LUOLATYTTÖ

Kirj.

Edgar Rice Burroughs

Englanninkielestä suomentanut

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa

I. Haaksirikkoinen.
II. Villi-ihmiset
III. Pikku Eden
IV. Kuoleman kynnyksellä
V. Herääminen
VI. Valinta
VII. Etsivä Thandar
VIII. Nadara jälleen
IX. Etsijä
X. Jälkien loppupää
XI. Vangiksi

Toinen osa

I. Kuningas Isonyrkki
II. Kuningas Thandar
III. Suuri Nagoola
IV. Taistelu
V. Nadaran ryöstö
VI. Etsintä
VII. Ensimmäinen perämies Stark
VIII. Villit
IX. Veneen rakentaminen.
X. Pääkallonmetsästäjät
XI. Pelastus
XII. Merirosvo
XIII. Kotimatkalla

ENSIMMÄINEN OSA

ENSIMMÄINEN LUKU

Haaksirikkoinen

Otuksen himmeä hahmo häämötti vain epäselvänä täplänä taustalla kohoavan metsän varjoja vasten.

Nuori mies ei erottanut ulkopiirteitä, joista olisi saattanut päätellä, oliko siellä eläin vaiko ihminen.

Hän ei nähnyt silmiä, mutta oli varma, että väijyvät silmät tähystivät häntä tuosta äänettömästä rykelmästä.

Jo neljännen kerran otus oli pimeän tullessa hiipinyt metsän reunaan — jo neljättä kertaa niiden kolmen hirvittävän viikon aikana, jotka hän aaltojen maalle heittämänä oli viettänyt tällä autiolla rannalla, hän kauhuissaan tarkkaili metsän laidassa väijyvää varjomaista hahmoa.

Se ei ollut kertaakaan häntä ahdistanut, mutta kun pelko teki hänen mielikuvituksensa sairaloisen herkäksi, näytti se illan pimetessä hiipivän yhä likemmäksi — odottamistaan odottaen hetkeä, jolloin hän ei pitäisi varaansa.

Waldo Emerson Smith-Jones ei ollut ylettömän rohkea mies. Hänet oli kasvatettu esi-isiensä erinomaisen hienossa, Back-lahden rannalla sijaitsevassa talossa ylisivistystä ja liioiteltua henkevyyttä uhkuvassa ympäristössä.

Hänet oli opetettu halveksien suhtautumaan kaikkeen, mistä tuoksahti ruumiillista voimaa — kaikki sellainen oli sivistymätöntä, raakaa, alkeellista.

Hän oli kaivannut vain jättiläisälyä — hän ja häntä hellivä äiti — ja heidän toiveensa oli täyttynyt. Yhdenkolmatta ikäisenä Waldo oli elävä tietosanakirja — ja jotakuinkin yhtä lihaksinen kuin sekin.

Pelosta vapisten hän nyt vetäytyi ihan vedenrajaan niin kauaksi kammottavasta metsästä kuin suinkin pääsi.

Kylmiä hikikarpaloita kihosi hänen pitkän, hontelon, lähes sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittaisen vartalonsa jokaisesta huokosesta. Hänen laihat kätensä ja jalkansa vapisivat kuin vilutautisen. Tavantakaa hän yskäisi — juuri se yskä olikin pakottanut hänet tälle kovaonniselle merimatkalle.

Hänen kyyrötellessään hietikolla, kauhun laajentamat silmät levällään tuijottaen pimeään yöhön, vieri isoja kyyneliä hänen kuihtuneilla, kalpeilla poskillaan.

Vain vaivoin hän sai hillityksi melkein ylivoimaisen halun kirkaista. Hänen mielensä valtasi hyödytön katumus sen tähden, ettei hän ollut jäänyt kotosalle odottamaan lääkärin ennustamaa, riuduttavaa kuolemaa, joka olisi ainakin ollut rauhallinen, eikä sellainen karkean väkivaltainen loppu, joka häntä nyt uhkasi.

Tämä eteläisen Tyynenmeren veltto herrastelija nosti jalkansa päällekkäin ja ojensihe hietikolle, sillä hän oli peräytynyt niin loitolle peloittavasta pimennosta kuin valtameri suinkin salli. Verkkaisten minuuttien venyessä aikakausien pituisiksi tunneiksi rasitti hermojännitys heikkoa poikaa niin ankarasti, että hän keskiyön vaiheilla vaipui armeliaan tajuttomuuden tilaan.

Seuraavana aamuna herätti hänet lämmin auringonpaiste, mutta se elvytti hänen rohkeuttaan vain hitusen. Nyt eivät otukset tosin voineet huomaamatta hiipiä hänen luokseen, mutta silti niitä saattoi tulla, sillä aurinko ei häntä suojelisi. Parhaillaankin oli ehkä metsän reunassa joku raju peto väijymässä.

Se ajatus lamautti häntä siinä määrin, ettei hän uskaltanut mennä metsään poimimaan hedelmiä, jotka olivat olleet hänen ravintonsa tärkeimpänä osana. Vedenrajasta hän noukki muutamia suullisia meren tarjoamaa ruokaa, mutta siinä olikin kaikki.

Hän vietti sen päivän samoin kuin sen edellä kuluneet kauhunpäivät tähyilemällä vuorotellen valtamerelle ja metsän rajaan, odottaen näkevänsä toisaalla laivan, toisaalla hirveän kuoleman, joka millä hetkellä tahansa saattoi synkästä pimennosta syöksyä vaatimaan häntä omakseen.

Käytännöllisempi ja uljaampi mies olisi kyhännyt jonkunlaisen suojuksen, jossa olisi voinut nukkua yönsä verrattain turvallisesti ja mukavasti, mutta Waldo Emersonin kasvatuksessa oli noudatettu miedontamattomia älyllisiä ohjeita — käytännölliset harrastukset ja tiedot olivat jokapäiväisiä, ja kaikki jokapäiväinen oli rahvaanomaista ja raakaa. Oli nurinkurista ajatellakin, että joku Smith-Jones ikinä tarvitsisi rahvaanomaisia tietoja.

Kahdennenkymmenennentoisen kerran sen jälkeen, kun valtava aalto oli pyyhkäissyt hänet höyrylaivan kannelta ja singonnut hänet melkein tukehtuneena ja pärskyvänä tälle tylylle rannalle, Waldo Emerson näki auringon nopeasti painuvan läntiselle taivaanrannalle.

Sen laskeutuessa nuoren miehen pelko yltyi, ja hän piti katseensa hievahtamatta suunnattuna siihen kohtaan, jossa varjo oli edellisenä iltana näyttäytynyt.

Hän tunsi, ettei hän enää jaksaisi kokonaista yötä kestää samanlaista kidutusta, jota hän oli jo neljä yötä kärsinyt. Hän uskoi varmasti tulevansa hulluksi ja alkoi tutista ja uikuttaa jo päivän valossa. Käännettyään selkänsä metsään päin hän istui kokoon sykertyneenä ja koetti katsella merelle, mutta hänen poskilleen kierivät kyyneleet sumensivat hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään.

Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä sietää, ja päästäen äkillisen ähkäisyn kauhusta hän pyörähti metsään päin. Siellä ei näkynyt mitään erikoista, mutta silti hän murtui lapsen tavoin nyyhkyttämään yksinäisyyttään ja pelkoaan.

Kyettyään hetkiseksi hillitsemään kyyneleensä hän käytti tilaisuutta tarkastaakseen tummenevia varjoja toistamiseen.

Heti ensi katsahduksen jälkeen puristui hänen kalpeilta huuliltaan vihlova parkaisu.

Otus oli siellä!

Tällä kertaa ei nuori mies heittäytynyt vääntelehtimään maassa, vaan jäi seisomaan, silmät pullollaan tuijottaen epäselvään hahmoon, samalla kun hänen irveen vääntyneiltä huuliltaan pääsi kirkaisu toisensa jälkeen.

Hänen järkensä järkkyi.

Ensimmäisen vertahyytävän parahduksen kuullessaan pysähtyi otus, mikä se sitten lienee ollutkaan, ja huutojen toistuessa se pujahti takaisin metsään.

Heikkenevän ajatuskykynsä rippeillä Waldo Emerson tajusi, että hänen olisi parempi kuolla heti kuin uhmailla sysipimeän yön kaameata pelkoa. Hän syöksyisi kohtaloansa vastaan ja lopettaisi siten tämän tuskaisen jännityksen.

Ajatusta seurasi toiminta, ja yhäti kiljuen hän lähti päistikkaa kiitämään metsänlaidassa vilahtelevaa olentoa kohti. Hänen juostessaan se kääntyi pakenemaan syvemmälle metsään, ja Waldo Emerson riensi sen jälessä pitkien, laihojen jalkojensa kiidättäessä pitkin harppauksin ja ponnahduksin hänen kuihtunutta ruumistaan repivän pensaikon halki.

Hän kirkui kirkumistaan — ne olivat korviavihlovia kiljaisuja, jotka päättyivät venytettyihin, enemmän suden kuin ihmisen ääntä muistuttaviin ulvahduksiin. Ja hänen edellään pakeneva olento kirkui nyt sekin.

Tavantakaa nuori mies kompastui ja kaatui. Okaset ja risut repivät hänen vaatteitaan ja hänen pehmeätä ihoaan. Hän oli päästä jalkoihin saakka veren tahraama. Mutta sittenkin hän kiiruhti yhä eteenpäin kuutamoisessa, hämyisessä metsässä.

Aluksi oli Waldo Emersonia kannustanut mielipuolinen halu kohdata kuolema ja saada sen julmasta otteesta unohduksen rauha, mutta sitten hän alkoi ajaa edellään kiitävää, kiljuvaa olentoa takaa kokonaan toisenlaisesta syystä. Nyt hän tahtoi saada seuraa. Nyt hän ulvoi pelosta, että olento lipuisi hänen käsistään ja että hän jäisi yksin tämän kammottavan metsän sydämeen.

Hitaasti, mutta varmasti pakenija loittoni hänestä, ja sen oivallettuaan Waldo Emerson ponnisteli kahta rajummin saavuttaaksensa sen. Enää hän ei karjunut, sillä ankaran ruumiillisen ponnistelun aikana vei läähättävä hengitys hänen heikkojen keuhkojensa kaikki voimat.

Äkkiä he joutuivat metsästä pienelle, kuutamoiselle aukeamalle, jonka vastaisella laidalla kohosi korkea kalliorinne. Pakenija riensi sitä kohti ja hetkisen kuluttua katosi, ikäänkuin olisi vuorenseinämä sen nielaissut.

Sen katoaminen oli yhtä kammottavan salaperäinen kuin koko sen olemus, ja nuori mies jäi seisomaan tyrmistyneenä ja epätoivoisena.

Takaa-ajon rauettua alkoi vastavaikutus, ja Waldo Emerson vaipui vapisevana ja nääntyneenä kallion juurelle. Hän sai yskimispuuskan ja virui sitten tuskaisten aavistusten ja surkean kauhun vallassa, kunnes hän pelkästä heikkoudesta vaipui syvään uneen.

Oli jo kirkas päivä, kun hän heräsi — jäykkänä, hervottomana, hellänä, nälkäisenä ja surkeana, mutta siitä huolimatta virkistyneenä ja selväjärkisenä. Ensimmäisen ajattelusysäyksen hänelle antoi nälästä huutava vatsa, mutta vain vaivoin hän sai pakotetuksi raukkamaiset aivonsa ohjaamaan askeleensa metsään, jossa oli hedelmiä yllin kyllin.

Vähäisimmänkin äänen kuullessaan hän seisahtui, kuunnellen jännittyneen hiljaisena ja valmiina pakenemaan. Hänen polvensa tutisivat niin rajusti, että kolahtelivat vastakkain, mutta vihdoin hän astui hämyiseen pimentoon ja ahtoi pian suuhunsa kypsiä hedelmiä.

Ylettyäkseen pudottamaan joitakuita herkullisia hedelmiä hän oli ottanut maasta katkenneen oksan palasen, jonka tyvi oli noin kymmenen sentimetrin paksuinen, mutta latvan läpimitta vain kolmisen sentimetriä. Se oli Waldo Emersonin ensimmäinen käytännöllinen teko siitä lähtien, kun meri oli viskannut hänet uuden kotinsa rannalle — oikeastaan se kaiken todennäköisyyden mukaan oli eniten käytännöllisyyttä hipova teko koko hänen elämässään.

Waldon ei oltu koskaan sallittu lukea romaaneja, eikä hän itse ollut milloinkaan halunnut tuhlata niihin aikaansa eikä köyhdyttää niillä aivojansa. Kasaamiensa syvien tietojen varastosta hän ei voinutkaan löytää mitään sellaista, mikä olisi muistuttanut häntä nyt ympäröiviä oloja.

Luonnollisesti Waldo tiesi, että oli sellaisiakin vehkeitä kuin tikapuita, ja että jos hänellä olisi ollut sellaiset, hän olisi voinut niiden avulla saada hedelmiä, joihin hän ei käsin yltänyt. Mutta se, että hän saattoi tipauttaa herkut maahan katkenneella oksalla, tuntui hänestä todella suurenmoiselta keksinnöltä — arvokkaalta lisältä inhimillisiin tietoaarteisiin. Ei edes itse Aristoteles ollut koskaan järkeillyt johdonmukaisemmin.

Waldo oli astunut elämänsä ensimmäisen askeleen omakohtaista sielullista toimintaa kohti — tähän saakka olivat hänen käsityksensä, ajatuksensa, jopa tekonsakin lainatut muinaisajan viisaiden homehtuneista kirjoituksista tai saaneet ohjauksensa hänen hallitsevan äitinsä moitteettomasta mielestä. Ja nyt hän takertui keksintöönsä kuten lapsi takertuu uuteen leluun.

Palatessaan metsästä aukealle hän vei keppinsä muassaan.

Hän päätti jatkaa sen olennon takaa-ajoa, joka oli luiskahtanut hänen käsistään edellisenä iltana. Olisipa tosiaankin hupaista nähdä otus, joka pelkäisi häntä. Hän ei ollut koko elämänsä aikana kuvitellutkaan minkään olennon voivan paeta häntä pelon vallassa. Innostuksen tapainen tunne virisi nuoren miehen rinnassa, kun se ajatus alkoi aristellen juurtua hänen mieleensä.

Saattoiko Waldon pitkästä, luisevasta vartalosta kuvastua hiukkasen pöyhistelyä, kun hän suuntasi askeleensa kalliota kohti? Surma sellaisen ajatuksen periköön! Ylpeillä rahvaanomaisesta ruumiillisesta kunnosta! Pitkä sarja Smith-Joneseja olisi noussut haudoistaan ja repinyt rikki käärinliinansa, jos sellaista olisi vihjaistukaan.

Kauan aikaa Waldo asteli edestakaisin kallion juurella, etsien eilisiltaisen karkulaisen käyttämää pakotietä. Kymmenkunta kertaa hän sivuutti selvästi näkyvän polun, joka koukerrellen nousi kallion kuvetta ylöspäin; mutta Waldolla ei ollut käsitystäkään poluista — hän silmäili vain huomatakseen portaat tai oven.

Hän ei löytänyt kumpaakaan, mutta osui sattumalta polulle, ja vaikkeivät sen ilmeiset käyttämisen merkit ilmaisseetkaan hänelle mitään, noudatti hän sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei saanut jalansijaa mistään muualta koko kallion kupeelta.

Jonkun matkaa kavuttuaan hän saapui ahtaalle rotkolle, johon polku häipyi. Siihen oli pudonnut ylhäältä irtautuneita lohkareita, jotka olivat kiilautuneet seinämien väliin lähelle pohjaa, jättäen vapaaksi vain pienen, luolamaisen onkalon, johon Waldo tirkisti.

Näkyvissä ei ollut mitään, mutta sisällä oli pimeätä ja kammottavaa. Waldon otsaan kihosi kylmä, nahkea hiki, ja hän alkoi vapista. Sitten hän kääntyi katsomaan metsään.

Se ajatus, että hänen pitäisi viettää vielä yksi yö tuon kolkon paikan näkyvissä, oli vähällä rusentaa hänet. Ei! Tuhat kertaa ei! Mikä kohtalo tahansa oli parempi kuin se, ja useiden turhien yritysten jälkeen hän senvuoksi tunki vastahakoisen ruhonsa pieneen aukkoon. Hän huomasi joutuneensa kahden kallioseinämän väliselle polulle, joka kohosi jyrkästi eteenpäin. Vähän väliä pilkotti sininen taivas aukoista, joita kivet ja sora eivät olleet täyttäneet.

Jostakusta toisesta miehestä olisi ollut selvää, että inhimilliset olennot olivat pitäneet rotkoa auki, että sitä käytettiin kulkuväylänä, jos kohta ei varsin paljoa, niin kuitenkin siksi usein, että oli kannattanut uhrata melkoisesti työtä, kun siitä oli raivattu rapautuneet kivilohkareet, joita varmastikin yhtenään tippui ylhäältä.

Mihin polku vei tai mitä Waldo odotti tapaavansa sen toisessa päässä, siitä hänellä ei ollut hämärintä aavistusta. Hänen mielikuvituksensa ei ollut vilkas. Mutta hän kapusi kapuamistaan siinä toivossa, että hän lopultakin löytäisi käsistään edellisenä iltana livahtaneen olennon.

Kun se paetessaan oli lyhyen hetkisen ollut lempeän kuutamon valaisemalla aukeamalla, oli se Waldon mielestä merkillisen paljon muistuttanut ihmistä; mutta siitä hän ei ollut varma.

Vihdoin hänen polkunsa toi hänet äkkiä päivänvaloon. Kumpikin seinämä oli vain vähän häntä korkeampi, ja hetkisen kuluttua hän nousi rotkosta laajalle, kauniille ylängölle.

Hänen edessään levisi lavea ruohotasanko, ja sen takana kohosi jono valtavia kukkuloita. Niiden ja hänen välillään oli metsäinen vyöhyke.

Uusi tunne pullisti Waldo Emerson Smith-Jonesin rintaa. Se oli hiukan samanlainen kuin se, jota Balboa lienee tuntenut ensi kerran katsellessaan mahtavaa Tyyntämerta Sierra de Quarequan laelta. Silmäillessänsä tätä uutta, ihanaa maisemaa, aaltoilevia ruohokenttiä, kaukaista metsää ja sahamaisia kukkuloita, hän vähäksi aikaa melkein unohti pelkonsa. Ja hetken vaikutelman kannustamana hän lähti tasangon poikki tutkimaan metsän takana olevaa tuntematonta seutua.

Waldo Emersonin mielenrauhalle oli hyvä, ettei hänen mielikuvitusta puuttuviin aivoihinsa pälkähtänytkään, mitä siellä oli. Maa ilman sivistysoloja — ilman kaupunkeja, kyliä ja ihmisiä, jotka käyttäytyivät samalla tavoin kuin bostonilaiset ja noudattivat samanlaisia tapoja — oli hänestä mahdoton.

Kävellessään hän jännittyneenä tähyili joka suunnalle, etsien ihmisasutuksen merkkejä — aitaa, savupiippua, mitä tahansa ihmisten rakentamaa — mutta turhaan.

Metsän laidassa hän pysähtyi; häntä peloitti tunkeutua puiden katveeseen. Mutta nähtyään, että metsä oli harvempi kuin rantapuolella ja että pensaita oli vain vähän, hän sai kootuksi kyllin paljon rohkeutta astuakseen arkaillen eteenpäin.

Varovasti varpaillaan hiipien hän eteni puistomaisessa lehdossa, seisahtuen aina muutamien minuuttien päästä kuuntelemaan valmiina ensimmäisen vaaranmerkin havaittuaan kirkuen pakenemaan lakealle tasangolle.

Pelostaan huolimatta hän saapui metsän toiseen reunaan näkemättä tai kuulematta mitään epäilyttävää ja poistuttuansa vilpoisista varjoista huomasi olevansa vähän matkan päässä äkkijyrkästä, valkeasta kallioseinämästä, jossa oli luolien suita lukuisasti kuin aukkoja mehiläiskennossa.

Näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, eikä luolien silmäänpistävän keinotekoinen ryhmitys herättänyt epäkäytännöllisen Waldon mielessä arvelua, että ne saattoivat kenties olla villien ihmisolentojen asumuksia.

Yhä vieläkin löytöretkeilyhengen lumoissa hän lähti aukeaman poikki kalliota kohti silti suinkaan unohtamatta nykyistä surkean peloittavaa tilaansa. Hänen silmänsä ja korvansa olivat herkkinä havaitsemaan väijyviä vaaroja, ja aina muutamien askelten jälkeen hän seisahtui arkana tähyilemään ympäristöään.

Kun hän kerran tällä tavoin pysähtyi ehdittyään puoliväliin metsästä kalliolle, erotti hän puiden lomitse hiljaista liikettä takaansa.

Hetkisen hän seisoi paikallansa, tuijottaen jähmettyneenä kauhusta, kykenemättä ratkaisemaan, oliko hän erehtynyt vaiko tosiaankin nähnyt jonkun olennon liikkuvan metsässä.

Hän oli jo uskomaisillaan vain kuvitelleensa nähneensä jotakin, kun puunrungon takaa äkkiä astui esille ihmisenmuotoinen, kookas, karvainen otus.

TOINEN LUKU

Villi-ihmiset

Olento oli alaston; vain vyötäisillä riippui nahkahihnan kannattama taljankappale.

Jos Waldo katseli tulokasta ihmeissään, niin varmasti herätti hänkin kummastusta karvaisen miehen mielessä, sillä villin katsetta kohdannut näky oli hänestä totisesti merkillinen kuten hänen ulkoasunsa taas oli sivistyneestä bostonilaisesta. Ja Waldon ulkonäkö oli tosiaankin perin ällistyttävä. Hänen sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittaisen vartalonsa pituutta korosti hänen tavaton laihuutensa; harmaat silmät näyttivät heikoilta ja tihruisilta niitä reunustavien, unen puutteen ja paljon itkemisen aiheuttamien tulehtuneiden ympyröiden keskellä.

Hänen keltainen tukkansa oli sekava ja takkuinen sekä loan ja veren tahraama. Myöskin hänen likaantuneissa ja repaleisissa housuissaan oli veritahroja. Hänen paidastaan oli jälellä ainoastaan joukko risaisia siekaleita, joita vain kaulus piti hänen ympärillään.

Hänen avuttomana tuijottaessaan kammottavaan olentoon, joka tähysti häntä metsästä, hänen leukansa loksahti auki, hänen polvensa alkoivat tutista, ja hän näytti olevan sortumaisillaan maahan pelkästä pelosta.

Sitten kamala mies kyyristyi ja alkoi varovasti hiipiä häntä kohti.

Tuskaisesti parahtaen Waldo kääntyi pakenemaan kalliota kohti. Olan ylitse luotu hätäinen vilkaisu puristi uuden sarjan kirkaisuja säikähtyneen pakenijan huulilta, sillä se ilmaisi, että kammottava mies ajoi häntä takaa ja että lisäksi hänen jälessään kiiti toistakymmentä yhtä hirvittävää olentoa.

Waldo juoksi kalliolle ainoastaan sentähden, että se oli suoraan poispäin hänen ahdistajistaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hän tekisi saavuttuansa kiviseinämälle — hän oli ihan liian kauhuissaan kyetäkseen ajattelemaan.

Takaa-ajajat saavuttivat häntä; heidän hurja kiljuntansa sekaantui hänen vihloviin huutoihinsa, kannustaen häntä juoksemaan niin nopeasti, ettei hän ollut uneksinutkaan sellaisesta vauhdista.

Hänen juostessaan kohosivat hänen polvensa lähelle hartioita jokaisella vimmaisella ponnahduksella; hänen vasen kätensä oli ojennettu suoraan eteenpäin, ja hän hapuili sillä ilmaa, ikäänkuin koettaen vetää itseään eteenpäin, kun taas oikea käsi, joka yhäti puristi nuijaa, piirsi vinhasti ympyrää kuten pillastuneen tuulimyllyn siivet. Liikkeessä ollessaan Waldo oli innostava näky.

Kallion juurella hän pysähtyi hetkiseksi ja silmäili ympärilleen, etsien pakotietä. Mutta nyt hän näki vainoojain hajaantuneen oikealle ja vasemmalle, joten hän ei voinut pelastua muutoin kuin kapuamalla huimaavaa kallionkuvetta. Sitä myöten vei kapeita polkuja ylöspäin kielekkeeltä toiselle.

Paikoitellen päästiin pystysuorista kohdista karkeatekoisia tikapuita myöten luolakerrokselta toiselle. Mutta Waldosta näytti hänen edessään oleva seinämä kerrassaan mahdottomalta nousta. Katsahdettuaan sitten uudelleen taakseen hän näki hätyyttäjäin ripeästi lähestyvän ja syöksähti kallionkupeelle, jossa ei näyttänyt olevan käden- eikä jalansijaa, ja tarrautui sormin ja varpain siihen kiinni epätoivoisen rajusti.

Hänen kapuamistaan haittasi nuija, jota hän yhäti piti kädessään ja josta hän ei nytkään luopunut. Olisi kuitenkin ollut vaikea sanoa, miksi hän sitä säilytti, jollei syynä ollut se, että hänen liikkeensä olivat nyt täysin koneelliset, sillä hänen mielessään ei ollut tilaa millekään muulle kuin pelolle.

Ensimmäinen luola-ihminen oli aivan hänen kintereillään, mutta vaikka villi koko ikänsä harjoitettuaan oli saavuttanut apinan ketteryyden, hämmästyi hän nähdessään, kuinka luonnottoman nopeasti kirkuva Waldo Emerson kiskoi itseään ylöspäin.

Melkein seinämän puolivälissä oli kuitenkin karvainen koura vähällä tavoittaa häntä nilkasta.

Hän oli parhaillaan vaarallisessa asemassa kiivetessänsä irrallisilla ja huojuvilla tikapuilla — ne eivät olleet sanottavasti kummempia kuin pieniä puunrunkoja, jotka oli epävakaisesti sijoitettu kallion kohtisuoraa rinnettä vasten — kun lähin ahdistaja pääsi niin lähelle häntä. Mutta tikkaiden yläpäässä tuli sattuma väliin, pelastaen Waldon ainakin toistaiseksi. Juuri silloin hän kapusi vähäiselle kielekkeelle kammottavasti luistavalta tangolta.

Hädissään hän teki vahingossa tempun, jonka neuvokas mies olisi tehnyt tahallansa. Vetäessään itseään kielekkeelle hän potkaisi tikkaita ulospäin. Sekunnin ajan huojuttuaan pystyssä ne ryskähtäen suistuivat pitkin kallion kuvetta alas, vieden mennessään ihmistaakkansa ja pyyhkäisten tieltään takaa-ajavan lauman muutkin jäsenet.

Raivoisa kiljunta kajahti Waldon alapuolelta, mutta hän ei edes kääntänyt päätänsäkään ottamaan selkoa hetkellisestä hyvästä onnestaan. Ylöspäin, yhä ylöspäin hän ehätti, kunnes hän vihdoin seisoi ylimmällä kielekkeellä ja hänen edessään oli kohtisuora sileä, noin kahdeksan metrin päässä olevalle jyrkänteen laelle saakka ulottuva seinämä. Useita kertoja hän yritti turhaan sileätä pintaa ylöspäin, raapien sitä kynsillänsä mielipuolisesti pyrkiessään kiipeämään vieläkin ylemmäksi.

Hänen oikealla puolellansa oli pimeän luolan pieni aukko, mutta hän ei sitä havainnut — hänen mieleensä ei mahtunut muuta kuin yksi ajatus: kavuta pois häntä hätyyttävien hirmuolentojen kynsistä. Mutta vihdoin hänen puolihulluissa aivoissaan kirkastui varmuus, että nyt oli tullut loppu — hän ei päässyt pakenemaan kauemmaksi — muutamien minuuttien kuluttua kuolema saavuttaisi hänet täällä.

Hän kääntyi sitä kohtaamaan ja näki alhaalla joukon luolamiehiä sijoittamassa uusia tikkaita kaatuneiden sijalle. Seuraavalla hetkellä he alkoivat kavuta hänen jälkeensä.

Heidän yläpuolellaan seisoi nuori mies kapealla kielekkeellä, rääkyen ja virnistellen mielipuolen tavoin. Nyt hänen surkeisiin huutoihinsa sekaantui ankaran ponnistelun aiheuttamaa kumeata yskintää.

Kyyneliä vieri pitkin hänen ryvettyneitä kasvojansa, piirtäen niihin käyriä, likaisia juovia. Hänen polvensa kolahtelivat vastakkain niin rajusti, että hän vain vaivoin pysyi pystyssä, ja tällaisen raukkamaisen kuvatuksen kasvot olivat ensimmäisen luolamiehen näkyvissä, kun hän kapusi tirkistämään kielekkeelle, jolla Waldo seisoi. Mutta äkkiä sitten virisi Waldo Emerson Smith-Jonesin rinnassa kipinä, jonka miespolvia kestänyt liikahienostuminen ja hempeän veltostava sivistys olivat miltei tukahduttaneet — hänessä heräsi vaisto puolustaa itseään voimakeinoilla. Tähän saakka hän oli pyrkinyt pelastautumaan yksinomaan pakenemalla.

Kuolemanpelon vimmastuttamana hän nosti nuijansa, heilautti sen korkealle päänsä yläpuolelle ja täräytti sen suoraan hätyyttäjän suojattomaan kalloon.

Pudonneen sijalle ilmestyi toinen — hänkin suistui alas päälaki murtuneena. Nyt Waldo otteli kuin umpisoppeen joutunut rotta, kiljuen ja höpisten epäselvästi. Mutta enää hän ei itkenyt.

Aluksi häntä kammotti kömpelön aseensa tekemä verisen tuhoisa jälki. Hänen luontoansa kuohutti veren näkeminen, ja kun hän huomasi verisiä, takkuisia hiuksia tarttuvan nuijaansa ja tajusi, että juuri hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli sivaltanut iskut, jotka olivat takerruttaneet ne siihen tahmeaksi, inhoittavaksi tahmaksi, valtasi hänet ellotus, ja hän oli vähällä horjahtaa huimaavan korkealta paikaltaan.

Vihollisuudet keskeytyivät muutamiksi minuuteiksi, ja luolamiehet kokoontuivat yhteen ryhmään alhaalla, pudistellen nyrkkejään Waldolle ja kiljuen uhkauksia ja uhitteluja. Nuori mies katseli heitä, jaksaen tuskin käsittää yksin vastustaneensa villejä miehiä voimainmittelyssä ja torjuneensa heidän hyökkäyksensä.

Hän oli tyrmistynyt ja kauhuissaan, ei niin paljon sen tähden, mitä oli tehnyt, kuin sen vuoksi, että tunsi outoa, selittämätöntä ylpeyttä kyettyään kamppailussa voittamaan otukset. Mitähän hänen äitinsä sanoisi, jos näkisi lemmikkinsä juuri tällä hetkellä?

Äkkiä Waldo sivulta päin havaitsi, että joku olento ryömi hänen kimppuunsa takaapäin siitä pimeästä luolasta, jonka edustalla hän oli taistellut. Heti sen oivallettuaan hän heilautti nuijaansa, suunnaten murhaavan iskun tähän uuteen viholliseen ja samalla pyörähtäen sitä vastaan.

Olento väisti taaksepäin, ja isku, joka olisi rusentanut kallon, viuhahti hiuskarvan päässä kasvoista.

Waldo ei lyönyt toistamiseen, ja hänen otsallensa kihosi kylmä hiki, kun hän huomasi olleensa vähällä murhata nuoren tytön. Viimemainittu kyyrötti nyt luolan suulla, silmäillen häntä pelokkaasti. Waldo kohotti risaista hattuaan ja kumarsi syvään.

»Pyydän anteeksi», virkkoi hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että täällä oli nainen. Olipa hyvä, etten kolhaissut teitä.»

Joko hänen sävynsä tai käytöksensä rauhoitti tyttöä, sillä tämä astui hymyillen luolasta kielekkeelle hänen viereensä.

Hänen tullessansa esille, levisi Waldon kasvoille, kaulalle ja korviin polttava puna — hän tunsi, kuinka niitä kuumensi. Hermostuneesti rykäisten hän kääntyi toisaalle ja alkoi innokkaasti tarkkailla etäistä maisemaa.

Pian hän kuitenkin loi vaivihkaa silmäyksen taakseen. Kauheata! Tyttö oli vieläkin siellä. Taaskin mies yskäisi hermostuneesti.

»Suokaa anteeksi», — alkoi hän puhua. »Mutta — hm — niin — te — olen — tyyten outo, kuten tiedätte. Eikö teidän olisi parasta palata sisälle — hm — pukeutumaan?»

Tyttö ei vastannut mitään, ja siispä Waldo pakottautui uudelleen kääntymään häneen päin. Toinen hymyili hänelle.

Waldo ei ollut eläissänsä ollut niin kauhean hämillään kuin nyt — hän ihan siveellisesti kauhistui älytessänsä, ettei tyttö ollut millänsäkään.

Hän puhutteli tyttöä toistamiseen, ja vihdoin tämä vastasi, mutta sellaisella kielellä, jota mies ei ymmärtänyt. Se ei vähääkään muistuttanut ainoatakaan kieltä, ei nykyaikaista eikä kuollutta, johon Waldo oli tutustunut, ja Waldo oli kuitenkin enemmän tai vähemmän perehtynyt niihin kaikkiin — erittäinkin kuolleisiin.

Senjälkeen hän ei enää koettanutkaan katsoa tyttöön päin, oivaltaen varmasti näyttävänsä hyvin naurettavalta. Ja pian vaativatkin tärkeämmät asiat hänen huomiotansa — luolamiehet alkoivat jälleen hyökätä. Tällä kertaa he toivat muassaan kiviä, ja samalla kun toiset heistä nakkelivat niillä Waldoa, yrittivät toiset rynnätä hänen puolustusasemaansa. Silloin tyttö pujahti takaisin luolaan, mutta palasi hetkisen kuluttua, tuoden sylissään kivisiä aseita ja astioita.

Hänellä oli tavattoman iso huhmar, johon hän oli pistänyt survimen ja useita pienempiä kivenkappaleita. Ne hän työnsi kielekettä myöten Waldolle.

Aluksi mies ei käsittänyt hänen tarkoitustaan. Pian tyttö oli ottavinaan käteensä kuvitellun kiven ja heittävinään sillä alhaalla hyöriviä otuksia, sitten osoittaen tuomiansa esineitä ja Waldoa.

Nyt Waldo ymmärsi. Tyttö oli siis hänen puolellaan. Hän ei käsittänyt sen syytä, mutta oli siitä hyvillään.

Noudattaen toisen kehoitusta hän otti pari pienehköä kivenkappaletta ja sinkosi niillä hyökkääjiä.

Mutta he nousivat yhä ylemmäksi — Waldo ei suinkaan ollut mainio tähtääjä. Nyt tyttö uutterasti kokosi niitä luolamiesten heittämiä kiviä, jotka olivat jääneet kielekkeelle, ja kantoi ne kasaan Waldon viereen.

Silloin tällöin nuoren miehen heitot sattumalta osuivat, ja silloin tytöltä pääsi pieni riemun kirkaisu — hän taputti käsiään ja hyppi ilosta.

Ennen pitkää Waldo kummastuksekseen tunsi, että nämä suosionosoitukset hivelivät suloisesti hänen korvaansa. Ja sitten hän alkoi tähdätä paremmin.

Kesken kaiken välähti hänen mieleensä kuva häneen hartaasti kiintyneestä äidistä ja valitusta joukosta älykkäitä nuoria ihmisiä, joita äiti aina oli koonnut hänen ympärillensä.

Waldo tunsi uuden kauhun pistoksen koettaessaan kuvitella, mitä he tuntisivat, jos olisivat katselemassa häntä nyt, kun hän seisoi huimaavalla kallionkielekkeellä melkein alastoman tytön vierellä ja viskeli kivillä alapuolellaan hääriviä ja raivosta kirkuvia karvaisia ihmisiä.

Se oli kammottavaa. Hänen rinnassaan kohahti voimakas harmin ja nöyryytyksen aalto.

Hän kääntyi moittivasti katsahtamaan takanaan olevaan häpeämättömään nuoreen naiseen — nainen ei saisi luulla, että hän suosi niin raakoja ja rahvaanomaisia menettelytapoja. Heidän katseensa osuivat vastakkain — tytön silmissä Waldo näki säihkyvän innostusta, elämäniloa ja sellaista toverihenkeä, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt ainoankaan kuolevaisen silmissä.

Sitten tyttö kiihtyneenä osoitti kielekkeen reunaa.

Waldo vilkaisi sinne.

Kookas luolaotus oli hänen huomaamattansa kavunnut melkein heidän turvapaikkaansa.

Hän oli vain vähän toista metriä heitä alempana, ja hänen katsoessaan ylöspäin Waldo pudotti kahdenkymmenen kilon painoisen kivihuhmaren suoraan hänen kasvoihinsa.

Nuori nainen päästi pienen, riemuisan huudahduksen, ja kasvot jakaantuneina leveään virnistyksen kääntyi Waldo Emerson Smith-Jones hänen puoleensa.

KOLMAS LUKU

Pikku Eden

Huhmar lopetti taistelun — ainakin toistaiseksi. Mutta luolamiehet vetelehtivät koko iltapäivän kallioseinämän juurella, silloin tällöin kiljuen herjauksia ylhäällä olevalle parille.

Niihin tyttö vastasi ilmeisesti samalla mitalla. Joskus hän osoitti Waldoa ja elehti hurjasti epäilemättä kuvaten, kuinka hirveän verilöylyn Waldo heille valmistaisi, jolleivät he menisi tiehensä ja jättäisi parempiansa rauhaan. Kun nuori mies tajusi tytön eleitten merkityksen, pullistui hänen rintansa tunteesta, jonka hän pelkäsi olevan raa'an, alkeellisen, rahvaanomaisen ruumiillisen kunnon nostattamaa ylpeyttä.

Päivän jatkuessa Waldon tiili sekä hyvin nälkä että hyvin jano. Alhaalla laaksossa hän erotti vähäisen puron, joka kirkkaana ja kauniina virrata solisi etelää kohti. Sen ja metsän reunassa vilkkuvien, kypsien, syötävien hedelmien näkeminen teki hänet melkein mielipuoliseksi.

Merkeillä hän kysyi, oliko tytönkin nälkä, sillä nyt hän jo saattoi katsella tyttöä ilman ulkoisia pahastumisen merkkejä. Tyttö nyökkäsi, osoitti laskevaa aurinkoa ja selvitti hänelle, että he pimeän tultua laskeutuisivat syömään.

Illan pimetessä eivät luolamiehet olleet poistuneet, ja Waldosta tuntui kovin huimapäiseltä uskaltautua maahan niin kauan kuin heitä saattoi olla lähistöllä. Mutta tyttö osoitti niin ilmeisesti pitävänsä häntä voittamattomana taistelijana, että hänen mieltään repivät ristiriitaiset tunteet, arkuus ja selittämätön halu esiintyä tytölle edullisessa valossa, teoillaan todistaa tytön luottamus oikeaksi.

Waldosta oli perin ihmeellistä, että kukaan saattoi pitää häntä voimaolentona ja vankkana turvana. Ja häntä itseään kalvoi hieno epäilys, että se arviointi saattaisi valmistaa hänelle mitä kiusallisimpia ja nolaavimpia tilanteita. Samalla hän aprikoi, olikohan tyttö hyvä juoksija; hän toivoi niin.

Keskiyö alkoi varmaankin olla käsillä, kun hänen kumppaninsa selitti, että heidän oli aika lähteä aterioimaan. Waldo olisi toivonut tytön menevän edellä, mutta toinen painautui pelokkaana hänen lähelleen ja pysytteli taempana.

Hänellä ei senvuoksi ollut muuta keinoa kuin antautua yritykseen, mutta jos aurinko olisi paistanut, olisi se paljastanut hyvin kalpean sankarin, joka silmät levällään varovasti lipui kielekkeen reunalta varpaillansa hapuilemaan jalansijaa.

Heidän ehdittyään laskeutua seinämän puoliväliin nousi metsän yläpuolelle kuu — iso troopillinen täysikuu, joka valaisi kalliota melkein yhtä kirkkaasti kuin aurinko. Se paistoi sillä kielekkeellä olevan luolan suuhun, jolle Waldo oli juuri saapunut, ja kauhistunut nuori mies näki kookkaan karvaisen olennon nukkumassa vajaan metrin päässä hänestä.

Hänen katsoessaan avautuivat pienet, ilkeät silmät ja suuntautuivat suoraan häneen.

Waldo sai vaivoin tukahdutetuksi säikähdyksen huudahduksen kääntyessänsä suinpäin syöksymään äkkijyrkkää kallionkuvetta alas. Tyttö ei vielä ollut laskeutunut lähinnä ylempänä olevalta kielekkeeltä.

Hän oli varmaankin vaistonnut, mitä oli tapahtunut, sillä Waldon pyörtäessä pakoon hän huudahti hiljaa pelosta. Ja samassa ponnahti luolamies pystyyn. Mutta tytön ääni oli värähdyttänyt Waldon rinnassa sellaista kieltä, joka oli melkein surkastunut oltuaan miespolvia käyttämättömänä, ja ensimmäisen kerran eläissään hän teki uljaan ja rohkean teon.

Hän olisi helposti päässyt luolamiehen kynsistä laaksoon — yksin; mutta heti tytön äänen kuultuaan hän kääntyi kapuamaan takaisin kielekkeelle uhmaamaan tukevaa alku-ihmistä, joka olisi voinut rusentaa hänet yhdellä iskulla.

Enää ei Waldo Emerson vapissut. Hänen hermonsa ja lihaksensa olivat vakavat, kun hän heilautti nuijaa kaaressa ja iskeä täräytti sillä luolamiehen kohotettua, torjuvaa kättä.

Luu räsähti iskusta poikki, kajahti tuskainen parahdus, — mies horjahti taaksepäin, tyttö hypähti Waldon viereen ylemmältä kielekkeeltä, ja käsi kädessä he lähtivät kiitämään kallionkuvetta alas.

Kymmenkunnasta luolanaukosta ilmestyi yhtä monta päätä, mutta pakeneva pari oli ennättänyt puoliväliin aukeamaa, ennenkuin näille hidasälyisille olennoille oikein selvisi, mitä oli tapahtunut. Ja heidän aloittaessaan takaa-ajon olivat Waldo ja tyttö jo kadonneet metsään.

Muutamia metrejä ohjasi viimemainittu miestä suoraan puiden varjoihin, mutta kääntyi sitten oikealle, poiketen suorakulmaisesti heidän siihenastisesta suunnastaan.

Tyttö yhäti puristi nuoren miehen kättä eikä vähääkään hidastanut vauhtiaan heidän jouduttuaan puiden alla vallitsevaan pimentoon. Hän juoksi erehtymättömän varmasti sysipimeässä metsässä ikäänkuin tie olisi ollut kaarilamppujen valaisema. Mutta Waldo kompasteli ja kaatuili yhtenään.

Pian alkoi takaa-ajon häly hiljetä; luolamiehet olivat nähtävästi edenneet suoraan metsään. Mutta tyttö kiidätti huohottavaa Waldoa yhä eteenpäin niin kauan, että se tuntui henkeä haukkovasta nuoresta miehestä ikuisuudelta. Kohta he kuitenkin saapuivat luolilta näkyneen pienen puron partaalle. Siellä tyttö alkoi kävellä ja veti vähän ajan kuluttua bostonilaisen viettävää äyrästä myöten veteen, joka nousi hänen polviensa yläpuolelle. Tyttö vei häntä ylöspäin pitkin puron uomaa, jossa oli joskus niin syviä kuoppia, että he joutuivat kokonaan veden valtaan.

Waldo ei ollut koskaan opetellut uimisen raakaa taitoa, ja niinpä hän olisi hukkunut, jollei hänen kumppaninsa voimakas, ruskettunut käsi olisi aina kiskonut häntä pärskyvänä ja yskivänä kammottavista syvennyksistä ja vihdoin vetänyt häntä, kun hän jo oli melkein tukehtunut ja kuolemaisillaan kauhusta, turvaan matalalle, ruohoiselle rannalle jyrkän kallion juurelle. Kallio muodosti toisen seinämän rotkossa, jonka lävitse joki virtasi kuohuvana koskena.

Ei suinkaan pidä luulla, että Waldo Emerson palatessansa ottelemaan karvaisen raakalaisen kanssa, joka uhkasi erottaa hänet uudesta kumppanistaan, olisi ihmeellisellä tavoin muuttunut jäniksestä leijonaksi — kaukana siitä.

Nyt, jolloin hän sai virua ihan hiljaa ja miettiä viimeksi kuluneen tunnin seikkailuja, tuli vastavaikutus, ja Waldo Emerson oli kiitollinen ystävälliselle yölle, joka salasi tytön katseilta hänen surkean näköiset, herpaantuneet jäsenensä ja vapisevat huulensa.

Taaskin hän oli silmittömän kauhun vallassa, ja hänen ärtyneet hermonsa vaativat häntä äänekkäästi voivottelemaan sietämättömästä pelosta.

Kosteassa rotkossa, jossa tuuli puhalsi kylmän vedenpinnan ylitse, ei ollut lämmin, joten Waldon sielulliseen tuskaan lisääntyi kylmän ja kosteuden aiheuttama ruumiillinen epämukavuus. Hän oli todellakin säälittävän surkea viruessaan kokoon sykertyneenä ruohikossa, rukoillen, että aurinko pian nousisi, mutta kuitenkin peläten päivänvaloa, joka saattaisi paljastaa hänet vainoojille.

Mutta vihdoin aamu koitti, ja katkonaisen unen jälkeen Waldo heräsi, huomaten olevansa viettävällä ruohoisella rannalla, hauskassa ja kauniissa pikku paratiisissa, jonka erottivat muusta maailmasta jokea reunustavat korkeat kalliot ja johon ei nähnyt muualta kuin joen vastakkaisella rannalla kohoavan kallion laelta.

Tyttö, lepäsi vähän matkan päässä.

Hän nukkui vielä. Hänen päänsä nojasi toiseen lujaan, ruskeaan käsivarteen. Pehmeä, musta tukka valui sekavana toisen posken ja käsivarren ylitse, viehättävästi leviten vihreälle ruohikolle.

Katseleva Waldo pani merkille, että tyttö oli sangen sievä. Milloinkaan ennen hän ei ollut nähnyt samanlaista tyttöä. Hänen nuoret naistuttavansa olivat olleet aika koreilevia ja keskinkertaisen näköisiä; heillä oli ollut pitkät, kalpeat kasvot ja ohuet huulet, joiden he tuskin milloinkaan rohkenivat sallia kaartua hymyyn, ja alhaisontapaista naurua he halveksivat.

Tämän tytön huulet näyttivät olevan tehdyt nauramaan — ja jotakin muuta varten, vaikka oikeudenmukaisuus vaatii myöntämään, ettei Waldo silloin tajunnut, mitä kaikkia mahdollisuuksia niissä piili.

Waldon katseen lipuessa pitkin tytön nuoren vartalon viivoja nostatti hänen puritaaninen kasvatuksensa kuuman häpeänpunan hänen kasvoilleen, ja hän kääntyi kylmäkiskoisesti selin tyttöön päin.

Liioittelematta puhuen Waldo Emersonista olikin todentotta kauheata ajatella, kuinka tavattomaan ja sopimattomaan asemaan kohtalo oli hänet pakottanut. Kuta enemmän hän sitä pohti, sitä punaisemmaksi hän tuli. Se oli hirveätä — mitähän hänen äitinsä sanoisi siitä kuullessaan?

Mitä sanoisi tämän tytön äiti? Mutta tärkeämpää olisi — kammottava ajatus — mitä tytön isä tai veljet tekisivät Waldolle, jos löytäisivät heidät yhdessä tällä tavoin — tytöllä vain vyötäisillään kovin vähäinen nahankappale, joka tuskin missään kohdassa ulottui polven alapuolelle, mutta toisin paikoin loppui jo paljoa ylempänä.

Waldo oli kovasti harmissaan. Hän ei jaksanut käsittää, mitä tyttö oikein ajatteli, sillä muissa suhteissa hän näytti sangen kiltiltä, ja hänen suurista silmistään ei varmasti kuvastunut muuta kuin hyvyyttä ja viattomuutta.

Hänen istuessaan sellaisissa mietteissä tyttö heräsi ja tervehti häntä hilpeästi nauraen.

»Hyvää huomenta», sanoi Waldo hyvin totisena.

Hän olisi toivonut osaavansa tytön kieltä, jotta olisi voinut huomauttaa, kuinka paheksuttavana hän piti moista asua.

Hän oli aloittamaisillaan selvittää sitä merkeillä, kun tyttö nousi pystyyn joustavana ja viehkeänä kuin naarastiikeri ja meni puron partaalle. Näppärällä sormiliikkeellä hän irroitti ainoata pukukappalettaan pitelevän hihnan, ja sen pudotessa maahan kääntyi Waldo kauhusta ähkäisten kasvoilleen, painaen kätensä tiukasti ummistetuille silmillensä.

Sitten tyttö sukelsi vilpoiseen veteen ottamaan aamukylpyään.

Hän kutsui useita kertoja Waldoa mukaansa, mutta Waldo ei voinut edes katsoakaan sinnepäin; hänen sielunsa oli loukkaantunut.

Tytön noustua vedestä kului vähän aikaa, ennenkuin Waldo rohkeni empivästi vilkaista sinnepäin. Hän huoahti helpotuksesta nähdessään tytön pukeneen ylleen ainoan vaatetuskappaleensa, ja senjälkeen hän saattoi häpeilemättä katsella tyttöä, kun tämä oli sillä tavoin puettu. Alastomuuteen verrattuna se oli hänestä tuiki säädyllinen asu.

He kävelivät yhdessä puron rantamalla, poimien sellaisia hedelmiä ja juuria, joiden tyttö tiesi olevan syötäviä. Waldo Emerson noukki niitä tytön neuvojen mukaan — kaikesta opistaan huolimatta hänen oli pakko turvautua tämän pienen, kehittymättömän villitytön ohjaukseen.

Sitten tyttö opetti häntä pyydystämään kaloja, käyttäen satimeenaan taivutettua oksaa ja tehden salamannopean liikkeen ruskeilla käsillään — tai pikemminkin koetti opettaa häntä, sillä hän oli ihan liian hidas ja kömpelö kyetäkseen siihen.

Myöhemmin he istuutuivat pehmeään ruohikkoon villin viikunapuun varjoon syömään tytön pyydystämiä kaloja. Waldo aprikoi, miten ihmeellä tyttö saisi tulen viritetyksi ilman tulitikkuja, sillä hän oli ihan varma, ettei toisella niitä ollut. Ja vaikka hän saisikin tulen sytytetyksi, ei siitä olisi mitään hyötyä, koska hänellä ei ollut keittovehkeitä eikä uunia.

Mutta kauan hänen ei tarvinnut ihmetellä.

Tyttö järjesti kalat pieneen kasaan heidän väliinsä ja suloisesti hymyillen kehoitti häntä aterioimaan kanssansa valiten sitten kalan itselleen ja upottaen vankat, valkeat hampaat sen raakaan lihaan Waldo Emersonin katsellessa kauhistuneena.

Waldo kääntyi toisaalle ellottavan inhon vallassa.

Tyttö näytti hämmästyneeltä ja huolestuneelta, kun mies ei syönyt. Tavantakaa hän koetti merkeillä houkutella häntä nauttimaan kalaa, mutta hän ei voinut edes katsoa toisen aterioimista. Vastenmielisyyden ensimmäisen puuskan vaimennuttua hän oli yrittänyt, mutta nähtyään tytön syövän kalan kokonaan ja sellaisenaan vaivautumatta sitä siivoamaan tai suomustamaan, alkoi häntä kuvottaa niin, ettei hän voinut ajatellakaan ruokaa.

Seuraavan viikon aikana he uskaltautuivat useita kertoja pois piilopaikastaan, ja tällöin kävi tytön menettelystä ilmeisen selväksi, että hän tahtoi karttaa heidän vainoojiaan ja pyrkiä johonkin toiseen turvalliseen paikkaan. Mutta heidän yrittäessään sitä varoittivat hänen valppaat korvansa tai herkät sieraimensa joka kerta häntä vaaran läheisyydestä, ja heidän oli pakko rientää takaisin pieneen Edeniinsä.

Tällä ajalla hän opetti Waldolle useita sanoja äidinkieltään, joten he täyttäen merkeillä aukot kykenivät keskustelemaan aika tyydyttävästi. Waldon kielitaito edistyi ripeästi.

Kymmenentenä päivänä tyttö sai hänet ymmärtämään haluavansa paeta hänen kanssaan oman kansansa pariin. Ne ihmiset, joiden keskuudesta Waldo oli hänet tavannut, olivat hänen heimonsa vihollisia, ja hän oli piileskellyt heitä Waldon osuessa hänen luolansa kohdalle.

»Minä karkasin», kertoi hän. »Äitini surmattiin. Isäni otti toisen puolison, joka aina kohteli minua julmasti. Mutta vaellettuani näiden vihollisten maahan alkoi minua peloittaa, ja olisin palannut isäni luolalle. Mutta olin edennyt liian kauas.

— Minun olisi pitänyt juosta hyvin nopeasti voidakseni välttää heitä.
Kerran juoksin kapeata polkua pitkin meren rannalle. Oli pimeä.

— Harhaillessani metsässä, jouduin äkkiä lakealle rantakaistaleelle ja näin hietikolla oudon olennon. Se olit sinä. Halusin tietää, mimmoinen mies olit. Mutta olin kovin peloissani, joten en uskaltanut tarkkailla sinua muuta kuin kaukaa.

— Viidesti kävin sinua siellä katsomassa. Sinä et minua huomannut ennenkuin viimeisellä kerralla. Silloin lähdit minun jälkeeni kiljuen kauheasti.

— Minua peloitti hyvin kovasti, sillä olin varma, että sinun täytyi olla hyvin rohkea, koska oleskelit yksin metsän äärellä ilman minkäänlaista suojaa, eikä sinulla ollut edes kiveäkään, jolla olisit heittänyt Nagoolaa, jos se olisi tullut metsästä hätyyttämään sinua.»

Waldo Emersonia puistatti.

»Kuka ja mikä on Nagoola?» tiedusti hän.

»Etkö tunne Nagoolaa!» huudahti tyttö ällistyneenä.

»En siltä nimeltä», vastasi Waldo.

»Se on yhtä iso», alkoi tyttö kuvailla, »kuin kaksi miestä ja musta, ja sillä on välkkyvän sileä turkki. Sillä on kaksi keltaista silmää, jotka näkevät yhtä hyvin yöllä kuin päivällä. Sen vankoissa käpälissä on valtavat kynnet. Se —» Vastapäistä kallionlakea reunustavista pensaista kuuluva kahina sai hänet pyörähtämään sinnepäin ja tähyämään valppaasti.

»Kas tuolla», kuiskasi hän, »on Nagoola nyt».

Waldo katsahti hänen osoittamaansa suuntaan.

Olipa hyvä, ettei tyttö nähnyt hänen kalpeita kasvojaan ja pullottavia silmiään, kun hän katseli ilkeännäköistä, isoa, mustaa pantteria, joka kyyrötti joen vastaisella rannalla ja silmäili heitä.

Waldon valtasi voimakas pakokauhu. Vain se, että hänen pelonlamauttamat lihaksensa eivät totelleet tahdon määräyksiä, esti häntä kirkuen syöksymästä pois tuon hurjan otuksen näkyvistä.

Sitten hän raukkamaisesti pelätessään taaskin kuuli ikäänkuin sumun lävitse tytön suloisen äänen: »Olin varma, että sinun täytyi olla hyvin rohkea oleskellaksesi ihan yksin sen kamalan metsän liepeellä.»

Ensimmäisen kerran Waldo Emersonin eläessä tulvahti häpeän aalto hänen mieleensä.

Tyttö huuteli ärsyttävästi pantterille ja kääntyi sitten hymyillen
Waldon puoleen.

»Kuinka rohkea nyt olenkaan!» puhui hän nauraen. »Enää en pelkää
Nagoolaa. Olethan sinä seurassani.»

»Niin», sanoi Waldo ääni hyvin heikkona, »sinun ei tarvitse pelätä, kun minä olen luonasi».

»Oi!» intoili tyttö. »Tapa se! Kuinka ylpeä olisinkaan palatessani omaisteni luokse sellaisen miehen saattamana, joka on voittanut Nagoolan ja jonka lanteita verhoisi sen talja merkkinä urotyöstä!»

»Ni-iin», myönsi Waldo hiljaa.

»Mutta», jatkoi tyttö, »sinähän olet surmannut monta Nagoolan veljeä ja sisarta. Sinusta ei sentapaisten surmaaminen ole kiihoittavaa huvia.»

»Niin — kyllä», huudahti Waldo. »Niin, siinäpä se — olen kyllästynyt panttereihin.»

»Oi!» Tyttö taputti hurmaantuneena käsiään. »Kuinka monta olet niitä tappanut?»

»Hm — kas niin, annahan, kun mietin», väitteli nuori mies. »Asia on niin, etten koskaan ole koettanutkaan pitää muistissani kaatamieni pantterien lukumäärää.»

Waldo alkoi raivostua. Hän ei ollut ennen kertaakaan valehdellut koko elämänsä aikana. Hän vihasi valhetta ja kammosi valehtelijaa. Nyt hän aprikoi, minkä tähden hän itse oli valehdellut.

Eipä totisesti kannattaisi kerskua, jos olisikin surmannut Jumalan luomia olentoja — ja suorastaan kauheata oli väittää tappaneensa niitä niin paljon, ettei edes jaksanut muistaa niiden lukumäärää. Mutta sittenkin hän tunsi vihlovaa mielipahaa sen tähden, ettei ollut tappanut tuhatkuntaa pantteria ja säilyttänyt niiden kaikkien taljoja miehuutensa merkiksi.

Pantteri tähyili heitä yhäti joen vastaiselta rannalta. Tyttö painautui ihan likelle Waldoa, sukupuolensa tavoin etsien turvaa. Laskien arkailevasti kätensä miehen laihalle käsivarrelle hän suuntasi suuret luottavat silmänsä hänen kasvoihinsa kunnioittavan ja ihailevan näköisenä.

»Miten sinä niitä tapat?» supatti hän. »Kerrohan!»

Silloin Waldo päätti selittää kaikki ja tunnustaa, ettei hän ollut ennen kertaakaan nähnyt elävää pantteria. Mutta avattuaan suunsa aloittaakseen nöyryyttävän, tunnustuksensa hän ihan äkkiä tajusi, minkä tähden hän oli valehdellut — hän tahtoi antaa itsestään hyvän käsityksen tälle villille, puolialastomalle tytölle.

Hän, Waldo Emerson Smith-Jones, kaipasi raakalaisen hyväksymistä ja kehumista, ja saavuttaaksensa sen hän oli teeskennellyt ruumiillista kuntoa, jota Smith-Jonesit olivat miespolvien aikana arvostelleet etäältä katsoen, paheksuen ja moittien.

Tyttö toisti pyyntönsä.

»Niin», äänsi Waldo, »se käy tosiaankin perin yksinkertaisesti.
Päästyäni niihin käsiksi isken niitä rajusti kepillä.»

Tyttö huoahti.

»Kuinka ihastuttavaa!» kehui hän.

Waldoa raastoivat monenlaiset epämieluiset tunteet — hänet äkkiä vallanneen siveellisen turmeluksen aiheuttama masentava häpeä, pelokkaat aavistukset, että tyttö tuonnempana näkisi hänet oikeassa karvassaan, ja pelko, jäytävä, hirveä pelko, että tyttö vaatisi häntä heti menemään ja surmaamaan Nagoolan.

Mutta tyttö ei hiiskahtanutkaan mitään siihen suuntaan, ja pian pantteri väsyi väijymään heitä ja luikki takaisin sen takana alkavaan tiheään pensaikkoon.

Waldo huokaisi helpotuksesta nähdessään sen katoavan.

NELJÄS LUKU

Kuoleman kynnyksellä

Myöhään saman päivän iltapuolella tyttö ehdotti, että he sinä iltana lähtisivät taivaltamaan hänen kotikyläänsä kohti.

»Ilkeät ihmiset eivät ole liikkeellä pimeän tultua», selitti hän, »ja kun sinä olet turvanani, en pelkää Nagoolaa».

»Kuinka pitkä matka kylääsi on?» kysyi Waldo.

»Meiltä kuluu matkaan kolme yötä», vastasi toinen. »Päivisin on meidän pysyteltävä piilossa, sillä et edes sinäkään kykenisi voittamaan ilkeitä miehiä, jos heitä karkaisi kimppuusi suuri joukko yhtä aikaa.»

»En», myönsi Waldo, »otaksuttavasti en».

»Mutta oli kovin ihanaa katsella sinua», jatkoi tyttö, »kun ottelit kalliolla, paiskellen heitä alas sitä myöten, kun heitä tuli. Kuinka uljas olitkaan! Ja kuinka peloittava! Ihan vapisit raivosta.»

»Niin», myönteli Waldo, »olin perin kiukuissani. Vapisen aina sillä tavoin, kun vihani kiehuu. Joskus vimmastun niin, että polveni kolahtelevat vastakkain. Jos joskus näet polvieni tutisevan, niin arvaat, kuinka silmittömästi olen suuttunut.»

»Kyllä», jupisi tyttö.

Kohta senjälkeen Waldo huomasi tytön nauravan hiljaa itsekseen.

Hänen mielessänsä heräsi kova pelko. Eikö tyttö ehkä ollutkaan niin herkkäuskoinen kuin oli näyttänyt olevan? Oivalsiko hän ehkä sittenkin, että Waldo kerskui koettaessansa verhota arkuuttaan?

Vihdoin hän rohkaistui kysymään: »Miksi naurat?»

»Kuvittelin mielessäni vanhan Lättäjalan ja Korthin ja kaikkien muiden hämmästystä, kun vien sinut heidän luokseen.»

»Mikä heitä sitten hämmästyttää? tiedusti Waldo.

»Se, miten sinä kolhit heidän päänsä mäsäksi.»

Waldoa puistatti.

»Minkä tähden minun pitäisi kolhia heitä?» kysyi hän.

»Miksikö sinun pitäisi kolhia heitä!» Tyttö ei nähtävästi jaksanut uskoa, ettei hän sitä käsittänyt.

»Kuinka vähän sinä tiedätkään!» säälitteli hän. »Sinä et osaa uida etkä puhua ymmärrettävää kieltä, eksyisit metsään, jos minä jättäisin sinut yksin, ja nyt et sanojesi mukaan tiedä, että kun saavut vieraan heimon pariin, koetetaan sinut tappaa ja että sinut otetaan heimon jäseneksi vasta sitten, kun olet osoittautunut sen arvoiseksi surmaamalla ainakin yhden heimon väkevimmistä miehistä.»

»Ainakin yhden!» kertasi Waldo puolittain itsekseen.

Se tieto tyrmistytti häntä. Hän oli otaksunut, että hänet avosylin lausuttaisiin tervetulleeksi tytön kotiseudun parhaisiin seurapiireihin. Juuri niin hän oli kuvitellut, sillä vieläkään hän ei ollut oppinut tajuamaan, että kokonaisia kansoja saattoi elää tyyten toisenlaisissa oloissa kuin ne olivat, jotka vallitsivat Bostonissa, Massachusettsissa.

Myöskin tytön viittaus hänen tietämättömyyteensä oli kirvelevä sivallus. Hän oli aina pitänyt itseään suuresti oppineena miehenä. Siitä hän oli itse salaa pöyhistellyt, ja hänen äitinsä oli siitä peittelemättä ylpeillyt.

Ja nyt hänen tietämättömyyttään säälitteli sellainen olento, joka todennäköisesti luuli maapalloa litteäksi pannukakuksi, jos hän lainkaan vaivasi päätään sellaisilla asioilla — joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa! Ja pahinta kaikesta oli se, että tytön arvostelu piti paikkansa — se ei vain ollut kyllin pitkälle menevä.

Hänen tiedoissaan ei ollut paljoakaan käytännöllisesti arvokasta. Tajutessaan tietojensa suppeuden Waldo Emerson tietämättään astui aimo harppauksen laajempaa viisautta kohti kuin hänen ahdas sielunsa oli milloinkaan osannut kuvitellakaan.

Auringon sinä iltana laskettua ja tähtien ja kuun alettua loistaa lähti pari turvapaikastaan luoteista kohti, jolla suunnalla tyttö vakuutti hänen kansansa kylän olevan.

He astelivat käsi kädessä pimeässä metsässä. Tyttö opasti, ja nuori mies puristi oikealla kädellään pitkää nuijaansa, tähyillen pimentoihin havaitakseen pelokkaiden aivojensa loitsimia hirmuolentoja ja ennen kaikkea ne kaksi kammottavaa, hehkuvaa täplää, joiden hän tytön puheista päätteli olevan merkkinä Nagoolan läsnäolosta.

Hänen korviinsa kantautui outoja ääniä, ja kerran tyttö painautui ihan kiinni häneen herkän korvansa erottaessa kahinaa, kun iso otus hiipi pensaikossa heidän vasemmalla puolellaan, Waldo Emerson oli melkein lamautunut kauhusta, mutta vihdoin otus, mikä se lieneekin ollut, vetäytyi kauemmaksi metsään ahdistamatta heitä. Moniin tunteihin senjälkeen ei heitä häirinnyt mikään, mutta kammon aiheuttama alituinen jännitys oli käynyt niin ankarasti miehen jo ennestään ylenmäärin vaivautuneille hermoille, että hän surkeassa pelossaan ei enää lainkaan kyennyt hillitsemään itseään.

Kun tyttö niin ollen äkkiä seisautti hänet, ähkäisten hiljaa säikähdyksestä, ja osoitti suoraan eteenpäin kuiskaten: »Nagoola», tuli hän heti hulluksi kauhusta.

Vain hetkiseksi hän pysähtyi kuin kivettyneenä paikalleen, mutta syöksähti sitten tytön luota, kohotti nuijansa päänsä yläpuolelle, päästi kammottavan kiljaisun ja lähti juoksemaan — suoraan pantteriin päin.

Joidenkuiden mielestä saattanee olla epäilyttävää, kumpi — silokarvainen, äänetön, musta kissaeläin vaiko virnistävä, kirkuva Waldo — oli hirvittävämpi.

Olipa sen laita miten tahansa, ei pedon mielessä ilmeisesti ollut lainkaan epäilyksiä siihen nähden, sillä kiljaistuaan yhden ainoan kerran vastaukseksi se pyörähti ympäri ja katosi synkän yön pimeyteen.

Mutta Waldo ei huomannut sen lähtöä. Yhä kirkuen hän riensi eteenpäin metsässä, kunnes kompastui köynnöskasviin ja tupertui uupuneena maahan. Hän virui huohottaen, värähdellen ja vapisten paikallaan, kunnes tyttö löysi hänet tunnin kuluttua auringon noususta.

Kuullessansa tytön äänen Waldo olisi ponnistautunut pystyyn ja pujahtanut piiloon metsään, sillä hänestä tuntui, ettei hän enää ikinä voisi katsoa tyttöä silmiin tehtyään hänelle niin raukkamaisen tepposen muutamia tunteja aikaisemmin.

Mutta kun hän pystyyn päästyään kuuli tytön ensimmäiset sanat, rauhoittivat ne häntä ja haihduttivat hänen mielestään koko halun pyrkiä piiloon.

»Saitko sen kiinni?» huudahti tyttö.

»En», ähkäisi Waldo Emerson ihan totuuden mukaisesti. »Se luikki tiehensä.»

He levähtivät hetkisen, ja sitten Waldo vaati, että he jatkaisivat matkaansa päivällä eivätkä yöllä. Hän oli varmasti päättänyt, ettei hän enää sietäisi sellaista sielullisen kidutuksen yötä, ja uskoi, ettei hän jaksaisikaan sitä kestää. Paljoa mieluummin hän antautuisi siihen vaaraan, että he kohtaisivat ilkeitä miehiä, kuin sietäisi sitä alituista tunnetta, että näkymättömät viholliset tähyilivät häntä pimeästä joka hetki.

Päivällä heillä olisi ainakin se etu, että he näkisivät ahdistajansa, ennenkuin saisivat iskun. Näitä syitä hän ei kuitenkaan esittänyt tytölle. Oloihin katsoen oli toinen selitys hänen mielestänsä sopivampi tytön korville.

»Jollei näet», haasteli hän, »olisi ollut niin pimeä, ei Nagoola ehkä olisi päässyt käsistäni. Se on perin ikävää — perin ikävää.»

»Niin», vahvisti tyttö, »se on kovin ikävää. Meidän on taivallettava päivällä. Eikä se enää olekaan vaarallista. Ilkeiden ihmisten maa on takanamme, ja tämän paikan ja minun kansani asumasijojen välinen seutu on hyvin harvaan asuttua.»

Sen yön he viettivät pienen joen jyrkästä äyräästä löytämässään luolassa.

Se oli kostea, lokainen ja kolea, mutta molemmat olivat väsyksissä, he vaipuivat uneen ja nukkuivat yhtä sikeästi kuin olisi heidän allaan ollut mitä parhaat patjat. Tyttö nukkui otaksuttavasti paremmin, koska hän ei koko elämänsä aikana ollut tottunut lepäämään kovinkaan paljoa mukavammilla vuoteilla.

Matkaa kesti viisi päivää tytön arvioimisen kolmen sijasta, ja sillä aikaa Waldo oppi tytöltä yhä enemmän erämiestaitoja. Aluksi oli hänen ajatuskantansa estänyt häntä kovinkaan paljoa hyötymästä toisen laajemmista käytännöllisistä tiedoista, sillä hän oli ollut taipuvainen pitämään tyttöä, kehittymätöntä villiä, itseään alempana olentona.

Mutta nyt hän oli harras oppilas, ja kun Waldo Emerson halusi oppia, kykeni hän pian käsittämään ja painamaan mieleensä mitä hyvänsä. Hänellä oli hyvin harjoitetut aivot, joiden pahin vika oli se, että ne oli ahdettu täyteen hyödyttömiä tietoja. Hänen äitiänsä oli vaivannut se erehdys, ettei hän ollut koskaan osannut erottaa tietoja viisaudesta.

Mutta tällä matkalla ei Waldo yksinään oppinut uutta. Myöskin tyttö oppi jotakin — sellaista, mikä päiväkausia oli pyrkinyt hänen tietoisten ajatustensa piiriin, ja nyt hän tajusi sen piilleen sydämessään melkein ensi hetkestä alkaen, kun oli joutunut tämän oudon nuoren miehen seuraan.

Luonto oli suonut Waldo Emersonille ritarillisen sydämen, ja tottumuksesta hän suorastaan koneellisesti käyttäytyi kaikkia naisia kohtaan joustavan kohteliaasti ja huomaavaisesti, mikä on hyvän kasvatuksen tuomia hienoja puolia. Eikä hän hitustakaan vähemmän tunnokkaasti suhtautunut tähän villiin luolatyttöön kuin olisi suhtautunut oman ylimystöpiirinsä hienoimman perheen tyttäreen.

Hän oli koko ajan ollut ystävällinen, huomaavainen ja hienotuntoinen, ja tytöstä, joka ei ollut tottunut saamaan miehiltä osakseen sellaista kohtelua eikä ollut milloinkaan nähnyt miehen käyttäytyvän sillä tavoin ainoatakaan naista kohtaan, tuntui miltei ihmeeltä tällainen hellä lempeys niin sotaisessa ja hurjassa luonteessa kuin hän luuli Waldo Emersonilla olevan. Mutta hän tyytyi uskomaan, että niin pitikin olla.

Hän ei olisi välittänyt miehestä, jos tämä olisi ollut lempeä häntä kohtaan, mutta pelkurimainen. Jos hän olisi uneksinutkaan, kuinka asianlaita todellisesti oli, jos hänellä olisi ollut hämärintäkään aavistusta, että Waldo Emerson oli pahanpäiväisin raukka, mitä aurinko oli ikinä lämmittänyt, olisi hän inhonnut ja vihannut tätä miestä, sillä hänen yhteiskunnassaan, hänen maailmassaan vallitsevien alkeellisten siveyssääntöjen mukaan ei siellä ollut sijaa aroille eikä heikoille — ja Waldo Emerson oli sekä arka että heikko.

Kun hän heräsi tajuamaan voimistuvat tunteensa miestä kohtaan, muutti se hänet ujoksi ja neitseellisen arkailevaksi, jollainen hän ei ollut aikaisemmin lainkaan ollut. Siihen saakka heidän seurustelunsa — mitä tyttöön tulee — oli pikemminkin muistuttanut kahden nuorukaisen kumppanuutta. Mutta kun hän nyt tunsi värähtelevänsä miehen keveimmästäkin tarkoituksettomasta kosketuksesta, valtasi hänet eriskummainen halu karttaa Waldoa.

Ensi kerran elämässään hän myöskin huomasi olevansa alasti, ja se kainostutti häntä. Kenties se johtui siitä, että Waldo niin kovin huolekkaasti koetti pukunsa riekaleilla verhota ruumiinsa kokonaan, mikä kuitenkin oli mahdotonta.

Heidän lähestyessään määräpaikkaansa kävi Waldo yhä levottomammaksi.

Viimeisenä yönä kiusasivat häntä unessa hirvittävät näyt Lättäjalasta ja Korthista. Hän näki kookkaiden, karvaisten otusten karkaavan kimppuunsa alkuaikaiseen villin hurjaan tapaansa — petomaisessa raivossaan raatelevan hänen jäsenensä yhden erältään siekaleiksi.

Häneltä pääsi parahdus, ja siihen hän heräsi.

Tytön pelästyneenä tiedusteltua, mikä hänen oli, hän vastasi vain uneksineensa.

»Näitkö unta Lättäjalasta ja Korthista?» kysyi toinen nauraen. »Ja siitä, mitä teet heille huomenna?»

»Kyllä», myönsi Waldo, »näin unta Lättäjalasta ja Korthista». Mutta tyttö ei nähnyt, että hän vapisi ja painoi päätään kainalokuoppaansa.

Viimeisen päivän taivallus oli Waldo Emersonin elämän tuskaisin kokemus. Hän uskoi varmasti menevänsä kuolemaan, mutta enemmän häntä kammotti tuleva kuolintapa kuin itse kuolema. Itse asiassa hän oli taaskin sellaisessa tilassa, että kuolema olisi ollut hänestä tervetullut. Tulevaisuus ei tarjonnut hänelle muuta kuin vaivaloista ja surkeata elämää sekä alituista sieluntuskaa hänen elää retuuttaessaan kauhean pelon vallassa tässä kummallisessa ja hirvittävässä maassa.

Waldolla ei ollut hämärintäkään aavistusta, oliko hän jollakin mantereella vaiko jollakin tuntemattomalla saarella. Hän tiesi vain sen, että hyökyaalto oli yllättänyt heidät jossakin paikoin Tyynenmeren eteläosassa. Ja jo kauan sitten hän oli tauonnut toivomasta, että hänelle saapuisi apua kyllin ajoissa pelastamaan hänet sortumasta surkeaan tuhoon kaukana kodistaan ja äiti-raukastaan.

Hän ei voinut kauan ajatella tätä surullista asiaa, koska se aina nosti itsesäälittelyn kyyneleet hänen silmiinsä, ja jostakin selittämättömästä syystä Waldo ei missään nimessä tahtonut tällaista epämiehekästä heikkouttaan paljastaa tytölle.

Koko pitkän päivän hän vaivasi aivojansa keksiäkseen jonkun kelvollisen tekosyyn, jolla voisi taivuttaa kumppaninsa opastamaan hänet johonkin muualle eikä omaan kyläänsä. Tuhansia kertoja parempi olisi joku eristetty suojapaikka, sellainen kuin se oli, jossa he olivat olleet turvassa kymmenen päivää päästyään pakoon luolamiesten kynsistä.

Jos he vain tapaisivat sellaisen paikan lähellä rannikkoa, joten Waldo voisi alati pitää silmällä merta ohipurjehtivien alusten varalta, olisi hän niin onnellinen kuin suinkin luulisi voivansa olla niin villissä maassa.

Hän tahtoi säilyttää tytön seuranaan; yksin ollen häntä peloitti pahemmin. Tietysti hän käsitti, ettei tyttö ollut sopivaa seuraa niin runsailla hengenavuilla varustetulle miehelle kuin hän oli; mutta olihan tyttö kuitenkin inhimillinen olento, ja hänen seuransa oli parempi kuin ihan ilman. Niin kauan kuin hän oli vielä uskaltanut toivoa pääsevänsä hengissä palaamaan rakkaaseen Bostoniinsa, oli hän usein aprikoinut, rohkenisiko hän kertoa äidilleen hänen ja tytön välisestä, sovinnaisuutta loukkaavasta tuttavuudesta.

Ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään, että hän olisi kuvannut kaikkia yksityiskohtia. Hän ei esimerkiksi tohtisi hiiskuakaan tytön puvusta tiukkavaatimuksiselle äidilleen.

Myöskin se seikka, että he olivat viikkokausia olleet yötä päivää kahdenkesken, huolestutti Waldoa kovasti. Hän oli varma, että sellaisen tiedon loukkaava vaikutus saattaisi sortaa hänen äitinsä tautivuoteelle, ja kauan aikaa hän pohti mielessään, olisiko viisainta olla mainitsematta koko tytöstä mitään.

Vihdoin hän arveli, että pieni, viaton hätävalhe olisi sallittava, koska sekä hänen äitinsä terveys että tytön maine olivat kysymyksessä. Niinpä hän päätti kertoa tytön tädin olleen heidän muassaan valvovana seuranaisena. Se oli kaunis ratkaisu, ja nyt ei se asia enää kalvanut Waldon mieltä niin pahasti.

Myöhään iltapäivällä he astelivat polkua myöten, joka vei ylängöltä kapeaan, kauniiseen laaksoon. Puiden reunustama joki koukerteli laakson tasaisen pohjan keskitse, ja taustalla kohosi äkkijyrkkiä kallioita, joita jatkui kumpaankin suuntaan niin kauas kuin silmä kantoi.

»Tuolla asustaa minun kansani», ilmoitti tyttö osoittaen kaukaista vuorenseinämää.

Waldo ähkäisi mielessään.

»Levätään täällä huomiseen saakka», ehdotti hän, »jotta saapuisimme perille levänneinä ja virkistyneinä».

»Oi, ei!» huudahti tyttö. »Ennätämme kyllä luolille ennen pimeän tuloa. Tuskin maltan odottaa sitä, että näen sinun surmaavan Lättäjalan ja ehkä myöskin Korthin. Luulen kuitenkin, että kun toinen heistä on saanut maistaa voimiasi, muut ilomielin ottavat sinut heimon jäseneksi saadakseen sinut ystäväkseen.»

»Enkö jollakin tavoin», rohkeni levoton Waldo esittää, »voisi tulla kyläänne taistelematta? En mielelläni tappaisi ainoatakaan ystävistäsi», selitti Waldo juhlallisesti. Tyttö purskahti nauramaan.

»Lättäjalka ja Korth eivät kumpikaan ole ystäviäni», vastasi hän. »Minä vihaan heitä molempia. He ovat kauheita miehiä. Olisi koko heimolle parempi, jos heidät surmattaisiin. He ovat niin väkeviä ja julmia, että me kaikki vihaamme heitä, koska he käyttävät voimiansa sortaakseen heikompiaan.

— He pakottavat meidät kaikki ankarasti uurastamaan heidän hyväkseen. He anastavat muiden miesten puolisoita, ja jos muut miehet panevat vastaan, tappavat he heidät. Tuskin kuluu ainoatakaan kuukautta, jona joko Lättäjalka tai Korth ei surmaisi jotakuta.