Marsin ritarit

MARSIN RITARIT

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ["The Chessmen of Mars">[ suomentanut

Alpo Kupiainen

Kariston nuorisonkirjoja 60.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

Johdanto. John Carter tulee maahan.
I. Tara tuittupäisenä.
II. Hirmumyrskyn heiteltävänä.
III. Päätömä ihmiset.
IV. Vangiksi.
V. Täydelliset aivot.
VI. Kauhun kourissa.
VII. Pöyristyttävä näky.
VIII. Täpärä koitos.
IX. Ajelehtimassa oudoilla seuduilla.
X. Satimessa.
XI. Taran valinta.
XII. Ghek tekee tepposia.
XIII. Epätoivoinen urakka.
XIV. Ghekin komennuksessa.
XV. Holvin vanhus.
XVI. Uusi nimenmuutos.
XVII. Kuoleman kisa.
XVIII. Uskollisuuden näyte.
XIX. Vainajan varjo.
XX. Syytös pelkuruudesta.
XXI. Uhkayritys rakkauden tähden.
XXII. Vihkimishetkellä.
Jetan eli marsilainen shakki.

JOHDANTO

John Carter tulee Maahan

Kuten tavallisesti oli Shea juuri äsken voittanut minut shakkipelissä, ja kuten myöskin tavallisesti kävi, olin minä puolestani hankkinut siitä itselleni arveluttavaa korvausta hammastelemalla hänelle, että se oli heikkojen järjenlahjojen merkki, kiinnittäen n:nnen kerran hänen huomiotansa eräiden tiedemiesten esittämään teoriaan, joka perustuu väitteeseen, että ilmiömäiset shakkitaiturit ovat aina joko alle kaksitoista vuotta vanhoja lapsia tahi yli kahdenkahdeksatta ikäisiä vanhuksia taikka henkisesti vajavaisia — jonka teorian voi helposti syrjäyttää niissä harvoissa tapauksissa, jolloin minä voitan, Shea oli mennyt makuulle, ja minun olisi pitänyt noudattaa hänen esimerkkiään, sillä olemme aina satulassa ennen auringon nousua. Mutta sensijaan istuinkin edelleen kirjastossa shakkipöydän ääressä, veltosti puhallellen tupakan savua tappiolle joutuneen kuninkaani nöyryytetyn pään ympärille.

Ollessani syventynyt tähän hyödylliseen puuhaan kuulin arkihuoneen itäisen oven avautuvan ja jonkun astuvan sisälle. Arvelin Shean palaavan puhelemaan kanssani huomispäivän tehtävistä, mutta kun katsahdin molempien huoneiden väliseen oveen, näin sen aukon puitteissa pronssinkarvaisen jättiläisolennon, jonka muutoin alaston ruumis oli sonnustettu jalokivistä jäykkään nahkahihnoitukseen ja jonka vyötäisillä riippui toisella puolen soma lyhyt miekka ja toisella oudonmallinen pistooli. Tunsin heti hänen mustan tukkansa, teräksenharmaat, rohkeat ja hymyilevät silmänsä ja ylevät piirteensä. Hypähdin pystyyn ja astuin häntä vastaan käsi ojossa.

"John Carter!" huudahdin. "Sinäkö?"

"Kukapa muu sitten, poika?" vastasi hän, tarttuen käteeni toisella kädellään ja laskien toisen olalleni.

"Missä asioissa olet saapunut tänne?" tiedustin. "On jo kauan siitä, kun viimeksi kävit Maassa, etkä milloinkaan ennen ole ollut täällä marsilaisessa asussa. Hyvä Jumala! Onpa todella hauska nähdä sinut — etkä näytä päivääkään vanhentuneen niiltä ajoilta, jolloin keinuttelit minua polvellasi minun ollessani lapsi. Miten selität sen, John Carter, sinä Marsin sotavaltias, vai koetatko lainkaan selittää sitä?"

"Miksi yrittäisin selittää selittämätöntä?" huomautti hän. "Kuten jo aikaisemmin olen sinulle maininnut, olen hyvin vanha mies. En tiedä ikääni. En muista lainkaan lapsuuttani. Sikäli kuin muistan, olen aina ollut sellainen, jollaisena näet minut nyt ja jollaisena näit minut ollessasi viisivuotias. Sinä itse olet vanhentunut, vaikka tosin et niin paljon kuin muut vastaavanikäiset ihmiset, mikä johtunee siitä, että suonissamme virtaa samaa verta. Mutta minä en ole vanhentunut yhtään. Olen pohtinut tätä kysymystäni erään ystäväni, tunnetun marsilaisen tiedemiehen kanssa; mutta hänen teoriansa ovat vielä pelkkiä olettamuksia. Minä puolestani olen tyytyväinen tähän tosiasiaan — en vanhene lainkaan, rakastan elämää ja nuoruuden vireätä reippautta.

"— Ja sitten luonnolliseen kysymykseesi siitä, mikä on tuonut minut jälleen Maahan ja lisäksi näissä Maan asukkaan silmissä oudoissa tamineissa. Siitä saamme kiittää Kar Komakia, lotharilaista jousimiestä. Hän se antoi minulle vihjauksen, ja siitä pitäen olen kokeillut, kunnes se nyt vihdoin on minulle onnistunut. Kuten tiedät, on minulla jo kauan ollut kyky kiitää avaruuden halki henkiolentona, mutta tähän asti en ole kyennyt samalla tavoin kiidättämään elottomia esineitä. Nyt kuitenkin näet ensi kerran minut aivan samanlaisena kuin marsilaiset lähimmäiseni minut näkevät — näet juuri sen lyhyen miekan, joka on maistanut niin monen tuiman vihollisen verta, hihnat, joita koristavat Heliumin vaakunat ja oman asemani arvomerkit, ja pistoolin, jonka minulle lahjoitti Tharkin jeddak Tars Tarkas.

"— Ottamatta lukuun haluani tavata sinut, mikä on täälläoloni tärkein syy, ja varmistua siitä, että voin kuljettaa Marsista Maahan elottomia esineitä ja siis myöskin elollisia olentoja, jos niin haluan, ei minulla ole täällä mitään tehtävää. Maa ei ole minua varten. Minua kiinnittää kaikki Barsoomiin — vaimoni, lapseni, työni; kaikki ne ovat siellä. Vietän seurassasi viihtyisän illan ja palaan sitten sille taivaankappaleelle, jota rakastan enemmän kuin henkeäni."

Puhuessaan hän laskeutui shakkipöydän vastaisella puolella olevaan tuoliin.

"Mainitsit lapsesi", sanoin. "Onko sinulla muita kuin Carthoris?"

"On tytär", vastasi hän. "Hän on vain vähän nuorempi kuin Carthoris ja toiseksi kaunein olento, joka milloinkaan on hengittänyt menehtyvän Marsin ohutta ilmaa. Vain hänen äitinsä Dejah Thoris voisi olla kauniimpi kuin Heliumin Tara."

Hetkisen hän hypisteli shakkinappuloita välinpitämättömästi. "Marsissa on samantapainen peli kuin shakki", hän virkkoi, "hyvin samantapainen. Ja muuan sikäläinen rotu pelaa sitä julmalla tavalla, miehillä ja paljailla miekoilla. Me nimitämme peliä jetaniksi. Sitä pelataan samanlaisella laudalla kuin shakkia, mutta ruutuja on sata, ja kummallakin puolella on kaksikymmentä nappulaa. Aina kun näen sitä pelattavan, en voi olla ajattelematta Heliumin Taraa ja hänen seikkailujaan Barsoomin shakkikansan keskuudessa. Haluatko kuulla hänen tarinansa?"

Ilmoitin tahtovani, ja niinpä hän kertoi sen minulle. Ja nyt toistan sen teille niin tarkoin Marsin sotavaltiaan omilla sanoilla kuin suinkin osaan, mutta käytän kolmatta persoonaa. Jos esityksessäni ilmenee epäjohdonmukaisia ja virheellisiä kohtia, älköön siitä moitittako John Carteria, vaan laskettakoon se minun erehtyväisen muistini viaksi, jonka syytä se on. Tarina on kummallinen ja tyyten barsoomilainen.

ENSIMMÄINEN LUKU

Tara tuittupäisenä

Heliumin Tara nousi silkkipeitteistä ja pehmeistä turkiksista kasatulta alustalta, jolla hän oli loikonut, venytti raukeasti joustavaa vartaloansa ja meni huoneen keskelle, johon sijoitetun ison pöydän kohdalla riippui matalasta laipiosta pronssinen kiekko. Hänen ryhtinsä todisti terveyttä ja viimeistellyn moitteetonta ruumiinrakennetta, ja hänen virheettömän sopusuhtaisten jäsentensä liikkeet olivat vaivattoman sulavat ja viehkeät. Hienosta silkkikankaasta valmistettu vaippa oli heitetty hänen toisen olkansa ylitse ja kiedottu hänen ruumiinsa ympärille; hänen musta tukkansa oli kiinnitetty korkeaksi nutturaksi päälaelle. Hän napautti pronssikiekkoa keveästi puisella puikolla, ja äänen kutsumana astui heti huoneeseen hymyilevä orjatyttö, jota hänen emäntänsä tervehti myöskin hymyillen.

"Joko isäni vieraita saapuu?" tiedusti prinsessa.

"Kyllä, Heliumin Tara, heitä on jo tullut", vastasi orja. "Olen nähnyt laivaston ylipäällikön Kantor Kanin, Ptarthin prinssin Soranin ja Kantos Kanin pojan Djor Kantosin." Mainitessaan Djor Kantosin nimen hän loi veitikkamaisen silmäyksen emäntäänsä. "Ja — niin, siellä oli muitakin; heitä on saapunut paljon."

"Kylpy sitten, Uthia!" käski Tara. "Mutta miksi", hän lisäsi, "katsot minuun tuolla tavoin ja myhäilet lausuessasi Djor Kantosin nimen?"

Orjatyttö naurahti hilpeästi. "Tietäväthän kaikki, että hän palvoo sinua", hän vastasi.

"Minä en sitä tiedä", virkkoi emäntä. "Hän on veljeni Carthorisin ystävä ja on niin ollen täällä paljon, mutta ei minua nähdäkseen. Hänen ja Carthorisin välinen ystävyys se tuo hänet niin usein isäni palatsiin."

"Mutta Carthorishan on metsästämässä pohjoisessa Okarin jeddakin Talun seurassa", muistutti Uthia.

"Kylpyni, Uthia!" kivahti Heliumin Tara. "Kielesi syöksee sinut vielä onnettomuuteen."

"Kylpy on valmis, Heliumin Tara", vastasi tyttö silmissään vielä iloinen tuike, sillä hän tiesi hyvin, ettei suuttumus saattanut syrjäyttää prinsessan sydämestä hänen orjatarta kohtaan tuntemaansa kiintymystä. Hän avasi oven ja meni sotavaltiaan tyttären edellä viereiseen huoneeseen, jossa kylpy oli valmiina — marmorinen allas, joka oli täynnä välkkyvää, hyvätuoksuista vettä. Sen ympärillä ja kahden puolen veteen vieviä marmoriportaita oli kultaketju, joka oli kiinnitetty kultaisiin tukipylväisiin. Lasisesta kattokuvusta pääsi sisälle päivänvalo, luoden kirkasta hohdetta kiilloitetuille, valkoisille marmoriseinille ja huoneen ympäri ulottuvaan, leveään, kultaupotuksiseen kuvasarjaan, joka sovinnaiseen tapaan esitti kylpijöitä ja kaloja.

Heliumin Tara irroitti vaipan ympäriltään ja antoi sen orjattarelleen. Hän laskeutui verkkaisesti portaita myöten veteen, koettaen sen lämpöä jalallaan, jonka muotoa ahtaat kengät ja korkeat korot eivät olleet turmelleet; se oli viehättävä jalka, sellainen, jollaiseksi Jumala jalat aikoi, mutta jollaisia ne harvoin ovat. Vesi oli hänen mieleistään, ja hän uiskenteli keveän vaivattomasti altaassa. Hän ui pehmeän sulavasti kuin hylje, milloin kelluen pinnalla, milloin sukeltaen veteen, norjien lihasten pannessa kuulakan ihon aaltomaiseen liikkeeseen — se oli sanatonta laulua terveydestä, riemusta ja viehkeydestä. Sitten hän nousi vedestä ja jättäytyi orjattaren hoitoon. Tämä hieroi emäntäänsä hyvähajuisella, puolittain nestemäisellä, kultaisessa uurnassa säilytetyllä aineella, kunnes hohtava iho oli vaahtoisen kuohun peitossa; sitten nopea sukellus altaaseen, kuivaaminen pehmeillä liinoilla, ja kylpy oli suoritettu. Tämä yksinkertaisen hieno kylpeminen oli kuvaava piirre prinsessan elämässä — ei tarpeettomia orjasaattueita, ei komeilua eikä turhia menoja, joihin olisi kulunut kalliita hetkiä. Vielä puoli tuntia, ja hänen tukkansa oli kuivattu ja koottu hänen asemaansa vastaavaksi, omituiseksi, mutta pukevaksi laitteeksi, kultakorujen ja jalokivien peittämä nahkahihnoitus oli sovitettu hänen ylleen, ja hän oli valmis astumaan sotavaltiaan palatsiin päiväkutsuille saapuneiden vieraiden seuraan.

Hänen poistuessaan huoneistostaan mennäkseen puistoon, johon vieraat parhaillaan kokoontuivat, lähti häntä muutamien askelten päässä seuraamaan kaksi soturia, joiden hihnoituksissa oli Heliumin prinssin suvun vaakunamerkit — juroina muistuttajina siitä, että salamurhaajan tikaria ei saa milloinkaan unohtaa Barsoomissa, jossa se jossakin määrin on vastapainoa ihmisten pitkäikäisyydelle ja jossa arvion mukaan on luonnollisesti kuolleiden keski-ikä kokonaista tuhat vuotta.

Heidän saapuessaan likemmäksi puutarhan sisäänkäytävää lähestyi heitä toiselta suunnalta samasta laajasta palatsista toinen nainen, jolla oli samanlainen vartiosto. Hänen tullessaan lähemmäksi kääntyi Heliumin Tara häneen päin, hymyillen ja iloisesti tervehtien, samalla kun hänen vahtisoturinsa polvistuivat ja painoivat päänsä kumaraan, mielellään ja vapaaehtoisesti osoittaen siten kunnioitusta koko Heliumin rakastamalle olennolle. Tällä tavoin ja yksinomaan oman sydämensä pakotuksesta Heliumin soturit aina tervehtivät Dejah Thorisia, jonka kuolematon kauneus oli useammin kuin kerran syössyt heidät veriseen sotaan Barsoomin muita kansoja vastaan. Niin suuresti rakasti Heliumin kansa John Carterin puolisoa, että se lähenteli palvontaa, ikäänkuin hän olisi todella ollut jumalatar, kuten hän näytti olevan.

Äiti ja tytär vaihtoivat barsoomilaisten miellyttävän tervehdyksen "kaor" ja suutelivat toisiaan. Sitten he yhdessä astuivat puutarhaan, jossa vieraat olivat. Jättiläiskokoinen soturi tempasi lyhyen miekkansa ja löi sen lappeella metallista kilpeään, niin että pronssin helähdys kajahti naurua ja puhelua voimakkaampana.

"Prinsessa tulee! Dejah Thoris!" hän huusi. "Prinsessa tulee! Heliumin Tara!" Sillä tavoin aina ilmoitetaan kuninkaallisten henkilöiden saapuminen. Vieraat nousivat Pystyyn; molemmat naiset taivuttivat päätään; henkivartijat vetäytyivät syrjään sisäänkäytävän kahden puolen; joukko ylimyksiä astui esiin lausuakseen naisille kunnianosoituksensa; nauru ja puhelu pääsivät jälleen valloilleen, samalla kun Dejah Thoris ja hänen tyttärensä liikkuivat luonnollisesti ja ylvästelemättä vieraittensa seassa. Ei näkynyt jälkeäkään arvoeroituksista, vaikka saapuvilla oli jeddakeja ja useita tavallisia sotureita, joiden ainoana aateluutena olivat uljaat teot ja ylevä isänmaanrakkaus. Sellaista on Marsissa, jossa ihmisiä arvioidaan omien ansioittensa pikemminkin kuin esi-isiensä saavutusten mukaan, vaikka sukuylpeys siellä onkin voimakas.

Heliumin Tara antoi katseensa hitaasti lipua vierastungoksessa, kunnes se vihdoin pysähtyi hänen etsimäänsä henkilöön. Johtuiko hänen otsansa vähäinen rypistyminen hänen katsettaan kohdanneen näyn herättämästä harmista vai huikaisivatko keskipäivän auringon kirkkaat säteet hänen silmiään? Kukapa voisi sen sanoa! Hänet oli kasvatettu uskomaan, että hänestä vastaisuudessa tulisi isänsä parhaan ystävän pojan Djor Kantosin puoliso. Kantos Kanin ja sotavaltiaan yhteinen hartain toive oli ollut, että niin kävisi, ja Heliumin Tara oli pitänyt sitä melkeinpä tapahtuneena tosiasiana. Djor Kantos oli tuntunut ajattelevan siitä samalla tavoin. Ohimennen siitä mainitessaan he olivat puhuneet siitä kuten ainakin itsestään selvästä tapahtumasta, joka sattuisi joskus epämääräisessä tulevaisuudessa samoin kuten esimerkiksi Djor Kantosin yleneminen laivastossa, jossa hän nyt palveli padwarina, tahi Taran isoisän, Heliumin jeddakin Tardos Morsin hovin vakiintuneet tehtävät taikka kuolema. He eivät olleet koskaan puhuneet rakkaudesta, ja se oli pannut Heliumin Taran ymmälle niinä harvoina kertoina, jolloin hän sitä ajatteli, sillä hän tiesi rakkausasioiden suuressa määrin kiinnittävän avioliittoon aikovien mieltä, ja naisena hän oli kovin utelias, aprikoiden, millaistahan se rakkaus lienee. Hän piti hyvin paljon Djor Kantosista ja tiesi tämän puolestaan pitävän hänestä kovasti. He olivat mielellään toistensa seurassa, sillä heitä miellyttivät samat asiat, samat ihmiset ja samat kirjat, ja heidän tanssinsa ei tuottanut nautintoa ainoastaan heille, vaan myöskin katselijoille. Hän ei voinut kuvitellakaan haluavansa avioliittoon kenenkään muun kuin Djor Kantosin kanssa.

Niinpä ehkä vain aurinko saikin hänen otsansa vetäytymään hyvin vähäisiin ryppyihin samalla hetkellä, kun hän huomasi Djor Kantosin, joka istui vakavasti keskustelemassa Hastorin jedin tyttären Olvia Marthisin kanssa. Djor Kantosin velvollisuus oli heti saapua tervehtimään Dejah Thorisia ja Heliumin Taraa; mutta hän ei tehnyt sitä ja pian sotavaltiaan tytär rypisti todella otsaansa. Hän katsoi Olvia Marthisia pitkään, ja vaikka hän oli nähnyt tytön usein ennen ja tunsi hänet hyvin, katseli hän nyt vierasta uusin silmin ja pani nähtävästi ensimmäisen kerran merkille, että Hastorin neito oli huomattavan kaunis jopa noiden muiden Heliumin kauniiden naisten joukossa. Heliumin Tara kävi levottomaksi. Hän koetti eritellä tunteitaan, mutta se oli vaikeata. Olvia Marthis oli hänen ystävänsä — hän piti Olviasta hyvin paljon eikä ollut lainkaan suuttunut häneen. Oliko hän sitten vihainen Djor Kantosille? Ei; lopulta hän päätteli, ettei hän ollut. Hän tunsikin vain siis kummastusta sen tähden, että Djor Kantosin mieltä saattoi joku toinen kiinnittää enemmän kuin hän itse. Hän oli lähtemäisillään puutarhan poikki liittyäkseen hänen seuraansa, mutta samassa hän kuuli takaansa isänsä äänen.

"Heliumin Tara!" kutsui John Carter ja tyttö pyörähti katsomaan sinne päin. Sotavaltias lähestyi häntä seurassaan outo soturi, jonka hihnoituksen ja metallivarustusten vaakunamerkkejä hän ei tuntenut. Jopa Heliumin miesten ja kaukaisista valtakunnista saapuneiden vieraiden uhkeiden tamineiden joukossa pisti tämän muukalaisen barbaarisen loistava asu silmään. Hänen nahkahihnansa samoin kuin hänen miekkojensa tupet ja pitkän marsilaisen pistoolinsa kotelo olivat kokonaan upeilla, säihkyvillä timanttiupotuksilla varustettujen platinakoristusten peitossa. Kun hän suuren sotavaltiaan rinnalla asteli auringonpaisteisessa puutarhassa lukemattomista jalokivistä heijastuvien säteiden verhotessa hänet valokehään, muistutti hänen ylevä olemuksensa jumalallista ilmestystä.

"Heliumin Tara, tuon luoksesi Gatholin jedin Gahanin", lausui John
Carter, noudattaen Barsoomin yksinkertaista esittelemistapaa.

"Kaor, Gahan, Gatholin jed!" vastasi Heliumin Tara.

"Miekkani on jalkasi juuressa, Heliumin Tara", virkkoi nuori päällikkö.

Sotavaltias jätti heidät kahden, ja he istuutuivat ersitepenkille rehevän sorapus-puun juurelle.

"Kaukainen Gathol", äänsi tyttö haaveksien. "Mielessäni olen aina liittänyt siihen salaperäisyyttä, romanttisuutta ja muinaisaikojen puolittain unohdettuja tietoja. En voi ajatella, että Gathol on olemassa vielä nykyaikana, mikä kenties johtuu siitä, etten koskaan ennen ole tavannut ainoatakaan gatholilaista."

"Ja ehkä myöskin siitä, että Heliumin ja Gatholin välimatka on niin pitkä ja pieni, vapaa synnyinkaupunkini, joka varsin hyvin saattaisi kadota johonkin mahtavaan Heliumin nurkkaan, on verrattain vähämerkityksinen", lisäsi Gahan. "Mutta jos meiltä puuttuukin valtaa, olemme sensijaan ylpeitä", hän jatkoi nauraen. "Uskomme olevamme Barsoomin vanhimman nykyisin asutun kaupungin kansalaisia. Se on yksi niitä harvoja, jotka ovat säilyttäneet vapautensa; ja se on jaksanut suojella riippumattomuuttaan siitä huolimatta, että ikivanhat timanttikaivoksemme ovat tuottavimmat, mitä tunnetaan, ja päinvastoin kuin jotensakin kaikki muut jalokivikentät näyttävät vieläkin yhtä tyhjentymättömiltä kuin konsanaan."

"Kerro minulle Gatholista!" kehoitti tyttö. "Yksin se ajatuskin saa mielenkiintoni vireille." Eivätkä nuoren jedin komeat kasvot todennäköisesti lainkaan vähentäneet kaukaisen Gatholin lumousvoimaa.

Ja Gahan näkyi olevan perin mielissään, kun hänelle siten tarjoutui syy pitää edelleen kaunista puhetoveriaan yksinomaan omana seuranaan. Hänen katseensa näytti imeytyvän tytön ihmeen hienoihin piirteisiin eikä hievahtanut niistä muualle kuin jalokivillä somistetun verhon osittain peittämään, pyöristyneeseen rintaan, paljaaseen olkaan tahi sopusuhtaiseen käsivarteen, jossa säihkyi barbaarisen suurenmoisia rannerenkaita.

"Tutustuessasi oman maasi entisaikojen historiaan olet epäilemättä lukenut, että Gathol oli rakennettu saarelle, jonka ympärillä lainehti Throxeus, valtavin muinaisen Barsoomin viidestä valtamerestä. Meren pinnan alentuessa hiipi Gathol alaspäin pitkin sen vuoren rinteitä, jonka laen muodostamalle saarelle se oli rakennettu, niin että se nyt peittää rinteet huipulta juurelle saakka, samalla kun vuoren uumenet ovat täynnä sen kaivosten sokkeloisia käytäviä. Joka taholta ympäröi meitä laaja, suolainen rämeikkö, joka suojaa meitä maata myöten tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, samalla kun vihollisten ilmalaivojen laskeminen vuoremme epätasaiselle, monin kohdin pystysuorille rinteille on uhkayritys."

"Jonka vaarallisuutta lisäävät uljaat soturinne", pisti tyttö väliin.

Gahan hymyili. "Siitä emme puhu muille kuin vihollisille", hän sanoi, "ja silloin mieluummin teräs- kuin lihaskielellä."

"Mutta mitä harjaannusta sotataidossa on sellaisella kansalla, jota luonto turvaa ahdistajalta niin hyvästi?" kysyi Heliumin Tara, jota miellytti nuoren jedin vastaus hänen edelliseen huomautukseensa, mutta jonka mielessä silti itsepäisesti kyti epämääräinen tunne, että hänen puhetoverinsa ehkä sittenkin kuului veltostuneeseen kansaan. Tällaisen arvelun oli hänessä epäilemättä herättänyt hänen puhetoverinsa aseiden ja hihnoituksen ylellinen komeus, joka viittasi pikemminkin loistavaan ylvästelyyn kuin tuimaan käyttöön.

"Vaikka luonnon meille suoma turva onkin epäilemättä lukemattomia kertoja pelastanut meidät sortumasta, emme me silti suinkaan ole kokonaan suojassa hyökkäyksiltä", selitti Gahan, "sillä Gatholin timanttiaarteet ovat siksi suuret, että vieläkin saattaa olla sellaisia, jotka uhittelevat melkein varmaa tappiota päästäkseen ryöstämään valloittamatonta kaupunkiamme. Saamme niinollen silloin tällöin tilaisuutta harjoittaa aseiden käyttöä. Lisäksi on Gatholissa muutakin kuin vuorikaupunki. Maani ulottuu polodonasta (päiväntasaajasta) kymmenen karadia pohjoiseen päin ja kymmenenneltä karadilta Horzin länsipuolelta kahdennellekymmenennelle läntiselle karadille. Sen pinta-ala on siten miljoona neliöhaadia, ja suurin osa siitä on mainiota laidunmaata, jossa suuret thoat- ja zitidarilaumamme samoilevat.

"— Kun olemme rosvoilevien vihollisten ympäröimiä, täytyy paimentemme totisesti olla sotureja, sillä muutoin ei meillä olisi lainkaan karjaa, ja voit olla varma siitä, että he saavat taistella yllin kyllin. Sitten tarvitsemme alituisesti työväkeä kaivoksiimme. Gatholilaiset pitävät itseään soturirotuna eivätkä senvuoksi mielellään työskentele kaivoksissa. Mutta laissa on säädetty, että jokaisen miespuolisen gatholilaisen on suoritettava yksi työtunti päivässä hallituksen laskuun. Se onkin oikeastaan ainoa vero, joka on määrätty heidän kannettavakseen. He kuitenkin mieluummin hankkivat sijaisen suorittamaan tämän työn, ja kun oman kansamme jäsenet eivät suostu pestautumaan kaivoksiin, on orjien hankkiminen käynyt välttämättömäksi, eikä minun tarvinne selittää sinulle, ettei orjia saada taistelematta. Orjat myydään julkisella huutokaupalla, ja tuloista joutuu puolet hallitukselle, puolet niille sotureille, jotka ne ovat tuoneet. Ostajien hyväksi lasketaan se työmäärä, jonka heidän orjansa tekevät. Vuoden lopussa on kunnollinen orja suorittanut isäntänsä työveron kuuden vuoden varalta, ja jos orjia on runsaasti, päästetään hänet vapaaksi ja hänen sallitaan palata oman kansansa keskuuteen."

"Taisteletteko yllänne platina- ja timanttikorut?" tiedusti Tara, osoittaen toisen uhkeita tamineita ja hymyillen ilkamoivasti.

Gahan naurahti. "Olemme turhamaista kansaa", hän myönsi säyseästi, "ja mahdollisesti panemme liian suuren arvon ihmisen ulkoasuun. Kilpailemme toistemme kanssa siitä, kellä on loistavimmat varukset, täyttäessämme elämän keveitä tehtäviä, mutta sotaan lähtiessämme on hihnoituksemme yksinkertaisempi kuin milloinkaan olet nähnyt muilla Barsoomin sotureilla. Myöskin ylpeilemme ruumiillisesta kauneudestamme, erittäinkin naistemme kauneudesta. Rohkenenko sanoa, Heliumin Tara, toivovani sinun joskus käyvän Gatholissa, jotta kansani näkisi todella kauniin naisen?"

"Heliumin naisia on opetettu harmistuneina torjumaan kaikki imartelut", vastasi tyttö. Mutta Gahan, Gatholin jed, havaitsi, että hän niin sanoessaan hymyili.

Kajahti kirkas ja miellyttävä torven ääni, joka kuului naurusta ja puhelusta huolimatta. "Barsoomin tanssi!" huudahti nuori soturi. "Saanko pyytää sinut parikseni, Heliumin Tara?"

Tyttö vilkaisi siihen penkkiin päin, jolla hän viimeksi oli nähnyt Djor Kantosin istuvan. Nuorukaista ei näkynyt. Tara taivutti päätään myöntymykseksi gatholilaisen pyyntöön. Vieraiden seassa liikkui orjia, jakaen pieniä soittokoneita, joissa oli yksi ainoa kieli. Jokaisessa niistä oli merkkejä, jotka ilmoittivat niiden sävelen korkeuden ja pituuden. Soittokoneiden kieli oli eläinten suolista, ja skeelepuinen runko sovitettu niin, että se voitiin hihnalla kiinnittää tanssijan vasempaan kyynärvarteen. Oikean käden etusormen keskinikamassa oli kullakin tanssijalla rengas, jonka ympärille oli kierrety suolta. Kun sitä hangattiin soittokoneen kieleen, lähti siitä ainoa kultakin tanssijalta vaadittu ääni.

Vieraat olivat nousseet pystyyn ja siirtyivät hitaasti puutarhan eteläisessä päässä olevaa tulipunaista nurmikkoa kohti, jossa tanssi oli suoritettava. Samassa riensi Djor Kantos hätäisesti Heliumin Taran luokse. "Pyydän —" hän huusi lähestyessään tyttöä, mutta tämä keskeytti hänet käden liikkeellä.

"Tulit liian myöhään, Djor Kantos", hän torui muka vihastuneena. "Kuhnustelijain ei kannata tulla pyytämään Heliumin Taraa tanssiin. Mutta joudu nyt! Muutoin menetät myöskin Olvia Marthisin, sillä en ole koskaan nähnyt hänen odottavan kauan, ennen kuin hänet pyydetään tähän ja kaikkiin muihinkin tansseihin."

"Olen jo menettänyt hänet", tunnusti Djor Kantos allapäin.

"Ja mielitkö sanoa tulleesi noutamaan Heliumin Taraa vasta menetettyäsi
Olvia Marthisin?" kysyi tyttö, teeskennellen edelleen harmistunutta.

"Oi, Heliumin Tara, kyllä käsität asian paremmin!" puolustautui nuori mies. "Eikö minun ollut luonnollista otaksua, että odottaisit minua, joka yksin olen pyytänyt sinua Barsoomin tanssiin ainakin kaksitoista kertaa peräkkäin?"

"Ja istuisin, pyöritellen peukaloitani, kunnes sinä näkisit sopivaksi saapua?" ivasi tyttö. "Ohoo, ei, Djor Kantos; Heliumin Tara ei ole kuhnuksia varten." Hymyillen nuorukaiselle herttaisesti hän lähti kokoontuvia tanssijoita kohti Gahanin, Gatholin jedin, rinnalla.

Marsin muihin muodollisempiin tansseihin nähden on Barsoomin tanssilla samanlainen asema kuin juhlamarssilla meidän oloissamme, mutta se on äärettömän paljon mutkikkaampi ja kauniimpi. Ennen kuin kumpaankaan sukupuoleen kuuluva nuori marsilainen saa hoitaa mitään tärkeää yhteiskunnallista tointa, johon liittyy tanssia, on hänen osattava ainakin kolmea tanssia — Barsoomin tanssia, kansallistanssiaan ja kaupunkinsa tanssia. Näissä kolmessa tanssissa huolehtivat osanottajat itse soitosta, joka on aina samanlainen. Eivät myöskään tanssiaskeleet eivätkä -kuviot muutu, vaan ovat sellaisinaan siirtyneet perinnöksi ikimuistoisilta ajoilta. Kaikki marsilaiset tanssit ovat arvokkaita ja kauniita, ja Barsoomin tanssi on ihastuttavan runollinen harmoonisine liikkeineen — siinä ei ole luonnottomia asentoja, ei ruokottomia eikä kiihoittavia liikkeitä. Sen on sanottu tuovan ilmi sellaisen taivaankappaleen korkeimmat ihanteet, jossa pyritään naisten sulouteen, kauneuteen ja siveyteen sekä miesten voimaan, arvokkuuteen ja vilpittömään uskollisuuteen.

Tänään johtivat tanssia Marsin sotavaltias John Carter ja hänen puolisonsa Dejah Thoris ja jos joku toinen pari kilpaili heidän kanssaan vieraiden äänettömästä ihailusta, niin se oli Gatholin loistava jed ja hänen ihana tanssitoverinsa. Tanssikuvioiden alati vaihdellessa oli mies milloin käsi kädessä tytön kanssa, milloin taas käsivarsi kierrettynä joustavan vartalon ympärille, jota jalokivillä koristettu hihnoitus peitti vain osittain; ja vaikka tyttö olikin sitä ennen ollut mukana tuhansissa tansseissa, tunsi hän nyt ensi kerran miehen käsivarren kosketuksen paljaaseen ihoonsa. Häntä vaivasi se, että hän sen huomasi, ja hän silmäili tutkivasti, melkeinpä harmistuneena kumppaniaan, ikäänkuin se olisi ollut tämän vika. Heidän katseensa osuivat vastakkain, ja hän näki Gahanin silmissä sellaisen ilmeen, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt Djor Kantosin silmissä. Tanssi oli ihan lopussa: ja he molemmat pysähtyivät äkkiä, samalla kun soitto lakkasi, ja jäivät seisomaan, katsellen toisiaan suoraan silmiin. Ensiksi puhkesi puhumaan Gatholin Gahan.

"Heliumin Tara, minä rakastan sinua!" hän kuiskasi.

Tyttö oikaisihe täyteen mittaansa. "Gatholin jed unohtaa arvonsa!" hän kivahti kopeasti.

"Gatholin jed unohtaa kaiken muun paitsi sinua, Heliumin Tara!" vastasi mies. Hän puristi intohimoisesti tytön pehmeätä kättä, jota hän vielä piti omassaan tanssin jälkeen. "Minä rakastan sinua, Heliumin Tara", hän toisti. "Miksi eivät korvasi saisi kuulla sitä, minkä silmäsi äsken näkivät ja — mihin ne vastasivat?"

"Mitä tarkoitat?" huudahti tyttö. "Ovatko siis Gatholin miehet tuollaisia tolvanoita?"

"He eivät ole tolvanoita eivätkä tyhmyreitä", vastasi Gahan rauhallisesti. "He tietävät, milloin he rakastavat naista — ja milloin nainen rakastaa heitä."

Heliumin Tara polki suuttuneena pientä jalkaansa. "Mene!" hän käski. "Mene, ennenkuin minun käy välttämättömäksi ilmoittaa isälleni, kuinka häpeämätön vieras hänellä on!"

Hän kääntyi astelemaan pois. "Odota!" huusi nuori mies. "Vain sana vielä!"

"Anteeksipyyntökö?" kysyi tyttö.

"Ennustus", virkkoi Gahan.

"En halua kuulla sitä", vastasi Heliumin Tara ja jätti miehen seisomaan paikalleen. Tara oli omituisen ärtynyt, palasi pian omaan huoneistoonsa palatsiin ja seisoi siellä pitkän aikaa ikkunan ääressä, katsellen Suur-Heliumin tulipunaisen tornin ohitse luoteiseen päin.

Äkkiä hän pyörähti vihastuneena toisaalle. "Minä vihaan häntä!" hän huudahti ääneen.

"Ketä?" tiedusti suosittu Uthia.

Heliumin Tara polkaisi jalkaansa. "Tuota huonokäytöksistä tomppelia,
Gatholin jediä", hän vastasi.

Uthia kohotti ohuita kulmakarvojaan.

Pienen jalan polkiessa lattiaan nousi huoneen nurkasta kookas eläin, joka tuli Heliumin Taran luokse, jääden katsomaan häntä silmiin. Tyttö taputti otuksen peloittavan näköistä päätä. "Vanha, rakas Woola", hän sanoi. "Ei kenenkään rakkaus voi olla syvempi kuin sinun, mutta sittenkään se ei koskaan tunnu loukkaavalta. Kunpa miehet muovautuisivat sinun mukaisiksesi!"

TOINEN LUKU

Hirmumyrskyn heiteltävänä

Heliumin Tara ei palannut isänsä vieraitten seuraan, vaan odotteli omassa huoneistossaan, että Djor Kantos lähettäisi hänelle sanan, pyytäen häntä tulemaan takaisin puutarhaan, kuten hän varmasti uskoi nuorukaisen tekevän. Sitten hän ylpeästi kieltäytyisi. Mutta Djor Kantosilta ei kuulunut pyyntöä. Aluksi Heliumin Taraa suututti, sitten hän loukkaantui, mutta koko ajan hän oli ymmällä. Hän ei jaksanut käsittää. Joskus hän ajatteli Gatholin jediä ja polki aina silloin jalkaansa, sillä hän oli tosiaankin äkäinen Gahanille. Moista julkeutta! Mieshän oli viitannut lukeneensa rakkautta hänen silmistään. Milloinkaan ennen ei Taraa ollut kohdannut niin nöyryyttävä loukkaus. Hän ei ollut koskaan vihannut ketään ihmistä niin katkerasti. Äkkiä hän kääntyi Uthian puoleen.

"Lentohihnani!" hän komensi.

"Entä vieraat?" huudahti orjatar. "Isäsi, sotavaltias, varmaankin odottaa sinun menevän takaisin."

"Hän saa pettyä", ärähti Heliumin Tara.

Orjatar empi. "Hän ei hyväksy sitä, että lennät yksin", hän muistutti emännälleen.

Nuori prinsessa ponnahti pystyyn, tarttui orjatar-paran olkapäihin ja pudisti häntä. "Sinä käyt sietämättömäksi, Uthia", hän kiljaisi. "Pian ei minulla ole muuta neuvoa kuin lähettää sinut julkiseen orjahuutokauppaan. Sitten mahdollisesti osut mieleisellesi isännälle."

Orjatytön lempeisiin silmiin kohosivat kyyneleet. "Se johtuu siitä, että rakastan sinua", hän puolustihe hiljaa. Heliumin Tara heltyi heti. Hän sulki orjattaren syliinsä ja suuteli häntä.

"Mielenlaatuni on kuin thoatin, Uthia", hän pahoitteli. "Anna anteeksi! Pidän sinusta ja olen valmis tekemään mitä tahansa hyväksesi enkä tahtoisi millään tavoin tuottaa sinulle ikävyyksiä. Vielä kerran tarjoan sinulle vapautta, kuten olen tehnyt niin monesti ennen."

"En halua vapautta, jos se eroittaisi minut sinusta, Heliumin Tara", vastasi Uthia. "Täällä sinun luonasi olen onnellinen — luulisin kuolevani, jos joutuisin etäälle sinusta."

Taaskin tytöt suutelivat toisiansa. "Et kai siis lähde yksin lentämään?" kysyi orjatar.

Heliumin Tara purskahti nauramaan ja nipisti seuralaistaan. "Sinä itsepäinen pieni kiusanhenki!" hän huudahti. "Tietysti lähden. Eikö Heliumin Tara tee aina niin kuin häntä miellyttää?"

Uthia pudisti murheellisesti päätään. "Voi! Niinhän se on", hän myönsi.
"Barsoomin sotavaltias on järkkymätön kuin kallio kaikkien muiden
paitsi teidän kahden vaikutusta vastaan. Dejah Thorisin ja Heliumin
Taran käsissä hän on kuin pehmeätä savea."

"Juokse sitten noutamassa lentotamineeni, sinä herttainen tyttö!" käski emäntä.

Heliumin Taran nopea lentokone kiiti loitolle Heliumin kaksoiskaupungista kellertävien merenpohjien ylitse. Nauttien herkästi tottelevan pikku aluksensa vauhdista ja sulavista, keveistä liikkeistä tyttö suuntasi lentonsa luoteista kohti. Miksi hän valitsi sen suunnan, sitä hän ei pysähtynyt miettimään. Kenties oli syynä se, että sillä taholla olivat Barsoomin vähimmän tunnetut alueet ja että siellä siis saattoi kokea romanttisia, salaperäisiä seikkailuja. Siellä päin oli myöskin kaukainen Gathol; mutta sitä seikkaa hän ei tietoisesti ajatellut.

Silloin tällöin hänen mieleensä kuitenkin johtui tuon kaukaisen kuningaskunnan jed, mutta se muisto ei juuri ollut mieluinen. Se nostatti vieläkin häpeän punan hänen poskilleen ja sai veren kiukusta tulvimaan hänen sydämeensä. Hän oli hyvin suuttunut Gatholin jediin, ja vaikka hän ei enää näkisikään Gahania koskaan, oli hän sittenkin varma, että viha sitä miestä kohtaan pysyisi ikuisesti tuoreena hänen muistissaan. Enimmäkseen hänen ajatuksensa pyörivät toisen henkilön — Djor Kantosin ympärillä. Ja häntä ajatellessaan hän myöskin ajatteli Hastorin Olvia Marthisia. Heliumin Tara luuli olevansa mustasukkainen Olvialle, ja se harmitti häntä hyvin kovasti. Hän oli suutuksissaan Djor Kantosille ja itselleen, mutta ei lainkaan Olvia Marthisille, josta hän piti, eikä siis tietysti ollutkaan todella mustasukkainen. Vika oli se, että kerrankin oli tapahtunut vastoin Heliumin Taran mieltä. Djor Kantos ei ollut saapunut alttiin orjan tavoin juoksujalkaa hänen odottaessaan, ja — voi! siinähän olikin kipein kohta — Gahan, Gatholin jed, muukalainen, oli ollut hänen nöyryytyksensä näkijänä. Gahan oli nähnyt, ettei häntä oltu heti alussa pyydetty suureen tanssiin, ja Gahanin — kuten tämä epäilemättä arveli — oli ollut tultava pelastamaan hänet joutumasta syrjästäkatsojan noloon asemaan. Kun se ajatus johtui hänen mieleensä, tunsi hän polttavan häpeän punan leviävän yli koko ruumiinsa; sitten hän äkkiä kalpeni, ja raivo puistatti häntä. Samassa hän käänsi koneensa ympäri niin rajusti, että hän oli vähällä kiskoutua irti hihnoista, joilla hän oli kiinnitetty aluksen tasaiseen, kapeaan kanteen. Hän saapui kotiin vähää ennen pimeän tuloa. Vieraat olivat poistuneet. Palatsi oli hiljaisuuden vallassa. Tuntia myöhemmin hän kohtasi isänsä ja äitinsä ilta-aterialla.

"Sinä karkasit luotamme, Heliumin Tara", virkkoi John Carter.
"Sellaista ei olisi pitänyt sattua John Carterin vieraille."

"He eivät olleet tulleet tapaamaan minua", vastasi Heliumin Tara. "Minä en ollut heidän kutsujansa."

"He olivat yhtä kaikki sinunkin vieraitasi", huomautti isä.

Tyttö nousi, meni hänen luokseen ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Sinä vanha, mainio virgianialaiseni!" hän huudahti, hypistellen isänsä tuuheata, mustaa tukkaa.

"Virginiassa sinut taivutettaisiin isäsi polvelle ja sinulle annettaisiin kuritusta", sanoi mies hymyillen.

Tyttö suikertautui hänen syliinsä ja suuteli häntä. "Sinä et rakasta minua enää", hän valitti. "Ei kukaan rakasta minua." Mutta hän ei kyennyt saamaan kasvoilleen yrmeätä ilmettä, sillä hän oli väkisinkin purskahtamaisillaan nauruun.

"Vikana on se, että liian monet rakastavat sinua", väitti isä. "Ja nyt on niitä taaskin yksi enemmän."

"Tosiaanko?" kummasteli tyttö. "Mitä tarkoitat?"

"Gatholin Gahan kysyi minulta lupaa kosia sinua."

Tyttö oikaisi selkänsä hyvin suoraksi ja nosti leukaansa. "En halua avioliittoon kävelevän timanttikaivoksen kanssa", hän kivahti. "En huoli hänestä."

"Sanoin hänelle sen", vastasi isä, "ja ilmoitin, että sinä olet melkein kuin kihloissa toisen kanssa. Hän kuunteli sitä hyvin kohteliaasti, mutta samalla hän antoi minun ymmärtää tottuneensa saamaan, mitä halusi, ja hyvin kiihkeästi haluavansa sinua omakseen. Otaksuttavasti se merkitsee sodan syttymistä. Äitisi kauneus piti Heliumia sodassa vuosikausia, ja — no niin, Heliumin Tara, jos olisin nuori mies, olisin valmis sytyttämään taistelun liekit yli koko Barsoomin voittaakseni omakseni sinut, samoin kuin olen vieläkin valmis säilyttääkseni omanani jumalallisen äitisi." Hän hymyili katsellessaan sorapuspuisen pöydän ja sen kultaisen kaluston ylitse Marsin ihanimman naisen kuihtumattoman kauniita kasvoja.

"Pikku tyttöämme ei pitäisi vielä huolestuttaa sellaisilla asioilla", huomautti Dejah Thoris. "Muista, John Carter, ettet puhele Maassa syntyneelle lapselle, jonka elinikä olisi kulunut yli puolivälin, ennen kuin Barsoomin tytär saavuttaa varsinaisen kypsyyden!"

"Mutta eivätkö Barsoomin tyttäret joskus mene avioliittoon jo kaksikymmenvuotiaina?" intti sotavaltias.

"Totta kyllä, mutta he saattavat olla miesten mielestä tavoiteltavia vielä sittenkin, kun Maan ihmisiä on neljäkymmentä polvea rauennut tomuksi. Sillä asialla ei ainakaan ole kiirettä Barsoomissa. Me emme lakastu ja kuihdu, kuten sinä olet kertonut teidän tähtenne asukkaiden tekevän, vaikka sinun itsesi näyttämä esimerkki onkin ristiriidassa sanojesi kanssa. Kun tulee sopiva aika, menee Heliumin Tara avioliittoon Djor Kantosin kanssa, mutta heittäkäämme koko asia siihen saakka pois mielestämme."

"Niin", sanoi tyttö, "se puheenaihe kiusaa minua, enkä minä mene naimisiin Djor Kantosin enkä kenenkään muun kanssa — en aio mennä avioliittoon."

Isä ja äiti katsahtivat häneen hymyillen. "Kun Gatholin Gahan palaa, saattaa hän viedä sinut mennessään", virkkoi edellinen.

"Joko hän on poistunut?" tiedusti tyttö.

"Hänen lentokoneensa lähtee Gatholiin huomenaamulla", vastasi John
Carter.

"Enää siis en häntä näe", äänsi Heliumin Tara, huokaisten helpotuksesta.

"Hän väittää toisin", huomautti isä.

Tyttö ei enää tahtonut puhua siitä asiasta, vaan kohautti olkapäitään, ja keskustelu siirtyi muille aloille. Oli saapunut kirje Ptarthin Thuvialta, joka oli vierailemassa isänsä hovissa sillä aikaa kun hänen puolisonsa Carthoris metsästeli Okarissa. Oli tullut sanoma, että tharkit ja warhoonit olivat taaskin sodassa, tahi pikemminkin, että olivat taistelleet, sillä he olivat tavallisesti sotatilassa. Miesmuistiin ei näiden kahden villin vihreän heimon välillä ollut ollut rauhaa — ja yhden ainoan kerran lyhytaikainen aselepo. Hastorissa oli laskettu ilmoille kaksi uutta taistelulaivaa. Pieni joukko pyhiä thernejä koetti elvyttää arvonsa menettänyttä, ikivanhaa Issuksen uskontoa, väittäen, että Issus vielä eli henkiolentona ja oli antanut heille tietoja. Dusarista kuului sotaisia huhuja. Eräs tiedemies väitti havainneensa, että kaukaisemmassa kuussa asui ihmisiä. Muuan mielipuoli oli yrittänyt tuhota ilmatehtaan. Suur-Heliumissa oli murhattu seitsemän henkeä viimeisten kymmenen zoden (Maan päivää vastaavan yksikön) aikana.

Aterian jälkeen Dejah Thoris ja sotavaltias pelasivat jetania, Barsoomin shakkia. Sitä pelataan laudalla, jossa on sata, vuorotellen mustaa ja vuorotellen punakeltaista neliötä. Kummallakin pelaajalla on kaksikymmentä nappulaa, toisella mustat, toisella punakeltaiset. Lyhyt selitys tästä pelistä lienee mielenkiintoinen niistä Maassa asuvista lukijoista, jotka ovat innostuneet shakkiin, ja on hyödyksi niille, jotka lukevat tämän kertomuksen loppuun saakka, sillä ennen kuin he laskevat tämän kirjan kädestään, he huomaavat, että jetanin tunteminen lisää kertomuksen mielenkiintoisuutta ja jännittävyyttä.

Nappulat sijoitetaan laudalla kuten shakissa kahdelle pelaajia lähimpänä olevalle riville. Vasemmalta oikealle lukien lähinnä pelaajia olevalla rivillä ovat nappulat: soturi, padwar, dwar, lentäjä, päällikkö, prinsessa, lentäjä, dwar, padwar, soturi. Seuraavassa rivissä ovat kaikki panthaneja paitsi äärimmäisiä nappuloita, joita nimitetään thoateiksi ja jotka edustavat ratsumiehiä.

Panthanit, jotka edustavat yksisulkaisia sotureita, saavat liikkua yhden askeleen mihin suuntaan hyvänsä, mutta eivät taaksepäin; thoatit, kolmisulkaiset ratsumiehet, saavat liikkua yhden askeleen suoraan ja yhden vinottain sekä hypätä toisten nappulain ylitse; soturit, kaksisulkaiset jalkamiehet, liikkuvat kaksi askelta suoraan tahi vinottain mihin päin tahansa, padwarit, kaksisulkaiset luutnantit, kaksi askelta vinottain mihin päin hyvänsä tahi yhden askeleen yhteen, toisen toiseen suuntaan, dwarit, kolmisulkaiset kapteenit, kolme askelta mihin suuntaan tahansa, joko suoraan tahi mutkitellen; lentäjät, joita esittää kolmisiipinen potkuri, siirtyvät vinottain kolme askelta mihin päin hyvänsä, joko suoraan tahi mutkissa, ja saavat hypätä toisten nappuloiden ylitse; päällikkö, jonka merkkinä on kymmenjalokivinen diademi, liikkuu kolme askelta mihin suuntaan tahansa, joko suoraan tai vinottain; prinsessa, yksijalokivinen diademi, siirtyy samoin kuin päällikkö ja saa hypätä muiden nappulain yli.

Pelin voittaa se, joka saa sijoitetuksi jonkun nappulansa samalle ruudulle, jolla vastustaajan prinsessa on, tahi kun päällikkö lyö päällikön. Tasapeli syntyy, kun päällikön lyö joku muu vastapelurin nappula kuin päällikkö taikka kun kummallakin puolella on jäljellä korkeintaan kolme samanarvoista nappulaa eikä peli pääty kymmenessä seuraavassa siirrossa, josta viisi on kummallakin. Siinä yleinen, lyhykäisesti esitetty hahmoittelu pelistä.

Tätä peliä pelasivat Dejah Thoris ja John Carter, kun Heliumin Tara toivotti heille hyvää yötä, vetäytyen sitten omaan huoneistoonsa paneutuakseen levolle silkki- ja turkisvuoteelleen. "Näkemiin huomiseen saakka, rakkaat!" huudahti tyttö taakseen poistuessaan huoneesta, eikä hän eivätkä hänen vanhempansa aavistaneet, että he silloin ehkä näkivät toisensa viimeisen kerran.

Aamu sarasti kolkkona ja harmaana. Uhkaavia pilviä leijaili rauhattomasti alhaalla taivaalla. Niiden alapuolella kiiti repaleisia hattaroita luoteeseen päin. Heliumin Tara katseli ikkunastaan tätä harvinaista näkyä. Synkkiä pilviä on harvoin Barsoomin taivaalla. Tähän aikaan päivästä hänen oli tapana mennä ratsastamaan pienellä thoatilla, jollaisia punaiset marsilaiset käyttävät ratsuinaan, mutta aaltoilevat pilvet houkuttelivat häntä nyt uuteen seikkailuun. Uthia nukkui vielä, eikä tyttö häirinnyt häntä, vaan pukeutui äänettömästi ja meni palatsin katolla huoneistonsa kohdalla olevaan lentovajaan, jossa hänen nopeata konettaan säilytettiin. Hän ei ollut lentänyt milloinkaan pilvissä, ja häntä oli aina haluttanut päästä kokemaan, miltä se tuntuisi. Tuuli oli raju, ja vain vaivoin hän sai aluksensa kommelluksitta vajasta, mutta pian se taaskin kiiti vinhasti kaksoiskaupunkien kohdalla.

Puuskainen tuuli heitteli ja pudisteli sitä, ja tyttö nauroi ääneen jännityksen tuottamasta riemusta. Hän hoiteli pientä alustaan vanhan, tottuneen ohjaajan tavoin; mutta harvat kokeneet ohjaajat olisivat uskaltautuneet sellaiseen myrskyyn niin keveässä aluksessa. Nopeasti tyttö kohosi pilviä kohti, kiitäen tuulen repimien hattaraviivojen seassa, ja pian nielaisivat hänet ylhäällä aaltoilevat sankat rykelmät. Hän oli uudessa maailmassa, keskellä sekasortoa, jossa ei ollut muita elollisia olentoja kuin hän; mutta se oli kylmä, kostea, kolkon yksinäinen maailma, ja se tuntui hänestä masentavalta, sitten kun hänen ympärillään myllertävien valtavien voimien rusentava tuntu oli haihduttanut uutuuden viehätyksen.

Äkkiä hän alkoi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi, viluiseksi ja pieneksi. Hän antoi senvuoksi aluksensa nopeasti kohota, kunnes se pian sujahti häikäisevän kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka muutti synkkien pilvien yläpinnan kiilloitettua hopeata muistuttavaksi aallokoksi. Täällä oli vielä kylmää, mutta ei niin kosteata kuin pilvissä, ja säteilevän auringon valossa hänen rohkeutensa elpyi sitä mukaa kuin hänen korkeusmittarinsa osoittaja nousi. Kun tyttö nyt katseli syvällä allaan olevia pilviä, tuntui hänestä kuin hän olisi keinunut liikkumattomana taivaalla. Mutta potkurin surina, hänen korvissaan viuhuva viima ja hänen nopeusmittarinsa taululasin takana vaihtuvat suuret numerot ilmaisivat hänelle, että hänen vauhtinsa oli hirvittävä. Silloin hän päätti kääntyä takaisin.

Ensimmäisen yrityksen hän teki pilvien yläpuolella, mutta se ei onnistunut. Ällistyksekseen hän huomasi, ettei hän kyennyt edes kääntymään kovaa tuulta vasten, joka heilutti ja sysi hänen heikkoa alustaan. Sitten hän laskeutui ripeästi kiitävien pilvien ja niiden pimentämän, kolkon maanpinnan väliseen hämärään, tuulen tuivertamaan vyöhykkeeseen. Siellä hän koetti jälleen kääntää lentokoneensa keulaa takaisin Heliumia kohti, mutta myrsky tarttui vähäiseen alukseen ja heitteli sitä hillittömästi sinne tänne, niin että se pyörähteli ympäri ja lennähteli edes takaisin kuin korkki koskessa. Vihdoin tytön onnistui saada kone uudelleen tasapainon jouduttuaan jo vaarallisen lähelle maata. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niin lähellä kuolemaa, mutta hän ei sittenkään pelännyt. Vain kylmäverisyys ja niiden hihnojen lujuus, joilla hän oli kiinnitetty kanteen, olivat pelastaneet hänet. Myrskyn mukana lentäen hän oli turvassa, mutta mihin se veisi hänet? Hän kuvitteli mielessään, kuinka hänen isänsä ja äitinsä huolestuisivat, kun hän ei saapuisi aamiaiselle. He huomaisivat, että hänen lentokoneensa oli poissa, ja pelkäisivät sen jossakin myrskyn kulkemalla tiellä sekavana hylkynä peittävän hänen elotonta ruumistaan, ja sitten lähtisi uljaita miehiä häntä etsimään, pannen henkensä vaaran. Ja hän oli varma siitä, että etsiminen vaatisi ihmisuhreja, sillä nyt hän käsitti, että koko hänen elinaikanaan ei sellaista myrskyä oltu nähty Barsoomissa.

Hänen täytyy palata! Hänen täytyi saapua takaisin Heliumiin, ennenkuin hänen mieletön seikkailuhalunsa olisi vaatinut uhrikseen ainoankaan rohkean miehen henkeä! Hän päätteli, että yritys oli turvallisempi ja sen menestyminen todennäköisempi pilvien yläpuolella, ja uudelleen hän kohosi hyytävän tuulen pieksämän vesihöyryn lävitse. Jälleen oli hänen nopeutensa hirvittävä, sillä tuuli tuntui pikemminkin yltyneen kuin vaimentuneen. Hän koetti vähitellen hidastuttaa koneensa vinhaa lentoa, mutta vaikka hän vihdoin saikin pannuksi moottorinsa käymään taaksepäin, kiidätti tuuli häntä sittenkin eteenpäin mielensä mukaan. Silloin Heliumin Tara menetti malttinsa. Eikö hänen maailmansa ollut aina kumartunut, myöntyen hänen kaikkiin toiveisiinsa? Miten rohkenivat nämä luonnonvoimat uhitella häntä? Hän osoittaisi niille, ettei sotavaltiaan tyttäreltä niin vain käynyt mitään epääminen! Ne saisivat nähdä, etteivät edes luonnonvoimat saisi hallita Heliumin Taraa!

Ja niin hän pani moottorinsa uudelleen käyntiin, painoi juron päättäväisenä vahvat, valkoiset hampaansa vastakkain ja käänsi ohjausvivun kauas vasemmalle, aikoen pakottaa aluksen keulan suoraan tuulta vasten. Mutta tuuli kellahdutti heikon koneen ylösalaisin, pyöritteli, kieritteli ja heitteli sitä sinne ja tänne; potkuri pieksi hetkisen ohutilmaista kohtaa; sitten myrsky tarttui siihen jälleen ja kiskaisi sen irti akselista, niin että tyttö jäi avuttomana mitättömälle hylylle, joka nousi ja laski, kallisteli, kellahteli — Taran uhmaamien luonnonvoimien leluna. Heliumin Taran ensimmäinen tunne oli kummastus — siitä, ettei hän ollut saanut tahtoansa toteutetuksi. Sitten hän alkoi huolestua — ei omasta turvallisuudestaan, vaan vanhempiensa levottomuuden ja varmasti häntä etsimään lähteviä miehiä uhkaavien vaarojen tähden. Hän moitti itseään ajattelemattomasta itsekkyydestä, joka oli koitunut toisten mielenrauhan ja turvallisuuden tuhoojaksi. Hän oivalsi myöskin, kuinka vakavassa vaarassa hän itsekin oli; mutta sittenkin hän oli säikkymätön, kuten Dejah Thorisin ja John Carterin tyttären pitikin. Hän tiesi, että hänen kannatussäiliönsä voisivat pitää häntä ilmassa rajattoman kauan, mutta hänellä ei ollut ruokaa eikä vettä, ja hän ajautui Barsoomin vähimmän tunnettuja seutuja kohti. Kenties olisi parempi laskea heti maihin odottamaan etsijäin tuloa kuin jättäytyä ajelehtimaan yhä kauemmaksi Heliumista, mikä tekisi pikaisen löydön mahdollisuudet paljon vähäisemmiksi. Mutta painuttuaan lähelle maata hän tajusi, että maahan laskeutuminen olisi myrskyn rajuuden vuoksi samaa kuin tuhoutuminen, ja hän nousi jälleen ripeästi.

Liitäessään eteenpäin muutamien kymmenien metrien korkeudella maasta hän saattoi arvioida myrskyn jättiläismäistä valtavuutta paremmin kuin lentäessään pilvien yläpuolella verrattain tyynessä ja selkeässä vyöhykkeessä, sillä nyt hän näki tuulen vaikutukset Barsoomin pintaan. Ilma oli täynnä pölyä ja kasvullisuuden palasia, ja kun myrsky kiidätti häntä kastellun maanviljelysalueen ylitse, näki hän, kuinka isoja puita, kivimuureja ja rakennuksia nousi korkealle ilmaan, paiskautuen sirpaleiksi hävitettyyn seutuun. Ja sitten hän nopeasti ajautui uusien näkyjen kohdalle, jotka saivat hänen mielessään heräämään ripeästi vahvistuvan tunteen, että Heliumin Tara oli sittenkin vain hyvin pieni, mitätön ja avuton olento. Niin kauan kuin sitä tunnetta kesti, tuntui se hänen ylpeyteensä kohdistuneelta ankaralta iskulta, ja iltapuolella hän oli valmis uskomaan, että sitä kestäisi ikuisesti. Myrskyn rajuus ei ollut vähääkään talttunut, eikä talttumisesta näkynyt merkkiäkään. Hän saattoi vain arvailla, kuinka pitkän matkan hän oli ajautunut, sillä hän ei voinut uskoa matkamittarinsa numerotauluun kasautuneita korkeita lukuja paikkansapitäviksi. Ne tuntuivat uskomattomilta, mutta kuitenkin ne olivat oikeita — jos hän vain olisi sen tiennyt — kahdessa tunnissa oli myrsky kantanut häntä hyvinkin seitsemäntuhatta haadia. Vähää ennen pimeän tuloa hän ajautui erään muinaisen Marsin aution kaupungin ylitse. Se oli Torquas, mutta hän ei sitä tiennyt. Muutoin hän olisi helposti voinut menettää viimeisetkin toivon rippeet, sillä Heliumin kansasta oli Torquas yhtä etäällä kuin Etelämeren saaret meistä.

Koko yön hän kiiti pilvien alapuolella vallitsevassa pimeydessä, nousten silloin tällöin kuutamoon, Barsoomin kahden seuralaisen luomaan kirkkaaseen valoon. Hänen oli vilu ja nälkä, ja hän oli kaikin puolin surkeassa tilassa, mutta hänen pieni, uljas sisunsa ei taipunut myöntämään hänen asemaansa toivottomaksi, vaikka järki niin väittikin. Hänen järjelle antamansa vastaus, jonka hän aina joskus äkillisen uhman puuskassa lausui ääneen, muistutti hänen isänsä spartalaista jäykkyyttä, hänen uhitellessaan varmaa tuhoa: "Minä elän vielä!"

Sinä aamuna oli sotavaltiaan palatsissa käynyt varhainen vieras. Se oli Gahan, Gatholin jed. Hän oli saapunut kohta sen jälkeen, kun Heliumin Taran poissaolo oli huomattu, ja sen nostattaman kiihtymyksen johdosta hän oli jäänyt ilmoittamatta, kunnes John Carter sattumalta osui hänen luokseen palatsin avarassa vastaanottoeteisessä, rientäessään antamaan määräyksiä tytärtänsä etsimään lähetettävistä laivoista.

Gahan pani merkille, että sotavaltiaan ilme oli huolestunut. "Suo anteeksi, että tunkeudun luoksesi, John Carter!" hän pyysi. "Tulin vain pyytämään saada olla rasituksenanne vielä yhden päivän, koska purjehtimaan lähteminen tällaisessa myrskyssä olisi tyhmän uskallettua."

"Viivy mieluisena vieraanamme, Gahan, kunnes itse haluat poistua luotamme!" vastasi sotavaltias. "Mutta sinun on annettava anteeksi, ettei Helium näytä olevan kyllin huomaavainen sinua kohtaan, ennen kuin tyttäreni on pelastettu."

"Tyttäresi! Pelastettu! Mitä tarkoitat?" hätäili gatholilainen. "En ymmärrä sinua."

"Hän on poissa keveine lentokoneineen. Muuta emme tiedä. Otaksumme hänen päättäneen lähteä lentämään ennen aamiaista ja joutuneen myrskyn kynsiin. Suonet anteeksi, Gahan, että jätän sinut heti yksin — menen lähettämään laivoja etsimään häntä." Mutta Gahan, Gatholin jed, kiiruhti jo palatsin portille päin. Siellä hän hypähti odottavan thoatin selkään ja syöksyi kahden Gatholin asussa olevan soturin seuraamana Heliumin katuja pitkin sitä palatsia kohti, joka oli luovutettu hänen majapaikakseen.

KOLMAS LUKU

Päättömät ihmiset

Sen palatsin katolla, jossa Gatholin jed seurueineen majaili, tempoi risteilijä "Vanator" vankkoja kiinnitysköysiään. Ulvova taklaus todisti hirmumyrskyn hurjaa rajuutta, ja niiden miehistön jäsenten huolestuneet ilmeet, joiden tehtäviensä tähden oli oltava rimpuilevassa aluksessa, oli vahvistavana todistuksena tilanteen vakavuudesta. Vain lujat hihnat estivät tuulen pyyhkäisemästä näitä miehiä kannelta, samalla kun rakennuksen katolla olevien oli yhtenään pakko tarrautua kaiteisiin ja pylväisiin välttyäkseen suistumasta jokaisen uuden raivokkaan vihuripuuskan mukaan. "Vanatorin" keulassa oli maalattu Gatholin vaakuna, mutta sen mastoissa ei liehunut ainoatakaan viiriä, sillä myrsky oli riipinyt niitä useita mukaansa nopeasti peräkkäin, samoin kuin se tarkkailijasta näytti pian varmasti kiskaisevan koko aluksenkin. Miehet eivät voineet uskoa, että mikään köysistä saattaisi kauan kestää näin rajua riehuntaa. Kaikkiin kahteentoista kiinnitysköyteen oli kuhunkin takertunut jäntevä soturi paljas lyhyt miekka kädessään. Jos yksikin köysi olisi myrskyn voimasta hellinnyt, olisi yksitoista säilää iskenyt poikki kaikki muut — koska alus osittain kiinnitettynä olisi ollut tuomittu tuhoon, kun sillä taas, jos se olisi vapaasti rajuilman heiteltävänä, olisi ainakin vähäinen toivo selviytyä.

"Kautta Issuksen veren, uskonpa niiden pitävän!" kiljui muuan sotureista toiselle.

"Jolleivät ne pidä, olkoot esi-isäimme henget suopeita 'Vanatorissa' oleville uljaille sotureille", lisäsi toinen palatsin katolla olevista miehistä, "sillä köysien katkettua ei kestä kauan, ennenkuin aluksen miehistö pukeutuu manalan asuun! Mutta sittenkin, Tanus, minäkin uskon niiden pitävän. Saamme ainakin kiittää onneamme, ettemme lähteneet liikkeelle ennen myrskyn puhkeamista, sillä nyt voimme kaikki jäädä henkiin."

"Niin", vastasi Tanus, "minua hirvittäisi olla nyt purjehtimassa vankimmallakaan laivalla, joka on leijaillut Barsoomin ilmassa."

Samassa ilmestyi Gahan, jed, katolle. Hänen muassaan saapui hänen oman seurueensa loppuosa kahdentoista heliumilaisen soturin saattamana. Nuori päällikkö puhutteli miehiään.

"Lähden heti 'Vanatorilla' etsimään Heliumin Taraa, jonka luullaan joutuneen myrskyn käsiin yhden henkilön lentokoneessa. Minun ei tarvitse selittää teille, kuinka vähäiset mahdollisuudet 'Vanatorilla' on kestää myrskyn raivoa enkä tahdo komentaa teitä varmaan kuolemaan. Ne, jotka haluavat, jääkööt tänne häpeilemättä! Muut seuraavat minua." Ja hän juoksi nuoratikkaille, joita tuuli pieksi vimmatusti.

Ensimmäisenä riensi hänen perässään Tanus, ja kun viimeinen oli kavunnut risteilijän kannelle, ei palatsin katolle ollut jäänyt muita kuin kaksitoista heliumilaista soturia, jotka miekat paljaina olivat sijoittuneet gatholilaisten tilalle kiinnitysköysien ääreen.

Laivalla olleista sotureista ei yksikään taipunut poistumaan sieltä nyt.

"Sitä odotinkin", kehui Gahan, samalla kun hän ja muut äsken tulleet ennestään kannella olleiden miehien avulla sitoivat itsensä tukevasti alukseen. "Vanatorin" komentaja pudisteli päätään. Hän rakasti siroa laivaansa, joka oli omassa luokassaan Gatholin pienen laivaston ylpeys. Hän näki mielessään sen revittynä ja runneltuna viruvan jonkun kaukaisen merenpohjan keltaisella pinnalla ja pian joutuvan jonkun villin, vihreän lauman vallattavaksi ja ryöstettäväksi. Hän katsahti Gahaniin.

"Oletko valmis, San Tothis?" tiedusti jed.

"Kaikki on valmiina."

"Katkaiskaa sitten köydet!"

Laivan kannen poikki ja reunan ylitse lähetettiin heliumilaisile sotureille sana, että heidän oli katkaistava kiinnitysköydet kolmannen tykin pamahtaessa. Kahdentoista terävän säilän tuli iskeä samalla kertaa ja yhtä voimakkaasti; jokaisen niistä oli sivallettava paksu, kolmisäikeinen köysi poikki tyyten ja silmänräpäyksessä, jotta mikään irrallinen pää ei takertumalla johonkin vipukiekkoon syöksisi "Vanatoria" heti turmioon.

Pum! Merkkilaukauksen ääni kiiri tuulen halki katolla odottaville kahdelletoista soturille. Pum! Kaksitoista miekkaa kohosi kahdentoista jäntevän olan taakse. Pum! Kaksitoista terävää säilää katkaisi kaksitoista vinkuvaa köyttä äkkiä ja kuin yhdestä iskusta.

"Vanatorin" potkurit surisivat ja se syöksähti myrskyyn. Tuuli puski sen perään kuin rautainen nyrkki, nosti tuon ison aluksen keulalleen ja pani sen sitten pyörimään lapsen hyrrän lailla. Ja palatsin katolle jääneet kaksitoista miestä katselivat äänettöminä ja voimattomina, rukoillen kuolemaa kohti kiitävien urheiden soturien sielujen puolesta. Oli myöskin muita katselijoita Heliumin korkeilla ilmailuasemilla ja katoille sijoitetuissa tuhansissa lentovajoissa. Mutta vain lyhyeksi hetkiseksi keskeytyivät valmistukset, joiden jälkeen lisää rohkeita miehiä syöksyisi tuohon kammottavaan temmellykseen lähteäkseen toivottomalta näyttävälle etsintäretkelle, sillä niin pelottomia ovat Barsoomin soturit.

Mutta "Vanator" ei suistunut maahan, ei ainakaan kaupungin näkyvissä, vaikka se ei ollutkaan pystyssä hetkeäkään, niin kauan kuin tarkkailijat sen eroittivat. Milloin se oli jommallakummalla kyljellään, milloin taas kiiti eteenpäin alassuin, joskus taas kierien ympäri tahi nousten pystyyn keula tahi perä ylöspäin aina sitä kiidättävän valtavan voiman oikkujen mukaan. Ja katselijat näkivät, että tämä vankka laiva liiteli avuttomana tuulessa samoin kuin isot ja pienet myrskyn repimät esineet, joista ilma oli sakeana. Miesmuistiin ei Marsissa oltu nähty moista myrskyä, eikä historiakaan kertonut sellaisen koskaan raivonneen Barsoomin pinnalla.

Seuraavalla hetkellä "Vanator" unohtui, kun Pien-Heliumin merkkinä aikakausien kestäessä ollut korkea, tulipunainen torni sortui maahan, levittäen kuolemaa ja hävitystä juurellaan olevaan kaupunkiin. Syntyi pakokauhu. Raunioissa puhkesi tulipalo valloilleen. Kaupungin kaikki voimat näyttivät lamautuneen, ja silloin sotavaltias käski miesten, jotka valmistautuivat lähtemään etsimään Heliumin Taraa, jännittämään tarmonsa kaupungin pelastamiseksi, sillä hänkin oli nähnyt "Vanatorin" lähdön ja käsitti, kuinka hyödytöntä oli uhrata miehiä, joita tarvittiin kipeästi, jos Pien-Helium aiottiin pelastaa tyyten tuhoutumasta.

Seuraavana päivänä alkoi myrsky asettua kohta keskipäivän jälkeen, ja ennen kuin aurinko laski, ajelehti alus, jossa Heliumin Tara oli niin monta tuntia leijaillut elämän ja kuoleman vaiheilla, vienon tuulen ajamana aaltomaisten kumpujen kohdalla, jotka aikoinaan olivat olleet marsilaisen mantereen korkeita vuoria. Tyttö oli nääntynyt unen, ruoan ja juoman puutteesta ja kestämiensä hirveiden kokemusten jälkeisestä hermolamaannuksesta. Hän näki vilahduksen vähän matkan päässä olevan kummun takaa pilkoittavasta kohoamasta, joka näytti kupulakiselta tornilta. Heti hän antoi lentokoneensa laskeutua, niin että kumpu piilotti sen hänen näkemänsä, mahdollisen rakennuksen asukkailta. Torni merkitsi hänelle ihmisasutusta, jonka läheisyydessä olisi saatavana vettä ja ehkä myöskin ruokaa. Jos torni oli menneiden aikojen autioksi hylätty jäännös, niin hän tuskin löytäisi sieltä ravintoa, mutta mahdollisesti kyllä vettä. Jos se oli asuttu, oli hänen lähestyttävä sitä varovasti, sillä niin kaukaisessa maassa hän ei voisi olettaa majailevan muita kuin vihollisia. Heliumin Tara tiesi, että hänen täytyi olla etäällä isoisänsä valtakunnan kaksoiskaupungeista. Mutta jos hän olisi aavistanut, kuinka pitkä matka sinne oli, erehtymättä enempää kuin tuhat haadia, olisi hän tyrmistynyt oivaltaessaan, kuinka toivoton hänen tilansa oli.

Hän pysytti aluksensa matalalla, sillä kannatussäiliöt olivat vielä eheät, ja lipui maata pitkin, kunnes lievä tuuli oli työntänyt hänet viimeisen kunnaan rinteelle, joka esti hänet näkemästä ihmisten rakentamaksi torniksi luulemaansa huippua. Siellä hän antoi koneensa laskeutua kitukasvuisten puiden sekaan, veti sen puun alle, jossa se ehkä olisi jonkun verran piilossa sen ylitse lentäviltä aluksilta, kiinnitti sen ja lähti tiedustelemaan. Kuten useimmilla hänen luokkaansa kuuluvilla naisilla oli hänelläkin aseenaan vain yksi ainoa vähäinen säilä, joten hänen tällaisissa tapauksissa kuin se, johon hän nyt oli joutunut, oli luotettava yksinomaan taitoonsa ja koetettava karttaa ilmituloa. Äärimmäisen varovasti hän hiipi kummun laelle, käyttäen hyväkseen jokaista maiseman tarjoamaa luonnollista suojaa voidakseen lähestyä mahdollisesti edessäolevien tähystäjäin huomaamatta ja vilkuillen vähäväliä nopeasti taakseen, ettei häntä voitaisi yllättää siltä taholta.

Vihdoin hän pääsi kummun laelle, josta hän saattoi tarkastella sen takana olevaa seutua matalan pensaston takaa. Hänen edessään levisi kaunis, mataloiden kukkulain ympäröimä laakso. Sinne tänne siroteltuina oli siellä useita pyöreitä, kupukattoisia torneja, ja jokaista tornia ympäröi kivimuuri, sulkien sisälleen muutamien hehtaarien laajuisen alueen. Laakso näytti erittäin hyvästi viljellyltä. Kummun toisella puolella, suoraan hänen allaan, oli torni ja ympärysmuuri. Hänen huomionsa oli aluksi kiintynyt juuri ensiksimainitun kattoon. Rakennustavaltaan se näytti joka suhteessa olevan samanlainen kuin kauempana laaksossa olevat — korkea, kalkittu, jykevätekoinen muuri, joka ympäröi samalla tavoin rakennettua tornia; tornin harmaaseen ulkopintaan oli eloisilla väreillä maalattu joku outo vaakuna. Tornien läpimitta oli noin neljäkymmentä sofadia, likipitäen kaksitoista metriä, ja korkeus juuresta huippuun kuusikymmentä sofadia. Maapallon asukkaan mieleen ne olisivat heti johtaneet rakennukset, joissa meijerituotteiden valmistajat säilyttävät rehua karjalaumoilleen. Mutta kun hän lähemmin tarkastaessaan olisi havainnut siellä täällä ampuma-aukkoja, olisi hänen mielipiteensä muuttunut. Heliumin Tara huomasi, että kuvut näyttivät olevan päällystetyt lukemattomilla lasisärmiöillä, joista laskevan auringon puolella olevat välähtelivät niin loistavasti, että hän äkkiä muisti Gatholin Gahanin uhkean hihnoituksen. Sitä miestä ajatellessaan hän pudisti päätään vihaisesti ja siirtyi varovasti eteenpäin askeleen tai pari voidakseen esteettömämmin silmäillä lähintä tornia ja sen ympärysmuuria.

Kun Heliumin Tara tähysti lähintä tornia ympäröivää muuria, sai ällistys äkkiä hänen otsansa vetäytymään ryppyihin, ja hänen levälleen menneisiin silmiinsä tuli epäilevä, kauhunsekainen ilme, sillä hän näki kolmisenkymmentä ihmisruumista, jotka olivat — alastomia ja päättömiä. Hän tarkkaili pitkän aikaa henkeään pidätellen voimatta uskoa omia silmiään — että nuo kammottavat oliot liikkuivat ja olivat elollisia! Hän näki niiden nelin kontin ryömivän sinne tänne sekavana sikermänä, hapuillen sormillaan ympärilleen. Ja joitakuita oli kaukaloiden äärellä, joita toiset näyttivät etsivän, ja ne ottivat noista astioista jotakin, vieden sen nähtävästi kaulan kohdalla oleviin reikiin. Oliot eivät olleet kaukana hänestä — hän eroitti ne selvästi ja näki, että niiden joukossa oli sekä nais- että miesruumiita, että ne olivat kaunismuotoisia ja että niiden iho oli samanlainen kuin hänen, mutta hiukan vaaleamman punainen. Aluksi hän oli arvellut katselevansa teloituspaikkaa ja luullut, että ruumiilta oli vasta äsken katkaistu kaula ja että ne liikkuivat vain lihaskiihoitusten vuoksi. Mutta pian hän oivalsi, että ne olivat tavallisessa tilassaan.

Kauhea näky lumosi hänet, niin että hän hädin sai siirretyksi katsettaan siitä pois. Käsien hapuilemisen nojalla oli ilmeistä, ettei olioilla ollut silmiä, ja niiden saamattoman kankeat liikkeet viittasivat siihen, että niillä oli surkastuneet hermot ja vastaavasti mitättömän pienet aivot. Tyttö aprikoi ihmeissään, miten he saattoivat tulla toimeen, sillä vaikka hän olisi antanut mielikuvituksensa lentää kuinka hurjasti hyvänsä, hän ei olisi voinut kuvitella noita epätäydellisiä olentoja järkevinä maanviljelijöinä. Ilmeistä kuitenkin oli, että laaksossa oli maaperä viljeltyä ja että näillä otuksilla oli ruokaa. Mutta kuka viljeli maata? Kuka hoiti ja ruokki noita olio-rukkia ja mitä tarkoitusta varten? Se oli arvoitus, jonka ratkaisua hän ei kyennyt mielessään johtamaan.

Ruuan näkeminen muistutti hänelle taaskin häntä itseään kalvavasta nälästä ja kurkkua polttavasta janosta. Hän näki sekä ravintoa että vettä ympärysmuurin sisällä. Mutta rohkenisiko hän mennä sinne, vaikka hän keksisikin keinon sinne päästäkseen? Hän epäili sitä, sillä pelkkä ajatuskin siitä, että nuo kammottavat otukset koskettaisivat häntä, karmi hänen selkäpiitään.

Sitten hänen katseensa harhaili jälleen pitkin laaksoa, kunnes se osui viiruun, joka näytti vähäiseltä, viljelysmaiden keskitse koukertelevalta joelta — oudolta näyltä Barsoomissa. Oi, jospa se olisikin vettä! Silloin hän voisi todella toivoa, sillä vainioilta hän voisi öisin käydä noutamassa ravintoa, piileskellen päivisin niiden ympärillä kohoavilla kukkuloilla, ja joskus — niin, sen hän tiesi — saapuisivat etsijät, sillä John Carter, Barsoomin sotavaltias, ei herkeäisi etsimästä tytärtään, ennen kuin jokainen neliöhaad koko tähdellä olisi perinpohjin tutkittu. Hän tunsi isänsä ja tunsi Heliumin soturit ja tiesi senvuoksi, että jos hän vain voisi säilyä vahingoittumattomana siihen saakka, kunnes he saapuisivat, he lopulta varmasti tulisivat.

Hänen olisi odotettava pimeän tuloa, ennen kuin hän voisi uskaltautua laaksoon, ja sitä ennen hänen oli mielestään hyvä etsiä läheisyydestä joku suojapaikka, jossa hän olisi jotakuinkin turvassa villipedoilta. Olihan mahdollista, että alueella ei ollut raatelijoita, mutta vieraassa maassa ei milloinkaan voinut olla varma mistään. Kun hän oli vetäytymäisillään takaisin kummun laen taakse, kiintyi hänen huomionsa jälleen alla olevaan muuritettuun piiriin. Tornista oli ilmestynyt kaksi olentoa. Heidän kauniit ruumiinsa näyttivät samanlaisilta kuin päättömät oliot, joiden seassa he liikkuivat, mutta tulokkaat eivät olleet päättömiä. Heidän hartioillaan oli pää, joka näytti inhimilliseltä, mutta vaistomaisesti tyttö tunsi, ettei se ollut ihmisen pää. He olivat parhaiksi niin etäällä, ettei hän tarkoin eroittanut heitä mailleen menevän päivän himmenevässä valossa, mutta hän oli varma, että päät olivat liian isot, suhteettomat erinomaisen sopusuhtaisiin ruumiisiin verrattuina ja muodoltaan litistyneet. Miehillä oli jonkunlaiset hihnoitukset, joihin oli kiinnitetty barsoomilaisen soturin tavanmukainen pitkä miekka ja lyhyt miekka, ja lyhyttä kaulaa peitti tanakkatekoinen nahkakaulus, joka sopi tiiviisti hartioihin ja mukavasti pään alaosaan. Heidän piirteitään ei juuri voinut eroittaa, mutta niistä huokui eriskummaisen luonnoton tuntu, joka herätti Tarassa inhoa.

Miehet toivat pitkän nuoran, johon oli noin kahden sofadin pituisten välimatkojen päähän sidottu laitteita, joiden hän myöhemmin arvasi olevan keveitä käsirautoja, sillä soturit liikkuivat aitauksessa olevien olio-parkojen seassa ja kiinnittivät käsiraudan kunkin oikeaan ranteeseen. Kun kaikki oli siten kahlehdittu köyteen, alkoi toinen sotureista vetää ja kiskoa nuorasta, ikäänkuin koettaen raahata päättömien joukkuetta torniin, samalla kun toinen käveli lauman seassa kädessään pitkä, kevyt ruoska, nousivat oliot pystyyn, ja edellä kävelevän soturin nykiessä ja takana tulevan piiskatessa saatiin surkea lauma vihdoin viedyksi torniin. Heliumin Taraa puistatti hänen kääntyessään poispäin. Mitä olentoja ne olivat?

Äkkiä oli yö käsissä. Barsoomin päivä oli päättynyt, ja ohitse oli vilahtanut lyhyt hämärä, joka muuttaa päivän valon pimeydeksi melkein yhtä äkkiä kuin sähkölampun nappulan kiertäminen, eikä Heliumin Tara ollut ehtinyt löytää turvapaikkaa. Mutta ehkä ei siellä ollutkaan petoja pelättävinä tahi oikeammin välteltävinä — Heliumin Tara ei pitänyt sanasta pelko. Mutta iloinen hän olisi ollut, jos hänen pienessä aluksessaan olisi ollut hytti, vaikkapa kuinka pieni; mutta sellaista ei ollut. Lentokoneen runko oli täynnä kannatussäiliöitä. Ahaa, siinähän se oli! Kuinka typerää, ettei se ollut ennen johtunut hänen mieleensä! Hän saattoi kiinnittää aluksen puuhun, jonka juurella se oli, ja antaa sen nousta niin korkealle kuin köysi ulottui. Kannen renkaisiin sidottuna hän olisi sitten turvassa kaikilta lähistölle osuvilta harhailevilta raatelijoilta. Aamulla hän voisi laskeutua jälleen maahan, ennenkuin lentokonetta huomattaisiin.

Kun Heliumin Tara hiipi kummun reunalta laaksoon, piilotti yön pimeys hänet kaikkien läheisen tornin ikkunoissa mahdollisesti sattumalta vetelehtivien tähyilijöiden näkyvistä. Kluros, etäisempi kuu, nousi parhaillaan näköpiirin yläpuolelle aloittaakseen verkkaisen vaelluksensa taivaan kannella. Kahdeksan zodea — hieman enemmän kuin yhdeksäntoista ja puoli Maan tuntia — myöhemmin se laskisi, ja siihen mennessä olisi sen vilkasliikkeinen kumppani Thuria kiertänyt Barsoomin ympäri kahdesti ja vielä ennättänyt jo yli puoliväliin kolmannella kierroksellaan. Nyt se oli juuri äsken laskenut. Kuluisi enemmän kuin kolme ja puoli tuntia, ennenkuin se kohoaisi näkyviin vastaiselta puolelta vinhasti ja alhaalla kiitääkseen riutuvan taivaankappaleen pinnan ylitse. Tämän rajusti liikkuvan kuun väliaikaisen poissaolon kestäessä toivoi Heliumin Tara löytävänsä sekä ruokaa että vettä ja ehtivänsä jälleen turvaan aluksensa kannelle.

Hän lähti hapuilemaan pimeässä eteenpäin, kiertäen tornin ja sitä ympäröivän muurin mahdollisimman kaukaa. Joskus hän kompastui, sillä kun nouseva Kluros loi pitkiä varjoja, näyttivät esineet eriskummaisen vääntyneiltä, vaikka kuun valo oli siksi himmeä, ettei siitä ollut hänelle paljoakaan apua. Eikä hän oikeastaan kaivannutkaan valoa. Hän saattoi löytää joelle yksinkertaisesti astelemalla rinnettä alaspäin, kunnes joutuisi veden rajaan, ja hän oli nähnyt, että kaikkialla laaksossa kasvoi hedelmäpuita ja viljaa, joten hän tapaisi yllin kyllin ravintoa, ennen kuin joutuisi joelle. Jos kuu näyttäisi hänelle tietä selvästi ja siten pelastaisi hänet silloin tällöin kaatumasta, paljastaisi se myöskin hänet tornin oudoille asukkaille, eikä niin luonnollisestikaan saanut käydä. Jos hän olisi jaksanut, niin hän olisi odottanut seuraavaa yötä, jolloin liikkuminen olisi ollut vieläkin turvallisempaa, koska Kluros ei silloin lainkaan ilmestyisi taivaalle ja Thurian ollessa maillaan vallitsisi sysimusta pimeys. Mutta hän ei enää kyennyt kestämään riuduttavaa janoa ja kalvavaa nälkää, kun sekä ruokaa että juomaa oli näkyvissä, ja niinpä hän oli päättänyt mieluummin antautua ilmitulon vaaraan kuin kärsiä enää kauempaa.

Päästyään kommelluksitta lähimmän tornin ohitse hän eteni niin nopeasti kuin hänestä suinkin tuntui turvalliselta, valiten mikäli mahdollista tiensä siten, että saattoi käyttää hyväkseen siellä täällä kasvavien puiden varjoja ja ottaa samalla selkoa siitä, missä niistä oli hedelmiä. Viimemainitussa suhteessa häntä onnisti melkein heti, sillä kolmas puu, jonka juurelle hän pysähtyi, oli täynnä kypsiä hedelmiä. Heliumin Taran mielestä ei koskaan ollut mikään niin miellyttävästi kutittanut hänen suulakeaan, vaikka hedelmä olikin melkein mauton usa, jota pidetään maukkaana vasta keitettynä ja hyvin maustettuna. Tämä puu on hyväkasvuinen, vaatii vähän kastelua ja tuottaa runsaasti hedelmiä. Sen hyvin ravintorikas hedelmä on varattomien kansankerrosten tärkeimpiä ruoka-aineita, ja halpuutensa ja ravintoarvonsa tähden sitä käytetään Barsoomissa pääasiallisesti muonana sekä armeijassa että laivastossa. Tämän käytännön johdosta se on saanut siellä liikanimen, joka vapaasti käännettynä kuuluisi "taisteluperuna". Tyttö oli siksi viisas, että söi niukasti, mutta täytti reppunsa hedelmillä, ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa.

Sivuutettuaan kaksi tornia hän saapui joelle. Siellä hän taaskin oli maltillinen, juoden vain vähän ja senkin hyvin hitaasti ja tyytyen huuhtelemaan usein suutaan ja viruttamaan kasvojaan, käsiään ja jalkojaan vedellä. Ja vaikka yö olikin kylmä, kuten Marsin yöt ovat, oli virkistymisen tunne enemmän kuin riittävä korvaamaan kylmyydestä aiheutuvan ruumiillisen epämukavuuden. Kiinnitettyään anturat jälleen jalkaansa hän tarkasti joen varrella olevia kasvilavoja, etsien niistä syötäviä marjoja ja mukulakasveja, ja löysi pari lajia, joita voitiin syödä raakoina. Hän pani niitä reppuunsa otettuaan sieltä pois osan usa-hedelmiä, koska ne antoivat vaihtelua ruokaan ja lisäksi olivat maukkaampia. Silloin tällöin hän palasi joelle juomaan, mutta aina kohtuullisesti. Aina hän piti sekä silmänsä että korvansa valppaina, mutta ei kertaakaan kuullut eikä nähnyt mitään häiritsevää vaaran merkkiä.

Ja pian lähestyi aika, jolloin hänen oli palattava lentokoneelle, ettei joutuisi alhaalla kiertävän Thurian paljastavaan valaistukseen. Hänen oli tuskallista poistua veden luota, sillä hän tiesi, että häntä alkaisi kovasti janottaa, ennen kuin hän voisi toivoa uudelleen pääsevänsä joelle. Jospa hänellä olisi joku pieni astia, jossa hän voisi viedä vettä mukaansa! Vähäinenkin määrä auttaisi häntä kestämään seuraavaan yöhön saakka. Mutta sellaista hänellä ei ollut, joten hänen täytyi parhaansa mukaan tulla toimeen kokoamiensa marjojen ja mukulain mehulla.

Juotuaan joesta vielä viimeisen siemauksen, pisimmän, jonka hän oli suonut itselleen, hän nousi palatakseen jälleen kummulle. Mutta samassa hän äkkiä jännittyi pelokkaana tarkkailemaan. Mitä se oli? Hän olisi voinut vannoa nähneensä jotakin liikkuvan jonkun matkan päässä kasvavan puun varjossa. Hyvinkin minuutin tyttö seisoi liikahtamatta, tuskin hengittäen. Hän tuijotti hievahtamatta puun synkkään pimentoon ja herkisti korviaan kuullakseen yön hiljaiset äänet. Matalaa ulvontaa kuului kummuilta, joille hänen lentokoneensa oli kätketty. Hän tunsi sen hyvin — se oli saalistavan banthin kaamea ääni. Ja iso peto oli suoraan hänen tiellään. Mutta se ei ollut niin lähellä kuin tuo toinen, vähän matkan päässä pimeydessä väijyvä otus. Mikä se oli? Pahimmin häntä painoi jännittävä epävarmuus. Jos hän olisi tiennyt, millainen otus siellä vaani, olisi sen herättämä kammo ollut puolta vähäisempi. Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen löytääkseen jonkun turvapaikan, jos otus osoittautuisi vaaralliseksi.

Taaskin kajahti ulvonta kummuilla, mutta tällä kertaa lähempänä. Melkein heti se sai vastauksen laakson vastaiselta laidalta, tytön takaa, ja sitten jonkun matkan päästä hänen oikealta ja kahdesti hänen vasemmalta puoleltaan. Hänen katseensa oli osunut puuhun, joka kasvoi varsin likellä häntä. Siirtämättä katsettaan toisen puun varjosta hän alkoi hitaasti väistyä alhaalle riippuvia oksia kohti, jotka ehkä tarpeen tullen tarjoaisivat hänelle turvapaikan. Mutta heti kun hän liikahti, kuului siltä suunnalta, johon hän oli tähyillyt, matala murahdus, ja samassa syöksähti kuutamoiselle aukealle kookas peto, karaten vinhaa vauhtia häntä kohti häntä suorana, pienet korvat luimussa, iso kita avoinna, moninkertaiset rivit teräviä, vankkoja hampaita valmiina iskemään saaliiseensa. Kymmenjalkainen otus ponnahteli eteenpäin pitkin loikkauksin, ja äkkiä kajahti sen kurkusta hirvittävä karjaisu, jolla se koetti tyrmistyttää uhrinsa. Se oli banth, Barsoomin iso, tuuheaharjainen leijona. Heliumin Tara näki sen lähestyvän ja lähti kiitämään puuta kohti, johon päin oli siirtynyt. Banth oivalsi hänen aikeensa ja lisäsi nopeutensa kaksinkertaiseksi. Sen kamala karjaisu pani kaiun kiirimään kukkuloilla ja sai kaikuvia vastauksia myöskin laaksosta. Mutta ne lähtivät elävistä kurkuista; ne olivat samanlaisten petojen ärjäisyjä, joten tytöstä tuntui, että kohtalo oli heittänyt hänet lukemattomien tällaisten petojen keskelle.

Hyökkäävä banth etenee melkein uskomattoman nopeasti, ja oli onni, ettei se ollut tavannut tyttöä kauempana aukeamalla. Nytkin hänen pelastumisensa oli hiuskarvan varassa, sillä samalla kun hän ketterästi heilautti itsensä alaoksille, paiskautui häntä takaa ajanut ja häntä tavoittamaan hypähtänyt raatelija lehvistön sekaan melkein hänen kohdalleen. Vain hyvä onni ja vikkelyys pelastivat hänet. Tanakka oksa käänsi syrjään pedon repivät kynnet, mutta kuolema oli hyvin lähellä häntä, sillä jättiläismäinen käpälä pyyhkäisi hänen ihoaan, hänen reutoutuessaan ylemmille oksille.

Saaliinsa menettänyt banth päästi raivonsa ja pettymyksensä ilmoille sarjassa raivoisia karjaisuja, jotka panivat maan vapisemaan. Ja niihin sekaantui toisten samanlaisten hirviöiden ärjyntää, murinaa ja ulvontaa, niiden lähestyessä joka taholta, toivoen joko oveluudella tahi voimalla voivansa riistää itselleen osan saaliista. Niiden kaartuessa puun ympärille kääntyi Taraa ahdistanut banth äristen niihin päin, samalla kun ylhäällä oksan haarautumassa kyyröttävä tyttö katseli laihoja, keltaisia hirviöitä, jotka meluttomin käpälin rauhattomasti tassuttelivat piirissä hänen ympärillään. Nyt häntä ihmetytti se kummallinen kohtalon oikku, että hän oli häiritsemättä saanut edetä näin kauaksi laaksoon yöllä. Mutta vielä enemmän päänvaivaa hänelle tuotti kysymys, miten hän pääsisi takaisin kummuille. Hän ei uskaltaisi yrittää palata sinne yöllä ja aavisti, että päivällä häntä väijyisivät kenties vieläkin vakavammat vaarat. Nyt hän käsitti, että hänen oli mahdotonta toivoakaan voivansa tulla toimeen tässä laaksossa, koska banthit estäisivät häntä hankkimasta ravintoa ja vettä öisin, kun taas tornien asukkaat epäilemättä tekisivät muonan saamisen yhtä mahdottomaksi päivällä. Hän saattoi selviytyä tukalasta asemastaan vain yhdellä tavoin, palaamalla lentokoneelleen antautuakseen tuulen ajeltavaksi, rukoillen, että se veisi hänet johonkin vähemmän kauheaan maahan. Mutta milloin voisi hän palata lentokoneelleen? Banthit näyttivät yhäti toivovan saavansa hänet kynsiinsä, ja rohkenisiko hän koettaa poistua, vaikka ne loittonisivatkin pois näkyvistä? Hän epäili sitä.

Hänen asemansa tuntui todella toivottomalta — toivoton se olikin.

NELJÄS LUKU

Vangiksi

Kun Thuria, yön nopea kiitäjä, uudelleen ilmestyi taivaalle, muuttui maiseman ulkonäkö. Ikäänkuin taikaiskusta sai koko luonto uuden sävyn. Tuntui siltä kuin katselija olisi äkkiä siirretty toiselle taivaankappaleelle. Se oli Marsin öiden ihmenäky, ikivanha, mutta kuitenkin aina uusi, jopa marsilaisistakin — kaksi loistavaa kuuta taivaalla, jossa vasta äsken oli välkkynyt vain yksi; toisiinsa sekaantuvia, nopeasti vaihtuvia varjoja, jotka muuttivat itse kukkulatkin toisennäköiseksi; kaukainen Kluros, ylevänä, majesteettisena, valaen tasaista valoaan seudulle; Thuria, iso, upea kehrä, rientäen vinhasti öisen taivaan sinertävän tummalla, kaareutuvalla laella niin alhaalla, että se näytti hipovan kukkuloita. Se oli komea näky, joka kiehtoi tytön lumoihinsa kuten se oli aina tehnyt ja kuten se aina tekee.

"Oi, Thuria, taivaan raju kuningatar!" jupisi Heliumin Tara. "Kukkulat muodostavat upean kulkueen, ja niiden rinnat nousevat ja laskevat; puut pyörivät piirissä levähtämättä; pienet ruohot piirtävät vähäiset kaarensa; ja kaikki liikkuu, rauhattomasti, salaperäisesti, äänettömästi Thurian kiitäessä ohitse." Tyttö huoahti ja antoi katseensa jälleen vaipua allansa vallitsevaan kovaan todellisuuteen. Isoissa bantheissa ei ollut mitään salaperäistä. Se niistä, joka ensinnä oli hänet havainnut, kyyrötti puun juurella, silmäillen häntä nälkäisestä. Useimmat muut olivat hajaantuneet saalista etsimään, mutta muutamia oli jäljellä, yhä toivoen saavansa iskeä raateluhampaansa tytön pehmeään ruumiiseen.

Yö kului edelleen. Taaskin jätti Thuria taivaan kannen herransa ja mestarinsa haltuun, kiiruhtaen kohtaamaan aurinkoa muilla taivailla. Yksi ainoa banth odotteli kärsimättömänä sen puun juurella, jonka oksilla Heliumin Tara oli turvassa. Muut olivat poistuneet, mutta niiden jyrisevät ja kiirivät karjaisut, murina ja ulvonta kantautuivat hänen korviinsa läheltä ja kaukaa. Mitä saalista ne löysivät tästä pienestä laaksosta? Varmastikin ne olivat tottuneet saamaan täältä jotakin, koska niitä saapui sinne niin lukuisasti. Ihmeissään tyttö aprikoi, mitä se saattoi olla.

Kuinka pitkä yö olikaan! Turtana, viluisena ja nääntyneenä Heliumin Tara takertui kiinni puuhun yhä syvemmän epätoivon vallassa, sillä hän oli hetkiseksi torkahtanut ja ollut vähällä pudota. Toivo oli sammumaisillaan hänen pienessä, uljaassa sydämessään. Kuinka paljon hän jaksaisi vielä kestää? Hän kysyi sitä itseltään, mutta sitten hän pudisti urheasti päätään ja oikaisi hartioitaan. "Minä elän vielä!" hän äänsi.

Banth vilkaisi ylöspäin ja murisi.

Jälleen näyttäytyi Thuria ja vähän ajan kuluttua suuri aurinko — liekehtivän tulinen rakastaja, noudattaen sydämensä halua. Ja Kluros, kylmä aviopuoliso, jatkoi ylväästi matkaansa yhtä rauhallisena kuin aikaisemmin, ennen kuin tämä kuumaverinen Lothario oli tullut häiritsemään hänen kotinsa rauhaa. Ja nyt kiersivät aurinko ja molemmat kuut yhdessä taivaalla, antaen kaukaista, salaperäistä tenhoaan Marsin taikamaisen kiehtovalle aamusarastukselle. Heliumin Tara silmäili kaunista laaksoa, joka levisi hänen ympärilleen. Se oli hedelmällinen ja kaunis, mutta hänen katsellessaan sitä häntä puistatti, sillä hänen mieleensä johtui kuva tornien ja muurien piilottamista päättömistä olennoista. Päivällä ne ja yöllä banthit! Oliko kummakaan, että häntä puistatti?

Auringon noustessa nousi iso Barsoomin leijona seisoalleen. Se silmäili kiukkuisesti yläpuolellaan kyyröttävää tyttöä, päästi yhden ainoan uhkaavan murahduksen ja lönkytti tiehensä kukkuloille päin. Tyttö tarkkaili sitä ja huomasi sen kiertävän mahdollisimman etäältä tornien ympäri siirtämättä katsettaan niistä sivuuttaessaan ne. Ilmeisesti olivat niiden asukkaat opettaneet nuo hurjat pedot kunnioittamaan heitä. Pian otus katosi näkyvistä ahtaaseen rotkoon, ja sikäli kuin tyttö saattoi nähdä, ei lähistöllä ollut enää ainoatakaan banthia. Ainakin hetkeksi oli tienoo jäänyt autioksi. Tyttö mietti uskaltaisiko hän yrittää päästä jälleen kukkuloille lentokoneensa luokse. Häntä peloitti se hetki, jolloin työntekijät saapuisivat vainioille, ja hän oli varma, että ne tulisivat.

Häntä kammotti nähdä jälleen päättömiä olentoja, ja hän ajatteli ihmeissään, tulisivatko ne pelloille työskentelemään. Hän tarkasteli lähintä tornia. Siellä ei näkynyt elon merkkiäkään. Laakso oli nyt hiljainen, eikä siellä ollut ihmisiä eikä eläimiä. Puusta laskeutuminen kävi jäykästi; hänen lihaksensa olivat kankeat, ja jokainen liike aiheutti vihlovaa kipua. Pysähdyttyään vielä kerran juomaan joesta hän tunsi virkistyvänsä ja kääntyi enempää vitkastelematta kumpuja kohti. Ainoalta varteenotettavalta suunnitelmalta tuntui hänestä se, että hänen oli riennettävä sinne niin nopeasti kuin mahdollista. Puista ei enää ollut piilopaikaksi, minkä vuoksi hän ei poikennut tieltään pysytelläkseen niiden läheisyydessä. Kummut näyttivät hyvin kaukaisilta. Edellisenä yönä hän ei ollut luullut loitonneensa niin etäälle. Oikeastaan ei välimatka ollutkaan pitkä, mutta kun hänen nyt oli sivuutettava kolme tornia, tuntui se hänestä todella hankalalta.

Toinen torni oli melkein suoraan hänen tiellään. Sen väistäminen ei olisi vähentänyt ilmitulon vaaraa, vaan olisi vain tehnyt sen pitkäaikaisemmaksi. Senvuoksi hän oikaisi suoraa päätä sille kummulle, jolla hänen lentokoneensa oli, tornista välittämättä. Hiipiessään ensimmäisen muurin ohitse hän oli kuulevinaan liikettä sen takaa, mutta portti ei avautunut, ja hän hengitti vapaammin jätettyään sen taakseen. Sitten hän saapui toiselle vallitukselle, jonka ulkomuurin ympäri hänen oli kierrettävä, koska se oli suoraan hänen tiellään. Astellessaan sen juurella hän kuuli sen takaa sekä liikettä että puhelua. Koko Barsoomin yhteisellä kielellä saneli siellä mies määräyksiä — niin monen oli koottava usaa, niin monen kasteltava peltoja, niin monen taas muokattava vainioita ja niin edelleen, kuten työnjohtaja jakelee alaisilleen käskyjä päivän tehtävistä.

Heliumin Tara oli juuri ehtinyt ulkomuurin portille. Ilman minkäänlaista varoitusta se heilahti auki häneen päin. Hän oivalsi, että se hetkisen ajaksi piilottaisi hänet sisälläolijain katseilta, ja hän pyörähti heti ympäri ja lähti juoksemaan muurin juurta pitkin, kunnes hän pääsi pois näkyvistä käänteen taakse ja joutui vallituksen vastaiselle puolelle. Läähättäen ponnistuksesta ja täpärän pelastumisensa aiheuttamasta kiihtymyksestä hän siellä heittäytyi muurin vierellä kasvavien rikkaruohojen sekaan. Siellä hän virui vapisten jonkun aikaa uskaltamatta edes nostaa päätään katsellakseen ympärilleen. Heliumin Tara ei ollut koskaan ennen tuntenut lamauttavaa pelkoa. Häntä tyrmistytti ja harmitti se, että hän, John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär pelkäsi. Ei edes se seikka, ettei sitä näkemässä ollut ketään, kyennyt lieventämään hänen häpeäänsä ja mielipahaansa, mutta pahinta oli se, että hän tiesi samanlaisissa oloissa uudelleenkin olevansa yhtä arka. Se ei ollut kuoleman pelkoa — siitä hän oli varma. Ei, vaan häntä kammotti ajatus, että hän jälleen näkisi päättömiä olentoja ja että ne ehkä koskettaisivatkin häntä — tarttuisivat häneen käsiksi. Se ajatus puistatti ja vapisutti häntä.

Vähän ajan kuluttua hän sai hillityksi itseään kylliksi kohottaakseen päätään ja silmäilläkseen ympärilleen. Mihin hän katsoikin, hän kauhukseen näki kaikkialla vainioilla ihmisiä joko työssä tahi valmistautumassa ryhtymään työhön. Muista torneista saapui myöskin väkeä. Pieniä joukkueita hajautui sinne tänne pelloille. Joitakuita jo työskenteli vain kolmenkymmenen adin — vajaan sadan metrin — päässä hänestä. Lähinnä häntä puuhailevassa seurueessa oli kymmenkunta henkilöä, sekä miehiä että naisia, ja kaikilla niillä oli kauniit vartalot ja luonnottoman kuvatusmaiset kasvot. Heidän hihnoituksensa oli niin niukka, että he olivat melkein alasti — mikä ei ollut lainkaan merkillistä Marsin maanviljelijäin keskuudessa. Kaikilla heillä oli omituinen, korkea nahkakaulus, joka piilotti kaulan täydelleen, ja kullakin oli hihnoja riittävästi kannattamaan yhtä ainoata miekkaa ja repputaskua. Heidän tamineensa olivat hyvin vanhat ja kuluneet, ja niissä oli pitkäaikaisen, uutteran käyttämisen merkkejä, eikä niissä ollut minkäänlaisia koruja, lukuunottamatta vasemmalla olalla olevaa vaakunamerkkiä. Mutta päät sensijaan olivat kalliista metalleista ja jalokivistä valmistettujen korujen peitossa, niin että niistä ei näkynyt juuri muuta kuin silmät, nenä ja suu. Ne olivat kammottavan epäinhimilliset. Silmät olivat etäällä toisistaan ja ulkonevat; nenässä oli tuskin muuta kuin kaksi pientä yhdensuuntaista rakoa pystysuorassa asennossa pyöreän reiän — suun — yläpuolella. Päät olivat erittäin inhoittavan näköiset, siinä määrin vastenmieliset, että tytöstä tuntui mahdottomalta uskoa niitä muuten kauniiden ruumiiden osiksi.

Heliumin Tara oli kuin lumottu ja kykeni tuskin siirtämään katsettaan noista oudoista olennoista — mikä seikka koitui hänen turmiokseen, sillä nähdessään ne hänen oli pakko paljastaa osa omaa päätään, ja äkkiä hän säikähdyksekseen havaitsi yhden kuvatuksen keskeyttäneen työnsä ja tuijottavan suoraan häneen. Tyttö ei uskaltanut hievahtaa, sillä saattoi olla mahdollista, että olento ei vielä ollut huomannut häntä tai ainakin vain epäili jonkun otuksen piileksivän rikkaruohojen keskellä. Jos hän pysymällä liikkumattomana voisi vaimentaa tämän epäilyn, saattaisi tähyilijä uskoa erehtyneensä ja käydä jälleen käsiksi työhönsä. Mutta voi, niin ei käynyt! Hän näki olennon kiinnittävän toisen huomiota häneen, ja melkein heti lähti heistä viisi tahi kuusi häntä kohti.

Nyt hänen oli mahdoton välttää ilmituloa. Hänen ainoa toivonsa oli pako. Jos hän kykenisi pujahtamaan heidän kynsistään ja ennättäisi kummuille ennen heitä, saattaisi hän pelastua, mutta se voi tapahtua vain yhdellä tavoin — pakenemalla vitkastelematta ja vikkelästi. Hän hypähti pystyyn ja syöksyi kiitämään pitkin muurin vierustaa päästäkseen sen päinvastaiselle laidalle, jonka takana hänen päämääränään oleva kumpu sijaitsi. Samassa päästivät hänen perässään tulevat olennot kummallisia vihellysääniä ja vilkaistessaan olkansa ylitse hän näki niiden kaikkien ripeästi rientävän jälkeensä.

Myöskin huudettiin hänelle kimeitä pysähtymiskäskyjä, mutta niistä hän ei ollut millänsäkään. Ennen kuin hän oli ennättänyt kiertää muurin puoliväliin, oli hänelle selvinnyt, että hänen pelastamismahdollisuutensa olivat suuret, sillä hänen takaa-ajajansa eivät ilmeisestikään olleet niin nopsajalkaisia kuin hän. Hän olikin niin ollen hyvin toiveikas saadessaan kummut näkyviinsä, mutta hänen eteensä ilmestyvä näky mursi pian hänen toiveensa, sillä hänen edessään leviävillä vainioilla oli hyvinkin sata hänen ahdistajiensa kaltaista olentoa, jotka kaikki olivat valppaina vahdissa, ilmeisesti kumppaniensa vihellysten hälyttäminä. Ohjauksia ja komennuksia huudeltiin kahden puolen, minkä johdosta hänen edessään olevat olennot hajaantuivat likipitäen laajan puoliympyrän muotoiseen kaareen katkaisemaan hänen pakoaan, ja kun hän kääntyi oikealle välttääkseen heidän ketjuaan, näki hän toisia saapuvan kauempana sijaitsevilta vainioilta. Samoin riensi lisäväkeä vasemmalta puolelta. Mutta Heliumin Tara ei mielinyt alistua tappioon. Edes pysähtymättä hän pyörsi suoraan lähestyvän puoliympyrän keskustaa kohti.

Hän voi selviytyä pulasta vain tunkeutumalla kaaren läpi, ja juostessaan hän veti esille pitkän, ohutteräisen tikarinsa. Jos hänen oli kuoltava, tahtoi hän uljaan isänsä tavoin kuolla taistellen. Hänen vastassaan olevassa yksinkertaisessa rivissä oli aukkoja, ja hän suuntasi askeleensa leveintä väliä kohti. Aukon kahden puolen olevat oliot arvasivat hänen aikeensa ja lähenivät toisiaan salvatakseen häneltä tien. Sen johdosta levenivät välit heidän molemmilla puolillaan, ja juuri kun tyttö näytti olevan syöksymäisillään heidän syliinsä, hän äkkiä tekikin suorakulmaisen mutkan, juoksi vinhasti uuteen suuntaan muutamia metrejä ja kääntyi sitten uudelleen nopeasti kummulle päin. Nyt sulki häneltä tien vapauteen enää ainoastaan yksi soturi, jonka molemmilla puolin oli leveä väli, toisten rientäessä estämään hänen pakoaan niin nopeasti kuin jaksoivat. Jos hän pääsisi tämän miehen ohitse viipymättä kovin kauan, saattaisi hän pelastua — siitä hän oli varma. Kaikki hänen toiveensa olivat sen varassa. Hänen edessään oleva olento oivalsi sen myöskin, sillä hän liikkui varovasti, vaikkakin ripeästi, koettaen katkaista hänen etenemisensä, menetellen samalla tavoin kuin jalkapallo-joukkueen puolustaja, joka tietää yksin olevansa vastapuolueen hyökkääjien ja oman maalinsa välissä.

Aluksi Heliumin Tara oli toivonut voivansa välttää miehen, sillä hän oli huomannut olevansa sekä nopsajalkaisempi että myöskin äärettömän paljon vikkelämpi kuin nämä kummalliset olennot; mutta pian hän käsitti, että sillä aikaa, kun hän koettaisi vältellä soturin otteita, ennättäisivät tämän lähemmät kumppanit hänen kimppuunsa, ja silloin olisi pakoonpääsy mahdoton. Senvuoksi hän piti parempana hyökätä suoraan miestä vastaan. Kun tämä oivalsi sen, pysähtyi hän puolittain kumaraan asentoon ja jäi odottamaan tyttöä kädet levällään. Hänen toisessa kädessään oli miekka, mutta äkkiä kajahti käskevä ääni: "Ota hänet kiinni elävänä! Älä vahingoita häntä!" Heti pisti mies miekkansa takaisin tuppeen, ja sitten oli Heliumin Tara hänen kimpussaan. Hän syöksähti suoraan kaunista ruumista vasten, ja kun käsivarret kiertyivät tarttumaan häneen, upposi hänen terävä aseensa syvälle paljaaseen rintaan. Törmäyksestä he molemmat kellahtivat maahan, ja ponnahdettuaan jälleen pystyyn Heliumin Tara näki kauhukseen inhoittavan pään kierähtäneen irti ruumiista ja ryömivän nyt tiehensä kuudella lyhyellä, hämähäkkimäisellä jalalla. Ruumis nytkähteli suonenvedontapaisesti ja jäi sitten virumaan hiljaa. Vaikka ottelusta aiheutunut viivytys olikin ollut lyhytaikainen, oli se kuitenkin riittävän pitkä tuottamaan hänelle tuhon, sillä hänen noustessaan ylös karkasi kaksi muuta olentoa hänen kimppuunsa, ja heti sen jälkeen hän oli saarroksissa. Hänen aseensa upposi toistamiseen alastomaan ruumiiseen, ja taaskin kierähti pää irralleen, ryömien tiehensä. Sitten hänet nujerrettiin, ja hetkisen kuluttua kuhisi hänen ympärillään ainakin sata noita olentoja, jotka kaikki pyrkivät häneen käsiksi. Aluksi hän luuli heidän haluavan repiä hänet kappaleiksi kostoksi siitä, että hän oli surmannut kaksi heidän kumppaniaan, mutta pian hän käsitti, että heitä kannusti enemmän uteliaisuus kuin mikään häijy tarkoitus.

"Tule!" käski toinen hänen vangitsijoistaan, jotka molemmat pitivät edelleenkin häntä kiinni. Niin sanoen hän koetti vetää tyttöä mukaansa lähintä tornia kohti!

"Hän on minun!" kiljaisi toinen. "Minähän hänet vangitsin. Hän lähtee minun kanssani Moakin torniin."

"Ei ikinä!" kivahti edellinen puhuja. "Hän on Luudin. Minä vien hänet Luudille, ja jos ken sekaantuu tähän, hän saa tuntea miekkani terävyyden — päässään!" Viimeisen sanan hän lausui melkein kiljumalla.

"No, riittää jo!" huudahti eräs toinen, joka näytti arvovaltaiselta.
"Hänet vangittiin Luudin vainioilla — hänet viedään Luudille."

"Hänet nähtiin ensiksi Moakin alueella, ihan Moakin tornin juurella", intti se, joka oli vaatinut tyttöä Moakille.

"Kuulithan, mitä Nolach sanoi", huusi luudilainen. "Niin sen pitää olla."

"Ei niin kauan kun tällä moakilaisella pysyy miekka kädessä", vastasi toinen. "Mieluummin halkaisen hänet kahtia ja vien oman puoliskoni Moakille kuin luovutan hänet kokonaan Luudille." Ja hän vetäisi miekkansa tahi oikeammin laski kätensä uhkaavasti miekkansa kahvalle. Mutta ennen kuin hän ehti paljastaa asettaan, oli luudilainen tempaissut omansa ja iskenyt vastustajansa päähän syvän, hirvittävän haavan. Iso, pyöreä pää rutistui heti kokoon ikäänkuin lävistetty ilmapallo, samalla kun haavasta ruiskahti esiin harmaata, tahmeata ainetta. Ulkonevat, nähtävästi luomettomat silmät jäivät tuijottamaan, suuaukon sulkemislihas supistui ja laajeni, ja sitten pää vierähti ruumiin hartioilta maahan. Vartalo seisoi hetken tylsästi paikoillaan ja lähti sitten hitaasti ja päämäärättömästi harhailemaan sinne tänne, kunnes eräs olennoista tarttui sen käsivarteen.

Nyt lähestyi sitä toinen maassa ryömivistä päistä. "Tämä rykor on Moakin", se virkkoi. "Minä olen moakilainen. Otan sen." Ja muitta mutkitta se alkoi kavuta päättömän vartalon raajoja myöten ylöspäin, käyttäen kuutta lyhyttä hämähäkinjalkaansa ja kaksia vankkoja saksia, jotka sijaitsivat sen jalkojen etupuolella ja muistuttivat suuresti Maassa asustavan hummerin saksia, mutta olivat molemmat samankokoiset. Sillä välin seisoi vartalo toimettoman välinpitämättömänä, ja sen käsivarret riippuivat velttoina kupeilla. Pää kiipesi olkapäille ja sijoittui nahkakaulukseen, joka nyt piilotti sen sakset ja jalat. Melkein heti alkoi ruumiissa näkyä toimeliaan ajattelun merkkejä. Se kohotti käsiään ja korjasi kauluksen mukavampaan asentoon, otti pään kämmeniensä väliin ja sijoitti sen paikoilleen, ja liikkuessaan se ei enää harhaillut päämäärättömästi, vaan asteli varman tietoisesti.

Tyttö katseli kaikkea tätä yhä enemmän ihmeissään. Kun ei yksikään noakilainen enää nähtävästi halunnut riidellä luudilaisten kanssa vangin omistamisesta, lähti hänen vangitsijansa taluttamaan häntä lähimpään torniin. Heitä seurasi useita muita, joista yksi kantoi irtonaista päätä kainalossaan. Kannettu pää keskusteli sen pään kanssa, joka oli sitä kantavan olennon olkapäillä. Heliumin Taraa puistatti. Se oli hirvittävää! Kaikki, mitä hän oli nähnyt näistä kammottavista olennoista, oli hirvittävää. Ja hän oli niiden vankina, niiden mielivallassa! Kautta hänen ensimmäisen esi-isänsä varjon! Millä teollaan hän oli ansainnut näin julman kohtalon?

He seisahtuivat tornin ympärysmuurin juurelle, kunnes yksi seurueesta aukaisi portin. Sitten he astuivat pihalle, joka tytön kauhuksi oli täynnä päättömiä ruumiita. Ruumiitonta päätä kantava olento laski nyt taakkansa maahan, ja se ryömi heti lähellä viruvan ruumiin luokse. Jotkut päättömät liikkuivat veltosti sinne tänne, mutta tämä oli alallaan. Se oli naispuolinen. Ryömittyään sen luokse pää sijoittui sen olkapäille. Samassa ruumis ponnahti keveästi pystyyn. Eräs toinen pelloilla olleista otuksista toi hihnat ja kauluksen, jotka olivat olleet pään aikaisemman ruumiin verhona. Uusi ruumis omisti ne nyt, ja kädet sovittivat ne näppärästi paikoilleen. Olento oli nyt yhtä hyvässä kunnossa kuin sitä ennen, kun Heliumin Tara oli kaatanut sen entisen ruumiin maahan ohuella tikarillaan. Mutta oli yksi erotus. Aikaisemmin se oli ollut miespuolinen — nyt se oli naispuolinen. Mutta siitä ei pää näyttänyt välittävän mitään. Heliumin Tara olikin jo kahakan ja hänestä sukeutuneen riidan aikana pannut merkille, että sukueroavaisuudet nähtävästi merkitsivät hyvin vähän hänen vangitsijainsa keskuudessa. Mies- ja naispuoliset olivat olleet samalla tavoin mukana ajamassa häntä takaa, molemmilla oli samanlaiset hihnoitukset ja miekat, ja hän oli nähnyt niin hyvin nais- kuin miespuolistenkin paljastavan aseensa silloin, kun molempien puolueiden välinen kiista tuntui uhkaavalta.

Tyttö sai vain vähän aikaa tarkkailla pihalla olevia säälittäviä olioita, sillä hänen vangitsijansa käski toisten palata vainioille ja vei hänet torniin. He astuivat kolmen metrin levyiseen ja kuuden metrin pituiseen huoneeseen, jonka toisessa päässä oli ylemmälle tasanteelle vievät portaat, toisessa aukko samanlaisille, alaspäin johtaville portaille. Maanpinnan tasalla oleva huone sai kirkasta valoa peräseinässään olevista ikkunoista, jotka avautuivat tornin keskellä olevalle sisäpihalle. Tämän pihan seinät näkyivät olevan päällystetyt tiiliä muistuttavilla, valkeilla, lasipintaisilla levyillä, ja sinne tulvi huikaisevan kirkasta valoa. Siitä selvisi tytölle heti niiden lasisärmiöiden tarkoitus, joista kupukatot olivat kokoonpannut. Itse portaatkin olivat omiaan herättämään huomiota, koska melkein kaikkialla Barsoomissa käytetään tasaisesti viettäviä käytäviä yhdistämään eri kerroksia toisiinsa. Erittäinkin on asianlaita sellainen vanhoissa rakennuksissa ja syrjäisissä seuduissa, joissa ei ole tapahtunut paljon muutoksia ja ikivanhat tavat ovat säilyneet.

Vangitsija vei Heliumin Taraa portaita alaspäin, yhä alemmaksi kammioiden kautta, joita kaikkia valaisi sama säihkyvä valolähde. Silloin tällöin he sivuuttivat vastaantulijoita, ja nämä pysähtyivät aina tarkastamaan tyttöä ja kyselemään hänen saattajaltaan hänestä.

"En tiedä mitään muuta kuin sen, että hänet tavattiin vainioilta ja otettiin kiinni taistelun jälkeen, jonka kestäessä hän surmasi kaksi rykoria ja minä yhden moakilaisen, ja että minä vien hänet Luudille, jolle hän luonnollisesti kuuluu. Jos Luud haluaa kuulustella häntä, on se Luudin asia — eikä minun." Niin hän aina vastasi uteliaille.

Pian he saapuivat huoneeseen, josta lähtevä pyöreä tunneli vei pois tornista, ja sinne olento saattoi hänet. Tunneli oli läpimitaten vähän kolmatta metriä, ja sen pohja oli tasoitettu jalkakäytäväksi. Noin kolmenkymmenen metrin päähän tornista se oli sisustettu samalla tiilimäisellä aineella kuin tornin valkea sisämuurikin ja sai runsaasti samasta lähteestä heijastunutta valoa. Siitä eteenpäin se oli päällystetty erimuotoisilla ja erikokoisilla, sievästi hakatuilla ja toisiinsa liitetyillä kivillä hyvin kauniin, sekavan mosaiikin tapaan. He sivuuttivat myöskin haaraantumia ja poikkitunneleja sekä silloin tällöin aukkoja, joiden läpimitta oli vain kolmisenkymmentä sentimetriä ja jotka tavallisesti olivat lattian rajassa. Jokaisen tällaisen pienen aukon yläpuolelle oli maalattu erilainen merkki, kun taas leveiden tunnelien seinissä oli risteyksissä ja yhtymäkohdissa hieroglyfejä. Niitä ei tyttö osannut lukea, mutta hän arvasi, että niissä oli mainittu tunnelien nimet tahi ilmoitukset siitä, mihin ne veivät. Hän koetti ottaa selvää joistakuista niistä, mutta niissä ei ollut ainoatakaan hänelle tuttua merkkiä, mikä tuntui omituiselta, sillä vaikkakin Barsoomin eri kansojen kirjoitetut kielet ovat erilaisia, on niissä kuitenkin paljon yhteisiä kirjaimia ja sanoja.

Hän oli koettanut keskustella vartijansa kanssa, mutta tämä ei ollut tuntunut halukkaalta puhelemaan, ja lopulta hän oli luopunut yrittämästä. Hän oli pannut merkille, ettei saattaja ollut loukannut häntä millään tavoin eikä myöskään ollut tarpeettoman raaka eikä julma. Se seikka, että hän oli tikarillaan tappanut kaksi ruumista, ei nähtävästi ollut nostattanut lainkaan kiukkua eikä kostonhimoa ruumiiden olkapäillä ratsastavissa kummallisissa päissä — ei niissäkään, joiden ruumiit olivat saaneet surmansa. Hän ei koettanutkaan ymmärtää sitä, koska hän ei voinut arvostella näiden olentojen päiden ja ruumiiden välisiä omituisia suhteita minkään aikaisempien kokemustensa nojalla. Tähän saakka ei hänen osakseen tullut kohtelu ollut omiaan millään tavoin herättämään pelkoa. Ehkäpä hänelle sittenkin oli ollut onneksi, että hän oli joutunut näiden eriskummaisten ihmisten käsiin; kenties he sekä suojelisivat häntä vaaroilta että auttaisivat häntä palaamaan Heliumiin. Hän ei kyllä saanut mielestään sitä, että he olivat inhoittavia ja kammottavia, mutta jolleivät he tarkoittaneet hänelle pahaa, saattoi hän ainakin koettaa sopeutua heidän vastenmieliseen ulkonäköönsä. Toivon elpyessä reipastui myöskin hänen mielensä, ja pian hän asteli kummallisen seuralaisensa vierellä melkein hilpeästi. Jopa hän alkoi hyräillä siihen aikaan Heliumissa suosittua, iloista säveltä. Hänen vierellään kävelevä olento käänsi ilmeettömät kasvonsa häneen päin.

"Mitä ääntä pidät?" hän tiedusti.

"Hyräilin vain säveltä", vastasi tyttö.

"Hyräilit säveltä", kertasi toinen. "En tiedä, mitä tarkoitat; mutta tee vieläkin niin; pidän siitä."

Tällä kertaa Tara lauloi sanat, ja hänen kumppaninsa kuunteli tarkkaavasti. Hänen kasvonilmeistään ei voinut lainkaan huomata, mitä hänen outorakenteisessa päässään liikkui. Olennon kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin hämähäkin kasvot ja muistuttivat tytöstä hämähäkkiä. Taran lopetettua kääntyi mies jälleen hänen puoleensa.

"Se oli toisenlaista", hän virkkoi. "Pidin siitä vieläkin enemmän kuin edellisestä. Miten se käy?"

"Sehän on laulamista", sanoi tyttö. "Ettekö tiedä, mitä laulu on?"

"En", myönsi mies. "Miten sen teet?"

"Sitä on vaikea selittää", vastasi tyttö, "koska selittäminen edellyttäisi jonkun verran tietoja sävelistä ja musiikista ja jo kysymyksesi osoittaa, ettei sinulla ole aavistustakaan niistä."

"Ei olekaan", tunnusti toinen. "En käsitä puhettasi. Mutta selitähän, miten menettelet!"

"Se on vain ääneni soinnukasta vaihtelua", virkkoi Tara. "Kuuntele!" Ja hän lauloi taaskin.

"En ymmärrä", tankkasi mies. "Mutta pidän siitä. Osaisitko neuvoa minuakin laulamaan?"

"En tiedä, mutta mielelläni koetan."

"Saamme nähdä, mitä Luud tekee sinulle", jatkoi saattaja. "Jollei hän tahdo sinua, pidän minä sinut, ja sinun on opetettava minua päästelemään tuollaisia ääniä."

Hänen pyynnöstään tyttö alkoi jälleen laulaa, ja he jatkoivat matkaansa pitkin kiemurtelevaa tunnelia. Sitä valaisivat nyt Taran tuntemien radiumlamppujen kaltaiset lamput, joita kaikki Baarsoomin kansat käyttivät ja jotka, sikäli kuin hän tiesi, oli keksitty niin ammoisina aikoina, että tiedot niiden alkuperästä olivat häipyneet muinaisuuden hämärään. Ne ovat tavallisesti puolipallon muotoisia, paksusta lasista valmistettuja lamppuja, ja niihin on sullottu seosta, joka John Carterin arvelun mukaan varmasti sisältää radiumia. Kupu on sitten liitetty metallilevyyn, jonka takapuoli on hyvin eristetty, ja koko koje kiinnitetty sopivaan paikkaan seinään tahi laipioon, jossa se antaa täyteaineen kokoomuksesta riippuen heikompaa tahi voimakkaampaa valoa melkeinpä arvaamattoman pitkän ajan.

Edetessään he kohtasivat yhä enemmän tämän maanalaisen maailman asukkaita, ja tyttö havaitsi, että useilla niistä oli komeammat metallimerkit ja hihnoitukset kuin pelloilla puuhailleilla työntekijöillä. Pää ja vartalot olivat hänen mielestään kuitenkin samanmuotoiset, jopa aivan samanlaiset. Ei kukaan loukannut häntä, ja vähitellen hänet valtasi melkeinpä riemuisa huojennuksen tunne. Äkkiä hänen saattajansa poikkesi tunnelin oikeanpuolisessa seinässä olevaan aukkoon, ja he astuivat avaraan, hyvin valaistuun kammioon.

VIIDES LUKU

Täydelliset aivot

Tytön astuessa huoneeseen kuoli hänen huulillaan värähdellyt laulu hänen katsettaan kohdanneen kaamean näyn hyydyttämänä. Keskellä kammion lattiata virui päätön ruumis osittain syötynä, ja pitkin sitä ryömi puolikymmentä päätä lyhyillä hämähäkkimäisillä jaloillaan, raastaen naisen lihaa saksillaan ja vieden kappaleet kammottaviin suihinsa. Ne söivät ihmislihaa — ja söivät sitä raakana!

Heliumin Tara jäi seisomaan kauhun tyrmistyttämänä ja kääntyi poispäin, peittäen kasvonsa käsillään.

"Tule", kehoitti hänen vangitsijansa. "Mikä sinun on?"

"Nuo syövät naisen lihaa", supatti tyttö ääni kauhusta väristen.

"Entä sitten?" virkkoi toinen. "Otaksuitko meidän pitävän rykoreja vain työntekoa varten? Emmehän toki. Hoidettuina ja lihotettuina ne ovat herkullisia. Ja onnellisia ovatkin niistä ne, joita elätetään syötäviksi, sillä niitä ei panna koskaan tekemään mitään muuta kuin syömään."

"Se on kamalaa!" huudahti Tara.

Mies katsoi häntä värähtämättä hetkisen, mutta hänen ilmeettömistä kasvoistaan ei voinut päättää, tunsiko hän kummastusta, suuttumusta vaiko sääliä. Sitten hän talutti tytön huoneen läpi, sivuuttaen hirvittävän näytelmän, Taran kääntäessä katseensa toisaalle. Lattialla seinävierillä loikoi viisi tai kuusi päätöntä ruumista hihnoitukset yllään. Tara arvasi, että juhla-aterialla olevat päät olivat jättäneet ne siihen odottamaan, kunnes niiden palveluksia taaskin tarvittaisiin. Tämän huoneen seinissä oli lukuisasti pieniä, pyöreitä aukkoja, jollaisia hän oli huomannut tunnelien eri osissa ja joiden tarkoitusta hän ei osannut arvata.

He menivät toista käytävää myöten toiseen, edellistä tilavampaan ja kirkkaammin valaistuun huoneeseen. Siellä oli useita olentoja, joilla oli sekä pää että vartalo, samalla kun useita päättömiä ruumiita virui seinävierillä. Tytön vangitsija seisahtui puhuttelemaan muuatta huoneessaolijoista.

"Etsin Luudia", hän ilmoitti. "Tuon Luudille olennon, jonka vangitsin vainioilla."

Muut keräytyivät heidän ympärilleen tarkastamaan Heliumin Taraa. Eräs heistä vihelsi, minkä jälkeen tyttö oppi tietämään jotakin seiniin tehdyistä aukoista, sillä melkein heti ryömi niistä jättiläismäisten hämähäkkien tavoin ainakin parikymmentä hirvittävää päätä. Kukin niistä riensi jonkun lattialla makaavan ruumiin luokse ja sijoittui paikalleen. Heti alkoivat ruumiit toimia päiden järkiohjauksen mukaan. Ne nousivat pystyyn, kädet oikoivat nahkakauluksia ja järjestivät hihnoja. Sitten olennot tulivat Heliumin Taran luokse. Hän pani merkille, että niiden asu oli upeampi kuin yhdenkään hänen sitä ennen täällä näkemänsä olion ja arvasi siitä, että he olivat arvokkaampia kuin toiset. Eikä hän erehtynytkään. Sen osoitti hänen vangitsijansa käytös. Tämä puhutteli heitä kuten alempi ylempiään.

Monet hänen tarkastelijoistaan tunnustelivat hänen ihoaan, hypistellen sitä peukalonsa ja etusormensa välissä. Tämä tungetteleminen harmitti tyttöä. Hän näpsäytti heitä käsille. "Älkää koskeko!" hän kivahti käskevästi, sillä olihan hän Heliumin prinsessa. Noiden kauheiden kasvojen ilmeet eivät muuttuneet. Taran oli mahdoton eroittaa, olivatko olennot suuttuneita vaiko huvitettuja, oliko hänen tekonsa herättänyt heissä kunnioitusta vaiko halveksumista. Vain yksi heistä puhkesi heti puhumaan.

"Häntä on lihotettava", virkkoi mies.

Tytön silmät menivät levälleen kauhusta. Hän pyörähti vangitsijansa puoleen. "Aikovatko nuo hirvittävät otukset syödä minut?" hän huudahti.

"Se on Luudin määräysvallassa", vastasi saattaja, kallistuen sitten niin, että hänen suunsa oli lähellä tytön korvaa. "Lauluksi nimittämäsi ääni miellytti minua", hän kuiskutti, "ja palkkioksi siitä varoitan sinua ärsyttämästä näitä kaldaneja. He ovat hyvin mahtavia. Luud kuuntelee heidän sanojaan. Älä moiti heitä hirvittäviksi. He ovat hyvin komeita. Katsohan heidän ihailtavia hihnoituksiaan, heidän kulta- ja jalokivikorujaan!"

"Kiitos!" sanoi Tara. "Nimitit heitä kaldaneiksi. Mitä se merkitsee?"

"Me olemme kaikki kaldaneja", selitti mies.

"Myöskin sinä?" Tyttö osoitti häntä, suunnaten hoikan sormensa hänen rintaansa kohti.

"Ei, ei tämä", vastasi toinen, koskettaen ruumistaan. "Tämä on rykor. Mutta tämä" — hän kosketti päätään — "on kaldane. Kaikkea ohjaavat aivot, järki, hengen voima. Rykor" — hän osoitti ruumistaan — "on mitätön. Se ei ole edes niin arvokas kuin hihnoituksemme jalokivet; niin, ei edes hihnoituksenkaan arvoinen. Se on liikeneuvomme. Tosin meidän kävisi vaikeaksi tulla toimeen ilman sitä; mutta sen arvo on vähäisempi kuin hihnoituksen tai jalokivien, koska sen hankkiminen on helpompi." Hän kääntyi jälleen muiden kaldanein puoleen. "Suvaitsetteko ilmoittaa Luudille, että olen täällä?" hän tiedusti.

"Sept meni jo Luudin puheille. Hän ilmoittaa sinut", vastasi heistä muuan. "Mistä löysit tämän rykorin ja tämän kummallisen kaldanen, joka ei kykene irtautumaan?"

Tytön saattaja kertoi taaskin, miten vangitseminen oli käynyt. Hän selosti kaikki tapahtumat sellaisinaan ja kaunistelematta; hänen äänensä oli yhtä ilmeetön kuin hänen kasvonsakin olivat; ja hänen kertomustaan kuunneltiin samalla tavoin kuin se esitettiinkin. Näillä olennoilla ei näyttänyt olevan lainkaan tunteita, ei ainakaan niiden ilmaisemiskykyä. Oli mahdoton päätellä, minkä vaikutuksen selostus teki heihin tahi kuulivatko he edes sitä. Heidän ulkonevat silmänsä tuijottivat hievahtamatta, ja heidän suulihaksensa supistuivat ja venyivät silloin tällöin. Tottumus ei saanut tytön heitä kohtaan tuntemaa kauhua lieventymään. Kuta enemmän hän heitä näki, sitä inhoittavammilta he tuntuivat. Usein vavahti hänen ruumiinsa suonenvedontapaisesti, kun hän katseli kaldaneja, mutta kun hänen katseensa siirtyi kauniisiin ruumiisiin ja hän sai hetkiseksi tungetuksi päät pois mielestään, vaikutti se rauhoittavasti ja virkistävästi, vaikkakin ruumiit viruessaan lattialla olivat täysin yhtä kammottavia kuin ruumiiden olkapäillä olevat päät. Mutta kaameinta, kammottavinta oli nähdä päiden ryömivän hämähäkinjaloillaan. Heliumin Tara oli varma siitä, että hän kirkuisi, jos joku niistä tulisi hänen likelleen ja koskettaisi häntä, ja jos taas joku koettaisi kavuta hänen jäsenilleen — huu! — se ajatuskin pyörrytti.

Sept palasi huoneeseen. "Luud tahtoo nähdä sinut ja vangin. Tulkaa!" hän käski ja kääntyi kammion vastaisessa seinässä olevalle ovelle. "Mikä on nimesi?" Hän kohdisti kysymyksensä tytön saattajalle.

"Olen Ghek, Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja", vastasi mies.

"Entä hänen?"

"En tiedä."

"Eipä väliä. Tulkaa!"

Heliumin Taran ylimykselliset kulmakarvat kohosivat. Eipä väliä, tosiaankin! Ei väliä, kuka hän oli, Heliumin prinsessa, Barsoomin sotavaltiaan ainoa tytär!

"Malttakaahan!" hän huudahti. "On paljonkin väliä sillä, kuka olen. Jos aiotte viedä minut jedinne luokse, voitte ilmoittaa Heliumin prinsessa Taran, Barsoomin sotavaltiaan John Carterin tyttären."

"Pysy hiljaa!" komensi Sept. "Puhu silloin, kun sinua puhutellaan!
Seuratkaa minua!"

Heliumin Tara oli melkein tukehtua kiukkuunsa. "Tule!" kehoitti Ghek, tarttuen hänen käsivarteensa, ja Heliumin Tara lähti. Hän oli pelkkä vanki. Hänen asemansa ja arvonimensä eivät tehonneet vähääkään näihin epäinhimillisiin hirviöihin. Hänet vietiin lyhyttä S:n muotoista käytävää myöten kammioon, jonka seinät olivat yltyleensä päällystetyt samalla valkealla, tillimäisellä aineella kuin valomuurien sisäpinta. Lattian rajassa oli seinissä useita pyöreitä aukkoja, jotka kuitenkin olivat suuremmat kuin hänen aikaisemmin näkemänsä samanlaiset reiät. Useimmat näistä aukoista olivat suljetut ja sinetöidyt. Suoraan sisäänkäytävän vastapäätä oli niistä yksi, kultapuitteinen, ja sen yläpuolella omituinen, samasta kalliista metallista upotettu merkki.

Sept ja Ghek pysähtyivät ovelle tytön kahden puolen, ja kaikki kolme seisoivat äänettöminä, silmäillen vastaisessa seinässä olevaa aukkoa. Sen vieressä lattialla virui jättiläiskokoinen, miespuolinen päätön vartalo, ja sen kummallakin puolen seisoi runsaasti aseistettu soturi paljas miekka kädessään. He saivat odottaa ehkä noin viisi minuuttia; sitten ilmestyi aukkoon jotakin. Ensin näyttäytyi pari isoja saksia, ja heti senjälkeen kömpi esille kamalannäköinen, tavattoman iso kaldane. Se oli toista vertaa kookkaampi kuin ainoakaan Taran siihen saakka näkemä, ja sen ulkomuoto oli äärettömän paljon hirvittävämpi. Toisten iho oli sinertävän harmaa — tämä oli hieman sinertävämpi, ja sen silmien samoin kuin suun ympärillä oli vaaleita ja tulipunaisia viiruja. Kummastakin sieraimesta lähti valkoinen ja toinen tulipunainen viiru vaakasuorasti ulospäin poikki kasvojen.

Ei kukaan hiiskahtanut eikä liikahtanut. Olio ryömi pitkänään loikovan vartalon luokse ja sijoittui sen olkapäiden väliin. Sitten pään ja vartalon muodostama olento nousi pystyyn ja lähestyi tyttöä. Silmäiltyään häntä kuvatus puhutteli hänen vangitsijaansa.

"Oletko Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja?" se kysyi.

"Kyllä, Luud; nimeni on Ghek."

"Kerro minulle, mitä tiedät tästä!" Kuulustelija nyökkäsi Heliumin
Taraan päin.

Ghek noudatti käskyä, ja sitten tiedusti Luud tytöltä:

"Mitä tekemistä sinulla on Bantoomin alueella?"

"Minut toi tänne ankara myrsky, joka rikkoi lentokoneeni ja kiidätti minut minulle outoihin seutuihin. Tulin yöllä laaksoon saadakseni ravintoa ja juomaa. Sitten saapuivat banthit ja hätyyttivät minut etsimään turvaa puusta. Kun aioin poistua laaksosta, otti väkesi minut kiinni. En tiedä, minkä tähden he minut pidättivät. En tehnyt mitään pahaa. Pyydän teitä vain sallimaan minun poistua rauhassa."

"Ei kukaan, joka on saapunut Bantoomiin, poistu sieltä milloinkaan", vastasi Luud.

"Mutta kansani ei ole sodassa teitä vastaan. Olen Heliumin prinsessa; äitini isoisä oli jeddak, hänen isänsä jed, isäni koko Barsoomin sotavaltias. Teillä ei ole oikeutta pidättää minua ja vaadin teitä vapauttamaan minut heti."

"Ei kukaan, joka on saapunut Bantoomiin, poistu sieltä milloinkaan", toisti Luud ilmeettömästi. "En tiedä mitään mainitsemistasi Barsoomin alemmista olennoista. On olemassa vain yksi kehittynyt rotu — bantoomilaiset. Koko luonto on heitä varten. Sinä saat osaltasi palvella heitä, mutta et vielä — olet liian laiha. Meidän on lihotettava häntä jonkun verran. Sept. Olen kyllästynyt rykoreihin. Kenties tässä on toisenlainen maku. Banthit ovat liian pahanmakuisia, ja laaksoomme tulee harvoin mitään muita otuksia. Ja sinä, Ghek, saat palkkion. Ylennykseksi siirrän sinut vainioilta käytäviin. Tästä lähtien saat olla aina maan alla, mihin kaikki bantoomilaiset pyrkivät. Enää sinun ei tarvitse sietää inhoittavan auringon paahdetta, katsella kammottavaa taivasta tai maanpintaa rumentavia kasveja. Toistaiseksi on sinun hoidettava tätä minulle tuomaasi oliota ja huolehdittava siitä, että se nukkuu ja syö — mutta ei tee mitään muuta. Ymmärrätkö, Ghek? Ei mitään muuta!"

"Ymmärrän, Luud", vastasi toinen.

"Vie se pois!" komensi olento.

Ghek kääntyi ja talutti Taran huoneesta. Tyttöä kauhistutti, kun hän ajatteli häntä odottavaa kohtaloa, jota hänen näytti olevan mahdoton välttää. Oli liiankin ilmeistä, ettei näillä olennoilla ollut lempeitä eikä ritarillisia tunteita, joihin hän voisi vedota, eikä hän voinut uskoa kykenevänsä karkaamaan heidän maanalaisten käytäviensä sekavista sokkeloista.

Vastaanottohuoneen ulkopuolella riensi Sept heidän luokseen ja keskusteli vähän aikaa Ghekin kanssa. Sitten Taran hoitaja saattoi häntä sekavasti mutkittelevia tunneleja pitkin, kunnes he tulivat pieneen kammioon.

"Meidän on toistaiseksi jäätävä tänne. Luud ehkä lähettää toistamiseen noutamaan sinut luokseen. Jos hän tekee sen, ei sinua otaksuttavasti lihoteta — hän käyttää sinua toiseen tarkoitukseen." Tytön mielenrauhalle oli onneksi, ettei hän käsittänyt miehen tarkoitusta. "Laula minulle!" pyysi Ghek äkkiä.

Heliumin Tara ei ollut lainkaan laulutuulella, mutta siitä huolimatta hän lauloi, sillä saattoihan hän aina toivoa pääsevänsä karkaamaan, jos vain saisi siihen tilaisuuden, ja jos hän voittaisi jonkun näistä olennoista ystäväkseen, parantuisivat hänen mahdollisuutensa sitä mukaa. Koko tämän koettelemuksen ajan, sillä sellaiseksi laulaminen koitui liikarasittuneelle tytölle, silmäili Ghek häntä hievahtamatta.

"Se on ihmeellistä", hän ihasteli tytön vaiettua. "Mutta en virkkanut siitä mitään Luudille. Huomasitko, etten ilmaissut sitä Luudille? Jos hän olisi saanut sen tietää, olisi hän käskenyt sinun laulaa hänelle, ja sitten olisi sinua säilytetty hänen luonaan, jotta hän voisi kuulla sinun laulavan, milloin haluaisi. Mutta nyt saan minä pitää sinut luonani koko ajan."

"Mistä tiedät, että hän pitäisi laulustani?" kysyi tyttö.

"Hänen täytyisi pitää siitä", vastasi Ghek. "Jos minä pidän jostakin, täytyy hänenkin siitä pitää, sillä emmekö ole samanlaisia — me kaikki?"

"Minun rotuni ihmiset eivät pidä samoista asioista", huomautti Tara.

"Kuinka kummallista!" ihmetteli Ghek. "Kaikista kaldaneista ovat samat seikat joko mieluisia tai vastenmielisiä. Jos keksin jotakin uutta, josta pidän, tiedän kaikkien kaldanein pitävän siitä. Siitä syystä tiedän, että Luud pitäisi sinun laulustasi. Me näet olemme kaikki täsmälleen samanlaisia."

"Mutta sinä et ole samannäköinen kuin Luud", sanoi tyttö.

"Luud on kuningas. Hän on isompi ja hänen merkkinsä ovat komeammat.
Mutta muutoin olemme aivan samanlaiset. Ja eikö se ole luonnollista?
Onhan se muna, josta minä kehityin, lähtöisin Luudista."

"Mitä!" kummasteli tyttö. "En ymmärrä sinua."

"Niin", selitti Ghek, "olemme kaikki kehittyneet Luudin munista samoin kuin kaikki moakilaiset Moakin munista."

"Ahaa!" äänsi Heliumin Tara, luullen käsittävänsä. "Tarkoitat siis, että Luudilla on monta vaimoa ja että sinä olet jonkun hänen vaimonsa jälkeläinen."

"En suinkaan, en sinne päinkään", vastasi Ghek. "Luudilla ei ole yhtään vaimoa. Hän munii itse munat. Sinä et sitä ymmärrä."

Heliumin Tara myönsi, ettei hän tajunnut.

"Koetan siis selittää sen sinulle", virkkoi Ghek, "jos lupaat laulaa minulle myöhemmin."

"Minä lupaan", vakuutti tyttö.

"Me emme ole samanlaisia kuin rykorit", alkoi mies. "Ne ovat alempia olentoja samoin kuin sinä ja banthit ja muut sellaiset. Me olemme sukupuolettomia — kaikki muut paitsi kuningastamme, joka on kaksisukupuolinen. Hän synnyttää paljon munia, joista me, työntekijät ja soturit, kehitymme. Ja jokaisessa tuhannessa munassa on yksi kuningasmuna, josta kehittyy kuningas. Panitko merkille sinetöidyt aukot siinä huoneessa, jossa näit Luudin? Kuhunkin niihin salvattuna on kuningas. Jos joku niistä pääsisi vapaaksi, karkaisi hän Luudin kimppuun ja koettaisi surmata hänet; jos se hänelle onnistuisi, olisi meillä uusi kuningas, mutta muutoin jäisi kaikki ennalleen. Hänen nimensä olisi Luud, ja kaikki jatkuisi entiseen tapaansa, sillä emmekö ole kaikki samanlaisia? Luud on elänyt kauan ja synnyttänyt useita kuninkaita, minkä vuoksi hän jättää eloon niistä vain harvoja, jotta hänellä olisi seuraaja kuolemansa jälkeen. Muut hän tappaa."

"Miksi hän säästää useampia kuin yhden?" kysyi tyttö.

"Joskus sattuu tapaturmia", selitti Ghek, "niin että kaikki pesäkunnan tallettamat kuninkaat saavat surmansa. Sellaisessa tapauksessa noudetaan uusi kuningas naapuriyhdyskunnasta."

"Oletteko te kaikki Luudin lapsia?" tiedusti Tara.

"Kaikki muut paitsi muutamia harvoja, jotka ovat kehittyneet aikaisemman kuninkaan munista kuten Luudkin. Mutta Luud on ollut pitkäaikainen, eikä muita ole enää monta elossa."

"Onko ikänne yleensä pitkä vaiko lyhyt?" kysyi Tara.

"Hyvin pitkä."

"Entä rykorit? Elävätkö nekin kauan?"

"Eivät. Rykorit elävät ehkä kymmenen vuotta", vastasi Ghek, "jos pysyvät voimakkaina ja käyttökelpoisina. Kun ne joko vanhuuden tai sairauden tähden käyvät hyödyttömiksi, jätämme ne vainioille, ja banthit käyvät yöllä ne noutamassa."