Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

KIUSANHENKI

Satu

Kirj.

E. T. A. HOFFMANN

Suom. Aino Tuomikoski

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919.

SISÄLLYS:

Ensimäinen luku.

Pieni vaihdokas. — Erästä papinnenää uhkaava vaara. Kuinka ruhtinas Pafnutius toi valistuksen maahansa ja haltiatar Ruusunhengetär joutui naisluostariin.

Toinen luku.

Tuntemattomasta kansanheimosta, jonka oppinut Ptolemeus Filadelfus keksi matkoillaan. — Kerkon yliopisto. — Kuinka ylioppilas Heikin pään yli lensi pari ratsastussaappaita ja professori Mooses Turnus kutsui ylioppilas Baltasarin teetä juomaan.

Kolmas luku.

Kuinka Heikki ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa. — Katariina ja neidot, jotka eivät saaneet syödä kalaa. — Mooses Turnuksen kirjallinen tee-ilta. — Nuori prinssi.

Neljäs luku.

Kuinka italialainen soittoniekka Sbiocca uhkasi heittää herra Sinnoberin kontrabasson sisään, ja virastoharjoittelija Pulcher ei voinut päästä ulkoasiainministeriöön. — Tullivirkamiehistä ja kotiin jätetyistä ihmeistä. — Kepin nuppi lumoaa Baltasarin.

Viides luku.

Kuinka ruhtinas Barsanuf nautti aamiaisekseen Leipzigin leivosia ja Danzigin viinaa, sai voitahran kashmirihousuihinsa ja korotti sihteeri Sinnoberin salaneuvokseksi. Tohtori Prosper Alpanuksen kuvakirjat. — Kuinka ovenvartija puri ylioppilas Heikkiä sormeen ja tämä kulki laahustinpuvussa sekä joutui sen vuoksi pilkan esineeksi, Baltasarin pako.

Kuudes luku.

Kuinka salaneuvos Sinnober kammattiin puutarhassaan ja otti kastekylvyn ruohikossa. — Vihreätäpläisen tiikerin ritarikunta. — Erään teatteriräätälin onnellinen päähänpisto. — Kuinka neito Ruusunihana valeli itseään kahvilla ja Prosper Alpanus vakuutti hänelle ystävyyttään.

Seitsemäs luku.

Kuinka professori Mooses Turnus tutki luontoa ruhtinaan viinikellarissa. — Mycetes Beelzebub — Ylioppilas Baltasarin epätoivo. — Erään hyvinrakennetun huvilan edullinen vaikutus kotionneen. — Kuinka Prosper Alpanus antoi Baltasarille kilpikonnankuorisen rasian ja ratsasti pois.

Kahdeksas luku.

Kuinka Heikkiä pidettiin pitkien takinliepeittensä vuoksi lahkolaisena ja metelöitsijänä. — Kuinka ruhtinas Barsanuf meni uuninvarjostimen taakse ja erotti luonnonasiain ylijohtajan. — Sinnoberin pako Mooses Turnuksen talosta. — Kuinka Mooses Turnus aikoi lähteä ratsastamaan perhosen selässä ja tahtoi tulla keisariksi, mutta menikin sitten vuoteeseen.

Yhdeksäs luku.

Uskollisen kamaripalvelijan hämminki. — Kuinka vanha Liisa aikaansai metelin ja ministeri Sinnober liukastui pakomatkallaan. — Millä ihmeellisellä tavalla ruhtinaan henkilääkäri selitti Sinnoberin äkkikuoleman. — Kuinka ruhtinas Barsanuf tuli surulliseksi, ja kuinka Sinnoberin menetys pysyi korvaamattomana.

Viimeinen luku.

Tekijän kaihomieliset pyynnöt. — Kuinka Mooses Turnus rauhoittui eikä Katariina voinut milloinkaan tulla ärtyisäksi — Kuinka kultakuoriainen surisi jotakin tohtori Prosper Alpanuksen korvaan, tämä lausui jäähyväiset, ja Baltasar vietti onnellista perhe-elämää.

ENSIMÄINEN LUKU.

Pieni vaihdokas. — Erästä papinnenää uhkaava vaara. Kuinka ruhtinas Pafnutius toi valistuksen maahansa ja haltiatar Ruusunhengetär joutui naisluostariin.

Erään viehättävän kylän lähellä tien varrella makasi köyhä, rääsyinen talonpoikaisnainen ojentuneena auringonhehkun paahtamalle maalle.

Nälän ja janon kiusaama nais-parka oli aivan nääntyneenä vaipunut maahan taakkansa painosta. Hän oli nimittäin kokoillut metsästä puiden ja pensaiden alta vasunsa täpösen täyteen kuivia puita. Kun hän uuvuksissaan tuskin voi hengittää, luuli hän aivan yksinkertaisesti kuolevansa. Mutta sittenhän loppuisi kerralla tämäkin loputon kurjuus, ajatteli hän.

Pian hän sai kuitenkin kylliksi voimaa avata solmusta köyden, jolla oli kiinnittänyt puuvasun selkäänsä, ja hinata itsensä ruohikkoon, joka oli aivan lähellä. Sitten puhkesi hän äänekkääseen valitukseen:

"Pitääkö sitten", voivotteli hän, "pitääkö yksin minua ja miestäni kohdata kaiken hädän ja kurjuuden? Emmekö me ole koko kylässä ainoat, jotka kaikesta uutteruudesta, kaikesta vaivalla vuodatetusta hiestä huolimatta elämme alituisessa köyhyydessä ja tuskin ansaitsemme kylliksi tyydyttääksemme nälkäämme? — Kolme vuotta sitten, kun mieheni löysi maasta kultarahat kääntäessään puutarhamaata, luulimme, että onni viimeinkin oli tullut meidän luoksemme ja että hyvät päivät seuraisivat. Mutta mitä tapahtui! — Varkaat anastivat rahat, koti ja riihi paloivat meiltä, viljan pellolla löi raeilma, ja täydentääkseen meidän sydäntuskamme mitan reunojaan myöten rankaisi meitä taivas vielä tällä pikku vaihdokkaalla, joka syntyi minulle koko kylän häpeäksi ja pilkaksi. — Pyhän Laurin päivänä on poikanen nyt tullut kahden ja puolen vuoden vanhaksi, eikä voi seisoa eikä kävellä hämähäkinjaloillaan ja sensijaan että puhuisi hyrrää ja naukuu kuin kissa. Ja kaiken lisäksi syö tuo onneton epäsikiö kuten vahvin ainakin kahdeksanvuotias poika, eikä se vähääkään näy hänessä. Jumala armahtakoon sekä häntä että meitä, ettei meidän omaksi kiusaksemme ja suureksi vaivaksemme tarvitse syöttää poikaa suureksi. Sillä pikkukääpiö tulee varmasti syömään ja juomaan yhä enemmän, mutta ei tekemään työtä ikänään! Ei, ei, se on enemmän kuin ihminen voi kestää täällä maailmassa! — Oi, jospa voisin kuolla — vain kuolla!"

Näin sanoen alkoi nais-parka nyyhkyttää, kunnes viimein tuskansa näännyttämänä, lopen voimattomana nukahti uneen.

Täydellä syyllä voikin vaimo moittia inhoittavaa vaihdokasta, joka oli syntynyt hänelle kaksi ja puoli vuotta sitten. Se mitä ensi silmäyksellä aivan hyvin olisi voinut pitää omituisen kyhmyisenä puukappaleena, oli nimittäin tuskin kahta vaaksaa korkeampi, epämuodostunut poika; se kieriskeli nyt hyrräten ruohikossa, ryömittyään alas vasun päältä, missä oli maannut poikkipuolin.

Tuon olennon pää oli syvällä hartioiden välissä, selän paikalla oli kurpitsanmuotoinen kasvannainen ja aivan rinnan alapuolella riippuivat sääret, jotka olivat ohuet kuin pähkinäpuun oksat. Pojan ulkomuoto muistutti halkaistua retikkaa. Kasvoista ei ensi silmäyksellä erottanut paljoa, mutta lähemmin tarkastaessa huomasi pitkän terävän nenän, joka pisti esiin mustien pörröisten hiusten keskeltä, sekä parin pieniä mustan säkenöiviä silmiä, jotka yhdessä muuten aivan vanhojen kurttuisten kasvonpiirteiden kanssa muistuttivat pikku noitaa.

Kun nyt, kuten sanottu, vaimo oli mieli karvaana vaipunut syvään uneen ja hänen pikkupoikansa oli kierittänyt itsensä aivan hänen viereensä, tapahtui että neiti Ruusunihana, läheisen luostarin johtajatar, kulki tietä pitkin palaten kävelyretkeltä. Hän pysähtyi, ja hurskas ja säälivä kun oli luonteeltaan, tuli hyviin liikutetuksi nähdessään edessään olevan kurjuuden.

"Oi laupias taivas", säälitteli hän itsekseen, "kuinka paljon surkeutta ja hätää onkaan tässä maailmassa! Onneton nais-parka! Tuskin on hänellä henkipoloinen tallella, kun on saanut tehdä työtä yli voimiensa. Tuohon on nyt raukka vaipunut nälän ja huolien painamana. Nyt vasta oikein selvästi tunnen oman köyhyyteni ja voimattomuuteni. Oi, jospa minulla olisi yhtä paljon kykyä kuin tahtoa auttaa. Mutta sitä, mitä minulla vielä on jälellä, niitä vähäisiä lahjoja, joita vihamielinen kohtalo ei voinut ryöstää ja hävittää minulta, niitä tahdon käyttää pontevasti ja uskollisesti poistaakseni tämän surun. Raha, jos minulla olisikin sitä käytettävänäni, ei auttaisi ollenkaan sinua, nais-parka, vaan ehkä vielä pahentaisi sinun tilaasi. Sinulle ja miehellesi, teille molemmille ei nyt kerta kaikkiaan ole suotu rikkautta, ja siltä, jolle ei ole suotu rikkautta, katoavat kultakolikot taskusta hänen itsensä tietämättä miten. Hänellä on niistä vain pelkkää kiusaa ja hän tulee vain sitä köyhemmäksi mitä enemmän rahaa hänelle virtaa. Mutta tiedän kyllä, että enemmän kuin kaikki köyhyys, kaikki puute, kalvaa sydäntäsi se seikka, että sinulle syntyi tuo pieni hirviö, joka riippuu sinussa kuin ilkeä, salainen pahe, jota sinun on kannettava läpi elämäsi. Suuri, kaunis, voimakas, viisas, niin, mitään kaikesta tuosta ei pojasta voi milloinkaan tulla, mutta häntä voi ehkä vielä auttaa toisella lailla."

Näin sanoen istuutui neito ruohikkoon ja otti pienokaisen helmaansa. Ilkeä pikku velho rimpuili ja ponnisteli vastaan, murisi ja yritti purra neitoa sormeen. Mutta tämä puhui:

"Siivolla, siivolla, pikku herhiläinen!" ja siveli hiljaa ja lempeästi kämmenellään hänen päätään otsasta niskaan. Hänen näin silitellessään oikenivat vähitellen pienokaisen pörröiset hiukset, niin että ne otsalta ylöspäin pään mukaan kammattuina valuivat sievinä pehmeinä kutreina korkeille olkapäille ja kurpitsanmuotoiselle selälle.

Pienokainen oli tullut yhä rauhallisemmaksi ja viimein nukahtanut sikeästi. Silloin asetti neiti Ruusunihana hänet varovaisesti aivan äidin viereen ruohikkoon, pirskoitteli vaimon päälle väkiviinanpitoista vettä pienestä hajuvesipullosta, jonka oli ottanut taskustaan esille, sekä poistui nopein askelin.

Kun vaimo pian senjälkeen heräsi, tunsi hän itsensä ihmeellisen virkistyneeksi ja vahvistuneeksi. Hänestä tuntui kuin olisi hän nauttinut tukevan aterian ja juonut hyvän siemauksen viiniä.

"Oi", huudahti hän, "kuinka paljon lohtua ja iloisuutta onkaan tullut osakseni lyhyessä unessani! Mutta aurinko on jo pian laskeutunut vuorten taa. Nyt pian kotiin!"

Näin sanoen aikoi hän ottaa vasun selkäänsä, mutta silmätessään siihen huomasi pienokaisen olevan poissa. Tämä nousi kuitenkin samalla ylös ruohikosta ja ruikutti haikeasti. Kun äiti nyt kääntyi katsomaan häneen, löi hän hämmästyksestä kätensä yhteen ja huudahti:

"Sakeus, pikku Sakeus, kuka on tällä välin kammannut hiuksesi noin kauniisti? Sakeus, pikku Sakeus, kuinka hyvin pukisivatkaan hiukset sinua, jos et olisi tuollainen ilkeä ja ruma viikari. No, tulehan nyt, tule vasuun!"

Hän aikoi tarttua poikaan ja asettaa hänet poikkipäin vasun päälle, mutta pikku Sakeus sätkytteli koipiaan, irvisteli äidilleen ja naukui aivan selvästi:

"En tahdo!"

"Sakeus, pikku Sakeus", huudahti vaimo aivan suunniltaan, "kuka sitten on opettanut sinut puhumaan tällä välin? No, koska sinulla on noin sievästi kammatut hiukset, koska puhut noin näppärästi, niin osaat kai juostakin."

Vaimo otti vasun selkäänsä, pikku Sakeus riippui hänen esiliinassaan, ja niin mentiin kylään päin.

Heidän oli kuljettava pappilan ohi. Silloin sattui, että pappi seisoi kotinsa ovella nuorimman poikansa, kuvankauniin, kultakutrisen, kolmivuotiaan poikasen kanssa. Kun hän näki vaimon tulevan raskaan puuvasun ja pikku Sakeuksen kanssa, joka roikkui hänen esiliinassaan, huusi hän:

"Hyvää iltaa, Liisa muori! Miten voitte? Teillähän on kannettavananne liian raskas taakka. Tuskin enää pääsette eteenpäin. Tulkaa tänne ja levätkää vähän tällä penkillä oveni edessä. Palvelijani saa tuoda teille raikasta juomaa."

Liisa muorille ei sitä tarvinnut kahteen kertaan sanoa. Hän laski vasunsa maahan ja oli juuri avaamaisillaan suunsa valittaakseen kunnianarvoisalle herralle suurta kurjuuttaan ja hätäänsä, kun pikku Sakeus menetti tasapainonsa äidin nopeasti kääntyessä ja lensi papin jalkojen eteen. Tämä kumartui nopeasti ja kohotti pienokaisen ylös, sanoen:

"Voi, Liisa muori, Liisa muori, mikä kuvankaunis, herttainen poika teillä onkaan. On oikea taivaan siunaus omistaa tuollainen ihmeen ihana lapsi." Hän otti pienokaisen syliinsä ja hyväili häntä eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan, että tuo ilkeä kääpiönpoika murisi ja naukui häijysti, yrittipä purrakin kunnianarvoisaa herraa nenään.

Mutta Liisa muori seisoi aivan ällistyneenä papin edessä, katseli häntä silmät jäykkinä selällään, eikä tiennyt mitä piti ajatella.

"Oi, rakas herra pastori", alotti hän viimein haikealla äänellä, "ei suinkaan sellainen Jumalan mies kuin te pilkkaa onnetonta vaimo-parkaa, jota taivas, Herra tietää miksi, on rangaissut tällä kauhealla vaihdokkaalla."

"Mitä", sanoi pappi hyvin vakavana, "mitä hullutuksia te puhutte, vaimo hyvä? Pilkkaa — vaihdokas — taivaan rangaistus — en ymmärrä teitä ollenkaan. Tiedän vain, että teidän täytyy olla aivan sokaistu, jos ette oikein sydämellisesti rakasta sievää poikaanne. Suutelepa minua, kiltti pikku mies!"

Pappi hyväili pienokaista, mutta Sakeus murisi: "en tahdo", ja yritti uudelleen puraista pastoria nenään.

"Katsokaa tuota häijyä petoa!" huusi Liisa pelästyneenä.

Mutta samassa sanoi papin poika:

"Oi isä kulta, sinä olet niin kiltti ja kohtelet lapsia niin hyvin, että heidän täytyy varmasti kaikkien rakastaa sinua oikein sydämestään."

"Kuulkaahan", huudahti pastori silmien loistaessa ilosta, "kuulkaahan, Liisa muori, sievää viisasta poikaanne, rakastan Sakeustanne, jolle olette niin tyly. Huomaan jo selvästi, ettette konsanaan voi tehdä pojasta mitään, niin kaunis ja viisas kuin hän onkin. Kuulkaapa Liisa muori, jättäkää toivorikas lapsenne minun hoidettavakseni ja kasvatettavakseni. Ahdistavassa köyhyydessänne on poika teille vain taakaksi. Minulle taas tuottaa iloa kasvattaa häntä kuten omaa poikaani."

Liisa ei voinut hämmästyksissään saada mielenmalttiaan takaisin.
Kerran toisensa perästä huudahti hän:

"Mutta rakas herra pastori, rakas herra pastori, oikeinko todella aiotte ottaa luoksenne tuon pikku rumilaan kasvattaaksenne hänet ja vapauttaa minut siitä pulasta, mihin vaihdokas on saattanut minut."

Mitä enemmän vaimo selitteli papille velhonpoikansa hirveää rumuutta, sitä innokkaammin tämä väitti, ettei Liisa mielettömässä sokeudessaan ollenkaan ansainnut sitä taivaan siunausta, että oli saanut ihanaksi lahjaksi sellaisen ihmelapsen. Lopulta hän meni aivan vihoissaan sisälle kotiinsa ja sulki oven sisäpuolelta.

Siinä seisoi nyt Liisa muori kuin kivettyneenä papin oven edessä, eikä tiennyt, mitä piti ajatella kaikesta tästä.

"Mitä taivaan tähden", puheli hän itsekseen, "on sitten tapahtunut arvoisalle herra pastorillemme, kun hän on niin perinpohjin ihastunut pikku Sakeukseeni ja pitää tuota typerää poikanulikkaa kauniina, viisaana poikana? No, Jumala auttakoon tuota kunnon herraa. Hän on ottanut taakan minun hartioiltani ja sälyttänyt sen itselleen. Järjestäköön nyt asiansa niin, että jaksaa sen kantaa! Hei, kuinka kevyeksi puuvasu on nyt tullut, kun ei enää pikku Sakeus istu sen päällä ja hänen mukanaan raskain suru!" Näin tuumiskellen asteli Liisa muori, puuvasu selässään, ketterästi ja hyvillä mielin eteenpäin.

* * * * *

Sinä, suosiollinen lukija, aavistaisit aivan hyvin, vaikkakin minä nyt kokonaan vaikenisin siitä, että nunna Ruusunihana, tai kuten hän tavallisesti nimitti itseään Ruusunvihanta, tarvitsee aivan erikoisen selityksen. Sillä se, että hyväluontoinen pappi piti pikku Sakeusta kauniina ja viisaana lapsena ja otti hänet omakseen, johtui varmaankin vain siitä, että Ruusunihana oli sivellyt pienokaisen päätä ja silittänyt sen tukkaa.

Mutta voisit kuitenkin, hyvä lukija, oivallisesta terävänäköisyydestäsi huolimatta, joutua vääriin arveluihin tai kertomuksen suureksi vahingoksi suorastaan hypätä lehden yli saadaksesi vain heti kuulla lisää salaperäisestä luostarinneidosta. Parempi lienee senvuoksi, että kerron sinulle heti kaiken, mitä itse tiedän tuosta arvoisasta naisesta.

Neito Ruusunihana oli pitkä, jalon ja majesteetillisen näköinen. Hänen olemuksessaan oli jotakin ylpeää ja käskevää. Kasvot, vaikkakin ne huomasi ensi silmäyksellä täydellisen kauneiksi, tekivät omituisen, melkeinpä kammottavan vaikutuksen, etenkin kun hän tavallisesti katseli jäykän totisena eteensä. Tämän vaikutuksen sai pääasiassa aikaan kulmakarvojen välissä oleva hyvin vieras piirre, josta ei voinut ollenkaan varmasti sanoa, sopiko sellainen nunnan otsalle. Mutta tämän ohella oli hänen katseessaan, etenkin ruusujen kukkimisaikana iloisella, kauniilla ilmalla niin paljon lempeyttä ja viehättävyyttä että se valtasi jokaisen suloisella vastustamattomalla tenholla.

Kun minulla oli ilo nähdä tämä kunnianarvoisa nainen ensimäisen ja viimeisen kerran, oli hän ulkomuodosta päättäen ikänsä täydellisimmässä kukoistuksessa, käännekohdan korkeimmalla huipulla oleva nainen. Mielestäni oli minulle suotu suuri onni, kun sain nähdä tämän naisen juuri tuolla huipulla ja suorastaan pelästyä jonkunverran hänen ihmeellistä kauneuttaan, jota varmaankaan ei olisi enää kohdakkoin ollut nähtävänä.

Erehdyin. Kylän vanhimmat ihmiset vakuuttivat, että tämä nainen ei ollut milloinkaan näyttänyt toisen näköiseltä, ei vanhemmalta, ei nuoremmalta, ei rumemmalta, eikä kauniimmalta kuin juuri nyt. Ajalla ei siis näyttänyt olevan mitään valtaa häneen nähden. Tämä jo tuntui monesta ihmeelliseltä.

Mutta tämän lisäksi tuli vielä monta muuta seikkaa, joiden johdosta jokainen sitä lähemmin miettiessään joutui yhtä paljon ihmeisiinsä, eikä lopulta enää voinut selvitäkään siitä kummastuksesta, mihin oli joutunut.

Ensinnäkin ilmeni neidossa aivan selvästi sukulaisuus niiden kukkien kanssa, joilta hän oli saanut nimensä. Sillä hän ei ainoastaan osannut paremmin kuin kukaan muu ihminen maan päällä kasvattaa tuhatlehtisiä ruusuja, vaan myös mitä huonoimmasta Ja kuivimmasta orjantappuranoksasta, jonka hän pisti maahan, puhkesivat nuo kukat mitä täyteläisimpinä ja komeimpina.

Sitäpaitsi oli varma, että hän yksinäisillä kävelyretkillään metsässä keskusteli ääneen ihmeellisten äänien kanssa, jotka tuntuivat tulevan puista, pensaista, lähteistä ja puroista. Niin, olipa eräs nuori metsästäjä kerran nähnyt, kuinka Ruusunihanan seisoessa suurimmassa tiheikössä kirjava- ja loistavahöyheniset kummalliset ulkomaan linnut lentelivät hänen ympärillään ja hyväilivät häntä. Ne näyttivät kertovan hänelle iloisesti nauraen ja viserrellen kaikenlaisia hauskoja asioita, joille hän nauroi ja ilakoi.

Siitä johtuikin, että neito Ruusunihana luostariin saapuessaan herätti kaikkien paikkakunnan ihmisten huomiota.

Ruhtinas oli määrännyt hänet otettavaksi luostariin. Parooni Jeremias Kuuvalo, sen maatilan omistaja, jonka läheisyydessä hänen suojeluksensa alainen aatelisnaisten luostari sijaitsi, ei voinut väittää mitään sitä vastaan, vaikka häntä vaivasivat mitä hirveimmät epäilykset. Tuloksettomaksi oli nimittäin jäänyt hänen ponnistuksensa löytää Rixnerin turnauskäsikirjasta ja muista aikakirjoista Ruusunvihanta nimistä sukua. Täydellä syyllä epäili hän tämän vuoksi neidon soveliaisuutta päästä luostariin, tämä kun ei voinut näyttää kolmestakymmenestä kahdesta esi-isästä muodostettua sukutaulua. Hän ehdottikin tälle viimein aivan murtuneena kirkkaat kyyneleet silmissä, että tämä taivaan tähden ei nimittäisi itseään Ruusunvihannaksi, vaan Ruusunihanaksi. Siinä nimessä oli sentään edes jotakin järkeä ja sen nimisellä ihmisellä voi olla joku esi-isäkin.

Neito suostui tähän hänen mielikseen. Ehkä ilmeni loukatun Jeremiaksen vihankauna esi-isätöntä neitoa kohtaan jollakin tavalla. Tämä antoi ensimäisen aiheen pahoihin jälkipuheisiin, jotka levisivät yhä enemmän kylässä. Noiden tarunomaisten metsäkeskustelujen lisäksi, joissa ei kuitenkaan ollut mitään merkillistä, tuli nimittäin kaikenlaisia arveluttavia asianhaaroja. Ne kulkivat suusta suuhun ja asettivat neidon erikoisen olemuksen hyvin epäilyttävään valoon.

Anna muori, kylätuomarin rouva, väitti julkeasti, että jos neito aivastaisi kovasti ulos ikkunasta, tulisi heti koko kylän maito happamaksi. Mutta tuskin oli tämä osoittautunut todeksi, ennenkuin tapahtui kauheaa.

Opettajan Mikko oli näpistellyt paistettuja perunoita luostarinkeittiössä. Neito oli saanut hänet kiinni siitä ja uhannut häntä hymyillen sormellaan. Silloin oli pojan suu jäänyt selälleen, aivan kuin olisi sinne takertunut paistettu, polttava peruna. Tästäpuolin täytyi poika-paran käyttää leveälieristä hattua, koska muuten olisi satanut hänen suuhunsa. Pian osoittautui todeksi, että neito osasi tulen ja veden loihtusanat, kykeni nostattamaan myrskyn ja raepilvet ja osasi palmikoida harjaksia. Ei kukaan epäillyt lammaspaimenta, kun hän väitti kauhukseen ja kammokseen nähneensä neidon keskiyön hetkellä suhisten ratsastavan luudan päällä kautta ilmojen. Edellä oli kulkenut suunnaton uroshirvi, jonka sarvien välissä olivat siniset liekit loimunneet korkealle.

Nyt joutuivat kaikki kuohuksiin, tahdottiin päästä käsiksi noitaan, ja kylän oikeusistuin päätti suorastaan noudattaa neidon luostarista ja heittää veteen kestämään tavallista noidankoetta. Parooni Jeremias antoi kaiken tapahtua ja ajatteli hymyillen: "Niin käy alhaisille, esi-isättömille ihmisille, jotka eivät ole niin vanhaa, hyvää sukua kuin Kuuvalot."

Neito, joka oli saanut tiedon uhkaavasta ilkivallasta, pakeni pääkaupunkiin.

Pian senjälkeen sai parooni Jeremias maan ruhtinaalta virallisen määräyksen, jossa hänelle ilmoitettiin, ettei mitään noitia ollut olemassa. Tuomarit käskettiin teljetä tyrmään, koska olivat olleet kyllin nenäkkäitä, halutakseen katsella luostarinneidon uimatemppuja. Talonpoikien ja heidän vaimojensa taas oli annettava ruumiinrangaistuksen uhalla ymmärtää, ettei heidän sopinut ajatella mitään pahaa neito Ruusunihanasta. He katsoivatkin parhaaksi uhatun rangaistuksen vuoksi ajatella vain hyvää neidosta. Tällä seikalla olikin molemmille, sekä kylälle että neito Ruusunihanalle, mitä edullisimmat seuraukset.

Ruhtinaan kabinetissa tiedettiin varsin hyvin, ettei neito
Ruusunihana ollut kukaan muu kuin kuuluisa, hyvintunnettu haltiatar
Ruusunhengetär. Asianlaita oli seuraava:

Koko avarassa maailmassa ei hevin ollut miellyttävämpää maata kuin se pieni ruhtinaskunta, jossa parooni Jeremias Kuuvalon maatila sijaitsi, missä neito Ruusunihana eli, lyhyesti sanoen missä tapahtui kaikki se, josta, hyvä lukija, aion juuri ruveta kertomaan sinulle lisää. Korkeiden vuorten ympäröimänä muistutti tämä pikku maa vihreine, tuoksuvine metsineen, kukkaniittyineen, kohisevine virtoineen ja iloisesti solisevine suihkulähteineen, etenkin kun ei siellä ollut ollenkaan kaupunkeja, vaan ainoastaan ystävällisiä kyliä ja siellä täällä yksinäisiä palatseja, ihmeellisen ihania puutarhoja, joissa asukkaat kävelivät kuin huvikseen, vapaina elämän painavasta taakasta.

Jokainen tiesi, että maata hallitsi ruhtinas Demetrius. Mutta kukaan ei huomannut pienintäkään merkkiä hallituksesta ja kaikki olivat tyytyväisiä siihen. Henkilöt, joita miellytti täysi vapaus kaikissa puuhissaan, kaunis seutu ja lauhkea ilmanala, eivät voineet löytää parempaa oleskelupaikkaa kuin tämän ruhtinaskunnan. Niinpä sattuikin, että sinne oli muiden muassa asettunut myös joitakin oivallisia hyviä haltiattaria, joille lämpö ja vapaus, kuten tunnettua, on kalleinta. Heidän ansiokseen kai oli laskettava, että usein tapahtui mitä mieluisimpia ihmeitä melkein joka kylässä, ja etenkin metsissä. Jokainen uskoikin täydellisesti ihmeisiin näiden ihmeiden aiheuttaman ihastuksen ja ilon vuoksi, ja itsekään sitä tietämättä pysyi iloisena, siis myöskin hyvänä kansalaisena.

Hyvät haltiattaret, jotka olivat järjestäneet asiansa täydellisesti
oman mielensä mukaan, olisivat mielellään suoneet oivalle
Demetriukselle ikuisen elämän. Mutta se ei ollut heidän vallassaan.
Demetrius kuoli ja häntä seurasi hallitsijana nuori Pafnutius.

Pafnutius oli jo herra isänsä eläessä kantanut hiljaista sisäistä kaunaa siksi, että hänen mielestään maata ja kansaa laiminlyötiin mitä auttamattomimmalla tavalla. Hän päätti tarttua lujasti hallitusohjiin ja nimitti heti kamaripalvelijansa Antin valtakuntansa ensimäiseksi ministeriksi. Tämä oli kerran, kun Pafnutius oli unohtanut kukkaronsa vuorten toisella puolella olevaan ravintolaan, lainannut hänelle kuusi tukaattia ja siten auttanut pahasta pulasta.

"Tahdon tarttua hallitusohjiin, veikkonen!" huudahti Pafnutius
Antille.

Tämä luki herransa katseesta, mitä hänen sisimmässään liikkui, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja puhui juhlallisesti:

"Herra, suuri hetki on lyönyt! Teidän kauttanne kohoaa valtakunta loistavana ylös öisestä kaaoksesta. Herra, tässä rukoilee uskollisin palvelijanne, ajatellen ja puhuen tuhansien onnettomien kansalaisparkojen puolesta; herra, saattakaa maassanne valistus voimaan!"

Pafnutius tunsi itsensä perinpohjin järkytetyksi ministerinsä ylevästä ajatuksesta. Hän nosti hänet ylös, painoi häntä rajusti rintaansa vasten ja puhui nyyhkyttäen:

"Ministeri — Antti — olen sinulle velkaa kuusi tukaattia — vielä enemmän — onneni — valtakuntani — oi uskollinen, taitava palvelija!"

Pafnutius tahtoi heti painattaa julistuksen suurilla kirjaimilla ja naulauttaa sen joka nurkkaan, että tästä hetkestä alkaen oli valistus astunut voimaan ja että jokaisen oli sitä noudatettava.

Mutta Antti huudahti:

"Armollinen herra, armollinen herra, niin se ei käy!"

"No kuinka sitten, hyvä mies?" sanoi Pafnutius, tarttui ministerinsä napinreikään ja veti hänet työhuoneeseensa sulkien sen oven.

"Katsokaahan", alotti Antti otettuaan itselleen paikan vastapäätä ruhtinastaan pienellä tuolilla, "katsokaahan, armollisin herra! Teidän ruhtinaallisen, valistusta koskevan julistuksenne vaikutus voisi ehkä mennä pilalle ikävällä tavalla, jos emme liitä siihen määräystä, joka tosin näyttää kovalta, mutta jota viisaus vaatii. Ennenkuin me rupeamme panemaan valistusta käytäntöön, toisin sanoen ennenkuin hakkaamme metsät alas, perkaamme virran laivakulkua varten, istutamme perunoita ja parannamme kyläkoulut, kasvatamme akaasioita ja poppeleita, opetamme nuorison veisaamaan aamu- ja iltalaulunsa kaksiäänisesti, laitamme viertoteitä ja istutamme rokkoa, on välttämätöntä karkoittaa maasta kaikki ihmiset, joilla on vaaralliset mielipiteet, jotka eivät kallista korvaansa järkipuheelle ja johtavat ihmiset harhaan loppumattomilla typeryyksillään. Olettehan lukenut Tuhat ja yksi yötä, arvoisa ruhtinas. Tiedän, että teidän korkean autuas herra isänne, jolle taivas lahjoittakoon suloisen levon haudassa, suosi tuonlaatuisia turmiollisia kirjoja ja antoi niitä teidänkin käsiinne, silloin kun vielä ratsastitte keppihevosella ja söitte kullattuja piparkakkuja. No niin! Tuosta peräti sekavasta kirjasta tuntenette niin sanotut haltiattaret mutta ette varmaankaan aavista, että muutamia tällaisia vaarallisia henkilöitä asustaa teidän omassa rakkaassa maassanne ja harjoittaa kaikenlaista vallattomuutta."

"Mitä? Mitä sanot? — Antti! Ministeri! — Haltiattaria! — Täällä minun maassani!" huudahti ruhtinas pudoten aivan kalvenneena nojatuoliin.

"Rauhoittukaa, armollisin herrani", jatkoi Antti, "voimme olla rauhallisia, niin pian kuin viisaasti lähdemme taisteluun näitä valistuksen vihollisia vastaan. Niin! Nimitän heitä valistuksen vihollisiksi, sillä he ovat käyttämällä väärin herra isänne hyvyyttä syypäät siihen, että tämä ihana valtio on vielä täydelleen pimeyden peitossa. He harrastavat vaarallista ihmeidentekemis-ammattia eivätkä kavahda levittämästä runouden nimellä salaista myrkkyä, joka tekee ihmiset aivan kykenemättömiksi edistämään valistusta. Sen lisäksi on heillä sellaisia sietämättömiä poliisinvastaisia tottumuksia, että heitä ei jo niiden vuoksi saisi sietää missään valistuneessa valtiossa. Niin esimerkiksi eivät nämä julkeat olennot ollenkaan häpeä lähteä, milloin heitä haluttaa, ajelemaan kautta ilmojen eteenvaljastetuin kyyhkysin, joutsenin, jopa siivekkäin hevosinkin. Mutta nyt kysyn, armollisin herra, kannattaako vaivan suunnitella ja panna käytäntöön taitavaa tullitaksaa, kun valtiossa on ihmisiä, jotka kykenevät heittämään kenelle kevytmieliselle kansalaiselle tahansa savupiipun kautta tullaamattomia tavaroita niin paljon kuin he haluavat Siis, armollisin herra, niin pian kuin kuulutetaan valistus alkaneeksi, poistettakoon haltiattaret. Poliisi piirittää heidän palatsinsa, heidän vaarallinen omaisuutensa takavarikoidaan ja heidät toimitetaan irtolaisina isänmaahansa, joka — kuten te, armollisin herra, Tuhannen ja yhden yön tarinoista tiedätte, — on Sinisaari."

"Meneekö tuohon maahan postia, Antti?" kysyi ruhtinas.

"Ei nykyään", vastasi Antti, "mutta ehkä voi sinne menestyksellä järjestää jokapäiväisen postinkulun, sitten kun valistus on pantu voimaan".

"Mutta, Antti", jatkoi ruhtinas, "eikö meidän menettelyämme haltiattaria kohtaan tulla pitämään kovana? Eikö hemmottelemalla pilattu kansa napise?"

"Sitäkin vastaan", sanoi Antti, "sitäkin vastaan tiedän keinon. Älkäämme lähettäkö pois kaikkia haltiattaria Sinisaarelle, armollisin herra, vaan pitäkäämme muutamat tässä maassa. Heiltä on vain otettava kaikki keinot vahingoittaa valistusta ja meneteltävä tarkoituksenmukaisesti, jotta he muuttuisivat valistuneen valtion hyödyllisiksi kansalaisiksi. Jos he eivät suostu menemään vakavaan avioliittoon, niin harjoittakoot ankaran valvonnan alaisina jotakin hyödyllistä ammattia, kutokoot sukkia armeijalle sodan aikana tai tehkööt muuta. Saatte huomata, armollisin herra, että ihmiset hyvin pian lakkaavat uskomasta haltiattariin, kun ne elävät heidän keskuudessaan. Se onkin parasta. Niin lakkaa kaikki mahdollinen napina itsestään. Mitä muuten tulee haltiattarien kapineihin, lankeavat ne ruhtinaan rahastoon, kyyhkyset ja joutsenet luovutetaan oivallisiksi paisteiksi ruhtinaan keittiöön. Siivekkäitä hevosia voidaan myös yrittää kehittää ja muodostaa hyödyllisiksi eläimiksi leikkaamalla niiltä siivet ja panemalla ne talliruokinnalle, jonka toivomme saavamme perilleajetuksi yhdellä kertaa valistuksen kanssa."

Pafnutius oli mitä suurimmassa määrässä tyytyväinen kaikkiin ministerinsä ehdotuksiin. Jo seuraavana päivänä pantiin toimeen, mitä oli päätetty.

Joka nurkassa upeili julistus valistuksen voimaanastumisesta. Samaan aikaan tunkeutui poliisi haltiattarien palatseihin, takavarikoi heidän koko omaisuutensa ja vei heidät pois vangittuina.

Taivas tietää mistä johtui, että haltiatar Ruusunhengetär oli kaikkien joukossa ainoa, joka oli joitakin tunteja ennen valistuksen voimaan astumista saanut tiedon siitä. Hän käytti tätä aikaa hyväkseen vapauttaakseen joutsenensa ja toimittaakseen talteen taikavoimaiset ruusukeppinsä ja muut kalleutensa. Hän tiesi nimittäin myöskin olevansa valittu jäämään maahan, mihinkä hän mukautuikin, vaikkakin hyvin vastenmielisesti.

Ylimalkaan eivät Pafnutius ja Antti voineet käsittää, miksi Sinisaarelle kuljetettavat haltiattaret ilmaisivat niin ylenmääräistä iloa ja vakuuttivat kerran toimensa perästä, etteivät he vähintäkään välittäneet siitä omaisuudesta, josta heidän oli luovuttava.

"Lopultakin", sanoi Pafnutius pahoilla mielin, "Sinisaari on paljon hauskempi valtio kuin minun maani. He piikkaavat minua koko julistukseni ja valistuksen vuoksi, joka nyt vasta oikein mahtaa menestyä!"

Maantieteilijän oli yhdessä valtakunnan historioitsijan kanssa otettava selvä tuosta maasta.

Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että Sinisaari oli surkea maa ilman sivistystä, valistusta, oppineisuutta, akaasioita ja rokotusta, että sitä ei oikeastaan ollut ollenkaan olemassa. Mutta pahempaa ei kai voisi tapahtua kenellekään ihmiselle eikä koko maalle kuin että se ei ollut ollenkaan olemassa.

Pafnutius tunsi itsensä rauhoittuneeksi.

Kun se kauniskukkainen lehto, jossa sijaitsi haltiatar Ruusunhengettären hyljätty palatsi, hakattiin, ja Pafnutius itse rokotti esimerkin vuoksi kaikki lähimmän kylän talonpoikavintiöt, odotti haltiatar ruhtinasta metsässä, jonka kautta tämä saapui takaisin linnaansa Antti ministerinsä kanssa. Siellä ahdisti hän ruhtinasta kaikenlaisilla puheenparsilla ja etenkin muutamilla ilkeillä taikaesineillään siinä määrin, että ruhtinas pyysi häntä taivaan tähden tyytymään elämään maan ainoassa ja siis parhaassa naisluostarissa, missä hän saisi mielensä mukaan hallita ja vallita välittämättä mitään valistusjulistuksesta.

Haltiatar Ruusunhengetär suostui ehdotukseen ja joutui tällä tavalla naisluostariin, missä hän kuten ylempänä on kerrottu, otti nimekseen Ruusunvihanta, mutta muutti sen sitten parooni Jeremias Kuuvalon hartaasta pyynnöstä Ruusunihanaksi.

TOINEN LUKU.

Tuntemattomasta kansanheimosta, jonka oppinut Ptolemeus Filadelfus keksi matkoillaan. — Kerkon yliopisto. — Kuinka ylioppilas Heikin pään yli lensi pari ratsastussaappaita ja professori Mooses Turnus kutsui ylioppilas Baltasarin teetä juomaan.

Niihin tuttavallisiin kirjeisiin, jotka maailmankuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus kirjoitti ystävälleen Rudolfille laajoilta matkoiltaan, sisältyy seuraava ihmeellinen kohta:

"Tiedät, rakas Rudolf, etten pelkää ja kammoa koko maailmassa mitään niin kuin päivän polttavia säteitä, jotka kuluttavat ruumiini voimia ja jännittävät ja väsyttävät henkeäni siinä määrin, että kaikki ajatukseni sulavat sekavaksi kuvaksi, ja turhaan ponnistelen keksiäkseni sielustani yhden ainoankaan selvän hahmon. Tapaan sen vuoksi tällaisena kuumana vuoden aikana levätä päivisin ja jatkaa öisin matkaani. Niinpä olin matkalla viime yönäkin.

"Hevosmieheni oli läpinäkymättömässä pimeydessä erehtynyt oikeasta, mukavasta tiestä ja joutunut huomaamattaan viertotielle. Huolimatta siitä, että vaunujen kovat sysäykset paiskelivat minua syrjästä toiseen, niin että pääni, joka oli täynnä kuhmuja, muistutti pähkinöillä täytettyä säkkiä, en kuitenkaan herännyt syvästä unesta, johon olin vajonnut, ennenkuin syöksyin hirveällä nykäyksellä ulos vaunuista kovalle maalle. Aurinko paistoi kirkkaasti kasvoihini, ja aivan edessäni olevan puomin kautta näin suuren kaupungin korkeat tornit.

"Ajuri valitteli kovasti, kun ei ainoastaan vaunujen takapyörä ollut murtunut keskellä viertotietä olevaa kiveä vasten, vaan aisakin oli taittunut. Minusta ei hän näyttänyt paljoa välittävän. Hillitsin, kuten viisaan sopii, vihaani, ja huusin vain miehelle säveästi, että hän oli kirottu lurjus ja että hänen oli ajateltava, että Ptolemeus Filadelfus, aikansa kuuluisin oppinut, istui nyt tunkiolla ja että hänen oli lakattava huutamasta 'aisa aisa' ja 'pyörä pyörä'. Tunnethan, rakas Rudolf, sen voiman, mikä minulla on ihmissydämeen. Niinpä lakkasikin ajuri paikalla valittelemasta ja auttoi minut jaloilleni yhdessä viertotien kaitsijan kanssa, jonka hökkelin edessä onnettomuus tapahtui. En ollut onneksi kärsinyt mitään mainittavampaa vauriota ja kykenin hitaasti kulkemaan eteenpäin kadulla ajomiehen vetäessä vaivalloisesti perässään särkyneitä vaunuja.

"Lähellä sen kaupungin portteja, jonka olin nähnyt sinisessä etäisyydessä, tuli minua vastaan paljon ihmisiä niin kummallisen näköisiä ja omituisesti puettuja, että hieroin silmiäni päästäkseni selville, olinko todellakin hereilläni vai eikö minua ehkä joku mieletön kummallinen uni siirtänyt vieraaseen tarumaahan. Nämä ihmiset, joita aivan oikein pidin sen kaupungin asukkaina, jonka portista näin heidän tulevan, olivat puetut pitkiin, hyvin laajoihin, japanilaismallisiin housuihin. Ne olivat tehdyt kallisarvoisesta kankaasta, sametista tai Manchesterin verasta tai sitten kirjaillusta linnakankaasta, joka oli runsaasti koristettu ruusukkeilla, sievillä nauhoilla ja nyöreillä. Sitten heillä oli pienet, lyhyet lastentakit, jotka tuskin ulottuivat vatsan kohdalle, enimmäkseen kirkkaan värisiä, vain muutamat mustia. Hiukset valuivat kampaamattomina luonnollisessa villeydessään alas hartioille ja selkään, ja päässä oli pieni omituinen päähine. Muutamat olivat paljastaneet kaulansa kokonaan turkkilaisten ja uuskreikkalaisten tapaan, toisilla taas oli kaulassaan ja rinnallaan kappale valkeaa liinakangasta, melkein sellaisen paidankauluksen näköinen, joita, rakas Rudolf, olet nähnyt esi-isiemme muotokuvissa.

"Siitä huolimatta, että nämä ihmiset olivat kaikki hyvin nuoren näköisiä, oli heidän puheensa kuitenkin matalaa ja karkeaa, kaikki heidän liikkeensä kömpelöitä. Usealla oli nenän alapuolella kapea varjo aivan kuin olisi siinä ollut lyhyet viikset. Pienten takkien takakappaleesta pisti joillakin näkyviin pitkä putki, josta roikkui suuria silkkisiä tupsuja. Muutamat olivat vetäneet nämä torvet eteensä ja kiinnittäneet niihin pieniä tai suuria, jopa hyvinkin suuria päitä, joista he taitavasti saivat nousemaan sieviä höyrypilviä puhaltamalla hyvin teräväkärkiseen pikku torveen. Joillakin oli leveät välkkyvät miekat käsissään, aivan kuin olisivat he aikoneet lähteä vihollista vastaan. Muutamat taas olivat ripustaneet päälleen tai kiinnittäneet selkäänsä pieniä nahka- tai peltisäiliöitä.

"Voit ajatella, rakas Rudolf, että minä, joka osaan rikastuttaa tietojani tarkastelemalla huolellisesti jokaista uutta ilmiötä, seisoin paikoillani ja tuijotin kiinteästi näihin omituisiin ihmisiin. Silloin kokoontuivat he minun ympärilleni ja huusivat kovaa: 'Poroporvari, filistealainen!' ja räjähtivät hirveään nauruun. Se suututti minua. Sillä, rakas Rudolf, onko olemassa mitään loukkaavampaa suurelle oppineelle kuin se, että hänen luullaan kuuluvan siihen kansaan, joka monta tuhatta vuotta sitten lyötiin aasin leukaluulla?

"Hillitsin mieleni synnynnäisellä arvokkuudellani ja sanoin kovaa ympärilläni seisoville omituisille ihmisille, että toivoin olevani sivistyneessä valtiossa ja että aioin kääntyä poliisin ja oikeusistuimien puoleen kostaakseni minulle tehdyn vääryyden. Silloin he murisivat kaikki. Nekin, jotka eivät olleet vielä tähän asti puhaltaneet höyryä, vetivät tätä tarkoitusta varten laaditut koneet taskustaan ja puhalsivat kasvoilleni paksuja höyrypilviä, jotka, kuten vasta nyt huomasin, tuoksuivat aivan sietämättömästi ja huumasivat aistini. Sitten lausuivat he minulle jonkunlaisen kirouksen, jonka sanoja, rakas Rudolf, en mitenkään voi toistaa sinulle niiden kauheuden vuoksi. Vain pöyristyen voin itsekin niitä ajatella. Lopulta jättivät he minut äänekkäästi ja pilkallisesti nauraen. Minusta tuntui kuin olisi ilmassa kaikunut sana ajopiiska.

"Ajomieheni, joka oli kuullut ja nähnyt kaiken, väänteli käsiään ja sanoi:

"'Oi, hyvä herra, nyt kun on tapahtunut tuollaista, älkää millään muotoa menkö tuohon kaupunkiin! Ei koirakaan, kuten tavataan sanoa, ottaisi leipäpalaa teiltä. Teitähän sitäpaitsi uhkaisi alituinen vaara saada ruosk —'

"En antanut tuon kunnon miehen puhua loppuun, vaan käännyin kulkemaan niin nopeasti kuin suinkin lähimpään kylään. Tämän kylän ainoan ravintolan pienessä huoneessa istun nyt ja kirjoitan sinulle, Rudolf, kaikkea tätä. Siinä määrin kuin on mahdollista, aion hankkia tietoja siitä vieraasta raakalaiskansasta, joka asuu tuossa kaupungissa. Minulle on jo kerrottu heidän tavoistaan, kielestään y.m. monta hyvin kummallista seikkaa. Aion uskollisesti ilmoittaa sinulle kaiken j.n.e."

Huomaat, hyvä lukijani, että voi olla suuri oppinut ja samalla tietämätön hyvin tavallisista elämänilmiöistä. Silloin voivat käsitykset kautta maailman tuntuista asioista olla mitä ihmeellisimmät.

Ptolemeus Filadelfus oli paljon tutkinut tieteitä eikä edes tuntenut ylioppilasta. Ei hän myöskään tietänyt olevansa Ylä-Jaakkolan kylässä, joka on, kuten tiedetään, aivan lähellä kuuluisaa Kerkon yliopistoa. Täältä kirjoitti hän ystävälleen tapauksesta, joka oli hänen päässään muodostunut kummalliseksi seikkailuksi. Kunnon Ptolemeus pelästyi kohdatessaan ylioppilaita, jotka kuljeskelivat huvikseen iloisina ja hyvillä mielin. Mikä tuska olisikaan vallannut hänet, jos hän olisi saapunut Kerkkoon tuntia aikaisemmin ja sattuma olisi vienyt hänet luonnontieteiden professorin Mooses Turnuksen talon eteen. Satoja ylioppilaita olisi syöksynyt hänen ympärilleen meluten ja väitellen, ja niin olisi hänen päässään muodostunut vieläkin ihmeellisempiä ajatuksia tästä sekamelskasta ja touhusta.

Mooses Turnuksen luennoilla käytiin enemmän kuin kenenkään muun Kerkossa. Hän oli, kuten sanottu, luonnontieteiden professori ja selitti millä lailla sataa, jyrisee ja salamoi, miksi aurinko paistaa päivällä ja kuu yöllä, kuinka ja minkätähden ruoho kasvaa j.n.e, niin että jokaisen lapsen täytyi ymmärtää se. Hän oli keräillyt kaikki luonnontieteelliset asiat pieneksi siistiksi oppikirjaksi, niin että hän voi sitä käsitellä sopivasti mielensä mukaan ja löytää sieltä vastauksen joka kysymykseen kuin vetolaatikosta. Maineensa hän perusti vasta sillä, että hänen onnistui monien fysikaalisten kokeiden jälkeen selittää, että pimeys riippui pääasiassa valon puutteesta. Tämä, samoinkuin sekin, että hän osasi hyvin taitavasti muuttaa nuo fysikaaliset kokeensa sieviksi taidetempuiksi ja teki hauskoja silmänkääntäjän yrityksiä, hankki hänelle uskomattoman paljon kuulijoita.

Salli, suosiollinen lukijani, että johdatan sinut nyt, koska tunnet ylioppilaan paremmin kuin kuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus ja koska et tiedä mitään hänen haaveellisesta pelostaan, professori Mooses Turnuksen talon eteen hänen juuri lopettaessaan luentonsa.

Yksi ulos ryntäävistä ylioppilaista kiinnittää heti huomiotasi. Näet hyvin muodostuneen, kolmen- tai neljänkolmatta vuotiaan nuorukaisen, jonka tumman loistavista silmistä puhuu kaunopuheisesti vilkas, ihana henki. Hänen katsettaan voisi melkein sanoa uskaliaaksi, jos ei sen polttavia säteitä heti peittäisi haavemielinen suru, joka ilmenee kalpeilla kasvoilla. Hänen musta, hienosta kankaasta tehty takkinsa, joka on reunustettu hyvällä sametilla, on leikattu melkein muinaissaksalaiseen tapaan. Siihen sopii oikein hyvin siro häikäisevän valkea pitsikaulus, samoin kuin samettipäähine, joka on asetettu kauneille kastanjanruskeille kiharoille. Erittäin sievästi sopii hänelle tämä asu sen vuoksi, että hän todellakin näyttää kuuluvan hurskaaseen muinaisaikaan koko olentonsa, käyntinsä ja asentonsa samoinkuin merkillisten kasvonpiirteittensä vuoksi. Sentähden juuri ei saa ajatella sitä koristelua, joka usein ilmenee väärinkäsitettyjen esikuvien pikkumaisessa jäljittelyssä samoinkuin väärissä vaatimuksissa nykyhetken suhteen.

Tämä nuori mies, joka miellyttää sinua, rakas lukija, niin suuresti jo ensi silmäyksellä, ei ole kukaan muu kuin ylioppilas Baltasar, siivojen, varakkaiden vanhempien lapsi. Hän on itse hurskas, järkevä ja ahkera ja hänestä aion kertoa hyvin paljon tässä ihmeellisessä kertomuksessa, jota olen ryhtynyt kirjoittamaan.

Vakavana, tapansa mukaan ajatuksiin vaipuneena, kulki Baltasar professori Mooses Turnuksen luennoilta portille päin mennäkseen parin sadan askeleen päässä Kerkosta sijaitsevaan miellyttävään metsikköön, sen sijaan että olisi lähtenyt miekkailusaliin. Hänen ystävänsä Heikki, iloisen näköinen ja hilpeämielinen, hauska poika, juoksi hänen perässään ja saavutti hänet juuri kaupungin portilla.

"Baltasar!" huusi nyt Heikki kovaa, "Baltasar, aiotko taas lähteä metsään ja harhailla yksinäsi kuin surumielinen poroporvari sillä aikaa kuin kunnon pojat reippaasti harjoittelevat jaloa taistelutaitoa! Pyydän sinua, Baltasar, jätä nyt viimeinkin narrimainen, kamala hommasi ja ole taas oikein hauska ja iloinen kuten ennenkin olit. Tule! Lähtekäämme jollekin käytävälle. Jos sinä sittenkin tahdot päästä pois, niin lähden minäkin kanssasi."

"Tarkoitat hyvää", vastasi Baltasar, "tarkoitat hyvää, Heikki, ja sen vuoksi en tahdo moittia sinua siitä, että monasti juokset jäljessäni poluilla ja kujilla kuin riivattu ja turmelet minulta monta huvia, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Kuulut nyt kerta kaikkiaan niihin omituisiin ihmisiin, jotka pitävät jokaista yksin kuljeskelevaa surumielisenä narrina ja tahtovat käsitellä ja parantaa hänet omalla tavallaan samoinkuin tuo hoviliehakoitsija arvoisa prinssi Hamtia, joka sitten antoikin miekkoselle perinpohjaisen läksytyksen, kun tämä vakuutti, ettei ymmärtänyt mitään huilunpuhaltamisesta. Siitä kyllä aion säästää sinut, Heikki hyvä, mutta muuten pyydän sinua oikein vilpittömästi, että hankkisit itsellesi toisen toverin jaloja floretin- ja miekankäyttöharjoituksia varten ja antaisit minun rauhassa jatkaa matkaani."

"Ei, ei", huudahti Heikki nauraen, "niin et pääse minulta pakoon, kallis ystäväni! Jos et suostu tulemaan kanssani taistelupaikalle, niin lähden minä mukanasi metsikköön. Uskollisen ystävän velvollisuus on ilahuttaa sinua surumielisyydessäsi. Tule vaan, rakas Baltasar, tule vaan, jos et muuhun taivu."

Näin sanoen tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja astui hänen kanssaan reippaasti poispäin. Baltasar puri vihaansa pidättäen hampaansa yhteen ja vaikeni synkkänä Heikin kertoessa hellittämättä kaikenlaista hullunkurista. Siihen sekaantui paljon tyhmääkin, niinkuin aina tapahtuu, kun kerrotaan paljon hullunkurista yhtämittaa.

Kun he vihdoinkin saapuivat tuoksuvan metsän viileään varjoon pensaiden kuiskiessa kaihomielisin huokauksin, kun kohisevien purojen ihmeelliset sävelet ja metsälintujen laulut kaikuivat kaukaa ja herättivät vastakaikua vuorista, silloin pysähtyi Baltasar äkkiä ja levittäen käsivartensa kuin syleilläkseen puita ja pensaita huudahti:

"Oi, nyt on minun taas hyvä olla, sanomattoman hyvä!"

Heikki katseli ystäväänsä vähän ällistyneenä kuin sellainen, joka ei voi päästä selville toisen puheesta, ja joka ei ollenkaan tiedä, mihin pitäisi ryhtyä.

Silloin tarttui Baltasar hänen käteensä ja huusi ihastuneena:

"Veli, eikö sinunkin sydämesi nyt aukene? Etkö sinäkin nyt ymmärrä metsän yksinäisyyden autuasta salaisuutta?"

"En ymmärrä sinua täydellisesti, rakas veli", vastasi Heikki, "mutta jos tarkoitat, että sinulle tekee hyvää kävelyretki täällä metsässä, niin olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi. Enkö minäkin tee mielelläni kävelyretkiä etenkin hyvässä seurassa, jossa voi keskustella järkevästi ja opettavasti? Esimerkiksi meidän professorimme Mooses Turnuksen kanssa on todellinen nautinto kulkea yli maiden. Hän tuntee joka kasvin, joka ruohonkorren ja tietää mikä sen nimi on ja mihin luokkaan se kuuluu sekä ymmärtää tuulet ja ilmat."

"Pysähdyhän", huudahti Baltasar, "pysähdyhän toki, Sinä kosketat seikkaa, joka saattaisi tehdä minut hulluksi, jos ei siihen olisi mitään lohdutusta. Se tapa jolla professori puhuu luonnosta, repii minun sydäntäni. Tai paremminkin valtaa minut sen vuoksi kamala väristys kuin näkisin mielipuolen, joka ollen kuningas ja valtias hyväilee hupsussa narrimaisuudessaan itse tekemäänsä olkinukkea, sen sijaan että syleilisi kuninkaallista morsianta. Hänen niin sanotut kokeensa ovat mielestäni kuin jumalallisen olennon kammottavaa pilkkaamista, olennon, jonka henki huokuu vastaamme luonnossa ja herättää sisimmässämme mitä syvimpiä ja pyhimpiä aavistuksia. Usein joudun kiusaukseen paiskata rikki hänen lasinsa, pitkäkaulaiset pullonsa, hänen koko romunsa, jos en ajattelisi, ettei tuo apina lakkaa leikkimästä tulella, ennenkuin on polttanut käpälänsä. Näes, Heikki, nämä tunteet tuskastuttavat minua ja pusertavat sydämeni kokoon Mooses Turnuksen luennoilla. Silloin kai tunnun teistä syvämielisemmältä ja ihmisaremmalta kuin milloinkaan muulloin. Minusta tuntuu silloin, kuin olisivat talot syöksymäisillään pääni päälle, ja kuvaamaton tuska ajaa minut ulos kaupungista. Mutta täällä, täällä täyttää piankin suloinen rauha mieleni. Maaten kukkaisessa ruohikossa katselen ylös avaraan taivaan sineen, ja yläpuolellani yli riemuitsevan metsän kulkevat kultaiset pilvet kuin ihanat unet kaukaisesta maailmasta, joka on täynnä autuaita iloja. — Oi, Heikki hyvä, silloin kohoaa omasta rinnastani kuin ihmeellinen henki, ja kuulen kuinka se puhelee salaperäisin sanoin pensaiden ja metsäpuron aaltojen kanssa. En voi kuvailla sitä riemua, joka silloin virtaa läpi koko olemukseni suloisena, kaihomielisenä väristyksenä!"

"Ai, ai", huudahti Heikki, "tuo on nyt taas vanhaa laulua kaihosta ja riemusta ja puhuvista puista ja metsäpuroista. Kaikki sinun lorusi puhuvat kerskaillen tuollaisista sievistä asioista, jotka kaikuvat korvissa hyvin mukiinmeneviltä ja joita voi käyttää hyvällä menestyksellä, jos ei kaipaa niiden takaa mitään enempää. Mutta sanoppa minulle, oivallinen melankoolikkoni, miksi sitten taivaan tähden juokset jokaiselle Mooses Turnuksen luennolle, jos ne todellakin loukkaavat ja harmittavat sinua niin kauheasti. Miksi et laiminlyö ainoaakaan niistä ja istut joka kerta mykkänä ja jäykkänä, silmät suljettuina kuin uneksivalla?"

"Älä kysy minulta", vastasi Baltasar luoden silmänsä alas, "älä kysy minulta sitä, rakas ystävä. Tuntematon voima vetää minut joka aamu Mooses Turnuksen taloon. Tunnen jo etukäteen tuskani enkä kuitenkaan voi vastustaa haluani. Hämärä kohtalo vetää minua mukanaan."

"Hahahaa", purskahti Heikki kuuluvasti nauramaan, "hahahaa, kuinka hienoa, kuinka runollista, kuinka salaperäistä! Se tuntematon voima, joka vetää sinut Mooses Turnuksen taloon, piilee kauniin Katariinan tummansinisissä silmissä. Me kaikki olemme jo kauan sitten tietäneet, että sinä olet korviasi myöten rakastunut professorin sievään tyttäreen. Sen ansioksi laskemme haaveilemisesi ja narrimaisen olemuksesi. Rakastuneiden laita on toisin. Olet lemmensairauden ensimäisellä asteella, ja niin täytyy sinun myöhäisinä nuorukaisvuosinasi mukaantua kaikkiin niihin kummallisiin narrimaisuuksiin, jotka me, minä ja monet muut, olemme läpikäyneet, taivas olkoon kiitetty, ilman suurempaa katselevaa yleisöä jo kouluaikana. Mutta usko minua, kallis ystäväni —"

Heikki oli tällä välin taas tarttunut ystävänsä Baltasarin käsivarteen ja lähtenyt reippaasti kävelemään hänen kanssaan eteenpäin. Juuri nyt he tulivat ulos tiheiköstä leveälle tielle, joka kulki keskeltä metsää. Silloin Heikki huomasi, kuinka kaukaa nelisti hevonen ilman ratsastajaa tomupilven keskellä.

"Hei hei", huusi hän keskeyttäen puheensa, "hei hei, tuolla on kirottu hevoskaakki pillastunut ja heittänyt ratsastajan selästään. Tuo meidän on saatava kiinni ja jälkeenpäin haettava ratsastaja metsästä."

Näin sanoen hän asettui keskelle tietä.

Hevonen tuli yhä lähemmä. Silloin näytti kuin olisi sen kummallakin puolella roikkunut ilmassa pari ratsastussaappaita ja kuin satulassa olisi liikkunut jotain mustaa. Aivan Heikin edessä kajahti pitkä, kimeä ptruuu, ja samalla lensi hänen päänsä sivu pari ratsastussaappaita ja pieni, kummallinen, musta esine vieri hänen jalkojensa välitse. Suuri hevonen seisoi paikallaan kuin seinä ja nuuski kaula pitkälle ojennettuna mitättömän pientä herraansa, joka vieriskeli hiekassa ja lopulta pääsi vaivalloisesti jaloilleen. Tuon pikku peukaloisen pää oli syvällä korkeiden hartioiden välissä. Hän näytti rinnassa ja selässä olevine kasvannaisineen, lyhyine vartaloineen ja pitkine hämähäkinjalkoineen haarukkaan seivästetyltä omenalta, jolle on kasvoiksi kaiverrettu irvikuva. Kun Heikki nyt näki tämän kummallisen pikkuhirviön seisovan edessään, purskahti hän äänekkääseen nauruun. Mutta pikku mies painoi päähineensä, jonka oli siepannut ylös maasta, uhkamielisesti silmilleen ja lävistäen Heikin hurjalla katseellaan kysyi karkealla, syvän-käheällä äänellä:

"Onko tämä oikea tie Kerkkoon?"

"On, hyvä herra", vastasi Baltasar lempeästi ja vakavasti ja ojensi pikku miehelle kokoomansa saappaat. Kaikki pikkuisen ponnistelut vetää saappaat jalkaansa olivat turhat. Hän kompastui kerran toisensa perästä ja kieriskeli ähkien hiekassa. Baltasar asetti molemmat saappaat vierekkäin seisomaan, kohotti kääpiön varovasti ylös ja pisti hänen pienet jalkansa yhtä varovasti liian raskaisiin ja suuriin suojuksiin. Mahtavana, toinen käsi kupeelle, toinen hatun reunaan painettuna huusi pikku mies:

"Gratias, kiitos, hyvä herra!"

Sitten hän meni hevosensa luo ja tarttui sen ohjaksiin. Kaikki yritykset päästä satulaan epäonnistuivat kuitenkin. Baltasar, edelleenkin vakavana ja lempeänä, tuli viereen ja kohotti kääpiön satulaan. Hän lienee sinkauttanut hänet lilan kovaa, sillä samassa silmänräpäyksessä kun pikku mies oli päässyt ylös, makasi hän jo taas toisella puolella maassa.

"Ei niin kiivaasti, kaikkein suloisin herra!" huusi Heikki purskahtaen uudelleen kaikuvaan nauruun.

"Piru teidän kaikkein suloisin herranne on!" kiljaisi pikkuinen aivan kuohuksissaan pudistaen hiekkaa vaatteistaan. "Olen ylioppilas, ja jos te myöskin olette, niin se on solvaus, että te nauratte vasten naamani kuin mikäkin jänis. Teidän on huomenna taisteltava minun kanssani Kerkossa!"

"Peijakas!" huusi Heikki edelleen nauraen, "peijakas, siinäpä kerrassaan rehti poika, oikea tuhattaituri mitä rohkeuteen ja reiluihin ylioppilastapoihin tulee!"

Niin sanoen hän nosti pikku miehen huolimatta hänen sätkyttelemisestään ja rimpuilemisestaan ylös ja pani hänet hevosen selkään, joka heti lähti iloisena hirnuen nelistämään pikku herransa kanssa. Heikki piteli molempia kylkiään, hän oli läkähtymäisillään naurusta.

"On julmaa", sanoi Baltasar, "nauraa tuolla tavalla ihmistä, jonka luonto on laiminlyönyt noin kauhealla tavalla kuin tuon pikku ratsastajan. Jos hän todellakin on ylioppilas, niin täytyy sinun taistella hänen kanssaan, ja välttämättä pistooleilla, vaikkakin se on vastoin akateemisia tapoja, sillä hän ei kykene käyttämään florettia eikä miekkaa."

"Kuinka vakavasti", sanoi Heikki, "kuinka vakavasti ja surullisesti sinä taas otat tuon kaiken, rakas ystäväni Baltasar. Ei minun mieleeni ole milloinkaan juolahtanut pilkata rujokasta. Mutta sanoppa minulle, sopiiko tuollaisen rustoisen kääpiön istua hevosen selkään, jonka kaulan yli hän ei voi nähdä? Sopiiko hänen pistää jalkansa noin jumalattoman suuriin saappaisiin? Sopiiko hänen käyttää ruumiinmukaista nuttua, joka on koristettu tuhansilla nyöreillä, töyhdöillä ja tupsuilla? Sopiiko hänen pitää päässään sellaista ihmeellistä samettihattua? Sopiiko hänen käyttäytyä noin ylpeän uhmailevasti? Sopiiko hänen pakottautua puhumaan tuollaisella raakamaisen käheällä äänellä? Sopiiko hänen tehdä kaikkea tuota, kysyn minä, joutumatta täydellä syyllä pilkanalaiseksi kuin ilmetty narri? — Mutta minun on lähdettävä, sillä haluan nähdä sen hälinän, millä tuo ritarillinen ylioppilas saapuu ylpeällä ratsullaan! Sinun kanssasi ei kuitenkaan kannata tänään ryhtyä mihinkään. Voi hyvin!"

Heikki lähti juoksemaan metsän kautta täyttä laukkaa takaisin kaupunkiin päin.

Baltasar lähti pois avoimelta tieltä ja katosi tiheimpään pensaikkoon. Siellä hän vaipui sammalmättäälle mitä katkerimpien tunteiden valtaamana. Olihan hyvin mahdollista, että hän todellakin rakasti suloista Katariinaa. Mutta hän oli kätkenyt tämän rakkauden kuin syvän, hellän salaisuuden sielunsa sisimpään kaikilta ihmisiltä, jopa itseltäänkin. Kun Heikki nyt puhui siitä niin peittelemättä, niin kevytmielisesti, tuntui hänestä kuin raa'at kädet repisivät julkean ylimielisesti pyhimyksenkuvalta pois verhon, jota hän ei ollut uskaltanut koskettaa. Hänestä tuntui kuin pyhimys suuttuisi häneen itseensä nyt ikipäiviksi. Niin, Heikin sanat näyttivät hänen koko olemuksensa, hänen suloisimpien unelmiensa julmalta pilkkaamiselta.

"Siis", huudahti hän mielipahansa yltäkylläisyydessä, "siis pidät minua rakastuneena narrina, Heikki! Narrina, joka juoksee Mooses Turnuksen luennoilla saadakseen edes tunnin ajan olla saman katon alla suloisen Katariinan kanssa. Pidät minua sellaisena, joka harhailee yksinään metsässä miettien kurjia runosäkeitä pannakseen ne vieläkin kurjemmin paperille, sellaisena, joka turmelee puut kaivertelemalla niiden sileään kuoreen typeriä nimikirjoituksia, sellaisena, joka ei kykene tytön läsnä ollessa lausumaan julki ainoaakaan järkevää sanaa, vaan huokailee ja voihkii ja vääntelee haikeasti kasvojaan, aivan kuin vaivaisivat häntä suonenvetokohtaukset. Luulet, että olen sellainen, joka pitää paljasta rintaansa vasten kuihtuneita kukkia, jotka ovat olleet tytön povella, tai suorastaan hansikasta, — lyhyesti sanoen hupsuna, joka tekee tuhansia lapsellisia tyhmyyksiä! — Ja sen vuoksi, Heikki, kiusoittelet minua, ja sen vuoksi kai nauravat minua kaikki pojat, ja sen vuoksi kai olen pilkan esineenä minä ja koko se sisäinen maailma, joka on auennut eteeni. Ja lempeä, suloinen, ihana Katariina —"

Hänen lausuessaan tämän nimen vihlaisi hänen sydäntään kuin hehkuva tikarinpisto. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle samalla aivan selvästi, että hän juuri Katariinan vuoksi kulki Mooses Turnuksen talossa, että hän kirjoitteli runonpätkiä rakastetulleen, että hän kaiversi hänen nimeänsä lehtipuihin, että hän tytön läsnä ollessa mykistyi, huokaili ja voihkaili; piti rinnallaan hänen pudottamiaan kuihtuneita kakkia, että hän siis todellakin oli vajonnut kaikkiin niihin narrimaisuuksiin, joista Heikki oli puhunut hänelle.

Vasta nyt hän tunsi, kuinka sanomattomasti hän rakasti kaunista Katariinaa, mutta samalla myös, kuinka puhtain, lämpimin rakkaus, kumma kyllä, ilmeni jonkun verran narrimaisena. Tämä oli kai laskettava sen naurettavuuden ansioksi, jonka leiman luonto oli painanut kaikkeen ihmisten puuhailuun. Hän lienee ollut oikeassa, mutta oli kuitenkin aivan väärin, että hän alkoi suututella siitä. Haaveet, jotka tavallisesti ympäröivät hänet, olivat kadonneet. Metsän äänet kaikuivat hänelle ivallisina ja pilkallisina. Hän juoksi takaisin Kerkkoon.

"Herra Baltasar, mon cher Baltasar", kuuli hän huudettavan.

Hän kohotti katseensa ja jäi seisomaan paikalleen lumottuna, sillä hinta vastaan tuli professori Mooses Turnus taluttaen käsivarresta tytärtään Katariinaa. Tyttö tervehti kuvapatsaaksi jähmettynyttä nuorukaista iloisen ja ystävällisen välittömästi.

"Baltasar, mon cher Baltasar", huudahti professori, "te olette todellakin ahkerin ja rakkain kuulijoistani! Oi hyvä ystävä, huomaan että rakastatte luontoa ja sen kaikkia ihmeitä niinkuin minäkin, joka olen siihen tuiki pikiintynyt. Olette varmaankin taas tutkinut kasvitiedettä metsikössä. Mitä hyödyllistä olette löytänyt? No, tehkäämme lähempää tuttavuutta. Käykää luonani, tervetullut milloin tahansa. Voi tehdä yhdessä kokeita. Joko olette nähnyt ilmapumppuani? No, mon cher, huomenna illalla kokoontuu kotiini ystäväpiiri nauttimaan teetä voileivän kanssa ja iloitsemaan miellyttävästä keskustelusta. Lisätkää sitä arvoisalla itsellänne. Opitte tuntemaan hyvin puoleensavetävän nuorukaisen, jota minulle on aivan erikoisesti suositeltu. Hyvästi, kelpo mies. A revoir, näkemiin! Tulettehan huomenna luennolle? No niin, mon cher, hyvästi!"

Odottamatta Baltasarin vastausta asteli professori pois tyttärineen.

Baltasar ei ollut uskaltanut hämmennyksissään kohottaa silmiään, mutta Katariinan katseet polttivat hänen rintaansa asti. Hän oli tuntenut tytön henkäyksen. Suloiset väristykset vapisuttivat hänen sisäistä olemustaan.

Pois puhallettu oli kokonaan hänen paha tuulensa, ja hän katseli ihastuneena suloisen Katariinan jälkeen, joka katosi lehtokujaan. Sitten hän palasi hitaasti takaisin metsään haaveillakseen ihanammin kuin milloinkaan ennen.

KOLMAS LUKU.

Kuinka Heikki ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa. — Katariina ja neidot, jotka eivät saaneet syödä kalaa. — Mooses Turnuksen kirjallinen tee-illatsu. — Nuori prinssi.

Heikki luuli, juostessaan suoraa päätä metsän kautta oikopolkua, vielä hyvin ennättävänsä ennen omituista pikku miestä, joka oli lähtenyt täyttä ravia ennen häntä. Hän oli erehtynyt, sillä tullessaan ulos pensaikosta hän huomasi kaukana toisenkin komean ratsastajan liittyvän pikku mieheen ja molempien ratsastavan Kerkon portista sisälle.

"Hm", puheli Heikki itsekseen, "joskin se pähkinänrusentaja suurine hevosineen saapuu ennen minua, tulen kuitenkin ajoissa nähdäkseni hänen saapumisensa aiheuttaman hälinän. Jos tuo kummallinen olento todellakin on ylioppilas, niin hän on mennyt Siivekkään ratsun ravintolaan, ja jos hän siellä pysähtyy yhtä kimakasti kiljaisten 'ptruu' ja heittää ratsastussaappaansa etukäteen ja itsensä jälestä ja käyttäytyy hurjasti ja uhkamielisesti poikien nauraessa — no niin, silloin on hullu narripeli valmis!"

Kun Heikki oli saapunut kaupunkiin, luuli hän tapaavansa Siivekkään ratsun ravintolaan vievillä kaduilla ja teillä vain nauravia kasvoja. Mutta asian laita ei ollut niin. Kaikki ihmiset kulkivat ohitse rauhallisina ja vakavina. Yhtä totisina käveli Siivekkään ratsun torilla useita yliopistomiehiä, jotka olivat kokoontuneet sinne puhelemaan yhdessä. Heikki oli varma siitä, että pikku mies ei ollut saapunut ainakaan tänne. Silloin hän huomasi heittäessään katseen ravintolan portista sisälle, että paraikaa juuri vietiin talliin pikku miehen hyvin tunnettavaa hevosta. Hän ryntäsi nyt ensimäisen vastaansattuvan tuttavansa kimppuun ja kysyi, eikö eräs hyvin omituinen, ihmeellinen kääpiö ollut ratsastanut täyttä ravia sinne. Se, jolta Heikki kysyi, tiesi siitä yhtä vähän kuin toisetkaan, joille Heikki nyt kertoi, mitä oli tapahtunut hänen ja ylioppilaaksi itseään väittävän kääpiön välillä. Kaikki nauroivat kovasti, mutta vakuuttivat, ettei suinkaan ollut saapunut sellaista kääpiötä, jollaista Heikki oli kuvaillut. Tosin oli tuskin kymmentä minuuttia sitten kaksi hyvin komeaa ratsastajaa astunut kauniiden hevosten selästä Siivekkään ratsun ravintolan edessä.

"Istuiko toinen heistä sen hevosen selässä, joka juuri vietiin talliin?" kysyi Heikki.

"Istuipa niinkin", vastasi joku joukosta, "juuri sen."

Se, joka oli istunut tuon hevosen selässä, oli ollut jonkun verran pienikokoinen, mutta siromuotoinen; kasvonpiirteet hänellä olivat miellyttävät ja kutrit mitä kauneimmat. Sitäpaitsi osoittautui hän mitä oivallisimmaksi ratsastajaksi, sillä hän heittäytyi alas hevosen selästä niin taitavasti ja sievästi kuin ruhtinaan ensimäinen tallimestari.

"No, eikö hän pudottanut ratsastussaappaitaan ja vierinyt teidän jalkojenne eteen?" kysyi Heikki.

"Jumala varjelkoon", vastasivat kaikki yhteen ääneen, "Jumala varjelkoon, veli, mitä sinä ajattelet? Sellainen oivallinen ratsastaja kuin tuo pikku mies!"

Heikki ei ollenkaan tietänyt mitä piti sanoa. Silloin tuli Baltasar alas katua. Hänen kimppuunsa ryntäsi nyt Heikki, veti hänet luokseen ja kertoi, kuinka pikku kääpiö, jonka he olivat kohdanneet portin ulkopuolella ja joka oli pudonnut alas hevosen selästä, oli juuri saapunut tänne, ja kuinka kaikki pitivät häntä kauniina, sirojäsenisenä miehenä ja hyvänä ratsastajana.

"Näetkös", vastasi Baltasar vakavasti ja tyynesti, "näetkös, hyvä Heikki veli, etteivät kaikki käy niin julmasti pilkaten onnettoman, luonnon laiminlyömän ihmisen kimppuun kuin sinä."

"Mutta taivaan tähden", ryhtyi Helkki puhumaan, "tässähän ei ole ollenkaan kysymys pilkasta ja julmuudesta, vaan ainoastaan siitä, sopiiko nimittää kauniiksi, siroksi mieheksi kolmen jalan korkuista miekkosta, joka on melkein retikan näköinen."

Baltasarin täytyi vahvistaa Heikin lausunto mitä pikku ylioppilaan kokoon ja näköön tuli. Toiset vakuuttivat pikku ratsastajan olevan kauniin, siron miehen, jotavastoin Heikki ja Baltasar yhä edelleenkin väittivät, etteivät he olleet milloinkaan nähneet vastenmielisempää kääpiötä. Siihen jäi väittely, ja kaikki erosivat toisistaan täynnä ihmettelyä.

Alkoi jo olla myöhäinen ilta. Molemmat ystävykset lähtivät yhdessä asuntoonsa. Silloin pääsi Baltasarin kieleltä, hänen itsensäkään tietämättä kuinka, että hän oli tavannut professori Mooses Turnuksen ja että tämä oli kutsunut hänet luokseen seuraavaksi illaksi.

"Voi sinä onnellinen", huudahti Heikki, "sinä ylen onnellinen ihminen! Siellä saat katsella, kuunnella ja puhutella rakastettuasi, kaunista Katariina neitoa!"

Baltasar uudelleen loukkaantuneena loittoni Heikistä ja aikoi lähteä pois. Mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä, jäi seisomaan ja voimakkaasti taistellen suuttumustaan vastaan sanoi:

"Lienet oikeassa, veli hyvä, pitäessäsi minua typeränä, rakastuneena narrina. Ehkä olenkin sellainen. Mutta tämä typeryys on syvä, tuskallinen haava, joka on isketty sydämeeni ja joka saattaa kirvelevänä kiihoittaa minua kaikenlaisiin hullutuksiin, jos sitä kosketellaan varomattomasti. Siis, veli, jos todellakin rakastat minua, niin älä enää mainitse minulle Katariinan nimeä."

"Otat taas, ystäväni Baltasar", vastasi Heikki, "otat taas asiaa hirveän synkästi. Eikähän sinun tilassasi olevalta mieheltä voi muuta odottaakaan. Mutta jotta en joutuisi kanssasi kaikenlaiseen ikävään kiistelyyn, lupaan, ettei Katariinan nimi ole kuuluva huuliltani, ennenkuin sinä itse annat minulle siihen tilaisuuden. Vain sen verran salli minun vielä tänään sanoa, että ennustan kaikenlaista harmia, mihin rakastumisesi on syöksevä sinut. Katariina on erittäin hauska ja ihana tyttö, mutta hän ei ollenkaan sovi sinun surumieliseen, haaveelliseen mielenlaatuusi. Kun lähemmin tutustut häneen, on hänen välitön, iloinen olemuksensa tuntuva sinusta runouden puutteelta, ja sinähän kuitenkin kaipaat runoutta kaikkialla. Olet joutuva kaikenlaatuisiin ihmeellisiin haaveiluihin, ja kaikki on päättyvä hälisten kauhealla, kuvitellulla tuskalla ja aikamoisella epätoivolla. Muuten olen samoin kuin sinäkin kutsuttu huomiseksi professorin luo, joka on huvittava meitä erittäin ihanilla kokeillaan. Hyvää yötä nyt, tarumainen haaveksija. Nuku, jos voit nukkua niin tärkeän päivän kuin huomisen edellä!"

Niin sanoen Heikki jätti ystävänsä, joka oli vajonnut syvään mietiskelyyn. Heikki ei ennustanutkaan syyttä kaikenlaisia tunteista johtuvia onnettomuuksia, jotka voisivat kohdata Katariinaa ja Baltasaria. Molempien olemus ja mielenlaatu näyttivät todellakin antavan siihen kylliksi aihetta.

Katariina oli, se täytyi jokaisen myöntää, kuvankaunis tyttö, jonka silmien säteet paistoivat aivan sydämeen asti ja jonka ruusuhuulet olivat jonkun verran avoimet. Olivatko hänen kauniit hiuksensa, jotka hän osasi aivan eriskummallisesti kietoa ihmeellisiin palmikkoihin, enemmän vaaleat vai ruskeat, sen olen unohtanut, mutta muistan erittäin hyvin, että ne tulivat yhä tummemmiksi, mitä enemmän niitä katseli. Hoikka ja pitkä kun oli sekä kevytliikkeinen, oli tyttö elämäniloisessakin ympäristössä itse sulous ja rakastettavuus. Niin suuren ruumiillisen viehätysvoiman vuoksi unohdettiin mielellään, että kädet ja jalat ehkä olisivat voineet olla pienemmät ja sirommin muodostuneet. Sitäpaitsi oli Katariina lukenut Goethen Wilhelm Meisterin, Schillerin runot ja Fouquén Taikasormuksen ja unohtanut melkein kaiken, mitä niissä oli. Hän soitti aivan mukiinmenevästi pianoa, jopa lauloikin toisinaan samalla, osasi tanssia uusimmat franseesit ja gavotit ja kirjoitti pesukuitit hienolla selvällä käsialalla. Jos halusi huomauttaa jotain tuota suloista tyttöä vastaan, niin ehkä sitä, että hän puhui vähän liian matalasti, puristi vartalonsa liian kireälle, iloitsi liian kauan uudesta hatusta ja söi liian paljon kakkua teen kanssa. Liian tunteellisia runoilijoita loukkasi tosin vielä moni muu seikka kauniissa Katariinassa, mutta mitä kaikkea he vaativatkaan! Ensinnäkin he tahtovat, että neidon on jouduttava kaikesta, mitä he lausuvat, unessakävijän tapaiseen ihastukseen, huokailtava syvästi, väänneltävä silmiään, sopivassa paikassa ehkä vähän pyörryttäväkin tai joskus tultava aivan sokeaksikin naisellisimman naisellisuuden korkeimpana asteena. Sitten on mainitun neidon laulettava runoilijan lauluja sävelellä, joka tulvii hänen omasta sydämestään, ja samalla sairastuttava siitä. Hänen on itsensäkin tehtävä runoja, mutta hävettävä sitä kovasti sen ilmitullessa, vaikkakin hän itse on antanut runoilijan käteen kyhäyksensä hyvin hienolle paperille siroilla kirjaimilla kirjoitettuna. Runoilijan puolestaan on tultava ihastuksesta sairaaksi; niinkuin hän epäilemättä tuleekin.

On olemassa runollisia itsensäkurittajia, jotka menevät vielä pitemmälle ja pitävät kaiken naisellisen hentouden vastakohtana sitä, että tyttö nauraa, syö, juo ja pukeutuu sievästi muodin mukaan. He melkein muistuttavat pyhää Hieronymusta, joka kieltää neitosia käyttämästä korvarenkaita ja syömästä kalaa. Heidän on, niin määrää pyhimys, nautittava vain hiukkasen keitettyjä ruohoja, alituisesti oltava nälässä tuntematta sitä, verhouduttava karkeihin, huonosti ommeltuihin vaatteisiin, jotka kätkevät heidän vartalonsa. Ja ennen kaikkea on heidän valittava seuratoverikseen naishenkilö, joka on vakava, kalpea, surullinen ja hieman likainen.

Katariina oli peräti iloinen ja välitön olento. Sen vuoksi ei häntä mikään miellyttänyt enemmän kuin keskustelu, joka liikkui viattoman leikillisyyden kevyillä, iloisilla siivillä. Hän nauroi oikein sydämestään kaikelle hullunkuriselle. Hän ei huokaillut milloinkaan muulloin kuin jos sadeilma pilasi toivotun kävelyretken tai jos uusi huivi kaikesta varovaisuudesta huolimatta sai tahran. Tämän ohessa ilmeni hänessä, jos siihen oli todellista aihetta, syvä, lämmin tunne, joka ei milloinkaan muuttunut mauttomaksi tunteilemiseksi. Niinpä tuntuukin tyttö minusta ja sinusta, rakas lukija, jotka emme kuulu liian vaativiin, peräti oivalliselta. Hyvin ymmärrettävää on, että Baltasar oli meidän kannallamme. Mutta pian kyllä tulee ilmi, oliko arkipäiväinen Heikki ennustanut oikein vai eikö.

Mikä olikaan luonnollisempaa kuin ettei Baltasar voinut koko yönä ollenkaan nukkua pelkästä rauhattomuudesta, kuvaamattomasta, suloisesta väristyksestä. Kokonaan rakastettunsa kuvan lumoissa istuutui hän pöydän ääreen ja kirjoitti melkoisen määrän sieviä, hyvältä kaikuvia säkeistöjä, jotka kuvailivat hänen tilaansa salaperäisesti kertoen satakielen rakkaudetta punaruusuun, Ne aikoi hän ottaa mukaansa Mooses Turnuksen kirjalliseen tee-iltaan ja hyökätä niiden avulla Katariinan kokemattoman sydämen kimppuun, missä ja milloin se vain on mahdollista.

Heikki vähän hymyili tullessaan sopimuksen mukaan määrähetkellä hakemaan ystäväänsä Baltasaria ja tavatessaan hänet huolellisemmin puettuna kuin milloinkaan ennen. Hänellä oli mitä hienoimmilta Brüsselin pitseillä koristettu kaulus, hänen lyhyt takkinsa, jonka hihat olivat viilokkeilla varustetut, oli kuviollista samettia. Sen lisäksi oli hänellä korkea- ja teräväkantaiset, hopeisilla ripsuilla koristetut ranskalaiset jalkineet, englantilainen hattu mitä hienointa majavannahkaa sekä tanskalaiset hansikkaat. Niin oli hän puettu aivan saksalaiseen tapaan. Puku sopikin hänelle verrattoman hyvin, etenkin kun hän oli käherryttänyt tukkansa kauniisti ja kammannut sievästi ylöspäin pienet, lyhyiksi leikatut viiksensä.

Baltasarin sydän vapisi ihastuksesta, kun Mooses Turnuksen talossa astui häntä vastaan Katariina muinaissaksalaisen neidon pukuun puettuna ystävällisenä ja suloisena katseiltaan, puheiltaan, koko olemukseltaan, kuten hänet oltiin totuttu aina näkemään.

"Suloisin neitoni!" huokasi Baltasar sydämensä sisimmässä, kun Katariina, suloinen Katariina itse tarjosi hänelle kupillisen höyryävää teetä.

Mutta Katariina katseli häntä silmät loistaen ja sanoi:

"Täällä on rommia ja korppuja ja piparkakkuja, hyvä herra Baltasar.
Suvaitkaa käydä käsiksi mielenne mukaan!"

Mutta sen sijaan että olisi katsellut rommia ja korppuja tai piparkakkuja, puhumattakaan siitä, että olisi käynyt niihin käsiksi, ei hurmaantunut Baltasar voinut kääntää katsettaan, joka oli täynnä lämpimän rakkauden tuskaista kaihoa, pois suloisesta neidosta. Hän tavoitteli sanoja, jotka ilmaisisivat sisimmästä sielusta sen, mitä hän tunsi paraikaa.

Mutta silloin tarttui häneen takaapäin lujasti estetiikan professori, suuri, peräti vahva mies, käänsi hänet ympäri niin että häneltä läikähti lattialle enemmän teevettä kuin oli sopiva, ja huusi jyrisevällä äänellä:

"Parahin Lukas Kranach, älkää ryypätkö tuota kurjaa vettä, turmelette perinpohjin saksalaisen vatsanne. Tuolla toisessa huoneessa on kelpo Mooseksellamme kasattuna kokonainen varustus mitä kauneimpia reininviinipulloja. Käykäämme heti niiden kimppuun!"

Hän laahasi onnettoman nuorukaisen pois mukanaan.

Viereisestä huoneesta tuli heitä vastaan professori Mooses Turnus taluttaen kädestä pientä, hyvin kummallista miekkosta ja sanoi kuuluvasti:

"Tässä, hyvät naiset ja herrat, esitän teille mitä ihmeellisimmillä ominaisuuksilla varustetun nuorukaisen, jolle ei käy vaikeaksi saavuttaa teidän hyväntahtoisuuttanne ja kunnioitustanne. Hän on nuori herra Sinnober, joka vasta eilen saapui yliopistoomme ja aikoo opiskella lakitiedettä."

Heikki ja Baltasar tunsivat ensi silmäyksellä ihmeellisen kääpiön, joka oli portin ulkopuolella täyttä laukkaa ratsastanut heitä vastaan ja suistunut hevosen selästä maahan.

"Täytyykö minun", sanoi Heikki hiljaa Baltasarille, "täytyykö minun sitten kuitenkin haastaa tuo peukaloinen taisteluun puhalluspillillä tai suutarinaskalilla. Enhän kuitenkaan voi käyttää muita aseita tuota hirveää vastustajaa vastaan."

"Häpeä toki", vastasi Baltasar, "että noin pilkkaat osattomaksi jäänyttä miestä, jolla, kuten kuulit, on mitä harvinaisimmat ominaisuudet, ja joka siten korvaa henkisellä arvollaan sen, mitä luonto ei ole suonut hänelle ruumiillisina etuina."

Sitten hän kääntyi pikku miehen puoleen ja sanoi:

"Toivon, paras herra Sinnober, ettei eilinen hevosen selästä putoamisenne tuottanut teille mitään pahoja seurauksia."

Sinnober asetti kädessään olevan pienen kepin tueksi taakseen ja kohottautui varpailleen, niin että ulottui melkein Baltasarin vyöhön asti, heitti päänsä taaksepäin, katseli hurjasti säihkyvin silmin ylös ja puhui kummallisella korisevalla bassoäänellä:

"En tiedä mitä tarkoitatte ja mistä puhutte, herra. Pudonnut hevosen selästä? Minäkö pudonnut hevosen selästä? Ette nähtävästi tiedä, että olen paras ratsastaja mitä olla voi, että en milloinkaan putoa hevosen selästä, että olen ollut vapaaehtoisena sotaretkeltä kyrassierien joukossa ja että opetin upseereille ja sotilaille ratsastusta maneesissa! Hm, hm, pudonnut hevosen selästä, minä pudonnut hevosen selästä!"

Näin sanoen aikoi hän nopeasti kääntyä ympäri, mutta se keppi, johon hän oli nojannut, luisui pois ja pikku mies heitti monta kuperkeikkaa kierien Baltasarin jalkojen eteen. Baltasar tarttui kääpiöön auttaakseen hänet pystyyn ja kosketti silloin huomaamattaan hänen päätään. Silloin päästi pikku mies kimeän huudon, niin että koko sali kajahti ja vieraat hyökkäsivät ylös istuimiltaan. Kaikki kokoontuivat Baltasarin ympärille ja kysyivät yhtaikaa, miksi hän taivaan tähden oli huutanut niin hirveästi.

"Älkää pahastuko, paras herra Baltasar", sanoi professori Mooses Turnus, "mutta se oli jonkun verran kummallista pilaa. Sillä todennäköisesti tahdoitte saada meidät uskomaan, että joku täällä astui kissaa hännälle."

"Kissa, kissa, pois kissa!" huusi eräs heikkohermoinen nainen ja pyörtyi heti.

Huutaen "kissa, kissa" juoksi pari vanhaa herraa, joita vaivasi sama kissakauhu, ulos ovesta.

Katariina, joka oli kaatanut koko hajuvesipullonsa pyörtyneen naisen päälle, virkkoi hiljaa Baltasarille:

"Mutta hyvä herra Baltasar, mitä tuhoja te oikein teettekään tuolla rumalla, kimeällä naukumisellanne!"

Baltasar ei ollenkaan tiennyt mitä piti ajatella. Kasvot hehkuvan punaisina suuttumuksesta ja häpeästä hän ei saanut sanaakaan suustaan eikä voinut selittää, ettei naukuja ollut hän, vaan pikku herra Sinnober.

Professori Mooses Turnus näki nuorukaisen pahan hämmingin. Hän lähestyi häntä ystävällisesti ja sanoi:

"No, no, rakas herra Baltasar, olkaa toki rauhallinen, Minä huomasin kaiken hyvin. Te jäljittelitte ihanasti rääkättyä, vihaista kissaa, kun kumarruitte maahan ja hyppelitte nelinkontin. Pidän muuten hyvin paljon tuollaisista luonnonhistoriallisista leikeistä, mutta täällä kirjallisessa tee-illassa —"

"Mutta", puhkesi Baltasar puhumaan, "mutta oivallinen herra professori, en se minä ollut —"

"No hyvä, no hyvä", keskeytti professori hänen puheensa.

Katariina tuli heidän luokseen.

"Lohdutahan toki", sanoi professori hänelle, "tuota kelpo Baltasaria, joka on peräti hämillään tapahtuman vuoksi!"

Hyväluontoista Katariinaa säälitti syvästi Baltasar parka, joka seisoi hänen edessään kovasti hämillään, katse alasluotuna. Hän ojensi kätensä nuorukaiselle ja kuiskasi suloisesti hymyillen:

"Nehän ovat kovin hullunkurisia ihmisiä, jotka pelkäävät kissoja noin kauheasti."

Baltasar painoi lämpimästi huulensa Katariinan kädelle. Tyttö antoi tähtisilmiensä sielukkaan katseen levätä hänessä. Riemastunut nuorukainen oli kuin seitsemännessä taivaassa eikä enää ajatellut Sinnoberia ja kissannaukumista.

Hälinä oli ohitse, rauha jälleen palannut. Teepöydän ääressä istui heikkohermoinen rouva syöden useita korppuja, jotka hän liotti rommissa, vakuuttaen, että vihaisten mahtien uhkaama mieli rauhoittui siitä ja äkillisen kauhun sijaan tuli kaihoisa toivo.

Myöskin molemmat vanhat herrat, joiden koipien välistä oli ulkona tosiaankin loikannut pakeneva kollikissa, palasivat rauhoittuneina takaisin ja menivät kuten monet muutkin pelipöydän luokse.

Baltasar, Heikki, estetiikan professori ja useat nuoret miehet istuutuivat naisten luokse. Herra Sinnober oli sillä välin vetänyt itselleen pienen jakkaran ja sen avulla kiivennyt sohvalle, missä hän nyt istui kahden rouvan välissä luoden ylpeitä, säihkyviä katseita ympärilleen.

Baltasarin mielestä oli nyt tullut oikea hetki esittää runo satakielen rakkaudesta punaruusuun. Hän virkkoi sen vuoksi asiaankuuluvalla ujoudella, niinkuin nuorten runoilijain tapa on, että hän mielellään lausuisi muutamia säkeitä, runottarensa uusimman tuotteen, ellei pelkäisi aikaansaavansa kyllästymistä ja ikävää, vaan voisi toivoa arvoisain läsnäolijain suosiollista pitkämielisyyttä.

Kun rouvat olivat jo kyllikseen keskustelleet kaikesta, mitä uutta oli kaupungissa tapahtunut, kun tytöt olivat seikkaperäisesti pohtineet viimeiset presidentin luona pidetyt tanssiaiset, jopa tulleet yksimielisiksi uusimpien hattujen mallikelpoisesta muodosta, ja kun herrat eivät voineet odottaa saavansa lähimpien kahden tunnin aikana lisää ruokaa tai juomaa, niin pyydettiin Baltasaria yksiäänisesti, ettei hän kieltäisi seuralta sitä ihanaa nautintoa.

Baltasar veti siistin käsikirjoituksensa esille ja luki.

Hänen oma teoksensa, joka oli todellakin elävänä ja täysivoimaisena puhjennut esille todellisesta runoilijamielestä, haltioitti häntä yhä enemmän. Hänen esityksensä, joka kohosi yhä intohimoisemmaksi, ilmaisi rakastavan sydämen sisäistä hehkua. Hän värisi ihastuksesta, kun hiljaiset huokaukset, naisten hiljainen "ah" ja miesten huudahdukset: "ihanaa, oivallista, jumalallista" ilmaisivat hänelle, että hänen runonsa oli temmannut kaikki mukaansa.

Vihdoin hän lopetti. Silloin kaikki huusivat:

"Mikä runoelma! Mitä ajatuksia! Mikä mielikuvitus, mitä ihania säkeitä, mikä sulosointu! Kiitos, kiitos teille, paras herra Sinnober, jumalallisesta nautinnosta!"

"Mitä? Kuinka?" huusi Baltasar.

Mutta kukaan ei välittänyt hänestä, vaan kaikki hyökkäsivät Sinnoberin kimppuun, joka pöyhisteli sohvalla kuin pieni kalkkunakukko ja mörisi vastenmielisellä äänellä:

"Ei mitään kiittämistä, ei mitään kiittämistä. Suvaitkaa pitää hyvänänne. Sehän on vain mitätön pikku asia. Kirjoitin sen vasta viime yönä kaikessa kiireessä."

Mutta estetiikan professori huudahti:

"Suurenmoinen, jumalallinen Sinnober, kallein ystäväni! Minun jälkeeni olet paras runoilija, mitä maa päällänsä kantaa. Tule syliini, ihana sielu!"

Näin sanoen hän sieppasi pikku miehen sohvalta ja syleili ja suuteli häntä. Sinnober käyttäytyi silloin hyvin sopimattomasti. Hän potki pienillä säärillään professorin paksua vatsaa ja räkätti:

"Päästäkää minut, päästäkää minut! Koskee, koskee, koskee! Silmät revin päästänne! Puren nenänne halki!"

"Ei, ei", huusi professori laskien kääpiön alas sohvalle. "Ei, suloinen ystäväni, ei mitään ylenpalttista vaatimattomuutta!"

Mooses Turnuskin oli nyt saapunut lähemmäksi pelipöydän luota. Hän tarttui Sinnoberin pikku käteen, puristi sitä ja sanoi hyvin vakavana:

"Oivallinen nuori mies! Ei liikaa, ei, ei kylliksikään ole minulle ylistetty sitä suurta neroa, joka teitä elähyttää."

"Neitoset", huudahti nyt taas estetiikan professori haltioituneena, "kuka teistä palkitsee suukkosella ihanan Sinnoberin runon, joka ilmaisee mitä puhtaimman rakkauden lämpimintä tunnetta?"

Silloin Katariina nousi, lähestyi posket hehkuvina pikku miestä, polvistui ja painoi suudelman hänen sinertäville, rumille huulilleen.

"Niin", huusi Baltasar äkillisen mielenhäiriön valtaamana, "niin, Sinnober, jumalallinen Sinnober, sinä olet tehnyt syvämielisen runon satakielestä ja punaruususta! Sinulle kuuluu ihana palkinto, jonka olet saanut!"

Näin sanoen hän veti Heikin mukanaan viereiseen huoneeseen ja sanoi:

"Tee minulle palvelus, katso minua oikein tarkkaan ja sano sitten avoimesti ja suoraan, olenko vai enkö ole ylioppilas Baltasar, oletko sinä todellakin Heikki, olemmeko Mooses Turnuksen talossa, elämmekö unessa, olemmeko hupsuja. Vedä minua nenästä tai nipistä minua kovasti, että vapautuisin tästä kirotusta painajaisesta!"

"Kuinka voit", vastasi Heikki, "käyttäytyä niin mielettömästi sulasta mustasukkaisuudesta, kun Katariina suuteli pikku miestä! Täytyyhän sinun itsekin myöntää, että runo, jonka hän lausui, oli todellakin oivallinen."

"Heikki!" huusi Baltasar perin hämmästyneenä. "Mitä sinä oikein puhut?"

"No niin", jatkoi Heikki, "olihan pikku miehen runo oivallinen. Mielihyvällä soin hänelle Katariinan suudelman. Ylipäänsä näyttää tuossa omituisessa miehessä piilevän monenmoista, mikä on arvokkaampaa kuin kaunis vartalo. Runoa lukiessa kaunisti sisäinen haltioituminen hänen kasvonpiirteensä niin, että hän näytti minusta monta kertaa olevan kaunis, hyvinmuodostunut nuorukainen, vaikka tuskin ulottui pöydän ylitse. Heitä sinä joutava mustasukkaisuutesi ja rupea runoilijana toisen runoilijan ystäväksi!"

"Mitä", huudahti Baltasar täynnä kiukkua, "mitä? Pitäisikö minun vielä ruveta tuon kirotun vaihdokkaan ystäväksi, tuon riiviön, jonka mielisin kuristaa näillä kourillani!"

"Niinkö?" sanoi Heikki. "Hylkäät siis kaiken järjen. Mutta palatkaamme saliin, missä varmaan tapahtuu jotakin uutta, koska kuulen äänekkäitä suosionhuutoja." Koneellisesti Baltasar seurasi ystäväänsä saliin. Kun he tulivat sisälle, seisoi professori Mooses Turnus, kasvoillaan jäykkä hämmästys, yksin keskellä huonetta, käsissään vielä koevälineet, joilla hän oli tehnyt jonkun fysikaalisen kokeen. Koko seura oli kokoontunut pikku Sinnoberin ympärille, joka keppiinsä nojaten seisoi varpaillaan ja otti ylpeän näköisenä vastaan suosionosoitukset, joita hänelle tulvi joka taholta. Sitten ihmiset kääntyivät taas professorin puoleen, joka teki toisen hyvin taitavan taidetempun. Tuskin hän oli saanut sen valmiiksi, kun taas kaikki ympäröivät pikku miehen huutaen:

"Ihanaa, oivallista, rakas herra Sinnober!"

Viimein Mooses Turnus syöksyi pikku miehen luokse ja huusi kymmenen kertaa voimakkaammin kuin muut:

"Ihanaa, oivallista, rakas herra Sinnober!"

Seurassa sattui olemaan nuori ruhtinas Yrjö, joka opiskeli yliopistossa. Ruhtinaalla oli mitä miellyttävin vartalo ja sitäpaitsi hänen käytöksensä oli niin jalo ja ylevä, että siinä ilmeni selvästi ylhäinen syntyperä ja tottumus liikkua kaikkein hienoimmissa piireissä.

Ruhtinas Yrjö ei voinut ollenkaan poistua Sinnoberin vierestä ja ylisti häntä rajattomasti ihanimmaksi runoilijaksi ja taitavimmaksi fysiikantutkijaksi.

Omituinen oli se ryhmä, jonka nuo kaksi muodostivat seisoessaan vieretysten. Sorean Yrjön rinnalla näytti kerrassaan kummalliselta tuo pikku mies, joka tuskin pysyi seisomassa ohuilla säärillään nenä pystyssä. Kaikkien naisten katseet suuntautuivat heihin, mutta ei ruhtinaaseen, vaan pikku mieheen, joka kohosi varpailleen ja aina putosi jälleen alas, nousten ja laskien kuin Cartesiuksen "piru pullossa".

Professori Mooses Turnus meni Baltasarin luo ja sanoi:

"Mitä sanotte suojatistani, rakkaasta Sinnoberistani? Siinä miehessä piilee paljon, ja kun nyt katselen häntä oikein, aavistan asian oikean laidan. Se pappi, joka on kasvattanut hänet ja suositellut häntä minulle, puhuu hyvin salaperäisesti hänen syntyperästään. Tarkastelkaahan vain tuota ylevää säädyllisyyttä, hänen hienoa, vapaata käytöstään. Hän on varmasti ruhtinaallista verta, ehkäpä suorastaan kuninkaanpoika."

Silloin ilmoitettiin, että ateria oli pöydässä. Sinnober toikkaroi kankeasti Katariinan luo, tarttui kömpelösti hänen käteensä ja vei hänet ruokasaliin.

Täynnä raivoa juoksi onneton Baltasar halki pimeän yön, halki myrskyn ja sateen pois kotiinsa.

NELJÄS LUKU.

Kuinka italialainen soittoniekka Sbiocca uhkasi heittää herra Sinnoberin kontrabasson sisään, ja virastoharjoittelija Pulcher ei voinut päästä ulkoasiainministeriöön. — Tullivirkamiehistä ja kotiin jätetyistä ihmeistä. — Kepin nuppi lumoaa Baltasarin.

Korkealla, sammaloituneella kalliolla metsän syvyydessä istui Baltasar katsellen miettivänä kuiluun, missä puro syöksyi kohisten kallionlohkareiden ja tiheän pensaikon keskitse. Synkkiä pilviä ajelehti taivaalla painuen vuorten taakse. Puiden ja veden kohina kuulosti kumealta murinalta, ja vähän väliä kirkuivat petolinnut, jotka kohosivat pimeästä tiheiköstä avaruuteen ja lähtivät lentämään kiitävien pilvien perään.

Baltasarista tuntui, kuin hän kuulisi metsän ihmeellisissä äänissä luonnon lohduttoman valituksen, kuin täytyisi hänen itsensä hukkua tähän valitukseen, kuin olisi hänen koko olemassaolonsa vain syvää, vastustamatonta tuskaa. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan kaihosta, ja vuolaiden kyynelten valuessa hänen silmistään tuntui hänestä siltä, kuin metsäpuron henget katselisivat ylös häneen ja ojentaisivat lumivalkeita käsivarsiaan ylös aalloista vetääkseen hänet alas viileään syvyyteen.

Silloin kajahti kaukaisesta etäisyydestä ilmojen kautta kirkas, iloinen torventoitotus laskeutuen lohduttavana hänen rinnalleen. Kaiho heräsi hänessä ja sen mukana suloinen toivo. Hän katseli ympärilleen, ja torvien yhä raikuessa eivät metsän vihreät varjot enää tuntuneet niin surullisilta eikä tuulen kohina ja pensaiden suhina enää niin valittavalta. Hän puhkesi puhumaan.

"Ei", huudahti hän hypäten pystyyn ja katsellen loistavin silmin etäisyyteen, "ei kaikki toivo ole vielä mennyt! Se vain on varma, että joku synkkä salaisuus, joku paha noituus on häiriten sekaantunut elämääni, mutta minä murran sen lumon, vaikka joutuisin siinä perikatoon. Kun minä viimein hurmaantuneena, sen tunteen valtaamana, joka oli halkaisemaisillaan rintani, tunnustin rakkauteni lempeälle, suloiselle Katariinalle, enkö silloin lukenut hänen silmistään, enkö tuntenut hänen kätensä puristuksessa autuuttani? Mutta niin pian kuin tuo kirottu pieni kummitus ilmestyy, kohdistuu kaikki rakkaus häneen. Hänessä, tuossa kirotussa epäsikiössä, riippuvat Katariinan silmät, ja kaihoisat huokaukset kohoavat hänen rinnastaan, kun tuo kömpelö poika lähestyy häntä tai koskettaa hänen kättään. Hänen olemuksessaan on jotakin salaperäistä, ja jos uskoisin tyhmiä imettäjien tarinoita, väittäisin, että poika on noiduttu ja osaa, kuten sanotaan, lumota ihmiset. Eikö ole mieletöntä, että kaikki pilkkaavat ja nauravat tuota perin osattomaksi jäänyttä miekkosta, mutta sitten taas, kun pikku mies tulee näkyviin, huutavat häntä viisaimmaksi, oppineimmaksi ja soreimmaksi herra ylioppilaaksi, mitä voi olla olemassa meidän keskuudessamme? Mitä sanonkaan! Eikö minusta itsestänikin tunnu usein siltä, että Sinnober on taitava ja kaunis? Vain Katariinan läsnäollessa ei lumolla ole minuun mitään voimaa. Silloin on ja pysyy herra Sinnober tyhmänä, vastenmielisenä kääpiönä. Mutta — minä asettaudun vihamielistä voimaa vastaan. Sisimmässäni piilee hämärä aavistus, että jokin odottamaton antaa käteeni aseen tuota ilkiötä vastaan!"

Baltasar lähti paluumatkalle Kerkkoon päin. Kulkiessaan erästä lehtokäytävää huomasi hän maantiellä pienet lastatut matkavaunut, joista joku viittoi hänelle ystävällisesti valkealla liinalla. Hän meni lähemmäksi ja tunsi herra Vincenzo Sbioccan, maailmankuulun viuluniekan, jota hän kunnioitti oivallisen, ilmehikkään soiton vuoksi aivan rajattomasti ja jolta hän jo kahden vuoden aikana oli ottanut oppitunteja.

"Hyvä", huusi Sbiocca hypäten vaunuista maahan, "hyvä, rakas herra Baltasar, kallis ystäväni ja oppilaani, hyvä, että vielä tapaan teidät täällä sanoakseni teille sydämelliset jäähyväiset."

"Kuinka", sanoi Baltasar, "kuinka, herra Sbiocca, ettehän lähde pois Kerkosta, missä kaikki kunnioittavat ja pitävät teitä arvossa, missä ei kukaan voi elää ilman teitä?"

"Lähden", vastasi Sbiocca vihan hehkun noustessa hänen kasvoilleen, "lähden, herra Baltasar, siitä paikasta, missä kaikki ihmiset ovat narrimaisia, joka muistuttaa suurta hulluinhuonetta. Ette ollut eilen konsertissani, koska olette kuljeskellut maalla. Muuten olisitte voinut auttaa minua raivoavaa kansaa vastaan, jolle en voinut mitään."

"Mitä on tapahtunut, mitä taivaan nimessä on tapahtunut?" huusi
Baltasar.

"Soitan paraikaa", jatkoi Sbiocca, "Viotti'n vaikeinta kappaletta. Se on ylpeyteni, iloni. Olettehan kuullut minun soittavan sitä, se ei ole jättänyt teitä kylmäksi. Eilen olin, sen uskallan sanoa, aivan erinomaisella tuulella — anima, tarkoitan — iloisella mielellä — spirio alato, tarkoitan. Ei yksikään viuluniekka koko maailmassa, ei itse Viottikaan olisi soittanut niinkuin minä. Kun olen lopettanut, puhkeavat suosionosoitukset raivokkaasti — furore, tarkoitan, kuten olin odottanutkin. Mutta mitä saan nähdä, mitä kuulla! Kaikki, välittämättä vähintäkään minusta, ryntäävät erääseen salin nurkkaan ja huutavat: 'Bravo bravissimo, jumalallinen Sinnober! Mikä soitto, mikä vaikutus, mikä ilmaisutapa, mikä valmeus!' Juoksen sinne, tunkeudun ihmisjoukon läpi. Siellä seisoo kolmen vaaksan korkuinen miehenkuvatus ja kärisee vastenmielisellä äänellä: 'Ei mitään aihetta, olen soittanut voimieni mukaan. Tosin olen nykyään Euroopan ja muiden tunnettujen maanosien paras viuluniekka!' 'Tuhannen vietävä', huusin, 'kuka sitten on soittanut, minä vai tuo maanmato!' Ja kun pikku mies yhä kärisee: 'Ei, ei mitään aihetta', aion rynnätä hänen kimppuunsa käydäkseni käsiksi tuohon rujokkaaseen. Mutta silloin hyökkäävät he kaikki ympärilleni ja puhuvat mieletöntä sekasotkua kateudesta, mustasukkaisuudesta ja pahansuopaisuudesta. Joku huutaa: 'Ja mikä sävellys!' ja kaikki huutavat yhteen ääneen perässä: 'Ja mikä sävellys, jumalainen Sinnober! Ylevä säveltäjä!' Vielä vihaisempana kuin äsken huusin: 'Ovatko sitten kaikki mielettömiä, hulluja! Sehän oli Viotti'n kappale, ja minä, maailmankuulu Vincenzo Sbiocca, olen soittanut sen!' Mutta silloin he tarttuvat minuun lujasti, puhuvat italialaisesta hulluudesta — rabbia, tarkoitan, kummallisista päähänpistoista, vievät minut väkivallalla viereiseen huoneeseen, kohtelevat minua kuin sairasta, kuin mielipuolta. Ei kestä kauan, ennenkuin signora Bragazzi syöksyy sisään ja kaatuu pyörtyneenä maahan. Hänen oli käynyt samoin kuin minunkin. Niin pian kuin hän oli lopettanut aariansa, kumisi sali huudoista: 'Brava — bravissima — Sinnober', ja kaikki huusivat, ettei koko maailmassa ollut toista sellaista laulajatarta kuin Sinnober. Ja tämä taas kärisi kirottua: 'Ei mitään aihetta, ei mitään aihetta'. Signora Bragazzi on kuumeessa ja kuolee aivan pian. Minä puolestani pelastaudun pakenemalla mielettömän kansan käsistä. Voikaa hyvin, paras herra Baltasar! Jos satutte tapaamaan signorino Sinnoberin, niin suvaitkaa sanoa hänelle, että hän ei näyttäytyisi missään konsertissa, jossa minä olen saapuvilla. Ehdottomasti tarttuisin heti hänen turilaan-koipiinsa ja pistäisin hänet F-reiästä kontrabasson sisään. Siellä hän saisi sitten soittaa koko ikänsä konserttikappaleita ja laulaa aarioita niin paljon kuin mielensä tekee. Voikaa hyvin, rakas herra Baltasar, älkääkä hylätkö viuluanne!"

Näin sanoen syleili herra Vincenzo Sbiocca hämmästyksestä jäykistynyttä Baltasaria ja nousi vaunuihin, jotka vierivät nopeasti pois.

"Enkö sitten ole oikeassa", puheli Baltasar itsekseen, "enkö ole oikeassa siinä, että tuo kamala olento, Sinnober, on noiduttu ja lumoaa ihmiset".

Samassa juoksi ohitse nuori mies kalpeana, hämmentyneenä, kasvot kuvastaen mielipuolisuutta ja epätoivoa. Se koski kovasti Baltasarin sydämeen. Hän luuli tunteneensa nuorukaisen erääksi ystäväkseen ja juoksi sentähden nopeasti hänen jälkeensä metsään.

Tuskin kaksi-, kolmekymmentä askelta juostuaan hän huomasi virastoharjoittelija Pulcherin, joka oli jäänyt seisomaan suuren puun alle ja katse taivaaseen luotuna puhui:

"Ei, en kestä enää tätä häpeää. Kaikki elämäntoivo on mennyt. Hauta on ainoa pelastus. Jää hyvästi, elämä, maailma, toivo, lemmitty —"

Näin sanoen veti epätoivoinen virastoharjoittelija povestaan pistoolin ja painoi sen otsaansa vasten.

Baltasar syöksyi salaman nopeudella hänen luokseen, löi pistoolin kauas hänen kädestään ja huusi:

"Pulcher, taivaan tähden, mikä sinua vaivaa, mitä teet?"

Virastoharjoittelija ei voinut pariin minuuttiin tulla tajuihinsa. Hän oli vaipunut ruohikkoon puolittain pyörtyneenä. Baltasar oli istuutunut hänen viereensä ja puhui lohduttavia sanoja parhaansa mukaan, tietämättä Pulcherin epätoivon syytä.

Satoja kertoja oli Baltasar kysynyt, mitä kauheaa Pulcherille sitten oli tapahtunut, joka oli herättänyt hänessä mustan itsemurha-ajatuksen. Silloin Pulcher viimein huokasi syvään ja sanoi:

"Tiedäthän, rakas ystäväni Baltasar, ahtaan tilani. Tiedäthän, kuinka olin pannut kaiken toivoni siihen, että saisin salaisen sihteerin paikan ulkoasiain ministeriössä. Tiedäthän, millä innolla ja uutteruudella olin valmistautunut siihen tehtävään. Olin liittänyt hakemukseen tutkimukseni, joka, kuten sain ilokseni kuulla, oli saanut ministerin täydellisen hyväksymisen. Millä luottamuksella meninkään tänään aamupäivällä suulliseen kuulusteluun! Tapasin siellä pienen, epämuodostuneen miehen, jonka varmaankin tunnet nimellä herra Sinnober. Lähetystöneuvos, jonka tehtäväksi tutkinnon pitäminen oli jätetty, tuli ystävällisesti minua vastaan. Hän sanoi, että hakijaksi samaan paikkaan, jonka toivoin saavani, oli ilmoittautunut myöskin herra Sinnober ja että hän senvuoksi kuulustelisi meitä molempia. Sitten hän kuiskasi hiljaa korvaani: 'Teidän ei tarvitse pelätä mitään kilpailijanne puolelta, paras herra Pulcher. Ne työt, jotka pikku Sinnober on liittänyt hakemukseensa, ovat surkeita!' — Kuulustelu alkoi. En jättänyt ainoaakaan neuvoksen kysymystä vastaamatta. Sinnober ei tietänyt mitään, ei kerrassaan mitään. Sen sijaan että olisi vastannut, hän murisi ja uikutti käsittämätöntä sekasotkua, jota ei kukaan ymmärtänyt. Putosipa hän pari kertaa, heilutellessaan kömpelösti koipiaan, alas korkealta tuolilta, niin että minun täytyi nostaa hänet ylös. Sydämeni vapisi tyytyväisyydestä. Niitä ystävällisiä katseita, joita neuvos loi pikku mieheen, pidin katkerimpana ivana. — Kuulustelu oli päättynyt. Kuinka voisin kuvailla kauhuani! Tuntui kuin äkillinen salama olisi iskenyt minut sylen syvälle maahan, kun neuvos syleili pikku miestä ja sanoi hänelle: 'Ihana ihminen! Mitkä tiedot, mikä ymmärrys, mikä tarkkanäköisyys!' Sitten hän sanoi minulle: 'Olen kovasti pettynyt teidän suhteenne, herra virastoharjoittelija Pulcher. Tehän ette tiedä kerrassa mitään. Ja — älkää pahastuko, jos sanon sen — se tapa, millä olette rohkaissut itseänne koetta varten, sotii kaikkia hyviä tapoja, kaikkea säädyllisyyttä vastaan. Ettehän voinut edes pysyä tuolilla. Tehän putositte lattialle, ja herra Sinnoberin täytyi nostaa teidät ylös. Diplomaattisten henkilöiden täytyy olla aivan raittiita ja harkitsevia. Hyvästi, herra virastoharjoittelija!' Pidin kaikkea vielä mielettömänä ilveenä. Uskalsin mennä ministerin puheille. Hän käski ajaa minut ulos, jos rohkenisin vielä vaivata häntä käynnilläni sen jälkeen kuin olin siliä tavalla käyttäytynyt kokeessa. Hän muka tiesi jo kaiken! Se paikka, johon koetin tunkeutua, oli jo annettu herra Sinnoberille! Niin on joku helvetin mahti riistänyt minulta kaiken toivon. Aion uhrata vapaaehtoisesti elämäni, jota synkkä kohtalo vainoaa. Päästä minut!"

"En milloinkaan!" huusi Baltasar, "Kuuntele ensin minua!"

Hän kertoi nyt kaiken, mitä tiesi Sinnoberista siitä lähtien kuin tämä ensi kerran oli ilmestynyt Kerkon portin ulkopuolelle, kertoi mitä hänelle itselleen oli tapahtunut Mooses Turnuksen talossa pikku miehen läsnäollessa sekä mitä hän oli vastikään kuullut Vincenzo Sbioccalta.

"Se nyt on ainakin varmaa", sanoi hän sitten, "että kaikissa tuon katalan rujokkaan puuhissa on jotain salaperäistä pohjalla. Ja usko minua, ystäväni Pulcher: jos pelissä on jotain helvetillistä noituutta, on sitä vastaan vain mentävä lujin mielin. Voitto on varma, kun vain rohkeus ei petä. Ei siis mitään arkuutta eikä mitään liian maltitonta päätöstä. Käykäämme yhteisvoimin tuon pikku poppamiehen kimppuun!"

"Poppamies", huudahti virastoharjoittelija haltioituneena, "niin, poppamies, oikein kirottu poppamies on tuo pikkuinen, se on varma! Mutta veli Baltasar, mikä meitä sitten vaivaa, elämmekö unessa? Noituus — taikominen — eikö sen aika ole jo kauan sitten ohitse? Onhan ruhtinas Pafnutius Suuri jo monta vuotta takaperin pannut valistuksen voimaan ja julistanut maasta karkotettaviksi kaiken mielettömän ilkivallan, kaiken käsittämättömän. Ja kuitenkin on tänne päässyt hiipimään tuollainen kirottu kieltotavara. Hitto vieköön! Siitähän pitäisi ilmoittaa poliisille ja tullimiehille! — Mutta ei, ei! Vain ihmisten mielettömyys tai, kuten melkein pelkään, tavaton lahjominen on syynä onnettomuuteemme. Tuo kirottu Sinnober kuuluu olevan suunnattoman rikas. Hän seisoi hiljattain rahapajan ulkopuolella, ja silloin kaikki ihmiset osoittivat häntä sormellaan ja huusivat: 'Katsokaa tuota pientä, kaunista pappaa. Hän omistaa kaiken sen kiiltävän rahan, mitä tuolla sisällä lyödään!'"

"Hiljaa", vastasi Baltasar, "hiljaa, ystäväni virastoharjoittelija. Ei tuo ilkiö voi rahalla mitään pakottaa, jotain muuta siinä on takana. — Totta kyllä on, että ruhtinas Pafnutius toi maahan valistuksen kansansa ja jälkeläistensä hyödyksi ja parhaaksi, mutta paljon ihmeellistä ja käsittämätöntä on kuitenkin vielä jäänyt jäljelle. Tarkoitan, että on vielä pidätetty kotitarpeiksi muutamia hauskoja ihmeitä. Niinpä esimerkiksi kasvaa yhä vielä mitättömistä siemenjyvistä suuria, ihania puita, vieläpä mitä erilaisimpia hedelmiä ja viljalajeja, joilla me ravitsemme ruumiimme. Eikö yhä edelleenkin ole vielä luvallista, että kirjavilla kukilla ja hyönteisillä on lehdissään ja siivissään mitä loistavimpia värejä, vieläpä kaikkein ihmeellisimpiä kirjoitusmerkkejä, joista ei kukaan ihminen ymmärrä, ovatko ne öljy-, gouache- vai akvarellimaalausta. Eikä kukaan kirjoitusmestari, olipa vaikka kuinka peijakkaan etevä, kykene lukemaan, saatikka sitten jäljittelemään tuota kaunista kirjoitusta. — Hohhoo, veli Pulcher, sanonpa sinulle, että sisimmässäni tapahtuu toisinaan aivan erikoista! Lasken piipun pois ja kävelen huoneessani edestakaisin. Ihmeellinen ääni kuiskaa silloin minulle, että olen itse ihme, että taikuri nimeltä Pienoismaailma kiehuu minussa ja yllyttää minua kaikenlaisiin mielettömiin kepposiin. Mutta silloin juoksen pois ja ryhdyn tarkastelemaan luontoa ja ymmärrän kaiken, mitä kukat ja vesipurot puhelevat minulle. Silloin valtaa minut autuas taivaan ilo!"

"Sinähän hourailet!" huudahti Pulcher.