HOLLYWOODIN TYTTÖ
Kirj.
Edgar Rice Burroughs
Englanninkielestä ("The Girl from Hollywood") suomentanut
Alpo Kupiainen
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.
I.
Löyhän liuskasaven peittämää mäenrinnettä laskeutui varovasti kaksi ratsua. Edellä oleva kookas, kastanjanruskea ori tipsutteli kylki puolittain edellä alaspäin, pudistellen maltittomasti päätään ja pärskyttäen vaahtoa ratsastajansa flanellipaidalle. Oriin selässä olevan miehen jälessä ratsasti tyttö vaaleamman värisellä, kaunismuotoisella raudikolla, jonka laskeutumistapa ei tosin ollut niin uljasteleva, mutta sitä turvallisempi, sillä se liikkui verkkaisemmin ja pahimmissa kohdissa jännitti kaikki jalkansa eteenpäin ja liukui alas joskus melkein istuen maassa.
Mäen juurella oli kapea, tasainen kaistale. Sitten sulki lähes kahden ja puolen metrin levyinen, jyrkkä-äyräinen puro kaukaisille vuorille loivasti kohoavan cañonin eli jokirotkon toiselle puolelle vievän tien. Mies pysäytti hevosensa vierun alareunaan ja odotti, kunnes tyttö oli vahingoittumatta saavuttanut hänet; sitten hän pyöräytti ratsunsa ympäri ja antoi sen ravata puroa kohti. Kuuden metrin päässä siitä hän päästi suitset höllälle ja hoputti hevostaan. Hevonen lähti nelistämään, kimmahti ilmaan puron partaalla ja hyppäsi sen ylitse vaivattomasti ja keveästi kuin lentäen.
Tyttö tuli miehen perässä, mutta hänen ratsunsa lähestyi puroa hurjaa karkua — ei samanlaista malttavaa, tasaista laukkaa kuin ori — ja seisahtui ihan kaltaalle jännittämään voimiaan. Kuiva äyräs murtui sen etujalkojen painosta, ja se suistui päistikkaa veteen.
Mies kääntyi ja riensi takaisin. Tyttö istui satulassa ja katseli häntä happamen näköisenä.
»Sattuiko sinuun?» kysyi mies kasvoillaan huolestunut ilme.
»Ei ollenkaan», vastasi tyttö. »Senaattori on kyllä kömpelö hyppäämään, mutta kävi miten tahansa, aina se tulee maahan jaloilleen.»
»Ratsasta vähän matkaa alaspäin!» neuvoi toinen. »Siellä on kohta, josta pääset helposti ylös.»
Tyttö lähti osoitettuun suuntaan hevosen kompuroidessa puron pohjassa olevien irtonaisten kivien välitse.
»Äiti kehuu, että se on melkein kuin kissa», hän huomautti. »Kunpa se vain osaisi hypätä samoin kuin Apache!»
Mies silitti ratsunsa kiiltävää kaulaa.
»Sitä se ei opi ikänään», hän virkkoi. »Se pelkää. Apache ei arkaile koskaan; se on valmis menemään, minne hyvänsä sen ohjaan. Kahdesti se on juuttunut liejuun, mutta sittenkään se ei milloinkaan kaihda vetisiä kohtia; ja sen minä sanon, että se on todistus hevosen rohkeudesta.»
He olivat saapuneet paikkaan, jossa äyräs oli sortunut jokeen, ja tytön ratsu kapusi purosta.
»Ehkä se on ratsastajansa kaltainen», sanoi tyttö, silmäillen Apachea, »urhea, mutta ajattelematon.»
»Se teko oli pahempi kuin ajattelematon», tunnusti mies. »Se oli aasimainen. Minun ei olisi pitänyt viedä sinua hyppykohdasta tietäessäni, kuinka kehno Senaattori on hyppäämään.»
»Etkä sinä olisi sitä tehnytkään, Custer» — tyttö empi — »jollet —»
»Jollen olisi ryypännyt», lopetti mies hänen puolestaan. »Arvaan, mitä aiot sanoa, Grace, mutta luullakseni olet väärässä. En koskaan juo niin paljoa, että se näkyy minusta. Ei kukaan ole milloinkaan nähnyt minua sellaisena — ei niin paljoa, että sen voisi huomata.»
»Äitisi ja minä huomaamme sen aina», oikaisi Grace häntä lempeästi. »Tiedämme sen joka kerran, Custer. Se käy ilmi pikku seikoista, samanlaisista kuin tuo äskeinen. Eihän se kyllä ole mitään, ymmärrän sen, rakas. Mutta me, jotka rakastamme sinua, toivoisimme, ettet maistaisi niin usein.»
»Se on hullua», virkkoi Custer, »mutta en välittänyt siitä lainkaan, ennen kuin sen hankkiminen kävi vaaranalaiseksi. Niinpä niin, mitäpä hyötyä siitä on. Luovun siitä, jos tahdot. Se ei ole minuun pinttynyt.»
Hän oikaisi vaistomaisesti hartioitaan, antaen siten tietämättään tunnustuksen heikkoutensa voimakkuudelle.
Vierekkäin, niin että jalustimet kalahtelivat vastatusten, he ratsastivat hitaasti cañon-latua rancholle eli maatilalle päin. He ratsastivat sillä tavoin usein toverusten etuoikeutena olevan rauhaisan äänettömyyden vallitessa. Kumpikaan ei virkkanut mitään, ennen kuin he pysähtyivät El Camino Largon ja Sykomori-cañonia ylöspäin koukertelevan valtatien risteystä vartioivan rehevän sykomorin vilpoisaan katveeseen.
Oli alkukevään ensimmäinen päivä. Sadeaika oli ohitse. Kalifornian kukkulat hohtivat vihreinä, purppuraisina ja kullanvärisinä. Nuoret lehdet häilyivät miellyttävän raikkaina vasta äsken kuihtuneilta näyttäneissä oksissa. Sinertävä harakka räkätti sumakki-sikermässä tien toisella puolen.
Tyttö osoitti pilvetöntä taivasta, jossa leijaili useita isoja lintuja, kohoten ja laskeutuen siipiään liikauttamatta.
»Korppikotkat ovat palanneet», sanoi tyttö. »Olen aina iloinen nähdessäni ne jälleen täällä.»
»Niin», yhtyi mies. »Ne ovat mainioita puhtaanapitäjiä, eikä meidän tarvitse maksaa niille palkkaa.»
Tyttö hymyili hänelle.
»Pelkäänpä että minun ajatukseni olivat enemmän runollisia kuin käytännöllisiä», hän virkkoi. »Ajattelin vain, ettei taivas nyt niiden saavuttua näytä niin autiolta. Miksi muistuttaa siitä, mitä ne syövät?»
»Ymmärrän tarkoituksesi», vastasi mies. »Myöskin minä pidän niistä. Vaikka ne ovatkin huonossa huudossa, ovat ne todella ihmeellisiä lintuja ja tavallaan salaperäisiä. Oletko milloinkaan miettinyt sitä, ettei niitä koskaan näe hyvin nuorina eikä kuolleina? Missä ne kuolevat? Missä ne varttuvat täysikasvuisiksi? Mitähän ne ovat havainneet tuolla ylhäällä? Martin kertoi eilen nähneensä äskensyntyneen vasikan Linkkuveitsi-cañonin tuolla puolen. Linnut näyttävät kaartelevan juuri niillä kohdin.»
He ohjasivat hevosensa laajan, litteän paaden ympäri, jonka joku sykomorin alle leiriytynyt oli järjestänyt pöydäksi, ja lähtivät tietä myöten cañonin vastaista laitaa kohti. Heidän ehdittyään matkan puoliväliin seisautti mies ratsunsa ja jäi kuuntelemaan.
»Joku tulee», hän sanoi. »Odotetaan tässä ja katsotaan, kuka hän on.
Tänään en ole lähettänyt ketään kukkuloille.»
»Minulla on sellainen aavistus, että tuolla ylhäällä on tekeillä enemmän kuin tiedät», huomautti tyttö, nyökäten heistä etelään päin jatkuvaa vuoristoa kohti.
»Kuinka niin?» kysyi mies.
»Olemme viime aikoina niin usein kuulleet ratsastajia kulkevan ranchon ohitse myöhään yöllä. Jolleivät he ole aikoneet pysähtyä teidän taloonne, on polkua ylöspäin ratsastaneiden täytynyt olla matkalla korkeille kukkuloille; mutta siitä olen varma, että ne, joiden olemme kuulleet tulevan alaspäin, eivät ole saapuneet Rancho del Ganadolta.»
»Niin», myönsi Custer; »ei myöhään yöllä — ei ainakaan usein.»
Lyhyttä laukkaa juoksevan hevosen kavioiden kapse lähestyi ripeästi, ja pian eläin ratsastajineen ilmestyi näkyviin tien mutkan takaa.
»Sehän on vain Allen», sanoi tyttö.
Tulija pysähdytti ratsunsa nähdessään miehen ja tytön. Hän oli ilmeisesti hämmästynyt, ja tytöstä tuntui, että hän oli hämillään.
»Olen vain jaloittelemassa Baldya», hän selitti. »Se ei ole ollut ulkosalla kolmeen tai neljään päivään, ja te käskitte minun jaloitella niitä, milloin minulla on aikaa.»
Custer Pennington nyökkäsi.
»Näittekö karjaa tuolla harjanteen takana?»
»En. Kuinka on Apachen laita nyt — iskeekö se kavioitaan yhtä pahasti kuin tavallisesti?»
Pennington pudisti päätään kieltävästi.
»Se mies kengitti sen eilen juuri mieleiseeni tapaan. Toivoisin teidän, Slick, silmäilevän sen kenkiä tarkoin pitääksemme huolta siitä, että kengitys käy aina siten.» Hän oli katsellut Slickin ratsua, joka huohotti kyljet vaahdossa. »Baldy ei ole varsin vankka, Slick; en tahtoisi panna sitä liian koville äkkiä. Harjoittakaa sitä vähitellen!»
Hän kääntyi ja ratsasti pois tyttö vierellään. Slick Allen silmäili heidän jälkeensä hetkisen ja hoputti sitten hevosensa verkkaisesti astelemaan ranchoa kohti. Hän oli laiha, jäntevä, keskikokoinen mies. Aikoinaan hän oli saattanut olla ratsuväessä. Hän istui satulassa käymäjalkaakin ratsastaessaan sellaisen miehen tavalla, joka nuoruudessaan oli hikoillut ja vuodattanut vertaan harjoituskersantin komennettavana.
»Pidätkö hänestä?» tiedusti tyttö Penningtonilta.
»Hän on hyvä ratsastaja, ja ratsastajat alkavat olla harvinaisia nykypäivinä», vastasi Custer; »mutta enpä taitaisi valita häntä leikkitoverikseni. Etkö sinä pidä hänestä?»
»Tuskinpa vain. Hänen silmänsä saavat ihoni kihisemään — ne muistuttavat kalan silmiä.»
»Totta puhuakseni, Grace, en minäkään pidä hänestä», myönsi Pennington. »Hän on noita harvinaisia lintuja — kelpo ratsastaja, joka ei rakasta hevosia. Luullakseni hän ei ole pitkäaikainen Rancho del Ganadolla; mutta meidän on annettava hänelle aimo läksytys — hän on ollut meillä vasta muutamia viikkoja.»
He suuntasivat matkansa jyrkän harjanteen laelle. Mies ratsasti edellä ja koetti aina etsiä turvallisimpia kohtia, sillä häntä hävetti äskeinen huolettomuutensa, kun hän mietti, kuinka vähällä tyttö oli ollut joutua vakavan tapaturman uhriksi hänen ajattelemattomuutensa tähden. He ratsastivat harjannetta pitkin, kunnes saivat näkyviinsä vähäisen notkelman, jossa oli laitumella pieni karjalauma. Sitten he poikkesivat harjulta, alkaen hitaasti laskeutua eläinten luokse.
Lähellä rinteen juurta he tapasivat valkopäisen härän seisomassa alati viheriöivän tammen suojaisessa varjossa. Se käänsi villaisen otsansa heihin päin ja tarkkaili heitä rauhallisesti hetkisen punareunaisilla silmillään. Sitten se kääntyi jälleen toisaalle ja jatkoi märehtimistään välittämättä heistä enää sen enempää.
»Tuo on kai Ganadon kuningas, eikö niin?» kysyi tyttö.
»Se on samannäköinen, eikö olekin? Mutta se ei ole se, vaan Kuninkaan uhkein poika, ja jollen erehdy, panee se vanhuksen tiukalle ensi syksynä, jos viimemainitun on mieli pysyä ylimmäisenä. Sitä ei ole vielä kertaakaan pantu näytteille. Se on isän mielihaave. Hän haluaa aina viedä parhaan palkinnon saajan ensiksi suuriin näyttelyihin ja hämmästyttää maailmaa. Hän on pitänyt tämän veitikan piilossa siitä alkaen, kun alkoi näkyä merkkejä, että siitä sukeutuu komea härkä. Vähintään sata karjankasvattajaa kävi viime vuonna katsomassa laumaamme, mutta yksikään heistä ei nähnyt sitä. Isä kehuu sitä uhkeimmaksi sonniksi, mitä milloinkaan on elänyt, ja sen ensimmäinen näyttely on kansainvälinen.»
»Siitä olen varma, että siitä tulee voittaja!» huudahti tyttö.
»Katsohan sitä vain! Eikö se ole kaunis?»
»Sen lautaset ovat kuin biljardipöytä», huomautti Custer ylpeästi.
He ratsastivat alemmaksi lehmien sekaan. Niitä oli tusinan verran — kolmivuotisia. Piilosta pienen pensaan takaa erotti miehen valpas katse vähäisen, punaisen ja valkean kirjavan mytyn.
»Kas tuolla se on, Grace», huusi hän, ja he ratsastivat sinne päin.
Yksi lehmistä katsahti pelokkaasti ensin heihin, sitten pensaaseen ja lähti vasikkaa kohti, ammuen valittavasti.
»Emme me tee sille pahaa, piijuseni», vakuutti mies.
Heidän saapuessaan lähemmäksi nousi pensaan vierestä otus, jolla oli pitkät, hontelot sääret, paksut nivelet ja suuret, tummat silmät ja jonka tahraton, valkean ja punaisen kirjava karva välkkyi terveydestä ja elinvoimasta.
»Mikä soma olento!» riemuitsi tyttö. »Kuinka tahtoisinkaan sulkea sen syliini! Minä rakastan sitä, Custer!»
Tyttö oli liukunut satulasta ja heitettyään suitset maahan lähestyi vasikkaa.
»Varo lehmää!» huusi mies, laskeutuen ratsun selästä ja tullen tytön luokse pujotettuaan käsivartensa Apachen suitsiin. »Se ei ole ollut paljoa talolla ja saattaa olla hiukan villi.»
Vasikka seisoi hetkisen paikallaan, nosti sitten häntänsä suoraksi ja kirmasi sitten hurjasti suojaan emänsä taakse.
»Kuinka pidänkään siitä! Kuinka paljon siitä pidänkään!» hoki tyttö.
»Samoin sanot varsoista ja porsaista», muistutti mies.
»Minä pidän niistä kaikista!» huudahti tyttö, ravistaen päätään, silmät loistaen.
»Pidät niistä, koska ne ovat pieniä ja avuttomia kuin sylilapset», selitti mies. »Oi, Grace, kuinka paljon pitäisitkään lapsesta!»
Tyttö punehtui viehkeästi. Äkkiä tempasi Custer hänet syliinsä, painoi häntä rintaansa vasten ja oli tukehduttaa hänet pitkällä suudelmalla. Hengästynyt tyttö kiskoutui osittain irti, mutta mies piti häntä yhäti kiinni.
»Miksi et suostu, Grace?» hän rukoili. »Kumpikaan meistä ei koskaan löydä ketään toista. Isä, äiti ja Eva rakastavat sinua melkein yhtä paljon kuin minäkin, ja teikäläiset taas, äitisi ja Guy, tuntuvat aina pitäneen avioliittoamme itsestään selvänä asiana. Eihän syynä ole juominen, vai onko, rakas?»
»Ei; syynä ei ole se, Custer. Tietysti tulen vaimoksesi joskus, mutta en vielä. Katsos, enhän vielä ole elänyt, Custer! Ja minä tahdon elää. Tahdon tehdä jotakin muualla kuin siinä uneliaassa elämässä, jota olen aina viettänyt, ja siinä uneliaassa elämässä, jota saan viettää vaimona ja äitinä. Tahdon elää vähän, Custer, ja sitten olen valmis asettumaan paikalleni. Te kaikki väitätte minua kauniiksi, ja sisimmässäni, sieluni sisimmässä sopukassa, tunnen, että minulla on taipumuksia. Ja jos minulla on, on minun käytettävä Jumalan minulle suomia lahjoja.»
Hän puhui hyvin vakavasti, ja mies kuunteli kärsivällisesti ja kunnioittavasti, sillä hän käsitti, että Grace nyt ilmaisi hänelle salaisen halunsa, jonka oli täytynyt kauan piillä hänen rinnassaan.
»Mitä oikeastaan tahdot tehdä, rakas?» hän tiedusti hellästi.
»Minä — oi, se tuntuu niin oudolta, kun koetan pukea sen sanoiksi, mutta haaveillessani siitä, se on hyvin kaunis ja hyvin todenmukainen.»
»Näyttämökö?» kysäisi Custer.
»On niin sinun tapaistasi ymmärtää!» Grace hymyili hänelle palkkioksi.
»Suostutko auttamaan minua? Tiedän äidin panevan vastaan.»
»Vaaditko minua auttamaan sinua viemään kaiken onnen elämästäni?» huomautti mies.
»Sehän olisi vain vähäksi aikaa — vain muutamiksi vuosiksi, ja sitten palaisin luoksesi — sitten kun olisin luonut urani.»
»Et tulisi takaisin koskaan, jollet pettyisi toiveissasi», intti Custer. »Jos menestyisit, et enää koskaan tyytyisi mihinkään muuhun elämään tai ilmakehään. Jos palaisit epäonnistuneena, niin sydämessäsi olisi pakostakin aina hitunen katkeruutta. Se ei milloinkaan enää olisi sama herttainen, valoisa sydän, joka lähtiessäsi oli niin hilpeä. Täällä saat näytellä todellista osaa todellisessa näytelmässä, joka ei ole teennäinen eikä ahtaalla, maalattujen kulissien ympäröimällä lavalla.» Hän heilautti kättään laajassa kaaressa. »Katso tätä ympäristöä, jonka Jumala on luonut meitä varten näytelläksemme siinä osamme — ne osat, jotka Hän on meille valinnut! Sinun äitisi on esiintynyt tällä näyttämöllä, samoin minun. Luuletko heidän toiveittensa romahtaneen? Ja he molemmat olivat kauniita tyttöjä — yhtä kauniita kuin sinä.»
»Voi, sinä et ymmärrä sittenkään, Custer!» valitti Grace. »Luulin sinun ymmärtäneen.»
»Ymmärrän, että minun on sinun itsesi tähden pantava parhaani saadakseni sinut uskomaan, että sinua odottaa täällä yhtä rikas elämä kuin näyttämöllä. Taistelen ensi sijassa sinun onnesi puolesta, Grace, ja sitten omani. Jos kärsin tappion, niin sitten teen kaikkeni auttaakseni sinua toteuttamaan pyrkimyksesi. Jollet voi jäädä tänne varmana siitä, että tulet onnellisemmaksi täällä, en halua sinun jäävän.»
»Suutele minua!» pyysi tyttö äkkiä. »Joka tapauksessa olen sitä vasta vain ajatellut. Älkäämme senvuoksi olko huolissamme, ennen kuin siihen on jotakin syytä!»
II.
Mies kallistui uudelleen suutelemaan tyttöä, ja hänen kätensä pujottui toisen kaulaan. Vasikka, jota moinen mielettömyys oli kenties käynyt sillä välin harmittamaan, lähti taaskin koettamaan uuden uutukaisia jalkojaan. Seurauksena oli, että se juoksi matalaan pensaaseen, sai kuperkeikan ja lennähti selälleen maahan. Emä, joka yhäti epäili tulokkaiden aikeita ja ehkä laski tämänkin tapaturman heidän pahanilkisen läsnäolonsa viaksi, ammui levottomasti, minkä jälkeen alati viheriöivän tammen läheisyydestä kajahti syvä ääni, joka suuresti muistutti kaukaista ukkosenjyrinää.
Mies vilkaisi ympärilleen.
»Meidän lienee lähdettävä», hän virkkoi. »Keisari julisti uhkavaatimuksen.»
»Tahi kenties pannabullan», sanoi Grace heidän reippaasti astellessaan hänen ratsunsa luokse.
»Kammottavaa!» lisäsi Custer auttaessaan tyttöä satulaan.
Sitten hän itse keikahti ratsaille.
Keisari tuli majesteettisenä heitä kohti kuono lähellä maata. Silloin tällöin se pysähtyi ja kuopi maata, tupruttaen multaa leveään selkäänsä.
»Eikö se näytäkin ilkeältä?» huusi Grace. »Katsohan vain sen silmiä!»
»Se on ovela peloittelija», vastasi mies. »Mieluummin kuitenkin näen sinut satulassa, sillä aina ei voi varmasti arvata, mitä ne tekevät. Mutta meidän täytyy vastaanottaa sen haaste; ei missään nimessä sovi lähteä sitä pakoon — se saattaisi totuttaa sen pahoille tavoille.»
Hän ratsasti lähestyvää eläintä kohti ja hoputti hevosensa lyhyeen laukkaan tullessaan likemmäksi sonnia, pieksäen samalla vitsalla saappaansa vartta.
»Hei, sinä, sukkela vintiö! Laputa jo!» hän kiljaisi.
Sonni seisoi paikallaan pää alhaalla, kumahduttaen uhkauksiaan, kunnes ratsumies oli melkein sen niskassa; sitten se pyörähti vikkelästi sivulle, ja hevonen meni ohitse.
»Näin on parempi», selitti Custer, kun tyttö saapui hänen luokseen.
»Et pelkää sitä vähääkään, vai mitä, Custer? Et pelkää mitään.»
»Ohoo, sitä en tohdi väittää», torjui mies. »Joku aika sitten opin käsittämään, että useimmat riidat ovat pääasiallisesti uhkailua. Kenties olen äskettäin kehittynyt hyväksi peloittelijaksi. Joka tapauksessa olen etevämpi teeskentelijä kuin Keisari. Jos se veitikka olisi sen tiennyt, olisi se voinut puskea minut repaleiksi.»
Heidän ratsastaessaan rinnettä ylös notkosta siirtyi miehen katse yhtenään paikasta toiseen, milloin tarkastaen laidunruohon laatua, milloin taas tutkien kaukaisempia kukkuloita. Äkkiä se osui ohueen, himmeään, ruskeaan juovaan, joka kiemurteli rotkon vastaisella laidalla lähtien tuuheasta pensasryhmästä, joka osittain piilotti pienen rotkon, ja laskeutuen niitylle sekä mennen sen poikki vastaisella puolella.
»Tuolla on uusi polku, Grace, jota ei ole ennen ollut. Mennään katsomaan sitä.»
He ratsastivat sinnepäin, kunnes saapuivat sille kohdalle notkon pohjaa, jossa polku sen halkaisi. Sieltä se alkoi nousta samalle rinteelle, jolle he olivat olleet kiipeämässä. Mies kumartui ratsunsa niskan ylitse silmäilemään tallattua nurmikkoa.
»Hevosia», hän virkkoi. »Niin arvelinkin, ja sitä on käytetty aika paljon tänä talvena. Vielä nytkin näkyy, missä eläimet ovat liukastuneet ja horjahtaneet syrjään ankaroiden sateiden jälkeen.»
»Mutta ettehän te pidä hevosia tällä laitumella, eikö niin?» tiedusti tyttö.
»Emme; emmekä ole pitäneet siellä mitään eläimiä viime kesästä lähtien. Ne hevoset, jotka ovat polkeneet tämän polun, ovat enimmäkseen olleet kengitettyjä. Mitä ihmeen asiaa on kellään tuonne ylös?» Hänen katseensa siirtyi sankkaan pensaikkoon, johon polku katosi notkon vastaisella reunalla. »Minun on huomenna käytävä katsomassa, mihin se vie — tänään on liian myöhäistä.»
»Voimmehan noudattaa sitä toiselle suunnalle, rancholle päin», ehdotti
Grace.
Polku kiemurteli rinnettä ylöspäin ja meni harjanteen yli tiheässä pensaikossa, joka oli monin paikoin hakattu pois, että ratsumiehen olisi helpompi päästä sen lävitse.
»Huomaatko», kysyi Custer, kun he seisauttivat hevosensa selänteen harjalle, »että vaikka polku tällä kohdalla onkin selvästi näkyvissä ranchon rakennuksesta katsottuna, peittävät pensaat ehdottomasti ratsumiehenkin kaikilta talossa olevilta tarkkailijoilta? Sen täytyy viedä suoraan Linkkuveitsi-cañoniin. On kummallista, ettei kukaan meistä ole pannut sitä merkille, sillä tuskin kuluu viikkoakaan, ettei joku meistä ratsasta sitä tietä.»
Cañoniin laskeuduttuaan he käsittivät, miksi uuden polun päätä ei oltu havaittu. Se kulki syvänä ja selvänä veden uurtamassa kourussa kasvavan sankan pensaikon lävitse, kunnes pensaat alkoivat harventua, jakaantuen sitten yli kymmeneksi epäselväksi uraksi, jotka yhtyivät ja sekaantuivat rinteen vanhoihin, paljon käytettyihin karjapolkuihin.
»Joku on erittäin viekas», huomautti mies. »Mutta en käsitä mistä tässä on kysymys. Karjan varkaiden ja rosvojen aika on ohitse.»
»Kuvittelehan vain!» huudahti tyttö. »Todellinen salaperäinen arvoitus hiljaisilla, vanhoilla kukkuloillamme!»
Custer ratsasti äänettömänä ja miettivänä. Lauma puhdasrotuisia herefordilaisia, joiden arvolla olisi voitu lunastaa puolet Euroopassa vielä olevista kruunatuista päistä, käyskenteli laitumilla, jotka ulottuivat kauaksi kukkuloille. Ja jonnekin sinne vei tuo polku, mutta missä tarkoituksessa? Hyvä ei tarkoitus ollut, siitä hän oli varma, sillä muutoin ei polkua olisi niin ovelasti salattu.
Kun he saapuivat Camino Cortoksi nimittämänsä tien alkupäähän, vanhasta vuohitarhasta tuovalle portille, heilautti mies peukaloaan länteen päin pitkin tietä.
»Heidän on täytynyt tulla tuolta ja mennä sinne», hän virkkoi.
»Ehkä he ovat samoja, joiden äiti ja minä olemme kuulleet kulkevat öisin ohitsemme», sanoi tyttö. »Jos niin on, ovat he saapuneet suoraan teidän kartanonne halki, talon alapuolitse — ei tätä tietä.»
Custer avasi portin satulasta käsin, ja sitten he menivät barrancon halki, pysähtyen hetkeksi katselemaan sikoja ja puhelemaan niiden kaitsijan kanssa. Senjälkeen he jatkoivat matkaansa rancholle, joka oli noin kolmen neljänneskilometrin päässä yhäti levenevässä cañonissa. Se sijaitsi matalan kukkulan laella, ja kalkittuine seinineen, kattokupuineen, vankkoine holvikäytävä-kaarineen se laskevan auringon valossa näytti maurilaiselta linnalta.
Kukkulan juurella he laskeutuivat satulasta ratsutallin edustalla, sitoivat hevosensa kiinni ja nousivat pitkiä, karkeatekoisia sementtiportaita taloon. Kun he olivat kiertäneet askelmien yläpäässä kasvavan villin sumakkipensaan, huomasi rakennuksen kolmelta puolelta saartamassa patiossa istuva seurue heidät.
»Kas, tuollahan he ovatkin!» huudahti rouva Pennington. »Meitä niin kovin peloitti, että Grace ratsastaisi suoraan kotiin, Custer. Olimme juuri saaneet rouva Evansin taivutetuksi jäämään meille päivälliselle. Guy tulee myöskin.»
»Sinäkin täällä, äiti!» riemuitsi tyttö. »Kuinka suloista ja vilpoista täällä onkaan! Säästyisipä paljon vaivaa, jos muuttaisimme tänne kimpsuinemme kampsuinemme, äiti!»
»Toivottavasti ainakin yksi teistä sen tekeekin ja hyvin pian», lausui eversti Pennington, joka oli noussut pystyyn ja laski nyt hellästi käsivartensa tytön olalle.
»Siitä puhuin hänelle taaskin tänä iltapäivänä», ilmoitti Custer, »mutta sensijaan hän tahtoo —»
Tyttö kääntyi häneen päin, rypistäen hieman otsaansa ja pudistaen päätään.
»Sinun olisi parasta juosta sanomassa Allenille, ettemme tarvitse hevosia ennen kuin päivällisen jälkeen», hän pisti väliin.
Custer hymähti leppeästi ja astui ovelle.
»Käsken hänen viedä Senaattorin kotiin», hän virkkoi. »Voinhan ajaa sinut äitisi kotiin autolla, sitten kun lähdette.»
Laskeutuessaan portaita, jotka koukertelivat uuteen lehtiverhoonsa pukeutuvien sateenvarjo-puiden välitse, hän näki Allenin tarkastavan Apachen kenkiä. Hänen lähestyessään heitä vetäytyi hevonen poispäin miehestä, laskien äkkiä maahan kavionsa, joka osui Allenin nilkkaan. Kiroten astahti mies taaksepäin ja suuntasi kiukkuisen potkun eläimen vatsaan. Melkein samalla hetkellä tarttui luja koura hänen olkapäähänsä. Häntä kiskaistiin rajusti taaksepäin, niin että hän kieppui ympäri, kunnes kompastui ja kaatui kolmen, neljän metrin päähän. Kompuroidessaan kalpeana raivosta pystyyn hän näki edessään nuoren Penningtonin.
»Menkää toimistoon perimään palkkanne!» käski Pennington.
»Ensin opetan teille, te senkin —»
Äkkiä kolahti hänen leukaansa raskas nyrkki, katkaisten hänen lauseensa tuskallisesti, ennen kuin se ehti päättyä, ja pysähdyttäen hänen hurjan ryntäyksensä.
»Teidän sijassanne valitsisin huolellisemmin sanani, Allen», virkkoi Pennington rauhallisesti. »Se, että olette nauttinut väkeviä, ei riitä moisen selitykseksi. Menkää toimistoon, kuten käskin!»
Hän oli tuntenut wiskyn hajua tempaistessaan miehen ohitseen.
»Aiotteko te antaa minulle lähtöpassin juomisen tähden — juuri te?» kysyi Allen.
»Tiedätte hyvin, mistä syystä saatte lähtöpassin. Tiedätte, että syynä on se ainoa seikka, joka ei vetele Ganadossa. Teidän pitäisi itsenne saada samalla mitalla kuin annoitte Apachelle, ja teidän on parasta laputtaa, ennen kuin menetän malttini ja annan teille!»
Mies nousi hitaasti pystyyn. Hän pohti mielessään, voisiko hänen hyökkäyksensä onnistua toisella kerralla, mutta pian voitti hänen järkensä halun ja raivon. Hän lähti verkkaisesti astelemaan kummun rinnettä taloa kohti. Muutaman metrin päässä hän pysähtyi.
»Minä en tätä unohda, te — te —»
»Pitäkää se kaikin mokomin mielessänne!» kehoitti Pennington.
»Ettekä tekään sitä unohda, te, teiskaroiva tanssimestari!»
Allen kääntyi taaskin nousemaan portaita. Pennington meni Apachen luokse ja silitti sen turpaa.
»Niin, kumppani», hän hyrisi, »ei sinua kukaan saa iltikseen potkia, eihän?»
Portaiden puolivälissä Allen pysähtyi ja kääntyi jälleen taakseen.
»Te luulette olevanne kukkoja tunkiolla, te Penningtonit, vai mitä?» hän huusi. »Rahoinenne ja hienoine ystävinenne! Hienoja ystäviä tosiaankin! Voin toimittaa heistä yhden hänelle sopivaan paikkaan milloin vain haluan — mokomankin trokarin! Juuri sellainen hän on. Malttakaas vain! Kyllä saatte nähdä!»
»Pyh! Korjatkaa luunne!» äänsi Pennington väsyneesti.
Noustuaan Apachen selkään hän talutti Gracen ratsun heidän naapuriensa rancholle, joka oli pienempi kuin heidän ja lähes kilomerin päässä siitä. Hyräillen pientä laulunsäveltä hän riisui Senaattorilta satulan, vei hevosen aitaukseen, otti selkoa, että sen altaassa oli vettä, ja kaatoi kohtuullisen annoksen kauroja sen seimeen, sillä hevonen oli jo jäähtynyt iltapäiväisestä ratsastuksesta. Kun saapuvilla ei ollut ainoatakaan Evansien ranchon palvelusväestä, etsi hän rievun kappaleen ja pyyhki Senaattorin kuolaimet, käänsi satulahuovan kostean puolen⁻ ylöspäin kuivamaan, lähti sitten tarhasta ja meni pihan poikki noustakseen ratsaille.
Samassa ilmestyi noin kolmenkymmenen metrin päässä olevasta huvilasta ratsastusasuun puettu nuori mies. Hän tuli avaran kuistin poikki ja huusi Penningtonille:
»Hei, Penn! Mitä puuhaat?»
»Toin juuri Senaattorin tänne — Grace on meillä. Sinähän tulet sinne myöskin, Guy.»
»Kyllä. Mutta käyhän sisälle yhdeksi sekunniksi! Minulla on sinulle näytettävää.»
Pennington meni pihan poikki ja sitten sisälle Gracen veljen jälestä, joka opasti hänet makuukamariinsa. Siellä nuori Evans avasi lukitun komeron ja hapuiltuaan siellä riippuvien vaatteiden takaa otti esille pullon, jonka muoto ja mittasuhteet olivat aikoinaan vapauden maassa yhtä tuttuja kuin Lydia E. Pinkhamin hyväntahtoiset piirteet.
»Ja se onkin väärentämätöntä tavaraa, Penn», hän vakuutti.
Pennington hymyili.
»Kiitos, veikkonen, mutta en maista enää», hän ilmoitti.
»Et maista!» kummeksui Evans.
»En.»
»Mutta ajattelehan, mies — ollut kahdeksan vuotta tynnyrissä ja pantu sinetöityihin pulloihin ennen heinäkuun ensimmäistä päivää 1919! Se on todella hyvää ja yhtä halpaa kuin korpiroju — vain kuusi pyörylää neljännes. Voitko uskoa sitä?»
»En hevillä», myönsi Pennington. »Puhelusi kuulostaa tarulta.»
»Mutta se on totta. Lienet lakannut ryyppäämästä, mutta pikku tuikkaus tästä ei sinua pahenna. Tämä pullo on jo auki — maistahan!» Ja hän ojensi toiselle pullon ja lasin.
»No niin, perin työlästä on hyljeksiä ainetta, joka muka on niin hyvää», sanoi Pennington. »Yksi ryyppy ei taida tehdä pahaa.» Hän kaatoi pullosta lasiin ja joi. »Suurenmoista!» hän ylisti.
»Kas tässä!» virkkoi Evans ja sukelsi uudelleen komeroon. »Otin pullon sinunkin varaltasi, ja voimme saada sitä enemmänkin.»
Pennington otti pullon ja tarkasteli sitä melkein hyväillen.
»Kahdeksan vuotta tynnyrissä!» hän jupisi. »Kyllä minun on se otettava, Guy. Täytyyhän olla jotakin jätettäväksi jälkipolvelle.» Hän veti taskustaan setelinipun ja laski pöydälle kuusi dollaria.
»Kiitos!» sanoi Guy. »Sinun ei tarvitse katua kauppaasi.»
III.
Kun nuoret miehet muutamia minuutteja myöhemmin nousivat rinnettä myöten isolle talolle, kohtasivat he vanhemman Penningtonin, joka seisoi kunnaan lakea kiertävän ajotien laidalla, katsellen laajaa cañonia ja kaukaisia vuoria. Etualalla olivat ratsuhevosten tallit ja aitaukset, niiden takana kanala, johon liittyi kaksi pitkää, alfalfa-ruohoa kasvavaa tarhaa, ja pieni navetta, jossa oli vähäinen karja guernseyläisiä lehmiä antamassa maitoa, kermaa ja voita ranchon tarpeiksi. Lähes puolen kilometrin päässä oli puiden keskellä punakattoinen »väentupa», jossa ranchon naimattomat palvelijat söivät ja nukkuivat, ja sen läheisyydessä isot eläinaitaukset latoineen, ulkorakennuksineen ja katoksineen.
Kauempana ja ylempänä cañonissa sijaitsevalla kukkulalaitumella kuvastuivat mustat ja raudanharmaan kirjavat percheron-rotuiset tammat vihantaa, keväistä rinnettä vasten. Vielä kauempana, Linkkuveitsi-cañonin takaisen selänteen harjalla näkyi uljaana Keisarin valkoisen ja punaisen kirjava valtiashahmo.
Molemmat nuoret menivät vanhemman miehen luokse, ja Custer kiersi hellästi kätensä isänsä hartioiden ympärille.
»Et kyllästy siihen koskaan», virkkoi nuori mies.
»Olen katsellut sitä kahdenkolmatta vuoden aikana», vastasi vanhempi Pennington, »ja joka vuosi se on käynyt minusta yhä ihastuttavammaksi. Se ei milloinkaan muutu, mutta sittenkään ei se ole kahta kertaa samanlainen. Katsopa noita purppuraisia salvioita ja villin tattarin muodostamia kirkkaampia läikkiä tuolla ja siellä täällä vaivaistammien seassa kasvavia, ihania, vaaleanvihreitä manzanitoja — ne ovat kukkuloiden diadeemin säihkyviä jalokiviä! Ja tuota vuorien kevyttä utua, joka tuntuu siirtävän ne hiukan tuonnemmaksi keskikohdalta oivalliseksi taustaksi kauniille kummuille, jotka Korkein taiteilija on nyt sivellyt kankaalleen. Tunnin kuluttua hän maalaa toisen mestaritaulun ja illalla uuden ja aina vain uusia, ei koskaan kahta samanlaista eikä milloinkaan sellaista, jonka kuolevainen kykenisi jäljentämään; ja sen kaiken meitä varten, puita meitä varten, jos vain sydämemme ja sielumme ovat alttiit näkemään!»
»Kuinka sinä rakastatkaan sitä!» ihasteli poika.
»Niin, ja äitisi rakastaa sitä; ja suureksi iloksemme myöskin sinä ja
Eva rakastatte sitä.»
Poika ei vastannut mitään. Hän rakasti sitä, rakasti todella, mutta hänellä oli nuori sydän, ja se kaipasi vaihtelua ja seikkailuja, se halasi näkemään, mitä oli häntä ympäröivien kukkuloiden takana ja tuon laajan, häiritsemättömän laakson ulkopuolella, jonka tasaiset vainiot aaltoilivat »kunnaan linnan» alapuolella.
»Tytöt ovat pukeutumassa uima-asuun», ilmoitti vanhempi mies hetkisen kestäneen vaitiolon jälkeen. »Lähdettekö te, pojat, mukaan uimaan?»
»Tyttöihin» kuuluivat hänen vaimonsa ja rouva Evans yhtä hyvin kuin Gracekin, sillä eversti oli jyrkästi sitä mieltä, että nuoruus on puhtaasti ruumiillinen ja sielullinen, ajasta riippumaton ominaisuus. Ken hyvänsä tunsi ja toimi nuoruuden hengen mukaisesti, hän ei voinut olla vanha.
»Lähdetkö sinä?» kysyi hänen poikansa.
»Kyllä; odotin teitä.»
»Minut kai vapautettaneen, sir», sanoi Guy. »Vesi on vielä liian kylmää. Koetin eilen ja olin vähällä paleltua kuoliaaksi. Tulen katsomaan.»
Molemmat Penningtonit poistuivat taloon pannakseen ylleen uimatamineet, kun taas nuori Evans asteli lammikkopuutarhaan. Hänen seisoessaan siellä, velttona nauttien paikan rauhallisesta kauneudesta, tuli Allen portaita alas maksuosoitus kädessään. Nähdessään Guyn hän seisahtui pojan taakse ilkeä ilme kasvoillaan.
Äkkiä Evans tunsi, ettei hän ollut yksin, pyörähti ympäri ja tunsi miehen.
»Hei vain, Allen!» hän tervehti.
»Nuori Pennington erotti minut äsken», sanoi Allen vastaamatta Evansin tervehdykseen sen paremmin.
»Se on ikävää», valitti Evans.
»Kenties jokin muu on teistä vieläkin ikävämpää!» ärähti Allen ja jatkoi matkaansa tuvalle noutamaan vuodehuopiaan ja vaatteitaan.
Guy tuijotti hetkisen miehen jälkeen ymmälläolevan näköisenä ja otsa rypyssä. Sitten hän hitaasti punastui ja vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan kuullut hänen ja Slick Allenin välistä lyhyttä keskustelua.
Muutamia minuutteja myöhemmin hän astui talon länsipuolella olevaan aitaukseen, jossa uimalammikko oli. Rouva Pennington ja hänen vieraansa olivat jo vedessä, uiden ripeästi pysyäkseen lämpiminä, ja hetkisen kuluttua saapuivat eversti ja Custer juoksujalkaa talosta, hypäten yhtä aikaa veteen. Vaikka heidän ikäeronsa oli kuusikolmatta vuotta, näytti vanhempi mies silti yhtä joustavalta ja ketterältä kuin nuorempikin.
Eversti Custer Pennington oli syntynyt Virginiassa viisikymmentä vuotta sitten. Saatuaan päästötodistuksen Virginian sotakoulusta ja West Pointin akatemiasta oli hän astunut palvelukseen ratsuväkeen. Kuuban sodassa hän oli saanut kuulan toisen keuhkonsa lävitse ja kohta sodan päätyttyä eronnut palveluskyvyttömänä everstiluutnantin arvoisena. Vuonna 1900 hän oli tullut Kaliforniaan, seuraten lääkäriensä neuvoa ja heikosti toivoen voivansa pitkittää kärsimyksiään vielä muutamia vuosia.
Kahdensadan vuoden aikana Penningtonit olivat kasvattaneet komeita miehiä, naisia ja hevosia samalla maaperällä siinä valtiossa, jonka koko olemassaolo oli selvittämättömästi kutoutunut yhteen heidän sukunsa historian kanssa. Penningtonko poistuisi Virginiasta? Mikä kauhistus! Tuho periköön sellaisen ajatuksenkin! Mutta eversti Custer Penningtonin valittavana oli ollut joko lähtö tahi kuolema, eikä hän nuoren vaimon puolisona ja kaksivuotisen pojan isänä jaksanut alistua kuolemaan. Sydämensä sisimmässä hän aikoi parantaa terveytensä ennalleen kaukaisessa Kaliforniassa ja sitten palata rakastamaansa maahan. Mutta hänen lääkärinsä oli ilmaissut heidän molempien ystävälle, joka samalla oli Penningtonin asianajaja, että »kelpo Cus-poloinen» joutuisi melkein varmasti hautaan vuoden kuluessa.
Ja niin oli Pennington matkustanut länteen mukanaan rouva Pennington ja pieni Custer. Siellä hän oli löytänyt Rancho del Ganadon rappeutuneena, hoitamattomana ja myytävänä. Kuukauden kestänyt vetelehtiminen oli ollut vähällä tappaa hänet pitkästymiseen tarvitsematta apua hänen keuhko-paroiltaan. Ja kun hän ratsastaessaan eräälle toiselle rancholle oli sattumalta nähnyt tämän maatilan ja saanut tietää, että se oli kaupaksi, oli siemen kylvetty.
Maanlaadusta ja vedestä hän päätteli, ettei Ganado ollut sopiva sen hevoslajin kasvattamiseen, jonka hän parhaiten tunsi ja jota hän ja hänen isänsä ja isoisänsä ennen häntä olivat pitäneet Virginiassa. Mutta hän oivalsi muita mahdollisuuksia. Lisäksi hän viehättyi kukkuloihin ja cañoneihin ensi näkemältä. Ja niinpä hän oli ostanut ranchon pikemminkin saadakseen jotakin väliaikaista puuhaa järjelleen ja kyvyilleen, kunnes hänen maanpako-aikansa päättyisi ja hän voisi palata syntymävaltioonsa tahi kuolisi, kuin kuvitellen, että siitä voisi tulla hänen pysyvä kotinsa.
Vanha espanjalais-amerikkalainen talo oli muovattu uudelleen ja korjattu. Neljässä vuodessa hän oli oppinut tuntemaan, että herefordilaiset, berkshireläiset ja percheronit kykenivät valtaamaan ihmisen sydämessä melkein yhtä hyvän paikan kuin mikä siinä on puhdasrotuisilla hevosilla. Sitten oli tullut pieni tytär, ja »kunnaan linna» oli saanut sen lopullisen voitelun, joka tekee miehen talosta hänen kotinsa.
Hänen keuhkonsa oli parantunut — hän ei voinut mistään oireesta erottaa, ettei se olisi ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin koskaan ennen — mutta sittenkin hän yhäti viipyi aurinkoisessa maassa, jota hän oli johtunut rakastamaan tietämättä, kuinka lujasti hän oli siihen kiintynyt. Vähitellen häneltä oli unohtunut puhetapa »kun palaamme kotiin», ja kun vihdoin eräältä nuoremmalta veljeltä saapui kirje, jossa tämä lausui haluavansa ostaa vanhan, Virginiassa olevan asuinpaikan, jollei Custer Penningtonin perhe aikonut tulla sinne takaisin, oli everstin pakko mutkailematta käydä käsiksi ratkaisuun.
He olivat pitäneet pienen perheneuvottelun — eversti ja Julia, hänen vaimonsa, sekä seitsenvuotinen Custer ja pieni, vuoden vanha Eva. Äitinsä sylissä istuva Eva oli yhtä mieltä kaikkien kanssa. Custer nuorempi pillahti itkemään, heti kun vain mainittiin, että kysymyksessä oli lähteminen vanhasta, rakkaasta Ganadosta.
»Entä mitä sinä, Julia, siitä arvelet?» tiedusti eversti.
»Minä rakastan Virginiaa, isä-kulta», oli Julia vastannut, »mutta taidan rakastaa Kaliforniaa vieläkin enemmän; ja sen sanon olematta uskoton omalle valtiolleni. Se on toisenlaista rakkautta.»
»Ymmärrän tarkoituksesi», virkkoi hänen puolisonsa. »Virginia on äitimme, Kalifornia lemmittymme.»
Ja niin he jäivät Rancho del Ganadolle.
IV,
Työ ja leikki olivat erottamattomasti sekaantuneet toisiinsa Ganadossa. Leikit olivat senluontoisia, että ne tekivät heidät paremmin kykeneviksi työhönsä, ja työstä, joka aina suoritettiin ulkoilmassa ja tavallisesti ratsain, he nauttivat täysin yhtä paljon kuin leikistäkin. Samalla kun kaupungin liikemiehet kuluttivat elinvoimiaan ja hermojaan koettaessaan selviytyä liikkeiden sulkemisajalla muodostuvan rajun ihmistulvan hälystä ja päästä käsiksi raitiovaunun katossa riippuvaan hihnaan rytyyttääkseen sitten heiluen ja nytkähdellen kotiinsa päin, sukelsi eversti Pennington uimalammikkonsa vilpoisaan virkistävään veteen uurastettuaan päivän hyvinkin yhtä rakentavassa ja tuottavassa työssä kuin hekin.
»Vielä yksi sukellus!» hän huusi, seisoen hyppylaudan nenällä. »Ja sitten lähden pois. Evan pitäisi olla täällä silloin, kun olemme ehtineet pukeutua, eikö niin? Olen kuolemaisillani nälkään.»
»En ole vielä kuullut junan viheltävän, vaikka sen pitäisi saapua näihin aikoihin», vastasi rouva Pennington. »Sinä ja Poju pidätte uidessanne niin kovaa melua, että Gabrielin töräytyskin jäisi meiltä huomaamatta, jos silloin sattuisimme olemaan lammikossa!»
Eversti, Custer ja Grace Evans sukelsivat samalla kertaa ja ehättivät kilvan lammikon matalaan päähän, jossa rouva Evans ja talon emäntä valmistautuivat poistumaan. Tyttö saapui käsipuulle ensimmäisenä ja nousi vedestä nauraen voitonriemuisesti.
»Jalkani lipesi hypätessäni», puolusteli nuori Pennington, pyyhkien vettä silmistään. »Muutoin olisin tavoittanut sinut.»
»Ei mitään verukkeita, Poju!» pilaili eversti. »Grace voitti sinut puhtaasti ja rehellisesti.»
»Palataan kilvan, Grace! Dollari vetoon!» vaati nuori mies. »Se sopii», huudahti tyttö. »Yksi, kaksi, kolme — nyt!» He syöksyivät uimaan. Eversti oli verkkaisesti siirtynyt heidän edellään syvälle vedelle ja lähestyi nyt poikaansa, kun tämä ui hänen ohitseen metrin verran edellä. Samassa nuoren miehen eteneminen lakkasi.. Kiljaisten kuin comanche-intiaani hän kääntyi isänsä kimppuun, miehet kävivät käsikähmään ja painuivat veden alle. Kun he jälleen pärskyen ja nauraen kohosivat pinnalle, kiipesi tyttö jo ylös vedestä.
»Sinä voitit, Grace!» luikkasi eversti.
»Tämä ei ole rehellistä!» huusi Custer. »Isä tarttui nilkkaani!»
»No, keliäpä olisi ollut siihen parempi oikeus?» kysyi tyttö. »Hänhän on palkintotuomari.»
»Hän on aika vintiö erotuomariksi», jupisi Custer leppeästi.
»Ala juosta noutamaan dollariasi ja maksa kunnon miehen tavalla!» kehoitti isä.
»Kuinka paljon sinä saat siitä? Paljonko maksat hänelle, Grace?»
He naljailivat vielä astuessaan sisälle ja hajaantuessaan huoneisiinsa pukeutumaan.
Guy Evans käveli uimalammikkoa ympäröivästä, aidatusta puistosta talon pohjoispuolitse kulkevan ajotien varrella kasvavassa korkeassa pensasaidassa olevalle avoimelle holville. Sieltä oli esteetön näköala kauas vuoristoon ulottuvaan leveään laaksoon.
Laakson keskellä liikkui leikkikalulta näyttävä juna meluttomasti. Hänen katsellessaan sitä näkyi pienestä veturista kohoavan valkoinen tuprahdus. Se nousi ylöspäin ja haihtui ilta-ilmaan, ennen kuin kimeä vihellys saapui hänen korviinsa. Juna eteni vihreiden puiden taakse ja katosi näkyvistä.
Hän tiesi, että juna oli pysähtynyt asemalle ja että siitä oli laskeutunut hento, tyttömäinen olento, hymyillen ovivahdille ja lausuen hilpeän sanan junailijalle, joka oli vuosikausia saattanut häntä edestakaisin hänen silloin tällöin käydessään noin puolentoista sadan kilometrin päässä olevassa kaupungissa. Nyt ottaa ohjaaja hänen matkalaukkunsa ja vie sen autoon, jossa hän sitten ajaa kotiin laakson poikki tuovaa, leveätä ja suoraa lehtokujaa myöten, rikkoen perinpohjaisesti koko joukon erinomaisen hyviä nopeuslakeja.
Kahden minutin kuluttua juna ilmestyi jälleen puiden takaa, jatkaen matkaansa laaksoa ylöspäin, ikäänkuin pieni, musta mato, jonka kyljissä välkkyi keltaisia täpliä. Hämärän pimetessä alkoi laaksosta tuikkia ranchorakennusten ja kylien valoja. Niitä kimelteli yksittäin ja pienissä ryhmissä ikäänkuin huolettoman käden siroittelemia jalokiviä. Ja sitten näyttäytyivät tähdet kirkkaan ylhäisinä lisäämään Kalifornian ihanan yön loistoa.
Tien käänteessä tulivat auton lyhdyt näkyviin. Guy meni itäiselle kuistille ja pilkisti ovesta arkihuoneeseen, johon perhe oli jo alkanut kokoontua.
»Eva tulee!» hän ilmoitti.
Tyttö oli ollut poissa edellisestä päivästä alkaen, mutta jos olisi päätetty sen mukaan, kuinka kiihkeästi kaikki riensivät häntä tervehtimään, olisi hän saattanut palata pitkältä ulkomaanmatkalta. Päinvastoin kuin kaupunkilaiset eivät nämä ihmiset olleet oppineet salaamaan sydämensä hellempiä tunteita teennäisen välinpitämättömyyden naamarin verhoon. Ehkäpä he juuri sen nojalla, ettei heidän ollut tarvinnut alituisesti oleksia kylki kylkeen ahdetussa muukalaistungoksessa, olivat voineet säilyttää herttaisen luonnollisuutensa, josta ihmiskunnan markkinapaikoilla asuvat ihmiset eivät saa koskaan nauttia. Sillä ihminen kätkee outojen kylmiltä katseilta ne sydämensä tunteet, jotka hän paljastaa ystäviensä joukossa, vaikka ne kenties ovatkin hänen olemuksensa ylevimmät piirteet.
Kuin lentäen nousi auto kummulle, kääntyi ylöspäin tietä myöten ja seisahtui talon nurkalle. Ovi lennähti auki, ja tyttö hyppäsi maahan ohjaajan istuimelta.
»Hyvää iltaa, kaikki!» hän huusi.
Suikattuaan ohimennen suuta veljelleen hän suorastaan syöksähti äitinsä kimppuun, syleillen, suudellen, nauraen, tanssien ja puhellen yhtä aikaa. Huomattuaan isänsä hän jätti äidin nauramaan tukka pörröllään ja kiiti isän luokse.
»Sinä perin ihastuttava isä-papsi!» hän riemuitsi, kun isä sulki hänet syliinsä. »Onko sinusta hauskaa, kun sait kiusanhenki-pahaisesi takaisin? Panenpa vetoa, ettei ole. Rakastatko minua? Et rakastakaan, kun saat tietää, kuinka paljon olen tuhlannut. Mutta oi, isä, siellä oli niin suurenmoista! Siinäpä se, ja oi, äiti-kulta, kenet, kenet, kenet luulet minun tavanneen siellä? Oi, sitä et ikinä arvaa — et sinä ilmoisna ikinä!»
»Kenet sitten tapasit?» tiedusti äiti.
»Niin, sisko-typykkä, kenet kohtasit?» kysyi velikin puolestaan.
»Ja hän on viimeistellyn loistava», jatkoi tyttö, ikäänkuin häntä ei olisi lainkaan keskeytetty. »Ja minä tanssin hänen kanssaan — oi, niin jumalallista tanssia! Kas, Guy Evans! Mutta kuinkas sinä voit? En ensinkään nähnyt sinua.»
Nuori mies nyökkäsi yrmeänä.
»Kiitos, hyvin. Kuinkas voit itse, Eva?» hän vastasi.
»Myöskin rouva Evans on täällä, rakas», muistutti äiti.
»Oi, täti Mae!» hän huudahti. »Olen niin ihastunut. Mutta sinun olisi pitänyt nähdä hänet, ja äiti, minä sain mitä sukevimman ratsastushatun!» He siirtyivät puhuessaan arkihuoneen ovelle päin, jota Guy piti auki. »Guy, minulla on sinulle mitä uhkein joululahja!»
»Auttakaa!» kirkaisi hänen veljensä, vaipuen kuistin tuoliin. »Ettekö tiedä, että minulla on heikko sydän? Ostakaa joululahjanne aikaisin — ostakaa huhtikuussa! Oi, hyvä Jumala, ennätättekö sittenkään näin nopeasti?» hän kysyi toisilta. »Ennätättekö?»
»Minusta Eva oli kovin ystävällinen, kun muisti minua lainkaan», virkkoi Guy, lauhtuen silminnähtävästi.
»No, mikä se on?» tiedusti Custer. »Panenpa vaikka vetoa, että olet ostanut hänelle piipun.»
»Miten ihmeessä sen arvasit?» kummasteli Eva.
Custer nauroi niin, että huojui tuolissaan puolelta toiselle.
»Mitä sinä naurat, tomppeli?» kivahti tyttö. »Mistä arvasit, että minulla on piippu hänelle?»
»Siitä, ettei hän milloinkaan polta muuta kuin savukkeita.»
»Sinä olet kauhea!»
Custer veti hänet syliinsä ja suuteli häntä.
»Sinä rakas, pikku sisko!» hän sanoi. Sitten hän otti tytön pään käsiensä väliin ja pudisti sitä. »Kuuletko, kuinka ne kalisevat?»
»Mutta minä pidän piipusta», selitti Guy pontevasti. »Pulma on se, etten tähän asti ole saanut todella hyvää.»
»Kas siinä!» huudahti tyttö voitonriemuisesti. »Ja tiedäthän, että Sherlock Holmes poltti aina piippua.»
Veli rypisti otsaansa.
»En oikein ymmärrä, mitä yhteyttä sillä on tämän tapauksen kanssa», hän tunnusti.
»No, jos se on selitettävä sinulle havainnollisesti, niin eikö Guy ole kirjailija?»
»Ei siinä määrin, että kukaan voisi sitä huomata — vielä», esteli Evans.
»Niin, mutta sinusta tulee!» intti tyttö ylpeästi.
»Nyt alkaa valo sarastaa», ilmoitti hänen veljensä. »Kuuluisa kirjailija Sherlock Holmes, joka kirjoitti Conan Doylen!»
Tytön kasvoille levisi tyrmistynyt ilme, antaen pian sijaa harmistuneelle hymylle.
»Sinä olet kerrassaan hirmuinen!» hän huudahti. »Minä lähden hieman siistimään asuani päivällistä varten. Älkää odottako minua!»
Tanssiaskelin hän sipsutti arkihuoneen lattian poikki patioon ja omaa huonettaan kohti.
»Aivosi pienet kalisee, kilisee, kolisee», huusi veli hänen jälkeensä.
»Eikö hän ole verraton?» hän lisäsi toisille.
»Ei kukaan voi lähimainkaan vetää hänelle vertoja», vastasi eversti nauraen. »Hän on ainut laatuaan koko maailmassa.»
»Ja hän on meidän, Luojan kiitos!» virkkoi veli.
Eversti silmäili Evan kaupungista tuoman sanomalehden otsakkeita.
»Mitä uutisia?» tiedusti Custer.
»Samaa vanhaa lorua», vastasi hänen isänsä. »Murhia, avioeroja, lapsenryöstöjä ja väkijuomajuttuja, eivätkä asianomaiset ole edes kyllin omintakeisia tehdäkseen jutut mielenkiintoisiksi käyttämällä uusia menetelmiä. Mutta, kas vain! Tuopa ei olekaan niin hullua! ’Kahdensadan tuhannen dollarin arvosta varastettua wiskyä laskettu rannikolle’», luki hän. »Raittiuden valvojat ja rahaministeriön erikoisesti määräämät toimitsijat työskentelevät huomiotaherättävän teorian pohjalla, jonka nojalla toivotaan saatavan selville, missä eräästä New Yorkissa sijaitsevasta hallituksen varastosta vuosi sitten varastettua, kokonaisen omaisuuden arvoista wiskymäärää nyt säilytetään. Tähän asti on tiedetty vain sen verran, että wisky vietiin varastosta tavaravaunuissa kirkkaalla päivällä, ja se oli rohkeimpia varkauksia, mitä New Yorkissa on milloinkaan tehty. Lähteestä, jota ei ole suostuttu ilmaisemaan, ovat hallituksen etsivät nyt saaneet tietoja, jotka saavat heidät uskomaan, että väkijuomasaalis oli lastattu purjealukseen, joka on tehnyt pitkän kiertomatkan Kap Hornin ympäri ja on nyt jossakin eteläisen Kalifornian rannikolla. Vielä otaksutaan hallituksessa, että wiskyä parhaillaan lasketaan maihin veneillä ja kuljetetaan johonkin kätköpaikkaan vuoristoon. Wisky on yksitoista vuotta vanhaa ja pantiin pulloihin kolme vuotta sitten, vähää ennen kuin kieltolaista tuli harmillinen tosiasia. Jos tämän nestemäärän kaupustelijat joutuvat kiinni, käy heille huonosti, sillä tavara varastettiin suoraan hallituksen varastosta ja kaikki etsinnässä mukana olevat viranomaiset pitävät tärkeänä, että syylliset saavat varoittavan rangaistuksen.»
»Yksitoista vuotta vanhaa!» huokasi eversti. »Se saa veden herahtamaan kielelleni! Minun on täytynyt tulla toimeen kotitekoisella rypäleviinillä toista vuotta. Ajatelkaahan sitä — minun, Penningtonin! Esi-isäni varmaankin kiemurtelevat haudoissaan Virginiassa!»
»Päinvastoin he otaksuttavasti nauravat hihoihinsa. He kuolivat ennen heinäkuun 1 päivää 1919», pisti Custer väliin. »Yksitoista vuotta vanhaa — kahdeksan vuotta tynnyreissä», hän toisteli haaveillen, luoden pikaisen katseen Guy Evansiin päin, jonka mieltä äkkiä alkoi syvästi kiinnittää hänen tuolinsa vieressä olevalla pöydällä viruva kirja, vaikka hän oli lukenut sen kuusi kuukautta takaperin eikä ollut siitä pitänyt. »Ja kaupustelijoille käykin huonosti», jatkoi nuori Pennington. »No niin, sitä toivoisin. Heidät otaksuttavasti hirtetään, kurjat, kelvottomat lurjukset!»
Guy oli noussut seisomaan ja asteli patioon vievälle ovelle. »Mikähän
Evaa viivyttää?» hän huomautti.
»Alkaako nälkä vaivata?» kysyi rouva Pennington. »Niinpä taitaa olla meidän kaikkien laita. Entä jollemme enää odottaisikaan? Eva ei siitä pahastu.»
»Jos minä odotan vielä paljon kauemmin», virkkoi eversti, »on jonkun kannettava minut ruokasaliin.»
Kun he menivät kirjaston lävitse ruokasaliin, astelivat nuoret miehet vanhempiensa jälessä.
»Onko sinulla vielä hyvä ruokahalu?» tiedusti Custer.
Ole vaiti!» tokaisi Evans. »Sinä kiusoitat minua.»
Toiset olivat tyhjentäneet liemilautasensa, ennen kuin Eva liittyi seuraan. Sitten kun miehet olivat jälleen istuutuneet, jatkettiin keskeytynyttä keskustelua. Kuten tavallisesti ei se tosin aina ollut säkenöivää, mutta joka tapauksessa se oli vaihtelevaa, sillä se kosketteli monia aiheita; puhuttiin suuresta oopperasta ja englantilaisten pähkinäin oksastamisesta villeihin kotimaisiin runkoihin, viimeisestä romaanista ja käytännöllisimmästä siankorvien merkitsemistavasta. Maalaukset, runot, leikit, taulut, ihmiset, hevoset ja kotoinen olut — kaikki ne joutuivat osaltaan pöytäseurueen pohdinnan, väittelyn ja pilailun alaisiksi.
Kun Eva sattui lyhyen hetken olemaan syrjässä keskustelusta, käytti hänen vieressään istuva Guy hyväkseen tilaisuutta kuiskatakseen hänelle:
»Kuka oli se lintu, jonka tapasit L. A:ssa?»
»Ketä niistä tarkoitat?»
»Ketäkö? Kuinka monta oikein kohtasitkaan?»
»Heitä oli tusinoittain.»
»Tarkoitan sitä, josta lepersit niin kovin kehuvasti.»
»Ketä minä sitten kehuin? En muista itse.»
»Sinä saatat tehdä kenestä tahansa juomarin, Eva Pennington!» huudahti nuori mies harmistuneena.
»Olet säihkyvä!» hymähti tyttö. »Mikä aate lienee pälkähtänyt lahjakkaisiin aivoihisi — mustasukkaisuusko?»
»Tahdon tietää, kuka hän on», tiukkasi Guy.
»Kuka niin?»
»Tiedät varsin hyvin, ketä tarkoitan — sitä vintiötä johon olit niin ihastunut ennen päivällistä. Mainitsit tanssineet hänen kanssaan. Kuka hän on? Juuri sen tahdon tietää.»
»En pidä siitä, että puhut minulle tuolla tavoin. Mutta jos sinun täytyy se tietää, niin ilmoitan, että hän on lumoavin olento, mitä olet ikinä nähnyt. Hän —»
»En ole häntä nähnyt enkä sitä haluakaan. En myöskään välitä siitä, kuinka lumoava hän on. Tahdon vain tietää hänen nimensä.»
»No, miksi et sitä heti sanonut? Hänen nimensä on Wilson Crumb.» Tytön sävy oli samanlainen, kuin hän olisi lausunut: »Katsos Aleksanteri Suurta!»
»Wilson Crumb! Kuka hän on?»
»Mielitkö sinä noin vain kylmästi ilmaista minulle, ettet tiedä, kuka
Wilson Crumb on, Guy Evans?» kysyi tyttö.
»En ole koskaan kuullut hänestä mitään», vastasi mies.
»Et ole milloinkaan kuullut mitään Wilson Crumbista, kuuluisasta näyttelijä-johtajasta? Sellaista tietämättömyyttä!»
»Tiesitkö sinä hänestä mitään, ennen kuin nyt pistäydyit L. A:ssa?» tiedusti hänen veljensä pöydän ylitse. »En ole koskaan ennen kuullut sinun mainitsevan häntä.»
»No niin, kenties en tiennyt», myönsi tyttö. »Mutta hän on lumoavin tanssija, mitä milloinkaan olette nähnyt — ja millaiset silmät hänellä on! Ja ehkä hän saapuu ranchollemme seurueineen. Hän sanoi, että he usein etsivät juuri tällaisia paikkoja.»
»Ja sinä kai kutsuit häntä?» kysyi Custer syyttävästi.
»Miksikäs en? Olihan minun oltava kohtelias, eikö ollutkin?»
»Tiedät varsin hyvin, ettei isä ole koskaan suvainnut sellaista», intti veli, katsoen everstiin apuapyytävästi.
»Hän ei kysynytkään isältä, vaan minulta», vastasi tyttö.
»Näettekö», virkkoi eversti, »kuinka yksinkertaisesti Eva ratkaisee kaikki pienet pulmat.»
»Mutta ymmärräthän, isä-kulta, kuinka mainion loistavaa olisi, jos saisimme heidät tänne ottamaan muutamia kuvia meidän omalla ranchollamme, jossa voisimme tarkkailla heitä koko päivän.»
»Niin», murahti Custer, »saisimme katsella, kuinka he rikkovat huonekaluja ja turmelevat nurmikoitamme! Komensihan eräs sellainen johtaja ratsujoukon yhdelle Hollywoodin kauneimmista nurmikoista. Sitten he menevät kukkuloille ja ajavat karjan harjanteen ylitse valtamereen. Olen kuullut heistä riittävästi. En ikinä suostuisi laskemaan ainoatakaan heistä maatilallemme.»
»Ehkä he eivät kaikki ole häikäilemättömiä ja huolimattomia», virkkoi rouva Pennington.
»Muistanette, että eräs seurue otti muutamia kuvia meidän ranchollamme noin vuosi sitten», pisti rouva Evans väliin. »Ne näyttelijät olivat todellakin hyvin kilttejä.»
»He olivat suorastaan ihailtavia», vahvisti Grace Evans. »Toivottavasti eversti sallii heidän tulla. Siitä koituisi kosolti huvia.»
»Heistä on mahdoton sanoa mitään», huomautti Guy. »Tietääkseni he keräävät apunäyttelijöiksi kaikenlaista roskajoukkoa — kommunisteja ja muita sentapaisia kaikenkarvaisia ihmisiä. Minä olisin peloissani.»
Hän pudisti päätään epäilevästi.