Tarzanin paluu: Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä

TARZANIN PALUU

Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

14. englantilaisesta painoksesta suomentanut

Valfrid Hedman

"Kariston Nuorisonkirjoja" 33

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1922.

ENSIMMÄINEN LUKU

Selkkaus valtameri-laivalla

"Magnifique!" huudahti Couden kreivitär henkeään pidättäen.

"Kuinka?" kysyi kreivi kääntyen nuorta puolisoaan kohti. "Mikä on suurenmoista?" Ja kreivi vilkaisi eri tahoille etsiäkseen hänen ihailunsa esinettä.

"Oh, ei yhtään mikään, rakkaani", vastasi kreivitär heikon hetkellisen punan värittäessä hänen jo hiukan rusoittavaa poskeansa. "Muistelin ihaillen New Yorkin pilvenpiirtäjiä, joiksi niitä nimitetään." Ja kaunis kreivitär sovitti itsensä mukavammin laivatuoliinsa, tarttuen jälleen aikakauslehteen, jonka "ei yhtään mikään" oli saanut hänet pudottamaan helmaansa.

Hänen puolisonsa syventyi uudestaan kirjaansa, mutta kuitenkin lievästi ihmetellen, että hänen kreivittäressään kolme päivää New Yorkista lähdön jälkeen oli äkkiä herännyt ihastusta juuri niitä rakennuksia kohtaan, joita hän aivan hiljakkoin oli pitänyt hirveinä.

Nyt laski kreivi kirjan kädestään. "Aika käy kovin ikäväksi, Olga", sanoi hän. "Ehkäpä menen etsiskelemään muita, joilla saattaa olla yhtä ikävää, nähdäkseni, emmekö saa kyllin monta kokoon korttipeliä varten."

"Etpä ole kovin kohtelias, puolisoni", vastasi nuori nainen hymyillen. "Mutta koska minun on yhtä ikävä, voin antaa anteeksi. Menehän siis nakkelemaan vanhoja väsyttäviä korttejasi, jos se sinua huvittaa."

Kun kreivi oli lähtenyt, salli nuori rouva silmänsä salavihkaa siirtyä nuoreen, kookkaaseen mieheen, joka lojui tuolilla vähän matkan päässä.

"Magnifigue!" huoahti hän vielä kerran. Kreivitär Olga de Coude oli kaksikymmenvuotias. Hänen miehensä oli neljänkymmenen vuoden ikäinen. Rouva oli hyvin uskollinen aviovaimo, mutta kun hänelle ei ollut suotu mitään sananvaltaa puolisonsa valinnassa, niin on tuskin luultavaa, että hän oli kiihkeästi ja intohimoisesti rakastunut siihen, jonka kohtalo ja hänen ylhäinen venäläinen isänsä olivat hänelle hankkineet. Siitä, että hän hämmästyneenä päästi pienen hyväksyvän ihastuksen huudahduksen komean nuoren muukalaisen nähdessään, ei siis kuitenkaan tule otaksua, että hän ajatuksissaan oli millään tavoin uskoton puolisolleen. Hän vain ihaili, niinkuin olisi ihaillut jokaista erikoisen komeaa loistonäytettä, olipa se mitä lajia tahansa. Ja nuori mies oli kieltämättä uljaan näköinen.

Rouvan salavihkaa silmäillessä näitä kasvoja sivulta päin mies nousi ja lähti kannelta. Couden kreivitär viittasi ohimenevälle tarjoilijalle. "Kuka on tuo herrasmies?" kysyi hän. "Hän on merkitty matkustajaluetteloon monsieur Tarzaniksi Afrikasta, hyvä rouva", vastasi tarjoilija.

— Aika avarat tilukset, — ajatteli nuori nainen, mutta nyt hänen mielenkiintonsa heräsi yhä enemmän.

Kun Tarzan astui verkalleen tupakkahuonetta kohti, tapasi hän odottamatta kaksi miestä innokkaasti kuiskailemassa juuri ulkopuolella. Hän ei olisi viitsinyt kiinnittää heihin edes ohimenevää huomiota, jollei toinen miehistä olisi luonut häntä kohti omituista syyntuntoista katsetta. He muistuttivat Tarzanille hänen Pariisin teattereissa näkemiään melodraamallisia lurjuksia. Molemmat olivat kovin tummaihoiset, mikä olkapäiden kohautusten ja heidän ilmeistä juonittelua todistavien salaperäisten katseittensa ohella teki samanlaisuuden vielä silmäänpistävämmäksi.

Tarzan astui tupakkahuoneeseen ja etsi itselleen tuolin hiukan erillään muista siellä olijoista. Hän ei tuntenut olevansa puhetuulella, ja absinttiansa imeskellessään hän mietti jokseenkin haikeana elämänsä viimeksi kuluneita viikkoja. Tuon tuostakin hän ajatteli, oliko tehnyt viisaasti luovuttaessaan esikoisoikeutensa miehelle, jolle ei ollut mitään velkaa. Oli kyllä totta, että hän piti Claytonista, mutta — ah, eihän siitä ollut puhe. Ei hän William Cecil Claytonin, Greystoken loordin, tähden ollut syntyperäänsä kieltänyt. Hän oli niin tehnyt sen naisen vuoksi, jota sekä hän että Clayton rakastivat ja jonka omituinen kohtalon oikku oli antanut Claytonille eikä hänelle.

Se, että tyttö rakasti häntä itseään, teki asian kaksin verroin vaikeammaksi, mutta hän tiesi, että hän ei olisi voinut tehdä mitään vähempää kuin tuona iltana teki pienellä rautatieasemalla etäisessä Wisconsinin metsäseudussa. Hänestä oli Janen onni kaikkein tärkeintä, ja hänen lyhyt kokemuksensa sivistyksen ja sivistyneiden ihmisten piirissä oli opettanut hänelle, että elämä rahatta ja ilman yhteiskunnallista asemaa oli useimmille heistä sietämätöntä.

Jane Porter oli syntymästään tottunut kumpaankin, ja jos Tarzan olisi ne riistänyt hänen tulevalta puolisoltaan, olisi se epäilemättä syössyt, hänet kurjuuteen ja kärsimyksiinkin. Että tyttö olisi hylännyt Claytonin, sitten kun tämä kerran olisi menettänyt arvonimensä ja tiluksensa, ei juolahtanut Tarzanin mieleenkään, sillä hän uskoi muissa samaan suoraan rehellisyyteen, joka oli niin ominaista hänelle itselleen. Eikä hän tässä tapauksessa ollutkaan erehtynyt. Jos mikään olisi voinut lujemmin sitoa Janen siihen lupaukseen, jonka hän oli Claytonille antanut, niin tuollaisen onnettomuuden kohtaaminen tai jokin muu senlaatuinen seikka olisi sen tehnyt.

Tarzanin ajatukset liitelivät menneisyydestä tulevaisuuteen. Hän koetti mielihyvän tuntein ajatella paluutaan viidakkoon, jossa oli syntynyt ja poikavuotensa viettänyt — julmaan, villiin viidakkoon, jossa hän oli kuluttanut kaksikymmentä kahdestakolmatta ikävuodestaan. Mutta kuka tai mikä kaikesta tuosta äärettömän kirjavasta aarniometsän elämästä olisi hänen paluutaan tervehtimässä? Ei kukaan. Ainoastaan Tantoria, norsua, saattoi nimittää ystäväksi. Muut joko ahdistaisivat häntä tai pakenisivat hänen tieltään, niinkuin niillä oli ennenkin ollut tapana.

Eivät edes hänen oman heimonsa apinat ojentaisi hänelle toveruuden kättä. Jollei sivistys ollut tehnyt mitään muuta Apinain Tarzanille, oli se toki johonkin määrin opettanut hänet kaipaamaan hänen omaan lajiinsa kuuluvien olentojen seuraa ja vilpittömällä riemulla nauttimaan toveruuden viehkeästä lämmöstä. Ja samassa suhteessa se teki muunlaatuisen elämän hänelle vastenmieliseksi. Vaikeata oli kuvitella maailmaa ilman ystävää — ilman elävää olentoa, joka puhui Tarzanille niin rakkaiksi käyneitä outoja, uusia kieliä. Niinpä hän ei tuntenutkaan suurta nautintoa ajatellessaan sitä tulevaisuutta, jonka oli itselleen suunnitellut.

Kun hän siinä mietiskeli savukettaan poltellen, osuivat hänen silmänsä edessä olevaan kuvastimeen, ja siinä hän näki heijastuksen pöydästä, jonka ääressä neljä miestä istui korttia pelaamassa. Samassa yksi heistä nousi lähteäkseen, jolloin eräs toinen lähestyi ja, kuten Tarzan saattoi huomata, tarjoutui kohteliaasti täyttämään tyhjän tuolin, jotta peli ei keskeytyisi. Hän oli pienempi niistä kahdesta, joiden Tarzan oli kuullut kuiskailevan ihan tupakkahuoneen edessä ulkopuolella.

Tämä seikka herättikin Tarzanissa hiukan mielenkiintoa, ja siksipä hän tulevaisuuttansa miettiessään tarkkasi kuvastimesta takanaan pöydän ääressä istuvia pelaajia. Paitsi äsken peliin yhtynyttä tiesi Tarzan vain yhden pelaajan nimen, sen, joka istui vastapäätä uutta tulokasta. Hän oli kreivi Raoul de Coude, jonka ylen huomaavainen ravintolanpitäjä oli maininnut arvokkaimpain matkustajien joukossa, kuvaillen hänet korkeassa asemassa olevaksi, Ranskan sotaministerin viralliseen seurapiiriin kuuluvaksi mieheksi.

Äkkiä kiintyi Tarzanin huomio lasin heijastamaan kuvaan. Toinen tummaverinen vehkeilijä oli astunut sisälle ja seisoi kreivin tuolin takana. Tarzan näki hänen kääntyvän vilkaisemaan ympärilleen, mutta hänen silmänsä eivät viipyneet kyllin kauan kuvastimessa, jotta olisi voinut havaita Tarzanin silmien tarkkaavan ilmeen. Salavihkaa veti mies jotakin taskustaan. Tarzan ei voinut eroittaa, mikä esine se oli, sillä miehen käsi peitti sen.

Verkalleen läheni käsi kreiviä, ja sitten tuo esine sujautettiin hyvin näppärästi kreivin taskuun. Mies jäi yhä seisomaan paikalle, jolta voi nähdä ranskalaisen kortit. Tarzan oli ymmällä, mutta hänen mielenkiintonsa oli nyt täydelleen herännyt eikä häneltä enää jäänyt ainoakaan yksityiskohta huomaamatta.

Peliä jatkui vielä kymmenkunnan minuuttia, kunnes kreivi oli voittanut melkoisen summan äsken tulleelta, ja silloin Tarzan näki kreivin takana seisovan miehen nyökäyttävän päätänsä liittolaiselle. Heti nousi pelaaja ja osoitti kreiviä sormellaan.

"Jos olisin tiennyt että monsieur oli ammatiltaan pelihuijari, en olisi niin kerkeästi yhtynyt mukaan", sanoi hän.

Heti kavahtivat kreivi ja molemmat muut pelaajat seisaalle. De Couden kasvot kalpenivat.

"Mitä te tarkoitatte, herra?" kysyi hän. "Tiedättekö, kelle puhutte?"

"Minä tiedän, että puhun viimeistä kertaa pelipetturille", vastasi mies.

Kreivi kumartui pöydän yli ja antoi hänelle kämmenellään suutillikan, jolloin toiset asettuivat heidän väliinsä.

"Tässä on tapahtunut joku erehdys, hyvä herra", huudahti yksi pelaajista. "Tämähän on Couden kreivi Ranskasta."

"Jos olen erehtynyt", sanoi syyttäjä, "niin pyydän kernaasti anteeksi; mutta ennenkuin sen teen, selittäköön herra kreivi, mitä hän tarkoitti niillä ylimääräisillä korteilla, jotka näin hänen pistävän taskuunsa".

Ja sitten se mies, jonka Tarzan oli nähnyt sujauttavan kortit taskuun, aikoi hiipiä huoneesta, mutta havaitsi kiusakseen kookkaan, harmaasilmäisen muukalaisen tukkivan pääsyn.

"Anteeksi", sanoi mies ynseästi ja yritti livahtaa sivuitse.

"Odottakaa", virkkoi Tarzan.

"Mutta miksi, monsieur?" huudahti toinen kärsimättömästi. "Päästäkää minut, monsieur."

"Odottakaa", toisti Tarzan. "Luullakseni on täällä sattunut selkkaus, jonka te epäilemättä kykenette selvittämään."

Nyt oli mies menettänyt malttinsa, ja törkeästi kiroten hän tarttui Tarzaniin, työntääkseen tämän sivulle. Mutta apinamies vain hymyili kääntäessään kookkaan veijarin ympäri ja laahatessaan hänet takinkauluksesta takaisin pöydän luo, vaikka toinen ponnisteli, kiroili ja huitoi turhaan vastustellen. Nikolas Rokoff sai nyt ensi kertaa tehdä tuttavuutta niiden lihasten kanssa, jotka olivat aikoinaan masentaneet Numan, jalopeuran, ja Terkozin, ison urosapinan.

Se mies, joka oli syyttänyt de Coudea, ja molemmat muut pelaajat seisoivat odottavasti katsellen kreiviä. Useita muita matkustajia oli kerääntynyt riitapaikalle, ja kaikki odottivat ratkaisua.

"Tuo mies on hullu", sanoi kreivi. "Hyvät herrat, minä pyydän, että joku tarkastaa minut."

"Syytös on naurettava", virkkoi muuan pelaajista.

"Teidän on vain pistettävä kätenne kreivin takin taskuun, niin näette, että syytökseni on ihan vakava", tiukkasi syyttäjä. Ja kun muut yhä epäröivät, astahti hän kreivin luo lisäten: "No, minä teen sen itse, jollei kukaan muu tahdo."

"Ei, monsieur", vastasi de Coude. "Minä suostun ainoastaan herrasmiehen tutkittavaksi."

"Kreivin tarkastaminen on tarpeetonta. Kortit ovat hänen taskussaan.
Minä itse näin ne sinne pantavan."

Kaikki kääntyivät hämmästyneinä uutta puhujaa kohti ja näkivät komean, rakenteeltaan sopusuhtaisen nuoren miehen työntävän vangittua heidän luokseen niskasta kiristäen.

"Tässä on salajuoni", huudahti de Coude vihaisesti. "Minulla ei ole mitään kortteja." Näin sanoen hän pisti käden taskuunsa. Sillä välin vallitsi pienessä ryhmässä jännittynyt äänettömyys.

Kreivi kävi kalmankalpeaksi, ja sitten hän veti hyvin hitaasti kätensä taskusta, ja esille tuli kolme korttia. Hän vilkaisi niihin mykkänä kauhusta ja hämmästyksestä, ja suuttumuksen puna väritti hänen kasvonsa. Miehen kunnian menetystä katselevien kasvoilla värähteli säälin ja halveksumisen ilmeitä. "Tässä on salajuoni, monsieur", toisti harmaasilmäinen muukalainen. "Hyvät herrat", jatkoi hän, "kreivi ei tiennyt, että nuo kortit olivat hänen taskussaan. Ne pistettiin sinne pelin aikana hänen aavistamattansa. Istuinpaikaltani tuolta tuolilta näin sen kaiken kuvastimen heijastamana. Tämä mies, jonka juuri pidätin hänen aikoessaan livistää, pani kortit kreivin taskuun."

De Coude oli vilkaissut Tarzanista hänen käsissään sätkyttelevään mieheen.

"Mon Dieu, Nikolas!" huudahti hän. "Tekö?"

Sitten hän kääntyi syyttäjäänsä päin ja katseli tätä tiukasti hetkisen.

"Ja teitä, monsieur, minä en tuntenut noin parrattomana. Olette aivan toisen näköinen, Paulvitsh. Nyt käsitän. Asia on ihan selvä, hyvät herrat."

"Mitä heille teemme, monsieur?" kysyi Tarzan. "Jätämmekö heidät kapteenin haltuun?"

"Emme, hyvä ystävä", riensi kreivi vastaamaan. "Asia on yksityistä laatua, ja pyydän, että jätätte sen sikseen. Riittää, että heidän syytöksensä on vieritetty päältäni. Mitä vähemmän olemme moisten miesten kanssa tekemisissä, sitä parempi. Mutta, monsieur, kuinka voin kiittää teitä minulle osoittamastanne ystävällisyydestä? Sallikaa minun tarjota teille käyntikorttini, ja jos konsaan tulee aika, jolloin voin olla teille avuksi, niin muistakaa, että olen käskettävänänne."

Tarzan oli päästänyt Rokoffin, joka liittolaisensa Paulvitshin kanssa oli kiireesti lähtenyt tupakkahuoneesta. Juuri sieltä poistuessaan kääntyi Rokoff vielä Tarzania puhuttelemaan. "Monsieur saa vielä katkerasti katua sekaantumistaan muiden asioihin", sanoi hän.

Tarzan hymyili ja kumartaen sitten kreiville ojensi hänelle oman korttinsa. Kreivi luki:

JEAN C. TARZAN.

"Monsieur Tarzan", virkkoi hän, "te voitte tosiaan pahoitella, että tulitte minua puolustaneeksi, sillä voin vakuuttaa teille, että olette hankkinut vihollisiksenne kaksi Euroopan leppymättömintä roistoa. Välttäkää heitä kaikin mokomin, monsieur."

"Minulla on ollut peloittavampia vihollisia, arvoisa kreivi", vastasi Tarzan tyynesti hymyillen, "ja olen kuitenkin vielä elossa ja ehjänä. En luule, että kumpikaan heistä saa milloinkaan tilaisuutta minua vahingoittaakseen."

"Toivokaamme sitä, monsieur", vastasi de Coude; "mutta ei ole kuitenkaan haitaksi olla varuillanne ja tietää hankkineenne tänään ainakin yhden vihamiehen, joka ei koskaan unohda eikä koskaan anna anteeksi. Häijyissä aivoissaan hautoo hän alati uusia konnuuksia niitä vastaan, jotka ovat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen tai häntä loukanneet. Jos sanoisi Nikolas Rokoffia paholaiseksi, olisi se hänen saatanallisen majesteettinsa ilkeätä herjaamista."

Kun Tarzan sinä iltana astui hyttiinsä, löysi hän lattialta kokoontaitetun paperilapun, joka varmaankin oli työnnetty sisään oven alitse. Hän avasi sen ja luki:

'Herra Tarzan.

Ette kaiketikaan käsittänyt loukkauksenne vakavuutta, sillä muutoin ette olisi menetellyt niinkuin tänään menettelitte. Olen valmis uskomaan, että asetuitte väliin tietämättömyydestä ja aikomatta loukata vierasta henkilöä. Sen vuoksi sallin teidän esittää anteeksipyynnön ja saatuani vakuutuksenne, että te ette enää sekaannu asioihin, jotka eivät teitä koske, minä jätän jutun sikseen. Muutoin, — mutta olen varma, että katsotte viisaaksi noudattaa vihjaustani.

Kunnioittaen

Nikolas Rokoff.'

Tarzan antoi karun hymyn hetkeksi viipyä kasvoillaan. Sitten hän heitti koko asian muististaan ja meni levolle.

Läheisessä hytissä puhui kreivitär de Coude puolisolleen.

"Miksi olet niin vakava, rakas Raoul?" kysyi hän. "Olet koko illan jurotellut ja ollut niin perin synkkänä. Mikä sinua vaivaa?"

"Olga, Nikolas on laivassa. Tiesitkö sen?"

"Nikolas!" huudahti rouva. "Sehän on mahdotonta, Raoul, ihan mahdotonta. Nikolas on vangittuna Saksassa."

"Niin minäkin luulin, kunnes hänet tänään näin — hänet ja sen toisen roiston, Paulvitshin. Olga, minä en voi kauemmin kärsiä hänen hätyyttelyään. En edes sinun tähtesi. Ennemmin tai myöhemmin jätän hänet viranomaisten käsiin. Olen tosiaan puolittain päättänyt selittää kaikki kapteenille, ennenkuin astumme maihin. Ranskalaisella valtameri-laivalla, Olga, olisi helppo lopullisesti masentaa tämä meitä väijyvä kosto."

"Ei, ei, Raoul!" huudahti kreivitär vaipuen polvilleen miehensä eteen, joka istui matalalla leposohvalla pää painuksissa. "Älä tee sitä. Muista minulle antamaasi lupausta. Sano minulle, Raoul, ettet sitä tee. Älä edes uhkaa häntä, Raoul." De Coude otti vaimonsa kädet omiinsa ja katseli hänen kalpeita ja hätääntyneitä kasvojaan jonkun aikaa ennenkuin puhui, ikäänkuin olisi tahtonut näistä kauniista silmistä riistää sen todellisen salaisuuden, joka sai vaimon tuota miestä suojelemaan.

"Tapahtukoon tahtosi, Olga" sanoi hän vihdoin. "Mutta en voi tätä ymmärtää. Hän on menettänyt kaiken oikeutensa rakkauteesi, uskollisuuteesi ja arvonantoosi. Hän on uhkana sinun elämällesi ja kunniallesi ja uhkaa puolisosi elämää ja kunniaa. Toivoakseni et joudu koskaan katumaan, että olet häntä puolustanut…"

"En minä häntä puolusta, Raoul", keskeytti kreivitär kiivaasti. "Luulen vihaavani häntä yhtä paljon kuin sinäkin, mutta… Oi, Raoul, veri on vettä sakeampaa!"

"Olisin tänään halunnut paljastaa hänen oikean värinsä", mörähti de Coude synkästi. "Molemmin he yrittivät tahrata kunniaani, Olga"; ja sitten hän kertoi vaimolleen, mitä tupakkahuoneessa oli tapahtunut. "Ilman sitä ventovierasta miestä he olisivat siinä onnistuneet; sillä kukapa olisi uskonut todistamattomaan sanaani noiden taskuuni kätkettyjen korttien ehdottomasti tuomitessa minut? Olin jo melkein alkanut epäillä itsekin, kun se monsieur Tarzan raahasi arvoisan Nikolasisi eteemme ja selitti koko viheliäisen homman."

"Monsieur Tarzan?" kysyi kreivitär ilmeisesti kummastuneena.

"Niin. Tunnetko sinä hänet, Olga?"

"Olen hänet nähnyt. Tarjoilija osoitti hänet minulle."

"En tiennyt, että hän oli kuuluisuus", sanoi kreivi.

Olga de Coude muutti puheenaihetta. Hän huomasi äkkiä, että saattaisi olla vaikeata selittää, miksi tarjoilija oli maininnut hänelle juuri tuosta komeasta monsieur Tarzanista. Ehkäpä hän lievän lievästi punastuikin; sillä eikö hänen puolisonsa, kreivi, luonut häneen perin kummallista, hämmentävää katsetta. — "Ah", ajatteli rouva, "syyllinen omatunto on kovin arka kapine!"

TOINEN LUKU

Vihan kahleiden takomista ja…?

Vasta myöhään seuraavana iltapäivänä Tarzan näki jälleen matkatovereitansa, joiden asioihin hänen rehellisyydenvaistonsa oli hänet paiskannut. Ja silloin hän tuli mitä odottamattomimmin Rokoffin ja Paulvitshin pariin hetkellä, jolloin nämä kaksi kai olisivat kaikkein vähimmin halunneet hänen seuraansa. He seisoivat kannella, tilapäisesti ihmistyhjällä paikalla, ja olivat Tarzanin tullessa heidän luokseen kiihkeässä väittelyssä naisen kanssa. Tarzan huomasi, että tämä oli rikkaasti puettu ja solakasta siromuotoisesta vartalostaan päättäen vielä nuori; mutta harson takaa ei voinut eroittaa hänen piirteitään.

Miehet seisoivat kummallakin puolen naista, ja kaikki olivat selin Tarzaniin, joten hän pääsi ihan lähelle näiden havaitsematta hänen saapuvillaoloaan. Hänestä näytti siltä, että Rokoff uhkaili rukoilevaa naista, mutta kun he käyttivät outoa kieltä, saattoi hän ainoastaan eleistä ja äänensävystä arvata, että nainen oli peloissaan.

Rokoffin asento näytti niin ilmeisesti ruumiillista väkivaltaa uhkaavalta, että Apinain Tarzan hetkiseksi pysähtyi kolmikon taakse, vaistomaisesti aavistaen vaaraa. Tuskin oli hän jäänyt epäröiden seisomaan, kun mies tarttui rajusti naisen ranteeseen vääntäen sitä ikäänkuin olisi kidutuksella tahtonut kiristää häneltä lupauksen. Mitä sitä lähinnä olisi tapahtunut, jos Rokoff olisi saanut menetellä tahtonsa mukaan, voimme ainoastaan oletellen arvailla, koska hän ei laisinkaan saanut viedyksi tahtoansa perille. Sensijaan tarttuivat teräksiset sormet hänen olkapäähänsä, hänet käännettiin kursailematta, ja hän kohtasi saman muukalaisen kylmät, harmaat silmät, joka edellisenä päivänä oli tehnyt hänen aikeensa tyhjäksi.

"Sapristi!" kiljahti raivostunut Rokoff. "Mitä tarkoitatte? Oletteko hullu, kun tällä tavoin taas solvaatte Nikolas Rokoffia?"

"Tämä on vastaukseni kirjeeseenne, monsieur", sanoi Tarzan matalalla äänellä ja sitten paiskasi miehen sellaisella voimalla luotaan, että Rokoff lensi koivet harallaan laivankannen kaidetta vasten.

"Kirous ja kadotus!" kirkaisi Rokoff. "Tämän saat hengelläsi maksaa, sika!" Ja samassa hän ponnahtaen jaloilleen hyökkäsi Tarzanin kimppuun ja nyki revolveria lonkkataskustaan. Nuori nainen peräytyi kauhistuneena.

"Nikolas!" huusi hän. "Älä tee… oih, älä tee sitä. Paetkaa nopeasti, monsieur, muutoin hän varmasti tappaa teidät!"

Mutta pakenemisen asemesta Tarzan astui miestä vastaan. "Älkää hupsutelko, herra", sanoi hän.

Rokoff, aivan hulluna raivosta nöyryytyksen tähden, jonka muukalainen oli hänelle tuottanut, oli vihdoinkin saanut vedetyksi revolverinsa esiin. Hän oli pysähtynyt ja kohotti nyt aseen harkitsevasti Tarzanin rintaa kohti, vetäen liipasimesta. Kuului napsahdus, mutta se panos puuttui. Apinamiehen käsi työntyi eteenpäin kuin vihaisen python-käärmeen pää. Nopea tempaisu, ja revolveri lensi kauas laivanreunan yli ja katosi Atlantin aaltoihin.

Miehet seisoivat tovin katsellen toisiansa. Rokoff oli saanut takaisin kylmäverisyytensä. Hän puhui ensimmäiseksi.

"Jo kahdesti on monsieur katsonut sopivaksi sekaantua asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Kahdesti hän on suvainnut nöyryyttää Nikolas Rokoffia. Ensimmäinen loukkaus annettiin anteeksi siinä olettamuksessa, että monsieur toimi tietämättömyydestä, mutta tätä asiaa ei anneta anteeksi. Jos monsieur ei tiedä, kuka Nikolas Rokoff on, niin tämä viimeinen loukkaus antaa monsieurille kyllin aihetta hänet muistaakseen."

"Minulle riittää, että tiedän teidän olevan pelkuri ja roisto", vastasi Tarzan, ja kääntyi kysymään naiselta, oliko mies tehnyt hänelle pahaa, mutta ahdistettu oli hävinnyt. Sitten hän, edes vilkaisematta Rokoffiin ja hänen toveriinsa, jatkoi kävelyään kannella.

Tarzan ei voinut olla ihmettelemättä, aprikoidessaan minkälainen salavehje saattoi olla tekeillä tai missä juonessa nuo kaksi miestä olivat. Hunnutetun naisen ulkomuodossa oli jotakin tutunomaista, mutta kun ei ollut näkynyt kasvoja, ei Tarzan voinut olla varma, oliko häntä koskaan ennen tavannut. Tarzan oli hänessä erikoisesti pannut merkille ainoastaan omituisenmallisen sormuksen yhdessä sen käden sormessa, johon Rokoff oli tarttunut, ja hän päätti senjälkeen tarkata naispuolisten matkustajain sormia, jotta voisi tuntea sen, jota Rokoff oli vainonnut, ja kuulla, oliko tuo mies yrittänyt sittemmin häiritä.

Hän oli etsinyt telttatuolinsa ja istui nyt mietiskellen niitä monia esimerkkejä ihmisten julmuudesta, itsekkyydestä ja häijyydestä, joiden todistajaksi hän oli joutunut sen päivän jälkeen, kun hänen silmänsä viidakossa neljä vuotta sitten olivat ensi kertaa nähneet jonkun muun ihmisolennon kuin oman itsensä, — sileän, mustan Kulongan, jonka nopea keihäs oli tunkeutunut Kaalan, ison emäapinan, sisuksiin ja ryöstänyt Tarzanilta ainoan äidin, mitä hän koskaan oli tuntenut.

Hän muisti Kingin, jonka rotannaamainen Snipes oli surmannut, Arrow-laivan kapinoitsijain hylkäämän professori Porterin seuralaisineen, Mbongan mustien sotilaitten ja naisten julmuuden vankejaan kohtaan, sivili- ja sotilasvirkailijani joutavan keskinäisen kateellisuuden länsirannikon siirtomaassa, jossa hän ensi kertaa oli tutustunut sivistyneen maailman tapoihin.

"Mon Dieu!" jupisi hän itsekseen, "kaikki ovat samanlaisia! Pettävät, murhaavat, valehtelevat, tappavat, ja kaikkea tuota etujen vuoksi, joita viidakon pedotkin halveksisivat — saadakseen rahaa, millä ostaa heikkojen ja veltostuneiden hekumaa ja nautintoja. Ja kuitenkin heitä sitovat typerät tavat, jotka tekevät heidät onnettoman kohtalonsa orjiksi, sillä välin kun he vahvasti uskovat olevansa luomakunnan herroja ja tuntevansa elämän ainoita tosiriemuja. Viidakon asukas tuskin seisoisi veltosti syrjässä toisen viedessä hänen kainaloisensa. Tämä on tyhmä maailma, typerä maailma, ja Apinain Tarzan oli hullu, kun hylkäsi metsiensä vapauden ja onnen tänne saapuakseen."

Hänen siinä istuessaan valtasi hänet äkkiä aavistus, että silmät tähystelivät häntä takaapäin, ja villieläimen vanha vaisto kuohahti sivistyksen silauksen alla, joten hän kääntyi niin nopeasti, että häntä salavihkaa katselleen nuoren naisen silmät eivät edes ehtineet painua alas apinamiehen harmaiden silmien edessä, jotka sinkosivat niihin kysyvän katseen. Sitten, kun ne painuivat alas, näki Tarzan heikon punerruksen nopeasti häilähtävän puolittain poiskäännetyillä kasvoilla.

Hän hymyili itsekseen perin sivistymättömän ja epäritarillisen tekonsa seuraukselle, sillä hän ei ollut laskenut alas omia silmiään, kun ne kohtasivat nuoren naisen, joka oli hyvin nuori ja samalla kaunis ulkomuodoltaan. Sitäpaitsi oli tässä naisessa jotakin tutunomaista, ja se sai Tarzanin ihmettelemään, missä oli hänet ennen nähnyt. Hän otti entisen asentonsa, ja silloin hän huomasi, että nainen oli noussut lähteäkseen kannelta. Hänen mennessään ohitse Tarzan kääntyi häntä tarkkaamaan, toivoen keksivänsä jotakin, mikä paljastaisi, kuka tuo nainen oli.

Eikä hän kokonaan pettynytkään, sillä kävellessään nainen kohotti toisen kätensä mustaan, aaltoilevaan röykkiöön niskassaan — erityisellä naisellisella liikkeellä, joka osoittaa tietoisuutta takana tähystelevien arvostelevien silmien katseista, — ja Tarzan näki sormessa saman omituisenmallisen sormuksen, jonka silloin aikaisemmin oli nähnyt hunnutetulla naisella.

Tätä kaunista naista oli siis Rokoff vainonnut. Tarzan mietiskeli veltosti, ken hän saattoi olla ja missä suhteessa noin herttainen olento oli jöröön, parrakkaaseen venäläiseen?

Päivällisen jälkeen sinä iltana käveli Tarzan laivan keulapuolella, missä viipyi vielä hämärissäkin, jutellen toisen perämiehen kanssa; ja kun tämän herran velvollisuus kutsui hänet toisaalle, nojaili Tarzan veltosti kaidepuuta vasten, katsellen kuutamon leikkiä vienosti vyöryvillä laineilla. Hänet peitti puolittain eräs taavetti, joten kaksi kannella lähestyvää miestä ei häntä huomannut, ja näiden mennessä ohitse hän eroitti kyllin paljon heidän keskustelustaan ryhtyäkseen heitä seuraa: maan ja kuuntelemaan, mitä pirunjuonia he suunnittelivat Hän oli tuntenut Rokoffin äänen ja nähnyt, että hänen seuralaisenaan oli Paulvitsh.

Tarzan oli eroittanut vain muutamia sanoja: "Ja jos se kirkuu, niin voit kuristaa häntä, kunnes…" Mutta ne sanat olivat riittäneet herättämään hänen seikkailuvaistonsa, ja siksipä hän piti noita kahta miestä silmällä heidän nyt kävellessään ripeästi kannella. Hän seurasi heitä tupakkahuoneeseen, mutta he viivähtivät vain kotvan aikaa sen ovella, kaiketikin todetakseen, että joku, jonka olopaikan he tahtoivat tietää, oli siellä sisällä.

Sitten he menivät suoraan ensi luokan hyttejä kohti, jotka sijaitsivat kävelykannella. Täällä oli Tarzanin vaikeampi välttää, että hänet huomattaisiin, mutta se onnistui hänelle kuitenkin. Kun miehet pysähtyivät erään kiilloitetun visaoven eteen, livahti Tarzan kapean käytävän varjoon kymmenkunnan askeleen päähän heistä.

Heidän koputukseensa vastasi naisen ääni ranskankielellä: "Kuka siellä on?"

"Minä se olen, Olga — Nikolas", kuului Rokoffin jo tutuksi käynyt kurkkuääni. "Saanko tulla sisälle?"

"Miksi et lakkaa minua vainoomasta, Nikolas?" lausui nyt naisen ääni ohuen ovenpeilin takaa. "Enhän ole koskaan tehnyt sinulle pahaa."

"No, no, Olga", pyysi mies rukoilevaan sävyyn; "haluaisin vain puhua kanssasi viisi, kuusi sanaa. En tee sinulle pahaa enkä astu hyttiisi; mutta enhän voi kirkua sanottavaani oven lävitse."

Tarzan kuuli salvan kolahtavan, kun lukko sisäpuolelta kierrettiin auki. Hän astui esille lymypaikastaan kyllin kauas nähdäkseen, mitä tapahtui. Kun ovi sitten aukeni, muisti hän vain muutamaa minuuttia aikaisemmin kannella kuulemansa sanat: "Ja jos se kirkuu, niin voit kuristaa…"

Rokoff seisoi ihan oven edessä. Paulvitsh oli likistynyt takana olevan käytävän seinälaudoitusta vasten. Ovi aukeni. Rokoff astui puolittain huoneeseen ja seisoi selin ovea vasten, puhuen hiljaa kuiskaamalla naiselle, jota Tarzan ei voinut nähdä. Sitten Tarzan kuuli naisen äänen hillittynä, mutta kyllin voimakkaana eroittaakseen sanat.

"Ei, Nikolas", puhui hän, "se on hyödytöntä. Uhkaa kuinka paljon tahansa, mutta vaatimuksiisi minä en koskaan suostu. Lähde tästä hytistä; sinulla ei ole mitään oikeutta olla täällä. Lupasithan, ettet astuisi sisälle."

"No niin, Olga, minä en astu sisälle; mutta ennenkuin olen sinusta suoriutunut, toivot sinä tuhat kertaa, että olisit heti tehnyt minulle pyytämäni palveluksen. Lopuksi minä kuitenkin voitan, joten olisi parempi, että säästäisit minulta vaivaa ja aikaa ja häpeätä itseltäsi ja…"

"En koskaan, Nikolas!" keskeytti nainen, ja sitten näki Tarzan Rokoffin kääntyvän ja nyökkäävän Paulvitshille, joka juoksi nopeasti eteenpäin hytin oviaukkoa kohti, syöksyen hänelle ovea auki pitävän Rokoffin ohitse. Jälkimäinen astui nopeasti ulos. Ovi sulkeutui. Tarzan kuuli lukon kalahtavan, kun Paulvitsh sisäpuolelta kiersi avainta. Rokoff jäi seisomaan oven eteen pää kumarassa ikäänkuin kuunnellakseen, mitä hytissä puhuttiin. Häijy hymy väräytteli hänen parrakasta huultansa.

Tarzan saattoi kuulla naisen äänen käskevän miestä heti poistumaan hytistä. "Minä lähetän noutamaan puolisoni", huusi hän. "Hän ei osoita teille mitään sääliä."

Paulvitshin ivanauru kuului ovilaudan lävitse.

"Rahastonhoitaja noutaa puolisonne, madame", sanoi mies. "Sille virkailijalle onkin jo ilmoitettu, että pidätte vierasta mieshenkilöä hytissänne lukitun oven takana."

"Pyh!" huusi nainen. "Puolisoni tietää kyllä kuinka on asian laita."

"Epäilemättä tietää puolisonne, mutta laivan päällystö ei tiedä, eivätkä sitä usko sanomalehtimiehetkään, jotka maihin noustuamme jollakin salaperäisellä tavalla saavat kuulla asiasta. Mutta niistä se on soma juttu, ja niin ajattelevat kaikki ystävännekin, kun kuulevat siitä aamiaispöydässä — odottakaas, tänään on tiistai, — niin, kun kuulevat siitä aamiaispöydässä ensi perjantai-aamuna. Eikä mielenkiinto vähene, kun he kaikki saavat kuulla, että mies, jonka kanssa madamella oli kohtaus, on venäläinen palvelija — hänen veljensä lakeija, ollakseni aivan tarkka."

"Alexis Paulvitsh", lausui nainen kylmällä ja pelottomalla äänellä, "te olette pelkuri, ja kun kuiskaan korvaanne erään nimen, niin pidätte parempana luopua vaatimuksistanne ja uhkauksistanne minua kohtaan ja lähdette nopeasti hytistäni. Enkä luule, että sen erän perästä enää minua häiritsette."

Seurasi hetkisen äänettömyys, jonka aikana Tarzan arveli naisen kumartuvan roistoa kohti ja kuiskaavan hänelle korvaan sen, mistä oli vihjaissut. Vain hetkisen äänettömyys, sitten miehen säikähtynyt kirous — jalkojen liikettä — naisen parahdus — ja sitten kaikki hiljaa.

Mutta tuskin oli huuto tauonnut, kun apinamies hyppäsi esille lymypaikastaan. Rokoff lähti juoksemaan, mutta Tarzan tarttui hänen niskaansa ja laahasi hänet takaisin. Kumpikaan ei puhunut, sillä molemmat tunsivat vaistomaisesti, että tuossa huoneessa oli tekeillä murha, ja Tarzan oli varma, että Rokoff ei ollut toivonut liittolaisensa menevän niin pitkälle, — hän tajusi, että tämän miehen päämäärä oli syvällisempi ja kamalampikin kuin törkeä kylmäverinen murha.

Hukkaamatta aikaa, kysyäkseen sisällä olevilta, apinamies tyrkkäsi leveällä olkapäällään heikkoa ovilautaa ja puunpirstojen lennellessä ympärinsä astui hyttiin, laahaten Rokoffia mukanaan. Hänen edessään vuoteella lepäsi nainen, ja Paulvitsh seisoi kumarruksissa, sormillaan puristaen kaunista kurkkua, sillä välin kun uhrin kädet turhaan iskivät häntä kasvoihin ja epätoivoisesti kynsivät julmia käsiä, jotka yrittivät viedä häneltä hengen.

Tarzanin sisäänastumisesta syntynyt melu sai Paulvitshin hellittämään, ja hän seisoi siinä tuijottaen uhkaavin silmin. Nuori nainen nousi vavisten istuvaan asentoon sohvalle. Hän piteli toisella kädellään kurkkuansa ja hengitti huohottaen. Vaikka hän oli hajalla hapsin ja kovin kalpea, tunsi Tarzan hänet siksi nuoreksi naiseksi, jonka oli aikaisemmin päivällä nähnyt kannella.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Tarzan kääntyen Rokoffiin, jonka hän vaistomaisesti tajusi loukkauksen alkuunpanijaksi. Mies pysyi ääneti, otsa rypyssä. "Painakaahan nappia tuossa", jatkoi apinamies; "kutsumme tänne jonkun laivan päällystöstä — tämä asia on mennyt aivan liian pitkälle."

"Ei, ei", huudahti nuori rouva kavahtaen äkkiä pystyyn. "Älkää suinkaan sitä tehkö. Olen varma, etteivät he tosissaan tahtoneet minua vahingoittaa. Minä suututin tuon miehen, ja hän menetti malttinsa, siinä kaikki. En haluaisi, hyvä herra, että asia herättäisi enemmän melua." Ja hänen äänensä kuulosti niin rukoilevalta, että Tarzan ei voinut pysyä jyrkkänä, vaikka hänen todellinen arvostelukykynsä sanoi hänelle, että oli jotakin tekeillä, mikä olisi ilmoitettava asianomaisille.

"Haluatteko siis, etten ryhdy asiassa mihinkään toimenpiteisiin?" kysyi hän.

"Ei mihinkään, olkaa niin hyvä", vastasi nainen.

"Sallitte noiden kahden roiston edelleenkin teitä väijyä?" Nainen ei tuntunut tietävän, mitä vastaisi, ja näytti kovin hämmentyneeltä ja onnettomalta. Tarzan näki häijyn voitonriemuisen virnistyksen värähdyttävän Rokoffin huulta. Nuori rouva pelkäsi kaiketi näitä kahta — hän ei uskaltanut heidän kuultensa ilmaista todellisia toivomuksiansa.

"Sitten", sanoi Tarzan, "toimin omalla vastuullani. Teille", jatkoi hän kääntyen Rokoffin puoleen, "ja samalla rikostoverillenne voin sanoa, että tästä lähin matkan loppuun asti otan pitääkseni teitä silmällä, ja jos tietooni sattuisi joku temppu jommaltakummalta teistä, joka vähänkin häiritsisi tätä nuorta naista, niin joudutte vastaamaan siitä suorastaan minulle, eikä se vastaaminen tai tilinteko olisi teille kummallekaan hauskaa. — Ulos täältä nyt!"

Hän tarttui sekä Rokoffin että Paulvitshin niskalihaksiin ja paiskasi heidät rajusti oviaukon läpi, antaen kummallekin saappaansa kärjellä lisävauhtia, lennättäessään heidät kauaksi käytävään. Sitten hän kääntyi takaisin hyttiin ja naista kohti. Tämä katseli häntä silmät suurina kummastuksesta.

"Ja te, madame, teette minulle suuren palveluksen, jos vain suvaitsette minulle ilmoittaa jokaisen mahdollisen hätyytyksen jommankumman roiston taholta."

"Ah, monsieur", vastasi puhuteltu, "toivon, että te ette joudu kärsimään jalomielisen tekonne vuoksi. Olettehan hankkinut perin häijyn ja neuvokkaan vihollisen, joka ei haikaile mitään, vihaansa tyydyttääkseen. Teidän tulee tosiaan olla hyvin varuillanne, monsieur…"

"Anteeksi, madame, nimeni on Tarzan."

"Monsieur Tarzan. Älkää vain luulko, että, vaikken haluakaan ilmoittaa asiaa laivan päällystölle, en olisi teille vilpittömästi kiitollinen minulle suomastanne urheasta ja ritarillisesta suojeluksesta. Hyvää yötä, herra Tarzan. En unohda koskaan velkaani teille", ja huulillaan mitä herttaisin hymy, joka paljasti rivin moitteettomia hampaita, nuori rouva kumarsi Tarzanille, joka sanoi hänelle hyvää yötä ja palasi kannelle.

Häntä hämmästytti suuresti, että laivassa oli kaksi henkilöä — tämä nainen ja Couden kreivi, — jotka sietivät hävyttömyyksiä Rokoffilta ja hänen toveriltaan eivätkä sallineet saattaa syyllisiä vastaamaan teoistaan. Ennenkuin hän sinä iltana palasi hyttiinsä, kääntyivät hänen ajatuksensa monet kerrat tuohon kauniiseen naiseen, jonka ilmeisesti sotkuisen elämänlangan vyyhtiin kohtalo oli niin omituisesti kietonut hänetkin. Hän muisti, ettei ollut saanut tietää hänen nimeänsä. Että hän oli naimisissa, ilmeni kapeasta kultasiteestä, joka vyötti vasemman käden nimetöntä. Vaistomaisesti hän mietiskeli, kuka se onnellinen mies voi olla.

Tarzan ei nähnyt sen koommin ketään sen pienen murhenäytelmän esittäjistä, johon oli saanut vilaukselta katsahtaa, ennenkuin myöhään viimeisen matkapäivän iltapuolella. Silloin hän äkkiä joutui vastatusten nuoren naisen kanssa molempain lähentäessä tuolejaan eri tahoilta. Nainen tervehti häntä viehkeästi hymyillen ja alkaen melkein heti jutella selkkauksesta, jonka Tarzan oli nähnyt tapahtuvan hänen hytissään kaksi päivää sitten. Näytti siltä kuin häntä olisi kiusannut se arvelu, että muukalainen olisi hänen tuttavuudestaan Rokoffin ja Paulvitshin kanssa voinut saada epäedullisia käsityksiä hänestä itsestään.

"Toivon", sanoi hän, "että monsieur ei ole arvostellut minua tiistai-iltana sattuneen ikävän kohtauksen mukaan. Olen kärsinyt senvuoksi paljon, — tämä on ensi kerta, kun siitä pitäen olen uskaltanut tulla ulos hytistäni. Olen ollut häpeissäni", lopetti hän koruttomasti.

"Gasellia ei arvostella sitä hätyyttävien leijonain mukaan", vastasi Tarzan. "Olin nähnyt nuo kaksi jo aikaisemmin työssään — tupakkahuoneessa päivää ennen kuin he hyökkäsivät kimppuunne, jos oikein muistan, ja niinpä minä, tuntien heidän menettelytapansa, olen varma, että heidän vihamielisyytensä on riittävänä takeena heidän valitsemansa uhrin viattomuudesta. Heidän kaltaisensa miehet voivat kiintyä vain halpamaisiin ja vihaavat kaikkea, mikä on jalointa ja parasta."

"Teette hyvin ystävällisesti esittäessänne asian siinä valossa", virkkoi nainen hymyillen. "Olen jo kuullut selkkauksesta korttipelissä. Mieheni kertoi minulle koko jutun. Hän puhui erikoisesti monsieur Tarzanin voimasta ja urhoollisuudesta ja tuntui olevan teille äärettömässä kiitollisuudenvelassa."

"Miehennekö?" toisti Tarzan.

"Niin. Minä olen Couden kreivitär."

"Minulle, madame, on jo runsaana palkkana se tieto, että olen tehnyt palveluksen kreivi de Couden puolisolle."

"Ah, monsieur, minäpä olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa teille, etten voine koskaan toivoa laskuni suorittamista, älkääkä siis, pyydän, lisätkö velvollisuuksieni kuormaa." Ja nuori rouva hymyili niin hempeästi, että Tarzanista tuntui helpolta yrittää jotakin paljoa vaikeampaakin kuin hänen tähänastiset saavutuksensa, pelkästään tuon hivelevän hymyn vuoksi.

Tarzan ei tavannut häntä enää sinä päivänä eikä maihin riennettäessä seuraavana aamuna nähnyt häntä vilaukseltakaan, mutta tuon naisen silmissä oli heidän edellisenä päivänä laivankannella erotessaan ollut ilme, joka häntä yhä vainosi. Se oli ollut melkein haikea, kun he olivat puhuneet valtameri-retkellä syntyneiden nopeiden ystävyyssuhteiden omituisuudesta ja kuinka tasaisen tyynesti ne jälleen iäksi katkeavat.

Tarzan mietiskeli, saisiko hän tuota naista enää koskaan nähdä.

KOLMAS LUKU

Mitä Maule-kadulla tapahtui

Pariisiin saavuttuaan Tarzan oli mennyt suoraa päätä vanhan ystävänsä D'Arnotin asuntoon, jolloin meriluutnantti oli aikamoisesti torunut häntä siitä, että hän oli päättänyt luopua arvonimestä ja tiluksista, vaikka oli täydellä oikeudella ne perinyt isältään John Claytonilta, entiseltä Greystoken loordilta.

"Te olette ihan hullu, ystäväni", sanoi D'Arnot, "kun noin kevytmielisesti hylkäätte varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman, vieläpä tilaisuuden todistaa koko maailmalle, että suonissanne virtaa Englannin kahden kunniakkaimman suvun — eikä suinkaan villin apinaemon — verta. On käsittämätöntä, että ne saattoivat uskoa teitä — vieläpä neiti Porterkin.

"Mutta minä en sitä koskaan uskonut, en edes Afrikan viidakoissa ollessamme, jolloin mahtavilla leuoillanne revitte surmaamienne elukkain lihaa ikäänkuin joku metsän peto ja pyyhitte rasvaisia käsiänne reisiinne. Silloinkin, jo ennenkuin oli vähäisintäkään päinvastaista todistusta, tiesin teidän erehtyneenne luulossanne, että Kaala oli äitinne.

"Ja nyt, kun teillä on isänne päiväkirja kauheasta elämästä, jota hänen ja äitinne täytyi viettää tuolla villillä afrikalaisella rannikolla, kertomus syntymästänne sekä lopullisena, kaikkein ratkaisevimpana todistuksena lapsensormienne jäljet sen lehdillä, on minusta uskomatonta, että tyydytte jäämään nimettömäksi, rahattomaksi maankiertäjäksi."

"Minä en tarvitse mitään parempaa nimeä kuin Tarzan", vastasi apinain kasvatti; "rahattomaksi maankiertäjäksi taas en suinkaan aio jäädä. Seuraava ja toivoakseni, viimeinen taakka, jonka teidän niskaanne sälytän, onkin se että epäitsekkäässä ystävyydessänne hommaatte minulle jotakin tointa."

"Pyh, pyh!" ivasi D'Arnot. "Tiedättehän, etten sitä tarkoittanut. Enkö ole teille lukemattomia kertoja sanonut, että minulla on kymmenellekin riittämään ja että puolet siitä on teidän? Ja vaikka antaisin sen kaiken teille, vastaisiko se edes kymmenettä osaa siitä arvosta, jossa pidän ystävyyttänne, rakas Tarzan? Korvaisiko se ne palvelukset, jotka minulle Afrikassa teitte? En unohda, ystäväni, että ilman teidän ihmeellistä rohkeuttanne olisin kuollut Mbongan kylän ihmissyöjäin roviolla. Yhtä vähän olen unohtanut, että teidän uhrautuvan hoitonne avulla toivuin kauheista haavoista, jotka ne olivat minuun iskeneet. Myöhemmin huomasin, mitä teille merkitsi jäädä minun luokseni apinain amfiteatteriin, vaikka sydämenne kutsui teitä rannikolle.

"Kun vihdoin olimme sinne saapuneet ja havaitsimme neiti Porterin seuralaisineen lähteneen, aloin käsittää, mitä olitte tehnyt ventovieraalle ihmiselle. Enkä teitä yritäkään rahoilla palkita, Tarzan. Tällä haavaa te satutte tarvitsemaan rahoja; jos minun olisi tehtävä teidän puolestanne joku uhraus, olisi asia silloinkin sama — ystävyyteni teitä kohtaan pysyy aina lujana, koska vaistomme ovat samanlaiset ja minä ihailen teitä. Ystävyyteenne minulla ei ole käskyvaltaa, mutta rahoista minä voin ja tahdonkin määrätä."

"Oh", nauroi Tarzan, "älkäämme riidelkö rahoista. Minun täytyy elää ja senvuoksi niitä tarvitsen; mutta olisin tyytyväisempi, jos saisin jotakin tointa. Ette voi osoittaa minulle ystävyyttänne vakuuttavammalla tavalla kuin hankkimalla minulle hommaa, — muutoin kuolen ennenpitkää toimettomuuteen. Esikoisoikeuteni on kyllä hyvissä käsissä. Clayton ei ole syypää sen riistämiseen minulta. Hän uskoo olevansa todellinen loordi Greystoke, ja otaksuttavissa on, että hän käy englantilaisesta loordista paremmin kun Afrikan viidakoissa syntynyt ja kasvatettu. Tiedätte, että nytkin olen vain puolisivistynyt. Näytettäköön minulle vihapäissä ollessani hetkiseksi punaista, niin villipedon vaistot — ja villieläinhän minä olenkin — syrjäyttävät kaikki kulttuurin ja hienostuksen lempeämmät tavat, joihin olen vähän tottunut.

"Ja sitäpaitsi, olisinko voinut riistää rakastamaltani naiselta varallisuuden ja aseman, jotka hänen avioliittonsa Claytonin kanssa hänelle nyt takaa. Enhän olisi voinut sitä tehdä, Paul?

"Eikä kysymys syntyperästä minulle paljoa merkitsekään", jatkoi hän vastausta odottamatta. "Niin kasvatettuna kuin minut on kasvatettu en näe ihmisessä tai eläimessä mitään arvoa, jota ei heillä olisi oman sielullisen tai ruumiillisen urheutensa tuloksena. Ja niinpä olen yhtä onnellinen ajatellessani äitinäni Kaalaa kuin jos koettaisin kuvitella pientä onnetonta englantilaista naista, joka kuoli pois vuosi sen jälkeen kun oli minut synnyttänyt. Kaala oli minulle aina ystävällinen omalla rajulla ja villillä tavallaan. Varmaankin olin imenyt sen karvaisia rintoja siitä pitäin, kun oikea äitini kuoli. Se taisteli minun puolestani metsän villejä asujamia ja oman heimomme apinoita vastaan todellisen äidinrakkauden rajuudella.

"Ja minä puolestani rakastin häntä, Paul — en aavistanutkaan kuinka paljon, kunnes Mbongan mustan soturin julma keihäs ja myrkytetty nuoli oli riistänyt hänet minulta. Olin vielä lapsi, kun se tapahtui, ja minä heittäysin hänen kuolleelle ruumiilleen ja itkin ilmoille tuskani, kuin lapsi konsaan oikean äitinsä puolesta. Teistä, ystäväni, hän olisi näyttänyt kamalalta Ja rumalta elukalta, mutta minun silmissäni hän oli kaunis, — niin suurenmoisesti kirkastaa rakkaus esineensä. Ja niinpä minä aivan kernaasti tyydyn pysymään Kaalan, apinaemon, poikana."

"En ihaile teitä vähemmän uskollisuutenne vuoksi", sanoi D'Arnot; "mutta aika tulee, jolloin mielellänne vaaditte, mitä teille kuuluu. Muistakaa, mitä sanon, ja toivokaamme, että se silloin on yhtä helppoa kuin nyt. Muistakaa, että professori Porter ja herra Philander ovat ainoat ihmiset maailmassa, jotka voivat vannoa isänne ja äitinne luurankojen kanssa hökkelistä löydetyn pienen luurangon olleen ihmisenmuotoisen apinan pennun eikä siis loordi ja lady Greystoken pienokaisen. Se todistus on mitä tärkein. He molemmat ovat vanhoja miehiä. Kenties he eivät enää elä monta vuotta. Ja eikö teidän mieleenne sitten juolahtanut, että niin pian kuin neiti Porter tietäisi totuuden, hän purkaisi kihlauksensa Claytonin kanssa? Voisitte helposti saada arvonimenne, tiluksenne ja rakastamanne naisen, Tarzan. Ettekö ollut sitä ajatellut?"

Tarzan pudisti päätänsä. "Te ette tunne häntä", sanoi hän. "Mikään ei voisi lujemmin sitoa häntä lupaukseensa kuin jos Claytonia kohtaisi onnettomuus. Hän on vanhaa Amerikan etelävaltalaista sukua, ja etelän valtojen asukkaat ylpeilevät siitä, että he pysyvät sanassaan."

Tarzan vietti kaksi seuraavaa viikkoa uudistaakseen aikaisemman lyhytaikaisen tutustumisensa Pariisiin. Päivisin hän kävi ahkerasti kirjastoissa ja taulukokoelmissa. Hänestä oli tullut ylen ahnas lukija, ja se mahdollisuuksien maailma, joka tässä henkisen viljelyksen ja tiedon keskuksessa hänelle avautui, ihan peloitti häntä, kun hän ajatteli sitä perin mitätöntä murua ihmisen tietomäärästä, jonka yksilö voisi toivoa hankkivansa elinkautisillakaan opiskeluilla ja tutkimuksilla. Mutta hän oppi päivän kuluessa, minkä voi, ja illoin hän heittäysi huvitteluun. Eikä Pariisi suinkaan tarjonnut vähemmän hedelmällistä kenttää näille yöllisille harrastuksille.

Jos hän poltti liian paljon savukkeita ja joi liian paljon absinttia, teki hän niin siksi, että otti sivistyksen sellaisena kuin sen tapasi ja menetteli sivistyneiden veljiensä tavoin. Elämä oli uutta ja kiehtovaa, ja sitäpaitsi kalvoi suru hänen sydäntänsä ja hän tunsi suurta kaipuuta, jota ei koskaan voisi tyydyttää. Niinpä hän tahtoikin opiskelussa ja hulluttelussa — kahdessa äärimmäisyydessä — unohtaa menneisyyden ja estää ajatuksiansa askartelemasta tulevaisuudessa.

Hän istui musiikkisalissa imeskellen absinttiaan ja ihaillen kuuluisan venäläisen tanssijattaren taidetta, kun hän yhtäkkiä havaitsi häijyn mustan silmäparin ohimennen vilkaisevan itseensä. Mies kääntyi ja hävisi väkijoukkoon oven luo ennenkuin Tarzan oikein ehti häntä nähdä, mutta hän oli varma, ettei hän kohdannut noita silmiä ensi kertaa ja etteivät ne vain sattumalta olleet häneen kohdistuneet. Hänellä oli jonkun aikaa ollut kaamea tunne, että häntä väijyttiin, ja sen eläimellisen vaiston vaikutuksesta, joka yhä oli hänessä voimakkaana, hän oli äkkiä kääntynyt ja yllättänyt silmät, juuri kun ne häntä tarkkasivat.

Ennenkuin hän lähti musiikkisalista, oli hän jo unohtanut asian eikä huomannut tummaa miestä, joka vetäytyi syvemmälle vastakkaisen ovikäytävän hämärään hänen lähtiessään kirkkaasti valaistusta huvihuoneesta.

Monet kerrat, vaikka Tarzan ei sitä tiennyt, oli häntä seurattu tästä ja muista huvipaikoista, mutta harvoin, jos koskaan, hän oli ollut yksinään. Tänä iltana oli D'Arnotilla ollut muualle mentävää, ja Tarzan oli tullut ilman seuralaista.

Hänen kääntyessään sille suunnalle, jota oli tottunut kulkemaan mennessään asuntoonsa tästä osasta Pariisia, livahti vaanija piilopaikastaan kadun toiselta puolen ja riensi nopeaa vauhtia hänen edelleen.

Tarzan oli tottunut kävelemään Rue Maulea pitkin kotimatkoillaan öisin. Koska se oli perin hiljainen ja pimeä, muistutti se hänelle enemmän hänen rakasta afrikalaista viidakkoaan kuin sitä ympäröivät meluisat ja räikeästi valaistut kadut. Jos tunnette Pariisinne hyvin, muistatte kapean Rue Maulen kolkon seudun. Jos ette tunne, tarvitsee teidän vain kysyä poliisilta saadaksenne tietää, että koko Pariisissa ei ole toista katua, jota teidän pimeän tultua on etäämpää kaarrettava. Tänä yönä oli Tarzan ehtinyt kävellä noin kaksi korttelinmittaa tätä synkkää reittiä reunustavien likaisten, vanhojen vuokratalojen syvässä hämärässä, kun hänen huomionsa kiinnitti vastapäätä olevan rakennuksen kolmannesta kerroksesta kuuluva parkuna ja avunhuudot. Ääni oli naisen ääni. Ennenkuin hänen ensimmäisten huutojensa kaiku oli haihtunut, harppasi Tarzan jo portaita ylöspäin ja pimeäin käytäväin läpi hänen avukseen.

Kolmannen kerroksen käytävän perällä oli ovi hiukan raollaan, ja siitä Tarzan taas kuuli saman huudon, joka oli viekoitellut hänet kadulta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli hämärästi valaistun huoneen keskellä. Öljylamppu paloi korkealla, vanhanaikaisella uuninreunustalla, luoden himmeät säteensä kymmenkuntaan vastenmielisen hahmoon. Kaikki olivat miehiä paitsi yksi. Tämä oli noin kolmikymmenvuotias nainen. Hänen alhaisten intohimojen ja hurjistelun merkitsemät kasvonsa olivat ehkä kerran olleet kauniit. Hän seisoi pidellen toisella kädellään kurkkuansa ja kyyröttäen takaseinää vasten.

"Auttakaa, hyvä herra!" huusi hän matalalla äänellä, kun Tarzan astui huoneeseen. "Ne aikoivat minut tappaa."

Kun Tarzan kääntyi saapuvilla oleviin miehiin, näki hän ammattirikollisten luihut, häijyt kasvot. Hän ihmetteli, että miehet eivät olleet yrittäneet paeta. Liikahdus hänen takanaan sai hänet kääntymään. Hänen silmänsä näkivät kaksi ilmiötä, ja toinen niistä kummastutti häntä melkoisesti. Huoneesta hiipi salavihkaa mies, ja vaikka Tarzan näki hänet vain välähdykseltä, tunsi hän Rokoffin.

Mutta toinen seikka kiinnitti välittömämmin hänen huomionsa. Iso miehenretkale hiipi varpaillaan häntä kohti takaapäin, paksu lyijypäinen keppi kädessä, ja kun tämä mies tovereineen näki, että hänet oli keksitty, hyökättiin Tarzanin kimppuun joka taholta yhtaikaa. Muutamat miehistä paljastivat veitsen. Toiset sieppasivat tuoleja, sillä välin kun lyijypäisellä kepillä varustettu kohotti sen korkealle ilmaan voimakkaaseen sivallukseen, joka olisi murskannut Tarzanin pääkallon, jos se olisi siihen osunut.

Mutta ne aivot, se ketteryys ja ne lihakset, joilla hän oli kamppaillut Terkozin ja Numan mahtavaa voimaa ja julmaa viekkautta vastaan villin viidakkonsa syvyydessä, eivät olleet niin helposti masennettavissa kuin nämä Pariisin apashit luulivat.

Valiten peloittavimman vastustajansa, lyijysauvaa kohottavan miehen, Tarzan ryntäsi suoraan häntä kohti, väistäen putoavan aseen ja antaen miehelle niin kauhean nyrkiniskun leukaan, että tämä horjahti ja kaatui.

Sitten hän kääntyi muita kohti. Tämä oli oivaa urheilua. Hän riemuitsi taistelun huumasta ja värisi verenhimosta. Ikäänkuin vähäisimmästäkin kolauksesta särkyvä hauras raakku varisi hänestä sivistyksen ohut silaus, ja kymmenen tukevaa roistoa huomasi olevansa suljettuna samaan pieneen karsinaan hurjan villipedon kanssa, jonka teräslihaksiin verrattuina heidän vähäiset voimansa olivat aivan turhat.

Ulkopuolella käytävän päässä seisoi Rokoff odottaen, kuinka asia päättyisi. Hän tahtoi varmistua siitä, että Tarzan oli mukiloitu kuoliaaksi ennenkuin hän lähti, mutta hänen suunnitelmiinsa ei kuulunut olla murhatyön aikana saapuvilla huoneessa.

Nainen seisoi vielä samassa paikassa käin Tarzanin sisälle astuessa, mutta kuluneiden muutaman minuutin aikana olivat hänen kasvonsa useankin kerran vaihtaneet ilmettä. Hätääntymisen ilme, joka niillä oli, kun Tarzan hänet ensiksi näki, oli muuttunut oveluutta osoittavaksi, kun tämä kääntyi vastaamaan takaapäin tulevaan hyökkäykseen; mutta sitä muutosta ei Tarzan ollut huomannut.

Sitten seurasivat toisiaan kummastuksen ja kauhun ilmeet. Ja oliko se ihme? Sillä tuo moitteeton herrasmies, jonka hän huudoillaan oli houkutellut kuoleman ansaan, oli äkkiä muuttunut koston demooniksi. Pehmeiden lihasten ja heikosti vastustelevan keikarin asemasta hän näki edessään raivostuneen Herkuleksen.

"Mon Dieu", huudahti nainen, "se on peto!" Sillä apinamies oli iskenyt vahvat valkoiset hampaansa yhden vastustajan kurkkuun ja taisteli niinkuin oli tottunut taistelemaan Kerchakin heimon isojen urosapinain kanssa.

Hän oli yhtaikaa kymmenessä paikassa, hyppien huoneessa tänne ja tuonne joustavan mutkikkain loikkauksin, jotka toivat naisen mieleen hänen eläintieteellisessä puutarhassa näkemänsä pantterin. Nyt napsahti ranneluu hänen rautaisessa puristuksessaan, nyt väännähti olkavarsi sijoiltaan, kun hän työnsi uhrin käsivarren taaksepäin ja ylöspäin.

Tuskan ulvahduksin miehet pakenivat eteiseen mikäli pääsivät; mutta ennenkuin ensimmäinen horjuen, verta vuotaen ja ruhjottuna oli poistunut huoneesta, oli Rokoffille selvinnyt, että Tarzan ei olisi se, joka tänä yönä makaisi kuolleena talossa, ja niin oli venäläinen rientänyt läheiseen kapakkaan soittamaan poliisille, että muuan mies teki murhia Rue Maulen varrella sijaitsevan talon n:o 27 kolmannessa kerroksessa.

Kun poliisit saapuivat, tapasivat he kolme miestä voihkimassa lattialla, säikähtyneen naisen vuoteelle heittäytyneenä kasvot käsien peitossa ja hyvin puetun herrasmiehen seisomassa huoneen keskellä odottaen lisäjoukkoja, joiden tuloa hän luuli portaita ylös kiirehtivien poliisimiesten askelten ilmoittavan. Mutta viime huomiossaan he erehtyivät: noiden lähekkäin puristettujen luomien lävitse katseli heitä villipeto teräsharmailla silmillä. Veren lemu oli karkoittanut Tarzanista viimeisenkin sivistyksen merkin, ja nyt hän seisoi uhmaavana ja valmiina vastarintaan kuin koirien saartama leijona, odottaen seuraavaa avointa liikettä ja kyyristyen hyökkäämään liikehtijän kimppuun.

"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyi yksi poliiseista.

Tarzan selitti lyhyesti, mutta kun hän kääntyi naisen puoleen saadakseen vahvistusta sanoilleen, nolostui hän tämän vastauksesta.

"Se valehtelee!" huusi naikkonen kimeästi poliiseille. "Hän tuli huoneeseeni ollessani yksin, eikä suinkaan hyvissä aikeissa. Kun työnsin hänet pois, olisi hän tappanut minut, jollei huutoni olisi herättänyt näiden herrasmiesten huomiota, jotka siihen aikaan kulkivat ohitse. Hän on paholainen, hyvät herrat, hän on paljain käsin ja hampailla yksinään melkein surmannut kymmenen miestä."

Niin tyrmistyi Tarzan naisen kiittämättömyydestä, että hetkiseksi aivan mykistyi. Poliisit eivät olleet oikein taipuvaisia uskomaan, sillä he olivat ennenkin olleet tekemisissä tämän saman naisen ja hänen herttaisten herratuttavainsa kanssa. Mutta hehän olivat poliiseja eivätkä tuomareita, ja siksi he päättivät pidättää kaikki läsnäolijat ja jättää niiden tehtäväksi, joille se kuului, eroittaa viattomat rikollisista.

Mutta he havaitsivat, että toista oli tälle nuorelle hyvin puetulle herrasmiehelle sanoa, että hänet pidätetään, mutta aivan toista panna se täytäntöön.

"En ole syypää mihinkään rikokseen", sanoi hän tyynesti. "Olen vain yrittänyt puolustautua. En tiedä, miksi nainen kertoi teille sillä tavoin. Hän ei voi kantaa minulle mitään kaunaa, sillä minä en ole koskaan nähnyt häntä ennenkuin nyt tullessani hänen huutojensa takia tähän huoneeseen."

"No, tulkaa pois", sanoi yksi konstaapeleista, "onhan tuomareita, jotka kuuntelevat kaikkea tuota". Ja hän lähestyi laskeakseen kätensä Tarzanin olalle. Hetkistä myöhemmin hän makasi mykkyrässä huoneen nurkassa, ja kun hänen toverinsa sitten hyökkäsivät apinamiehen kimppuun, saivat he kokea mitä apashit vastikään olivat kokeneet. Niin nopeasti ja kovakouraisesti hän käsitteli heitä, että heillä ei ollut aikaa edes vetää revolvereitansa esille.

Lyhyen ottelun aikana Tarzan oli huomannut avoimen ikkunan, sen takana puunrangon tai sähkölennätinpylvään, — hän ei eroittanut, kumpi se oli. Kun viimeinen konstaapeli nujertui, onnistui yhden hänen tovereistaan vetää esille revolverinsa ja makuupaikaltaan lattialta tähdätä Tarzaniin. Luoti lensi harhaan, ja ennenkuin mies ehti laukaista uudestaan, oli Tarzan pyyhkäissyt lampun uuninreunukselta ja tehnyt huoneen pimeäksi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä he näkivät jonkun notkean hahmon hyppäävän avonaisen ikkunan laudalle ja loikkaavan pantterin lailla katukäytävän viereiseen pylvääseen. Kun poliisit kerääntyivät kadulle, ei ollut enää ketään näkyvissä.

He eivät kohdelleet naista ja miehiä, jotka eivät olleet päässeet livistämään, järin suopeasti, heitä poliisiasemalle viedessään. Lainvartijat olivat kovin mukiloituja ja nöyryytettyjä. Heitä kiukutti se ajatus, että oli pakko selostaa, kuinka yksi ainoa aseeton mies oli siroitellut lattian heitä täyteen ja sitten pujahtanut heidän käsistään niin helposti kuin ei heitä olisi ollutkaan.

Kadulle jäänyt konstaapeli vannoi, ettei kukaan ollut hypännyt ikkunasta eikä lähtenyt rakennuksesta sillä välin kun toiset olivat käyneet sisällä. Hänen toverinsa luulivat hänen valehdelleen, mutta eivät voineet sitä todistaa.

Riippuessaan pylväässä ikkunan ulkopuolella oli Tarzan viidakkovaistoaan seuraten vilkaissut ensin alas nähdäkseen, oliko siellä vihollisia, ennenkuin uskaltausi maahan. Siinä hän menetteli viisaasti, sillä juuri hänen alapuolellaan seisoi poliisimies. Yläpuolellaan Tarzan ei nähnyt ketään, minkävuoksi hän alastulemisen asemesta kiipesikin ylös.

Pylvään huippu oli rakennuksen katon kohdalla, joten tarvittiin vain silmänräpäyksen ponnistus lihaksilta, jotka vuosikausia olivat heilautelleet häntä hänen kotoisissa aarniometsissään puunlatvasta toiseen, ja niin hän loikkasi pienen välimatkan yli pylväältä katolle. Hän siirtyi katolta katolle ja sai paljon kiipeillä, kunnes eräällä poikkikadulla keksi toisen pylvään, jota pitkin laskeutui maahan.

Hän juoksi nopeasti pari korttelinmittaa ja poikkesi sitten pieneen yökahvilaan, jonka pesuhuoneessa poisti katoilla kiipeilemisen jättämät merkit käsistään ja vaatteistaan. Kun hän muutamaa minuuttia myöhemmin tuli ulos, alkoi hän verkalleen astuskella asuntoansa kohti.

Jokseenkin lähellä sitä hän tuli kirkkaasti valaistulle bulevardille, jonka yli hänen oli mentävä. Seisoessaan säteilevän kaarilampun alla antaakseen erään auton mennä ohitse hän kuuli suloisen naisäänen mainitsevan nimeänsä. Vilkaisten sitä kohti hän kohtasi Olga de Couden hymyilevät silmät. Tämä istui eteenpäin nojautuneena auton takaistuimella. Tarzan vastasi syvällä kumarruksella hänen tervehdykseensä. Kun hän jälleen suoristausi, oli auto kauniine matkustajineen jo tiessään.

"Rokoff ja Couden kreivitär samana iltana", hymähti hän. "Pariisi ei sittenkään ole varsin laaja."

NELJÄS LUKU

Kreivitär selittää

"Pariisinne on vaarallisempi kuin minun villit viidakkoni", lopetti
Tarzan kerrottuaan seikkailuistaan ystävälleen aamulla sen illan
jälkeen, jolloin oli kohdannut roistot ja poliisit Rue Maulella.
"Miksi ne viekoittelivat minut sinne? Oliko niiden nälkä?"

D'Arnot teeskenteli kauhun pöyristystä, mutta naurahti tälle omituiselle vihjaukselle.

"On kai vaikeata kohota viidakkotason yläpuolelle ja keskustella sivistyneiden tapojen mukaisesti, ystäväni?" virkkoi hän ärsytellen.

"Sivistyneiden, totisesti", vastasi Tarzan pilkallisesti. "Viidakkotasolla ei suosita julmuushurjailua. Siellä surmaamme ravinnoksi ja itsepuolustukseksi, siepataksemme itsellemme puolison tai suojellaksemme pienokaisiamme. Kaikki näet tapahtuu jonkin suuren luonnonlain käskystä. Mutta täällä! Uh, sivistyneet ihmiset ovat petoja raaempia. Ne tappavat huvikseen tai, vielä pahempaa, käyttävät täkynään jaloa tunnetta, ihmisen veljeysvaistoa, viekoitellakseen uhrinsa perikatoon. Lähimmäiseni avunhuutoihin vastatakseni minä riensin huoneeseen, jossa murhamiehet minua väijyivät.

"En käsittänyt, en voinut pitkään aikaan jälkeenpäinkään käsittää kenenkään naisen voivan vaipua niin syvälle turmelukseen kuin täytyi olla vaipunut avunpyynnön varjolla houkutellakseen pelastajaksi rientävän surman suuhun. Mutta niin kai oli laita, — Rokoffin läsnäolo ja naisen käytös, kun hän kertomukseni kieltäen tahtoi luovuttaa minut poliisin käsiin, eivät siedä muuta selitystä hänen menettelylleen. Rokoff varmaan tiesi minun usein kulkevan Rue Maulea pitkin. Hän väijyi minua, hän oli laatinut koko suunnitelmansa pienintä yksityiskohtaa myöten, sanellut naisellekin hänen tarinansa siltä varalta, että sattuisi solmu lankaan, kuten todella tapahtuikin. Kaikki on minulle täysin selvää."

"No", virkkoi D'Arnot, "tämä seikkailu on muun muassa varmentanut teille sen, mitä minä en ole voinut saada teitä uskomaan — että Rue Maulea on pimeän tultua viisainta välttää".

"Päinvastoin", vastasi Tarzan hymyillen. "Olen nyt tullut siihen uskoon, että Rue Maule on se Pariisin katu, jota maksaa vaivan kulkea. Tästedes en koskaan laiminlyö tilaisuutta kävellä sitä pitkin, sillä se tuotti minulle ensimmäisen todellisen huvin mitä minulla Afrikasta lähdettyäni on ollut."

"Käyntiänne uudistamattakin se voi tuottaa teille sitä lajia enemmän kuin mielenne tekee", sanoi D'Arnot. "Muistakaa, että te ette vielä ole selviytynyt poliiseista. Tunnen Pariisin poliisit kyllin hyvin, vakuuttaakseni teille, että ne eivät unohda teitä yhtä pian kuin te heidät. Ennemmin tai myöhemmin ne kaappaavat teidät, hyvä Tarzan, ja sitten ne sulkevat metsien villin miehen lukkojen taakse. Miltä se teistä maistuu?"

"Ne eivät koskaan telkee Apinain Tarzania rautapuomien taakse", vastasi toinen synkästi.

Hänen näin sanoessaan kuulosti miehen äänessä jotakin, mikä sai D'Arnotin terävästi vilkaisemaan ystäväänsä. Se, mitä noissa yhteenpuristetuissa leukapielissä ja kylmissä harmaissa silmissä näkyi, sai nuoren ranskalaisen säikähtymään tätä suurta lasta, joka ei voinut tunnustaa mitään korkeampaa lakia kuin oman mahtavan jännevoimansa ja urhoollisuutensa. Hän käsitti, että jotakin oli tehtävä Tarzanin sovittamiseksi poliisien kanssa, ennenkuin uusi kohtaus voisi sattua.

"Teillä on paljon opittavaa, Tarzan", sanoi hän vakavasti. "Ihmisten lakeja on kunnioitettava, miellyttäköön se teitä tai ei. Teille itsellenne ja ystävillenne saattaa vain koitua ikävyyksiä, jos yhä uhmaatte poliiseja. Minä voin sen heille teidän puolestanne yhden kerran selittää, ja sen teen vielä tänä päivänä, mutta senjälkeen teidän on toteltava lakia. Jos sen edustajat sanovat 'tulkaa!' niin teidän on tultava; jos he sanovat 'menkää', niin teidän on mentävä. Nyt lähdemme poliisikamariin hyvän ystäväni luo ja järjestämme tämän Rue Maulen jutun. Mennään!"

Yhdessä he astuivat poliisivirkailijan toimistohuoneeseen puolta tuntia myöhemmin. Hän oli hyvin sydämellinen. Hän muisti Tarzanin siitä vierailusta, jolla nämä molemmat olivat käyneet sormenjälkiä koskevassa asiassa useita kuukausia sitten.

Kun D'Arnot oli lopettanut selostuksensa edellisenä iltana sattuneista tapahtumista, värähti karu hymy poliisiupseerin huulilla. Hän kosketti kätensä ulottuvilla olevaa nappia ja odottaessaan sihteerinsä saapumista kutsuun etsi pöydällään olevien paperien joukosta ja otti niistä vihdoin yhden.

"Tässä, Joubon", sanoi hän kirjurin astuessa sisään. "Kutsukaa nämä konstaapelit — käskekää heidät heti luokseni", ja hän ojensi paperin miehelle. Sitten hän kääntyi Tarzanin puoleen.

"Olette tehnyt kovin raskaan rikkomuksen, monsieur", virkkoi hän pikemminkin suopeasti, "ja ilman tämän hyvän ystävänne esittämää selitystä olisin taipuvainen tuomitsemaan teitä ankarasti. Sensijaan aion tehdä jotakin melkein ennenkuulumatonta. Olen kutsuttanut konstaapelit, joita viime yönä pitelitte pahoin. He saavat kuulla luutnantti D'Arnotin kertomuksen, ja sitten minä jätän heidän päätettäväkseen, onko teitä vastaan nostettava kanne vai ei.

"Teillä on paljon opittavaa sivistyneissä tavoissa. Siihen, mikä teistä näyttää kummalliselta ja tarpeettomalta, tulee teidän alistua, kunnes kykenette arvostelemaan vaikutteita. Konstaapelit, joiden kimppuun hyökkäsitte, olivat vain täyttämässä velvollisuuttansa. Heillä ei ollut asiassa määräämisvaltaa. Joka päivä he panevat henkensä alttiiksi suojellessaan muiden henkeä ja omaisuutta. Saman he tekisivät teidän puolestanne. He ovat urheita miehiä ja harmittelevat kovin, että yksi ainoa aseeton mies sai heistä voiton ja peittosi heitä.

"Helpottakaa heitä unohtamaan se, mitä teitte. Jollen pahoin erehdy, olette itse hyvin rohkea mies, ja rohkeat miehet ovat tunnetut jalomielisyydestään."

Keskustelun keskeytti neljän konstaapelin saapuminen. Kun he huomasivat Tarzanin, kuvastivat heidän kasvonsa suurta kummastusta.

"Hyvät pojat", sanoi virkailija, "tässä on herrasmies, jonka tapasitte talossa Rue Maulen varrella eilen illalla. Hän on vapaaehtoisesti tullut antamaan itsensä ilmi. Toivon teidän kuuntelevan tarkasti luutnantti D'Arnotia, joka kertoo teille osan monsieurin elämäntarinasta. Se selittänee hänen käyttäytymisensä teitä kohtaan viime yönä. Aloittakaa, luutnantti!"

D'Arnot puhui poliiseille puoli tuntia. Hän kertoi heille jotakin Tarzanin kesyttömästä viidakkoelämästä. Hän selitti heille, kuinka villi kasvatus oli opettanut hänet taistelemaan itsepuolustukseksi kuin metsän peto. Miehet tajusivat, että hän oli heitä vastaan hyökätessään toiminut pikemmin vaistomaisesti kuin harkinnasta. Hän ei ollut ymmärtänyt heidän tarkoitustaan. Hänestä he eivät olleet paljoa eronneet niistä erilaisista olioista, joihin hän oli tottunut kotiviidakossaan, missä oikeastaan kaikki olivat hänen vihollisiaan.

"Teidän ylpeyttänne on loukattu", päätti D'Arnot puheensa. "Enimmin kiukuttaa teitä se, että tämä mies sai teistä voiton. Mutta teillä ei ole syytä olla häpeissänne. Ette arastelisi tunnustaa tappiotanne, jos olisitte olleet suljettuina pieneen huoneeseen afrikalaisen leijonan tai viidakkojen ison gorillan kanssa. Ja kuitenkin rynnistelitte lihaksia vastaan, jotka tuon tuostakin ovat koetelleet jäntevyyttään ja aina voitokkaasti mustain maanosan hirviöiden kanssa. Ei ole mitään häpeällisistä joutua alakynteen Apinain Tarzanin yli-inhimillisen voiman puristuksessa."

Ja miesten seisoessa ja katsellessa ensin Tarzania ja sitten päällikköänsä, teki apinamies lisäksi sen ainoan tempun, joka vielä puuttui, haihduttaakseen lopunkin kaunan poliisien mielestä. Käsi ojennettuna hän astui heitä kohti.

"Valitan erehdystäni", virkkoi hän koruttomasti. "Olkaamme ystäviä!"

Ja niin päättyi koko asia, paitsi että Tarzan tuli yleiseksi puheenaiheeksi poliisiasemalla ja kartutti ystäviensä lukua ainakin neljällä urhoollisella miehellä.

Heidän palattuaan D'Arnotin asuntoon odotti luutnanttia kirje englantilaiselta ystävältä William Cecil Claytonilta, loordi Greystokelta. Nuo kaksi olivat olleet keskenään kirjeenvaihdossa siitä asti kun heidän ystävyytensä alkoi onnettomalla retkellä Jane Porteria etsittäessä, jonka urosapina Terkoz oli ryöstänyt.

"Heidät vihitään Lontoossa noin kahden kuukauden päästä", virkkoi D'Arnot luettuaan kirjeen. Tarzanille ei tarvinnut sanoa, keitä noilla sanoilla tarkoitettiin. Hän ei vastannut mitään, mutta oli lopun päivää hyvin hiljainen ja miettiväinen.

Sinä iltana he kävivät oopperassa. Tarzanin mielessä liikkui vielä synkkiä ajatuksia. Hän kiinnitti vähän tai ei mitään huomiota siihen, mitä näyttämöllä tapahtui. Sensijaan hän oli näkevinään vain ihanan ameriikkalaisen tytön ja kuulevinaan vain surullisen, suloisen äänen tunnustavan, että hänen lempeensä vastattiin. Ja tytön oli mentävä naimisiin toisen kanssa!

Tarzan ravisti itseään vapautuakseen tungettelevista ajatuksistaan ja samalla tunsi silmäparin katselevan itseänsä. Kasvatuksensa kehittämän vaiston opastamana hän vilkaisi suoraan noihin silmiin ja huomasi niiden välkkyvän Couden kreivittären, Olgan, hymyilevistä kasvoista. Kun Tarzan vastasi hänen kumarrukseensa, tunsi hän varmasti, että naisen ilmeessä oli kutsua, melkeinpä vetoamista.

Seuraavalla väliajalla oli Tarzan kreivittären vieressä tämän aitiossa.

"Olen hartaasti toivonut tapaavani teidät", puhui kreivitär. "Minua on kiusannut varsin paljon se ajatus, että palvelusten jälkeen, joita teitte sekä puolisolleni että minulle, teille ei koskaan ole esitetty riittävää selitystä siihen, mikä teistä varmaan näytti kiittämättömyydeltä meidän puoleltamme, kun emme ryhtyneet tarpeellisiin toimenpiteisiin ehkäistäksemme niitä kahta miestä uudistamasta hyökkäyksiään meitä vastaan."

"Teette minulle vääryyttä", vastasi Tarzan. "Olen ajatellut teitä vain mitä suurimmalla mielihyvällä. Teidän ei tarvitse tuntea mitään selitysvelvollisuutta minua kohtaan. Ovatko he teitä vielä ahdistelleet?"

"He eivät koskaan lakkaa", vastasi rouva surumielisesti. "Minusta tuntuu, että minun täytyy jollekulle kertoa, enkä luule kenenkään ansaitsevan sitä luottamusta paremmin kuin te. Sallikaahan minun siis selittää. Siitä voi olla teille hyötyä, sillä minä tunnen Nikolas Rokoffin kyllin hyvin ollakseni varma, että te ette ole nähnyt häntä viimeistä kertaa. Siitä, mitä teille kerron, voi teille olla apua vastustaessanne jotakin kostonsuunnitelmaa, jota hän hautonee. Täällä en voi kertoa, mutta huomenna kello viideltä olen kotonani herra Tarzanin tavattavissa."

"Huomiseen kello viiteen tuntuu aika iäisyydeltä", virkkoi Tarzan sanoessaan hänelle hyvää yötä.

Eräästä teatterisalin nurkasta näkivät Rokoff ja Paulvitsh Tarzanin kreivitär Couden aitiossa, ja molemmat hymyilivät.

Puoli viideltä seuraavana iltapäivänä soitti mustanpuhuva, parrakas mies kelloa palvelusväen ovella kreivi Couden palatsissa. Avaamaan tullut palvelija kohotti tuntevasti kulmakarvojaan nähdessään ulkona seisovan miehen. Heidän välillään sukeutui hiljainen keskustelu.

Aluksi palvelija kieltäytyi jostakin partaniekan tekemästä ehdotuksesta, mutta hetkistä myöhemmin sujahti vieraan kädestä jotakin palvelijan käteen. Silloin kääntyi jälkimäinen ja opasti toisen kiertoteitse pieneen uutimilla varustettuun komeroon sen huoneen sivulle, jossa kreivittären oli tapana iltapäivisin tarjoilla teetä.

Puolta tuntia myöhemmin päästettiin Tarzan siihen huoneeseen, ja heti astui kreivitär sisälle hymyillen ja ojennetuin käsin.

"Olen hyvin iloinen tulostanne", sanoi hän.

"Mikään ei olisi voinut minua estää", vastasi toinen.

Muutaman minuutin he juttelivat oopperasta ja muista asioista, jotka siihen aikaan kiinnittivät Pariisin huomiota, ja ilosta uudistaa tuttavuutensa, joka oli alkanut niin omituisissa olosuhteissa. Ja tästä he johtuivat siihen asiaan, joka kummankin mielessä oli ensi sijalla.

"Varmaankin olette kummastellen miettinyt", sanoi kreivitär vihdoin, "mitä tarkoitusta Rokoffin vainoamisella saattanee olla. Asia on hyvin yksinkertainen. Kreiville on uskottu monta sotaministeriön kaikkein tärkeintä salaisuutta. Hänellä on usein hallussaan papereita, joiden kaappaamisesta vieraat vallat maksaisivat omaisuuden — valtiosalaisuuksia, joita hankkiakseen niiden kätyrit olisivat valmiit murhaan ja pahempaankin.

"Juuri tällä hetkellä on hänen hallussaan sellainen salaisuus, että jokainen venäläinen, joka sen voisi hallitukselleen ilmaista, tulisi mainehikkaaksi ja rikkaaksi mieheksi. Rokoff ja Paulvitsh ovat venäläisiä vakoojia. He eivät kavahtaisi mitään tekoa nuo asiakirjat hankkiakseen. Tuon kohtauksen höyrylaivalla — tarkoitan selkkausta korttipelissä — he olivat järjestäneet kiristääkseen puolisoltani haluamansa tiedot.

"Jos hänet olisi todistettu pelipetturiksi, olisi hänen uransa ollut tärvelty. Hänen olisi täytynyt jättää sota-asiain osasto. Yhteiskunta olisi alkanut häntä hylkiä. He aikoivat heiluttaa tätä nuijaa hänen päänsä päällä, — hintana heidän haluamistaan papereista olisi ollut tunnustus heidän puoleltaan, että kreivi oli vain yksiin tuumiin liittyneiden vihollisten uhri, jotka tahtoivat tahrata hänen nimensä.

"Te teitte sen aikeen tyhjäksi. Sitten he sommittelivat juonen, jolla minun maineeni olisi pantu kavalluksen hinnaksi kreivin maineen asemesta. Astuttuaan hyttiini selitti Paulvitsh sen minulle. Jos minä olisin hankkinut heille tiedot, lupasi hän vaitioloa; muussa tapauksessa Rokoff, joka seisoi ulkopuolella, olisi mennyt ilmoittamaan rahastonhoitajalle, että minä pidin lukitun oveni takana miestä, joka ei ollut puolisoni. Hän juttelisi siitä jokaiselle, jonka laivalla tapaisi, ja maihin noustuamme hän kertoisi koko tarinan sanomalehtimiehille.

"Eikö se ollut liian kauheaa? Mutta minä satuin tietämään herra Paulvitshista jotakin, mikä olisi hänet Venäjällä vienyt hirsipuuhun, jos Pietarin poliisi olisi siitä saanut vihiä. Minä uhmasin häntä haastaen häntä toteuttamaan suunnitelmansa, ja sitten kumarruin häntä kohti ja kuiskasin nimen hänen korvaansa. Noin" — ja kreivitär napsautti sormillaan — "karkasi hän sitten kurkkuuni kuin hullu. Hän olisi tappanut minut, jollette te olisi tullut väliin."

"Roistot!" jupisi Tarzan.

"Ne ovat pahempiakin, ystäväni", sanoi kreivitär. "Ne ovat suorastaan paholaisia. Minä pelkään teidän puolestanne, kun olette joutunut heidän vihoihinsa. Toivoisin teidän aina olevan varuillanne. Luvatkaa se minun tähteni, sillä minä en koskaan antaisi itselleni anteeksi, jos te saisitte kärsiä minulle osoittamanne ystävällisyyden vuoksi."

"Minä en heitä pelkää", vastasi Tarzan. "Olen hengissä suoriutunut kamalammista vihollisista kuin Rokoff ja Paulvitsh ovat." Hän huomasi, että kreivitär ei tiennyt mitään Rue Maulen seikkailusta, eikä hän siitä maininnut peläten, että se voisi rouvaa säikyttää.

"Miksi ette oman turvallisuutenne vuoksi", jatkoi hän, "anna heittiöitä viranomaisten huostaan? Ne tekisivät lyhyen lopun heidän hommistaan."

Kreivitär epäröi hetkisen ennenkuin vastasi.

"Siitä pidätymme kahdesta syystä", sanoi hän vihdoin. "Toinen niistä juuri ehkäisee kreiviä sitä tekemästä. Toista, minun todellista syytäni, miksi pelkään heitä paljastaa, en ole milloinkaan ilmoittanut, — ainoastaan Rokoff sen tietää. Ihmettelen", — ja sitten hän vaikeni katsoen pitkän aikaa kiinteästi Tarzaniin.

"Ja mitä te ihmettelette?" kysyi tämä hymyillen.

"Ihmettelen, että tunnen halua kertoa teille siitä, mistä en ole koskaan rohjennut puolisollenikaan hiiskua. Luulen, että te ymmärtäisitte ja voisitte neuvoa minulle oikean menettelytavan. Uskon, että te ette tuomitsisi minua liian ankarasti."

"Pelkään, että olisin perin kehno tuomari, madame", vastasi Tarzan; "sillä vaikkapa olisitte jonkun murhannut, niin sanoisin, että uhrin tulisi olla kiitollinen niin suloisesta kohtalosta".

"Hyväinen aika", huudahti kreivitär, "eihän se niin kauheata ole! Mutta sallikaa minun ensin sanoa teille, miksi kreivi ei halua hätyyttää noita miehiä. Sitten, jos voin säilyttää rohkeuteni, kerron teille todellisen syyn, miksi minä en tohdi. — Edellinen syy on, että Nikolas Rokoff on minun veljeni. Me olemme venäläisiä. Nikolas on ollut paha mies siitä asti kun muistan. Hänet eroitettiin Venäjän armeijasta, jossa hän palveli kapteenina. Siitä syntyi aluksi hälinää, mutta sitten se osaksi unohdettiin ja isäni sai hankituksi hänelle toimen vakoiluosastossa.

"Nikolasta on syytetty monesta kauheasta rikoksesta, mutta hänen on aina onnistunut välttää rangaistusta. Viimeksi hän on siinä käyttänyt tekaistuja todistuksia, saaden uhrinsa esiintymään syyllisinä salahankkeisiin tsaaria vastaan, ja venäläiset poliisit, jotka aina ovat kovin kärkkäitä uskomaan kenet tahansa osalliseksi senlaatuisiin rikoksiin, ovat ottaneet hänen selityksensä täydestä ja vapauttaneet hänet edesvastuusta."

"Eikö hän teitä ja puolisoanne vastaan yrittämillään rikoksilla ole menettänyt kaikkia oikeuksia, joita sukulaisuussiteet hänelle suovat?" kysyi Tarzan. "Se, että te olette hänen sisarensa, ei ole estänyt häntä koettamasta tahrata kunniaanne. Teillä ei ole häntä kohtaan mitään velvollisuuksia, madame."

"Ah, mutta on olemassa toinen syy. Jollei minulla olekaan häntä kohtaan mitään velvollisuuksia, vaikka hän on veljeni, en voi yhtä helposti kieltää häntä kohtaan tuntemaani pelkoa erään elämässäni sattuneen tapauksen vuoksi, josta hän on tietoinen.

"Voinen yhtähyvin kertoa teille kaikki", jatkoi hän hetken päästä, "sillä minä tiedän että sydämeni minut siihen ennemmin tai myöhemmin pakottaa. Minut kasvatettiin luostarissa. Siellä ollessani tapasin erään herran, jota luulin säädylliseksi. Tiesin hänestä vähän tai en ollenkaan ja vielä vähemmän rakkaudesta. Sain hupsuun päähäni, että rakastin sitä miestä, ja hänen hartaasta pyynnöstään karkasin hänen kanssaan. Meidän piti mennä avioliittoon.

"Olin hänen kanssaan juuri kolme tuntia, yksinomaan päiväsaikaan ja julkisissa paikoissa — rautatieasemilla ja junassa. Päästyämme määräpaikkaamme, jossa meidät piti vihittämän, liittyi kaksi poliisimiestä saattajikseni junasta astuessamme. He vangitsivat hänet ja ottivat kiinni minutkin, mutta kerrottuani heille tarinani he eivät pidättäneet minua, lähettiväthän minut vain takaisin luostariin erään rouvashenkilön huostassa. Kuulin, että sulhaseni ei laisinkaan ollut herrasmies, vaan armeijasta karannut ja siviilioikeuttakin pakoileva heittiö. Hän oli poliisin kirjoissa melkein jokaisessa Euroopan maassa. Luostarin viranomaiset painoivat asian unhoon. Eivät vanhempanikaan saaneet sitä tietää. Mutta Nikolas tapasi miehen myöhemmin ja kuuli koko tarinan. Nyt hän uhkaa kertoa sen kreiville, jollen tee niinkuin hän tahtoo."

Tarzan nauroi. "Te olette vielä pieni tyttö. Minulle juttelemanne tarina ei voi luoda mitään varjoa maineeseenne, ja jos ette sydämestänne olisi pieni tyttö niin käsittäisitte sen. Menkää puolisonne luo tänä iltana ja kertokaa hänelle koko juttu niinkuin olette sen minulle kertonut. Ellen pahoin erehdy, nauraa hän pelollenne ja ryhtyy heti toimenpiteisiin sulkeakseen tuon arvoisan veljenne vankilaan, joka on hänen oikea paikkansa."

"Kunpa vain tohtisin!" huudahti kreivitär. "Mutta minä pelkään. Jo aikaisin opin pelkäämään miehiä. Ensin isääni, sitten Nikolasta, sitten isiä luostarissa. Melkein kaikki ystävättäreni pelkäävät aviomiehiään — miksen siis minäkin pelkäisi?"

"Minusta ei näytä oikealta, että naiset pelkäävät miehiä", sanoi Tarzan, hämmentynyt ilme kasvoillaan. "Olen paremmin tutustunut viidakon väkeen, ja siellä ovat asiat useammin päinvastoin, paitsi mustain ihmisten keskuudessa, ja ne ovat minun mielestäni useimmissa suhteissa alemmalla tasolla kuin pedot. Ei, en voi käsittää, miksi sivistyneet naiset pelkäisivät miehiä, jotka ovat luodut heitä puolustamaan. Minusta olisi vastenmielistä ajatella, että joku nainen pelkäisi minua."

"En luule, että kukaan nainen pelkäisi teitä", sanoi Olga de Coude pehmeällä äänellä. "Olen tuntenut teidät vain vähän aikaa, ja kuitenkin, vaikka voi tuntua hassulta niin sanoa, olette tuntemieni joukossa ainoa mies, jota en luulisi koskaan pelkääväni — omituista kyllä, sillä te olette hyvin voimakas. Katselin kummastellen, kuinka helposti te käsittelitte Nikolasta ja Paulvitshia hytissäni sinä iltana. Se oli ihmeellistä."

Kun Tarzan vähää myöhemmin läksi hänen luotaan, oudoksui hän hiukan kreivittären käden väräjävää jäähyväispuristusta ja sitä harrasta intoa, jolla häneltä otettiin lupaus saapua jälleen huomenna.

Muisto noista puoliksi varjostetuista silmistä ja moitteettomista huulista, kun kreivitär hyvästi sanoessaan hymyili, pysyi hänen mielessään koko lopun päivää. Olga de Coude oli kaunis nainen ja Apinain Tarzan perin yksinäinen nuori mies, ja hänen povessaan sykkivä sydän kaipasi lääkettä, jota vain nainen voi antaa.

Kun kreivitär palasi huoneeseensa Tarzanin lähdettyä, tapasi hän edessään Nikolas Rokoffin.

"Kuinka kauvan olet ollut täällä?" kirkaisi hän väistäen miestä.

"Jo ennen rakastajasi tuloa", vastasi Nikolas häijysti virnistäen.

"Vaiti!" komensi kreivitär. "Kuinka uskallat sanoa sellaista minulle — sisarellesi!"

"No, rakas Olga, ellei hän ole rakastajasi, niin pyydän anteeksi. Mutta ei ole sinun syysi, että hän pysyy kylmänä. Jos hänellä olisi edes kymmenes osa siitä naistuntemuksesta, joka minulla on, olisit sinä tällä hetkellä hänen sylissään. Hän on typerä hupsu, Olga. Olihan jokainen sanasi ja eleesi hänelle suora kutsu, eikä hän kyennyt sitä älyämään."

Nainen tukki korvansa käsillään.

"Minä en tahdo kuunnella. Sinä olet häijy, kun moista lavertelet. Uhkaile minua millä tahansa, mutta tiedäthän, että minä olen kunnon nainen. Tämän illan jälkeen et tohdi minua hätyyttää, sillä minä kerron kaikki Raoulille. Hän ymmärtää kyllä, ja varo silloin itseäsi, monsieur Nikolas!"

"Sinä et kerro hänelle mitään", sanoi Rokoff. "Minulla on nyt tämä juttu, ja erään palvelijasi avulla ei tarinasta puutu mitään, kun aika tulee toimittaa valallisen todistuksen yksityiskohdat puolisosi korviin. Se toinen juttu kelpasi ennen tarkoitukseensa, — nyt meillä on jotakin kouraantuntuvaa käytettävissämme, todellinen lemmenseikkailu — vaikka olet ollut niin luotettu! Häpeä, Olga!" Ja roisto nauroi.

Kreivitär ei kertonut puolisolleen mitään, ja asiat olivat entistään huonommalla kannalla. Hänen mieltään rasittava epämääräinen pelko muuttui suorastaan vakavaksi. Ehkäpä omatuntokin auttoi paisuttamaan sitä suhdattomaksi.

VIIDES LUKU

Rauennut juoni

Kuukauden ajan oli Tarzan säännöllisenä ja hyvin tervetulleena palvojana kauniin kreivitär de Couden pyhätössä. Monesti hän tapasi muitakin jäseniä siitä valitusta pikku ryhmästä, joka iltapäivin saapui teetä juomaan. Useimmiten Olga keksi verukkeita saadakseen rupatella tunnin verran Tarzanin kanssa kahden kesken.

Jonkun aikaa oli Nikolasin vihjaus häntä peloittanut. Hän ei ollut ajatellut tätä kookasta nuorta miestä muuna kuin ystävänä, mutta hänen veljensä häijyjen sanojen viskaama viittaus oli saanut hänet paljon miettimään sitä kummallista voimaa, joka näkyi vetävän häntä tuon harmaasilmäisen muukalaisen puoleen. Kreivitär ei halunnut häntä rakastaa eikä toivonut hänen rakkauttansa.

Hän oli paljoa nuorempi puolisoansa ja tietämättänsä hän oli kaivannut ystävyyden satamaa jonkun samanikäisemmän kanssa. Kaksikymmenvuotias arastelee vaihtaa luottamuksia nelikymmenvuotiaan kanssa. Tarzan oli vain kahta vuotta häntä vanhempi. Kreivitär tunsi, että tämä mies saattoi häntä ymmärtää. Sitäpaitsi hän oli puhdas, kunniallinen ja jalomielinen. Olga ei peljännyt häntä. Alusta pitäen hän oli tuntenut voivansa häneen luottaa.

Etäältä oli Rokoff katsellut tätä kasvavaa tuttavallisuutta häijyn riemuitsevasti. Kun hän kuuli Tarzanin tietävän, että hän oli venäläinen urkkija, oli hänen vihaansa apinamiestä kohtaan liittynyt suuri ilmiannon pelko. Hän odotteli nyt vain mestari-iskuun sopivaa hetkeä. Hän tahtoi iäksi raivata Tarzanin tieltään ja samalla niittää runsaan koston nöyryytyksistä ja tappioista, joita tämä oli hänelle tuottanut.

Tarzan oli tyytyväisempi kuin oli ollut aina siitä asti kun asumattomalle rannikolle oman onnensa nojaan jätettyjen porterilaisten tulo oli häirinnyt hänen viidakkoelämänsä tyyneyttä ja rauhaa.

Hän nautti hauskasta seurustelusta Olgan tuttavien kanssa, samalla kun kauniin kreivittären ja hänen välillään syntynyt ystävyys oli hänelle ehtymättömänä ilon lähteenä. Se särki ja hajoitti hänen synkät ajatuksensa ja oli palsamia hänen raadellulle sydämelleen.

Joskus tuli D'Arnot hänen mukanaan vierailulle de Couden kotiin, sillä hän oli kauan tuntenut sekä Olgan että kreivin. Silloin tällöin pistäysi kreivikin seuraan, mutta hänen virallisen asemansa moninaiset hommat ja politiikan alituiset vaatimukset pitivät häntä tavallisesti kotoa poissa myöhään yöhön.

Rokoff vakoili Tarzania miltei herkeämättä; hän odotteli aikaa, jolloin tämä olisi saapunut de Couden palatsiin illalla, mutta siinä hän oli tuomittu pettymään. Useinkin saattoi Tarzan kreivittären kotiin oopperasta, mutta jätti hänet poikkeuksetta ovella — rouvan hellän veljen suureksi mielipahaksi.

Huomatessaan, että näytti mahdottomalta saada Tarzania satimeen minkään hänen oman vapaaehtoisen tekonsa vuoksi, löivät Rokoff ja Paulvitsh viisaat päänsä yhteen ja hautoivat juonta, jolla yllättäisivät apinamiehen epäilyttävässä asemassa kaikin asianhaara-todistuksin.

Päiväkausia he tarkkasivat sekä sanomalehtiä että de Couden ja Tarzanin liikkeitä. Vihdoin heidän vaivansa tuli palkituksi. Eräs aamulehti mainitsi lyhyesti illanvietosta, jonka Saksan ministeri panisi toimeen seuraavana päivänä. De Couden nimi oli kutsuvieraiden joukossa. Jos hän menisi sinne, viipyisi hän kotoa poissa yli puoliyön.

Kutsujen iltana odotteli Paulvitsh katukäytävän reunalla Saksan ministerin talon edustalla, mistä saattoi tarkata jokaisen tulijan kasvoja. Hän ei ollut kauan odottanut, ennenkuin de Coude astui autostaan ja meni hänen ohitseen. Se oli kylliksi. Paulvitsh riensi takaisin asuntoonsa, jossa Rokoff häntä odotti. Sillä he viipyivät yli yhdentoista, jolloin Paulvitsh tarttui heidän puhelimensa torveen. Hän mainitsi erään numeron.

"Onko luutnantti D'Arnotin luona?" kysyi hän, kun hänet oli yhdistetty.

"Minulla on asiaa monsieur Tarzanille. Suvaitseeko hän tulla puhelimeen?"

Hetkisen vaitiolo.

"Oletteko herra Tarzan?"

— Jaha, monsieur, minä olen François — kreivitär de Couden palvelija. Ehkä monsieur suvaitsee muistaa minut?

— Niin, monsieur. Minulla on tärkeä ilmoitus kreivittäreltä. Hän pyytää teitä heti luokseen — hän on pahassa pulassa, monsieur.

— En, monsieur, minä en tiedä. Sanonko madamelle, että monsieur pian on täällä?