niin ivallisen kumarruksen ja melkein vaipunut aivan maahan asti. Hän piti vielä tytön esiliinasta kiini ja kohtauksen katsojasta näytti, että hänen tulee vapauttaa vangittu lintu.

"Kenpä niin kiivastuu, pikku naiseni!" keskeytti hän saarnan.

Tästä äkkinäisestä keskeyttämisestä vetäytyi rouva tosin vähän takaperin, tajuutansa sentään kadottamatta. Paksun kaulansa avulla käänsi hän vitkaan ja vähän vaivalloisesti päätänsä ja sinisillä silmillään kapeasti leikattuin silmälautain alta tarkasteli hän vierasta kiireestä kantapäähän asti.

"Mitä teillä on minun kanssani tekemistä?" sanoi hän kylmästi. "Minä olen kunniallinen rouva ja viipynee kai kauvan, ennenkuin olen 'pikku naiseni' jokaiselle joka tulee hiipien kuin rotta kyyhkyslakasta".

Hän tukahutti hymyilyn ja lausui todellakin liikuttavalla tyyneydellä: "Tehkää vaan vasta-väitteitä niin paljon kuin haluatte — se ei sentään mitään auta. 'Pikku naiseni' täytyy vielä tunnin kuluessa tarjota minulle kupin kahvia ja tänään illaksi kermata minulle hyvän omeletin; 'pikku naiseni' täytyy pitää huolta hyvästä yösiasta minulle ja olla hiljaa kuin hiiri, jos Hirschwinkelissä käyttäyn, ikäänkuin olisin kotonani siellä…"

"Ah, herranen aika — tuota veitikkaa! Te olette herra Markus!" sanoi hän nauraen hieman hämmästyneenä; kuitenkaan ei 'uuden herran' äkkinäinen tulo siitä huolimatta saattanut häntä tavallisesta tyyneydestänsä. "Miksi ette sitä heti sanonut?… Tuletteko nyt vihdoinkin vanhasta markilaisesta santalaatikostanne tänne katsomaan tätä siunattua pientä maanpalaa, jonka hyvä Jumala ikäänkuin on heittänyt teidän syliinne? No ja mitä sanotte tästä? Oletteko nähnyt sellaista metsää, sellaisia niittuja, sellaisia vuoria milloinkaan ennen eläissänne? Olipa aika, että tulitte, herra Markus, olipa todellakin aika! Päittemme päällä vikisevät hiiret suurissa joukoissa ja minä tahdon nähdä tuon koipilven, joka lentää edesmenneen ylimetsänhoitajan rouvan villasukista ja alusröijyistä kun pesä vihdoinkin avataan".

Sill'aikaa oli vapauteensa jätetty tyttö poistunut kiirein askelin. Herra Markus katsahti hänen jälkeensä rouva Griebelin pään yli. Aivan selkeässä auringon valossa oli tie, jossa hän nyt kulki. Oikealla pallisti tietä niityn viheriäisyys, vastaisella puolella oli tiheä metsä suuresti harventunut. Kuten puistokäytävässä olivat pyökit tässä järjestyksessä ja heittivät siellä täällä varjonsa tien yli, joka äkkinäisesti mutkistuen kääntyi vasemmalle.

"Onko Hirschwinkel tuolla puolen?" kysyi herra Markus osoittaen yksinäistä puuryhmää, jonka taka tyttö samassa katosi.

Tien mutkassa oli tytön vartalo vielä kerran perää vastaan näkynyt terävässä muodossa, kummallisena ja vieraana; paljon enemmän ruskean Fellahin tyttären Niilin rannoilta näköisenä, kuin rotevakasvuisen lapsen Thüringin metsistä.

"Ah, herranen aika, miten lystisti te kysytte!" nauroi rouva Griebel. "Te olette jo keskellä Hirschwinkeliä ja olette jo runsaan puolen tuntia kulkenut omalla maallanne ja tilallanne. Ja tuolla puiden välissä voitte jo nähdä tilan renkituvan. — Te puhuitte äsken kahvista, herra Markus? No, saattepa Griebelin eukolta sellaista kahvia, jolle ette vertoja löydä. Käykää nyt vaan kauniisti eteenpäin tätä muhkeaa, tasaista tietä — suoraan eteenpäin vaan, niin teidän on aivan mahdoton mennä harhaan. Minä sill'aikaa riennän oikopolkua takapihan läpi keittiöön, nähdäkseni onko tytöllä kiehuvaa vettä käsillä".

Eihän se nyt mitään 'rientämistä' ollut, kun tuo pieni, paksu rouva tunki pensaiden läpi, mutta hän kulki rivakasti eteenpäin ja katosi pian herra Markuksen näkyvistä, joka kulki tiellä.

Asuinrakennus puuttui täydellisesti kaikkia koristuksia, se oli vanha huoneus jyrkkine kattoineen, päätyseinä tuulta vastaan, hyvin puhdistettu ja katto tiilistä tehty. Muuten oli kaikki yksitoikkoisesti valkoiseksi maalattu ja ainoan pysähdyksen tuossa kasarmimaisessa etusivussa teki keskellä oleva ulos pistävä rakennus perustuksesta aina kattoon asti niin tiheään ja runsaasti köynnöskasvilla peitetty, että akkunat sen kolmella sivulla näyttivät syvään vajonneilta ja olivat melkein ampumareikien näköisiä. Yksinäisesti siaitsevan rakennuksen alakerrassa oli viheriät luukut akkunain edessä, mutta yläkerrassa oli vaan väriltään valkoiset ja syrjästä karkealla virkatulla pitsillä varustetut rullakartiinit näkyvästi tomulla peitettyjen akkunaruutujen takana.

Laveassa, koko pihapiiriä ympäröivässä muurissa, joka molemmin puolin sivutti rakennusta, oli oikealla sisäänkäytävä, kaunis, raskas kaksoisovi, puleerattuine, kiiltävine messinki-kädensioineen, vasemmalla meni muuri ilman mitään pisätystä kulmaan saakka, johon viheriäin köynnöskasvien ympäröimä puisto-huvila oli rakennettu, ikäänkuin pieni, ympyriäinen linnun pesä. Kirsikka- ja omenapuut levittivät oksiansa muurin yli, sen tahna kohosivat lehmuksien ja kastanja puiden latvat.

Ylimetsänhoitajan rouvan entinen koti teki hämmästyttävän ystävällisen ja hyvän vaikutuksen. Akkunain edessä oli ruohosto niin viheriä, niin runsas ja tasainen, kuin olisi ollut tapana leikata sitä. Kauvempana, vähän alenevalla laaksovierulla oli peltomeri aaltoavine viljakasvineen, rapsi ja valkojuurikas kenttineen, pellavamaa liehuvin sinisin kasvihunnuin.

Herra Markus oli, rouva Griebelin poistuttua, hitaasti kävellyt eteenpäin ja seisoi nyt keskellä tuota pientä maapalasta, jonka hyvä Jumala ikäänkuin oli heittänyt hänen syliinsä. Hänen ympärillään henki metsän suloisin rauha. Huumaava vasaroiminen ja kolina hänen tehtaissaan, loppumaton juoksu ja melu Berlinin kaduilla, johon kaikkeen hän oli kodistunut, kuinka kaukana, kuinka äärettömän etäällä tuo kaikki tällä hetkellä oli hänestä!

Pari kalkkunaa menivät nyt äänettömästi ulos portista, joka varmaankin hänen kunniakseen suurimmalla kiiruulla oli avattu, ja ylhäällä nousi äkkiä eräästä savupiipusta paksu savupilvi loistavalle siniselle taivaalle. — Rouva Griebel korjasi varmaankin puita kahvipannun alla ja lämmitti leivin- ja paistin-uuneja uuden isännän kunniaksi ja tervetuliaisiksi. "Sulo, rauha, oi sopu suloinen", hyräili herra Markus itsekseen. "Hiljaisuus sä, mi levon tarjoat!" — Taivas! Hän kääntyi ympäri ja katsoi alakerran avonaista akkunaa kohti, josta pianon säveleitä kuului. Sitten heitti hän päätänsä taaksepäin, nauraen. "Peto, hirveä helylaatikko! Aina tänne asti seuraat sinä musiikiin kyllästynyttä kaikuvilla vasaroimillasi!" huudahti hän koomillisella äänellä ja astui äkkiä portista pihaan, jossa hänet vastaanotti äkäinen koiran haukunta.

"Sultan! veitikka etkö heti ole hiljaa! Tuskin kuulee tässä melussa mitä itse sanoo", kirkui rouva Griebel, seisoen rakennuksen rapuilla. "Huis! taikka minä tulen kepin kanssa!"

Sultan meni takaisin koirankoppiin ja kokonaan muutetulla äänellä sanoen: "Jumala siunatkoon tuloanne", ojensi hän astuen alas rapuilta molemmat kätensä 'uudelle herralle'.

"Tämä on herra Pietari Griebel, rakas mieheni" — näin sanoen pisti hän kätensä miehensä kainaloon, tämä oli hänen kanssaan astunut huoneesta. — "Ja — kuuletteko mitään herra Markus? — se on minun Luiseni, joka tuolla sisällä soittaa niin kauniisti. Teidän kunniakseen soittaa hän marssin 'Profeetasta'. Hän on paras oppilas tyttökoulussa ja hänestä tulee kotiopettaja. Niin, ja nyt tunnette kaikki kanani ja hanheni".

3.

"Uusi herra" ei suostunut ehdoitukseen juoda kahvia tuossa "komeassa kamarissa, jossa 'minun Luiseni' yhä edelleen riensi 'kaikuvin vasaroimisin'". Kuinka paljon rouva Griebel tomuun, hiiriin ja hämmähäkin verkkoihin yläkerrassa katsoen olikin sitä vastaan, tahtoi herra Markus kuitenkin heti asettua omaan kerrokseensa ja astui rappusia ylös.

Hän oli määrännyt, ettei sinettiä edesmenneen huoneisin rikottaisi, ennenkuin hän itse kerran saapuisi sinne; nyt tempasi hän paperin ulko-ovelta pois ja herra Pietari Griebel aukasi oven hänelle. Yhtä kodikkaalta ja miellyttävältä kuin rakennuksen ulkopuolikin näytti yläkerroksen sisustuskin.

Rouva Griebel veti rullakartiinit varovasti ylös. Hän riemuitsi: akkunanruudut olivat tomusta valkeat ja lähimmälle pöydälle hän ivallisesti hymyillen kirjoitti tottumattomalla sormella muutamia muodottomia kirjaimia tomukerrokseen, joka pöydän peitti. Mutta lattiat olivat lumivalkoiset ja puhtaat, ja koiruohon ynnä muiden hyödyllisten kasvien tuoksu täytti huoneet, joihin kuitenkin ilmaakin yhä pääsi virtaamaan katossa olevien ilmareikien kautta.

"Avonaiset akkunat ja vähäinen lakaseminen tekevät kaikki vahingon hyväksi taasen", sanoi "uusi herra" iloisella mielellä ja aukasi keskimmäisen akkunan toisen puolen, tämä kuului edellämainittuun ulonnukseen etuseinällä.

"Eikä löydy ensimmäistäkään tukittua avaimen reikää!" pilkkaili herra Pietari Griebel: "Missä nyt ovat hämmähäkit, joista koko talven olet murissut. Vanha rouvamme oli kunnon eukko, parempi kuin joku muu — hän ei sellaisia syöpäläisiä kärsinyt — mistä siis olivat hämmähäkin verkot tänne tulleet, Jettchen?"

"Vilkasepa ensin kirjoitushuoneesen, Pietari, ennenkuin noin viisaudestasi ylpeilet. Pilvenkorkuisilla kirjahyllyillä ja kirjarivien takana olet kyllä noita kumma-eläviä näkevä. — Niin, herra Markus, siellä vasta lukemista on. Kirjoja loppumattomasti! Ja kaikki mitä niissä on, oli vanhan rouvan päässä. Hän oli lääkäri ja apteekari samalla kertaa ja tuhat vertaa taitavampi kuin tuo viheliäinen parturi tuolla Tillrodassa, joka antaa ihmisten haukkua itseänsä tohtoriksi. Mutta siksipä pitikin hän erittäin hyvää silmää tuohon vakavaan rouvaan, samoin kuin pastorikin, joka hänen haudallaan ruumissaarnassa väitti, että hän eläissään oli jumalaton, siksi ettei hän tahtonut tietää perheestä ja sellaisista ja kun hän oli kaikkien silmänkääntäjien ja noituvien perinpohjainen vihollinen. No niin, taivaassa hän nyt istuu ja hän tuolla Tillrodassa ei kuitenkaan uskalla määrätä hyvälle Jumalalle, ken pääsee hänen taivaasensa, ken ei".

"Niin, kelpo eukko hän oli, ylimetsänhoitajan rouva", lisäsi Pietari Griebel. "Talouden hoidon suhteen oli hän perehtynyt asioihin kuin koko mies. Minä olin ainoastaan kaksi viimeistä vuotta hänellä kartanon hoitajana, mutta niin vanha kun olinkin, opin sillä aikaa enempi kuin kymmenenä vuonna edellisellä isännälläni. Olkaa hyvä ja katsokaa tuonne" — hän ojensi, kätensä viljavaa vainiota kohti, joka laveni heidän edessään, — "tämä kaikki on pääasiallisesti hänen työstänsä, sillä ylimetsänhoitaja ei liene tuskin nimeksikään ymmärtänyt sellaista. Tosin ovat nuo pari peltoa tuolla mäntymetsän takana huonommin hoidetut, ne kuuluvat maatilaan ja siellä ei juuri paljon liikuta — lainopillinen asianajajanne lienee kyllä asiasta teille kirjoittanut".

"Se on totta. Neljä vuotta on maatila ollut amtmanni Franz'illa vuokralla, mutta vainajan esimerkin tapaisella järjestyksellä pidetyissä kirjoissa ei kertaakaan ole merkitty suostuttu vuokrasumma maksetuksi".

"Vanha rouvamme katsoi sitä aina sormiensa lomitse", sanoi rouva Griebel selittävästi, "koska amtmannitar aina nuoruuden päivästä asti oli ollut hänen hyvä ystävänsä. Amtmannilaisilla oli velkaa kuin sontaa meressä ja velkamiehet ottivat heiltä kilut ja kalut. Silloin tuli ylimetsänhoitajan rouvan heitä sääli ja hän antoi heille maatilan, tosin ei aivan ilmaiseksi, siksi oli hän tarkka ja säännöllinen raha-asioissa — mutta pilahinnasta, eikä sitäkään ole tuo vanha tuhlari maksanut".

Tässä keskeytti hän puheensa ja pisti kätensä taskuunsa. "Katsos, Pietari, mitä minä aina olen sinulle sanonut". Tässä kääntyi hän miehensä puoleen ja pusersi tämän silmien edessä pienen, paistetun perunan, niin että sen maistava jauhomainen sisus ruokahalua kiihdyttävällä tuoksulla tunkeusi kuoresta ulos. "Tuolla Grafenholzissa poimivat Tillrodan kylän kakarat mansikoita ja tällaisia Jumalan lahjoja, kuin tämäkin, on siellä tuopittain tuhassa".

"No, ja entäs sitten, Jettchen?"

"No, entäs sitten, ukko", lisäsi rouva, vähän äistyneenä osotellen rakasta puolisoansa. "Mitä pidät sitten asiasta? Onko se aivan tarpeellista, että niiden mukulain pitää saaman kaikkien parasta?… Ja kun minä kysyin, mistä olivat saaneet niitä, vastasi joukko aivan ynseästi: 'emme rouva Griebeliltä, vaan Amtmannin Marialta'… Herra Markus, minä en tosin tahdo itselleni toisten ihmisten hyvää, — kernaasti minun puolestani olkoot iänkaiken maatilalla ja jättäkööt vuokransa maksamatta, mutta heillä on kaikkein paraat perunamaat koko tiluksilla — — — ".

"Jettchen", keskeytti hänen miehensä varoittavasti puheen, "kuule omaa tuntoasi. Meillä ei ole yhtään valittamisen syytä, meille käy hyvin — eikä minun perheestäni saa yksikään tulla syyhyn tai kehoittaa herra Markusta tekemään riidan lyhyeksi noiden ihmisten kanssa. Amtmanni on vanha ja hänen rouvansa on jo vuoden maannut kipeänä, ja ellei tyttö osaisi hoitaa taloutta…"

"Niin, tyttö — hänpä minusta onkin kaikkein paras", sanoi rouva Griebel, halveksivaisesti nykäyttäen niskaansa. Niin, te olette itsekin, herra Markus, nähnyt hänen, tuon tytön vanhassa kaupunkilaispuvussa. Nyt hän tosin jo kantaa heinätukkoa päänsä päällä, ikäänkuin hän olisi sen kanssa tullut maailmaan, mutta ensin alussa — niin, Jumala varjelkoon!"

"Eikö hän ole kotoisin tältä seudulta?" kysyi herra Markus huomiolla.

"Varjelkoon! Hänen puheestaan päättäen lienee hän kaukaa täältä. — Katsokaas, näin sen asian laita oli. Heti kuin meidän vanha rouva oli kuollut, sairastui amtmannitarkin ja heidän piikansa meni tiehensä, kun hän ei ollut nähnyt äyriäkään palkastansa — se oli sangen ikävää sillä toista palveliaa ei ollut saatavissa. Minä aloin puhua, että tahdoin mennä sinne pikkuisen katsomaan talon järjestystä — vaikkei se väki milloinkaan ole huolinut meistä — mutta silloin tuli samalla tänne amtmannin veljentytär; hän oli kotiopettajana suuressa kaupungissa, sen mukaan kuin ylimetsänhoitajan rouva kerran kertoi minulle ja tämä toi mukanansa tytön avuksensa. Palvelustytön niskoilla nyt tosin on koko talous, sillä kotiopettajaneiti, hän ei milloinkaan kai koske pataan eli luutaan —".

"Brr!" huudahti herra Markus ja pudisti päätänsä.

"No, mitä nyt?" lausui rouva Griebel kysyvällä muodolla, levittäen pienet silmänsä selälleen, kummastuksen ylösvetämien vaaleiden silmäripsien alla.

"Niin, näettekö, hyvä rouva Griebel", vastasi herra Markus, "minä olen heikkohermoinen ihminen, minussa on voittamaton vastenmielisyys kotiopettajia kohtaan". Näin lausuessaan kävi salaman nopeudella veitikkamainen hymyily hänen muhkeiden kasvonpiirteidensä läpi.

"Se on, ettette kärsi kotiopettajia? — No sittenpä joudutte kauniisen pulaan, herra Markus. Minun Luiseni haluaa myöskin sellaiseksi — tosin ei saman laatuiseksi, kuin tuo maatilalla. Sitä en minä vuorostani voi kärsiä. Loma-ajoilla täytyy hänen käydä tukevasti kiini työhön meidän kerallamme — vieläpä ilman leikittä ja täydellä todella. Hän osaa leipoa, ruokkia siipikarjaa, ja maitotalouteen on hän yhtä perehtynyt kuin minä itsekin ja kaiken tämän ohessa on hänellä posket niin punaiset kuin Stettinin omena ja hän on rivakka ja terve — Jumalan kiitos — kuin pähkinän sydän. En minä milloinkaan päästä häntä matkustamaan suureen kaupunkiin, sieltä toisi hän vaan kuihtuneet posket ja tyhmän käytöstavan, kuten on neiti Franzin laita maatilalla. Yhden ainoan kerran olen hänet nähnyt Tillrodan kirkossa ja siinäkin oli kylläksi. Hän on yhtä pitkä humalaseiväs kuin piikansakin, käyttäyy kauhean ylpeästi, on itsekseen ja on vaalea ja kapea kasvoiltaan, niin paljon saatoin huomata paikaltani kirkossa".

Tässä keskeytti hän puheensa ja kääntyi äkkiä oveen päin. "Niin, tässä seison minä nyt, vanha lörpötteliä ja kulutan aikaani ja sentään on minulla työtä kädet täyteen! — Pikku Pietari, sinun täytyy heti noutaa minulle muutamia nuoria kyyhkysiä kyyhkyislakasta ja hakea tuoreita munia; sillä aikaa menen minä kaatamaan kahvia kannuun. Sitten pitää täällä siivottaman. Sill'aikaa saatte, herra Markus, käydä katselemassa merkillisyyksiä täällä".

Näin lausuen lähti hän huoneesta. "Pikku Pietari" seurasi häntä kantapäillä ja uusi herra astui takaisin akkunasta, luoden tarkastavan silmäyksen ympäri huonetta.

Ulospistävä osa, joka muodosti jonkunlaisen altaanin oli keskellä tämän suuren huoneen etusivulla, niin että altaaniin vievän lasioven kummallakin puolen oli akkuna. Päivän valoa virtasi siis runsaasti huoneesen, vähän tosin viheriäruutuisten karttuunikartiinien värjääminä ja valaisi selkeästi kahta muotokuvaa, jotka vastaiselta seinältä katsoivat huoneesen.

Sisällinen liikutus ajoi veren nuoren miehen poskille ja hänen otsansa rypistyi harmista, nähdessään toisen muotokuvista, muhkean miehen vartalon viheriässä metsästäjän puvussa, jonka ympärillä oli kuivettunut, rikkiömenä roikkuva tammenlehtikiehkura. Niin, sellaiselta täytyi hänen näyttää, tuon ylpeän herra ylimetsänhoitajan, miehen, joka hylkäsi ainoan sisarensa sen vuoksi, että tämä oli lahjoittanut sydämensä käsityöläissäätyiselle miehelle ja meni naimisiin sen kanssa, huolimatta veljensä vihasta ja vastahakoisuudesta… Niin siinä oli eläväksi tehtynä virkamies-ylpeys, joka eläissään ei tunnustanut sukulaisuuttansa "sepän, tuon nokisen veijarin kanssa", ehkä nuoren työmiehen paja aikojen kuluessa muuttui suureksi tehtaaksi, jättiläislaitokseksi, jonka etunenässä oli kunnioitettu nimi… Herra ylimetsänhoitaja oli aikaisemmasta nuoruudestansa pyrkinyt korkealle; siksipä toikin hän neidon korkeasta aatelista puolisonaan kotiinsa. Köyhä oli tämä neito ollut ja viimeinen sukuansa. Kun nuori mies nyt kuitenkin seisoi näiden molempain muotokuvien edessä, ei hän enää saattanut uskoa, että korkea sukuperä olisi ollut ainoana vaikuttimena tätä avioliittoa päätettäessä. Ylpeän metsästäjän kasvoilla oli syvää intohimoa osoittava piirre, hänen tummat silmänsä paloivat ja tuo nuori morsian hänen rinnallaan myrttiviuhka rinnoilla, oli niin enkelintapaisen kaunis, niin selittämätön viehätys katsannossa, että oli aivan mahdotonta ajatella näiden piirteiden sydämellisyyden nyt olevan katoavaisuuden omina ja mädäntyvän maan povessa.

Herra Markuksen kodissa tuskin milloinkaan näitä kahta henkilöä mainittiin. Poikana ei hän ollut tietänytkään, että hänellä oli eno ja täti, jotka asuivat Thüringissä. Hän oli sen vuoksi suuresti kummastunut, kun eräänä päivänä kirje ylimetsänhoitajan rouvalta hänen äidillensä ilmaisi tämän veljen äkkinäisen kuoleman — hän oli eräissä metsästyspidoissa ruhtinaansa luona saanut halvauksen ja kuollut. Tämän kuolontapauksen ilmaiseminen oli ollut usean tuntisena keskustelu-aineena hänen vanhempainsa välillä; sitten oli sangen muodollinen ja lyhyt surukirje isän kirjoittama, lähetetty "naiselle", jota sitten seurasi äidin luopumuskirje kaikista perinnön vaatimuksista, hänen edesmenneen lapsettoman veljensä jälkeen, joka kirje oli osoitettu viimemainitun asianajajalle. Sitten oli ikäänkuin esirippu laskettu tämän tapauksen päälle — eikä sitten milloinkaan enää puhuttu tästä tapauksesta. Jospa tuo ylpeä virkamies kerran oli kieltänyt sisarensa ja serkkunsa, niin oli työmieskin ollut kyllin ylpeä kuolemaansa asti olemaan näistä sukulaisista tietämättä.

Mitäpä lienee tuo kaunis nainen ajatellut tuosta luonnottomasta suhteesta? — Ripeyttä ei ollut noissa kasvoissa, jotka osoittivat hellyyttä ja autuutta. Kentiesi oli hän korkeimmin kuin kukaan muu rakastanut tätä miestä, jolle hän oli lahjoittanut sydämensä ja sokeasti seurannut häntä elämän tiellä. Kentiesi oli hän, miehensä kuoleman jälkeen sovinnollisesti tahtonut ojentaa kätensä hyljätylle sisarelle, kun hän koki avata tietä kirjevaihdolle heidän välillänsä — mutta hän oli ankaruudella syösty takaisin… Ja nyt oli kuitenkin tämän sisaren ainoa poika perinyt tilukset Hirschwinkelissä. Eikö tuo vainaja sen vuoksi ollut tehnyt mitään testamenttia että hiljaisuudessa jättäisi miehensä perinnön vihdoinkin siihen käteen, jolla yksin oli oikeus siihen?

Hän tuskin voi kääntää katsettansa pois noista nuoruuden kauniista kasvoista, jotka hymyillen katselivat melkein satunnaisesti runsaista vaaleista, silkinhienoista kähäröistä, mutta se myöskin kehoitti hänet käymään niissä huoneissa, joissa hän leskenä oli niin monta vuotta elänyt yksinäisyydessä… Ovet toisiensa vieressä oleviin huoneisin olivat avoinna; hän saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä tarkastaa melkein koko kerroksen. Mikä eroitus tämän esi-isiltä perityn, vanhanaikuisesti sisustetun ja tuon uudenaikaisen loiston välillä, tuossa komeassa huvilassa, jonka hänen isävainajansa oli rakentanut itsellensä tehtaansa läheisyyteen!

Huone altaanineen oli muhkein, lasiovineen ja sisustettuine huonekaluineen, viheriäruusuisin karttuuni päällyksin, jotka olivat kartiinien kanssa sopusoinnussa. Vanhalla vetoarkulla oli kauniita Meisnerporsliinisia kaluja. Seinää kaunisti suuri peili ja hyvät öljymaalaukset. Se lienee aina ollut rouvan huoneena, tämän vieressä oli hänen puolisonsa asunut. Leski oli lähes kaksikymmentä vuotta elänyt miehensä jälkeen, mutta vielä vaan rippui tämän yönuttu naulassa, ikäänkuin talon herra aivan äskettäin olisi riisunut sen pukeutuaksensa virkapukuun. Tupakkapiiput olivat samassa järjestyksessä hyllyllä ja kirjoituspöytä oli nähtävästi äärettömällä tarkkuudella pidetty samassa epäjärjestyksessä, jollaiseksi ylimetsänhoitaja sen oli jättänyt, kun hän lähti tuolle ruhtinaalliselle metsästysretkelle, josta ei milloinkaan palannut.

Omituinen tunne tunkeusi nuoren miehen sisuksiin — hänestä oli ikäänkuin hän malttamattomasti odottaisi kuulevansa muidenkin askeleita, kuin omiansa näissä huoneissa. Yksinäisyyteen jäänyt leski oli osannut ympärillään säilyttää henkähdyksen sitä rakkauden eloisuutta, jonka tuoni häneltä oli riistänyt. Tässä aivan vieressä oli makuuhuone. Heti sängyn vieressä oli lapsenkätkyt, jonka yli kirjava peite oli levitetty, ikäänkuin kätkyt äsken juuri olisi järjestetty, sitten kun tuo armas, rakastettu nukkuja siitä oli otettu! Asian ajajansa kertomuksesta tiesi herra Markus, että Hirschwinkelissä yksi perillinen oli syntynyt, poika, joka toki lapsena oli kuollut. Suuri määrä helleyttä ja syvää kaipausta lienee täyttänyt tuon yksinäisen vanhan vaimon sydämen viimeiseen tykytykseen asti, mutta hänellä oli sitä paitsi väkevä ja raitis mieli, joka ei ollut, suruun vaipuneena uneksinut elämänsä loppupuolta. Siitä oli todistuksena kirjahuone, jonka koko henkinen sisältö vanhalla rouvalla oli ollut päässään, sitä todisti myöskin viimemainitun viereinen yrttikamari, jonka seinillä rippui suuria kimppuja terveellisiä kasveja järjestetyissä riveissä, joita kasveja vainaja väsymättä oli koonnut metsästä, muuttaaksensa ne pienessä laboratoriossaan lääketarpeiksi ja voiteiksi.

Palaten altaanihuoneesen, veti herra Markus sivumennessään yhden vetoarkun laatikoista auki. Kokoon kääritty, suuri huivi oli siellä ylimmäisenä ja sen vieressä suuri työreppu viheriäisestä atlaskankaasta, jonka puoleksi kiinivedetystä suusta kuivia kasvinvarsia näkyi. Nämät olivat kai viimeiset kasvit, jotka edesmennyt oli poiminut tuolta vuorenharjulta, jonka kylmät tuulet olivat hänelle kuolon tuottaneet. Paitsi kasveja sisälsi reppu kirurgillisia aseita, hajuvesipullon ja ahkeraa käytetyn muistikirjan.

Hieman epäilevällä kädellä aukasi herra Markus tuon pienen kirjan ha'at. Kuivattuja kukkia oli siellä täällä lehtien välissä, joihin oli kirjoitettu muistutuksia täysin sujuvalla latinankielellä. Reseptejä, talouden pitoa ja asioita koskevia muistutuksia, mietteitä sekä erityisiä alettuja kirjeen malleja vaihteli siinä. Kirja oli selvästi ollut ylimetsänhoitajan rouvan seurakumppalina hänen yksittäisillä matkoillansa; siihen oli hän kirjoittanut kaikki, mikä sinä hetkenä oli hänen ajatuksissaan ollut — omituinen, pieni muistokirja, josta tuo poismennyt henki kaikin puolin osoitti itsensä sekä puhui kaunistelematonta ja väärentämätontä kieltä, sellaista, jota tuskin ääni ja katsanto elinaikana oli tehnyt.

Täynnä hurskasta kunnioitusta edesmennyttä kohtaan pani herra Markus työrepun takaisin paikalleen, mutta kirjan otti hän mukaansa ja istui altaanille edesmenneen työpöydän taakse, jännitetyllä uteliaisuudella selaillen sitä. Mitkä lienevät tämän omituisen rouvan viimeiset ajatukset olleet ennenkuin ijäti kuolinvuoteelle laskettiin? — Sorealla, ja erittäin hienolla kirjoituksella täytetty sivu, ja sitten viimeiset valkoiset, koskemattomat lehdet! — Hän luki:

"Omantuntoni mukaisesti tarkastettuani olen kuitenkin nyt päättänyt tehdä testamenttimääräyksen, kuitenkaan en koskeva miesvainajani koko omaisuutta. — Te tiedätte, etten milloinkaan ole omistanut itselleni oikeutta määrätä siitä vapaasti, päinvastoin pidän itseäni sen hoitajana kuolemaani asti. Toisin on laita maatilan kanssa. Se oli sulhaseni ensimäinen synnyinpäivä lahja minulle. Sen tulot antoivat minulle avioliittoni alalla, mitä tarvitsin neularahoiksi ja avunannoiksi köyhille, joita autoin; vieläpä jäi minulta pieni säästökin, joka on kiinnitettynä Tillrodan ravintolaan. Siitä voin ja tahdon minä vapaasti määrätä. Mahdollista on, että kuolen ennen kun onneton ystäväni maatilalla — jossa tapauksessa hän ilman mitään testamentillista määräystä minulta, olisi alttiina kauheimmalle hädälle. Tosin en tahdo olla missään suhteessa tuohon herkuttelevaan amtmanniin, enkä hänen voittamattomaan tuhlaamisen haluunsa, mutta en saata hänen vaimollensakaan antaa maatilaa, ellen tahdo, että tämä viimeinenkin pelastusköysi heti vaihdettaisiin tarpeettomiin kaluihin ja tuhlaamiseen häviäisi — miestänsä kohtaan on hän heikko kuin korsi tuulessa. — Mitä tuumitte, jos määrään Agnes Franzin veljentyttären perillisekseni? — Minä pyydän että jonakuna seuraavana päivänä tulisitte Hirschwinkeliin, nimittäin ei ilman kahta lain hyväksymää todistajaa".

Tämä oli selvästi aiottu kirjeeksi edesmenneen laki-asiamiehelle. Kenties oli hän viimeisellä kasviopillisella retkeilyllään, ensin poikennut maatilalle, jossa kentiesi joku tapaus oli johtanut hänet jo tiellä tekemään tämän kirjeen suunnitelman asianajajalle — itse kirjeenkirjoittamisen esti kuolema.

Herra Markus sulki kirjan ja pisti sen huolellisesti rintataskuunsa… Se oli kummallinen keksintö, käänne jota hän ei ollut aavistanut, joka pakoitti hänet toimiin… Hänen kasvonsa synkistyivät ja osoittivat haluttomuutta, joka valtasi hänet. Edesmennyt ylimetsänhoitajan rouva ei ollut tahtonut olla tekemisissä "tuon herkuttelevan amtmannin kanssa" — ja nyt vuorostaan tunsi hänen perillisensä yhtä vähän halua käydä mihinkään suhteesen amtmannin veljentyttären "kotiopettaja-neidin" kanssa.

Hän näki tämän hengissä; huolellisesti hoidetut, valkoiset kädet, jotka niin viehättävästi osasivat kiekailla miesten silmien edessä; hän laski yhteen tuon pienen palan ranskan kieltä; muutamia uskaliaita kaavapiirroksia, luuvalosonetteja ja katumuksentekiän kasvot alasluoduin silmin, kaikki kappaleita, joista hänen silmissään sellainen pintapuolinen, pieni kotiopettajaneiti tavallisesti oli luotu!… Kauvan äitinsä kuoleman jälleen oli hänen isänsä mennyt uusiin naimisiin, josta oli hedelmänä pieni tytär, viehättävä pikku tyttö, jota "suuri veli" jumaloitsi. Hänen äitipuolensa, joka hoiti taloutta, ei katsonut voivansa avutta tulla toimeen tuon pikku meteliöitsiän kasvatuksessa ja siksi oli perheen piiri neljä vuotta sitten lavennettu kotiopettajan joukkoon ottamisella. Mutta jo tällä aikaa oltiin kolme kertaa pakoitettu muuttamaan noita nuoria naisia, koska, kun kaikki ympäri kävi, pyrintö itse päästä Markuksen huvilan haltiattareksi oli ollut paljon painavampi muita velvollisuuden toimia.

Kovan ivan puuska juovitti hänen huuliansa. Niin — sepä olisi puuttunut, että hän tuon kiitetyn avioliiton tähden olisi antanut naittaa itsensä! — Ehdottomasti haki hänen katseensa vaimon muotokuvaa seinältä — tuolla puoleensa vetävällä olennolla tuossa ei ollut mitään yhteyttä äsken mainitun lain kanssa. Siis oli hän leskiaikanansa pitänyt itseänsä ainoastaan Hirschwinkelin tilusten hoitajana. — Hän oli luonnollisesta oikeuden tunnosta hoitanut ja enentänyt perintöä halveksitun "sepän" pojalle, ehkä syvästi haavoittavalla ylpeydellä oli syösty takaisin hänen sovintoa tarjoava kätensä? Vakava luonteinen, väkevä sieluinen nainen oli tämä suloinen, heikko kukka ollut, joka kullan keltaisten kutrien kullatusta puitteesta onnellisen morsiamen koko rakkauden täyttämällä alammaisuudella katseli häntä — hänen sydämensä paisui omituisesta kaipauksen halusta. — "Mitä nyt — luulenpa että olet uneksia", lausui hän itsellensä ja pudisti heti päällänsä koko tämän "narrimaisuuden" kohtauksen ikäänkuin se olisi ollut taudin siemen.

"Luulen, ettei teillä ole aavistustakaan, että minä olen huoneessa, herra Markus", sanoi rouva Griebel, joka sillä aikaa oli astunut huoneesen ja asettanut kahvitarjottimen pöydälle sohvan eteen. "Ja sentään on tarjotin kolissut ja helissyt kovempaa kuin olisi pitänyt… Mutta te katsoittekin niin hajamielisenä tuonne seinään, ikäänkuin, sieluni kautta, olisitte rakastunut rouvaan".

Hän nauroi ja nousi ylös. "Aina korviin saakka, rouva Griebel". Sellaisen olisi sen pitänyt olevan, sama se vanha vaiko nuori.

"Ai, ai, herra Markus, älkää tehkö poikamaisuuksia!" Hän lakkasi pyyhkiämästä pöytää, käänsi vaivoin päänsä toista kohti ja näytti melkein vihaiselta. — "Sellainen hospitaalin-akka! Kaukaa näytti hän tosin vielä monta kertaa kuin omenakukka, niin punaiselta ja valkoiselta, mutta ryppyhinen oli hän, kuin kuivattu päärynä, tuo kutrinen pää oli tullut lumenkaltaiseksi ja käskeä osasi tuo hieno pieni nainen aivan kuin kenraali".

4.

Herra Markus oli alkujaan päättänyt oleskella Hirschwinkelissä korkeintaan 3 päivää. Hänen aikomuksensa oli uuden omaisuuden välttämättömän tarkastuksen jälkeen tehdä pieni matkustus Thüringerwaldin kautta aina Frankiin saakka… Mutta nyt oli jo kolme päivää kulunut hänen tulostansa, eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan alkaa aiottua matkaansa, yhtä vähän kun hän nyt tuumi kaukaisen asemansa tähden hänelle hankalaa omaisuuden myömistä, jonka hän ennen kotoa lähtöänsä lujasti oli päättänyt tehdä. Ei mihinkään hintaan maailmassa olisi hän tahtonut luopua tästä viehättävästä maan kulmasta, johon hän jo tunsi itsensä niin kodistuneeksi, ikäänkuin olisi syntynyt tuossa vanhassa, rakkaassa asumuksessa.

Hänen hallussaan oli altaanihuone ja pieni makuukamari, joka oli lähellä oikealla edellisen vieressä. Vasemmanpuoleiset asuntohuoneet, jossa ensin oli ylimetsänhoitaja-vainajan työhuone ja viimeisenä laboratorio tuuletutti hän huolellisesti ja sitten taas sinetillä lukitsi ikäänkuin reliikilaatikon. Näitä huoneita ei milloinkaan käytettäisi, määräsi herra Markus rouva Griebelin suureksi harmiksi.

Hän piti itseänsä erakkona, joka oli vetäynyt maailmasta pois yksinäiselle vuorenkukkulalle ja jolla tuskin enää oli aavistustakaan, että ihmiselämä yhä aaltoillen loiskui vuoren juurella, koska hän ei enää kuullut sen kaikua. Niin hiljaista oli Hirschwinkelissä. Kaikki, mitä siellä kuului talouden pitoon, oli sioitettu takapuolelle, toiselle puolen sannoitettua, muhkeaa pihaa, johon raput johtivat ison rakennuksen sisäänkäytävä-ovesta. Tällä siististi pidetyllä pihalla oli ainoastaan hemmoiteltujen kalkkunain lupa liikkua. Tässä oli myöskin korein värein maalattu kyyhkyislakka, tässä kohotti hedelmiä täynnä oleva päärynäpuu latvaansa korkeuteen ja tässä oli Sultanin koirankoppi, ikäänkuin vahtiposti käytävän vieressä, mikä johti portille… Niin sukkela ja toimekas kuin rouva Griebel olikin talousasioissaan, ei hän sentään kärsinyt humua eikä melua huoneissa ja että palveliat kolistelivat ovissa. Akkunain ulkopuolella oli vieläkin hiljaisempaa. Sangen harvoin nähtiin edes muutamia naisia risutaakat selässä tai joukkio marjoja poimivia lapsia kulkevan sitä tietä, joka meni ruohokentän läpi asuinhuoneen edessä.

Ei sentään ollut ainoastaan pelkkä kodinhupaisuus, joka pysytti herra Markusta kartanossa — hän sai muutamia toimiakin, joista täytyi huolta pitää. Kauvan aikaa sitten ehdoiteltua rautatienrataa, joka koski Hirschwinkeliinkin, piti nyt täydellä todella alettaman, ja linja määrättämän. Tämän johdosta tuli yhtä ja toista kirjeenvaihtoa välttämättömän tarpeelliseksi. Ehdoitettu rata uhkasi kartanon parhaita peltoja, kun nyt yhtä hyvin vuokraaja Griebelin mielipiteen mukaan radan yhtä hyvin kävi johtaminen vähemmän arvoisien niittujen läpi.

Herra Markus oli jo tarkastanut tiluksensa kaikilta tahoilta. Kaikkialla, mihin hän meni, havaitsi hän kaikki esikuvallisessa kunnossa ja hän erittäin huomasi näkyvän huolellisuuden, hedelmällisen maan, kuni kalliin aarteen hoitamisessa. Maatila ainoastaan oli siellä, kasvavassa maassa, kuin siihen sekoitettu huono pahka mätäs.

"Niinkauvan kuin ylimetsänhoitajan rouva eli, näyttivät vainiot tuolla vielä jotenkin mukiin meneviltä", sanoi Pietari Griebel, "amtmannilla oli terveellinen kunnioitus vanhaa rouvaanne kohtaan ja kävi sen vuoksi itse monta kertaa aurankin perässä. Sitä paitsi oli hänellä silloin vielä renki, mutta sekin meni pian tiehensä piian perässä. Vanhuus on sitä paitsi päälliseksi tullut amtmannille — hän ei pääse mihinkään menemään keppiinsä nojaamatta. Mitään ulkotöitä pellolla ei siis enää voisi tulla kysymykseen, ellei metsänvartia tuolla Grafenholz'issa säälisi heitä. Hän on kotoisin samoilta seuduilta, jossa amtmannilla ennen oli ruhtinaalliset lahjoitus-maat arennilla. Siellä oli hän poikana ollut päiväläisapulaisena ja näytti sitä paitsi mieltyneen entiseen isäntäväkeensä, sillä sen pienen loma-ajan, jonka hänen uuttera työnsä myönsi, käytti hän maatilan pelloilla ja työhön — vaimoni sanokoon mitä tahtoo — ottaa tuo vieras tyttö pontevasti ja rivakkaasti osaa".

Herra Markus ei ollut vielä käynynnä kävelyretkillään maatilan asuinhuoneiden läheisyydessä. Hänen aikomuksensa oli tosin panna edesmenneen kartanonomistajattaren viimeinen tahto täytäntöön, vaikkapa asiakirja siitä oli sattunutkin jäämään työreppuun säilytettäväksi laillisen viraston sijasta ja vaikk'ei sen alkuperäisyyttä todistajat olleet vahvistaneet, mutta hän tahtoi vasta kotiin tultuansa kirjeellisesti toimittaa asian — hänelle oli kokonansa perinpohjin vastenmielistä käydä persoonalliseen yhteyteen amtmannin ja kotiopettaja-neidin kanssa.

Ylipäänsä ei häntä haluttanut mikään kanssakäyminen yksinäisyydessä, jota hän nyt ensikerran oppi tuntemaan ja jota hän nyt halusi täyteen mittaan nauttia. Hän ei tosin ollut aivan kyllästynyt — suuren kaupungin riehuva elo miellytti häntä tuhatkertaisesti, koko sielullaan antausi hän sen riemullisiin nautinnoihin, sillä hän oli vielä nuori ja terveessä veressä juoksi elämänhalua hänen suonissaan. Mutta kuluneen talvikauden hurmaavan elämän meluavan huminan ja vasaroimisen jälkeen hänen tehtaissaan piti hän suloisena nyt ikäänkuin vaipua metsäseudun nukuttavaan hiljaisuuteen.

Hän oli Hirschwinkelissä valinnut itselleen erinäisen mielipaikan, tuon pienen huvihuoneen puistomuurin luoteisessa kulmassa. Tuo pieni rakennus oli kahdeksan kulmainen ja tarjosi kahdella ikkunallaan ja yhtämonella lasiovella näkyalan kaikkiin suuntiin. Sisäpuolisiin seiniin oli maalattu vaaleentuneita kukkia ja hedelmiä harmaalle pohjalle. Pieni kulmasohva ympyriäisen pienemmän pöydän takana, muutamia ruohotuolia ja kirjahylly sohvan ylipuolella oli koko kalustona, akkunain ja lasiovien ylimmäiset ruudut olivat peitetyt purpurivärisillä kattuuni-akuttimilla, jotka antoivat huoneelle taikamaisen valon. Toisen, vasemman puolisen lasioven ulkopuolella oli pieni balkonki puisin rintanojin ja siitä — sepä juuri se olikin, joka enemmän kuin mikään muu teki paikan niin miellyttäväksi, niin puoleensa vetäväksi uudelle isännälle — kävi rappuset suoraan aavalle kentälle puiston ja sen muurin ulkopuolella. Kapea ruohovyö meni tässä vaan pitkin muuria, tämän viheriän maton toisella puolen aaltoili vilja lähimmällä ohrapellolla.

Tiluksilla olonsa neljäntenä päivänä istui herra Markus aamulla huvihuoneessa ja kirjoitti. Hän oli laittanut tuon pienen huoneen vieläkin sievemmän näköiseksi tuomalla sinne joukon valittuja teoksia "kirjahuoneesta", kaikellaisia kirjoituspöydän tarpeita ja laatikon Regaalia sikaareja… Hän oli juuri sytyttänyt yhden näistä ja keveät, siniset savupilvet karkoittivat juuri kamomilla ja lavendelikukkien tuoksun, jota aamutuuli ylimetsänhoitajan rouvan kryytitarhasta ajoi huoneesen. — Hän oli istahtanut kulmasohvalle vastapäätä balkongille vievää lasiovea. Siitä saattoi hän lasiruutujen läpitse yhdellä silmäyksellä tarkastaa sitä tietä joka meni asuinrakennuksen ohi ja joka melkein vaakasuorassa viivassa leikkasi viljellyn pellon ja jonka kaukana etäisyydellä metsän varjo, joka siellä alkoi, ikäänkuin vangitsi. Yksi ainoa kapea polku oikealle haarautui tiestä ja johti pienen männistön läpi maatilalle.

Tullen tätä polkua, astui äkkiä hänen näköpiiriinsä naisen haamu — se oli maatilan piika. Käymisestä ja vartalosta tunsi hän heti tämän, ehkä tänään, paitsi tuota kamalaa valkoista huivia, jota rouva Griebel vihoissaan oli "suojelustilkuksi" nimittänyt, sitä paitsi vielä leveäröytäinen olkihattu varjosti hänen kasvojansa.

Hän kulki vitkaan ja alaspainetuin päin. Vasemmassa kädessä oli hänellä harava ja sivumennessään antoi hän kasvavat viheriät ohrantähät luistaa oikean kätensä sormien lomitse. Kuten kultapohjalle kuvautui tuo nuori tyttö auringon paistamalle yksinäiselle maaseudulle. Nähtävästi oli hän matkalla kaukana siaitsevalle niitylle, kootaksensa nyt ru'oille sen heinän, jonka muutama päivä sitten oli niittänyt.

Hän näki tytön tulevan aina lähemmäksi. Tytöllä ei varmaankaan ollut aavistusta, että puistohuoneessa joku seurasi häntä ja jokaista hänen liikettänsä rävähtämättömin silmäyksin. Herra Markus ei ollut muistanutkaan tuota tyttöä, joka puron yli vievällä sillalla niin vastahakoisesti oli häntä auttanut, kun hän pyysi, mutta nyt johtui hänen mieleensä tuo äreä, lyhyt tapa, jolla tyttö hänet poisti. Tätä muistellessaan täytyi hänen nauraa itseksensä ja hän tunsi halua vielä kerran ruveta juttelemaan tuon vastahakoisen tytön kanssa.

Hän nousi sohvalta ja meni ovelle, samalla kun tyttö äkkiä pysähtyi ehdittyänsä lähelle puistomuurin kulmaa ja veti kirjeen taskustansa. Näytti ikäänkuin hänen silmäyksensä olisi etsinyt jotakuta tilan palveliaa, mutta ei rakennuksen ulkopuolella, eikä akkunoissa näkynyt eikä liikkunut ketään. Äkkiä tehden päätöksensä astui tyttö ruohikolle puistomuurin läntiselle puolen mennäksensä takapihalle, jossa varmaankin tarhapiikoja voi kohdata.

Samalla hetkellä tuli herra Markus balkongille, rivakasti astui hän rappuja alas ja asettui tytön eteen. Tämä vetäytyi taaksepäin hämmästyksestä, ikäänkuin maa olisi au'ennut hänen edessänsä ja hämmästyksissään pudotti hän haravansa maahan.

"Kirje on varmaankin jollekulle tässä talossa — anna se minulle! Minä toimitan, että se tulee perille", sanoi hän hymyillen ojentaen kätensä kirjettä kohti.

Sanaakaan lausumatta antoi tyttö hänelle kirjeen. "Mitä hittoja — sehän on minulle!" huudahti hän katsahdettuansa osoitteesen. "Keneltä?"

Tyttö kumartui ottaen haravansa maasta. "Ei suinkaan herraltasi?" kysyi hän vielä, kun ei vastausta heti kuulunut.

"On, amtmannilta", vastasi tyttö nyt yhtä hämillisellä sanojen itaruudella, jota herra Markus jo oli oppinut tytössä tuntemaan.

Hymyillen pudisti hän päätään.

"Hei, kas vaan kuinka soma naisen käsiala vanhalla herralla on!"

"Se ei ole hänen käsialaansa, hän ei näe kirjoittaa —".

"Vai niin, sitten on hän sanellut ja joku talon naisista, luulen varmaan, että neiti kotiopettaja on kirjoittanut kirjeen". Hän piti kirjettä tarpeeksi etäällä itsestänsä oikein tarkastaaksensa adressia.

"Kaunis ja kevyt käsiala ja lumivalkealla paperilla kuten sopii naiselle, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä keittokalujen ja tomupyyhkeinten kanssa".

Tyttö nosti äkkiä päätänsä ylöspäin ja hän toivoi saavansa kuulla terävän vastauksen, mutta turhaan. Tyttö antoi päänsä taasen painua rintaansa vasten ja oli vaiti.

"Sinä varmaankin olet kovin mieltynyt nuoreen neitiin?" kysyi hän taasen pistäen sikaarin suuhunsa.

"Sitäpä en luulisi", vastasi tyttö ja astui vähän taaksepäin, ikäänkuin hän olisi tahtonut väistää tupakan savun sinisiä renkaita, jotka äkkiä liehuivat hänen päänsä ympärillä. Niin naurettavaa! Tyttö, jonka vertaistensa joukossa yleisissä huvipaikoissa täytyi henkiä karkeimman tupakan paksuja pilviä, häntä häiritsee vähäinen sikaarinsavu, ikäänkuin hänen hermonsa olisivat yhtä tunteelliset, kuin hienoimpien naisten — tässä hän sangen todenmukaisesti apinoipi kotiopettajaa. Tämä suututti ja kiihdytti herra Markusta uusiin kokeisiin — hän veti nyt vasta muutamia aika savuja sikaarista.

"Sinä et luule", kertoi hän. "Mutta hänen ylhäinen käytöksensä miellyttää sinua kuitenkin, luulen ma. Sinä varmaan sangen halusta toivoisit olevasi hänen sijassansa. Mitä?"

"Sepä olisi kummallinen toivo —".

"No, miksi niin? Saada hoitaa kauniita kätösiänsä ja hyvässä levossa passauttaa itseänsä viileesen kamariin olisi kuitenkin tuhat vertaa viehättävämpää kuin haravoita heiniä niityllä ja koleassa työssä paistua auringon paahtaessa".

"Tarkoitatteko tällä, — että neiti ei tekisi työtä?"

"Jumala varjelkoon, en suinkaan!" jatkoi hän ivaten. "Minä päinvastoin olen vakuutettu siitä, että hän hansikat kädessä sangen ahkeraa poimii kukkia ja tekee niistä siroja seppeleitä, jotka hän kuivaa johonkin muistikirjaan tai maalaa virivärillä. Hän virkkaa pitsiä, hän kirjoittaa, hän lukee ja soittaa pianolla sormiharjoitukset läpitse hirveän täsmällisesti kaikkien heikkohermoisten ihmisten huviksi. No, eikö ole totta, mitä sanoin?"

"Kyllä osaksi", vastasi tyttö, vetäen olkihattunsa syvemmälle otsaan. Kauniit hoikat, mutta sangen ahavoittuneet sormet koskivat silloin hatun röytään.

"Niin, näetkö nyt", sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen. "Minä luulen myöskin, että hän sangen hyvin osaa arvostella, oletko perinpohjin laassut ja tomuttanut hänen huoneensa ja sitten siivonnut kaikki järjestykseen. Ja yhtähyvin täytyy hänen voida päättää, onko pannukakku onnistunut ja eikö paistia ole poltettu".

Valkoisen huivin alta kuului pienen naurun heikko alku. "Minä tiedän vaan, että hän sangen harvoin on tyytyväinen minuun", sanoi tyttö sitten heti vakavalla äänellä.

"Sinä, lapseni, annat varmaankin syytä valituksiin välttämättömän alamaisuuden puutteesta. Siksikö neiti kotiopettaja torui sinua?"

"Ei siksi, mutta hän lausuu usein minulle katkerimpia sanoja, kun ei voimani ensinkään tahdo pysyä tahtoni tavalla".

Hän antoi kätensä sikaarineen vaipua ja hänen silmäyksensä koki kummastusta osoittaen tunkeutua olkihatun ja huivin läpi. "Sinä puhut merkillisen huolellisesti ollaksesi tyttö sinun säädystäsi", sanoi hän ikäänkuin vielä kuunnellen tytön sanoja.

Tyttö hypähti hämmästyneenä ja ojensi kätensä ikäänkuin kielloksi.

"Ah, suo anteeksi, minä unhotin", sanoi hän ja pyyhkäsi kädellänsä otsaansa ja tuuheita hiuksiansa. "Sinä olet palvellut kaupungissa, hienoissa perheissä ja jotain herrastapoja on ehtinyt sinuun silloin kiintyä. Toihan nuori neitisi sinut mukanansa, miten olen kuullut — sinä olit kai samassa perheessä hänen kanssaan?"

Tyttö viivytti vastaustansa vähän aikaa epäillen. "Niin, me olimme samassa perheessä — kenraali von Guseckin perheessä Frankfurtissa", sanoi hän ja tarttui koneellisesti, poiskäännetyin kasvoin aaltoaviin tähkiin viereisellä ohrapellolla. "Minä olin aina hänen kanssansa ja tein hänelle kaiken sen kamarineitsyt palveluksen, jommoista tuollainen hennoiteltu 'kotiopettajaneiti' tarvitsee, ja koska minä olen eriämätön hänestä —".

"Niin seurasit häntä tänne suoraan kurjuuteen", täytti hän tytön alkaman lauseen. "Sinä olet sentään sangen kummallinen tyttö, sinä väität, ettet ole mieltynyt nuoreen neitiisi ja sentään pidät yhtä hänen kanssansa, suoraan sanoen kuin 'savi ja olki'. Hänessä lienee jonkunlainen loihtuvoima, jotain tuosta Hamelnin rotanpyytäjän demoonillisesta voimasta. Näyttääkö hän kauniilta?"

Tyttö nojautui tähkiin päin, joita hänellä oli kourassaan ja nykäisi olkapäitänsä. "Sitä, joka on jotakuta aivan lähellä, arvostellaan harvoin oikein —".

"Sfinksi!" huudahti hän ja astui askeleen lähemmäksi tyttöä. "Sinä arvoituksia täynnä olevilla vastauksillasi tekisit hänet minua miellyttäväksi henkilöksi". Hän naurahti raikkaasti, se kuului sentään jotenkin ivalliselta. "Rakas vaiva turhaan, lapseni. Hänen kotiopettajamuotonsa ei minua kiihdytä. Minä menen pois hänen tieltänsä, missä vaan voin. Mutta toista minä halusta toivoisin — ja se on saada oikein nähdä hänen eriämätöintä varjoansa".

Ennenkuin tyttö sai aikaa sitä aavistaakaan, oli hän rohkealla kädellä tarttunut tytön huiviin ja hatun röytään, sekä taivutti molempia vähän sivulle, mutta samassa silmänräpäyksessä vetäysi hän jotenkin nolona, johon tuli lisäksi pelon vivahdus, askeleen takaperin tytöstä — hän oli nähnyt hämmästyttävän kauniit kasvot.

Harmin huudahduksella veti tyttö päähineensä taasen otsalle ja riensi hänen ohitsensa. Ehdittyänsä vähän matkaa eteenpäin, pysähtyi hän vielä kerran ja sanoi värisevällä äänellä, sekä ainoastaan puoliksi kääntyneenä seuraavat sanat: "Te teette pilkkaa neidistä maatilalla sen vuoksi että hän toimii enemmän henkisissä töissä ja samalla hetkellä osoitatte käytöksellänne, miten syvälle nainen alenee teidän silmissänne sen työn kautta, jota minä teen — tuomitseeko mies sillä tavoin"?

Tässä käänsi tyttö hänelle selkänsä, ja poistui niin nopeasti että muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kadonnut hänen näkyvistänsä.

Harmistuneena puri hän alahuultansa ja heitti sikaarin luotansa kauvas nurmikolle. Hän ei enää käsittänyt itseänsä, eikä tekoansa ja hänen äitipuolensa, joka niin usein torui häntä ja oli vihainen, kun hän teki pilkkaa kaikista nuorista naisista hänen seurapiirissään ja kun hän ilkeällä ivalla selitti, että hänen täytyi pidättää itseään että hän saataisiin, jospa vaan tanssissakin, koskemaan "nyörättyihin mamselleihin", — hänen silmänsä olisivat varmaankin nyt levinneet jos hän olisi nähnyt tuon mielentilan johon herra Markus nyt omasta käytöksestään oli joutunut. Mutta niinpä olikin hän sitä ennen tuntenut itsensä ikäänkuin päihtyneeksi ja mikä hänet oli huumannut, oli tytön ääni, joka ikäänkuin hupainen arvoitus oli tunkeunut häneen hummitetusta, salaperäisestä hämärästä.

Yhtä rivakasti, kuin hän oli tullut alas, juoksi hän balkongin rappuja ylöskin, löi lasioven kovasti kiini ja astui muristen akkunan luo. Ah, mitä kaikki tämä merkitsee, miksi kun kaikki ympäri käy, hän tuli niin liikutetuksi sielunsa pohjukkaan asti. Kaikkien hänen ystäväinsä joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi jättänyt taputtamatta kaunista palvelustyttöä leu'an alle, sekä, jos tilaisuutta oli, painamatta myöskin suudelman ympyriäiselle, ruusunpunaiselle poskelle, ja kenenpä mieleenkään olisi johtunut, siitä keksiä jotain tekiää alentavaa, siinäkin tapauksessa, että asianomainen olisi ponnistanut vastaan. Oliko se mikään rikos että hän oli koskenut tuohon hirveän korkeaan olkihattuun ja suojelustilkkuun? — Yhden ainoan silmäyksen tähden vaan oli häntä huomautettu, ikäänkuin hän olisi hirhiluinen, joka lupaa saamatta oli tunkeunut kaikkein pyhimpään. Tyttöhän kävi tavallisesti ulkotöissä — eikö hän sellaisissa tilaisuuksissa saanut pitää hyvänänsä häpeämättömiäkin silmäyksiä ensimmäiseltä matkustavalta kisälliltä joka astui hänen luoksensa kysymään oikeata tietä?… Mutta hän oli muka "kamarineitsy" maatilalla; hän oli saanut maistaa hienompaa sivistystä. Kieltämättä oli hänellä sitäpaitsi terävä pää ja synnynnäinen kyky heti mukautua oloihin, jonka vuoksi hän käyttäysikin ikäänkuin olisi kuulunut amtmannin perheesen, ehkä hänen päänsä päällä täytyi kantaa kotiin pellon antimia ja tehdä työtä haravalla ja kuokalla pellolla ja niityllä.

5.

Herra Pietari Griebel keskeytti nämät vähän huvittavat mietteet. Hän oli ollut ulkona tiluksilla ja saattoi takaisin tullessaan tyytyväisesti hieroen käsiänsä kertoa herra Markukselle, että rautatien insinöörit olivat täydessä työssä viitoen tilan niittymaille rautatien rataa — viereiset pellot saivat olla rauhassa. Radan uuden suunnan johdosta oli amtmannin Franz toimittanut oikein näytelmän. — Pietari Griebel oli sopivan matkan päässä saanut kuunnella hänen sappea kuohuvaa vastaväitettänsä sekä kaikkea hänen jyryänsä ja meluansa. Mutta rautatien rata olikin menevä suoraan hänen pihapiirinsä yli ja niin lähellä asuinhuoneen kulmaa, että tuon vanhan mädäntyneen rakennuksen muutaman vuoden kuluttua välttämättömästi täytyi pudota alas yhdeksi soraläjäksi.

Tätä kuullessaan muisti herra Markus kirjeen, jonka oli pistänyt taskuunsa ja jonka hän kohtaamisensa jälkeen tytön kanssa kokonaan oli unohtanut. Hän aukasi sen ja silmäsi tuota pikaa sen sisällyksen, yhtä paljon huvitettuna kuin vihoissaankin siitä — ihmiset maatilalla olivat sentäänkin, kaikki järjestänsä, isännästä piikaan asti, parantumattomasti ylpeyden perkeleen valtaamina, kummallinen seura, naurettava sekoitus ylpeyttä, luulottelua ja hämiä!

Amtmanni ei ensinkään huolinut siitä tekoasiasta, että perillisen laillisesti saavutetun oikeuden mukaan arentitila jo yö ja vuosi sitten oli häneltä pois tuomittu. Seikkaperäisellä tavalla vastusti hän tilusten isännän sopimatonta esiytymistä rautatiekysymyksessä, jonka kautta hänelle, amtmannille, tämän arentimiehelle oli vahinkoa saatettu. Ei milloinkaan eikä millään ehdoilla suostunut hän siihen, että hänen talousrakennuksensa sioitettiin toiselle puolen huonetta, yhtä vähän kuin hän suvaitsi sitä, että hänen oma rakennuksensa jonakuna kauniina päivänä rymähtäisi kokoon sen asujain yli. — Vihdoin koski hän sivumennen muutamilla hätäisillä sanoilla sitä seikkaa, että hänen tosin vielä oli maksamatta tuo "mitätön summa", jonka hänen tuli suorittaa vuokraa, mutta hän odotti joka päivä suurempaa rahalähetystä, jonka kanssa hänen poikansa, upporikas mies Kaliforniassa, käsittämätöntä kyllä, viivyskeli — heti rahojen saavuttua, piti mainittu "turhanpäiväinen asia" suoritettaman.

"Niin, niin, siten ohjaa ja toimii herra amtmanni", sanoi Pietari Griebel hyväluontoisesti naurahtaen, herra Markuksen ilmottettua hänelle kirjeen sisällön. "Hän on juuri hauska veitikka —"

"'Hauska veitikka?' — sellaisia mukavia sanantapoja sinä aina keksit — ei, oikea suupaltti hän on", keskeytti häntä hänen rouvansa. Tämä oli juuri leikannut itsellensä persiljaa kyökkitarhasta, jolta puolen hän oli noussut rappuja myöden paviljonkiin ja ojensi nyt kouransa, täynnä persiljaa, ovesta varoittavaisesti sisään. "Älkää Jumalan tähden, herra Markus, ryhtykö siihen. Hän teidät kyllä sokaisee niin ettette kuule ettekä näe mitään. Hän luulee ikäänkuin haikara sadussa, että kun hän vaan ummistaa silmänsä ei yksikään ihminen näe, mihin nälkälinnaan hän on joutunut oman syynsä tähden. Kertomuksella pojasta Kaliforniassa kokee hän ummistaa teidän silmänne, kuten hän on tehnyt kaikille niille tyhmille ihmisille, joille hänen on velkaa. Lienee aika harakka, tuo niin vanhan petturin nuori herra poika".

"Älä nyt tee pahemmaksi, kuin se on, pikku Jetta! Eihän se muuten ole tapasi!" sanoi hänen miehensä. "Ylimetsänhoitajan rouvan kautta tiedän minä, että nuori Franz oli hyvä ihminen — ei mikään muu, kuin huoli ja harmi huonosta taloudenpidosta lahjoitusmailla ajoi hänet avaraan maailmaan. Hän lienee todellakin lähettänyt kotiin suuren kultakappaleen, mutta totta myöskin on, että hänestä ei ole sittemmin kuulunut, sekä hän on ollut kuin kuollut ja haudattu ja hänen vanha äitinsä suri itsensä sen vuoksi kuoliaaksi".

"No, nyt kuulette sen itse, herra Markus," muistutti rouva Griebel, vähän ärtyneenä ja osoitti peukalollaan puhujaan. "Ja vielä vaaditaan, että tuollainen hyödytön poika, jolla ei edes ole kynää eikä mustetta omalle äidillensä, pidettäisiin kunnioitettavana henkilönä. — Sitä saat odottaa, Pietari". Näin sanoen kapusi hän muristen ja vaivalloisesti rappuja alas viedäksensä persiljan keittiöön.

Herra Markus mittasi askeleillaan lakkaamatta paviljongin lattiaa sittenkin kuin Pietari Griebel oli lähtenyt huoneesta ja mennyt vieressä siaitsevaan lehtimajaan, johon hänen rakas tyttärensä oli tuonut hänen suuruksensa: voita, leipää, palanen makkaraa ja lasillisen kullanloistavaa Nordhäuser viiniä.

Amtmannin kirjeen kautta oli perinnönkysymys, jonka sattuma oli ohjannut nuoren kartanonomistajan käsiin, astunut uudelle tolalle. Vielä saman päivän aamuna oli hän luullut helposti voivansa panna edesmenneen tätinsä ilmeisen toiveen toimeen, vähän ennen lähtöänsä keskustelemalla asianajajansa kanssa, sekä parilla kirjeellä Berlinistä, jonka kautta hänelle niin vastenmielinen persoonallinen yhteensattumus asianomaisten kanssa ei olisi tullut tarpeelliseksi. Mutta nyt ilmautui uusi henkilö näkymölle — löytyi vieläkin yksi henkilö, poika, josta vainajan sanottiin pitäneen hyvää mieltä, eikä häntä sentään testamenttimääräyksessä sanallakaan mainita. Oliko hän kentiesi mieleltään yhtä heikko ja helläsydäminen kuin äitinsäkin ja yhtä vähän kuin tämä pystyi vastustamaan amtmannin omavaltaisia ja hillitsemättömiä tapoja ja mieltä, ja oliko vainaja aavistanut, että perheen viimeinen turva ei hänenkään kädessänsä olisi vakuudessa?

Sitä vastaan täytyi vanhan rouvan pitää suuressa arvossa nuoren tytön luonteenlujuutta, kun hän oli halunnut panna nuoruuden ystävänsä tämän suojan alle. Herra Markus ei saattanut käsittää tätä sokeutta. — Edesmennyt oli uupumattoman ahkera ja työtätekevä henkilö. Hän oli aina oikealla ajalla ollut kohdattavana ulkona pellolla ja maitokamarissa, kyökissä ja laboratorissa, köyhien sairasvuoteella kuten kirjoitus- ja työpöytänsäkin ääreltä, eikä hänen mieleensä ollut milloinkaan johtunut järjestyttää vieraan kädellä nauhaakaan puvustaan tai kampauttaa hiuksiaan… Miten maailmassa sitten tuli, että tuo käytännöllisesti toimelias rouva uskoi sellaisen toimen tytölle, josta hän juuri oli kuullut kerrottavan, että hän nykyisessäkin alennetussa tilassaan yhä näytteli suuren maailman naisen osaa, ettei hän liikuttanut kättään eikä jalkaansa auttaakseen rappiolle joutunutta taloutta, sekä vielä vaati kamarineitsyt palvelusta palvelialta, jonka aikaisin ja myöhään täytyi toimia sekä sisällä huoneessa että ulkotöissä?

Hän kirosi tyhmää mielijohdettansa, joka hänen pani tutkimaan tuota vanhaa pussia — jos hän olisi vaan ollut viisas ja antanut sen vanhanaikuisen sisällyksen katsomatta mädäntyä nurkassaan piirongin laatikossa… Päälle kaupaksi oli hän nyt niin rajattoman tyhmä, että ajatteli vanhan amtmannin rouvan kohtaloa ja piti velvollisuutenansa omantuntonsa mukaisesti punnita asiaa… Niin paljon kuitenkin oli varma: ylimetsänhoitajan rouva oli huolimatta selvästä ja terävästä järjestään, perinpohjin erehtynyt valitun perillisen luonteen ja henkilön suhteen — kentiesi oli näytelty komediaa hänen kanssaan. Eikö hänen velvollisuutensa ollut ojasta toisen erehdys ja pikemmin jättää tuon pienen perinnön nuoremman Franzin käsiin. Kenpä takaisi, ettei "suuren maailman naisella" ilmautuisi kosia heti kun kertomus perinnöstä tulisi tiedoksi. Sellaisessa tapauksessa kotiopettaja neiti varmaan ei hetkeäkään epäilisi myöntyen vastatessaan. Vieraat ihmiset menisivät pois perinnön kanssa ja kipeä-raukka maatilalla saisi maata siellä ja katsella.

Vihastuneena pyyhkäsi hän molemmilla käsillään hiuksiansa. Nyt ei hänellä muuta neuvoksi ollut, kuin ottaa asia käsiinsä ja, niin vastenmieliseltä kun se tuntuikin, omin silmin tutustua amtmannin ja kotiopettaja-neidin suhteisin.

Koko päivän oli hän huonolla tuulella. Illalla otti hän hattunsa ja lähti retkeilylle metsään. — Ainoastaan metsänhoitajien ja hirsienvetäjien kulkema ajotie eroitti Hirschwinkelin tilukset Grafenholzista, ruhtinaallisesta metsäpalstasta ja melkein tämän kulkuväylän viereen päättyi laaksonotkelmakin. Ainoastaan pieni pala niittymaata hiipi tässä vielä metsän ja tien välillä ja tällä ruohoa kasvavalla paikalla oli ruhtinaallisen metsänvartian asunto. Se oli kaunis, uusi tiilihuone, suurilla, auringon valossa loistavilla akkunoilla. Huoneen toisella puolen ympäröi valkoiseksi maalattu puu-aitaus pientä puistoa, sisältävä korkeintaan pari, kolme multapenkkiä.

Jo kaksi kertaa ennen oli herra Markus retkillään pysähtynyt tälle paikalle ja tänäänkin pysähdytti hän käyntinsä, kun huoneen punaiset seinät äkkiä välkkyivät metsiköstä. Metsänvartian, joka tässä huoneessa asui täytyi viettää oikeata erakon elämää. Hän oli ainakin naimaton mies, joka huoneensa avain taskussa meni toimiansa täyttämään. Tämä ovi ei milloinkaan ollut vieraanvaraisesti auki, ei heikoinkaan savuhattara milloinkaan noussut savutorvesta. Ikkunoissa, joiden sisälaudalla tosin näkyi muutamia kukkaruukkuja, mutta joita ei milloinkaan kauniisti sovitetut akuttimet kaunistaneet, ei näkynyt milloinkaan inhimillistä olentoa, yhtähyvin kuin milloinkaan kuultiin taloustoimien hälyä, tai muuta ääntä näiden neljän seinän väliltä; ainoastaan tuolla ylhäällä ullakkokamarin ikkunassa rippui kolme, neljä puista linnunhäkkiä, joissa pulmuset ja ristinokat elämöivät, ja jyrkänteellä huoneen takana kiipeili kaksi määkivää kuttua ympäri, nämä luultavasti olivat metsänvartian karjaa.

Hirschwinkelin uuden isännän oli tehnyt usein mieli lähemmin katsoa ikkunasta metsänvartian huoneesen nähdäksensä millaisella lukemisella entinen päiväläisapulainen virvoitti itseänsä tuolla vähällä loma-ajalla, jonka hänen uuttera palvelustoimensa ja maatilalla tekemänsä apu hänelle jätti, Jospa ne olivatkin ritari- ja ryöväriromaaneja, jotka olivat toistensa päällä kukkaruukkujen välissä, eivät ne ainakaan lainakirjaston asua kantaneet — sen saattoi hän nähdä aina ajotien toiselta puolen asti, joka erotti hänet vähintäin kymmenellä askeleella asuinhuoneesta. Kentiesi oli hän älykäs ja maailmaa kokenut mies, tämä metsänvartia. Oleskelipa hän paljon maatilalla, jossa piikakin, joka hoiti maitokulhoja ja haravoita, koki käyttäytyä salonkimaisesti.

Pilkkahymy huulillansa taivutti hän sivulle viimeiset oksat, jotka sulkivat hänen tiensä, kun toisen kutun menettely herätti hänen huomiotansa. Se oli nuori, solakkamainen eläin, joka vimmatusti juoksien kiiti jyrkännettä alas ja kapean ruohoston yli. Sen seuraaja kävi rauhallisesti perässä samaan suuntaan, josta nyt keveiden ihmisaskelien ääni kuului… Herra Markus polki maata jalallansa — aina vaan tuo tyttö, joka jo perinpohjin rupesi ikävystyttämään hänen oloansa metsäseudussa. Olikohan amtmannin piika ainoa naishenkilö, joka täällä eli ja oleskeli metsässä ja pellolla?

Tuolla hän tulikin aivan oikein suojelus-tilkku päässä ja suuri juurikoppa käsivarrella. Kutut juoksivat hänen sivullansa ja söivät ahneesti hänen kädestään leivänpalasta, jonka hän taskussaan oli tuonut noille pikku herkkusuille.

Herra Markus vetäysi takaperin vähän syvemmälle metsikköön, sekä asettautui ensimäisen, paksun pyökkirungon taakse, jonka keksi — hän ei tahtonut enää saattaa harmia itsellensä, kuten aikaisemmin tän'aamuna. Tyttö oli hänestä kerrassaan inhoittava ja yhtäläisellä innolla kun hän tän'aamuna oli puhaltanut tupakansavua valkoisen huivin alle, riensi hän nyt heittämään palavan sikaarin maahan ja astumaan sen päälle, ettei vähintäkään, tupakansavunhajua tuuli kantaisi maantien yli ja siten ilmaisisi hänen läsnäoloansa.

Tyttö heitti viimeiset leivänpalaiset kutuille, sekä astui matalalle rapulle lähimmän akkunan läpi katsahtaaksensa huoneesen. Huone näkyi olevan tyhjä; huolimatta hänen uudistetuista naputuksistansa ikkunaan, ei kuulunut yhtään liikettä huoneesta, ja ovi pysyi kiinni. Tässä siis täytyi olla runsaasti kärsivällisyyttä.

Vastatullut asetti koppansa viereensä ja istautui viheriäksi maalatulle penkille huoneen sisäänkäytävän viereen, päättäen odottaa asukkaan takaisintuloa. Hän aukasi leuan alta huivin solmun, sekä antoi tuon valkoisen peitteen pudota niskalle. Niin — siinä oli hän nyt, kiireestä kantapäähän asti amtmannin turhamielinen piika, joka ei voinut kärsiä vähintäkään ahavoitusta kasvoillansa, kuten rouva Griebel kiukussaan oli väittänyt, ja niin huonolla tuulella kun herra Markus nyt olikin, täytyi hänen toki myöntää, että se olisi ollut vahingoksi tuolle hieman vaalealle, läpikuultavalle iholle. Hänen täytyi nytkin, kuten jo aamullakin tyttöä hätäisesti katsahdettuansa, myöntää, ettei tytön pää millään tavoin häväissyt vaan päinvastoin vartalon soreudelle ja suloudelle oli täydessä sopusoinnussa. Se häntä oikein harmitti. Hänelle olisi tuhat vertaa mieluisampaa ollut, jos tyttö olisi ollut karsas, ja hänen kasvonsa olisivat olleet täynnä pisamia ja nyppyjä, juonteet jokapäiväiset ja karkeat — tuon "omituisen" tytön.

Tyttö pyyhkäsi irtonaiset kähärät otsaltansa päälaelle, jossa niitä palmikoitsematta ja suureen kimppuun sidottuna kampa piti kiinni. Sitten pani hän syvästi hengähtäen ristiinlasketut kätensä helmaansa ja nojasi, koko ympäristön metsän hiljaisen rauhan silminnähtävästi virvoittamana, päänsä rakennuksen seinää vasten. Hän näytti surulliselta, ehkei oikeastaan huolien masentamalta, sekä olikin kai kylläksi ponteva ja elinvoimainen luonteeltansakin paria silmänräpäystä kauvemmaksi aikaa heittäytyäksensä täydelliseen työttömyyteen.

Kopasta otti hän pienen kääryn, jonka hän kuori auki, levitti polviensa yli ja katsasteli tarkastelevin silmäyksin. — Herra Markus näki, että se oli valkoista pitsiä, nähtävästi "kotiopettajaneidin" vanhaa, kulunutta koristusta, mutta joka nyt vuorostaan koristaisi tytön kaulaa. — Sukkelat sormet käänsivät tuota vaalistunutta pitsikudelmaa eri tahoille ja näyttipä melkein kun hänen kätensä hellästi olisi silittänyt sitä — sitten käänsi hän päänsä äkkiä sivulle, kääri pitsin kiireesti kokoon ja nousi ylös.

Ajotietä nähtiin lähestyvän muhkean miehen viheriässä nutussa. Heti kun hän oli huomannut odottavan tytön, kiirehti hän askeleitansa. Koiransakin, joka väsyneenä oli höngöttänyt muutaman askeleen edellänsä, riensi nyt eteenpäin hyvällä vauhdilla ja juoksi ilosta haukkuen tyttöä kohti.

"Tuntuu hyvältä, Fritz, levätä teidän erakkomajanne ulkopuolella, mutta olenpa toki iloinen, että tulitte, sillä minulla on kiire", sanoi tyttö ja matki samalla nuorta ryökinäänsä pienimpiin erityisseikkoihin asti, sillä siinä tavassa, jolla hän vastasi metsänvartian kunnioittavaan tervehdykseen, oli yhtä paljon ystävällistä arvokkaisuutta, kuin oppinut amtmannin veljentytönkin todellisuuden mukaan tavallisesti osoitti entistä päiväläisapulaista kohtaan.

"Minulla on tärkeä toimi teille", jatkoi hän. "Mutta ensin täytyy teitin saada jotain hyvää", keskeytti hän puheensa, ja ojensi toiselle kopasta pienen lämpömäisleivän. "Minä olen tänään leiponut ja leipä tuli niin kaunista, että teidän täytyy maistaa sitä. — Nyt osaan jo tämänkin keinon, kun ajattelen taaksepäin sitä kiusan päivää, jolloin ensi kerran hirveän taitamattomilla käsilläni vanutin taikinaa ja vihdoin sain uunista ottaa pari kivi-kovaa, mustaa kakkaraa".

"Niin, silloin maksoi se kyyneleitä, huolimatta kaikesta lujuudestanne", sanoi nuori mies hyväntahtoisella hymyllä. Hän laski leivän ulkopuoliselle ikkunan laudalle, mutta katsahti samalla huolestuneena tyttöön. "Onko taasen niin pahoin asian laita siellä? Koskeeko se juutalaista vaiko kultaseppää L:ssä", kysyi hän mutkitta, mennen suoraan siihen toimeen, jonka tyttö hetki sitten aikoi hänelle antaa.

"Itse tiedätte paraiten, että kultasepän luoksi emme voi kääntyä — teidän täytyy mennä juutalaisen luo. Ylihuomiseksi täytyy meidän saada kahdeksan taaleria".

Sulan epätoivon liikkeellä pyyhkäsi mies kiharoita hiuksiansa.

"Niin, kuten näette, Fritz! Ja kuitenkin olemme ollut valppaita, melkeen kuin santarmit, ja siitä huolimatta on yhden kaupustelijan onnistunut huomaamattamme hiipiä taloon ja siellä kaupata muutamia laatikoita hienoja sikaareja. Ne ovat nyt lähes kaikki poltetut ja nyt seuraavat laskut ja hakemukset. Tänään kirjoitettiin ja uhattiin viipymättä lain kautta hakea saatava".

"Taivaan Jumala, tosin on minulla kärsivällisyyttä, mutta ajan pitkään kiukuttaa ja suututtaa se ihmistä kuitenkin, niin että on harmista halkeamaisillaan, kun ei ihminen mitään käsitä, vaan yhä elää, ikäänkuin kassa-arkku olisi yhtä täynnä kuin entisinä hyvinä aikoina".

Surullinen hymyily tuli nuoren tytön huulille. "Saatammeko antaa sitä Fritz?" Hän nauroi heikosti. "Kaiken loma-aikanne istutte luonnontieteellisien kirjojenne ääressä, ettekä sentään tiedä ettei vesi alusta ensinkään tahdo nousta vuorta ylöspäin — vanhoja tapoja ja tottumusta voi yhtävähän…"

"Hiljaa", keskeytti tyttö hänet äkkiä käskevällä liikkeellä. "Meidän kummankaan ei sovi tuomita häntä, meidän on vaan muisteleminen hänen hyvyyttänsä ja huolenpitoansa. Tässä", — sanoi hän, käärien pitsin auki — "on vielä vähän arvokasta, kalliita, vanhoja pitsiä. Minulle on vakuutettu, että ne ystävien kesken ovat vähintäin kahden kymmenen taalerin arvoisia — Baruch Mendeliltä emme voi toivoa enempää kuin puolet siitä summasta".

"Jos hän ylipäänsä ensinkään tahtoo ryhtyä asiaan", lausui mies olkapäitään kohauttaen luoden epäilevän katsannon noihin näennäisesti arvottomiin kutomuksiin. "Ne kaksi silkkihametta ja shaalin osti hän tosin, se olikin toista kuin tämä kapine, jonka voi puhaltaa pois, Minä luulen, että hän rupeaa nauramaan minua. Ennemmin sittekin pari hopealusikkaa, luulisin".

"Viimeiset!" huudahti tyttö liikutettuna. "Mitä ajattelettekaan? Asettaisinko tinalusikat heidän lautasilleen? Se ei tapahdu niinkauvan kun voin liikuttaa kättä ja jalkaa. Te ette ymmärrä, Fritz, tätä asiaa", jatkoi hän tyynemmästi; käärien pitsit kokoon ja ojensi ne hänelle. "Menkää vaan suoraan juutalaisen luo, hän ymmärtää yhtähyvin pitsien kuin kultakalujenkin arvon… Onko teillä huomenna aikaa ja kenties omia asioita kaupungissa?

"Kuinka lieneekin, — kyllä aikaa saan siihen matkaan. Te tiedätte…"

"Niin minä tiedän, te olette rehellinen, peripohjin hyvä ihminen".

Tämä yksinkertainen, mutta hellällä äänellä lausuttu kiitos, näkyi saattavan hänet hämille. Hän nosti kömpelösti kätensä lakkiinsa sekä veti ja tempasi sen lippua. "Te olitte tänään mukana kun rautatien rataa viitotettiin", sanoi hän kääntääkseen keskustelun toisaalle.

"Niin — kuten voitte arvata syntyi sen vuoksi myrsky ja rajuilma meillä. Tämä päivä ylipäänsä on ollut kauhea päivä". Tyttö vaikeni ja pusersi alahuultansa hampaiden väliin.

"Niin luulen. Mutta suoraan naurettavaa se on kuitenkin, kun vanha herra noin kiihtyy siitä jutusta. Se saattaa toki olla hänelle aivan yhden tekevä, miten rata menee pihapiirin poikki, tai tuskin hän kuuleekaan veturin menevän huoneen nurkan sivu. Uusi omistaja tehnee pian puhdasta siellä — no niin, hänellä on täysi oikeus siihen".

"Niin, tosin — täysi oikeus", lisäsi tyttö jonkinlaisella katkeruudella äänessä, ja olkapäitään kohauttaen. "Mitä se häntä liikuttaa, miten ennen on ollut".

"Niin, niin, taivaan Jumala, niin! Mitäpä sellainen, nuori, käskevä tuittupää huolii vanhasta ystävyydestä, jonkalaista ei milloinkaan ole saanut nähdä. Ei hänestä saata sitä luullakaan. Minä näin hänet eilen sivumennen — kaunis mies, muhkea ja rivakka! Tosin on hänen olennossaan jotain kömpelöä karkeutta, joka enemmin pysyy raha-arkun herroissa kuin vanhassa aatelissa — entisenä upseerin palveliana tunnen kyllä sen laadun. Hän seisoi Griebelin kanssa sahamyllyn vieressä, jonka hän rakennuttaa uudestaan — no, se vanha huone onkin hyvin lahonnut".

Tyttö kääntyi pois ikäänkuin olisi tuskin kuullutkaan mitä Fritz kertoi sekä otti valkoisen huivinsa rahilta pannaksensa sen päähänsä.

"Mutta kaikissa kohdin käy Hirschwinkelin uusi järjestys mielelleni", jatkoi Fritz. "Maatilan huone ei seiso juuri vakavammalla perustuksella kuin sahamyllykään — hyvä keino tehdä riidan lyhyeksi".

"Hän tehköön vaan", sanoi tyttö katkeruudella, kuumeen tapaisella kiireellä solmiten huivia leukansa alle. "Lähettäköön hän meidät kerjäämään! Menköön aina vaan alaspäin. Minä vaivaan kuitenkin yötä päivää päätäni miettiäkseni, miten saattaisimme viedä sairaan mukanamme —". Näissä sanoissa loppui tytön ääni.

"Mutta sehän on helpoin asia", tuumi hän partaisten kasvojen sydämmellisesti hymyillessä. "Pidättekö minua sellaisena jänisraukkana, etten edes voisi kantaa tuota kuihtunutta heikkoa vaimoa käsivarrellani? Penikulmittain tahtoisin häntä kantaa, tuota hyvää, vanhaa rouvaa, eikä hän ole siinä tunteva järkähdystäkään jäsenissään. Eikä läheskään niin pitkä matka ole sieltä tänne. Kaunis kulmakamari etelää kohti on suuri ja valoisa — sinne voimme asettaa hänen vuoteensa, silloin hänellä on näkyala viheriään metsään kahdelta puolen; se on tekevä hänelle hyvää. Ja vanha herra istuu tämän akkunan ääressä paljon paremmin, kuin maatilalla; tästä matkustaa ja tullee toki aina toisinaan joku ihminen sivuitse — maatilalla ei hän näe muuta kun aukean pihapiirin, jossa vaan muutamat jälelle jääneet kanat kaakottavat ja kuoputtavat".

"Fritz, te olette uskollinen kuin kulta, mutta —".

"Ja ullakkokamari tuolla ylhäällä", jatkoi hän tarkkaamatta tytön vastaväitettä, sekä osottaen peukalollaan sitä ikkunaa, jonka äärellä linnun häkit riippuivat — "se on kauniin huone koko rakennuksessa. Sinne asetutan pienen kamiinan ja sitten voi eräs nuori neiti istua siellä suven talven maalaillen ja lomahetkillään ansaita kauniisti rahaa. Ei ole siis mitään vaaraa tuosta kerjäämisestä, ei vielä pitkiin aikoin… Pitää aina päänsä pystyssä — se on pääasia".

"Niin, sen aionkin tehdä", sanoi tyttö vakavalla äänellä eikä ilman jotain uhkamielisyyttä. "Oikulliselle kohtalolle käynee vaikeaksi urheuteni masentaminen. Vielä en tiedä, mitä sielun väsymys on ja tunnen nuoruuden rivakkuuden jäsenissäni… Eikä kukaan ole milloinkaan minusta näkevä, että se itsetuntoisuuden kipenä, jonka omaan, joskus ei tahdo mukautua, kuten sen tulee ja täytyy. — Muuten olettehan te, Fritz, täällä, uskollinen turvani".

Hän tarttui juurikoppaan. "Nyt täytyy minun mennä kotiin — siellä odottaa minua vielä paljon työtä. Sitäpaitsi täytyy minun vielä sioittaa — kipeä raukan tulee ja pitää huomiseksi saamaan pestyt, vuoteen uutimet, mutta puuvarastoni on lopussa —"; hymyily liiti ikäänkuin päivänen hänen kasvoillensa — "ja siksi otan tämän hirveän suuren kopan mukaani".

Metsän vartia nauroi, otti kopan ja samalla lämpymäisleivän akkunan laudalta, sekä meni kiireesti huoneesen. Heti palasi hän koppa täynnä takaisin. Metsän läpi saisi hän ainakin kantaa sitä, sanoi hän, kun tyttö aikoi ottaa kopan ja nyt menivät molemmat rinnatusten laaksoon päin, kaksi muhkeata olentoa, jotka sopivat hyvin yhteen. Metsänvartian koira kävi tytön toiselta puolen, ikäänkuin tämä olisi isäntänsä omaisuus, jota hänen luulevaisella huolella uskollisesti tuli ympäröitä ja suojella.

Herra Markus juoksi nyt ulos metsiköstä ja katseli vakavin, pois kääntämättömin silmäyksin heidän jälkeensä, kunnes he tien mutkassa katosivat näkyvistä. Sitten katsahti hän hieman kolkolla katseella metsänvartian huoneesen. Kuinka kauvan viipyisi, ennenkuin somat akuttimet riippuisivat noiden nyt niin alastomien ikkunain sisäpuolella, nuori kaunis nainen katsahtaisi ulos niistä — todellakin naurettava yhdistys, metsänvartian rouva hienosta maailmasta anastamallansa käytöksellä ja hänen taikinan vanuttamisensa, pesemisensä ja huuhtomisensa.

Mutta siitä kaikesta huolimatta oli asianlaita kuitenkin niin. Nämät molemmat ihmiset tekivät työtä ja huolehtivat yhdistynein voimin köyhtyneen herrasväkensä puolesta ja tästä uskollisesta toveruudesta olisi avioliitto seurauksena — sehän on itsestäänkin ymmärrettävä! — Mitäpä saattaisi tuo kaukaa tänne tullut palvelustyttö kehnossa työpuvussaan parempaa toivoa? Hän tulisi vaimona turvalliseen asemaan, hän saisi metsässä kauniin kodin ja muhkean miehen, joka sitä paitsi halaisi sivistystä ja tietoja ja istuisi luonnontieteellisten kirjojensa ääressä. Tämä käsittämätön tyttö verrattomalla kiintymyksellänsä saisi siis nuo rakkaat avuttomat omaan kotiinsa. Hän palvelisi, kuten ennenkin kotiopettaja neitiä ja säästäisi hänelle viimeiset hopealusikat, ettei mikään halpa tinalusikka koskisi ryökinän hennoitettuin huuliin. Ja tuolla ylhäällä ullakkokamarissa maalattaisiin kauniita niittu-kuvia, niin oli metsänvartia sanonut… Tuhat soikoon, ei, rakas vihreä nuttuni, niin pitkälle ei ole vielä tultu. "Raha-arkun herra kömpelyyksineen" ei antaisi kenenkään häväistä itseänsä, ei edes Hänen Ruhtinaallisen Korkeutensa hyvin voivan metsänvartiankaan, ja vielä vähemmin tekisi tälle sen ilon, että niin pian kuin mahdollista ajaisi arentimiehen, joka ei jaksa vuokraansa suorittaa, maantielle, jotta sitä pikemmin voitaisiin pitää häitä amtmannin piian kanssa — tuon kummallisen tytön, joka usein äkkiä antoi aihetta luuloon, ettei lainana ollut hieno käytös vaan karkea puku. Tässä erehtyi hyvä herra metsänvartia ja oikein runsaalla mitalla.

Notkealla hyppäyksellä heittäysi herra Markus taasen metsään ja kääntäen selkänsä yksinäiselle rakennukselle palasi samaa tietä, jota oli tullutkin.

Sillä aikaa oli ilta-auringon kullanvihreä loisto metsässä jo melkein kokonaan kadonnut ja sen mukana myöskin tuo lempeä lumous, joka kirkastettuna oli levännyt tuon yksinäisen seudun yli. Tiheän lehdistön alla hiipivät synkät varjot syngistyttivät ihmissieluakin. Herra Markus saattoi vielä vähemmän kuin aikaisemmin päivällä vallita tuota syvää alakuloisuutta, joka tänään oli hänen sydämeensä painunut, voi siis noita nenäkkäitä pähkinänvitjoja tai alasriippuvia puun oksia, jotka uskalsivat koskea hänen synkkään muotoonsa — armotta ne kiukkuisesti katkaistiin ja heitettiin metsän hämärään.

6.

Hän menettelihe kuten tuhannet muutkin itsekkäät samallaisissa tapauksissa. Uskonnon kehoitusten, ja kentiesi jonkunlaisen yleisen untuneen ihmisrakkauden johdosta ovat he halulliset tavaroistaan almuja jakamaan — mutta ei missään tapauksessa mitään yhteyttä niiden ihmisten kanssa, joita aikovat auttaa. He tekevät pitkän mutkan noiden vastenmielisten suhteiden sivutse, ettei yhtään utua eikä säettä vieraan kohtalon kehräämistä vastuksista tarttuisi heidän vaatteisinsa ja lykkäävät siten hiljaan ja uupumatta tuon ikävän toimen tieltänsä pois siksi, että — yht'äkkiä ryntäävät keskelle asemaa, jos itserakkaus on vedetty näyttämölle. Vai eikö se kentiesi ollutkaan hylättävä itserakkaus, joka ajoi hänet mihin hintaan tahansa ennättämään tuon kiusoittavan metsänvartian edelle, tämän ihmisystävällisissä aikeissa. Eikö hän nyt kaikkein mieluummin olisi heti suoraa päätä mennyt maatilalle, esitellyt itsensä tuolle vanhalle tunarille, kerskurille, auttamattomalle pelaajalle ja juomarille sekä tämän perheelle ja pyytäisi heitä kaikkia, etteivät taivaan tähden toki ajattelisi pahaa heistä? Tässä kaikessa ei ollut muuta kuin tuota rakasta turhamaisuutta ja vihan tunne viheriää nuttua kohtaan joka olisi uskollinen kuin kulta — eikö tyttö ollut jotain sellaista lausunut? — ja näytteli kuitenkin vaan uhraamisen alttiutta samalla kertaa siepataksensa, mitä mieluisimmin toivoi…

Äkäisenä raivasi hän nyt itselleen, paljon nopeammin, kuin ennen, polun pensaston läpi ja saapui pian raivatulle, kapealle polulle, joka vei taloon johtavalle, yleiselle ajotielle. Astuessansa metsästä, näki hän rouva Griebelin tulevan sahamyllyltä kotitietä.

Hänellä oli kalanverkko käsivarrella. Tämä tosin ei näyttänyt niin runolliselta kun äskettäin tuon solakan ylen kainon kaunottaren lasivarrella; suurempi paino jännittikin nyt paljon laveammalle verkon silmuista, kuin tuo pieni, sairaalle ai'ottu mullo oli tehdä voinut.

"Nyt tulette vähän, sopimattomasti tielleni, herra Markus!" huudahti rouva Griebel hänelle salaamatta harmittavaa pettymystänsä. "Ettekö voinut viipyä vielä vähän aikaa metsässä, kunnes onnellisesti ja hyvin olisin ehtinyt kotiin ja saanut mulloni peratuksi. — Nyt saatte odottaa ja pysähtyä valmistetun pöydän ääressä, sitä en minä voi auttaa. — No niin, katsokaas tänne pikkuisen kun kerran olette nähnyt mitä toimitan. Niin, niin, saatte mulloja tänä iltana, pulskimpia, mitä myllärillä sumpussaan oli. Louise on kirnunnut tuoretta voita ja puoli tuntia sitten saapuivat ne — minä tarkoitan uudet perunat. Hyvä ystävämme, linnan puutarhuri, jossa mieheni oli kolme vuotta sitten hoitajana, on vanhasta rakkaudesta ja ystävyydestä minuun suonut minulle pienen mitan niitä teitä varten … ajatelkaa, herra Markus, uusia perunoita tällä vuoden ajalla!" Tässä keskeytti hän äkkiä puheensa ja jäi seisomaan maantielle.

"Hyi, mitä nyt — tuolla on taasen hieno vieras maantiellä!" huudahti hän tulisesti ja osoitti ojennetulla kädellä olentoa, joka, selkä nojolla pyökkirunkoa vastaan makasi pitkällään raitioiden poikki. "Kauheita aikoja nämät! juopuneita käsityöläis-kisällejä makaa kuin kärpäisiä tiellä ja täytyy oikein varoa, ettei sotkisi jotakuta kuoliaaksi niistä. Ennen ei niin ollut! Ja jospa itsekin kymmenen kertaa olisitte tehtailija, herra Markus, niin sanon kuitenkin — tehdas olo on tähän syypää ja tuo ikuinen sodan humina ympäri maailmaa. Siksi täytyy niin monen kuljeksia ympäri, vaikkei tahtoisikaan ja sillä tiellä oppivat paheita koko hirmuisuudessaan, tietämättä, miten se on käynyt. Ja sitten jälkeenpäin melutaan pahennusta vastaan ja komennetaan kääntymään — ah niin, täysinäisellä vatsalla käy sellaisia lörpötteleminen".

Sill'aikaa olivat tulleet lähemmäksi maassa makaavaa. Herra Markus kumartui alaspäin ja katsahti henkilöön, joka vaivalla kohotti väsyneitä silmälautojansa luodaksensa aran, hämmästyneen silmäyksen puhujaan, vaaleihin kasvoihin. "Mutta mies ei ole ensinkään juovuksissa", sanoi herra Markus, tarttuen tämän vetelästi riippuvaan käteen koetellaksensa valtimon tykytystä.

"Sieluni kautta, niin minäkin luulen! Laupias Jumala minä puhun uusista perunoista ja tässä nääntyy ihminen nälästä. Niin, niin, minä sanon aina: Jumalan lahjat ovat ihmeellisesti jaetut tässä maailmassa".

Hän pisti kätensä hameensa taskuun ja otti sieltä sämpylän, jonka hän pisti miehen suuhun. "Havaitkaa, rakas ystävä ja purekaa oikein tästä — se tekee teille niin hyvää, kun uutta öljyä lamppuun kaadetaan".

Heikko puna levisi väsyneen poskille, kun äsken sana "nälkä" mainittiin ja hän kohotti kättänsä väsyneesti kieltäen.

"Älkää vastustako, kuten joku neitsy", torui rouva Griebel vihastuueena. "Tuhannen askeleen päästä näkee, että olette nälissänne ja sentään tahdotte uskotella meitä, että olette syönyt vasikanpaistia päivälliseksi… Syökää vaan sämpylää. Se auttaa teitä juuri niin paljon jaloillenne, että voimme viedä teidät kotiin meille. Siellä on minulla vielä päivällisistä voimakasta ja hyvänmakuista lihanlientä ja hyvän vuoteen saatte kanssa".

"Koettakaa syödä", pyysi herra Markus häntä ystävällisesti. Sitten otti mies leivän, eikä voinut ensimmäisen suupalan jälkeen enää hallita itseänsä; hän söi sanomattoman ahneesti ja näytti unohtavan kaikki ympäriltänsä.

Hän oli nuori mies, tuuhealla ja pitkällä, rinnalle riippuvalla vaalealla parralla, joka vähän vivahti punaiseen. Hänen vaatteensa olivat kuluneet, mutta huomattiin, että hän piti siisteyttä arvossa — uudesta lumivalkoisesta paperikauluksesta oli hän kentiesi antanut viimeisen roponsa.

"Niin, niin vaimo raukka kotona ei tiedetä miten monta kertaa saattaa käydä", sanoi rouva Griebel tunnon ilmeisesti nyykäyttäen syöjälle päätänsä. "Äidistä ei ole mikään vuode kyllin pehmeä, ei mikään ruoka kyllin voimakas lapsellensa ja sitten…"

Hän vaikeni ehdottomasti, sillä niin pian kuin heikkous myönsi tarttui nuori mies hattuunsa, joka hänen uupuessaan tielle, varmaan oli pudonnut hänen päästänsä, sekä painoi sen leveän röydän syvään otsalle, ikäänkuin tahtoisi salata kasvojansa ympärillä seisovilta.

"No, no, nuori mies, älkää siitä heti niin pahastuko", sanoi rouva Griebel hiljaisella tavallaan, jota ei mitään häiritä voinut. "Moni on jo ulkona maailmalla kerjännyt vierailta ihmisiltä tai paastoavalla vatsalla viettänyt yötänsä maantien vieressä ja sentään sittemmin päässyt äveriäänä miehenä oman kolttonsa alle. Tämä ei teille haitaksi, jos muutoin olette säädyllinen ihminen… Ja nyt tahdomme koettaa, jos saamme teidät jaloillenne".

"Minä olen ollut kuusi viikkoa sairaana sairashuoneessa", mutisi outo tuskin kuultavasti "ja tulen —".

"Niin sen näkee päältänne, että olette ollut kipeä", keskeytti rouva hänet, "ja mistä tulette tai mitä vielä aiotte, emme ensinkään tarvitse tietää. Te jäätte kartanoon yöksi — vähän unta tarvitsette yhtä hyvin kun sitä Jumalan lahjaa, jota nyt olette saanut ja huomenna katsomme mitä vielä tarvitaan… Rohkeutta siis! No, koetammeko nyt!"

Hän tarttui voimakkaasti sairaan toiseen käsivarteen, herra Markus auttoi toiselta puolen — nuori mies pääsi jaloillensa, mutta oli toki vielä liian heikko tuetta mihinkään liikkumaan. Aivan tahdotonna antoi hän taluttaa itseänsä, mutta että hän silloin kuitenkin täysin tajusi surkean tilansa, huomattiin tuosta salaisesta epätoivosta, joka hänen kasvoillansa näkyi.

Lavealla niityllä asuinrakennuksen edustalla oli heinää niitetty. Tuoreen heinätuoksun suloiset höyryt täyttivät ilman; kaksi talon piikaa haravoivat heiniä pieniin rukoihin.

Suu ammollaan pysähtyivät he työstänsä, kun tuo omituinen seura hitaasti läheni ja Louise, joka vaaleanpunaisessa hameessa seisoi portilla, katsellen äitiänsä, juoksi pelästyneenä ja sellaisella kiireellä tulijoita kohti, että hänen pitkät, rippuvat, pellavankeltaiset hiuspiiskansa selässä hyppelivät.

"Äiti, onko mitään onnettomuutta tapahtunut?" kysyi hän värisevällä äänellä ja hänen kauniit siniset silmänsä katselivat säälillä ja samalla pelästyneenä hatun leveän röydän alitse.

Nuoren miehen partaiset kasvot punastuivat tämän katseen edessä, ja yli inhimillisellä ponnistuksella koki voimakkaammin oikaista itsensä ja käydä yksin — mutta turhaan.

Rouva Griebel huusi nyt toista töllistelevää piikaa tulemaan omalle paikallensa avuttoman vieraan vieressä, että hän itse voisi pitää huolta, mitä talossa tarvittaisiin asettaa järjestykseen sairasta varten. Tyttö astui tosin muutaman askeleen lähemmäksi, mutta mutisi ja vastasi ylpeästi, ettei yksikään herrasväki vielä ole vaatinut hänen korjaamaan kerjäläisiä maanteiltä ja kotiin viemään päihtyneitä käsityöläis-sälliä, ikäänkuin se prinssi olisi — hänen hameensa oli äsken pesty, eikä hän tahtonut sitä sokaista.

Huokaava ääni tunkeusi vieraan rinnasta.

Tämän äänen kuultuansa ojensi Louise heti pyöreän valkoisen kätensä samarialaisen palveluksen ottaaksensa.

"Mene tiehesi, pikku kananpoika", sanoi rouva Griebel, eväten hänen apunsa puoleksi nauraen ja kuitenkin hellällä ja ihastuneella katseella ainoan lapsensa solakkaan ja sievään vartaloon. "Sinäpä tässä nukenkäsinesi oikea oletkin — on ikäänkuin varpusenpoika tulisi hypäten tänne. — Kiirehdi, lapseni, ja juokse kuitenkin kotiin, aseta päivällinen soppa tulelle ja pane uudet hurstit suurelle vuoteelle sotilaskamarissa! — Ja sinun kanssasi tahdon vielä tänä iltana puhua pari sanaa", huusi hän tuolle ynseälle piialle, joka taasen oli ottanut haravansa. "Tästä päivästä neljän viikon takaa ei sinulla ole mitään tekemistä Hirschwinkelissä — sen tiedät."

Puolen tunnin päästä lepäsi väsynyt vieras hyvällä vuoteella. Suurien valoisien akkunain läpi niin sanotulle sotilaiden majoitus huoneessa alakerrassa katseli viheriä päärynäpuu pihalla huoneesen, iltatuuli hiljaisin henkäyksin puhalsi metsän yli ja täytti siistin kamarin vilvoittavalla metsän tuoksulla. Kalkkunakukot oli viety levolle ja muurilla, joka eroitti molemmat pihat, istui ainoastaan valkoinen kissa pesten itseänsä.

Ensi kerran oli herra Markus itse ottanut avainkimpun altaanihuoneen seinäkaapista ja mennyt ylimetsänhoitajan rouva-vainajan viinikellariin sen pimeistä loukoista tuodaksensa pullon kallista vanhaa viiniä, jota oli hankittu ainoastaan köyhien ja tarvitsevien sairaiden tarpeeksi. Kipeä vieras oli syönyt ja myöskin juonut madeiraa, mutta ei ainoatakaan hymyä tullut hänen huuliltansa ja jota enempi ruoka ja juoma palautti jo puoleksi kadonneet elonhenget terveesti virtailevaan vereen, sitä epätoivoisemmalta näytti hän. Hänen katseensa, odotusta täynnä, oli kiinitetty avonaiseen ikkunaan ja herra Markus ajatteli itseksensä, että tuon ihmisraukan ensimäinen voiman ponnistus omin päin olisi hyppäys matalasta ikkunasta: hän katoisi, näyttämättä enää milloinkaan itseänsä, niin pian kuin mahdollista olisi, armeliaista sydämistä, jotka oli kohdannut, poistaaksensa oman ja kurjuutensa muiston.

Sillä välin otti yli voimainsa vaivattu luonto hetken perästä ulos oikeutensa ja hän vaipui syvään uneen. Herra Markus jätti huoneen ja meni puutarhan huvimajaan, johon rouva Griebel oli valmistanut hänelle illallisen. Hän söi ainoastaan vähäisen ja muisti harmikseen pientä ruisjauhoista lämmintä leipää jota metsän vartialla nyt oli pöydällä edessään …

Kuinka uskollisesti ja sydämmellisesti nämät ihmiset kuitenkin kaikessa köyhyydessään pitivät toisistaan huolta! — Rouva Griebel oli hyvä sydämminen, reipas vaimo, sydän oikealla paikalla, mutta "pienet raudut" ja "pienet perunat" maksoivat kuitenkin hänen omat rahansa, sillä totta tosiaan ei sahuri ollut hänellä paljaasta rakkaudesta luopunut kalastaan, yhtä vähän kuin linnan puutarhuri varhaisista perunoistaan. Kiusallisuuksien mitan täytteeksi sattuivat molemmat piiat haravoillaan juuri nyt tekemään työtä ulkopuolella sitä talon sivua, milt'ei aivan alapuolella huvimajaa ja lörpöttivät aivan lakkaamatta. "Sinä saat sanoa mitä tahdot — se on minulle yhden tekevä, jossa akka on minun epuuttanut tahi ei!" sanoi röyhkeä piika, joka samana iltana oli epuutettu palveluksestaan. "Se joka osaa tehdä työtä niinkuin minä, saapi milloin tahansa itselleen toista isäntäväkeä —".

"Mutta tähän aikaan", tokaisi toinen, "ei koko Tillrodassa ole yhtään vapaata paikkaa. Pisemmällä eteenpäin voisi myös tapahtua, että saisit luvan ottaa itse palveluspaikan sellaisten ihmisten luona, kuin nuo tuossa maatalossa — ei ropoakaan palkaksi ja oikea härjän työ pellolla". — "No mitä sitte — sillä joka nyt on siellä, ei kaikissa tapauksissa ole erittäin paljo ollut. Metsän vartia auttaa häntä, silloin kun voi — hän voi nauraa kaikelle. Ja palkan kanssa ei myöskään liene niin pahoin asiat, kuin ihmiset puhuvat. Kenellähän aina on kauniit ja somat nahkakengät jalassa niinkuin minä olen voinut nähdä, vaikka hän aina kymmenen askeleen päässä väistyy tieltä ihmisien edestä ja käyttää itsensä, niin kuin sellaisilla ihmisillä kuin me, olisi rutto vaatteissa". "Niin luulotteleva ja ylpeä hän on", todisti toinen. "Tahtoisinpa nähdä, kuinka hän käyttää itsensä, kun hän kerran istuu tuolla ylhäällä metsänvartian huoneessa Grafenholzissa. Hänellä on onni. Tuollaisen kuljeksia-naisen pitää jäädä siihen lämpöiseen kauniisen rakennukseen".

"Kernaasti minun puolestani! Mitä minuun koskee koko seura, kun olen poissa Hirschwinkelistä?" mutisi epuutettu piika vihaisesti heittäen haravan täynnä heiniä lähimmälle suovalle. "Onpa vaan akan tuhme-vehkeet, jotka minua harmittavat. Tuossa hän toi tänne ensimmäisen parhaan maantiekuljeksian, joka oli paneutunut tielle, raastaa hänet mukaansa, tekee hänelle vuoteen, niin kuin hän olisi kapalolapsi ja sitte kaadetaan hänen oluttorveensa parasta viiniä, mitä tapasivat kellarissa ja kaikki antaa hän tietysti itselleen hyvän maistua. Meitä nuuskitaan aivan kun olisimme koiria, jos ovi joskus sattuu auki jäämään, muka varkaina — ja sen sijaan he itse tuovat veijaria huoneesen. Minä nauraisin itseni kuoliaaksi, jos huomenna saisi kuulla, että hän olisi pistänyt jotain mukaansa taskuihin — sen soisin akalle. Se kepponen olisi kymmenen taalerin arvosta".

Herra Markus löi akkunan kiini majassa, niin että ruudut helisivät, ja molemmat pärjääjät painoivat itsensä, niinkuin pelästyneet peltopyyt, likempien heinäsuovain taakse ja haravoivat niin uutteraan kokoon jäljellä olevat heinät, etteivät paljaasta uutteruudesta enään saaneet sanaakaan huuliltansa.

Tämä oli vaan hiljainen pieni sopukka metsässä, vähäpätöinen ala maasta, eikä tässäkään kateus, pahuus ja kaikki muut ihmissielun pahat mahdit, jotka vallitsevat suurella mailman näyttämöllä, sallineet suloisen rauhan kerraksi lyödä siipiänsä kokoon levähtääkseen.

7.

Hyvin varhain seuraavana aamuna alkoi liike ulkopuolella kartanoa. Herra Markus näki akkunasta pienoisen, kauniin Louisen kävelevän edes ja takaisin vast'ikään korjatussa heinässä. Hän oli puettu vaaleaan aamunuttuun ja hänen vahva, keltainen tukkansa piiloutui valkoiseen hiusverkkoon sinisillä nauhoilla.

Nuori tyttö etsi nähtävästi jotain, jonka oli kadottanut. Hän lykkäsi sivulle ohuen heinä-vaipan, jonka yötuuli oli levittänyt sinne ja tänne niitylle ja vieläkin pudisti likeisimpiä heinäsuovia. Molemmat piiat, jotka samalla olivat menossa pellolle — heillä oli kummallakin peruna-kuokka kädessä — seisoivat lähellä ja nauroivat.

"Ettekä te olleet jalallannekaan eilen illalla koko niitulla, neiti Louise — minun pitäisi kuitenkin tietämän sen", sanoi epuutettu piika. "On vaan ajan hukka että te haette sitä kauvemmin! Niin sokea ei kumpikaan meistä ole, että olisimme haravoinneet pois muistorahan — tuollainen kulta-tukaati kiiltää kyllä tarpeeksi ja kyynärän pitkää samettinauhaa ei kukaan elävä ihminen voi luulla kuivaneeksi heinän korreksi… Sitä paitsi kuulin omilla korvillani, kuinka te sanoitte äidillenne, että eilen illalla niin kuin tavallista olitte panneet muistorahan kristalli maljaan piironkilla. Ja siiloin se ei olis, jumala tietäköön (kaiketi) totta, mitä kaikki talossa sanovat, kenenkään muun ei voineen viedä tukaattia, kun sen — no niin, enpäs toista kertaa polta kieltäni". "Onpas se hyvin rumasti sinulta tehty, Rosa", puhkesi nuori tyttö milt'ei kiivaasti — lapsellinen ääni taisteli kuuluvasti tunkeuvaa itkua vastaan. "Ihminen, jolla on niin rehelliset kasvot, ei varasta — niin pahaa en sitä paitsi luule kenestäkään".

"Vai niin? Mitä varten hän sitte korjasi luunsa niin nopeasti? Niin varhain ja sanomatta edes kiitostakaan. No kernaasti minun puolestani! Mitä se minuun koskee? Se voi olla minulle yhdentekevä kenenkä taskussa muistoraha piiloutuu — minulla sitä ei ole".

Sitte hän heitti taas kuokan olalleen ja meni kumppaninsa kanssa tietä pitkin ohrapellon vieritse, mutta Louise kääntyi pahoilla mielin kotiin.

"Niin katsokaas herra Markus, sellaista sitä saa, kun tahtoo toiselle hyvää", sanoi rouva Griebel, kun tämä tuli alas katsomaan rouvaa kyökissä. Rouva sotki paraikaa erästä hienompaa taikinaa pienessä kaukalossa, ja ollen kaikella muulla kun hyvällä tuulella.

"Mieheni nauraa minulle siitä, että pahastun tästä ja vieläkin kysyy minulta — kyllähän tiedätte mikä vanha tuhma ilvehtiä hän on — jos olisin toivonut edes saadakseni pienen suutelon kädelleni kiitokseksi hyvästä yösiasta sotamies-kamarissa. No niin, matkoissaan hän on, tuhma ihminen. Hänen on täytynyt ensimmäisen kukon laulun aikana hypätä ulos ikkunasta, ja sitte takapihan kautta mennyt eteenpäin. Kauniisti se ei ollut tehty sellaiselta nuorelta pojalta, jota ei edes oma äitinsäkään olisi paremmin hoitanut ja palvellut kuin hänelle täällä tuli osaksi — senlainen tylyys voipi harmittaa.

"Ja nyt teki Louise vielä sen kepposen, että hukkasi kauniin tukaatinsa, jonka oli saanut ylimetsän hoitajan rouva-vainajalta lahjaksi, ja, johon hän antoi juottaa renkaan, jotta sitä voisi kantaa nauhassa kaulalla. Rahan katoaminen ei ole sentään ikävin kohta asiassa; vaan talon palveliat sopottelevat, että olisimme itse tuoneet varkaan huoneesen — tuo tuhma joukko nauraa meille ja se vahingoittaa arvoamme".

"Niin meidän olisi pitänyt antaa riidan siemenen olla vielä maantiellä", tuumi herra Markus ilkamoisella hymyllä.

"Jumala varjelkoon meitä senlaisista ajatuksista", vastusti rouva vihaisena. "Silloin ette vielä tunne Griebelin emäntää. Toisella kerralla tekisin aivan samalla lailla. Mieleni on vaan siitä paha, että tuo ihminen itse on saattanut itselleen huonon maineen; hän oli säädyllisten ihmisten lapsia — sen taisi sokeakin huomata — minä jo pidin hänen surullisesta muodostaan. Teidän tarvitsee vaan heittää silmäys tyttööni tuossa!" — hän nyykäytti yli olan Louiselle päin päätään, joka alas vaipunein päin seisoi kyökin pöydän ääressä ja leikkasi mandelia — "eipä hänellekään tuore kakko maistane tänään hyvältä. Punaiset silmät eivät ainoastaan ole muistolahjan katoamisen vuoksi — se on tuhmuutta tuon pienen sydämmen kanssa, kun se on pehmeä kuin malja. Sääliväisyys nälkäistä miesraukkaa kohtaan joka vielä päällisiksi olisi varastanut, saattaa kyyneleet tulemaan lapsen silmiin".

Herra Markus hymyili salaa — vaalea tukkainen pää vaipui yhä alemmaksi hakkuu veitsen ylitse. Herra Markus jätti kyökin mennäkseen vieraisille maataloon — kävellen kiireisillä askeleilla. — Kuka olisi voinut sanoa hänestä, että ensimmäisenä iltana hänen olostaan tilalla, hänellä olevan niin kiirettä menemään ensi tervehdykselle ja että hän havaitsisi välttämättömäksi ottaa esille sitä matkaa varten paraimmat nahka-hansikkaat, jotka oli säilyttänyt käyntiään varten Nyrnberg'in kallisarvoisissa museoissa. Hän meni mäntymetsän läpitse, jonka takana maatalo oli. Vasemmalle hänestä häilyivät ohrat turpeina ja rikkaina, vilja ulottui jo melkein hänen olkapäähän. Perunan varret rehoittivat, niin kuin pienet pensaat alkain juuri kukkia. Kullan kiiltävässä naurismaassa kuului uinailevaa surinaa ja hunajaa kantavat mehiläiset lensivät ohitse talon kupukkoihin. Hirschwinkelissä olikin jotain, siitä Herralta siunatusta maasta, jossa kerran oli vuotanut maitoa ja hunajaa, vaan sentään oli köyhyys onnistunut saamaan jalansiaa tämän paikkakunnan kansassa.

Tuolla toisella puolella tuota metsikköä alkoi köyhyyden ylivalta.
Viljaa seisoi siellä niin harvassa, että huolestui katsellessaan sitä.
Villiheinä luikerteli kaikissa näissä ja levitti ulos tyhjiä tähkiään.

Karjan hoidon maatilalla täytyi olla supistettu vähimpään määrään, sillä vaikka metsänvartian uutteruus ja palvelustytön voima olisikin kestänyt pitämään peltoja kunnossa, ei olisi työ ja ahkeruus kuitenkaan vaikuttanut mitään laihalle maalle ympäristöllä. Jos kuolleen ylimetsänhoitaja rouvan testamentti olisi täytettävä määrällensä, niin olisi ennen kaikkia Tillroderin ravintolaan annettu pääoma käytettävä maanviljelyksen parantamiseksi. Mutta mahtaisiko neiti "kuvernantilla" olla älyä niin paljo pannakseen rahoja siihen, tahi eikö hän mieluummin käyttäisi niitä korvaukseksi monista silkkihameistaan, joita oli täytynyt myydä juutalaisille ja levittäisi ympärilleen loistoa, johon hän oli tottunut, ollessaan frankfurttilaisen kenraalin perheessä? Päättääkseen palvelustytön puheista pitäisi hänen olla yhtä mieltä enonsa, Amtmannin kanssa.

No niin, saisipa hän kohta katsoa meitä kasvoista niin kasvoihin. Hän lupasi silloin itsekseen pitää silmänsä auki, että nuori neiti tulisi häneltä saamaan niin penniäkään aatelisten elintapojensa hyväksi, oli hän miten hieno ja suloinen tahansa. Herra Markus oli varustettu tätä "kuvernantti"-armeliaisuutta vastaan, jonka takana aina omien etujen pyynti väijyi, hänelle se oli inhoittava ja hyvintuttu asia.

Maatalon huoneusten takapuoli antoi männikön reunaan; ne olivat rakennukseltaan yhdenkertaisia, hyvin pieniä, ja niin vanhoja ja rappeutuneita että pärskyvä höyryhepo piankin olisi muuttava ne soraläjiksi. Eteläisellä puolella oli ruohorikas puutarha, johon pensas aidassa oleva ristikko portti vei. Portti ei ollut lukittu — herra Markus astui sisään, astuen pitkin kaitaa käytävää, joka halkasi metsän kukilla kaunistettua ketoa. Muutamat korkearunkoiset päärynäpuut ja kaunis pihlaja heittivät raitista varjoa hänen ylitsensä. Hän meni erään lehmusmajan ohitse, jossa oli kivipöytä ja pari taidettomasti tehtyä penkkiä. Se oli luvatonta ja varsin epäkohteliasta uudelta Hirschwinkelin herralta, mennä vieraan pöydän ääreen, semminkin kun siinä oli useampia siihen unohdettuja pikku-kapineita, sakset, sormistin ja muutamia vasta pestyjä vaatteita, jotka tarvitsivat korjausta, näistä näkyy rouvas-ihmisen siinä istuneen. Pöydällä oli myös kirjoitusneuvot ja niiden vieressä vahva kirjoitus vihko, niin siinäpä asian huono puoli olikin — tässä viheriäisessä piilopaikassa neiti luultavasti astui Pegasille ja sepitti sydäntä liikuttavia runoja kuulle ja iltatähdelle. Hänen sielunsa antoi siten varjonsa herra Markukseen ennen kuin hän oli nähnytkään itse neitiä. Seuraavassa hetkessä hän nauroi hiljaan — ei, runollista se ei ollut, minkä hänen silmänsä huomasivat kirjassa "Kaksi paria kyyhkysiä myyty Tillrodissa", "Yksi tiu munia samoin" j.n.e. Jos neiti tänään tavattiin sormet kirjoitusmusteesta tahraantuneina, niin syy oli ainoastaan talouskirjalla.

Herra Markus meni eteenpäin. Nurmikko loppui antaen tilaa muutamilla penkereillä varustetulle kyökki-tarhalle aitauksen nurkassa. Oikealle huoneuksesta alkoi pensas aita, tahi oikeammin jakso vattupensaita, jotka eroittivat istutuksen talon pihasta — tässä olinpaikka, jonka ylitse rautatien kiskot tulisivat käymään.

Muutamat "jäljelle jääneet" kanat kaakottivat tässä osassa pihaa, koira alkoi haukkua ja pensaiden takaa kuului oven narinaa, jota avattiin, jolloin jotain valkoista näkyi lehdikön välistä.

Herra Markus kiristi tietämättänsä oikean käden hansikkaa ja kiiruhti tavatakseen naista valkoisessa hameessa, mutta se olikin ainoastaan piikatyttö, josta hän niin pahastui että joka kerta kuin hänet huomasi niin veri nousi hänen päähänsä. Tyttö oli tänään solminnut leveän valkoisen kyökkiliinan köyhän työpukunsa päälle ja kiertänyt korkealle pitkät paidan hihansa. Ruma suuri kaulaliina niinkuin myös "kaihdin" puuttuivat tällä kertaa pu'usta.

Kartanon omistaja seisahtui liikkumatta ja tyttö ei huomannut häntä. Tyttö meni suoraa tietä kyökkipuutarhaan kumartuen ja leikaten itselleen kimpun ruokakasvia. Vasta kun hän oikasi itsensä, kääntyi hän ja huomasi vieraan. Polttava puna lensi hänen kasvoillensa ja ensimmäinen liikuntonsa oli vetää paidan hiat ales paljaille käsivarsilleen.