Tarzanin poika

TARZANIN POIKA

Kirj.

Edgar Rice Burroughs

14:sta englantilaisesta painoksesta ("The Son of Tarzan") suomentanut

Valfrid Hedman

Kariston nuorisonkirjoja 37

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

I. Etsivä katse
II. Opettaja oppilaan käsissä
III. Ystävykset
IV. Salaperäinen tapaus
V. Pikku Miriam
VI. Viidakon opetuksia
VII. Omaa heimoa
VIII. Apinaleirillä
IX. Kolmisin
X. Vaarallisia vieraita
XI. Neidonryöstö
XII. Neekerikylässä
XIII. Miriam myydään
XIV. Ihmisten ilmoille
XV. Taistelu mustien kanssa
XVI. Eurooppalaisia vieraita
XVII. Viettelijä
XVIII. Yöllinen ratsastus
XIX. Korak muistelee
XX. Karkaaminen
XXI. Vihaa ja rakkautta
XXII. Pako leiristä
XXIII. Neidon tähden
XIV. Tantorin kosto
XXV. Sheikin kylässä
XXVI. Polttoroviolta
XXVII. Kaikki löytävät toisensa

ENSIMMÄINEN LUKU

Etsivä katse

Marjorie W:n iso vene lipui leveätä Ugambi-jokea alaspäin luoteen ja virran kuljettamana. Sen miehistö nautti joutilaana tästä lepohetkestä, ankaralla työllä vastavirtaan soudettuansa. Vajaan viiden kilometrin päässä oli itse Marjorie W. aivan valmiina lähtemään, heti kun he olivat kiivenneet laivaan ja kiskoneet ison veneen taaveteillensa. Nyt havahtuivat unelmiinsa vaipuneet, rupattelu taukosi, ja jokaisen huomio kääntyi joen pohjoisrantaan. Siellä seisoi särkyneellä piipitysäänellä kirkuva omituinen miehen kuvatus ojennellen luisevia käsivarsiaan heitä kohti.

"Mitä hittoa?" huudahti eräs matruusi.

"Valkoihoinen!" jupisi perämies ja virkkoi sitten: "Airoihin, pojat!
Soudammepa katsomaan, mikä hänellä on hätänä."

Rantaan tullessaan he näkivät laihan olennon, jonka harvat valkoiset hapset riippuivat vanukkeisina. Kuihtuneen, kumaran ruumiin verhona oli ainoastaan nivusvaate lanteiden ympärillä. Kyyneleitä valui kuopikkailta, rokonarpisilta poskilta. Mies sopersi heille oudolla kielellä.

"Ryssä", koetti perämies arvata. "Snajuatteko englantia?" kysyi hän muukalaiselta.

Tämä ymmärsi ja puhuen murtamalla ja epävarmasti ikäänkuin olisi kulunut monta vuotta siitä, kun oli sitä kieltä käyttänyt, pyysi hän heitä viemään hänet pois tästä kauheasta maasta. Päästyään sitte Marjorie W:n kannelle kertoi mies pelastajilleen surkean tarinan puutteista, kärsimyksistä ja kidutuksista, joita oli kokenut toistakymmentä vuotta. Kuinka hän oli tullut Afrikkaan, sitä hän ei heille kertonut, vaan antoi heidän otaksua, että oli unohtanut ne elämänsä tapahtumat, jotka olivat sattuneet ennen noita hänen sieluansa ja ruumistaan riuduttaneita koettelemuksia. Hän ei sanonut heille oikeaa nimeänsäkään, joten he saivat tutustua häneen vain Mikael Sabroffina. Myöskään ei ollut mitään yhtäläisyyttä tämän surkean ihmisjäännöksen ja entisen miehekkään, vaikka periaatteettoman Aleksis Paulvitshin välillä.

Oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun venäläinen oli välttänyt ystävänsä, suurroiston, Rokoffin saaman lopun, eikä vain kerran, vaan monta kertaa oli hän kironnut kohtaloa, joka oli suonut Rokoffille kuoleman ja säästänyt hänet kärsimyksistä, mutta määrännyt hänen, Paulvitshin, osaksi sellaisen elämisen kauhut, jotka olivat äärettömästi pahempia kuin häntä itsepintaisesti kartteleva kuolema.

Paulvitsh oli pötkinyt metsään nähdessään Tarzanin eläinten ja niiden villin isännän parveilevan Kincaidin kannelle, ja peläten Tarzanin ajavan häntä takaa ja tavoittavan hänet oli hän juosta hölköttänyt, kunnes oli painunut syvälle viidakkoon, vain joutuakseen vihdoin erään villin ihmissyöjäheimon käsiin, joka oli saanut kokea Rokoffin pahansisuisuutta ja julmaa raakuutta. Heimopäällikön kummallinen oikku pelasti Paulvitshin kuolemasta vain syöstäkseen hänet kurjuuteen ja kidutukseen. Kymmenen vuotta hän oli ollut kyläläisten maalitauluna, naiset ja lapset olivat häntä piesseet ja kivittäneet, soturit silponeet, suomineet ja raadelleet; hän oli usein ollut mitä pahanlaatuisimpain kuumeiden uhrina. Mutta hän ei kuollut. Rokko kävi iljettävillä kourillaan häneen kiinni, merkiten hänet kamalilla arvillaan. Taudin runtomana ja heimon vihamielisen huomion alaisena oli Aleksis Paulvitsh niin muuttunut ja hänen kasvonsa niin kuihtuneet, ettei edes hänen oma äitinsä olisi niiden surkeassa naamiossa keksinyt ainoatakaan tuttua piirrettä. Muutamia kellervän valkoisia hiussuortuvia törrötti jälellä tuuheasta mustasta tukasta, joka ennen oli peittänyt hänen päätänsä. Hänen jäsenensä olivat vääntyneet ja solmuiset, hän käveli laahustavasti ja hoippuen, ruumis etukumarassa. Hänellä ei ollut hampaita, — hänen julmat isäntänsä olivat iskeneet ne hänen suustansa. Hänen hengenlahjansakin olivat vain surkea irvikuva entisistä.

Hänet otettiin Marjorie W:n kannelle, missä häntä ruokittiin ja vaalittiin. Hän voimistui hiukan, mutta hänen ulkomuotonsa ei parantunut — hän pysyi samana kolhittuna ja haaksirikkoutuneena ihmisjäännöksenä, jollaisena he olivat hänet löytäneet; haaksirikkoiseksi ja kolhituksi hylkykaluksi hän oli jäävä siihen asti, kun kuolema hänet korjaisi. Vaikka vasta neljännelläkymmenellä, olisi Aleksis Paulvitshia helposti voinut luulla kahdeksankymmenvuotiaaksi. Tutkimaton luonto oli tuominnut kätyrin suurempaan rangaistukseen kuin hänen päämiehensä oli kärsinyt.

Aleksis Paulvitshin aivoissa ei enää ollut mitään kostonajatuksia — ainoastaan tympeää vihaa miestä kohtaan, jota hän ja Rokoff olivat turhaan koettaneet nujertaa. Hän vihasi myöskin Rokoffin muistoa, sillä Rokoff oli saattanut hänet näihin kärsimiinsä kauhuihin. Hän vihasi parinkymmenen suurkaupungin poliiseja, joiden käsistä hänen oli täytynyt paeta. Hän vihasi lakia, vihasi järjestystä, vihasi kaikkea. Tämän miehen jokaisen valveellisen hetken täytti sairaloinen vihantunne. Hän oli tullut sielullisesti, kuten ulkonäöltäänkin oli, vihan tuhoa vain vavahtelujen henkilöitymäksi. Hänellä ei ollut juuri mitään tekemistä miesten kanssa, jotka olivat hänet pelastaneet. Hän oli liian heikko työhön ja liian ärtyisä toveriksi, ja niinpä he pian jättivätkin hänet omiin hoteisiinsa.

Marjorie W:n oli vuokrannut varakas tehtailijain rengas. Varustettuna laboratoriolla ja tarpeellisella määrällä tiedemiehiä se oli lähtenyt etsimään jotakin luonnontuotetta. Tehtailijat, jotka yhteisesti suorittivat retken kulut, olivat aikaisemmin tuottaneet sitä äärettömillä kustannuksilla Etelä-Amerikasta. Mitä tuo tavara oli, sitä ei Marjone W:llä tiennyt kukaan muu kuin nuo oppineet, eikä sillä ole meille mitään muuta merkitystä, kuin että laiva senvuoksi joutui eräällä Afrikan rantavesillä sijaitsevalle saarelle senjälkeen kun Aleksis Paulvitsh oli siihen otettu.

Laiva oli ankkurissa rannikon lähellä useita viikkoja, ja tämä yksitoikkoinen elämä kävi miehistölle väsyttäväksi He menivät usein maihin, ja vihdoin Paulvitsh pyysi päästä mukaan — häntäkin tuskastutti laivaelämän riuduttava yksitoikkoisuus.

Saari oli kovin metsäinen. Tiheä viidakko ulottui melkein rantaan asti. Tiedemiehet tunkeutuivat syvälle saaren sisäosaan tuota arvoisaa kauppatavaraa etsiäkseen, jota mannermaan alkuasukkailta kuulluista huhuista päättäen saattoi otaksua sieltä löytyvän tuottavia määriä. Laivan miehistö kalasti, metsästi ja tutki seutua. Paulvitsh laahusti edestakaisin rannikolla tai Ioikoi sitä reunustavien isojen puiden siimeksessä. Eräänä päivänä, kun miehet olivat keräytyneet lyhyen matkan päähän hänestä tarkastamaan saaren sisäosissa metsästelleen merimiehen luodin kaatamaa pantteria, nukkui Paulvitsh puunsa alla. Hänet herätti kädenkosketus olkapäähän. Hän nousi säpsähtäen istualleen ja näki ison ihmisenmuotoisen apinan kyyröttävän vieressään ja tarkkaavan häntä kiinteästi. Venäläinen säikähtyi suunniltaan. Hän vilkaisi merimiehiä kohti, — ne olivat parinsadan metrin päässä. Jälleen nykäisi apina häntä olkapäästä, mölisten valittelevasti. Paulvitsh ei nähnyt mitään uhkaa eläimen asennossa tai kysyvässä katseessa. Hän nousi verkalleen pystyyn. Apina hänen vieressään nousi samoin.

Puolikumarassa laahusti Paulvitsh varovasti merimiehiä kohti. Apina asteli hänen rinnallaan pidellen häntä käsivarresta. He olivat jo melkein saapuneet pienen miesryhmän luo, ennenkuin heidät huomattiin, ja nyt oli Paulvitsh tullut varmaksi siitä, että eläin ei aikonut tehdä hänelle mitään pahaa. Se oli nähtävästi tottunut ihmisseuraan. Venäläisen mieleen juolahti, että apina edusti melkoista raha-arvoa, ja ennenkuin he ehtivät merimiesten luo, oli hän päättänyt, että hän yksin hyötyisi siitä. Nähdessään tämän omituisen parin tallustavan heitä kohti kummastuivat miehet ja alkoivat juosta tulijoita vastaan. Apina ei osoittanut mitään pelonmerkkiä. Päinvastoin se kouraisi jokaista merimiestä olkapäähän ja tuijotti kauan ja vakavasti hänen kasvoihinsa. Tarkattuaan heitä kaikkia se palasi Paulvitshin luo haikean pettymyksen ilme kasvoilla ja pettymystä osoittavin elein.

Elukka huvitti miehiä. He kokoontuivat sen ympärille, tehden Paulvitshille monta kysymystä ja tarkaten hänen toveriansa. Venäläinen sanoi heille, että apina oli hänen. Mitään enempää hän ei halunnut kertoa, märehtihän vain yhä samaa lausetta: "Apina on minun. Apina on minun." Väsyneenä Paulvitshiin yritti eräs miehistä pientä pilaa. Kiepahtaen apinan taakse hän pisti ihmisenmuotoista neulalla selkään. Kuin salama kääntyi apina kiusaajaansa kohti ja samassa tuokiossa oli rauhallinen ystävällinen eläin muuttunut vimmatuksi raivohengeksi. Leveä irvistys, joka oli ollut merimiehen kasvoilla hänen kepposta tehdessään, hyytyi kauhun ilmeeksi. Hän yritti väistää kohti ojentuvia pitkiä käsivarsia, mutta, kun ei siinä onnistunut, veti hän tupesta vyössään riippuvan pitkän puukon. Yhdellä nykäisyllä riisti apina aseen miehen kädestä, nakkasi sen syrjään ja upotti sitten keltaiset torahampaansa hänen olkapäähänsä.

Kepit ja puukot kädessä karkasivat miehen toverit elukan kimppuun, Paulvitshin tanssiessa kiroilevan ja sähisevän joukon ympärillä ja ulistessa pyyntöjä ja uhkauksia. Hän näki unelmansa varallisuudesta nopeasti haihtuvan miesten aseiden edessä.

Mutta apina ei ollutkaan mikään helppo uhri ylivoimalle, jonka kohtalo oli määrännyt sen nujertajaksi. Päästäen kynsistään taistelun alkuunpanijan se ravisti jättiläishartioitaan, irroittautuen kahdesta sen selkään tarrautuneesta miehestä, ja kaatoi mahtavien kämmeniensä iskuilla toisen toisensa perään hyökkääjistä, hypiskellen sinne tänne ketterästi kuin pieni marakatti. Ottelun olivat huomanneet kapteeni ja perämies, jotka juuri saapuivat rantaan Marjorie W:stä. Paulvitsh näki heidän molempain juoksevan paikalle revolverit vireessä, kintereillään kaksi merimiestä, jotka olivat soutaneet maihin. Apina seisoi katsellen ympärilleen ja tarkastellen tekemäänsä tuhoa, mutta odottiko se hyökkäyksen uudistumista vai miettikö, kenen vihollisistaan ensimmäiseksi lopettaisi, sitä ei Paulvitsh voinut arvata. Sensijaan hän käsitti, että niin pian kun tulijat saapuisivat ampumamatkan päähän pedosta, he tekisivät siitä pikaisen lopun, jollei sen ehkäisemiseksi yritettäisi mitään ja hyvin pian. Apina ei ollut tehnyt mitään liikettä venäläistä hätyyttääkseen, mutta sittenkään ei tämä ollut varma, mitä saattoi tapahtua, jos menisi hillitsemään villiä eläintä, joka nyt oli ärtynyt petomaiseen raivoon ja jonka sieraimia kutkutti vastavuodatetun veren haju. Hetkisen hän epäröi, ja sitten välähtivät hänen mielikuvituksessaan jälleen kiiltävät kolikot, joiksi tämän ison ihmisapinan epäilemättä voisi muuttaa, jos hän sen kerran saisi turvallisesti kuletetuksi Lontooseen tai johonkin muuhun suureen pääkaupunkiin.

Kapteeni huusi hänelle käskien häntä väistymään, jotta voisi ampua eläintä; mutta sensijaan laahusti Paulvitsh apinan viereen, ja vaikka hänen haivenensa nousivat pelosta pystyyn, rohkaisihe hän kuitenkin laskemaan kätensä apinan käsivarrelle.

"Tule!" käski hän ja yritti kiskoa eläintä pois merimiesten keskeltä, joista monet istuivat nyt tanterella kauhusta muljottavin silmin tai ryömivät kontillaan pois voittajansa ulottuvilta.

Verkalleen salli apina laahata itsensä sivulle eikä osoittanut pienintäkään halua tehdä venäläiselle pahaa. Kapteeni pysähtyi muutaman askeleen päähän omituisesta parista.

"Pois tieltä, Sabroff", komensi hän. "Minä lähetän sen otuksen sinne, missä se ei enää pureskele kelpo merimiehiä."

"Se ei ollut apinan syy, kapteeni", puolusti Paulvitsh. "Älkäähän toki ampuko sitä. Miehet itse aloittivat kahakan — hyökkäsivät ensinnä sen kimppuun. Näettehän, että se on aivan lauhkea, ja — se on minun — se on minun — se on minun! Minä en salli teidän tappaa sitä", lopetti hän, puoliksi tärveltyneiden aivojen jälleen kuvaillessa hänelle nautintoja, joita Lontoossa voisi ostaa rahalla — rahalla, jota hän ei voinut toivoa saavansa muutoin kuin jonkun tällaisen onnenpotkaisun avulla.

Kapteeni laski aseensa alas. "Miehetkö kahakan aloittivat?" tutkaisi hän. "Kuinka sen asian laita on?" Ja sitten hän kääntyi merimiesten puoleen, jotka olivat jo nousseet tanterelta. Kukaan heistä ei ollut seikkailussa saanut pahempia vaurioita, paitsi rähinän alkuunpanija, jonka kaiketikin täytyisi viikon päivät voidella kivistelevää olkapäätä.

"Simpson sen teki", selitti yksi miehistä. "Hän pisti apinaa neulalla takaapäin ja eläin karkasi hänen kimppuunsa — mikä oli hänelle hiton oikein — ja se peittosi meidät toisetkin, mistä en voi sitä moittia, koska kaikki heti hyökkäsimme sen niskaan."

Kapteeni vilkaisi Simpsoniin, joka nolostuneena myönsi syytöksen todeksi. Sitten kapteeni astui apinan luo, ikäänkuin itse ottaakseen selvän, millainen se luonteeltaan oli, mutta hänen nähtiin samalla pitävän revolveriansa vireessä ja ojennettuna. Hän puhutteli kuitenkin lepytellen eläintä, joka istua kökötti venäläisen vieressä katsellen merimiehiä vuoroonsa kutakin. Kapteenin lähestyessä nousi apina puolittain ja hoippui häntä vastaan. Sen kasvoilla oli sama omituinen etsivä ilme, jolla se oli tutkinut jokaista merimiestä heidät ensin tavatessaan. Se tuli jälleen aivan viereen ja laski käpälänsä miehen toiselle olalle tarkaten kiinteästi hänen kasvojansa pitkän tuokion. Sitten tuli elukan kasvoille äskeisen pettymyksen ilme ja sen rinnasta kohosi melkein inhimillinen huokaus, kun se kääntyi pois, tuijottaakseen yhtä uteliaasti perämieheen ja päällystön mukana oleviin kahteen matruusiin. Kussakin tapauksessa se huokasi ja siirtyi edelleen, palaten vihdoin Paulvitshin viereen ja istahtaen taas takajaloilleen. Senjälkeen se osoitti vähän tai ei mitään mielenkiintoa muita miehiä kohtaan ja oli kaikesta päättäen unohtanut äskeisen ottelunsa niiden kanssa.

Kun seurue palasi Marjone W:n kannelle, oli Paulvitshilla mukanaan apina, joka näkyi olevan kovin halukas häntä seuraamaan. Kapteeni ei tätä järjestelyä vastustanut, ja niinpä vaitiollen hyväksyttiin ihmisapina laivakunnan jäseneksi. Laivaan tultuaan se tarkasti huolellisesti kaikkia uusia kasvoja, joka kerralla ilmaisten samaa pettymystä kuin edellisiäkin tutkittuaan. Päällystö ja tiedemiehet haastelivat usein laivalla tästä eläimestä, mutta eivät kyenneet keksimään tyydyttävää selitysti omituiselle menettelylle, jolla se aina tervehti uusia kasvoja. Jos se olisi tavattu mantereella tai jossakin muussa paikassa, eikä melkein tuntemattomalla saarella, joka oli ollut sen kotina, olisivat he päättäneet, että se oli aikaisemmin ollut ihmisellä kesynä; mutta saaren autiuden vuoksi ei sellainen selitys ollut mahdollinen. Se näkyi alati etsivän jotakuta, ja paluumatkan ensimmäisinä päivinä saarelta lähtemisen jälkeen tavattiin se usein nuuskimassa eri paikoissa laivaa; mutta sitte kun se oli nähnyt ja tarkastanut jokaisen laivakuntaan kuuluvan kasvot ja tutkinut aluksen kaikki loukot, ratkesi se aivan välinpitämättömäksi ympäristöstään. Venäläistäkin kohtaan se osoitti vain satunnaista mielenkiintoa, kun tämä toi sille ruokaa. Muulloin näkyi apina ainoastaan sietävän häntä. Se ei milloinkaan ilmaissut kiintymystä häneen eikä kehenkään muuhunkaan Marjorie W:n matkustajista tai miehistöstä eikä enää osoittanut merkkiäkään rajusta luonteesta, jolla oli ilmoittanut suuttumuksensa merimiesten hyökkäyksestä silloin kun oli heidän keskuuteensa saapunut.

Suurimman osan aikaansa se vietti vitjareikien kohdalla tähystäen edessä olevaa taivaanrantaa, ikäänkuin sillä olisi ollut kyllin järkeä tietääkseen, että laiva oli matkalla johonkin satamaan, missä olisi muita ihmisolentoja sen tutkivan katseen tarkattaviksi. Sanalla sanoen pidettiin Ajaxia, joksi hänet oli ristitty, merkillisimpänä ja älykkäimpänä apinana, mitä Marjorie W:n miehistö ja matkustajat koskaan olivat nähneet. Eikä sen äly ollut sen merkillisin ominaisuus. Sen koko ja ruumiinrakenne, ollakseen apinan, herättivät pelonsekaista ihmettelyä. Että se oli vanha, oli aivan ilmeistä, mutta ei ollut havaittavissa, että sen ikä oli vähimmässäkään määrin heikontanut sen ruumiin- tai sielunvoimia.

Viimein saapui sitten Marjorie W. Englantiin, ja siellä päällystö ja tiedemiehet, jotka säälivät viidakoista pelastamaansa surkeaa ihmisjäännöstä, antoivat Paulvitshille rahaa ja sanoivat hänelle ja hänen Ajaxilleen hyvästi.

Satamassa ja kaiken matkaa Lontooseen oli venäläisellä täysi työ Ajaxistansa. Jokaiset uudet kasvot niistä tuhansista, jotka joutuivat ihmisenmuotoisen näkyville, oli huolellisesti tutkittava, mikä sen monissa uhreissa herätti kauhua. Mutta vihdoin iso apina, jolla kaiketikaan ei ollut etsinnässään ollut menestystä, vaipui sairaloiseen välinpitämättömyyteen, josta jotkut ohimenevät kasvot sen vain silloin tällöin havahduttivat.

Lontoossa meni Paulvitsh saaliineen suoraa päätä kuuluisan eläintenkesyttäjän luo. Ajax herätti hänessä suurta mielenkiintoa ja niinpä hän suostuikin opettamaan sitä ehdolla, että sai suuremman osan näyttelyn tuloista; ja hän otti sillävälin huolehtiakseen sekä apinan että sen omistajan elatuksesta.

Ja niin joutui Ajax Lontooseen, ja siellä taottiin uusi rengas monien henkilöiden elämään vaikuttavien merkillisten tapausten ketjuun.

TOINEN LUKU

Opettaja oppilaan käsissä

Herra Harold Moore oli kellerväkasvoinen, uuttera nuori mies. Hän otti hyvin vakavasti elämän ja tehtävänsä, jona oli brittiläisen aatelismiehen nuoren pojan opettaminen. Hänestä ei hänen huostaansa uskottu nuorukainen edistynyt siinä määrin kuin vanhemmilla oli syytä toivoa, ja nyt hän koetti tunnollisesti selittää asiaa pojan äidille.

"Eipä niin, että nuorukainen ei olisi älykäs", sanoi hän; "jos asianlaita olisikin siten, olisi minulla menestyksen toiveita, kun ponnistaisin kaiken tarmoni voittaakseni hänen typeryytensä. Vaikeus on vain siinä, että hän on ylen älykäs ja oppii niin nopeasti, etten voi keksiä mitään vikaa hänen läksyjensä valmistuksessa. Mutta minua huolestuttaa se, että hänellä kaikesta päättäen ei ole laisinkaan mielenkiintoa mihinkään niistä aineista, joita opiskelemme. Hän vain suorittaa jokaisen tehtävän välttämättömänä pahana, josta on päästävä eroon mahdollisimman pian, ja olen varma, että mitkään läksyt eivät sitten enää muistu hänen mieleensä ennenkuin oppi- ja lukutunnit jälleen palaavat. Hänen ainoana harrastuksenaan näkyy olevan ruumiilliset urotyöt, ja hän lueskelee kaikkea käsiinsä saamaansa, missä vain kerrotaan villeistä pedoista ja sivistymättömäin kansain elämästä ja tavoista; mutta erikoisesti näkyvät eläintarinat häntä tenhoavan. Hän saattaa istua tuntikausia jonkun Afrikantutkijan teoksen ääressä, ja kaksi kertaa olen yllättänyt hänet iltamyöhällä vuoteessaan lukemassa Carl Hagenbeckin kirjaa ihmisistä ja eläimistä."

Pojan äiti kopautteli hermostuneesti jalallaan uuninmattoa.

"Tietenkin koetatte te saada poikaa sellaisesta luopumaan?" rohkaistui hän kysymään. Herra Moore liikahti hämillään.

"Minä… hm… yritin ottaa häneltä kirjan", vastasi hän huoahtaen ja heikon punan noustessa kelmeille poskille; "mutta… hm… poikanne on aika jäntevä niin nuoreksi."

"Hän ei tahtonut antaa sitä?" kysyi äiti.

"Ei", tunnusti opettaja. "Hän käyttäytyi siinä aivan hyväntuulisen hilpeästi; mutta hän väitti itsepintaisesti olevansa gorilla ja minun olevan simpanssin, joka tahtoi varastaa siltä ruokaa. Hän hyökkäsi kimppuuni ulvoen niin hurjasti, etten ole moista ennen kuullut, nosti minut ihan päänsä päälle, paiskasi vuoteelleen, ja suoritettuaan kuoliaaksi tukehduttamista kuvailevan pantomiimin hän nousi siinä venyessäni seisomaan ruumiilleni ja karjaisi mitä kauheimmin, selittäen, että se oli urosapinan voittohuuto. Sitten hän kantoi minut ovelle, tuuppasi eteiseen ja lukitsi oven jälkeeni."

Muutamaan minuuttiin ei kumpikaan virkkanut mitään. Vihdoin keskeytti pojan äiti äänettömyyden.

"On hyvin tarpeellista, herra Moore", sanoi hän, "että teette kaiken voitavanne vaimentaaksenne moisia taipumuksia Jackissa; hän…" mutta rouva ei ehtinyt pitemmälle. Äänekäs "huup!" ikkunasta päin sai heidät molemmat nousemaan seisaalleen. Huone sijaitsi rakennuksen toisessa kerroksessa, ja vastapäätä ikkunaa, johon heidän huomionsa kääntyi, kasvoi iso puu, jonka oksa ulottui muutaman jalan päähän ikkunalaudasta. Tuolta oksalta he nyt molemmat keksivät äskeisen keskustelunsa aiheuttajan, kookkaan, rakenteeltaan sopusuhtaisen pojan huolettomasti keinumassa taipuvalla orrellaan ja iloisesti hoilaamassa, kun näki kuulijansa säikähtyneet kasvonilmeet.

Sekä äiti että opettaja ryntäsivät ikkunaa kohti, mutta ennenkuin olivat päässeet huoneen puoliväliin, hyppäsi poika ketterästi ikkunalaudalle ja tuli sisälle heidän luokseen.

"'Borneon villi on juuri tullut kaupunkiin'" lauloi hän tanssien jonkinlaista sotatanssia säikähtyneen äidin ja nolostuneen opettajan ympärillä ja kietoi lopuksi käsivartensa edellisen kaulaan, suudellen häntä kummallekin poskelle.

"Oi äiti", huusi hän, "eräässä konserttisalissa näytellään ihmeellistä opetettua apinaa. Willie Grimsby näki sen eilen illalla. Sanoo sen osaavan tehdä kaikkea muuta, paitsi ei puhua. Se ajaa polkupyörällä, syö veitsellä ja kahvelilla, laskee kymmeneen ja tekee jos joitakin ihmeellisiä temppuja; ja saanko minä mennä sitä katsomaan? Oi, äiti — salli minun mennä!"

Taputtaen poikaa hellästi poskelle pudisti äiti päätänsä. "Ei, Jack", sanoi hän; "tiedäthän, että minä en pidä sellaisista näytöksistä."

"En käsitä, mikset pidä, äiti", vastasi miehenalku. "Kaikki muut pojat menevät, ja käyvät eläintarhassakin, etkä sinä koskaan päästä minua sinnekään. Jokainen luulisi minua tytöksi tai… tai… sylivauvaksi. Oi, isä", huudahti hän, kun ovi aukeni ja sisään astui kookas, harmaasilmäinen mies. "Oi, isä, enkö minä saa mennä?"

"Minne sitten, poikaseni?" kysyi vastatullut.

"Jack tahtoisi mennä johonkin konserttisaliin katsomaan kesytettyä apinaa", selitti äiti katsahtaen varoittavasti puolisoonsa.

"Sitä Ajaxiako?" kysyi herrasmies.

Poika nyökkäsi.

"Ka, en siinä näe mitään moitittavaakaan, poikani", virkkoi isä; "tekisi minunkin mieleni nähdä se. Sanovat, että se on kovin ihmeellinen, ja ihmisenmuotoiseksi kuuluu olevan tavattoman kookas. Menkäämme kaikin, Jane — mitä sanot?" Ja hän kääntyi vaimoonsa päin, mutta rouva vain pudisti mitä itsepintaisimmin päätänsä ja kysyi kääntyen herra Mooren puoleen, eikö ollut aika, että tämä ja Jack ryhtyisivät aamulukuihinsa. Kun nuo kaksi olivat lähteneet huoneesta, kääntyi hän puolisoaan kohti.

"John", virkkoi hän, "jotakin on tehtävä lannistaaksemme Jackin taipumusta kaikkeen, mikä voi kiihoittaa villin elämän kaipuuta, jonka pelkään hänen sinulta perineen. Tiedät omasta kokemuksestasi, kuinka voimakas erämaan kutsu toisinaan on. Tiedät, että sinun itsesi on monesti täytynyt lujasti ponnistella vastustaaksesi sinut joskus valtaavaa melkein mielipuolista halua jälleen antautua viidakkoelämään, jota olit niin monet vuodet viettänyt, ja samalla tiedät paremmin kuin kukaan muu, kuinka kauhea Jackin kohtalo olisi, jos tie villiin viidakkoon tehtäisiin hänelle joko vietteleväksi tai helpoksi."

"En oikein usko olevan vaaraa, että hän perii viidakon vietin minulta", vastasi puoliso, "sillä en voi käsittää, että sellainen vaisto periytyisi isältä pojalle. Ja välistä tuntuu minusta siltä, Jane, että huolenpidossasi hänen tulevaisuudestansa menet ehkäisevissä toimenpiteissäsi hieman liian pitkälle. Hänen rakkautensa eläimiin — esimerkiksi hänen halunsa nähdä tuo opetettu apina — on varsin luonnollista hänen ikäisessään terveessä, säännöllisesti kehittyneessä pojassa. Se, että hän haluaa nähdä Ajaxin, ei todista, että hän haluaisi naida apinan, ja jos hän tahtoisikin, niin eihän toki sinulla, Jane, ole oikeutta huutaa 'mikä häpeä!'" Ja John Clayton, loordi Greystoke, kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisille, nauraen hilpeästi hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa, ja kumartui häntä suutelemaan. Sitten jatkoi hän vakavammin: "Et ole koskaan kertonut Jackille mitään entisestä elämästäni etkä sallinut minunkaan kertoa, ja siinä olet luullakseni tehnyt erehdyksen. Jos olisin saanut jutella hänelle Apinain Tarzanin kokemuksista, olisin varmaan voinut riistää viidakkoelämältä paljon sitä runohohdetta, joka siihen luonnollisesti liittyy sitä tuntemattomien mielessä. Silloin hän olisi voinut käyttää kokemustani hyväksensä, mutta jos viidakon vietti hänet joskus valtaa, ei hänellä ole nyt muuta opastajaa kuin omat vaikutelmansa, ja minä tiedän, kuinka raisuina ne joskus voivat vetää meitä väärään suuntaan."

Mutta lady Greystoke pudisti vain päätänsä, niinkuin oli tehnyt sata kertaa ennen, milloin tämä kysymys oli kiinnittänyt heidän huomiotansa.

"Ei, John", väitti hän, "minä en koskaan anna suostumustani siihen, että Jackin mieleen istutetaan mitään villielämän haaveita, me kun molemmat haluamme häntä varjella sellaisesta."

Oli ilta, ennenkuin jälleen puhuttiin asiasta, ja silloin sen toi esille Jack itse. Hän oli istuskellut lukemassa isoon nojatuoliin painuneena, kun hän äkkiä katsahti ylös ja alkoi puhutella isäänsä.

"Miksi", kysyi hän käyden suoraan asiaan, "en saa mennä Ajaxia katsomaan?"

"Äitisi ei sitä hyväksy", vastasi isä.

"Entä sinä?"

"Siitä ei ole kysymys", vältteli loordi Greystoke. "Riittää, että äitisi on sitä vastaan."

"Minä menen sitä katsomaan", julisti poika parin minuutin mietiskelevän äänettömyyden jälkeen. "En ole toisenlainen kuin Willie Grimsby tai joku muu niistä pojista, jotka ovat käyneet sitä katsomassa. Ei siitä ollut niille vahinkoa eikä ole minullekaan. Voisin mennä sinulle ilmoittamatta; mutta en tahdo sitä tehdä. Niinpä sanoinkin nyt etukäteen, että menen Ajaxia katsomaan."

Pojan äänessä tai sävyssä ei ollut mitään kunnioitukseni puutetta tai uhmaa. Hän vain esitti kiihkottomasti asianlaidan, Hänen isänsä saattoi tuskin hillitä hymyä tai olla ilmaisematta ihailuaan poikansa miehekkäästä menettelystä.

"Ihailen sinun vilpittömyyttäsi, Jack", sanoi hän. "Salli minunkin olla vilpitön. Jos menet luvattani katsomaan Ajaxia, niin minä rankaisen sinua. En ole koskaan antanut sinulle ruumiillista kuritusta, mutta minä varoitan sinua: jos olet tottelematon äitisi tahdolle, niin tällä kertaa sitä saat."

"Hyvä on, isä", vastasi poika. "Minä ilmoitan sinulle, kun olen käynyt
Ajaxia katsomassa", lisäsi hän sitten.

Herra Mooren huone oli seinätysten hänen nuoren holhottinsa huoneen kanssa, ja opettajan tapana oli kurkistaa pojan suojaan joka ilta, kun tämä oli menossa nukkumaan. Ja tänään hän täytti sen velvollisuutensa erikoisen huolellisesti, sillä hän oli juuri saapunut neuvottelusta pojan isän ja äidin luota, ja siellä oli hänen mieleensä painettu, että hänen täytyi kaikin mokomin estää Jack käymästä konserttisalissa, jossa Ajaxia näyteltiin. Kun hän siis avasi pojan huoneen oven puoli kymmenen tienoissa, näki hän suureksi kiihtymyksekseen, joskaan ei siitä aivan kummastunut, vastaisen loordi Greystoken täysissä pukimissa kadulle mennäkseen ja ryömimässä ulos makuukammionsa avonaisesta ikkunasta. Herra Moore harppasi nopeasti lattian yli, mutta se ponnistus oli tarpeeton, sillä kuullessaan hänen olevan huoneessa ja huomatessaan joutuneensa ilmi kääntyi poika takaisin ikäänkuin luopuen suunnittelemastaan seikkailusta.

"Mihin olit menossa?" läähätti kiihtynyt herra Moore.

"Menen Ajaxia katsomaan", vastasi poika tyynesti.

"Minua kummastuttaa…" huudahti herra Moore. Mutta hetkistä myöhemmin hän kummastui monin verroin enemmän, sillä astuen hänen lähelleen tarttui poika häneen äkkiä vyötäisiltä, nosti ylös ja paiskasi kasvoilleen vuoteelle, työntäen pään syvälle pehmeään pielukseen.

"Olkaa hiljaa", kehoitti voittaja, "tai minä tukehdutan teidät."

Herra Moore ponnisteli, mutta turhaan. Mitä muuta Apinain Tarzan lienee pojalleen perinnöksi antanutkin, oli tämä ainakin saanut melkein yhtä ihmeelliset ruumiinvoimat kuin hänellä itsellään oli sillä iällä ollut. Opettaja oli kuin tahdasta pojan käsissä. Polvistuen hänen ruumiilleen Jack repi suikaleita raidista ja sitoi opettajan kädet selän taakse. Sitten hän käänsi hänet ja sulloi samasta aineesta tehdyn suuntukkeen hänen hampaittensa väliin, lujittaen sen uhrinsa pään taitse kierretyllä suikaleella. Kaiken aikaa hän jutteli matalalla rupatteluäänellä.

"Minä olen Wadsha — wadshien päällikkö", selitti hän, "ja te olette Mohammed Dubn, arabialaissheikki, joka tahtoisi murhata minun kansani ja ryöstää norsunluuni", ja hän kytki herra Mooren kahlehditut nilkat takaapäin ylös, kunnes ne kohtasivat hänen kahlehditut ranteensa.

"Haa, konna! Nyt olet vihdoinkin käsissäni. Minä menen, mutta minä palajan!" Ja Tarzanin poika hyppäsi huoneen lattian yli ja pujahti vapauteen, laskeutuen räystäskourun laskutorvea pitkin alas.

Herra Moore kiemurteli ja ponnisteli vuoteessa. Hän oli varma tukehtumisestaan, jollei apua pian tulisi. Vauhkossa kauhussaan hänen onnistui vierittää itsensä alas vuoteelta. Putoamisen tuottama tuska ja järkytys palautti hänet jokseenkin terveesti miettimään tilaansa. Sensijaan, ettei aikaisemmin ollut hysteerisen pelkonsa vallassa kyennyt järkevästi ajattelemaan, makasi hän nyt aivan tyynenä ja koetti keksiä jotakin keinoa päästäkseen pulasta. Vihdoin hänen mieleensä juolahti, että huone, jossa loordi ja lady Greystoke olivat istuneet, kun hän heidät jätti, oli suoraan sen alapuolella, jonka lattialla hän virui. Hän tiesi, että oli kulunut melko tovi siitä, kun hän oli tullut yläkertaan, ja että he olivat saattaneet lähteä, sillä hänestä tuntui, että hän oli ponnistellut vuoteella iäisyyden yrittäessään vapautua. Mutta paras, mitä hän saattoi tehdä, oli yrittää herättää alhaalla olevien huomiota, ja niinpä hän monien turhien yritysten jälkeen onnistui kohoamaan asentoon, jossa saattoi naputtaa saappaansa kärjellä lattiaan. Tätä hän toisteli lyhyin väliajoin, kunnes hänen vaivansa — hänen mielestään kovin pitkän ajan päästä — palkittiin ja hän kuuli astuntaa portaita ylöspäin ja senjälkeen kolkutuksen ovelta. Herra Moore naputti tarmokkaasti jalkaterällään — hän ei voinut vastata muulla tavoin. Kolkutus uudistui hetkisen äänettömyyden perästä. Jälleen naputti herra Moore. Eivätkö ne koskaan avaisi ovea! Vaivaloisesti kieritti hän itsensä apua kohti. Jos hän saisi selkänsä työnnetyksi ovea vasten, voisi hän silloin naputtaa sen alaosaan, jolloin hänet varmaan kuultaisiin. Kolkutus uudistui vähän äänekkäämpänä ja vihdoin kuului ääni huutavan: "Nuori herra Jack!"

Siellä oli yksi talon palvelijoista — herra Moore tunsi miehen äänen. Hän oli vähällä revähdyttää verisuonen, yrittäessään suuntukkeensa lävitse huutaa: "Tulkaa sisälle!" Hetkisen perästä kolkutti mies jälleen oikein äänekkäästi ja kutsui taaskin poikaa nimeltä. Kun ei saanut mitään vastausta, käänsi hän ovenrivan nuppia, ja samassa valtasi opettajan uusi jähmetyttävä kauhu, — hän oli huoneeseen astuessaan itse lukinnut oven jälkeensä.

Hän kuuli palvelijan useaan kertaa yrittävän avata ovea ja lähtevän sitten pois. Siihen herra Moore pyörtyi.

Sillävälin nautti Jack täysin siemauksin varkain hankittuja riemujaan konserttisalissa. Hän oli päässyt tuohon ilontemppeliin juuri kun Ajaxin esitys alkoi ja ostettuaan aitiopaikan nojasi nyt kaidepuun yli, henkeään pidätellen ja tarkaten, silmät suurina ihmettelystä, ison apinan jokaista liikettä. Kesyttäjä äkkäsi pian pojan kauniit, innostuneet kasvot, ja koska yhtenä Ajaxin loistonumeroista oli pistäytyä esityksensä aikana yhteen tai useampaan aitioon muka kauan kadoksissa ollutta sukulaistaan etsimään, kuten kesyttäjä selitti, arveli mies olevan tehokasta lähettää apina kauniin pojan luo, joka varmaan kovin säikähtyisi pörröturkkisen, voimakkaan eläimen läheisyydestä.

Kun siis tuli aika apinan palata sivuseinämän takaa vastaukseksi yleisön takaisinkutsuun, kohdisti kesyttäjä sen huomion poikaan, joka sattui istumaan yksinänsä aitiossaan. Loikaten hyppäsi iso ihmisapina näyttämöltä pojan lähelle; mutta jos kesyttäjä oli odottanut naurettavaa pelästyskohtausta, niin hän pettyi. Leveä hymy valaisi pojan kasvot, kun hän laski kätensä vieraansa karvaiselle käsivarrelle. Apina tarttui poikaan kummastakin olkapäästä ja tuijotti kauan ja totisena hänen kasvoihinsa, jälkimäisen silitellessä sen päätä ja sitä hiljaa puhutellessa.

Koskaan ei Ajax ollut uhrannut niin pitkää aikaa minkään muun henkilön tarkastamiseen. Se näytti hämmentyneeltä ja melkoisesti kiihtyneeltä, äänteli ja mölisi pojalle ja hyväili häntä niinkuin kesyttäjä ei koskaan ennen ollut nähnyt sen ihmisolentoa hyväilevän. Sitten se kiipesi aitioon ja kyyristyi maahan ihan pojan viereen. Yleisö oli riemuissaan ja riemastui vielä enemmän, kun kesyttäjä näytäntöajan loputtua yritti viekoitella Ajaxia lähtemään aitiosta. Apina ei tahtonut hievahtaa. Johtaja, joka tuskastui viivytyksestä, koetti kiirehtiä kesyttäjää; mutta kun tämä astui aitioon laahatakseen vastahakoisen Ajaxin pois, kohtasivat häntä paljastetut torahampaat ja uhkaava murina.

Yleisö oli riemusta revetä. Hurrattiin apinalle, hurrattiin pojalle, huudettiin ja ilkuttiin kesyttäjälle ja johtajalle, joka onneton oli varomattomasti saapunut paikalle ja yritti auttaa kesyttäjää.

Vihdoin oli kesyttäjä epätoivoissaan, ja käsittäen, että tämä kapinallisuuden näyte kallisarvoisen elätin taholta voisi vastaisuudessa tehdä eläimen näyttelytarkoituksiin kelpaamattomaksi, jollei sitä heti taltutettaisi, oli hän rientänyt noutamaan pukuhuoneestaan paksun ruoskan. Sillä varustettuna hän palasi nyt aitioon; mutta vain kerran uhattuaan sillä Ajaxia näki hän yhden asemesta edessään kaksi raivostumitta vihollista, sillä poika oli hypännyt pystyyn ja siepattuaan tuolin seisoi apinan vieressä valmiina puolustamaan uutta ystäväänsä. Hänen kauniit kasvonsa eivät enää hymyilleet. Harmaissa silmissä oli välke, joka sai kesyttäjän pysähtymään, ja pojan vieressä seisoi iso ihmisapina muristen ja taisteluvalmiina.

Mitä olisi voinut tapahtua, jollei olisi ajoissa sattunut keskeytystä, sitä saattaa vain aavistella. Mutta että kesyttäjä olisi saanut ankaran kurituksen, ellei pahempaa, ilmeni selvästi molempain häntä katselevien vastustajain asennosta.

Säikähdyksestä kalpein kasvoin riensi palvelija Greystoken kirjastohuoneeseen ilmoittamaan, että oli tavannut Jackin oven lukittuna eikä ollut kyennyt saamaan moniin kolkutuksiinsa ja kysymyksiinsä muuta vastausta kuin kummallisen naputtavan äänen ja laahausta, ikäänkuin olisi ruumis liikkunut lattialla.

Harpaten neljä askelmaa kerrallaan nousi John Clayton yläkertaan vieviä portaita. Hänen vaimonsa ja palvelija riensivät hänen perässään. Kerran hän huusi kovalla äänellä poikansa nimeä; mutta kun ei saanut mitään vastausta, paiskasi hän painavan ruhonsa jättiläislihastensa kaikella heikkenemättömällä voimalla raskasta ovea vasten. Rautasaranain paukahdellessa poikki ja puun pirstoutuessa sortui este sisälle päin.

Kynnyksen vieressä virui tunnotonna herra Moore, jonka päälle ovi oli pudota mäjähtänyt. Aukosta hyppäsi Tarzan sisälle, ja hetkistä myöhemmin hohti huoneessa puolentusinan sähköpäärynän valo. Kesti pari minuuttia ennenkuin opettaja huomattiin, niin täydellisesti olivat ovenpirstaleet hänet peittäneet. Mutta vihdoin hänet kiskottiin esille, suukapula poistettiin, siteet katkottiin, ja runsas valelu kylmällä vedellä edisti hänen tajuntansa palaamista.

"Missä on Jack?" oli John Claytonin ensimmäinen kysymys. "Kuka tämän on tehnyt?" tiedusti hän sitten muistaen Rokoffin ja peläten uutta lapsenryöstöä.

Verkalleen kompuroi herra Moore pystyyn. Hänen katseensa harhaili huoneessa. Vähitellen hän sai kerätyksi hämärtyneet ajatuksensa. Hän muisti äskeisen tuskallisen kokemuksensa yksityiskohdat.

"Minä pyydän eroa toimestani, sir, ja haluan jättää sen heti kohta", olivat hänen ensimmäiset sanansa. "Ette tarvitse pojallenne opettajaa, — hän tarvitsee villieläinten kesyttäjän."

"Mutta missä hän on?" huudahti lady Greystoke.

"Meni Ajaxia katsomaan."

Vaivoin sai Tarzan hillityksi hymyn, ja tyydytyksekseen havaittuaan, että opettaja oli pikemmin säikähtynyt kuin loukkaantunut, hän käski noutaa katetun autonsa ja ajoi erästä hyvin tunnettua konserttisalia kohti.

KOLMAS LUKU

Ystävykset

Kesyttäjän epäröidessä hetkisen ruoska ojossa aition ovella, missä poika ja apina olivat häntä vastassa, tunkeutui hänen ohitseen kookas, leveäharteinen mies ja astui sisälle. Kun pojan silmät osuivat tulijaan, kohosi hänen poskilleen lievä puna. "Isä!" äännähti hän.

Apina vilkaisi englantilaiseen loordiin ja hyppäsi sitten häntä kohti riemusta mölisten. Silmät suurina kummastuksesta pysähtyi vastatullut kuin kivettynyt. "Akut!" huudahti hän.

Poika katsoi ihmeissään ja hämillään apinasta isäänsä ja isästänsä apinaan. Kesyttäjän naama venähti hänen kuunnellessaan, mitä seurasi, sillä englantilaisen huulilta tippui apinainkielen kurkkuäänteitä, joihin häneen kiinni tarrautunut iso ihmisenmuotoinen vastasi samalla tavalla.

Kulissien takaa katseli tätä aitiokohtausta kamalasti käyristynyt ja ruma vanhus, jonka rokonarpiset kasvot vavahtelivat värveentapaisesti niillä vaihtelevista ilmeistä, osoittaen melkein kaikkia tunnelmia mielihyvän ja kauhun välisestä asteikosta.

"Kauan olen sinua etsinyt, Tarzan", puhui Akut. "Nyt kun olen sinut löytänyt, tulen viidakkoosi elääkseni siellä alati."

Mies siveli elukan päätä. Hänen aivoissaan liikkui nopea sarja muistelmia, jotka siirsivät hänet loitolle Afrikan aarniometsäin syvyyksiin, missä tämä iso ihmistä muistuttava eläin oli menneinä vuosina taistellut hänen rinnallaan olka olassa. Hän näki mustan Mugambin heiluttamassa murhaavaa ryhmysauvaansa ja heidän vieressään kauhean Sheetan, iskuhampaat paljaina ja turpajouhet törröllään; ja aivan lähellä pantterin takana parveilivat Akutin kamalat apinat. Mies huoahti. Hänessä kuohahti voimakkaana viidakkovaisto, jonka jo oli luullut kuolleeksi. Ah, kunpa hän voisi palata sinne edes yhdeksi ainoaksi kuukaudeksi, tuntea jälleen lehväisten oksien hipaisevan alastonta ihoaan, vetää sieraimiinsa kuolleen, mädäntyvän kasvullisuuden ummehtunutta hajua — joka on suitsutusta ja myrrhaa viidakossa syntyneelle, — havaita suurten petoeläinten äänettömän hiivinnän jälessään, metsästää ja olla metsästettynä, tappaa! Kuva oli kiehtova. Ja sitten esiintyi toinen kuva — suloiset naisen kasvot, vielä kauniit ja nuoret, ystäviä, koti, poika. Hän kohautti jättiläisolkapäitänsä.

"Se ei käy päinsä, Akut", sanoi hän; "mutta jos sinä tahdot palata, niin minä järjestän sen asian. Sinä et voisi elää onnellisena täällä — minun ei sovi siellä."

Kesyttäjä astui esille. Apina paljasti hampaansa muristen.

"Mene hänen kanssaan", kehoitti Apinain Tarzan. "Minä tulen huomenna sinua katsomaan."

Eläin siirtyi nyrpeillään kesyttäjän viereen. John Claytonin pyynnöstä ilmoitti tämä missä he olisivat tavattavissa. Tarzan kääntyi poikaansa päin.

"Tule!" sanoi hän, ja he lähtivät teatterista. Kumpikaan ei puhunut useaan minuuttiin, sittenkun olivat nousseet autoon. Poika keskeytti ensimmäisenä äänettömyyden.

"Apina tunsi sinut", sanoi hän, "ja te haastoitte yhdessä apinain kieltä. Kuinka se apina sinut tunsi, ja mistä olit oppinut hänen kieltänsä?"

Ja silloin Tarzan ensi kertaa selosti lyhyesti pojalleen aikaisemman elämänsä — syntymisensä viidakossa, vanhempainsa kuoleman ja kuinka Kaala, iso naarasapina, oli imettänyt häntä ja kasvattanut hänet lapsuudesta melkein miehuudenikään asti. Hän kertoi myöskin viidakon vaaroista ja kauhuista, suurista pedoista, jotka öin päivin vaanivat saalista, poutakausista ja rajuista syöksysateista, nälästä, kylmästä, tavattomasta kuumuudesta, alastomuudesta, pelosta ja kärsimyksistä. Hän kertoi kaikista niistä asioista, jotka sivistyneestä ihmisestä tuntuvat hirvittävimmiltä, toivoen sellaisen tiedon karkoittavan pojan mielestä kaiken ehkä synnynnäisen kaipuun viidakkoon. Mutta juuri ne tekivätkin viidakon muiston Tarzanille siksi, mitä se hänelle oli, juuri niissä sykki koko hänen rakastamansa viidakkoelämä. Ja kertoessaan hän unohti yhden asian — pääasian, — nimittäin sen, että innokkaasti kuunteleva nuorukainen hänen vieressään oli Apinain Tarzanin poika.

Sittenkun poika oli toimitettu vuoteeseen — saamatta rangaistusta, jolla häntä oli uhattu, — kertoi John Clayton vaimolleen illan tapahtumasta ja mainitsi tutustuttaneensa pojan oman viidakkoelämänsä vaiheisiin. Äiti, joka oli kauan aavistanut, että hänen poikansa täytyi kerran saada kuulla niistä hirveistä vuosista, jotka isä oli alastomana, villinä petoeläimenä samoillut viidakkoa, pudisti vain päätänsä toivoen toivottomuudessakin, että kiehtova vaisto, jonka hän tiesi elävän vielä voimakkaana isän rinnassa, ei ollut pojalle periytynyt.

Tarzan kävi seuraavana päivänä katsomassa Akutia, mutta vaikka Jack anoi päästä mukaan, ei sitä sallittu. Tällä kertaa näki Tarzan apinan vanhan rokonarpisen omistajan, jota hän ei tuntenut entisten aikojen ovelaksi Paulvitshiksi. Akutin pyyntöjen vaikutuksesta Tarzan kyseli ostaakseen apinaa; mutta Paulvitsh ei maininnut mitään hintaa, vaan lupasi miettiä asiaa.

Kun Tarzan palasi kotiin, oli Jack ylen innokas kuulemaan hänen vierailunsa vaiheista ja ehdotti lopuksi, että isä ostaisi apinan ja toisi sen kotiin. Lady Greystoke kauhistui sellaisesta tuumasta. Poika ei hellittänyt. Tarzan selitti halunneensa ostaa Akutin lähettääksensä sen takaisin viidakkokotiinsa, ja siihen äiti suostui. Jack pyysi lupaa käydä apinaa katsomassa, mutta taaskin sai hän ehdottomasti kieltävän vastauksen. Hän tiesi kuitenkin osoitteen, jonka kesyttäjä oli antanut isälle, ja kahta päivää myöhemmin hän sai vältetyksi uuden opettajansa valvonnan — opettajan, joka oli tullut säikytetyn herra Mooren tilalle — ja melkoisen etsinnän jälkeen sellaisessa Lontoon osassa, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt, löysi hän rokonarpisen vanhuksen pienen löyhkäävän asunnon. Ukko itse vastasi koputukseen ja pojan selitettyä tulleensa Ajaxia katsomaan avasi oven ja päästi hänet pieneen huoneeseen, jos hän itse ja iso apina asuivat. Ennen muinoin oli Paulvitsh ollut keikarimainen lurjus; mutta kymmenen kamalaa vuotta Afrikan ihmissyöjäin keskuudessa oli lopen hävittänyt kaiken hienostelun hänen tavoistansa. Hänen pukunsa oli rutistunut ja tahrainen. Kädet olivat pesemättä, harvat tukanhaivenet kampaamatta. Suojassa oli pelkkää likaista epäjärjestystä. Kun poika astui sisään, näki hän ison apinan istua kököttävän vuoteella, jolla oli sotkuinen ja lemuava vanuke likaisia ryijyjä ja sisustettuja peitteitä. Nuorukaisen nähdessään hyppäsi apina lattialle ja tallusti eteenpäin. Mies, joka ei edellisestä näkemästä tuntenut vierastansa ja pelkäsi apinalla olevan pahaa mielessä, astui heidän väliinsä käskien aljun pedon mennä takaisin vuoteelle.

"Se ei tee minulle pahaa", huudahti poika, "me olemme ystäviä; ja ennen se oli isäni ystävä. He tunsivat toisensa viidakossa. Isä on loordi Greystoke. Hän ei tiedä, että minä olen tullut tänne. Äiti kielsi minua tulemasta; mutta minä tahdoin nähdä Ajaxin, ja minä maksan teille, jos sallitte minun usein tulla tänne sitä katsomaan."

Hänen kuullessaan, kuka poika oli, siristyivät Paulvitshin silmät. Siitä asti, kun hän ensi kerran oli jälleen nähnyt Tarzanin teatterin kulissien takaa, oli hänen tylsistyneissä aivoisaan alkanut herätä kostonhalua. Heikoille ja rikollisille luonteenomaista on syyttää muita niistä vastoinkäymisistä, jotka ovat heidän oman häijyytensä tuloksia, ja niinpä nyt Aleksis Paulvitsh johdatteli verkalleen mieleensä menneen elämänsä tapauksia ja luki sen miehen syyksi, jonka tuhoa ja murhaa hän ja Rokoff niin hartaasti olivat yrittäneet, kaikki onnettomuudet, jotka olivat häntä kohdanneet heidän monissa tyhjiin rauenneissa juonissaan.

Hän ei ensin keksinyt mitään keinoa, kuinka voisi oman turvallisuutensa säilyttäen kostaa Tarzanille Tarzanin pojan, välityksellä; mutta että poika toisi hänelle suuria kostonmahdollisuuksia, sen hän tajusi ja siksipä hän päätti kehittää ystävyyttä nuorukaisen kanssa, toivoen että kohtalo tuonnempana osoittaisi hänelle jonkun hyvän tuuman. Hän kertoi pojalle kaikki, mitä tiesi hänen isänsä entisestä viidakkoelämästä; ja kuultuaan, että nuorukaista oli pidetty niin monet vuodet tietämättömyydessä kaikista näistä asioista, jopa kielletty käymästä eläintieteellisessä puutarhassa, ja että tämän oli täytynyt sitoa ja suukapulalla mykistää opettajansa saadakseen tilaisuuden tulla konserttisaliin Ajaxia katsomaan, arvasi hän heti, kuinka suuresti pojan vanhemmat sydämessään pelkäsivät, että poika kaipaisi viidakkoon, kuten hänen isänsä oli sinne kaivannut.

Niinpä Paulvitsh rohkaisi poikaa tulemaan usein häntä katsomaan ja käytti aina hyväkseen nuorukaisen halua kuulla tarinoita siitä villistä maailmasta, jonka Paulvitsh liiankin hyvin tunsi. Hän jätti hänet usein Akutin kanssa kahdenkesken, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän kummastuksekseen huomasi pojan voivan tehdä ajatuksensa tuolle isolle eläimelle ymmärrettäviksi — huomasi, että poika todella oli oppinut monta sanaa ihmisapinain alkuperäisestä kielestä.

Tällä ajalla kävi Tarzan useita kertoja Paulvitshin luona. Hän näytti kovin halukkaalta ostamaan Ajaxin ja vihdoin hän sanoi miehelle suoraan, että häntä ei siihen kannustanut yksinomaan hänen oma halunsa palauttaa eläin sen kotiviidakon vapauteen, vaan myöskin hänen vaimonsa pelko, että heidän poikansa jollakin tavoin saisi tietoonsa apinan olinpaikan ja hänen kiintymyksensä eläimeen synnyttäisi hänessä seikkailuvaistoa, joka, kuten Tarzan Paulvitshille selitti, oli perin suuresti vaikuttanut hänen omaan elämäänsä.

Venäläinen saattoi tuskin pidättää hymyä kuunnellessaan loordi Greystoken sanoja, koska tuleva loordi Greystoke oli tuskin puoli tuntia sitten istunut huonosti hoidetulla vuoteella rupatellen Ajaxille yhtä sujuvasti kuin apinana syntynyt.

Tämän haastelun aikana juolahti Paulvitshin mieleen tuuma, ja sen tuloksena hän suostui ottamaan vastaan satumaisen ison summan apinasta ja rahat saatuaan luovuttamaan eläimen laivaan, joka kahta päivää myöhemmin lähti Doverista eteläänpäin, matkalle Afrikkaan. Hänellä oli kaksinainen tarkoitus suostuessaan Claytonin tarjoukseen. Ensiksikin painoi rahasumma paljon hänen vaa'assaan, koska apina ei enää ollut hänelle tulolähteenä, eläin kun johdonmukaisen itsepintaisesti kieltäytyi esittämästä temppuja näyttämöllä senjälkeen kun oli Tarzanin keksinyt. Tuntui siltä kuin se olisi sallinut tuoda itsensä viidakkokodistaan ja alistunut tuhansille uteliaille katselijoille näyteltäväksi vain siksi, että saisi tilaisuuden etsiä ammoin menettämäänsä ystävää ja isäntää, jonka löydettyään se nyt piti enempää kanssakäymistä kaiken maailman ihmisten kanssa tarpeettomana. Mutta olkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, totta oli, että apinaa ei millään viekoittelulla voitu taivuttaa edes astumaan näyttämölle, ja sinä ainoana kertana, jolloin kesyttäjä koetti sitä pakottaa, oli seuraus sellainen, että mies-parka kiitti onneansa, kun suoriutui jupakasta hengissä. Hänet pelasti vain Jack Claytonin satunnainen läsnäolo, tämän kun oli sallittu tulla eläimen luo sille varattuun teatterin pukuhuoneeseen, jossa oli heti rientänyt väliin, huomatessaan että hurja eläin aikoi tosissaan tehdä tihutöitä.

Ja rahallisen edun lisäksi tunsi venäläinen sydämessään voimakasta kostonhimoa, joka oli kasvanut hänen alituisesti mietiskellessään elämänsä pettymyksiä ja kärsimyksiä, jotka hän luki Tarzanin syyksi. Viimeinen eikä suinkaan pienin näistä vastoinkäymisistä oli Ajaxin kieltäytyminen ansaitsemasta hänelle rahaa. Apinan itsepäisyyden hän katsoi suorastaan Tarzanin syyksi ja tuli lopulta varmaksi siitä, että apinamies oli neuvonut isoa ihmisapinaa olemaan menemättä näyttämölle.

Paulvitshin muutoinkin ilkeän luonteen teki entistä pahemmaksi se sielullisten ja ruumiillisten kykyjen heikkeneminen ja riutuminen, joka oli kidutuksen ja puutteen aikaansaama. Kylmästä, harkitsevasta, perin nerokkaasta häijyydestä oli se rappeutunut hengenlahjoiltaan puutteellisen miehen sokeaksi, vaaralliseksi uhaksi. Kuitenkin oli hänen suunnitelmansa kyllin ovela tehdäkseen hieman epäluulonalaiseksi väitteen, että hänen sielunkykynsä vähenivät. Se takasi hänelle ensiksikin loordi Greystoken lupaaman korvauksen apinan poisviemisestä ja sitten koston sen hyväntekijälle tämän jumaloitseman pojan kautta. Se osa hänen suunnitelmastaan oli karkea ja raaka — siitä puuttui hienosti harkittu kidutus, mikä oli ollut ominaista entisen Paulvitshin mestariotteille hänen työskennellessään rikostaiteilija Nikolas Rokoffin kanssa; mutta se turvasi Paulvitshin ainakin vastuulta, sälyttäen sen apinan niskoille, joka siten myöskin saisi rangaistuksen siitä, että oli kieltäytynyt kauemmin ylläpitämästä venäläistä.

Kaikki kortit kääntyivät Paulvitshille kuin paholaisen järjestäminä. Sattumalta kuuli Tarzanin poika isänsä kertovan äidilleen, mihin toimenpiteisiin oli ryhtynyt palauttaakseen Akutin turvallisesti sen viidakkokotiin, ja sen kuultuaan pyysi poika, että apina tuotaisiin heille, hänelle leikkitoveriksi. Tarzanilla ei olisi ollut mitään sitä suunnitelmaa vastaan; mutta lady Greystokea kauhistutti jo pelkkä ajatuskin. Jack rukoili äitiänsä, mutta kaikki turhaan. Rouva oli heltymätön, ja vihdoin näkyi poika tyytyvän äitinsä päätökseen, että apina palautettaisiin Afrikkaan ja hänet itse kouluun, josta oli ollut poissa lomalla.

Hän ei yrittänyt enää sinä päivänä käydä Paulvitshin luona, vaan puuhaili muuta. Hänellä oli aina ollut runsaasti käyttövaroja, joten hän tarpeen tullen saattoi helposti kerätä muutaman satapuntasen. Osan näistä rahoista hän pani erilaisiin ostoksiin, jotka hän kenenkään tietämättä kuljetti salaa taloon, palatessaan kotiin myöhään iltapäivällä.

Seuraavana aamuna hän, annettuaan isälleen aikaa ennättää hänen edelleen ja päättää kaupan Paulvitshin kanssa, riensi venäläisen asuntoon. Tietämättä mitään miehen todellisesta luonteesta ei poika tohtinut täydellisesti luottaa häneen pelosta, että ukko ei ainoastaan kieltäytyisi häntä auttamasta, vaan ilmoittaisi koko asian isälle. Sensijaan hän pyysi lupaa saattaa Ajaxia Doveriin. Hän selitti, että vanhus siten säästyisi vaivaloisesta matkasta, samalla kun saisi pistää usean punnan kukkaroonsa, sillä poika lupasi maksaa venäläiselle hyvin.

"Siinä ei edes ole mitään pelkoa ilmitulosta", jatkoi hän, "koska minun otaksutaan matkustavan iltapäiväjunassa kouluun. Sensijaan pujahdankin tänne, sittenkun ne ovat jättäneet minut junaan. Niin voin saattaa Ajaxia Doveriin, nähkääs, ja myöhästyn koulusta vain päivän. Kukaan ei saa siitä mitään vihiä, mitään haittaa ei siitä ole, ja minä saan viettää vielä yhden päivän Ajaxin kanssa ennenkuin sen ainiaaksi menetän."

Suunnitelma soveltui mainiosti Paulvitshin omaan. Jos hän olisi tiennyt, mitä muita tuumia pojalla oli, olisi hän epäilemättä luopunut omasta kostohankkeestaan ja kaikesta sydämestään auttanut poikaa hänen suunnitelmansa toimeenpanemisessa, mikä olisikin ollut Paulvitshille parempi, jos hän olisi kyennyt lukemaan tulevaisuutta vain muutaman lyhyen tunnin eteenpäin.

Sinä iltapäivänä sanoivat loordi ja lady Greystoke pojalleen hyvästi ja saattoivat hänet turvallisesti junaan ensiluokan vaunuosastoon, jossa hän muutamassa tunnissa matkustaisi kouluun. Mutta tuskin he olivat lähteneet hänen luotaan, kun hän keräsi matkalaukkunsa, astui junasta ja meni ajurien odottelupaikalle aseman ulkopuolelle. Täältä hän otti ajurin kyyditsemään hänet venäläisen asunnolle. Sinne hän saapui hämärissä. Paulvitsh jo odotteli häntä. Mies käveli hermostuneesti lattialla. Apina oli vahvalla köydellä kytketty sänkyyn. Ensi kertaa näki Jack Ajaxin siten kytkettynä. Hän vilkaisi kysyvästi Paulvitshiin. Mies mutisi vastaukseksi, että apina kaiketikin oli arvannut joutuvansa poislähetetyksi ja että hän pelkäsi sen yrittävän karata.

Paulvitshilla oli kädessään toinen köydenpätkä. Sen päässä oli silmukka, jota hän alati hypisteli. Hän käveli kävelemistään edestakaisin huoneessa. Hänen rokonarpiset piirteensä värähtelivät hirveästi hänen mumistessaan itsekseen. Poika ei ollut koskaan nähnyt häntä tuollaisena, ja hän kävi levottomaksi. Vihdoin Paulvitsh pysähtyi huoneen vastakkaiselle sivulle kauaksi apinasta.

"Tulehan", sanoi hän pojalle, "niin näytän sinulle, kuinka sinun on köytettävä apina, jos se matkalla osoittaisi kapinan merkkejä."

Poika nauroi.

"Se ei ole tarpeellista", vastasi hän. "Ajax tekee mitä hyvänsä käsken sen tehdä."

Vanhus polki vihaisesti jalkaansa. "Tule tänne, sanon minä", toisti hän. "Jollet tee niinkuin sinua neuvon, niin et saata apinaa Doveriin — minä en ota itselleni vastuuta sen karkaamisesta."

Yhä hymyillen astui poika lattian yli ja seisahtui venäläisen eteen.

"Käänny selin minuun", käski viimemainittu, "jotta voin näyttää sinulle kuinka voit sen nopeasti sitoa."

Poika teki työtä käskettyä ja pani kätensä selkänsä taakse, kun Paulvitsh niin määräsi. Heti livahdutti vanha mies juoksevan silmukan pojan toiseen ranteeseen, kietaisi köyden pariin kertaan hänen toisen ranteensa ympäri ja veti solmuun.

Heti kun poika oli köytetty, muuttui miehen sävy. Vihaisesti kiroten pyöritti hän vankiaan ympärinsä, kamppasi hänet ja paiskasi hurjasti lattiaan, hypäten hänen rintansa päälle, kun hän oli kaatunut. Vuoteelta mörisi apina ja tempoi kahleitansa. Poika ei huutanut — se piirre oli peritty villiltä isältä, jolle monivuotinen kokemus viidakossa kasvatusemonsa Kaalan, ison apinan, kuoleman jälkeen oli opettanut, että kukaan ei tullut sortunutta auttamaan.

Paulvitshin sormet etsivät pojan kurkkua. Hän irvisti kamalasti vasten uhrinsa kasvoja.

"Isäsi saattoi minut turmioon", mutisi hän. "Tästä hän saa palkan. Hän luulee apinan tehneen sen. Minä sanon hänelle, että apina sen teki. Sanon jättäneeni sen yksikseen muutamiksi minuuteiksi, jolloin sinä hiivit sisälle ja apina tappoi sinut. Minä heitän ruumiisi vuoteelle, sitte kun olen kuristanut sinut hengiltä, ja kun tuon isäsi tänne, näkee hän apinan istumassa päälläsi", ja tämä kiero paholainen purskahti kaakattavaan verenhimoiseen nauruun. Hänen sormiensa puristus pojan kaulassa tiukkeni.

Heidän takanaan murisevan raivostuneen eläimen ääni kajahteli pienen huoneen seiniä vasten. Poika kalpeni, mutta mitään muuta pelonmerkkiä tai kauhunilmettä ei näkynyt hänen kasvoillaan. Hän oli Tarzanin poika. Sormien puristus kaulassa kävi tiukemmaksi. Hän hengitti vaivaloisesti, huohottaen. Apina riuhtoi vapautuakseen pidättävästä vahvasta köydestä. Kääntyen kietoi se köyden käsiinsä, niinkuin mies olisi tehnyt, ja paiskautui raskaasti taaksepäin. Vahvat lihakset pinnistyivät näkyviin pörröisen turkin alta. Kuului pirstautuvan puun rätinää, — köysi piti, mutta osa sängyn jalkalaudasta lohkesi.

Ryskeen kuullessaan Paulvitsh vilkaisi ylös. Hänen kamalat kasvonsa kalpenivat kauhusta. Apina oli irrallaan.

Yhdellä ainoalla loikkauksella oli eläin hänen niskassaan. Mies kirkaisi. Apina riuhtaisi hänet irti pojasta. Isot sormet upposivat miehen lihaan. Vahvat keltaiset hampaat ammottivat lähellä hänen kurkkuansa — mies rynnisteli turhaan — ja kun pedon leuat painuivat yhteen, liiteli Aleksis Paulvitshin sielu niiden paholaisten haltuun, jotka jo kauan olivat sitä odotelleet.

Poika ponnisteli Akutin avustamana jaloilleen. Kaksi tuntia puuhaili apina pojan ohjeiden mukaan solmujen päästämisessä, joilla sen ystävän ranteet olivat sidotut. Vihdoin laukesi niiden salaisuus ja nuorukainen oli vapaa. Hän leikkasi poikki köyden, joka vielä riippui apinan ruumiista. Sitten hän avasi yhden laukuistaan ja otti esille muutamia vaatekappaleita. Hän oli laatinut suunnitelmansa hyvin. Hän ei neuvotellut elukan kanssa, joka teki kaikki, mitä hän määräsi. Yhdessä he hiipivät talosta, mutta kukaan ohikulkija ei olisi voinut havaita, että toinen heistä oli apina.

NELJÄS LUKU

Salaperäinen tapaus

Muutaman päivän kertoivat sanomalehdet turvattoman venäläisen, Mikael Sabroffin, kuolemasta hänen oman suuren aljuapinansa surmaamana. Loordi Greystoke luki siitä, ja vaikka hän erikoisen huolellisesti koetti välttää nimensä joutumista asian yhteyteen, tarkkaili hän poliisitutkinnon tuloksia ja apinan etsimistä.

Samoin kuin oli suuren yleisönkin laita, keskittyi hänen mielenkiintonsa etupäässä salaperäisen murhaajan katoamiseen. Tai ainakin siihen asti, kunnes hän muutamia päiviä murhenäytelmän jälkeen kuuli, että Jack ei ollut ilmoittautunut oppikouluun, jolle matkalle he olivat hänet turvallisesti toimittaneet rautatievaunuun. Vielä silloinkaan ei isä yhdistänyt poikansa katoamista apinan olopaikkaa verhoavaan salaisuuteen. Vasta kuukautta myöhemmin, kun huolellinen tutkimus oli ilmaissut sen seikan, että poika oli poistunut junasta, ennenkuin se lähti Lontoon asemalta, ja kun oli löydetty ajuri, joka oli kyydinnyt hänet vanhan venäläisen asunnolle, käsitti Apinain Tarzan, että Akutilla oli jotakin osaa hänen poikansa katoamisessa.

Siitä hetkestä aikain, jolloin ajuri oli jättänyt pojan katukäytävän viereen talon edustalle, missä venäläisellä oli majapaikkansa, ei ollut enää mitään johtolankaa. Siitä saakka ei kukaan ollut nähnyt poikaa eikä apinaa — ei ainakaan kukaan, joka vielä oli elossa. Talon omistaja tunsi valokuvasta pojan samaksi, joka oli usein käynyt vanhuksen huoneessa. Mitään muuta hän ei tiennyt. Ja siellä, vanhan likaisen rakennuksen ovella Lontoon slummissa, joutuivat etsijät ymmälle kaikkien jälkien hävitessä.

Aleksis Paulvitshin kuoleman jälkeisenä päivänä astui Doverissa laivaan sairasta isoäitiänsä saattava nuorukainen. Vanhalla rouvalla oli paksu huntu kasvoilla, ja hän oli niin iän ja kivun murtama, että hänet täytyi kärrätä laivaan pyörätuolissa.

Poika ei sallinut kenenkään muun sysätä sairastuolia ja omin käsin auttoi hän mummon sisälle heidän loistohyttiinsä, — eivätkä laivassa olijat sen koommin nähneet vanhaa rouvaa ennenkuin pari nousi maihin. Poika tahtoi hoitaa hytinsiivoojattarenkin toimen, selittäen että isoäidin ankara hermotauti teki jokaisen vieraan henkilön läsnäolon hänelle kovin vastenmieliseksi.

Hyttinsä ulkopuolella — eikä kukaan laivassa tiennyt, mitä hän sen sisällä puuhaili — oli poika aivan kuin kuka muu terve englantilainen poika tahansa. Hän seurusteli matkatoveriensa parissa, tuli päällystön erikoiseksi suosikiksi ja joutui ystävällisiin suhteisiin monen tavallisen merimiehen kanssa. Hän oli aulis ja koruton, mutta esiintyi silti arvokkaasti ja osoitti sellaista luonteenlujuutta, että se hänen monissa uusissa ystävissään herätti sekä ihailua että kiintymystä. Matkustajain joukossa oli amerikkalainen nimeltä Condon, tunnettu ammattipelaaja ja veijari, jota "kaivattiin" puolessatusinassa suurkaupungissa Yhdysvalloissa. Hän oli kiinnittänyt vähän huomiota poikaan, kunnes kerran sattumalta näki hänen ottavan esille setelitukun. Siitä alkain lyöttäytyi hän nuoren brittiläisen ystäväksi. Hän sai helposti tietää, että poika matkusti yksinään sairaan isoäitinsä kanssa, ja että heidän matkansa määränä oli pieni satamakaupunki Afrikan länsirannikolla hiukan päiväntasaajan alapuolella, että heidän nimensä oli Billings ja ettei heillä ollut mitään ystäviä vähäisessä siirtolassa, jonne olivat matkalla. Matkan tarkoituksesta huomasi Condon pojan puhuvan pidättyvästi, eikä hän siis sitä udellutkaan — hän oli jo saanut tietää kaikki, mitä halusi.

Useita kertoja yritti Condon viekoitella poikaa korttipeliin; mutta hänen uhrinsa ei osoittanut siihen halua ja eräiden muiden miesmatkustajain synkät katseet havaitessaan päätti amerikkalainen keksiä muita keinoja siirtääkseen pojan setelitukon omaan taskuunsa.

Vihdoin tuli päivä, jolloin höyrylaiva ankkuroitsi metsäisen niemekkeen suojaan, missä pari-, kolmekymmentä rautalevyistä kyhättyä rakennusta luonnonkauniilla povella vähäpätöisenä täplänä osoitti kulttuurin koronjälkeä. Hajallaan ulkosyrjillä oli alkuasukkaiden olkikattoiset majat, somina alkuperäisessä viileydessään, sulaen sopusuhtaisesti troopillisen viidakon puitteisiin ja tehden valkoisen uranuurtajan kamalan ruman rakennustyylin sitä silmäänpistävämmäksi.

Laivan kaidepuun yli kumartuneena tähysti poika ihmiskätten rakentaman kaupungin yli kauas Jumalan kasvattamaan viidakkoon. Heikko enteellinen väristys vapisutti hänen selkäpiitänsä, ja sitten hän aivan tahtomattansa huomasi katselevansa äitinsä herttaisiin silmiin ja isän voimakkaihin kasvoihin, jotka miehekkyydessäänkin kuvastivat yhtä hellää rakkautta kuin äidin silmissä päilyi. Hän tunsi päätöksensä horjuvan. Siinä lähellä huuteli eräs laivan perämiehistä käskyjä alkuasukasten venekunnalle, joka lähestyi keventämään laivaa tähän pieneen satamaan aiotusta lastimäärästä.

"Milloin poikkeaa tänne ensimmäinen Englantiin menevä höyrylaiva?" kysyi poika.

"Emanuelin pitäisi olla näihin aikoihin täällä", vastasi mies. "Ajattelin tapaavamme sen", ja hän jatkoi ohjeittensa kirkumista tummalle laumalle, joka läheni laivan kylkeä.

Pojan isoäidin laskeminen laivanpartaan yli alhaalla odottavaan kanoottiin oli jokseenkin vaikeata. Poika tahtoi aina olla hänen vieressään, ja kun mummo vihdoin oli turvallisesti saatu sijoitetuksi veneen pohjalle, joka kuljettaisi heidät rantaan, hyppäsi pojanpoika kissamaisesti hänen jälkeensä. Niin kovin huolehti hän vanhan rouva mukavasta sijoituksesta, ettei huomannut pientä kääröä, joka oli solunut esiin hänen taskustaan hänen auttaessaan vanhaa naista kannattavan köydenmutkan suoltamisessa höyrylaivan kannelta, eikä myöskään, kun se kokonaan luiskahti ulos ja putosi mereen.

Tuskin oli vene, jossa poika ja vanha nainen olivat, lähtenyt rantaan, kun Condon kutsui kanootin laivan toiselta puolelta ja tingittyään sen omistajan kanssa vihdoin astui siihen matkatavaroineen. Maihin päästyään hän pysytteli poissa kaksikerroksisen kauhistuksen näkyvistä, joka "hotellin" nimellä kerskaillen viekoitteli pahaa-aavistamattomia matkustajia nauttimaan sen monenlaisista epämukavuuksista. Oli aivan pimeä, ennen kuin hän tohti astua sisään ja tilata yösijan ja illallisen.

Eräässä toisen kerroksen takahuoneista selitti poika juuri silloin melkoisen vaivaloisesti isoäidilleen, että oli päättänyt palata Englantiin ensimmäisellä höyrylaivalla. Hän koetti saada vanhan naisen käsittämään, että tämä voi jäädä Afrikkaan, jos halusi, mutta että häntä itseään pakotti omatunto palaamaan isänsä ja äitinsä luo, jotka epäilemättä silläkin hetkellä kärsivät sanomatonta surua hänen poissaolostaan. Siitä kaikesta saattoi päättää, että hän ei ollut kertonut vanhemmilleen suunnitelmista, joita hän ja vanha rouvashenkilö olivat tehneet Afrikan erämaissa seikkaillakseen.

Ratkaisuun päästyään tunsi poika huojennusta tuskasta, joka monina unettomina öinä oli häntä ahdistanut. Kun hän sulki silmänsä ja nukkui, näki hän unta onnellisesta yhtymisestä kotiväkensä kanssa. Ja hänen uinaillessaan hiipi julma ja armoton kohtalo hänen luokseen pimeän käytävän kautta siinä rakennuksessa, jossa hän nukkui, — kohtalo amerikkalaisen veijarin, Condonin, hahmossa.

Varovasti lähestyi mies vanhan naisen huonetta. Hän kyyristyi oven taakse kuuntelemaan, kunnes hän sisällä olevain säännöllisestä hengityksestä huomasi, että molemmat nukkuivat. Hiljaa pisti hän ohuen tiirikan lukkoon. Näppärin sormin ja pitkäaikaisen ammattikokemuksensa avulla toisten omaisuutta suojelevain salpojen ja telkien äänettömässä käsittelemisessä käänsi Condon tiirikkaa ja ovenripaa samaan aikaan. Hiljainen työkkäys oveen painoi sen hiljalleen saranoillaan liikkuvana sisäänpäin. Mies astui huoneeseen sulkien oven jälkeensä. Sillä hetkellä peittivät paksut pilvet kuun. Huoneen sisusta oli tummassa verhossa. Condon hapuili vuodetta. Suojan etäisimmässä nurkassa liikkui jotakin — liikkui niin hiipivän hiljaa, että se vei harjaantuneen murtovarkaankin hiivinnästä voiton. Condon ei kuullut mitään. Hänen huomionsa oli kokonaan keskittynyt vuoteeseen, josta luuli tapaavansa nuorukaisen ja hänen avuttoman, sairaan isoäitinsä.

Amerikkalainen etsi vain setelitukkua. Jos hän saisi sen haltuunsa ilmitulematta, niin hyvä oli; mutta jos kohtaisi vastustusta, oli hän valmistunut senkin varalta. Pojan vaatteet olivat tuolin selkänojalla vuoteen vieressä. Amerikkalaisen sormet tunnustelivat ne nopeasti — taskuissa ei ollut mitään tukkua uusia kahisevia seteleitä. Epäilemättä olivat ne vuoteessa pielusten alla. Hän astahti lähemmäksi nukkujaa; hänen kätensä oli jo puolitiessä pieluksen alle tunkeutumassa, kun kuuta peittänyt paksu pilvi vyörähti syrjään ja huoneeseen valui kirkas valo. Samalla avasi poika silmänsä ja katsoi suoraan Condonin silmiin. Miehelle selvisi äkkiä, että poika oli yksinään vuoteessa. Silloin kävi hän kiinni uhrinsa kurkusta. Kun poika nousi häntä vastustamaan, kuuli Condon matalaa murinaa takaansa, ja sitten hän tunsi pojan tarttuvan ranteisiinsa ja huomasi noiden hoikkien valkoisten sormien kätkevän teräksiset lihakset.

Hän tunsi toiset kädet kurkussaan — karkeat, karvaiset kädet, jotka takaa ojentuivat hänen olkapäittensä yli. Hän loi säikähtyneen katseen taaksensa, ja hiukset hänen päässänsä kangistuivat näystä, jonka hänen silmänsä kohtasivat, sillä häneen takaapäin tarttunut oli ihmisenmuotoinen apina. Sen paljastetut raateluhampaat olivat lähellä hänen kurkkuaan. Poika piti hänen ranteensa kahlittuina. Kumpikaan ei äännähtänyt. Missä oli isoäiti? Condonin silmät etsivät pitkin huonetta yhdellä ainoalla, kaikki tavoittelevalla katseella. Hänen silmänsä pullistuivat kauhusta hänen käsittäessään totuuden, jonka tuo katse paljasti. Minkä kamalan salaperäisen otuksen kynsiin hän oli antautunutkaan! Raivoisasti taisteli hän irroittuakseen pojasta, jotta voisi kääntyä selkänsä takana uhkaavaa peikkoa vastaan. Riuhtaisten toisen kätensä vapaaksi hän antoi pojalle hurjan iskun kasvoihin. Tämä teko näkyi päästävän valloilleen tuhannen paholaista hänen kurkkuaan rutistelevassa olennossa. Condon kuuli matalan, villin murinan. Se oli viimeinen ääni, jonka amerikkalainen tässä elämässä kuuli. Sitten hänet riuhtaistiin takaperin lattialle, raskas ruho lankesi hänen ruumiilleen, voimakkaat hampaat iskeytyivät hänen kaulasuoniinsa, hänen päätänsä huumasi iäisyyttä reunustava äkillinen pimeys. Hetkistä myöhemmin nousi apina hänen pitkäkseen paiskatulta ruumiiltansa; mutta Condon ei sitä tiennyt, — hän oli kuollut.

Kauhistuneena hyppäsi poika vuoteesta kumartuakseen miehen ruumiin yli. Hän tiesi, että Akut oli tappanut itsepuolustuksessa, niinkuin se oli tappanut Mikael Sabroffin; mutta mitä tehtäisiin täällä villissä Afrikassa, jossa hän oli kaukana kodista ja ystävistä, hänelle ja hänen uskolliselle apinalleen? Poika tiesi, että murhasta rangaistiin kuolemalla; hän tiesi myöskin, että apulainen saattoi joutua kärsimään kuolemanrangaistuksen yhdessä päärikollisen kanssa. Ken heitä täällä puolustaisi? Kaikki olisivat heitä vastaan. Tämä oli tuskin muuta kuin puolisivistynyt yhteiskunta, ja mahdollista oli, että aamulla laahattaisiin Akut ja hänet pois ja hirtettäisiin lähimpään puuhun, — hän oli lukenut sellaista tapahtuneen Amerikassa, ja Afrikka oli vielä kamalampi ja villimpi kuin hänen äitinsä synnyinmaa, suuri länsi. Niin, aamulla heidät molemmat hirtettäisiin!

Eikö ollut mitään pelastusmahdollisuutta? Hän mietti ääneti muutamia minuutteja, ja sitten hän riemusta huudahtaen löi kämmeniänsä yhteen ja kääntyi tuolille asetettuja vaatteitansa kohti. Rahalla voi tehdä mitä hyvänsä! Raha pelastaisi hänet ja Akutin! Hän tunnusteli setelitukkua taskusta, jossa hänen tapansa oli ollut sitä pitää. Se ei ollut siellä! Ensin verkalleen ja sitten raivokkaalla kiireellä etsi hän vaatteittensa muut taskut. Sitten hän vaipui kontilleen ja tarkasti lattiaa. Sytyttäen lampun hän siirsi sängyn syrjään ja tunnusteli tuuma tuumalta koko lattian. Condonin ruumiin ääressä hän epäröitsi, mutta rohkaistui viimein siihen koskemaan. Vierittäen sen sivummalle haki hän rahojaan sen alta. Ne eivät olleet sielläkään. Hän arvasi, että Condon oli tullut heidän huoneeseensa ryöstöaikeissa; mutta hän ei uskonut, että varas vielä oli ehtinyt anastaa rahoja. Kun ei niitä kuitenkaan muuallakaan ollut, täytyi niiden olla kuolleella miehellä. Jack penkoi amerikkalaisen vaatteet, mutta turhaan. Yhä uudelleen ja uudelleen penkoi hän huoneen, vain palatakseen joka kerta ruumiin luo, mutta mistään hän ei voinut löytää rahojansa.

Hän oli puolittain suunniltaan epätoivosta. Mitä heidän oli tehtävä? Aamulla heidät saataisiin ilmi ja vangittaisiin. Kaikesta perimästään ko'osta ja voimasta huolimatta oli hän sittenkin vain pieni poika — säikähtynyt, koti-ikävää poteva poika — joka teki lapsuuden vähäisessä kokemuksessa virheellisiä johtopäätöksiä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin yhtä ainoaa räikeää tosiasiaa: he olivat tappaneet ihmisen ja olivat hurjien muukalaisten keskuudessa, jotka janosivat ensimmäisen, kohtalon heidän käsiinsä heittämän uhrin verta. Niin paljon hän oli oppinut huokeahintaisista rikosromaani-vihkosista.

Heillä täytyi olla rahaa! Jälleen hän lähestyi ruumista, tällä kertaa päättäväisenä. Apina kökötti nurkassa tarkaten nuoren toverinsa toimia. Nuorukainen alkoi kappale kappaleelta riisua amerikkalaiselta vaatteita, jotka hän kaikki huolellisesti tutki. Kenkiin asti tarkasti hän vaivojaan säästämättä, ja kun viimeinen vaatekappale oli poistettu ja tarkastettu, vaipui hän takaisin vuoteelle, silmät suurina. Ne eivät nykyisyydestä nähneet mitään, vaan ainoastaan synkän kuvan tulevaisuudesta, nimittäin kaksi ruumista ääneti riippumassa ison puun oksalta.

Kuinka kauan hän täten istui, sitä hän ei tiennyt; mutta vihdoin hänet herätti mietteistänsä alikerrasta kuuluva melu. Hypäten nopeasti pystyyn hän sammutti lampun ja mennen ovelle lukitsi sen hiljaa. Sitten hän kääntyi päättäväisenä apinaan päin. Edellisenä iltana hänellä oli ollut varma aikomus lähteä ensi tilassa kotimatkalle, pyytääkseen vanhemmiltaan anteeksi tätä hupsua seikkailua. Nyt hän tiesi, ettei voisi heidän luokseen enää koskaan palata. Hänen kätensä olivat tahratut lähimmäisen vereen. Sairaloisissa mietteissään hän oli jo kauan sitten lakannut pitämästä apinaa Condonin surmaajana. Hysteerinen kauhu oli hänen mielikuvituksessaan liittänyt syyllisyyden häneen itseensä. Rahoilla hän olisi voinut ostaa oikeutta; mutta pennitönnä — ah, mitäpä toivoa saattoi täällä olla rahattomilla muukalaisilla!

Mutta mihin ne rahat sitten olivat joutuneet? Hän koetti muistella, milloin oli ne viimeksi nähnyt. Hän ei voinut, ja jos olisikin, ei hän silti olisi voinut selittää niiden katoamista, sillä hän ei laisinkaan ollut huomannut käärön luisumista taskustaan ja sen putoamista mereen hänen kiivetessään laivanpartaan yli vieressä odottavaan veneeseen, joka oli viemässä hänet maihin.

Nyt hän kääntyi Akutin puoleen. "Tule!" äänsi hän isojen apinain kielellä. Unohtaen, että hänellä oli yllään vain ohuet alusvaatteet, talutti hän apinan avoimen ikkunan luo. Työntäen päänsä ulos hän kuunteli tarkkaavasti. Yksinäinen puu kasvoi muutaman jalan päässä ikkunasta. Ketterästi loikkasi hän sen rungolle ja riippui siinä kissan tavoin kiinni hetkisen, ennenkuin kapusi äänettömästi maahan. Lähellä hänen takanaan tuli hänen iso apinansa. Kahdensadan metrin päässä ulkoni viidakon kieleke hajalleen rakennettua kaupunkia kohti. Sen kärkeen suuntasi poika askeleensa. Kukaan ei nähnyt heitä; hetkistä myöhemmin oli viidakko niellyt heidät, ja Jack Clayton, tuleva loordi Greystoke, oli hävinnyt ihmisten ilmoilta.

Oli jo myöhä seuraavana aamuna, kun alkuasukaspalvelija kolkutti rouva Billingsille ja hänen pojanpojalleen varatun huoneen oveen. Kun ei saanut mitään vastausta, pisti hän pääavaimensa lukkoon, mutta huomasi, että toinen avain oli jo pistetty sinne sisäpuolelta. Hän ilmoitti asiasta vieraskodin omistajalle herr Skopfille, joka heti riensi toiseen kerrokseen ja kolkutti hänkin tarmokkaasti ovelle. Kun ei hänkään saanut vastausta, kumartui hän ja yritti vilkaista avaimenreiästä sisälle huoneeseen. Niin tehdessään hänen, koska oli kookas mies ja menetti tasapainonsa, täytyi itseään tukeakseen koskettaa kämmenellänsä lattiaan kynnyksen edessä. Silloin hän tunsi sormissaan jotakin pehmeää ja tahmeaa. Hän kohotti kämmenensä silmäinsä eteen käytävän hämärässä valossa ja katsoi siihen. Sitten hän hiukan vavahti, sillä puolipimeässäkin hän eroitti tummanpunaisen tahran kädellään. Karahtaen pystyyn survaisi saksalainen ovea olkapäällänsä. Herr Skopf on raskas mies — ainakin oli siihen aikaan, sillä minä en ole nähnyt häntä vuosikausiin. Heikko ovi sortui hänen painostaan, ja herr Skopf tuupertui päistikkaa sen takana olevaan huoneeseen.

Hän näki edessään elämänsä salaperäisimmän ongelman. Hänen jalkojensa juuressa lattialla virui oudon miehen ruumis. Niska oli taitettu ja niskasuoni katkaistu ikäänkuin ison pedon torahampailla. Ruumis oli aivan alasti, vaatteet heitellyt hajalleen ympärinsä. Vanha rouva pojanpoikineen oli poissa. Ikkuna oli auki. Heidän oli täytynyt poistua ikkunasta, sillä ovi oli sisäpuolelta lukittu.

Mutta kuinka oli poika saanut laahatuksi isoäitinsä toisen kerroksen ikkunasta maahan? Se oli nurinkurista ajatella. Jälleen tutki herr Skopf kamarin. Hän huomasi, että sänky oli vedetty melkoisen kauas seinästä, — miksi? Hän vilkaisi sen alle vielä kolmannen tai neljännen kerran. Molemmat olivat poissa, ja kuitenkin sanoi hänelle hänen järkensä, että vanha rouvashenkilö ei ollut saattanut lähteä ilman kantajia, jotka olisivat kuljettaneet hänet alas, kuten edellisenä päivänä olivat tuoneet hänet sinnekin.

Enempi etsintä osoitti asian yhä salaperäisemmäksi. Molempain vaatteet olivat vielä huoneessa. Jos he olivat lähteneet, niin heidän oli täytynyt lähteä alastomina tai yöpukimissaan. Herr Skopf pudisti päätänsä ja raapaisi sitten korvallistansa. Hän oli aivan ymmällä. Jos hän olisi joskus kuullut Sherlock Holmesista, olisi hän viipymättä pyytänyt tuon kuuluisan etsiskelijän apua, sillä tässä oli jotakin todella salaperäistä: Vanha rouvasihminen — potilas, joka oli täytynyt kantamalla tuoda laivasta hotelliin huoneeseensa — ja kaunis nuorukainen, hänen pojanpoikansa, olivat edellisenä päivänä tulleet herr Skopfin vieraskodin toiseen kerrokseen. Sitten he olivat tilanneet illallisen huoneeseensa, eikä heitä sen koommin oltu nähty. Kello yhdeksältä seuraavana aamuna oli oudon miehen ruumis ollut suojan ainoana asukkaana. Mikään laiva ei ollut sillävälin lähtenyt satamasta, ei ollut rautatietä satojen kilometrien päässä, ei mitään muuta valkoisten siirtolaa, jonne nuo kaksi olisivat voineet saapua useankaan päivän uutteran taivalluksen jälkeen ja hyvin varustetun safarin saattamina. He olivat haihtuneet ihan kuin ilmaan, sillä alkuasukas, jonka isäntä oli lähettänyt tutkimaan tannerta avoimen ikkunan edessä, oli juuri palannut ilmoittamaan, että siellä ei näkynyt mitään jälkiä. Mitä ihmeen otuksia ne saattoivat ollakaan, jotka olivat niin korkealta hypänneet pehmeälle nurmelle mitään jälkeä jättämättä? Herr Skopfia puistatti. Niin, se oli suuri salaisuus — koko jutussa oli jotakin kaameata. Sen ajatteleminen värisytti häntä, ja hän pelkäsi tulevaa yötä. Se oli herr Skopfille suuri salaisuus — ja epäilemättä on vieläkin.

VIIDES LUKU

Pikku Miriam

Muukalaislegionassa palveleva kapteeni Armand Jacot istui levitetyllä satulavaipalla kitukasvuisen palmupuun juurella. Hänen leveät hartiansa ja lyhyttukkaiseksi keritty päänsä nojasivat nautinnollisen mukavasti palmun rosoista runkoa vasten. Pitkät sääret olivat ojennetut suoraan eteenpäin, ulottuen vähäisen vaipan ylitse, ja kannukset olivat hautautuneet pienen erämaankeitaan hiekkaperäiseen maahan. Kapteeni lepäsi pitkän päivän ratsasteltuansa erämaan väikkyvän hietikon yli.

Laiskasti veteli hän haikuja savukkeestaan ja katseli palvelussotilastansa, joka valmisteli hänelle illallista. Kapteeni Armand Jacot oli hyvin tyytyväinen itseensä ja maailmaan. Lyhyen matkan päässä oikealla kuhisi hänen päivänpaahtamain veteraaniensa joukko, jotka vähäksi aikaa vapautettuina sotilaskurin ärsyttävistä kahleista lepuuttivat väsyneitä lihaksiaan, nauroivat, laskivat leikkiä ja polttelivat, odotellessaan hekin illallistaan kaksitoistatuntisen paaston jälkeen. Heidän keskellään istua kyyrötti hiljaa ja vaiteliaina viisi valkoviittaista arabialaista vankasti sidottuina ja ankarasti vartioituina.

Juuri näiden näkeminen täytti kapteeni Armand Jacotin mielen hyvin suoritetun velvollisuuden hauskalla tunteella. Pitkän, kuuman, näännyttävän kuukauden ajan oli hän osastonsa kanssa samoillut ristiin rastiin erämaan autioita seutuja etsimässä rosvojoukkoa, jonka syntiluettelossa oli lukemattomia syytöksiä kameelien, hevosten ja vuohien varastamisesta sekä kyllin monta murhaa, jotta koko inha lauma olisi moneen kertaan ansainnut giljotiinin.

Viikko sitten hän oli heidät tavoittanut. Syntyneessä kahakassa hän oli menettänyt kaksi omaa miestänsä, mutta rosvojen rankaisu oli ollut niin ankara, että heidät surmattiin melkein viimeiseen mieheen. Puolisentusinaa vain oli päässyt pakoon; kaikki muut olivat, näitä viittä vankia lukuunottamatta, rikostensa sovitukseksi kaatuneet legionalaisten pyssyistä ammuttujen nikkelikotaisten luotien lävistäminä. Ja parasta kaikesta: joukon johtaja Ahmet ben Hudin oli vangittujen joukossa.

Vangeista salli kapteeni Jacot ajatustensa liidellä jälelläolevan hiekka-aavikon penikulmain yli pienelle sotilasasemalle, jossa häntä huomenna innokkaasti tervehtisi hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä. Hänen silmiinsä tuli pehmeä kiilto, kuten aina heitä muistellessa. Tälläkin hetkellä hän saattoi nähdä äidin kauneuden kuvastuvan pikku Jeannen lapsellisissa piirteissä, ja nuo molemmat kasvot hymyilisivät hänelle, kun hän myöhään seuraavana iltapäivänä hyppäisi maahan matkasta uupuneelta ratsultaan. Jo nyt saattoi hän tuntea pehmeän posken koskettavan omaansa — sametin painuvan parkittua nahkaa vasten.

Hänen unelmansa keskeytyivät eräälle aliupseerille huutavan vartijan äänestä. Kapteeni Jacot kohotti silmänsä. Aurinko ei ollut vielä laskenut; mutta kosteikon vesireiän ympärille ryhmittyneiden muutamien puiden ja hänen miestensä ja niiden hevosten varjot ulottuivat kauas itään hietikolla, joka nyt kimalteli kuin kulta. Vartija osoitti sinnepäin ja siristäen silmiänsä tähysti korpraali etäisyyteen. Kapteeni Jacot nousi seisaalleen. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka tyytyivät muiden silmillä katselemaan. Hän tahtoi itse nähdä. Tavallisesti hän erotti esineet paljoa aikaisemmin kuin muut ja senvuoksi hänelle olikin annettu liikanimeksi Haukka. Hän näki tusinan verran pilkkuja nousevan ja laskevan hietikolla juuri noiden pitkien varjojen takana. Ne hävisivät ja tulivat jälleen esille, mutta aina kävivät ne kookkaammiksi. — Jacot tunsi heidät heti. He olivat ratsumiehiä — erämaan ratsumiehiä. Eräs kersantti juoksi jo häntä kohti. Koko leirikunta ponnisti silmiään nähdäksensä etäisyyteen. Jacot antoi kersantille muutamia lyhyitä ja täsmällisiä määräyksiä. Kersantti teki kunniaa, kääntyi koroillaan ja palasi sotilaittensa luo. Sieltä hän keräsi kaksitoista miestä, jotka satuloitsivat hevosensa ja ratsastivat muukalaisia vastaan. Jälelle jääneet sotamiehet laittautuivat täysin taisteluvalmiiksi. Ei ollut ihan mahdotonta, että ratsastajat, jotka näin nopeasti kiitivät leiriä kohti, olivat vangittujen ystäviä ja aikoivat nopealla hyökkäyksellä vapauttaa sukulaisensa. Jacot sitä kuitenkin epäili, koska muukalaiset kaikesta päättäen eivät yrittäneetkään salata saapumistansa, vaan karauttivat täyttä laukkaa leiriä kohti ihan näkyvissä. Tuon avonaisen esiintymisen takana saattoi väijyä vilppi, mutta ken tunsi Haukan, ei ollut niin hupsu, että luuli hänet voitavan siten viekoitella ansaan.

Kersantti osastoineen kohtasi arabialaiset kahdensadan metrin päässä leiristä. Jacot saattoi nähdä hänen juttelevan kookkaan, valkoviittaisen olennon, arvatenkin joukon johtajan kanssa. Nyt ratsastivat kersantti ja arabialainen vierekkäin leiriä kohti. Jacot odotti heitä. He pysähdyttivät ratsunsa ja astuivat maahan hänen eteensä.

"Sheikki Amor ben Khadur", ilmoitti kersantti esittelyksi.

Kapteeni Jacot silmäili vastatullutta. Hän tunsi melkein jokaisen vaikutusvaltaisen arabialaisen useiden satojen kilometrien päässä joka suunnalla. Tätä miestä hän ei ollut nähnyt. Hän oli pitkä, ahavoittunut, jörön näköinen, kuusikymmenvuotias tai vanhempi. Silmät olivat kapeat ja häijyt. Kapteeni Jacot ei pitänyt hänen ulkomuodostansa.

"Mitä haluatte?" kysyi hän tutkivasti.

Arabialainen kävi suoraan asiaan. "Ahmet ben Hudin on sisarenpoikani", sanoi hän. "Jos annatte hänet minun haltuuni, niin pidän huolta, ettei hän enää riko ranskalaisten lakeja vastaan."

Jacot pudisti päätänsä. "Se ei ole mahdollista", vastasi hän. "Minun täytyy ottaa hänet mukaani. Hänet tutkitaan asianmukaisesti ja puolueettomasti siviilioikeudessa. Jos hän on viaton, päästetään hänet vapaaksi."

"Ja ellei hän ole viaton?" kysyi arabialainen.

"Häntä syytetään monista murhista. Jokaisesta odottaa häntä kuolemantuomio, jos hänet todistetaan syylliseksi."

Arabialaisen vasen käsi oli ollut kätkettynä burnuusin alle. Nyt hän veti sen esille ja näytti ison, raskaan vuohennahkaisen pussin, joka oli pullollaan kultarahoista. Hän avasi sen suun ja juoksutti kourallisen sen sisällöstä oikealle kämmenelleen — kaikki oli hyvää ranskalaista kultaa. Pussin koosta ja pulleudesta päätteli kapteeni Jacot sen sisältävän pikku omaisuuden. Sheikki Amor ben Khadur pudotteli kämmenelleen kaatamansa kullan kolikko kolikolta takaisin kukkaroon. Sitten hän veti sen nauhat tiukkaan. Kaiken aikaa hän oli ääneti. Jacot silmäili häntä tarkkaavaisesti. He olivat kahdenkesken. Esiteltyään vieraan oli kersantti poistunut lyhyen matkan päähän ja seisoi nyt selin heihin. Pantuaan takaisin kaikki kultakolikot piti sheikki pulleaa kukkaroa avoimella kämmenellään kapteeni Jacotia kohden ojennettuna.

"Sisarenpoikani Ahmet ben Hudin voisi karata tänä yönä", sanoi hän.
"Häh?"

Kapteeni Armand Jacot punehtui lyhyen tukkansa hiusmartoa myöten. Sitten hän kalpeni ja astahti arabialaista kohti. Hänen kätensä olivat nyrkkiin puristettuina, mutta äkkiä hän hillitsi aikomuksensa, mikä se sitten lienee ollutkin.

"Kersantti!" huusi hän. Aliupseeri riensi hänen luokseen ja teki kunniaa, seisahtuen päällikkönsä eteen ja lyöden kantapäänsä yhteen.

"Vie tämä musta hurtta takaisin väkensä luo", käski hän; "pidä huolta, että he heti lähtevät. Ammuttakoon jokainen, joka tänä yönä saapuu leirin piiriin."

Sheikki Amor ben Khadur suoristausi täyteen mittaansa. Hänen häijyt silmänsä kapenivat. Hän kohotti kultapussin ranskalaisen upseerin silmien kohdalle.

"Maksatte enemmänkin Ahmet ben Hudinin, sisarenpoikani, hengestä", virkkoi hän, "ja saman verran herjausnimestä, jonka minulle heititte, ja kaupanpäällisiksi saatte surua sadoin kerroin."

"Pois täältä, ennenkuin potkaisen teidät ulos!" ärjäisi kapteeni Armand
Jacot.

Kaikki tämä tapahtui noin kolme vuotta ennen kertomuksemme alkamista. Ahmet ben Hudinin ja hänen toveriensa tutkinto ja tuomio on historiallinen tosiasia — voitte sen todeta, jos haluatte. Hän kohtasi ansaitsemansa kuoleman ja hän kohtasi sen arabialaisen kylmäverisyydellä. —

Kuukautta myöhemmin katosi pieni Jeanne Jacot, kapteeni Armand Jacotin seitsenvuotias tytär, perin salaperäisellä tavalla. Ei hänen vanhempainsa varallisuus eivätkä kaikki suuren tasavallan mahtavat apuneuvot riittäneet riistämään hänen olinpaikkansa salaisuutta tutkimattomalta erämaalta, joka oli hänet ja hänen ryöstäjänsä niellyt.

Niin suunnaton palkkio luvattiin, että se viekoitteli monta seikkailijaa etsintään. Tämä ei ollut mikään nykyaikainen sivistyneen yhteiskunnan salapoliisijuttu, mutta monet sen etsivistä ryhtyivät koettamaan onneansa — ja usean sellaisen luut valkenevat jo Afrikan auringon alla Saharan hiljaisilla hietikoilla.

Kaksi ruotsalaista, Karl Jönsson ja Sven Malbin, olivat kolme vuotta turhaan harhailtuaan vihdoin luopuneet lapsen etsinnästä etäällä Saharan eteläpuolella, kääntääkseen huomionsa norsunluun varastamisen tuottavampaan ammattiin. Laajalla alueella tunnettiin heidät armottomasta julmuudestaan ja ahneudestaan. Alkuasukkaat pelkäsivät ja vihasivat heitä. Eurooppalaiset hallitukset, joiden alueilla he toimivat, olivat kauan heitä etsittäneet; mutta pujahdellen verkalleen pohjoisesta etelää kohti olivat he oppineet kaikenlaista isännättömällä alueella, Saharan eteläpuolella, missä heidän senvuoksi oli mahdollista välttää kiinnijoutumista puikkimalla mukavia pakopolkuja pitkin, joita heidän takaa-ajajansa eivät tunteneet. Heidän ryöstöretkensä olivat äkillisiä ja nopeita. He anastivat norsunluuta ja kerääntyivät pohjoisen seudun tiettömiin erämaihin, ennenkuin heidän ryöstämänsä tienoon vartijoille ehdittiin saattaa sana heidän läsnäolostaan. Säälittä teurastivat he elefantteja itsekin, samoin kuin riistivät norsunluuta alkuasukkailta. Heidän seurueenansa oli runsas sataluku arabialaisluopioita ja neekeriorjia — hurja, hillitön, verta ja murhaa kammoamaton joukko. Painakaa muistiinne nämä miehet — nämä kellerväpartaiset ruotsalaiset jättiläiset nimeltä Karl Jönsson ja Sven Malbin, — sillä te tapaatte heidät myöhemmin.

Viidakon sydämessä, kätkettynä Atlanttiin laskevan ison joen pienen tutkimattoman lisähaaran varrelle, ei kaukanakaan päiväntasaajasta, oli vähäinen, vahvalla paaluaidalla varustettu kylä. Noin kaksikymmentä palmunlehdillä katettua mehiläiskeon muotoista hökkeliä tarjosi suojaa sen mustalle väestölle, kun taas puolisentusinaa aukeaman keskelle pystytettyä vuohennahkaista telttaa oli asuntona ja turvapaikkana parillekymmenelle arabialaiselle sillä välin kun he ostamalla ja ryöstämällä keräsivät varastoja, kuormittaakseen ne "erämaanlaivojensa" selkään kahdesti vuodessa Timbuktun markkinoille vietäviksi.

Yhden tuollaisen arabialaisteltan edustalla leikitteli pieni kymmenvuotias tyttö — mustakutrinen ja mustasilmäinen lapsi, joka pähkinänruskeana iholtaan ja siroryhtisenä näytti ilmetyltä erämaan tyttäreltä. Hänen pienet sormensa hypistelivät uutterasti ruohohameen kutomista repaleiselle nukelle, jonka ystävällinen orjatar oli hänelle tehnyt, vuosi pari sitten. Nuken pää oli kömpelösti veistetty norsunluusta ja runkona taas oli ruohoilla täytetty rotannahka. Käsivarsina ja säärinä oli toisesta päästään lävistettyjä ja rotanvartaloon kiinni ommeltuja puupuikkoja. Nukke oli kamalan näköinen, perin huonossa kunnossa ja likainen, mutta Miriamista se oli maailman kaunein ja ihastuttavin olento, mikä ei olekaan niin kummallista, kun ajattelemme, että se tässä maailmassa olikin ainoa, jolle hän saattoi suoda luottamuksensa ja rakkautensa.

Kaikki muut, joiden kanssa Miriam joutui kosketuksiin, olivat melkein poikkeuksetta välinpitämättömiä tai julmia, niinpä se vanha neekeriakkakin, hampaaton, likainen ja pahansisuinen Mabunu, joka oli hänen kaitsijanaan. Hän ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta yrmiäkseen tyttöstä tai hiukan kiduttaakseen häntä nipistelyillä, nyrkiniskuilla ja muulla sellaisella; olipa kahdesti kärventänyt hentoa ihoa kuumilla hiililläkin. Ja sitten oli sheikki, tytön isä. Häntä pelkäsi Miriam enemmän kuin Mabunua. Hän torui tyttöä usein aivan aiheettomasti, miltei säännöllisesti lopettaen nuhdesaarnansa julmasti pieksemällä lasta, kunnes hänen pieni ruumiinsa oli mustelmilla ja sinelmillä.

Mutta kun hän oli yksinään, oli hän onnellinen leikkiessään Gikan kanssa, koristellessaan tukkaansa kedon kukkasilla tai punoessaan ruohoköysiä. Hän oli alati touhussa ja laulaa liverteli aina — milloin hänet jätettiin yksikseen. Mikään ilkeyden määrä ei näkynyt riittävän rusentamaan synnynnäistä onnea ja lempeyttä hänen pulppuilevasta pikku sydämestään. Vain sheikin läsnäollessa hän oli hiljainen ja raukea. Tyttö pelkäsi häntä niin, että se toisinaan läheni hysteeristä kauhua. Hän pelkäsi myöskin synkkää viidakkoa — pienen kylän ympärillä olevaa julmaa viidakkoa, josta päivisin kuului mölyäväin apinain ja kirkuvain lintujen ääniä, öisin taas petoeläinten karjuntaa, yskivää haukuntaa ja murinaa. Niin, hän pelkäsi viidakkoa; mutta siksi paljoa enemmän hän pelkäsi sheikkiä, että hänen lapselliseen päähänsä monesti pälkähti ajatus karata iäksi sen hirveään helmaan mieluummin kuin kauemmin jäädä alati pelottavan isän pateille.

Jälleenkin, istuessaan siinä sheikin vuohennahkaisen teltan edustalla Gikalle ruohohametta laittamassa, huomasi hän äkkiä sheikin lähestyvän. Heti häipyi onnellisuuden ilme lapsen kasvoilta. Hän kavahti sivulle koettaen siirtyä pois nahkakasvoisen vanhan arabialaisen tieltä. Mutta hän ei ollut kyllin nopsa. Raa'alla potkaisulla paiskasi mies hänet kasvoilleen maahan, missä hän virui hiljaa, itkemättä mutta vavisten. Sitten mies astui telttaan murahdettuaan hänelle kirouksen. Vanha neekeriakka tutisi hyväksyvästä naurusta ja paljasti yksinään törröttävän keltaisen torahampaan.

Kun pieni tyttö oli varma siitä, että sheikki oli lähtenyt, hiipi hän teltan varjoiselle sivulle, missä makasi aivan hiljaa puristaen Gikaa rintaansa vasten, samalla kun tukehduttavat nyyhkytykset pitkin väliajoin vapisuttivat hänen pientä ruumistaan. Hän ei tohtinut itkeä ääneen, koska sheikki silloin taas olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Hänen pienen sydämensä tuska ei ollut ainoastaan ruumiillisen kivun tuottamaa, vaan rakkautta kaipaavan ja sitä turhaan ikävöivän lapsensydämen monin verroin haikeampaa tuskaa.

Pieni Miriam saattoi tuskin muistaa muuta kuin sheikin ja Mabunun julmuutta. Hänen lapsellisen muistinsa pohjukassa tosin häämötti hämäränä sekava kuva lempeästä äidistä; mutta Miriam pelkäsi senkin olevan vain hänen omien unelmiensa luomaa, johtuneen hyväilyjen kaipuusta, joita hän ei koskaan saanut, mutta joita hän itse tuhlasi hellästi rakastetulle Gikalleen. Koskaan ei ole ollut niin hemmoteltua lasta kuin Gika. Kaukana siitä, että sen pieni äiti olisi käytöksessään matkinut isänsä ja hoitajattarensa esimerkkiä, meni tämä sukoilevassa hellyydessään aivan äärimmäisyyksiin. Gika sai tuhat suudelmaa päivässä. Oli leikki, jossa Gika esiintyi häijynä; mutta sen pieni äiti ei sitä koskaan rangaissut. Sensijaan hän silitteli ja hyväili vauvaansa; hänen käyttäytymisensä määräsi yksinomaan hänen oma harras rakkaudenkaipuunsa.

Kun hän nyt puristi Gikaa rintaansa vasten, lakkasivat hänen nyyhkytyksensä vähitellen; ja vihdoin hän kykeni hallitsemaan äänensä ja haastelemaan kovan kohtalonsa ainoan uskottunsa norsunluiseen korvaan.

"Gika rakastaa Miriamia", kuiskasi hän. "Miksei isäkin, sheikki, rakasta Miriamia? Olenko minä niin paha? Minä koetan olla kiltti; mutta minä en koskaan tiedä, miksi hän minua lyö, enkä siis ymmärrä, millä olen häntä pahoittanut. Äskenkin hän potkaisi minua, ja se teki niin kipeää, Gika, mutta minähän vain istuin teltan edessä laittamassa sinulle hametta. Se oli kai pahasti, eihän hän minua muutoin olisi senvuoksi potkaissut. Mutta miksi se on pahasti, Gika? Voi, voi! Minä en tiedä, en tiedä. Soisin olevani kuollut, Gika. Eilen toivat metsästäjät tänne el adrean ruumiin. El adrea oli aivan kuollut. Ei se enää salavihkaa hiivi aavistamattoman saaliinsa niskaan. Ei sen iso pää ja hartioilla riippuva harja enää säikähdytä ruohonsyöjiä, jotka yöllä saapuvat juomapaikalle. Ei sen jylisevä karjunta enää vapisuta maata. El adrea on kuollut. Ne pieksivät sen ruumista hirveästi, kun se tuotiin kylään, mutta el adrea ei välittänyt. Se ei tuntenut iskuja, kun se oli kuollut. Jahka minä kuolen, Gika, niin en minäkään tunne Mabunun lyöntejä, enkä isäni, sheikin, potkuja. Sitten minä olen onnellinen. Oi, Gika, kuinka toivoisin olevani kuollut!"

Jos Gika mietti vastalausetta, keskeytti sen riidanrähinä kylän portilta. Miriam kuunteli. Lapsen uteliaisuuden kiihoittamana hän olisi halunnut juosta sinne kuullakseen, miksi miehet niin kovaäänisesti puhuivat. Muita kyläläisiä parveili jo melua kohti. Mutta Miriam ei tohtinut. Varmaankin olisi sheikki siellä, ja jos hän näkisi Miriamin, saisi hän siitä vain uuden tilaisuuden olla Miriamille paha; sentähden Miriam vain kuunteli hiljaa.

Pian kuuli hän joukon liikkuvan kylänraittia ylöspäin sheikin telttaa kohti. Varovasti pisti hän pienen päänsä esille teltan kulman takaa. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, sillä kylän elämän samanlaisuus kävi yksitoikkoiseksi ja hän kaipasi vaihtelua. Hän näki kaksi muukalaista — valkoisia miehiä. He olivat yksinään, mutta kun he lähestyivät, kuuli hän heitä ympäröiväin alkuasukasten puheesta, että heillä oli melkoinen seurue leiriytyneenä kylän ulkopuolella. He olivat tulossa neuvottelemaan sheikin kanssa.

Vanha arabialainen tuli telttansa ovelle heitä vastaan. Hänen silmänsä siristyivät häijysti, kun ne olivat tarkastaneet tulijoita. Nämä pysähtyivät hänen eteensä vaihtaen tervehdyksiä. Sanoivat tulleensa norsunluuta ostamaan. Sheikki murahteli. Hänellä muka ei ollut norsunluuta. Miriamin suu lensi auki. Tyttö tiesi, että läheisessä majassa oli mahtavia hampaita pinottuna melkein kattoon asti. Hän työnsi pienen päänsä eteenpäin, paremmin nähdäkseen muukalaiset. Kuinka valkoinen oli heidän ihonsa! Kuinka kellervät heidän pitkät partansa!

Äkkiä vilkaisi toinen heistä tyttöön päin. Tämä koetti peräytyä näkyvistä, sillä hän pelkäsi kaikkia miehiä; mutta muukalainen huomasi hänet. Miriam havaitsi melkein säikähtyneen ihmettelyn ilmeen, joka häilähti hänen kasvoilleen. Sheikki näki sen myös ja arvasi syyn siihen.

"Minulla ei ole norsunluuta", toisti hän. "En halua tehdä kauppaa.
Lähtekää täältä. Lähtekää nyt."

Hän astui teltastaan ja melkein työnsi muukalaisia porttia kohti. Nämä viivyttelivät, ja silloin sheikki uhkasi. Uppiniskaisuus olisi ollut itsemurhaa, joten molemmat miehet kääntyivät pois ja lähtivät kylästä, palaten heti omaan leiriinsä.

Sheikki palasi teltalleen, muttei astunut sisälle. Sensijaan meni hän sille sivulle, missä pieni Miriam kovin säikähtyneenä kyykötti vuohennahkaista seinää vasten. Sheikki kumartui ja tarttui häneen käsikynkästä. Häijysti tempaisi hän tytön pystyyn, raahasi hänet teltan suulle ja työkkäsi tylysti sisälle. Tullen hänen perässään tarttui hän jälleen poloiseen ja pieksi häntä armottomasti.

"Pysy sisällä!" murahti hän. "Älä näytä kasvojasi muukalaisille. Jos vielä kerran näyttäydyt muukalaisille, niin tapan sinut!"

Lopuksi survaisi hän lapsen nyrkillään teltan etäiseen nurkkaan, jossa tyttönen virui nyyhkytyksiänsä hilliten, sheikin kävellessä edestakaisin ja jupistessa itsekseen. Ovella istui Mabunu höpisten ja nauraa hytkähdellen. Muukalaisten leirissä haastoi toinen mies nopeasti toiselle.

"Siitä ei ole epäilystäkään, Malbin", sanoi hän. "Ei pienintäkään epäilystä; minua vain ihmetyttää, että se vanha lurjus ei ole jo kauan sitten vaatinut luvattua palkintoa."

"On asioita, Jönsson, jotka ovat arabialaiselle rahaa rakkaampia", vastasi hänelle kumppani. "Kosto on yksi niistä."

"Kuitenkaan ei haittaa, että koetamme kullan voimaa", jatkoi Jönsson.

Malbin kohautti olkapäitänsä.

"Ei kannata tarjota rahaa sheikille", sanoi hän. "Jotakuta hänen väestään voisimme yrittää ostaa, mutta sheikki ei myy kostoansa kultaan. Sellainen ehdotus vain varmentaisi epäluuloja, joita hänessä varmaan herätimme puhutellessamme häntä teltan edustalla. Ja silloin saisimme kiittää onneamme, jos säilyttäisimme henkemme."

"No, koeta sitten lahjomista", myöntyi Jönsson.

Mutta lahjomisesta oli kamalat seuraukset. Kätyri, jonka he valitsivat muutaman päivän viivyttyään leirissään kylän ulkopuolella, oli kookas vanha päällysmies sheikin alkuasukasjoukosta. Hän lankesi kiiltävän metallin viettelykseen, sillä hän oli oleskellut rannikolla ja tiesi kullan voiman. Hän lupasi myöhään illalla tuoda heille, mitä toivoivat.

Heti pimeän tullen alkoivat molemmat valkoihoiset tehdä valmistuksia purkaakseen leirin. Puoliyön aikaan oli kaikki kunnossa. Kantajat loikoivat kuormansa vieressä valmiina nostamaan ne hartioilleen millä hetkellä tahansa. Asestetut askarit kuljeskelivat safarin ja arabialaiskylän välillä valmiina asettumaan jälkijoukoksi paluumatkalla, johon ryhdyttäisiin heti, kun päällysmies oli tuonut, mitä valkoiset isännät odottivat.

Jo kuuluikin askeleita kylään vievältä polulta. Askarit ja valkoihoiset heristivät korviansa. Useampikin mies oli tulossa leiriä kohti. Jönsson astui eteenpäin ja puhutteli tulijoita matalalla kuiskausäänellä.

"Kuka siellä?" kysyi hän.

"Mbida", kuului vastaus.

Mbida oli petollisen päällysmiehen nimi. Jönsson rauhoittui, vaikkakin ihmetteli, että Mbida oli ottanut muita mukaansa. Mutta pian hän käsitti. Heidän tuomisensa lepäsi kahden miehen kantamilla paareilla. Jönsson noitui partaansa. Toisiko se hölmö heille ruumiin? Elävästä saaliistahan he olivat maksaneet!

Kantajat pysähtyivät valkoisten miesten eteen.

"Tämän olette kullallanne ostaneet", sanoi toinen heistä. Ja laskettuaan paarit maahan he kääntyivät kadoten pimentoon kylää kohti. Malbin katsahti Jönssoniin huulet vääntyneinä irvistykseen. Paareilla makaava oli peitetty vaatekappaleella.

"No?" kysyi viimemainittu. "Kohotahan peitettä nähdäksemme, mitä olet ostanut. Paljonpa rahaa saamme ruumiista — varsinkin kun olemme kuljetuttaneet sitä polttavan auringon alla ne kuusi kuukautta, jotka kuluvat ennenkuin olemme sen saaneet määräpaikkaansa!"

"Olisihan sen hölmön luullut tajuavan, että halusimme tytön elävänä", mörisi Malbin tarttuen vaatteenkulmaan ja temmaten pois peitteen paareilta.

Nähdessään, mitä sen alla oli, astahtivat molemmat miehet taaksepäin, kirousten kohotessa väkisinkin heidän huulilleen, sillä heidän edessään virui — Mbidan, petollisen päällysmiehen, ruumis.

Viittä minuuttia myöhemmin riensi Jönssonin ja Malbinin safari länttä kohti, hermostuneiden askarien jälkijoukkona varjellessa sitä hyökkäykseltä, jota joka hetki odottivat.

KUUDES LUKU

Viidakon opetuksia

Tarzanin pojan ensimmäinen yö viidakossa oli se, joka kauimmin säilyi hänen muistissaan. Mitkään villit petoeläimet eivät häntä uhanneet. Ei ollut merkkiäkään kauheista raakalaisista. Tai jos oli, ei poika järkkyneessä mielentilassaan sitä huomannut. Hänen omaatuntoansa piinasi ajatus äidin kärsimyksistä. Itsesyytökset tekivät hänen tilansa kurjaa kurjemmaksi. Amerikkalaisen tappaminen ei hänelle juuri tunnonvaivoja tuottanut. Mies oli ansainnut kohtalonsa. Jack suri etupäässä vain sitä, että Condonin kuolema oli särkenyt hänen omat suunnitelmansa. Nyt hän ei voinut palata suoraan vanhempainsa luo, kuten oli aikonut. Hän ei tohtinut tällä kohdalla palata rannikollekaan. Sillä hän ei niin suuresti kavahtanut oman turvallisuutensa vuoksi kuin säästääkseen isänsä ja äitinsä enemmästä murheesta ja siitä häpeästä, että heidän kunniallinen nimensä joutuisi ruman murhajutun yhteydessä mainittuna lokaan vedetyksi.

Aamun valjetessa rohkaistui pojan mieli. Auringon noustessa heräsi uutta toivoa hänen rinnassaan. Hän palaisi sivistyneeseen maailmaan toista tietä. Kukaan ei aavistaisi, että hän oli ollut osallisena muukalaisen murhassa syrjäisellä kaukaisen rannikon kauppa-asemalla.

Isoa apinaa vasten painuneena oli poika värissyt ison puun haarukassa melkein unettoman yön läpi. Hänen keveät alusvaatteensa olivat vain vähän suojanneet viidakon kylmältä kosteudelta, ja vain sillä kyljellään, jonka hän oli painanut toverinsa turkkipeittoista ruumista vasten, oli hän tuntenut tilansa mukavanlaiseksi. Niinpä hän ilahtuen tervehtikin nousevaa aurinkoa, joka lupasi lämpöä ja valoa — siunattua aurinkoa, ruumiillisen ja sielullisen tuskan karkoittajaa. Hän ravisti Akutin hereille.

"Tule", sanoi hän. "Minun on vilu ja nälkä. Etsikäämme ravintoa tuolta päivänpaisteesta", ja hän osoitti avonaista kenttää, jolla oli siellä täällä kitukasvuisia puita ja jota teräväsärmäiset kivimöhkäleet peittivät.

Poika livahti puhuessaan maahan, mutta apina vilkaisi huolellisesti ympärilleen, haistellen aamuilmaa. Sitten se todettuaan, että vaaraa ei ollut väijymässä, laskeutui verkalleen maahan pojan viereen.

"Numa ja sen naaras, Sabor, syövät niitä, jotka laskeutuvat ensin maahan ja sitten vasta katsovat; mutta ne, jotka ensin katsovat ja sitten astuvat maahan, elävät ja saavat itse herkutella." Täten opetti vanha apina Tarzanin pojalle hänen ensimmäisen läksynsä viidakon viisaudessa. Vieretysten he lähtivät astumaan rosoista kenttää kohti, sillä poika halusi ensin saada lämpöä. Apina näytti hänelle paraat paikat, mistä kaivaa esiin nakertajia ja matoja; mutta jo ajatuskin sellaisten ilettäväin otuksien hotkimisesta kuvotutti poikaa. He löysivät muutamia munia, ja niiden sisällön hän imi raakana ja söi myöskin Akutin maasta penkomia juuria ja mukuloita. Kentän takaa he löysivät matalan kalliotörmän edestä vettä — suolansekaista, pahalta haisevaa nestettä matalasta kuopasta, jonka äyräitä ja pohjaa olivat monien elukkain jalat tallanneet. Heidän lähestyessään kaikkosi seebralauma laukaten paikalta.

Poika oli liian janoissaan hylkiäkseen mitään, joka vähänkin muistutti vettä, ja niin hän joi kyllikseen Akutin seisoessa pää pystyssä ja korvat hörössä vaaran varalta. Ennen kuin itse ryhtyi juomaan, kehoitti apina poikaa olemaan valppaana, mutta juodessaankin kohotti hän tuontuostakin päänsä luodakseen nopean silmäyksen parinsadan metrin päässä vesikuopan toisella puolella kasvavaan pensasryhmään. Siemailtuaan kyllikseen hän nousi ja puhui pojalle kielellä, joka oli heidän yhteinen perintönsä, — isojen apinain kielellä.

"Eikö ole vaaraa lähellä?" kysyi hän.

"Ei ole", vastasi poika. "En nähnyt mitään liikkuvan sinun juodessasi."

"Silmistäsi on sinulla vähän apua viidakossa", virkkoi apina. "Täällä eläessä on luotettava korviin ja nenään, mutta ennen kaikkea nenään. Kun tulimme alas juomaan ja näin seebrat niiden vainutessa meidät, tiesin, ettei mikään vaara väijynyt vesikuopan tällä puolen, sillä muutoin olisivat seebrat sen haistaneet ja paenneet ennen meidän tuloamme; mutta toisella puolella, tuolla tuulen alla, saattoi vaara piillä. Me emme voineet vainuta sitä, sillä tuuli puhaltaa hajun toisaalle, ja siksipä minä heristin korviani ja jännitin silmäni tarkatakseni tuulen suuntaan, jonne nenäni ei ulotu."

"Etkä keksinyt — mitään?" kysäisi poika nauraen.

"Minä keksin Numan tuolta korkearuohoisesta pensaikosta", ja Akut osoitti kädellään.

"Leijonanko?" huudahti poika. "Mistä sen tiedät? Minä en näe mitään."

"Numa on siellä sittenkin", vastasi iso apina. "Ensiksikin kuulin sen huokauksen. Sinusta ei Numan huokaus kuulune erilaisilta kuin muut äänet, joita tuulen suhina synnyttää ruohossa ja puissa; mutta myöhemmin sinun täytyy oppia tuntemaan Numan huokaus. Sitten minä tähystin ja vihdoin näin korkean ruohon liikkuvan yhdeltä kohtaa jonkun muun voiman kuin tuulenviiman röyheltämänä. Katso, ruohon korret hajaantuvat molemmin puolin Numan mahtavaa ruhoa, ja kun se hengittää — näetkö? Näetkö pientä huojuntaa molemmin puolin, joka ei ole tuulen huojutusta — huojuntaa, jollaista ei ole muualla ruohikossa?"

Poika jännitti silmiänsä — ne olivat terävämmät silmät kuin mitä pojat vanhemmiltaan ylimalkaan perivät — ja viimein hän päästi havainnostaan innostuneena pienen huudahduksen.

"Niin", sanoi hän, "minä näen. Tuolla se on", ja hän osoitti sormellaan. "Sen pää on käännettynä meitä kohti. Vaaniiko se meitä?"

"Numa vaanii meitä", vastasi Akut, "mutta meillä ei ole suurta vaaraa, ellemme mene liian lähelle, sillä se lepää kaatamansa saaliin päällä. Sen maha on melkein täysi, koskapa emme kuule sen rusentelevan luita. Se katselee meitä ääneti, vain pelkästä uteliaisuudesta. Kohta se jatkaa ateriaansa tai nousee ja tulee alas rapakolle juomaan. Kun se ei meitä pelkää eikä himoitsekaan, ei se viitsi salata meiltä läsnäoloansa. Mutta nyt on oivallinen hetki tutustua Numaan, sillä sinun täytyy oppia tuntemaan se hyvin, jos mielit kauan elää viidakossa. Missä isoja apinoita on paljon, jättää Numa meidät rauhaan. Torahampaamme ovat pitkät ja vahvat, ja me osaamme taistella. Mutta kun olemme yksinämme ja se on nälissään, emme voi pitää puoliamme. Tule, kiertäkäämme sen taakse, jotta saamme sieraimiimme sen hajun. Mitä pikemmin nenäsi tottuu sen erottamaan, sitä parempi; mutta kiertäessämme tulee sinun pysytellä puiden lähettyvillä, sillä usein tekee Numa, mitä siltä vähimmin odottaa. Ja pidä korvasi, silmäsi ja nenäsi avoinna. Muista aina, että joka pensaan, joka puun takana ja jokaisessa viidakkoruohon tiheikössä voi väijyä vihollinen. Numaa välttäessämme on sinun varottava joutumasta Saborin, Numan naaraan, kitaan. Seuraa minua!" Ja Akut läksi laajassa kaaressa kiertämään vesikuoppaa ja lyyhistynyttä leijonaa.

Poika astui aivan sen kintereillä, joka vaisto valppaana, hermot jännittyneinä äärimmäiseen kiihtymykseen. Tämä vasta oli elämää. Hetkiseksi hän unohti muutama minuutti sitten tekemänsä päätöksen rientää jollekulle toiselle kohdalle rannikkoa, jonkun matkan päähän maihinnousupaikastaan, ja sieltä heti lähteä paluumatkalle Lontooseen. Mutta nyt hän ajatteli vain elämisen villiä iloa ja riemuitsi saadessaan terästää aistejaan ja koettaa uljuuttansa villin viidakon sikiöiden viekkautta ja voimaa vastaan ison kesyttämättömän mantereen laajoilla lakeuksilla ja synkillä metsäpoluilla, joilla ne alati väijyivät. Hän ei tuntenut pelkoa. Hänen isällään ei ollut sellaista ollut pojan perittäväksi; mutta kunniantunto ja omatunto hänellä oli, ja niistä usein koitui hänelle kiusaa, kun ne hänen synnynnäisen vapaudenrakkautensa kanssa taistelivat hänen sielunsa omistamisesta.

He olivat ehtineet vain lyhyen matkaa Numan selkäpuolelle, kun poika erotti petoeläimen vastenmielisen hajun. Hymy kirkasti hänen kasvonsa. Joku vaisto sanoi hänelle, että hän olisi tuntenut tuon lemun monien tuhansien muiden joukosta, vaikkei Akut olisikaan ilmoittanut hänelle leijonan läsnäolosta. Siinä oli omituista tutunomaisuutta — kaameaa tutunomaisuutta, joka sai hänen lyhyen niskatukkansa nousemaan ja toi ehdottoman irvistyksen hänen huulilleen, paljastaen hampaat. Hänestä tuntui kuin olisi nahka hänen korviensa ympärillä pingoittunut, aivan kuin nuo jäsenet olisivat litistyneet pääkalloa vasten kuolettavan kamppailun aavistuksesta. Hänen ihoansa kutkutti. Hän hehkui mieluisasta aistimuksesta, jota ei ollut koskaan ennen tuntenut, Hän oli silmänräpäyksessä muuttunut toiseksi olennoksi — varovaiseksi, valppaaksi, valmiiksi. Näin muutti Numan, leijonan, haju pojan metsäeläimeksi.

Hän ei ollut koskaan nähnyt leijonaa — hänen äitinsä oli ponnistelullaan suurin vaivoin ehkäissyt hänet siitä. Mutta hän oli ahmimalla katsellut lukemattomia leijonankuvia ja nyt hän tunsi kiihkeää intohimoa saada omin silmin tarkata ilmielävää eläinten kuningasta. Akutia seuratessaan hän vilkui alati toisella silmällään olkansa yli taakseen toivoen Numan nousevan haaskaltaan ja näyttäytyvän. Niinpä hän jättäytyi Akutista hiukan jälkeen, eikä aikaakaan, niin apinan kimakka varoitushuuto herätti hänet äkkiä miettimään muita asioita kuin kätkettyä Numaa. Kääntäen silmänsä nopeasti toveriin päin näki poika suoraan edessään polulla seisomassa jotakin, mikä sai kiihtymyksen sävähtämään hänen ruumiinsa jokaisessa hermossa. Ruho puolittain ulkona pensaikosta, jossa se varmaan oli piillyt, seisoi sileä ja kaunis naarasleijona. Sen kellervänvihreät silmät olivat pyöreät ja tuijottivat suoraan pojan silmiin, ikäänkuin tunkeutuen niihin. Heidän väliään ei ollut kymmentäkään askelta. Kahdenkymmenen askeleen päässä leijonasta seisoi iso apina mylvien ohjeita pojalle ja sinkautellen ärsytyksiä valtavalle pedolle, ilmeisesti koettaen kääntää sen huomion pojasta, samalla kun hän itse otti turvansa läheiseen puuhun.

Mutta Sabor ei ollut houkuteltavissa. Se tuijotti yhä poikaan. Tämä seisoi naaraksen ja uroksen välillä, leijonaemon ja haaskan välillä. Tuo tuntui epäilyttävältä. Kaiketikin oli pojalla jotakin suunnitelmia sen herraa ja puolisoa vastaan tai se tahtoi riistää heidän metsästyksensä hedelmät. Naarasleijona on äkkipikainen. Akutin mylvintä ärsytti sitä. Se murahti kumeasti ja astahti poikaa kohti.

"Puuhun!" huusi Akut.

Poika kääntyi pakenemaan, ja samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi leijona. Puu oli vain muutaman askeleen päässä. Oksa riippui kymmenen jalan päähän maasta, ja pojan hypätessä sitä tavoittamaan hyppäsi leijona häntä tavoittamaan. Apinan tavoin veti hän itsensä ylös ja siirtyi toiselle sivulle. Valtava etukäpälä hipaisi hänen lanteitaan — juuri ja juuri. Käyrä varvas tarttui kuin koukku hänen pyjama-housujensa vyötäröön, reväisten ne riekaleina hänen yltään hyökkäävän leijonan saaliiksi. Puolialastomana vetäytyi poika turvaan pedon kääntyessä ja hypätessä uudestaan häntä kohti.

Läheisessä puussa mölysi ja torui Akut haukkuen naarasleijonaa kaikilla mahdollisilla herjausnimillä. Matkien opettajansa käytöstä tyhjensi poikakin herjaussanojensa varaston viholliselleen, kunnes hän huomattuaan sanojen tehottomuuden alkoi etsiä jotakin raskaampaa heittoasetta. Ei ollut käsillä muuta kuin kuivuneita oksia ja karahkoja, mutta niitä hän paiskeli Saborin ylöspäin käännettyyn mölisevään kuonoon, aivan kuin hänen isänsä ennen häntä oli tehnyt kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänkin poikana oli härnäillyt ja kiusoitellut viidakon isoja kissoja.

Naarasleijona kiersi vähän aikaa hermostuneena puun runkoa; mutta sitten se joko todeten valppautensa hyödyttömyyden tai nälän nipistelyn pakottamana harppoi majesteettisesti pois ja hävisi tiheikköön herransa luo, joka ei ollut rähinän aikana kertaakaan näyttäytynyt. Kun Akut ja poika uskalsivat jättää pakopaikkansa, laskeutuivat he maahan jatkaakseen keskeytynyttä matkaansa. Vanha apina nuhteli poikaa tämän huolimattomuudesta.

"Jollet olisi ollut niin innostunut takanasi olevaan urosleijonaan, olisit huomannut naaraksen paljoa aikaisemmin kuin nyt", sanoi hän.

"Mutta sinähän menit ihan sen ohitse sitä huomaamatta", vastasi poika.

Akut näytti nolostuneelta.

"Niin se on", sanoi hän, "sillä lailla viidakon väki kohtaa kuolemansa. Käymme varovaisesti kautta elinkautemme ja sitten me lyhyeksi hetkeksi unohdamme ja sitten…" Apina matki hampaillaan isojen leukojen jyrsintää lihassa. "Tämä on läksy", jatkoi hän. "Olet oppinut, ettet saa liian kauan tähystää silmilläsi yhtäälle, kallistaa korviasi ja ojentaa nenääsi yhteen ja samaan suuntaan."

Sinä yönä paleli Tarzanin poikaa enemmän kuin häntä ikänä oli palellut. Pyjama-housut eivät tosin olleet paksut, mutta ne olivat toki tyhjää paksummat. Ja seuraavana päivänä kärvensi häntä polttava aurinko, sillä jälleen kävi heidän matkansa suurelta osaltaan eräiden laajojen ja puuttomien kenttien yli. Pojan mielessä oli yhä tuuma vaeltaa etelää kohti ja kiertää takaisin rannikolle etsimään toista sivistyksen ulkoasemaa. Hän ei ollut siitä suunnitelmasta virkkanut mitään Akutille, sillä hän tiesi, että apinasta tuntuisi vastenmieliseltä jokainen eroon vivahtava ehdotus.

Kuukauden päivät samoilivat toverukset eteenpäin, ja poika oppi nopeasti viidakon lait; hänen lihaksensa sopeutuivat uuteen elämäntapaan, johon olivat joutuneet. Isän jänteet olivat periytyneet pojalle — niitä tarvitsi vain karaista ja kehittää. Poika havaitsi, että hänelle oli aivan luonnollinen asia heilautella itseään puiden välitse. Hyvin korkeallakaan hän ei milloinkaan tuntenut pienintäkään huimausta, ja kun hän oli oppinut heittäytymisen ja irroittautumisen taidon, ponnahdutti hän itsensä ilman läpi oksalta oksalle vielä ketterämmin kuin Akut, joka oli raskaampi.

Ja säiden vaikutuksesta sitkistyi ja koveni hänen pehmeä, valkoinen ihonsa, muuttuen nyt ruskeaksi päiväpaisteessa ja tuulessa. Hän oli eräänä päivänä riisunut pyjama-röijynsä uidakseen pienessä joessa, joka oli liian kapea krokotiilien tyyssijaksi, ja sillä välin kun hän Akutin kera kisaili vilpoisessa vedessä, oli marakatti pudottautunut yläpuolella riippuvalta oksalta, siepannut pojan ainoan sivistyneestä maailmasta perityn vaatekappaleen ja kiitänyt pois sen kanssa.

Ensimmältä Jack oli vihoissaan; mutta oltuaan vähän aikaa röijyttä hän alkoi käsittää, että puolipukeissa käyminen on paljoa epämukavampaa kuin alastomana oleskelu. Pian hän ei vaatteitaan enää laisinkaan kaivannut. Ja nyt hän alkoi täysin siemauksin nauttia rajattomasta vapaudestansa. Joskus värähti hymy hänen kasvoillaan, kun hän yritti kuvitella koulutoveriensa hämmästystä, jos ne vain olisivat voineet nähdä hänet nyt. Ne olisivat kadehtineet häntä. Niin, ne olisivat häntä kovin kadehtineet. Sellaisina hetkinä hän sääli heitä; mutta kun hän sitten ajatteli heitä englantilaisten kotiensa ylellisyyden ja mukavuuden keskellä onnellisina vanhempainsa parissa, nousi kiusallinen pala hänen kurkkuunsa ja hän oli näkevinään äitinsä kasvot sekavan sumun läpi, joka ehdottomasti kohosi hänen silmiinsä. Ja silloin hän hoputti Akutia eteenpäin; he samosivat nyt läntiseen suuntaan, rannikkoa kohti. Apina luuli heidän etsivän hänen omaan lajiinsa kuuluvaa parvea, eikä poika huolinut sitä uskoa häneltä riistää. Ehtisihän Akutille ilmoittaa todelliset suunnitelmat vielä sittenkin, kun olisivat saapuneet sivistyksen ulottuville.

Eräänä päivänä he verkalleen vaeltaessaan joen vartta pitkin tapasivat odottamattaan alkuasukaskylän. Muutamia lapsia leikki veden partaalla. Pojan sydän hytkähti rinnassa hänen nähdessään heidät, sillä hän ei ollut kuukauteen tavannut ihmisolentoa. Mitäpä siitä, vaikka ne olivatkin alastomia villejä? Mitäpä siitä, vaikka niiden iho oli musta? Eikö Luoja ollut heitä muotissaan muovannut, kuten hänet itsensäkin? Olivathan he hänen veljiään ja sisariaan! Hän juoksi lapsia kohti. Lausuen matalan varoituksen tarttui Akut häntä käsivarresta, pidättääkseen häntä. Poika ravistautui irti ja riensi tervehdyshuudoin mustia leikkijöitä kohti. Hänen äänensä sai jokaisen pään kohoamaan. Silmät muljollaan tuijottivat lapset hetkisen häneen ja kääntyivät sitten säikähdyksestä kirkuen pakenemaan kylään. Heidän kintereillään juoksivat heidän äitinsä ja vastauksena hälytykseen tuli kyläportista parikynmentä soturia, nopeasti sieppaamansa keihäät ja kilvet käsissä.

Aiheuttamansa hämmingin nähdessään poika pysähtyi. Iloinen hymy haihtui hänen kasvoiltaan, kun soturit juoksivat häntä vastaan hurjin huudoin ja uhkaavin elein. Akut huuteli hänelle takaapäin kehoittaen häntä kääntymään ja pakenemaan, koska neekerit tappaisivat hänet. Hetkisen katseli poika heidän tuloaan ja kohotti sitten kämmenensä heitä kohti merkiksi, että pysähtyisivät, samalla huutaen, että hän tuli ystävänä — että oli vain halunnut leikkiä lasten kanssa. Tietenkään eivät ne ymmärtäneet sanaakaan hänen puhuttelustansa, ja vastauksena oli — kuten mikä alaston olento tahansa, joka äkkiä olisi viidakosta hyökännyt heidän naistensa ja lastensa kimppuun, saattoi odottaa, — ropsahdus suhisevia keihäitä. Heittoaseet viuhahtelivat kaikkialle pojan ympärille, mutta ainoakaan ei osunut häneen. Jälleen tunsi hän jotakin kutittavaa selkäpiissään, lyhyt tukka nousi niskassa ja päälaella. Hänen silmänsä siristyivät. Niistä leimahti äkillistä vihaa, joka karkoitti niitä äsken valaisseen ystävällisen hilpeyden. Kumeasti murahtaen, aivan kuin hätyytetty eläin, kääntyi hän ja juoksi viidakkoon. Siellä odotti Akut häntä puussa. Apina kehoitti häntä rientämään pakoon, sillä vanha viisas ihmisenmuotoinen tiesi, että he kaksin, alastomina ja aseettomina, eivät voisi pitää puoliaan jänteviä mustia sotureita vastaan, jotka varmaan panisivat toimeen jonkinlaisen etsinnän metsässä.

Mutta uusi voima liikkui Tarzanin jälkeläisessä. Hän oli poikamaisen iloisesti ja avomielisesti tarjonnut ystävyyttä näille henkilöille, jotka olivat ihmisolentoja kuten hänkin. Hänet oli otettu vastaan epäluulolla ja keihäillä. Häntä ei oltu edes kuunneltu. Raivo ja viha valtasi hänet. Akutin kehoittaessa pakenemaan hän pani vastaan. Hän halusi taistella, mutta hänen järkensä sanoi liiankin selvästi, että hän mielettömästi uhraisi henkensä näin paljain käsin ja hampain kohdatessaan näitä asestettuja miehiä, — poika ajatteli jo hampaitaan, taisteluhampaitaan, milloin ottelun mahdollisuus häämöitti lähellä.

Liikkuen verkalleen puiden lomitse hän katseli olkansa yli taakseen, vaikkei enää laiminlyönytkään muiden, kummallakin puolella tai edessä väijyvien vaarojen mahdollisuutta, — hänen kokemuksensa naarasleijonan kanssa ei kaivannut toistamista, vaan läksy oli iäksi painunut hänen mieleensä muutoinkin. Takaansa hän kuuli villien lähestyvän huutaen ja kirkuen. Hän jättäysi jälemmäksi, kunnes takaa-ajajat olivat hänen näkyvissään. He eivät huomanneet häntä, koska eivät etsineet inhimillistä saalista puista. Poika pysyttäysi ihan heidän edellään. Likimain kaksi kilometriä jatkoivat mustat takaa-ajoa ja kääntyivät sitten palatakseen kylään. Nyt oli pojan vuoro, hänen odottamansa tilaisuus, sillä kuuma kostonhimoinen veri kuohui hänen suonissaan, kunnes hän näki takaa-ajajansa punaisen sumun läpi.

Villien kääntyessä kääntyi poika heidän peräänsä. Akutia ei enää ollut näkyvissä. Luullen pojan seuraavan oli tämä vaeltanut yhä kauemmaksi, haluttomana kiusaamaan kohtaloa noiden kuolettavain keihäiden ulottuvilla. Hiipien hiljaa puusta puuhun vaani poika palaavien soturien askeleita. Vihdoin yksi miehistä jäi tovereistansa jälkeen heidän seuratessaan pientä kylään vievää polkua. Julma hymy valaisi nuorukaisen kasvot. Nopeasti riensi hän eteenpäin, kunnes liikkui melkein neekerin pään päällä, tämän mitään aavistamatta. Hän hiipi vaanien saaliinsa perässä kuin Sheeta, pantteri, — olihan hän monet kerrat nähnyt Sheetan hiivintää.

Äkkiä ja äänettömästi hyppäsi hän etuvinoon alaspäin uhrinsa leveille hartioille. Heti kun hän kosketti miestä, hapuilivat hänen sormensa hänen kurkkuaan. Pojan ruumiinpaino paiskasi neekerin raskaasti maahan ja samalla sai hän niin ankaran tölmäyksen takaapäin tämän polvista, että hengitys rintakehän tärskähtäessä salpautui. Sitten iskeytyivät vahvat valkoiset hampaat hänen niskaansa ja jäntevät sormet puristivat yhä tiukemmin hänen henkitorveansa. Jonkun aikaa ponnisteli soturi raivoisasti, paiskautuen sinne tänne, koettaessaan ravistaa hätyyttäjäänsä erilleen; mutta alati hän kävi yhä heikommaksi ja alati riippui hänessä tuo hirveä ja äänetön olento, jota hän ei voinut nähdä, ja laahasi hänet verkalleen pensaikkoon tien viereen.

SEITSEMÄS LUKU

Omaa heimoa

Kun Akut huomasi, että poikaa ei ollutkaan takana, kääntyi hän tätä etsimään. Hän oli ehtinyt palata vain vähän matkaa, kun äkkiä ja hämmästyneenä pysähtyi nähdessään kummallisen olennon lähestyvän puiden välitse. Se oli poika, mutta oliko se mahdollista? Hänen kädessään oli keihäs ja selässä riippui soikea kilpi, jollaisia heidän kimppuunsa hyökänneillä mustilla sotureilla oli ollut; nilkoissa ja käsivarsissa oli rauta- ja vaskirenkaita, ja nivusvaate oli kiedottuna hänen vyötäisilleen. Sen laskoksiin oli pistetty veitsi. Nähdessään apinan riensi poika näyttämään hänelle voitonmerkkejänsä. Ylpeänä osoitti hän jokaista vastikään hankkimaansa esinettä ja kertoi kerskuen urotyönsä yksityiskohdista. "Paljain käsin ja hampaillani minä hänet surmasin", sanoi hän. "Olisin halunnut päästä, heidän ystäväkseen, mutta he tahtoivat mieluummin olla vihollisiani. Ja nyt kun minulla on keihäs, näytän Nunnallekin, mikä minä vihollisena olen! Ainoastaan valkoihoiset ihmiset ja isot apinat, Akut, ovat ystäviämme. Niitä me etsimme; kaikkia muita on meidän vältettävä tai tapettava ne. Sen olen viidakossa oppinut."

He kiersivät vihamielisen kylän sivuitse ja palasivat tolalleen rantaa kohti. Poika oli hyvin ylpeä uusista aseistaan ja koristuksistaan. Hän harjoitteli alituisesti keihäällänsä, heitellen sitä tuntikausia kaikenlaisiin eteensä sattuviin esineihin heidän kiirettä pitämättä samoillessaan, kunnes saavutti sellaisen taidon, mikä vain nuorille lihaksille on niin lyhyen harjoituksen jälkeen mahdollinen. Kaiken aikaa oli Akut kasvatuksessa hänen ohjaajanansa. Ei enää ollut ainoatakaan jälkeä viidakossa, joka ei olisi pojan tarkoille silmille ollut avoin kirja, ja nekin epämääräiset jäljet, joita sivistynyt ihminen ei aisteillaan laisinkaan huomaa ja jotka hänen villille serkulleen ovat vain osittain havaittavissa, tulivat innokkaalle pojalle perin tutunomaisiksi. Hän kykeni hajusta erottamaan lukemattomat kasvinsyöjäin lajit ja myös pelkästään sen ihosta erittyvän huurun lisääntymisestä tai vähenemisestä ilmassa tuntemaan, oliko elukka lähenemässä vai kulkiko se poispäin. Eikä hän kaivannut silmiensä todistusta tietääkseen, oliko tuulen päällä kaksi tai neljä leijonaa — sadanko metrin vai kilometrin päässä.

Paljon tästä oli Akut hänelle opettanut, mutta paljoa enemmän siinä oli vaistomaista tietoa — isältä perittyä omituista aavistusta. Hän oli alkanut rakastaa viidakkoelämää. Alituinen älyn ja vaistojen kamppailu varovaisten ja varomattomien polulla öin päivin vaanivia tuhoavia vihollisia vastaan vetosi siihen seikkailuhenkeen, joka sykkii alkuperäisen Aatamin jokaisen täysiverisen pojan sydämessä. Mutta vaikka hän tätä elämää rakasti, ei hän ollut sallinut itsekkäiden toivomustensa hälventää velvollisuudentunnetta, joka oli saanut hänet käsittämään, kuinka siveellisesti rikollinen hänen seikkaileva karkaamisensa Afrikkaan pohjaltaan oli. Isän ja äidin rakkaus eli voimakkaana hänen sydämessään — liian voimakkaana salliakseen hänen täysin siemauksin nauttia onnesta, joka epäilemättä tuotti näille monta surunpäivää. Ja siksipä hän pysyi hellittämättä päätöksessään etsiä rannikolta satama, lähettääkseen itsestään tietoja kotiin ja saadakseen rahoja Lontooseen palatakseen. Samalla hän tunsi itsensä varmaksi, että nyt voisi taivuttaa vanhempansa sallimaan hänen viettää ainakin osan ajastaan niillä afrikkalaisilla tiluksilla, jotka hän kodissaan kuulemistansa huolimattomista, tilapäisesti virketyistä sanoista päätellen tiesi isänsä omistavan. Se olisi jotakin — ainakin parempaa kuin kuluttaa elinaikansa kaavoihin puristuneen sivistyksen kyllästyttävien nautintojen ja rajoitusten puitteissa.

Ja niin hän oli pikemminkin tyytyväinen heidän rannikkoa kohti samoillessaan, sillä samalla kun hän nautti saloseudun vapautta ja sen villejä riemuja, tunsi hän omantuntonsa keveäksi, koska tiesi tekevänsä kaiken voitavansa palatakseen vanhempainsa luo. Hän toivoikin tapaavansa jälleen valkoihoisia — omia heimolaisiaan, — sillä monessa tilaisuudessa hän oli ikävöinyt muuta seuraa kuin ison apinan. Seikkailu mustien kanssa ärsytti yhä hänen mieltänsä. Hän oli lähestynyt heitä niin viattoman toverillisesti ja niin lapsellisen varmana vieraanvaraisesta vastaanotosta, että hänen kokemansa kohtelu oli pahoin kolhinut nuoren sydämen ihanteita. Hän ei enää pitänyt mustaa miestä veljenään, vaan pikemminkin yhtenä verenhimoisen viidakon lukemattomista vihollisista — petoeläimenä, joka neljän jalan asemesta käveli kahdella.

Ja niin kuluivat päivät, ja metsästyksestä ja kiipeilystä kehittyivät pojan lihakset ja hänen ketteryytensä lisääntyi, niin että Akutkin, joka olikin laiskanläntä, ihmetteli oppilaansa urheutta. Ja todetessaan riemukseen suuren voimansa kävi poika varomattomaksi. Hän samoili viidakkoa pää pystyssä, vaaraa uhmaten. Akutin paetessa puihin heti kun tunsi Numan hajun, poika vain nauroi eläinten kuninkaalle vasten naamaa ja asteli uljaasti sen ohitse. Hyvä onni suosi häntä pitkän aikaa. Hänen tapaamansa leijonat olivat kai ruuasta kylläisiä tai ehkä ne niin hämmästyivät alueelleen tunkeutuneen oudon olennon rohkeudestakin, että hyökkäystuumat kaikkosivat niiden mielestä, kun ne silmät muljollaan katselivat hänen lähestymistään ja poistumistaan. Mikä lienee syy ollutkin, totta on, että poika monissa tilaisuuksissa sivuutti jonkun ison leijonan muutaman askeleen päästä, sen vain hiukan murahtaessa varoitukseksi.

Mutta kaksi leijonaa ei silti ehdottomasti ole aivan samanlaisia luonteeltaan ja sävyltään. Ne eroavat toisistaan yhtä paljon kuin ihmissukuun kuuluvat olennot. Siitä, että kymmenen leijonaa menettelee samoin samankaltaisissa olosuhteissa, ei voi päättää, että yhdestoistakin niin tekee, — hyvin mahdollisesti se käyttäytyy toisin. Leijona on hermoiltaan korkealle kehittynyt eläin. Se ajattelee ja tekee siis johtopäätöksiä. Kun sillä on hermosto ja aivot, on sillä myöskin luonnonlaatu, johon ulkonaiset syyt vaikuttavat eri tavoin. Eräänä päivänä poika tapasi yhdennentoista leijonansa. Se käveli pienen tasangon yli, jolla kasvoi vähäisiä pensasryhmiä. Akut oli muutaman askeleen päässä vasemmalla pojasta, joka ensimmäiseksi huomasi Numan läsnäolon.

"Juokse, Akut!" huusi poika nauraen. "Numa on kätkeytyneenä pensaisiin oikeallani. Riennä, vilistä nyt pikaisesti puihin, Akut! Minä, Tarzanin poika, suojelen sinua", ja poika pysyi nauraen suunnallaan, joka vei hänet aivan läheltä pensaikkoa, jossa Numa oli piilossa.

Apina huusi hänelle kehoittaen tulemaan pois, mutta poika vain heilutti keihästään ja suoritti tilapäisen sotatanssin osoittaakseen halveksumistaan eläinten kuningasta kohtaan. Hän tuli yhä lähemmäksi pelottavaa surmaajaa, kunnes leijona äkkiä vihaisesti murahtaen kohosi makuusijaltaan vähemmän kuin kymmenen askeleen päässä nuorukaisesta. Isokokoinen eläin oli tämän viidakon ja erämaan valtias. Pitkä pörröinen harja peitti sen hartioita. Leuoissa oli julmat raateluhampaat. Sen keltaisenvihreistä silmistä leimusi vihaa ja uhmaa.

Surkean tehoton keihäs kädessään käsitti poika pian, että tämä leijona oli toisenlainen kuin hänen ennen kohtaamansa, mutta hän oli jo mennyt liian pitkälle peräytyäkseen. Lähin puu oli usean metrin päässä vasemmalla, — leijona saattoi olla jo hänen kimpussaan ennenkuin hän oli ehtinyt matkan puoliväliin, eikä kukaan, joka tuota eläintä nyt katseli, voinut epäillä sen hyökkäysaikeita. Leijonan takana oli oaspuu, vain muutaman jalan päässä siitä. Se oli läheisin turvapaikka mutta Numa oli sen ja saaliinsa välillä.

Pojan tuntiessa pitkän keihäänvarren kädessään ja nähdessä puun leijonan takana, juolahti hänen mieleensä ajatus — takaperoinen, naurettava, epätoivon synnyttämä ajatus. Mutta nyt ei ollut aikaa punnita mahdollisuuksia, — oli vain yksi ainoa pelastuksen mahdollisuus, ja sen vähäisen tilaisuuden tarjosi oaspuu. Jos leijona hyökkäisi, olisi myöhäistä, — pojan oli hyökättävä ensin, ja Akutin eikä vähemmin Numan kummastukseksi loikkasi hän nopeasti petoa kohti. Vain sekunnin ajan oli leijona hämmästyksestä hievahtamatta, ja siinä sekunnissa pani Jack Clayton koulussa oppimansa tempun kovan koetuksen alaiseksi.

Hän juoksi suoraan villipetoa kohti pitäen keihästä varsipää edellä ruumiinsa edessä. Akut kirkui kauhusta ja hämmästyksestä. Leijona seisoi silmät muljottaen pyöreinä päässä ja odotti hyökkäystä, valmiina nousemaan takajaloilleen ja vastaanottamaan tuon yltiöpään olennon iskuilla, jotka olisivat voineet murskata puhvelin kallon.

Ihan leijonan eteen työnsi poika keihäänsä varren maahan, suoritti mahtavan hyppäyksen, ja ennenkuin hämmästynyt eläin saattoi arvata, mikä kepponen sille oli tehty, suhahti hän leijonan pään yli oaspuun raatelevaan syleilyyn; — hän oli turvassa, mutta haavoitettuna.