VALTAMEREN SALAISUUS

Kertomus oudoista seikkailuista ja kolkoista kohtaloista kahdella purjelaivalla sekä kuvaus ihmeellisestä lämpimästä merestä, villistä raakalaiskansasta ja saaristosta etelänavan ympärillä.

Kirj.

EDGAR ALLAN POE

Englannin kielestä suomentanut V. Pekander

Alkuperäinen teos: "The Narrative of Arthur Gordon Pym"

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1911.

Oy Weilin & Göös Ab.

Esipuhe.

Edgar Allan Poe syntyi tammikuun 19 p. 1809 Bostonissa Yhdysvalloissa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat näyttelijöitä, isä suvultaan englantilais-irlantilaista lähtöä. Vanhemmat olivat hyvin köyhiä ja kuolivat aikaisin. Edgar oli keskimäinen kolmesta sisaruksesta ja joutui varakkaan skotlantilaisen kauppiaan, John Allan'in ottopojaksi, saaden hänen mukaansa toisen liikanimensä.

Kasvatusvanhempainsa mukana joutui hän aikaisin Englantiin, jossa hän alotti koulunkäyntinsä. 1821 muutti hän takaisin Amerikaan, jossa tuli Richmondin akatemia-kouluun. Siellä saavutti hän mainetta sekä komeana ja uljaana nuorukaisena, josta kerran oli tuleva rikkaan miehen perillinen, että myös etevänä oppilaana ja urheilijana, joka tavallisimmin saavutti ensi ennätykset sekä tieteen että voimailun kilpakentällä. Eritoten eteväksi mainitaan hänet latinan ja ranskan kielessä sekä uimisessa. Käytökseltään oli hän ylpeä ja saavutti vain harvoin ystäviä; ynseään kuoreen piiloutui kuitenkin hellä ja hyvä sydän, mutta onnettomuudeksi samalla tavaton määrä hermostunutta intohimoa ja outoja viettejä.

Charlottesvillen yliopistoon tuli Poe helmikuussa 1826, ryhtyen opiskelemaan vanhoja ja uusia kieliä. Täälläkin saavutti hän mainetta sekä etevänä oppilaana että urheilijana. Mutta samalla vietti hän epäsäännöllistä elämää, m.m. pelaten ja siten arveluttavasti velkautuen. Saman vuoden joulukuussa jätti hän yliopiston sinne enää koskaan palaamatta. Kasvatusisä kieltäytyi maksamasta hänen pelivelkojaan ja niin jätti hän myös kasvatuskotinsa.

Tämän jälkeen tapaamme hänet Bostonissa, jossa hän koettaa saada erään kappaleen esitetyksi ja julkaisee yksityisesti painosta runokokoelman. Kumpaisessakin hän epäonnistui. Tämä tapahtui vuoden 1827 lopulla.

Hänen kohtalonsa lähinnä seuraavana vuonna ovat aivan tuntemattomat; ei ole mitään varmoja tietoja edes siitä, oleskeliko hän silloin Amerikassa vai Europassa. Kasvatusäitinsä kuollessa helmikuussa 1829 ilmestyy hän taas näkyville, ruveten uudelleen kokeilemaan runoilijana. Taas julkaisee hän runokokoelman, mutta saavuttamatta menestystä.

Heinäkuussa 1830 menee hän silloin West Pointin sota-akatemiaan, mutta erotetaan sieltä maaliskuussa seuraavana vuonna harkitun tottelemattomuuden vuoksi. Kahdeksi vuodeksi katoaa hän taas ihmisten ilmoilta, eikä ole tunnettua, millä hän tällöin on henkensä elättänyt ja missä oleskellut.

Mutta 1833 saadaan hänestä taas yhtäkkiä kuulla: hänelle annetaan 100 dollarin palkinto erään sanomalehden julistamassa kertomus-kilpailussa. Hänkin pääsee nousemaan tuntemattomasta pimeydestä, mutta ei korkeammalle kuin siihen valoon, jossa novellien kirjoittaja amerikalaisessa aikakauskirjassa, "makasiinissa", työskentelee. Hänellä on nyt pieni vakinainen tulolähde.

Odottamattomuuksien miehenä Poe taaskin ystäviään hämmästytti: toukokuussa 1836 nai hän serkkunsa, nimeltä Virginia Clemm, joka oli ijältään ainoastaan 14-vuotias. Ja syistä, joita ei ole koskaan selvitetty, erosi hän seuraavan vuoden alussa tuosta aikakauskirjasta, josta hän oli viime vuosina tulonsa saanut, — muuttaen New-Yorkiin. Mutta menestymättä sielläkään muuttaa hän 1838 Philadelphiaan, jossa siihen aikaan tällaisia "makasiineja" runsaasti julkaistiin. Eräs niistä saavutti nyt Poen johdolla hyvin suuren maineen ja leviämisen etupäässä hänen omien merkillisten kertomustensa vuoksi.

Vuosi 1841 täällä Philadelphiassa oli nyt Poen elämä onnellisin. Kaikki tunnustivat hänet eteväksi ja merkilliseksi kirjailijaksi, hän oli suuren aikakauskirjan päätoimittaja, ja hänen maineensa alkoi levitä laajalle. Mutta sitten tuli taas onnettomuus. Hänen vaimonsa sairastui pitkälliseen tautiin, josta epätoivoisena Poe rupesi elämään epäsäännöllisesti. Hän joi ja oli ajoittaisin tylsänä, ellei suorastaan mielisairaanakin. Tällaista köyhyyttä ja kurjuutta jatkui vuosikausia, kunnes hän 1845 muuttaa New-Yorkiin, päästen vihdoin siellä taas työkuntoon ja julkaisten m.m. kuuluisan runonsa "Korppi" ("The Raven"). 1846 kuoli hänen vaimonsa. Sen jälkeen oli Poen elämä taas säännötöntä etsimistä ja yrittämistä. Matkallaan etelävaltioihin 1849 meni hän Richmondissa kihloihin erään varakkaan naisen kanssa, mutta onnettomuudekseen täytyi hänen lähteä kesken kihlaus-aikaa matkalle New-Yorkiin. Baltimoreen hän saapui lokak. 3 p. jatkaakseen siitä matkaa Philadelphiaan. Mutta tällä välin joutui hän väkijuomain himonsa uhriksi ja hyvin epäilyttävään seuraan. Oli kongressin vaalit, ja puolue-agitaattorit, runoilijaa tuntematta, juottivat hänet päihdyksiin kulettaen häntä äänestämässä vaalipaikasta toiseen. Käytettyään häntä tarpeekseen jättivät he hänet kadulle. Vähissä hengin vietiin hänet sairaalaan, jossa hän kuoli lokakuun 7 p. 1849.

Tällainen on järisyttävässä synkkyydessään tämän onnettoman runoilijan elämä, joka ei tarjoa juuri mitään muuta valoisaa kuin hänen tuotantonsa. Siitä välähtää ilmoille neron salama ja hämmästyttävä lahjakkuus, joka on tehnyt hänen nimensä kuolemattomaksi.

Avain hänen merkillisen tuotantonsa ymmärtämiseen on hänen irlantilaisessa sukuperässään. Hänessä virtaava kelttiläinen veri, joka on soluiltaan puoleksi mystiikkaa ja taikauskoa, saa hänet mielikuvituksessaan aina rinnastamaan todellisuuden ja ihmeen. Merkilliseen asiallisen ja mahdollisen vaistoon, joka on tehnyt hänestä m.m. uudenaikaisen salapoliisi-romaanin isän, yhtyy ihmeellinen romantiikka, joka huomaamatta vangitsee lukijan mielikuvituksen ja vie hänet mukanaan omituisten, eriskummallisten kuvittelujen maailmaan. Hän on, voisi sanoa, tuotannossaan hypnotisoija, joka vähitellen, mustain iriläisten silmäinsä alituisella tuijotuksella, pakottaa meidät kohdistamaan huomiomme yhteen ainoaan seikkaan; sitä me kiinnymme yhä lähemmin seuraamaan, se tulee meille yhä tärkeämmäksi, se elää omaa mystillistä elämäänsä, jonka tuntemiseen meitä lopuksi vetää hurja ja hillitön uteliaisuus.

Erittäinkin on Poella aina ollut erikoinen taipumus, tietenkin omainkin sielullisten kokemustensa vuoksi, eritellä, tutkia ja kaunokirjallisesti esittää inhimillisen sielunelämän kauhutiloja ja kamalia, epänormaaleja näkyjä. Niissä kohoaa hänen kuvauskykynsä todellisuustuntoisuuteen, joka on omiaan herättämään lukijan sielussa samallaisen vastakaikuisen kauhutunnelman. Tässä tuli hänen todellisuusvaistonsa suureksi avuksi. Sen ohjaamana hän pystyy esittämään kuviteltujakin asioita sellaisella kauhistuttavalla realismilla, että se ei ole juuri vertaistaan löytänyt. Kun hän nyt sovittaa nämä molemmat kykynsä amerikalaisten ja englantilaisten niin suosimaan seikkailukertomukseen, meriromaaniin sellaiseen kuin on tämä esillä oleva ("The Narrative of Arthur Gordon Pym"), niin voi ymmärtää, että hän on siinä luonut jotakin aivan erikoista. [Teos julkaistiin ensin "makasiinissa" "The Southern Literary Messenger", ja kirjana ensi kerran 1837.]

Runoudessaankin Poe osoittaa samaa perusluonnetta. Jo paljas kieli soi hänen korvassaan omaa salaperäistä soittoaan, niin että hän usein onnistuu sovittamaan kielen soinnut musikaalisesti vastaamaan aiheen laatua ja antamaa mielikuvaa, — muuten seikka, joka tekee niiden kääntämisen toiselle kielelle harvinaisen vaikeaksi. Myös kohoaa hän runoudessaan vaikuttavaan tunnelman ja aatteen syvyyteen, joka on runoilijanakin hankkinut hänelle unohtumattoman maineen.

Suomessa ei Poe ole mikään tuntematon kirjailija, vaan on hänen kertomuksiaan ilmestynyt kielellämme paljon m.m. sanomalehdissä. Luultavaa on, että niiden lukijain mieleen on jäänyt muisto etevästä ja merkillisestä kirjailijasta, jonka tuttavuutta on syytä rientää uudistamaan.

Englanninkielinen kirjallisuudentutkimus on saanut hänestä paljon sanomisen ja selvittelyn aihetta, antaen hänelle runsaassa määrässä sitä tunnustusta ja huomiota, jota hän lyhyen ja myrskyisen elämänsä aikana ei kentiesi ehtinyt ansion mukaan saavuttaa. Mutta monessa suhteessa on hän vieläkin arvoituksellinen ilmiö, yhä käsittämätön kykyjensä ja taipumustensa monipuolisuuden, merkillisen suunnan ja keskinäisen ristiriitaisuuden vuoksi.

I.

Kuka minä olen?

Nimeni on Arthur Gordon Pym. Isäni oli arvossapidetty laivatarpeiden hankkija Nantucketissa, missä olen syntynyt. Äitini isä oli kuuluisa asianajaja. Hänelle onnistui kaikki ja hän oli tehnyt hyviä kauppoja Edgartonin "Uuden Pankin" osakkeilla, niinkuin sitä siihen aikaan nimitettiin. Näillä ja muilla keinoilla hänen oli onnistunut koota melkoiset varat.

Hän oli luullakseni enemmän kiintynyt minuun kuin kehenkään muuhun maailmassa ja minä toivoin hänen kuoltuaan periväni suurimman osan hänen omaisuuttaan. Hän toimitti minut kuusivuotiaana vanhan ja toiskätisen Mr. Rickettsin kouluutettavaksi. Hänet tuntee melkein jokainen, joka on käynyt New Bedfordissa. Hänen kouluaan kävin kuusitoistavuotiaaksi, jolloin muutin Mr. E. Ronaldin opistoon. Täällä tutustuin läheisesti erään merikapteeni Mr. Barnardin poikaan.

Mr. Barnard purjehti tavallisesti Lloyd & Vredenburghin asioilla ja oli myös hyvin tunnettu New Bedfordissa; hänellä on varmasti useita sukulaisia Edgartonissa. Hänen poikansa nimi oli Augustus ja oli hän lähes kahta vuotta vanhempi minua. Hän oli ollut isänsä mukana valaanpyyntiretkellä John Donaldson -nimisellä laivalla ja kertoili minulle paljon Tyynenmeren seikkailujaan. Kävin tuontuostakin hänen kotonaan ja viivyin siellä aina koko päivän ja väliin yönkin. Me makasimme molemmat samassa vuoteessa ja saattoi jo edeltäpäin arvata, että hän piti minua valveilla melkein aamuun asti, kertoen tarinoita Tinianin saaren alkuasukkaista ja kaikista näkemistään seuduista. Lopulta viehätyin tahtomattanikin hänen kertomuksiinsa ja vähitellen minussa heräsi kiihkeä halu merelle.

II.

Minä karkaan merelle ystäväni Augustuksen kanssa. — Ruumassa oleskeluni ja kauheat kärsimykseni. — Miksi Augustus ei tule minua auttamaan…

Noin puolitoista vuotta sen jälkeen, kun olin Augustukseen tutustunut, Lljoyd & Vredenburghin kauppahuone, joka luullakseni oli asioissa liverpoolilaisen Enderbyn toiminimen kanssa, korjaili ja varusteli Grampus -nimistä prikiä valaanpyyntiretkelle. Se oli vanha hylkyalus, joka töin tuskin oli purjehduskuntoinen sittenkään, kun se jo oli perinpohjin korjattu. En ollenkaan ymmärrä, minkävuoksi se valittiin, kun samoilla omistajilla oli toisia, parempia aluksia — mutta niin asia kumminkin oli. Mr. Barnard oli määrätty sen päälliköksi ja Augustus aikoi lähteä hänen mukaansa. Prikin varustautuessa purjehtimaan hän tuontuostakin kuvaili minulle, kuinka mainio tilaisuus nyt tarjoutui tyydyttää matkustushaluani. Tietysti kuuntelin häntä hyvin mielelläni, mutta asia ei ollut niinkään helposti päätettävissä. Isäni ei pannut jyrkästi vastaan, mutta äitini sai hermokohtauksen kun vain hiiskahdinkaan aikeestani, ja mikä pahinta, isoisäni, jolta toivoin suurta perintöä, vannoi jättävänsä minut pennittömäksi, jos sanallakaan vielä rohkenisin puuttua koko asiaan. Mutta vähääkään haluani heikentämättä nämä vastukset päinvastoin puhalsivat tulta tappuroihin. Päätin lähteä, kävi miten kävi; ja ilmoitettuani tuumani Augustukselle me rupesimme miettimään suunnitelmaa sen toteuttamiseksi. Sillä välin vältin visusti puhumasta sukulaisilleni matkastani ja kun näön vuoksi ahkerasti harjoitin tavallisia opintojani, niin luultiin minun luopuneen tuumastani. Olen sittemmin usein tutkistellut menettelyäni tässä tilaisuudessa ja tuntenut sekä mielipahaa että hämmästystä. Sen äärimmäisen teeskentelyn, johon turvauduin ja joka leimasi jokaisen sanani ja tekoni koko tuona aikana, saattoi tehdä siedettäväksi vain se hurjan kiihkeä toivo, millä odotin tuon kauan haaveilemani matkan toteutumista.

Petossuunnitelmani mukaisesti minun täytyi välttämättä jättää paljon Augustuksen huoleksi, hän kun oli suurimman osan päivää Grampuksella isänsä apuna johtamassa varustuksia, joita tehtiin kajuutassa ja kajuutanruumassa. Yöllä meidän täytyi neuvotella ja puhella toiveistamme.

Kun näin jo melkein koko kuukausi oli kulunut, emmekä vielä olleet keksineet mitään suunnitelmaa, jonka onnistumista olisimme pitäneet mahdollisena, kertoi hän minulle vihdoin päättäneensä jo kaikesta. Minulla oli sukulainen New Bedfordissa, Mr. Ross, jonka luona silloin tällöin vierailin pari kolme viikkoa kerrallaan. Prikin oli määrä lähteä kesäkuun puolivälissä (1827) ja sovittiin, että paria päivää ennen sen lähtöä isäni saisi kuten ainakin Mr. Rossilta kirjeen, jossa tämä kutsuisi minut pariksi viikoksi poikansa Robertin ja Emmetin luo vierailemaan. Augustus otti huolekseen kirjeen kirjoittamisen ja lähettämisen. Lähdettyäni sitten, kuten luultaisiin, New Bedfordiin, minun piti ilmoittautua toverilleni, joka hankkisi minulle piilopaikan Grampuksella. Siellä hän vakuutti voivani kyllin mukavasti pysytellä niinä muutamina päivinä, jolloin en saanut näyttäytyä. Kun priki olisi ollut niin kauan matkalla, ettei takaisin kääntymisestä enää olisi pelkoa, lupasi hän, että pääsen nauttimaan kaikkia kajuutan mukavuuksia; mitä hänen isäänsä tulisi, nauraisi hän makeasti koko kepposelle. Matkalla kohtaisimme kyllä laivoja ja kotiin lähetettäisiin kirje, joka selvittäisi uhkayrityksen vanhemmilleni.

Tultiinpa sitten vihdoin kesäkuun puoliväliin ja kaikki oli valmiina. Kirje kirjoitettiin ja lähetettiin, ja eräänä maanantai-aamuna läksin kotoani New Bedfordiin menevälle pakettilaivalle, kuten luultiin. Menin kuitenkin suoraapäätä Augustuksen luo, joka odotteli minua erään kadun kulmassa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli ollut, että minä piileskelisin jossain pimeän tuloon asti ja sitten pujahtaisin prikille; mutta kun sakea sumu nyt oli noussut avuksemme, päätettiin tuota pikaa lähteä kätkööni. Augustus kulki edellä laivasillalle päin ja minä seurasin vähän matkan päässä kääriytyneenä paksuun merimiesviittaan, jonka hän oli tuonut, jottei minua tunnettaisi. Mutta juuri kun käännyimme toisesta kadunkulmasta sivuutettuamme Mr. Edmundsin kaivon, ilmestyi eteeni ilmielävänä vanha Mr. Peterson, oma isoisäni, tirkistäen suoraan silmiini.

— No, herranen aika, Gordon, virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, no, no, — kenenkäs likainen viitta sinulla on ylläsi?

— Sir! vastasin minä, koettaen, mikäli tällä ratkaisevalla hetkellä taisin, näyttää loukkaantuneen hämmästyneeltä ja puhuen mahdottoman karkealla äänellä, — sir! Te näemmä erehdytte — minun nimeni ei ole mikään Gordon. Tietäkää huutia, lurjus, kun sanotte minun uutta päällystakkiani likaiseksi.

En kuolemaksenikaan tahtonut voida olla nauruun remahtamatta nähdessäni, miten kauniit nuhteeni vaikuttivat vanhaan herraan. Hän peräytyi pari kolme askelta, kalpeni ensin ja tuli sitten tavattoman punaiseksi, sysäsi silmälasit otsalleen, pani ne sitten taas nenälleen, ja syöksähti suin päin kimppuuni sateenvarjo koholla. Hän pysähtyi kumminkin vauhdissaan, ikäänkuin äkkiä jotain muistaen, pyörähti samassa ympäri ja nilkutti tiehensä, koko ajan tutisten raivosta ja mutisten hampaittensa välitse:

— Ei käy enää laatuun — uudet silmälasit — luulin Gordoniksi — senkin vietävä merentonkijajätkä.

Hädintuskin päästyämme pälkähästä jatkoimme matkaamme varovaisemmin ja saavuimme määräpaikkaamme täydessä turvassa. Vain parisen miestä oli kannella kokan puolella laittamassa keulakannen luukkuja. Kapteeni Barnardin tiesimme olevan Lloyd & Vredenburghin luona asioilla ja viipyvän siellä aina myöhään iltaan, niin ettei meillä ollut paljon pelkoa hänestä. Augustus nousi ensiksi kannelle, ja hetken kuluttua minä seurasin häntä työssä olevain miesten huomaamatta. Me menimme suoraapäätä kajuuttaan tapaamatta siellä ketään. Se oli mitä mukavimmin sisustettu — mikä oli jotenkin harvinaista valaanpyyntialuksissa. Oli neljä hienoa päällystön hyttiä tilavine ja mukavine makuusijoineen. Näin siellä myöskin suuren uunin ja erinomaisen paksun ja kallisarvoisen maton, joka peitti sekä kajuutan että hyttien lattian. Huoneet olivat runsaasti seitsemän jalan korkuiset ja kaikki oli sanalla sanoen paljon tilavampaa ja miellyttävämpää kuin olin aavistanutkaan. Augustus ei kuitenkaan sallinut minun kauan katsella ympärilleni, vaan vaati minua mitä pikimmin piilopaikkaani. Hän opasti minut omaan hyttiinsä, joka oli prikin oikealla puolella, lähinnä laipiota. Astuttuamme hyttiin hän sulki oven ja pani sen salpaan.

En mielestäni koskaan ollut nähnyt sievempää pikku huonetta kuin se, missä nyt olin. Se oli noin kymmenen jalkaa pitkä ja siinä oli vain yksi makuusija, joka, kuten olen sanonut, oli tilava ja mukava. Tässä osassa kamaria, lähinnä laipiota, oli kuudentoista neliöjalan suuruisella alalla pöytä, tuoli ja rivi seinähyllyjä täynnä kirjoja, etupäässä matkakertomuksia. Monta muutakin pikku mukavuutta oli huoneessa ja niiden joukosta en saa unohtaa eräänlaista ruoka- eli jääkaappia, jossa näin suuren joukon kaikenlaisia herkkuja, sekä syötävää että juotavaa.

Hän painoi nyt rystysillään erästä kohtaa maton kulmassa äskenmainitulla puolella, näyttäen että osa lattiasta, noin kuudentoista tuuman suuruinen neliö, oli taitavasti irrotettu ja sitten taas sovitettu paikalleen. Hänen painaessaan neliön reuna kohosi sen verran, että hänen sormensa mahtui sen alle. Tällä tavoin hän avasi luukun — johon matto oli kiinni naulattu, — ja minä näin sen vievän peräruumaan. Hän sytytti sitten fosforitikulla pienen vahakynttilän ja pistettyään sen salalyhtyyn astui alas aukosta, käskien minun seurata. Tein niin ja hän veti luukun kiinni alapuolella olevasta naulasta, jolloin matto tietysti tuli entiselle paikalleen ja kaikki jäljet aukosta peittyivät.

Vahakynttilän liekki tuikki niin heikosti, että vain mitä suurimmalla vaivalla saatoin haparoida kaikkien niiden huiskin haiskin viskeltyjen romujen välitse, joiden keskellä nyt olin. Vähitellen silmäni kuitenkin tottuivat hämärään ja minä kuljin eteenpäin vähemmällä vaivalla, pidellen kiinni ystäväni nutunliepeistä. Tulimme vihdoinkin, kun olimme pujotelleet ja kiemurrelleet lukemattomista ahtaista aukoista, raudoitetulle laatikolle, jollaisia joskus käytetään hienojen savenvalutavaroiden kuljetukseen. Se oli lähes neljän jalan korkuinen ja runsaasti kuuden pituinen, mutta hyvin kapea. Kaksi suurta tyhjää traanitynnyriä oli sen kannella ja niiden päällä taas suunnaton joukko olkimattoja ladottuina päällekkäin aina kajuutan lattiaan asti. Ylt'ympärillä oli mahdollisimman tiheään mätettynä kattoon asti ylettyvä joukko kaikenlaisia laivatarpeita, koreja, tynnyriä ja tavarapinkkoja, kaikki yhdessä mylläkässä, jotta näytti aivan ihmeelliseltä, että olimme päässeet laatikolle. Sittemmin sain tietää Augustuksen vartavasten panettaneen tavarat tähän ruumaan hankkiakseen minulle hyvän piilopaikan, ja tässä työssä hänellä oli ollut apuna vain yksi mies, joka ei tullut mukaan retkelle.

Toverini näytti minulle nyt, että laatikon toisen pään saattoi avata. Hän työnsi sen syrjään ja sisäpuoli näytti minusta erinomaisen hauskalta. Hytistä tuotu patja peitti kauttaaltaan laatikon pohjan, ja sitäpaitsi oli siellä kaikkia mukavuustarpeita, mitä suinkin näin pienelle alalle mahtui, niin että minulle vielä jäi tilaa mukavasti elelläkseni istuen tahi pitkin pituuttani loikoen. Muun muassa siellä oli kirjoja, kynä, mustetta ja paperia, kolme vilttiä, iso kivipullo täynnä vettä, nassakka laivakorppuja, kolme neljä aikamoista Bolognan-makkaraa, suuri sianliikkiö, paistettu lampaanjalka sekä puolitusinaa viini- ja likööripulloja. Rupesin heti isännöimään pikku huoneessani, varmaankin tyytyväisempänä kuin konsanaan hallitsija astuessaan uuteen palatsiinsa. Augustus selitti minulle nyt, millä tavalla laatikon avoin pää suljetaan, ja sitten, pitäen kynttilää lähellä kantta, näytti hän minulle sitä pitkin juoksevaa nyörinpunonnaista. Tämän hän sanoi ulottuvan piilopaikastani kaikkien mutkien kautta naulaan, joka oli ruuman kannessa, aivan hyttiin johtavan luukun alapuolella. Tämän nuoran avulla minä osaisin helposti täältä hänen opastamattaankin, jos näet joku odottamaton tapaturma tekisi sen tarpeelliseksi. Hän lähti nyt takaisin, jättäen minulle lyhdyn sekä runsaan varaston vahakynttilöitä ja fosforitikkuja ja luvaten käydä katsomassa niin usein kuin saattaisi muiden huomaamatta. Tämä tapahtui kesäkuun seitsemäntenätoista päivänä.

Olin kolme vuorokautta — mikäli saatoin arvata — piilopaikassani enkä poistunut sieltä minnekään; pari kertaa vain kävin oikomassa itseäni kahden korin välissä laatikon edustalla. Koko tuona aikana en kertaakaan nähnyt Augustusta; mutta se ei herättänyt minussa juuri levottomuutta, kun tiesin, että prikiä odotettiin lähtemään joka hetki ja ettei hänen siinä häärinässä ollut helppo päästä minua katsomaan. Vihdoin kuulin avattavan ja suljettavan luukkua ja heti sen jälkeen hän kysyi hiljaa, oliko kaikki hyvin tai puuttuiko mitään.

— Ei mitään, vastasin minä; minulla on aika hyvä olla; milloin priki lähtee vesille?

— Se nostaa ankkurin vajaan puolentunnin kuluttua, vastasi hän. Tulin sitä kertomaan, kun pelkäsin, että olet levoton viipymiseni vuoksi. En pääse tänne taas vähän aikaan — ehk'en kolmeen tai neljään päivään. Kaikki on kunnossa tuolla ylhäällä. Kun olen mennyt ja sulkenut luukun, niin pujottele nuoraa myöten naulalle asti. Sieltä löydät minun kelloni — siitä voi sinulle olla hyötyä, kun ei täällä voi edes päivänkulusta aikaa laskea. Luulenpa, ettet arvaa, kuinka kauan olet ollut täällä haudattuna — vain kolme päivää —. Minä kyllä toisin kellon sinne laatikollesi, mutta pelkään, että minua kaivataan. Näin sanoen hän meni.

Noin tunnin kulutta tunsin selvään prikin liikkuvan ja kiitin onneani, että vihdoinkin olin kunnialla alottanut matkani. Tyytyväisenä päätin olla hyvällä tuulella levollisesti ja odotella tapausten kulkua, kunnes saisin vaihtaa laatikon tilavampaan, vaikka tuskin mukavampaan kajuuttaan. Ensi huoleni oli hakea kello. Jätin vahakynttilän palamaan ja hapuilin pimeässä, nuoraa pitkin, joka teki lukemattomia mutkia, niin että pitkän matkan retuutettuani toisinaan tulin jalan tai parin päähän entiseltä paikaltani. Lopulta saavuin kumminkin naulalle ja saatuani käsiini mitä olin lähtenyt hakemaan, palasin retkeilyltäni kello tallella taskussani. Katselin nyt niitä kirjoja, joita ajatteleva ystäväni oli minulle hankkinut, ja valitsin luettavakseni Lewisin ja Clarken tutkimusmatkan Columbia-joen suulle. Sillä huvittelin jonkun aikaa, kunnes väsyneenä huolellisesti sammutin valkean ja pian vaivuin sikeään uneen.

Herättyäni mieleni oli kummallisen hämmentynyt ja vähän aikaa kului ennenkuin saatoin täysin tajuta asemaani. Vähitellen kuitenkin muistini palasi. Iskin tulta ja katsoin kelloa, mutta se oli pysähtynyt eikä minulla siis ollut mitään keinoa määritelläkseni, kuinka kauan olin nukkunut. Jäseneni olivat perin jäykistyneet ja minun täytyi niitä venytellä seisomalla korien välissä. Samassa tunsin oikeaa suden nälkää ja mieleeni muistui kylmä lampaanpaisti, jota olin syönyt juuri ennen maatapanoani ja joka oli maistunut erinomaiselta. Mutta kuinka hämmästyinkään huomatessani sen olevan täydessä mätänemistilassa! Tämä seikka saattoi minut hyvin levottomaksi, sillä muistaen kuinka sekavassa mielentilassa olin herätessäni ollut, rupesin arvelemaan nukkuneeni tavattoman kauan. Ruuman tukahduttavalla ilmalla oli tässä varmaankin ollut osansa ja se saattoi lopulta tuottaa mitä vakavimpia seurauksia. Päätäni pakotti kovasti, ja minä kuvittelin jo joka henkäyksen tuntuvan vaikealta; sanalla sanoen — tuhannet synkät tunnelmat painoivat mieltäni. En kuitenkaan uskaltanut avata luukkua tai muullakaan tavoin herättää huomiota, vaan vedin kellon ja koetin olla mahdollisimman tyytyväinen.

Seuraavina ikävän pitkinä neljänäkolmatta tuntina kukaan ei tullut avukseni enkä saattanut olla syyttämättä Augustusta mitä törkeimmästä välinpitämättömyydestä. Enin hädissäni olin siitä, että vesi oli vähentynyt pullossani noin puoleen kortteliin ja kärsin kovaa janoa, kun olin runsaasti syönyt Bolognan-makkaraa, menetettyäni lampaanpaistini. Tulin kovin rauhattomaksi eivätkä kirjani enää vähääkään minua huvittaneet. Minut valtasi lisäksi vastustamaton halu nukkua, mutta minua kammoksutti antautua sen valtaan, pelosta, että jotain yhtä turmiollista kuin palavain sysien häkä oli ruuman ummehtuneessa ilmassa. Samalla prikin keinuminen kertoi meidän olevan kaukana valtameren ulapalla ja se kumea, suhiseva ääni, joka kuului ikäänkuin äänettömien matkojen takaa, sai minut vakuutetuksi siitä, ettei mikään tavallinen vihuri puhaltanut.

En osannut kuvitella mitään syytä Augustuksen viipymiseen. Olimme varmasti kerenneet jo siksi kauas, että minä olisin voinut päästä täältä. Häntä oli saattanut kohdata jokin tapaturma — mutta en osannut keksiä mitään sellaista, jonka vuoksi hän olisi hyvällä syyllä voinut antaa minun näin kauaksi jäädä vankeuteeni. Ainoana riittävänä syynä saattoi tosiaankin olla vain se, että hän olisi äkkiä kuollut tai pudonnut mereen, mutta sitä ajatellessani kärsivällisyyteni loppui kokonaan. Mahdollista myöskin oli, että vastatuulet olivat tehneet tyhjäksi matkahankkeemme ja me olimme vielä Nantucketin läheisyydessä. Tästä arvelusta minun kuitenkin täytyi luopua, sillä jos asia tosiaankin olisi siten, olisi prikin täytynyt moneen kertaan kääntyä, vaan kun se yhtämittaa oli ollut kallellaan vasemmalle, päätin sen varmasti purjehtineen koko ajan tasaisen tuulen puhaltaessa sen oikealta puolelta. Mutta vaikkapa olettaisinkin, että vielä olimme saaren läheisyydessä, niin miksi ei Augustus olisi tullut minua katsomaan ja kertomaan asiasta? Näin mietiskeltyäni yksinäisen ja ilottoman asemani vaikeuksia päätin odottaa vielä toiset neljäkolmatta tuntia, ja sitten, ellei apua olisi tullut, tunkeutua luukulle päästäkseni ystäväni puheille tahi ainakin hengittääkseni hieman raitista ilmaa aukoista ja saadakseni vettä hänen hytistään. Tätä tuumiessani vaivuin kumminkin kaikista ponnistuksistani huolimatta syvään uneen tai pikemmin horrostilaan.

Uneni olivat mitä hirvittävimpiä. Kaikki mahdolliset onnettomuudet ja kauhut kohtasivat minua. Muiden kärsimysteni lisäksi kamalat paholaishirviöt tukehduttivat minut summattoman suurilla tyynyillä. Hirmuiset jättiläiskäärmeet kietoivat minut syleilyynsä ja tuijottivat minuun pelottavan loistavilla silmillään. Sitten mittaamattomat autiot ja pelkoa herättävät erämaat aukenivat eteeni. Äärettömän korkeat puunrungot, harmaat ja lehdettömät, kohosivat maasta loppumattomassa jonossa niin kauas kuin silmä kantoi. Niiden juuret olivat syvällä laajalle leviävissä soissa, joiden synkkä pinta lepäsi äärettömän mustana, tyynenä ja hirvittävänä. Ja näillä kummallisilla puilla näkyi olevan inhimillinen elinvoima: huojutellen luisia käsivarsiaan ne kiihkeässä kuolontuskassa ja epätoivossa huusivat äänettömiltä vesiltä armoa, vihlovasti ja läpitunkevasti kirkuen. Kuva muuttui ja minä seisoin, alastomana ja yksin, keskellä Saharan polttavia hiekkalakeuksia. Jalkojeni juuressa lepäsi kyyryssä tropiikkien hurja leijona. Äkkiä se avasi leimuavat silmänsä ja loi ne minuun. Suonenvedontapaisella hyppäyksellä se kavahti jaloilleen ja paljasti hirmuiset hampaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä sen punaisesta kidasta kuului karjunta kuin ukon jylinä ja minä tuperruin maahan. Kauhunpuuskan tukehduttamana pääsin vihdoin puoleksi hereille. Uneni ei ollutkaan unta. Nyt ainakin olin tajussani. Jonkin suunnattoman todellisen hirviön käpälät painoivat raskaasti rintaani, — sen kuuma hengitys tuntui korvassani — ja sen valkeat ja hirvittävät hampaat välkkyivät silmiini pimeästä.

Vaikkapa tuhansien henki olisi riippunut yhdestä ainoasta liikkeestä tai sanasta, niin en sittenkään olisi voinut liikahtaa enkä puhua. Peto, mikä liekään ollut, pysyi vielä hievahtamatta minun maatessani avuttomana ja, kuten kuvittelin, kuoleman kielissä sen alla. Tunsin ruumiin- ja sielunvoimieni nopeasti vähenevän — sanalla sanoen, että olin menehtymässä jo pelkästä pelosta. Päätäni huimasi — tulin kuoleman sairaaksi — näköni pimeni — jopa loistavat silmäterät yläpuolellani himmenivät. Vihdoin tein viimeisen ankaran ponnistuksen ja hiljaa huoaten jättäydyin Jumalan huomaan. Ääneni tuntui herättävän koko eläimessä piilevän raivon. Se syöksähti valtoinaan päälleni; mutta kuinka hämmästyinkään, kun se hiljaa vinkuen rupesi nuolemaan kasvojani ja käsiäni, osoittaen kaikin mahdollisin tavoin hellyyttään ja iloaan! Olin ällistynyt, aivankuin puusta pudonnut, mutta en ollut unohtanut newfoundlandilaisen koirani, "Tiikerini", omituista vinguntaa ja hänen kummallisia hyväilyjänsä. Hänpä se olikin. Veri syöksyi äkkiä ohimoihini, tunsin pyörryttävää ja valtavaa elpymistä. Nousin kiireesti patjalta, jolla olin maannut, ja heittäytyen uskollisen seuralaiseni ja ystäväni kaulaan vuodatin pitkällisen rajun ahdistukseni kyyneltulvaan.

Kuten kerran ennenkin makuulta noustuani, oli käsityskykyni nytkin mitä hämärin ja sekavin. Pitkään aikaan minun oli kerrassaan mahdotonta yhdistellä käsitteitä; mutta hitaasti ja asteettain ajatuskykyni palasi ja minä muistin taas selvään asemani. Koirani täällä oloa koetin turhaan selittää; ja kun olin vaivannut päätäni tuhansilla arveluilla, sain tyytyä iloitsemaan siitä, että koira oli luonani synkässä yksinäisyydessäni, lohduttelemassa minua hyväilyillään.

Etsin nyt kellon käsiini ja painaen sen korvalleni huomasin, että se taas oli seisahtunut; mutta siitä en ollenkaan hämmästynyt, kun kummallisesta olostani varmasti päätin nukkuneeni jälleen hyvin pitkään, mahdoton oli tietysti sanoa kuinka kauan. Kuume poltti minua ja janoani saatoin tuskin sietää. Hapuilin sieltä täältä vähäisiä vesivarojeni tähteitä, sillä minulla ei ollut valoa, kynttilä oli palanut lyhdystä loppuun eikä tikkulaatikko osunut käsiini. Löydettyäni ruukun havaitsin sen kuitenkin tyhjäksi — koira varmaankin oli juonut sen janoissaan sekä hotkaissut suuhunsa lampaanlihan tähteenkin, niin että vain tarkoin kalvettu luu oli laatikon suulla. Pilaantuneetta lihatta saatoin kyllä tulla toimeen, mutta mieleni masentui ajatellessani vettä.

Olin perin heikko, niin että pieninkin liike ja ponnistus sai koko ruumiini tärisemään kuin horkassa. Kovaksi onnekseni priki jyski ja keikkui perin rajusti ja laatikkoni päällä olevat traanitynnyrit olivat joka hetki pudota alas ja siten sulkea ainoan kulkutien. Kärsin myöskin kamalaa merikipua. Kaiken tämän vuoksi päätin tunkeutua hinnasta mistä hyvänsä luukulle etsiäkseni heti apua ennenkuin olin tullut siihen kokonaan kykenemättömäksi. Tultuani tähän päätökseen hapuilin taas tikkulaatikkoa ja kynttilöitä. Edellisen löysin vähällä vaivalla, mutta kun en keksinyt kynttilöitä niin pian kuin olin odottanut — sillä muistin tarkoin paikan mihin olin ne pannut — jätin etsimisen siksi kertaa, käskin koiran levätä hiljaa ja aloin heti taivaltaa luukulle, jonne sanomattomien ponnistusten jälkeen pääsin.

Vaikka kuinka olisin ponnistellut, en saanutkaan sitä auki.

Äärimmäinen kauhu ja pelästys järkytti mieltäni. Turhaan yritin harkita, mikä todennäköisesti oli syynä siihen, että näin tulin elävältä haudatuksi. En pystynyt mihinkään johdonmukaiseen ajatteluun, vaan vaivuin lattialle ja antauduin vastustelematta mitä synkimpäin kuvittelujen valtaan, joissa kauhistava kuolema janoon, nälkään, tukehtumiseen tai elävältä hautautumiseen valtasi mieleni uhkaavimpana onnettomuutena.

Vihdoin saatoin taas hieman malttaa mieltäni. Nousin ja tapailin sormillani aukon liitoksia ja rakoja. Sitten tutkin ne tarkoin päästäkseni selville, näkyikö hyttiin; mutta kaikki oli sysimustaa. Tungin nyt veitseni terän rakoihin, kunnes se kilpistyi johonkin kovaan esteeseen. Raaputellessani sitä havaitsin sen lujaksi rautamöhkäleeksi, jonka omituisesta aaltomaisesta pinnasta päätin sen ankkurikettingiksi. Ei ollut nyt muu keinona kuin lähteä takaisin laatikolleni ja siellä joko alistua surulliseen kohtalooni tahi tyynnytellä mieltäni pystyäkseni harkitsemaan jotakin pelastussuunnitelmaa. Ryhdyin heti yritykseen ja onnistuin lukemattomat vastukset voitettuani pääsemään takaisin. Kun lopen väsyneenä vaivuin patjalle, heittäytyi koirani supisuorana viereeni ja näytti hyväilyillään haluavan lohduttaa minua murheissani ja rohkaista kestämään ne mielenlujuudella.

Koiran merkillinen käyttäytyminen kiinnitti vihdoin kaiken huomioni puoleensa. Nuoleskeltuaan kasvojani ja käsiäni muutamia minuutteja se yhtäkkiä taukosi ja vingahti heikosti. Kun sitten ojensin käteni sitä kohti, huomasin sen taas makaavan käpälät ilmassa. Tämä niin usein toistuva temppu näytti kummalliselta enkä sitä voinut mitenkään selittää. Kun koira näytti alakuloiselta, päätin sen saaneen jonkin vamman, ja tutkin sen käpälät yksitellen, mutta en löytänyt mitään loukkaantumisen merkkiä. Arvelin sen sitten olevan nälissään ja annoin sille ison palan liikkiötä, jonka se ahnaasti hotkaisi — sitten taas tehden kummalliset temppunsa. Nyt kuvittelin, sen kärsivän janon tuskia niinkuin minunkin, ja luulin jo osanneeni oikeaan, kun mieleeni juolahti, että olin tarkastanut vain sen käpälät ja että sillä kenties oli haava jossain muualla ruumiissaan. Tunnustelin huolellisesti sen päätä, mutta en löytänyt mitään. Mutta kun sivelin kädelläni sen selkää, havaitsin karvojen eräässä paikassa kulkevan hieman kohollaan selän poikki. Sormellani koetellen keksin nauhan ja kun seurasin sitä, huomasin sen kiertävän koko ruumiin ympäri. Tarkemmin tutkistellessani tapasin pienen suikaleen, joka tuntui kirjepaperilta ja jonka läpi nauha oli pujotettu sillä tavoin, että suikale oli aivan eläimen vasemman olan alapuolella.

III.

"Verellä, henkesi riippuu siitä että pysyt piilossa."

Samassa silmänräpäyksessä vilahti päähäni ajatus, että paperisuikale oli kirje Augustukselta ja että jokin arvaamaton tapaus oli estänyt hänet pelastamasta minut tyrmästäni, jolloin hän oli keksinyt tämän keinon ilmoittaakseen minulle, millä kannalla asiat olivat. Kärsimättömyydestä vapisten rupesin nyt toistamiseen hakemaan fosforitikkujani ja kynttilöitä.

Kauhukseni en niitä löytänyt.

Ainoa, mitä sain käsiini, oli vähän niiden jäännöksiä. Siitä sain kuitenkin pelastavan ajatuksen.

Tunnustelin sormillani hellävaroen paperin pintaa ja olin tuntevani karheita kirjoituksen jälkiä. Levitin päälle fosforintähteet ja hieraisin paperia nopeasti kämmenelläni.

Ellen olisi ollut niin perin kiihdyksissä, olisin voinut lukea kaikki edessäni olevat kolme lausetta, sillä näin niitä olevan kolme. Mutta kun hädissäni koetin lukea kaikki yhtaikaa, kerkesinkin vain seitsemän viimeistä sanaa, jotka kuuluivat: — " verellä — henkesi riippuu siitä, että pysyt piilossa!"

Jos olisin saanut selvän lipun koko sisällyksestä, täysin ymmärtänyt sen varotuksen, jonka ystäväni näin oli koettanut minulle lähettää, — vaikka se olisi kertonut sanoin kuvaamattomasta turmiosta, niin se ei sittenkään olisi, siitä olen varma, synnyttänyt minussa nimeksikään sitä raatelevaa ja samalla epämääräistä kauhua, jonka näin saamani katkonainen varotus minussa herätti. "Veri", tuo hirmujen sana — niin täynnä salaperäisyyttä ja kärsimystä ja kauhua kaikkina aikoina. Kuinka äärettömän paljon se nyt tuntui sanovan, kuinka kylminä ja raskaina (irrallaan kun se oli kaikista edellisistä sanoista, jotka olisivat määränneet tai selvittäneet sen merkitystä) sen häilyvät tavut putoilivat vankilani synkässä pimeydessä sieluni sisimpiin kätköihin!

Augustuksella oli epäilemättä kyllin syytä tahtoessaan minun pysyvän piilossa ja minä koetin jos jollakin tavoin arvailla, mitä oli tapahtunut —, mutta en keksinyt mitään, mikä olisi selittänyt arvoitusta. Heti sen jälkeen kun olin palannut viime retkeltäni ja ennenkuin koiran merkilliset eleet olivat kiinnittäneet huomioni puoleensa, olin päättänyt joka tapauksessa hälyyttää laivaväen, tai, jos se ei onnistuisi, koettaa tunkea keskikannen läpi. Puolinainen varmuuteni siitä, että voisin toteuttaa toisen taikka toisen suunnitelmani viime hädässäni, oli antanut minulle rohkeutta — jota minulla ei muuten olisi ollut — kärsiä tilani kurjuutta. Mutta nuo muutamat lukemani sanat olivat riistäneet minulta tämän viimeisen pelastuskeinoni ja tunsin nyt ensi kerran kohtaloni koko kovuuden. Epätoivoissani heittäysin taas patjalle, missä vuorokauden verran viruin horroksissa, ja vain hetkittäin oli järkeni ja muistini hereillä.

Vihdoin nousin vielä kerran ja mietiskelin niitä kauhuja, jotka piirittivät minua. Hädintuskin saatoin vielä elää kaksikymmentäneljä tuntia vedettä — kauempaa en kestäisi. Vankeuteni ensi aikoina olin ahkeraan maistellut liköörejä, joita Augustus oli minulle varustanut, mutta ne kiihottivat vain kuumetta vähääkään sammuttamatta janoani. Minulla oli nyt vain neljänneskorttelin verran jälellä väkevää persikkalikööriä, jota vatsani ei sietänyt. Makkarat oli syöty loppuun; liikkiöstä oli jälellä vain pieni nahanpala ja kaikki korput, paitsi muutamia tähteitä, oli koira syönyt. Kovaksi onnekseni päänkipuni vielä hetki hetkeltä paheni ja sen mukana se hourailu, joka enemmän tai vähemmän oli vaivannut minua siitä asti kun ensiksi nukahdin. Muutamia tunteja sitten olin suurella vaivalla voinut hengittää ja nyt joka yrityksellä rintani kohosi vain tuskallisesti nytkähdellen.

Mutta oli vielä toinenkin levottomuuden syy, jopa sellainen, jonka synnyttämä raateleva kauhu oli pannut minut ponnistautumaan vapaaksi horroksistani. Se johtui koiran eleistä.

Ensiksi huomasin siinä muutoksen, kun hieroin fosforia paperiin. Hieroessani se sysäsi kuonollaan kättäni hieman muristen, mutta olin silloin liian kiihdyksissä pannakseni siihen huomiota. Pian sen jälkeen heittäydyin, kuten muistettaneen, patjalle ja vaivuin jonkunlaiseen horrostilaan. Tuokion kuluttua kuulin omituisen sähinän ihan korvani juuresta ja huomasin koiran läähättävän ja puhisevan näköjään täydessä raivossa, silmäterät hurjasti välähdellen pimeässä. Puhelin sille, jolloin se vastasi hiljaa muristen ja sitten vaikeni. Heti sen jälkeen vaivuin horroksiini, josta heräsin taas samalla tavalla. Tämä uudistui kolme tai neljä kertaa, kunnes koiran käyttäytyminen lopulta niin säikähdytti minut, että kokonaan heräsin. Se makasi nyt ihan laatikon ovella pelottavasti, vaikka ikäänkuin hillitysti muristen, ja kiristeli hampaitaan kuin kovan kouristuksen vallassa. En epäillyt rahtuakaan, että veden puute tai ruuman ummehtunut ilma oli tehnyt sen hulluksi, ja olin ymmällä, mihin varokeinoihin nyt ryhtyisin. En sietänyt ajatellakaan sen tappamista, mutta se näytti kuitenkin aivan välttämättömältä oman turvallisuuteni vuoksi. Näin selvästi, kuinka se tuijotti minuun silmissään mitä verenhimoisin ilme ja odotin joka hetki sen hyökkäävän kimppuuni. Vihdoin en enää voinut kestää kauempaa kamalaa asemaani, vaan päätin hinnasta mistä hyvänsä rynnistää laatikosta ja panna koiran päiviltä, ellen siitä muuten suoriutuisi. Päästäkseni laatikosta minun oli mentävä aivan sen yli ja se näkyi jo arvaavan aikeeni ja nousi etujaloilleen — kuten huomasin silmien kohoamisesta — paljastaen koko valkean hammasrivinsä, jonka saattoi helposti erottaa. Otin liikkiön tähteen ja likööripullon ja varasin ne lähelleni samoin kuin suuren lihaveitsen, jonka Augustus oli minulle jättänyt — sitten käärin kaavun mahdollisimman tiiviisti ympärilleni ja yritin laatikon suuta kohti. Tuskin olin liikahtanut, kun koira hyökkäsi kovasti muristen kohti kurkkuani. Se törmäsi koko painollaan oikeaan olkapäähäni ja minä tuperruin vasemmalle, raivokkaan eläimen vieriessä ihan ylitseni. Olin vaipunut polvilleni pää vilttien peitossa. Ne suojelivat minua toiselta hurjalta hyökkäykseltä; tunsin teräväin hampaiden voimakkaasti puristavan kaulaani kiedottua villavaatetta — onneksi toki voimatta tunkea kaikkien laskosten läpi. Olin nyt koiran alla ja hetken kuluttua olisin kokonaan sen vallassa. Epätoivo antoi minulle voimia ja minä nousin rohkeasti pystyyn ja ravistin koiran kimpustani. Heitin nyt mukaan raahaamani peitteet sen päälle ja ennenkuin se kerkesi niistä selviytyä, olin päässyt ulos ovesta ja sulkenut sen lujasti viholliseltani. Tässä kahakassa olin kuitenkin pudottanut liikkiönpalasen ja näin nyt koko muonavarastoni huvenneen neljänneskortteliin likööriä. Kun tämä ajatus vilahti päässäni, jouduin sellaisen nurinkurisuuden valtaan, jonka luulisi vain lapselle mahdolliseksi samanlaisissa oloissa — nostin pullon huulilleni, tyhjensin sen viimeiseen pisaraan ja paiskasin säpäleiksi lattiaan. Tuskin oli sälähdyksen kaiku vaiennut, kun kuulin nimeäni lausuttavan kiihkeällä, mutta hillityllä äänellä, joka kuului kanssin puolelta. Tuo kaikki oli niin odottamatonta ja niin valtava oli äänen minussa kuohuttama mielenliikutus, että maailma musteni silmissäni ja minä kaaduin kuolemansairaana laatikon päähän, jaksamatta huutoon vastata.

Kaatuessani irtautui lihaveitsi housun kaulukseni alta ja putosi kolisten lattiaan. Ei milloinkaan ollut sointuvinkaan sävel kuulunut niin suloiselta korvissani. Mitä tuskaisimmalla levottomuudella kuuntelin, minkä vaikutuksen kolina tekisi Augustukseen, sillä tiesin, ettei nimeni lausuja voinut olla kukaan muu. Kaikki oli hetkisen hiljaa. Vihdoin taas kuulin sanan "Arthur!" toistettuna matalalla äänellä ja perin epäröiden. Elpynyt toivo irrotti heti kieleni kahleet ja huusin nyt kohti kurkkuani:

— Augustus! Voi Augustus!

— Hiljaa! Jumalan tähden, ole hiljaa! vastasi hän mielenkuohusta vapisevalla äänellä, tulen luoksesi heti, niin pian kuin vaan pääsen kömpimään ruuman läpi.

Kauan aikaa kuulin hänen liikkuvan romujoukossa ja joka silmänräpäys tuntui minusta vuosisadalta. Vihdoin tunsin hänen kätensä olallani ja samalla hetkellä hän pani vesipullon huulilleni. Vain ne, jotka ovat äkkiä pelastuneet kuoleman kynsistä tai kokeneet sietämättömiä janoa tuskia yhtä tukalissa oloissa kuin minä synkässä vankilassani, voivat käsittää mitä sanomatonta nautintoa yksi ainoa pitkä siemaus tätä runsainta luonnonherkkua minulle tuotti.

Kun jonkun verran olin tyydyttänyt janoani, veti Augustus taskustaan kolme neljä kylmää keitettyä perunaa, jotka ahmin suuhuni. Hänellä oli muassaan salalyhty ja herttaiset valonsäteet tuottivat minulle melkein yhtä suurta virkistystä kuin ruoka ja juoma. Mutta minä odotin kärsimättömästi kuullakseni syyn hänen pitkälliseen viipymiseensä ja hän rupesi kertomaan, mitä laivassa oli tapahtunut minun vankina ollessani.

IV.

Kapina laivalla. — Kapteenin ja hänelle uskollisten tuho. — Augustuksen pelastus.

Priki lähti purjehtimaan, kuten olin otaksunut, puolisen tuntia sen jälkeen kuin hän oli tuonut kellon. Se tapahtui kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Muistettaneen, että olin silloin ollut ruumassa kolme päivää ja näinä päivinä oli laivassa alituinen touhu ja häärinä ja yhtä mittaa juoksenneltiin edestakaisin varsinkin kajuutassa ja hyteissä, niin ettei hän ollut päässyt pistäytymään luonani ilmaisematta luukun salaisuutta. Kun hän sitten vihdoinkin tuli, olin minä vakuuttanut hänelle voivani mitä parhaimmin ja sen vuoksi hän ei parina seuraavanakaan päivänä juuri ollut huolissaan minusta — kuitenkin hän yhä vartoi tilaisuutta päästäkseen alas ruumaan. Vasta neljäntenä päivänä se hänelle onnistui. Monta kertaa hän tällä välin oli aikonut kertoa isälleen uhkayrityksestämme ja pyytää päästämään minut heti ruumasta, mutta olimme vielä Nantucketin ulottuvilla ja muutamista sanoista päättäen, jotka Barnard oli tullut lausuneeksi, ei ollut ollenkaan varmaa, ettei hän heti kääntyisi takaisin, kuullessaan minun olevan laivassa. Sitäpaitsi Augustus asiaa ajateltuaan ei arvannut minulla olevan mitään puutetta ja etten minä siinä tapauksessa ominpäin nostaisi hälinää luukulla. Kun hän näin oli punninnut joka seikan, päätti hän jättää minut piilooni, kunnes kenenkään huomaamatta pääsisi pistäytymään luonani. Tämä, kuten jo sanoin, tapahtui vasta neljäntenä päivänä sen jälkeen kun hän oli tuonut minulle kellon ja ruumaan tulostani seitsemäntenä. Hän ei silloin ottanut vettä eikä ruokavaroja mukaansa, vaan aikoi ensin huutaa minut luukulle ja sitten palata hyttiin ja pistää minulle muonaerän luukusta. Kun hän tätä varten laskeutui ruumaan, huomasi hän minun nukkuvan, sillä lienen kuorsannut aika äänekkäästi. Kaikkien laskujen mukaan vedin silloin sitä unta, johon vaivuin heti kellon haettuani ja jonka siis on täytynyt kestää kauemmin kuin kolme kokonaista vuorokautta. Nyttemmin sekä omat kokemukseni että muiden vakuutukset ovat saattaneet minut tutustumaan vanhan kalanrasvan löyhkän unettaviin vaikutuksiin tiiviisti suljetussa paikassa, ja kun ajattelin millainen se ruuma oli, johon olin vangittuna ja kuinka kauan prikiä oli käytetty valaanpyyntialuksena, niin minua enemmän ihmetyttää se, että ollenkaan heräsin kerran nukuttuani, kuin että olisin yhtämittaa nukkunut edellä mainitut tunnit.

Augustus huusi minua ensin matalalla äänellä ja sulkematta luukkua — mutta minä en vastannut. Silloin hän sulki luukun ja puhui kovemmin ja lopulta hyvin kovalla äänellä — minä yhä vaan kuorsasin. Hän oli nyt ymmällä mitä tehdä. Häneltä kuluisi hyvän aikaa tunkiessaan romun välitse laatikolleni ja sillä välin kapteeni Barnard saattaisi huomata hänen poissaolonsa, kun hän joka minuutti tarvitsi hänen apuaan järjestäessään ja kopioidessaan retken asiapapereita. Hän päätti siis tarkemmin ajateltuaan nousta ylös ja vartoa sopivampaa tilaisuutta pistäytyäkseen minua katsomassa. Hän tuli tehneeksi tämän päätöksen sitäkin helpommin, kun uneni näytti mitä rauhallisimmalta eikä hän arvannut minun kokeneen mitään haittaa vankina olostani. Hän oli juuri aikeissa poistua, kun hänen huomiotansa äkkiä kiinnitti tavaton hälinä, joka nähtävästi kuului kajuutasta. Hän hyökkäsi ylös luukusta, sulki sen ja sysäsi hyttinsä oven auki. Samassa kun hän oli astunut yli kynnyksen, välähti pistooli hänen silmissään ja kangen isku paiskasi hänet maahan.

Luja koura piteli häntä kajuutan lattialla puristaen häntä kurkusta; kuitenkin hän saattoi nähdä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen isänsä virui kädet ja jalat sidottuina kajuutanportailla, pää alaspäin roikkuen ja otsassa syvä haava, josta veri valui virtanaan. Hän ei puhunut sanaakaan ja oli nähtävästi kuolemankielissä. Hänen puoleensa kumartuneena seisoi ensimäinen perämies silmäillen häntä pirullisesti ilkkuen ja tutki tyynesti hänen taskujaan, joista hän samassa otti ison pussin ja kronometrin. Seitsemän matruusia, joiden joukossa oli neekerikokki, penkoi aseiden haussa vasemman puolen hyttejä ja varustautui tuota pikaa musketeilla ja ampumavaroilla. Paitsi Augustusta ja kapteeni Barnardia, oli kajuutassa kaikkiaan yhdeksän miestä, roistomaisimmat koko prikin miehistöstä.

Konnat nousivat nyt kannelle ja veivät ystäväni mukanaan ensin sidottuaan hänen kätensä selän taa. He menivät suoraa päätä kanssille, joka oli teljetty, — kaksi kapinoitsijaa seisoi siinä kirves kädessä, kaksi myöskin isolla luukulla. Perämies huusi kovalla äänellä:

— Kuuletteko siellä alhaalla? Sukkelaan, ylös, yksitellen! Paikalla — ei mitään mutinaa.

Muutamia minuutteja kului ennenkuin ketään ilmestyi; viimein eräs englantilainen, joka oli ensimäisellä matkallaan, tuli surkeasti itkien ja nöyrästi rukoillen perämiestä säästämään hänen henkeään. Ainoa vastaus oli kirveenisku otsaan. Miespoloinen kaatui kannelle ääntä päästämättä ja musta kokki nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja viskasi tyynesti mereen. Kuin miehet kuulivat iskun ja ruumiin loiskahduksen mereen, eivät uhkaukset eivätkä lupaukset saaneet heitä uskaltautumaan kannelle ennenkuin joku ehdotti, että heidät karkotettaisiin savulla pesästään. Yleinen ryntäys seurasi silloin ja hetkisen prikin takaisin valtaus näytti mahdolliselta. Viimein kapinoitsijain kuitenkin onnistui lujasti teljetä kanssi ja vain kuusi heidän vastustajistaan oli päässyt kannelle. Kun nämäkin huomasivat vihollisen ylivoiman ja olivat aseitta, antautuivat he lyhyen taistelun jälkeen. Perämies antoi heille kauniita lupauksia epäilemättä saadakseen alhaalla olevatkin antaumaan armoille, sillä he kuulivat hyvin kaikki mitä kannella puhuttiin. Tulos todisti sekä hänen viisauttaan että perkeleellistä konnamaisuuttaan. Kaikki kanssisssa olevat heti ilmoittivat antautuvansa ja nousivat yksitellen kannelle, jolloin heidät sidottiin ja heitettiin selälleen samoin kuin ensimäiset kuusikin — kaikkiaan näet oli kapinaan osaaottamattomia kaksikymmentäseitsemän miestä.

Nyt seurasi mitä kamalin verilöyly. Sidotut merimiehet laahattiin laivanportaille. Täällä kokki seisoi kirves kourassa ja iski jokaista uhria päähän, jonka jälkeen toiset kapinoitsijat heittivät ruumiin mereen. Tällä tavalla kaksikymmentäseitsemän sai surmansa ja Augustus luuli jo olevansa hukassa ja odotti joka hetki omaa vuoroaan. Mutta roistot näkyivät nyt joko väsyneen tai hieman kyllästyneen verityöhönsä, sillä neljä jälellä olevaa vankia sekä ystäväni, joka muiden mukaan oli paiskattu kannelle, säästettiin toistaiseksi; perämies lähetti noutamaan alhaalta rommia ja koko murhamies joukkio rupesi pitämään juominkeja, jotka kestivät auringon laskuun asti. Silloin he joutuivat riitaan eloon jääneiden kohtalosta, jotka viruivat neljän askeleen päässä, ja kuulivat joka sanan. Muutamien kapinoitsijain mieltä väkijuomat näyttivät lauhduttaneen, sillä monet kuuluivat vaativan vangittujen päästämistä kokonaan vapaaksi ehdolla, että he yhtyisivät kapinoitsijoihin ja jakaisivat heidän kanssaan voiton. Mutta musta kokki — joka oli oikea paholainen ja jolla näkyi olevan ainakin yhtä paljon vaikutusvaltaa kuin itse perämiehellä — ei halunnut kuulla puhuttavankaan sellaisista tuumista ja oli jo monta kertaa noussut jatkaakseen työtään. Onneksi hän oli niin perin päissään, että vähemmän verenhimoiset helposti saattoivat häntä hallita, ja näiden joukossa muuan köydenpunoja, jota sanottiin Dirk Petersiksi. Tämä mies oli intiaanivaimon poika Upsarokain heimoa, joka elää Block Hillsin seuduilla lähellä Missourin lähteitä. Hänen isänsä oli luullakseni turkistenkauppias tai ainakin jossain tekemisissä intiaanien kauppapaikkain kanssa Lewis-joen varrella. Peters itse oli niin julman näköinen mies, että harvoin olen moista nähnyt. Hän oli lyhytvartaloinen, ei enempää kuin neljä jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä, mutta hänen jäsenensä olivat kuin Herkuleen. Hänen kätensä varsinkin olivat niin mahdottoman paksut ja leveät, että niitä tuskin saattoi sanoa ihmisen käsiksi. Hänen käsivartensa samoinkuin säärensäkin olivat mitä kummallisimmalla tavalla köyristyneet eivätkä näyttäneet taipuvan mihinkään. Hänen päänsä oli yhtä muodoton, suunnattoman suuri ja hänellä oli syvennys takaraivossa, kuten useimmilla neekereillä. Peitelläkseen kaljupäisyyttään, joka ei johtunut vanhuudesta, hän piti tavallisesti peruukkia, joka oli milloin mistäkin karvoista, espanjalaisen koiran tai pohjois-amerikalaisen harmaankarhun nahasta. Kerrottuna aikana hänellä oli tällainen karhunnahan-kappale päässä ja se lisäsi koko lailla hänen kasvojensa luontaista julmuutta, joka ilmaisi Upsaroka-heimon luonnetta. Suu ulottui melkein korvasta korvaan, huulet olivat ohuet ja näyttivät, kuten jotkut muutkin hänen ruumiinosansa, olevan vailla luontaista taipuisuutta, niin ettei kasvojen ilme milloinkaan vaihdellut minkään mielenliikkeen vaikutuksesta. Tämän ilmeen ymmärtää, kun kuulee, että hampaat olivat tavattoman pitkät ja ulkonevat eivätkä milloinkaan edes osittainkaan olleet huulien peitossa. Ohimennen vilkaistessaan tähän mieheen saattoi hänen kuvitella olevan naurusta pakahtumaisillaan, mutta tarkemmin katsoessa täytyi väristen tunnustaa, että jos sellainen ilme merkitsi iloisuutta, niin se mahtoi olla paholaisen iloa.

Tästä merkillisestä olennosta Nantucketin merimiehet kertoivat monta tarinaa. Ne koettivat kaikki todistaa hänen suunnattomia ruumiinvoimiaan luontonsa noustessa ja muutamat niistä olivat johtaneet epäilemään hänen mielentilaansa.

Olen puhunut näin laveasti Dirk Petersistä, koska Augustuksen oli tätä julman näköistä miestä kiittäminen hengestään ja kun minun vielä tuon tuostakin on mainittava häntä kertomuksessani. Tämän kertomuksen jälkimäisessä osassa, suotakoon minun sanoa se jo tässä, on tapahtumia, jotka ovat niin ulkopuolella koko inhimillisen kokemuspiirin, että jatkan rohkenematta toivoakaan ihmisten uskovan kaikkea mitä tulen kertomaan, mutta vakaasti luottaen ajan ja kehittyvän tieteen vahvistavan muutamat tärkeimmät ja epätodennäköisimmät väitteeni.

Kun kauan aikaa oli häilytty sinne tänne ja pari kolme kertaa kovasti riidelty, päätettiin vihdoin panna kaikki vangit — paitsi Augustusta, jota Peters leikillisesti vaati sihteerikseen — pienimpään valaanpyynti veneeseen ja jättää tuuliajolle. Perämies meni kajuuttaan katsomaan, vieläkö kapteeni Barnard oli elossa — sillä muistettaneen, että kapinoitsijat jättivät hänet sinne lähtiessään kannelle. Heti sen jälkeen molemmat tulivat kannelle, kapteeni kalmankalpeana, mutta hieman toipuneena haavastaan. Hän puhui miehille tuskin ymmärrettävällä tavalla, rukoili, etteivät he heittäisi häntä tuuliajolle, vaan palaisivat työhönsä, ja lupasi laskea heidät maihin missä hyvänsä he tahtoivat eikä saattaa heitä edesvastuuseen. Mutta hän puhui kuuroille korville. Kaksi roistoa otti häntä kainaloista ja viskasi veneeseen, joka oli laskettu vesille perämiehen kajuutassa käydessä. Kannella olevat neljä miestä päästettiin sitten siteistään ja komennettiin laskeutumaan veneeseen, jonka he tekivätkin vastustelematta.

Augustus taas sai yhä jäädä tuskalliseen asentoonsa, vaikka hän vääntelehtien rukoili vain saada sanoa isälleen jäähyväiset. Kourallinen laivakorppuja ja vesiruukku annettiin nyt veneeseen, mutta ei mastoa, purjetta, airoa eikä kompassia. Laiva hinasi venettä muutamia minuutteja, jolla aikaa kapinoitsijat taas neuvottelivat — sitten se lopullisesti heitettiin tuuliajolle.

Sillä aikaa oli tullut yö, ei näkynyt kuuta eikä tähtiä, ja oli jyrkkä ja kova merenkäynti, vaikkei tuullutkaan paljon. Vene hävisi tuokiossa näkyvistä eikä ollut sanottavaa toivoa niiden kovaonnisten pelastumisesta, jotka siinä olivat. Tämä tapahtui kumminkin 35° 30' pohjoista leveyttä ja 61° 20' läntistä pituutta eikä siis kovin kaukana Bermudas-saarista.

Augustus koki lohduttaa itseään kuvittelemalla, että vene joko pääsisi maihin tai joutuisi liki rannikkoa tavatakseen aluksia.

Nyt nostettiin kaikki purjeet ja priki jatkoi alkuperäistä suuntaansa lounaiseen — kapinoitsijat näet aikoivat merirosvoretkelle, ryöstämään, mikäli Augustus ymmärsi, laivoja Cap Verden ja Porto Ricon reitillä.

Ei mitään piitattu Augustuksesta, joka oli päästetty köysistä ja sai kävellä missä halusi kajuutanportaiden ja kokan välillä. Jopa Dirk Peters kohteli häntä hieman ystävällisestikin kerran pelastaen hänet kokin raakuuksilta. Hänen asemansa oli kumminkin mitä arveluttavin, kun miehet olivat alituisesti päissään eikä heidän hyvään tuuleensa tai välinpitämättömyyteensä ollut kauan luottamista. Levottomuutensa minun tähteni hän kuvaili kuitenkin olleen tuskallisimman seurauksen tilastaan; eikä minulla todellakaan koskaan ollut syytä epäillä hänen vilpitöntä ystävyyttään. Monta kertaa hän oli jo päättänyt ilmaista minun laivassa oloni kapinoitsijoille, mutta luopui siitä muistaessaan ne hirmutyöt, joita hän jo oli nähnyt, ja toivoessaan pian pääsevänsä avukseni. Tähän hän lakkaamatta vaani tilaisuutta, mutta hänen alituisesta valppaudestaan huolimatta kolme päivää kului veneen tuuliajolle heittämisestä ennenkuin mitään toiveita siihen ilmaantui. Vihdoin kolmannen päivän iltana kova itätuuli yllätti prikin ja kaikki miehet huudettiin korjaamaan purjeita. Siinä mylläkässä Augustus pääsi pujahtamaan hyttiin. Sanomattomaksi surukseen ja kauhukseen hän silloin näki, että se oli muutettu kaikenlaisten laivatarpeiden talletuspaikaksi ja että monen sylen pituinen ankkurikettingin-romu, joka oli kasattu kajuutanportaiden alle, oli kirstun tieltä raahattu tänne aivan luukun päälle! Mahdotonta oli siirtää sitä paikaltaan kenenkään huomaamatta ja hän palasi kiireimmän kautta takaisin. Kun hän astui kannelle, kävi perämies hänen kurkkuunsa, kysyen mitä hän oli tehnyt kajuutassa. Hän oli sysäämäisillään hänet vasemman partaan yli mereen, kun Dirk Peters taas tuli väliin ja pelasti hänen henkensä. Augustus pantiin nyt käsirautoihin, joita laivassa oli monta paria ja hänen jalkansa sidottiin lujasti. Sitten hänet vietiin välikannelle ja viskattiin lähinnä kanssin laipiota olevaan alempaan koppiin, samalla kuin hänelle vakuutettiin, ettei hän kertaakaan enää pistäisi jalkaansa kannelle, "niin kauan kuin priki oli priki". Näin sanoi kokki, joka viskasi hänet koppiin; vaikea on sanoa mitä tällä lauseella oikein tarkoitettiin. Koko asia koitui kumminkin minun lopulliseksi pelastuksekseni, kuten kohta nähdään.

V.

Miten Augustus sai minut pelastetuksi ruumasta.

Muutamia minuutteja kokin lähdettyä kanssista Augustus oli epätoivon vallassa eikä enää toivonut hengissä pääsevänsä kopista. Hän päätti nyt ilmoittaa ensimäisille kanssiin tulijoille minun asemastani, arvellen minulle paremmaksi joutua kapinoitsijain armoille kuin menehtyä janoon ruumassa, sillä jo kymmenen päivää olin ollut vankina ja ruukussani oli vettä vain neljäksi. Tätä ajatellessaan hänen päähänsä pälkähti yhtäkkiä, että hän kenties pääsisi yhteyteen kanssani isonruuman kautta. Kaikissa muissa olosuhteissa yrityksen vaikeus ja vaarallisuus olisi pidättänyt hänet siihen ryhtymästä, mutta nyt kun hänellä joka tapauksessa oli niin heikot toiveet päästä hengissä ja siis vain vähän menettämistä, kohdisti hän kaiken huomionsa tehtävän suoritukseen.

Käsiraudat antoivat ensiksi ajattelemisen aihetta. Toviin hän ei keksinyt mitään keinoa niiden poistamiseksi ja pelkäsi jo tuumainsa alkuunsa raukeavan, kun hän tarkemmin katseltuaan huomasi että raudat saattoi vähällä vaivalla kihnuttaa käsistään ja taas pujottaa takaisin vain puristamalla kokoon kämmenensä. Tällaiset käsiraudat, eivät ollenkaan sovi nuorille vangeille, joiden pienemmät luut helposti taipuvat puristuksesta. Hän päästi nyt jalkansa köysistä, jätti nuoran niin että sen saattoi helposti sovittaa paikoilleen, jos joku sattuisi tulemaan kanssiin, ja kävi tarkastelemaan laipiota siitä paikasta, missä se yhtyi koppiin. Välilaudat olivat tässä pehmeää mäntypuuta, tuuman paksuisia ja hän voi vähällä vaivalla puhkaista siihen aukon. Puhetta kuului nyt kanssin portailta ja hän kerkesi parhaiksi pistää oikean kätensä rautoihin, — vasen oli paikoillaan — ja köyttää nuoran vetosolmuun nilkan ympärille, kun Dirk Peters tuli kanssiin perässään koira, joka heti hyppäsi koppiin ja paneutui maata. Koiran oli Augustus tuonut laivaan, kun tiesi minun kiintyneen elukkaan ja arveli minun mielelläni ottavan sen mukaani matkalle. Hän kävi sen kotoani hakemassa heti kun oli vienyt minut ruumaan, vaikkei tullut siitä maininneeksi kelloa tuodessaan. Kapinan jälkeen Augustus ei ollut nähnyt sitä ennenkuin se nyt ilmestyi Dirk Petersin seurassa ja oli pitänyt sitä menneenä luullen, että joku perämiehen joukkoon kuuluvista ilkiöistä oli heittänyt sen mereen. Sittemmin ilmeni, että se oli ryöminyt valaanpyyntiveneen alle loukkoon, josta se ei mahtunut pyörtämään takaisin. Viimein Peters auttoi sen sieltä ja tuolla omituisella hyväsydämisyydellä, jolle ystäväni hyvin osasi antaa arvoa, oli nyt tuonut sen kanssiin hänelle toveriksi, ja antaen hänelle samalla vähän kuivaa suolalihaa ja perunoita sekä vesikannun. Sitte hän meni kannelle luvaten tuoda hieman lisää syötävää seuraavana päivänä.

Kun hän oli mennyt, päästi Augustus molemmat kätensä raudoista ja irrotti jalkansa. Sitte hän käänsi ylös patjansa pään ja rupesi kynäveitsellään — sillä roistot eivät olleet viitsineet tutkia hänen taskujaan — kaikin voimin kovertamaan poikki välilankkua, mahdollisimman läheltä kopin lattiaa. Hän katsoi viisaimmaksi kaivaa siitä, koska hän jonkun äkkiarvaamatta tullessa voisi peittää työnsä jäljet nostamalla patjan paikoilleen. Sinä päivänä ei kuitenkaan mitään häiriötä tapahtunut ja yön tullessa hän oli saanut lankun ihan poikki. Tässä huomautettakoon, etteivät miehet enää käyttäneet kanssia makuupaikkanaan, vaan asuivat kapinasta lähtien kajuutassa, juoden viinejä ja juhlien kapteeni Barnardin eväillä ja hädintuskin pitäen huolta prikin hoitamisesta. Tämä kaikki koitui meidän molempain onneksi, sillä asiain ollessa toisella kannalla hänen olisi ollut mahdoton päästä luokseni. Nyt sitä vastoin hän jatkoi hyvässä toivossa suunnitelmaansa. Päivä kuitenkin jo melkein sarasti, kun hän sai laudan toisesta kohden poikki — ja oli siten tehnyt aukon kyllin suureksi mahtuakseen siitä helposti keskikannelle. Täältä hän pääsi vähällä vaivalla alemmalle isolleluukulle, vaikka hänen silloin täytyi kontata öljytynnyririvien yli, jotka melkeinpä hipoivat yläkantta, niin että hänellä hädintuskin oli tilaa liikkua. Saavuttuaan laivanluukulle hän huomasi koiran tulleen mukaan ja pujottelevan kahden tynnyririvin välissä. Nyt oli kumminkin myöhäistä yrittää luokseni ennen päivänkoittoa, vaikeinta kun oli päästä tiiviin lastin läpi aliruumaan. Hän päätti siis palata ja odottaa seuraavaan yöhön. Näin tuumaillen hän kävi irrottelemaan laivanluukkua joutuakseen mitä pikimmin tullessaan uudestaan. Tuskin hän oli saanut sen irti, kun koira innoissaan hyökkäsi näin syntyneelle pienelle aukolle, nuuski hetkisen ja rupesi vinkumaan, samalla kuin se raapien näytti kaikin mokomin koettavan poistaa kantta käpälillään. Sen eleistä saattoi varmasti päättää, että se älysi minun olevan ruumassa, ja Augustus arveli sen pääsevän luokseni, jos hän pistäisi sen alas luukusta. Hänen päähänsä pälkähti nyt lähettää kirjelippu koiran mukana. Se päättyi näihin sanoihin: "olen töhrinyt tämän verellä — henkesi riippuu siitä, että pysyt piilossa".

Nämä hommat olivat tuskin päättyneet ja hän palannut vankilaan, kun Dirk Peters tuli sinne hyvin juovuksissa, mutta mainiolla tuulella, tuoden ystävälleni päivän muona-annoksen, ja vesikannun. Hän istui vähän aikaa arkulla kopin ääressä ja puheli vapaasti perämiehestä ja prikin asioista. Hänen käytöksensä oli perin oikullista, jopa eriskummallista, ja kerran Augustus ihan säikähti. Viimein hän kumminkin lähti kannelle ja mutisi tuovansa vangilleen hyvän päivällisen huomenna. Päivän kuluessa kaksi harppuunimiestä astui sisään kokki perässä, kaikki kolme äärimmilleen päihtyneinä. Hekään eivät arkailleet puhua peittelemättä tuumistaan. Kävi ilmi, etteivät he voineet sopia lopullisesta suunnasta muussa kuin siinä kohden että oli hyökättävä Cap Verden saarilta purjehtivan laivan kimppuun, jota he odottelivat joka hetki.

He menivät noin tunnin kuluttua eikä kukaan tullut kanssiin enää koko päivänä. Augustus makasi hiljaa paikoillaan melkein yöhön asti. Sitten hän päästi itsensä köysistä ja raudoista ja valmistautui yritykseensä. Eräästä kopista löytyi pullo ja sen hän täytti vedellä Petersin jättämästä kannusta, varustaen samalla taskuihinsa kylmiä perunoita. Suureksi ilokseen hän vielä tapasi salalyhdyn, jossa oli pieni talikynttilänpätkä jälellä. Sen hän saattoi sytyttää milloin vain halusi, koska hänellä oli tikkulaatikko. Kun oli tullut ihan pimeä, ryömi hän laipion reiästä, ensin varovaisuuden vuoksi aseteltuaan makuuvaatteensa sillä tavoin, että näytti kuin joku olisi maannut siinä huopien peitossa. Päästyään reiästä hän ripusti ison nutun veitseensä, kuten edelliselläkin kerralla, aukon peitteeksi — tämä temppu oli helposti tehty, kun hän asetti laudan kappaleen paikoilleen vasta jälestäpäin. Hän oli nyt isolla keskikannella ja rupesi pujottelemaan kuten edelliselläkin kerralla yläkannen ja traanitynnyrien välitse isolleluukulle. Sinne saavuttuaan hän sytytti kynttilänpätkän ja laskeutui luukusta, hädintuskin päästen kömpimään ruuman ahdetussa tavarajoukossa. Vain muutaman hetken täällä oltuaan hän säikähti ruuman sietämätöntä löyhkää ja ummehtuneisuutta. Hän ei uskonut mahdolliseksi, että minä olisin kestänyt näin kauan vankeuttani niin tukahduttavassa ilmassa. Hän huusi minua kerran toisensa perään, mutta minä en vastannut mitään ja hänen epäilyksensä näyttivät siten saavan vahvistuksensa. Priki keikkui ankarasti ja se synnytti sellaisen melskeen, ettei huolinut kuunnellakaan niin heikkoa ääntä kuin hengitystäni tai kuorsaamistani. Hän avasi salalyhdyn ja piti sitä mahdollisimman korkealla milloin vain saattoi, jotta minä, jos olisin elossa, valon huomatessani tietäisin avun lähestyvän. Mutta vieläkään ei minusta kuulunut hiiskaustakaan ja kuolemani otaksuminen alkoi muuttua varmuudeksi. Hän päätti kuitenkin jos mahdollista tunkeutua laatikolle omin silmin nähdäkseen aavistustensa toteutuneen. Hän työntäytyi jonkun matkaa eteenpäin hädän ja tuskan vallassa, kunnes hän vihdoin näki tien olevan kokonaan tukossa ja ettei mitenkään voinut päästä etemmäksi samaan suuntaan. Tunteittensa valtaamana hän heittäytyi epätoivoissaan romukasaan ja itki kuin lapsi. Tällöinpä juuri hän kuuli pullon sälähtävän, kun viskasin sen maahan. Onni tosiaankin oli, että se tapahtui — sillä tästä sattumasta, näyttipä se miten mitättömältä tahansa, riippui kohtaloni.

VI.

Kapinoitsijain suunnitelmia. Augustus saa enemmän vapautta.

Vain tämän kertomuksen pääkohdat kertoi Augustus minulle viipyessämme laatikon lähellä. Vasta jälkeenpäin hän selosteli kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten. Hän pelkäsi, että häntä kaivataan ja minä puolestani olin hurjan kärsimätön pääsemään inhottavasta vankilastani. Me päätimme heti ponnistella laipioon puhkaistulle reiälle, jonka lähellä minun piti pysytellä toistaiseksi, hänen mennessään vakoilemaan. Koiran, Tiikerin, joksi sitä sanottiin, jättämistä laatikolle emme kumpikaan tahtoneet ajatellakaan. Se tuntui nyt olevan aivan hiljaa emmekä erottaneet sen hengitystäkään painaessamme korvamme laatikkoa vasten. Olin varma, että se oli kuollut, ja päätin avata laatikon oven. Se makasi suorana, näköjään syvässä horrostilassa, mutta vielä elossa. Aikamme oli hyvin täpärällä, mutta kuitenkaan en raskinut jättää eläintä, jota nyt toistamiseen sain kiittää hengestäni, edes yrittämättä sitä pelastaa. Niinpä raahasimme sen mukanamme miten parhaiten taisimme, vaikka se kävi kovin työlääksi ja väsyttäväksi; Augustuksen täytyi väliin kiivetä esteiden yli koiran vetkale sylissään — johon urotyöhön minä hintelyyteni takia en ollenkaan olisi kyennyt. Vihdoin meidän kuitenkin onnistui päästä aukolle, josta Augustus ryömi ensiksi ja Tiikeri työnnettiin perästä. Kaikki oli onneksi kunnossa kanssissa emmekä me unohtaneet hartaasti kiittää Jumalaa vältettyämme uhkaavan vaaran. Toistaiseksi sovittiin, että minä pysyttelisin aukon lähellä, josta toverini helposti voisi antaa minulle osan päiväannostaan ja minä saisin hengittää verrattain puhdasta ilmaa.

Kun ystäväni oli päässyt turvassa koppiinsa ja saanut raudat ja köyden paikoilleen pannuksi, oli jo täysi päivä. Aikamme oli ollutkin täpärällä, sillä tuskin hän oli saanut kaikki kuntoon, kun perämies tuli kanssiin Dirk Petersin ja kokin seurassa. He puhelivat vähän aikaa Cap Verden laivasta ja näkyivät olevan siitä kovin huolissaan. Vihdoin kokki tuli kopille, jossa Augustus makasi, ja istuutui pääpuoleen. Näin ja kuulin kaikki piilopaikkaani, sillä laudan pätkää ei oltu pantu paikoilleen ja pelkäsin joka hetki neekerin nojaavan aukon peitteeksi ripustettuun isoon nuttuun, jolloin kaikki olisi tullut ilmi ja me epäilemättä olisimme heti saaneet sen maksaa hengellämme. Onni oli meille kumminkin myötäinen, ja vaikka hän tuontuostakin kosketti nuttua laivan kiikkuessa, hän ei tullut painaneeksi sitä tarpeeksi lujasti huomatakseen mitään. Nutun liepeet oli luonnollisesti kiinnitetty laipioon, niin ettei se päässyt heilahtamaan reiän päältä. Koko ajan Tiikeri oli maannut vuoteen jalkapäässä ja näkyi jo jonkun verran tointuneen, sillä näin sen silloin tällöin avaavan silmänsä ja syvään henkäisevän.

Muutaman minuutin kuluttua perämies ja kokki lähtivät ja jättivät kanssiin Dirk Petersin, joka heti heidän mentyään istahti siihen, missä perämies juuri oli istunut. Hän rupesi haastelemaan hyvin tuttavallisesti Augustuksen kanssa ja näimme nyt, että hänen humalansa toisten ollessa saapuvilla oli parhaasta päästä ollut teeskentelyä. Hän vastasi avomielisesti toverini kaikkiin kysymyksiin, kertoi että hän varmasti uskoi hänen isänsä pelastuneen, koska näkyvissä oli ollut kokonaista viisi purjealusta juuri ennen auringon laskua, silloin kun hänet jätettiin tuuliajolle, sekä puheli muutenkin lohduttavasti, mikä tuotti minulle sekä iloa että hämmästystä. Aloinpa tosiaankin toivoa, että me Petersin avulla lopulta saisimme prikin takaisin valtaamme, ja mainitsin siitä Augustukselle heti kun voin. Hän uskoi, että tuuma oli mahdollinen, mutta vaati mitä suurinta varovaisuutta, koska tuon sekarotuisen intiaanin käytös näytti johtuvan vain satunnaisesta oikusta eikä tosiaankaan saattanut sanoa, oliko hän koskaan oikein viisas. Peters meni kannelle noin tunnin kuluttua ja palasi vasta päivälliseksi, jolloin hän toi Augustukselle runsaan annoksen suolalihapihviä ja putinkia. Yksin jäätyämme minäkin sain kelpo osani omalle puolelleni. Ei kukaan tullut enää kanssiin sinä päivänä ja yöksi menin Augustuksen koppiin ja nukuin makeasti lähes päivänkoittoon asti, jolloin hän herätti minut kuullessaan liikettä kannelta. Palasin kiireimmän kautta piilooni.

Kun päivä oli täysin valjennut, näimme Tiikerin miltei täydelleen toipuneen, emmekä huomanneet mitään vesikauhun oireita. Kun tarjosimme sille vähän vettä, joi se näköjään hyvin halukkaasti. Päivän pitkään se sai takaisin entisen voimansa ja ruokahalunsa. Ruuman myrkyllinen ilma oli epäilemättä aiheuttanut sen kummallisen käyttäytymisen. En saattanut kyllin iloita siitä, etten suostunut jättämään sitä laatikolle. Tämä päivä oli kesäkuun kolmaskymmenes ja kolmastoista Grampuksen purjehdittua Nantucketista.

Heinäkuun toisena päivänä perämies tuli kanssiin, juovuksissa kuten ainakin, mutta mainiolla tuulella. Hän tuli Augustuksen kopille, läimäytti häntä selkään ja kysyi, osaisiko hän olla ihmisiksi, jos hän pääsisi irti ja lupaisiko hän pysyä poissa kajuutasta: Tähän ystäväni tietenkin vastasi myöntävästi, jolloin roisto päästi hänet vapaaksi pakotettuaan hänet ensin juomaan rommipullosta, jonka hän otti takintaskustaan. Molemmat menivät nyt kannelle enkä nähnyt Augustusta noin kolmeen tuntiin. Sitten hän palasi tuoden sen hyvän uutisen, että oli saanut luvan kävellä prikillä missä vain halusi isonmaston ja kokan välillä ja että hänet oli määrätty nukkumaan entiseen tapaansa kanssissa. Hän toi minulle sen lisäksi hyvän päivällisen ja runsaasti vettä. Priki väijyi yhä Cap Verdeltä purjehtivaa laivaa ja parhaillaan oli näkyvissä purje, jota arveltiin siksi.

VII.

Kapinoitsijat riitautuvat. — Hartman Rogers myrkytetään. — Me liittoudumme Dirk Petersin kanssa.

Heinäkuun 10 pv:nä: Puhuteltiin Riosta Norfolkiin purjehtivaa prikiä. Sää usvainen, sekä vaihtelevia itätuulia. Tänään kuoli Hartman Rogers, joka oli kahdeksantena päivänä saanut kouristuksia juotuaan lasin grogia.

Tämä mies oli kokin puoluelaisia ja häneen Peters oli enin luottanut. Hän sanoi Augustukselle uskovansa, että perämies oli hänet myrkyttänyt ja odottavansa, ellei olisi varuillaan, oman vuoronsa pian tulevan. Nyt oli enää vain hän itse, Jones ja kokki jälellä hänen omasta joukostaan — toisella puolella oli viisi. Hän oli ehdotellut Jonesille, että komento otettaisiin perämieheltä; mutta kun suunnitelma sai kylmäkiskoisuutta osakseen, niin hän ei ollut ruvennut ajamaan asiaa pitemmälle eikä virkkanut mitään kokille. Hyvä oli, että hän oli niin varovainen, sillä iltapuolella kokki ilmaisi päättäneensä liittyä perämieheen, ja siirtyi muodollisestikin tämän puolueeseen, jolloin taas Jones käytti tilaisuutta riidelläkseen Petersin kanssa ja vihjasi ilmoittavansa perämiehelle hänen hankkeistaan. Nyt ei nähtävästi ollut hetkeäkään hukattavana ja Peters ilmaisi päättäneensä hinnasta mistä hyvänsä yrittää vallata aluksen, jos vain Augustus antaisi hänelle apua. Ystäväni heti vakuutti olevansa valmis mihin tahansa tämän asian hyväksi ja arvellen hetken tulleeksi ilmoitti minun olevan laivassa. Tästä sekarotuinen intiaani oli yhtä ihastuksissaan kuin hämmästyksissäänkin, hän kun ei vähääkään enää luottanut Jonesiin, jonka hän jo luki perämiehen puoluelaiseksi. He menivät heti alas, jolloin Augustus kutsui minua ja Peters ja minä tutustuimme toisiimme.

Sovittiin, että yrittäisimme vallata laivan heti tilaisuuden tullessa, ja ettemme uskoisi Jonesille ensinkään tuumiamme. Jos onni olisi meille myötäinen, niin veisimme prikin ensimäiseen satamaan ja luovuttaisimme sen viranomaisille. Puolueensa hajoaminen oli tehnyt tyhjäksi Petersin aikeen mennä Tyynellemerelle — siihen seikkailuun tarvittiin miehistöä — ja hän luotti siihen, että hänet joko vapautetaan mielenvikaisuuden takia — jonka hän juhlallisesti vakuutti saattaneen hänet avustamaan kapinallisia — tahi armahdetaan Augustuksen ja minun esitysteni johdosta. Neuvottelumme keskeytti toistaiseksi huuto: "kaikki miehet korjaamaan purjeita", ja Peters ja Augustus juoksivat kannelle.

Kuten ainakin, oli miehistö juovuksissa ja ennenkuin purjeet kunnolla saatiin kokoon, kallisti ankara tuuliaispää laivanpartaan veteen. Laskemalla tuuleen se kumminkin pääsi pystyyn, mutta nieltyään koko joukon vettä. Tuskin oli kaikki kunnossa, kun toinen puuska yllätti laivan ja heti sen jälkeen vielä toinen — mutta mitään vahinkoa ei toki tapahtunut. Kaikesta päättäen oli nousemassa myrsky, joka suurella raivolla karkasikin tuota pikaa kimppuumme pohjan ja lännen puolelta. Nyt koottiin kaikki purjeet mahdollisimman tarkkaan ja me asetuimme vastatuuleen, kuten ainakin, tiukkaan reivatun fokkapurjeen varaan. Yön joutuessa tuulen voima kasvoi ja meri kävi merkillisen ankaraksi. Peters tuli nyt kanssiin ja me jatkoimme taas neuvotteluamme.

Olimme samaa mieltä siitä, ettei otollisempaa tilaisuutta voinut tarjoutua suunnitelmamme toteuttamiseksi, koskei yritystä tällaisella hetkellä osattu aavistaakaan. Kun priki oli turvassa päin tuulta, ei sitä tarvinnut hoitaa ennenkuin sään tyynnyttyä ja silloin, jos nimittäin yrityksemme onnistui, me voisimme vapauttaa yhden tai ehkä kaksi miestä auttamaan meitä viemään prikiä satamaan. Pahimpana pulmana oli perin erilaiset voimasuhteemme. Meitä oli vain kolme miestä ja kajuutassa oli yhdeksän. Kaikki aseet olivat myös heidän hallussaan, paitsi paria pistoolia, jotka Peters oli piilottanut taskuihinsa ja isoa merimiehen puukkoa, jota hän aina piti housunkauluksensa alla. Eräistä merkeistä — kun esimerkiksi ei ollut yhtään kirvestä tai kankea tavallisilla paikoillaan — rupesimme pelkäämään, että perämies epäili jotain, ainakin Petersiin nähden ja että hän kyllä pitäisi varansa hänestä päästäkseen. Oli tosiaankin selvää, että teimmepä mitä hyvänsä, me emme saattaneet toimia kyllin ripeästi. Kuitenkin vihollisen ylivoima oli siksi suuri, että meidän täytyi menetellä hyvin varovasti.

Peters ehdotti, että hän menisi kannelle ja rupeisi puheisiin vahdin — Allenin — kanssa, jolloin hän voisi heittää tämän mereen kaikessa hiljaisuudessa, että Augustus ja minä sitten tulisimme kannelle varustautuaksemme parhaamme mukaan aseilla. Sitten tekisimme yhteisen ryntäyksen ja valtaisimme kajuutan portaat ennenkuin vihollinen joutuisi vastarintaan. Vastustin tätä, koska en saattanut uskoa perämiehen, joka oli sukkela mies, milloin vain hänen taikauskoiset ennakkoluulonsa eivät häntä sokaisseet, olevan niin helposti houkuteltavissa satimeen. Jo se seikka, että kannella oli vahti, todisti riittävästi hänen olevan varuillaan.

Se seikka, ja lisäksi kirveiden ja kankien katoaminen saattoi meidät varmoiksi siitä, että miehistö oli liiaksi varuillaan voittaaksemme sen yllätyksellä Petersin ehdottamalla tavalla. Jotain oli kumminkin tehtävä ja niin joutuin kuin mahdollista, sillä epäilystäkään ei ollut, että kun epäluulo kerran oli herännyt Petersiä kohtaan, hänet raivattaisiin tieltä heti tilaisuuden tullessa.

Onnellinen sattuma toi vihdoin mieleeni, että käyttäisimme hyväksemme perämiehen taikauskoista pelkoa ja pahaa omaatuntoa. Muistettaneen, että muuan miehistä, Hartman Rogers, oli kuollut aamulla kouristukseen pari päivää sairastettuaan. Peters oli kertonut uskovansa, että perämies oli myrkyttänyt miehen, ja tähän ajatukseensa hänellä oli syitä, jotka hänen omien sanojensa mukaan olivat kumoamattomat, mutta joita ei mikään saanut häntä meille ilmaisemaan. Hänen itsepintaisuutensa siinä kohden oli aivan hänen kummallisen luonteensa mukaista.

Rogers oli kuollut yhdentoista tienoissa aamupuolella kovissa kouristuksissa, ja muutamia minuutteja sen jälkeen ruumis oli kamalin ja inhottavin hirviö mitä milloinkaan muistan nähneeni. Vatsa oli suunnattomasti turvonnut kuten hukkuneella, joka viikkokausia on ollut vedessä. Kädet olivat samanlaiset, kun taas kasvot olivat kuopallaan, rypyssä ja muuten liituvalkeat, paitsi paria kolmea hehkuvan punaista täplää, sellaisia kuin ruusukuumeessa; yksi niistä ulottui vinosti kasvojen poikki peittäen kokonaan toisen silmän ikäänkuin punainen samettinauha. Tässä pöyristyttävässä tilassa ruumis oli puolenpäivän aikana tuotu ylös kajuutasta mereen heitettäväksi. Kun perämies näki sen vilaukselta — näki sen nyt ensi kerran — käski hän, joko tuntien tunnonvaivoja rikoksensa vuoksi tahi kauhun valtamana niin hirmuisen näyn nähdessään, miesten neuloa ruumiin sen ympärille kiedottuun riippumattoon ja haudata sen tavallisilla merihautaus-menoilla. Annettuaan nämä määräykset hän lähti kannelta ikäänkuin päästäkseen enää näkemästä uhriaan. Miesten valmistautuessa täyttämään käskyä vihuri karkasi kimppuumme täydellä raivolla ja hautaus lykättiin tuonnemmaksi. Ruumis jätettiin siihen ja laineet lakaisivat sen vasemmanpuoliseen vesiporttiin, missä se vieläkin virui kieriskellen sinne tänne prikin hurjasti kallistellessa.

Tehtyämme suunnitelmamme kävimme panemaan sitä kiireimmän kautta täytäntöön. Peters lahti kannelle, ja kuten hän oli arvannutkin, puhutteli häntä heti Allen, joka näkyi olevankin kanssin vahtina. Tämän konnan kohtalo oli kumminkin pian ja hiljaa ratkaistu. Peters lähestyi häntä huolettomasti muka puhutellakseen, kävi hänen kurkkuunsa ja ennenkuin toinen ehti huutaa kertaakaan, sinkautti hänet mereen. Sitten hän huusi meitä ja me tulimme kannelle. Ensimäinen varokeinomme oli katsoa jotain aseeksemme ja tällöin meidän oli meneteltävä hyvin varovasti, sillä mahdotonta oli hetkeäkään seistä kannella kiinni pitelemättä, kun ankarat hyökylaineet hyökkäsivät yli aluksen joka kerta kun syöksähdimme eteenpäin. Välttämätöntä oli myös toimia sukkelaan, sillä joka minuutti odotimme perämiestä ylös panemaan pumppuja käyntiin, ilmeistä kun oli, että vuoto nopeasti lisääntyi. Haeskeltuamme jonkun aikaa joka paikasta emme löytäneet mitään muuta tarkoitukseemme sopivaa kuin kaksi pumpunvartta, joista Augustus otti toisen ja minä toisen.

Varattuamme nämä itsellemme riisuimme Rogersilta paidan ja heitimme ruumiin mereen. Peters ja minä lähdimme sitten kannelta ja jätimme Augustuksen vahtiin juuri Allenin paikalle selin, kajuutan portaihin, niin että jos joku perämiehen joukosta tulisi kannelle, häntä luultaisiin vahdiksi.

Niin pian kuin olin päässyt kojuun aloin pukeutua Rogersin ruumiiksi. Ottamamme paita auttoi meitä paljon, sillä se oli omituista kuosia ja kangasta ja helppo tuntea, jonkinlainen työmiehen pusero, jota vainaja piti muiden vaatteittensa päällä. Se oli sinistä neulekangasta, jossa oli suuria valkeita poikkijuovia. Puettuani sen ylleni rupesin varustelemaan itselleni valevatsaa jäljitelläkseni turvonneen ruumiin kamalaa muodottomuutta. Se oli helposti tehty makuuvaatteilla. Sitten laitoin käteni samanlaisiksi pistämällä niihin valkeat puolisormikkaat ja täyttämällä ne rääsyillä mitä satuin löytämään. Nyt Peters maalasi naamani, ensin hieroen yltäpäältä valkealla liidulla ja sitten pilkuttaen verellä, jota hän otti sormestaan. Silmän yli ulottuvaa juomua ei unohdettu. Olin kerrassaan pelottavan näköinen.

VIII.

Me valtaamme laivan Rogersin haamun avulla.

Kun katselin kuvaani kojun seinällä riippuvasta pellinpalasesta jonkinlaisen kenttälyhdyn hämärässä valossa, valtasi mieleni sellainen epämääräinen kauhu muistaessani sen kauhistavan todellisuuden, jota siten näyttelin, että rupesin rajusti vapisemaan ja töintuskin sain kootuksi tarmoa esittääkseni osaani. Täytyi kuitenkin toimia päättävästi ja Peters ja minä menimme kannelle.

Siellä tapasimme kaikki kunnossa ja partaan lähellä pysytellen hiivimme kolmin kajuutan portaille. Ne olivat vain osaksi teljetyt, ylimmälle portaalle oli asetettu puupalikoita siltä varalta että ovea äkkiarvaamatta voisi sysätä kiinni ulkoapäin. Tirkistellessämme saranain raoista näimme joka sopen kajuutassa. Huomasimme nyt, mikä onni oli, ettemme olleet yrittäneet voittaa heitä yllättämällä, sillä he olivat ilmeisesti varuillaan. Vain yksi nukkui ja hän makasi ihan peräkannen portaiden juuressa musketti vierellään. Muut istuivat patjoilla, jotka oli otettu kopeista ja levitetty lattialle. He haastelivat parhaillaan vakavasti, ja vaikka he olivat kallistelleet maljoja kuten näkyi parista tyhjästä kannusta ja muutamista tinapikareista, joita oli mikä missäkin, eivät he olleet niin päissään kuin tavallisesti. Kaikilla oli puukko, parilla pistooli ja suuri joukko musketteja oli läheisessä kopissa.

Kuuntelimme vähän aikaa heidän keskusteluaan ennenkuin pääsimme selville miten toimia; emme näet tähän saakka olleet tehneet mitään varmaa päätöstä, paitsi että yrittäisimme pelästyttää heidät Rogersin haamulla ja siten herpaista heidän tarmoansa. He keskustelivat merirosvosuunnitelmistaan, emmekä kuulleet selvästi muuta kuin että he ensi aluksi yhtyisivät Hornet -kuunarin miehistöön ja jos mahdollista anastaisivat koko kuunarin, sitten ryhtyäkseen johonkin suureen yritykseen, jonka yksityiskohdista ei kukaan meistä saanut selvää.

Muuan mies rupesi puhumaan Petersistä ja perämies sanoi siihen matalalla äänellä jotain, jota ei voinut erottaa, mutta lisäsi sitten kovempaa, että hän ei ymmärtänyt, mitä Petersillä oli tekemistä kapteenin kakaran kanssa kanssissa, ja arveli, että kuta pikemmin molemmat heitettäisiin mereen, sitä parempi. Tähän ei kukaan virkkanut mitään, mutta me oivalsimme viittauksen saavuttaneen yleisen hyväksymisen, varsinkin Jonesin puolelta.

Nyt kävin kovin levottomaksi, sitäkin enemmän kun näin Augustuksen ja Petersinkin vielä olevan neuvotonna menettelytavastamme. Päätin kumminkin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista enkä sallia pelon vallata mieltäni.

Ärjyvän tuulen pauhu köysistössä ja meren loiskuminen kannen yli esti meitä kuulemasta mitä puhuttiin, paitsi sään hetkittäin hellittäessä. Silloin kerrankin kaikki kuulimme selvästi perämiehen käskevän erästä miestä menemään kokan puolelle komentamaan "ne pirun köntykset" kajuuttaan, missä hän voisi pitää heitä silmällä, sillä hän ei tahtonut mitään salassa kähmimistä prikillä. — Onneksi priki hytki tällä hetkellä niin rajusti, ettei käskyä voitu heti toimittaa. Kokki nousi patjaltaan lähteäkseen meitä hakemaan, kun pelottava kallistus, jonka luulin katkovan mastot, viskasi hänet päistikkaa vasemman puolen ovea vasten, murtaen sen auki ja saaden aikaan paljon hämminkiä. Onneksi ei kukaan meistä suistunut paikaltaan ja me kerkesimme suinpäin syöstä takaisin kanssiin ja tehdä hätäisen toimintasuunnitelman ennenkuin lähetti ilmestyi tai pikemmin pisti päänsä kajuutan porraskuvusta, sillä hän ei tullut kannelle. Tältä paikalta hän ei huomannut Allenin poissaoloa, vaan karjui muka hänelle perämiehen käskyn. Peters huusi: "Kyllä, kyllä," ääntään muuttaen, ja kokki palasi heti kajuuttaan osaamatta epäillä, ettei kaikki ollut oikeinpäin.

Molemmat toverini lähtivät nyt rohkeasti kajuuttaan ja Peters sulki oven, samalla tavalla kuin se oli ollutkin. Perämies otti heidät teeskennellyn sydämellisesti vastaan ja sanoi Augustukselle, että kun tämä oli käyttäytynyt niin hyvin, hän saisikin asettua kajuuttaan asumaan ja vastedes olla yhtenä heistä. Sitten hän kaatoi hänelle puoli pikarillista rommia ja pakotti juomaan. Kuulin ja näin kaikki, sillä seurasin ystävääni kajuutalle heti kun ovi pantiin kiinni ja kävin entiselle tähystyspaikalleni. Mukaani olin ottanut molemmat pumpunvarret, joista toisen varasin lähelle kajuutan portaita valmiiksi tarvittaessa.

Nyt asettausin niin vakavaan asentoon kuin suinkin saatoin nähdäkseni kaikki mitä sisällä tapahtui ja koin terästää itseäni rohkeasti astumaan kapinoitsijain joukkoon, kun vain Peters antaisi sovitun merkin. Ennen pitkää hänen onnistui kääntää puhe kapinan veritekoihin ja vähitellen johtaa miehet tarinoimaan kaikista noista merimiesten kesken niin yleisistä aaveluuloista. En kuullut kaikkea mitä sanottiin, mutta selvästi saatoin nähdä juttelun vaikutuksen läsnäolijain kasvoilla. Perämies oli silminnähtävästi kovin levottomana ja samassa kun joku mainitsi Rogersin ruumiin kammottavasta näöstä, luulin hänen olevan pyörtymäisillään. Peters kysyi häneltä nyt, eikö hänestä olisi parasta heitättää ruumis heti mereen, koska oli niin kamalaa nähdä sen kieriskelevän kannella. Tällöin konna käänsi hitaasti päänsä tovereihinsa päin, ikäänkuin rukoillen jotakuta menemään toimittamaan asian. Ei kukaan kumminkaan liikahtanut ja ilmeistä oli, että kaikkien hermot olivat äärimmilleen kiihottuneet. Nyt Peters antoi minulle merkin. Paiskasin kajuutan portaiden oven auki ja astuen alas sanaakaan sanomatta seisoin suorana seurueen keskellä. Se valtava vaikutus, jonka tämä äkillinen ilmestys teki, ei ole ensinkään ihmeteltävissä, kun kaikki eri asianhaarat otetaan huomioon. Perämies kavahti patjalta, missä oli maannut ja kaatui ääntä päästämättä hengettömänä selälleen kajuutan lattialle, jolloin ankara keikahdus vyörähytti hänet kuin pölkyn tyvenen puolelle. Seitsemästä jälellä olevasta vain kolmella oli alussa vähänkään mielenmalttia. Muut neljä istuivat jonkun aikaa kuin kiinni juuttuneina lattiaan — surkeimpina kauhun ja äärimmäisen epätoivon kuvina mitä silmäni ikinä ovat nähneet. Vastarintaa kohtasimme yksistään kokin, John Huntin ja Richard Parkerin puolelta, mutta he puolustautuivat vain heikosti ja epäröiden. Kaksi edellistä Peters ampui paikalla ja minä iskin maahan Parkerin pumpunvarrella, jonka olin ottanut mukaani. Sillä aikaa Augustus sieppasi lattialta musketin ja ampui toista kapinoitsijaa, Wilsonia, sydämeen. Jälellä oli nyt vain kolme; mutta tällöin he olivatkin jo tointuneet ja kenties rupesivat älyämään tulleensa petetyiksi, sillä he tappelivat tarmokkaasti ja vimmalla ja vain Petersin suunnattoman vahvat jäntereet tuottivat meille lopulta voiton. Nämä kolme olivat Jones, Greely ja Absalon Hicks. Jones oli paiskannut Augustuksen lattiaan, lävistänyt hänen oikean käsivartensa monesta kohden puukolla, ja olisi pian päättänyt hänen päivänsä — kun emme Peters ja minä heti voineet suoriutua omista vastustajistamme — ellei apuun olisi aikanaan joutunut ystävä, jota emme suinkaan olleet osanneet liittolaiseksi lukea. Se ei ollut kukaan muu kuin Tiikeri. Hiljaa muristen se loikkasi kajuuttaan ratkaisevimmalla hetkellä, heittäytyi Jonesin päälle ja iski hänet samassa lattiaan. Ystäväni oli nyt kumminkin saanut liian pahoja vammoja pystyäkseen meitä enää vähääkään auttamaan ja minua taas haittasi valepukuni niin, etten saattanut tehdä paljoa. Koira ei toki hellittänyt Jonesin kurkusta ja Peters taas oli mies pitämään puolensa useampaakin kuin niitä kahta vastaan, jotka vielä olivat jälellä, ja olisi epäilemättä lopettanut heidät pikemmin, ellei ahtaus ja laivan pelottava kallisteleminen olisi häntä estänyt. Kohtapa hän saikin käteensä raskaan jakkaran. Tällä hän halkaisi Greelyn kallon tämän parhaillaan tähdätessä minuun musketilla, ja heti sen jälkeen, kun prikin keikahdus viskasi hänet Hicksin pariin, hän tarttui tätä kurkusta ja pelkällä voimallaan kuristi hänet siinä silmänräpäyksessä. Näin me paljoa lyhyemmässä ajassa kuin mitä minulta on mennyt tämän kertomiseen, pääsimme prikin herroiksi.

Ainoa, henkiin jäänyt vastustajamme oli Richard Parker. Tämän miehen olin minä kuten muistettaneen, iskenyt kumoon pumpunvarrella jo hyökkäyksen alussa. Hän oli nyt liikkumattomana hytin pirstautuneella ovella; mutta Petersin koskettaessa häntä jalallaan hän rupesi puhumaan ja anoi armoa. Hänen päässään oli vain mitätön haava eikä hän ollut saanut mitään muutakaan vammaa, vaan oli vain taintunut pelkästä iskusta. Hän nousi nyt ja toistaiseksi me sidoimme hänen kätensä selän taakse. Koira murisi vielä Jonesin päällä, mutta tarkastaessamme huomasimme hänet aivan kuolleeksi ja veri valui virtanaan kurkussa olevasta syvästä haavasta, jonka varmaankin elukan terävät hampaat olivat tehneet.

Oli nyt aamun ensimäinen tunti ja tuuli puhalsi yhä pelottavasti. Priki nytki ja vaarui ilmeisesti paljoa kiivaammin kuin tavallisesti ja aivan välttämättömäksi kävi tehdä edes jotain sen auttamiseksi. Melkein joka kerta kun se keikahti suojan puolelle, tuli laidan yli hyökyaalto, osaksi kajuuttaankin meidän paraikaa temmeltäessämme; alas laskeutuessani olin näet jättänyt laivanluukun auki. Koko vasemman puolen parrasrivi oli pois pyyhkäisty, samoin keittiö sekä pikku venonen siltamalta. Isonmaston natina ja riuhtoileminen merkitsi myöskin, että se oli katkeamaisillaan. Jotta peräruumaan mahtuisi enemmän lastia, oli maston tyvi istutettu kansien väliin — kovin moitittava tapa, johon tietämättömät laivanrakentajat toisinaan turvautuvat — niin että se oli uhkaavassa vaarassa irtautua kengästään. Mutta kaikkien vastustemme lisäksi huomasimme veden laivassa nousseen seitsemään jalkaan.

Jättäen miesten ruumiit kajuuttaan aloimme heti pumpata ja Parkerkin päästettiin vapaaksi auttamaan meitä työssä. Augustuksen käsivarren sidoimme parhaamme mukaan ja hän teki minkä saattoi. Huomasimme kuitenkin parhaiksi voivamme estää vuodon lisääntymästä pitämällä yhden pumpun lakkaamatta käynnissä. Vain neljälle se oli kova työ, mutta me koetimme ylläpitää rohkeuttamme ja odotimme levottomasti päivän koittoa, jolloin toivoimme saavamme prikin kevennetyksi hakkaamalla ison maston poikki.

Tällä tavoin vietimme kauhistavan tuskallisen ja uuvuttavan yön, ja kun päivä vihdoinkin koitti, ei myrsky ollut vähintäkään asettunut eikä näkynyt merkkiäkään sen tyyntymisestä. Raahasimme nyt ruumiit kannelle ja heitimme ne mereen. Lähin huolemme oli päästä isostamastosta. Kun tarpeelliset valmistukset oli tehty, hakkasi Peters maston poikki (löydettyään kirveitä kajuutasta), meidän toisten seistessä valmiina taljaköysissä. Kun priki pelottavasti kallistui suojan puolelle, komennettiin hakkaamaan poikki tuulenpuoliset taljaköydet; sen tehtyämme kaikki mastot ja köydet syöksähtivät valtoinaan mereen tuottamatta mainittavaa vahinkoa. Nyt huomasimme, ettei alus keikkunut enää yhtä raskaasti kuin ennen, mutta asemamme oli yhä perin uhkaava ja äärimmäisistä ponnistuksistamme huolimatta emme saaneet vuotoa vähenemään yhdellä pumpulla. Se vähäinen apu, mitä Augustus saattoi meille antaa, ei merkinnyt paljoa. Kovaksi onneksemme vielä ankara hyöky viskasi prikin moniaan piirron tuulesta, ja ennenkuin se pääsi ennalleen, pyyhälsi toinen aivan sen ylitse ja suisti partaan upoksiin. Painolasti siirtyi nyt yhdessä rysyssä suojanpuolelle — muu lasti oli kieriskellyt sinne tänne ihan sikinsokin jonkun aikaa — ja hetkisen näytti kuin mikään ei enää pelastaisi alusta kaatumasta. Kohta taas pääsimme kumminkin osaksi pystyyn, mutta kun painolasti yhä jäi vasemmalle puolelle, olimme niin kallellamme, että oli turha ajatella pumppuamista; sitä emme missään tapauksessa olisi voineet tehdä paljoa kauempaa, kun kätemme olivat ihan vereslihalla tavattomista ponnistuksistamme.

Vastoin Parkerin neuvoa rupesimme nyt hakkaamaan poikki keulamastoa ja saimmekin sen tehdyksi, vaikka työllä ja vaivalla. Mereen vyöryessään masto vei mukanaan kokkapuun ja jätti meidät täydellisesti hylyksi.

Näihin asti olimme toki saattaneet toivoa pelastuvamme isolla veneellämme, jota hyökylaineet eivät olleet vioittaneet. Mutta pitkään se ilo ei kestänyt; sillä kun keulamasto nyt oli mennyt ja sen mukana tietysti keulapurjekin, joka oli prikiä tukenut, alkoi meri vyöryä ylitsemme täydellisenä hyöky-aallokkona ja puhdisti muutamassa minuutissa kannen kokasta perään, tempasi mukaansa ison veneen ja oikean portaan ja yksinpä ankkuripelinkin.

Puolenpäivän aikaan myrsky näytti olevan hieman asettumaan päin, mutta siinä petyimme surkeasti, sillä se vaimeni vain muutamaksi minuutiksi puhaltaaksen sitten kahta suuremmalla raivolla. Neljän tienoissa iltapäivällä oli kerrassaan mahdotonta vastustaa tuulen rajua voimaa; ja kun yö tuli, en hitustakaan enää toivonut, että alus pysyisi koossa aamuun asti.

Keskiyön tultua olimme vajonneet hyvin syvälle ja vesi nousi nyt keskikanteen asti. Peräsin meni pian menojaan ja hyöky, joka riuhtaisi sen irti, nosti prikin peräpuolen kokonaan ylös vedestä, johon se jysähti takaisin tärähtäen niin ankarasti kuin karille törmätessä. Olimme kaikki laskeneet peräsimen kestävän viimeiseen asti, se kun oli tavattoman vahva ja köytetty niin, etten moista ole nähnyt.

Ennätimme töintuskin hengähtää tämän ankaran kolauksen jälkeen, kun niin suunnaton aalto, että vain harvoin olin sellaista nähnyt, vyörähti suoraan alukseemme, pyyhkäisten kajuutan portaat tyyten tieltään, vieden mennessään Tiikeriparan, murtaen laivan luukut ja täyttäen joka tuuman vedellä.

IX.

Myrskyä jatkuu. — Laivamme hylkynä. — Kärsimyksemme alkavat.

Onneksi olimme juuri ennen yön tuloa kaikki neljä sitoneet itsemme lujasti kiinni ankkuripelin pirstaleihin ja olimme tällä tavoin niin lähelle kantta kyyristyneinä kuin mahdollista. Vain tämä varokeino se yksin pelasti meidät perikadosta. Näinkin ollen olimme kaikki enemmän tai vähemmän typerryksissä veden suunnattomasta painosta, joka ei vyörynyt yltämme ennenkuin olimme henkihieverissä. Niin pian kuin sain taas henkäistyksi, huusin kovasti kumppanejani. Vain Augustus vastasi:

— Olemme mennyttä ja Jumala sielujamme armahtakoon.

Ennen pitkää molemmat toisetkin kykenivät puhumaan ja he kehottivat meitä rohkaisemaan mielemme, koska toivo ei ollut vielä lopussa; lasti näet oli sellaista, ettei priki mitenkään voinut upota ja kaikesta päättäen tuuli tyyntyisi aamulla. Nämä sanat antoivat sydämeeni uutta toivoa; sillä vaikka olikin ilmeistä, ettei tyhjillä traanitynnyreillä lastattu alus menisi pohjaan, olin tähän asti ollut niin sekaannuksissa, etten muistanut sitä ollenkaan, vaan olin jo kauan pitänyt upoksiin menoa uhkaavimpana vaarana — näyttipä tuo sitten miten omituiselta tahansa. Saatuani täten taas rohkeutta käytin jokaista tilaisuutta lujittaakseni köysiä, joilla olin sitonut itseni kiinni ankkuripelin jäännöksiin, ja tätä tehdessäni huomasin toverinikin olevan samassa touhussa. Yö oli pimeä ja meitä ympäröivää kamalaa pauhua ja hyrskettä on turha yrittää kuvailla. Aluksemme kansi oli merenpinnan tasalla ja joka silmänräpäys pyyhälsi aalto ylitsemme. Ei ole liioiteltua sanoa, ettei päämme olleet kunnolla veden pinnalla kuin joka kolmas sekunti. Vaikka olimme ihan vierekkäin, ei kukaan meistä nähnyt toistaan tai prikiäkään, jolla myrsky meitä niin rajusti viskeli. Silloin tällöin huutelimme toinen toisillemme siten kokien pitää toivoa vireillä ja lohduttaa ja rohkaista niitä meistä, jotka olivat enin sen tarpeessa. Heikon tilansa vuoksi Augustus oli meidän kaikkien huolen esineenä, ja kun hän raadellun käsivartensa vuoksi ei mitenkään voinut kiinnittää köysiään kyllin lujasti, odotimme hetki hetkeltä hänen joutuvan mereen; kuitenkaan ei hänen auttamisestaan voinut olla puhettakaan. Onneksi hän oli turvallisemmassa paikassa kuin me muut, sillä kun hänen yläruumiinsa oli aivan pirstautuneen ankkuripelin alla, vyöryivät hyökyaallot hänen ylitsensä melkoisesti murtuneina.

Tässä pelottavassa asemassa olimme siksi, kunnes päivä valkeni ja silloin näimme vielä täydellisemmin ne kauhut, jotka meitä ympäröivät. Priki oli vain pelkkä pölkky, keikkuen sinne tänne joka aallon ajettavana, vihuri oli vain kiihtymässä puhaltaen jo täydellisenä hirmumyrskynä, eikä meillä näyttänyt olevan mitään maallista pelastuksen toivetta. Tuntikausiin emme virkkaneet sanaakaan, hetki hetkeltä odottaen siteidemme heltiävän ja ankkuripelin jäännösten menevän mereen tahi jonkin ympärillämme ja yläpuolellamme ärjyvistä suunnattomista aalloista painavan hylyn niin syvälle, että hukkuisimme ennen sen palaamista pinnalle. Jumalan armosta säilyimme kumminkin näistä uhkaavista vaaroista ja puolenpäivän tienoissa ilahdutti meitä siunattu aurinko. Kohta sen jälkeen huomasimme tuulen voiman tuntuvasti heikenneen ja silloin ensi kerran illasta saakka Augustus puhui kysyen vieressään olevalta Petersiltä, luuliko tämä meidän mitenkään voivan pelastua. Kun kysymykseen ei ensin vastattu, päätimme kaikki sekarotuisen intiaanin hukkuneen paikalleen, mutta tuokion kuluttua hän suureksi iloksemme rupesi puhumaan, vaikkakin hyvin heikosti, sanoen olevansa kovassa tuskassa. Köydet olivat niin tiukalle kiristäneet hänen vatsansa, että hän menehtyisi ellei saisi niitä höllennetyksi. Se koski meihin kipeästi, koska oli turhaa ajatellakaan hänen auttamistaan niin kauan kuin meri yhä vain hyrski ylitsemme. Me kehotimme häntä kestämään kärsimyksensä miehuullisesti ja lupasimme auttaa häntä niin pian kuin vain voimme. Hän vastasi, että se kohta olisi myöhäistä, että hän olisi mennyttä, ennenkuin me voisimme häntä auttaa. Hän ähkyi sitten hetken aikaa ja vihdoin kokonaan vaikeni, jolloin me päätimme hänen menehtyneen.

Illan joutuessa meri oli niin paljon tasaantunut, että vain jokunen laine syöksi tuulen puolelta hylyn yli viiden minuutin kuluessa, ja tuuli oli asettunut koko joukon, vaikka se yhäkin puhalsi kovana vihurina. En ollut kuullut toverieni puhuvan tuntikausiin ja huusin nyt Augustusta. Hän vastasi, vaikka niin heikosti, etten erottanut hänen sanojaan. Sitten puhuttelin Petersiä ja Parkeria, mutta kumpikaan ei vastannut mitään.

Kohta tämän jälkeen vaivuin osittaiseen tajuttomuuteen, jonka kestäessä mitä mieluisimmat kuvat liikkuivat mielikuvituksessani, kuten viheriät puut, aaltoilevat, tuleentuvat viljavainiot, tanssijatar-kulkueet, ratsuväkijoukot ja muut kuvitelmat. Nyt muistan, että kaikessa mikä kulki sieluni silmien ohi, liike oli vallitsevana ajatuksena. Niinpä en milloinkaan uneksinut paikallaan olevista esineistä, kuten taloista ja vuorista, vaan tuulimyllyjä, laivoja, suuria lintuja, ilmapalloja, ratsastajia, hurjasti ajavia vaunuja sekä muita samanlaisia liikkuvia esineitä ilmaantui loppumattomassa jonossa.

Kun toinnuin, oli aurinko, mikäli saatoin arvata, ollut tunnin verran taivaalla. Vain suurimmalla vaivalla saatoin johdattaa muistiini kaikki asemaani koskevat seikat ja jonkun aikaa pysyin siinä varmassa vakuutuksessa, että vielä olin prikin ruumassa, laatikon lähellä, ja että Parker oli Tiikeri.

Kun vihdoin täydelleen tulin tajuuni, huomasin, että vain tasainen tuuli puhalsi ja että meri oli verrattain tyyni, sikäli että se vain loiskui keskilaivan yli. Vasen käsivarteni oli irtautunut köytöksistään ja oli pahoin viiltynyt kyynärpään seutuvilta, oikea oli ihan kangistunut ja käsi ja ranne kamalasti turvonnut olkapäältä luistaneen köyden puristuksesta. Suurta tuskaa tuotti minulle toinenkin köysi, joka oli kiristynyt vyötäisilleni sietämättömän tiukalle. Katsastaessani kumppanejani näin Petersin vielä elävän, vaikka paksu nuora oli kiristynyt niin lujasti hänen uumenilleen, että hän näytti miltei kahtia leikatulta; liikahtaessani hän viittasi minulle heikosti osottaen köyttä.

Augustus ei ilmaissut mitään elonmerkkejä ja oli miltei kaksinkerroin poikittain ankkuripelin säleellä. Parker rupesi puhumaan nähdessään minun liikkuvan ja kysyi, olisiko minulla kyllin voimaa auttamaan hänet asemastaan, sanoen, että jos minä ponnistaisin kaiken tarmoni ja onnistuisin päästämään hänet köytöksistään, niin me vielä kenties pelastuisimme, vaan muuten joutuisimme kaikki turmioon. Käskin hänen rohkaisemaan mielensä, niin kokisin hänet vapauttaa. Kopeloiden housuntaskuani tavotin käteeni kynäveitseni ja monen turhan yrityksen perästä sain sen vihdoin auki. Sitten onnistuin vasemmalla kädelläni päästämään oikean irti köytöksistään ja sen jälkeen katkaisin muutkin nuorat, jotka pitelivät minua kiinni. Mutta yrittäessäni liikahtaa paikaltani huomasin jalkojeni tykkänään pettävän ja etten päässyt pystyyn enkä voinut liikuttaa oikeaa käsivarttani minnekään päin. Mainittuani tämän Parkerille hän neuvoi minua makaamaan hiljaa muutamia minuutteja ja pysyttelemään vasemmalla kädelläni kiinni ankkuripelissä, niin että veri ennättäisi päästä kiertämään. Näin tehtyäni turtumus rupesi häviämään, niin että saatoin liikuttaa ensin toista ja sitten toista jalkaani ja kohta sen jälkeen kykenin taas osittain käyttämään oikeaa käsivarttani. Ryömin nyt hyvin varovasti nelinkontin Parkeria kohti ja olin pian katkaissut kaikki hänen siteensä, jolloin hänkin vähän ajan kuluttua saattoi osittain käyttää jäseniään. Kiireimmän kautta me nyt päästimme Petersin köydestä. Se oli tunkenut villahousujen kauluksen ja kahden paidan läpi ja leikannut syvän haavan, josta veri virtana vuosi päästellessämme köysiä. Tuskin olimme ne poistaneet, kun hän rupesi puhumaan ja näytti samassa saaneen huojennusta — päästen paljo helpommin liikkumaan kuin Parker ja minä, mikä epäilemättä johtui verenvuodosta.

Ei ollut paljon toivoa Augustuksen virkoamisesta, kun hän ei ilmaissut mitään elonmerkkejä, mutta päästyämme hänen luoksensa huomasimme hänen olevan vain tainnuksissa verenhukasta, vesi kun oli repäissyt pois ne siteet, joihin olimme käärineet hänen haavoittuneen käsivartensa; ei yksikään niistä nuorista, jotka pitelivät häntä ankkuripelissä, ollut niin kireällä, että se olisi tuottanut hänelle kuoleman. Selviteltyämme hänet kiinnikkeistään ja ankkuripelin ympärillä olevista puunsäleistä sidoimme hänet kuivaan paikkaan tuulenpuolelle, pää hiukan alaspäin, ja hieroimme kolmin miehin hänen jäseniään. Noin puolen tunnin kuluttua hän tuli tuntoihinsa, vaikka hän vasta seuraavana aamuna ilmaisi meidät tuntevansa ja kykeni puhumaan. Selviydyttyämme köytöksistämme oli ihan pimeä ja alkoi mennä pilveen. Meidät valtasi taas pelko, että rupeisi ankarasti tuulemaan, jolloin mikään ei pelastaisi meitä joutumasta tuhon omaksi, lopen uuvuksissa kun olimme. Hyväksi onneksi tuuli pysyi koko yön hyvin tasaisena ja meri tyyntyi joka minuutti, mikä antoi meille uutta pelastuksen toivoa. Vieno tuuli puhalsi vielä luoteesta, mutta ilma ei ollut ollenkaan kylmää. Augustus oli huolellisesti sidottu tuulenpuolelle sillä tavoin, ettei putoisi mereen aluksen keikkuessa, koska hän vielä oli liian heikko pidelläkseen itseään kiinni. Me emme sitä kaivanneet. Me istuimme vieretysten ankkuripelin lähistössä, tukien toinen toistamme katkenneilla köysillä ja koettaen keksiä keinoja pelastuaksemme pelottavasta asemastamme.

Neljännentoista päivän aamu koitti vihdoin ja sää pysyi yhä kirkkaana ja miellyttävänä, vienon tuulen puhaltaessa luoteesta. Meri oli nyt aivan tyven, ja kun priki jostain syystä, jota emme voineet määrätä, oli vähemmin kallellaan kuin ennen, oli kansi verrattain kuiva ja me saatoimme liikkua siinä vapaasti puolelta toiselle. Olimme nyt olleet enemmän kuin kolme kokonaista vuorokautta sekä ruuatta että juomatta ja välttämättömäksi kävi yrittää hankkia jotain kannen alta.

Peters riisuutui, köysi sidottiin huolellisesti hänen vyötäisilleen ja vedettiin hänen olkansa yli, niin ettei se mitenkään päässyt luistamaan. Yritys oli kovin vaikea ja vaarallinen; sillä kun tuskin saatoimme toivoa löytävämme paljon, jos mitään muonavaroja itse kajuutasta, oli sukeltajan alas päästyään välttämättä käännyttävä oikealle ja kulettava veden alla kymmenen tai kaksitoista jalkaa ahdasta käytävää varastohuoneeseen sekä vielä palattava kertaakaan hengittämättä.

Kun kaikki oli valmiina, laskeutui Peters kajuuttaan astuen peräkannen portaita, kunnes vesi ylettyi leukaan. Sitten hän sukelsi pää edellä, samalla kääntyen oikealle ja parhaansa mukaan pyrkien varastohuoneelle. Tämä ensimäinen yritys meni kumminkin kokonaan myttyyn. Vajaan puolen minuutin kuluttua tunsimme nuoraa kiivaasti nykäistävän — sopimamme merkki milloin hän halusi päästä ylös. Vedimme hänet siis paikalla kannelle, mutta niin varomattomasti, että hän kolhiutui pahoin portaisiin. Hän ei tuonut mitään mukanaan ja oli päässyt tunkeutumaan vain vähän matkaa käytävään, kun hänen oli täytynyt lakkaamatta ponnistella pysyäkseen pohjassa. Vedestä päästyään hän oli lopen uuvuksissa ja lepäsi kokonaista viisitoista minuuttia ennenkuin uskalsi uudestaan laskeutua.

Toinen yritys onnistui vieläkin huonommin, sillä hän viipyi nyt niin kauan veden alla merkkiä antamatta, että tulimme levottomiksi ja vedimme hänet ylös, jolloin hän jo oli henkihieverissä, nyittyään, kuten kertoi, monta kertaa nuorasta meidän sitä tuntemattamme. Se johtui luultavasti siitä, että nuora oli kietoutunut portaiden juurella olevaan kaidepuuhun. Nämä kaiteet olivat tosiaankin niin pahoin tiellämme, että päätimme ne poistaa, jos mahdollista, ennenkuin jatkaisimme suunnitelmaamme. Kun emme voineet saada sitä tieltämme muilla keinoin kuin väkivoimalla, laskeuduimme kaikki veteen niin syvälle kuin portaita myöten pääsimme, jolloin rynnistettyämme yhteisvoimin sitä vastaan onnistuimme kaatamaan sen.

Kolmas yritys oli yhtä epäonnistunut ja ilmeiseksi kävi nyt, ettei mitään saatu aikaan ilman jotain painoa, jonka avulla sukeltaja pysyisi etsiskellessään vakavasti pohjassa. Kauan aikaa katselimme turhaan jotain tarkoitukseen soveltuvaa, mutta vihdoin suureksi iloksemme huomasimme yhden tuulenpuoleisen keulakettingin olevan niin irrallaan, että saimme sen vaivatta väännetyksi irti. Kiinnitettyään tämän lujasti nilkkaansa Peters laskeutui nyt neljännen kerran kajuuttaan ja onnistui tällä kertaa pääsemään varastohuoneen ovelle. Sanomattomaksi surukseen hän silloin huomasi sen lukituksi ja hänen täytyi palata tyhjin toimin, kun hän ei kovimmillakaan ponnistuksillaan voinut viipyä veden alla kuin korkeintaan minuutin.

Asiamme näyttivät nyt tosiaankin synkiltä emmekä, Augustus ja minä, voineet olla itkuun purskahtamatta ajatellessamme niitä epälukuisia vastuksia, jotka kaikkialta nousivat tiellemme, ja kuinka vähän toiveita oli lopullisesta pelastuksestamme. Mutta heikkouttamme ei kestänyt kauan. Heittäytyen polvillemme rukoilimme Jumalan varjelusta niissä monissa vaaroissa, joihin olimme joutuneet, ja nousimme uusin toivein ja voimin miettimään, mitä inhimillisin keinoin vielä voisimme tehdä pelastumiseksemme.

X.

Nälänhätämme. — Kuolleiden kuljettama laiva.

Katsahtaessani sitten Augustukseen havaitsin hänen äkkiä käyneen kalmankalpeaksi ja huultensa vavahtelevan perin kummallisesti ja selittämättömästi. Säikähtyneenä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut mitään ja rupesin jo arvelemaan hänen äkkiä sairastuneen, kun tulin tarkanneeksi hänen silmiään, jotka näkyivät tuijottavan johonkin takanani olevaan esineeseen. Käänsin päätäni enkä milloinkaan unohda sitä ilon hurmiota, joka tunki läpi luitteni ja ytimieni, kun havaitsin ison prikin laskevan meitä kohti ja olevan enää vain parin peninkulman päässä. Kavahdin jaloilleni ikäänkuin musketinkuula äkkiä olisi osunut sydämeeni, ja käsiäni kurotellen laivaa kohti seisoin näin liikkumattomana ja saamatta sanaakaan suustani. Peters ja Parker olivat yhtä kuohuksissa, vaikka kumpikin tavallaan. Edellinen hyppi kannella kuin hullu mitä mahdottomimpia laverrellen, vuoroin kiljahdellen ja manaten, kun taas jälkimäinen purskahti itkuun ja itki monta minuuttia kuin lapsi.

Näkyvissä oleva alus oli iso kuunaripriki, hollantilaista rakennetta ja mustaksi maalattu, koreaksi kullattu kuva kokassa. Se oli ilmeisesti saanut kokea aika ankaraa säätä ja oli luullaksemme paljon kärsinyt sen saman vihurin kynsissä, joka meille oli osoittautunut niin tuhoisaksi, sillä etumaston märssytanko ja osa oikeaa parrasta oli poissa. Nähdessämme sen ensiksi se oli, kuten jo olen sanonut, noin kahden peninkulman päässä tuulen puolella, ja laski meitä kohti. Tuuli oli hyvin lauha ja enin kummastutti meitä se, ettei aluksella ollut muita purjeita kuin fokka ja isopurje sekä ajopurje — tietenkin se läheni hitaasti ja meidän kärsimättömyytemme kasvoi miltei mielettömäksi raivoksi. Niin kiihdyksissä kuin olimmekin, huomasimme kumminkin kaikki, millä takaperoisella tavalla sitä ohjattiin. Se mutkitteli niin omituisesti sinne tänne, että parikin kertaa luulimme aluksemme jääneen kokonaan huomaamatta, tahi kuvittelimme, ettei nähty ketään kannella ja että se aikoi kääntyä toiselle suunnalle.

Joka kerta me silloin huusimme ja luikkasimme kohti kurkkuamme, jolloin tuntematon näytti hetkeksi muuttavan mieltänsä ja taas suuntaavan meitä kohti; tämä kummallinen seikka toistui kaksi tai kolme kertaa, niin ettemme lopulta osanneet sitä selittää millään muulla tavoin kuin että ruorimies oli juovuksissa.

Ei ketään näkynyt aluksen kannella ennenkuin se oli saapunut noin neljännespeninkulman päähän meistä. Silloin näimme kolme merimiestä, jotka puvustaan päättäen olivat hollantilaisia. Kaksi makasi kanssin lähellä ja kolmas, joka näkyi katselevan meitä hyvin uteliaasti, nojautui oikean partaan yli lähellä kokkapuuta. Tämä viimemainittu oli pitkä ja roteva mies, jolla oli hyvin tumma iho. Hän näytti liikkeillään rohkaisevan meitä malttamaan mieltämme, nyökkäillen iloisesti, vaikka hieman omituisesti ja hymyillen lakkaamatta, niin että välkkyvän valkea hammasrivi paljastui. Kun hänen laivansa tuli lähemmäksi, näimme punaisen flanellilakin putoavan hänen päästään mereen, mutta siihen hän tuskin ollenkaan loi huomiota, vaan yhä edelleen hymyili ja viittoili yhtä omituisesti. Kerron nämä seikat ja asianhaarat juurtajaksain ja kerron ne — se ymmärrettäköön — aivan niinkuin me ne näimme.

Priki lähestyi hitaasti ja nyt vakavammin kuin ennen ja — en voi puhua tyynesti tästä tapauksesta — meidän sydämemme sykki hurjasti ilosta; me puhkesimme kaikesta sielustamme riemuhuudoin ja ylistyksin kiittämään Jumalaa siitä täydellisestä, odottamattomasta ja ihanasta pelastuksesta, joka oli aivan silmiemme edessä. Silloin äkkiarvaamatta kantautui vieraasta laivasta — joka nyt oli ihan lähellämme — haju, löyhkä sellainen, jolle koko maailmasta ei nimeä eikä käsitettä löydy, helvetillinen, tukehduttava, sietämätön, käsittämätön. Haukoin henkeäni ja kun käännyin toverieni puoleen, havaitsin, että he olivat marmoria kalpeammat. Mutta nyt ei ollut aikaa kyselyihin eikä arvailuihin — priki ei enää ollut viidenkäänkymmenen jalan päässä. Ryntäsimme perään, kun yhtäkkiä laineet heilauttivat laivan keulan kokonaista viisi tai kuusi piirtoa suunnaltaan, ja se sivuutti meidät parinkymmenen jalan päästä taitsemme; silloin näimme joka sopen sen kannella.

Unohtanenko milloinkaan tätä hirmunäkyä? Kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä ihmisruumista, joiden joukossa oli useita naisia, makasi hajallaan venesiltaman ja keittiön välillä äärimmäisessä ja ilettävimmässä mätänemistilassa. Näimme selvään, ettei ainoatakaan elävää olentoa ollut tuossa kovanonnen laivassa. Sittenkään emme saattaneet olla huutamatta kuolleilta apua! Niin, pitkään ja äänekkäästi me kerjäsimme hetken tuottamassa tuskassa, että nuo äänettömät ja pöyristyttävät kuvapatsaat odottaisivat meitä, eivät jättäisi meitä heidän laillaan lahomaan, ottaisivat meidät hupaiseen seuraansa! Olimme mielettöminä kauhusta ja epätoivosta, raivohulluina surkean pettymyksemme tuskissa.

Kun ensimäinen kauhunkiljahduksemme puhkesi ilmoille, vastasi siihen joku kokkapuun läheltä äänellä, joka niin elävästi muistutti ihmisen kirkaisua, että tarkinkin korva olisi saattanut säpsähtää ja pettyä. Tässä silmänräpäyksessä laivan tekemä äkillinen mutka toi kanssin tienoon hetkeksi näkyviimme ja me huomasimme heti, mistä ääni lähti. Näimme pitkän rotevan haahmon yhä nojautuvan partaaseen ja yhä nyökkäilevän päätään edestakaisin, mutta hänen kasvonsa olivat nyt kääntyneet poispäin, niin ettemme voineet niitä nähdä. Hänen kätensä kurottuivat kaiteiden yli ja kämmenet olivat ulospäin. Hänen polvensa lepäsivät köydellä, joka oli tiukkaan pingottunut ja ulottui kokkapuun tyvestä nostovivun palkkiin. Hänen selässään, josta osa oli revitty paljaaksi, oli suunnaton merilokki ahmien kamalaa ateriaansa, nokka ja kynnet iskettyinä syvälle lihaan ja valkoinen höyhenpuku veren pärskeissä. Prikin kääntyessä kokonaan näkyviimme, lintu veti huomattavalla vaivalla veripunaisen päänsä ruumiista, silmäili meitä hetkisen ikäänkuin typerryksissään, kohosi laiskasti ruumiilta, jolla oli juhlinut, ja lentäen suoraan yläpuolellemme leijaili siinä tuokion hyytynyt maksamainen möhkäle nokassaan. Kamala kappale putosi vihdoin kaameasti maiskahtaen aivan Parkerin jalkoihin.

Jumala minua armahtakoon, mutta nyt ensi kerran välähti mielessäni ajatus, jota en tahdo mainita: tunsin ottavani askeleen kohti veren tahraamaa paikkaa. Silloin katsahdin ylös ja Augustuksen katse kohtasi minua niin pontevan kiivaana, että heti tulin järkiini. Hyökkäsin paikaltani ja viskasin väristen hirvittävän möhkäleen mereen.

Ruumis, josta se oli reväisty, oli köydellä hiljalleen heilahdellut edestakaisin petolinnun ponnistuksista, ja tämä liikkuminen se oli ensin pannut meidät uskomaan sen eläväksi. Päästyään lokin painosta pyörähti se ympäri ja kaatui puoleksi kumoon, niin että kasvot paljastuivat kokonaan. Ei varmaan ole mikään milloinkaan ollut niin kammottavan kammottavaa!

Priki, kuten jo olen kertonut, viisti taitsemme ja eteni verkalleen, mutta varmasti suojan puolelle. Sen ja sen kauhistavan miehistön mukana menivät kaikki hilpeät pelastuksen ja ilon unelmamme. Kun se kulki hitaasti ohi, olisimme kenties jollain keinoin päässeet siihen, ellei äkillinen pettymyksemme ja sitä seuraava hirvittävä huomio olisi täydelleen herpaissut kaikkia toimivia sielun- ja ruumiinkykyjämme. Olimme nähneet ja tunteneet, mutta emme voineet ajatella emmekä toimia, ennenkuin, voi! se oli myöhäistä. Kuinka tämä tapaus oli heikontanut järkeämme, näkyy parhaiten siitä, että me ihan tosissamme tuumailimme tavottaa laivaa uimalla silloin kun erotimme enää vain puolet sen rungosta!

Olen sittemmin turhaan kokenut saada jotain selvyyttä siihen kaameaan epävarmuuteen, johon tuntemattoman aluksen kohtalo kätkeytyi. Sen rakenne ja ulkonäky saattoi meidät, kuten jo mainitsin, pitämään sitä hollantilaisena kauppalaivana ja miehistön puku puolestaan vahvisti tätä ajatusta. Olisimme helposti voineet nähdä nimen sen perässä, jopa tehdä muitakin huomioita, jotka olisivat opastaneet meitä oikealle tolalle, mutta hetken äärimmäinen jännitys sokaisi silmämme. Ruumiiden tummankellertävästä väristä, niiden nimittäin, jotka eivät vielä olleet kokonaan lahonneet, päätimme koko aluksen väestön kuolleen keltakuumeeseen tai johonkin muuhun pelottavaan ruttoon. Jos asia niin oli — enkä muutakaan osaa arvata, niin kuoleman oli täytynyt, ruumiiden asennoista päättäen, tavata heidät kamalan äkillisesti ja vastustamattomalla voimalla, kokonaan toisella tavoin kuin yleensä on ollut laita tappavimmissakaan ruttotaudeissa, mihin ihmiskunta on tutustunut. Mahdollista todellakin on, että heidän muonavaroihinsa sattumalta joutunut myrkky oli matkaansaattanut onnettomuuden, taikka sitten jonkin tuntemattoman myrkyllisen kalalajin, muun merieläimen tahi valtamerilinnun syöminen lienee sen tuottanut — mutta turhan turhaa on arvailla siinä, missä kaikki on peittynyt ja epäilemättä ainiaaksi jää mitä hirvittävimmän ja tutkimattomimman salaperäisyyden verhoon.

XI.

Nälänhätää, janoa ja epätoivoa.

Vietimme lopun päivästä tylsässä horrostilassa tuijotellen pakenevaa alusta, kunnes pimeä peitti sen näkyvistämme ja saattoi meidät jonkun verran järkiimme. Nälän ja janon tuskat silloin palasivat työntäen tieltään kaikki muut huolet ja arvelut. Ei mitään voitu kumminkaan tehdä ennen aamua, ja sitoen itsemme mahdollisimman lujasti kiinni koetimme hieman uinahtaa. Siinä minä onnistuinkin odottamattoman hyvin ja nukuin yhtämittaa siksi, kunnes kumppanini, joita onni oli vähemmän suosinut, herättivät minut päivän koittaessa uudestaan yrittääksemme hankkia muonavaroja laivan ruumasta.

Nyt oli tyven. Priki oli kadonnut näkyvistä. Alotimme heti puuhamme vääntämällä joltisellakin vaivalla irti toisenkin keulakettingin, ja kun olimme kiinnittäneet molemmat Petersin jalkoihin lähti hän taas pyrkimään varastohuoneen ovelle arvellen ehkä voivansa murtaa sen auki, jos vain joutuisi sinne ajoissa; tämän hän toivoikin voivansa tehdä, kun hylky ui paljon vakavammin kuin ennen.

Hänen onnistui varsin pian päästä ovelle, jolloin hän irrotti toisen kettingin nilkastaan murtautuakseen sen avulla huoneeseen. Vaan turhaan hän ponnisti kaikki voimansa — oven kehykset olivat vahvemmat kuin oli osattu aavistaakaan. Hän oli ihan uuvuksissa viivyttyään niin kauan veden alla ja aivan välttämättömäksi kävi, että joku toinen astuisi hänen sijaansa. Tähän Parker tarjoutui heti pyytämättä; mutta tehtyään kolme hukkaan mennyttä ponnistusta hän huomasi, ettei päässyt edes oven lähelle. Haavoittuneen käsivartensa vuoksi Augustuksen oli turha yrittääkään, koska hän ei kumminkaan olisi kyennyt murtautumaan huoneeseen, vaikkapa olisi päässytkin ovelle, joten minun osakseni nyt tuli ponnistaa voimiani yhteiseksi pelastukseksemme. Peters oli jättänyt toisen kettingin käytävään ja sukellettuani huomasin, etten ollut tarpeeksi tasapainossa pysyäkseni vakavasti pohjassa. Päätin siis ensi yritykselläni noutaa vain toisen kettingin takaisin. Hapuillessani sitä käytävän lattialta kosketin kovaan kappaleeseen, johon heti tartuin ehtimättä ottaa siitä tarkemmin selkoa, ja palasin pinnalle. Saalis oli pullo ja ilomme arvaa, kun huomasimme sen olevan täynnä viiniä. Kiittäen Jumalaa tästä ajallaan tulleesta ja ilahduttavasta avusta me heti avasimme pullon kynäveitselläni, otimme kukin kohtuullisen kulauksen ja saimme sanomatonta virkistystä lämmöstä, voimasta ja urheudesta, jolla se meidät elähdytti. Sitten tulppasimme pullon taas huolellisesti, kietasimme sen huiviin ja panimme riippumaan, ettei se särkyisi.

Levättyäni tuokion tämän onnellisen löydön jälkeen laskeuduin taas kajuuttaan ja sain nyt kettingin käsiini, jolloin heti palasin. Sitten kiinnitin sen jalkaani, sukelsin kolmannen kerran ja pääsin silloin täysin selville, etten millään ponnistuksillani tässä asemassa voisi murtaa varastohuoneen ovea auki. Palasin senvuoksi epätoivoissani.

Nyt ei enää näyttänyt olevan mitään toivon sijaa ja toverieni kasvoista huomasin, että he olivat valmistautuneet menehtymään. Viini oli ilmeisesti synnyttänyt heissä jonkinlaista hourupäisyyttä, jonka minä ehkä sukeltamalla olin välttänyt. He puhelivat sekavasti asioista, joilla ei ollut mitään yhteyttä tilamme kanssa; Peters kyseli minulta ehtimiseen Nantucketin oloja. Augustuksenkin muistan lähestyneen minua totisen näköisenä ja pyytäneen lainaamaan taskukampaa, hänen hiuksensa kun olivat täynnä suomuksia ja hän tahtoi puhdistaa päänsä ennen maihin tuloamme. Parker näytti olevan hieman tolkussaan ja kehotti minua sukeltamaan umpimähkään kajuuttaan ja tuomaan ylös mitä hyvänsä käsiini osuisi. Suostuin tähän, ja ensi yrityksellä, oltuani sukelluksissa kokonaisen minuutin, toin pienen nahkakirstun, joka oli kuulunut kapteeni Barnardille. Avasimme sen heikossa toivossa, että se sisältäisi jotain syötävää tai juotavaa. Emme kuitenkaan löytäneet mitään muuta kuin partaveitsilaatikon ja kaksi palttinapaitaa. Nyt sukelsin uudestaan, mutta palasin tyhjin toimin. Tullessani pinnalle kuulin sälähdyksen kannelta, ja ylös päästyäni näin toverieni kiittämättömästi käyttäneen hyväkseen poissaoloani ja juoneen viinin tähteen, pudottaen pullon. Nuhtelin heitä sydämettömästä menettelystään, jolloin Augustus puhkesi itkuun. Toiset koettivat lyödä asian leikiksi, mutta en ikinä enää toivo näkeväni sellaista naurua: kasvojen irveet olivat kerrassaan pelottavat. Tosiaankin näkyi, että kiihotusaine oli tyhjässä vatsassa vaikuttanut äkkiä ja ankarasti ja että he olivat kaikki tavattoman päihdyksissä. Suurella vaivalla sain heidät houkutelluksi paneutumaan pitkäkseen, jolloin he pian vaipuivat raskaaseen uneen, jota kovat kuorsaukset säestivät.

Se kalvava nälkä, jota nyt kärsin, oli miltei sietämätön ja tunsin voivani tehdä mitä hyvänsä sen tyydyttämiseksi. Leikkasin veitselläni pienen kappaleen nahkakirstusta ja koetin sitä syödä mutta huomasin aivan mahdottomaksi niellä ainoatakaan palaa, vaikka kuvittelin saavani hiukan lievitystä kärsimyksilleni pureksimalla pieniä palasia ja sitten sylkemällä ne suustani. Yön tullen toverini heräsivät sanomattomassa heikkouden ja kauhun tilassa, jonka viini höyryjensä haihduttua oli aiheuttanut. He tärisivät kuin kovassa horkassa ja huutelivat surkeasti vettä.

En ollut vielä kokonaan heittänyt toivoani saada jotain kannen alta, mutta tätä yritystä ei voinut ajatellakaan, ennenkuin jollakulla olisi kyllin tarmoa avustaa minua ja pidellä köydestä alhaalla ollessani. Parker näytti olevan hieman enemmän tajussaan kuin toiset ja koetin kaikilla keksimilläni keinoilla häntä elvyttää. Arvellen, että sukellus meriveteen vaikuttaisi hyvää, sidoin salaa köyden hänen ympärilleen, talutin hänet kajuutanportaille — hänen pysyessään koko ajan ihan toimettomana — sysäsin hänet veteen ja vedin heti takaisin. Sain olla mielissäni kokeen tehtyäni, sillä hän näkyi suuresti elpyneen ja voimistuneen ja ylös päästyään kysyi minulta ihan järkevästi, miksi minä olin pidellyt häntä niin kovakouraisesti. Selitettyäni tarkoitukseni hän lausui minulle kiitollisuutensa, sanoen voivansa paljoa paremmin nyt sukelluksen jälkeen. Sitten päätimme parannella Augustusta ja Petersiä samalla tavalla ja teimmekin sen heti, jolloin säikähdys oli molemmille suureksi hyödyksi.

Kun huomasin taas voivani uskoa tovereilleni köyden pitelemisen, sukelsin jälleen kolme neljä kertaa kajuuttaan, vaikka nyt oli jo aivan pimeä ja pohjoisesta käyvät vienot, mutta pitkät mainingit hieman liikuttelivat hylkyä. Näillä yrityksilläni onnistuin tuomaan kaksi tuppiveistä, tyhjän kolmen gallonin savipullon ja villapeiton, mutta en mitään, mikä olisi kelvannut meille ruuaksi. Nämä tavarat saatuani ponnistelin yhä edelleen, kunnes olin ihan uuvuksissa, mutta en löytänyt sen enempää. Yön kuluessa Parker ja Peters puuhailivat vuorotellen samalla tavalla, mutta kun emme mitään tavanneet, luovuimme koko yrityksestä epätoivoissamme, päätellen turhaan kuluttavamme voimiamme.

XII.

Yhä nälänhätää. — Parker uhrataan. — Augustus kuolee. — Yhä sanomattomia kärsimyksiä. — Pelastus.

Olin jonkun aikaa sitten mietiskellyt, voisiko epätoivo kenties viedä meidät sellaiseen hirvittävään äärimmäisyyteen, että jonkun täytyisi uhrautua toisten hyväksi, ja silloin mielessäni vakavasti päättänyt kernaammin kärsiä kuoleman missä muodossa ja olosuhteissa hyvänsä kuin turvautua tällaiseen keinoon. Eikä nälkäkään ollut tätä päätöstä vähääkään heikontunut. Ei Peters eikä Augustus ollut toki kuullut, että Parker oli nyt tätä ehdottanut. Vein hänet siis syrjään, sydämessäni rukoillen Jumalalta voimaa saadakseni hänet luopumaan kammottavasta aikeestansa. Puhelin hänelle kauan aikaa vakavasti, nöyrästi anoen ja kehottaen häntä kaiken pyhän nimessä ja kaikilla mahdollisilla järkisyillä heittämään ajatuksensa hiiskumatta siitä kummallekaan toverillemme.

Hän kuunteli yrittämättäkään kumota todistelujani ja minä rupesin jo toivomaan, että hän taipuisi tahtooni. Mutta herettyäni puhumasta hän virkkoi kyllä hyvin tietävänsä, että kaikki tuo oli totta ja että tällaiseen keinoon turvautuminen oli kamalinta mitä ihmisen mieleen saattoi johtua; mutta hän oli muka nyt kärsinyt niin kauan kuin ihmisluonto ikinä saattoi ja tarpeetonta oli kaikkien menehtyä, kun yhden kuolema mahdollisesti, jopa todennäköisesti pelastaisi toiset. Lisäsipä hän vielä, että näin turhaa vaivaa koettaessani taivuttaa häntä luopumaan aikeestaan, hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä.

Pyytelin häntä nyt ainakin lykkäämään sen ilmaisemisen toiseksi päiväksi, jolloin jokin alus olisi saattanut keretä avuksemme; ja taas latelin kaikki keksimäni todisteet, joiden arvelin vaikuttavan hänenlaiseensa raakaan luonteeseen. Hän virkkoi vastaukseksi, että hän oli puhunut vasta vihoviimeisellä hetkellä, ettei hän enää elänyt ravinnotta ja että jonakin toisena päivänä hänen esityksensä tulisi liian myöhään ainakin hänelle itselleen.

Nähdessäni, etteivät mitkään sävyisät puheeni häneen vaikuttaneet, muutin nyt menettelytapaa ja sanoin, että hän huomatkoon minun kärsineen kaikista vähimmin onnettomuuksistamme; olen tällä hetkellä paljon terveempi ja voimakkaampi kuin hän tai Peters ja Augustus ja kyllä pystyisin ajamaan tahtoni perille väkisinkin, jos näkisin sen tarpeelliseksi. Jos hän siis tavalla tai toisella yritti ilmaista toverillemme verenhimoisia ihmissyöjän aikeitansa, niin minä arvelematta heittäisin hänet mereen. Tällöin hän heti kävi kurkkuuni ja siepaten puukkonsa yritti monta kertaa turhaan survaista sitä vatsaani. Vain hänen äärimmäinen voimattomuutensa esti hänet hirmutyötään tekemästä. Sillä välin oli vihani ruvennut ankarasti kiehumaan ja minä laahasin hänet laivan partaalle täydellä todella aikoen heittää hänet mereen. Tästä kohtalosta hän kumminkin pelastui Petersin tullessa väliin; hän erotti meidät kysyen syytä mellakkaan. Sen Parker kertoi ennenkuin mitenkään saatoin häntä estää.

Hänen sanojensa vaikutus oli kauhistavampi kuin olin aavistanutkaan. Sekä Augustus että Peters lienevät jo kauan salaa hautoneet samaa kauheaa ajatusta, jonka Parker vain ensiksi oli kerennyt ilmaista ja yhtyivät heti hänen tuumaansa, vaatien sen panemista viipymättä täytäntöön. Olin laskenut, että edes noilla toisilla vielä olisi ohut kylliksi tarmoa pitääkseen minun puoltani vastustaessani näin kammottavan aikeen toteuttamisyrityksiä, ja jommankumman avulla olisinkin huoletta siihen pystynyt. Mutta tämän toiveeni pettäessä minun kävi välttämättömäksi huolehtia omasta turvallisuudestani, sillä näin hirvittävään tilaan joutuneet miehet olisivat kukatiesi käyttäneet vastusteluani verukkeeksi tehdäkseen minusta sen murhenäytelmän marttyyrin, jonka tiesin pian tulevan esitettäväksi.

Sanoin heille nyt taipuvani ehdotukseen ja pyysin vain tunnin verran lykkäystä, jotta ympärillemme kerääntynyt sumu ehtisi hälvetä; silloin ehkä joku laiva taas olisi näkyvissä. Kauan vastaan hangoteltuaan he lupasivat odottaa siksi, ja kuten olin arvannutkin, hälveni sumu tuulen ripeästi noustessa ennenkuin tunti oli kulunut. Mutta kun mitään laivaa ei näyttäytynyt, me valmistausimme heittämään arpaa.

Vain äärimmäisellä vastenmielisyydellä kerron siitä hirvittävästä näytelmästä, joka nyt seurasi, jonka vähäpätöisimpiäkään yksityiskohtia myöhemmät tapaukset eivät rahtuakaan ole haihduttaneet muististani ja jonka julma muisto vastedeskin on katkeroittava elämäni joka hetken. Suotakoon minun rientää tämän kertomukseni kohdan ohi niin joutuun kuin tapahtumain laatu suinkin sallii. Pelataksemme tätä kamalaa arpapeliä, jossa kunkin tuli koettaa onneaan, meidän täytyi vetää tikkua. Kiskoimme sitä varten pieniä puunsäleitä ja sovimme, että minä rupeaisin pitelijäksi.

Menin siis hylyn toiseen päähän, poloisten kumppanieni äänetönnä asettuessa toiseen selin minuun päin. Katkerinta tuskaa koko tämän kauhistavan näytelmän kestäessä kärsin järjestellessäni arpoja. Aniharvoin voi ihminen joutua sellaiseen tilaan, ettei hän sydämestään harrasta oman olemassaolonsa säilymistä, ja tämä harrastus kasvaa hetki hetkeltä, kuta häilyvämmäksi käy se perusta, jolla olemassaolomme on. Mutta nyt, kun toimekseni uskotun asiani hiljainen, määrätty ja julma luonne, niin erilainen kuin myrskyn melskeiset vaarat tai asteettain lähestyvät nälän hädän kauhut, salli minun miettiä, miten vähän toiveita minulla oli välttää kauhistavaa kuolemaa, niin se tarmo, joka niin kauan oli minua tukenut, hajosi kuin höyhenet tuuleen, jättäen minut mitä viheliäisimmän ja säälittävimmän kauhun avuttomaksi uhriksi. Aluksi en saanut kootuksi edes kyllin tarmoa kiskoakseni ja sovitellakseni pieniä puunsäleitä, sormeni kun kerrassaan tekivät tenän ja polveni ankarasti tutisivat. Mielessäni vilisi tuhansia mielettömiä suunnitelmia, miten pääsisin ottamasta osaa tähän kauhistavaan yritykseen. Tuumin langeta polvilleni toverieni eteen ja rukoilla heitä säästämään minua siitä, sitten äkkiä karata heidän kimppuunsa ja surmaamalla jonkun tehdä arvalla ratkaisemisen hyödyttömäksi — sanalla sanoen ajattelin kaikkea paitsi sitä asiaa, joka oli toimitettavanani.

Viimein kun näin olin hyvän aikaa kuhnaillut, heräsin tajuuni kuullessani Parkerin vaativan minua heti päästämään heidät kauheasta levottomuudestaan. Silloinkaan en saanut järjestetyksi säleitä paikalla, vaan tuumailin vielä, millä ihmeen oveluudella voisin peijata jonkun kärsimyskumppaneistani vetämään lyhyen tikun — olimme näet sopineet, että ken hyvänsä veti lyhimmän säleen kädestäni, hänen täytyi kuolla toisten pelastukseksi. Ennenkuin kukaan tuomitsee minua tästä näennäisestä sydämettömyydestä, asetettakoon hänet samaan asemaan.

Vihdoin vitkastelu ei enää käynyt päinsä ja sydän repeämäisillään rinnastani lähenin kanssin tienoota, missä toverini minua odottelivat. Ojensin käteni, jossa säleet olivat, ja Peters veti paikalla. Hän oli vapaa — hänen tikkunsa ei ainakaan ollut lyhin ja nyt pelastuksen toiveeni olivat vieläkin vähenneet. Kokosin kaiken tarmoni ja kurotin arvat Augustukselle. Hänkin veti heti ja hänkin oli vapaa; ja nyt, elänkö vai kuolenko, toiveet olivat ihan tasan. Tällä hetkellä tiikerin hurjuus valtasi sydämeni ja minä tunsin lähimäisparkaani Parkeria kohtaan mitä kiihkeintä, perkeleellisintä vihaa. Mutta tuo tunne ei kestänyt kauan, ja vihdoin suonenvetoisesti väristen ja silmät ummessa ojensin jälellä olevat säleet häntä kohti. Kului kokonaista viisi minuuttia ennenkuin hän sai kootuksi tarmoa vetääkseen, ja tämän sydäntä vihlovan odotuksen aikana en kertaakaan avannut silmiäni. Samassa toinen arvoista vedettiin nopeasti kädestäni. Ratkaisu oli silloin tapahtunut, mutta en tiennyt, oliko se minun hyväkseni vai minua vastaan. Ei kukaan puhunut mitään enkä minä vieläkään rohjennut varmistautua ja katsoa pitelemääni säleeseen. Vihdoin Peters tarttui käteeni ja minä pakotin itseni katsahtamaan ylös, jolloin heti näin Parkerin kasvoista, että olin turvassa ja että hän se oli tuomittu. Kaaduin tajuttomana kannelle.

Toinnuin tainnoksistani ajoissa nähdäkseni murhenäytelmän täyttyvän.

* * * * *

Kahdentenakymmenentenä toisena päivänä, kun parhaillaan istuimme vieri vieressä ja synkeinä haudoimme surkeaa tilaamme, välähti mieleeni yhtäkkiä ajatus, joka viritti minussa kirkkaan toivon pilkahduksen. Muistin, että Peters keulamaston hakattuaan oli tuulenpuoleisilta rasteilta pistänyt minulle kirveen, pyytäen panemaan sen, jos mahdollista, varmaan paikkaan, ja muutamia minuutteja ennen kuin viimeinen ankara hyöky oli täyttänyt prikin, minä olinkin vienyt kirveen kanssiin ja pistänyt sen vasemmanpuoleiseen koppiin. Arvelin nyt että saatuamme kirveen käsiimme voisimme kenties hakata varastohuoneen päällisen kannen puhki ja siten helposti päästä muonavaroihin käsiksi.

Kun ilmoitin tämän suunnitelmani tovereilleni, pääsi heiltä heikko ilonhuuto ja me lähdimme kaikin viipymättä kanssiin. Tänne oli vaikeampi laskeutua kuin kajuuttaan, aukko kun oli paljoa pienempi. En kuitenkaan empinyt yrittää ja kun köysi taas oli kiinnitetty vyötäisilleni, hyppäsin rohkeasti alas jalat edellä, tunkeuduin nopeasti koppiin ja toin jo ensi yrityksellä kirveen. Sitä tervehdittiin ihastuksella ja riemulla ja sen helppoa saantia pidettiin lopullisen pelastuksemme enteenä.

Rupesimme nyt hakkaamaan kantta jälleen heränneen toivon koko tarmolla. Kun vielä olimme niin heikkoja, että töintuskin saatoimme seistä tuetta ja niin muodoin jaksoimme työskennellä vain minuutin tai pari kerrallaan huokaamatta, niin huomasimme piankin, että tarvittiin monta pitkää tuntia työn päättämiseksi — s.o. kyllin suuren aukon hakkaamiseksi päästäksemme varastohuoneeseen. Tämä huomio ei meitä kumminkaan lannistanut ja tehtyämme koko yön työtä kuun valossa meidän onnistui päästä tarkoituksemme perille päivän koittaessa kahdennenkymmenenkolmannen päivän aamuna.

Peters tarjoutui nyt heti menemään varastohuoneeseen ja tehtyään kaikki varustukset kuten ennenkin, laskeutui hän alas ja palasi pian tuoden mukanaan pienen laatikon, jonka suureksi ihastukseksemme näimme olevan täynnä oliiveja. Jaettuamme ne keskenämme ja ahmittuamme niitä halukkaasti ryhdyimme laskemaan häntä asialleen uudestaan. Tällä kertaa hänellä oli arvaamattoman hyvä onni, sillä hän palasi heti iso sianliikkiö ja viinipullo mukanaan. Jälkimäisestä otimme kohtuullisen kulauksen kokemuksesta tietäen liiallisen maistelemisen tuhoisat seuraukset. Liikkiö ei ollut suurimmalta osaltaan syötävässä kunnossa, suolainen merivesi kun oli sen kokonaan pilannut. Säilyneen osan jaoimme keskenämme. Ei Peters eikä Augustus voinut hillitä ruokahaluaan, vaan nielaisi heti palasensa, mutta minä olin varovaisempi ja söin vain pienen osan osuudestani, kammoksuen janoa, jonka tiesin seuraavan. Levähdimme nyt hetken työstämme, joka oli ollut sietämättömän ankaraa.

Puolenpäivän aikana, kun olimme hieman vahvistuneet ja virkistyneet, yritimme uudestaan, ja Peters ja minä kävimme alhaalla vuorotellen, aina paremmalla tai huonommalla onnella auringon laskuun asti. Tällä väliajalla meidän onnistui tuoda kannelle kaikkiaan neljä pientä oliivisäiliöitä ensimäisen lisäksi, toinen liikkiö, lähes kolmen gallonin vetoinen pullo mainiota Kap Madeira-viiniä ja parhain kaikesta: pieni kilpikonna; kapteeni Barnard oli näet satamasta lähtiessämme ottanut useita kilpikonnia Mary Pitts -kuunarista, joka juuri oli palannut hylkeenpyyntiretkeltä Tyyneltä mereltä.

Seuraava aika aina elokuun 1 päivään oli sanomattomien tuskien aikaa. Kärsimme hirmuisesti nälän, myrskyn, kylmän ja helteen vaivoja.

Elokuun 1 p:nä. Yhä samaa tyventä sekä tukahduttavaa hellettä. Kärsimme hirmuista janoa, vesi kivipullossa kun oli kokonaan mädäntynyttä ja täynnä matoja. Saimme kumminkin niellyksi siitä hiukan sekotettuamme siihen viiniä — mutta janomme ei paljoa lieventynyt. Paremmin auttoi meressä kylpeminen, mutta siitä saatoimme nauttia vain melkoisin väliajoin, kun haikalat olivat lakkaamatta saapuvilla. Näimme nyt selvään, ettei Augustusta enää voitu pelastaa, että hän silminnähtävästi oli kuolemaisillaan. Emme voineet tehdä mitään hänen kärsimystensä huojentamiseksi, jotka näkyivät olevan kovat. Kahdentoista tienoissa hän heitti henkensä kovissa kouristuksissa, oltuaan puhumattomana monta tuntia. Hänen kuolemansa täytti mielemme mitä synkimmillä aavistuksilla ja vaikutti meihin niin voimakkaasti, että istuimme koko päivän liikkumattomina ruumiin ääressä ja puhuttelimme toisiamme vain kuiskaamalla. Vasta pimeän tultua rohkenimme nousta ja heittää ruumiin mereen. Se oli silloin sanomattoman ilettävä ja niin lahonnut, että sääri lohkesi Petersin käteen. Kun koko tuo mätäkasa solahti mereen, näimme sitä ympäröivän fosforivalon hohteessa selvään seitsemän kahdeksan isoa haita, joiden hirmuisten hampaiden kolahdukset saalista repiessä kuuluivat peninkulman päähän. Sydämemme hätkähti kauhusta kuullessamme tämän äänen.

Elokuun 2 p:nä. Sama pelottavan tyyni ja kuuma ilma. Päivän koittaessa olimme surkeassa alakuloisuuden ja ruumiillisen uupumuksen tilassa. Vesi kivipullossa oli nyt aivan kelvotonta, vain paksua liimaista sotkua ja kamalan näköisiä matoja uiskenteli liman seassa. Heitimme sen mereen ja huuhdoimme pullon huolellisesti, sitten kaataen siihen hieman happoa pulloista, joihin olimme panneet kilpikonnan lihan säilyyn. Janoamme saatoimme nyt tuskin sietää ja koetimme turhaan lievittää sitä viinillä, joka tuntui vain olevan öljyä tuleen ja synnytti meissä ankaraa päihtymystä. Sitten koetimme huojentaa kärsimyksiämme sekottamalla viiniä meriveteen, mutta se tuotti heti niin kovaa pahoinvointia, ettemme sitä milloinkaan enää yrittäneet. Kaiken päivää odotimme levottomina, milloin voisimme kylpeä, mutta turhaan, sillä haikalat piirittivät nyt joka puolelta hylkyä; — ne olivat epäilemättä samoja hirviöitä, jotka eilen illalla hotkaisivat suuhunsa toveri-poloisemme ja nyt hetki hetkeltä vartoivat toista samanlaista juhla-ateriaa. Tämä seikka tuotti meille mitä katkerinta mielipahaa ja täytti meidät painostavilla ja synkillä aavistuksilla. Kylpeminen oli sanomattomasti huojentanut vaivojamme ja näin kamala muutos oli raskaampaa kuin saatoimme kestää. Pelkäsimme hiukan suoranaistakin vaaraa, sillä vähinkin luiskahdus tai harhaliike olisi paikalla syössyt meidät noiden petojen saaliiksi, jotka tuontuostakin pyrkivät suoraan kimppuumme suojan puolelta. Eivät huutomme eivätkä pelotuksemme niitä säikähdyttäneet. Vaikka Peters löi kirveellä erästä aika petoa, niin se haavoittuneenakin itsepintaisesti yritti kimppuumme. Hämärissä nousi pilvi, mutta katkeraksi suruksemme se painui sivu satamatta. Mahdotonta on käsittää janontuskiamme. Vietimme unettoman yön sekä tämän vuoksi että haikalojen pelosta.

Elokuun 3 p:nä. Ei mitään avun toivetta ja priki yhä enemmän kallellaan, niin ettemme enää ollenkaan pysyneet pystyssä kannella. Puuhailimme sitoaksemme viinipullon ja kilpikonnan lihat kiinni, niin ettemme menettäisi niitä, jos alus keikahtaisi kumoon. Kiskoimme kaksi tukevaa naulaa keulakettingeistä ja löimme ne kirveellä runkoon tuulen puolelle parinjalan päähän vedestä; tämä paikka ei ollut kovin kaukana kölistä, parras kun oli miltei veden alla. Nauloihin sidoimme sitten muonavaramme parempaan turvaan. Kärsimme hirveää janoa koko päivän eikä mitään kylpemisen tilaisuutta ilmaantunut haikalain vuoksi, jotka eivät jättäneet meitä hetkeksikään. Mahdotonta nukkua.

Elokuun 4 p:nä. Vähää ennen päivänkoittoa havaitsimme hylyn olevan kumoon keikahtamassa ja heräsimme parhaiksi mereen putoamasta. Alussa kallistuminen kävi hitaasti ja asteettain, ja me kerkesimme hyvin kavuta ylös tuulenpuolelle, kun varoiksi olimme jättäneet köysiä riippumaan muonavara-nauloihin. Mutta emme olleet ottaneet tarpeeksi lukuun vauhdin kiihtymistä, sillä kohta kallistuminen kävi niin kiivaaksi, ettemme pysyneet sen tasalla; ja ennenkuin tiesimmekään, olimme suinpäin syöksyneet mereen ja ponnistelimme useita syliä pinnan alla suunnaton runko aivan yläpuolellamme.

Joutuessani sukelluksiin minun oli täytynyt hellittää köydestä; ja huomatessani olevani aivan aluksen alla ja voimani loppuvan, herkesin miltei taistelemasta henkeni edestä ja alistuin muutamassa sekunnissa kuolemaan. Mutta siinäkin taas petyin, kun en ottanut huomioon rungon luonnollista ponnahtamista tuulenpuolelle. Veden ylöspäin käyvä pyörre, jonka alus synnytti keikahtaessaan osaksi takaisin, toi minut pinnalle vielä hurjempaa vauhtia kuin olin syöksynyt alas. Pinnalle tultuani olin parinkymmenen kyynärän päässä hylystä, mikäli saatoin arvata. Alus virui köli ilmassa, kiikkuen vimmatusti puolelta toiselle ja meri ylt'ympärillä oli kovin rauhaton ja täynnä väkeviä virranpyörteitä. Petersistä en nähnyt jälkeäkään. Traanitynnyri uiskenteli muutaman jalan päässä minusta ja kaikenlaisia muita tavaroita kellui hajallaan joka suunnalla.

Enin kammoksuin haikaloja, joiden tiesin olevan lähettyvilläni. Pitääkseni ne loitolla polskutin voimakkaasti vettä käsilläni ja jaloillani uidessani hylkyä kohti, niin että vaahto kuohui ympärilläni. Olen varma että sain tätä yksinkertaista varokeinoa kiittää pelastuksestani, sillä juuri ennen prikin kaatumista haikaloja aivan kiehui ylt'ympärillämme, niin että minun uidessani todellakin täytyi olla ainakin muutamien hirviöiden ulottuvilla. Onneksi saavuin kuitenkin turvassa laivan sivulle, vaikkakin niin lopen uupuneena ankarista ponnistuksistani, etten ikänä olisi päässyt prikin pohjalle, ellei Peters olisi tullut ajallaan apuun. Suureksi ilokseni hän nimittäin ilmestyi näkyviin, kömmittyään kölille rungon vastakkaiselta puolelta, ja viskasi minulle köyden — toisen niistä, jotka oli kiinnitetty nauloihin.

Hädintuskin vältettyämme tuhon huomiomme kohdistui toiseen uhkaavaan vaaraan — välttämättömään nälkäkuolemaan. Koko muonavarastomme oli kaikista vaivannäöistämme huolimatta mennyt mereen, ja voimatta toivoakaan uusia ruokavaroja antauduimme molemmat epätoivon valtaan, itkien ääneen kuin lapset, kummankaan yrittämättä toista lohduttaa. Tällaista heikkoutta voi tuskin käsittää ja se näyttää varmaankin luonnottomalta niistä, jotka eivät koskaan ole olleet sellaisessa asemassa, mutta kun muistetaan, kuinka pitkälliset kieltäymykset ja kauhut olivat hämmentäneet järkemme, niin meitä ei tällöin arvostellakaan järjellisenä olentoina. Sittemmin kohdanneissa ehkä vielä suuremmissa vaaroissa minä kestin miehuullisesti kaikki koettelemukseni ja Peters, kuten aikanaan nähdään, oli silloin miltei yhtä järkähtämättömän tyyni kuin nyt lapsellisen typerä ja tarmoton.

Ei prikin kaatuminen enempää kuin siitä johtunut viinin ja kilpikonnanlihan menettäminenkään ollut kumminkaan tehnyt tilaamme entistä säälittävämmäksi; ainoa vahinkomme oli tosiaankin se, ettei meillä enää ollut makuuvaatteita, kerätäksemme sadevettä eikä sen säilytykseen käyttämäämme kivipulloa. Me huomasimme, että koko pohja aina parin kolmen jalan päästä kaaripuista köliin asti ja samoin kölikin oli paksulta isojen äyriäisten peitossa, jotka osottautuivat mainioksi ja erinomaisen ravitsevaksi ruuaksi. Niinpä tuo kovin kammoksumamme tapaturma kääntyikin onneksemme pikemmin kuin onnettomuudeksemme: se oli avannut meille muonavaraston, jota kohtuullisesti käyttäen emme saisi loppumaan kokonaisessa kuukaudessakaan, sekä lisäksi saattanut meidät paljoa mukavampaan ja verrattomasti vaarattomampaan asemaan kuin missä näihin asti olimme olleet.

Veden saannin vaikeus pimitti meiltä kumminkin nyt kaikki muutoksen hyvät puolet. Ollaksemme mahdollisimman valmiina käyttämään jokaista sateen ropsausta hyväksemme riisuimme paidat yltämme kootaksemme niihin veden samalla tavalla kuin lakanoihin, toivomatta tietysti saavamme parhaimmassakaan tapauksessa enempää kuin ryypyn verran kerrakseen. Ei pilven häivettäkään näkynyt päivän kuluessa ja janon tuskamme olivat miltei sietämättömät. Yöllä Peters nukahti tunnin ajaksi levottomaan uneen, mutta minun kiihkeät kärsimykseni eivät suoneet minun hetkeksikään ummistaa silmiäni.

Elokuun 5 p:nä. Tänään noussut vieno tuuli kuljetti meidät summattoman meriheinäjoukon halki, jolloin onni soi meidän löytää yksitoista pientä merikrapua moneksi herkulliseksi ateriaksemme. Kun niiden kuoret olivat aivan pehmeitä, söimme ne niine hyvineen. Näkemättä haikaloista jälkeäkään meriheinäjoukossa uskaltausimme kylpemään ja viivyimme vedessä neljä viisi tuntia, jolla aikaa tunsimme janomme huomattavasti vähenevän. Virkistyimme suuresti ja vietimme seuraavan yön hiukan mukavammin, saaden kumpikin vähän uinahtaa.

Elokuun 6 p:nä. Tänään meille suotiin roima sade, joka kesti puolenpäivän tienoista aina pimeään iltaan asti. Katkerasti nyt pahoittelimme kiviruukkumme ja ison pullomme menettämistä, sillä vähilläkin apuneuvoillamme olisimme saaneet ainakin toisen niistä täyteen. Näinkin ollen saimme janomme sammutetuksi ensin kyllästämällä paitamme ja sitten kiertäen valuttamalla mieluisan nesteen suuhumme. Tässä hommassa kulutimme koko päivän.

Elokuun 7 p:nä. Juuri aamun koittaessa me molemmat yht'aikaa keksimme purjeen idässä silminnähtävästi tulossa meitä kohti! Tätä ihanaa näkyä tervehdimme pitkällä, vaikka heikolla riemuhuudolla ja rupesimme samassa antamaan kaikkia mahdollisia merkkejä, heilutimme paitoja, hypimme niin korkealle kuin heikkoudessamme jaksoimme, jopa luikkasimme minkä keuhkomme kestivät, vaikka laiva oli ainakin viidentoista peninkulman päässä. Olipa miten oli, se läheni lähenemistään hylkyämme ja me oivalsimme, että jos se vain pysyisi samalla suunnalla, se lopulta huomaisi meidät. Noin tunnin kuluttua siitä, kun olimme sen keksineet, näimme selvään väkeä sen kannella. Se oli pitkä, matala ja keveännäköinen märssypurjekuunari, musta pallo etumaston märssypurjeessa ja nähtävästi täysimiehistöinen. Levottomuus valtasi nyt mielemme, sillä saatoimme tuskin uskoa, ettei se ollut meitä huomannut ja pelkäsimme sen aikovan jättää meidät menehtymään — pirullista raakalaisuutta, johon, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, ihmisinä pidetyt olennot ehtimiseen ja melkein samanlaisissa olosuhteissa ovat merellä tehneet itsensä syypääksi. Tässä tapauksessa kumminkin Jumala armossaan soi meidän ikionneksemme pettyä, sillä kohta huomasimme häärinää kannella ja heti sen jälkeen tuntematon nosti Englannin lipun, käänsi purjeensa ja suuntasi suoraan meitä kohti. Puolen tunnin kuluttua olimme sen kajuutassa. Laiva osoittautui liverpoolilaiseksi Jane Guy'ksi ja se oli kapteeni Guy'n kuljettamana hylkeenpyynti- ja kauppamatkalla Etelä- ja Tyynelle merelle.

XIII.

Matka Etelämerelle.

Jane Guy'ssä meitä kohdeltiin niin ystävällisesti kuin hädänalaisessa tilassamme suinkin saatoimme toivoa. Noin parin viikon kuluttua, jolla aikaa olimme suunnanneet edelleen kaakkoista kohti vienojen tuulten ja kauniin sään vallitessa, sekä Peters että minä olimme täydelleen toipuneet äskeisten kieltäymystemme ja kamalain kärsimystemme seurauksista ja rupesimme muistelemaan menneisyyttä pikemmin kauhistavana unena, josta onneksemme olimme heränneet, kuin vakavan ja selvän todellisuuden tapahtumina. Olen sittemmin huomannut, että tällaisen osittaisen unohduksen saa aikaan äkillinen siirtyminen joko ilosta suruun tai surusta iloon. Siten tunnen nyt itse puolestani mahdottomaksi tajuta sen kurjuuden täyttä määrää, jota kärsin hylyllä. Tapaukset muistan, mutta en niitä tunteita, joita tapaukset aikanaan synnyttivät. Tiedän vain, että silloin kun ne tapahtuivat, ajattelin, ettei ihmisluonto saata suurempaa tuskaa kestää.

Jatkoimme matkaamme muutamia viikkoja mitään sen tärkeämpää tapahtumatta kuin että kohtasimme valaanpyyntilaivoja ja vielä useammin valaita.

Lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä pääsimme Prinssi Edwardin saaren näkyviin 46° 53' etel. lev. ja 37° 46' it. pit. Kahta päivää myöhemmin olimme Possession Saaren lähellä ja kohta sen jälkeen sivuutimme Crozet'n saaret 42° 59' etel. lev. ja 48° it. pit. Kahdeksantenatoista päivänä laskimme eteläisessä Intian valtameressä olevalle Kerguelenin eli Desolation-saarelle ja ankkuroimme Christmas Harbouriin neljän sylen syvyydelle.

Aamulla Christmas Harbouriin tulomme jälkeen ensimäinen perämies Mr. Patterson laski veneet vesille ja, vaikka hieman aikaista tähän vuodenaikaan, lähti hylkeen etsintään, soutaen ensin kapteenin ja hänen nuoren sukulaisensa eräälle läntiselle karulle niemekkeelle; näillä oli saaren sisämaahan jotain asiaa, josta en saanut selkoa. Kapteeni Guy otti mukaansa pullon, jossa oli sinetillä suljettu kirje ja lähti menemään kohti erästä korkeinta vuorenhuippua. Todennäköisesti hän aikoi jättää sinne kirjeen jonkin laivan perittäväksi, jonka piti saapua tänne meidän lähdettyämme.

Niin pian kuin hän hävisi näkyvistä, läksimme — Peters ja minä olimme perämiehen veneessä — risteilemään rannikolle haeskellen hylkeitä. Tässä hommassa olimme kolmisen viikkoa tarkastellen joka sopen ja kolkan sekä Kerguelenin maalla että muillakin pienillä lähisaarilla. Vaivoillamme ei kumminkaan ollut menestystä. Näimme suuren joukon turkishylkeitä, mutta ne olivat perin arkoja ja vain työllä ja vaivalla onnistuimme hankkimaan kaiken kaikkiaan kolmesataaviisikymmentä nahkaa.

Elefanttihylkeitä oli viljalti varsinkin mannermaan länsirannikolla, mutta saimme tapetuksi vain parikymmentä ja nekin suurella vaivalla. Pienemmiltä saarilta löysimme aika paljon karvahylkeitä, mutta jätimme ne rauhaan. Kuunarille palasimme yhdentenätoista päivänä ja tapasimme siellä kapteeni Guyn veljenpoikineen; kumpikin moitti sisämaata aivan kurjaksi kuvaillen sen mitä kolkoimmaksi ja hedelmättömimmäksi maaksi maailmassa. He olivat saaneet viettää pari yötä saarella, kun toinen perämies jonkun väärinkäsityksen vuoksi ei ollut lähettänyt kuunarilta heitä noutamaan.

XIV.

Yhä etelään! Me tunkeudumme jäävyöhykkeen läpi.

Kahdentenatoista päivänä lähdimme purjehtimaan Christmas Harbourista palaten samaa tietä länttä kohti ja jättäen Crozet'n ryhmään kuuluvan Marionin saaren vasemmalle puolellemme. Sen jälkeen sivuutimme Prinssi Eduardin saaren ja jätimme senkin vasemmalle; sitten suuntasimme pohjoisempaan ja laskimme viidentoista päivän kuluttua Tristan d'Acunhan saaristoon 37° 8' etel. lev. ja 12° 8' länt. pit.

Täällä saimme vaivatta melkein kaikkia muonavaroja mitä tarvitsimme — lampaita, sikoja, mullikoita, kaniineja, siipikarjaa, kaloja kaikenlaisia sekä kasviksia yltäkyllin. Laskettuamme ankkurin aivan suuren saaren lähelle kahdeksantoista sylen syvyydelle saimme kaikki mukavasti tuoduksi laivalle. Kapteeni Guy osti vielä viisisataa hylkeennahkaa ja vähän norsunluuta. Viivyimme täällä viikon, jolla aikaa tuuli puhalsi enimmäkseen luoteesta ja sää oli hieman usvainen. Marraskuun viidentenätoista päivänä läksimme purjehtimaan lounaaseen aikoen Aurora-nimiseen saaristoon.

Jatkoimme etelän ja lännen välistä suuntaamme vaihtelevalla säällä aina kuukauden kahdenteenkymmenenteen päivään saakka, jolloin tulimme 53° 15' etel. lev. ja 47 ° 58' länt. pit. — s.o. hyvin lähelle eteläisimmän saaren asemaksi osotettua kohtaa. Havaitsematta merkkiäkään maasta purjehdimme edelleen länteen viidennelläkymmenennellä kolmannella eteläisellä leveyspiirillä aina viidennellekymmenennelle läntiselle puolipäivänpiirille saakka. Sitten suuntasimme pohjoiseen aina viidennellekymmenennelle toiselle eteläiselle leveyspiirille asti, jolloin käännyimme itäänpäin ja pysyimme samalla leveyspiirillä tehden sekä aamuin että illoin korkeushavaintoja ja määräten meridiaanikorkeuden tähdistä ja kuusta. Näin kuljettuamme itäänpäin Georgian länsirannikon puolipäivänpiirille asti pysyimme tällä puolipäivänpiirillä, kunnes saavuimme sille leveydelle, jolta olimme lähteneet. Sitten purjehdimme vinosti kulmittain kautta koko merkityn alueen lakkaamatta tähystellen maston huipusta ja tehden edelleen tarkkoja tutkimuksia kolmen viikon aikana, jolloin sää pysyi merkillisen kauniina ja ihanana sekä aivan kirkkaana. Tietenkin pääsimme täysin selville siitä, että olipa näillä seuduin ollut mitä saaria hyvänsä ennen muinoin, niistä ei nykypäivinä enää näkynyt jälkiäkään.

Kotiin palattuani olen sittemmin huomannut, että saman alueen on yhtä tyystin risteillyt kapteeni Johnson amerikalaisella Henry -kuunarilla v. 1822 ja kapteeni Morrel amerikalaisella Wasp -kuunarilla, molemmat samoilla tuloksilla kuin mekin.

<tb>

Kapteeni Guyn aikomus oli alkuaan ollut Aurora-saarista selville päästyään purjehtia Magellanin salmen kautta edelleen pitkin Patagonian länsirannikkoa, mutta saamansa tiedot saattoivat hänet suuntaamaan etelään toivossa, että tapaisi eräitä pieniä saaria, joiden on sanottu olevan 60° eteläisen leveyspiirin seutuvilla 41° 20' länt. pit. Siinä tapauksessa, ettei niitä löytäisi, hän aikoi, jos vuodenaika osottautuisi suotuisaksi, tunkeutua edelleen napaa kohti. Näin ollen me joulukuun kahdentenatoista päivänä läksimme purjehtimaan tähän suuntaan. Kahdeksantenatoista olimme päässeet noille kerrotuille paikoille ja risteilimme siellä kolme päivää, löytämättä jälkeäkään hänen mainitsemistaan saarista. Kahdentenakymmenentenä ensimäisenä päivänä, kun sää oli harvinaisen ihana, läksimme taas purjehtimaan etelää kohti päättäen tunkeutua tähän suuntaan niin kauas kuin mahdollista.

Purjehdimme etelää kohti neljä päivää. Kahdentenakymmenentenä kuudentena päivänä, puolen päivän aikana, olimme 63° 23' etel. lev. ja 41° 25' länt. pit. Näimme nyt useita suuria jäävuoria ja jäätikkölautan, joka ei sentään ollut kovin laaja. Tuuli pysyi enimmäkseen kaakossa tai koillisessa, mutta oli hyvin lauha. Milloin vain saimme länsituulta, mikä muuten oli harvinaista, seurasi sitä aina sadepuuska. Joka päivä satoi enemmän tai vähemmän lunta. Lämpömittari näytti kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä päivänä kolmekymmentäviisi astetta. [Fahrenheit'in järjestelmä: 0° C. = + 32° F.]

Tammikuun 1 p:nä 1828. Tänään sulkeuduimme kokonaan jäihin ja toiveemme näyttivät todella surkeilta. Kova vihuri puhalsi koko aamupäivän koillisesta ja ajoi suuria jääteliä peräsintä ja peräpeiliä vasten niin rajusti, että kaikki säikähdimme. Illan suussa, kun vihuri yhä puhalsi hurjasti, repesi iso lautta edessämme ja meidän onnistui täysillä purjeilla murtautua pienempien lohkareiden välitse selvemmille vesille. Avomerta lähestyessämme korjailimme vähitellen purjeita ja vihdoin perille päästyämme asetuimme vastatuuleen yhteen kertaan reivatun fokkapurjeen varaan.

Tammikuun 2 p:nä. Nyt oli jotenkin kaunis ilma. Puolenpäivän aikana olimme päässeet 69° 10' et. lev. 42° 20' länt. pit. ja tunkeutuneet eteläisen napapiirin poikki. Hyvin vähän jäätä näkyi etelässä, vaikka takanamme oli suuria lauttoja. Tänä päivänä varustimme suuntimiskojeen, johon käytimme isoa, kahdenkymmenen gallonin vetoista rautakattilaa ja kahdensadan sylen pituista nuoraa. Huomasimme virran kulkevan pohjoiseen noin neljännespeninkulman nopeudella tunnissa.

Tammikuun 5 p:nä. Olimme yhä suunnanneet etelään kohtaamatta kovin suuria vastuksia. Tänä aamuna kumminkin, kun olimme 73° 15' it. lev. ja 42° 10' länt. pit., meidät pysähdytti taaskin suunnattoman laaja ja luja jääalue. Näimme toki paljon avovettä etelässä emmekä epäilleet lopulta sinne pääsevämme. Suunnaten itäänpäin pitkin jäätikön reunaa tulimme vihdoin peninkulman levyiselle väylälle, jonka läpi varppailimme päivän laskiessa. Meri oli nyt sakeanaan jäävuoria, mutta ajojäätikköä ei ollut ja me työntäysimme yhä rohkeasti eteenpäin. Pakkanen ei tuntunut kiihtyvän, mutta lunta satoi ehtimiseen ja silloin tällöin rajusti rakeita. Suunnattomia albatrossiparvia lensi tänään kuunarin ylitse kaakosta luoteeseen.

Tammikuun 7 p:nä. Meri pysyi yhä kauniisti avoimena, joten saatoimme helposti kulkea suuntaamme. Lännessä näimme muutamia uskomattoman suuria jäävuoria ja iltapäivällä sivuutimme hyvin läheltä erään, jonka huippu kohosi varmasti neljäsataa syltä valtameren pinnasta. Sen ympärys oli juurelta todennäköisesti kolmeneljännestä ranskan meripeninkulmaa ja useita vesivirtoja juoksi sen sivuilla olevista halkeamista. Vuori pysyi näkyvissämme kaksi päivää ja häipyi vasta sumuun.

Tammikuun 10 p:nä. Varhain tänä aamuna menetimme onnettomuudeksemme miehen. Hän oli amerikalainen, nimeltä Peter Vredenburgh, syntyisin New Yorkista, ja kuunarin parhaimpia matruuseja. Noustessaan partaalle hänen jalkansa luiskahti ja hän putosi kahden jäälohkareen väliin ja hävisi sitä tietään. Tänään puolenpäivän aikana olimme 78° 30' etel. lev. ja 40° 15' länt. pit. Pakkanen oli nyt ylen ankara ja yhtämittaa tuli raepuuskia pohjoisesta ja idästä. Tällä ilmansuunnalla näimme vielä useita suunnattomia jäävuoria ja koko itäinen taivaanranta näytti ajojäätikön sulkemalta, joka kohoili kerroksittain röykkiö röykkiön päällä. Ajopuita uiskenteli ohi illan kuluessa ja suuri joukko lintuja lensi ylitsemme, kuten myrskylintuja, albatrosseja ja iso lintu, jolla oli hohtavan siniset höyhenet.

Tammikuun 12 p:nä. Etelään menomme näytti taasen epäiltävältä, kun navan puolella levisi näköjään rajaton jäätikkö, taustalla äärettömiä, röykkelöisiä jäävuoria, jotka äkkijyrkkinä ja uhkaavina kohosivat toinen toistaan korkeammalle. Suuntasimme länteen aina neljänteentoista päivään asti, toivoen löytävämme jonkun aukon.

Tammikuun 14 p:nä. Tänä aamuna saavuimme sen kentän äärelle, joka oli sulkenut meiltä tien, ja luovittuamme sen sivutse tulimme avomerelle, jolla ei ollut jään siruakaan. Suunnittuamme kahdensadan sylen pituisella köydellä huomasimme täällä virran, joka kulki etelään puolen peninkulman nopeudella tunnissa. Purjehdimme nyt etelään päin kohtaamatta mainittavia esteitä kuudenteentoista päivään saakka, jolloin puolenpäivän aikana olimme 82° 21' etel. lev. ja 42° läntisellä pituusasteella. Täällä taasen suunnimme ja huomasimme yhä etelään kulkevan virran, jonka nopeus oli kolmeneljännestä peninkulmaa tunnissa. Ilman lämpömäärä oli lauhkea ja mieluisa, lämpömittari kun oli kohonnut. Tällä alalla ei jään siruakaan ollut havaittavissa. Koko laivaväki oli nyt varma navalle pääsemisestämme.

Tammikuun 17 p:nä. Tämä oli tapauksista rikas päivä. Lukemattomia lintuparvia lensi ylitsemme etelään ja monta lintua ammuttiin kannella; eräästä pelikaanin sukuisesta saimme mainion paistin. Keskipäivän tienoissa nähtiin mastonhuipusta pieni jäälautta vasemman keulalaidan puolella ja sen päällä häämötti kuin iso eläin. Kun sää oli hyvä ja miltei tyven, lähetti kapteeni kahdella veneellä katsomaan, mikä siellä oli. Dirk Peters ja minä läksimme perämiehen mukana isompaan veneeseen.

Tultuamme jäälautalle näimme, että sillä purjehti jättimäinen jääkarhunrotuinen, mutta verrattomasti kookkaampi eläin. Hyvin asestettuina emme arastelleet paikalla käydä sen kimppuun. Useita laukauksia ammuttiin nopeasti peräkkäin ja enimmät näyttivät osuvan päähän ja ruhoon. Mutta olematta tuosta milläänkään hirviö heittäytyi mereen ja ui kita ammollaan sille veneelle, jossa Peters ja minä olimme. Siinä hämmingissä, jonka seikkailun arvaamaton käänne aiheutti, ei kellään ollut toista laukausta valmiina ja suunnaton karhunvetkale oli jo puoleksi päässyt veneemme partaalle ja tarttunut erästä miestä kupeista ennenkuin tepsiviin keinoihin oli ryhdytty sen torjumiseksi. Tässä hädässä vain Petersin ripeys ja vikkelyys pelasti meidät perikadosta. Hypäten suunnattoman pedon selkään hän survaisi veitsensä sen niskaan, jotta se yhdellä iskulla tunki selkäytimeen asti. Peto ei enää nostanut päätäänkään, vaan vierähti Petersin yli mereen. Viimemainittu tointui pian ja kun hänelle oli heitetty köysi, sitoi hän raadon siihen ennenkuin nousi veneeseen. Sitten palasimme riemusaatossa kuunarille hinaten voitonmerkkiä perässämme. Karhun täysi pituus oli kokonaista viisitoista jalkaa. Sen villa oli aivan valkea, hyvin karhea ja kähäräinen. Silmät olivat veripunaiset ja suuremmat kuin jääkarhulla — kuonokin oli pyöreämpi ja muistutti pikemmin verikoiran kuonoa. Liha oli mureaa, mutta ylen tympeää ja kalanmakuista, vaikka miehet ahmivatkin sitä halukkaasti ja kehuivat erinomaiseksi.

Tuskin olimme saaneet saaliimme laivan sivulle, kun mies maston huipussa päästi iloisen huudon: " maata keulan oikealla puolella!" Kun tuulikin rupesi parhaiksi puhaltamaan koillisesta, pääsimme ennenpitkää rannikon lähelle. Se osoittautui matalaksi kalliosaareksi, joka oli noin ranskan peninkulman laajuinen ympärimitaten ja kokonaan vailla kasvillisuutta, ellemme ota lukuun erästä viikunakaktusta. Kun lähestyy sitä pohjanpuolelta, näkee omituisen mereen pistävän kalliopenkereen, joka paljon muistuttaa köytettyjä puuvillapakkoja. Penkerettä ympäröi lännessä pieni merenpoukama, jonka pohjukassa veneemme pääsivät mukavasti maihin.

Pian olimme saaneet tutkituksi joka kolkan saarella, mutta yhtä poikkeusta lukuunottamatta emme tavanneet mitään huomaamisen arvoista. Eteläisestä päästä löysimme rannan läheltä kiviröykkiöön puoleksi hautautuneen puunkappaleen, joka näytti olleen kanootin keulavantaana. Siihen oli ilmeisesti yritetty leikata kuvioita ja kapteeni Guy luulotteli näkevänsä kilpikonnan kuvan, mutta yhtäläisyys ei minusta ollut kovin sattuva. Paitsi tätä keulavannasta vai mikähän lie ollut, emme löytäneet merkkiäkään siitä, että mikään elävä olento olisi milloinkaan ollut täällä ennen meitä. Siellä täällä rannikolla näimme aniharvoja pieniä jäätelejä. Tämä pikku saari — jonka kapteeni Guy nimitti Bennettin saareksi osuuskumppaninsa, kuunarin toisen isännän kunniaksi — on tarkalleen määrättynä 82° 50' etel. lev. ja 42° 20' länt. pit.

Olimme nyt edenneet etelään yli kahdeksan astetta kauemmaksi kuin yksikään edellinen merenkulkija ja meri oli yhä avoimena edessämme. Huomasimme myöskin astevaihtelun säännöllisesti pienenevän ja vieläkin hämmästyttävämpää oli, että ilman ja myöhemmin vedenkin lämpömäärä lauhkenemistaan lauhkeni. Säätä saattoi sanoa ihanaksikin ja vieno tuulonen puhalsi säännöllisesti joltain pohjoiselta ilmansuunnalta. Taivas oli yleensä kirkas, silloin tällöin ilmestyi jotain hienon udun näköistä eteläiselle taivaanrannalle, vaan se hälveni aina pian. Kaksi vastusta vain ilmaantui: polttopuut rupesivat loppumaan ja keripukin oireita huomattiin monessa matruusissa. Nämä syyt panivat kapteeni Guyn empimään ja tuontuostakin puhumaan paluumatkasta. Minä puolestani olin varma siitä, että me tähän suuntaan kulkien pian saapuisimme jollekin maalle ja silloisista merkeistä syystä päätin, ettemme etelässä tapaisi myöskään peräpohjolan hedelmätöntä maaperää. Niinpä selittelinkin hänelle innokkaasti, kuinka tarkoituksenmukaista olisi ainakin vielä muutamia päiviä pyrkiä edelleen siihen suuntaan, mihin paraikaa purjehdimme. Niin houkuttelevaa tilaisuutta etelänavan mannermaata koskevan kysymyksen ratkaisemiseen ei vielä koskaan ollut kenellekään tarjoutunut, ja tunnustan mieleni kuohahtaneen harmista kuunnellessani päällikkömme pelkurimaisia ja ajattomia ehdotuksia. Totta tosiaan uskonkin, että mielenpurkaukseni saivat hänet ponnistamaan eteenpäin. Vaikkapa siis en voi olla surkuttelematta niitä perin onnettomia ja verisiä tapahtumia, jotka heti johtuivat neuvostani, rohkenen kuitenkin tuntea kiitollisuuttakin siitä, että minun vaikkapa ansiottanikin on sallittu paljastaa tieteelle mieltäkiehtovampia salaisuuksia, mitkä milloinkaan ovat saavuttaneet sen huomiota.

XV.

Meri avoin, tyven, sää lauhkea. Kohtaamme villejä.

Tammikuun 18 p:nä. Tänä aamuna jatkoimme matkaa etelään. Meri oli aivan, tyven, lauhkea tuuli kävi koillisesta ja veden lämpömäärä oli kohtalainen. Panimme nyt taas suuntimiskojeemme reilaan ja sadan viidenkymmenen sylen pituisella köydellä huomasimme virran kulkevan napaa kohti peninkulman nopeudella tunnissa. Tämä tuulen ja virran ainainen pyrkiminen etelään herätti hieman tuumailua, jopa säikähdystä monessa miehessä ja selvään näin, että se oli melkoisesti vaikuttanut kapteeni Guyhin. Hän oli kumminkin kovin herkkä pilalle ja minun onnistui lopulta saada hänet nauramaan pahoille aavistuksilleen. Astevaihtelu oli nyt hyvin mitätön. Päivän pitkään näimme useita grönlannin valaita ja lukemattomia albatrossiparvia lensi laivan ylitse. Korjasimme vielä merestä pensaan, joka oli täynnä punaisia, aivankuin orapihlajan marjoja, sekä merkillisen maaeläimen raadon. Se oli kolmen jalan pituinen, mutta vain kuusi tuumaa korkea, sillä oli neljä hyvin lyhyttä jalkaa ja käpälät olivat varustetut pitkillä hehkuvan punaisilla kynsillä, jotka muistuttivat korallia. Ruumiin peitti suora, silkinhieno ja aivan valkea karva. Häntä oli suippo kuin rotalla ja noin puolentoista jalan pituinen. Pää muistutti kissan päätä, lukuunottamatta korvia — ne olivat hipallaan kuin koiralla. Hampaat olivat yhtä hehkuvan punaiset kuin kynnetkin.

Tammikuun 19 p:nä. Tänään, kun olimme 83° 20' etel. lev. ja 43° 5' länt. pit., meren ollessa harvinaisen tummanvärinen, näimme mastonhuipusta taaskin maata ja lähemmin tarkastettuamme huomasimme sen kuuluvan hyvin suurien saarten muodostamaan ryhmään. Rannikko oli äkkijyrkkä ja sisämaa näytti metsäiseltä, joka seikka ilahdutti meitä suuresti. Noin neljän tunnin kuluttua laskimme ankkuriin kymmenen sylen syvyydelle, hiekkapohjalle, ranskan meripeninkulman päähän rannikosta, kun korkea ranta-aallokko ja vahva karehtiminen siellä täällä teki lähenemisen hieman vaaralliseksi. Molemmat isoimmat veneet pantiin nyt vesille ja hyvin asestettu seurue — Peters ja minäkin muiden muassa — läksi etsimään aukkoa riutasta, joka näytti ulottuvan saaren ympäri.

Haeskeltuamme jonkun aikaa sieltä täältä keksimme aukeaman, josta jo olimme solumassa sisään, kun näimme neljä isoa kanoottia lähtevän rannalta täynnä miehiä, jotka näyttivät olevan hyvin asestettuja. Jäimme heitä odottamaan ja kun he liikkuivat varsin nopeasti, olivat he pian kuulomatkan päässä. Kapteeni Guy nosti nyt valkean nenäliinan aironlavalla ilmaan, jolloin muukalaiset äkkiä pysähtyivät ja rupesivat kaikki yhtaikaa äänekkäästi puhua räkättämään, päästellen sekaan huudahduksia; emme erottaneet koko rähinästä muuta kuin sanat Anamoo-moo! ja Lama-Lama! He tekivät tätä vähintään puolituntia, jolloin saatoimme hyvästi tarkastella heidän ulkomuotoaan.

Neljässä kanootissa, jotka voivat olla viidenkymmenen jalan pituiset ja viiden levyiset, oli kaikkiaan satakymmenen villiä. He olivat tavallisen europalaisen kokoisia, mutta rotevampia ja jänterikkäämpiä. Heidän ihonsa oli sysimusta, pitkä tukkansa tuuhea ja villainen. He olivat puettuina tuntemattoman mustan eläimen nahkoihin, jotka oli koko taidokkaasti laitettu pukimiksi; pörröinen silkinhieno karva oli sisäpuolella, paitsi kaulan, ranteiden ja nilkkojen seutuvilla. Aseina heillä oli etupäässä tummasta ja näköjään hyvin raskaasta puusta tehtyjä nuijia. Huomattiin vielä muutamia keihäitäkin, joiden kärki oli piikivestä, ja joku linko. Kanoottien pohja oli täynnä mustia ison kananmunan suuruisia kiviä.

Kun he olivat lopettaneet monisanaisen puheensa, sillä siksi heidän räkätyksensä oli ilmeisesti aiottu, niin eräs, joka näkyi olevan päällikkö, nousi seisomaan kanoottinsa kokassa ja viittoili meitä soutamaan veneemme viereensä. Emme kumminkaan olleet ymmärtävinämme viittausta, arvellen viisaimmaksi pysyä loitolla, villejä kun oli ainakin neljä kertaa enemmän kuin meitä. Oivaltaen asian päällikkö komensi toiset kolme kanoottia peräytymään ja lähestyi meitä omallaan. Heti kun hän oli päässyt luoksemme, hyppäsi hän isompaan veneeseemme ja istuutui kapteeni Guyn viereen osoittaen samalla kuunaria ja hokien sanoja Anamoo-moo! ja Lama-Lama! Käännyimme nyt takaisin laivallepa neljä kanoottia seurasi meitä vähän matkan päässä.

Päästyämme laivan kupeelle päällikkö osoitti äärimmäisen hämmästyksen ja ihastuksen merkkejä taputtaen käsiään, läimien lanteitaan ja rintaansa ja nauraen meluavasti. Hänen seuralaisensa yhtyivät iloon ja muutamia minuutteja kesti niin hirmuista meteliä, että oli tulla kuuroksi. Kun hiljaisuus vihdoin oli palannut, katsoi kapteeni Guy parhaaksi nostattaa veneet vesiltä ja teki päällikölle, jonka nimen pian huomasimme olevan Too-wit, tiettäväksi, ettemme laske enempää kuin kaksikymmentä miestä kerrassaan kannelle. Tähän järjestelyyn hän näytti täysin tyytyväiseltä ja antoi muutamia määräyksiä kanooteille, jolloin yksi lähestyi toisten jäädessä noin viidenkymmenen kyynärän päähän. Kaksikymmentä villiä nousi nyt laivalle ja nuuski joka kolkan, kiipeili köysistössä ja oli kuin kotonaan, tutkien joka kapinetta perin uteliaasti.

Aivan ilmeistä oli, etteivät he koskaan ennen olleet nähneet valkeaa ihmistä ja he näkyivät aivan kammoksuvan ihoamme. He luulivat Janea eläväksi olennoksi ja varoivat loukkaamasta sitä keihäittensä kärjillä pitäen ne visusti ilmassa. Väkeämme huvitti kovin Too-witin käyttäytyminen. Kokki pilkkoi puita keittiön lähellä ja löi vahingossa kirveellä melkoisen kolon kanteen. Tällöin päällikkö heti juoksi kokin luo, sysäsi hänet tylysti syrjään ja rupesi puoleksi vikisemään, puoleksi ulvomaan, näin osoittaen syvää sääliä kuunarin kärsimyksille, taputteli ja silitteli sitten koloa kädellään ja huuhteli sitä merivedellä, jota kaatoi lähellä olevasta sankosta. Tällaista tietämättömyyttä emme olleet osanneet odottaa ja minä puolestani en ainakaan voinut olla pitämättä sitä hieman teeskenneltynä.

Kun vierailijat olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa mikäli voivat kannella, päästettiin heidät laivan alaosiin, jolloin heidän hämmästyksensä kasvoi määrättömiin. Heidän ihmettelynsä näkyi nyt olevan liian suuri sanoilla ilmaistavaksi, sillä he kuljeskelivat yltympäri äänettöminä ja vain heikot huudahdukset häiritsivät hiljaisuutta. Aseet tuottivat heille paljon päänvaivaa ja heidän sallittiin käsitellä ja tarkastella niitä mielin määrin. En usko heillä olleen vähintäkään aavistusta niiden todellisesta tarkoituksesta, vaan pikemmin he luulivat niitä jumaliksi nähdessään kuinka huolellisesti me niitä pitelimme ja miten tarkkaavaisesti seurasimme heidän liikkeitään, kun he niitä käsittelivät. Isoja tykkejä katsellessa heidän ihmettelynsä kasvoi kaksinkertaiseksi. He lähestyivät niitä kaikilla mitä syvimmän kunnioituksen ja pelon osoituksilla, mutta eivät ruvenneet niitä tarkoin tutkimaan. Kajuutassa oli kaksi suurta peiliä ja sielläpä heidän hämmästyksensä nousi huippuunsa. Too-wit lähestyi niitä ensiksi ja hän oli jo keskellä kajuuttaa päin toiseen ja selin toiseen ennenkuin ne kunnolla huomasi. Kun villi oli nostanut silmänsä ja nähnyt oman itsensä peilistä, luulin hänen tulevan hulluksi, mutta kun hän sitten näki itsensä vastakkaisella taholla, pelkäsin hänen kuolevan siihen paikkaan. Eivät mitkään houkuttelut saaneet häntä uudestaan katsomaan peiliin, vaan hän heittäytyi lattialle, peitti kasvot käsiinsä ja jäi siihen, kunnes meidän täytyi laahata hänet kannelle.

Kaikki villit pääsivät tällä tavoin laivalle, kaksikymmentä kerrallaan ja Too-wit sai olla siellä koko ajan. Emme huomanneet heissä mitään varastelemisen halua emmekä kaivanneet yhtään kapinetta heidän lähdettyään. Koko vierailunsa aikana he esiintyivät perin ystävällisesti. Heidän käytöksessään oli kumminkin sellaista, jota emme mitenkään voineet ymmärtää; esimerkiksi emme saaneet heitä tulemaan sellaisten viattomain esineiden kuin kuunarin purjeiden, munan, avaimen, kirjan tai jauhosäkin lähelle. Koetimme ottaa selkoa, oliko heillä mitään kauppatavaraksi kelpaavaa, mutta töintuskin saimme sen heille selitetyksi. Pääsimme sentään selville siitä merkillisestä seikasta, että saarilla oli kosolta isoja Gallipago-kilpikonnia, ja yhden sellaisen näimme Too-witin kanootissa. Näimme myöskin muutamia biche de mer -nimisiä nilviäisiä eräällä villillä, joka ahmi niitä sinään.

Nämä tavallisuudesta poikkeavat seikat, sillä näitä eläimiä ei tavata tällä leveysasteella, herättivät kapteeni Guyssä halun kauttaaltaan tutkia maata tuottavan yrityksen toivossa. Minä puolestani, niin halukas kuin olinkin tietämään hiukan enemmän näistä saarista, halusin vielä hartaammin matkan jatkamista viipymättä etelään. Meillä oli nyt kaunis ilma, mutta tietoa ei ollut, kuinka kauan sitä kestäisi ja kun jo olimme kahdeksannellakymmenennellä neljännellä leveys-piirillä, avomeri edessämme, vahva, etelään kulkeva virta ja suotuisa tuuli apunamme, en kärsinyt kuullakaan, että pysähtyisimme tänne pitemmäksi aikaa kuin mikä oli välttämättömän tarpeellista miehistön terveydelle ja kunnollisen polttopuuvaraston ja uusien muonavarojen hankkimiseksi. Huomautin kapteenille, että voisimme helposti poiketa saaristoon paluumatkallamme ja talvehtia täällä siinä tapauksessa, että jäät tukkisivat meiltä tien. Hän yhtyi vihdoin ajatukseeni, sillä tavalla tai toisella olin saavuttanut suuren vaikutusvallan häneen ja lopuksi päätettiin, että vaikka löytäisimmekin nilviäisiä, viipyisimme täällä vain viikon virkistymässä ja sitten tunkeutuisimme edelleen etelään minkä pääsisimme.

Niinpä siis teimme kaikki välttämättömät varustukset ja Too-witin opastamana saimme Janen riutan läpi ja laskimme ankkuriin noin peninkulman päähän rannasta, mainioon maan suojaamaan lahteen, pääsaaren kaakkoisrannikolle ja kymmenen sylen syvyydelle, mustalle hiekkapohjalle. Lahden pohjukassa kerrottiin olevan kolme hyvää lähdettä ja lähistössä näimme sankkaa metsää. Neljä kanoottia seurasi meitä pysytellen kumminkin melkoisen matkan päässä.

Too-wit itse jäi laivalle ja laskettuamme ankkurin hän kutsui meidät vieraisille sisämaassa olevaan kyläänsä. Tähän kapteeni Guy suostui ja kun kymmenen villiä oli jätetty panttivangiksi laivalle, hankkiutui meitä kaksitoistamiehinen joukko seuraamaan päällikköä. Varustauduimme huolellisesti aseilla, mutta emme ilmaisseet mitään epäluuloa. Kuunarilla oli tykit valmiina ja kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin oli ryhdytty äkkihyökkäyksen torjumiseksi. Ensimäistä perämiestä kiellettiin päästämästä ketään laivalle meidän poissaollessamme ja ellei meitä kuulunut takaisin kahdentoista tunnin kuluessa, piti lähettää varustettu vene meitä hakemaan.

Joka askeleella minkä astuimme sisämaahan päin, valtasi meidät yhä varmempi vakaumus, että tämä maa erosi oleellisesti kaikista niistä, missä sivistyneet ihmiset milloinkaan olivat käyneet. Emme nähneet mitään, mikä olisi meille ollut ennestään tuttua. Puut eivät muistuttaneet ainoatakaan kuuman, lauhkean tai pohjoisen kylmän vyöhykkeen kasvia, vaan olivat aivan toisenlaisia kuin niillä eteläisillä leveysasteilla, joiden poikki jo olimme matkustaneet. Kalliotkin olivat uuden-uutukaisia ainemääränsä, värinsä ja kerrosmuodostumainsa puolesta; jopa joetkin, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, olivat niin merkillisen värisiä, että epäilimme maistaa vettä ja töintuskin saatoimme uskoa, että se luonnostaan oli sellaista.

Ensimäiselle polun poikki juoksevalle purolle Too-wit seuralaisineen pysähtyi juomaan. Kun vesi näytti perin kummalliselta, emme huolineet sitä maistaa otaksuen sen olevan pilaantunutta, ja vasta jonkun ajan kuluttua meille selvisi, että saariston joet olivat kaikki samanlaisia. Olen ymmällä miten selittää tämän nesteen laatua enkä voi sitä tehdä muutamalla sanalla. Vaikka se juoksi nopeasti kaltevalla maalla aivan niinkuin tavallinenkin vesi, ei se kuitenkaan koskaan, paitsi milloin se laski putouksena, näyttänyt läpikuultavalta. Itse asiassa se kumminkin oli aivan yhtä läpikuultavaa kuin konsanaan mikään kalkkikivivesi, erotus oli vain näössä. Ensi näkemältä ja varsinkin missä maa ei ollut kovin kaltevaa, se muistutti kokoomukseltaan sakeaa, tavallisessa vedessä liuotettua arabikumia. Mutta tämä ei suinkaan ollut sen merkillisin ominaisuus. Se ei ollut väritöntä, mutta ei sillä ollut mitään määrättyä väriäkään — se vaihteli silmissä kaikin mahdollisin purppuravivahduksin aivankuin läikkösilkin häivähdykset. Tämä värivaihtelu syntyi tavalla, joka herätti seurueessamme yhtä suurta hämmästystä kuin peili Too-witissa.

Otettuamme vettä maljaan ja annettuamme sen täysin selvitä, havaitsimme, että koko nesteen muodosti joukko erillisiä suonia, joilla kullakin oli oma värisävynsä, että nämä suonet eivät yhtyneet ja että kiinnevoima kunkin omain hiukkasten kesken oli täydellinen, mutta epätäydellinen lähisuoniin nähden. Kun vedimme veitsenterän suonien poikki, meni vesi heti umpeen sen yli, kuten ainakin ja kun vedimme sen pois, hävisivät niinikään heti kaikki jäljet. Mutta jos terä pistettiin juuri kahden suonen väliin, silloin vesi kokonaan jakautui eikä kiinnevoima pystynyt palauttamaan sitä heti ennalleen. Tämä vesi-ilmiö oli ensimäisenä renkaana siinä suunnattomassa näennäisten ihmeiden ketjussa, jolla kohtalo minut lopulta yllätti.

XVI.

Vierailumme villien kylässä ja ystävällinen seurustelumme ja kaupankäyntimme.

Kesti lähes kolme tuntia ennenkuin saavuimme kylään, se kun oli yli yhdeksän peninkulman päässä sisämaassa ja polku kulki raivaamattoman maan halki. Eteenpäin astellessamme Too-witin seurue, johon kuuluivat kaikki kanooteissa olleet satakymmenen villiä, sai hetki hetkeltä pieniä lisäjoukkoja kahdesta kuuteen tai seitsemään mieheen kerrallaan, jotka yhtyivät meihin ikäänkuin sattumalta tien käänteissä. Tuo kaikki näytti niin ennalta harkitulta, että minua rupesi pakostakin epäilyttämään ja kerroin kapteeni Guylle arveluni. Nyt oli kumminkin myöhäistä peräytyä ja me päätimme olevamme parhaassa turvassa, kun osoitimme täydellisesti luottavamme Too-witin uskollisuuteen. Niinpä siis astuimme eteenpäin pitäen visusti silmällä villien liikkeitä ja antamatta heidän tunkea väliimme. Tällä tavoin kuljettuamme äkkijyrkän rotkon läpi saavuimme vihdoin sinne, missä saaren ainoan asuntoryhmän oli kerrottu sijaitsevan. Tullessamme sen näkyviin päällikkö päästi huudon ja toisti tavantakaa sanaa Klock-Klock, jonka otaksuimme kylän tai ehkä kylien yhteiseksi nimeksi. Majat olivat kurjimpia mitä ajatella saattaa, eivätkä ne olleet edes rakennetut minkään yhteisen suunnitelman mukaan, niinkuin alhaisimmallakin asteella olevain villiheimojen, joihin ihmiskunta on tutustunut. Muuan, ja niiden huomasimme kuuluvan Wamppoo'ille eli Yampoo'ille, maan mahtaville, oli tehty noin neljän jalan pituisesta puuntyvestä, jonka yli oli heitetty musta vuota, joka väljinä laskoksina riippui maahan. Sen suojassa villit asustivat. Toiset olivat karsimattomista puunoksista, joissa kuihtuneet lehdet vielä lepattivat, ja ne kallistuivat neljänkymmenenviiden asteen kulmana savivallia vasten, joka oli säännöttömästi kasattu viiden tai kuuden jalan korkuiseksi läjäksi. Toiset taas olivat pelkkiä maahan kohtisuoraan kaivettuja kuoppia ja samanlaisten oksain peitossa, jotka siirrettiin syrjään asujan majaan astuessa ja vedettiin taas paikoilleen sen jälkeen. Joku oli vielä rakennettu haarukan muotoisesti kasvaneille puunoksille ja yläoksat oli hakattu puoleksi poikki, niin että ne taipuivat alempain yli tiiviimmäksi suojaksi. Enemmistö oli kumminkin pieniä matalia luolia, koverretut kuohusavea muistuttavan tumman kallion jyrkkään rinteeseen, joka kolmelta taholta rajoitti kylää. Jokaisen tällaisen alkuperäisen luolan ovella oli kivi, jonka asuja huolellisesti asetti aukon suulle kotoa lähtiessään — mitä varten, siitä en saanut selvää, kun kivi oli siksi pieni, ettei se peittänyt enempää kuin kolmanneksen aukosta.

Tämä kylä, jos se sen nimen ansaitsee, oli syvänlaisessa laaksossa ja sinne pääsi vain etelästä; mainitsemani jyrkkä rinne sulki sen kaikilta muilta suunnilta. Laakson keskellä oli lähde, jossa oli samanlaista noiduttua vettä kuin kuvaamassani purossa. Näimme asuntojen ympärillä useita outoja eläimiä, jotka kaikki näyttivät täysin kesytetyiltä. Isoimmalla elikolla oli samanlainen ruumiinrakennus ja kärsä kuin tavallisella sialla; häntä oli kumminkin tuuhea ja jalat hoikat kuin antiloopilla. Sen liikkeet olivat perin kömpelöt ja epävarmat emmekä nähneet sen kertaakaan yrittävän juosta. Huomasimme myöskin useita muuten hyvin samanlaisia eläimiä paitsi että niiden ruumis oli pitempi ja mustan villan peitossa. Oli vielä suuri joukko kaikenlaisia kesyjä lintuja, jotka juoksentelivat tanhuilla ja ne näkyivät olevan alkuasukasten pääravintona. Hämmästykseksemme näimme lintujen joukossa mustan albatrossin täydellisesti kesyttyneenä, käyden määräajoin merellä ruuan haussa, mutta aina palaten kylään kuin kotiinsa ja käyttäen läheistä etelärannikkoa pesimispaikkana. Siellä ne yhtyivät pelikaaniystäviinsä kuten ainakin, mutta viimemainitut eivät milloinkaan tulleet villien asunnoille. Toisten kesyjen lintulajien joukossa oli ankkoja, jotka hyvin vähän erosivat oman maamme sotkista, mustia merisuulia ja iso hiirihaukan kaltainen lintu, mutta ei raatelija. Kaloja oli kosolta. — Huomasimme myöskin, että useimmat olivat sen kalan kaltaisia, jota tapaa Aucklandin saaristossa, jo viidennelläkymmenennellä ensimäisellä leveysasteella. Gallipago-kilpikonnia oli myös hyvin runsaasti. Näimme vain muutamia villieläimiä emmekä yhtään isoa tai sellaista, jonka olisimme tunteneet. Pari pelottavan näköistä käärmettä livahti polun yli, mutta alkuasukkaat eivät näkyneet niistä piittaavan ja me päätimme, että ne eivät olleet myrkyllisiä.

Lähestyessämme kylää Too-witin ja hänen seurueensa kanssa summaton liuta väkeä syöksyi meitä vastaanottamaan, äänekkäästi huudahdellen ja me erotimme taas vain tuon iankaikkisen Anomoo-moon ja Lama-Laman.

Hämmästyimme suuresti havaitessamme, että yhtä tai paria poikkeusta lukuunottamatta tulokkaat olivat ilkialastomia; vain kanoottimiehillä oli nahkoja. Kaikki maan aseet näkyivät myös olevan viimemainittujen hallussa, sillä kyläläisillä emme huomanneet ainoatakaan. Naisia ja lapsia oli aika joukko eivätkä edelliset olleet kokonaan vailla sitä, mitä saattaisi sanoa ulkonaiseksi kauneudeksi. He olivat suoria, pitkiä ja siromuotoisia, osoittivat käytöksessään suloa ja vapautta, jota ei tapaa sivistyneessä seurassa. Heidän huulensa kumminkin olivat samoinkuin miestenkin paksut ja muodottomat, jotta hampaat eivät nauraessakaan koskaan paljastuneet. Tukka heillä oli hienompi kuin miehillä. Näiden alastomain kyläläisten joukossa oli ehkä kymmenen tai kaksitoista, jotka olivat puettuina, kuten Too-witinkin seurue, mustiin nahkoihin ja asestettuina keihäillä ja raskailla nuijilla. Heillä näkyi olevan paljon vaikutusvaltaa ja heitä puhuteltiin aina arvonimellä Wampoo. Hepä myöskin olivat mustanahkaisten palatsien asujamia. Too-witin palatsi oli kylän keskellä ja oli paljoa isompi, jopa hieman paremmin rakennettukin kuin muut sen kaltaiset. Puu, joka sitä kannatti, oli hakattu poikki noin kahdentoista jalan korkeudelta ja ihan sen yläpäähän oli jätetty useita oksia, joille päällys oli pingotettu niin, ettei se päässyt heilumaan rungon ympärillä. Päällys, jona oli neljä hyvin suurta puutikuilla yhdistettyä nahkaa, oli sitäpaitsi kiinnitetty maahan puikoilla. Lattialle oli levitetty tukulta kuivia lehtiä matoksi.

Tähän majaan meidät johdatettiin suurella juhlallisuudella ja villejä tunki peräämme minkä vain tupaan mahtui. Too-wit istuutui lehdille ja viittaili meitä seuraamaan esimerkkiä. Sen teimmekin, jolloin samassa jouduimme varsin epämieluisaan, miltei arveluttavaan asemaan. Meitä istui maassa kaksitoista miestä ja kokonaista neljäkymmentä villiä oli kyykkysillään niin taajaan ympärillämme, että jos jokin mylläkkä olisi syntynyt, meidän olisi ollut mahdoton käyttää aseitamme, saatikka nousta jaloillemme. Tungosta ei ollut ainoastaan teltassa, vaan ulkopuolellakin, missä varmaankin oli joka henki saarelta, ja vain Too-witin lakkaamattomat kehoitukset ja karjahdukset estivät joukon survomasta meitä kuoliaaksi. Turvamme oli etupäässä siinä, että Too-wit itse oli joukossamme ja me päätimme uskollisesti pysytellä hänen vieressään selviytyäksemme pulmasta ja pannaksemme hänet päiviltä samassa kuin huomaisimme vihamielisiä aikeita.

Melkoisella vaivalla saatiin rauha jotenkuten palautetuksi ja päällikkö piti meille pitkän puheen, joka muuten paljon muistutti kanoottipuhetta, paitsi että _Anamoo-moo_ta hoettiin nyt hieman pontevammin kuin Lama-Lamaa. Me kuuntelimme vaiti tätä sanahelinää ja sen loputtua kapteeni Guy vastasi puheeseen vakuuttamalla päällikölle ikuista ystävyyttään ja hyväntahtoisuuttaan ja lopetti sanottavansa lahjoittamalla hänelle useita sinisiä helminauhoja ja veitsen. Edellisille valtias suureksi hämmästykseksemme nyrpisti nenäänsä hieman ylenkatseellisesti; mutta veitsi tuotti hänelle rajatonta mielihyvää ja hän käski heti tuomaan esille päivällisen. Tämä ojennettiin telttaan läsnäolijain päitten yli ja ruokalajina oli jonkun tuntemattoman eläimen värähtelevät sisälmykset, arvatenkin samanlaisen hoikkajalkaisen sian, joita olimme huomanneet kylää lähestyessämme. Nähdessään meidän olevan ymmällä siitä, miten ryhtyä asiaan, hän tahtoi antaa meille hyvän esimerkin ja alkoi kyynärä kyynärältä ahmia houkuttelevaa ruokaa, kunnes emme mitenkään kestäneet kauempaa, vaan vatsamme ilmaisi niin pelottavia kapinan oireita, että hänen majesteettinsa hämmästyi melkein yhtä suunnattomasti kuin peileihin katsahtaessaan. Olipa miten oli, me kieltäydyimme nauttimasta tarjottuja herkkuja ja koetimme selittää, ettei ruoka nyt maistunut meille vähääkään, kun juuri olimme syöneet aamiaista.

Kun valtias oli lopettanut ateriansa, alotimme jonkinlaisen ristikuulustelun mielestämme mitä nerokkaimmalla tavalla saadaksemme tietää, mitkä olivat maan päätuotteita ja voisimmeko käyttää niitä hyväksemme. Viimein hän näytti saavan hieman vihiä tarkoituksestamme ja tarjoutui saattamaan meitä erääseen paikkaan rannikolle, missä hän vakuutti olevan runsaat määrät biche-de-mer -nilviäisiä — tällöin näyttäen yhtä sellaista eläintä. Olimme iloissamme, kun näin odottamattoman pian pääsimme väentungoksesta ja ilmaisimme halumme lähteä. Jätimme nyt teltan ja koko kylän väen saattamana seurasimme päällikköä saaren kaakkoispäähän melkoisen lähelle sitä lahtea, missä laivamme oli ankkurissa. Odotimme täällä tunnin verran, kunnes muutamat villit kerkesivät rannikon ympäri tuoda meille neljä kanoottia. Kun koko seurueemme sitten oli astunut yhteen kanoottiin, melottiin meitä ennen mainitun riutan ja toisen vielä ulompana olevan reunaa pitkin ja siellä näimme sellaisen joukon nilviäisiä, etteivät vanhimmatkaan merimiehemme olleet moista nähneet niissä pohjoisemmissakaan saaristoissa, jotka ovat kuuluisia tästä kauppatavarasta. Viivyimme riuttain lähellä vain täysin varmistaaksemme siitä, että tarvittaessa helposti voisimme lastata toistakymmentä alusta nilviäisillä; sen jälkeen meidät soudettiin kuunarille ja me erosimme Too-witista, saatuamme häneltä lupauksen, että hän toisi meille vuorokauden kuluessa niin monta sotka-sorsaa ja Gallipago-kilpikonnaa kuin kanootteihin mahtuisi. Koko seikkailun kestäessä emme nähneet alkuasukasten käytöksessä mitään, mikä olisi ollut omiaan herättämään epäluuloa, lukuunottamatta vain sitä järjestelmällisyyttä, millä heidän seurueensa kasvoi matkalla kuunarilta kylään.

XVII.

Villien petollisuus. — Tuhomme. — Ihmeellinen pelastus.

Päällikkö piti sanansa ja me olimme pian varustautuneet runsailla muonavaroilla. Kilpikonnat olivat parhainta laatua ja sorsat mainiompia kuin parhain metsänriistamme, erinomaisen mureita, mehuisia ja maukkaita. Ja selitettyämme toivomuksemme villit toivat meille vielä summattomat määrät ruskeaa selleriä ja kurimoita sekä kanootillisen tuoreita ja vähän kuivattujakin kaloja. Selleri oli oikeata herkkua ja kurimo osottautui verrattomaksi lääkkeeksi niille miehille, joissa oli ilmennyt keripukin oireita. Ennenpitkää ei ketään enää ollut sairasluettelossa. Meillä oli runsaasti muitakin tuoreita muonavaroja, joista mainittakoon eräs simpukan näköinen, mutta osterin makuinen kuoriaiseläin. Katkorappojakin, kahta laatua, oli kosolta, sekä albatrossin ja muiden lintujen tummakuorisia munia. Otimme myös runsaan varaston sen sian lihaa, josta olen maininnut. Useimmat miehet pitivät sitä maukkaana ruokana, mutta minusta se maistui kalalta ja muutenkin vastenmieliseltä. Kaiken tämän hyvyyden korvaukseksi lahjoitimme alkuasukkaille sinisiä helmiä, vaskihelyjä, nauloja, veitsiä ja punaisia kangaskappaleita, ja tähän vaihtokauppaan he olivat perin tyytyväisiä. Järjestimme säännölliset markkinat rannikolle aivan kuunarin tykkien suuhun ja siellä teimme kauppojamme kaikesta päättäen rehellisesti ja niin mallikelpoisessa järjestyksessä, ettei sitä villien käyttäytymisen vuoksi Klock-Klockin kylässä suinkaan olisi uskonut.

Kauppaa tehtiin kaikessa ystävyydessä useita päiviä, jolla-aikaa alkuasukkaita kävi tavantakaa kuunarilla ja omia miehiämme tuontuostakin maissa, retkeillen pitkälti sisämaahan, kenenkään hätyyttämättä. Nähdessään miten helposti laivan saattoi lastata biche de mer -nilviäisillä saarelaisten ystävällisyyden ja avuliaisuuden vuoksi, kapteeni Guy päätti ruveta neuvottelemaan Too-witin kanssa sellaisten huoneiden rakentamisesta, joissa tätä kauppatavaraa voisi säilyttää, sekä sopia siitä, että villit keräilisivät sitä minkä ehtisivät sillä aikaa kuin hän kauniin sään vallitessa jatkaisi matkaa etelään. Kun hän mainitsi suunnitelmansa päällikölle, oli tämä heti valmis rupeamaan sopimukseen. Kauppa siis tehtiin molempain asianosaisten täydeksi tyytyväisyydeksi ja päätettiin, että tehtyämme välttämättömät valmistukset, valittuamme sopivan paikan ja suoritettuamme osan rakennus- ja muita töitä, joissa koko miehistön apua tarvittiin, kuunari lähtisi purjehtimaan eteenpäin jättäen kolme miestä saarelle johtamaan suunnitelman toimeenpanoa ja opastamaan alkuasukkaita nilviäisten kuivaamisessa. Mitä ehtoihin tulee, riippuivat ne villien työn tuloksista. He tulisivat saamaan sovitun määrän sinisiä helmiä, veitsiä, punaista kangasta y.m. niin ja niin monesta mitasta nilviäisiä, joiden piti olla paikalla palatessamme.

Kun sopimus näin oli tehty, ryhdyimme heti viemään maihin kaikkea mitä tarvittiin rakennusten valmistamiseen ja maan perkkaamiseen. Iso lakea paikka valittiin merenlahden itärannikolta, jossa oli runsaasti sekä metsää että vettä sopivan matkan päässä niiltä riutoilta, mistä nilviäisiä oli saatavissa. Kävimme nyt kaikki innolla työhön ja olimme pian villien suureksi hämmästykseksi kaataneet niin paljon puita kuin tarvitsimme sekä saaneet ne tuota pikaa valmiiksi rakennuspaikalle. Parin kolmen päivän kuluttua työt olivat siksi edistyneet, että huoletta saatoimme uskoa lopun niille kolmelle miehelle, joiden piti jäädä saarelle. John Carson, Alfred Harris ja Peterson — kaikki luullakseni syntyperäisiä lontoolaisia — ottivat tämän huolekseen.

Kuukauden viimeisenä päivänä kaikki oli valmiina lähtöön. Olimme kumminkin luvanneet käydä muodollisella jäähyväisvierailulla kylässä ja Too-wit vaati niin itsepintaisesti meitä pitämään lupaustamme, ettemme katsoneet viisaaksi loukata häntä ratkaisevalla kiellolla. En luule kenenkään silloin vähääkään epäilleen villien vilpittömyyttä. He olivat kaikki käyttäytyneet perin säädyllisesti, avustaneet meitä uuraasti työssämme, tarjonneet meille tavaroitaan tuontuostakin maksutta eivätkä milloinkaan olleet mitään näpistelleet, vaikka heidän ylenpalttisista ilonpurkauksistaan lahjoja saadessaan selvästi näkyi, kuinka suuressa arvossa he pitivät tavaraamme. Varsinkin naiset olivat kaikin puolin avuliaita, ja olisimme olleet maailman epäluuloisimpia ihmisolentoja, jos olisimme kertaakaan epäilleet vilppiä sellaisissa ihmisissä, jotka kohtelivat meitä niin hyvin. Mutta pianpa ilmeni, että tuo näennäinen ystävällisyys oli vain suunniteltu meidän tuhoamiseksemme ja että saarelaiset, joita kohtaan tunsimme aivan harvinaista kunnioitusta, olivat raaimpia, viekkaimpia ja verenhimoisimpia heittiöitä, mitkä milloinkaan ovat maan kamaraa tahranneet.

Helmikuun ensimäisenä päivänä läksimme maihin käydäksemme kylässä. Vaikka meillä, kuten sanottu, ei ollut epäluulon häivettäkään, ei kuitenkaan mitään tarpeellisia varokeinoja lyöty laimin. Kuusi miestä jätettiin kuunarille ja heitä kiellettiin millään verukkeella päästämästä ketään villiä lähestymään laivaa ja hetkeksikään poistumasta kannelta. Tykit oli ladattu kaksinkertaisella raehaulipanoksella. Laiva oli ankkurissa noin peninkulman päässä rannasta eikä kanootilla saattanut lähestyä sitä miltään suunnalta huomaamatta ja joutumatta heti tulemme uhriksi.

Kun laivalle jäi kuusi matruusia, oli maajoukossamme vain kaikkiaan kolmekymmentäkaksi miestä. Olimme asestautuneet kiireestä kantapäähän ja meillä oli musketteja, pistooleja ja säiliä, kullakin sitäpaitsi pitkä merimiehen puukko. Sata mustasopaista soturia oli meitä vastassa maallenousupaikalla saattaaksensa meitä matkalla. Panimme kumminkin hieman hämmästyneinä merkille, ettei heillä nyt ollut mitään aseita; mutta kysyttyämme tätä Too-witiltä hän vain sanoi: Mattee non we fa fa si — tarkoittaen, ettei siellä aseita tarvita, missä kaikki olivat veljiä. Se oli meille mieleen ja me jatkoimme matkaamme.

Olimme jo sivuuttaneet lähteen ja puron, joista olen puhunut, ja tulimme juuri kapeaan solaan, joka johti kylää ympäröiväin rasvakivikallioiden halki. Tämä sola oli hyvin kallioinen ja epätasainen, siinä määrin, että vain melkoisella vaivalla olimme päässeet kapuamaan sen läpi ensi kertaa käydessämme Klock-Klockissa. Rotkon koko pituus saattoi olla puolitoista tahi todennäköisimmin kaksi peninkulmaa. Se kierteli jos johonkin suuntaan kukkulain välitse — nähtävästi se oli jonakin kaukaisena aikana ollut virranuomana — eikä kulkenut kahtakymmentäkään kyynärää tekemättä äkkikäännöstä. Tämän laakson kohtisuorat seinämät olivat keskimäärin varmaankin seitsemän-kahdeksankymmenen jalan korkuiset ja kohosivat muutamin paikoin aivan hämmästyttävän korkealle, pimittäen solan niin täydelleen, että vain vähän päivänvaloa pääsi sinne tunkemaan. Yleinen leveys oli nelisenkymmentä jalkaa ja paikkapaikoin sola kapeni niin, että vain viisi kuusi miestä mahtui kulkemaan rinnakkain. Sanalla sanoen, sopivampaa väijymäpaikkaa ei saattanut olla koko maailmassa ja aivan luonnollista oli, että huolellisesti katsastimme aseitamme sinne astuessamme.

Kun nyt ajattelen suunnatonta tyhmyyttämme, kummastuttaa minua enin se, että milloinkaan missään olosuhteissa uskalsimme niin kokonaan heittäytyä tuntemattomain villien valtaan, että sallimme niiden marssia edessämme ja takanamme rotkossa. Kuitenkin kaikitenkin menettelimme näin sokeasti, narrimaisesti luottaen voimiimme, Too-witin ja hänen miestensä aseettomuuteen, tuliluikkujemme tehoisuuteen — joiden vaikutus oli alkuasukkaille vielä salaisuus — ja ennen kaikkea siihen ystävyyteen, jota nuo kunnottomat heittiöt niin kauan olivat teeskennelleet. Viisi tai kuusi villiä kulki edellä ikäänkuin oppaina, touhulla ja tohinalla työnnellen isompia kiviä ja rojua polulta. Sitten seurasi oma seurueemme. Me kävelimme ihan vierekkäin varoen vain eroamasta toisistamme. Perässä tuli villien pääjoukko harvinaisen mallikelpoisessa järjestyksessä.

Dirk Peters, eräs Wilson Allen niminen mies ja minä kävelimme kumppaniemme oikealla puolella, tarkastellen kulkiessamme yllämme riippuvan äkkijyrkänteen merkillisiä kerrostumia. Pehmeässä kalliossa oleva halkeama herätti huomiotamme. Se oli siksi leveä, että mies mahtui sinne jotenkin helposti, ja ulottui noin kahdeksantoista tai kaksikymmentä jalkaa suoraan vuoren sisään sitten kääntyen vasemmalle. Aukon korkeus oli, mikäli pääsolaan näkyi, ehkä kuusitoista tai seitsemäntoista jalkaa. Repeämissä kasvoi parisen vaivaispensasta ja niissä jonkinlaisia pähkinöitä, joita hieman uteliaana tungin reippaasti tarkastamaan, kiskaisten viisi kuusi kouraani ja sitten kiiruusti peräytyen. Kääntyessäni huomasin Petersin ja Allenin seuranneen minua. Pyysin heitä menemään takaisin, kun tilaa ei ollut kahdelle, ja lupasin tuoda heille pähkinöitä. He kääntyivätkin ja kömpivät juuri takaisin, Allen lähellä onkalon suuta, kun äkkiä tunsin täräyksen, jommoista en elämässäni ollut tuntenut ja joka herätti minussa sen epämääräisen käsityksen, jos nimittäin mitään ajattelinkaan, että vankan maapallomme kaikki perustukset yhtäkkiä hajosivat ja että yleisen häviön päivä oli tullut.

XVIII.

Miten Dirk Peters ja minä pelastuimme.

Niin pian kuin selvisin sekavista aistimuksistani, huomasin miltei tukehtuneena ryömiväni synkimmässä pimeydessä pehmeän mullan seassa, jota raskaasti putoili joka suunnalta päälleni, uhaten haudata minut kokonaan. Hirmuisesti säikähtyneenä ponnistelin päästäkseni jaloilleni ja vihdoin onnistuinkin. Sitten pysyin hievahtamatta muutaman hetkisen, kokien käsittää mitä oli tapahtunut ja missä olin. Pian sen jälkeen kuulin syvän voihkauksen aivan korvani juuressa ja sitten Petersin tukehtuneen äänen kutsuvan minua Jumalan nimessä apuun. Kömmin parisen askelta eteenpäin, ja kaaduin suoraan kumppanini niskaan. Pian huomasin hänen hautautuneen vyötäisiään myöten pehmeään multaläjään ja epätoivoisesti ponnistelevan vapautuakseen sen puristuksesta. Raastoin kaikin voimin maata hänen ympäriltään ja onnistuin viimein vetämään hänet ylös.

Niin pian kuin olimme kylliksi tointuneet pelästyksestämme ja hämmästyksestämme kyetäksemme järkevästi keskustelemaan, tulimme molemmat siihen päätökseen, että sen onkalon seinät, johon olimme uskaltautuneet, olivat joko omasta painostaan tahi ehkä jonkun luonnonmullistuksen johdosta luhistuneet ja että me niinmuodoin olimme elävältä haudattuja. Kauaksi aikaa antauduimme velttoina niin kiihkeän tuskan ja epätoivon valtaan, että sen voivat oikein käsittää vain ne, jotka ovat olleet samanlaisessa asemassa.

Vihdoin Peters ehdotti, että koettaisimme päästä täysin selville onnettomuutemme koko laajuudesta ja tunnustelisimme vankilaamme; sillä mahdotonta ei ollut, hän huomautti, että voisimme pelastua jostain aukosta. Tartuin halukkaasti tähän toivon häiveeseen ja pakottaen itseni ponnistuksiin yritin raivata tietä pehmeässä mullassa. Tuskin olin päässyt askeltakaan eteenpäin ennenkuin huomasin valon pilkahduksen, ja tulin vakuutetuksi siitä, ettemme ainakaan heti menehtyisi ilman puutteeseen. Rohkaisimme nyt hieman mieltämme ja kehoitimme toinen toistamme toivomaan parasta. Kiivettyämme nelinkontin someroläjän yli, joka esti meitä pääsemästä etemmäs valoon päin, oli meidän helpompi kulkea emmekä myöskään enää tunteneet sellaista tukehduttavaa ahdistusta rinnassamme, joka oli meitä äsken kiduttanut. Pian ympäröivät esineet rupesivat häämöttämään silmissämme ja me huomasimme olevamme lähellä sitä paikkaa, missä suoraan kulkenut onkalo kääntyi vasemmalle. Vielä vähän ponnisteltuamme saavuimme sinne ja silloin sanomattomaksi iloksemme näimme pitkän uurroksen eli repeämän, joka ulottui äärettömän matkan ylöspäin, yleensä noin viidenkymmenenviiden asteen kulmaisena, joskus paljoa jyrkempänäkin. Emme erottaneet aukon toista päätä, mutta kun sieltä tuli paljon valoa, emme epäilleet löytävämme sen huipulta selvää tietä taivasalle.

Muistui nyt mieleeni, että meitä oli ollut kolme tullessamme pääsolasta onkaloon ja että Allen, toverimme, oli yhä kadoksissa; palasimme heti häntä hakemaan. Pitkältä etsiskeltyämme ja saatuamme joka hetki pelätä maan uudestaan luhistuvan päällemme, Peters vihdoin huusi tavanneensa kumppanimme; Allenin koko ruumis oli hautautunut niin syvälle someroon, että oli mahdotonta saada häntä esiin. Hän oli tietysti kuollut. Murheellisin mielin me siis läksimme taas pyrkimään käänteelle.

Repeämä oli juuri siksi leveä, että pääsimme siitä sisään ja kerran tai parin turhaan yritettyämme kiivetä ylöspäin antauduimme uudelleen epätoivon valtaan. Olen jo sanonut, että se vuoriharjanne, jonka halki pääsola kulki, oli jonkinlaista pehmyttä rasvakiveä muistuttavaa kalliota. Sen onkalon seinämät, johon nyt yritimme nousta, olivat samaa ainetta ja niin perin liukkaat ja märät, että vaivoin pysyimme pystyssä loivimmallakin pinnalla; muutamin paikoin, missä onkalo kohosi miltei kohtisuoraan, oli nousu tietysti paljoa hankalampaa, jopa jonkun kerran luulimme sen mahdottomaksi. Karkotimme kumminkin epätoivon mielestämme ja osaksi leikkaamalla puukoillamme askelmia pehmeään kiveen, osaksi henkemme uhalla heittäytymällä pienille liuskakiven tapaisille kovemmille kielekkeille, joita paikkapaikoin ulkoni yleismassasta, me vihdoin saavuimme luonnon muodostamalle pengermälle, jonne näkyi palanen sinistä taivasta metsäisen rotkon päästä. Katsahtaessamme nyt hieman huojentuneina taaksemme siihen kuiluun, josta olimme tänne asti kiivenneet, näimme selvään sen seinämistä, että se oli äskettäin muodostunut ja päätimme, että olipa mikä hyvänsä, tuo tärähdys, joka meidät niin odottamatta oli haudannut, se samalla hetkellä oli aukaissut tämän tien pelastukseksemme.

Kun olimme nyt lopen uuvuksissa ponnistuksistamme ja niin heikkoja, että tuskin pysyimme pystyssä ja voimme kunnolla puhua, ehdotti Peters, että kutsuisimme kumppaneitamme apuun laukaisemalla vyössämme säilyneet pistoolit — musketit samoinkuin säilätkin olivat hukkuneet pehmeään multaan kuilun pohjalla. Myöhemmät tapaukset osottivat, että olisimme saaneet katkerasti katua laukaustamme, mutta onneksi olin jo tällöin ruvennut hieman epäilemään jotain juonta, emmekä siis ilmaisseet villeille olopaikkaamme.

Levättyämme tunnin verran tungimme hitaasti edelleen ylös rotkoa emmekä olleet kulkeneet pitkältä ennenkuin kuulimme monta kamalaa kirkaisua. Vihdoin saavuimme sellaiselle paikalle, jota olisi saattanut sanoa maan pinnaksi, sillä tiemme oli aina pengermältä asti kulkenut kallioiden ja lehvien muodostamassa holvissa, joka kohosi äärettömään korkealle. Hyvin varovaisesti olimme hiipineet kapealle aukolle, josta selvään näimme koko ympäröivän seudun, kun tärähdyksen kammottava salaisuus selvisi meille yhdellä ainoalla silmäyksellä.

Paikka, jolta katselimme, ei ollut kaukana rasvakivikallioiden korkeimmasta huipusta. Sola, johon kaksineljättämiehinen seurueemme oli tullut, kulki lähes viidenkymmenen askeleen päässä vasemmalla. Mutta ainakin sadan kyynärän pituudelta solan uoma oli ääriään myöten yhtenä ainoana sekasortoisena rauniona ja satoja tuhansia tonneja maata ja kiviä oli keinotekoisesti sinne vyörytetty. Keino millä tuo summaton joukko sinne oli syösty, oli yhtä yksinkertainen kuin ilmeinenkin, sillä selviä jälkiä tuhotyöstä oli vielä nähtävissä. Useissa paikoin solan itäisellä partaalla — me olimme nyt läntisellä — saattoi nähdä maahan lyötyjä paaluja. Näissä paikoin maa ei ollut antanut perään; mutta sen jyrkänteen pinnassa, jolta massa oli pudonnut, näkyi ylt'yleensä kuin kivenlouhijan poran reikiä ja niistä selvään ilmeni, että paaluja oli ollut ehkä kolmensadan jalan pituisella rivillä, kyynärän välimatkoilla ja noin kymmenen jalan päässä kuilun partaalta. Vahvoja viiniköynnöksistä punottuja köysiä oli kiinnitetty vielä pystyssä oleviin paaluihin ja ilmeistä oli, että samanlaisia oli ollut toisissakin paaluissa. Olen jo puhunut näiden rasvakivikallioiden omituisista kerrosmuodostumista ja juuri kuvaamani kapea, syvä onkalo, jonka läpi pelastuimme joutumasta elävältä haudatuksi, selvittää vielä paremmin niiden laatua. Ne olivat sellaisia, että melkein jokainen luonnonmullistus olisi varmasti halkonut maaperän kohtisuoriin rinnakkain kulkeviin kerroksiin eli viiluihin, ja hyvin kohtuullinen keinotekoinen ponnistus olisi riittänyt aikaansaamaan saman vaikutuksen. Tätä kerrosmuodostusta villit olivat käyttäneet hyväkseen pyrkiessään petollisten tarkoitustensa perille. Ei voi olla epäilystäkään, ettei maaperä paaluja lyötäessä ollut osaksi halennut todennäköisesti jalan tai parin syvältä. Silloin villin vetäessä kunkin köyden päästä — nämä oli sidottu paalujen latvaan — syntyi tavaton vipuvoima, joka pystyi sinkauttamaan koko kallionrinteen syvyyden helmaan. Toveripoloistemme kohtalosta ei enää saattanut olla epäilystä. Me yksin olimme välttäneet tuon valtaisen tuhon myrskyn. Me olimme ainoat henkiin jääneet valkeat miehet saarella.

XIX.

Villit anastavat ja tuhoavat laivamme.

Sellaiselta kuin asemamme nyt näytti, se oli ehkä yhtä kammottava kuin silloin kun luulimme joutuneemme ainiaaksi haudatuksi. Kohtalonamme häämötti vain kuolema villien kynsissä tai elämä viheliäisessä vankeudessa heidän keskuudessaan. Voisimme kylläkin jonkun aikaa piileskellä kallioiden turvissa ja viime tingassa siinä kuilussa, josta olimme juuri pelastuneet; mutta meidän täytyi joko menehtyä kylmään ja nälkään pitkänä napaseututalvena tahi lopulta joutua ilmi ruokaa hankkiessamme.

Ylt'ympäri leviävällä seudulla vilisi villejä ja me havaitsimme uusia joukkoja saapuneen lautoilla etelän-puoleisilta saarilta, varmaankin avustamaan Janen kaappauksessa ja ryöstämisessä. Alus oli vielä tyynesti ankkurissaan lahdella, laivalle jääneet eivät nähtävästi tienneet mitään heitä uhkaavasta vaarasta. Kuinka tällä hetkellä ikävöimmekään heidän luokseen, joko auttaaksemme heitä pääsemään pakoon tahi kuollaksemme heidän kanssaan puolustautuessamme. Emme keksineet mitään keinoa edes varottaaksemme heitä vaarasta.

Noin puolen tunnin kuluttua näimme kuusi- tai seitsemänkymmentä lauttaa eli tasapohjaista ulkohankavenettä täynnä villejä tulevan sataman eteläpoukaman ympäri. Heillä ei näkynyt muita aseita kuin lyhyitä nuijia ja kiviä, jotka olivat lauttojen pohjalla. Heti sen jälkeen toinen, vielä suurempi osasto, lähestyi vastakkaiselta suunnalta varustettuna samanlaisilla aseilla. Ennen mainittuihin neljään kanoottiinkin hyökkäsi nyt lahden pohjukassa olevasta viidakosta sankka parvi alkuasukkaita, jotka lähtivät rivakasti soutamaan yhtyäkseen toisiin joukkoihin. Tällä tavoin pikemmin kuin mitä minulta on mennyt sen kertomiseen, oli Janen aivan kuin taikavoimalla ympäröinyt summaton lauma uskalikkoja, jotka ilmeisesti olivat päättäneet hinnasta mistä hyvänsä sen vallata.

Että he siinä onnistuisivatkin, ei saattanut hetkeäkään epäillä. Puolustautuivatpa nuo laivaan jääneet kuusi miestä kuinka tarmokkaasti tahansa, he eivät riittäisi hoitamaan tykkejä eivätkä muutenkaan kestäisi niin epätasaista taistelua. En juuri uskonutkaan, että he ryhtyisivät vastarintaan, mutta siinä petyin; sillä kohta sen jälkeen näin heidän varppaavan ja kääntävän laivan oikean puolen päin kanootteja, jotka tällöin jo olivat tulleet pistoolin kantamalle, lauttain ollessa lähes neljännespeninkulman päässä tuulenpuolella. Tietämättömästä syystä, mutta varmaankin ystäväraukkojemme hätääntyessä jouduttuaan niin toivottomaan asemaan, laukaus meni ihan harhaan. Ei ainoaankaan kanoottiin osunut eikä yksikään villi haavoittunut, vaan kuulat ponnahtivat yli päitten. Mutta odottamattoman pamauksen ja savun tuottama hämmästys oli niin tavaton, että tuokion melkein luulin villien luopuvan aikeestaan ja palaavan maihin; ja sen he varmaan olisivat tehneetkin, jos meikäläiset olisivat laidallisensa lisäksi ampuneet kivääreillä. Silloin he epäilemättä olisivat tuottaneet melkoista tuhoa, ainakin sikäli, ettei tämä joukkio olisi uskaltanut lähestyä ennenkuin he olisivat ehtineet ampua lauttojakin täydeltä laidalta. Mutta sen sijaan he antoivat kanootti joukkueen tointua pakokauhustaan ja älytä, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut, ja juoksivat vasemmalle puolelle vastaanottamaan lauttoja.

Vasemmanpuoleinen laukaus tuotti kauhistavaa hävitystä. Isojen tykkien kartessi- ja vitjakuulat repivät seitsemän kahdeksan lauttaa kappaleiksi ja tappoivat ehkä kolme-neljäkymmentä villiä siihen paikkaan, samalla syösten ainakin sata villiä veteen, useimmat kamalasti haavoittuneina. Muut järjiltään pelästyneinä lähtivät heti suinpäin peräytymään pysähtymättä edes pelastamaan silvottuja tovereitaan, joita ui joka suunnalta parkuen ja ulvoen apua. Tämä hyvä onni tuli kumminkin liian myöhään pelastaakseen perikatoon tuomittuja tovereitamme. Kanoottijoukkio oli jo kuunarilla runsaasti sadanviidenkymmenen miehen voimaisena, useimmat olivat päässeet kapuamaan rusteille ja valtausverkoille ennenkuin sytyttimet oli pistetty vasemmanpuoleisiin tykkeihin. Ei mikään nyt enää hillinnyt heidän eläimellistä raivoaan. Villit karkasivat paikalla meikäläisten kimppuun, löivät heidät maahan, tallasivat jalkoihinsa ja sananmukaisesti repivät heidät kappaleiksi silmänräpäyksessä.

Sen nähdessään lautoilla olevat villit voittivat pelkonsa ja tulivat laumottain ryöstämään. Muutamassa minuutissa Jane oli muuttunut surkeaksi hävityksen ja melskeisen ilkivallan näyttämöksi. Kannet revittiin ja pirstottiin, touvit, purjeet, kaikki kannella oleva, minkä vain sai irti, hävisi kuin taikavoimalla — samalla kuin laivan ympärillä vilisevät heittiöt perästä työntäen, kanooteilla hinaten ja sivuilta vetäen lopulta raahasivat sen rantaan (ankkurikettinki oli päästetty irti) ja jättivät sen Too-witin tuomiovaltaan. Too-wit, kuten taitava sotapäällikkö konsanaan, oli koko kahakan ajan väistymättä pysynyt turva- ja vakoilupaikallaan kallioiden keskellä, mutta suvaitsi nyt, kun voitto oli hänen tyydytyksekseen saavutettu, saapua mustasopaisine sotureineen rantaan saaliin jaolle.

Too-witin lähdettyä pääsimme vihdoin piilopaikastamme tähystelemään kuilun lähistössä olevaa kalliota. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä sen suulta näimme pienen lähteen ja siellä sammutimme polttavan janomme, joka meitä nyt näännytti. Lähteen lähettyviltä löysimme useita sellaisia pähkinäpensaita, joista olen maininnut. Maistoimme pähkinöitä ja ne olivat hyvänmakuisia, muistuttaen paljon tavallisia englantilaisia pähkinöitä. Keräsimme niitä heti hattumme täyteen, panimme ne rotkoon tallelle ja palasimme noutamaan lisää. Parhaillaan kun niitä kiireellä keräsimme, säikähdytti meitä pensaista kuuluva risahdus ja me olimme jo vähällä puikkia takaisin piiloomme, kun kaulushaikaran sukuinen iso musta lintu ankarasti siipiään pieksäen kohosi hitaasti pensaikosta. Olin niin ällistynyt, etten kyennyt hievahtamaankaan, mutta Petersillä oli sen verran mielenmalttia, että hän juoksi ja sieppasi lintua niskasta ennenkuin se pääsi pakoon. Se ponnisteli ja kirkui pelottavasti ja me ajattelimme jo laskea sen irti, ettei melu hälyyttäisi paikalle villejä, joita ehkä vielä väijyi lähimailla. Viimein puukon pisto kaatoi sen maahan ja me raahasimme sen rotkoon kiittäen onneamme, että olimme saaneet viikoksi riittävän ruokavaraston.

Läksimme nyt taas katselemaan ympärillemme ja uskalsimme jo melkoisen matkan alas kallion eteläistä rinnettä, mutta emme tavanneet mitään muuta syötäväksi kelpaavaa. Kokosimme senvuoksi aikamoiset sylyykset kuivia puita ja palasimme nähtyämme parisen suurta alkuasukasjoukkuetta taivaltamassa kyläänsä. Heillä oli isot kantamukset laivasta ryöstettyä tavaraa ja me pelkäsimme heidän huomaavan meidät kulkiessaan törmän alitse.

Lähin huolemme oli nyt tehdä piilopaikkamme mahdollisimman turvalliseksi ja niinpä asettelimme vesoja sen aukon päälle, josta olimme nähneet sinistä taivasta, päästyämme pengermälle kuilusta. Jätimme vain siksi suuren reiän, että näimme siitä merenlahdelle kenenkään huomaamatta alhaalta. Tämän tehtyämme saatoimme olla mielissämme asemamme turvallisuudesta, sillä olimme nyt varmassa piilossa niin kauan kuin vain pysyimme rotkossa emmekä uskaltautuneet kallioille.

Villit olivat jo tehneet täydellisen hylyn laivasta. Hetkisen kuluttua näimme savun suunnattomina kiemuroina nousevan isostaluukusta, ja pian sen jälkeen loimuavien liekkien hulmahtavan keulakannelta. Köysistö, mastot ja purjeiden rippeet syttyivät samassa ja tuli levisi nopeasti. Mutta aika joukko villejä oli yhä laivan ympärillä vasaroiden isoilla kivillä, kirveillä ja kanuunankuulilla nauloja ja muita kupari- ja rautaosia. Ranta-aukealla, kanooteissa ja lautoilla, aivan kuunarin lähistössä, oli kaikkiaan ainakin kymmenentuhatta alkuasukasta, paitsi niitä parvia, jotka saalistaakkoineen taivalsivat sisämaahan ja lähisaarille.

Odotimme nyt mullistusta emmekä siinä pettyneetkään. Kaikkein ensiksi tuli ankara sysäys, jonka tunsimme selvään piilopaikkaamme asti, ikäänkuin olisimme saaneet lievän sähkötärähdyksen, mutta mitään näkyviä räjähdyksen merkkejä ei seurannut. Villit olivat silmin nähtävästi ällistyneet ja keskeyttivät hetkeksi työnsä ja rääkymisensä. He olivat juuri alkamaisillaan uudestaan, kun äkkiä tuprahti sakea savupilvi, joka muistutti mustaa ja sankkaa ukkospilveä; laivan sisuksesta syöksähti pitkä kirkas tulivirta näköjään neljännespeninkulman korkeuteen; sitten liekit, äkkiä ympyränmuotoisesti laajenivat ja yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä koko ilmakehän täytti puun ja metallin kappaleet ja ihmisen jäsenet hurjana sekasortona; lopuksi tuli täydellä raivollaan tärähdys, joka paiskasi meidät rajusti maahan, kaiun kahdesti kertoessa kallioissa melskeen ja häviön sekä pienimpäin pirstaleiden sataessa raekuurona ylt'ympärillämme.

Villejä kohdannut tuho oli suurempi kuin olimme osanneet aavistaakaan ja he olivat nyt saaneet niittää mitä olivat kylväneet. Ehkä tuhat suistui räjähdyksessä surman suuhun ja ainakin yhtä monta oli toivottomasti silpoutunut. Koko lahden pinta oli sananmukaisesti noiden suonenvetoisesti sätkyttelevien ja uppoavien heittiöiden peitossa; rannalla taas asiat olivat vielä hullummin. Äkkiarvaamaton täydellinen tuho oli kokonaan musertanut villit, niin etteivät he yrittäneetkään auttaa toisiaan. Vihdoin huomasimme heissä jyrkän muutoksen. Täydellisestä huumaustilasta he yhtäkkiä heräsivät rajuimpaan kiihkoon ja rupesivat hurjasti juoksentelemaan, syöksyen erääseen kohtaan ranta-aukealla ja karaten taas takaisin samalla huutaen kohti kurkkua kauhun, raivon ja kiihkeän uteliaisuuden omituisesti ilmehtiessä kasvoillaan: Tekeli-li! Tekeli-li!

Kohta sen jälkeen näimme suuren joukon lähtevän vuoristoon, mistä he palasivat vähän ajan kuluttua kantaen paaluja. Nämä he veivät tiheimpään väentungokseen, joka nyt hajosi, niin että näimme koko tuon hälinän syyn. Havaitsimme valkean möhkäleen viruvan maassa, mutta emme heti erottaneet mikä se oli. Viimein näimme, että se oli sen kummallisen punahampaisen ja -kynsisen eläimen raato, jonka kuunari oli korjannut merestä tammikuun kahdeksantenatoista päivänä. Kapteeni Guy oli säilyttänyt ruumiin täyttääkseen nahan ja viedäkseen sen Englantiin. Muistan hänen antaneen siitä joitakin määräyksiä juuri ennen saarelle tuloamme ja se oli tuotu kajuuttaan ja pistetty säiliöön. Räjähdys oli nyt viskannut sen rannalle, mutta miksikä se oli synnyttänyt sellaisen levottomuuden villeissä, sitä emme pystyneet käsittämään. Vaikka he tunkeilivat raadon ympärillä, ei kuitenkaan kukaan halunnut mennä aivan lähelle. Ennenpitkää paalujen tuojat iskivät ne kehään sen ympärille ja samassa kun se oli tehty, hyökkäsi koko suunnaton joukko sisämaahan päin läpitunkevasti kirkuen: Tekeli-li! Tekeli-li!

XX.

Pakopaikkamme ja oleskelumme siellä.

Seuraavana kuutena tai seitsemänä päivänä pysyimme piilopaikassamme kalliolla käyden ulkona vain aika-ajoin vettä ja pähkinöitä hakemassa ja silloinkin varovaisesti hiiviskellen. Olimme tehneet pengermälle jonkinlaisen katoksen, kyhänneet siihen vuoteen kuivista lehdistä ja asettaneet kolme isoa kiveä tulisijaksi ja pöydäksi. Tulen saimme helposti syttymään hieromalla vastakkain kahta puunkappaletta, joista toinen oli pehmeä, toinen kova. Lintu, jonka olimme saaneet niin oikeaan aikaan, oli kerrassaan mainio, vaikka hieman sitkeä.

Mutta lintu loppui pian ja ruokaa oli saatava. Me tarkastelimme kallion kukkulaa puolelta ja toiselta päästäksemme perinpohjin selville toiveistamme. Huomasimme, ettei täältä löytynyt mitään syötävää, lukuunottamatta epäterveellisiä pähkinöitä ja erästä katkeraa kurimolajia, joka kasvoi pienellä, vain kuudentoista neliöjalan suuruisella alalla ja siis pian oli lopussa. Helmikuun viidentenätoista päivänä ei siitä, mikäli muistan, ollut korttakaan jälellä ja pähkinöitäkin alkoi olla niukalta; surkeampaan tilaan olisimme siis tuskin voineet joutua. Kuudentenatoista päivänä kiertelimme taas pitkin vankilamme muureja toivoen löytävämme jonkun pelastuksen tien; mutta turhaan. Laskeuduimme myöskin siihen kuiluun, johon olimme hautautuneet, heikosti toivoen pääsevämme jostain uomassa olevasta aukosta päärotkoon. Siinäkin petyimme, mutta löysimme ja korjasimme talteen musketin.

Seitsemäntenätoista päivänä läksimme liikkeelle päättäen perusteellisemmin tarkastaa erään mustagraniitti-kuilun, johon olimme osuneet muutamalla tarkastusretkellämme. Muistimme vain pikimmältään vilkaisseemme erääseen luolan sivulla olevaan halkeamaan ja tahdoimme kaikin mokomin sen tutkia, vaikka emme toivoneetkaan löytävämme mitään aukkoa.

Pääsimme jotakuinkin helposti onkalon pohjaan, kuten edelliselläkin kerralla, ja olimme nyt siksi tyynellä mielellä, että saatoimme katsastaa sitä hieman tarkemmin. Se oli tosiaankin omituisimpia paikkoja mitä ajatella saattaa ja vaivoin voimme uskoa sen pelkäksi luonnon työksi. Idästä länteen luola oli noin viisisataa kyynärää pitkä, kun se mitattiin mutkineen päivineen; muuten — kuten luulisin, minulla kun ei ollut tarkkoja mittausvälineitä — vain neljä- tai viisikymmentä kyynärää.

Tunkeusimme nyt tarmokkaasti siihen raivaten tieltämme suuren joukon orjantappuroita ja syytäen syrjään suunnattoman röykkiön teräviä piikiviä, jotka hieman muistuttivat nuolenpäitä. Emme kumminkaan malttaneet hellittää havaitessamme hiukan valoa pilkottavan onkalon perältä. Viimein ahtauduimme kolmisenkymmentä jalkaa eteenpäin ja huomasimme aukeaman matalaksi ja säännölliseksi kaariholviksi, jonka pohjalla oli samaa hienonhienoa jauhetta kuin pääkuilussakin. Kirkas valo valkeni samassa ja tehtyämme äkkikäännöksen tulimme toiseen korkeaan saliin, joka oli kaikinpuolin samanlainen kuin edellinenkin, paitsi pitkittäisempi.

Löysimme siitä pienen aukeaman, samanlaisen kuin se, jonka läpi olimme tulleet toisesta kuilusta, ja se oli niinikään orjantappurain ja valkeiden nuolenpään muotoisten piikivien tukkimana. Tunkeuduimme sen läpi ja huomasimme sen nelisenkymmentä jalkaa pitkäksi ja kolmanteen kuiluun päättyväksi. Tämäkin oli aivan ensimäisen kaltainen, paitsi pituusmuodoltaan.

Olimme jo lähdössä tästä onkalosta, johon pääsi vain niukasti valoa, kun Peters kohdisti tarkkaavaisuuteni kummallisiin pykälöihin, joita näkyi merkelissä umpisokkelon perukalla. Ei tarvinnut paljoakaan ponnistaa mielikuvitustaan huomatakseen, että vasemmalla eli pohjoisimmalla puolella olevat pykälät kuvasivat, vaikkakin kömpelösti, kurotetuin käsin seisovaa ihmishaahmoa. Muut pykälät muistuttivat hiukan jonkinlaisia kirjaimia ja Peters väitti kiven kovaan, että ne kirjaimia olivatkin. Sain hänet lopulta uskomaan erehtyneensä osottamalla onkalon lattiaa, mistä jauheen seasta poimimme pala palalta useita suuria merkeliliuskoja. Jokin mullistus oli ilmeisesti lohkaissut ne merkelin pinnasta, jossa pykälät olivat, sillä niiden ulkonemat sopivat täsmälleen pykäliin, mikä siis todisti nämä luonnon työksi. Tultuamme vakuutetuksi siitä, ettei näistä omituisista luolista löytynyt mitään pakotietä vankilastamme, palasimme alakuloisina ja lannistuneina takaisin kallion huipulle. Ei mitään mainittavaa tapahtunut seuraavana vuorokautena, paitsi että tarkastaessamme maata kolmannen kuilun itäpuolella löysimme kaksi kolmikulmaista, hyvin syvää kuoppaa, joiden suut olivat myöskin mustaa graniittia. Näihin emme arvelleet kannattavan yrittää laskeutua, koska ne näyttivät pelkiltä luonnon muodostamilta umpisyvänteiltä.

XXI.

Me laskeudumme vuorelta. — Taistelu villien kanssa. — Pako saarelta.

Tämän kuukauden kahdentenakymmenentenä päivänä, kun huomasimme kerrassaan mahdottomaksi kauemmin elää pähkinöillä, joiden nauttiminen tuotti meille mitä kiduttavimpia tuskia, päätimme tehdä epätoivoisen laskeutumisyrityksen kallion etelärinteeltä. Jyrkänne oli täällä mitä pehmeintä rasvakiveä, vaikka se kauttaaltaan laskeutui miltei kohtisuoraan ainakin sadanviidenkymmenen jalan syvyyteen, jopa monissa paikoin kaareutui yli laakson. Kauan etsittyämme keksimme kapean pengermän parin kymmenen jalan päässä alhaalla; tälle Petersin onnistui loikata minun koettaessani häntä auttaa yhteensidotuilla nenäliinoillamme. Hieman suuremmalla vaivalla minäkin pääsin alas ja silloin näimme voivamme laskeutua koko matkan samalla tavoin kuin olimme kiivenneet kuilusta, tultuamme haudatuksi kallion pudotessa — s.o. leikkaamalla askelmia rasvakiveen veitsillämme. Yrityksen äärimmäistä vaarallisuutta voi tuskin arvata, mutta kun muutakaan keinoa ei ollut, päätimme siihen ryhtyä.

Pengermällä, missä nyt seisoimme, kasvoi muutamia pähkinäpensaita ja niihin kiinnitimme nenäliinaköytemme toisen pään. Kun toinen oli sidottu Petersin vyötäisille, laskin minä hänet alas jyrkkää seinämää myöten, kunnes nenäliinat pingottuivat kireälle. Hän kävi nyt kaivamaan kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyistä koloa rasvakiveen, tehden kallion yläpuolelta viettäväksi noin jalan korkeudelle, jotta hän pistoolin perällä sai lyödyksi melkoisen paksun vaarnan tasoitettuun pintaan. Sitten minä vedin hänet nelisen jalkaa ylös, jolloin hän teki toisen samanlaisen kolon ja iski taasen vaarnan. Kun hän näin oli saanut tuen sekä jaloilleen että käsilleen, päästin nyt köyden pensaasta ja viskasin hänelle pään, jonka hän sitoi ylimäisessä kolossa olevaan vaarnaan laskeutuen hiljalleen kolmisen jalkaa alemmas kuin tähän asti, s.o. niin pitkälle kuin nenäliinat ylettyivät. Tällöin hän kaivoi taas kolon ja löi vaarnan. Sitten hän veti itseään ylöspäin niin että sai jalkansa tuetuksi juuri kaivamaansa koloon, pidellen käsillään kiinni ylempänä olevasta vaarnasta. Nyt hänen oli välttämättä irrotettava nenäliinat ylimäisestä vaarnasta sitoakseen ne toiseen, ja silloin hän huomasi pahoin erehtyneensä kovertaessaan kolot niin etäälle toisistaan. Kerran tai pari turhaan yritettyään henkensä uhalla ylettyä solmuun, jolloin hänen täytyi pysytellä kiinni vasemmalla kädellään koettaessaan irroittaa köyttä oikealla, hän vihdoin katkaisi nuoran ja jätti kuusi tuumaa kiinni vaarnaan. Sitoen nenäliinat nyt toiseen vaarnaan hän laskeutui kolmannen alapuolelle varoen menemästä liiaksi alas. Näillä keinoilla, joita minä en itsestäni ikinä olisi keksinyt ja joista saimme kiittää yksinomaan Petersin kekseliäisyyttä ja päättäväisyyttä, hänen lopulta onnistui paikka paikoin ulkonevien kallionkielekkeiden avulla päästä eheänä laaksoon.

Kesti jonkun aikaa ennenkuin saatoin koota rohkeutta häntä seuratakseni; mutta viimein yritin. Peters oli riisunut paidan yltään ennenkuin rupesi laskeutumaan ja tämä sekä omani muodostivat uhkayritykseen tarvittavan köyden. Heitettyäni alas kuilusta löytyneen musketin kiinnitin köyden pensaisiin ja aloin nopeasti laskeutua, koettaen ripeillä liikkeillä karkoittaa vapistusta, jota en mitenkään muuten voittanut. Se kävi hyvin päinsä neljällä viidellä ensimäisellä askeleella, mutta kohta sen jälkeen tunsin mielikuvitukseni pelottavasti kiihtyvän ajatellessani, mihin äärettömään syvyyteen minun vielä oli laskeutuminen ja miten epävakaisia ainoat tukeni vaarnat ja rasvakivikolot olivat. Turhaan koetin karkoittaa näitä ajatuksia ja kiinnittää katsettani vakavasti edessäni olevan jyrkänteen tasaiseen pintaan. Kuta uutterammin ponnistelin ollakseni ajattelematta, sitä kiihkeämmiksi ja eloisammiksi mielikuvani kävivät, sitä hirmuisemmin ne selvenivät. Vihdoin koitti se ratkaiseva hetki, niin pelottava kaikissa samanlaisissa tapauksissa, jolloin mielikuvituksemme rupeaa loihtimaan meihin niitä tunteita, jotka pakottavat meidät putoamaan, kuvailemaan mieleemme ellotusta, viimeistä kamppailua, puolitajuttomuutta ja suinpäin syöksymisen viime kamaluutta. Ja nyt minä huomasin näiden mielikuvitelmain luovan oman todellisuutensa ja kaikkien kuviteltujen kauhujen tunkevan kimppuuni.

Tunsin polvieni rajusti tutisevan, sormieni hitaasti mutta varmasti hellittäessä otettansa. Korvani soivat soimistaan ja sanoin itsekseni: "Sielukellojani soitetaan!" Ja nyt minut valtasi vastustamaton halu katsahtaa alas. En voinut, en tahtonut rajoittaa näköpiiriäni jyrkänteen seinämään, ja hurjan selittämättömän mielenliikutuksen valtaamana, joka oli puoleksi kauhua, puoleksi huojennusta, loin katseeni syvyyteen. Hetkisen sormeni suonenvetoisesti tarrautuivat vaarnaan, samalla kuin viimeinen heikon heikko pelastuksen ajatus lehahti kuin varjo mielessäni; seuraavassa silmänräpäyksessä koko sieluni valtasi putoamisen kaipuu, halu, ikävöiminen, intohimo, jota ei mikään voi hillitä. Päästin paikalla irti vaarnasta ja pyörähtäen puoleksi jyrkänteeltä jäin hetkeksi hoippumaan sen alastonta pintaa vasten. Mutta nyt alkoi huimaus; kimakka ja aavemainen ääni kirkui korvissani, synkeä, pirullinen ja utumainen haahmo seisoi heti allani ja huoaten syöksähdin sydän pakahtuneena sen syliin.

Olin pyörtynyt ja Peters oli siepannut minut kiinni pudotessani. Hän oli tarkannut liikkeitäni kallion juurelta ja oivaltaessaan uhkaavan vaaran kaikin mahdollisin keinoin kokenut rohkaista minua, vaikka mieleni oli ollut niin hämmennyksissä, etten ollut kuullut hänen sanojaan enkä edes tajunnut hänen minulle puhuneen. Viimein hän nähdessään minun hoippuvan kiiruhti avukseni ja saapui juuri parhaiksi pelastaakseen henkeni. Jos olisin pudonnut koko painollani, olisi palttinaköysi välttämättä mennyt poikki ja minä olisin syöksynyt syvyyteen, mutta nyt hänen onnistui laskea minut hiljalleen köyden varaan, niin että saatoin vaaratta siinä riippua, kunnes virkosin. Se tapahtui noin viidentoista minuutin kuluttua. Toinnuttuani pelkoni oli kokonaan kadonnut; tunsin itseni uudeksi olennoksi ja toverini hieman auttaessa saavuin minäkin onnellisesti kallion juurelle.

Olimme nyt melkoisen lähellä sitä rotkoa, joka oli tullut ystäviemme haudaksi, ja sen paikan eteläpuolella, mistä kallio oli pudonnut. Tienoo oli merkillisen jylhää.

Kun ruuan saanti oli lähimpänä päämääränämme, päätimme tunkea puolen peninkulman päässä olevalle merenrannikolle pyydystääksemme merikilpikonnia, joita olimme nähneet piilopaikastamme kalliolta.

Olimme kulkeneet satasen kyynärää varovasti astellen valtaisten kallioiden ja kumpujen välissä, kun käännyttyämme kallion kulmasta viisi villiä karkasi kimppuumme pienestä rotkelmasta, kaataen Petersin maahan nuijan iskulla. Hänen tupertuessaan koko joukko syöksähti valtaamaan uhriaan, antaen minun rauhassa tointua hämmästyksestäni. Musketti oli yhä kädessäni, mutta sen piippu oli niin pahoin vahingoittunut jyrkänteeltä heitettäessä, että viskasin sen syrjään ja turvauduin mieluummin pistooleihini, jotka olin pitänyt hyvässä kunnossa. Pistoolit ojennettuina lähestyin päällekarkaajia ja laukaisin ne nopeasti peräkkäin. Kaksi villiä kaatui ja muuan, joka oli iskemässä keihästänsä Petersiin, kavahti pystyyn täyttämättä aikomustaan. Kun toverini näin oli vapautunut, ei meillä enää ollut hätääkään. Hänelläkin oli pari pistoolia, mutta hän jätti ne viisaasti käyttämättä luottaen vain ruumiinvoimiinsa, jotka olivat suuremmat kuin kenelläkään tuntemallani miehellä. Siepaten nuijan kaatuneelta villiltä hän halkaisi kolmen henkiin jääneen kallon ja surmasi kunkin yhdellä ainoalla iskulla, jolloin voitto oli täydelleen meidän.

Niin nopeasti kaikki oli käynyt, että töintuskin saatoimme uskoa todellisuutta ja seisoimme kumarruksissa ruumiiden ääressä ikäänkuin äimistyneinä, kun silloin kaukaa kuuluvat huudot herättivät meidät tietoisuuteen. Selvää oli, että laukaukset olivat hälyyttäneet villit liikkeelle ja että hädintuskin saatoimme pysyä piilossa. Päästäksemme takaisin kalliolle meidän olisi täytynyt mennä sinne päin, mistä huudot kuuluivat, mutta vaikka olisimmekin kunnialla saapuneet sen juurelle, ei meidän mitenkään olisi onnistunut kiivetä kalliolle villien huomaamatta. Asemamme oli perin uhkaava ja me epäröimme vielä, minne päin pakenisimme, kun eräs villi, jonka minä olin ampunut ja luullut kuolleeksi, kavahti ketterästi jalkeille ja yritti livistää pakosalle. Saimme hänet toki kiinni muutaman askeleen päästä ja olimme jo ottamaisillamme hänet hengiltä, kun Petersin mieleen juolahti, että villistä kenties olisi jotain hyötyä pakoon pyrkiessämme. Raahasimme hänet sen vuoksi mukaamme tehden tiettäväksi, että ampuisimme hänet, jos hän yrittäisi vastarintaa. Hetken kuluttua hän oli jo aivan kuuliainen ja juoksi rinnallamme ponnistaessamme kallioiden lomitse meren rannikolle.

Näihin asti vaarat ja kummut olivat melkein kokonaan peittäneet meren näkyvistämme ja kun se ensi kerran aukeni eteemme, olimme siitä ehkä kahdensadan kyynärän päässä. Ilmestyessämme aukealle rannalle näimme kauhuksemme summattomia alkuasukasparvia tulvivan kylästä ja kaikilta saaren kulmilta juosten meitä kohti hurjan raivoisin liikkein ja ulvoen kuin villipedot. Olimme juuri pyörtämäisillämme takaisin pyrkiäksemme johonkin piilopaikkaan kallioiden turvissa, kun huomasin kahden kanootin kokan pistävän esiin suuren kallion takaa, joka ulottui mereen. Sinne päin rupesimme nyt kaikin voimin juoksemaan ja perille päästyämme näimme kanoottien olevan vartioimatta, lastina vain kolme isoa Gallipago-kilpikonnaa ja tavallinen airovarasto kuudellekymmenelle soutajalle. Vilauksessa olimme anastaneet toisen kanootin, sysänneet siihen vankimme ja ruvenneet tarmomme takaa soutamaan ulapalle. Mutta emme olleet kerenneet kuin viidenkymmenen kyynärän päähän rannasta, kun olimme kyllin tyyntyneet oivaltaaksemme, minkä äärettömän tyhmyyden teimme jättäessämme toisen kanootin villien valtaan. He olivat nyt enää vain puolta kauempana rannasta kuin me ja juoksivat täyttä karkua lähteäkseen takaa ajamaan kanootilla. Ei hetkeäkään ollut hukattavissa. Pelastuksemme riippui parhaimmassakin tapauksessa hiuskarvasta, mutta muutakaan toivoa ei ollut. Oli hyvin epäiltävää, ennättäisimmekö äärimmäisilläkään ponnistuksillamme ajoissa kanootille, mutta mahdollisuus oli kuitenkin olemassa. Jos onnistuisimme, saattaisimme pelastua, mutta ellemme yrittäisi, antautuisimme vapaaehtoisesti teurastettaviksi.

Kanoottimme kokka ja perä olivat samanlaiset, joten meidän ei tarvinnut kääntää sitä ympäri, vaan muutimme vain soutupaikkaa. Samassa kuin villit sen huomasivat, päästivät he kahta kovemman kirkunan ja paransivat vauhtinsa uskomattoman nopeaksi. Me soudimme kumminkin kaikella epätoivon voimalla ja kun saavuimme kiistanalaiselle paikalle, oli vain yksi villi kerennyt sinne ennen meitä. Tämä mies sai kalliisti maksaa verrattoman ketteryytensä. Peters ampui häneltä pistoolilla pään puhki lähestyessämme rannikkoa. Saman joukkion etumaiset olivat todennäköisesti parin kolmen kymmenen askeleen päässä meidän iskiessämme kiinni kanoottiin. Koetimme ensin vetää sitä villien ulottuvilta syvälle vedelle, mutta kun se oli lujasti juuttunut pohjaan ja aika oli perin täpärällä, sai Peters parilla musketinperän iskulla muserretuksi ison osan kokasta, ja toisesta kyljestä. Sitten läksimme. Mutta kaksi villiä oli sillä välin kerennyt tarttua veneeseemme eivätkä ne hellittäneet irti ennenkuin me teimme puukoillamme lopun riidasta. Olimme nyt päässeet rannasta ja soudimme rivakasti avomerelle. Kun villien pääjoukko saapui rikotulle kanootille, päästi se niin hirmuisen raivon ja pettymyksen rääkynän, ettei moista ole kuultu. Toden totta — kaikesta näkemästäni päättäen nuo raakalaiset olivat ilkeimpiä, ulkokullatuimpia, verenhimoisimpia ja pirullisimpia heittiöitä mitä milloinkaan on maan päällä elänyt. Selvää on, että meidät olisi armotta tapettu, jos olisimme joutuneet heidän käsiinsä. He tekivät mielettömän yrityksen seuratakseen meitä rikotulla kanootilla, mutta huomattuaan sen turhaksi vaivaksi päästivät taas vimmansa ilmoille kamalin ulvahduksin ja syöksyivät sitten vuoristoon.

Olimme siten pelastuneet lähimmästä vaarasta, mutta asemamme oli yhä kyllin synkkä. Luulimme että villeillä oli vielä kolme kanoottia emmekä tienneet — jälkeenpäin kuulimme sen vangiltamme — että kaksi niistä oli pirstautunut Jane Guyn räjähdyksessä. Arvelimme senvuoksi, että meitä ajettaisiin takaa, kunhan vihollisemme ehtisivät kiertää kolmisen peninkulman päähän, lahden toiselle puolelle, missä veneet tavallisesti olivat korjuussa. Tätä peläten ponnistimme kaikki voimamme loitotaksemme saarelta ja kuljimme vinhaa vauhtia veden halki pakottaen vankimmekin soutamaan. Noin puolen tunnin kuluttua, kun olimme päässeet todennäköisesti viisi tai kuusi peninkulmaa etelään, näimme kokonaisen laivaston tasapohjaisia veneitä eli lauttoja ilmaantuvan lahdesta, aikoen lähteä ajamaan meitä takaa. Pian ne kumminkin kääntyivät takaisin.

XXII.

Uudelleen etelään ihmeellistä utuvuorta kohti.

Olimme nyt aavalla ja autiolla eteläisellä napamerellä kahdeksannenkymmenennen neljännen leveysasteen yläpuolella hauraassa kanootissa ja kolme merikilpikonnaa ainoana muonavarastonamme. Pitkä napaseututalvi ei sekään saattanut enää olla kaukana ja välttämättömäksi kävi, että tyystin harkitsisimme, mille taholle suuntaisimme kulkumme. Näkyvissä oli kuusi tai seitsemän samaan ryhmään kuuluvaa saarta, noin viiden tai kuuden ranskan meripeninkulman päässä toisistaan, mutta niille emme uskaltaneet yrittääkään. Purjehtiessamme pohjoisesta Jane Guylla ankarimmat jääseudut olivat vähitellen jääneet taaksemme ja olipa tämä tosiasia vaikka kuinka vastakkainen yleisille eteläistä napaseutua koskeville käsityksille, kokemus ei sallinut meidän sitä kieltää. Takaisin pyrkiminen olisi niin muodoin ollut hulluutta, varsinkin näin myöhäisenä vuodenaikana. Vain yksi suunta näytti antavan toivon syytä. Päätimme siis rohkeasti suunnata etelään, missä todennäköisesti löytäisimme uusia maita ja melkein varmasti lauhkeamman ilmaston.

Mikäli näihin asti olimme nähneet, ei eteläisellä enempää kuin pohjoisellakaan napamerellä ollut kovia myrskyjä eikä ankaraa merenkäyntiä, mutta kanoottimme oli parhaimmassakin tapauksessa vain heikosti rakennettu, vaikkakin iso venonen, ja me kiiruhdimme laittamaan sitä niin turvalliseksi kuin niukat apukeinomme sallivat.

Veneen runko oli vain parkkia, jonkun tuntemattoman puun kuorta. Kaaret olivat sitkeää pajua, joka hyvin sopi tähän tarkoitukseen. Kanootin pituus oli viisikymmentä jalkaa, leveys neljä ja kuusi ja syvyys kauttaaltaan puoliviidettä; siten nämä veneet olivat aivan toisen muotoisia kuin muilla Eteläisen Valtameren asukkailla, joihin sivistyneet kansat ovat tutustuneet. Päähämme ei pälkähtänytkään, että ne olisivat olleet tietämättömäin omistajainsa työtä, ja muutaman päivän perästä vankimme kertoikin kysyessämme, että ne todella olivat lounaaseen heidän maastaan asuvain saaristolaisten tekemiä, ja olivat vain sattumalta joutuneet täkäläisten villien käsiin. Emme voineet paljoakaan tehdä veneemme lujittamiseksi. Useita leveitä rakoja huomasimme kokan ja perän lähellä, jotka saimme paikatuksi villanutun rievuilla. Liikameloja, joita oli aika joukko, pystytimme kokkapuoleen jonkinlaiseksi suojaksi murtamaan sieltä uhkaavain aaltojen voimaa. Pystytimme vielä kaksi melaa mastoiksi ja asetimme ne toisiansa vastapäätä kummallekin puolelle, joten tulimme toimeen raakapuitta. Mastoihin kiinnitimme paidoistamme tehdyn purjeen, mikä kävi päinsä jotenkin hankalasti, kun emme saaneet vähääkään apua vangiltamme, vaikka hän innokkaasti oli askarrellut kaikissa muissa hommissa. Palttina näkyi tekevän hänet merkillisen levottomaksi. Häntä en millään saanut sitä koskemaan tai lähestymään, vaan hän värisi, kun yritimme häntä siihen pakottaa, ja kirkaisi Tekeli-li.

Päätettyämme kanootin korjauksen aloimme nyt toistaiseksi purjehtia eteläkaakkoon aikoen luovia eteläisimmän näkyvissä olevan saariston sivu. Tämän tehtyämme käänsimme keulan suoraan etelää kohti. Säätä ei suinkaan saattanut pitää epämieluisena. Koko ajan kävi hyvin vieno tuuli pohjoisesta, meri oli tyven ja päivä ainainen. Jäätä ei näkynyt missään enkä ollut nähnyt siruakaan sen koommin kuin olimme lähteneet Bennettin saaren leveyspiiriltä. Tosiaankin oli veden lämpömäärä täällä niin korkea, ettei jäätä voinut ollakaan. Tapettuamme isoimman kilpikonnamme ja saatuamme siitä sekä ruokaa että runsaan määrän vettäkin, jatkoimme matkaa samaan suuntaan ehkä seitsemän kahdeksan päivää mitään mainittavaa tapahtumatta; tällöin meidän oli täytynyt päästä tavattoman kauas etelään, koska meillä oli ollut yhtämittainen myötätuuli ja hyvin väkevä virta yhä kulki seuraamaamme suuntaan.

Maaliskuun 1 p:nä. Monet tavattomat ilmiöt osoittivat nyt, että olimme tulossa uutuuksien ja ihmeiden maahan. Korkea vaaleanharmaa utuvuori oli näkyvissä eteläisellä taivaanrannalla, hulmahtaen aika-ajoin pitkinä juovina, milloin singahtaen idästä länteen, milloin lännestä itään, ja taas ilmaantuen tasaisena ja yhdenmuotoisena huippuna, — sanalla sanoen vaihdellen kuin revontulten huimat roihut. Udun keskikorkeus oli, mikäli paikkaamme näkyi, noin viisikolmatta astetta. Meren lämpömäärä tuntui hetki hetkeltä lisääntyvän ja selvä muutos oli havaittavana sen värissä.

Maaliskuun 2 p:nä. Tänään, kun moneen kertaan kyselimme vangiltamme, kertoi hän meille paljon verilöylysaaresta, sen asukkaista ja tavoista — mutta miten voinkaan tällä nyt viivyttää lukijaa. Saanen kumminkin mainita, että kuulimme saaristossa olevan kahdeksan saarta, että niitä hallitsi yhteinen Tsalemon tai Psalemoun niminen kuningas, joka asui eräällä pienimmällä saarella; että soturien pukuna olevat mustat nahat oli saatu tavattoman kookkaasta eläimestä, jota tapasi vain kuninkaan hovin läheisessä laaksossa, että saariston asukkaat eivät valmistaneet muunlaisia veneitä kuin tasapohjaisia lauttoja; nuo neljä kanoottia olivat ainoat muunmaalliset ja nekin oli vain sattumalta saatu joltain isolta saarelta lounaasta käsin; että vangin nimi oli Nu-Ku; ettei hän tiennyt mitään Bennettin saaresta ja että jättämämme saaren nimi oli Tsalal. Sanat Tsalemon ja Tsalal alkoivat pitkällä sihinällä, jota meidän oli mahdoton matkia, vaikka monta kertaa koetimme; ihan samanlaisen äänen oli päästänyt se musta kaulushaikara, jonka olimme syöneet kallion huipulla.

Maaliskuun 3 p:nä. Veden lämpö oli nyt todella merkillinen ja sen väri muuttui nopeasti. Se ei ollut enää läpikuultavaa, vaan maitomaisen väristä ja tiivistä. Aivan lähellämme se oli tavallisesti tyventä eikä milloinkaan niin aaltoilevaa, että kanoottimme olisi ollut vaarassa; mutta hämmästyimme tuon-tuostakin havaitessamme pinnan oikealla ja vasemmalla puolellamme, milloin minkin matkan päässä, äkkiä ja laajalta kuohuilevan. Huomasimme vihdoin, että sitä ennen aina hurjasti hulmuili udun piirissä etelässä.

Maaliskuun 4 p:nä. Tänään, kun pohjoistuuli huomattavasti tyyntyi, otin takkini taskusta valkean nenäliinan jatkaakseni purjetta. Nu-Nu istui aivan vieressäni ja palttinan sattumalta lehahtaessa hänen kasvoilleen hän sai kovia kouristuksia. Sen jälkeen hän vaipui uneen ja horroksiin hiljaa mutisten: Tekeli-li! Tekeli-li!

Maaliskuun 5 p:nä. Tuuli oli kokonaan tauonnut, mutta ilmeistä oli, että yhä riensimme etelään väkevän virran ajamana. Tosiaankin tuntuisi luonnolliselta, että tapahtumain nykyinen käänne olisi tehnyt meidät levottomiksi, mutta me olimme tyynellä mielellä. Petersin kasvoilla ei näkynyt pelon merkkiäkään, vaikka niillä väliin väikkyi ilme, jota en pystynyt tajuamaan. Napaseututalvi teki tuloaan, mutta sen kauhuja ei kuulunut. Tunsin ruumiin ja sielun turtumista, aistimukseni uinuivat — mutta siinä kaikki.

Maaliskuun 6 p:nä. Harmaa utu oli nyt noussut vielä monta astetta taivaanrannan yläpuolelle ja sen harmaa vivahdus häipyi vähitellen. Veden lämpö oli nyt kohonnut äärimmilleen, tuskin kärsi pistää kättä mereen ja veden maidonkarvainen väri oli entistä ilmeisempi. Tänään meri rupesi kuohuilemaan ihan kanootin ympärillä. Sen jälkeen udun huippu, kuten ainakin, hulmahti hurjasti ja hetkeksi pilvi jakaantui juurelta. Hienoa valkeaa jauhetta, joka muistutti tuhkaa, mutta ei suinkaan ollut sitä, satoi kanoottiin ja koko aavan veden pinnalle, udun heretessä hulmuilemasta ja meren hyrskyjen tyyntyessä. Nu-Nu heittäytyi nyt veneen pohjalle kasvoilleen eivätkä mitkään houkutukset saaneet häntä nousemaan.

Maaliskuun 7 p:nä. Tänään kysyimme Nu-Nulta, minkä vuoksi hänen maanmiehensä olivat tuhonneet toverimme; mutta hän oli niin kauhun vallassa, ettei kyennyt vastaamaan järkevästi. Hän makasi veneen pohjalla ja kysyessämme yhä uudestaan teki vähämielisen liikkeitä, nosti etusormella ylähuultaan ja paljasti hampaat. Ne olivat mustat. Emme milloinkaan ennen olleet nähneet Tsalalin asukkaiden hampaita.

Maaliskuun 8 p:nä. Tänään uiskenteli ohitsemme samanlainen valkea eläin kuin se, joka Tsalalin ranta-aukealla oli synnyttänyt niin hurjan mylläkän. Olisin korjannut sen veneeseen, mutta äkkiä minut valtasi välinpitämättömyys ja jätin sen tekemättä. Veden lämpö yhä lisääntyi eikä enää kärsinyt pistää siihen kättä. Peters virkkoi sanan silloin tällöin enkä minä ymmärtänyt hänen haluttomuuttaan. Nu-Nu vain hengitti.

Maaliskuun 9 p:nä. Tuhkamaista ainetta satoi nyt taukoamatta suunnattomat määrät ylt'ympärillämme. Etelässä näkyvä utuvuori oli valtavasti noussut taivaanrannalla ja alkoi käydä selväpiirteisemmäksi. En osaa verrata sitä mihinkään muuhun kuin rajattomaan putoukseen, joka äänettömänä vyöryy mereen jostain äärettömästä ja kaukaisesta taivaan varustuksesta. Tämä jättiläisesirippu ylettyi kautta koko eteläisen taivaanrannan. Siitä ei kuulunut ääntäkään.

Maaliskuun 21 p:nä. Synkeä pimeys leijui nyt yllämme, mutta valtameren maidonkarvaisista syvyyksistä nousi kirkas valonhohde hiipien veneen partaille. Valkoinen tuhkamainen aine miltei hautasi meidät ja kanootin, vaan suli pudotessaan mereen. Putouksen huippu häipyi kokonaan hämärään ja etäisyyteen. Ilmeistä kuitenkin oli, että lähenimme sitä hirvittävää vauhtia. Aika-ajoin siinä näkyi leveitä, ammottavia, mutta vain hetkellisiä repeämiä, ja näistä repeämistä, joissa häämötti sekasortoinen joukko liehuvia, utuisia kuvia, tuli syöksyen valtavia, mutta äänettömiä tuulia, jotka myllersivät syttyneen valtameren mennessään.

Maaliskuun 22 p:nä. Pimeä oli lisääntynyt ja sitä hälvensi vain veden hohde, jota edessämme oleva valkea esirippu heijasti. Joukko jättimäisiä kalpean-valkeita lintuja tuli nyt lakkaamatta lentäen verhon takaa ja ne kirkuivat tuota ikuista Tekeli-liä paetessaan näköpiiristämme… Tämän jälkeen Nu-Nu liikahti veneen pohjalla, mutta koskettaessamme häntä huomasimmekin hänen kuolleen. Ja nyt me syöksyimme putouksen helmaan, jolloin kuilu aukeni meidät nielläkseen. Mutta tiellemme kohosi käärinliinoihin verhottu ihmishaahmo, joka oli kookkaampi kuin yksikään ihmisten lapsista: Ja haahmon väri oli valkea kuin puhtain lumi …

Jälkihuomautus.

Päivän lehdet ovat jo tarkoin kertoneet yleisölle Mr. Pymin äskeisen äkillisen ja surullisen kuoleman. Pelätty on, että ne muutamat jälellä olevat luvut, joihin hänen kertomuksensa piti päättyä ja jotka hän jätti tarkastettavakseen edellisten sivujen ollessa ladottuna, ovat hukkuneet siinä tapaturmassa, jossa hän itsekin sai surmansa. Mutta jos ne löydetään, niin ne tietenkin julkaistaan.

Ei ainoatakaan keinoa ole jätetty koettamatta vajauksen täyttämiseksi tavalla tai toisella. Se mies, nimittäin hra Edgar Allan Poe, joka varmaankin tietäisi tämän kertomuksen lopunkin, on kieltäytynyt sitä ilmoittamasta, syistä, jotka johtuvat hänen käytettäväkseen tarjottujen yksityiskohtain yleisestä epätarkkuudesta sekä siitä, ettei hän usko kertomuksen viime tapahtumia aivan tosiksi. Peters, jolta sopisi odottaa valaisevia tietoja, on vielä elossa ja asuu Illinoisissa, mutta ei ole tätä nykyä tavattavissa. Hän saattaa toki löytyä tuonnempana, jolloin hän epäilemättä on antava aineksia Mr. Pymin kuvauksen päättämiseksi.

Noiden parin kolmen loppuluvun hukkuminen — sillä jälellä oli enää vain pari kolme — on sitäkin valitettavampaa, kun ne epäilemättä sisälsivät tietoja itse navasta tai ainakin sen läheisimmistä seuduista. Sitäpaitsi Etelämeren matkalle parhaillaan varustautuva hallituksen retkikunta olisi ennenpitkää joko vahvistanut tai kumonnut tekijän näitä seutuja koskevat väitteet. Eräs kohta kertomuksessa kaivannee hyvinkin muutamia huomautuksia; ja tämän liitteen kirjoittaja olisi iloinen, jos hänen onnistuisi tehdä tässä julkaistut varsin kummalliset kuvaukset jonkun verran uskottavammiksi. Viittaamme Tsalalin saarelta löydettyihin kuiluihin.

Mr. Pym ei ole liittänyt kertomukseensa mitään selityksiä ja väittää muka varmaksi asiaksi, että itäisimmän kuilun päästä löydetyt pykälät eivät olleet mitään kirjaimia, vaikka näennäisesti niitä muistuttavat. Tämä väite on esitetty niin yksinkertaisesti ja tuettu niin vakuuttavalla todistuksella, nimittäin pölystä löytyneiden pirstaleiden ulkonemain sopimisella seinässä oleviin pykäliin, että meidän täytyy uskoa kirjoittajan tarkoittavan täyttä totta; tämän varmaan jokainen järkevä lukija myöntänee. Mutta koska kaikki kuvioita koskevat seikat ovat perin merkilliset — varsinkin verrattaessa itse kertomuksessa tavattaviin väitteisiin —, lienee paikallaan sanoa parisen sanaa niistä kaikista — sitäkin suuremmalla syyllä kun nämä seikat ovat epäilemättä jääneet Mr. Poelta huomaamatta.

1:nen, 2:nen, 3:s ja 5:s kuvio muodostavat, yhdistettyinä samaan järjestykseen kuin kuilutkin ja vailla pieniä syrjähaarautumiaan eli holvejaan, jotka, kuten muistettaneen, olivat vain pääsalien välisinä käytävinä ja aivan eri laatua, etiooppilaisen sanajuuren "olla varjoinen", josta kaikki varjon eli pimeän taivutukset johtuvat.

Mitä vasemmalla eli pohjoisimmalla puolella oleviin pykäliin tulee, on melkeinpä varmaa, että Petersin mielipide oli oikea ja että ne näennäisestä hieroglyyfimäisyydestään huolimatta todellakin olivat taidetyötä ja tarkoitetut kuvaamaan ihmismuotoa. Ylimmäinen rivi on ilmeisesti arabialainen sanajuuri "olla valkoinen", josta kaikki kirkkauden ja valkoisuuden taivutukset johtuvat. Alin rivi ei ole niin heti ymmärrettävissä. Kirjaimet ovat hieman rikkonaisia ja hajanaisia; mutta sittenkään ei saata olla epäilystä siitä, että ne täydellisinä ovat muodostaneet kokonaisen egyptiläisen sanan "Etelän piiri". Huomattakoon, että tällainen tulkinta vahvistaa Petersin ajatusta "pohjoisimmasta" kuviosta. Käsi on kurotettu etelää kohti.

Tällaiset päätelmät avaavat laajoja aloja mietiskelylle ja mieltä jännittäville arvailuille. Ne olisi kenties otettava huomioon muutamain kertomuksen heikoimmin haahmoteltujen tapausten yhteydessä, vaikkakaan tämä yhdysside ei millään huomattavalla tavalla ole täydellinen. "Tekeli-li" oli Tsalalin säikähtyneiden alkuasukasten huuto huomatessaan merestä löydetyn valkean eläimen raadon. Se oli myöskin tsalalilaisen vangin kauhun huudahdus, nähdessään Mr. Pymillä olevia valkeita esineitä. Sitä kirkuivat vielä ne nopealentoiset valkeat jättiläislinnut, jotka tulivat etelän valkeasta utuverhosta. Ei mitään valkoista löytynyt Tsalalista enempää kuin matkallakaan sen tuolle puolen. Ei ole mahdotonta, että perinpohjainen kielitieteellinen tutkimus on huomaava Tsalalin, kuilujen saaren nimityksen joko koskevan itse kuiluja tahi niitä etiooppialaisia kirjaimia, jotka niin salaperäisesti oli piirretty niiden kaarroksiin.

"Olen kaivertanut sen vuorten onkaloihin ja kirottu olkoon kallioon kätketty tomu."