KIUSANHENKI

Satu

Kirj.

E. T. A. HOFFMANN

Suom. Aino Tuomikoski

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919.

SISÄLLYS:

Ensimäinen luku.

Pieni vaihdokas. — Erästä papinnenää uhkaava vaara. Kuinka ruhtinas Pafnutius toi valistuksen maahansa ja haltiatar Ruusunhengetär joutui naisluostariin.

Toinen luku.

Tuntemattomasta kansanheimosta, jonka oppinut Ptolemeus Filadelfus keksi matkoillaan. — Kerkon yliopisto. — Kuinka ylioppilas Heikin pään yli lensi pari ratsastussaappaita ja professori Mooses Turnus kutsui ylioppilas Baltasarin teetä juomaan.

Kolmas luku.

Kuinka Heikki ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa. — Katariina ja neidot, jotka eivät saaneet syödä kalaa. — Mooses Turnuksen kirjallinen tee-ilta. — Nuori prinssi.

Neljäs luku.

Kuinka italialainen soittoniekka Sbiocca uhkasi heittää herra Sinnoberin kontrabasson sisään, ja virastoharjoittelija Pulcher ei voinut päästä ulkoasiainministeriöön. — Tullivirkamiehistä ja kotiin jätetyistä ihmeistä. — Kepin nuppi lumoaa Baltasarin.

Viides luku.

Kuinka ruhtinas Barsanuf nautti aamiaisekseen Leipzigin leivosia ja Danzigin viinaa, sai voitahran kashmirihousuihinsa ja korotti sihteeri Sinnoberin salaneuvokseksi. Tohtori Prosper Alpanuksen kuvakirjat. — Kuinka ovenvartija puri ylioppilas Heikkiä sormeen ja tämä kulki laahustinpuvussa sekä joutui sen vuoksi pilkan esineeksi, Baltasarin pako.

Kuudes luku.

Kuinka salaneuvos Sinnober kammattiin puutarhassaan ja otti kastekylvyn ruohikossa. — Vihreätäpläisen tiikerin ritarikunta. — Erään teatteriräätälin onnellinen päähänpisto. — Kuinka neito Ruusunihana valeli itseään kahvilla ja Prosper Alpanus vakuutti hänelle ystävyyttään.

Seitsemäs luku.

Kuinka professori Mooses Turnus tutki luontoa ruhtinaan viinikellarissa. — Mycetes Beelzebub — Ylioppilas Baltasarin epätoivo. — Erään hyvinrakennetun huvilan edullinen vaikutus kotionneen. — Kuinka Prosper Alpanus antoi Baltasarille kilpikonnankuorisen rasian ja ratsasti pois.

Kahdeksas luku.

Kuinka Heikkiä pidettiin pitkien takinliepeittensä vuoksi lahkolaisena ja metelöitsijänä. — Kuinka ruhtinas Barsanuf meni uuninvarjostimen taakse ja erotti luonnonasiain ylijohtajan. — Sinnoberin pako Mooses Turnuksen talosta. — Kuinka Mooses Turnus aikoi lähteä ratsastamaan perhosen selässä ja tahtoi tulla keisariksi, mutta menikin sitten vuoteeseen.

Yhdeksäs luku.

Uskollisen kamaripalvelijan hämminki. — Kuinka vanha Liisa aikaansai metelin ja ministeri Sinnober liukastui pakomatkallaan. — Millä ihmeellisellä tavalla ruhtinaan henkilääkäri selitti Sinnoberin äkkikuoleman. — Kuinka ruhtinas Barsanuf tuli surulliseksi, ja kuinka Sinnoberin menetys pysyi korvaamattomana.

Viimeinen luku.

Tekijän kaihomieliset pyynnöt. — Kuinka Mooses Turnus rauhoittui eikä Katariina voinut milloinkaan tulla ärtyisäksi — Kuinka kultakuoriainen surisi jotakin tohtori Prosper Alpanuksen korvaan, tämä lausui jäähyväiset, ja Baltasar vietti onnellista perhe-elämää.

ENSIMÄINEN LUKU.

Pieni vaihdokas. — Erästä papinnenää uhkaava vaara. Kuinka ruhtinas Pafnutius toi valistuksen maahansa ja haltiatar Ruusunhengetär joutui naisluostariin.

Erään viehättävän kylän lähellä tien varrella makasi köyhä, rääsyinen talonpoikaisnainen ojentuneena auringonhehkun paahtamalle maalle.

Nälän ja janon kiusaama nais-parka oli aivan nääntyneenä vaipunut maahan taakkansa painosta. Hän oli nimittäin kokoillut metsästä puiden ja pensaiden alta vasunsa täpösen täyteen kuivia puita. Kun hän uuvuksissaan tuskin voi hengittää, luuli hän aivan yksinkertaisesti kuolevansa. Mutta sittenhän loppuisi kerralla tämäkin loputon kurjuus, ajatteli hän.

Pian hän sai kuitenkin kylliksi voimaa avata solmusta köyden, jolla oli kiinnittänyt puuvasun selkäänsä, ja hinata itsensä ruohikkoon, joka oli aivan lähellä. Sitten puhkesi hän äänekkääseen valitukseen:

"Pitääkö sitten", voivotteli hän, "pitääkö yksin minua ja miestäni kohdata kaiken hädän ja kurjuuden? Emmekö me ole koko kylässä ainoat, jotka kaikesta uutteruudesta, kaikesta vaivalla vuodatetusta hiestä huolimatta elämme alituisessa köyhyydessä ja tuskin ansaitsemme kylliksi tyydyttääksemme nälkäämme? — Kolme vuotta sitten, kun mieheni löysi maasta kultarahat kääntäessään puutarhamaata, luulimme, että onni viimeinkin oli tullut meidän luoksemme ja että hyvät päivät seuraisivat. Mutta mitä tapahtui! — Varkaat anastivat rahat, koti ja riihi paloivat meiltä, viljan pellolla löi raeilma, ja täydentääkseen meidän sydäntuskamme mitan reunojaan myöten rankaisi meitä taivas vielä tällä pikku vaihdokkaalla, joka syntyi minulle koko kylän häpeäksi ja pilkaksi. — Pyhän Laurin päivänä on poikanen nyt tullut kahden ja puolen vuoden vanhaksi, eikä voi seisoa eikä kävellä hämähäkinjaloillaan ja sensijaan että puhuisi hyrrää ja naukuu kuin kissa. Ja kaiken lisäksi syö tuo onneton epäsikiö kuten vahvin ainakin kahdeksanvuotias poika, eikä se vähääkään näy hänessä. Jumala armahtakoon sekä häntä että meitä, ettei meidän omaksi kiusaksemme ja suureksi vaivaksemme tarvitse syöttää poikaa suureksi. Sillä pikkukääpiö tulee varmasti syömään ja juomaan yhä enemmän, mutta ei tekemään työtä ikänään! Ei, ei, se on enemmän kuin ihminen voi kestää täällä maailmassa! — Oi, jospa voisin kuolla — vain kuolla!"

Näin sanoen alkoi nais-parka nyyhkyttää, kunnes viimein tuskansa näännyttämänä, lopen voimattomana nukahti uneen.

Täydellä syyllä voikin vaimo moittia inhoittavaa vaihdokasta, joka oli syntynyt hänelle kaksi ja puoli vuotta sitten. Se mitä ensi silmäyksellä aivan hyvin olisi voinut pitää omituisen kyhmyisenä puukappaleena, oli nimittäin tuskin kahta vaaksaa korkeampi, epämuodostunut poika; se kieriskeli nyt hyrräten ruohikossa, ryömittyään alas vasun päältä, missä oli maannut poikkipuolin.

Tuon olennon pää oli syvällä hartioiden välissä, selän paikalla oli kurpitsanmuotoinen kasvannainen ja aivan rinnan alapuolella riippuivat sääret, jotka olivat ohuet kuin pähkinäpuun oksat. Pojan ulkomuoto muistutti halkaistua retikkaa. Kasvoista ei ensi silmäyksellä erottanut paljoa, mutta lähemmin tarkastaessa huomasi pitkän terävän nenän, joka pisti esiin mustien pörröisten hiusten keskeltä, sekä parin pieniä mustan säkenöiviä silmiä, jotka yhdessä muuten aivan vanhojen kurttuisten kasvonpiirteiden kanssa muistuttivat pikku noitaa.

Kun nyt, kuten sanottu, vaimo oli mieli karvaana vaipunut syvään uneen ja hänen pikkupoikansa oli kierittänyt itsensä aivan hänen viereensä, tapahtui että neiti Ruusunihana, läheisen luostarin johtajatar, kulki tietä pitkin palaten kävelyretkeltä. Hän pysähtyi, ja hurskas ja säälivä kun oli luonteeltaan, tuli hyviin liikutetuksi nähdessään edessään olevan kurjuuden.

"Oi laupias taivas", säälitteli hän itsekseen, "kuinka paljon surkeutta ja hätää onkaan tässä maailmassa! Onneton nais-parka! Tuskin on hänellä henkipoloinen tallella, kun on saanut tehdä työtä yli voimiensa. Tuohon on nyt raukka vaipunut nälän ja huolien painamana. Nyt vasta oikein selvästi tunnen oman köyhyyteni ja voimattomuuteni. Oi, jospa minulla olisi yhtä paljon kykyä kuin tahtoa auttaa. Mutta sitä, mitä minulla vielä on jälellä, niitä vähäisiä lahjoja, joita vihamielinen kohtalo ei voinut ryöstää ja hävittää minulta, niitä tahdon käyttää pontevasti ja uskollisesti poistaakseni tämän surun. Raha, jos minulla olisikin sitä käytettävänäni, ei auttaisi ollenkaan sinua, nais-parka, vaan ehkä vielä pahentaisi sinun tilaasi. Sinulle ja miehellesi, teille molemmille ei nyt kerta kaikkiaan ole suotu rikkautta, ja siltä, jolle ei ole suotu rikkautta, katoavat kultakolikot taskusta hänen itsensä tietämättä miten. Hänellä on niistä vain pelkkää kiusaa ja hän tulee vain sitä köyhemmäksi mitä enemmän rahaa hänelle virtaa. Mutta tiedän kyllä, että enemmän kuin kaikki köyhyys, kaikki puute, kalvaa sydäntäsi se seikka, että sinulle syntyi tuo pieni hirviö, joka riippuu sinussa kuin ilkeä, salainen pahe, jota sinun on kannettava läpi elämäsi. Suuri, kaunis, voimakas, viisas, niin, mitään kaikesta tuosta ei pojasta voi milloinkaan tulla, mutta häntä voi ehkä vielä auttaa toisella lailla."

Näin sanoen istuutui neito ruohikkoon ja otti pienokaisen helmaansa. Ilkeä pikku velho rimpuili ja ponnisteli vastaan, murisi ja yritti purra neitoa sormeen. Mutta tämä puhui:

"Siivolla, siivolla, pikku herhiläinen!" ja siveli hiljaa ja lempeästi kämmenellään hänen päätään otsasta niskaan. Hänen näin silitellessään oikenivat vähitellen pienokaisen pörröiset hiukset, niin että ne otsalta ylöspäin pään mukaan kammattuina valuivat sievinä pehmeinä kutreina korkeille olkapäille ja kurpitsanmuotoiselle selälle.

Pienokainen oli tullut yhä rauhallisemmaksi ja viimein nukahtanut sikeästi. Silloin asetti neiti Ruusunihana hänet varovaisesti aivan äidin viereen ruohikkoon, pirskoitteli vaimon päälle väkiviinanpitoista vettä pienestä hajuvesipullosta, jonka oli ottanut taskustaan esille, sekä poistui nopein askelin.

Kun vaimo pian senjälkeen heräsi, tunsi hän itsensä ihmeellisen virkistyneeksi ja vahvistuneeksi. Hänestä tuntui kuin olisi hän nauttinut tukevan aterian ja juonut hyvän siemauksen viiniä.

"Oi", huudahti hän, "kuinka paljon lohtua ja iloisuutta onkaan tullut osakseni lyhyessä unessani! Mutta aurinko on jo pian laskeutunut vuorten taa. Nyt pian kotiin!"

Näin sanoen aikoi hän ottaa vasun selkäänsä, mutta silmätessään siihen huomasi pienokaisen olevan poissa. Tämä nousi kuitenkin samalla ylös ruohikosta ja ruikutti haikeasti. Kun äiti nyt kääntyi katsomaan häneen, löi hän hämmästyksestä kätensä yhteen ja huudahti:

"Sakeus, pikku Sakeus, kuka on tällä välin kammannut hiuksesi noin kauniisti? Sakeus, pikku Sakeus, kuinka hyvin pukisivatkaan hiukset sinua, jos et olisi tuollainen ilkeä ja ruma viikari. No, tulehan nyt, tule vasuun!"

Hän aikoi tarttua poikaan ja asettaa hänet poikkipäin vasun päälle, mutta pikku Sakeus sätkytteli koipiaan, irvisteli äidilleen ja naukui aivan selvästi:

"En tahdo!"

"Sakeus, pikku Sakeus", huudahti vaimo aivan suunniltaan, "kuka sitten on opettanut sinut puhumaan tällä välin? No, koska sinulla on noin sievästi kammatut hiukset, koska puhut noin näppärästi, niin osaat kai juostakin."

Vaimo otti vasun selkäänsä, pikku Sakeus riippui hänen esiliinassaan, ja niin mentiin kylään päin.

Heidän oli kuljettava pappilan ohi. Silloin sattui, että pappi seisoi kotinsa ovella nuorimman poikansa, kuvankauniin, kultakutrisen, kolmivuotiaan poikasen kanssa. Kun hän näki vaimon tulevan raskaan puuvasun ja pikku Sakeuksen kanssa, joka roikkui hänen esiliinassaan, huusi hän:

"Hyvää iltaa, Liisa muori! Miten voitte? Teillähän on kannettavananne liian raskas taakka. Tuskin enää pääsette eteenpäin. Tulkaa tänne ja levätkää vähän tällä penkillä oveni edessä. Palvelijani saa tuoda teille raikasta juomaa."

Liisa muorille ei sitä tarvinnut kahteen kertaan sanoa. Hän laski vasunsa maahan ja oli juuri avaamaisillaan suunsa valittaakseen kunnianarvoisalle herralle suurta kurjuuttaan ja hätäänsä, kun pikku Sakeus menetti tasapainonsa äidin nopeasti kääntyessä ja lensi papin jalkojen eteen. Tämä kumartui nopeasti ja kohotti pienokaisen ylös, sanoen:

"Voi, Liisa muori, Liisa muori, mikä kuvankaunis, herttainen poika teillä onkaan. On oikea taivaan siunaus omistaa tuollainen ihmeen ihana lapsi." Hän otti pienokaisen syliinsä ja hyväili häntä eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan, että tuo ilkeä kääpiönpoika murisi ja naukui häijysti, yrittipä purrakin kunnianarvoisaa herraa nenään.

Mutta Liisa muori seisoi aivan ällistyneenä papin edessä, katseli häntä silmät jäykkinä selällään, eikä tiennyt mitä piti ajatella.

"Oi, rakas herra pastori", alotti hän viimein haikealla äänellä, "ei suinkaan sellainen Jumalan mies kuin te pilkkaa onnetonta vaimo-parkaa, jota taivas, Herra tietää miksi, on rangaissut tällä kauhealla vaihdokkaalla."

"Mitä", sanoi pappi hyvin vakavana, "mitä hullutuksia te puhutte, vaimo hyvä? Pilkkaa — vaihdokas — taivaan rangaistus — en ymmärrä teitä ollenkaan. Tiedän vain, että teidän täytyy olla aivan sokaistu, jos ette oikein sydämellisesti rakasta sievää poikaanne. Suutelepa minua, kiltti pikku mies!"

Pappi hyväili pienokaista, mutta Sakeus murisi: "en tahdo", ja yritti uudelleen puraista pastoria nenään.

"Katsokaa tuota häijyä petoa!" huusi Liisa pelästyneenä.

Mutta samassa sanoi papin poika:

"Oi isä kulta, sinä olet niin kiltti ja kohtelet lapsia niin hyvin, että heidän täytyy varmasti kaikkien rakastaa sinua oikein sydämestään."

"Kuulkaahan", huudahti pastori silmien loistaessa ilosta, "kuulkaahan, Liisa muori, sievää viisasta poikaanne, rakastan Sakeustanne, jolle olette niin tyly. Huomaan jo selvästi, ettette konsanaan voi tehdä pojasta mitään, niin kaunis ja viisas kuin hän onkin. Kuulkaapa Liisa muori, jättäkää toivorikas lapsenne minun hoidettavakseni ja kasvatettavakseni. Ahdistavassa köyhyydessänne on poika teille vain taakaksi. Minulle taas tuottaa iloa kasvattaa häntä kuten omaa poikaani."

Liisa ei voinut hämmästyksissään saada mielenmalttiaan takaisin. Kerran toisensa perästä huudahti hän:

"Mutta rakas herra pastori, rakas herra pastori, oikeinko todella aiotte ottaa luoksenne tuon pikku rumilaan kasvattaaksenne hänet ja vapauttaa minut siitä pulasta, mihin vaihdokas on saattanut minut."

Mitä enemmän vaimo selitteli papille velhonpoikansa hirveää rumuutta, sitä innokkaammin tämä väitti, ettei Liisa mielettömässä sokeudessaan ollenkaan ansainnut sitä taivaan siunausta, että oli saanut ihanaksi lahjaksi sellaisen ihmelapsen. Lopulta hän meni aivan vihoissaan sisälle kotiinsa ja sulki oven sisäpuolelta.

Siinä seisoi nyt Liisa muori kuin kivettyneenä papin oven edessä, eikä tiennyt, mitä piti ajatella kaikesta tästä.

"Mitä taivaan tähden", puheli hän itsekseen, "on sitten tapahtunut arvoisalle herra pastorillemme, kun hän on niin perinpohjin ihastunut pikku Sakeukseeni ja pitää tuota typerää poikanulikkaa kauniina, viisaana poikana? No, Jumala auttakoon tuota kunnon herraa. Hän on ottanut taakan minun hartioiltani ja sälyttänyt sen itselleen. Järjestäköön nyt asiansa niin, että jaksaa sen kantaa! Hei, kuinka kevyeksi puuvasu on nyt tullut, kun ei enää pikku Sakeus istu sen päällä ja hänen mukanaan raskain suru!" Näin tuumiskellen asteli Liisa muori, puuvasu selässään, ketterästi ja hyvillä mielin eteenpäin.

* * * * *

Sinä, suosiollinen lukija, aavistaisit aivan hyvin, vaikkakin minä nyt kokonaan vaikenisin siitä, että nunna Ruusunihana, tai kuten hän tavallisesti nimitti itseään Ruusunvihanta, tarvitsee aivan erikoisen selityksen. Sillä se, että hyväluontoinen pappi piti pikku Sakeusta kauniina ja viisaana lapsena ja otti hänet omakseen, johtui varmaankin vain siitä, että Ruusunihana oli sivellyt pienokaisen päätä ja silittänyt sen tukkaa.

Mutta voisit kuitenkin, hyvä lukija, oivallisesta terävänäköisyydestäsi huolimatta, joutua vääriin arveluihin tai kertomuksen suureksi vahingoksi suorastaan hypätä lehden yli saadaksesi vain heti kuulla lisää salaperäisestä luostarinneidosta. Parempi lienee senvuoksi, että kerron sinulle heti kaiken, mitä itse tiedän tuosta arvoisasta naisesta.

Neito Ruusunihana oli pitkä, jalon ja majesteetillisen näköinen. Hänen olemuksessaan oli jotakin ylpeää ja käskevää. Kasvot, vaikkakin ne huomasi ensi silmäyksellä täydellisen kauneiksi, tekivät omituisen, melkeinpä kammottavan vaikutuksen, etenkin kun hän tavallisesti katseli jäykän totisena eteensä. Tämän vaikutuksen sai pääasiassa aikaan kulmakarvojen välissä oleva hyvin vieras piirre, josta ei voinut ollenkaan varmasti sanoa, sopiko sellainen nunnan otsalle. Mutta tämän ohella oli hänen katseessaan, etenkin ruusujen kukkimisaikana iloisella, kauniilla ilmalla niin paljon lempeyttä ja viehättävyyttä että se valtasi jokaisen suloisella vastustamattomalla tenholla.

Kun minulla oli ilo nähdä tämä kunnianarvoisa nainen ensimäisen ja viimeisen kerran, oli hän ulkomuodosta päättäen ikänsä täydellisimmässä kukoistuksessa, käännekohdan korkeimmalla huipulla oleva nainen. Mielestäni oli minulle suotu suuri onni, kun sain nähdä tämän naisen juuri tuolla huipulla ja suorastaan pelästyä jonkunverran hänen ihmeellistä kauneuttaan, jota varmaankaan ei olisi enää kohdakkoin ollut nähtävänä.

Erehdyin. Kylän vanhimmat ihmiset vakuuttivat, että tämä nainen ei ollut milloinkaan näyttänyt toisen näköiseltä, ei vanhemmalta, ei nuoremmalta, ei rumemmalta, eikä kauniimmalta kuin juuri nyt. Ajalla ei siis näyttänyt olevan mitään valtaa häneen nähden. Tämä jo tuntui monesta ihmeelliseltä.

Mutta tämän lisäksi tuli vielä monta muuta seikkaa, joiden johdosta jokainen sitä lähemmin miettiessään joutui yhtä paljon ihmeisiinsä, eikä lopulta enää voinut selvitäkään siitä kummastuksesta, mihin oli joutunut.

Ensinnäkin ilmeni neidossa aivan selvästi sukulaisuus niiden kukkien kanssa, joilta hän oli saanut nimensä. Sillä hän ei ainoastaan osannut paremmin kuin kukaan muu ihminen maan päällä kasvattaa tuhatlehtisiä ruusuja, vaan myös mitä huonoimmasta Ja kuivimmasta orjantappuranoksasta, jonka hän pisti maahan, puhkesivat nuo kukat mitä täyteläisimpinä ja komeimpina.

Sitäpaitsi oli varma, että hän yksinäisillä kävelyretkillään metsässä keskusteli ääneen ihmeellisten äänien kanssa, jotka tuntuivat tulevan puista, pensaista, lähteistä ja puroista. Niin, olipa eräs nuori metsästäjä kerran nähnyt, kuinka Ruusunihanan seisoessa suurimmassa tiheikössä kirjava- ja loistavahöyheniset kummalliset ulkomaan linnut lentelivät hänen ympärillään ja hyväilivät häntä. Ne näyttivät kertovan hänelle iloisesti nauraen ja viserrellen kaikenlaisia hauskoja asioita, joille hän nauroi ja ilakoi.

Siitä johtuikin, että neito Ruusunihana luostariin saapuessaan herätti kaikkien paikkakunnan ihmisten huomiota.

Ruhtinas oli määrännyt hänet otettavaksi luostariin. Parooni Jeremias Kuuvalo, sen maatilan omistaja, jonka läheisyydessä hänen suojeluksensa alainen aatelisnaisten luostari sijaitsi, ei voinut väittää mitään sitä vastaan, vaikka häntä vaivasivat mitä hirveimmät epäilykset. Tuloksettomaksi oli nimittäin jäänyt hänen ponnistuksensa löytää Rixnerin turnauskäsikirjasta ja muista aikakirjoista Ruusunvihanta nimistä sukua. Täydellä syyllä epäili hän tämän vuoksi neidon soveliaisuutta päästä luostariin, tämä kun ei voinut näyttää kolmestakymmenestä kahdesta esi-isästä muodostettua sukutaulua. Hän ehdottikin tälle viimein aivan murtuneena kirkkaat kyyneleet silmissä, että tämä taivaan tähden ei nimittäisi itseään Ruusunvihannaksi, vaan Ruusunihanaksi. Siinä nimessä oli sentään edes jotakin järkeä ja sen nimisellä ihmisellä voi olla joku esi-isäkin.

Neito suostui tähän hänen mielikseen. Ehkä ilmeni loukatun Jeremiaksen vihankauna esi-isätöntä neitoa kohtaan jollakin tavalla. Tämä antoi ensimäisen aiheen pahoihin jälkipuheisiin, jotka levisivät yhä enemmän kylässä. Noiden tarunomaisten metsäkeskustelujen lisäksi, joissa ei kuitenkaan ollut mitään merkillistä, tuli nimittäin kaikenlaisia arveluttavia asianhaaroja. Ne kulkivat suusta suuhun ja asettivat neidon erikoisen olemuksen hyvin epäilyttävään valoon.

Anna muori, kylätuomarin rouva, väitti julkeasti, että jos neito aivastaisi kovasti ulos ikkunasta, tulisi heti koko kylän maito happamaksi. Mutta tuskin oli tämä osoittautunut todeksi, ennenkuin tapahtui kauheaa.

Opettajan Mikko oli näpistellyt paistettuja perunoita luostarinkeittiössä. Neito oli saanut hänet kiinni siitä ja uhannut häntä hymyillen sormellaan. Silloin oli pojan suu jäänyt selälleen, aivan kuin olisi sinne takertunut paistettu, polttava peruna. Tästäpuolin täytyi poika-paran käyttää leveälieristä hattua, koska muuten olisi satanut hänen suuhunsa. Pian osoittautui todeksi, että neito osasi tulen ja veden loihtusanat, kykeni nostattamaan myrskyn ja raepilvet ja osasi palmikoida harjaksia. Ei kukaan epäillyt lammaspaimenta, kun hän väitti kauhukseen ja kammokseen nähneensä neidon keskiyön hetkellä suhisten ratsastavan luudan päällä kautta ilmojen. Edellä oli kulkenut suunnaton uroshirvi, jonka sarvien välissä olivat siniset liekit loimunneet korkealle.

Nyt joutuivat kaikki kuohuksiin, tahdottiin päästä käsiksi noitaan, ja kylän oikeusistuin päätti suorastaan noudattaa neidon luostarista ja heittää veteen kestämään tavallista noidankoetta. Parooni Jeremias antoi kaiken tapahtua ja ajatteli hymyillen: "Niin käy alhaisille, esi-isättömille ihmisille, jotka eivät ole niin vanhaa, hyvää sukua kuin Kuuvalot."

Neito, joka oli saanut tiedon uhkaavasta ilkivallasta, pakeni pääkaupunkiin.

Pian senjälkeen sai parooni Jeremias maan ruhtinaalta virallisen määräyksen, jossa hänelle ilmoitettiin, ettei mitään noitia ollut olemassa. Tuomarit käskettiin teljetä tyrmään, koska olivat olleet kyllin nenäkkäitä, halutakseen katsella luostarinneidon uimatemppuja. Talonpoikien ja heidän vaimojensa taas oli annettava ruumiinrangaistuksen uhalla ymmärtää, ettei heidän sopinut ajatella mitään pahaa neito Ruusunihanasta. He katsoivatkin parhaaksi uhatun rangaistuksen vuoksi ajatella vain hyvää neidosta. Tällä seikalla olikin molemmille, sekä kylälle että neito Ruusunihanalle, mitä edullisimmat seuraukset.

Ruhtinaan kabinetissa tiedettiin varsin hyvin, ettei neito Ruusunihana ollut kukaan muu kuin kuuluisa, hyvintunnettu haltiatar Ruusunhengetär. Asianlaita oli seuraava:

Koko avarassa maailmassa ei hevin ollut miellyttävämpää maata kuin se pieni ruhtinaskunta, jossa parooni Jeremias Kuuvalon maatila sijaitsi, missä neito Ruusunihana eli, lyhyesti sanoen missä tapahtui kaikki se, josta, hyvä lukija, aion juuri ruveta kertomaan sinulle lisää. Korkeiden vuorten ympäröimänä muistutti tämä pikku maa vihreine, tuoksuvine metsineen, kukkaniittyineen, kohisevine virtoineen ja iloisesti solisevine suihkulähteineen, etenkin kun ei siellä ollut ollenkaan kaupunkeja, vaan ainoastaan ystävällisiä kyliä ja siellä täällä yksinäisiä palatseja, ihmeellisen ihania puutarhoja, joissa asukkaat kävelivät kuin huvikseen, vapaina elämän painavasta taakasta.

Jokainen tiesi, että maata hallitsi ruhtinas Demetrius. Mutta kukaan ei huomannut pienintäkään merkkiä hallituksesta ja kaikki olivat tyytyväisiä siihen. Henkilöt, joita miellytti täysi vapaus kaikissa puuhissaan, kaunis seutu ja lauhkea ilmanala, eivät voineet löytää parempaa oleskelupaikkaa kuin tämän ruhtinaskunnan. Niinpä sattuikin, että sinne oli muiden muassa asettunut myös joitakin oivallisia hyviä haltiattaria, joille lämpö ja vapaus, kuten tunnettua, on kalleinta. Heidän ansiokseen kai oli laskettava, että usein tapahtui mitä mieluisimpia ihmeitä melkein joka kylässä, ja etenkin metsissä. Jokainen uskoikin täydellisesti ihmeisiin näiden ihmeiden aiheuttaman ihastuksen ja ilon vuoksi, ja itsekään sitä tietämättä pysyi iloisena, siis myöskin hyvänä kansalaisena.

Hyvät haltiattaret, jotka olivat järjestäneet asiansa täydellisesti oman mielensä mukaan, olisivat mielellään suoneet oivalle Demetriukselle ikuisen elämän. Mutta se ei ollut heidän vallassaan. Demetrius kuoli ja häntä seurasi hallitsijana nuori Pafnutius.

Pafnutius oli jo herra isänsä eläessä kantanut hiljaista sisäistä kaunaa siksi, että hänen mielestään maata ja kansaa laiminlyötiin mitä auttamattomimmalla tavalla. Hän päätti tarttua lujasti hallitusohjiin ja nimitti heti kamaripalvelijansa Antin valtakuntansa ensimäiseksi ministeriksi. Tämä oli kerran, kun Pafnutius oli unohtanut kukkaronsa vuorten toisella puolella olevaan ravintolaan, lainannut hänelle kuusi tukaattia ja siten auttanut pahasta pulasta.

"Tahdon tarttua hallitusohjiin, veikkonen!" huudahti Pafnutius Antille.

Tämä luki herransa katseesta, mitä hänen sisimmässään liikkui, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja puhui juhlallisesti:

"Herra, suuri hetki on lyönyt! Teidän kauttanne kohoaa valtakunta loistavana ylös öisestä kaaoksesta. Herra, tässä rukoilee uskollisin palvelijanne, ajatellen ja puhuen tuhansien onnettomien kansalaisparkojen puolesta; herra, saattakaa maassanne valistus voimaan!"

Pafnutius tunsi itsensä perinpohjin järkytetyksi ministerinsä ylevästä ajatuksesta. Hän nosti hänet ylös, painoi häntä rajusti rintaansa vasten ja puhui nyyhkyttäen:

"Ministeri — Antti — olen sinulle velkaa kuusi tukaattia — vielä enemmän — onneni — valtakuntani — oi uskollinen, taitava palvelija!"

Pafnutius tahtoi heti painattaa julistuksen suurilla kirjaimilla ja naulauttaa sen joka nurkkaan, että tästä hetkestä alkaen oli valistus astunut voimaan ja että jokaisen oli sitä noudatettava.

Mutta Antti huudahti:

"Armollinen herra, armollinen herra, niin se ei käy!"

"No kuinka sitten, hyvä mies?" sanoi Pafnutius, tarttui ministerinsä napinreikään ja veti hänet työhuoneeseensa sulkien sen oven.

"Katsokaahan", alotti Antti otettuaan itselleen paikan vastapäätä ruhtinastaan pienellä tuolilla, "katsokaahan, armollisin herra! Teidän ruhtinaallisen, valistusta koskevan julistuksenne vaikutus voisi ehkä mennä pilalle ikävällä tavalla, jos emme liitä siihen määräystä, joka tosin näyttää kovalta, mutta jota viisaus vaatii. Ennenkuin me rupeamme panemaan valistusta käytäntöön, toisin sanoen ennenkuin hakkaamme metsät alas, perkaamme virran laivakulkua varten, istutamme perunoita ja parannamme kyläkoulut, kasvatamme akaasioita ja poppeleita, opetamme nuorison veisaamaan aamu- ja iltalaulunsa kaksiäänisesti, laitamme viertoteitä ja istutamme rokkoa, on välttämätöntä karkoittaa maasta kaikki ihmiset, joilla on vaaralliset mielipiteet, jotka eivät kallista korvaansa järkipuheelle ja johtavat ihmiset harhaan loppumattomilla typeryyksillään. Olettehan lukenut Tuhat ja yksi yötä, arvoisa ruhtinas. Tiedän, että teidän korkean autuas herra isänne, jolle taivas lahjoittakoon suloisen levon haudassa, suosi tuonlaatuisia turmiollisia kirjoja ja antoi niitä teidänkin käsiinne, silloin kun vielä ratsastitte keppihevosella ja söitte kullattuja piparkakkuja. No niin! Tuosta peräti sekavasta kirjasta tuntenette niin sanotut haltiattaret mutta ette varmaankaan aavista, että muutamia tällaisia vaarallisia henkilöitä asustaa teidän omassa rakkaassa maassanne ja harjoittaa kaikenlaista vallattomuutta."

"Mitä? Mitä sanot? — Antti! Ministeri! — Haltiattaria! — Täällä minun maassani!" huudahti ruhtinas pudoten aivan kalvenneena nojatuoliin.

"Rauhoittukaa, armollisin herrani", jatkoi Antti, "voimme olla rauhallisia, niin pian kuin viisaasti lähdemme taisteluun näitä valistuksen vihollisia vastaan. Niin! Nimitän heitä valistuksen vihollisiksi, sillä he ovat käyttämällä väärin herra isänne hyvyyttä syypäät siihen, että tämä ihana valtio on vielä täydelleen pimeyden peitossa. He harrastavat vaarallista ihmeidentekemis-ammattia eivätkä kavahda levittämästä runouden nimellä salaista myrkkyä, joka tekee ihmiset aivan kykenemättömiksi edistämään valistusta. Sen lisäksi on heillä sellaisia sietämättömiä poliisinvastaisia tottumuksia, että heitä ei jo niiden vuoksi saisi sietää missään valistuneessa valtiossa. Niin esimerkiksi eivät nämä julkeat olennot ollenkaan häpeä lähteä, milloin heitä haluttaa, ajelemaan kautta ilmojen eteenvaljastetuin kyyhkysin, joutsenin, jopa siivekkäin hevosinkin. Mutta nyt kysyn, armollisin herra, kannattaako vaivan suunnitella ja panna käytäntöön taitavaa tullitaksaa, kun valtiossa on ihmisiä, jotka kykenevät heittämään kenelle kevytmieliselle kansalaiselle tahansa savupiipun kautta tullaamattomia tavaroita niin paljon kuin he haluavat Siis, armollisin herra, niin pian kuin kuulutetaan valistus alkaneeksi, poistettakoon haltiattaret. Poliisi piirittää heidän palatsinsa, heidän vaarallinen omaisuutensa takavarikoidaan ja heidät toimitetaan irtolaisina isänmaahansa, joka — kuten te, armollisin herra, Tuhannen ja yhden yön tarinoista tiedätte, — on Sinisaari."

"Meneekö tuohon maahan postia, Antti?" kysyi ruhtinas.

"Ei nykyään", vastasi Antti, "mutta ehkä voi sinne menestyksellä järjestää jokapäiväisen postinkulun, sitten kun valistus on pantu voimaan".

"Mutta, Antti", jatkoi ruhtinas, "eikö meidän menettelyämme haltiattaria kohtaan tulla pitämään kovana? Eikö hemmottelemalla pilattu kansa napise?"

"Sitäkin vastaan", sanoi Antti, "sitäkin vastaan tiedän keinon. Älkäämme lähettäkö pois kaikkia haltiattaria Sinisaarelle, armollisin herra, vaan pitäkäämme muutamat tässä maassa. Heiltä on vain otettava kaikki keinot vahingoittaa valistusta ja meneteltävä tarkoituksenmukaisesti, jotta he muuttuisivat valistuneen valtion hyödyllisiksi kansalaisiksi. Jos he eivät suostu menemään vakavaan avioliittoon, niin harjoittakoot ankaran valvonnan alaisina jotakin hyödyllistä ammattia, kutokoot sukkia armeijalle sodan aikana tai tehkööt muuta. Saatte huomata, armollisin herra, että ihmiset hyvin pian lakkaavat uskomasta haltiattariin, kun ne elävät heidän keskuudessaan. Se onkin parasta. Niin lakkaa kaikki mahdollinen napina itsestään. Mitä muuten tulee haltiattarien kapineihin, lankeavat ne ruhtinaan rahastoon, kyyhkyset ja joutsenet luovutetaan oivallisiksi paisteiksi ruhtinaan keittiöön. Siivekkäitä hevosia voidaan myös yrittää kehittää ja muodostaa hyödyllisiksi eläimiksi leikkaamalla niiltä siivet ja panemalla ne talliruokinnalle, jonka toivomme saavamme perilleajetuksi yhdellä kertaa valistuksen kanssa."

Pafnutius oli mitä suurimmassa määrässä tyytyväinen kaikkiin ministerinsä ehdotuksiin. Jo seuraavana päivänä pantiin toimeen, mitä oli päätetty.

Joka nurkassa upeili julistus valistuksen voimaanastumisesta. Samaan aikaan tunkeutui poliisi haltiattarien palatseihin, takavarikoi heidän koko omaisuutensa ja vei heidät pois vangittuina.

Taivas tietää mistä johtui, että haltiatar Ruusunhengetär oli kaikkien joukossa ainoa, joka oli joitakin tunteja ennen valistuksen voimaan astumista saanut tiedon siitä. Hän käytti tätä aikaa hyväkseen vapauttaakseen joutsenensa ja toimittaakseen talteen taikavoimaiset ruusukeppinsä ja muut kalleutensa. Hän tiesi nimittäin myöskin olevansa valittu jäämään maahan, mihinkä hän mukautuikin, vaikkakin hyvin vastenmielisesti.

Ylimalkaan eivät Pafnutius ja Antti voineet käsittää, miksi Sinisaarelle kuljetettavat haltiattaret ilmaisivat niin ylenmääräistä iloa ja vakuuttivat kerran toimensa perästä, etteivät he vähintäkään välittäneet siitä omaisuudesta, josta heidän oli luovuttava.

"Lopultakin", sanoi Pafnutius pahoilla mielin, "Sinisaari on paljon hauskempi valtio kuin minun maani. He piikkaavat minua koko julistukseni ja valistuksen vuoksi, joka nyt vasta oikein mahtaa menestyä!"

Maantieteilijän oli yhdessä valtakunnan historioitsijan kanssa otettava selvä tuosta maasta.

Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että Sinisaari oli surkea maa ilman sivistystä, valistusta, oppineisuutta, akaasioita ja rokotusta, että sitä ei oikeastaan ollut ollenkaan olemassa. Mutta pahempaa ei kai voisi tapahtua kenellekään ihmiselle eikä koko maalle kuin että se ei ollut ollenkaan olemassa.

Pafnutius tunsi itsensä rauhoittuneeksi.

Kun se kauniskukkainen lehto, jossa sijaitsi haltiatar Ruusunhengettären hyljätty palatsi, hakattiin, ja Pafnutius itse rokotti esimerkin vuoksi kaikki lähimmän kylän talonpoikavintiöt, odotti haltiatar ruhtinasta metsässä, jonka kautta tämä saapui takaisin linnaansa Antti ministerinsä kanssa. Siellä ahdisti hän ruhtinasta kaikenlaisilla puheenparsilla ja etenkin muutamilla ilkeillä taikaesineillään siinä määrin, että ruhtinas pyysi häntä taivaan tähden tyytymään elämään maan ainoassa ja siis parhaassa naisluostarissa, missä hän saisi mielensä mukaan hallita ja vallita välittämättä mitään valistusjulistuksesta.

Haltiatar Ruusunhengetär suostui ehdotukseen ja joutui tällä tavalla naisluostariin, missä hän kuten ylempänä on kerrottu, otti nimekseen Ruusunvihanta, mutta muutti sen sitten parooni Jeremias Kuuvalon hartaasta pyynnöstä Ruusunihanaksi.

TOINEN LUKU.

Tuntemattomasta kansanheimosta, jonka oppinut Ptolemeus Filadelfus keksi matkoillaan. — Kerkon yliopisto. — Kuinka ylioppilas Heikin pään yli lensi pari ratsastussaappaita ja professori Mooses Turnus kutsui ylioppilas Baltasarin teetä juomaan.

Niihin tuttavallisiin kirjeisiin, jotka maailmankuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus kirjoitti ystävälleen Rudolfille laajoilta matkoiltaan, sisältyy seuraava ihmeellinen kohta:

"Tiedät, rakas Rudolf, etten pelkää ja kammoa koko maailmassa mitään niin kuin päivän polttavia säteitä, jotka kuluttavat ruumiini voimia ja jännittävät ja väsyttävät henkeäni siinä määrin, että kaikki ajatukseni sulavat sekavaksi kuvaksi, ja turhaan ponnistelen keksiäkseni sielustani yhden ainoankaan selvän hahmon. Tapaan sen vuoksi tällaisena kuumana vuoden aikana levätä päivisin ja jatkaa öisin matkaani. Niinpä olin matkalla viime yönäkin.

"Hevosmieheni oli läpinäkymättömässä pimeydessä erehtynyt oikeasta, mukavasta tiestä ja joutunut huomaamattaan viertotielle. Huolimatta siitä, että vaunujen kovat sysäykset paiskelivat minua syrjästä toiseen, niin että pääni, joka oli täynnä kuhmuja, muistutti pähkinöillä täytettyä säkkiä, en kuitenkaan herännyt syvästä unesta, johon olin vajonnut, ennenkuin syöksyin hirveällä nykäyksellä ulos vaunuista kovalle maalle. Aurinko paistoi kirkkaasti kasvoihini, ja aivan edessäni olevan puomin kautta näin suuren kaupungin korkeat tornit.

"Ajuri valitteli kovasti, kun ei ainoastaan vaunujen takapyörä ollut murtunut keskellä viertotietä olevaa kiveä vasten, vaan aisakin oli taittunut. Minusta ei hän näyttänyt paljoa välittävän. Hillitsin, kuten viisaan sopii, vihaani, ja huusin vain miehelle säveästi, että hän oli kirottu lurjus ja että hänen oli ajateltava, että Ptolemeus Filadelfus, aikansa kuuluisin oppinut, istui nyt tunkiolla ja että hänen oli lakattava huutamasta 'aisa aisa' ja 'pyörä pyörä'. Tunnethan, rakas Rudolf, sen voiman, mikä minulla on ihmissydämeen. Niinpä lakkasikin ajuri paikalla valittelemasta ja auttoi minut jaloilleni yhdessä viertotien kaitsijan kanssa, jonka hökkelin edessä onnettomuus tapahtui. En ollut onneksi kärsinyt mitään mainittavampaa vauriota ja kykenin hitaasti kulkemaan eteenpäin kadulla ajomiehen vetäessä vaivalloisesti perässään särkyneitä vaunuja.

"Lähellä sen kaupungin portteja, jonka olin nähnyt sinisessä etäisyydessä, tuli minua vastaan paljon ihmisiä niin kummallisen näköisiä ja omituisesti puettuja, että hieroin silmiäni päästäkseni selville, olinko todellakin hereilläni vai eikö minua ehkä joku mieletön kummallinen uni siirtänyt vieraaseen tarumaahan. Nämä ihmiset, joita aivan oikein pidin sen kaupungin asukkaina, jonka portista näin heidän tulevan, olivat puetut pitkiin, hyvin laajoihin, japanilaismallisiin housuihin. Ne olivat tehdyt kallisarvoisesta kankaasta, sametista tai Manchesterin verasta tai sitten kirjaillusta linnakankaasta, joka oli runsaasti koristettu ruusukkeilla, sievillä nauhoilla ja nyöreillä. Sitten heillä oli pienet, lyhyet lastentakit, jotka tuskin ulottuivat vatsan kohdalle, enimmäkseen kirkkaan värisiä, vain muutamat mustia. Hiukset valuivat kampaamattomina luonnollisessa villeydessään alas hartioille ja selkään, ja päässä oli pieni omituinen päähine. Muutamat olivat paljastaneet kaulansa kokonaan turkkilaisten ja uuskreikkalaisten tapaan, toisilla taas oli kaulassaan ja rinnallaan kappale valkeaa liinakangasta, melkein sellaisen paidankauluksen näköinen, joita, rakas Rudolf, olet nähnyt esi-isiemme muotokuvissa.

"Siitä huolimatta, että nämä ihmiset olivat kaikki hyvin nuoren näköisiä, oli heidän puheensa kuitenkin matalaa ja karkeaa, kaikki heidän liikkeensä kömpelöitä. Usealla oli nenän alapuolella kapea varjo aivan kuin olisi siinä ollut lyhyet viikset. Pienten takkien takakappaleesta pisti joillakin näkyviin pitkä putki, josta roikkui suuria silkkisiä tupsuja. Muutamat olivat vetäneet nämä torvet eteensä ja kiinnittäneet niihin pieniä tai suuria, jopa hyvinkin suuria päitä, joista he taitavasti saivat nousemaan sieviä höyrypilviä puhaltamalla hyvin teräväkärkiseen pikku torveen. Joillakin oli leveät välkkyvät miekat käsissään, aivan kuin olisivat he aikoneet lähteä vihollista vastaan. Muutamat taas olivat ripustaneet päälleen tai kiinnittäneet selkäänsä pieniä nahka- tai peltisäiliöitä.

"Voit ajatella, rakas Rudolf, että minä, joka osaan rikastuttaa tietojani tarkastelemalla huolellisesti jokaista uutta ilmiötä, seisoin paikoillani ja tuijotin kiinteästi näihin omituisiin ihmisiin. Silloin kokoontuivat he minun ympärilleni ja huusivat kovaa: 'Poroporvari, filistealainen!' ja räjähtivät hirveään nauruun. Se suututti minua. Sillä, rakas Rudolf, onko olemassa mitään loukkaavampaa suurelle oppineelle kuin se, että hänen luullaan kuuluvan siihen kansaan, joka monta tuhatta vuotta sitten lyötiin aasin leukaluulla?

"Hillitsin mieleni synnynnäisellä arvokkuudellani ja sanoin kovaa ympärilläni seisoville omituisille ihmisille, että toivoin olevani sivistyneessä valtiossa ja että aioin kääntyä poliisin ja oikeusistuimien puoleen kostaakseni minulle tehdyn vääryyden. Silloin he murisivat kaikki. Nekin, jotka eivät olleet vielä tähän asti puhaltaneet höyryä, vetivät tätä tarkoitusta varten laaditut koneet taskustaan ja puhalsivat kasvoilleni paksuja höyrypilviä, jotka, kuten vasta nyt huomasin, tuoksuivat aivan sietämättömästi ja huumasivat aistini. Sitten lausuivat he minulle jonkunlaisen kirouksen, jonka sanoja, rakas Rudolf, en mitenkään voi toistaa sinulle niiden kauheuden vuoksi. Vain pöyristyen voin itsekin niitä ajatella. Lopulta jättivät he minut äänekkäästi ja pilkallisesti nauraen. Minusta tuntui kuin olisi ilmassa kaikunut sana ajopiiska.

"Ajomieheni, joka oli kuullut ja nähnyt kaiken, väänteli käsiään ja sanoi:

"'Oi, hyvä herra, nyt kun on tapahtunut tuollaista, älkää millään muotoa menkö tuohon kaupunkiin! Ei koirakaan, kuten tavataan sanoa, ottaisi leipäpalaa teiltä. Teitähän sitäpaitsi uhkaisi alituinen vaara saada ruosk —'

"En antanut tuon kunnon miehen puhua loppuun, vaan käännyin kulkemaan niin nopeasti kuin suinkin lähimpään kylään. Tämän kylän ainoan ravintolan pienessä huoneessa istun nyt ja kirjoitan sinulle, Rudolf, kaikkea tätä. Siinä määrin kuin on mahdollista, aion hankkia tietoja siitä vieraasta raakalaiskansasta, joka asuu tuossa kaupungissa. Minulle on jo kerrottu heidän tavoistaan, kielestään y.m. monta hyvin kummallista seikkaa. Aion uskollisesti ilmoittaa sinulle kaiken j.n.e."

Huomaat, hyvä lukijani, että voi olla suuri oppinut ja samalla tietämätön hyvin tavallisista elämänilmiöistä. Silloin voivat käsitykset kautta maailman tuntuista asioista olla mitä ihmeellisimmät.

Ptolemeus Filadelfus oli paljon tutkinut tieteitä eikä edes tuntenut ylioppilasta. Ei hän myöskään tietänyt olevansa Ylä-Jaakkolan kylässä, joka on, kuten tiedetään, aivan lähellä kuuluisaa Kerkon yliopistoa. Täältä kirjoitti hän ystävälleen tapauksesta, joka oli hänen päässään muodostunut kummalliseksi seikkailuksi. Kunnon Ptolemeus pelästyi kohdatessaan ylioppilaita, jotka kuljeskelivat huvikseen iloisina ja hyvillä mielin. Mikä tuska olisikaan vallannut hänet, jos hän olisi saapunut Kerkkoon tuntia aikaisemmin ja sattuma olisi vienyt hänet luonnontieteiden professorin Mooses Turnuksen talon eteen. Satoja ylioppilaita olisi syöksynyt hänen ympärilleen meluten ja väitellen, ja niin olisi hänen päässään muodostunut vieläkin ihmeellisempiä ajatuksia tästä sekamelskasta ja touhusta.

Mooses Turnuksen luennoilla käytiin enemmän kuin kenenkään muun Kerkossa. Hän oli, kuten sanottu, luonnontieteiden professori ja selitti millä lailla sataa, jyrisee ja salamoi, miksi aurinko paistaa päivällä ja kuu yöllä, kuinka ja minkätähden ruoho kasvaa j.n.e, niin että jokaisen lapsen täytyi ymmärtää se. Hän oli keräillyt kaikki luonnontieteelliset asiat pieneksi siistiksi oppikirjaksi, niin että hän voi sitä käsitellä sopivasti mielensä mukaan ja löytää sieltä vastauksen joka kysymykseen kuin vetolaatikosta. Maineensa hän perusti vasta sillä, että hänen onnistui monien fysikaalisten kokeiden jälkeen selittää, että pimeys riippui pääasiassa valon puutteesta. Tämä, samoinkuin sekin, että hän osasi hyvin taitavasti muuttaa nuo fysikaaliset kokeensa sieviksi taidetempuiksi ja teki hauskoja silmänkääntäjän yrityksiä, hankki hänelle uskomattoman paljon kuulijoita.

Salli, suosiollinen lukijani, että johdatan sinut nyt, koska tunnet ylioppilaan paremmin kuin kuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus ja koska et tiedä mitään hänen haaveellisesta pelostaan, professori Mooses Turnuksen talon eteen hänen juuri lopettaessaan luentonsa.

Yksi ulos ryntäävistä ylioppilaista kiinnittää heti huomiotasi. Näet hyvin muodostuneen, kolmen- tai neljänkolmatta vuotiaan nuorukaisen, jonka tumman loistavista silmistä puhuu kaunopuheisesti vilkas, ihana henki. Hänen katsettaan voisi melkein sanoa uskaliaaksi, jos ei sen polttavia säteitä heti peittäisi haavemielinen suru, joka ilmenee kalpeilla kasvoilla. Hänen musta, hienosta kankaasta tehty takkinsa, joka on reunustettu hyvällä sametilla, on leikattu melkein muinaissaksalaiseen tapaan. Siihen sopii oikein hyvin siro häikäisevän valkea pitsikaulus, samoin kuin samettipäähine, joka on asetettu kauneille kastanjanruskeille kiharoille. Erittäin sievästi sopii hänelle tämä asu sen vuoksi, että hän todellakin näyttää kuuluvan hurskaaseen muinaisaikaan koko olentonsa, käyntinsä ja asentonsa samoinkuin merkillisten kasvonpiirteittensä vuoksi. Sentähden juuri ei saa ajatella sitä koristelua, joka usein ilmenee väärinkäsitettyjen esikuvien pikkumaisessa jäljittelyssä samoinkuin väärissä vaatimuksissa nykyhetken suhteen.

Tämä nuori mies, joka miellyttää sinua, rakas lukija, niin suuresti jo ensi silmäyksellä, ei ole kukaan muu kuin ylioppilas Baltasar, siivojen, varakkaiden vanhempien lapsi. Hän on itse hurskas, järkevä ja ahkera ja hänestä aion kertoa hyvin paljon tässä ihmeellisessä kertomuksessa, jota olen ryhtynyt kirjoittamaan.

Vakavana, tapansa mukaan ajatuksiin vaipuneena, kulki Baltasar professori Mooses Turnuksen luennoilta portille päin mennäkseen parin sadan askeleen päässä Kerkosta sijaitsevaan miellyttävään metsikköön, sen sijaan että olisi lähtenyt miekkailusaliin. Hänen ystävänsä Heikki, iloisen näköinen ja hilpeämielinen, hauska poika, juoksi hänen perässään ja saavutti hänet juuri kaupungin portilla.

"Baltasar!" huusi nyt Heikki kovaa, "Baltasar, aiotko taas lähteä metsään ja harhailla yksinäsi kuin surumielinen poroporvari sillä aikaa kuin kunnon pojat reippaasti harjoittelevat jaloa taistelutaitoa! Pyydän sinua, Baltasar, jätä nyt viimeinkin narrimainen, kamala hommasi ja ole taas oikein hauska ja iloinen kuten ennenkin olit. Tule! Lähtekäämme jollekin käytävälle. Jos sinä sittenkin tahdot päästä pois, niin lähden minäkin kanssasi."

"Tarkoitat hyvää", vastasi Baltasar, "tarkoitat hyvää, Heikki, ja sen vuoksi en tahdo moittia sinua siitä, että monasti juokset jäljessäni poluilla ja kujilla kuin riivattu ja turmelet minulta monta huvia, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Kuulut nyt kerta kaikkiaan niihin omituisiin ihmisiin, jotka pitävät jokaista yksin kuljeskelevaa surumielisenä narrina ja tahtovat käsitellä ja parantaa hänet omalla tavallaan samoinkuin tuo hoviliehakoitsija arvoisa prinssi Hamtia, joka sitten antoikin miekkoselle perinpohjaisen läksytyksen, kun tämä vakuutti, ettei ymmärtänyt mitään huilunpuhaltamisesta. Siitä kyllä aion säästää sinut, Heikki hyvä, mutta muuten pyydän sinua oikein vilpittömästi, että hankkisit itsellesi toisen toverin jaloja floretin- ja miekankäyttöharjoituksia varten ja antaisit minun rauhassa jatkaa matkaani."

"Ei, ei", huudahti Heikki nauraen, "niin et pääse minulta pakoon, kallis ystäväni! Jos et suostu tulemaan kanssani taistelupaikalle, niin lähden minä mukanasi metsikköön. Uskollisen ystävän velvollisuus on ilahuttaa sinua surumielisyydessäsi. Tule vaan, rakas Baltasar, tule vaan, jos et muuhun taivu."

Näin sanoen tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja astui hänen kanssaan reippaasti poispäin. Baltasar puri vihaansa pidättäen hampaansa yhteen ja vaikeni synkkänä Heikin kertoessa hellittämättä kaikenlaista hullunkurista. Siihen sekaantui paljon tyhmääkin, niinkuin aina tapahtuu, kun kerrotaan paljon hullunkurista yhtämittaa.

Kun he vihdoinkin saapuivat tuoksuvan metsän viileään varjoon pensaiden kuiskiessa kaihomielisin huokauksin, kun kohisevien purojen ihmeelliset sävelet ja metsälintujen laulut kaikuivat kaukaa ja herättivät vastakaikua vuorista, silloin pysähtyi Baltasar äkkiä ja levittäen käsivartensa kuin syleilläkseen puita ja pensaita huudahti:

"Oi, nyt on minun taas hyvä olla, sanomattoman hyvä!"

Heikki katseli ystäväänsä vähän ällistyneenä kuin sellainen, joka ei voi päästä selville toisen puheesta, ja joka ei ollenkaan tiedä, mihin pitäisi ryhtyä.

Silloin tarttui Baltasar hänen käteensä ja huusi ihastuneena:

"Veli, eikö sinunkin sydämesi nyt aukene? Etkö sinäkin nyt ymmärrä metsän yksinäisyyden autuasta salaisuutta?"

"En ymmärrä sinua täydellisesti, rakas veli", vastasi Heikki, "mutta jos tarkoitat, että sinulle tekee hyvää kävelyretki täällä metsässä, niin olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi. Enkö minäkin tee mielelläni kävelyretkiä etenkin hyvässä seurassa, jossa voi keskustella järkevästi ja opettavasti? Esimerkiksi meidän professorimme Mooses Turnuksen kanssa on todellinen nautinto kulkea yli maiden. Hän tuntee joka kasvin, joka ruohonkorren ja tietää mikä sen nimi on ja mihin luokkaan se kuuluu sekä ymmärtää tuulet ja ilmat."

"Pysähdyhän", huudahti Baltasar, "pysähdyhän toki, Sinä kosketat seikkaa, joka saattaisi tehdä minut hulluksi, jos ei siihen olisi mitään lohdutusta. Se tapa jolla professori puhuu luonnosta, repii minun sydäntäni. Tai paremminkin valtaa minut sen vuoksi kamala väristys kuin näkisin mielipuolen, joka ollen kuningas ja valtias hyväilee hupsussa narrimaisuudessaan itse tekemäänsä olkinukkea, sen sijaan että syleilisi kuninkaallista morsianta. Hänen niin sanotut kokeensa ovat mielestäni kuin jumalallisen olennon kammottavaa pilkkaamista, olennon, jonka henki huokuu vastaamme luonnossa ja herättää sisimmässämme mitä syvimpiä ja pyhimpiä aavistuksia. Usein joudun kiusaukseen paiskata rikki hänen lasinsa, pitkäkaulaiset pullonsa, hänen koko romunsa, jos en ajattelisi, ettei tuo apina lakkaa leikkimästä tulella, ennenkuin on polttanut käpälänsä. Näes, Heikki, nämä tunteet tuskastuttavat minua ja pusertavat sydämeni kokoon Mooses Turnuksen luennoilla. Silloin kai tunnun teistä syvämielisemmältä ja ihmisaremmalta kuin milloinkaan muulloin. Minusta tuntuu silloin, kuin olisivat talot syöksymäisillään pääni päälle, ja kuvaamaton tuska ajaa minut ulos kaupungista. Mutta täällä, täällä täyttää piankin suloinen rauha mieleni. Maaten kukkaisessa ruohikossa katselen ylös avaraan taivaan sineen, ja yläpuolellani yli riemuitsevan metsän kulkevat kultaiset pilvet kuin ihanat unet kaukaisesta maailmasta, joka on täynnä autuaita iloja. — Oi, Heikki hyvä, silloin kohoaa omasta rinnastani kuin ihmeellinen henki, ja kuulen kuinka se puhelee salaperäisin sanoin pensaiden ja metsäpuron aaltojen kanssa. En voi kuvailla sitä riemua, joka silloin virtaa läpi koko olemukseni suloisena, kaihomielisenä väristyksenä!"

"Ai, ai", huudahti Heikki, "tuo on nyt taas vanhaa laulua kaihosta ja riemusta ja puhuvista puista ja metsäpuroista. Kaikki sinun lorusi puhuvat kerskaillen tuollaisista sievistä asioista, jotka kaikuvat korvissa hyvin mukiinmeneviltä ja joita voi käyttää hyvällä menestyksellä, jos ei kaipaa niiden takaa mitään enempää. Mutta sanoppa minulle, oivallinen melankoolikkoni, miksi sitten taivaan tähden juokset jokaiselle Mooses Turnuksen luennolle, jos ne todellakin loukkaavat ja harmittavat sinua niin kauheasti. Miksi et laiminlyö ainoaakaan niistä ja istut joka kerta mykkänä ja jäykkänä, silmät suljettuina kuin uneksivalla?"

"Älä kysy minulta", vastasi Baltasar luoden silmänsä alas, "älä kysy minulta sitä, rakas ystävä. Tuntematon voima vetää minut joka aamu Mooses Turnuksen taloon. Tunnen jo etukäteen tuskani enkä kuitenkaan voi vastustaa haluani. Hämärä kohtalo vetää minua mukanaan."

"Hahahaa", purskahti Heikki kuuluvasti nauramaan, "hahahaa, kuinka hienoa, kuinka runollista, kuinka salaperäistä! Se tuntematon voima, joka vetää sinut Mooses Turnuksen taloon, piilee kauniin Katariinan tummansinisissä silmissä. Me kaikki olemme jo kauan sitten tietäneet, että sinä olet korviasi myöten rakastunut professorin sievään tyttäreen. Sen ansioksi laskemme haaveilemisesi ja narrimaisen olemuksesi. Rakastuneiden laita on toisin. Olet lemmensairauden ensimäisellä asteella, ja niin täytyy sinun myöhäisinä nuorukaisvuosinasi mukaantua kaikkiin niihin kummallisiin narrimaisuuksiin, jotka me, minä ja monet muut, olemme läpikäyneet, taivas olkoon kiitetty, ilman suurempaa katselevaa yleisöä jo kouluaikana. Mutta usko minua, kallis ystäväni —"

Heikki oli tällä välin taas tarttunut ystävänsä Baltasarin käsivarteen ja lähtenyt reippaasti kävelemään hänen kanssaan eteenpäin. Juuri nyt he tulivat ulos tiheiköstä leveälle tielle, joka kulki keskeltä metsää. Silloin Heikki huomasi, kuinka kaukaa nelisti hevonen ilman ratsastajaa tomupilven keskellä.

"Hei hei", huusi hän keskeyttäen puheensa, "hei hei, tuolla on kirottu hevoskaakki pillastunut ja heittänyt ratsastajan selästään. Tuo meidän on saatava kiinni ja jälkeenpäin haettava ratsastaja metsästä."

Näin sanoen hän asettui keskelle tietä.

Hevonen tuli yhä lähemmä. Silloin näytti kuin olisi sen kummallakin puolella roikkunut ilmassa pari ratsastussaappaita ja kuin satulassa olisi liikkunut jotain mustaa. Aivan Heikin edessä kajahti pitkä, kimeä ptruuu, ja samalla lensi hänen päänsä sivu pari ratsastussaappaita ja pieni, kummallinen, musta esine vieri hänen jalkojensa välitse. Suuri hevonen seisoi paikallaan kuin seinä ja nuuski kaula pitkälle ojennettuna mitättömän pientä herraansa, joka vieriskeli hiekassa ja lopulta pääsi vaivalloisesti jaloilleen. Tuon pikku peukaloisen pää oli syvällä korkeiden hartioiden välissä. Hän näytti rinnassa ja selässä olevine kasvannaisineen, lyhyine vartaloineen ja pitkine hämähäkinjalkoineen haarukkaan seivästetyltä omenalta, jolle on kasvoiksi kaiverrettu irvikuva. Kun Heikki nyt näki tämän kummallisen pikkuhirviön seisovan edessään, purskahti hän äänekkääseen nauruun. Mutta pikku mies painoi päähineensä, jonka oli siepannut ylös maasta, uhkamielisesti silmilleen ja lävistäen Heikin hurjalla katseellaan kysyi karkealla, syvän-käheällä äänellä:

"Onko tämä oikea tie Kerkkoon?"

"On, hyvä herra", vastasi Baltasar lempeästi ja vakavasti ja ojensi pikku miehelle kokoomansa saappaat. Kaikki pikkuisen ponnistelut vetää saappaat jalkaansa olivat turhat. Hän kompastui kerran toisensa perästä ja kieriskeli ähkien hiekassa. Baltasar asetti molemmat saappaat vierekkäin seisomaan, kohotti kääpiön varovasti ylös ja pisti hänen pienet jalkansa yhtä varovasti liian raskaisiin ja suuriin suojuksiin. Mahtavana, toinen käsi kupeelle, toinen hatun reunaan painettuna huusi pikku mies:

" Gratias, kiitos, hyvä herra!"

Sitten hän meni hevosensa luo ja tarttui sen ohjaksiin. Kaikki yritykset päästä satulaan epäonnistuivat kuitenkin. Baltasar, edelleenkin vakavana ja lempeänä, tuli viereen ja kohotti kääpiön satulaan. Hän lienee sinkauttanut hänet lilan kovaa, sillä samassa silmänräpäyksessä kun pikku mies oli päässyt ylös, makasi hän jo taas toisella puolella maassa.

"Ei niin kiivaasti, kaikkein suloisin herra!" huusi Heikki purskahtaen uudelleen kaikuvaan nauruun.

"Piru teidän kaikkein suloisin herranne on!" kiljaisi pikkuinen aivan kuohuksissaan pudistaen hiekkaa vaatteistaan. "Olen ylioppilas, ja jos te myöskin olette, niin se on solvaus, että te nauratte vasten naamani kuin mikäkin jänis. Teidän on huomenna taisteltava minun kanssani Kerkossa!"

"Peijakas!" huusi Heikki edelleen nauraen, "peijakas, siinäpä kerrassaan rehti poika, oikea tuhattaituri mitä rohkeuteen ja reiluihin ylioppilastapoihin tulee!"

Niin sanoen hän nosti pikku miehen huolimatta hänen sätkyttelemisestään ja rimpuilemisestaan ylös ja pani hänet hevosen selkään, joka heti lähti iloisena hirnuen nelistämään pikku herransa kanssa. Heikki piteli molempia kylkiään, hän oli läkähtymäisillään naurusta.

"On julmaa", sanoi Baltasar, "nauraa tuolla tavalla ihmistä, jonka luonto on laiminlyönyt noin kauhealla tavalla kuin tuon pikku ratsastajan. Jos hän todellakin on ylioppilas, niin täytyy sinun taistella hänen kanssaan, ja välttämättä pistooleilla, vaikkakin se on vastoin akateemisia tapoja, sillä hän ei kykene käyttämään florettia eikä miekkaa."

"Kuinka vakavasti", sanoi Heikki, "kuinka vakavasti ja surullisesti sinä taas otat tuon kaiken, rakas ystäväni Baltasar. Ei minun mieleeni ole milloinkaan juolahtanut pilkata rujokasta. Mutta sanoppa minulle, sopiiko tuollaisen rustoisen kääpiön istua hevosen selkään, jonka kaulan yli hän ei voi nähdä? Sopiiko hänen pistää jalkansa noin jumalattoman suuriin saappaisiin? Sopiiko hänen käyttää ruumiinmukaista nuttua, joka on koristettu tuhansilla nyöreillä, töyhdöillä ja tupsuilla? Sopiiko hänen pitää päässään sellaista ihmeellistä samettihattua? Sopiiko hänen käyttäytyä noin ylpeän uhmailevasti? Sopiiko hänen pakottautua puhumaan tuollaisella raakamaisen käheällä äänellä? Sopiiko hänen tehdä kaikkea tuota, kysyn minä, joutumatta täydellä syyllä pilkanalaiseksi kuin ilmetty narri? — Mutta minun on lähdettävä, sillä haluan nähdä sen hälinän, millä tuo ritarillinen ylioppilas saapuu ylpeällä ratsullaan! Sinun kanssasi ei kuitenkaan kannata tänään ryhtyä mihinkään. Voi hyvin!"

Heikki lähti juoksemaan metsän kautta täyttä laukkaa takaisin kaupunkiin päin.

Baltasar lähti pois avoimelta tieltä ja katosi tiheimpään pensaikkoon. Siellä hän vaipui sammalmättäälle mitä katkerimpien tunteiden valtaamana. Olihan hyvin mahdollista, että hän todellakin rakasti suloista Katariinaa. Mutta hän oli kätkenyt tämän rakkauden kuin syvän, hellän salaisuuden sielunsa sisimpään kaikilta ihmisiltä, jopa itseltäänkin. Kun Heikki nyt puhui siitä niin peittelemättä, niin kevytmielisesti, tuntui hänestä kuin raa'at kädet repisivät julkean ylimielisesti pyhimyksenkuvalta pois verhon, jota hän ei ollut uskaltanut koskettaa. Hänestä tuntui kuin pyhimys suuttuisi häneen itseensä nyt ikipäiviksi. Niin, Heikin sanat näyttivät hänen koko olemuksensa, hänen suloisimpien unelmiensa julmalta pilkkaamiselta.

"Siis", huudahti hän mielipahansa yltäkylläisyydessä, "siis pidät minua rakastuneena narrina, Heikki! Narrina, joka juoksee Mooses Turnuksen luennoilla saadakseen edes tunnin ajan olla saman katon alla suloisen Katariinan kanssa. Pidät minua sellaisena, joka harhailee yksinään metsässä miettien kurjia runosäkeitä pannakseen ne vieläkin kurjemmin paperille, sellaisena, joka turmelee puut kaivertelemalla niiden sileään kuoreen typeriä nimikirjoituksia, sellaisena, joka ei kykene tytön läsnä ollessa lausumaan julki ainoaakaan järkevää sanaa, vaan huokailee ja voihkii ja vääntelee haikeasti kasvojaan, aivan kuin vaivaisivat häntä suonenvetokohtaukset. Luulet, että olen sellainen, joka pitää paljasta rintaansa vasten kuihtuneita kukkia, jotka ovat olleet tytön povella, tai suorastaan hansikasta, — lyhyesti sanoen hupsuna, joka tekee tuhansia lapsellisia tyhmyyksiä! — Ja sen vuoksi, Heikki, kiusoittelet minua, ja sen vuoksi kai nauravat minua kaikki pojat, ja sen vuoksi kai olen pilkan esineenä minä ja koko se sisäinen maailma, joka on auennut eteeni. Ja lempeä, suloinen, ihana Katariina —"

Hänen lausuessaan tämän nimen vihlaisi hänen sydäntään kuin hehkuva tikarinpisto. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle samalla aivan selvästi, että hän juuri Katariinan vuoksi kulki Mooses Turnuksen talossa, että hän kirjoitteli runonpätkiä rakastetulleen, että hän kaiversi hänen nimeänsä lehtipuihin, että hän tytön läsnä ollessa mykistyi, huokaili ja voihkaili; piti rinnallaan hänen pudottamiaan kuihtuneita kakkia, että hän siis todellakin oli vajonnut kaikkiin niihin narrimaisuuksiin, joista Heikki oli puhunut hänelle.

Vasta nyt hän tunsi, kuinka sanomattomasti hän rakasti kaunista Katariinaa, mutta samalla myös, kuinka puhtain, lämpimin rakkaus, kumma kyllä, ilmeni jonkun verran narrimaisena. Tämä oli kai laskettava sen naurettavuuden ansioksi, jonka leiman luonto oli painanut kaikkeen ihmisten puuhailuun. Hän lienee ollut oikeassa, mutta oli kuitenkin aivan väärin, että hän alkoi suututella siitä. Haaveet, jotka tavallisesti ympäröivät hänet, olivat kadonneet. Metsän äänet kaikuivat hänelle ivallisina ja pilkallisina. Hän juoksi takaisin Kerkkoon.

"Herra Baltasar, mon cher Baltasar", kuuli hän huudettavan.

Hän kohotti katseensa ja jäi seisomaan paikalleen lumottuna, sillä hinta vastaan tuli professori Mooses Turnus taluttaen käsivarresta tytärtään Katariinaa. Tyttö tervehti kuvapatsaaksi jähmettynyttä nuorukaista iloisen ja ystävällisen välittömästi.

"Baltasar, mon cher Baltasar", huudahti professori, "te olette todellakin ahkerin ja rakkain kuulijoistani! Oi hyvä ystävä, huomaan että rakastatte luontoa ja sen kaikkia ihmeitä niinkuin minäkin, joka olen siihen tuiki pikiintynyt. Olette varmaankin taas tutkinut kasvitiedettä metsikössä. Mitä hyödyllistä olette löytänyt? No, tehkäämme lähempää tuttavuutta. Käykää luonani, tervetullut milloin tahansa. Voi tehdä yhdessä kokeita. Joko olette nähnyt ilmapumppuani? No, mon cher, huomenna illalla kokoontuu kotiini ystäväpiiri nauttimaan teetä voileivän kanssa ja iloitsemaan miellyttävästä keskustelusta. Lisätkää sitä arvoisalla itsellänne. Opitte tuntemaan hyvin puoleensavetävän nuorukaisen, jota minulle on aivan erikoisesti suositeltu. Hyvästi, kelpo mies. A revoir, näkemiin! Tulettehan huomenna luennolle? No niin, mon cher, hyvästi!"

Odottamatta Baltasarin vastausta asteli professori pois tyttärineen.

Baltasar ei ollut uskaltanut hämmennyksissään kohottaa silmiään, mutta Katariinan katseet polttivat hänen rintaansa asti. Hän oli tuntenut tytön henkäyksen. Suloiset väristykset vapisuttivat hänen sisäistä olemustaan.

Pois puhallettu oli kokonaan hänen paha tuulensa, ja hän katseli ihastuneena suloisen Katariinan jälkeen, joka katosi lehtokujaan. Sitten hän palasi hitaasti takaisin metsään haaveillakseen ihanammin kuin milloinkaan ennen.

KOLMAS LUKU.

Kuinka Heikki ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa. — Katariina ja neidot, jotka eivät saaneet syödä kalaa. — Mooses Turnuksen kirjallinen tee-illatsu. — Nuori prinssi.

Heikki luuli, juostessaan suoraa päätä metsän kautta oikopolkua, vielä hyvin ennättävänsä ennen omituista pikku miestä, joka oli lähtenyt täyttä ravia ennen häntä. Hän oli erehtynyt, sillä tullessaan ulos pensaikosta hän huomasi kaukana toisenkin komean ratsastajan liittyvän pikku mieheen ja molempien ratsastavan Kerkon portista sisälle.

"Hm", puheli Heikki itsekseen, "joskin se pähkinänrusentaja suurine hevosineen saapuu ennen minua, tulen kuitenkin ajoissa nähdäkseni hänen saapumisensa aiheuttaman hälinän. Jos tuo kummallinen olento todellakin on ylioppilas, niin hän on mennyt Siivekkään ratsun ravintolaan, ja jos hän siellä pysähtyy yhtä kimakasti kiljaisten 'ptruu' ja heittää ratsastussaappaansa etukäteen ja itsensä jälestä ja käyttäytyy hurjasti ja uhkamielisesti poikien nauraessa — no niin, silloin on hullu narripeli valmis!"

Kun Heikki oli saapunut kaupunkiin, luuli hän tapaavansa Siivekkään ratsun ravintolaan vievillä kaduilla ja teillä vain nauravia kasvoja. Mutta asian laita ei ollut niin. Kaikki ihmiset kulkivat ohitse rauhallisina ja vakavina. Yhtä totisina käveli Siivekkään ratsun torilla useita yliopistomiehiä, jotka olivat kokoontuneet sinne puhelemaan yhdessä. Heikki oli varma siitä, että pikku mies ei ollut saapunut ainakaan tänne. Silloin hän huomasi heittäessään katseen ravintolan portista sisälle, että paraikaa juuri vietiin talliin pikku miehen hyvin tunnettavaa hevosta. Hän ryntäsi nyt ensimäisen vastaansattuvan tuttavansa kimppuun ja kysyi, eikö eräs hyvin omituinen, ihmeellinen kääpiö ollut ratsastanut täyttä ravia sinne. Se, jolta Heikki kysyi, tiesi siitä yhtä vähän kuin toisetkaan, joille Heikki nyt kertoi, mitä oli tapahtunut hänen ja ylioppilaaksi itseään väittävän kääpiön välillä. Kaikki nauroivat kovasti, mutta vakuuttivat, ettei suinkaan ollut saapunut sellaista kääpiötä, jollaista Heikki oli kuvaillut. Tosin oli tuskin kymmentä minuuttia sitten kaksi hyvin komeaa ratsastajaa astunut kauniiden hevosten selästä Siivekkään ratsun ravintolan edessä.

"Istuiko toinen heistä sen hevosen selässä, joka juuri vietiin talliin?" kysyi Heikki.

"Istuipa niinkin", vastasi joku joukosta, "juuri sen."

Se, joka oli istunut tuon hevosen selässä, oli ollut jonkun verran pienikokoinen, mutta siromuotoinen; kasvonpiirteet hänellä olivat miellyttävät ja kutrit mitä kauneimmat. Sitäpaitsi osoittautui hän mitä oivallisimmaksi ratsastajaksi, sillä hän heittäytyi alas hevosen selästä niin taitavasti ja sievästi kuin ruhtinaan ensimäinen tallimestari.

"No, eikö hän pudottanut ratsastussaappaitaan ja vierinyt teidän jalkojenne eteen?" kysyi Heikki.

"Jumala varjelkoon", vastasivat kaikki yhteen ääneen, "Jumala varjelkoon, veli, mitä sinä ajattelet? Sellainen oivallinen ratsastaja kuin tuo pikku mies!"

Heikki ei ollenkaan tietänyt mitä piti sanoa. Silloin tuli Baltasar alas katua. Hänen kimppuunsa ryntäsi nyt Heikki, veti hänet luokseen ja kertoi, kuinka pikku kääpiö, jonka he olivat kohdanneet portin ulkopuolella ja joka oli pudonnut alas hevosen selästä, oli juuri saapunut tänne, ja kuinka kaikki pitivät häntä kauniina, sirojäsenisenä miehenä ja hyvänä ratsastajana.

"Näetkös", vastasi Baltasar vakavasti ja tyynesti, "näetkös, hyvä Heikki veli, etteivät kaikki käy niin julmasti pilkaten onnettoman, luonnon laiminlyömän ihmisen kimppuun kuin sinä."

"Mutta taivaan tähden", ryhtyi Helkki puhumaan, "tässähän ei ole ollenkaan kysymys pilkasta ja julmuudesta, vaan ainoastaan siitä, sopiiko nimittää kauniiksi, siroksi mieheksi kolmen jalan korkuista miekkosta, joka on melkein retikan näköinen."

Baltasarin täytyi vahvistaa Heikin lausunto mitä pikku ylioppilaan kokoon ja näköön tuli. Toiset vakuuttivat pikku ratsastajan olevan kauniin, siron miehen, jotavastoin Heikki ja Baltasar yhä edelleenkin väittivät, etteivät he olleet milloinkaan nähneet vastenmielisempää kääpiötä. Siihen jäi väittely, ja kaikki erosivat toisistaan täynnä ihmettelyä.

Alkoi jo olla myöhäinen ilta. Molemmat ystävykset lähtivät yhdessä asuntoonsa. Silloin pääsi Baltasarin kieleltä, hänen itsensäkään tietämättä kuinka, että hän oli tavannut professori Mooses Turnuksen ja että tämä oli kutsunut hänet luokseen seuraavaksi illaksi.

"Voi sinä onnellinen", huudahti Heikki, "sinä ylen onnellinen ihminen! Siellä saat katsella, kuunnella ja puhutella rakastettuasi, kaunista Katariina neitoa!"

Baltasar uudelleen loukkaantuneena loittoni Heikistä ja aikoi lähteä pois. Mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä, jäi seisomaan ja voimakkaasti taistellen suuttumustaan vastaan sanoi:

"Lienet oikeassa, veli hyvä, pitäessäsi minua typeränä, rakastuneena narrina. Ehkä olenkin sellainen. Mutta tämä typeryys on syvä, tuskallinen haava, joka on isketty sydämeeni ja joka saattaa kirvelevänä kiihoittaa minua kaikenlaisiin hullutuksiin, jos sitä kosketellaan varomattomasti. Siis, veli, jos todellakin rakastat minua, niin älä enää mainitse minulle Katariinan nimeä."

"Otat taas, ystäväni Baltasar", vastasi Heikki, "otat taas asiaa hirveän synkästi. Eikähän sinun tilassasi olevalta mieheltä voi muuta odottaakaan. Mutta jotta en joutuisi kanssasi kaikenlaiseen ikävään kiistelyyn, lupaan, ettei Katariinan nimi ole kuuluva huuliltani, ennenkuin sinä itse annat minulle siihen tilaisuuden. Vain sen verran salli minun vielä tänään sanoa, että ennustan kaikenlaista harmia, mihin rakastumisesi on syöksevä sinut. Katariina on erittäin hauska ja ihana tyttö, mutta hän ei ollenkaan sovi sinun surumieliseen, haaveelliseen mielenlaatuusi. Kun lähemmin tutustut häneen, on hänen välitön, iloinen olemuksensa tuntuva sinusta runouden puutteelta, ja sinähän kuitenkin kaipaat runoutta kaikkialla. Olet joutuva kaikenlaatuisiin ihmeellisiin haaveiluihin, ja kaikki on päättyvä hälisten kauhealla, kuvitellulla tuskalla ja aikamoisella epätoivolla. Muuten olen samoin kuin sinäkin kutsuttu huomiseksi professorin luo, joka on huvittava meitä erittäin ihanilla kokeillaan. Hyvää yötä nyt, tarumainen haaveksija. Nuku, jos voit nukkua niin tärkeän päivän kuin huomisen edellä!"

Niin sanoen Heikki jätti ystävänsä, joka oli vajonnut syvään mietiskelyyn. Heikki ei ennustanutkaan syyttä kaikenlaisia tunteista johtuvia onnettomuuksia, jotka voisivat kohdata Katariinaa ja Baltasaria. Molempien olemus ja mielenlaatu näyttivät todellakin antavan siihen kylliksi aihetta.

Katariina oli, se täytyi jokaisen myöntää, kuvankaunis tyttö, jonka silmien säteet paistoivat aivan sydämeen asti ja jonka ruusuhuulet olivat jonkun verran avoimet. Olivatko hänen kauniit hiuksensa, jotka hän osasi aivan eriskummallisesti kietoa ihmeellisiin palmikkoihin, enemmän vaaleat vai ruskeat, sen olen unohtanut, mutta muistan erittäin hyvin, että ne tulivat yhä tummemmiksi, mitä enemmän niitä katseli. Hoikka ja pitkä kun oli sekä kevytliikkeinen, oli tyttö elämäniloisessakin ympäristössä itse sulous ja rakastettavuus. Niin suuren ruumiillisen viehätysvoiman vuoksi unohdettiin mielellään, että kädet ja jalat ehkä olisivat voineet olla pienemmät ja sirommin muodostuneet. Sitäpaitsi oli Katariina lukenut Goethen Wilhelm Meisterin, Schillerin runot ja Fouquén Taikasormuksen ja unohtanut melkein kaiken, mitä niissä oli. Hän soitti aivan mukiinmenevästi pianoa, jopa lauloikin toisinaan samalla, osasi tanssia uusimmat franseesit ja gavotit ja kirjoitti pesukuitit hienolla selvällä käsialalla. Jos halusi huomauttaa jotain tuota suloista tyttöä vastaan, niin ehkä sitä, että hän puhui vähän liian matalasti, puristi vartalonsa liian kireälle, iloitsi liian kauan uudesta hatusta ja söi liian paljon kakkua teen kanssa. Liian tunteellisia runoilijoita loukkasi tosin vielä moni muu seikka kauniissa Katariinassa, mutta mitä kaikkea he vaativatkaan! Ensinnäkin he tahtovat, että neidon on jouduttava kaikesta, mitä he lausuvat, unessakävijän tapaiseen ihastukseen, huokailtava syvästi, väänneltävä silmiään, sopivassa paikassa ehkä vähän pyörryttäväkin tai joskus tultava aivan sokeaksikin naisellisimman naisellisuuden korkeimpana asteena. Sitten on mainitun neidon laulettava runoilijan lauluja sävelellä, joka tulvii hänen omasta sydämestään, ja samalla sairastuttava siitä. Hänen on itsensäkin tehtävä runoja, mutta hävettävä sitä kovasti sen ilmitullessa, vaikkakin hän itse on antanut runoilijan käteen kyhäyksensä hyvin hienolle paperille siroilla kirjaimilla kirjoitettuna. Runoilijan puolestaan on tultava ihastuksesta sairaaksi; niinkuin hän epäilemättä tuleekin.

On olemassa runollisia itsensäkurittajia, jotka menevät vielä pitemmälle ja pitävät kaiken naisellisen hentouden vastakohtana sitä, että tyttö nauraa, syö, juo ja pukeutuu sievästi muodin mukaan. He melkein muistuttavat pyhää Hieronymusta, joka kieltää neitosia käyttämästä korvarenkaita ja syömästä kalaa. Heidän on, niin määrää pyhimys, nautittava vain hiukkasen keitettyjä ruohoja, alituisesti oltava nälässä tuntematta sitä, verhouduttava karkeihin, huonosti ommeltuihin vaatteisiin, jotka kätkevät heidän vartalonsa. Ja ennen kaikkea on heidän valittava seuratoverikseen naishenkilö, joka on vakava, kalpea, surullinen ja hieman likainen.

Katariina oli peräti iloinen ja välitön olento. Sen vuoksi ei häntä mikään miellyttänyt enemmän kuin keskustelu, joka liikkui viattoman leikillisyyden kevyillä, iloisilla siivillä. Hän nauroi oikein sydämestään kaikelle hullunkuriselle. Hän ei huokaillut milloinkaan muulloin kuin jos sadeilma pilasi toivotun kävelyretken tai jos uusi huivi kaikesta varovaisuudesta huolimatta sai tahran. Tämän ohessa ilmeni hänessä, jos siihen oli todellista aihetta, syvä, lämmin tunne, joka ei milloinkaan muuttunut mauttomaksi tunteilemiseksi. Niinpä tuntuukin tyttö minusta ja sinusta, rakas lukija, jotka emme kuulu liian vaativiin, peräti oivalliselta. Hyvin ymmärrettävää on, että Baltasar oli meidän kannallamme. Mutta pian kyllä tulee ilmi, oliko arkipäiväinen Heikki ennustanut oikein vai eikö.

Mikä olikaan luonnollisempaa kuin ettei Baltasar voinut koko yönä ollenkaan nukkua pelkästä rauhattomuudesta, kuvaamattomasta, suloisesta väristyksestä. Kokonaan rakastettunsa kuvan lumoissa istuutui hän pöydän ääreen ja kirjoitti melkoisen määrän sieviä, hyvältä kaikuvia säkeistöjä, jotka kuvailivat hänen tilaansa salaperäisesti kertoen satakielen rakkaudetta punaruusuun, Ne aikoi hän ottaa mukaansa Mooses Turnuksen kirjalliseen tee-iltaan ja hyökätä niiden avulla Katariinan kokemattoman sydämen kimppuun, missä ja milloin se vain on mahdollista.

Heikki vähän hymyili tullessaan sopimuksen mukaan määrähetkellä hakemaan ystäväänsä Baltasaria ja tavatessaan hänet huolellisemmin puettuna kuin milloinkaan ennen. Hänellä oli mitä hienoimmilta Brüsselin pitseillä koristettu kaulus, hänen lyhyt takkinsa, jonka hihat olivat viilokkeilla varustetut, oli kuviollista samettia. Sen lisäksi oli hänellä korkea- ja teräväkantaiset, hopeisilla ripsuilla koristetut ranskalaiset jalkineet, englantilainen hattu mitä hienointa majavannahkaa sekä tanskalaiset hansikkaat. Niin oli hän puettu aivan saksalaiseen tapaan. Puku sopikin hänelle verrattoman hyvin, etenkin kun hän oli käherryttänyt tukkansa kauniisti ja kammannut sievästi ylöspäin pienet, lyhyiksi leikatut viiksensä.

Baltasarin sydän vapisi ihastuksesta, kun Mooses Turnuksen talossa astui häntä vastaan Katariina muinaissaksalaisen neidon pukuun puettuna ystävällisenä ja suloisena katseiltaan, puheiltaan, koko olemukseltaan, kuten hänet oltiin totuttu aina näkemään.

"Suloisin neitoni!" huokasi Baltasar sydämensä sisimmässä, kun Katariina, suloinen Katariina itse tarjosi hänelle kupillisen höyryävää teetä.

Mutta Katariina katseli häntä silmät loistaen ja sanoi:

"Täällä on rommia ja korppuja ja piparkakkuja, hyvä herra Baltasar. Suvaitkaa käydä käsiksi mielenne mukaan!"

Mutta sen sijaan että olisi katsellut rommia ja korppuja tai piparkakkuja, puhumattakaan siitä, että olisi käynyt niihin käsiksi, ei hurmaantunut Baltasar voinut kääntää katsettaan, joka oli täynnä lämpimän rakkauden tuskaista kaihoa, pois suloisesta neidosta. Hän tavoitteli sanoja, jotka ilmaisisivat sisimmästä sielusta sen, mitä hän tunsi paraikaa.

Mutta silloin tarttui häneen takaapäin lujasti estetiikan professori, suuri, peräti vahva mies, käänsi hänet ympäri niin että häneltä läikähti lattialle enemmän teevettä kuin oli sopiva, ja huusi jyrisevällä äänellä:

"Parahin Lukas Kranach, älkää ryypätkö tuota kurjaa vettä, turmelette perinpohjin saksalaisen vatsanne. Tuolla toisessa huoneessa on kelpo Mooseksellamme kasattuna kokonainen varustus mitä kauneimpia reininviinipulloja. Käykäämme heti niiden kimppuun!"

Hän laahasi onnettoman nuorukaisen pois mukanaan.

Viereisestä huoneesta tuli heitä vastaan professori Mooses Turnus taluttaen kädestä pientä, hyvin kummallista miekkosta ja sanoi kuuluvasti:

"Tässä, hyvät naiset ja herrat, esitän teille mitä ihmeellisimmillä ominaisuuksilla varustetun nuorukaisen, jolle ei käy vaikeaksi saavuttaa teidän hyväntahtoisuuttanne ja kunnioitustanne. Hän on nuori herra Sinnober, joka vasta eilen saapui yliopistoomme ja aikoo opiskella lakitiedettä."

Heikki ja Baltasar tunsivat ensi silmäyksellä ihmeellisen kääpiön, joka oli portin ulkopuolella täyttä laukkaa ratsastanut heitä vastaan ja suistunut hevosen selästä maahan.

"Täytyykö minun", sanoi Heikki hiljaa Baltasarille, "täytyykö minun sitten kuitenkin haastaa tuo peukaloinen taisteluun puhalluspillillä tai suutarinaskalilla. Enhän kuitenkaan voi käyttää muita aseita tuota hirveää vastustajaa vastaan."

"Häpeä toki", vastasi Baltasar, "että noin pilkkaat osattomaksi jäänyttä miestä, jolla, kuten kuulit, on mitä harvinaisimmat ominaisuudet, ja joka siten korvaa henkisellä arvollaan sen, mitä luonto ei ole suonut hänelle ruumiillisina etuina."

Sitten hän kääntyi pikku miehen puoleen ja sanoi:

"Toivon, paras herra Sinnober, ettei eilinen hevosen selästä putoamisenne tuottanut teille mitään pahoja seurauksia."

Sinnober asetti kädessään olevan pienen kepin tueksi taakseen ja kohottautui varpailleen, niin että ulottui melkein Baltasarin vyöhön asti, heitti päänsä taaksepäin, katseli hurjasti säihkyvin silmin ylös ja puhui kummallisella korisevalla bassoäänellä:

"En tiedä mitä tarkoitatte ja mistä puhutte, herra. Pudonnut hevosen selästä? Minäkö pudonnut hevosen selästä? Ette nähtävästi tiedä, että olen paras ratsastaja mitä olla voi, että en milloinkaan putoa hevosen selästä, että olen ollut vapaaehtoisena sotaretkeltä kyrassierien joukossa ja että opetin upseereille ja sotilaille ratsastusta maneesissa! Hm, hm, pudonnut hevosen selästä, minä pudonnut hevosen selästä!"

Näin sanoen aikoi hän nopeasti kääntyä ympäri, mutta se keppi, johon hän oli nojannut, luisui pois ja pikku mies heitti monta kuperkeikkaa kierien Baltasarin jalkojen eteen. Baltasar tarttui kääpiöön auttaakseen hänet pystyyn ja kosketti silloin huomaamattaan hänen päätään. Silloin päästi pikku mies kimeän huudon, niin että koko sali kajahti ja vieraat hyökkäsivät ylös istuimiltaan. Kaikki kokoontuivat Baltasarin ympärille ja kysyivät yhtaikaa, miksi hän taivaan tähden oli huutanut niin hirveästi.

"Älkää pahastuko, paras herra Baltasar", sanoi professori Mooses Turnus, "mutta se oli jonkun verran kummallista pilaa. Sillä todennäköisesti tahdoitte saada meidät uskomaan, että joku täällä astui kissaa hännälle."

"Kissa, kissa, pois kissa!" huusi eräs heikkohermoinen nainen ja pyörtyi heti.

Huutaen "kissa, kissa" juoksi pari vanhaa herraa, joita vaivasi sama kissakauhu, ulos ovesta.

Katariina, joka oli kaatanut koko hajuvesipullonsa pyörtyneen naisen päälle, virkkoi hiljaa Baltasarille:

"Mutta hyvä herra Baltasar, mitä tuhoja te oikein teettekään tuolla rumalla, kimeällä naukumisellanne!"

Baltasar ei ollenkaan tiennyt mitä piti ajatella. Kasvot hehkuvan punaisina suuttumuksesta ja häpeästä hän ei saanut sanaakaan suustaan eikä voinut selittää, ettei naukuja ollut hän, vaan pikku herra Sinnober.

Professori Mooses Turnus näki nuorukaisen pahan hämmingin. Hän lähestyi häntä ystävällisesti ja sanoi:

"No, no, rakas herra Baltasar, olkaa toki rauhallinen, Minä huomasin kaiken hyvin. Te jäljittelitte ihanasti rääkättyä, vihaista kissaa, kun kumarruitte maahan ja hyppelitte nelinkontin. Pidän muuten hyvin paljon tuollaisista luonnonhistoriallisista leikeistä, mutta täällä kirjallisessa tee-illassa —"

"Mutta", puhkesi Baltasar puhumaan, "mutta oivallinen herra professori, en se minä ollut —"

"No hyvä, no hyvä", keskeytti professori hänen puheensa.

Katariina tuli heidän luokseen.

"Lohdutahan toki", sanoi professori hänelle, "tuota kelpo Baltasaria, joka on peräti hämillään tapahtuman vuoksi!"

Hyväluontoista Katariinaa säälitti syvästi Baltasar parka, joka seisoi hänen edessään kovasti hämillään, katse alasluotuna. Hän ojensi kätensä nuorukaiselle ja kuiskasi suloisesti hymyillen:

"Nehän ovat kovin hullunkurisia ihmisiä, jotka pelkäävät kissoja noin kauheasti."

Baltasar painoi lämpimästi huulensa Katariinan kädelle. Tyttö antoi tähtisilmiensä sielukkaan katseen levätä hänessä. Riemastunut nuorukainen oli kuin seitsemännessä taivaassa eikä enää ajatellut Sinnoberia ja kissannaukumista.

Hälinä oli ohitse, rauha jälleen palannut. Teepöydän ääressä istui heikkohermoinen rouva syöden useita korppuja, jotka hän liotti rommissa, vakuuttaen, että vihaisten mahtien uhkaama mieli rauhoittui siitä ja äkillisen kauhun sijaan tuli kaihoisa toivo.

Myöskin molemmat vanhat herrat, joiden koipien välistä oli ulkona tosiaankin loikannut pakeneva kollikissa, palasivat rauhoittuneina takaisin ja menivät kuten monet muutkin pelipöydän luokse.

Baltasar, Heikki, estetiikan professori ja useat nuoret miehet istuutuivat naisten luokse. Herra Sinnober oli sillä välin vetänyt itselleen pienen jakkaran ja sen avulla kiivennyt sohvalle, missä hän nyt istui kahden rouvan välissä luoden ylpeitä, säihkyviä katseita ympärilleen.

Baltasarin mielestä oli nyt tullut oikea hetki esittää runo satakielen rakkaudesta punaruusuun. Hän virkkoi sen vuoksi asiaankuuluvalla ujoudella, niinkuin nuorten runoilijain tapa on, että hän mielellään lausuisi muutamia säkeitä, runottarensa uusimman tuotteen, ellei pelkäisi aikaansaavansa kyllästymistä ja ikävää, vaan voisi toivoa arvoisain läsnäolijain suosiollista pitkämielisyyttä.

Kun rouvat olivat jo kyllikseen keskustelleet kaikesta, mitä uutta oli kaupungissa tapahtunut, kun tytöt olivat seikkaperäisesti pohtineet viimeiset presidentin luona pidetyt tanssiaiset, jopa tulleet yksimielisiksi uusimpien hattujen mallikelpoisesta muodosta, ja kun herrat eivät voineet odottaa saavansa lähimpien kahden tunnin aikana lisää ruokaa tai juomaa, niin pyydettiin Baltasaria yksiäänisesti, ettei hän kieltäisi seuralta sitä ihanaa nautintoa.

Baltasar veti siistin käsikirjoituksensa esille ja luki.

Hänen oma teoksensa, joka oli todellakin elävänä ja täysivoimaisena puhjennut esille todellisesta runoilijamielestä, haltioitti häntä yhä enemmän. Hänen esityksensä, joka kohosi yhä intohimoisemmaksi, ilmaisi rakastavan sydämen sisäistä hehkua. Hän värisi ihastuksesta, kun hiljaiset huokaukset, naisten hiljainen "ah" ja miesten huudahdukset: "ihanaa, oivallista, jumalallista" ilmaisivat hänelle, että hänen runonsa oli temmannut kaikki mukaansa.

Vihdoin hän lopetti. Silloin kaikki huusivat:

"Mikä runoelma! Mitä ajatuksia! Mikä mielikuvitus, mitä ihania säkeitä, mikä sulosointu! Kiitos, kiitos teille, paras herra Sinnober, jumalallisesta nautinnosta!"

"Mitä? Kuinka?" huusi Baltasar.

Mutta kukaan ei välittänyt hänestä, vaan kaikki hyökkäsivät Sinnoberin kimppuun, joka pöyhisteli sohvalla kuin pieni kalkkunakukko ja mörisi vastenmielisellä äänellä:

"Ei mitään kiittämistä, ei mitään kiittämistä. Suvaitkaa pitää hyvänänne. Sehän on vain mitätön pikku asia. Kirjoitin sen vasta viime yönä kaikessa kiireessä."

Mutta estetiikan professori huudahti:

"Suurenmoinen, jumalallinen Sinnober, kallein ystäväni! Minun jälkeeni olet paras runoilija, mitä maa päällänsä kantaa. Tule syliini, ihana sielu!"

Näin sanoen hän sieppasi pikku miehen sohvalta ja syleili ja suuteli häntä. Sinnober käyttäytyi silloin hyvin sopimattomasti. Hän potki pienillä säärillään professorin paksua vatsaa ja räkätti:

"Päästäkää minut, päästäkää minut! Koskee, koskee, koskee! Silmät revin päästänne! Puren nenänne halki!"

"Ei, ei", huusi professori laskien kääpiön alas sohvalle. "Ei, suloinen ystäväni, ei mitään ylenpalttista vaatimattomuutta!"

Mooses Turnuskin oli nyt saapunut lähemmäksi pelipöydän luota. Hän tarttui Sinnoberin pikku käteen, puristi sitä ja sanoi hyvin vakavana:

"Oivallinen nuori mies! Ei liikaa, ei, ei kylliksikään ole minulle ylistetty sitä suurta neroa, joka teitä elähyttää."

"Neitoset", huudahti nyt taas estetiikan professori haltioituneena, "kuka teistä palkitsee suukkosella ihanan Sinnoberin runon, joka ilmaisee mitä puhtaimman rakkauden lämpimintä tunnetta?"

Silloin Katariina nousi, lähestyi posket hehkuvina pikku miestä, polvistui ja painoi suudelman hänen sinertäville, rumille huulilleen.

"Niin", huusi Baltasar äkillisen mielenhäiriön valtaamana, "niin, Sinnober, jumalallinen Sinnober, sinä olet tehnyt syvämielisen runon satakielestä ja punaruususta! Sinulle kuuluu ihana palkinto, jonka olet saanut!"

Näin sanoen hän veti Heikin mukanaan viereiseen huoneeseen ja sanoi:

"Tee minulle palvelus, katso minua oikein tarkkaan ja sano sitten avoimesti ja suoraan, olenko vai enkö ole ylioppilas Baltasar, oletko sinä todellakin Heikki, olemmeko Mooses Turnuksen talossa, elämmekö unessa, olemmeko hupsuja. Vedä minua nenästä tai nipistä minua kovasti, että vapautuisin tästä kirotusta painajaisesta!"

"Kuinka voit", vastasi Heikki, "käyttäytyä niin mielettömästi sulasta mustasukkaisuudesta, kun Katariina suuteli pikku miestä! Täytyyhän sinun itsekin myöntää, että runo, jonka hän lausui, oli todellakin oivallinen."

"Heikki!" huusi Baltasar perin hämmästyneenä. "Mitä sinä oikein puhut?"

"No niin", jatkoi Heikki, "olihan pikku miehen runo oivallinen. Mielihyvällä soin hänelle Katariinan suudelman. Ylipäänsä näyttää tuossa omituisessa miehessä piilevän monenmoista, mikä on arvokkaampaa kuin kaunis vartalo. Runoa lukiessa kaunisti sisäinen haltioituminen hänen kasvonpiirteensä niin, että hän näytti minusta monta kertaa olevan kaunis, hyvinmuodostunut nuorukainen, vaikka tuskin ulottui pöydän ylitse. Heitä sinä joutava mustasukkaisuutesi ja rupea runoilijana toisen runoilijan ystäväksi!"

"Mitä", huudahti Baltasar täynnä kiukkua, "mitä? Pitäisikö minun vielä ruveta tuon kirotun vaihdokkaan ystäväksi, tuon riiviön, jonka mielisin kuristaa näillä kourillani!"

"Niinkö?" sanoi Heikki. "Hylkäät siis kaiken järjen. Mutta palatkaamme saliin, missä varmaan tapahtuu jotakin uutta, koska kuulen äänekkäitä suosionhuutoja." Koneellisesti Baltasar seurasi ystäväänsä saliin. Kun he tulivat sisälle, seisoi professori Mooses Turnus, kasvoillaan jäykkä hämmästys, yksin keskellä huonetta, käsissään vielä koevälineet, joilla hän oli tehnyt jonkun fysikaalisen kokeen. Koko seura oli kokoontunut pikku Sinnoberin ympärille, joka keppiinsä nojaten seisoi varpaillaan ja otti ylpeän näköisenä vastaan suosionosoitukset, joita hänelle tulvi joka taholta. Sitten ihmiset kääntyivät taas professorin puoleen, joka teki toisen hyvin taitavan taidetempun. Tuskin hän oli saanut sen valmiiksi, kun taas kaikki ympäröivät pikku miehen huutaen:

"Ihanaa, oivallista, rakas herra Sinnober!"

Viimein Mooses Turnus syöksyi pikku miehen luokse ja huusi kymmenen kertaa voimakkaammin kuin muut:

"Ihanaa, oivallista, rakas herra Sinnober!"

Seurassa sattui olemaan nuori ruhtinas Yrjö, joka opiskeli yliopistossa. Ruhtinaalla oli mitä miellyttävin vartalo ja sitäpaitsi hänen käytöksensä oli niin jalo ja ylevä, että siinä ilmeni selvästi ylhäinen syntyperä ja tottumus liikkua kaikkein hienoimmissa piireissä.

Ruhtinas Yrjö ei voinut ollenkaan poistua Sinnoberin vierestä ja ylisti häntä rajattomasti ihanimmaksi runoilijaksi ja taitavimmaksi fysiikantutkijaksi.

Omituinen oli se ryhmä, jonka nuo kaksi muodostivat seisoessaan vieretysten. Sorean Yrjön rinnalla näytti kerrassaan kummalliselta tuo pikku mies, joka tuskin pysyi seisomassa ohuilla säärillään nenä pystyssä. Kaikkien naisten katseet suuntautuivat heihin, mutta ei ruhtinaaseen, vaan pikku mieheen, joka kohosi varpailleen ja aina putosi jälleen alas, nousten ja laskien kuin Cartesiuksen "piru pullossa".

Professori Mooses Turnus meni Baltasarin luo ja sanoi:

"Mitä sanotte suojatistani, rakkaasta Sinnoberistani? Siinä miehessä piilee paljon, ja kun nyt katselen häntä oikein, aavistan asian oikean laidan. Se pappi, joka on kasvattanut hänet ja suositellut häntä minulle, puhuu hyvin salaperäisesti hänen syntyperästään. Tarkastelkaahan vain tuota ylevää säädyllisyyttä, hänen hienoa, vapaata käytöstään. Hän on varmasti ruhtinaallista verta, ehkäpä suorastaan kuninkaanpoika."

Silloin ilmoitettiin, että ateria oli pöydässä. Sinnober toikkaroi kankeasti Katariinan luo, tarttui kömpelösti hänen käteensä ja vei hänet ruokasaliin.

Täynnä raivoa juoksi onneton Baltasar halki pimeän yön, halki myrskyn ja sateen pois kotiinsa.

NELJÄS LUKU.

Kuinka italialainen soittoniekka Sbiocca uhkasi heittää herra Sinnoberin kontrabasson sisään, ja virastoharjoittelija Pulcher ei voinut päästä ulkoasiainministeriöön. — Tullivirkamiehistä ja kotiin jätetyistä ihmeistä. — Kepin nuppi lumoaa Baltasarin.

Korkealla, sammaloituneella kalliolla metsän syvyydessä istui Baltasar katsellen miettivänä kuiluun, missä puro syöksyi kohisten kallionlohkareiden ja tiheän pensaikon keskitse. Synkkiä pilviä ajelehti taivaalla painuen vuorten taakse. Puiden ja veden kohina kuulosti kumealta murinalta, ja vähän väliä kirkuivat petolinnut, jotka kohosivat pimeästä tiheiköstä avaruuteen ja lähtivät lentämään kiitävien pilvien perään.

Baltasarista tuntui, kuin hän kuulisi metsän ihmeellisissä äänissä luonnon lohduttoman valituksen, kuin täytyisi hänen itsensä hukkua tähän valitukseen, kuin olisi hänen koko olemassaolonsa vain syvää, vastustamatonta tuskaa. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan kaihosta, ja vuolaiden kyynelten valuessa hänen silmistään tuntui hänestä siltä, kuin metsäpuron henget katselisivat ylös häneen ja ojentaisivat lumivalkeita käsivarsiaan ylös aalloista vetääkseen hänet alas viileään syvyyteen.

Silloin kajahti kaukaisesta etäisyydestä ilmojen kautta kirkas, iloinen torventoitotus laskeutuen lohduttavana hänen rinnalleen. Kaiho heräsi hänessä ja sen mukana suloinen toivo. Hän katseli ympärilleen, ja torvien yhä raikuessa eivät metsän vihreät varjot enää tuntuneet niin surullisilta eikä tuulen kohina ja pensaiden suhina enää niin valittavalta. Hän puhkesi puhumaan.

"Ei", huudahti hän hypäten pystyyn ja katsellen loistavin silmin etäisyyteen, "ei kaikki toivo ole vielä mennyt! Se vain on varma, että joku synkkä salaisuus, joku paha noituus on häiriten sekaantunut elämääni, mutta minä murran sen lumon, vaikka joutuisin siinä perikatoon. Kun minä viimein hurmaantuneena, sen tunteen valtaamana, joka oli halkaisemaisillaan rintani, tunnustin rakkauteni lempeälle, suloiselle Katariinalle, enkö silloin lukenut hänen silmistään, enkö tuntenut hänen kätensä puristuksessa autuuttani? Mutta niin pian kuin tuo kirottu pieni kummitus ilmestyy, kohdistuu kaikki rakkaus häneen. Hänessä, tuossa kirotussa epäsikiössä, riippuvat Katariinan silmät, ja kaihoisat huokaukset kohoavat hänen rinnastaan, kun tuo kömpelö poika lähestyy häntä tai koskettaa hänen kättään. Hänen olemuksessaan on jotakin salaperäistä, ja jos uskoisin tyhmiä imettäjien tarinoita, väittäisin, että poika on noiduttu ja osaa, kuten sanotaan, lumota ihmiset. Eikö ole mieletöntä, että kaikki pilkkaavat ja nauravat tuota perin osattomaksi jäänyttä miekkosta, mutta sitten taas, kun pikku mies tulee näkyviin, huutavat häntä viisaimmaksi, oppineimmaksi ja soreimmaksi herra ylioppilaaksi, mitä voi olla olemassa meidän keskuudessamme? Mitä sanonkaan! Eikö minusta itsestänikin tunnu usein siltä, että Sinnober on taitava ja kaunis? Vain Katariinan läsnäollessa ei lumolla ole minuun mitään voimaa. Silloin on ja pysyy herra Sinnober tyhmänä, vastenmielisenä kääpiönä. Mutta — minä asettaudun vihamielistä voimaa vastaan. Sisimmässäni piilee hämärä aavistus, että jokin odottamaton antaa käteeni aseen tuota ilkiötä vastaan!"

Baltasar lähti paluumatkalle Kerkkoon päin. Kulkiessaan erästä lehtokäytävää huomasi hän maantiellä pienet lastatut matkavaunut, joista joku viittoi hänelle ystävällisesti valkealla liinalla. Hän meni lähemmäksi ja tunsi herra Vincenzo Sbioccan, maailmankuulun viuluniekan, jota hän kunnioitti oivallisen, ilmehikkään soiton vuoksi aivan rajattomasti ja jolta hän jo kahden vuoden aikana oli ottanut oppitunteja.

"Hyvä", huusi Sbiocca hypäten vaunuista maahan, "hyvä, rakas herra Baltasar, kallis ystäväni ja oppilaani, hyvä, että vielä tapaan teidät täällä sanoakseni teille sydämelliset jäähyväiset."

"Kuinka", sanoi Baltasar, "kuinka, herra Sbiocca, ettehän lähde pois Kerkosta, missä kaikki kunnioittavat ja pitävät teitä arvossa, missä ei kukaan voi elää ilman teitä?"

"Lähden", vastasi Sbiocca vihan hehkun noustessa hänen kasvoilleen, "lähden, herra Baltasar, siitä paikasta, missä kaikki ihmiset ovat narrimaisia, joka muistuttaa suurta hulluinhuonetta. Ette ollut eilen konsertissani, koska olette kuljeskellut maalla. Muuten olisitte voinut auttaa minua raivoavaa kansaa vastaan, jolle en voinut mitään."

"Mitä on tapahtunut, mitä taivaan nimessä on tapahtunut?" huusi Baltasar.

"Soitan paraikaa", jatkoi Sbiocca, "Viotti'n vaikeinta kappaletta. Se on ylpeyteni, iloni. Olettehan kuullut minun soittavan sitä, se ei ole jättänyt teitä kylmäksi. Eilen olin, sen uskallan sanoa, aivan erinomaisella tuulella — anima, tarkoitan — iloisella mielellä — spirio alato, tarkoitan. Ei yksikään viuluniekka koko maailmassa, ei itse Viottikaan olisi soittanut niinkuin minä. Kun olen lopettanut, puhkeavat suosionosoitukset raivokkaasti — furore, tarkoitan, kuten olin odottanutkin. Mutta mitä saan nähdä, mitä kuulla! Kaikki, välittämättä vähintäkään minusta, ryntäävät erääseen salin nurkkaan ja huutavat: ' Bravo bravissimo, jumalallinen Sinnober! Mikä soitto, mikä vaikutus, mikä ilmaisutapa, mikä valmeus!' Juoksen sinne, tunkeudun ihmisjoukon läpi. Siellä seisoo kolmen vaaksan korkuinen miehenkuvatus ja kärisee vastenmielisellä äänellä: 'Ei mitään aihetta, olen soittanut voimieni mukaan. Tosin olen nykyään Euroopan ja muiden tunnettujen maanosien paras viuluniekka!' 'Tuhannen vietävä', huusin, 'kuka sitten on soittanut, minä vai tuo maanmato!' Ja kun pikku mies yhä kärisee: 'Ei, ei mitään aihetta', aion rynnätä hänen kimppuunsa käydäkseni käsiksi tuohon rujokkaaseen. Mutta silloin hyökkäävät he kaikki ympärilleni ja puhuvat mieletöntä sekasotkua kateudesta, mustasukkaisuudesta ja pahansuopaisuudesta. Joku huutaa: 'Ja mikä sävellys!' ja kaikki huutavat yhteen ääneen perässä: 'Ja mikä sävellys, jumalainen Sinnober! Ylevä säveltäjä!' Vielä vihaisempana kuin äsken huusin: 'Ovatko sitten kaikki mielettömiä, hulluja! Sehän oli Viotti'n kappale, ja minä, maailmankuulu Vincenzo Sbiocca, olen soittanut sen!' Mutta silloin he tarttuvat minuun lujasti, puhuvat italialaisesta hulluudesta — rabbia, tarkoitan, kummallisista päähänpistoista, vievät minut väkivallalla viereiseen huoneeseen, kohtelevat minua kuin sairasta, kuin mielipuolta. Ei kestä kauan, ennenkuin signora Bragazzi syöksyy sisään ja kaatuu pyörtyneenä maahan. Hänen oli käynyt samoin kuin minunkin. Niin pian kuin hän oli lopettanut aariansa, kumisi sali huudoista: ' Brava — bravissima — Sinnober', ja kaikki huusivat, ettei koko maailmassa ollut toista sellaista laulajatarta kuin Sinnober. Ja tämä taas kärisi kirottua: 'Ei mitään aihetta, ei mitään aihetta'. Signora Bragazzi on kuumeessa ja kuolee aivan pian. Minä puolestani pelastaudun pakenemalla mielettömän kansan käsistä. Voikaa hyvin, paras herra Baltasar! Jos satutte tapaamaan signorino Sinnoberin, niin suvaitkaa sanoa hänelle, että hän ei näyttäytyisi missään konsertissa, jossa minä olen saapuvilla. Ehdottomasti tarttuisin heti hänen turilaan-koipiinsa ja pistäisin hänet F-reiästä kontrabasson sisään. Siellä hän saisi sitten soittaa koko ikänsä konserttikappaleita ja laulaa aarioita niin paljon kuin mielensä tekee. Voikaa hyvin, rakas herra Baltasar, älkääkä hylätkö viuluanne!"

Näin sanoen syleili herra Vincenzo Sbiocca hämmästyksestä jäykistynyttä Baltasaria ja nousi vaunuihin, jotka vierivät nopeasti pois.

"Enkö sitten ole oikeassa", puheli Baltasar itsekseen, "enkö ole oikeassa siinä, että tuo kamala olento, Sinnober, on noiduttu ja lumoaa ihmiset".

Samassa juoksi ohitse nuori mies kalpeana, hämmentyneenä, kasvot kuvastaen mielipuolisuutta ja epätoivoa. Se koski kovasti Baltasarin sydämeen. Hän luuli tunteneensa nuorukaisen erääksi ystäväkseen ja juoksi sentähden nopeasti hänen jälkeensä metsään.

Tuskin kaksi-, kolmekymmentä askelta juostuaan hän huomasi virastoharjoittelija Pulcherin, joka oli jäänyt seisomaan suuren puun alle ja katse taivaaseen luotuna puhui:

"Ei, en kestä enää tätä häpeää. Kaikki elämäntoivo on mennyt. Hauta on ainoa pelastus. Jää hyvästi, elämä, maailma, toivo, lemmitty —"

Näin sanoen veti epätoivoinen virastoharjoittelija povestaan pistoolin ja painoi sen otsaansa vasten.

Baltasar syöksyi salaman nopeudella hänen luokseen, löi pistoolin kauas hänen kädestään ja huusi:

"Pulcher, taivaan tähden, mikä sinua vaivaa, mitä teet?"

Virastoharjoittelija ei voinut pariin minuuttiin tulla tajuihinsa. Hän oli vaipunut ruohikkoon puolittain pyörtyneenä. Baltasar oli istuutunut hänen viereensä ja puhui lohduttavia sanoja parhaansa mukaan, tietämättä Pulcherin epätoivon syytä.

Satoja kertoja oli Baltasar kysynyt, mitä kauheaa Pulcherille sitten oli tapahtunut, joka oli herättänyt hänessä mustan itsemurha-ajatuksen. Silloin Pulcher viimein huokasi syvään ja sanoi:

"Tiedäthän, rakas ystäväni Baltasar, ahtaan tilani. Tiedäthän, kuinka olin pannut kaiken toivoni siihen, että saisin salaisen sihteerin paikan ulkoasiain ministeriössä. Tiedäthän, millä innolla ja uutteruudella olin valmistautunut siihen tehtävään. Olin liittänyt hakemukseen tutkimukseni, joka, kuten sain ilokseni kuulla, oli saanut ministerin täydellisen hyväksymisen. Millä luottamuksella meninkään tänään aamupäivällä suulliseen kuulusteluun! Tapasin siellä pienen, epämuodostuneen miehen, jonka varmaankin tunnet nimellä herra Sinnober. Lähetystöneuvos, jonka tehtäväksi tutkinnon pitäminen oli jätetty, tuli ystävällisesti minua vastaan. Hän sanoi, että hakijaksi samaan paikkaan, jonka toivoin saavani, oli ilmoittautunut myöskin herra Sinnober ja että hän senvuoksi kuulustelisi meitä molempia. Sitten hän kuiskasi hiljaa korvaani: 'Teidän ei tarvitse pelätä mitään kilpailijanne puolelta, paras herra Pulcher. Ne työt, jotka pikku Sinnober on liittänyt hakemukseensa, ovat surkeita!' — Kuulustelu alkoi. En jättänyt ainoaakaan neuvoksen kysymystä vastaamatta. Sinnober ei tietänyt mitään, ei kerrassaan mitään. Sen sijaan että olisi vastannut, hän murisi ja uikutti käsittämätöntä sekasotkua, jota ei kukaan ymmärtänyt. Putosipa hän pari kertaa, heilutellessaan kömpelösti koipiaan, alas korkealta tuolilta, niin että minun täytyi nostaa hänet ylös. Sydämeni vapisi tyytyväisyydestä. Niitä ystävällisiä katseita, joita neuvos loi pikku mieheen, pidin katkerimpana ivana. — Kuulustelu oli päättynyt. Kuinka voisin kuvailla kauhuani! Tuntui kuin äkillinen salama olisi iskenyt minut sylen syvälle maahan, kun neuvos syleili pikku miestä ja sanoi hänelle: 'Ihana ihminen! Mitkä tiedot, mikä ymmärrys, mikä tarkkanäköisyys!' Sitten hän sanoi minulle: 'Olen kovasti pettynyt teidän suhteenne, herra virastoharjoittelija Pulcher. Tehän ette tiedä kerrassa mitään. Ja — älkää pahastuko, jos sanon sen — se tapa, millä olette rohkaissut itseänne koetta varten, sotii kaikkia hyviä tapoja, kaikkea säädyllisyyttä vastaan. Ettehän voinut edes pysyä tuolilla. Tehän putositte lattialle, ja herra Sinnoberin täytyi nostaa teidät ylös. Diplomaattisten henkilöiden täytyy olla aivan raittiita ja harkitsevia. Hyvästi, herra virastoharjoittelija!' Pidin kaikkea vielä mielettömänä ilveenä. Uskalsin mennä ministerin puheille. Hän käski ajaa minut ulos, jos rohkenisin vielä vaivata häntä käynnilläni sen jälkeen kuin olin siliä tavalla käyttäytynyt kokeessa. Hän muka tiesi jo kaiken! Se paikka, johon koetin tunkeutua, oli jo annettu herra Sinnoberille! Niin on joku helvetin mahti riistänyt minulta kaiken toivon. Aion uhrata vapaaehtoisesti elämäni, jota synkkä kohtalo vainoaa. Päästä minut!"

"En milloinkaan!" huusi Baltasar, "Kuuntele ensin minua!"

Hän kertoi nyt kaiken, mitä tiesi Sinnoberista siitä lähtien kuin tämä ensi kerran oli ilmestynyt Kerkon portin ulkopuolelle, kertoi mitä hänelle itselleen oli tapahtunut Mooses Turnuksen talossa pikku miehen läsnäollessa sekä mitä hän oli vastikään kuullut Vincenzo Sbioccalta.

"Se nyt on ainakin varmaa", sanoi hän sitten, "että kaikissa tuon katalan rujokkaan puuhissa on jotain salaperäistä pohjalla. Ja usko minua, ystäväni Pulcher: jos pelissä on jotain helvetillistä noituutta, on sitä vastaan vain mentävä lujin mielin. Voitto on varma, kun vain rohkeus ei petä. Ei siis mitään arkuutta eikä mitään liian maltitonta päätöstä. Käykäämme yhteisvoimin tuon pikku poppamiehen kimppuun!"

"Poppamies", huudahti virastoharjoittelija haltioituneena, "niin, poppamies, oikein kirottu poppamies on tuo pikkuinen, se on varma! Mutta veli Baltasar, mikä meitä sitten vaivaa, elämmekö unessa? Noituus — taikominen — eikö sen aika ole jo kauan sitten ohitse? Onhan ruhtinas Pafnutius Suuri jo monta vuotta takaperin pannut valistuksen voimaan ja julistanut maasta karkotettaviksi kaiken mielettömän ilkivallan, kaiken käsittämättömän. Ja kuitenkin on tänne päässyt hiipimään tuollainen kirottu kieltotavara. Hitto vieköön! Siitähän pitäisi ilmoittaa poliisille ja tullimiehille! — Mutta ei, ei! Vain ihmisten mielettömyys tai, kuten melkein pelkään, tavaton lahjominen on syynä onnettomuuteemme. Tuo kirottu Sinnober kuuluu olevan suunnattoman rikas. Hän seisoi hiljattain rahapajan ulkopuolella, ja silloin kaikki ihmiset osoittivat häntä sormellaan ja huusivat: 'Katsokaa tuota pientä, kaunista pappaa. Hän omistaa kaiken sen kiiltävän rahan, mitä tuolla sisällä lyödään!'"

"Hiljaa", vastasi Baltasar, "hiljaa, ystäväni virastoharjoittelija. Ei tuo ilkiö voi rahalla mitään pakottaa, jotain muuta siinä on takana. — Totta kyllä on, että ruhtinas Pafnutius toi maahan valistuksen kansansa ja jälkeläistensä hyödyksi ja parhaaksi, mutta paljon ihmeellistä ja käsittämätöntä on kuitenkin vielä jäänyt jäljelle. Tarkoitan, että on vielä pidätetty kotitarpeiksi muutamia hauskoja ihmeitä. Niinpä esimerkiksi kasvaa yhä vielä mitättömistä siemenjyvistä suuria, ihania puita, vieläpä mitä erilaisimpia hedelmiä ja viljalajeja, joilla me ravitsemme ruumiimme. Eikö yhä edelleenkin ole vielä luvallista, että kirjavilla kukilla ja hyönteisillä on lehdissään ja siivissään mitä loistavimpia värejä, vieläpä kaikkein ihmeellisimpiä kirjoitusmerkkejä, joista ei kukaan ihminen ymmärrä, ovatko ne öljy-, gouache- vai akvarellimaalausta. Eikä kukaan kirjoitusmestari, olipa vaikka kuinka peijakkaan etevä, kykene lukemaan, saatikka sitten jäljittelemään tuota kaunista kirjoitusta. — Hohhoo, veli Pulcher, sanonpa sinulle, että sisimmässäni tapahtuu toisinaan aivan erikoista! Lasken piipun pois ja kävelen huoneessani edestakaisin. Ihmeellinen ääni kuiskaa silloin minulle, että olen itse ihme, että taikuri nimeltä Pienoismaailma kiehuu minussa ja yllyttää minua kaikenlaisiin mielettömiin kepposiin. Mutta silloin juoksen pois ja ryhdyn tarkastelemaan luontoa ja ymmärrän kaiken, mitä kukat ja vesipurot puhelevat minulle. Silloin valtaa minut autuas taivaan ilo!"

"Sinähän hourailet!" huudahti Pulcher.

Mutta Baltasar, välittämättä hänestä, ojensi käsivartensa etäisyyttä kohti ikäänkuin palavan kaihon valtaamana.

"Kuuntelehan toki", huudahti hän, "kuuntelehan toki, Pulcher, mikä taivaallinen soitto kaikuu läpi metsän iltatuulen kohistessa! Kuuletko, kuinka lähteet korottavat laulunsa voimakkaammaksi, kuinka pensaat ja kukat liittyvät siihen suloisilla äänillään?"

Virastoharjoittelija kallisti korvansa kuunnellakseen sitä soittoa, josta Baltasar puhui.

"Todellakin", puheli hän, "todellakin suhisee metsässä ääniä, jotka ovat suloisemmat ja ihanammat kaikkea mitä eläissäni olen kuullut, ja jotka tunkeutuvat syvälle sieluuni. Mutta ei iltatuuli, eivät pensaat eivätkä kukat laula noin. Paremminkin tuntuu minusta siltä, kuin joku etäällä vetelisi harmonikan alimpia ääniä."

Pulcher oli oikeassa. Todellakin nuo täyteläiset, yhä lähenevät ja voimakkaammiksi paisuvat soinnut muistuttivat harmonikan säveliä, mutta sellaisen harmonikan, joka oli kooltaan ja voimaltaan suunnattoman paljon suurempi tavallisia.

Kun ystävykset nyt kulkivat eteenpäin, tarjoutui heille näytelmä, niin lumoava, että he jäivät hämmästyksestä jäykistyneinä, paikalleen juurtuneina seisomaan. Vähän matkan päässä ajoi metsän halki verkalleen mies, joka oli puettu melkein kiinalaiseen tapaan, paitsi että hänellä oli päässään leveä baretti liehuvine sulkineen. Vaunut muistuttivat avonaista, säkenöivästä kristallista valmistettua näkinkenkää, ja molemmat korkeat pyörät näyttivät olevan samaa ainetta. Niiden pyöriessä kuului mitä ihanimpia harmonikan säveliä, jotka ystävykset olivat kuulleet jo kaukaa. Kaksi lumivalkeaa yksisarviaista, joilla oli kultaiset silat, veti vaunuja. Niissä istui ajomiehen paikalla hopeafasaani pitäen nokassaan kultaisia ohjaksia. Takana ylhäällä istui suuri kultakuoriainen, joka näytti liehtovan näkinkengässä istuvalle ihmeelliselle miehelle viileyttä löyhytellen kimmeltäviä siipiään. Kulkiessaan ystävysten ohitse mies nyökäytti heille ystävällisesti päätään. Samassa osui miehen kädessä olevan pitkän ruokokepin säkenöivästä nupista säde Baltasariin, joka tunsi polttavan piston syvällä rinnassaan ja vaipui maahan kumeasti voihkaisten.

Mies katseli häntä hymyillen ja nyökkäsi vieläkin ystävällisemmin kuin äsken.

Niin pian kuin nuo taika-ajopelit katosivat tiheikköön harmonikan sävelten vielä hiljaa soidessa, syöksyi Baltasar aivan suunniltaan riemusta ja ihastuksesta ystävänsä kaulaan ja huusi:

"Pulcher, olemme pelastetut! Tuo on se joka murtaa Sinnoberin kirotun lumon!"

"En voi kertoa", sanoi Pulcher, "miltä minusta tuntuu tällä hetkellä, olenko hereillä vai uneksinko. Mutta se ainakin on varmaa, että outo riemun tunne tunkee lävitseni ja että lohtu ja toivo palaavat sieluuni."

VIIDES LUKU.

Kuinka ruhtinas Barsanuf nautti aamiaisekseen Leipzigin leivosia ja Danzigin viinaa, sai voitahran kashmirihousuihinsa ja korotti sihteeri Sinnoberin salaneuvokseksi. — Tohtori Prosper Alpanuksen kuvakirjat. — Kuinka ovenvartija puri ylioppilas Heikkiä sormeen ja tämä kulki laahustinpuvussa sekä joutui sen vuoksi pilkan esineeksi. — Baltasarin pako.

Ei ole syytä enää kauemmin salata, että ulkoasiainministeri, jonka yksityissihteeriksi herra Sinnober oli otettu, oli samaisen parooni Jeremias Kuuvalon jälkeläinen, joka turhaan haki turnaus- ja aikakirjoista haltiatar Ruusunhengettären sukupuuta. Hänen nimensä oli kuten esi-isänsäkin Jeremias Kuuvalo. Hän oli kerrassaan hienosti sivistynyt ja hyvätapainen herra, puhui aina kieliopillisen puhdasta kieltä, piirsi nimensä ranskalaisilla kirjaimilla ja yleensä kirjoitti jokseenkin selvää käsialaa, tekipä toisinaan itsekin työtä, etenkin huonolla säällä.

Ruhtinas Barsanuf, suuren Pafnutiuksen seuraaja, rakasti häntä hellästi, sillä hän oli valmis vastaamaan jokaiseen kysymykseen, pelasi lomahetkinään ruhtinaan kanssa keilaa, ymmärsi mainiosti rahakauppaa ja oli gavotin tanssijana vertaistaan vailla.

Tapahtui, että parooni Jeremias Kuuvalo oli kutsunut ruhtinaan aamiaisvieraakseen syömään Leipzigin leivosia ja nauttimaan lasillisen Danzigin viinaa.

Kun ruhtinas saapui Kuuvalon taloon, tapasi hän etuhuoneessa monen miellyttävän diplomaattisen herran joukossa pikku Sinnoberin, joka keppiinsä nojaten katseli häntä säkenöivillä pikku silmillään ja välittämättä hänestä sen enempää pisti pöydältä sieppaamansa paistetun leivosen suuhunsa. Heti kun ruhtinas huomasi pikku miehen, hymyili hän hänelle armollisesti ja sanoi:

"Kuuvalo, mikä pieni, kaunis, viisas mies teillä on talossanne? Se on varmaankin sama, joka on valmistanut ne hyvin tyylitellyt ja kauniisti kirjoitetut tiedonannot, joita olen saanut teiltä viime aikoina?"

"Juuri sama, armollisin herra", vastasi Kuuvalo. "Kohtalo on tuonut hänet virastoni henkevimmäksi ja taitavimmaksi työntekijäksi. Hänen nimensä on Sinnober. Suosittelen tuota nuorta, oivallista miestä aivan erikoisesti teidän suosionne ja armonne esineeksi, paras ruhtinas. Hän on ollut luonani vasta muutamia päiviä."

"Ja juuri sen vuoksi", sanoi eräs nuori, hauskan näköinen mies, joka oli tällä välin lähestynyt, "ja juuri sen vuoksi ei työtoverini, kuten teidän ylhäisyytenne suvainnee huomata, ole vielä toimittanut mitään tehtäviä. Ne tiedonannot, joilla oli onni tulla teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisen huomion esineeksi, ovat minun tekemiäni."

"Mitä teillä on asiaa?" ärjäisi ruhtinas hänelle vihaisesti.

Sinnober oli tunkeutunut aivan ruhtinaan viereen ja maiskutteli syöden leivosta ahnaasti ja nälkäisesti.

Tuo sorea nuori mies oli todellakin valmistanut tiedonannot, mutta ruhtinas huudahti:

"Mitä teiltä on asiaa? Ettehän te ole koskenutkaan kynään! Ja se, että te syötte aivan minun vieressäni paistettuja leivosia, niin että — kuten suureksi harmikseni huomaan — uudet kashmirihousuni ovat jo saaneet voitahran, että te maiskuttelette siinä noin sopimattomasti, niin — kaikki tuo osoittaa kyllin riittävästi teidän täydellisen kelpaamattomuutenne diplomaattiselle uralle! Menkää siivosti kotiinne älkääkä enää ilmestykö näkyviini paitsi siinä tapauksessa, että tuotte kashmirihousujani varten hyödyllistä tahranpoisto-ainetta! Ehkä minä sitten taas muutun armollisemmaksi."

Sitten hän kääntyi Sinnoberin puoleen sanoen:

"Sellaiset nuorukaiset kuin te, hyvä Sinnober, ovat valtion kaunistus ja ansaitsevat arvokkaita kunnianosoituksia. Olette nyt salaneuvos."

"Kiitän parhaiten", mörisi Sinnober nielaisten viimeisen suupalan ja pyyhkien suutaan molemmilla käsillään, "kiitän parhaiten. Teen kyllä kaiken mitä kohdalleni sattuu."

"Uljas itseluottamus", sanoi ruhtinas kovemmalla äänellä, "uljas itseluottamus todistaa sisäistä voimaa, jota täytyy olla arvokkaassa valtiomiehessä".

Tämän totuuden lausuttuaan ruhtinas otti naukun, jonka ministeri itse ojensi hänelle ja joka teki hänelle erittäin hyvää.

Uuden neuvoksen täytyi istuutua ruhtinaan ja ministerin väliin. Hän söi uskomattoman paljon leivosia, joi malagaa ja viinaa sekaisin, marisi ja murisi hampaittensa välistä ja heilutteli voimakkaasti käsiään ja jalkojaan terävän nenän tuskin ulottuessa pöydän yläpuolelle.

Kun aamiainen oli syöty, huudahtivat molemmat, sekä ruhtinas että ministeri:

"Tuo salaneuvos on aito englantilainen!"

* * * * *

"Näytät niin iloiselta", sanoi Heikki ystävälleen Baltasarilie. "Silmissäsi palaa erikoinen tuli. Tunnetko itsesi onnelliseksi? Oi Baltasar, haaveilet varmaankin kauniista asioista, mutta minun on herätettävä sinut siitä. Se on ystävän velvollisuus."

"Mitä puhut? Mitä on tapahtunut?" kysyi Baltasar pelästyneenä.

"Kohta kerron", sanoi Heikki. "Säilytä vain mielenmalttisi, ystäväni! Ajatteles, tuskin mikään muu onnettomuus maailmassa koskee kipeämmin ja kuitenkaan on samalla helpommin voitettavissa kuin sinun. Katariina -"

"Jumalan tähden", huusi Baltasar kauhistuneena. "Katariina, mitä Katariinasta? Onko hän poissa, onko hän kuollut?"

"Rauhoitu", jatkoi Heikki, "rauhoitu, ystäväni! Ei Katariina ole kuollut, mutta sinulle hän on melkein kuollut. Tiedä, että pikku Sinnoberista on tullut salaneuvos ja että hänen kihlauksensa kauniin Katariinan kanssa on jokseenkin varmasti päätetty. Tyttö kuuluu olevan, taivas tietää miksi, aivan hullaantunut häneen."

Heikki luuli, että Baltasar nyt puhkeaisi hillittömiin, epätoivoisiin valituksiin ja sadatteluihin. Multa sen sijaan hän sanoikin rauhallisesti hymyillen:

"Jollei sinulla ole muuta kerrottavana kuin tuo, niin en tiedä mitään onnettomuutta, joka saattaisi surettaa minua."

"Etkö enää rakasta Katariinaa?" kysyi Heikki hyvin hämmästyneenä.

"Rakastan", vastasi Baltasar, "rakastan tuota enkeliä, tuota ihanaa tyttöä kaikella hehkulla, kaikella haaveellisuudella, mikä vain voi syttyä nuorukaisen povessa. Ja tiedän, ah tiedänpä, että Katariinakin rakastaa minua, että vain kirottu taika pitää häntä pauloissaan, mutta pian katkaisen tämän noituuden siteet, pian kukistan sen taikurin, joka lumoaa tuon raukan."

Baltasar kertoi nyt ystävälleen seikkaperäisesti miehestä, jonka hän oli tavannut metsässä mitä omituisimmissa ajopeleissä. Hän päätti puheensa sillä väitteellä, että samoin kuin tuon taikaolennon kepin päästä oli singahtanut säde hänen rintaansa, samoin oli hänessä herännyt se luja usko, että Sinnober oli vain pikkuinen noita, jonka mahdin tuo mies oli kukistava.

"Mutta", huudahti Heikki ystävänsä lakattua puhumasta, "mutta Baltasar, kuinka voi mieleesi juolahtaakaan tuollaista järjetöntä, kummallista sekasotkua? Mies, jota pidät loihtijana, ei ole kukaan muu kuin tohtori Prosper Alpanus, joka asuu huvilassaan lähellä kaupunkia. Totta kyllä on, että hänestä kerrotaan ihmeellisiä juttuja, niin että häntä voisi melkein pitää toisena Cagliostrona. Mutta siihen hän on itse syypää. Hän verhoutuu mielellään salaperäiseen hämärään ja on olevinaan luonnon syvimpiin salaisuuksiin perehtynyt mies, jolla on vallassaan tuntemattomia voimia. Sitäpaitsi hänellä on mitä eriskummaisimpia päähänpistoja. Niin ovat esimerkiksi hänen ajopelinsä tehdyt niin omituisiksi, että henkilö, jolla on vilkas, tulinen mielikuvitus kuten sinulla, ystäväni, helposti johtuu pitämään kaikkea tuota jonkun mielettömän sadun ilmestyksenä. Kuule siis! Hänen kaksipyöräisillä kärryillään on näkinkengän muoto, ja ne ovat yltyleensä hopeoidut. Pyörien väliin on sijoitettu posetiivi, joka soittaa itsestään vaunujen pyöriessä. Se, mitä sinä pidit hopeafasaanina, on varmasti hänen pieni valkopukuinen ratsastuspalvelijansa. Samoin pidit varmasti avatun päivänvarjon kupua kultakuoriaisen peitinsiipinä. Molemmille valkeille hevosilleen hän tavallisesti panettaa suuret päähineet, jotta kaikki vain näyttäisi hyvin satumaiselta. Muuten on myöskin totta, että tohtori Alpanus käyttää kaunista espanjalaista ruokokeppiä, jonka päässä on säkenöivä kristalli nuppina ja jonka ihmeellisestä vaikutuksesta kerrotaan, tai paremminkin valehdellaan, paljon satumaista. Tuon kristallin sädettä ei näet ainoakaan silmä kuulu sietävän. Jos tohtori verhoaa sen ohuella harsolla ja joku suuntaa siihen tiukasti katseensa, ilmestyy sen ulkopuolelle kuin koveroon peiliin sen henkilön kuva, jota hän enimmän ajattelee."

"Todellako", tarttui Baltasar ystävänsä sanoihin, "todellako? Kerrotaanko sellaista? Mitä muuta sitten vielä kerrotaan herra tohtori Prosper Alpanuksesta?"

"Oi", vastasi Heikki, "älä vaadi minua kertomaan kovin paljon noista mielettömistä hullutuksista ja narrinkonsteista. Tiedäthän, että näihin aikoihin asti on ollut olemassa taikauskoisia ihmisiä, jotka vastoin tervettä järkeä uskovat ämmämäisten juttujen niin sanottuja ihmeitä."

"Tunnustan sinulle", jatkoi Baltasar, "että minun on pakko lukea itseni noiden taikauskoisten ihmisten joukkoon, jotka eivät välitä terveestä järjestä. Hopeoitu puu ei ole mitään loistavaa, läpinäkyvää kristallia, posetiivi ei soi niinkuin harmonikka, hopeafasaani ei ole ratsastuspalvelija, eikä päivänvarjo kultakuoriainen. Joko tuo ihmeellinen mies, jonka tapasin, ei ole tohtori Prosper Alpanus, josta puhut, tai sitten on tohtorilla todellakin vallassaan monta perin kummallista salaisuutta."

"Parantaakseni sinut täydellisesti kummallisista haaveistasi", sanoi Heikki, "on parasta, että vien sinut heti tohtori Prosper Alpanuksen luo. Silloin olet itse pääsevä selville siitä, että herra tohtori on aivan tavallinen lääkäri eikä millään muotoa lähde ajelulle yksisarviaisten, hopeafasaanien ja kultakuoriaisten kanssa."

"Ystäväni, sinä lausut julki sieluni hartaimman toivon", vastasi Baltasar silmät kirkkaasti säihkyen. "Lähtekäämme heti matkalle."

Pian he seisoivat sen puiston suljetun ristikkoportin ulkopuolella, jonka keskellä sijaitsi tohtori Alpanuksen huvila.

"Mutta kuinka nyt pääsemme sisälle?" kysyi Heikki.

"Mielestäni on paras kolkuttaa", sanoi Baltasar ja tarttui metalliseen kolkuttimeen, joka oli pantu aivan lukon viereen.

Hänen kohottaessaan kolkutinta alkoi maan sisästä kuulua murinaa, ikäänkuin kaukaista ukkosenjyrinää, ja se tuntui kaikuvan syvimmästä syvyydestä. Ristikkoportti kääntyi hitaasti, he menivät sisälle ja kulkivat pitkää, leveää puistokäytävää myöten, jonka päässä näkyi huvila.

"Huomaatko täällä", sanoi Heikki, "mitään erikoista ja lumottua?"

"Minun mielestäni", sanoi Baltasar, "ei se tapa, jolla ristikkoportti aukeni, ollut kovinkaan tavallinen. Enkä sitäpaitsi tiedä, kuinka kaikki täällä tuntuu minusta niin ihmeelliseltä ja lumotulta. Onko esimerkiksi missään niin ihania puita kuin tässä puistossa? Näyttäähän moni puu, moni pensaikko loistavine runkoineen ja smaragdinvihreine lehtineen kuuluvan vieraaseen, tuntemattomaan maahan."

Heikki huomasi kaksi suunnattoman suurta sammakkoa, jotka olivat jo ristikkoportilta asti hypelleet kulkijoiden kummallakin puolella.

"Kaunis puisto, jossa oli tuollaisia elukoita!" huudahti hän ja kumartui ottamaan pienen kiven, jolla aikoi heittää noita hullunkurisia sammakoita. Molemmat hyppäsivät pensaikkoon ja kurkistelivat häntä loistavilla ihmisensilmillään.

"Odottakaahan", huusi Heikki tähtäsi toista ja heitti. Mutta silloin uikutti pieni, ruma, tien vieressä istuva vaimo:

"Raakalainen, äläpäs kivitä kunniallisia ihmisiä, joiden täytyy ansaita vähäinen leipäpalansa raskaalla työllä täällä puutarhassa."

"Tule pois, tule", kuiskasi Baltasar kauhistuneena, sillä hän huomasi selvästi, että sammakko muuttui vanhaksi vaimoksi. Silmäys pensaikkoon ilmaisi hänelle, että toisesta sammakosta oli nyt tullut pieni mies, joka puuhaili rikkaruohon kitkennässä.

Huvilan edessä oli suuri, kaunis nurmikko, jossa molemmat yksisarviaiset olivat laitumella mitä ihanimpien sointujen kaikuessa ilmassa.

"Näetkö, kuuletko?" sanoi Baltasar.

"En näe mitään muuta", vastasi Heikki, "kuin kaksi pientä valkoista hevosta, jotka syövät ruohoa. Se taas, mikä kaikuu ilmassa, johtuu todennäköisesti ulos viritetyistä tuulikanteleista."

Kohtalaisen suuren, yksikerroksisen huvilan ihana, yksinkertainen rakenne ihastutti Baltasaria. Hän veti kellonnuorasta, ja heti aukeni ovi. Suuri, kurjen muotoinen, aivan kullankeltainen, loistava lintu seisoi ovenvartijana ystävysten edessä.

"No katsopas", sanoi Heikki Baltasarille, "katsopas vasta hullunkurista palvelijanpukua! Jos aiomme jäljestäpäin antaa tuolle miehelle juomarahan, niin lieneekö hänellä kättä, millä työntäisi sen liivintaskuunsa?"

Näin sanoen kääntyi hän kurjen puoleen, tarttui sen loistaviin höyheniin, jotka löyhyivät nokan alapuolella kurkun kohdalla kuin tuuhea röyhelö, ja sanoi:

"Suvaitkaa ilmoittaa meidät herra tohtorille, ihastuttava ystäväni!"

Kurki ei sanonut mitään muuta kuin "kvirrr" ja puraisi Heikkiä sormeen.

"Tuhat tulimmaista!" kiljaisi Heikki. "Mies lienee sittenkin kirottu lintu!"

Samassa aukeni sisäovi ja tohtori itse tuli vieraitaan vastaan. Pieni, laiha, kalpea mies. Hänellä oli päässään pieni samettimyssy, jonka alta valui kaunis tukka pitkinä kutreina. Hänellä oli yllään pitkä, keltainen intialainen puku ja jaloissaan pienet punaiset nyörikengät, joista oli vaikea erottaa, olivatko ne päällystetyt kirjavalla nahalla vai jonkun linnun loistavilla sulilla. Hänen kasvoistaan loisti rauha ja suopeus. Se vain tuntui kummalliselta, että kun häntä katsoi oikein likeltä ja tarkasti, näytti siltä, kuin hänen kasvoistaan olisivat katselleet vieläkin pienemmät kasvot, kuin lasikaapista.

"Näin teidät ikkunastani, arvoisat herrat", sanoi nyt Prosper Alpanus hiljaa, vähän venytetyllä äänellä, miellyttävästi hymyillen. "Tiesin tosin jo ennenkin hyvin, ainakin mitä teihin tulee, rakas herra Baltasar, että tulisitte luokseni. Suvaitkaa seurata minua."

Prosper Alpanus vei heidät korkeaan, pyöreään huoneeseen, joka oli yltympäri päällystetty taivaansinisillä verhoilla. Valoa tuli ylhäältä kupukatossa olevasta ikkunasta. Sen säteet valuivat loistavaksi kiilloitetulle, sfinksin kannattamalle marmoripöydälle, joka oli keskellä huonetta. Muuten ei huoneessa huomannut kerrassaan mitään kummallista.

"Millä voin palvella teitä?" kysyi Prosper Alpanus.

Silloin Baltasar kertoi lyhykäisesti niitä tiesi pikku Sinnoberista siitä lahtien kuin oli tavannut hänet ensi kerran Kerkon ulkopuolella. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttaen, että hänessä oli herännyt luja usko, että Prosper Alpanus oli se avulias taikuri, joka tekisi lopun Sinnoberin kurjasta, inhottavasta noituudesta.

Prosper Alpanus oli vaiti syviin ajatuksiin vaipuneena. Viimein parin minuutin kuluttua hän alkoi puhua vakavan näköisenä ja matalalla äänellä:

"Kaikesta siitä päättäen, mitä olette kertonut minulle, Baltasar, ei ole epäilystäkään, että pikku Sinnober on erikoinen ja salaperäinen olento. Mutta täytyy ensin tuntea vihollinen, jota vastaan tahtoo taistella, samoin syy, jonka vaikutuksen tahtoo tuhota. On luultavaa, että pikku Sinnober ei ole mitään muuta kuin juurikääpiö. Tutkikaamme heti."

Prosper Alpanus veti silkkistä nuoraa, joita riippui yltympäri huoneen katosta. Eräs verho suhahti kahtia, näkyviin tuli suuria kirjoja täydelleen kullatuissa kansissa, ja alas vierivät sirot, ilmavan kevyet, setripuiset portaat. Prosper Alpanus nousi näille portaille ja otti ylimmältä hyllyltä suuren kirjan, jonka asetti marmoripöydälle pyyhittyään siitä ensin huolellisesti pölyn suurella, välkkyvistä riikinkukon sulista tehdyllä tomuhuiskulla.

"Tämä teos", sanoi hän sitten, "käsittelee juurikääpiöitä, jotka ovat kaikki kuvatut siinä. Ehkä löydätte vihamielisen Sinnoberinne niiden joukosta, ja silloin hän on joutunut käsiimme."

Kun Prosper Alpanus avasi kirjan, näkivät ystävykset joukon siististi väritettyjä vaskipiirroksia, jotka esittivät mitä ihmeellisimpiä, epämuodostuneimpia kääpiöitä ja hullunkurisimpia irvinaamoja, mitä nähdä saattaa. Mutta heti kun Prosper kosketti jotakuta näistä miekkosista, tuli se eläväksi, hyppäsi ulos kirjasta, ilvehti ja loikki marmoripöydällä hyvin hullunkurisesti, napsutteli sormiaan, teki käyrillä säärillään mitä sievimpiä pyörähdyksiä ja hyppyjä ja lauloi: "kvirr, kvapp, pirr, papp", kunnes Prosper tarttui sen päähän ja pani sen jälleen kirjaan, missä se pian sileni ja tasaantui kirjavaksi kuvaksi.

Samalla tavalla tarkasteltiin kaikki kirjan kuvat, mutta aina kun Baltasar oli huutamaisillaan "tuo on Sinnober", täytyi hänen kuitenkin lähemmin tarkastettuaan surukseen huomata, ettei miekkonen mitenkään voinut olla Sinnober.

"Sehän on peräti kummallista", sanoi Prosper Alpanus, kun kirja oli tarkastettu loppuun asti. "Mutta", jatkoi hän, "Sinnober lienee sitten kerrassaan menninkäinen. Tarkastakaammepa."

Näin sanoen hypähti hän uudelleen omituisen ketterästi setripuisille portaille, otti toisen ison kirjan, pyyhki siitä tarkasti pölyt, laski sen marmoripöydälle, avasi sen ja sanoi:

"Tämä teos käsittelee menninkäisiä. Ehkä saamme tästä kirjasta Sinnoberin käsiimme."

Ystävykset tarkastelivat taas joukon hienosti väritettyjä vaskipiirroksia, jotka esittivät kammottavan rumia, ruskeankeltaisia kummituksia. Kun Prosper Alpanus kosketti niitä, päästivät ne surkean kurnuttavia valituksia ja ryömivät viimein kankeasti ulos ja vieriskelivät muristen ja ähkien edestakaisin marmoripöydällä, kunnes tohtori jälleen painoi ne kirjaan. Ei näidenkään joukosta Baltasar löytänyt Sinnoberia.

"Ihmeellistä, peräti ihmeellistä", puheli tohtori ja vaipui mykkään mietiskelyyn.

"Kuoriaiskuningas se ei voi olla", jatkoi hän, "sillä se puuhailee, kuten varmasti tiedän, paraikaa muualla. Ei se myöskään saata olla hämähäkkiairut, sillä vaikkakin se on ruma, on se viisas ja taitava ja elää kättensä työstä ryhtymättä toisten puuhiin. Ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä."

Hän oli taas tuokion vaiti, niin että selvästi saattoi kuulla kaikenlaisia ihmeellisiä ääniä, jotka kaikuivat milloin yksityisinä sävelinä, milloin täyteläisinä, paisuvina sointuina joka suunnalta.

"Teillä on joka suunnalla ja lakkaamatta erittäin sievää soittoa, rakas herra tohtori", sanoi Heikki.

Prosper Alpanus ei näyttänyt ollenkaan välittävän Heikistä, hän tarkasteli vain Baltasaria ojentaen ensin molemmat käsivartensa häntä kohti ja sitten liikutellen sormenpäitään ikäänkuin pirskoitellen näkymättömiä pisaroita hänen päälleen.

Viimein tohtori tarttui Baltasarin kumpaankin käteen ja puhui ystävällisen vakavasti:

"Vain dualismin lakiin sisältyvän sielullisen periaatteen puhtain sopusointu suosii sitä tehtävää; johon aion nyt ryhtyä. Seuratkaa minua!"

Ystävykset seurasivat tohtoria useiden huoneiden läpi, joissa ei ollut mitään merkillistä lukuunottamatta muutamia omituisia eläimiä, jotka viettivät aikaansa lukemalla, kirjoittamalla, maalaamalla ja tanssimalla. Mutta sitten aukeni kaksipuolinen ovi ja ystävykset saapuivat paksun esiripun eteen, jonka taakse Prosper Alpanus katosi jättäen heidät synkkään pimeyteen. Esirippu kohahti auki, ja ystävykset olivat, kuten näytti, soikeassa salissa, jonne oli levinnyt aavemainen hämärä. Seiniä tarkastellessa tuntui, kuin olisi vaipunut katselemaan silmänkantamattomia lehtoja ja kukkaniittyjä solisevine lähteineen ja puroineen. Tuntematon, salaperäinen sulotuoksu leijaili huoneessa ja näytti kantavan edestakaisin suloisia säveliä. Prosper Alpanus esiintyi aivan valkeihin puettuna kuin bramiini ja asetti salin keskelle suuren pyöreän kristallipeilin, jonka yli heitti harson.

"Astukaa", puhui hän kumeasti ja juhlallisesti, "astukaa tämän peilin eteen, Baltasar. Suunnatkaa ajatuksenne lujasti Katariinaan. Tahtokaa koko sielullanne, että hän ilmestyisi teille juuri tällä hetkellä".

Baltasar teki niinkuin käskettiin, ja Prosper Alpanus asettui hänen taakseen piirrellen molemmin käsin ympyröitä hänen ympärilleen.

Kun tätä oli kestänyt muutaman sekunnin, alkoi peilistä kohota sinertävää utua. Katariina, suloinen Katariina ilmestyi rakastettavassa hahmossaan elämää uhkuvana. Mutta hänen vieressään, aivan hänen vieressään istui inhottava Sinnober puristaen hänen käsiään ja suudellen niitä. Katariina syleili tuota kummitusta ja hyväili häntä.

Baltasar oli huutamaisillaan ääneen, mutta Prosper Alpanus tarttui hänen hartioihinsa ja huuto tukehtui rintaan.

"Rauhoittukaa", puhui Prosper hiljaa, "rauhoittukaa, Baltasar. Ottakaa tämä ruoko ja iskekää sillä pikku miestä, mutta paikaltanne liikahtamatta."

Baltasar teki niin ja huomasi ilokseen, kuinka pikku mies kiemurteli, keikahti kumoon ja vieri lattialle. Raivoissaan hän syöksyi eteenpäin. Silloin kuva haihtui usvaksi. Prosper Alpanus kiskaisi mielettömän Baltasarin väkivallalla takaisin huutaen:

"Lakatkaa! Jos särette taikapeilin, olemme kaikki hukassa! Menkäämme jälleen päivänvaloon!"

Ystävykset lähtivät tohtorin käskystä salista ja menivät viereiseen valoisaan huoneeseen.

"Taivas olkoon kiitetty", huudahti Heikki vetäen syvään henkeään, "taivas olkoon kiitetty, että pääsimme pois tuosta noidutusta salista! Painostava ilma oikein tuskastutti minua, ja sitten vielä nuo tyhmät silmänkääntäjätemput, jotka ovat minulle peräti vastenmielisiä."

Baltasar aikoi vastata, mutta Prosper Alpanus astui sisälle.

"Nyt on varmaa", sanoi hän, "että tuo rujokas Sinnober ei ole juurikääpiö eikä menninkäinen, vaan tavallinen ihminen. Mutta pelissä on joku salainen taikavoima, josta minun ei ole vielä onnistunut päästä selville. Juuri siksi en vielä voi auttaakaan. Tulkaa taas pian luokseni, Baltasar. Mietimme, mihinkä sitten on ryhdyttävä. Näkemiin!"

"Te olette siis noita, herra tohtori", sanoi Heikki mennen aivan lähelle häntä, "ettekä voi kaikilla taikakeinoillanne päästä edes pienen, kurjan Sinnoberin kimppuun. Tietäkää siis, että pidän teitä kirjavine kuvinenne, nukkinenne, taikapeileinenne, kaikkine vastenmielisine romuinenne oikeana väärentämättömänä lurjuksena. Tuo Baltasar on rakastunut ja tekee runoja. Hänelle voitte syöttää mitä hyvänsä, mutta minuun nähden se ei käy päinsä. Olen valistunut ihminen enkä usko minkäänlaisia ihmeitä!"

"Käsittäkää asia niinkuin haluatte", vastasi Prosper Alpanus nauraen äänekkäämmin ja sydämellisemmin kuin hänen koko olemuksestaan päättäen olisi voinut uskoa. "Mutta joskaan en nyt juuri ole noita, niin kykenen kuitenkin suorittamaan muutamia hauskoja taidetemppuja."

"Ne olette oppinut Wieglebin taikakirjasta tai muualta!" huusi Heikki. "Mutta mestarinne te tapaatte professori Mooses Turnuksessa. Ei teidän sovi verratakaan itseänne häneen, sillä tuo rehellinen mies näyttää meille aina, että kaikki tapahtuu luonnollisesti. Hän ei ympäröi itseään millään tuollaisella salaperäisellä puuhailulla kuin te, herra tohtori. No niin, hyvästi vaan."

"Ei mutta", sanoi tohtori, "ette suinkaan eroa minusta noin vihaisena?"

Samalla hän siveli Heikin käsivarsia hiljaa alaspäin olkapäästä ranteeseen asti. Se tuntui nuorukaisesta kovin kummalliselta, ja hän huudahti: "Mitä te oikein teette, herra tohtori!"

"Lähtekää, hyvät herrat", sanoi tohtori. "Teidät, herra Baltasar, toivon pian taas näkeväni. Pian kyllä keksitään apu!"

"Ei sinulle, veikkonen, mitään juomarahaa anneta", sanoi Heikki ulosmennessään kullankeltaiselle ovenvartijalle ja tarttui hänen röyhelöönsä.

Mutta ovenvartija sanoi vain: "kvirr", ja puri jälleen Heikkiä sormeen.

"Peto!" huusi Heikki ja juoksi pois.

Nuo kaksi sammakkoa eivät nytkään jättäneet saattamatta ystävyksiä kohteliaasti ristikkoportille, joka aukeni ja sulkeutui kumealla jyrinällä.

"En ymmärrä, veliseni", sanoi Baltasar kulkiessaan maantiellä Heikin jäljessä, "minkä omituisen takin, noin hirveän pitkäliepeisen ja lyhythihaisen, olet tänään pukenut päällesi".

Heikki huomasi hämmästyksekseen, että hänen lyhyt takkinsa oli takaa kasvanut maahan asti ja että hihat, jotka olivat ennen olleet liiankin pitkät, olivat nyt kutistuneet kyynärpäihin asti.

"Tuhat tulimmaista, mitä tämä on!" huudahti hän vetäen ja nykien hihojaan ja ravistaen olkapäitään. Se näyttikin auttavan. Mutta heidän mennessään sisälle kaupungin portista kutistuivat hihat taas ja takin liepeet kasvoivat, niin että hihat kaikesta vetämisestä ja nykimisestä ja ravistamisesta huolimatta olivat kohta ylhäällä olkapäissä asti, paljastaen Heikin alastomat käsivarret, ja pian vyöryi hänen perässään laahus, joka kasvoi yhä pitemmäksi. Kaikki ihmiset pysähtyivät nauramaan täyttä kurkkua. Katupoikia juoksi tusinoittain riemuiten ja hihkuen pitkälle kauhtanalle. He vetivät Heikin kumoon. Kun hän jälleen pääsi pystyyn, ei laahus ollut vähääkään pienentynyt, vaan päinvastoin tullut yhä pitemmäksi. Naurunhohotukset, riemu ja huudot kävivät yhä hullummiksi, kunnes Heikki viimein syöksyi erääseen avonaiseen taloon melkein mielipuolena. Samassa tuokiossa oli laahuskin hävinnyt.

Baltasarilla ei ollut aikaa ihmetellä kovin paljon Heikin omituista lumousta, sillä virastoharjoittelija Pulcher tarttui häneen, veti hänet mukanaan syrjäiselle kadulle ja sanoi:

"Kuinka on selitettävissä, ettet ole vielä lähtenyt tiehesi, että vielä voit näyttäytyä täällä, vaikka yliopiston vahtimestari jo ajaa sinua takaa vangitsemiskäsky mukanaan?"

"Mitä se merkitsee? Mistä sinä puhut?" kysyi Baltasar hämmästyneenä.

"Niin pitkälle", jatkoi Pulcher, "niin pitkälle vei sinut mustasukkaisuuden hulluus, että loukkasit kotirauhaa murtautuen vihamielisenä Mooses Turnuksen taloon, että hyökkäsit Sinnoberin kimppuun hänen ollessaan morsiamensa luona ja että pieksit tuon muodottoman kääpiön puolikuoliaaksi!"

"Kuulehan nyt", huudahti Baltasar, "enhän ole koko päivänä ollut Kerkossa! Sehän on hävytöntä valhetta!"

"Kas niin, hiljaa, hiljaa", keskeytti Pulcher hänen puheensa. "Heikin hullu, mieletön päähänpisto pukeutua laahuspukuun pelastaa sinut. Ei kukaan nyt huomaa sinua. Vältä nyt vain häpeällistä vangitsemista! Kaiken muun järjestämme kyllä sitten. Et saa enää mennä asuntoosi. Anna minulle avain, lähetän kaiken perästäsi. Lähde oitis Ylä-Jaakkolan kylään!"

Näin sanoen Pulcher veti Baltasaria syrjäkatuja pitkin portin kautta Ylä-Jaakkolan kylään päin, missä kuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus kirjoitti merkillistä kirjaansa ylioppilaiden tuntemattomasta heimosta.

KUUDES LUKU.

Kuinka salaneuvos Sinnober kammattiin puutarhassaan ja otti kylvyn ruohikossa. — Vihreätäpläisen tiikerin ritarikunta. — Erään teatteriräätälin onnellinen päähänpisto. — Kuinka neito Ruusunihana valeli itseään kahvilla ja Prosper Alpanus vakuutti hänelle ystävyyttään.

Professori Mooses Turnus ui sulassa riemussa.

"Voisiko sattua onnellisemmin", puheli hän itsekseen, "kuin että tuo kelpo salaneuvos tuli talooni ylioppilaana? Hän nai tyttäreni, hänestä tulee vävyni, hänen kauttaan saavutan mainion ruhtinas Barsanufin suosion ja astun minäkin niille portaille, joita ihana Sinnober kiipeää. Totta kyllä on, että minusta itsestänikin tuntuu usein käsittämättömältä, kuinka tuo tyttö, Katariina, voi olla niin perinpohjin hullaantunut tuohon pikku mieheen. Muutenhan naiset kai enemmän katsovat kauniiseen ulkomuotoon kuin erikoisiin hengenlahjoihin. Kun toisinaan katselen tuota kummallista pikku miestä, tuntuu minusta, kuin häntä ei voisi ollenkaan sanoa kauniiksi, vaan suorastaan kyttyräselkäiseksi — hys, hiljaa — seinillä on korvat. Hän on ruhtinaan suosikki ja kiipeää korkealle, ja hän on minun vävypoikani!"

Mooses Turnus oli oikeassa. Katariina ilmaisi mitä selvintä mieltymystä pikku mieheen, ja jos joku, jota Sinnoberin omituinen noituus ei ollut sokaissut, lausui, että salaneuvos oli oikeastaan ilkeä, muodoton kummitus, rupesi Katariina heti puhumaan niistä ihmeen ihanista hiuksista, jotka luonto oli lahjoittanut hänelle.

Mutta Katariinan puhuessa ei kukaan hymyillyt ilkeämmin kuin virastoharjoittelija Pulcher.

Tämä vainosi Sinnoberia joka askeleella, ja siinä häntä auttoi uskollisesti lähetystön sihteeri Adrian, sama nuori mies, jonka Sinnoberin noituus oli melkein ajanut ulos ministerinvirastosta ja joka saavutti ruhtinaan suosion jälleen vain sen oivallisen tahranpuhdistus-aineen avulla, jonka hän lahjoitti ruhtinaalle.

Salaneuvos Sinnober asui kauniissa talossa, johon kuului vieläkin kauniimpi puutarha. Sen keskellä oli tiheiden pensaiden ympäröimä aukea, jossa mitä ihanimmat ruusut kukkivat. Oli huomattu, että joka yhdeksäntenä päivänä Sinnober nousi hiljaa päivän koittaessa, pukeutui ilman palvelijaa, niin vaikeaa kuin se lieneekin ollut hänelle, meni alas puistoon ja katosi pensaikkoon, joka ympäröi tuota paikkaa.

Pulcher ja Adrian, aavistaen jotakin salaisuutta, uskalsivat kiivetä puutarhan muurin ylitse ja piiloutua pensaikkoon eräänä yönä, kun Sinnober — kuten he kuulivat hänen kamaripalvelijaltaan — oli käynyt tuolla paikalla yhdeksän päivää sitten.

Tuskin oli aamu koittanut, kun he näkivät pikku miehen astuvan sinne tuhisten ja puuskuttaen, sillä kasteiset korret ja pensaat löivät häntä nenälle hänen kulkiessaan kukkasaran poikki.

Kun hän oli saapunut ruusujen viereen nurmikolle, kuului pensaikosta sulosointuinen suhina, ja ruusujen tuoksu kävi voimakkaammaksi. Kaunis, hunnutettu nainen, jolla oli siivet hartioilla, leijaili alas, istuutui sirolle, keskellä ruusupensaita olevalle tuolille, kuiskasi hiljaa: "Tule, rakas lapseni", otti pikku Sinnoberin ja suki kultaisella kammalla hänen pitkiä hiuksiaan, jotka valuivat alas hänen selkäänsä. Se näytti tuntuvan pikkuisesta kovin hyvältä, sillä hän räpytteli silmiään ja oikoi sääriään ja kehräsi ja hyrisi melkein kuin kissa. Sitä kesti ehkä viisi minuuttia. Sitten loihtija-nainen siveli vielä kerran sormellaan pitkin kääpiön päälakea. Silloin Pulcher ja Adrian huomasivat Sinnoberin päässä kapean, tulenkarvaisen, loistavan juovan. Nainen sanoi:

"Voi hyvin, suloinen lapseni. Ole viisas, niin viisas kuin vain voit!"

Pikku mies vastasi:

"Hyvästi, äiti kulta. Viisautta minulla kyllä on riittävästi. Ei sinun tarvitse sitä niin usein toistaa minulle."

Nainen kohosi hitaasti ja katosi ilmaan.

Pulcher ja Adrian olivat jäykkinä hämmästyksestä. Mutta kun nyt Sinnober aikoi lähteä, hyppäsi Pulcher näkyviin ja huusi:

"Hyvää huomenta, herra salaneuvos! Voi ihme, kuinka kauniisti olette kampauttanut tukkanne!"

Sinnober katseli ympärilleen ja huomattuaan virastoharjoittelijan aikoi lähteä nopeasti juoksemaan pois. Kömpelö- ja heikkojalkainen kun oli, kompastui hän ja kaatui korkeaan ruohikkoon, jonka korret taipuivat yhteen hänen yläpuolellaan. Niin sai hän kastekylvyn. Pulcher juoksi paikalle ja auttoi hänet pystyyn, mutta Sinnober sanoi hänelle korisevalla äänellä:

"Herra, kuinka olette tullut minun puutarhaani? Laputtakaa hiiteen!"

Niin sanoen hän hyppi ja juoksi niin nopeasti kuin suinkin voi sisälle taloon.

Pulcher kuvasi kirjeessä Baltasarille tämän ihmeellisen tapauksen ja lupasi pitää yhä tarkemmin silmällä tuota pientä kummitusta.

Sinnober oli kovin huolissaan siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kuljetutti itsensä vuoteeseen ja puuskutti ja ähkyi niin, että tieto hänen äkillisestä sairastumisestaan pian saapui ministeri Kuuvalon ja ruhtinas Barsanufin korviin.

Ruhtinas lähetti heti henkilääkärinsä pikku suosikin luokse.

"Arvoisa herra salaneuvos", sanoi henkilääkäri koetettuaan valtimoa, "te uhraatte itsenne valtion hyväksi. Rasittava työ on saattanut teidät sairasvuoteeseen. Hellittämätön ajattelu on tuottanut teille ne sanomattomat kärsimykset, joita varmasti tunnette. Teidän kasvonne näyttävät hyvin kalpeilta ja kuihtuneilta. Ja teidän arvoisa päännehän hehkuu hirveästi! Ai-ai, eihän vain liene aivotulehdus? Olisiko valtion etu voinut aiheuttaa sen? Tuskin mahdollista. Sallikaahan sentään —"

Henkilääkäri lienee huomannut Sinnoberin päässä saman punaisen juovan, jonka Pulcher ja Adrian olivat keksineet. Tehtyään muutamia taikavetoja etäämpää ja hengitettyään joitakin kertoja sairaan päälle, jolloin tämä naukui ja vikisi kummallisesti, aikoi hän kuljettaa kättään hänen päänsä ylitse ja kosketti sitä epähuomiossa.

Silloin Sinnober hyppäsi pystyyn raivosta kuohuen ja antoi henkilääkärille, joka juuri oli kumartunut hänen ylitseen, pienellä luisella kädellään niin lujan korvapuustin, että huone kajahti.

"Mitä te tahdotte?" huusi Sinnober. "Mitä te tahdotte minusta? Miksi kopeloitte päätäni? En ole ollenkaan sairas. Olen terve, aivan terve, nousen heti ylös ja lähden ministerin luo neuvotteluun. Korjatkaa luunne!"

Henkilääkäri kiiruhti aivan pelästyneenä pois. Mutta kun hän kertoi ruhtinas Barsanufille mitä oli tapahtunut, huudahti ruhtinas ihastuneena:

"Mikä into valtion palvelukseen! Mikä arvokkuus, mikä ylevyys käytöksessä! Millainen ihminen tuo Sinnober!"

"Paras herra salaneuvos", sanoi ministeri Jeremias Kuuvalo pikku Sinnoberille, "kuinka ihanaa on, että te sairaudestanne huolimatta tulette neuvotteluun. Olen tehnyt muistiinpanoja, itse tehnyt muistiinpanoja tärkeässä Kapsalon hovia koskevassa asiassa ja pyydän teitä esittämään ne ruhtinaalle, sillä teidän henkevä esityksenne kohottaa kokonaisuutta, jonka tekijäksi ruhtinaan sitten on minut tunnustettava."

Se kyhäys, jolla Jeremias aikoi loistaa, ei ollut kenenkään muun kuin Adrianin tekemä.

Ministeri lähti pikku miehen kanssa ruhtinaan luo. Sinnober veti ministerin antaman kyhäyksen taskustaan ja alkoi lukea. Mutta kun se ei tahtonut ollenkaan luistaa ja hän murisi ja hyrisi vain pelkkää käsittämätöntä sekasotkua, otti ministeri paperin hänen käsistään ja luki itse.

Ruhtinas näytti hyvin ihastuneelta, Hän ilmaisi hyväksymisensä kerran toisensa perästä huutaen:

"Hyvä, mainiosti sanottu, ihanaa, sattuvaa!"

Ministerin lopetettua astui ruhtinas suoraa päätä pikku Sinnoberin luo, kohotti hänet korkealle, painoi rintaansa vasten juuri siihen kohtaan, missä hänellä — ruhtinaalla nimittäin — oli vihreätäpläisen tiikerin ritarikunnan suuri tähti, ja soperteli ja huokaili vuolaiden kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan:

"Voi, millainen mies, millainen lahjakkuus, millainen into, millainen rakkaus! Se on liian paljon, liian paljon!"

Sitten hän sanoi hillitymmin:

"Sinnober, kohotan teidät täten ministerikseni. Pysykää suopeana ja uskollisena isänmaalle! Pysykää Barsanufien urheana palvelijana, Barsanufien, jotka kunnioittavat ja rakastavat teitä."

Sitten hän sanoi kääntyen ärtyisen näköisenä ministerin puoleen:

"Huomaan, rakas parooni Kuuvalo, että teidän voimanne ovat viime aikoina alkaneet heikentyä. Lepo tiluksillanne on vahvistava teitä. Voikaa hyvin!"

Ministeri Kuuvalo poistui muristen hampaittensa välistä käsittämättömiä sanoja ja heitellen säkenöiviä silmäyksiä Sinnoberiin, joka tapansa mukaan nojaten keppiinsä kohottautui varpailleen ja katseli ympärilleen ylpeänä ja urheana.

"Minun täytyy, rakas Sinnober", sanoi nyt ruhtinas, "heti antaa teille ansionne mukainen kunnianosoitus. Ottakaa siis kädestäni vastaan vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki!"

Ruhtinas aikoi nyt kiinnittää hänen rintaansa ritarimerkin, jonka kamaripalvelija oli kaikessa kiireessä ojentanut hänelle. Mutta Sinnoberin epäonnistunut ruumiinrakenne vaikutti, että nauha ei ottanut asettuakseen sääntöjen mukaisesti. Milloin se kohosi sopimattoman ylös, milloin taas valahti liian alas.

Ruhtinas oli tässä samoinkuin kaikissa muissakin valtion todellista etua koskevissa asioissa hyvin tarkka. Vihreätäpläisen tiikerin ritarikunnan nauhassa riippuvan kunniamerkin oli määrä sijaita lantio- ja peräluun välillä kolme kuudestoistaosaa tuumaa vinosti ylöspäin viimeksimainitusta. Sitä ei saatu paikalleen. Kamaripalvelija, kolme hovipoikaa ja ruhtinas yrittivät, mutta kaikki vaiva oli turhaa. Petollinen nauha läiskähti sinne tänne, ja Sinnober alkoi vihaisena motkottaa:

"Mitä te touhuatte ympärilläni niin hirveästi! Antakaa sen tyhjänpäiväisen kapineen riippua niinkuin se haluaa. Ministeri olen nyt kerta kaikkiaan ja ministerinä pysyn!"

"Miksi minulla sitten on kunniatähtineuvoksia", sanoi nyt ruhtinas närkästyen, "jos nauhojen suhteen vallitsevat tuollaiset mielettömät määräykset, jotka ovat kokonaan vastoin minun tahtoani? Kärsivällisyyttä, rakas ministeri Sinnober, pian tuo kaikki on oleva toisin!"

Ruhtinaan käskystä täytyi nyt kunniatähtineuvoston kokoontua. Siihen kutsuttiin vielä lisäjäseniksi kaksi filosoofia sekä luonnontutkija, joka matkusti sen maan kautta palaten pohjoisnavalta. Näiden oli nyt neuvoteltava siitä kysymyksestä, kuinka ministeri Sinnoberille saataisiin parhaiten sijoitetuksi vihreätäpläisen tiikerin nauha.

Kootakseen tätä tärkeää neuvottelua varten tarpeellisia voimia oli kaikkien neuvoston jäsenien määrä viikko etukäteen miettiä oikein tarkoin voidakseen suorittaa tehtävänsä paremmin. He olivat kyllä koko sen ajan valtion palveluksessa, mutta aika oli uhrattava laskutaidon harjoittelemiseen. Kadut sen palatsin edessä, jossa kunniatähtineuvoksien, filosoofien ja luonnontutkijan oli määrä pitää istuntoaan, peitettiin paksulti oljilla, jottei vaunujen räminä häiritsisi viisaita miehiä. Sen vuoksi ei myöskään saanut lyödä rumpua eikä soittaa, eipä edes ääneen puhuakaan palatsin läheisyydessä. Palatsissa taas laahustelivat kaikki paksuissa huopakengissä ja ilmaisivat ajatuksensa vain merkeillä.

Istunnot olivat kestäneet seitsemän päivää aamuvarhaisesta myöhään iltaan, mutta vielä ei voitu ajatellakaan päätöksen tekemistä.

Ruhtinas, kovin kärsimättömänä, lähetti sinne kerran toisensa perästä sanan, että heidän päähänsä piti, lempo vieköön, toki viimeinkin juolahtaa jotakin viisasta. Mutta se ei auttanut vähintäkään.

Luonnontutkija oli niin paljon kuin mahdollista tutkinut Sinnoberin luontoa, mitannut hänen selkäkasvannaisensa korkeuden ja leveyden sekä jättänyt kunniatähtineuvostolle mitä tarkimman laskelman. Hän myöskin lopulta ehdotti, että kutsuttaisiin teatteriräätälikin neuvotteluun.

Niin omituiselta kuin tämä ehdotus mahtoi tuntuakin, hyväksyttiin se kuitenkin yksimielisesti siinä tuskassa ja hädässä, missä kaikki olivat.

Teatteriräätäli, herra Keso, oli kerrassaan taitava ja kekseliäs mies. Niin pian kuin hänelle oli selitetty tämä hankala tapaus ja hän oli silmäillyt luonnontutkijan laskelmia, oli hänellä selvillä, kuinka kunniatähden nauha oli sijoitettava säännönmukaisesti.

Rintaan ja selkään oli nimittäin ommeltava määrätty luku nappeja ja niihin kiinnitettävä kunniatähden nauha. Koe onnistui verrattomasti.

Ruhtinas oli ihastunut ja hyväksyi kunniatähtineuvoston ehdotuksen, että vihreätäpläisen tiikerin kunniatähdet oli jaettava eri luokkiin niiden nappien lukumäärän mukaan, joiden kanssa se annettiin. Esimerkiksi vihreätäpläisen tiikerin kunniamerkki kahden napin kera, kolmen napin kera j.n.e. Ministeri Sinnoberille annettiin aivan erikoisena suosionosoituksena, jota ei kukaan muu voinut toivoakaan, kunniatähti kahdenkymmenen hohtokivillä koristetun napin kera. Hänen ruumiinsa ihmeellinen muoto vaati nimittäin juuri kaksikymmentä nappia.

Räätäli Keso sai vihreätäpläisen tiikerin kunniatähden kahden kultaisen napin kera ja nimitettiin ruhtinaan todelliseksi salaiseksi pääpuvuston hoitajaksi, koska ruhtinas huolimatta hänen onnellisesta päähänpistostaan piti häntä huonona räätälinä eikä sen vuoksi tahtonut teettää hänellä pukujaan.

* * * * *

Huvilansa ikkunasta katseli tohtori Prosper Alpanus miettiväisenä puutarhaansa. Hän oli puuhaillut koko yön laittelemalla Baltasarin horoskooppia ja saanut siinä selville paljon pikku Sinnoberiakin koskevaa. Mutta tärkeintä oli hänen mielestään se, mitä pikkuiselle oli tapahtunut puutarhassa silloin kun Adrian ja Pulcher olivat häntä vakoilleet. Prosper Alpanus aikoi juuri huutaa yksisarviaisilleen, että ne toisivat paikalle näkinkengän, koska hän aikoi lähteä Ylä-Jaakkolaan, kun kuului vaunujen räminää, jotka pysähtyivät puiston ristikkoportille.

Ilmoitettiin, että luostarinjohtajatar Ruusunihana halusi puhutella herra tohtoria.

"Erittäin tervetullut", sanoi Prosper Alpanus, ja neito tuli sisälle.

Hän oli mustassa, pitkässä puvussa ja harsoon verhottu kuten rouvat. Prosper Alpanus otti omituisen aavistuksen valtaamana ruokokeppinsä ja antoi sen pään säkenöivien säteiden langeta naiseen. Silloin tuntui, kuin tämän ympärillä olisi suhisten singonnut salamoita, ja hän seisoi siinä valkeassa, läpinäkyvässä puvussa, hartioillaan loistavat sudenkorennon siivet ja tukkaan palmikoituna valkeita ja punaisia ruusuja.

"Kas, kas", kuiskasi Prosper, pisti ruo'on aamunuttunsa alle, ja heti seisoi nainen taas paikallaan äskeisessä puvussaan.

Prosper Alpanus pyysi häntä ystävällisesti istumaan.

Neito Ruusunihana kertoi nyt jo kauan sitten aikoneensa tulla huvilaan tapaamaan herra tohtoria tutustuakseen mieheen, jota koko seutu ylisti erinomaisen lahjakkaaksi ja hyvää tekeväksi viisaaksi. Varmaankin tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä ja ottaisi hoitoonsa lähellä sijaitsevan naisluostarin, koska sen vanhat naiset usein sairastelivat eivätkä saaneet apua.

Prosper Alpanus vastasi kohteliaasti, että hän oli jo aikoja sitten jättänyt käytännöllisen lääkärintoimen, mutta että hän kyllä silti kävisi katsomassa luostarin asukkaita, jos tarvittaisiin. Sitten hän kysyi, vaivasiko ehkä neito Ruusunihanaa itseään joku kipu.

Neito vakuutti tuntevansa vain toisinaan luuvalon nykäyksiä jäsenissään, kun oli vilustunut aamuilmassa, mutta nyt hän sanoi olevansa ihan terve. Sitten hän käänsi keskustelun johonkin yhdentekevään asiaan.

Prosper kysyi, haluaisiko neito ehkä juoda kupin kahvia, koska oli vielä varhainen aamu. Tähän vastasi Ruusunihana, etteivät luostarinaiset koskaan halveksineet sellaista.

Kahvi tuotiin, mutta niin kovasti kuin Prosper koettikin kaataa sitä, pysyivät kupit tyhjinä huolimatta siitä, että kannusta valui kahvia.

"Ai-ai", hymyili Prosper Alpanus, "se on pahaa kahvia! Ehkä te, parahin neiti, haluaisitte itse kaataa kahvin kuppeihin."

"Mielihyvällä", vastasi neito ja tarttui kannuun. Mutta vaikkei kannusta valunut pisaraakaan, täyttyi kuppi yhä enemmän ja kahvi virtasi pöydän yli luostarinjohtajattaren puvulle.

Hän asetti nopeasti kannun pois, ja heti oli kahvi kadonnut jäljettömiin. Molemmat, Prosper Alpanus ja Ruusunihana, katselivat nyt toisiaan hetkisen äänettöminä omituisella katseella.

"Te puuhailitte, hyvä herra tohtori", alkoi neito puhua, "jonkun hyvin viehättävän kirjan ääressä minun sisälle tullessani".

"Todellakin", vastasi tohtori, "tämä kirja sisältää peräti merkillisiä asioita."

Näin sanoen hän aikoi avata kultakantisen pikku kirjan, joka oli hänen edessään pöydällä. Mutta se oli aivan turhaa vaivaa, sillä kirja sulkeutui joka kerta kovasti paukahtaen.

"Kas tuota", sanoi Prosper Alpanus, "koettakaapa te avata tämä itsepäinen kappale, arvoisa neiti!"

Hän ojensi neidolle kirjan, joka aukeni itsestään, heti kun tämä kosketti sitä. Kaikki lehdet irtaantuivat ja venyivät jättiläislehdiksi, jotka kahisivat ympäri huonetta.

Pelästyneenä neito vetäytyi taaksepäin. Silloin tohtori paiskasi kirjan lujasti kiinni, ja kaikki lehdet katosivat.

"Mutta parahin, armollinen neiti", sanoi nyt Prosper Alpanus lempeästi hymyillen ja nousten istuimeltaan, "miksi tuhlaamme aikaa tuollaisiin mitättömiin pöytätemppuihin. Sillä se, mitä tähän asti olemme tehneet, ei ole muuta kuin tavallisia pöytätemppuja. Siirtykäämme mieluummin korkeampiin asioihin."

"Tahdon lähteä pois!" huudahti neito ja nousi seisaalleen.

"Vai niin", sanoi Prosper Alpanus, "mutta sepä ei taidakaan käydä oikein hyvin päinsä ilman minun tahtoani. Sillä, armollinen neito, minun on sanottava teille, että te olette nyt täydellisesti minun vallassani."

"Teidän vallassanne", huudahti neito vihaisesti, "teidänkö vallassanne, herra tohtori? — Typerää kuvittelua!"

Näin sanoen hän levitti silkkipukunsa ja leijaili mitä kauneimpana suruviittana ylös huoneen kattoon. Mutta heti hänen jäljessään porhalsi Prosper Alpanuskin aimo tamminkaisena. Peräti uupuneena leijaili suruviitta alas ja juoksi pikku hiirenä sinne tänne lattialla. Mutta tamminkainen juoksi naukuen ja puhisten hänen perässään harmaana kissana. Hiiri nousi taas ilmaan loistavana kolibrina. Silloin alkoi kuulua kaikenlaisia kummallisia ääniä huvilan ympäriltä, ja kaikenlaisia ihmeellisiä hyönteisiä surisi paikalle, ja niiden mukana tuli omituisia metsälintuja. Ikkunoiden eteen kutoutui kultainen verkko. Silloin ilmestyi yhtäkkiä keskelle lattiaa seisomaan haltiatar Ruusunhengetär kaikessa komeudessaan ja ylevyydessään, säteillen loistavan valkeassa puvussa, vyötäisillä säkenöivä jalokivivyö ja tummiin kutreihin palmikoituna valkeita ja punaisia ruusuja. Hänen edessään seisoi noita kullalla kirjaillussa kauhtanassa, loistava kruunu päässään ja ruoko, jonka nuppi hehkui tulenpunaisena, kädessään.

Ruusunhengetär astui noidan eteen. Silloin putosi hänen tukastaan kultainen kampa ja särkyi marmorilattialle, aivan kuin olisi ollut lasinen.

"Voi minua, voi minua!" huudahti haltiatar.

Yhtäkkiä istui taas luostarinjohtajatar Ruusunihana mustassa pitkässä puvussaan kahvipöydän ääressä ja häntä vastapäätä tohtori Prosper Alpanus.

"Minun mielestäni", sanoi Prosper Alpanus hyvin rauhallisesti kaataen kiinalaisiin kuppeihin mitä ihaninta höyryävää mokkakahvia aivan esteettömästi, "minun mielestäni, paras, armollinen neiti, tiedämme me kumpikin nyt kyllin selvästi, kuinka meidän laitamme on. Olen kovin pahoillani, että teidän kaunis hiuskampanne särkyi minun kovalle lattialleni."

"Vain oma taitamattomuuteni oli syynä siihen", vastasi neito ryyppien kahvia mielihalulla. "Tälle lattialle täytyy varoa pudottamasta mitään, sillä — ellen erehdy — näihin kiviin on kirjoitettu mitä ihmeellisimpiä kuvakirjaimia, jotka voivat monesta näyttää vain tavallisilta marmorin juovilta."

"Kuluneita taikakaluja, armollinen neiti", sanoi Prosper, "kuluneita taikakaluja vain ovat nämä kivet. Eivät mitään muuta."

"Mutta, paras tohtori", huudahti neito, "kuinka on mahdollista, ettemme ole oppineet tuntemaan toisiamme aikaisemmin, ettemme ole tavanneet toisiamme kertaakaan?"

"Erilainen kasvatus, hyvä neiti", vastasi Prosper Alpanus, "erilainen kasvatus on siihen yksinomaisena syynä. Silloin kun te toivorikkaana tyttönä Sinisaarella saitte antautua kokonaan rikkaan luontonne ja onnellisen neronne varaan, olin minä surullisena ylioppilaana suljettuna pyramiideihin ja kuuntelin professori Zoroasterin, vanhan marisijan luentoja, joka tiesi kirotun paljon. Arvoisan ruhtinas Demetriuksen hallitessa valitsin asuinpaikakseni tämän pienen, suloisen maan."

"Kuinka", sanoi neito, "eikö teitä karkoitettu, kun ruhtinas Pafnutius toi maahan valistuksen?"

"Ei suinkaan", vastasi Prosper, "minun onnistui päinvastoin kokonaan salata oma minäni, kun koetin — mitä valistusasioihin tulee — osoittaa aivan erikoisia tietoja kaikenlaisissa kirjoituksissa, joita levitin. Todistin, ettei ukkonen milloinkaan jyrissyt eikä salama leimahtanut ruhtinaan tahtomatta ja että meidän oli kiittäminen kauniista ilmasta ja hyvästä sadosta ainoastaan ja yksinomaan hänen ja hänen aatelistonsa ponnistuksia, sillä hehän ovat sisähuoneissa neuvotelleet siitä hyvin viisaasti sillä aikaa kuin alhainen kansa ulkona pellolla kynti ja kylvi. Ruhtinas Pafnutius korotti minut silloin salaiseksi ylivalistusesimieheksi, paikkaan, jonka hylkäsin myrskyn ohimentyä kuin rasittavan taakan. Salassa olin hyödyksi kykyni mukaan. Toisin sanoen olin hyödyksi sillä lailla kuin me, minä ja te, armollinen neiti, katsomme olevamme hyödyksi. — Tiedättekö ehkä, parahin neiti, että minä varoitin teitä valistuspoliisin sisäänmurtautumiselta, että teidän on kiittäminen minua niiden näppärien esineiden omistamisesta, joita äsken näytitte minulle? — Oi hyvä Jumala, rakas johtajatar, luokaa vain silmäys ulos näistä ikkunoista. Ettekö sitten tunne tätä puistoa, jossa niin usein kävelitte huviksenne ja puhelitte niiden ystävällisten henkien kanssa, jotka asuvat pensaissa, kukissa ja lähteissä? Tämän puiston olen pelastanut tieteeni avulla. Se on vieläkin aivan samanlainen kuin vanhan Demetriuksen aikoina. Ruhtinas Barsanuf ei, taivas olkoon kiitetty, paljoa välitä taikuudesta. Hän on ystävällinen herra ja antaa jokaisen elää mielensä mukaan ja loihtia niin paljon kuin haluttaa, kunhan vain pysyy huomaamattomana ja maksaa veronsa oikein. Niinpä siis elän täällä, kuten te, armollinen neiti, luostarissanne, onnellisena ja huolettomana!"

"Tohtori", huudahti neito kyynelten tulviessa hänen silmiinsä, "mitä te sanotte, tohtori! Mikä yllätys! Niin, minä tunnen tämän lehdon, jossa olen nauttinut autuaimpia iloja! Tohtori, jalo mies, jota minun on kiittäminen niin paljosta! Ja te voitte vainota minun pikku suojattiani niin kovasti?"

"Te olette, parahin neiti", vastasi tohtori, "synnynnäisen hyväluontoisuutenne houkuttelemana tuhlannut lahjojanne arvottomalle. Sinnober on ja pysyy, teidän suosiollisesta avustanne huolimatta, pienenä muodottomana lurjuksena, joka on nyt, kun kultainen kampa on särkynyt, kokonaan minun käsissäni."

"Oi säälikää, tohtori!" rukoili neito.

"Suvaitkaa katsoa tänne", sanoi Prosper pitäen neidon edessä laatimaansa Baltasarin horoskooppia.

Neito katsahti siihen ja huudahti sitten tuskaisena:

"Niin, jos asian laita on sillä lailla, on minun kai väistyttävä korkeamman mahdin tieltä. Sinnober parka!"

"Tunnustakaa, parahin neiti", sanoi tohtori hymyillen, "tunnustakaa pois, että naiset usein mielistyvät hyvin eriskummaiseen, noudattaen hellittämättä ja mistään välittämättä oikullista päähänpistoa, joka on syntynyt heissä, kiinnittämättä mitään huomiota toisten olosuhteiden tuskalliseen koskettamiseen. Sinnoberin täytyy sovittaa kohtalonsa, mutta hän on vielä pääsevä ansaitsemattomaan kunniaan. Sillä tavoin minä tunnustan teidän valtanne, hyvyytenne ja puhtautenne, kunnioitettava, armollinen neiti!"

"Ihana, mainio mies", huudahti neito, "pysykää ystävänäni!"

"Aina, koko ikäni", vastasi tohtori. "Minun ystävyyteni, lämmin kiintymykseni teihin, suloinen haltiatar, ei ole milloinkaan lakkaava. Kääntykää turvallisin mielin puoleeni kaikissa arveluttavissa elämän kohdissa. Ja — juokaa kahvia luonani niin usein kuin mielenne tekee."

"Voikaa hyvin, korkea-arvoinen taikuri. En milloinkaan unohda teidän suosiotanne enkä tätä kahvia!"

Niin puhui neito ja nousi sisäisen liikutuksen valtaamana lähteäkseen.

Prosper Alpanus seurasi häntä ristikkoportille kaikkien metsän ihmeellisten äänien soitellessa mitä suloisimmin.

Portin ulkopuolella odottivat neidon vaunujen sijasta tohtorin kristallisen näkinkengän eteen valjastetut yksisarviaiset. Näkinkengän takaistuimella levitteli loistavia siipiään kultakuoriainen, ja pukilla istui hopeafasaani pitäen nokassaan kultaisia ohjaksia ja katsellen neitoa viisailla silmillään.

Luostarinjohtajatar tunsi olevansa siirretty ihanimman haltiatar-elämänsä autuaimpaan aikaan, kun vaunut mennä huristivat tuoksuvan metsän halki ihanasti soiden.

SEITSEMÄS LUKU.

Kuinka professori Mooses Turnus tutki luontoa ruhtinaan viinikellarissa. — Mycetes Beelzebub. — Ylioppilas Baltasarin epätoivo. — Erään hyvinrakennetun huvilan edullinen vaikutus kotionneen. — Kuinka Prosper Alpanus antoi Baltasarille kilpikonnankuorisen rasian ja ratsasti pois.

Baltasar, joka piileksi Ylä-Jaakkolan kylässä, sai virastoharjoittelija Pulcherilta Kerkosta seuraavansisältöisen kirjeen:

"Meidän asiamme, paras Baltasar ystävä, joutuvat yhä huonommalle kannalle. Vihollisestamme, inhottavasta Sinnoberista, on tullut ulkoasiain ministeri. Sitäpaitsi on hän saanut vihreätäpläisen tiikerin ritarikunnan suuren kunniatähden kahdenkymmenen napin kera. Hän on kohonnut ruhtinaan suosikiksi ja vie tahtonsa aina perille.

"Professori Mooses Turnus on ihan suunniltaan. Hän aivan paisuu tyhmästä ylpeydestä. Tulevan vävypoikansa välityksellä hän on saanut kaikkien luonnonasiain ylijohtajan paikan valtiossa, paikan, joka tuottaa hänelle paljon rahaa ja joukon muita etuja. Ylijohtajaksi tultuaan hän laskee ja tarkastaa valtiossa hyväksyttyjen kalenterien auringon- ja kuunpimennykset sekä ilmanennustukset ja erittäinkin tutkii luontoa pääkaupungissa ja sen alueella. Tämän toimensa vuoksi hän saa ruhtinaan metsistä mitä harvinaisimpia lintuja ja eriskummaisimpia eläimiä, jotka hän juuri niiden luontoa tutkiakseen paistattaa ja syö. Niinikään kirjoittaa hän nykyään (ainakin väittää hän niin tekevänsä) tutkimusta siitä, miksi viini maistuu toisenlaiselta kuin vesi ja muutenkin on vaikutuksiltaan toisenmoista. Tämän kyhäyksen hän aikoo omistaa vävypojalleen. Sinnober on saanut aikaan, että Mooses Turnus saa tämän kirjoitelman vuoksi harjoittaa kaiket päivät tutkimuksiaan ruhtinaan viinikellarissa. Hän on jo tutkinut loppuun puoli härkätynnyriä vanhaa Reinin viiniä sekä useampia tusinoita samppanjapulloja ja on nyt saapunut eräälle Alicante-tynnyrille. — Kellarimestari vääntelee käsiään! — Niinpä siis professori, joka — kuten tiedät — on maailman suurin herkkusuu, on päässyt onnelliseen asemaan ja viettäisi mitä mukavinta elämää, ellei hänen täytyisi usein äkkiä lähteä matkoille yli maiden ja mannerten, kun raekuuro on lyönyt pellot autioiksi. Silloin hänen on selitettävä ruhtinaan vuokramiehille, minkä vuoksi on satanut rakeita, jotta nuo tomppelit saavat hiukkasen tutustua tieteeseenkin voidakseen toisella kertaa olla varuillaan sellaista vastaan eikä aina vaatia vapautusta vuokranmaksuista tuollaisen asian vuoksi, jota ei kukaan muu ole aiheuttanut kuin he itse.

"Ministeri ei voi sulattaa sitä selkäsaunaa, jonka sai sinulta. Hän on vannonut kostavansa. Sinä et saa enää millään muotoa näyttäytyä Kerkossa. Minuakin hän vainoaa kovasti, koska olen vakoillut hänen salaperäistä tapaansa kampauttaa itsensä siivekkäällä naisella.

"Niin kauan kuin Sinnober on ministerinä, en varmaankaan voi hakea mitään kunnollista paikkaa. Kova kohtaloni satuttaa minut yhteen tuon epäsikiön kanssa aina, kun sitä vähimmin aavistan, ja sellaisella tavalla, joka pakostakin käy minulle kohtalokkaaksi. Äskettäin ministeri kävi kaikessa komeudessaan miekkoineen, tähtineen ja nauhoineen eläintieteellisessä kokoelmassa ja tapansa mukaan keppiinsä nojaten, varpaillaan hoippuen, oli asettunut erään lasikaapin eteen, jossa oli mitä omituisimpia amerikkalaisia apinoita. Vieraat, jotka olivat katselemassa kokoelmaa, tulivat lähemmäksi, ja eräs heistä huudahti äänekkäästi katsellen pikku kääpiötä: 'Kas, mikä suloinen apina! Mikä sievä eläin! Kokoelman kaunistus! Ai-ai, mikä tämän pikku apinan nimi on? Ja mistä maasta se on kotoisin?'

"Silloin kokoelman hoitaja vastasi hyvin vakavasti koskettaen Sinnoberin olkapäähän: 'Niin, todellakin kaunis kappale, oivallinen brasilialainen apina, niin sanottu Mycetes Beelzebub — Simia Beelzebub Linnei — niger, barbatus, podiis caudaque apice brunneis — mölyapina —!

"'Herra', äyskäisi nyt pikku mies hoitajalle, herra, luulenpa, että olette mielipuoli tai yhdeksänkertainen tolvana… En ole mikään Beelzebub caudaque enkä mölyapina. Olen Sinnober, ministeri Sinnober, vihreätäpläisen tiikerin ritari kahdenkymmenen napin kera!'

"Minä seisoin siinä jotenkin lähellä ja purskahdin hirnuvaan nauruun. En olisi voinut pidättää sitä, vaikka se olisi paikalla maksanut henkeni.

"'Oletteko tekin täällä, herra virastoharjoittelija?' marisee hän minulle punainen hehku noidansilmissään.

"Herra tietää, mistä johtui, että vieraat pitivät häntä edelleenkin mitä kauneimpana ja harvinaisimpana apinana ja tahtoivat välttämättä syöttää hänelle pähkinöitä, joita ottivat taskustaan. Sinnober raivostui niin suunnattomasti, että häneltä salpautui henki ja jalat kieltäytyivät tottelemasta. Paikalle kutsutun kamaripalvelijan täytyi ottaa hänet syliinsä ja kantaa vaunuihin.

"En voi selittää itselleni, miksi tämä juttu antaa minulle toivonkipinän. Se on ensimmäinen harmi, joka on tapahtunut tuolle pienelle noidutulle epäsikiölle.

"Sen verran on ainakin varmaa, että Sinnober tuli äskettäin aamuvarhaisella puutarhasta hyvin järkytettynä. Siivekäs nainen oli varmaankin jäänyt tulematta, sillä nyt ei Sinnoberilla enää ole kauniita kutrejaan. Hiukset kuuluvat hänellä valuvan pörröisinä pitkin selkää, ja ruhtinas Barsanuf kuuluu sanoneen: 'Älkää laiminlyökö noin kovasti ulkoasunne hoitamista, parahin ministeri! Lähetän teille oman kampaajani.' Siihen oli Sinnober hyvin kohteliaasti vastannut, että hän viskaa miehen ulos ikkunasta, jos se tulee. 'Suuri sielu, teitä ei voi lähestyä', oli ruhtinas siihen sanonut itkien katkerasti.

"Voi hyvin, rakkahin Baltasar! Älä heitä kaikkea toivoa ja kätkeydy hyvin, etteivät saa sinua käsiinsä!"

"Aivan epätoivoissaan siitä, mitä ystävä oli kirjoittanut hänelle, juoksi Baltasar syvälle metsään ja puhkesi äänekkäisiin valituksiin.

"Toivoa minun vain pitää", huudahti hän, "toivoa vain pitää, vaikka kaikki toivo on kadonnut ja jokainen tähti sammunut ja synkkä yö ympäröi minua poloista! Onneton kohtalo! Minä sorrun sen pimeän voiman alle, joka on turmiollisesti sekaantunut elämääni. Voi minua mieletöntä, kun toivoin pelastusta Prosper Alpanukselta, tuolta Prosper Alpanukselta, joka houkutteli minut itseni kirotuilla tempuillaan ja ajoi minut pois Kerkosta antaessaan niiden iskujen, jotka annoin peilikuvalle, sattuakin Sinnoberin todelliseen selkään. Oi Katariina! Jospa voisin unohtaa tuon enkelin! Mutta voimakkaampana, valtavampana kuin ennen milloinkaan hehkuu rakkaudenkipinä minussa. Kaikkialla näen rakastettuni suloisen hahmon kaihoten ja viehkeästi hymyillen ojentavan käsiänsä minuun päin. Tiedänhän sen! Sinä rakastat minua, lempeä, suloinen Katariina. Se juuri on toivoton, kuolettava tuskani, etten voi pelastaa sinua siitä auttamattomasta lumouksesta, johon olet joutunut. Petollinen Prosper! Mitä olen tehnyt sinulle, kun noin julmasti ilveilet kanssani?"

Oli tullut synkkä hämärä. Kaikki metsän värit häipyivät sekavaksi harmaaksi. Silloin tuntui, kuin puiden ja pensaiden takaa olisi hehkunut erikoinen loisto, ikäänkuin liekehtivä iltavalaistus. Tuhannet hyönteiset kohosivat ilmaan surisevin siivin. Loistavat kultakuoriaiset leijailivat sinne tänne, ja niiden joukossa lenteli kirjavia perhosia, jotka sirottivat tuoksuvaa kukkaspölyä ympärilleen. Sirinä ja surina muuttui hiljaiseksi, suloääniseksi soitoksi, joka laskeutui lohduttaen Baltasarin raadellulle rinnalle. Hänen yläpuolellaan hehkui voimakkaasti säteilevä loisto. Hän katsahti ylös ja huomasi hämmästyksekseen Prosper Alpanuksen, joka leijaili paikalle kummallisen, kerrassaan ihanavärisen sudenkorennon kaltaisen hyönteisen selässä.

Prosper Alpanus laskeutui nuorukaisen luo ja istuutui hänen viereensä sudenkorennon lentäessä ylös pensaikkoon ja yhtyessä lauluun, joka kaikui kautta koko metsän.

Tohtori kosketti nuorukaisen otsaa ihmeellisen loistavalla, kädessään olevalla kukalla, ja heti syttyi Baltasarin rinnassa reipas elämänhalu.

"Teet minulle suurta vääryyttä, rakas Baltasar", sanoi nyt Prosper Alpanus lempeällä äänellä, "moittiessasi minua julmaksi ja petolliseksi juuri silloin, kun minun on onnistunut päästä sen noidan herraksi, joka on häirinnyt elämääsi, ja kun minä, löytääkseni sinut pikemmin ja päästäkseni lohduttamaan sinua, heittäydyin kirjavan mieliratsuni selkään ja ratsastin tänne tuoden mukanani kaiken, mikä voi auttaa sinua. — Mutta eihän mikään ole katkerampaa kuin lemmen tuska, ei mikään vedä kärsimättömyydessä vertoja ihmismielelle, joka on epätoivoissaan rakkaudesta ja kaihosta. Annan sinulle anteeksi, sillä enhän ollut itsekään toisenlainen, kun noin kaksituhatta vuotta sitten rakastin intialaista prinsessaa Balsamiinaa ja repäisin epätoivoissani parran taikuri Lotokselta, joka oli paras ystäväni. Sen vuoksi ei minulla, kuten näet, olekaan partaa laisinkaan, jottei minulle kävisi samalla lailla. Mutta tämä on aivan sopimaton paikka minun ruvetakseni kertomaan sinulle kaikkea tätä seikkaperäisemmin. Jokainen rakastunuthan haluaa kuulla vain rakkaudestaan, jota hän yksin pitää puhumisen arvoisena, kuten jokainen runoilijakin haluaa kuulla vain omia säkeitään. Siis asiaan! Saat tietää, että Sinnober on erään köyhän talonpoikaisvaimon poloinen epäsikiö ja että hänen nimensä oikeastaan on Pikku Sakeus. Vain turhamaisuudesta hän on ottanut ylpeän nimen Sinnober. Luostarinjohtajatar Ruusunihana eli oikeastaan kuuluisa haltiatar Ruusunhengetär — sillä kukaan muu ei tuo nainen ole — löysi pikku hirviön tien ohesta. Hän luuli korvaavansa kaiken, mitä luonto oli tylysti kieltänyt pikku mieheltä, antamalla hänelle sen harvinaisen, salaperäisen lahjan, että kaikki, mitä joku toinen hänen läsnäollessaan ajattelee, puhuu tai tekee oivallista, luetaan hänen tekemäkseen, ja että kauniiden, järkevien ja henkevien ihmisten seurassa häntä pidetään kauniina, järkevänä ja henkevänä sekä että hän ylimalkaan on ihmisten mielestä täydellisin sitä laatua, jonka vastakohta hän on.

"Tämä kummallinen taika on kätketty kolmeen tulenkarvaiseen hiukseen, jotka kulkevat yli pikku miehen päälaen. Jokainen kosketus näihin hiuksiin kuten ylimalkaan päähänkin oli tuskallinen, jopa turmiollinenkin pikku miehelle. Sen vuoksi haltiatar antoi hänen ohuen, pörröisen tukkansa valua alas paksuina, miellyttävinä kutreina, jotka suojasivat hänen päätään ja samalla peittivät tuon punaisen juovan, siten vahvistaen taikaa. Joka yhdeksäs päivä haltiatar itse kampasi hänen päänsä kultaisella taikakammalla, ja tämä kampaus teki tyhjäksi kaikki taian hävittämiseksi tehdyt yritykset. Mutta kamman itsensä on nyt tuhonnut eräs voimakas taikaesine, jonka osasin laittaa tuon kunnon haltiattaren alle hänen käydessään luonani.

"Kaikki riippuu nyt vain siitä, että saadaan häneltä nykäistyiksi pois nuo kolme tulenkarvaista hiusta, ja silloin hän vaipuu takaisin entiseen mitättömyyteensä. Sinulle, rakas Baltasar, olen säästänyt tämän taian tyhjäksitekemisen. Sinulla on rohkeutta, voimaa ja taitavuutta. Sinä olet suorittava sen niinkuin tulee. Ota tämä pieni hiottu lasi, lähesty pikku Sinnoberia, missä vain tapaat hänet, suuntaa terävä katseesi tämän lasin kautta hänen päähänsä. Silloin nuo kolme punaista hiuskarvaa kohoavat pystyyn hänen päässään. Käy häneen lujasti käsiksi, vaikka hän kuinka pahasti naukuisi, repäise yhdellä nykäyksellä nuo kolme hiusta hänen päästään ja polta ne heti. On tärkeätä, että hiukset nykäistään yhdellä vetäisyllä ja heti poltetaan, sillä muuten ne voisivat vielä aikaansaada monenmoisia tuhoja. Kiinnitä siis aivan erikoinen huomio siihen, että tartut hiuksiin taitavasti ja lujasti ja yllätät pikku miehen juuri silloin, kun läheisyydessä on tulta tai palava kynttilä."

"Oi Prosper Alpanus", huudahti Baltasar, "kuinka huonosti olenkaan epäluottamuksellani ansainnut tämän hyvyyden, tämän jalomielisyyden! Kuinka selvästi tunnenkaan nyt syvällä sydämessäni, että tuskani on nyt lopussa, että taivaallinen onni avaa minulle kultaiset portit!"

"Minä rakastan", jatkoi Prosper Alpanus, "rakastan, hyvä Baltasar, tuollaisia nuorukaisia kuin sinä, joilla, on puhtaassa sydämessään kaiho ja rakkaus ja joiden sisimmässä vielä kaikuvat ne ihanat soinnut, jotka kuuluvat siihen kaukaiseen, jumalallisia ihmeitä täynnä olevaan maahan, joka on minun kotimaani. Ne onnelliset, jotka ovat saaneet lahjaksi tuon sisäisen soiton, ovat ainoat, joita voi nimittää runoilijoiksi, vaikka sillä nimellä haukutaan monia sellaisiakin, jotka tarttuvat ensimäiseen jyrybassoon, minkä käsiinsä saavat, rääkkäävät sen kieliä ja pitävät niiden surkeaa voivotusta ihanana soittona, joka tulvii heidän sisimmästään. Sinusta tuntuu, rakas Baltasar, toisinaan siltä, kuin ymmärtäisit solisevia lähteitä, kohisevia puroja, vieläpä kuin loimuava iltarusko puhuisi sinulle käsitettävillä sanoilla. Niin, hyvä Baltasar, niinä hetkinä ymmärrät todellakin luonnon ihmeellisiä ääniä, sillä omasta sisimmästäsi kohoaa jumalallinen sointu, jonka sytyttää luonnon syvimmän olemuksen ihmeellinen sopusointu. — Kun soitat pianoa, oi runoilija, niin huomaat, että lyömäsi äänen keralla soivat sen sukulaiskieletkin. Tämä luonnonlaki kelpaa muuksikin kuin mauttomaksi vertaukseksi. Niin, oi runoilija, sinä olet paljon parempi kuin monet luulevat, joille olet lukenut yrityksiäsi panna kynällä ja musteella paperille tuota sisäistä musiikkia. Noilla yrityksillä ei tosin ole paljon merkitystä. Mutta hyvän näytteen olet antanut historiallisesta tyylistä kirjoittaessasi järkiperäisellä leveydellä ja tarkkuudella kertomuksen satakielen rakkaudesta punaruusuun, jonka tapauksen olen nähnyt omilla silmilläni. Se on sangen näppärää työtä."

Prosper Alpanus pysähtyi. Baltasar katseli häntä hämmästyneenä, silmät suurina. Hän ei voinut ymmärtää, mitä oli sanottava siitä, että Prosper selitti historialliseksi yritykseksi hänen kerran kirjoittamansa runon, jota hän itse piti mielikuvituksen tuotteena.

"Ihmettelet ehkä minun puheitani", jatkoi Prosper Alpanus miellyttävän hymyn valaistessa hänen kasvojaan, "yleensä tuntunee moni piirre minussa sinun mielestäsi omituiselta. Mutta muista, että minä olen kaikkien järkevien ihmisten arvostelun mukaan henkilö, jonka on lupa esiintyä vain saduissa. Sinähän tiedät, rakas Baltasar, että sellaiset henkilöt voivat käyttäytyä omituisesti ja puhella tyhjää lorua, mitä mielensä tekee, etenkin jos kaiken takana kuitenkin on jotakin, mikä ei ole aivan moitittavaa. — Mutta eteenpäin! — Jos nyt haltiatar Ruusunhengetär otti niin lämpimästi suojaansa muodottoman Sinnoberin, niin olet sinä, hyvä Baltasar, nyt täydellisesti minun rakas holhokkini. Kuule siis, mitä olen päättänyt tehdä puolestasi! Taikuri Lotos kävi eilen luonani. Hän toi minulle tuhansia terveisiä, mutta myös tuhansia valituksia prinsessa Balsamiinalta, joka on herännyt unestaan ja ojentaa minuun päin kaipaavia käsivarsiaan 'Chartab Bhaden', tuon ihanan runoelman suloisissa sävelissä, joka on meidän ensimäinen rakkautemme. Myöskin vanha ystäväni, ministeri Juki, viittoo minulle ystävällisesti Pohjantähdestä. Minun on lähdettävä pois etäisimpään Intiaan. Huvilaani, jonka jätän, en toivoisi näkeväni kenenkään muun hallussa kuin sinun. Huomenna lähden Kerkkoon ja valmistutan laillisen lahjoituskirjan, jossa esiinnyn setänäsi. Kun sitten Sinnoberin taika on tehty tyhjäksi ja sinä astut professori Mooses Turnuksen eteen oivallisen huvilan ja melkoisen omaisuuden haltijana kosimaan kaunista Katariinaa, on hän täydellisellä ilolla antava sinulle kaiken. Mutta vielä enemmän! Jos muutat Katariinan kanssa minun huvilaani, on avioliittosi onni taattu. Kauniiden puiden takana kasvaa kaikkea, mitä talo tarvitsee. Ihanien hedelmien rinnalla kasvaa siellä mitä kauneimpia kaaleja ja muita oivallisia, maukkaita vihanneksia, joiden vertaisia ei ole tavattavissa laajoilla aloilla. Sinun rouvasi saa aina ensimäiseksi salaattia ja parsaa. Keittiö on niin varustettu, että kattilat eivät milloinkaan kuohu ylitse eikä mikään ruoka turmellu, vaikka sinä joskus viipyisitkin tunnin verran yli ruoka-ajan. Matot, tuolin- ja sohvanpäälliset ovat sitä laatua, että on mahdoton saada niihin tahraa, vaikka palvelijat olisivat kuinka taitamattomia. Samaten ei mikään posliini- tai lasiesine säry, vaikka palvelijat kuinka koettaisivat niitä särkeä ja heittelisivät niitä kovalle lattialle. Ja lopuksi, joka kerta kun rouvasi pesettää pyykkiä, on talon takana suurella niityllä mitä ihanin pouta, vaikka ympärillä sataisi, jyrisisi ja salamoisi. Lyhyesti sanoen, hyvä Baltasar, on pidetty huoli siitä, että voit rauhallisesti ja häiritsemättä nauttia koti-onnea suloisen Katariinasi rinnalla.

"Mutta nyt lienee minun aika palata kotiin ja ryhtyä yhdessä ystäväni Lotoksen kanssa valmistuksiin pikaista matkaani varten. Voi hyvin, rakas Baltasar!"

Näin sanoen Prosper vihelsi pari kertaa sudenkorennolle, joka heti lensi suristen paikalle. Hän pani sille suitset suuhun ja heittäytyi selkään. Mutta juuri lähdettyään leijailemaan pois hän pysähtyi äkkiä ja palasi Baltasarin luo.

"Olin unohtaa ystäväsi Heikin", sanoi hän. "Kujeellisen oikun houkuttelemana rankaisin häntä liian kovasti hänen nenäkkäisyydestään. Tähän rasiaan on kätketty se, mikä lohduttaa häntä!"

Prosper ojensi Baltasarille pienen, kirkkaaksi kiilloitetun kilpikonnankuorisen rasian. Baltasar pisti sen taskuunsa samoin kuin sen pikku lasinkin, jonka oli Prosperilta saanut Sinnoberin taian tuhoamista varten.

Sitten Prosper Alpanus mennä suhahti pois läpi pensaikon, jossa metsän äänet nyt kuuluivat entistä voimakkaammin ja suloisemmin.

Baltasar palasi Ylä-Jaakkolaan sydämessään mitä suloisimman toivon riemu ja ihastus.

KAHDEKSAS LUKU.

Kuinka Heikkiä pidettiin pitkien takinliepeittensä vuoksi lahkolaisena ja metelöitsijänä. — Kuinka ruhtinas Barsanuf meni uunin varjostimen taakse ja erotti luonnonasiain ylijohtajan. Sinnoberin pako Mooses Turnuksen talosta. — Kuinka Mooses Turnus aikoi lähteä ratsastamaan perhosen selässä ja tahtoi tulla keisariksi, mutta menikin sitten vuoteeseen.

Hämärässä varhain aamulla, kun tiet ja kadut olivat vielä autiot, Baltasar hiipi Kerkkoon ja juoksi nopeasti ystävänsä Heikin luo. Hänen koputettuaan oveen huusi sairas, väsynyt ääni: "Sisään!"

Kalpeana, muuttuneena, toivoton tuska kasvoillaan, Heikki makasi vuoteessa.

"Taivaan tähden", huudahti Baltasar, "taivaan tähden, ystäväni, puhu mitä sinulle on tapahtunut!"

"Oi ystäväni", sanoi Heikki murtuneella äänellä, kohoten vaivalloisesti vuoteesta, "minä olen nyt lopussa, täydellisesti lopussa. Kirottu noitakummitus, jonka, kuten tiedän, kostonhaluinen Prosper Alpanus on lähettänyt kimppuuni, syöksee minut turmioon!"

"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Baltasar. "Ethän ennen uskonut taikomisia ja noitakummituksia."

"Voi, nyt uskon kaiken", jatkoi Heikki itkuisella äänellä, "nyt uskon taikomiset ja noidat ja maahiset ja vetehiset, rottakuninkaat ja juurikääpiöt — kaiken, mitä ikinä tahdot! Kenen asiat ovat sillä kannalla kuin minun, hän kyllä antautuu. Muistanethan sen kirotun jutun minun takistani, kun palasimme Prosper Alpanuksen luota? Niin, jospa se olisi jäänyt siihen! Katsopa vähän ympärillesi täällä huoneessani, rakas Baltasar!"

Baltasar katsoi ja huomasi joka seinälle ripustetun lukemattoman määrän pitkiä takkeja, päällystakkeja ja kauhtanoita, jos jonkin mallisia ja värisiä.

"Mitä!" huudahti hän. "Aiotko perustaa vaatekaupan, Heikki?"

"Älä pilkkaa", vastasi Heikki, "älä pilkkaa, rakas ystävä. Kaikki nämä vaatteet olen valmistuttanut kuuluisimmilla räätäleillä aina toivoen, että viimeinkin pääsisin pakoon sitä onnetonta kohtaloa, jonka alaisia takkini ovat. Mutta turhaan. Niin pian kuin olen muutaman minuutin käyttänyt mitä kauneinta takkiani, joka sopii minulle kuin valettu, kutistuvat hihani olkapäihin asti ja takkini liepeet venyvät kuuden kyynärän pituisiksi. Epätoivoissani teetin itselleni tuon viitan koko maailman pituisine hihoineen. 'Jos hihat kutistuvat', ajattelin, 'ja jos liepeet venyvät, niin kaikki menee tasan'. Mutta annahan olla, muutaman minuutin kuluttua oli asian laita aivan samoin kuin muidenkin takkien. Mahtavimpien räätälien kaikki taito ja voima ei saanut mitään aikaan tuota kirottua lumousta vastaan. On päivänselvää, että minua pilkattiin ja ivattiin, missä vain näyttäydyinkin. Mutta pian tuo minusta itsestäni riippumaton uppiniskaisuus, että esiinnyin yhä uudelleen sellaisessa hitonmoisessa takissa, aiheutti aivan toisia arvosteluja. Pientä vielä oli se, että naiset moittivat minua rajattoman turhamaiseksi ja typeräksi, kun vastoin kaikkia tapoja tahdoin esiintyä käsivarret paljaina pitäen niitä luultavasti hyvin kauniina. Mutta jumaluusoppineet mainitsivat minua pian lahkolaiseksi väitellen vain siitä, oliko minut luettava hihattomistien vai lieveliaanien lahkoon. Siitä he kuitenkin olivat yksimielisiä, että näitä kumpaakin lahkoa oli pidettävä erittäin vaarallisena, koska molemmat säätivät täydellisen tahdonvapauden ja julkesivat ajatella mitä halusivat. Valtiomiehet pitivät minua häpeällisenä villitsijänä. He väittivät, että minä halusin pitkillä takinliepeilläni herättää tyytymättömyyttä kansassa ja tehdä sen uppiniskaiseksi hallitusta vastaan. Heidän mielestään minä ylimalkaan kuuluin johonkin salaiseen liittoon, jonka tunnusmerkkinä oli lyhyet hihat. Jo kauan oli muka siellä täällä ilmennyt merkkejä lyhythihaisista, joita oli pelättävä kuin jesuiittoja, vieläpä enemmänkin, koska he yrittivät tuoda maahan runoutta, joka oli vahingollista jokaiselle valtiolle, ja epäilivät ruhtinaiden erehtymättömyyttä. Sanalla sanoen, asia muuttui yhä vakavammaksi, ja vihdoin rehtori kutsutti minut kuulusteltavaksi. Aavistin etukäteen onnettomuutta, jos esiintyisin takissa. Sen vuoksi tulin vain liivisilläni. Mutta siitä mies suuttui, luullen että tahdoin pilkata häntä, ja ärtyi moittimaan minua. Hän määräsi, että minun oli viikon kuluessa tultava hänen eteensä järkevässä, säädyllisessä takissa. Päinvastaisessa tapauksessa hän karkoittaisi minut yliopistosta. Tänään on määräaika lopussa! Voi minua onnetonta! Voi kirottua Prosper Alpanusta —"

"Vaikene, vaikene, rakas Heikki ystäväni", huudahti Baltasar, "älä herjaa minun kallista, rakasta setääni, joka on lahjoittanut minulle huvilan. Ei hän sinullekaan tahdo mitään pahaa, vaikkakin hän — se minun on myönnettävä — rankaisi liian kovasti sinua siitä nenäkkyydestä, jolla kohtelit häntä. Mutta minä tuon avun! Hän lähettää sinulle tämän pikku rasian, jonka on määrä lopettaa kaikki sinun kärsimyksesi."

Näin sanoen Baltasar veti taskustaan sen pienen kilpikonnankuorisen rasian, jonka oli saanut Prosper Alpanukselta, ja ojensi sen lohduttomalle Heikille.

"Onko tuon joutavan romutavaran autettava minua? Kuinka voi pieni kilpikonnankuorinen rasia vaikuttaa minun takkieni muodostumiseen?"

"Sitä en tiedä", vastasi Baltasar, "mutta rakas setäni ei voi eikä tahdokaan pettää minua. Luotan häneen täydellisesti. Avaa siis vain rasia, Heikki hyvä! Katsokaamme mitä siinä on."

Heikki teki sen — ja rasiasta pulpahti mitä hienoimmasta kankaasta oivallisesti tehty musta takki. Ei kumpikaan, Heikki eikä Baltasar, voinut pidättää äänekästä hämmästyksen huutoa.

"Ahaa, nyt ymmärrän sinut, Prosperini kallis setäni!" huudahti Baltasar. "Tämä takki sopii varmasti. Se poistaa kaiken lumouksen."

Heikki veti takin yllensä muitta mutkitta. Mitä Baltasar oli aavistanut, tapahtui todellakin. Tuo kaunis puku sopi Baltasarille niinkuin ei vielä mikään muu ennen sitä, eikä tarvinnut ajatellakaan hihojen kutistumista eikä liepeiden venymistä.

Aivan suunniltaan ilosta päätti Heikki nyt heti juosta rehtorin luo uudessa, sopivassa takissaan ja saattaa kaiken tasapainoon.

Baltasar kertoi nyt ystävälleen mitä tiesi Prosper Alpanuksesta ja kuinka tämä oli antanut hänelle välikappaleen, millä voitiin lopettaa tuon muodottoman kääpiön jumalaton ilkivalta. Heikki, joka oli tullut aivan toiseksi nyt, kun kaikki epäilys oli kadonnut hänestä, ylisti Prosperin suurta jalomielisyyttä ja tarjoutui avustamaan Sinnoberin paljastamisessa. Silloin Baltasar huomasi ikkunasta ystävänsä virastoharjoittelija Pulcherin, joka oli kääntymäisillään nurkan taakse hyvin alakuloisen näköisenä.

Heikki kurkoitti Baltasarin kehoituksesta päänsä ulos ikkunasta ja viittasi virastoharjoittelijaa tulemaan heti sisään.

Pulcher huudahti sisään tullessaan:

"Mikä kaunis takki sinulla on, Heikki hyvä!"

Mutta Heikki sanoi, että Baltasar kyllä kertoo hänelle kaiken, ja juoksi rehtorin luo.

Baltasarin kerrottua virastoharjoittelijalle seikkaperäisesti kaiken, mitä oli tapahtunut, sanoi tämä:

"Juuri nyt on aika iskeä kuoliaaksi tuo kammottava kummitus. Tiedä siis, että hän viettää tänään juhlallisia kihlajaisiaan Katariinan kanssa ja että turhamainen Mooses Turnus on järjestänyt isot pidot, joihin on kutsunut ruhtinaankin. Juuri tuon juhlan aikana tunkeutukaamme professorin taloon ja yllättäkäämme pikku mies. Kynttilöistä ei salissa ole puutetta, niin että nuo äkäiset hiukset saamme kyllä heti paikalla poltetuksi."

Vielä monesta muusta seikasta olivat ystävykset puhuneet ja sopineet, kun Heikki astui sisään ilosta loistaen.

"Sen takin voima, joka pulpahti esiin kilpikonnankuorisesta rasiasta, on osoittautunut erinomaiseksi", sanoi Heikki. "Astuessani rehtorin huoneeseen ukko hymyili tyytyväisenä. 'Ahaa', sanoi hän minulle, 'ahaa! Huomaan, hyvä Heikki, että olette selvinnyt omituisesta sekaannuksestanne. No niin. Tulisielut, niinkuin te, horjahtavat helposti liiallisuuksiin. En ole milloinkaan pitänyt teidän puuhaanne uskonnollisena haaveiluna — pikemminkin väärinkäsitettynä isänmaallisuutena — taipumuksena erikoisuuteen, joka nojautuu vanhan ajan sankarien esimerkkiin. Niin, oli miten oli. Tuollainen kaunis, sopiva takki! Onni valtiolle, onni maailmalle, kun ylevämieliset nuorukaiset käyttävät tuollaisia takkeja, joissa on noin sopivat hihat ja liepeet. Pysykää, Heikki, uskollisena, pysykää uskollisena sellaiselle hyveelle, sellaiselle uljuudelle! Siitä versoo todellinen sankarimieli!' Rehtori syleili minua vesissä silmin. Itse tietämättäni millä lailla satuin vetämään esille tuon pienen kilpikonnankuorisen rasian, josta takki oli ilmestynyt ja jonka olin pistänyt taskuuni. 'Saanko luvan', sanoi rehtori suipistaen peukalonsa ja etusormensa yhteen. Tietämättä, oliko nuuskaa sisällä, napautin kannen auki. Rehtori pisti sormensa rasiaan, nuuskasi, tarttui käteeni puristaen sitä lujasti kyynelten valuessa pitkin poskia ja sanoi syvästi liikutettuna: 'Jalo nuorukainen! Mikä ihana nuuskahyppysellinen! Kaikki on annettu anteeksi ja unohdettu. Syökää tänään päivällistä luonani!' — Kuten näette, ystäväni, ovat kaikki kärsimykseni lopussa. Ja jos meidän tänään onnistuu, niinkuin luonnollista on, poistaa Sinnoberin lumous, olette tekin tästä puolin onnelliset!"

* * * * *

Sadalla kynttilällä valaistussa salissa seisoi pikku Sinnober tulipunaisessa puvussaan, vihreätäpläisen tiikerin suuri ritarimerkki kiinnitettynä paikalleen kahdellakymmenellä napilla, miekka kupeella ja töyhtöhattu kainalossa. Hänen rinnallaan oli lempeä Katariina morsiameksi koristettuna säteillen suloutta ja nuoruutta. Sinnober oli tarttunut hänen käteensä, jonka hän toisinaan painoi suutansa vasten samalla irvistellen ja hymyillen perin inhottavasti. Joka kerta lehahti silloin Katariinan poskille helakampi puna, ja hänen katseessaan kuvastui mitä syvin rakkaus pikku miestä kohtaan. Se oli kerrassaan kamalaa nähdä. Vain se sokeus, johon Sinnoberin taika oli saattanut kaikki, oli syynä siihen, etteivät ihmiset suuttuneina Katariinan parantumattomasta sotkeutumisesta tarttuneet tuohon pikku noitaan ja heittäneet häntä uunissa palavaan tuleen. Läsnäolijat olivat kokoontuneet parin ympärille piiriin kunnioittavan välimatkan päähän. Vain ruhtinas Barsanuf seisoi Katariinan vieressä ja koetti katsella ympärilleen merkitsevän armollisesti, mutta siitä ei kukaan sanottavasti välittänyt. Kutsuvieraat näkivät vain morsiusparin ja tuijottivat Sinnoberin huuliin, joka murisi siiloin tällöin joitakin käsittämättömiä sanoja. Niitä seurasi joka kerta hiljainen "ah" jolla seurue ilmaisi ihailuaan.

Oltiin niin pitkällä, että piti vaihdettaman kihlasormuksia. Mooses Turnus astui piiriin kädessään tarjotin, jolla sormukset säihkyivät. Hän rykäisi, Sinnober kohottautui varpailleen niin ylös kuin mahdollista, ulottuen melkein morsiamensa kyynärpäähän asti. Kaikki odottivat mitä suurimmassa jännityksessä. — Silloin kuuluu yhtäkkiä vieraita ääniä, salin ovi lentää auki, Baltasar ryntää sisälle, hänen mukanaan Pulcher ja Heikki. He tunkeutuvat piirin läpi.

"Mitä tämä on, mitä nuo vieraat tahtovat?" huutavat kaikki yhteen ääneen.

Ruhtinas Barsanuf huutaa kauhistuneena, juosten uuninvarjostimen taakse:

"Kapina! Salaliitto! Poliisi!"

Mooses Turnus tuntea Baltasarin, joka on tunkeutunut aivan Sinnoberin eteen. Sitten hän huutaa:

"Herra ylioppilas! Oletteko hullu, oletteko järjiltänne? Kuinka rohkenette tunkeutua tänne kihlajaisjuhlaan? Hoi — miehet, vieraat, palvelijat, heittäkää tuo raakalainen ulos ovesta!"

Mutta mistään vähintäkään välittämättä on Baltasar vetänyt esille Prosperin antaman lasin ja suuntaa nyt sen lävitse lujan katseensa Sinnoberin päähän. Kuin sähköiskun kohtaamana Sinnober päästää kimeän kissannaukunan, niin että koko sali kajahtaa. Katariina kaatuu pyörtyneenä tuolille. Vieraiden tiheä piiri hajaantuu. Baltasar näkee selvästi tulenkarvaisen hiussuortuvan ja juoksee Sinnoberin luo tarttuen häneen kiinni. Kääpiö potkii, rimpuilee, kynsii ja puree.

"Käykää kiinni, käykää kiinni!" huutaa Baltasar. Silloin Heikki ja Pulcher tarttuvat pikku mieheen, niin ettei hän voi ollenkaan liikkua. Baltasar ottaa lujasti kiinni punaisista hiuksista, repäisee ne yhdellä nykäyksellä pois päästä, juoksee uunin luo ja heittää ne tuleen, jossa ne räiskähtävät palamaan. Kuuluu huumaava pamahdus, kaikki heräävät kuin unesta.

Pikku Sinnober, joka on vaivalloisesti noussut pystyyn, haukkuu ja ärjyy ja käskee heti ottamaan kiinni julkeat rauhanhäiritsijät, jotka ovat solvanneet valtion pääministerin pyhitettyä persoonaa, ja heittämään heidät syvimpään vankeuteen.

Ihmiset kyselevät toisiltaan:

"Mistä tänne on yhtäkkiä ilmestynyt tuo sätky-äijä? Mitä tuo pieni kummitus tahtoo?"

Kääpiö yhä mellastaa ja takoo jalkojaan lattiaan huutaen aina välillä:

"Olen ministeri Sinnober! Olen ministeri Sinnober! Vihreätäpläisen tiikerin ritari — kaksikymmentä nappia!"

Silloin kaikki purskahtavat rajuun nauruun. Kääpiö ympäröidään, miehet ottavat hänet käsiinsä ja heittelevät häntä toisilleen kuin palloa. Ritarimerkin nappi toisensa perästä sinkoaa irti, hän kadottaa hattunsa, miekkansa, kenkänsä.

Ruhtinas Barsanuf tulee näkyviin uuninvarjostimen takaa ja astuu keskelle hälinää. Silloin pikku mies kiljaisee:

"Ruhtinas Barsanuf! Teidän ylhäisyytenne — pelastakaa ministerinne — suosikkinne! Apua — apua — valtio on vaarassa — vihreätäpläinen tiikeri! Voi voi!"

Ruhtinas luo vihaisen katseen pikku mieheen ja astuu sitten nopeasti ovelle päin. Mooses Turnus menee hänen tielleen. Barsanuf tarttuu häneen ja vetää hänet nurkkaan puhuen vihasta kipinöiviä silmin:

"Te rohkenette esityttää ruhtinaallenne, maan isälle, tyhmää ilvenäytelmää. Kutsutte minut tyttärenne kihlajaisiin arvokkaan ministerini Sinnoberin kanssa, ja ministerini sijasta tapaankin täällä iljettävän kummituksen, jonka olette pukenut loistaviin vaatteisiin. Herra, tietäkää että se on maankavaltajan pilaa. Rankaisisin sen ankarasti, ellette olisi tuiki tyhmä mies, jonka paikka on hulluinhuoneessa. Erotan teidät luonnonasiain ylijohtajan virasta ja kiellän teiltä kaikki tutkimukset kellarissani! Hyvästi!"

Näin sanoen hän törmäsi ulos.

Mutta Mooses Turnus syöksyi raivoissaan pikku miehen kimppuun, tarttui hänen pitkiin, pörröisiin hiuksiinsa ja lennätti hänet ikkunan luo huutaen:

"Alas, alas, sinä alhainen, jumalaton epäsikiö, joka olet petkuttanut minua niin häpeällisesti ja ryöstänyt minulta kaiken elämän onnen!"

Hän aikoi heittää pikku miehen alas avatusta ikkunasta, mutta eläintieteellisen kokoelman hoitaja, joka myöskin oli saapuvilla, juoksi salaman nopeudella paikalle, tarttui pikku mieheen ja riisti hänet Mooses Turnuksen käsistä.

"Seis, seis, herra professori", sanoi hän, "älkää tehkö väkivaltaa ruhtinaan omaisuudelle. Ei se ole mikään epäsikiö. Se on Mycetes Beelzebub, Simia Beelzebub, joka on karannut museosta."

" Simia Beelzebub, Simia Beelzebub!" kuului joka puolelta naurunhohotusten seasta.

Mutta tuskin oli museonhoitaja ottanut pikku miehen käsivarrelleen ja katsellut häntä oikein, kun hän huudahti kovasti:

"Mitä näenkään! Eihän tämä ole Simia Beelzebub. Tämähän on tyhmä, ruma kääpiö! Hyi, hyi!"

Ja niin hän heitti pikku miehen keskelle salia. Läsnäolijain äänekkään ivanaurun raikuessa juoksi kääpiö vikisten ja muristen ovesta ulos, portaita alas, pois kotiinsa ainoankaan palvelijansa sitä huomaamatta.

Tämän kaiken tapahtuessa salissa oli Baltasar poistunut viereiseen huoneeseen, mihin oli nähnyt vietävän pyörtynyttä Katariinaa. Hän heittäytyi tytön jalkoihin, painoi huulensa hänen käsiään vasten ja nimitteli häntä mitä suloisimmilla nimillä. Katariina heräsi lopulta syvään huokaisten ja huomatessaan Baltasarin huudahti ihastuneena:

"Oletko vihdoinkin, vihdoinkin täällä, rakas Baltasarini! Ah, olen melkein menehtynyt kaihosta ja lemmentuskasta. Yhä soivat korvissani satakielen sävelet, joiden liikuttamana punaruusu vuodattaa sydänverensä!"

Hän kertoi nyt kaiken unohtaen ympäristönsä kokonaan. Hän kertoi olleensa sotkeutunut pahaan, kamalaan uneen ja kuinka hänestä oli tuntunut siltä, kuin ruma hirviö olisi painautunut hänen rintaansa vasten vaatien hänen rakkauttaan, eikä hän ollut voinut vastustaa. Hirviö oli osannut tekeytyä Baltasarin näköiseksi. Kun hän oli oikein voimakkaasti ajatellut Baltasaria, oli hän tosin tietänyt, ettei hirviö ollut Baltasar, mutta sitten oli hänestä taas käsittämättömällä tavalla tuntunut, kuin hänen olisi juuri Baltasarin vuoksi pitänyt rakastaa tuota hirviötä.

Baltasar selitti hänelle niin paljon kuin oli mahdollista kokonaan hämmentämättä hänen jo ilmankin kiihtynyttä mieltään. Sitten seurasi tuhansia vakuutuksia, tuhansia ikuisen rakkauden ja uskollisuuden valoja, kuten aina rakastuneiden kesken. Samalla he syleilivät toisiaan ja painautuivat vastakkain mitä lämpimimmällä hellyydellä, ja heidän sydämensä olivat tulvillaan ylimmän taivaan riemua ja ihastusta.

Mooses Turnus tuli sisään käsiänsä väännellen ja valitellen. Hänen mukanaan tulivat Pulcher ja Heikki, jotka yhä, vaikkakin turhaan, koettivat lohduttaa häntä.

"Ei, ei", huudahti Mooses Turnus, "olen perin pohjin lyöty mies! En ole enää valtion luonnonasiain ylijohtaja. En saa enää harjoittaa tutkimuksia ruhtinaan kellarissa! Ruhtinaan epäsuosio — luulin pääseväni vihreätäpläisen tiikerin ritariksi, vähintäänkin viisinappiseksi — kaikki mennyttä. Mitä nyt sanoo hänen ylhäisyytensä arvoisa ministeri Sinnober kuullessaan, että olen pitänyt hänenä tyhmää epäsikiötä; Simia Beelzebub cauda prehensilia, vai mikä se lienee ollut! Oi Jumala, hänenkin vihansa on painava minua! — Alicante! Alicante!"

"Mutta, paras professori", lohduttelivat ystävät, "kunnioitettu ylijohtaja, muistakaahan toki, ettei ole olemassa mitään ministeri Sinnoberia! Ette te ole ollenkaan solvannut häntä. Tuo muodoton kääpiö on pettänyt teitä aivan samoin kuin meitä kaikkia haltiatar Ruusunhengettäreltä saamallaan taikalahjalla!"

Nyt Baltasar kertoi, miten kaikki oli tapahtunut alusta alkaen. Professori kuunteli hartaasti Baltasaria loppuun asti ja huudahti sitten:

"Olenko hereillä, näenkö unta — noitia — taikureita — haltiattaria — taikapeili — onko minun uskottava kaikkea tuota mielettömyyttä?"

"Oi rakkahin herra professori", keskeytti Heikki hänet, "jos vain olisitte jonkun aikaa käyttänyt lyhythihaista ja pitkäliepeistä takkia niinkuin minä, niin uskoisitte mielellännekin kaiken tuon!"

"Niin, niin", huudahti Mooses Turnus, "niin, kaikkihan on sillä lailla! Noiduttu epäsikiö on pettänyt minua — en enää seiso jaloillani — leijailen katolla — Prosper Alpanus noutaa minut — ratsastan perhosen selässä — kampautan itseni haltiatar Ruusunhengettärellä, luostarinjohtajatar Ruusunihanalla — minusta tulee ministeri — kuningas — keisari!"

Näin sanoen hän juoksi edestakaisin huoneessa, huusi ja hihkui, niin että kaikki pelkäsivät hänen menettäneen järkensä. Vihdoin hän vaipui lopen uupuneena nojatuoliinsa. Silloin lähestyivät häntä Katariina ja Baltasar. He puhuivat siitä, kuinka lämpimästi, yli kaiken he rakastivat toisiaan, kuinka he eivät ollenkaan voineet elää ilman toisiaan. Se oli kerrassaan kaihomielistä puhetta, itkettipä se toden teolla Mooses Turnustakin.

"Myönnyn kaikkeen, kaikkeen, mitä tahdotte", puhui hän nyyhkyttäen. "Menkää naimisiin, rakastakaa toisianne — nähkää yhdessä nälkää, sillä minulta ei liikene äyriäkään Katariinalle!"

"Mitä nälän näkemiseen tulee", sanoi Baltasar hymyillen, "toivon huomenna voivani todistaa herra professorille, ettei siitä kai milloinkaan voi tulla puhettakaan, koska setäni Prosper Alpanus on kyllin hyvin järjestänyt sen asian."

"Tee se, rakas poikani, tee se, jos voit, ja todellakin vasta huomenna", sanoi professori väsyneesti, "sillä jotten tulisi hulluksi, jottei pääni halkeaisi, on minun heti mentävä vuoteeseen!"

Sen hän tekikin heti paikalla.

YHDEKSÄS LUKU.

Uskollisen kamaripalvelijan hämminki. — Kuinka vanha Liisa aikaansai metelin ja ministeri Sinnober liukastui pakomatkallaan. — Millä ihmeellisellä tavalla ruhtinaan henkilääkäri selitti Sinnoberin äkkikuoleman. — Kuinka ruhtinas Barsanuf tuli surulliseksi, ja kuinka Sinnoberin menetys pysyi korvaamattomana.

Ministeri Sinnoberin vaunut olivat seisoneet melkein koko yön turhaan Mooses Turnuksen talon edessä. Kerta toisensa perästä vakuuteltiin ajomiehelle, että Hänen Ylhäisyytensä oli täytynyt jo aikoja sitten lähteä kutsuista, mutta ajomies piti sitä vallan mahdottomana, koska Hänen Ylhäisyytensä ei mitenkään olisi voinut juosta jalkaisin kotiinsa sateessa ja myrskyssä.

Kun vihdoin kaikki valot oli sammutettu ja ovet suljettu, täytyi ajomiehen todellakin ajaa pois tyhjine vaunuineen. Mutta ministerin talossa hän herätti heti kamaripalvelijan ja kysyi, oliko, taivaan nimessä, ministeri tullut kotiin ja millä lailla.

"Hänen Ylhäisyytensä", vastasi kamaripalvelija hiljaa ajomiehen korvaan, "Hänen Ylhäisyytensä saapui eilen myöhään iltahämärässä, se on aivan varmaa. Nyt hän makaa vuoteessaan ja nukkuu. Mutta, hyvä ajomies, miten, millä lailla! Kerron teille kaiken. Mutta suu poikki! Olen mennyttä miestä, jos Hänen Ylhäisyytensä saa tietää, että minä olin pimeässä käytävässä. Silloin menetän paikkani, sillä vaikka Hänen Ylhäisyytensä on pienikokoinen, on hänessä tavattoman paljon hurjuutta, hän menettää pian mielenmalttinsa eikä tunne itseään vihassaan. Vielä eilen hän ahdisti paljastetulla miekalla typerää hiirtä, joka oli rohjennut hiipiä Hänen Ylhäisyytensä makuuhuoneeseen. No niin! Heitän siis hämärissä viitan hartioilleni ja aion kaikessa hiljaisuudessa pujahtaa viinitupaan pelaamaan hetkeksi korttia. Siiloin vierii ja kierii portaissa jotakin vastaan, puikkii pimeässä käytävässä säärieni välistä, kaatuu lattialle, naukuu kimeästi kuin kissa ja murisee sitten niinkuin — hyvä Jumala — ajomies, pidättehän suunne kiinni, jalo mies, muuten olen hukassa — tulkaa vähän lähemmäksi — ja murisee sitten niin kuin meidän armollinen herramme tapaa murista, kun kokki on polttanut vasikankyljykset tai joku muu seikka valtiossa ei miellytä häntä."

Viimeiset sanat oli kamaripalvelija kuiskannut ajomiehen korvaan pitäen kättään suupielessään. Ajomies peräytyi, kävi miettiväisen näköiseksi ja huudahti:

"Onko se mahdollista!"

"On", jatkoi kamaripalvelija, "se oli epäilemättä meidän armollinen herramme, joka pujahti käytävässä koipieni välitse. Kuulin sitten selvästi, kuinka hänen armonsa viskeli tuoleja huoneissa ja avasi oven toisensa jälkeen, kunnes saapui sänkykamariinsa. En uskaltanut mennä hänen jäljessään, mutta hetkisen kuluttua hiivin sänkykamarin ovelle ja kuuntelin. Silloin Hänen Ylhäisyytensä päristeli aivan samoin kuin hän tapaa tehdä, kun jotain suurta on tekeillä. Ajomies, taivaassa ja maan päällä on enemmän asioita kuin meidän viisautemme uneksiikaan, kuulin kerran teatterissa erään surumielisen prinssin sanovan — hän oli puettu aivan mustiin ja pelkäsi kovasti erästä harmaaseen pahviin puettua miestä! Ajomies, eilen on tapahtunut jotain hämmästyttävää, joka on ajanut herran kotiinsa. Ruhtinas on ollut professorin luona. Ehkä hän on lausunut jotakin — ehdottanut kenties jotakin oivallista uudistusta — ja ministeri tarttuu heti siihen, ryntää tiehensä kihlajaisista ja alkaa työskennellä hallituksen hyväksi. Kuulin sen heti korinasta. Niin, suurta, ratkaisevaa on tekeillä. Oi ajomies, ehkä me kaikki taas ennemmin tai myöhemmin kasvatamme itsellemme palmikon! Mutta, kallis ystäväni, menkäämme ja kuunnelkaamme uskollisina palvelijoina sänkykamarin ovella, makaako Hänen Ylhäisyytensä ehkä vielä vuoteessaan ja pohtii syviä mietteitään."

Molemmat, kamaripalvelija ja ajomies, hiipivät ovelle ja kuuntelivat. Sinnober murisi ja marisi ja vihelsi mitä ihmeellisimmissä äänilajeissa. Molemmat palvelijat seisoivat mykän hämmästyksen valtaamina. Kamaripalvelija sanoi syvästi liikutettuna:

"Meidän armollinen herra ministerimme on todellakin suuri mies!"

* * * * *

Jo varhain aamulla syntyi ministerin talon edustalla kova meteli. Vanha maalaiseukko, jolla oli yllään haaltunut ikäloppu sunnuntaipuku, oli tunkeutunut taloon ja vaatinut ovenvartijaa heti viemään hänet hänen poikansa Pikku Sakeuksen luo. Ovenvartija oli selittänyt hänelle, että talossa asui Hänen Ylhäisyytensä herra ministeri Sinnober, kaksikymmennappinen vihreätäpläisen tiikerin ritari, ja ettei ketään palvelija nimitetty Pikku Sakeukseksi. Mutta silloin oli vaimo aivan mielettömästi riemuiten huutanut, että juuri herra kaksikymmennappinen ministeri Sinnober oli hänen rakas poikansa Pikku Sakeus. Vaimon huudon ja ovenvartijan jyrisevien kirousten kutsumina olivat talosta kaikki juosseet saapuville, ja meteli kävi yhä kovemmaksi. Kun kamaripalvelija saapui alas hajoittaakseen väkijoukon, joka häiritsi niin hävyttömästi Hänen Ylhäisyytensä aamurauhaa, heitettiin juuri talosta ulos tuo vaimo, jota kaikki pitivät mielipuolena.

Vaimo istuutui nyt vastapäisen talon kivi portaille, nyyhkytti ja valitteli, etteivät nuo raa'at ihmiset tuolla tahtoneet päästää häntä hänen sydänkäpysensä, Pikku Sakeuksen luo, josta oli tullut ministeri. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen paljon ihmisiä, joille hän toisti tuon tuostakin, ettei ministeri Sinnober ollut kukaan muu kuin hänen poikansa, jota hän oli nuoruudessa nimittänyt Pikku Sakeukseksi. Ihmiset eivät lopulta tietäneet, oliko heidän pidettävä vaimoa hulluna vaiko aavistettava asiassa todellakin piilevän jotakin.

Vaimo ei kääntänyt silmiään pois Sinnoberin ikkunoista. Yhtäkkiä hän päästi heleän naurun, löi käsiään yhteen ja huudahti riemuiten kovalla äänellä:

"Tuolla hän on, tuolla hän on, minun sydänkäpyseni, minun pikku tonttuseni. Hyvää huomenta. Pikku Sakeus! Hyvää huomenta, Pikku Sakeus!"

Kaikki ihmiset kurkistivat sinne, ja huomatessaan pienen Sinnoberin, joka seisoi kudotussa, punaisessa puvussaan, vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki rinnassa, lattiaan asti ulottuvan ikkunan ääressä, niin että hänen koko vartalonsa selvästi näkyi suurten ikkunaruutujen lävitse, nauroivat he kaikki katketakseen, melusivat ja huusivat:

"Pikku Sakeus, Pikku Sakeus! Katsokaahan tuota pientä hienosti puettua apinaa — hullu epäsikiö noidanpentu — Pikku Sakeus! Pikku Sakeus!"

Ovenvartija ja kaikki Sinnoberin palvelijat juoksivat ulos katsomaan, mitä ihmiset nauroivat ja riemuitsivat niin määrättömästi. Mutta tuskin he näkivät herransa, kun hekin huusivat nauraen vielä hullummin kuin kansa:

"Pikku Sakeus, Pikku Sakeus, menninkäinen, kääpiö, noita!"

Ministeri näytti vasta nyt huomaavan, ettei tuo mieletön katumeteli voinut kohdistua keneenkään muuhun kuin häneen itseensä. Hän tempasi ikkunan auki, katseli alas vihasta säkenöivin silmin, huusi raivosi, teki kummallisia hyppyjä kiukuissaan, uhkasi vahtisotamiehillä, poliisilla, tyrmällä ja vankeudella.

Mutta mitä enemmän hän riehui vihoissaan, sitä äänekkäämmäksi kävi meteli ja nauru; ihmiset alkoivat pommittaa poloista ministeriä kivillä, hedelmillä, juurikkailla, kaikella mitä vain käteen sattui. Hänen täytyi väistyä sisään.

"Taivaan Jumala", huudahti kamaripalvelija kauhistuneena, "tuo pieni kammottava hirviöhän katseli ulos armollisen herramme ikkunasta. Mitä se merkitsee? Kuinka tuo pikku noita on päässyt sisälle huoneisiin?"

Näin sanoen hän juoksi sisään, mutta niinkuin aikaisemmin hän huomasi ministerin makuuhuoneen olevan lujasti suljetun. Hän uskalsi koputtaa hiljaa. — Ei mitään vastausta.

Sillä välin oli, taivas tietää miksi, kansan kesken kadulla alettu hiljalleen mutista, että tuo pieni naurettava kummitus tuolla ylhäällä oli kuin olikin Pikku Sakeus, joka oli ottanut ylpeän Sinnober nimen ja kiivennyt korkealle kaikenlaisen häpeällisen valheen ja petoksen avulla. Melu kävi yhä äänekkäämmäksi; kuului huutoja:

"Alas tuo pikku peto, alas! Riistäkää Pikku Sakeukselta ministerintakki, sulkekaa hänet tyrmään, näyttäkää häntä rahasta markkinoilla! Sivelkää hänet välkkyvällä maalilla ja lahjoittakaa lapsille leikkikaluksi! Mennään sisään!"

Ja ihmiset ryntäsivät taloa vastaan.

Kamaripalvelija väänteli epätoivoissaan käsiään.

"Kapina — meteli! Teidän Ylhäisyytenne, herätkää, pelastautukaa!" huusi hän.

Mutta ei mitään vastausta kuulunut. Hänen korviinsa kantautui vain hiljaista huohotusta.

Talon ovi murrettiin. Kansa tulla rymisti hurjasti nauraen portaita ylös.

"Nyt on kova paikka", sanoi kamaripalvelija ja juoksi täyttä vauhtia makuuhuoneen ovea vasten, niin että se ponnahti ritisten ja rämisten saranoiltaan. — Sinnoberia ei näkynyt, ei kuulunut!

"Teidän Ylhäisyytenne, armollisin ministeri, ettekö kuule kapinaa? Teidän Ylhäisyytenne, armollisin ministeri, missä te oikein olette?"

Niin huusi kamaripalvelija juosten aivan epätoivoissaan huoneiden läpi. Mutta vastausta ei kuulunut, ei äännähdystäkään, vain pilkallinen kaiku marmoriseinistä. Sinnober näytti kadonneen jäljettömiin, äänettömästi. Ulkona oli melu hiljentynyt. Kamaripalvelija kuuli erään naisen syvän, sointuvan äänen, joka puhui kansalle. Silloin hän huomasi ikkunasta katsellessaan, että ihmiset vähitellen poistuivat talosta hiljaa kuiskaillen keskenään ja luoden miettiviä katseita ylös ikkunoihin.

"Kapina näyttää menneen ohitse", sanoi kamaripalvelija, "nyt kai armollinen ministeri tulee esille piilopaikastaan".

Hän meni takaisin makuuhuoneeseen, arvellen, että ministeri kai sittenkin oli siellä.

Hän tähysteli ympärilleen, Silloin hän huomasi, että kauniista, kaksikorvaisesta hopeamaljakosta pisti esiin aivan pienet, ohuet sääret. Maljakko oli aivan peilipöydän vieressä, koska ministeri piti sitä hyvin suuressa arvossa, se kun oli kallis lahja ruhtinaalta.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti kamaripalvelija kauhistuneena. "Jos silmäni eivät petä minua, niin nuo jalat tuolla ovat Hänen Ylhäisyytensä, herra ministeri Sinnoberin, minun armollisen herrani jalat!"

Hän astui lähemmäksi ja huusi kauhusta väristen:

"Teidän Ylhäisyytenne, taivaan tähden, mitä te teette, mitä te hommaatte siellä syvyydessä?"

Mutta kun Sinnober oli vaiti, huomasi kamaripalvelija, missä vaarassa ministeri oli, ja että oli aika jättää syrjään kaikki kunnioitus. Hän tarttui Sinnoberin jalkoihin ja veti hänet ulos. Voi, kuollut, kuollut oli pikku ministeri! Kamaripalvelija puhkesi äänekkääseen valitukseen. Ajomies ja muut palvelijat riensivät paikalle: lähetettiin hakemaan ruhtinaan henkilääkäriä.

Sillä välin kuivasi kamaripalvelija onnettoman isäntäparkansa puhtailla pyyhinliinoilla, pani hänet vuoteeseen ja peitti silkkisillä tyynyillä, niin että näkyviin jäivät vain pienet ryppyiset kasvot.

Nyt tuli sisälle neiti Ruusunihana. Hän oli ensin, taivas tietää millä lailla, rauhoittanut kansan. Nyt tuli hän kuolleen Sinnoberin luo, ja hänen mukanaan oli vanha Liisa, Pikku Sakeuksen äiti.

Sinnober näytti tosiaankin kuolemassa kauniimmalta kuin hän milloinkaan oli ollut eläessään. Pienet silmät olivat ummessa, nenä oli hyvin valkoinen, mutta tärkeintä kaikesta olivat tummanruskeat hiukset, jotka valuivat alas mitä ihanimpina kutreina. Neito siveli pikku olennon tukkaa, ja samassa välähti himmeästi loistaen punainen suortuva näkyviin.

"Ahaa", huudahti neito silmät ilosta loistaen, "ahaa, Prosper Alpanus, suuri mestari, sinä pidät sanasi! Sovitettu on hänen kohtalonsa ja samalla kaikki häpeä!"

"Voi hyvä Jumala", sanoi vanha Liisa, "ei suinkaan tuo ole minun pikku Sakeukseni! Ei hän ole milloinkaan näyttänyt noin kauniilta. Aivan suottahan olen tullut kaupunkiin. Te ette ole neuvonut minua oikein, armollinen neiti!"

"Älkää nurisko, vanhus", vastasi neito. "Jos olisitte tarkoin seurannut neuvoani ettekä olisi tunkeutunut tähän taloon aikaisemmin kuin minä olin täällä, niin kaikki olisi nyt paremmin. Toistan sen vieläkin: tuo pikku mies, joka lepää kuolleena tuolla vuoteessa, on varmasti ja totisesti teidän poikanne, Pikku Sakeus!"

"No niin", huudahti vaimo silmät loistaen, "no niin, jos tuo pikku ylhäisyys tuolla on todellakin minun lapseni, niin saan periä kaikki ne kauniit tavarat, jotka ovat täällä ympärillämme, ja koko talon kaikkineen, mitä siinä on."

"Ei", sanoi neito, "se on nyt kerta kaikkiaan ohitse; olette laiminlyönyt oikean hetken saavuttaa rahaa ja tavaraa. Teille, kuten jo kerran sanoin, ei nyt kerta kaikkiaan ole suotu rikkautta."

"Saanhan toki ottaa edes pienen poika parkani esiliinaani ja viedä hänet kotiin?" jatkoi vaimo. "Meidän herra pastorilla on paljon kauniita täytettyjä lintuja ja oravia. Hän kyllä täyttää minulle Pikku Sakeuksen. Asetan hänet sitten kaapin päälle ikuiseksi muistoksi punaisessa takissaan, leveä nauha ja suuri tähti rinnassa."

"Sehän on kerrassaan typerä ajatus", huudahti neito melkein suuttuneena, "ei se käy mitenkään päinsä."

Silloin vaimo aikoi nyyhkyttää ja valitella.

"Mitä minulla nyt on hyötyä siitä", sanoi hän, "että Pikku Sakeukseni kohosi korkeaan arvoon ja sai suuren rikkauden! Jos hän olisi pysynyt minun luonani, jos olisin kasvattanut hänet köyhyydessäni, ei hän milloinkaan olisi pudonnut tuohon kirottuun hopeiseen astiaan. Hän eläisi vielä, ja minä olisin ehkä saanut hänestä iloa ja siunausta. Jos sitten olisin kantanut häntä puuvasun päällä, olisivat ihmiset tunteneet sääliä ja heittäneet minulle monta kaunista kolikkoa, mutta nyt —"

Etuhuoneesta kuului askelia. Neito ajoi vanhuksen ulos käskien häntä odottamaan alhaalla oven luona. Poismennessään neito lupasi neuvoa hänelle pettämättömän keinon, millä hän voi lopettaa kaiken hätänsä ja kurjuutensa yhdellä kertaa.

Nyt astui Ruusunhengetär vielä kerran pikku miehen luokse ja puheli säälivästi pehmeällä ja värisevällä äänellä:

"Sakeus parka! Luonnon lapsipuoli! Tarkoitin hyvää sinulle. Lienee ollut mielettömyyttä, kun kuvittelin, että se ulkonainen, kaunis lahja, jonka olin antanut sinulle, säteilisi sisimpääsikin ja synnyttäisi äänen, joka sinulle sanoisi: 'Et ole se, minä sinua pidetään, mutta pyri olemaan sen kaltainen, jonka siiville sinä rampa ja siivetön ponnahdat!' Mutta ei mitään sisäistä ääntä syntynyt. Sinun hidas, kuollut henkesi ei voinut kohota ylös. Et luopunut tyhmyydestäsi, karkeudestasi, siivottomuudestasi. Oi, jospa olisit ollut vain hivenen verran vähemmän, pieni kömpelö tomppeli, niin olisit välttänyt häpeällisen kuoleman! Prosper Alpanus on pitänyt huolta siitä, että sinua kuoltuasi taas pidetään samana, mikä näytit eläissäsi olevan minun mahtini voimasta. Ehkä saan vielä nähdä sinut pienenä kuoriaisena, nokkelana hiirenä tai ketteränä oravana, ja se on ilahuttava minua. Nuku rauhassa, Pikku Sakeus!"

Ruusunhengettären poistuessa huoneesta astui ruhtinaan henkilääkäri kamaripalvelijan kanssa sisään.

"Taivaan tähden, kuinka tuo on tapahtunut, hyvä kamariherra!" huudahti lääkäri nähdessään kuolleen Sinnoberin ja huomattuaan kaikki henkiinherätysyritykset turhiksi.

"Ah, rakas tohtori", vastasi kamaripalvelija, "kapina tai vallankumous — sanokaa sitä kummaksi hyvänsä — riehui ja pauhasi etuhuoneessa aivan hirveästi. Hänen Ylhäisyytensä, huolissaan kalliista hengestään, aikoi varmaankin paeta pukuhuoneeseensa, liukastui, ja —"

"Hän on siis", sanoi tohtori juhlallisesti ja liikutettuna, "kuollut suorastaan kuolemanpelosta".

Ovi ponnahti auki, ja sisään ryntäsi ruhtinas Barsanuf, kasvot kalpeina, ja hänen perässään seitsemän vieläkin kalpeampaa kamariherraa.

"Onko se totta, onko se totta?" huusi ruhtinas. Mutta nähdessään pikku miehen ruumiin hän ponnahti taaksepäin ja sanoi silmät taivaaseen luotuina mitä syvintä tuskaa ilmaisevalla äänellä: "Oi Sinnober!"

Ja nuo seitsemän kamariherraa huusivat ruhtinaansa perässä: "Oi Sinnober", ja ottivat, samoin kuin ruhtinaskin, nenäliinat taskustaan ja pitivät niitä silmiensä edessä.

"Mikä tappio", lausui ruhtinas, kun oli hetkinen kulunut sanattomassa tuskassa, "mikä korvaamaton tappio valtiolle! Mistä löytyy mies, joka kantaa vihreätäpläisen tiikerin tähteä kahdellakymmenellä napilla yhtä arvokkaasti kuin minun Sinnoberini? Henkilääkäri, kuinka saatoitte antaa tuon miehen kuolla! Kertokaa, kuinka se tapahtui, kuinka se saattoi tapahtua! Mikä oli syynä? Mihin tuo oivallinen mies kuoli?"

Henkilääkäri tarkasti pikku miestä hyvin huolellisesti, koetteli monesta kohdasta entistä valtimoa, silitti päätä, rykäisi ja alkoi:

"Armollisin herrani! Jos tyytyisin uiskentelemaan vain pinnalla, sanoisin, että ministeri on kuollut täydelliseen hengen puutteeseen, että tämän hengenpuutteen on aiheuttanut mahdottomuus hengittää, ja että tämä mahdottomuus taas on johtunut siitä nesteestä, siitä humorista, johon ministeri putosi. Voisin sanoa, että ministeri siis kuoli humoristisen kuoleman. Mutta olkoon minusta kaukana se pintapuolisuus, kaukana minusta halu selittää typerien ruumiillisten periaatteiden avulla sellaista, mikä saa luonnollisen, järkkymättömän perustansa vasta puhtaasti henkisellä alalla. — Armollisin ruhtinaani, vapaa olkoon miehen sana! Ministerin kuoleman alkusyynä oli vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki kaksinekymmenine nappeineen!"

"Kuinka", huudahti ruhtinas katsellen henkilääkäriä vihasta säihkyvin silmin, "kuinka! Mitä te puhutte? Vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki, jota autuas vainaja kantoi niin perin miellyttävästi, niin erinomaisella arvokkuudella valtion hyväksi, — sekö kuoleman syynä? Todistakaa se minulle, vai mitä sanotte siitä te, kamariherrat?"

"Hänen on todistettava, hänen on todistettava taikka —", huudahtivat nuo seitsemän kalpeaa kamariherraa.

Henkilääkäri jatkoi:

"Paras, armollisin ruhtinas, minä todistan sen, ei siis mitään 'taikkaa'! Asian laita on näin: raskas, nauhassa riippuva ritarimerkki, mutta etenkin napit selässä vaikuttivat epäedullisesti selkärangan hermosolmuihin. Samalla painoi ritarimerkki tuota kuhmuista, säikeellistä osaa kolmijalan ja ylemmän suolilievesuonen välissä, jota nimitämme auringonverkoksi ja joka vallitsee hermoston sokkelomaisessa kudoksessa. Tämä vallitseva elin on moninaisessa suhteessa aivoihin. Luonnollisesti oli hermosolmuihin kohdistuva puristus vahingollinen tällekin elimelle. Mutta eikö esteetön yhteys aivojen kanssa, ilmaus kokonaisuuden täydellisimmästä keskittymisestä yhteen polttopisteeseen, ole tietoisuuden, persoonallisuuden ehto? Eikö elämänilmiö ole molempien, hermosolmujen ja aivojen toimintaa? No niin! Tuo puristus häiritsi sielullisen elimistön toimintaa. Ensin tuli synkkiä ajatuksia huomaamatta jääneistä uhrauksista valtion hyväksi tuon kunniamerkin tuskallisen kantamisen kautta j.n.e. Yhä hankalammaksi tuli tilanne, kunnes lopulta hermosolmujen ja aivojärjestelmän täydellinen epäsointu aiheutti tietoisuuden täydellisen lakkaamisen, persoonallisuuden täydellisen katoamisen. Tätä tilaa taas ilmaisemme sanalla 'kuolema'. — Niin, armollisin herra! Ministerin persoonallisuus oli jo kadonnut, hän oli kuollut kuin kivi pudotessaan tuohon kohtalokkaaseen astiaan. Siten ei hänen kuolemallaan ollut lainkaan ruumiillista, vaan mittaamattoman syvä sielullinen syy."

"Henkilääkäri", sanoi ruhtinas pahantuulisena, "te olette nyt jo lörpötellyt puolen tuntia, ja hitto vieköön, jos ymmärrän siitä tuon taivaallista. Mitä te tarkoitatte ruumiillisellanne ja sielullisellanne?"

"Ruumiillinen periaate", rupesi lääkäri taas puhumaan, "on puhtaasti vegetatiivisen elämän ehto, sielullinen taas on ehtona sille ihmisen elimistölle, joka saa olemassaolonsa voiman yksinomaan hengestä ja ajatuskyvystä."

"En vieläkään", huusi ruhtinas hyvin äkäisenä, "en vieläkään ymmärrä teitä, te käsittämätön!"

"Tarkoitan, teidän korkeutenne", jatkoi tohtori, "että ruumiillinen kohdistuu vain puhtaasti vegetatiiviseen elämään ilman ajatuskykyä, niinkuin kasveilla tapahtuu, mutta sielullinen ajatuskykyyn. Koska viimeksimainittu on etualalla ihmisen elimistössä, on lääkärin aina aloitettava ajatuskyvystä, hengestä, ja pidettävä ruumista vain hengen palvelijana, jonka täytyy alistua, kun käskijä sitä tahtoo."

"Hohhoo, tohtori, lopettakaa jo", huusi ruhtinas, "Lääkitkää ruumistani, mutta jättäkää henkeni rauhaan. Se ei ole vielä milloinkaan vaivannut minua. Muuten, henkilääkäri, te olette sekapäinen mies, ja jollen seisoisi tässä ministerini ruumiin vieressä ja olisi liikutettu, niin tietäisin mitä tekisin! — Kas niin, kamariherrat! Vuodattakaamme vielä muutamia kyyneliä tämän vainajan ruumisalttarin ääressä ja menkäämme sitten syömään."

Ruhtinas piti nenäliinaa silmiensä edessä ja nyyhkytti. Kamariherrat tekivät samoin, Sitten he lähtivät kaikki pois.

Oven ulkopuolella seisoi vanha Liisa, jonka käsivarrella riippui muutamia rivejä mitä ihanimpia, kullankeltaisia sipuleja. Ruhtinaan katse osui sattumalta näihin hedelmiin. Hän pysähtyi, tuska katosi hänen kasvoiltaan, hän hymyili lempeästi ja armollisesti ja sanoi:

"En ole milloinkaan eläissäni nähnyt noin kauniita sipuleja. Ne mahtavat maistua ihanalta. Myyttekö tavaraanne, hyvä vaimo?"

"Totta kai", vastasi Liisa syvään niiaten, "totta kai, teidän armollisin ylhäisyytenne. Sipulikaupallahan minä elää kituuttelen. — Ne ovat makeita kuin puhdas hunaja. Suvaitsetteko, armollisin herra?"

Hän ojensi ruhtinaalle kimpun vahvimpia ja loistavimpia sipuleja. Ruhtinas otti ne, hymyili, maiskautti suutaan ja huudahti sitten:

"Kamariherrat, antakoon joku teistä minulle taskuveitsensä!"

Veitsen saatuaan ruhtinas kuori näppärästi ja siististi sipulin ja maistoi vähän sen ydintä.

"Mikä maku, mikä makeus, mikä voima, mikä tuli!" huudahti hän ihastuksesta loistavin silmin. "Ja samalla tuntuu minusta, kuin näkisin Sinnober-vainajan edessäni viittovan ja kuiskaavan minulle: 'Ostakaa, syökää näitä sipuleja, ruhtinaani. Valtion etu vaatii sitä'!"

Ruhtinas pisti vanhan Liisan kouraan pari kultarahaa, ja kamariherrojen täytyi työntää taskuihinsa eukon kaikki sipulit. Ruhtinas määräsi sitten vielä, ettei kukaan muu kuin Liisa saanut toimittaa sipulinhankintaa ruhtinaan aamiaisia varten. Niin pääsi Pikku Sakeuksen äiti, tulematta juuri rikkaaksi, kaikesta kurjuudesta. Aivan varmaan auttoi häntä siihen joku hyvän Ruusunhengetär haltiattaren salainen taika.

Ministeri Sinnoberin hautajaiset olivat komeimmat mitä Kerkossa oli milloinkaan nähty. Ruhtinas ja kaikki vihreätäpläisen tiikerin ritarit seurasivat ruumista syvässä surussa. Kaikkia kelloja soitettiin. Ammuttiinpa useita kertoja molemmilla pikku kanuunoilla, jotka ruhtinas oli hankkinut suurilla kustannuksilla ilotulituksia varten. Porvarit, kansa, kaikki itkivät ja valittivat sitä, että valtio oli menettänyt parhaan tukensa ja ettei luultavasti enää milloinkaan tarttuisi hallituksen peräsimeen mies, jolla oli niin syvä ymmärrys, sellainen sielunsuuruus, sellainen lempeys, sellainen väsymätön into yhteisen edun hyväksi kuin Sinnoberilla.

Hänen kuolemansa aiheuttama tappio oli todellakin korvaamaton, sillä ei enää milloinkaan ilmestynyt ministeriä, jonka vartaloon kaksikymmennappinen vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki olisi niin hyvin sopinut kuin unohtumattomalle Sinnober-vainajalle.

VIIMEINEN LUKU.

Tekijän kaihomieliset pyynnöt. — Kuinka Mooses Turnus rauhoittui eikä Katariina voinut milloinkaan tulla ärtyisäksi. Kuinka kultakuoriainen surisi jotakin tohtori Prosper Alpanuksen korvaan, tämä lausui jäähyväiset, ja Baltasar vietti onnellista perhe-elämää.

Nyt olemme niin pitkällä, että sen, joka on kirjoittanut sinulle, hyvä lukija, nämä lehdet, on erottava sinusta. Kaiho ja pelko valtaavat nyt hänen mielensä.

Vielä paljon, paljon hän osaisi kertoa pikku Sinnoberin ihmeellisistä teoista, ja hänellä olisi ollut todellinen halu — kuten häntä ylipäänsäkin sydämensä vastustamattomasti kehoitti tätä kirjoittamaan — vielä kertoa sinulle se kaikki, hyvä lukijani. Mutta silmätessään taaksepäin tapahtumiin, sellaisina kuin ne esiintyvät näissä yhdeksässä luvussa, tuntee hän hyvin, että niissä on jo niin paljon ihmeellistä, mieletöntä, tervettä järkeä vastaan sotivaa, että hän, vielä enemmän kerätessään samanlaista, voisi joutua vaaraan turmella kokonaan suhteensa sinuun, rakas lukija, käyttäessään väärin sinun pitkämielisyyttäsi.

Hän pyytää nyt tässä kaihomielisyydessään, tässä pelossaan, joka yhtäkkiä rupesi ahdistamaan hänen rintaansa hänen kirjoittaessaan sanat "viimeinen luku", että sinä taipuisit oikein iloisella ja ennakkoluulottomalla mielellä tutustumaan, jopa mieltymäänkin niihin omituisiin olentoihin, joiden olemassaolosta runoilijan on kiittäminen aavemaista henkeä, mielikuvitusta, jonka omituisen, oikullisen olemuksen hän on ehkä liiaksi antanut johtaa itseään. Älä siis suutu näihin kumpaankaan, ei runoilijaan eikä tuohon oikulliseen henkeen!

Jos olet, rakas lukija, silloin tällöin sisimmässäsi oikein hymyillyt jollekin seikalle tässä tarinassa, niin on mielialasi ollut sellainen kuin näiden rivien kirjoittaja on toivonutkin. Ja niinpä hän uskoo, että kenties luet hänelle hyväksi yhtä ja toista.

Oikeastaan olisi kertomus voinut päättyä pikku Sinnoberin surulliseen kuolemaan. Mutta eikö ole miellyttävämpää, jos kirjan lopussa on murheellisten hautajaisten sijasta iloiset häät?

Muistettakoon siis vielä lyhyesti suloista Katariinaa ja onnellista Baltasaria.

Professori Mooses Turnus oli muuten valistunut, maailmaa kokenut mies, joka Nil admirari sananlaskun mukaan ei ollut moniin vuosiin ihmetellyt mitään asiaa maailmassa. Mutta nyt tapahtui, että hän luopuen kaikesta viisaudestaan joutui pakostakin tuon tuostakin ihmeisiinsä. Niinpä hän lopulta valittikin, ettei enää tietänyt, oliko hän todellakin professori Mooses Turnus, joka oli ennen hoitanut valtion luonnonasioita, ja kävelikö hän vielä todellakin jaloillaan pää ylöspäin.

Ensinnäkin joutui hän ihmeisiinsä, kun Baltasar esitteli hänelle tohtori Prosper Alpanuksen setänään, ja tämä näytti hänelle lahjoituskirjan, jonka nojalla Baltasarista tuli tunnin matkan päässä Kerkosta sijaitsevan huvilan sekä siihen kuuluvien metsien, peltojen ja niittyjen omistaja. Sitten hämmästytti häntä omaisuusluettelo, jossa hän tuskin silmiään uskoen huomasi kallisarvoisia taloustarpeita, jopa kulta- ja hopeaharkkojakin, joiden arvo nousi paljon yli ruhtinaallisen aarrekammion rikkauksien arvon. Sen jälkeen ihmetteli hän katsellessaan Baltasarin lasin läpi sitä komeaa arkkua, jossa Sinnober makasi, kun hänestä yhtäkkiä tuntui, kuin ei milloinkaan olisi ollut olemassakaan ministeri Sinnoberia, vaan ainoastaan pieni, kömpelö, siivoton kääpiö, jota oli erehdyksessä pidetty järkevänä, viisaana ministeri Sinnoberina.

Mutta korkeimmalle kohosi Mooses Turnuksen hämmästys, kun Prosper Alpanus kuljetti häntä ympäri huvilassa, näytti hänelle kirjastonsa ja muita hyvin ihmeellisiä esineitä, tekipä muutamia erittäin viehättäviä kokeitakin omituisilla kasveilla ja eläimillä.

Professorissa heräsi ajatus, ettei hänen oma luonnontutkimisensa ollut minkään arvoista ja että hänet oli suljettu ihanaan, kirjavaan taikamaailmaan kuin munaan. Tämä ajatus teki hänet niin rauhattomaksi, että hän lopulta valitti ja itki kuin lapsi. Baltasar vei hänet heti tilavaan viinikellariin, missä hän näki kiiltäviä tynnyreitä ja välkkyviä pulloja. Baltasarin mielestä hän saattoi harjoittaa tutkimuksiaan paremmin siellä kuin ruhtinaan viinikellarissa, ja luontoa hän sai kyllikseen tutkia kauniissa puistossa.

Tämän jälkeen professori rauhoittui.

Baltasarin häät vietettiin huvilassa. Hän sekä ystävät Heikki ja Pulcher olivat hämmästyksissään Katariinan tavattomasta kauneudesta, siitä lumoavasta viehätyksestä, joka ilmeni hänen puvussaan ja hänen koko olennossaan.

Hänet ympäröikin todellinen lumo, sillä haltiatar Ruusunhengetär, joka oli unohtanut kaiken vihansa ja oli läsnä häissä luostarinjohtajatar Ruusunihanana, oli itse pukenut hänet ja koristanut hänet kauneimmilla ja ihanimmilla ruusuilla. Senhän kyllä ymmärtää, että sellaisen puvun täytyy sopia hyvin, jota haltiatar on sovitellut. Sitäpaitsi oli Ruusunhengetär lahjoittanut suloiselle morsiamelle komeasti säkenöivän kaulakoristeen, jonka taikavaikutus ilmeni siinä, ettei Katariina milloinkaan, kun se oli hänen kaulassaan, suuttunut pikkuseikoista, ei huonosti sidotusta nauhasta, ei epäonnistuneesta hiuskoristuksesta, ei liinavaatteisiin tulleesta tahrasta tai muusta sellaisesta. Tämä ominaisuus, jonka hän sai kaulakoristeelta, levitti aivan erikoisen sulon ja iloisuuden hänen kasvoilleen.

Morsiuspari oli kuin seitsemännessä taivaassa. Mutta heiltä riitti kuitenkin — se oli Alpanuksen salaisen, viisaan taian ansio — vielä katseita ja sanoja ystävillekin, jotka olivat kokoontuneet. Prosper Alpanus ja Ruusunhengetär pitivät kumpikin huolta siitä, että mitä kauneimmat ihmeet vielä lisäsivät hääpäivän tenhoa. Kaikkialla kaikui pensaista ja puista suloisia rakkauden säveliä. Samalla kohosi välkkyviä pöytiä ihanine ruokineen ja kristallipulloineen. Niistä virtasi mitä jalointa viiniä, joka valoi elämänhehkua vieraiden kaikkiin suoniin.

Yö oli tullut. Silloin levisivät puiston yläpuolelle tulenkarvaiset liekehtivät sateenkaaret. Ilmassa leijaili ylös-alas kimmeltäviä lintuja ja hyönteisiä, ja kun ne pudistelivat siipiään, pölysi niistä miljoonia säkeniä muodostaen lakkaamatta vaihdellen kaikenlaisia suloisia kuvia, jotka taas tanssivat ja leikittelivät ilmassa ja katosivat sitten pensaikkoon. Samalla kaikui metsän soitto kovemmin, ja yötuuli suhisi salaperäisesti ja suloisia tuoksuja huokuen.

Baltasar, Katariina ja ystävät tunsivat Alpanuksen mahtavan taian. Mutta Mooses Turnus, puolihumalassa, nauroi ääneen ja arveli, ettei tuon kaiken takana piillyt kukaan muu kuin se tunnettu peijooni, ruhtinaan oopperan kulissimestari ja ilotulituksen hoitaja.

Kimakat kellonäänet kaikuivat. Loistava kultakuoriainen leijaili alas, asettui Prosper Alpanuksen olkapäälle ja näytti hiljaa surisevan jotain hänen korvaansa.

Prosper Alpanus nousi istuimeltaan ja sanoi vakavasti ja juhlallisesti:

"Rakas Baltasar, suloinen Katariina, ystäväni! Nyt on aika, Lotos kutsuu. Minun on lähdettävä."

Sitten hän lähestyi morsiusparia ja puheli hiljaa heidän kanssaan. Molemmat, Baltasar ja Katariina, olivat hyvin liikutettuja. Prosper näytti antavan heille kaikenlaisia hyviä neuvoja ja syleili heitä kumpaakin lämpimästi.

Sitten hän kääntyi neito Ruusuihanan puoleen ja puhui samoin hiljaa hänenkin kanssaan. Todennäköisesti neito antoi hänelle tehtäviä taika- ja haltiatarasioissa, jotka Prosper otti halukkaasti vastaan.

Tällä välin oli ilmasta tullut alas pienet, kristalliset vaunut, joiden eteen oli valjastettu kaksi kimmeltävää hopeafasaanin ohjaamaa sudenkorentoa.

"Voikaa hyvin, voikaa hyvin!" huudahti Prosper Alpanus, nousi vaunuihin ja leijaili ylös yli liekehtivien sateenkaarien. Lopulta näyttivät hänen ajopelinsä korkealla ilmassa pieneltä säihkyvältä tähdeltä, joka vihdoin katosi pilvien taakse.

"Kaunis leija", sopersi Mooses Turnus ja vaipui viinin voittamana syvään uneen.

Baltasarista, joka muisti Prosper Alpanuksen neuvot ja käytti hyvin omistamaansa ihmeellistä huvilaa, tuli todellakin hyvä runoilija. Kun vielä ne muut huvilan ominaisuudet, joita Prosper oli ylistänyt suloisen Katariinan suhteen, täydellisesti pitivät paikkansa, ja kun Katariina ei milloinkaan pannut pois luostarinjohtajatar Ruusunihanalta häälahjaksi saamaansa kaulakoristetta, oli luonnollista, että Baltasar vietti iloisesti ja ihanasti onnellisinta perhe-elämää, mitä yksikään runoilija on koskaan viettänyt sievän nuoren rouvan kanssa.

Niin onkin siis sadulla Pikku Sakeuksesta, jota Sinnoberiksi nimitettiin, todellakin peräti iloinen.

LOPPU.