Billy ja etsivä: Seikkailuromaani Meksikon sodista

BILLY JA ETSIVÄ

Seikkailuromaani Meksikon sodista

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ["The Man Without a Soul">[ suomentanut

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.

SISÄLLYS:

I. »Kotona»
II. Tervetuliaiset
III. Epätoivoinen yritys
IV. Kulkurirunoilija
V. Kumppanuksina
VI. Bridgen koetus
VII. Vaara
VIII. Ilmiantajat
IX. Rouva Shorter
X. El Paso
XI. Ojasta allikkoon
XII. Kenraali Pesita
XIII. Pesita muuttaa suunnitelmiaan
XIV. Väijytys
XV. Leijonaa ärsyttämässä
XVI. El Orobon rancho
XVII. Billy murtaa kassakaapin
XVIII. Pako
XIX. Uusi kirjanpitäjä
XX. Barbara toimii
XXI. Barbaran viesti
XXII. Kapteeni Byrnen sotajuoni
XXIII. Satimessa
XXIV. Eddie sulkee silmänsä
XXV. Billy tulee takaisin.
XXVI. Kapteeni Rozales näkee jotakin
XXVII. Eddie Shorter lähtee kotiin
XXVIII. Pimanien kylä
XXIX. Bridgen yllättävä saapuminen
XXX. Karkaaminen
XXXI. Billyn ja Pesitan loppuselvitys
XXXII. »Ensi suudelma»

ENSIMMÄINEN LUKU

»Kotona»

Billy Byrne oikaisi leveitä hartioitaan ja täytti mahtavat keuhkonsa tutunomaisella kaasulla, jota Chicagossa nimitetään ilmaksi.

Hän seisoi New York Central-rautatien vaunusillalla, ja hänen junansa porhalsi parhaillaan La Salle-kadun asemalle. Vaikka nuori mies ei suinkaan ollut onnellinen, uhkui hänen olennostaan kuitenkin eräänlaista tyytyväisyyttä, sillä hän saapui kotiin.

Harhailtuaan hieman toista vuotta maailmalla ja koettuaan eriskummaisia seikkailuja Billy Byrne palasi nyt laajalle Länsipuolelle ja Grand Avenuelle.

Eihän pitkän ja mutkikkaan Grand Avenuen kupeilla eikä sen keskiväylällä kylläkään ole paljoa sellaista, mikä olisi omiaan herättämään kiihkeätä ihailua, eikä Billy erikoisesti haaveillutkaan tämän toisin paikoin syvemmän, toisin paikoin matalamman lokakerroksen peittämän valtakadun ihanuudesta.

Mutta Billyä riemastutti se ajatus, että hän nyt palasi näyttämään sikäläisille tutuilleen hänessä tapahtunutta muutosta. Maailmalle lähtiessään hän oli ollut huonossa huudossa: häntä oli pidetty paatuneena, rajupäisenä räyhääjänä, joka haki vertaistaan jopa omassa karkeatapaisessa syntymä- ja kasvatuspiirissään.

Muutoksen oli saanut aikaan tyttö. Hän oli Billyn seurustelutasosta yhtä kaukana kuin taivaan tähdet; mutta Billy oli rakastanut häntä ja ottanut hänestä oppia, ja koettaessaan muovata itseään sellaiseksi kuin hän tiesi tytön yhteiskuntaluokkaan kuuluvien miehien olevan Billy oli luonut yltään paljon sitä raakaa kömpelyyttä, joka oli aina ollut osana hänestä, ja tyyten hylännyt räyhäävän esiintymisensä. Billy Byrne ei enää ollut sakilainen.

Hän oli luopunut tytöstä, koska hän kuvitteli Grand Avenuen ja Riversiden huvilatien välistä kuilua ylipääsemättömäksi; mutta hän palvoi silti niitä ihanteita, jotka tyttö oli hänen mielessään herättänyt. Yhä vieläkin hän tahtoi olla juuri sellainen kuin tyttö toivoi hänen olevan, vaikka hänestä näyttikin varmalta, etteivät he enää ikinä tapaisi toisiaan.

Grand Avenuella hän luuli helpoimmin unohtavansa surunsa — tyttöä hän ei voisi milloinkaan unohtaa. Ja lisäksi hänen äskettäin herännyt ylpeytensä ajoi häntä takaisin entisille mellastustantereille, sillä siellä hän voisi, kuten hän itse lausui, näyttää entisille kumppaneilleen.

Hän tahtoi koko sakin näkevän, ettei Billy Byrne pelännyt olla siivo ja säädyllinen. Hän tahtoi eräiden naapurien käsittävän, että hän kykeni tekemään vakavaa työtä ja kunniallisesti ansaitsemaan elatuksensa, ja hän nautti etukäteen siitä huvista ja tyydytyksestä, jota hän tuntisi nähdessään joidenkuiden kapakoitsijoiden happamet ja pettyneet ilmeet, sillä he olivat kukin osaltaan pitäneet. Billyä juovuksissa viitenä päivänä viikon seitsemästä, mutta nyt ei Billy enää juonut.

Mutta ennen kaikkea hän tahtoi puhdistautua aikoinaan vihaamansa lain silmissä. Hän halusi poistaa maineestaan väärän murhasyytöksen, joka toista vuotta sitten oli kiidättänyt hänet suinpäin pois Chicagosta samana yönä, jolloin Lake Streetin poliisiaseman henkilökuntaan kuuluva konstaapeli Stanley Laslzy oli vihjaissut hänelle, että Sheehan oli sotkenut hänet Schneider-ukon murhaan. [Kts. romaania »Väkevä Billy»]

Billy Byrne ei ollut tappanut Schneideriä. Hän ei ollut edes ollut mainitun vanhan miehen kapakan läheisyydessäkään, kun sen kassa silloin ryöstettiin. Mutta Sheehan, joka oli pidätetty ja jota rikoksesta syytettiin, oli jo poikavuosilta Billyn vihamies ja oli oivaltanut, että hänellä oli tilaisuus suunnata epäluuloja jonkun verran pois itsestään ja samalla kertaa maksaa vanha velkansa Byrnelle.

Uudistunut Billy Byrne oli valmis pitämään täysikelpoisena kaikkea, mikä jollakin tavoin tuntui olevan hänen rakastamansa tytön korkean oleskelupiirin yhteydessä. Lait, järjestyksen ja oikeuden näki Billy uudessa valossa, senjälkeen kun hän oli likeisesti seurustellut sivistyneen ja hienostuneen olennon kanssa. Enää hän ei niitä epäillyt eikä pelännyt. Hän saisi niiden taholta sitä, mitä etsi — oikeudenmukaista kohtelua.

Billystä tuntui oudolta, että hän halusi mitään lailta tai sen kätyreiltä. Vuosikausia hän oli yhtämittaa ollut sotakannalla niitä vastaan. Nyt hän tuli vapaaehtoisesti takaisin antautuakseen niiden käsiin ehdottoman varmana siitä, että hänet pian vapautettaisiin. Billy tiesi olevansa viaton ja vilpitön ja oletti toistenkin empimättä antavan sille arvon.

— Ensiksi, — ajatteli Billy, — pistäydyn hieman vilkaisemassa vanhaa Grand Avenueta, sitten menen ilmoittautumaan poliisilaitokseen. Jutun käsittelyyn saattaa kulua pitkä aika, ja siltä varalta käväisen ensin katsomassa vanhaa joukkuetta.

Niinpä Billy nousi raitiovaunuun ja katseli avoimen ikkunan aluslautaan nojautuneena, kuinka likainen Chicago vilahteli hänen ohitseen, kunnes lipunmyyjän huuto »Granavenuu!» ilmoitti, että hänen matkansa oli päättynyt.

Maggie Shane istui kotitalonsa naarmuista etuseinää vasten hontelosti nojaavien pitkien portaiden ylimmällä astuimella; Shanen perhe asui talon toisessa kerroksessa ahdettuna kolmeen pahanhajuiseen huoneeseen.

Oli lauantai, ja Maggie oli vapaana. Hän istui perin alakuloisena, sillä Maggieta vaivasi miestuttavien puute; ei ollut ilmestynyt ketään täyttämään sitä kirvelevää tyhjää sijaa, jonka äkillisesti poistunut »Coke» Sheehan oli jättänyt, kun tämä arvoisa herrasmies oli lähtenyt etsimään terveellisempää ilmanalaa — jäytäväksi harmiksi sekä Maggielle että herra Sheehanin saamamiehille.

Maggie tuijotteli äreänä ryysyisten naisten ja lasten täyttämälle lokaiselle kadulle ja raitiovaunuihin, jotka jyristen kiitivät hänen ohitseen likaisine matkustajineen. Silloin tällöin hän hankki vaihtelua yksitoikkoiseen istumiseen venyttämällä purukumiansa ihmeellisen pitkiksi suikaleiksi, pitäen niiden toista päätä peukalonsa ja etusormensa, toista hampaittensa välissä.

Äkkiä Maggie huomasi jokseenkin hauskan näköisen miehen, joka veltosti lähestyi häntä hänen puolellaan katukäytävällä. Mies oli vielä siksi etäällä, ettei hänen kasvonpiirteitään voinut erottaa, mutta hänen kokonsa, ryhtinsä ja yleisvaikutelmansa miellyttivät yksinäistä Maggieta. Hän toivoi, että kävelijä olisi hänen tuttujaan tai että häneen voisi helposti tutustua, sillä Maggie kuihtui ikävästä.

Hän tasoitti hiusnutturaansa ja oikaisi toisen silmän ylitse riippuvaa kuontaloa. Sitten hän järjesti hamettaan ja jäi odottamaan. Miehen lähestyessä Maggie näki, että hän oli hauskemman näköinen kuin hän oli rohjennut edes toivoa ja että hänen ulkomuodossaan oli jotakin tuttua. Mutta vasta tultuaan talon kohdalle vilkaisi mies ylöspäin, ja Maggie tunsi hänet.

Silloin Maggie Shanelta meni suu auki, ja hän tarttui kaidepuuhun. Hetkisen kuluttua oli mies sivuuttanut hänet ja jatkoi matkaansa katukäytävää myöten.

Maggie Shane tähyili hänen jälkeensä minuutin ajan; sitten hän juoksi vikkelästi portaita alas vähän matkan päässä olevaan maustekauppaan, jossa hän pyysi saada käyttää puhelinta.

»Yhdistäkää minut Länsipuolen kaksi nolla kuusi kymmentä kolme», hän käski puhelinneitoa ja jatkoi vähäistä myöhemmin: »Onko Lake Streetin poliisiasemalla?»

— Niin, nähkääs, Billy Byrne on tullut takaisin. Näin hänet juuri äsken.

— Kyllä, eikä sillä ole väliä, kuka minä olen; mutta jos tahdotte napata hänet, niin hän on parhaillaan Grand Avenuun länsipäässä. Ihan tällä minuutilla näin hänet Lincolnin lähistöllä. Ja hän paiskasi kuulotorven takaisin koukkuunsa.

Billy Byrne arveli pistäytyä äitinsä luona — ei silti, että hän olisi odottanut olevansa tervetullut, vaikka äiti sattuisikin olemaan selvä, tai että hän olisi kaivannut äitiään. Mutta, vuoden kuluessa oli Billyn koko ajatustapa muuttunut, ja nyt hänellä oli sellainen tunne, että hänen oli tehtävä tämä käynti. Kenties hän voisi jollakin tavoin auttaa äitiään.

Mutta ehdittyään pimeälle kujalle, jonka varrella hän oli viettänyt lapsuutensa, hän sai tietää, että hänen äitinsä oli kuollut ja että toinen perhe asui siinä ränsistyneessä hökkelissä, joka oli ollut hänen kotinsa.

Jos Billy Byrne suri äitinsä kuolemaa, ei hän sitä näyttänyt. Hänen ei tarvinnut olla äidilleen kiitollinen mistään muusta kuin potkuista ja tyrkkäyksistä sekä siitä ympäristöstä ja vaikutuksesta, joka oli ohjannut hänet rikollisen elämän uomaan silloin, kun useimmat pojat tulevat alkeiskouluun.

Oikeastaan miehen mieli oli keveämpi, kun hänen ei ollut tarvinnut nähdä äitiään, ja hän kääntyi palaamaan Grand Avenueta pitkin reippaammin kuin oli tullut, Ei ainoakaan hänen kohtaamansa entinen tuttu ollut näyttänyt erikoisesti ilostuvan tapaamisesta. Hän tunsi olevansa hiukan pettynyt. Billy päätti mennä suoraa päätä Lake Streetin poliisiasemalle tiedustamaan, millä kannalla Schneiderin murhajuttu oli. Ehkä oli oikea murhaaja saatu ilmi, ja siinä tapauksessa annettaisiin Billyn olla rauhassa. Mutta jollei niin olisi, voisi hän antaa pidättää itsensä ja pyytää tutkintoa voidakseen puhdistautua.

Hänen lähestyessään Wood Streetiä pujahti kaksi miestä, jotka olivat olleet häntä vaanimassa, läheisen kapakan ovesta sisään: hänen mentyään ohitse he astuivat jälleen kadulle hänen taakseen ja tarttuivat häneen kahden puolen.

Billy pyörähti äkäisenä ympäri.

»Lähtekää vain kiltisti, Byrne», kehoitti toinen miehistä, »älkääkä panko meteliä toimeen.»

»Kas», virkkoi Billy, »teikäläisiähän siinä onkin. No niin, olin juuri menossa kamarille ilmoittautumaan.»

Molemmat miehet naurahtivat epäilevästi. »Sitten me säästämme teiltä sen vaivan», sanoi toinen heistä. »Me viemme teidät sinne. Saattaisitte vielä eksyä, jos koettaisitte mennä yksin.»

Billy asteli äänettömänä kadunnurkkaukseen, jossa rattaat odottivat. Hän älysi, että näille etsiville ei kannattanut selitellä mitään; mutta hän sai huomata, että komisario oli yhtä taipuvainen epäilemään hänen aikeitaan. Myöskin hän vain nauroi, kun Billy vakuutti olleensa matkalla poliisiasemalle juuri silloin kun hänet pidätettiin.

TOINEN LUKU

Tervetuliaiset

Kun Billy Byrne viikkojen hitaasti vieriessä ei saanut keltään osakseen ystävällistä myötätuntoa ja kun kukaan ei välittänyt vähääkään hänen halustaan elää nuhteettomasti eikä kallistanut korvaansa hänen vakuutuksilleen, ettei hän ollut millään tavoin sekaantunut Schneiderin murhaan, alkoi hän epäillä tekonsa järkevyyttä.

Myöskin pyrkivät hänen mielessään jälleen heräämään aikaisemmat epäluulot lakeja ja niiden valvojina muka toimivia poliiseja vastaan. Eräs koppitoveri kertoi hänelle sanomalehtien ankarasti soimanneen etsivääosastoa siitä, ettei oltu onnistuttu saamaan kiinni hyvänsävyisen Schneider-vanhuksen murhaajaa; yleinen mielipide oli kiihtynyt siinä määrin, että koko poliisilaitos oli joutunut liikkeelle.

Siitä syystä poliisit kiihkeästi halusivat vierittää syyn jonkun niskoille — siitä he eivät välittäneet, kuka olisi syntipukki, kunhan hän vain olisi heidän hallussaan.

»Kenties sinä et ole sitä tehnyt», myönsi koppitoveri, »mutta he lähettävät sinut pakkotyöhön, jolleivät he saa sinua hirtetyksi. Kyllä he panevat parastaan, että julistettaisiin kuolemantuomio. He eivät pidä sinusta, Byrne. Annoit heille aikanasi aimo tavalla puuhaa, eivätkä he ole sitä unohtaneet. Enpä totisesti tahtoisi olla sinun housuissasi.»

Billy Byrne kohautti olkapäitään. Missä olivat hänen haaveensa oikeudesta? Ne näyttivät haihtuneen ja muuttuneen entiseksi epäluottamukseksi ja vihaksi. Hän ravisti itseään ja loitsi sielunsa silmien eteen kauniin tytön, joka oli uskonut hänen sanojaan ja luottanut häneen, juurruttanut hänen mieleensä rakkauden kaikkeen siihen, mikä on hienointa ja parasta oikeassa miehuudessa, kaikkeen siihen, mitä hän katkerimmin oli vihannut koko ikänsä, ennen kuin tyttö oli ilmestynyt hänen elämäänsä, muuttanut sen ja hänet itsensä.

Ja sitten Billy taaskin uskoi — uskoi, että oikeus kuitenkin lopulta voittaisi ja kaikki tulisi jälleen hyväksi, ihan niin kuin hän oli kuvitellut.

Oikeudenkäynnin viimeisenä päivänä oli Billyn entistäkin vaikeampi säilyttää kunnioitustaan lakia, järjestystä ja oikeutta kohtaan. Syyttäjä oli sitovasti todistanut, että Billy oli vaarallinen roisto. Poliisien hankkimat todistajat eivät empineet vannoa väärin esittäessään lausuntoja, jotka tyhmimmänkin valamiehen olisi Billyn mielestä selvästi pitänyt huomata sepitetyiksi ja perin tyystin ulkoa opituiksi.

Nämä todistajat muistivat hämmästyttävän tarkasti ja pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikki, mitä oli tapahtunut toista vuotta sitten syyskuun kolmannenkolmatta päivän iltana kello seitsemäntoista minuuttia yli kahdeksan ja yksikolmatta minuuttia yli yhdeksän välillä. Mutta missä he olivat olleet ja mitä he olivat tehneet kymmenen minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin tai missä he olivat olleet kello yhdeksän viime perjantai-iltana, sitä he eivät kuolemakseenkaan jaksaneet muistaa.

Ja Billyllä ei ollut ainoatakaan todistajaa.

Tulos oli edeltäkäsin varma. Billynkin oli pakko se myöntää, ja kun yleinen syyttäjä vaati kuolemanrangaistusta, tunsi vanki kaulassaan kaamean hamppuköyden kuristusta.

Odottaessaan valamiehistön päätöksen julkaisemista Billy istui kopissaan, koettaen lukea sanomalehteä, jonka hyväntahtoinen vartija oli hänelle antanut. Mutta hänen katseensa ei kiintynyt valkealle paperille painettuihin mustiin kirjaimiin; hänen silmiensä edessä väikkyi näkyjä, joita ei ollut missään lehdessä.

Hän näki jylhässä seudussa kohisevan vuolaan virran ja keskellä sen pyörteitä pienen saaren. Ja saarella oli mies ja tyttö. Tyttö opetti miestä puhumaan sivistyneiden tapaan ja katselemaan elämää hienostuneiden ihmisten silmillä.

Tyttö opetti miehelle oman luokkansa kunniakäsitteitä ja selitti hänelle, että oli parempi menettää kaikki muu kuin kunnia. Billy ymmärsi, että juuri nämä opetukset olivat kannustaneet häntä tähän hulluun suunnitelmaan, joka nyt päättyisi siihen, että hänet tuomittaisiin syylliseksi — hän oli tahtonut puhdistaa kunniansa. Hänen huuliltaan pääsi katkera naurahdus; mutta sitten hän heti malttoi mielensä, ja hänen kasvonpiirteensä pehmenivät.

Se oli sittenkin tapahtunut hänen tähtensä, ja mitäpä väliä olisi, vaikka hänet lähetettäisiinkin hirteen? Hän ei ollut uhrannut kunniaansa — hän oli parhaansa mukaan koettanut puhdistaa sitä. Hän oli viaton. Hänet voitaisiin tappaa, mutta häntä ei voitu tehdä syylliseksi. Vaikka tuhat laivamiehistöä julistaisi hänet syypääksi, niin ne eivät sittenkään mahtaisi mitään sille seikalle, että hän ei ollut tappanut Schneideriä.

Mutta kovaa se olisi, sen jälkeen kun hän oli niin paljon toivonut ja suunnitellut voivansa elää kunnollisesti ja näyttää ihmisille. Hänen silmänsä, jotka yhä tuijottivat sanomalehteen, kiintyivät äkkiä erääseen sanaan — nimeen Harding.

Billy vavahti ja alkoi lukea:

Barbara Harding, moninkertaisen miljoonamiehen Anthony Hardingin tytär, ja William Mallory vihitään avioliittoon kesäkuun 25 päivänä.

Uutinen oli päivätty New Yorkissa. Siinä oli enemmänkin, mutta Billy ei lukenut muuta. Hän oli nähnyt kylliksi. Tosinhan hän oli vaatinut Barbaraa menemään Malloryn puolisoksi, mutta kun hän nyt oli yksin ja ystävittä, tuntui hänestä melkein siltä kuin tyttö olisi ollut hänelle uskoton.

»Lähdetäänpäs, Byrne!» keskeytti oikeudenpalvelija hänen mietteensä.
»Valamiehistö on tehnyt päätöksensä.»

Kun Billy vietiin oikeussaliin, astui tuomari omasta huoneestaan. Pian saapuivat myöskin valamiehet jonossa ja istuutuivat paikoilleen. Puhemies ojensi sihteerille paperikaistaleen. Ennenkuin se edes luettiin, tiesi Billy, että hänet oli harkittu syypääksi. Enää hän ei siitä välittänyt, hän tuumi. Hän toivoi, että tuomari lähettäisi hänet hirsipuuhun. Nyt ei elämällä kuitenkaan olisi enää hänelle mitään arvoa. Hän halusi kuolla. Mutta hänet tuomittiinkin elinkaudeksi vankeuteen Jolietin kuritushuoneeseen.

Se oli äärettömän paljon pahempi kuin kuolema. Billy Byrne tyrmistyi ajatellessaan, että hänen pitäisi jäädä koko elinajakseen vankilan kolkkojen muurien sisälle.

Vielä kerran hänet valtasi entinen, silmitön viha lakia ja kaikkea sen yhteydessä olevaa kohtaan. Hän olisi tahtonut puristaa rautaiset sormensa punertavakasvoisen tuomarin paksun kaulan ympäri. Siististi puetut valamiehet nostattivat hänen mielessään murhanhimon. Oikeus! Billy naurahti ääneen.

Oikeudenpalvelija koputti, vaatien hiljaisuutta. Yksi valamiehistä kumartui kumppaninsa puoleen ja kuiskasi: »Paatunut rikollinen. Yhteiskunta on turvallisempi, kun hän on telkien takana.»

Seuraavana päivänä Billy vietiin Jolietiin lähtevään junaan. Hänet ja vanginvartija kytkettiin käsiraudoilla yhteen. Billy oli ulkonaisesti rauhallinen; mutta hänen sisässään liehui hillitön viha. Kuinka toisenlainen olikaan hänen kotiintulonsa kuin hän oli toivonut! Kuinka toisenlaiset tervetuliaiset!

New Yorkin kaupungissa Riversiden huvilatien varrella sijaitsevassa hyvin kauniissa talossa istui nuori nainen vuoteessaan, nojautuen mukavasti untuvapatjoihin, nauttien aamukahviaan ja leivoksiaan ja silmäillen aamulehteä.

Uutisosaston sisäsivulla veti muuan otsake puoleensa hänen uneliaan katseensa:

CHICAGOLAINEN MURHAMIES ELINKAUDEKSI VANKILAAN.

Viime aikoina Chicago oli kiinnittänyt Barbara Hardingin mieltä enemmän kuin koskaan ennen, ja niinpä hän nytkin antoi silmäinsä ylimalkaisesti harhailla otsakkeen alla olevalla palstalla.

Schneiderin, säyseän ravintoloitsija-vanhuksen murhaaja on vihdoinkin joutunut oikeuden käsiin. Länsipuolen tunnettu räyhääjä »Billy» Byrne, joka vangittiin pakoiltuaan yli vuoden ajan lain kouraa, on tuomittu elinkaudeksi Jolietiin.

Barbara Harding istui useita minuutteja, tuijottaen jäykkänä eteensä. Sitten häneltä pääsi tukahtunut nyyhkytys, hän kääntyi ja painoi kasvonsa patjoihin.

KOLMAS LUKU

Epätoivoinen yritys

Kun se juna, joka vei Billy Byrneä ja vanginvartijaa Jolietiin, oli kulkenut noin puolet Chicagon ja Billyn vastaisen, pysyvän olinpaikan välisestä matkasta, teki vanginkuljettajan mieli vedellä sikaarin sauhuja ja hän päätti siirtyä tupakkavaunuun.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin Billy Byrnen tuomio oli julistettu, oli koko hänen sielunsa keskittynyt yhteen ainoaan ajatukseen — karkaamiseen. Hän tiesi, ettei hänellä todennäköisesti olisi pienintäkään karkaamisen mahdollisuutta; mutta siitä huolimatta se alituisesti pyöri hänen mielessään.

Koko hänen olemuksensa oli kuohuksissa; häntä ei ainoastaan kiihdyttänyt häntä kohdannut vääryys, kun hänet oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen, vaan häntä myöskin kammotti häntä odottavien pitkien vuosien kaamea yksitoikkoisuus.

Hän ei jaksanut kestää sitä ajatusta. Hän ei tahtonut! Vanginkuljettaja nousi seisomaan, viittasi hänelle menemään edellä ja lähti astelemaan tupakkavaunuun. Se oli kolmas vaunu edessäpäin. Vaunusta toiseen päästiin niiden päissä olevien eteisten kautta. Ensimmäinen vaunusilta, jonka ylitse he menivät, oli visusti suljettu, mutta toiselle saapuessaan Billy huomasi huolimattoman tarkastajan jättäneen toisen oven auki. Juna kulki jostakin syystä hidasta vauhtia — kenties noin kolmekymmentä kilometriä tunnissa.

Billy saapui vaunusillalle ensimmäisenä. Ja ensiksi hän huomasi avoimen oven. Se merkitsi hänelle jompaakumpaa — karkaamisen mahdollisuutta tai kuolemaa. Viimemainittukin olisi parempi kuin elinkautinen vankeus.

Billy ei epäröinyt hetkeäkään. Ennen kuin vanginkuljettaja edes havaitsi, että ovi oli auki, oli vanki hypännyt liikkeellä olevasta junasta, samalla kiskaisten vartijansa perässään.

Byrnellä ei ollut aikaa valita sopivaa hyppäämiskohtaa. Hän olisi voinut osua suoraan pisteaitaan tai pohjattomaan kuiluun — hän ei tiennyt mitään etukäteen. Eikä hän välittänytkään tietää.

Mutta kumpaakaan sellaista ei sattunut. Vaunusilta oli juuri sillä hetkellä sillalla, jonka alla oli mutainen lammikko. Siihen miehet suistuivat saamatta minkäänlaisia vammoja. Ensiksi oli pystyssä Byrne. Hän kiskoi vanginkuljettajan polvilleen, ja ennenkuin tämä säikähtynyt ja ällistynyt lainvartija ehti tointua, oli häneltä siepattu revolveri ja sen kylmä ja puolueeton piippu tähdätty häntä kohti.

Sitten Billy Byrne kahlasi kuivalle maalle, tyrkkien vanginvartijaa revolverin piipulla kylkeen ja varoittaen häntä pysymään hiljaa. Lammikon lähellä kasvoi pieni, tiheä metsikkö. Sinne Byrne vei vankinsa.

Heidän päästyään lehvistön suojaan siksi syvälle, ettei heitä enää todennäköisesti voitu ulkoapäin nähdä, Byrne pysähtyi.

»Ja nyt lue isämeitäsi!» hän komensi. »Minä aion nitistää sinut!»

Vanginkuljettaja katsahti häneen silmissään sekava kauhun ilme.

»Hyvä Jumala!» hän huusi. »Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään, Byrne.
Enkö ole aina ollut ystäväsi? Olenko milloinkaan tehnyt sinulle mitään?
Jumalan tähden, Byrne, ethän aio murhata minua, ethän! Joudut varmasti
kiinni!»

Billy Byrnen huulille levisi ilkeä hymy.

»Niin», hän myönsi, »sinä et ole tehnyt minulle mitään; mutta sinä olet lain puolella — paha sen periköön! — ja minä aion nitistää kaikki lain puoltajat, jotka joutuvat tielleni. He tahtoivat lähettää minut vankilaan koko elinajakseni — minut, viattoman miehen! Teikäläiset sen tekivät — nuuskijat. Sinä et ole nuuskija, mutta sinä olet yhtä kurja. Ja nyt lue rukouksesi!»

Hän tähtäsi revolverilla uhrinsa päätä. Vanginkuljettaja lysähti polvilleen ja koetti syleillä Byrnen polvia, samalla rukoillen tätä säästämään hänen henkensä.

»Heitä se sikseen, surkea tolvana!» kehoitti Billy. »Sinun on kuoltava, ja jos sinussa olisi vähääkään miestä, niin kuolisit miehen tavalla!»

Vanginkuljettaja lysähti maahan. Pelko oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi, ja hän oli vaipunut onnelliseen tiedottomuuden tilaan. Byrne silmäili miestä hetkisen. Heidät oli kahlehdittu ranteistaan yhteen, ja tajuttoman miehen paino ärsytti häntä.

Byrne kumartui ja painoi revolverin suun vanginkuljettajan korvan taakse. »Oikeitta!» hän jupisi katkeran pilkallisesti, ja hänen sormensa jännittyi painamaan liipaisinta.

Mutta äkkiä ilmestyi hänen ja pyörtyneen miehen väliin kauniin tytön kuva, jonka kasvoilla väikkyi uljas hymy ja silmistä kuvastui rajatonta luottamusta ja ylpeyttä — luottamusta Billy Byrneen ja ylpeyttä hänestä!

Billy painoi silmänsä tiukasti kiinni, ikäänkuin olisi tuntenut ruumiillista tuskaa, ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan.

»Hyvä Jumala!» hän mutisi. »Minä en voi sitä tehdä — mutta kamalan likellä se oli.»

Hän sujautti revolverin taskuunsa ja polvistui vanginkuljettajan viereen kopeloimaan hänen vaatteitaan. Vähän ajan kuluttua hän löysi etsimänsä esineen — useita avaimia sisältävän renkaan.

Hän valitsi sopivan avaimen ja oli pian vapaa, jääden seisomaan paikalleen katse kiintyneenä vanginkuljettajaan.

»Minun pitäisi nitistää sinut!» hän jupisi. »Karkaamiseni ei onnistu, jollen sitä tee! Mutta hän ei sitä tahdo — Jumala häntä siunatkoon!»

Äkkiä juolahti Billy Byrnen mieleen ajatus. Jos hän voittaisi aikaa, niin kenties hän ehtisi paeta. Miehelle ei koituisi vähääkään vahinkoa, jos hän saisi olla täällä muutamia tunteja tai vaikkapa kokonaisen päivänkin. Billy riisui vanginkuljettajan takin ja repi sen kaistaleiksi. Niillä hän sitoi miehen kiinni puuhun. Sitten hän pani kapulan vartijan suuhun.

Hänen puuhaillessaan tuli vanginkuljettaja jälleen tajuihinsa. Hän katsoi Billyyn kysyvästi.

»Päätin jättää sinut nitistämättä», selitti nuori mies. »Aion lähteä, ja sinä jäät tänne vähäksi aikaa. Muutamien tuntien perästä etsitään sinua radanvarsilta — ei kulu pitkää aikaa, ennen kuin sinut löydetään. Näkemiin vain! Muista pysyä kilttinä!» Ja Billy Byrne oli poissa.

Billyn onneksi vankilaviranomaiset erehtyivät, odottaen Billyn saattajineen saapuvan vasta myöhemmässä junassa, joten ei herännyt lainkaan epäilyksiä, kun he eivät tulleet siinä junassa, jossa olivat lähteneet. Siten sai Billy etumatkaa kaksi tuntia, jota hän ei muutoin olisi saanut — ja hän käytti sitä etuaan mainiosti hyväkseen.

Kun viranomaiset vihdoin oivalsivat, että jotakin oli tapahtunut, oli Billy Byrne jo kahdeksankymmenen kilometrin päässä Jolietista länteen, mennä jytyyttäen Santa Fétä kohti pikatavarajunassa.

Kohta pimeän tultua juna kulki Mississipin ylitse. Billy Byrnen oli nälkä ja jano, ja kun juna hidasti vauhtiaan ja seisahtui keskelle autiota, hiljaista, hyvätuoksuista maaseutumaisemaa, aukaisi Billy vaununsa oven ja hypähti keveästi maahan.

Siihen mennessä ei kukaan ollut nähnyt Billyä sen jälkeen, kun hän lähti häntä saattaneen vanginkuljettajan luota, ja kun Billy ei lainkaan halunnut kenenkään häntä huomaavan, niin hän pujahti ratapenkereen reunalta kuivaan ojaan ja jäi sinne kyyröttelemään ja odottamaan junan poistumista.

Tämä junan öinen pysähtyminen oli yksi niitä salaperäisiä seisauksia, joita ei osaa selittää kukaan muu kuin ihmisten ja rautateiden liikkuvan kaluston matkoja ohjaava korkea järki. Lähistöllä ei ollut asumuksia eikä edes pysäkin valoa.

Pian kajahti veturin piipusta kaksi kimakkaa vihellystä; kytkyraudat alkoivat ratista ja nytkähdellä, ensin ison veturin luona, josta käsin liike nopeasti eteni pitkin junan pituutta; jarrut kirskuivat hankautuessaan pyöriä vasten, ja juna lähti verkalleen jatkamaan pitkää matkaansa; vauhti lisääntyi joka sekunti, kunnes junailijan vaunu vihdoin vieri vinhasti karkulaisen ohitse. Pian nieli junan rautatietä verhoava pimeys.

Junan mentyä Billy kiipesi takaisin ratapenkereelle, lähtien sitä myöten tallustelemaan poistuneen junan jäljessä. Pian pitäisi radan poikki kulkea jonkun tien, ja tien varrella olisi taloja tai kylä, josta hän saisi ruokaa ja juomaa.

Billy oli pennitön, mutta ei vähääkään epäillyt syövänsä löydettyään ruokaa. Hän mietti sitä astellessaan ripeästi länttä kohden, ja tämä ajattelu herätti hänen mielessään epäilyksiä siitä, olisiko ruoan varastaminen sittenkään niin kovin helppoa.

»Pyh!» hän huudahti puoliääneen, »hän ei pitäisi vääränä, että mies, joka on kuolemaisillaan nälkään, kehveltää hiukan muonaa. Eihän se ole samanlaista kuin se, että aikoisin puhdistaa joltakulta miekkoselta lompakon. Varmastikaan hän ei pidä pahana sitä, että hankin jotakin syötävää. Eihän minulla ole rahaa. Minulta anastettiin joka penni, ja onhan minulla oikeus elää — mutta yhtä kaikki en tee sitä mielelläni. Kunpa olisi joku muu keino! Mutta onpa hän tehnyt minusta vätyksen! Ei edes mieleenikään johtunut tuon vartija-pampun taskujen tyhjentäminen. On totisesti hullua, kuinka perinpohjin mies saattaa muuttua. Jopa melkein mielelläni olen vätys!» Ja Billy Byrne hymähti tälle miltei käsittämättömälle ajatukselle.

NELJÄS LUKU

Kulkurirunoilija

Ennen kuin Billy saapui maantielle, näki hän valoa ratapenkereen ohessa olevasta pienestä notkelmasta. Se ei ollut sellaista valoa, jota ikkunan takana palava lamppu luo. Se oli ajoittain voimakkaampi, toisin ajoin heikompi ja lekutti lähellä maanpintaa.

Se näytti nuotiotulelta, ja lähemmäksi mennessään Billy huomasi, että sellainen se olikin, ja kuuli myöskin ääntä. Billy eteni varovammin. Hänen oli aina tarkoin kavahdettava näyttäytymästä, ennen kuin itse näki. Pikku nuotio paloi joen äyräällä, jonka yli rautatie kulki betonisiltaa myöten.

Billy laskeutui taaskin ratapenkereeltä ja kiipesi aidan ylitse harvaan metsikköön. Sieltä hän voi lähestyä nuotiota pelkäämättä, että hänet nähtäisiin. Pian hän alkoi erottaa sanoja ja nojautui puuta vasten kuuntelemaan.

Nuotiolla oli yksi ainoa henkilö — mies, joka kyykötti tulen ääressä, paistaen jotakin. Tulen toisella laidalla oli kuhmuinen, höyryävä peltikannu, josta tuoksu silloin tällöin kantautui Billyn sieraimiin.

Kahvia! Oi, kuinka hyvältä se tuoksusi! Billyn suuhun herahti vesi. Entä ääni — se kiinnitti Billyn mieltä melkein yhtä paljon kuin aterian valmistelut.

Meill' eessä outo, pitkä lie taas maiden, merten poikki tie, mi meidät niinkuin linnut vie päin uutta onnelaa. Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen; hän siellä vartoo kaivaten mult' ensi suudelmaa.

Sanat värähdyttivät jotakin kieltä Billyn sydämessä, niin että hän unohti nälkänsä. Nuotiolla olijan täyteläinen, sointuva ääni kantautui hänen luokseen kuten suloinen suitsutus, joka herättää uinailuja, ja sävel pani hänen verensä kiertämään nopeammin.

Entä ääni? Se oli sellainen, jollaisia Billy oli aina kammonnut ja pilkannut, ennen kuin hän oli istunut Barbara Hardingin jalkojen juuressa ja oppinut paljon, muun muassa rakastamaan. Se oli sivistyneen ja hienostuneen ihmisen ääni.

Billy pinnisti katsettaan, koettaen tähystää pimeässä nähdäkseen miehen tarkemmin. Nuotion hohde valaisi kuluneita vaaterisoja ja päälakea, jota verhosi muodoton hattureuhka.

Ilmeisestikin mies oli kulkuri. Kelvottomassa peltikannussa kiehuva kahvi olisi yksinkin osoittanut sen ehdottoman varmasti, mutta siitä näkyi kosolta muitakin todistuksia. Niin, mies oli kulkuri. Billy jäi seisomaan paikalleen ja kuuntelemaan.

Utuiseen peittoon vuoren pää ja sinihohtoon laakso jää,
hopeisna kaikki kimmeltää — ei maasta muuta näy.
Merellä harjall' aallokon jo laiva meitä vastass’ on,
kun rantaan tyrsky loputon ain’ ankarana käy.
— Kas vain! — mietti Billy. — Tuopa on jotakin! Mistä ihmeestä hän
lienee laulun oppinut? Se herättää minussa halun retkeillä, kunnes
löydän sen paikan, josta hän laulaa.

Billyn ajatukset keskeytti hänen toiselta puoleltaan metsästä kuuluva ääni. Kun hän katsahti siihen suuntaan, josta hänen huomiotansa herättänyt melu kuului, näki hän kaksi miestä, jotka astuivat tyynesti esiin puiden varjosta ja menivät nuotiollaolijan luokse.

Myöskin nämä olivat ilmeisesti kulkureita. Epäilemättä laulajan kumppaneita. Viimemainittu ei kuullut heidän tuloaan, ennen kuin he olivat aivan hänen takanaan. Sitten hän kääntyi hitaasti ja nousi pystyyn, kun he pysähtyivät hänen tulensa ääreen.

»Iltaa, naapuri!» virkkoi toinen tulokkaista.

»Hyvää iltaa, hyvät herrat!» vastasi leiriytynyt. »Tervetuloa halpaan majaani! Oletteko syönyt puolista?»

»Emme», myönsi äskeinen puhuja, »emme ole, mutta aiomme tehdä sen nyt. Ja sinä lopeta lurittelu ja laputa! Täällä ei ole ruokaa riittävästi yhdellekään, saatikka sitten kolmelle. Livistä!» Ja mies, joka oli kookas ja vanttera, astahti uhkaavan näköisenä askeleen yksinäistä nuotiolaista kohti.

Viimemainittu oli lyhyt ja hento. Isompi mies näytti kykenevän syömään hänet yhdellä haukkaisulla. Mutta nuotiolainen ei säikkynyt.

»Te tuskastutatte minua!» hän sanoi. »Te herätätte minussa ankaraa, vaikeasti hillittävää harmia, ja kaiken lisäksi en pidä viiksistänne.»

Tämän asiattomalta tuntuvan huomautuksen jälkeen hän tarttui kookkaamman kulkurin takkuiseen partaan ja tähtäsi miehen kasvoihin nopean, rajun iskun. Heti oli toinen vastatullut hänen kimpussaan, mutta hän ei hellittänyt kiukkuista otettaan, vaan antoi iskuja oikein satamalla toisen päähän ja kasvoihin.

Billy Byrne pysyi huvitettuna katselijana. Hän nautti hyvästä ottelusta enemmän kuin useimmista muista näyistä. Mutta kun ensimmäisen kulkurin äkkiä onnistui kiertää jalkansa kurittajansa jalkojen ympärille ja kiskoa hänet maahan, samalla kun hänen kumppaninsa tempasi paksun kepin ja, syöksähti lähemmäksi iskeäkseen nuotiolaisen pään mäsäksi, arveli Billy, että hänen oli aika sekaantua.

Hän riensi esiin ja huusi äänekkäästi: »Jättäkää sikseen, pojat! Te ette saattane olla noin kovakouraisia näin rattoisaa laulajaa kohtaan! Lopettakaa! Seis!» lisäsi hän, kun toinen maankiertäjä kohotti sauvaansa lyödäkseen pitkänään viruvaa nuotiolaista.

Puhuessaan Billy Byrne alkoi juosta, ja samalla kun keppi laskeutui, ennätti hän lyöjän vierelle ja läimäytti miehen leukaan, niin että mies sinkoutui joen äyräälle kieppuen kuin hyrrä, hoippui siinä hetkisen kuin juopunut ja suistui sitten selälleen matalaan veteen.

Senjälkeen Billy tarttui toisen hyökkääjän olkapäähän ja tempasi hänet pystyyn.

»Haluatko sinäkin osasi, sinä suuri öykkäri?» hän tiedusti.

Raivosta puhisten mies koetti kiskoutua irti ja lyödä Billyä: mutta äkillinen tölmäys, sellainen, jollaisen Billy Byrne oli kerran antanut ällistyneelle Harlem Hurricanelle, poisti kulkurin mielestä kaikki hänen mahdollisesti hautomansa aikeet tehdä tulokkaalle ruumiillista pahaa ja haihdutti hänen päästään kaikki muutkin ajatukset vähäksi aikaa.

Kun mies tuupertui tajuttomana maahan, nousi nuotiolainen pystyyn.

»Jotakin mojovuutta on teillä hihassanne, ystävä hyvä!» hän kehaisi.
»Tuohon kämmeneen!» Ja hän ojensi ohuen, hyvin muodostuneen käden.

Billy tarttui käteen ja pudisti sitä.

»Ei se mojovuus kuitenkaan värähdytä sydänalaa kuten nuo teidän säkeenne, veikkonen», hän vastasi.

»Näyttääpä se tunkeutuneen tuon miekkosen paksuun kalloon», huomautti laulumies, »ja onpa täpärä se mahdollisuus, että minun tai kenenkään muun säkeet koskaan pääsevät sinne.»

Se kulkuri, joka oli käväissyt mittaamassa joen jalansyvyistä vettä ja parin jalan syvyistä liejua, kömpi nolona rannalle.

»Mitä sinä nyt tahdot?» kysyi Billy Byrne. »Saippuapalastako?»

»Kyllä minä vielä sinulle maksan», sähähti kastunut mies märkien viiksiensä alitse.

»Unohda koko velka», kehoitti Billy, »ja pötki tiehesi!» Hän osoitti sormellaan rautatietä. »Ja sinä myöskin, John L.», hän lisäsi, kääntyen puhumaan temppujensa toiselle uhrille, joka parhaillaan nousi istumaan. »Tiehesi!»

Mutisten ja äristen luikkivat molemmat retkaleet matkaansa ja katosivat pian näkyvistä hämyiselle tielle.

Yksinäinen nuotiolainen oli käynyt jälleen käsiksi keittopuuhiinsa näöltään yhtä levollisena ja tyynenä kuin ei olisi tapahtunut mitään sellaista, mikä oli häirinnyt hänen rauhaista yksinäisyyttään.

»Istukaa!» hän sanoi hetkisen kuluttua, katsahtaen Billyyn. »Ja puraiskaa kanssani palanen! Käykää tuohon nahkapäällyksiseen nojatuoliin! Ludvig neljännentoista aikainen tuoli on epämukavan pieni ja vääräjalkainen.» Hän viittasi kehoittavasti kädellään nuotion lähellä olevaan ruohikkoon.

Jonkun aikaa hän hommaili kokonaan kiintyneenä paistamaan terävään vartaaseen pistettyä lintua, jota hän käänteli oikealla kädellään. Sitten hän taaskin alkoi äkkiä laulaa.

Vaelluksemme vinha näin vie maita pitkin, poikin päin
niin kauas meitä kiidättäin kuin Luoja mailmaa loi.
Mä joudun muonaa haalimaan, hän riimit rustaa puolestaan.
Ei maksa matka kummankaan, kun keinotella voi.

»Te olette kelpo poika», hän keskeytti. »Useimmat eivät olisi tehneet sellaista palvelusta toiselle ihmiselle.»

»Heitä oli kaksi yhtä vastaan», vastasi Billy, »enkä minä pidä sellaisesta ylivoimasta. Lisäksi miellyttävät laulunne minua. Mistä olette ne saanut — tehnytkö?»

»Enhän toki», selitti toinen nauraen. »Jos osaisin tehdä sellaisia, niin en kääntelisi pannua. Muuan Knibbs-niminen mies ne on sepittänyt. Ne ovat suurenmoisia, eivätkö olekin?»

»Ovat totisesti! Ne osuivat suoraan sydämeeni.» Pienen pysähdyksen jälkeen hän jatkoi: »Lienee kai teillä kylliksi kahta varten, veikkonen?»

»Minulla on kylliksi teitä varten, kumppani», vastasi toinen, »vaikka minulla olisikin puolta vähemmän kuin nyt on. Kas tässä! Ottakaa ensin ryyppy tätä nektaria! Ikävä kyllä minulla ei ole kuin yksi kuppi; mutta James on särkenyt muut. James on hyvin huolimaton. Joskus minusta melkein tuntuu, että minun on pakko erottaa hänet.»

»Kuka on James?» tiedusti Billy.

»James? Niin, James on palvelijani», vastasi toinen.

Billy vilkaisi kummastuneena toveriinsa ja maistoi sitten peltituopista tummaa, sakeata keitosta.

»Tämähän on kahvia», hän ilmoitti. »Olin kuulevinani teidän nimittävän sitä nektariksi.»

»Halusin vain nähdä, tunnetteko te sen mausta», selitti laulumies kohteliaasti. »Olen hyvin iloinen siitä, että saatoitte maun nojalla arvata mitä se todella on.»

Pari söi äänettömänä useita minuutteja, ojennellen peltimukia edestakaisin ja imeskellen — kaluten olisi osuvampi sana — lihasuikaleita puolikypsästä linnusta. Hiljaisuuden keskeytti Billy.

»Minusta tuntuu, että olette huiputtanut minua puhuessanne — Jamesista ja nektarista.»

Toinen naurahti leppoisasti.

»Toivoakseni ette ole loukkautunut», hän virkkoi. »Tämä maailma on murheellisen ikävä, kuten tiedätte, ja me kaikki etsimme huvitusta. Ja kenellä ei ole rahaa ostaakseen sitä, hänen on itsensä sitä valmistettava.»

»Niinpä niin; en minä ole siitä pahastunut. Mutta laulakaapa uudelleen se Penelope-kappale! Sitten saatte kiusoitella minua mielin määrin.»

Joen äyrään nuotiolainen noudatti Billyn pyyntöä, samalla kun toinen istui tuijottaen tuleen; lepattavien liekkien välitse hän näki sen naisen soikeat kasvot, joka oli hänen Penelopensa.

Säkeistön päätyttyä hän ojensi kätensä ja otti peltimukin lujaan kouraansa, kohottaen sen kasvojensa kohdalle.

»Malja tuolle — Knibbsille!» hän sanoi ja ryyppäsi, tarjoten sitten kolhiutuneen astian uudelle ystävälleen.

»Niin», vahvisti toinen; »malja Knibbsille ja — Penelopelle!»

»Terveydeksi!» vastasi Billy Byrne.

Runoniekka veti takataskustaan tupakkapussin ja puseronsa taskusta rypistyneen paperinipun ja ojensi ne Billylle.

»Tarvitsetteko ainekset?» hän kysyi.

»En ole mielelläni norkkona», selitti Billy; »mutta ehkäpä pääsen tekemään jotakin vastavuoroon vielä kerran, ja todella kaipaan sauhuja. Minut nähkääs pengottiin. Minulla ei ole mitään — ne vintiöt eivät jättäneet minulle ainoatakaan pyörylää.»

Billy kumartui nuotion reunoitse ottamaan tupakkaa ja paperia. Hänen ranteensa paljastui, ja teräksisten käsirautojen painama jälki näkyi selvästi tulen valossa. Metalli oli uponnut lihaan hänen hypätessään junasta.

Hänen toverinsa katse osui kielevään merkkiin. Miehen kulmakarvat kohosivat tuskin huomattavasti, mutta hän ei sanallakaan ilmaissut huomanneensa mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Miehet polttelivat useita minuutteja aloittamatta uudelleen keskustelua. Laulaja hyräili Servicen ja Kiplingin runojen otteita, palaten sitten jälleen Knibbsiin, joka ilmeisesti oli hänen suosikkinsa. Billy kuunteli omissa aatoksissaan.

»Oletteko menossa johonkin määrättyyn paikkaan?» hän tiedusti, kun toinen hetkeksi keskeytti hyräilynsä.

»Etelään tai länteen», vastasi toinen »En minnekään erityisesti — kaikki paikat ovat minusta sopivia, kunhan ne vain eivät ole pohjoisessa eivätkä idässä.»

»Samat sanat», äänsi Billy.»

»Vaelletaan sitten yhdessä»,, ehdotti runoniekka. »Nimeni on Bridge.»

»Ja minun on Billy. Kättä siitä!» Ja Billy ojensi kätensä.

»Siihen saakka, kunnes jompikumpi meistä väsyy toisen seuraan», virkkoi
Bridge.

»Juuri niin», vahvisti Billy. »Ja käydäänpä nyt yöpuulle!»

»Hyvä!» huudahti Bridge. »Missähän ihmeessä James vitkastelee? Hänen olisi pitänyt saapua aikoja sitten pöyhimään vuodettani ja valmistamaan minulle kylpyjä.»

Billy naurahti ja ojensihe kyljelleen, pää rinteelle päin ja jalat tulta vasten. Parin jalan päähän sijoittui Bridge samaan suuntaan, ja viiden minuutin kuluttua hengittivät molemmat miehet raskaasti virkistävässä unessa.

VIIDES LUKU

Kumppanuksina

Billy Byrne nousi istualle, ojenteli ja haukotteli hartaasti.

»'Mä joudun muonaa haalimaan, hän riimit rustaa puolestaan’», hän kertasi mietteissään.

Hänen toverinsa heräsi ja kohosi kyynärpäänsä varaan. Aurinko pilkisti heidän takanaan olevan metsikön ylitse, ja sen säteet välkkyivät puron pinnalla. Kerttunen hyppeli nurmikolla hyvin lähellä heitä, ja noin sadan metrin päässä kasvavan puun oksalta kuului laululinnun iloista viserrystä.

Kauempaa kantautui etäisyyden hiljentämiä heräävän maatalon ääniä: lehmien ammuntaa, kukon kiehumista ja kahleissa vietetyn yön jälkeen juuri irroitetun koiran hilpeätä haukuntaa.

Billy nousi seisomaan ja ravisti itseään.

»Tämä on elämää», riemuitsi Bridge. »Minne aiotte lähteä?»

»Muonaa haalimaan», vastasi Billy. »Sehän on minun osani suunnitelmasta.»

Toinen nauroi. »Olkoon menneeksi!» hän myönsi. »Minä inhoan sitä. Juuri se puoli on enemmän kuin mikään muu ollut vähällä saada minut viettämään kunnollista elämää. Minusta on almun pyytäminen kamalan vastenmielistä.»

Billy kohautti olkapäitään. Hän oli eläissään tehnyt pahempaakin ja lähti viheltäen tallustamaan tiehensä. Hän oli iloisempi kuin moneen päivään. Sitä ennen hän ei ollut aavistanutkaan, että maaseutu saattoi aamuisin olla niin kaunis.

Jäljellejäänyt kumppani keräsi nuotiotarpeita, peseytyi joessa, asetti vedellä täytetyn peltikannun risuläjän viereen ja jäi odottamaan. Ei ollut mitään keitettävää, joten tulen sytyttäminen oli hyödytöntä. Hänen istuessaan siinä mietteissään lensivät hänen ajatuksensa taaskin Billyn ranteessa näkyneeseen punaiseen merkkiin, ja hän virnisti.

Billy lähestyi maataloa, josta edelleenkin kuului heräämisääniä. Isäntä näki hänen tulevan, keskeytti puuhailunsa karjapihalla, nojautui veräjää vasten ja silmäili häntä jokseenkin tylysti.

»Minun pitäisi saada jotakin syötävää», selitti Billy.

»Onko teillä rahaa ruoan maksuksi?» kysyi isäntä.

»Ei», vastasi Billy »mutta kumppanini ja minä olemme nälkäisiä ja meidän on saatava syödä.»

Isäntä osoitti känsittyneellä etusormellaan talon takapihalle päin.
Billy katsahti sinne, huomasi halkoläjän ja naurahti sävyisesti.

Virkkamatta sanaakaan hän meni puupinolle, otti hakkuupölkkyyn isketyn kirveen, riisui takkinsa ja ryhtyi työhön. Isäntä syventyi jälleen omiin hommiinsa. Puolen tunnin kuluttua hän aamiaiselle mennessään pysähtyi Billyn luokse ja katseli yhä kasvavaa pilkekasaa.

»Ei teidän tarvitse pilkkoa koko seudun puita saadaksenne aterian Jed
Watsonilta», hän tokaisi.

»Tahdon siksi paljon, että toverillenikin riittää», selitti Billy.

»No niin: olette pilkkonut kylliksi kahdesta ateriasta, poika», vastasi isäntä ja kääntyen keittiön oveen päin huusi:

»Kuules, muori, anna tälle pojalle jotakin syötävää — niin paljon, että riittää kahdeksi ateriaksi kahdelle miehelle.»

Astellessaan takaisin nuotiolle syli täynnä maitoa, voita, munia, leipää ja kylmää lihaa myhäili Billy perin tyytyväisenä.

»Noin vuosi sitten», hän muisteli, »olisin kehveltänyt tämän ja pitänyt itseäni sukkelana. Onpa hullua, kuinka mies voi muuttua — vain tyttöheilakan tähden! Ja lisäksi on tyttö nyt toisen miehen oma! Hemmetti! Mutta mitäpä väliä sillä olikaan? Hän olisi iloinen, jos tietäisi sen, ja minusta tuntuu paremmalta menetellessäni hänen toiveittensa mukaan.

— Entä tuo vanha isäntä-miekkonen — kukapa olisi voinut luulla hänellä olevan sydäntä lainkaan? Kun ensiksi hänet näin, pelkäsin hänen mielivän usuttaa koiran kimppuuni, mutta hän meneekin ja käskee 'muorin’ antaa minulle tällaisen läjän eväitä!

— Hei vain! Onpa maailma totisesti leikkiä! Hänen tapansa oli väittää, että melkein kaikki ovat säyseitä ja ystävällisiä, jos heitä lähestytään oikealla tavalla, ja kai hän oli oikeassa. Hän olikin selvillä melkein kaikesta. Hyvä Jumala, toivoisinpa, että hän olisi syntynyt Grand Avenuen tai minä Riversiden huvilatien varrella!»

Saapuessaan odottavan toverinsa luokse, joka oli sytyttänyt tulitikulla nuotion palamaan nähdessään muonanhankkijan sylissä olevat kääröt, toisteli Billy uudelleen, ikäänkuin ne sanat olisivat kiehtoneet hänet lumousvoimaansa: »Ei Penelope kaunoinen mua varro missään kaivaten!»

Bridge silmäili kääröjä Billyn laskiessa niitä yhden kerrallaan nuotion viereen nurmikolle. Maito oli pienessä, puhtaassa emaljiastiassa, munat oli pantu paperipussiin, ja muut ruokatarpeet oli kääritty sanomalehdenkappaleihin.

Kun ne kaikki avattiin, ja niiden sisällöt tulivat näkyviin tuoreina, siisteinä ja ruokahalua herättävinä, sulki Bridge toisen silmänsä ja vilkutti toista Billylle.

»Kuoliko se vaikeasti?» hän tiedusti.

»Kuka niin?» kummasteli toinen.

»No, koira tietysti.»

»Ei se ole kuollut minun tietääkseni», vastasi Billy.

»Et kai, hyvä ystävä, aio väittää, että sinut päästettiin lähtemään sylissäsi kaikki nämä tavarat usuttamatta koiraa kimppuusi?»

Billy purskahti nauramaan ja selitti sitten asian; toisen mieli keventyi — Billyn ranteessa oleva punainen merkki pyöri yhä itsepäisesti Bridgen ajatuksissa.

Syötyään he kävivät pitkäkseen ruohikkoon ja polttelivat Bridgen tupakkaa.

»Mitäs nyt teemme?» kysyi Bridge.

»Lähdetään samoamaan», ehdotti Billy.

Bridge nousi seisomaan ja venytteli itseään. »Kun jalkain alla polttaa maa, siis pystyyn, kelpo mies!» hän hyräili.

Billy kokosi ruoan tähteet ja kietoi ne kahteen yhtä isoon kääröön, ojentaen niistä toisen Bridgelle.

»Jaetaan taakka», hän selitti. »Ja kas tässä, juo loppu maito! Minä tarvitsen astiaa.»

»Mitä aiot sillä tehdä?» tiedusti Bridge.

»Vien sen takaisin», sanoi Billy. »‘Muori' vain lainasi sen minulle.»

Bridge kohotti kulmakarvojaan hieman. Hän oli sittenkin erehtynyt. Talossa tervehti emäntä heitä ystävällisesti, kiitti Billyä siitä, että tämä oli tuonut takaisin hänen astiansa — jota, jos totuus tiedettäisiin, hän ei ollut odottanut enää näkevänsä — hän antoi heille kummallekin kourallisen paksuja, muheita, kullanruskeita leivoksia, joiden päällä oli sokerikuori.

Heidän vaeltaessaan eteenpäin Bridge huoahti. »Ei mikään koko maailmassa ole hyvän naisen vertaista», hän virkkoi.

»'Muorin' vaiko Penelopen?» kysäisi Billy.

»Jommankumman tai molempien», vastasi Bridge. »Minulla ei ole
Penelopea, mutta oli kovin oivallinen 'muori'.»

Billy ei vastannut mitään. Hän ajatteli räyhäävää, tihrusilmäistä naista., joka oli synnyttänyt hänet maailmaan. Se muisto ei suinkaan ollut hupainen. Hän koetti pyyhkäistä sen mielestään.

»Bridge», hän sanoi äkkiä ja aiheettomasti pyrkiessään vaihtamaan puheen. »Se on kummallinen nimi. Olen kuullut puhuttavaa Bridgeseistä ja Bridgereistä, mutta en koskaan Bridgelstä.

»Sen nimen sain eräältä kumppanilta pohjoisessa Yukonin varsilla. Käytin joskus sellaisia sanoja, joita hän ei ollut ennen kuullut, minkä vuoksi hän antoi minulle nimen 'The Unabridged’ [»Täydellinen sanakirja». — Suom.]. Mutta se oli liian pitkä, ja toverit lyhensivät sen Bridgeksi, ja sitä minusta käytettiin. Sen jälkeen se on ollut minulla aina, eikä minulla nyt enää olekaan muuta. Itsekin ajattelen jo itseäni Bridgenä. Se on hullunkurista, eikö olekin?»

»Kyllä», myönsi Billy, ja siihen se puhe loppui. Hänen mieleensäkään ei pälkähtänyt tiedustaa kumppaninsa oikeata nimeä, yhtä vähän kuin Bridge oli udellut hänen nimeään tai menneisyyttään. Maantien ohessa nuotiolla nukkuvien ja tyhjässä tomaattipurkissa ruokansa keittävien ihmisten siveyskäsitteet eivät hyväksy niin nenäkästä tunkeilua.

Useita päiviä jatkoi pari huolettoman verkkaista vaellustaan Kansas Cityä kohti. Kerran he ajoivat muutamia penikulmia tavarajunassa, mutta enimmäkseen he tyytyivät iloisina tallustamaan pölyisiä teitä pitkin. Yhä edelleen Billy 'haali muonaa', kun taas Bridge silloin tällöin katkaisi yksitoikkoisuuden jollakin laulunpätkällä.

»Sinä osaat niitä niin paljon», huomautti Billy eräänä iltana heidän poltellessaan tupakkaa tiellä, »että luulisin sinun kykenevän itsesikin niitä sepittämään.»

»Olen koettanut», myönsi Bridge, »mutta minun säkeissäni tuntuu aina olevan jotakin vikaa — ne eivät tunkeudu sydämeesi — niistä puuttuu jumalallista innoitusta. Alku saattaa olla varsin hyvä ja paikallaan, mutta loppu ei tule sellainen, jollaista en itse ole odottanut ja jollalta en halua.»

»Muistatko niistä yhtään?» kysyi Billy.

»Kirjoitin yhden muutamasta järvestä, jonka rannalla kerran majailin», virkkoi Bridge aatoksissaan, »mutia en muista siitä muuta kuin yhden säkeistön.»

»Annahan tulla!» pyysi Billy. »Panenpa veikkaa siitä, että se saa
Knibbsin maineen kalpenemaan.»

Bridge rykäisi ja lausui:

Hopeiset aallot hohtaa, ja kaikki on niin märkää. Kaloja silmä kohtaa, ne eivät pelkää härkää.

Sitten hän katsoi Billyyn hymyn värehtiessä hänen suupielissään. »Miltä tuntuu?» hän tiedusti.

Billy kynsi korvallistaan.

»Se on hyvä viimeistä säettä myöten», hän vastasi peittelemättä. »Mutta viimeinen rivi on jollakin tavoin viassa.»

»Niin», vahvisti Bridge, »kyllä se on.»

»Knibbsin maine taitaa olla turvassa ainakin toistaiseksi», sanoi Billy.

Bridge tarkkaili kumppaniaan, pannen merkille leveät hartiat, korkean rinnan, vankan kyynärvarren ja hauislihaksen, jota toisen ohut puuvillapaita ei voinut piilottaa.

»Eihän se kyllä ole minun asiani», hän alkoi äkkiä, »mutta ulkomuodostasi ja sinulta silloin tällöin luiskahtaneista sanontatavoista päättäen samoin kuin sen nojalla, miten käsittelit niitä kahta vintiötä tapaamisyönämme, tekisi mieleni olettaa, että sinä joskus maailmassa olet ollut vähemmän kuin tuhannen kilometrin päässä köysillä ympäröidystä nyrkkeilylavasta.»

»Olen kerran nähnyt nyrkkeilyottelun», tunnusti Billy.

Sen päivän aattona, jona he olivat laskeneet saapuvansa Kansas Cityyn, ansaitsi Billy ruokatarpeita erään pikku kaupungin ravintoloitsijalta suorittamalla hänelle joitakuita vähäisiä töitä. Billyn saamat tavarat oli kääritty Kansas Cityn »Starin» vanhaan numeroon.

Leiripaikalle saavuttuaan Billy sysäsi käärön Bridgelle, joka kunniakkaan hovirunoilija-asemansa lisäksi oli samalla kokki. Sitten Billy poistui läheiselle joelle pesemään käsistään ja kasvoistaan kunniallisen työn tahrat ja hien.

Kun Bridge aukaisi käärön ja levitti sanomalehden eteensä, kiintyi hänen huomionsa erääseen uutiseen — aluksi vain sattumalta; mutta pian hän luki sitä, unohtaen kaiken muun. Lukemisen aikana hänen kulmakarvansa vuoroin kohosivat huomattavan korkealle, vuoroin painuivat syviin ryppyihin. Silloin tällöin hän nyökkäsi tietävän näköisenä. Lopuksi hän vilkaisi Billyyn, joka juuri nousi seisomaan peseydyttyään puhtaaksi.

Hätäisesti repi Bridge sanomalehdestä uutisen, joka oli kiinnittänyt hänen mieltään, käänsi sen laskoksiin ja pisti sen taskuunsa — hän ei ollut ehtinyt silmäillä sitä läpi ja halusi säilyttää sen lukeakseen sen tarkoin myöhemmin sopivassa tilaisuudessa.

Sinä iltana Bridge istui kauan, tarkastaen Billyä puolittain suljettujen silmäluomiensa välitse, ja hänen katseensa siirtyi usein toisen ranteessa näkyvään punertavaan renkaaseen, mutta mitä hänen päässään lieneekään liikkunut, hän piti sen kaiken omana tietonaan.

Oli keskipäivä, kun pari laiskasti asteli Kansas Cityyn. Billyllä oli taskussaan dollari — kokonainen aarre. Hän oli ansainnut sen auttamalla muuatta autoilijaa nostamaan vaununsa ojasta.

»Me saamme upean aterian», oli hän kehaistut Bridgelle, »ja nukkua vuoteessa vain oppiaksemme tuntemaan kuinka paljoa suloisempaa on nukkua ulkosalla tumman taivaan ja tuikkivien tähtösten alla.»

»Sinähän olet Lucullus, Billy», huomautti Bridge.

»En tiedä, mitä se sana merkitsee», vastasi Billy, »mutta jos se on jotakin sellaista, mitä minun ei pitäisi olla, niin otaksuttavasti olen.»

He menivät erääseen matkustajakotiin, jossa Bridge tiesi heidän saavan kaksivuoteisen puhtaan huoneen viidestäkymmenestä sentistä. Olihan se kylläkin verrattain kallis hinta heidän maksettavakseen, mutta Bridge oli tarkka valinnassaan ja tunnusti Billylle mieluummin haluavansa nukkua maantien vierustan puhtaassa tomussa kuin siivottoman vuoteen tahmeassa liassa.

Eteiskäytävän päässä oli pesuhuone, ja Bridge lähti sinne riisuttuaan takkinsa ja heitettyään sen vuoteen jalkopäähän. Hänen poistuttuaan huoneesta pisti Billyn silmään lattialla Bridgen takin kohdalla oleva kokoontaitettu paperipala. Hän nosti sen pois pannakseen sen pienelle pukeutumispöydän tapaiselle, mutta samassa osui hänen katseensa erääseen sanaan. Se oli nimi Schneider.

Billy käänsi leikkeleen auki, ja hänen luettuaan uutisen otsakkeen tuli hänen silmiinsä outo ilme — kova, kylmä kiilto, jollaista niissä ei ollut näkynyt sen jälkeen, kun hän jätti vanginkuljettajan metsään Chicagon ja Jolietin keskivälille.

Billy luki seuraavaa:

»Billy Byrne, joka oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen Jolietin kuritushuoneeseen länsipuolelaisen ravintoloitsija-vanhuksen Schneiderin murhasta, heittäytyi junasta, kun häntä eilen vietiin Jolietiin, kiskoen perässään vanginkuljettajan, johon hänet oli ranteesta kytketty.

Vanginkuljettaja löydettiin muutamia tunteja myöhemmin sidottuna ja kapuloituna metsästä Santa Fén radan varrelta jonkun matkan päässä Lemontista. Hän oli vahingoittumaton, hän kertoi Byrnen saaneen aimo etumatkan ja epäilemättä käyttäneen hyväkseen sitä palatakseen Chicagoon, jossa hänen kaltaisensa mies voi löytää turvallisia pakopaikkoja helpommin kuin munalla.»

Oli vielä paljon muutakin — yksityiskohtainen selostus siitä rikoksesta, josta Billy oli tuomittu, täydellinen kuvaus Billystä, kertomus hänen pitkäaikaisesta, rikollisesta elämästään ja lopuksi maininta, että viranomaiset olivat luvanneet viidensadan dollarin palkkion sellaisista tiedoista, joiden avulla hänet saataisiin vangituksi.

Lopetettuaan lukemisensa Billy käänsi paperipalan jälleen laskoksiinsa ja pisti sen vuoteen jalkopäässä riippuvan takin taskuun. Hetkisen kuluttua astui Bridge huoneeseen. Billy vilkui vähän väliä kumppaniinsa, ja joka kerta johtui hänen mieleensä Bridgen taskusta löytämänsä uutisen loppulause — viidensadan dollarin suuruisen palkkion maininta.

»Viisisataa dollaria», tuumi Billy, »on koko joukko rahaa. Mitenhän lienee?» Ja hän suuntasi katseensa toveriinsa, ikäänkuin hän olisi kyennyt lukemaan miehen kasvoista, mitä hänen sydämessään liikkui. »Hän ei näytä siltä; mutta viisisataa dollaria on paljon rahaa kulkijapojalle — ja hittoako hänellä oli tuo uutinen taskussaan? Senpä tahtoisin tietää. Minun taitaa olla aika livistää.»

Koko se äsken saatu tyytyväisyys, jota Billy oli tuntenut siitä alkaen, kun oli joutunut runollisen Bridgen seuraan ja he olivat yhdessä aloittaneet huolettoman, hätäilemättömän samoamisensa pitkin maaseudun varjoisia teitä, pysähdellen hyvätuoksuisten niittyjen halki kiemurtelevien, vilpoisten purojen varsille, katosi heti, kun hänelle selvisi, minkälaista uutista hänen kumppaninsa oli kantanut taskussaan, salaten sen häneltä.

Päiväkausiin ei hänen mielessään ollut herännyt häiritseviä ajatuksia takaa-ajosta ja vangitsemisesta. Hän oli tuntenut olevansa vähäinen olento rajattomassa luonnossa, keskellä aaltoilevia kunnaita, metsiä ja tasankoja, ja se oli hänen huomaamattaan tuudittanut hänet varmasti uskomaan, ettei kukaan voisi häntä löytää, vaikkapa häntä etsittäisiinkin.

Se ajatuskin, että hän kohtaisi jonkun siviilipukuisen etsivän rauhaisan missourilaisen maantien seuraavassa mutkassa, oli niin nurinkurinen ja epätodennäköinen, että Billyn oli ollut mahdoton sitä vakavasti punnitakaan.

Hän ei ollut koskaan ennen ollut synnyinmaansa maaseutualueilla. Hänestä olivat koko Yhdysvallat samanlaisia kuin Chicago, New York tai Milwaukee, ne kolme kaupunkia, jotka hän parhaiten tunsi. Kaikki kokemuksensa muista paitsi kaupunkipaikoista hän oli saanut kaukaisen Yokan koskemattomissa viidakoissa. Siellä hän ei ollut kohdannut ainoatakaan etsivää — epäilemättä ei niitä voisi olla täälläkään.

Etsivät kuuluivat sellaiseen maaperään, jossa oli nurkkakapakoita ja pelipaikkoja, ja vain sinne — yhtä hyvin saattaisi odottaa jonkun Oda Yorimoton samurain piilevän jossakin Michiganin Boulevardin palokujassa kuin jonkun noista toisista väijyvän maatalojen reunustamalla tiellä.

Mutta täällä Kansas Cityssä, suurkaupungin melussa ja hajussa, oli asian laita toisin. Täällä saattoi kuka vastaantulija hyvänsä olla vaanimassa häntä, ensimmäinen heidän kohtaamansa poliisi voisi vangita hänet Bridgen vihjauksesta — ja Bridge saisi viisisataa dollaria.

Juuri silloin alkoi Bridge laulaa:

Loasta vain ma paidan sain, mut kouran tarjoon sulle. Vaellan näin mä mielissäin, ei huolia koskaan tulle. Nyt muusta siis mä piittaan viis, kun laulu vain ei kätkee. Hei, veikko, siis — —

»Sanopa», hän keskeytti laulunsa, »mitä arvelet, jos lähdettäisiin nyt saamaan sitä sinun mainitsemaasi upeaa ateriaa?»

Billy nousi pystyyn. Hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että Bridge aikoisi kavaltaa hänet.

Loasta vain ma paidan sain,
mut kouran tarjoon sulle.

Billy toisti säkeet puoliääneen. Ne jossakin määrin uudistivat hänen luottamustaan Bridgeä kohtaan.

»Pidätkö niistä?» kysyi viimemainittu.

»Kyllä», vastasi Billy. »Ovatko nekin Knibbsin?»

»Eivät; ne ovat Servicen. Ja nyt lähdetään syömään. Mentäisiinkö Midland-hotelliin?» Ja hän naurahti pikku pilalleen, mennen edellä kadulle.

Oli myöhäinen iltapäivä. Aurinko oli jo laskenut; mutta vielä oli liian aikaista lamppujen sytyttämiseksi. Bridge opasti Billyn erääseen ruokalaan, jossa mies saisi syödä kunnolleen ja puhtaalta lautaselta viidelläkolmatta sentillä. Billy oli pitänyt silmänsä auki, vilkuillen etsiviä. He eivät olleet sivuuttaneet ainoatakaan virkapukuista poliisia — se olisi ratkaiseva koe, mietti hän — jollei Bridge aikonut pistäytyä poliisikamarissa kaikessa hiljaisuudessa ja järjestää niin, että Billy siepattaisiin makuulta.

Heidän saavuttuaan pienen, alakerrassa sijaitsevan ravintolan ovelle, viittasi Bridge Billyä laskeutumaan edellä portaita myöten. Hän itse pysähtyi silmänräpäykseksi porrasten yläpäähän ja katsahti ympärilleen. Samassa astui eräs mies esiin kadun vastaisella puolella olevan porttikäytävän varjosta.

Jos Bridge näki miehen, ei hän ainakaan ilmaissut sitä millään merkillä, vaan asteli huolettomasti Billyn jäljessä ruokalaan.

KUUDES LUKU

Bridgen koetus

Heidän astuttuaan sisälle etsi edelläsaapunut Billy vapaan pöydän. Mutta kun hän oli ripustamaisillaan lakkinsa naulaan ja istuutumaisillaan, nykäisi Bridge häntä kyynärpäästä.