TARZANIN VIIDAKKOSEIKKAILUJA
Seikkailuja Afrikan aarniometsissä
Kirj.
EDGAR RICE BURROUGHS
8. englantilaisesta painoksesta ("Jungle Tales of Tarzan") suomentanut
Alpo Kupiainen
Kariston nuorisonkirjoja 48
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.
SISÄLLYS:
I. Tarzanin ensimmäinen rakkaus
II. Tarzan vankina
III. Taistelu balusta
IV. Tarzanin jumala
V. Tarzan ja neekeripoika
VI. Poppamies kostopuuhissa
VII. Bukawain kuolema
VIII. Leijona
IX. Painajainen
X. Taistelu Tikan puolesta
XI. Viidakkotepponen
XII. Tarzan pelastaa kuun
ENSIMMÄINEN LUKU
Tarzanin ensimmäinen rakkaus
Pitkänään herkullisen mukavasti troopillisen metsän siimeksessä tarjosi Tika kieltämättä mitä kiehtovimman kuvan nuoresta naisellisesta suloudesta. Niin ajatteli ainakin Apinain Tarzan, joka kyyrötti läheisen puun matalalle riippuvalla oksalla, katsellen häntä.
Jospa vain olisitte nähnyt tuon miehen siinä veltosti venymässä aarniometsän jättiläisen oksalla, samalla kun yläpuolelta lehväkatoksen läpi pilkistellen pujotteleva päiväntasaajan aurinko kirkkaasti täplitteli hänen ruskeata ihoansa, jos olisitte nähnyt hänen sopusuhtaisen ruumiinsa ja jäntevät raajansa huolettoman sirossa asennossa, kaunismuotoisen pään osaksi kääntyneenä mietiskelyyn vaipumista osoittavin ilmein ja älykkäiden, harmaiden silmien uneliaasti ahmivan hartaan ihailunsa esinettä, olisitte luullut häntä jonkun muinaisaikaisen puolijumalan uudeksi ruumiillistumaksi.
Ette olisi aavistanut, että hän lapsuudessaan oli imenyt kamalannäköisen, karvaisen naarasapinan rintoja tai että hän koko itsetajuisessa menneisyydessään, sitten kun hänen vanhempansa olivat menehtyneet pienessä majassa maan saartaman sataman vieressä viidakon liepeillä, ei ollut tuntenut muita tovereita kuin Kertshakin — ison apinan — heimon jöröjä uroksia ja äriseviä naaraita.
Jos olisitte voinut lukea ne ajatukset, joita risteili hänen toimeliaissa, terveissä aivoissaan, sen kaipauksen, ne halut ja pyyteet, joita Tikan näkeminen hänessä herätti, niin ette olisi ollut vähääkään taipuisampi uskomaan, kuka tämä apinamies todellisesti oli. Sillä yksistään hänen ajatuksiensa nojalla olisi ollut mahdotonta saada selville totuutta — että hänet oli synnyttänyt hieno englantilainen nainen ja että hänen isänsä oli ollut englantilainen aatelismies, jonka sukupuu oli vanha ja kunnioitettu.
Ei tuntenut Apinain Tarzan oikeata alkuperäänsä. Siitä, että hän oli John Clayton, loordi Greystoke, jolla oli paikka ylähuoneessa, ei hänellä ollut aavistustakaan, ja jos hän olisi sen tiennyt, ei hän olisi sitä ymmärtänyt.
Niin, Tika oli todella kaunis!
Tietystikin Kaala oli ollut kaunis — äiti on aina kaunis lapsestaan — mutta Tikan kauneus oli kokonaan omalaatuista; sitä ei voinut kuvata, ja parhaillaan alkoi Tarzan sitä tajuta hyvin epämääräisesti ja hämärästi.
Vuosikausia olivat Tarzan ja Tika olleet leikkitovereita, ja Tika pysyi yhä vieläkin leikkisänä, kun taas hänen ikäisensä nuoret urokset olivat nopeasti muuttumassa äreiksi ja kärtyisiksi. Jos Tarzan sitä lainkaan ajatteli, niin otaksuttavasti hän järkeili nuorta naarasta kohtaan tuntemansa lisääntyvän kiintymyksen saavan helposti selityksensä siitä seikasta, että kaikista entisistä leikkikumppanuksista vain Tikalla ja hänellä oli säilynyt ollenkaan halu kisailla kuten menneinä aikoina.
Mutta istuessaan tänään katselemassa Tikaa hän älysi huomaavansa tämän ruumiin ja kasvonpiirteiden kauneuden — mitä hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin tehnyt, koska kauneudella ei ollut mitään merkitystä siihen nähden, että Tika kykeni ketterästi kiitämään metsän alempien tasanteiden halki, kun he leikkivät Tarzanin tuotteliaiden aivojen kehittämiä alkeellisia leikkejä, olivat hippasilla ja piilosilla.
Tarzan raapi päätään, upottaen sormensa syvälle mustaan tuuheaan tukkaan, joka reunusti hänen siroja nuorekkaita kasvojaan — hän raapi päätään ja huoahti. Tikan vasta äsken havaittu kauneus muuttui yhtä äkkiä hänen epätoivonsa aiheeksi. Hän kadehti Tikan ruumiin komeata karvapeitettä. Hänen oma sileä, ruskea hipiänsä herätti hänessä inhon ja halveksimisen sekaista kiukkua. Vuosia sitten hän oli sisimmässään toivonut, että kerran hänkin saisi karvapuvun kuten kaikilla hänen veljillään ja sisarillaan oli; mutta viime aikoina hänen oli ollut pakko luopua tästä ihastuttavasta haaveesta.
Sitten oli Tikalla vankat hampaat, ei tietystikään niin isot kuin uroksilla, mutta sittenkin valtavan uhkeat vehkeet verrattuina Tarzanin heikkoihin, valkeihin hampaisiin. Entä hänen tuuheat kulmakarvansa, hänen leveä, litteä nenänsä ja hänen suunsa! Tarzanin usein harjoittama temppu oli supistaa suunsa pieneksi ympyräksi ja sitten puhaltaa poskensa pullolleen, samalla nopeasti räpytellä silmiään; mutta hän. tunsi, ettei hän ikinä oppisi suorittamaan sitä niin vastustamattoman taitavasti kuin Tika sen teki.
Hänen sinä iltapäivänä tarkkaillessaan ja ihaillessaan Tikaa lähti eräs nuori urosapina, joka oli ollut laiskasti kaivelemassa ruokaa kostean ja sotkuisen, lahonneen kasvullisuuskerroksen alta lähellä kasvavan puun juurella, kömpelösti lönkyttämään Tikaa kohti. Kertshakin heimon muut apinat liikkuivat veltosti sinne tänne tai loikoivat rauhallisesti päiväntasaajan viidakon keskipäivän helteessä. Silloin tällöin oli milloin mikin heistä sattunut joutumaan varsin lähelle Tikaa, eikä Tarzan ollut välittänyt siitä mitään. Minkä vuoksi sitten hänen otsansa rypistyi ja hänen lihaksensa jännittyivät nyt, kun hän näki Taugin pysähtyvän nuoren naaraksen viereen ja senjälkeen kyyristyvän aivan likelle häntä?
Tarzan oli aina pitänyt Taugista. Lapsuudestaan saakka olivat he kisailleet yhdessä. Kylki kyljessä he olivat kyykötelleet veden partaalla, vikkelät, voimakkaat sormet valmiina sujahtamaan esiin ja tarttumaan Pisahiin, kalaan, jos tämä vilpoisten syvyyksien asukas kiitäisi lammikon pintaan Tarzanin siihen tiputtamien hyönteisten houkuttelemana.
Yhdessä he olivat kiusanneet Tublatia ja ärsyttäneet Numaa, leijonaa. Miksi siis Tarzan tunsi lyhyiden niskakarvojensa pörhistyvän vain sen tähden, että Taug istui Tikan vieressä?
Totta kyllä oli, ettei Taug enää ollut sama riehakas apina kuin eilispäivänä. Kun hän murisi ja hänen jättimäiset torahampaansa paljastuivat, ei kukaan enää saattanut kuvitella, että hän oli yhtä hilpeällä tuulella kuin silloin, kun hän ja Tarzan olivat kierineet nurmikolla leikkitappelussa. Nykyinen Taug oli kookas, juro urosapina, synkkä ja peloittava. Hän ja Tarzan eivät kuitenkaan olleet koskaan riidelleet keskenään.
Joitakuita minuutteja nuori apinamies katseli Taugin painautuessa yhä lähemmäksi Tikaa. Hän näki vankan kämmenen hiomattoman hyväilyn, kun se silitti naaraksen kiiltävää olkaa, ja sitten Apinain Tarzan liukui maahan keveästi kuin kissa ja lähestyi paria.
Sinne mennessään hänen ylähuulensa kaareutui irvistykseen, niin että kulmahampaat näkyivät, ja hänen laajasta rinnastaan kajahti syvä murina. Taug katsahti häneen päin, muljauttaen verestäviä silmiään. Tika nousi puolittain pystyyn ja silmäili Tarzania. Arvasiko hän, mikä oli syynä tämän kiihtymykseen? Kukapa voi sanoa? Joka tapauksessa hän oli naaras, ja niinpä hän ojensi kätensä ja raaputti Taugia pienen, litteän korvan takaa.
Tarzan näki sen, ja samalla hetkellä kun hän sen näki, ei Tika enää ollut sama pieni kisakumppani kuin tunti sitten; sensijaan hän oli ihailtava olento — ihailtavin koko maailmassa — ja hänen omistamisestaan Tarzan oli valmis ottelemaan henkensä kaupalla Taugia tai ketä hyvänsä muuta vastaan, joka rohkenisi panna hänen omistusoikeutensa epäiltäväksi.
Kumartuneena, lihakset pingoitettuina ja toinen mahtava olkapää käännettynä nuoreen urokseen päin, Apinain Tarzan hiipi kylki edellä yhä lähemmäksi. Hänen kasvonsa olivat hieman poispäin käännetyt, mutta hänen terävien harmaiden silmiensä katse ei hetkeksikään siirtynyt Taugin silmistä, ja sitä mukaa kuin hän eteni, kävi hänen murinansa syvemmäksi ja voimakkaammaksi.
Taug nousi seisomaan lyhyille jaloilleen ja pörhisti karvansa. Hänen torahampaansa olivat paljaat. Myös hän kääntyi syrjin, pysähtyi jalat jäykkinä ja murisi.
"Tika on Tarzanin", sanoi apinamies, käyttäen isojen ihmisenmuotoisten apinain matalia kurkkuääniä.
"Tika on Taugin", vastasi urosapina.
Thaka, Numgo ja Gunto, joiden unta näiden kahden nuoren uroksen murahtelu häiritsi, nostivat päänsä puolittain välinpitämättöminä, puolittain tarkkaavaisina. Heitä nukutti, mutta he aavistivat, että oli tulossa tappelu. Se keskeyttäisi heidän viettämänsä uneliaan viidakkoelämän yksitoikkoisuuden.
Pitkä ruohoköysi riippui vyyhdittynä Tarzanin olalta rinnan yli; hänen ammoin kuolleen ja hänelle tuntemattomaksi jääneen isänsä metsästyspuukko oli hänen kädessään. Pieniaivoinen Taug tunsi suurta kunnioitusta kiiltävää, terävää metallikappaletta kohtaan, jota apinapoika osasi niin hyvin käyttää. Sillä hän oli surmannut hurjan isäpuolensa Tublatin ja Bolganin, gorillan. Taug tiesi sen, ja siksi hän läheni varovaisesti, kaartaen Tarzanin ympäri ja etsien avointa hyökkäyskohtaa. Myöskin toinen oli varuillaan; sillä hänellä oli pienempi ruho ja huonommat luonnon antamat aseet, ja hän noudatti sen vuoksi samanlaista menettelytapaa.
Jonkun aikaa näytti siltä, että tora menisi samaa latua kuin useimmat heimon jäsenten väliset kinat ja että toinen riitapuoli lopulta väsyisi ja lähtisi yrittämään jotakin muuta puuhaa. Niin se kenties olisi päättynyt, jos casus belli olisi ollut joku muu; mutta Tikan itserakkautta kutkutti se huomio, joka oli keskittynyt häneen, ja se seikka, että nämä kaksi urosta aikoivat tapella hänen tähtensä. Sellaista ei koskaan ennen ollut tapahtunut Tikan lyhyen elämän aikana. Hän oli nähnyt muiden urosten tappelevan muiden, vanhempien naaraiden tähden, ja hänen pieni villi sydämensä oli kaivaten odottanut sitä päivää, jolloin viidakon ruohikko punertuisi hänen ihanan olentonsa tähden suoritetussa murhaavassa ottelussa vuodatetusta verestä.
Niinpä hän nyt istua kyyrötti herjaten puolueettomasti kumpaakin ihailijaansa. Hän sinkautteli heille ivasanoja pelkuruudesta ja syyteli heille halventavia nimityksiä, kuten Histah, käärme, Dango, hyena. Hän uhkasi kutsua Mumgan kurittamaan heitä kepillä — Mumgan, joka oli niin vanha, ettei enää kyennyt kiipeämään, ja niin hampaaton, että hänen oli pakko supistaa ruokalistansa melkein yksinomaan banaaneihin ja toukkiin.
Katselemaan jääneet apinat kuulivat sen ja nauroivat. Taug oli vimmoissaan. Hän syöksyi äkkiä Tarzanin kimppuun, mutta apinapoika hypähti ketterästi syrjään, välttäen hänet, ja pyörähti sitten ympäri vikkelästi kuin kissa, juosten senjälkeen takaisin ahdistamaan toista uudelleen. Hyökätessään hän nosti metsästyspuukkonsa korkealle päänsä yläpuolelle ja tähtäsi tuhoisan iskun Taugin niskaan. Apina kääntyi ja löi aseen sivulle, niin että sen pureva terä vain ohimennen viilsi hänelle haavan hartioihin.
Punaisen veren tulvahtaminen näkyviin sai Tikan päästämään kimeän riemuhuudon. Ah, tämäpä oli jotakin! Hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, olivatko toiset huomanneet tämän todistuksen siitä, kuinka hänestä pidettiin. Troijan Helena ei ollut aikoinaan hituistakaan ylpeämpi kuin Tika sillä hetkellä.
Jos Tika ei olisi ollut niin kokonaan kiintynyt turhamaiseen itse-ihasteluunsa, olisi hän kenties kuullut lähellä olevan puun lehvistön kahisevan, mikä ei johtunut tuulesta, koska oli aivan tyyntä. Ja jos hän olisi katsahtanut ylöspäin, olisi hän nähnyt kiiltävän sileän otuksen väijyvän melkein suoraan hänen kohdallaan ja ilkeiden keltaisten silmien tähyilevän häneen nälkäisesti; mutta Tika ei katsahtanut ylöspäin.
Haavoituttuaan oli Taug peräytynyt, muristen kammottavasti. Tarzan oli seurannut häntä, kiljuen hänelle solvauksia, ja uhannut häntä, heilutellen asettaan. Tika siirtyi pois puun alta, haluten pysytellä lähellä ottelijoita.
Tikan kohdalla oleva oksa taipui ja häilyi hiukan, kun sitä pitkin ojentautunut vaanija liikutti ruumistaan. Nyt oli Taug pysähtynyt ja valmistautui uudelleen panemaan vastaan. Hänen huulensa olivat vaahdossa ja sylkeä tippui hänen suupielestään. Hän seisoi pää kumarassa ja kädet ojennettuina, toivoen äkkiä pääsevänsä käsikähmään. Jos hän vain saisi tartutuksi valtaisen väkevillä kourillaan tuohon pehmeään ruskeaan ihoon, niin voitto olisi hänen. Taugin mielestä ei Tarzanin taistelutapa ollut rehellistä peliä. Tarzan ei antautunut käsirysyyn. Sensijaan hän ketterästi hyppeli parhaiksi niin etäällä, etteivät Taugin jäntevät sormet ulottuneet häneen.
Apinapoika ei siihen mennessä ollut vielä kertaakaan joutunut todella koettamaan voimiansa urosapinan kanssa muutoin kuin leikillä, eikä hän niin ollen ollut lainkaan varma siitä, oliko hänen turvallista panna lihaksiaan koetukselle, kun kamppailtiin elämästä ja kuolemasta. Ei silti, että Tarzan olisi pelännyt, sillä pelkoa hän ei tuntenut ensinkään. Itsesäilytysvaisto teki hänen varovaiseksi — siinä kaikki. Hän antautui vaaraan vain silloin, kun se näytti välttämättömältä, eikä hän sitten kaihtanut mitään.
Hänen oma taistelutapansa tuntui sopivan parhaiten hänen ruumiinrakenteelleen ja aseistukselleen. Vaikka hänen hampaansa olivatkin vahvat ja terävät, olivat ne hyökkäysaseina surkean kehnot verrattuina ihmisapinain valtaisiin iskuhampaisiin. Hääräilemällä vastustajansa ympärillä juuri parhaiksi poissa tämän ulottuvilta hän saattoi tehdä tavattoman paljon vahinkoa pitkällä metsästyspuukollaan ja samalla menestyksellisesti välttää niitä tuskallisia ja vaarallisia haavoja, joita hän ehdottomasti saisi joutuessaan urosapinan kynsiin.
Niin ollen Taug hyökkäili ja mylvi kuin härkä, ja Apinain Tarzan ponnahteli keveästi puolelta toiselle, syydellen viidakon häväistyssanoja viholliselleen ja vähän väliä pistäen häntä puukollaan.
Ottelussa sattui keskeytyksiä, kun riitaveljet läähättäen pysähtyivät huoahtamaan, silmäillen toisiaan ja tarkastaen järki- ja voimavarojaan uutta yritystä varten. Tällaisen pysähdyksen aikana antoi Taug sattumalta katseensa harhailla vastustajansa taakse. Heti tapahtui apinan ulkonäössä täydellinen muutos. Hänen kasvoistaan katosi raivo, ja sen sijalle tuli pelokas ilme.
Päästäen huudon, jonka jokainen heimon apina tunsi, Taug kääntyi pakoon. Häneltä ei tarvinnut kysyä mitään — hänen varoituksensa ilmoitti, että apinoiden vanha vainolainen oli läheisyydessä.
Tarzan ponnistautui etsimään turvapaikkaa kuten muutkin heimon jäsenet, ja samassa hän kuuli pantterin karjaisun, johon sekaantui naarasapinan hätähuuto. Myöskin Taug kuuli sen, mutta hän ei seisahtunut, vaan pakeni edelleen.
Mutta apinapoika menetteli toisin. Hän vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko joku heimon jäsen joutumaisillaan pedon kynsiin, ja hänen katsettaan kohdannut näky nostatti kauhun ilmeen hänen silmiinsä.
Tika oli juuri kirkaissut säikähtyneenä lähtiessään kiitämään pakoon vähäisen aukeaman halki sen vastakkaisella puolella kasvavia puita kohti, sillä hänen jälkeensä hypähteli Shita, pantteri, kevein, sulavin harppauksin. Shita ei näkynyt vähääkään hätäilevän. Se oli varma saaliistaan, sillä vaikkakin apina ehtisi puihin sen edellä, ei hän ennättäisi kiivetä pois sen kynsien ulottuvilta, ennenkuin se saavuttaisi hänet.
Tarzan näki, että Tikaa uhkasi varma kuolema. Hän huusi Taugille ja muille koiraille, vaatien heitä rientämään Tikan avuksi, samalla syöksyen itse takaa ajavaa petoa kohti ja irroittaen juostessaan köytensä. Tarzan tiesi, että jos isot urokset kerran kiihtyisivät, ei ainoakaan viidakon asukas, ei edes Numa, leijona, mielellään haluaisi ryhtyä mittelemään torahampaita heidän kanssaan, ja että jos kaikki ne heimon jäsenet, jotka sattuivat tänään olemaan läheisyydessä, hyökkäsivät, niin Shita, suuri kissaeläin, epäilemättä pakenisi henkensä edestä häntä koipien välissä.
Taug kuuli kuten kaikki muutkin, mutta ei yksikään tullut auttamaan Tarzania eikä pelastamaan Tikaa, ja Shita lyhensi ripeästi välimatkaa, joka erotti sen saaliistaan.
Apinapoika juoksi pantterin perässä, huudellen pedolle saadakseen sen kääntymään poispäin Tikasta tai muutoin kiinnittääkseen sen huomiota toisaalle siihen asti, kunnes naaras pääsisi turvaan ylemmille oksille, jonne Shita ei uskalla nousta. Hän syyti pantterille kaikki haukkumanimet, joita hänen mieleensä juolahti. Hän manasi sitä pysähtymään ja tappelemaan hänen kanssaan; mutta Shita vain juoksi, tavoittaen maukasta suupalaa, joka nyt jo oli melkein sen käpälien ulottuvissa.
Tarzan ei ollut kovin paljon jäljessä ja eteni nopeammin, mutta välimatka oli niin lyhyt, että tuskin voi toivoa saavuttavansa raatelijaa, ennenkuin se olisi iskenyt Tikan niskaan. Oikealla kädellään poika heilutti juostessaan ruohoköyttään päänsä päällä. Häntä pelotti, että hän heittäisi harhaan, koska ei ollut viskannut näin pitkän matkan päästä milloinkaan muulloin paitsi harjoitellessaan. Hänen ja Shitan väli oli koko hänen köytensä pituus, mutta kuitenkaan hän ei voinut tehdä mitään muuta. Hän ei voinut päästä lähelle eläintä, ennenkuin se saavuttaisi Tikan. Hänen täytyi panna kaikki heiton varaan.
Ja juuri kun Tika hypähti, tavoittaen ison puun alaoksia Shitan kiitäessä hänen jäljessään pitkin, aaltomaisin hyppäyksin, suhahti apinapojan köysikieppu vinhasti ilmassa, ojentuen pitkäksi ohueksi viivaksi, ja avoin silmukka häilyi hetkisen pedon pään ja ärisevän kidan kohdalla. Sitten se laskeutui — erehtymättä se kietoutui kellanruskeaan kaulaan ja Tarzan nykäisi nuorasta vetäen silmukan tiukalle, jännittyen samalla vastustamaan nykäystä, kun Shita pingoittaisi nuoran kireälle.
Peloittavat kynnet olivat juuri uppoamaisillaan Tikan kiiltävään selkään, kun ne jäivät hapuilemaan ilmaan; nuora oli kiristynyt, pysähdyttäen Shitan niin äkkiä, että iso peto kellahti selälleen. Shita oli heti jälleen pystyssä — sen silmät kiiluivat, häntä liikkui vihaisesti, ja avoimesta kidasta lähti kauheita raivon ja pettymyksen karjaisuja.
Shita näki apinapojan, joka oli riistänyt siltä saaliin, noin kahdentoista metrin päässä itsestään, ja hyökkäsi.
Nyt oli Tika turvassa; Tarzan varmistautui siitä vilkaisemalla siihen puuhun, jonka suojaan naaras oli päässyt ihan viimeisellä hetkellä, ja Shita syöksyi parhaillaan häntä kohti. Olisi hyödytöntä panna henkeään vaaraan tarpeettomassa ja epätoivoisessa taistelussa, josta ei voisi koitua mitään hyvää. Mutta voisiko hän välttää taistelua vimmastuneen kissaeläimen kanssa? Ja jos hänen oli pakko otella, niin mitä mahdollisuuksia hänellä oli selviytyä elävänä? Tarzanin oli myönnettävä, että hänen asemansa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava. Puut olivat siksi kaukana, ettei hän voinut toivoakaan ennättävänsä niihin, ennenkuin peto saavuttaisi hänet.
Tarzanilla ei ollut valitsemisen varaa, hänen oli torjuttava tuo kamala hyökkäys. Oikealla kädellään hän puristi metsästyspuukkoaan, joka oli todella turhanpäiväisen mitätön vehje verrattuna Shitan vankkoja leukapieliä reunustaviin valtaviin hammasriveihin ja sen pehmeihin käpäliin piiloitettuihin teräviin kynsiin. Mutta nuori loordi Greystoke otti hyökkäyksen vastaan yhtä rohkean kylmäverisenä kuin hänen peloton esi-isänsä oli sortunut tappioon ja kuolemaan Senlac-kukkulalle Hastingsin luona.
Turvallisille kohdille isoihin puihin paenneet kookkaat apinat tarkkailivat kohtausta, kiljuen kiukkuaan Shitalle ja neuvojaan Tarzanille, sillä ihmisten kantavanhemmilla on luonnollisestikin paljon inhimillisiä piirteitä. Tika oli kauhuissaan. Hän kirkui uroksille, vaatien niitä rientämään Tarzanille avuksi, mutta ne olivat kiintyneet muihin puuhiin, etupäässä neuvomaan ja irvistelemään. Eihän Tarzan sittenkään ollut oikea mangani; miksi pitäisi heidän niin ollen panna henkensä vaaraan koettaessaan suojella häntä?
Ja nyt oli Shita jo melkein notkean, alastoman vartalon kimpussa, mutta — vartaloa ei enää ollutkaan siellä. Vaikka iso kissaeläin olikin vikkelä, niin apinapoika oli vieläkin vikkelämpi. Hän hypähti syrjään, kun pantterin kynnet olivat iskeytymäisillään häneen, ja kun Shita jymähti maahan hänen toiselle puolelleen, kiiti hän turvaan lähintä puuta kohti.
Pantteri selvisi putouksesta melkein silmänräpäyksessä, kääntyi ympäri ja syöksyi saaliinsa jäljessä apinapojan nuoran laahautuessa pitkin maata sen perässä. Pyörtäessään Tarzanin jälkeen oli Shita kiertänyt matalan pensaan ympäri. Se olisi ollut aivan mitätön vastus minkään Shitan kokoisen ja painoisen viidakoneläimen tiellä, jollei sillä olisi ollut kiskottavanaan perässä kiemurtelevaa köyttä. Mutta Shitaa hidasti nuora, ja kun se taaskin hyppäsi tavoittamaan Apinain Tarzania, kiertyi nuora pienen pensaan ympärille, sotkeutui siihen kiinni ja pysähdytti pantterin äkkiä. Hetkisen kuluttua oli Tarzan turvassa pienen puun yläoksilla, jonne Shita ei voinut häntä seurata.
Siellä hän keinui korkealla, viskellen allaan raivoavaa kissaeläintä oksilla ja sinkautellen sille herjauksia. Heimon muut jäsenet ryhtyivät nyt auttamaan häntä pommituksessa, käyttäen kovakuoriaisia, hedelmiä ja kuivettuneita oksia, joita saivat käsiinsä, kunnes vimmastunut Shita, joka pureksi ruohoköyttä, sai katkotuksi sen säikeet. Vähän aikaa pantteri seisoi paikallaan, tuijottaen vuoroin yhtä, vuoroin toista kiusanhengistään; sitten se päästi vielä viimeisen raivoisan karjahduksen, kääntyi ja lönkytti tiehensä viidakon sekaviin tiheikköihin.
Puolta tuntia myöhemmin oli heimo jälleen maassa etsimässä ravintoa, ikäänkuin ei mikään olisi keskeyttänyt sen elämän synkkää yksitoikkoisuutta. Tarzan oli saanut takaisin pitemmän osan köyttänsä ja laitteli parhaillaan siihen uutta silmukkaa, samalla kun Tika kyyrötteli aivan hänen likellään, ilmeisesti osoittaakseen tehneensä valintansa.
Taug silmäili heitä äreänä. Kun hän kerran tuli lähelle, paljasti Tika torahampaansa ja murisi hänelle, Tarzan irvisti ärähtäen vihaisesti. Mutta Taug ei hakenut riitaa. Hän näkyi heimolaistensa tapojen mukaisesti hyväksyvän naaraan ratkaisun osoituksena siitä, että hän oli kärsinyt tappion taistellessaan naaraan suosiosta.
Saatuaan köytensä jälleen kuntoon nousi Tarzan myöhemmin päivällä puihin etsimään saalista. Hän tarvitsi lihaa enemmän kuin toverinsa, ja näiden tyytyessä hedelmiin, yrtteihin ja kuoriaisiin, joita he voivat löytää ilman suuria ponnistuksia, Tarzan vietti tuntuvasti aikaa metsästämällä riistaeläimiä, joiden liha yksin kykeni tyydyttämään hänen vatsansa vaatimukset ja antamaan kestävyyttä ja voimaa hänen pehmeän, sileän, ruskeahipiäisen ihonsa alla päivä päivältä kehittyville valtaville jänteille.
Taug näki hänen poistuvan, ja aivan sattumoisin tämä iso otus siirtyi yhä lähemmäksi Tikaa etsiessään ruokaansa. Vihdoin hän oli vain muutaman askeleen päässä, ja vilkaistessaan salavihkaa Tikaa hän pani merkille, että tämä tarkkaili merkkejä.
Taug pullisteli laajaa rintaansa ja tepasteli sinne tänne lyhyillä jaloillaan, päästellen kurkustaan omituisia murahduksia. Hän veti huulensa irveen, paljastaen torahampaansa. Oi, kuinka uhkeat, kauniit hampaat hänellä olikaan! Tika ei voinut olla niitä huomaamatta. Hän antoi katseensa myöskin ihailevasti viipyä Taugin tuuheissa kulmakarvoissa ja lyhyessä, tanakassa niskassa. Kuinka komea otus hän todella oli!
Taugia imarteli Tikan silmien peittämättömän ihaileva ilme, ja hän käveli ympäri ylpeänä ja turhamaisena kuin riikinkukko. Pian hän alkoi mielessään arvostella ominaisuuksiaan ja huomasi vertailevansa niitä kilpakosijansa ominaisuuksiin.
Taug murisi, sillä vertaaminen oli mahdotonta. Kuinka voisikaan rinnastaa hänen ruumiinsa kaunista verhoa ja Tarzanin paljaan ihon kamalaa alastomuutta? Kukapa voisi pitää tarmanganin surkeata nenää kauniina nähtyään Taugin leveät sieraimet? Entä Tarzanin silmät! Kauheat vehkeet, joiden ympärystä oli valkoinen ja joissa ei ollut lainkaan punaista reunustaa! Taug tiesi, että hänen omat verestävät silmänsä olivat kauniit, sillä hän oli nähnyt niiden kuvastuvan monen juomalammikon välkkyvästä pinnasta.
Uros lähestyi Tikaa, kyyristyen lopulta istumaan painautuneena häntä vasten. Kun Tarzan palasi vähän ajan kuluttua metsästämästä, näki hän Tikan tyytyväisenä raapivan hänen kilpakosijansa selkää.
Tarzania harmitti. Ei Taug eikä Tika huomanneet häntä, kun hän heilautti itseään puita myöten aukeamalle. Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan paria; sitten hänen kasvonsa vääntyivät surumieliseen virnistykseen, hän kääntyi ja katosi lehväisten oksien ja sammalkiehkuroiden sokkeloihin, joista hän oli tullut.
Tarzan halusi päästä niin kauaksi sydänsurunsa aiheuttajasta kuin suinkin voi. Hän kärsi hylätyn rakkauden ensimmäisiä tuskia eikä oikein tietänyt, mikä häntä vaivasi. Hän luuli olevansa kiukuissaan Taugille eikä jaksanut niin ollen käsittää, minkä vuoksi hän juoksi tiehensä eikä syöksynyt murhaavaan tappeluun onnensa tuhoojaa vastaan.
Hän luuli myös suuttuneensa Tikaan, mutta kuitenkin väikkyivät hänen silmissään Tikan monet kauniit piirteet, joten hän rakkauden valossa näki Tikan maailman viehättävimpänä olentona.
Apinapoika kaipasi rakkautta. Lapsuudesta alkaen oli Kaala ollut kuolemaansa saakka, jolloin Kulongan myrkytetty nuoli oli lävistänyt hänen villin sydämensä, englantilaispojan mielestä ainoa rakastettu olento, jonka oli tuntenut.
Villillä, rajulla tavallaan oli Kaala rakastanut ottopoikaansa, ja Tarzan oli vastannut hänen rakkauteensa, vaikka sen ulkonaiset merkit eivät olleetkaan selvemmät kuin voitiin odottaa miltä muulta viidakon pedolta hyvänsä. Vasta menetettyään hänet käsitti poika, kuinka syvästi hän oli kiintynyt äitiinsä, sillä sinä hän Kaalaa piti.
Tikasta hän oli muutamien viime tuntien aikana arvellut saavansa Kaalan sijaisen, — jonkun, jonka puolesta hän voisi taistella ja metsästää — jonkun, jota hän voisi hyväillä; mutta nyt hänen haaveensa oli romahtanut. Hänen rintaansa kirveli. Hän vei käden sydämelleen ja ihmetteli, mikä hänelle oli tullut. Hämärästi hän liitti kipunsa Tikan yhteyteen. Kuta enemmän hän ajatteli Tikaa sellaisena kuin viimeksi oli hänet nähnyt, hyväilemässä Taugia, sitä purevampana tuntui kipu hänen rinnassaan.
Tarzan pudisti päätänsä ja murisi. Yhä kauemmaksi viidakkoon hän eteni, ja kuta pitemmälle hän tunkeutui ja kuta enemmän hän ajatteli kärsimäänsä vääryyttä, sitä parantumattomammaksi naisvihaajaksi hän alkoi muuttua.
Kaksi päivää myöhemmin hän yhäti metsästeli yksin, hyvin äreänä ja hyvin onnettomana; hän oli päättänyt, ettei hän enää koskaan palaisi heimon keskuuteen. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että hän aina näkisi Taugin ja Tikan yhdessä. Kun hän heilautti itsensä eräälle vankalle oksalle, meni hänen alitseen Numa, leijona, ja Sabor, naarasleijona, ja Sabor nojautui leijonaa vasten ja puri leikillään sen poskea. Se oli puolittain hyväilyä. Tarzan huokasi ja viskasi petoja pähkinällä.
Myöhemmin hän osui useiden Mbongan mustien soturien tielle. Hän oli juuri pudottamaisillaan silmukkansa kaulaan yhdelle heistä, joka oli vähän matkan päässä tovereistaan, kun hänen huomionsa kiintyi laitteeseen, jonka kimpussa villit puuhailivat. He rakensivat polulle häkin ja peittivät sen lehväisillä oksilla. Kun he olivat lopettaneet työnsä, voi laitosta tuskin havaita.
Tarzan ihmetteli, mikä tarkoitus tuolla kojeella voisi olla ja miksi mustaihoiset rakennettuaan sen lähtivät takaisin kyläänsä päin vievää tietä myöten.
Oli kulunut joku aika siitä, kun Tarzan oli vieraillut neekerien luona ja katsellut kylän turva-aitauksen vierellä kasvavista suojaisista jättiläispuista noiden vihamiestensä puuhia, joiden keskuudesta Kaalan surmaaja oli tullut.
Vaikka Tarzan vihasikin heitä, niin hänestä oli varsin hauskaa tarkkailla heidän jokapäiväisiä puuhiaan kylässä ja erittäinkin heidän tanssejaan, jolloin nuotioiden valo välkkyi heidän alastomilla vartaloillaan ja he hypähtelivät, pyörähtelivät ja kiemurtelivat sotaleikeissään. Toivoen näkevänsä jotakin sellaista hän nytkin seurasi kylään palaavia sotureita, mutta se toive petti, sillä sinä yönä ei kylässä tanssittu.
Sensijaan Tarzan, joka kyyrötti turvaisen piiloisassa puussansa, näki neekerien istuvan pienissä ryhmissä vähäisten nuotioiden ääressä keskustelemassa päivän tapahtumista, ja kylän pimeimmistä sopukoista hän erotti yksinäisiä pareja, jotka naureskellen puhelivat keskenään, ja jokaisesta parista oli toinen aina nuori mies ja toinen nuori nainen.
Tarzan kallisti päätään sivulle ja mietti, ja ennenkuin hän sinä iltana vetäytyi nukkumaan kyyristyneenä kylän laidassa kasvavan ison puun haarukkaan, pyörivät hänen ajatuksensa ja sittemmin hänen unensa yksinomaan Tikassa — hänessä ja nuorissa neekerimiehissä, jotka naureskelivat ja puhelivat nuorten neekerinaisten kanssa.
Taug oli metsästellyt yksin ja joutunut jonkun matkan päähän heimon muista jäsenistä. Hän asteli verkkaisesti pitkin norsunpolkua, kun hän huomasi, että sen oli tukkinut alakasvullisuus. Täysikasvuiseksi tultuaan Taug oli pahasisuinen ja harvinaisen äkkipikainen otus. Jos hän kohtasi jonkun vastuksen, oli hänellä ainoana ajatuksenaan voittaa se raa'alla voimalla ja hurjuudella, ja kun hän nyt näki tiensä tukituksi, repi hän kiukkuisesti lehväverkkoa ja havaitsi hetkisen kuluttua joutuneensa kummalliseen loukkoon, josta hän ei päässyt etenemään siitä huolimatta, että hän ponnisteli mitä rajuimmin tunkeutuakseen lävitse.
Purren ja hakaten ristikkoa Taug lopulta yltyi peloittavan raivoiseksi, mutta kaikki oli turhaa; ja vihdoin hän uskoi, että hänen oli käännyttävä takaisin. Mutta kuinka hirveästi hän kiukustuikaan, kun hän alkoi peräytyä ja huomasi, että hänen taakseen oli laskeutunut toinen ristikko sillä aikaa kun hän oli reutoillut särkeäkseen toisen edestään! Taug oli satimessa. Hän rimpuili mielettömästi vapautuakseen, kunnes nääntymys hänet voitti; mutta mikään ei auttanut.
Seuraavana aamuna lähti Mbongan kylästä seurue mustia edellisenä päivänä: rakennetulle satimelle, samalla kun heidän kohdallaan ylhäällä puiden oksilla liikkui alaston nuori jättiläinen villeille olennoille ominaisen uteliaisuuden kannustamana. Manu, marakatti, leperteli ja rähisi Tarzanin kiitäessä ohi, ja vaikka se ei pelännytkään usein näkemäänsä apinapoikaa, painoi se kuitenkin elämäntoverinsa pientä, ruskeata ruumista tiukemmin itseään vasten. Tarzan nauroi nähdessään sen, mutta heti senjälkeen hänen kasvonsa äkkiä synkkenivät ja häneltä pääsi syvä huokaus.
Hieman kauempana pöyhisteli kirkashöyheninen lintu tummanvärisen puolisonsa ihailevien silmien edessä. Tarzanista tuntui, että koko viidakko oli liittynyt muistuttamaan hänelle sitä, että hän oli menettänyt Tikan, vaikka hän olikin joka päivä koko elämänsä aikana nähnyt nämä sadat olennot eivätkä ne olleet herättäneet mitään ajatuksia.
Kun mustaihoiset saapuivat satimelle, nosti Taug pahan metelin. Hän tarttui vankilansa ristikon tankoihin ja pudisteli niitä rajusti, koko ajan karjuen ja muristen peloittavasti. Mustaihoiset olivat haltioissaan, sillä vaikka he eivät olleetkaan rakentaneet sadintaan puiden karvaisen asukkaan varalle, olivat he riemuissaan saaliistaan.
Tarzan herkisti korviaan kuullessaan ison apinan äänen, kiersi nopeasti tuulen alapuolelle satimesta ja nuuhki ilmaa tunteakseen vangin hajun. Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hänen herkkiin sieraimiinsa kantautui tuttu tuoksu, joka ilmoitti hänelle, kuka vanki oli, yhtä erehtymättömästi, kuin jos hän olisi nähnyt Taugin. Niin, se oli Taug, ja hän oli yksin.
Tarzan irvisti ja meni lähemmäksi ottaakseen selvää, mitä mustat tekivät vangilleen. Epäilemättä hänet surmattaisiin heti. Taaskin Tarzan irvisti. Nyt hän voisi saada Tikan omakseen, eikä olisi ketään panemassa hänen omistusoikeuttaan riidanalaiseksi. Tarkkaillessaan hän näki mustien soturien repivän lehväpeitteen häkin ympäriltä, kiinnittävän siihen nuoria ja lähtevän hinaamaan sitä kylään vievää tietä myöten.
Tarzan katseli, kunnes hänen kilpakosijansa oli kadonnut näkyvistä,
yhä takoen vankilansa tankoja ja muristen raivoissaan ja uhkaillen.
Sitten apinapoika kääntyi ja kiiti nopeasti pois etsimään heimoa ja
Tikaa.
Matkallaan hän yllätti Shitan perheineen pienellä, rehevän kasvullisuuden ympäröimällä aukeamalla. Iso kissaeläin loikoi pitkänään maassa, ja sen puoliso oli painanut toisen etukäpälänsä sen villille naamalle ja nuoli kurkun pehmeätä, valkoista turkkia.
Tarzan lisäsi sitten vauhtiaan, kunnes hän suorastaan lensi metsän läpi, eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hän löysi heimon. Hän näki heimon jäsenet, ennenkuin kukaan heistä huomasi häntä, sillä ei kukaan koko viidakon asukkaista liikkunut äänettömämmin kuin Apinain Tarzan. Hän näki Kamman ja tämän puolison etsimässä ruokaansa kylki kyljessä, niin että karvaiset ruumiit hankautuivat vastakkain. Ja hän näki Tikan etsivän ruokaa yksinään. Kauan, hän ei liikkuisi noin yksin, mietti Tarzan pudottautuessaan heimon keskelle.
Kaikki hätkähtivät ja päästivät vihastuneita ja säikähtyneitä ärähdyksiä, sillä Tarzan oli yllättänyt heidät; mutta pelkkä äkillinen hermokiihoitus ei riittänyt selittämään sitä, että niskakarvat olivat pörhössä vielä kauan senjälkeen, kun apinat olivat nähneet, kuka tulija oli.
Tarzan pani sen merkille, kuten hän oli huomannut monesti ennenkin — että hänen äkillinen ilmestymisensä jätti heimon jäsenet aina ärtyisiksi ja huonolle tuulelle pitkäksi, aikaa ja että heidän täytyi jokaisen saada itsekohtaisesti varmistautua siitä, kuka hän oli, nuuhkimalla häntä puolikymmentä kertaa tai useamminkin, ennenkuin rauhoittuivat.
Pujottelehtien heidän välitseen hän asteli Tikaa kohti, mutta hänen lähestyessään apina vetäytyi poispäin.
"Tika", sanoi hän, "minä olen Tarzan. Sinä olet Tarzanin. Tulin sinua etsimään."
Apina tuli lähemmäksi ja silmäili häntä tarkoin. Lopulta hän nuuhki
Tarzania, ikäänkuin saadakseen kaksinkertaisen varmuuden.
"Missä on Taug?" hän kysyi.
"Gomanganit ottivat hänet kiinni", vastasi Tarzan. "He tappavat hänet."
Kertoessaan Taugin kohtalosta Tarzan näki naaraksen silmissä murheellisen ilmeen ja huolestuneen suruisen katseen. Mutta Tika tuli aivan lähelle häntä ja painautui häntä, vasten, ja Tarzan, loordi Greystoke, kiersi käsivartensa naarasapinan ympärille.
Sen tehdessään hän säpsähti havaitessaan, kuinka oudon, sopimattomalta hänen sileä, ruskea kätensä näytti hänen rakastettunsa mustalla, karvaisella iholla. Hän muisti Shitan puolison käpälän Shitan naamalla — siinä ei ollut mitään luonnotonta. Hän ajatteli pientä Manua puristamassa naarastaan rintaansa vasten — ne näyttivät kuuluvan yhteen. Myöskin ylpeä koiraslintu kirkkaine höyhenineen muistutti hyvin läheisesti rauhallisempiväristä puolisoaan, ja jollei Numalla olisi takkuista harjaa, olisi se melkein aivan samannäköinen kuin Sabor, naarasleijona. Urokset ja naaraat olivat erilaisia, se oli totta; mutta niiden eroavaisuudet eivät olleet sellaiset kuin Tarzanin ja Tikan.
Tarzan oli ymmällä. Jotakin oli vialla. Hänen kätensä putosi Tikan olalta. Hyvin hitaasti hän vetäytyi kauemmaksi. Tika katseli häntä pää kallellaan. Tarzan ojensihe täyteen mittaansa ja iski nyrkillään rintaansa. Hän nosti päänsä taivasta kohti ja avasi suunsa. Hänen avarasta rinnastaan kajahti voittoisan urosapinan hurja, kaamean kumea taisteluhaaste. Heimon jäsenet kääntyivät uteliaina silmäilemään häntä. Hän ei ollut surmannut ketään, eikä hänen vastustajanaan ollut ketään, joka olisi pitänyt yllyttää raivoon tuolla hurjalla kiljaisulla. Niin, se oli aivan aiheeton, ja he kääntyivät jälleen etsimään ravintoa, kuitenkin vilkuillen apinapoikaan päin, ettei hän voisi äkkiä karata heidän kimppuunsa.
Pitäessään häntä silmällä he näkivät hänen heilauttavan itsensä läheiseen puuhun ja katoavan näkyvistä. Sitten he unohtivat hänet, myöskin Tika.
Mbongan mustat soturit, jotka hikoilivat raskaassa työssään ja levähtivät usein, etenivät hitaasti kyläänsä kohti. Alkeelliseen häkkiin suljettu raju peto murisi ja karjui aina, kun, häntä vedettiin eteenpäin. Hän pieksi tankoja suu vaahdossa, pitäen kauheaa melua.
He olivat kulkeneet melkein koko matkan ja levähtivät viimeistä kertaa, ennenkuin tunkeutuisivat aukeamalle, jossa heidän kylänsä sijaitsi. Muutaman minuutin perästä he olisivat päässeet metsästä, ja sitten ei epäilemättä olisi käynyt niin kuin kävi.
Äänetön olento liikkui puissa heidän kohdallaan. Terävät silmät tarkastivat häkkiä ja laskivat sotilaiden lukua. Nopeat ja rohkeat aivot punnitsivat, mitä onnistumisen mahdollisuuksia olisi, kun erästä suunnitelmaa koetettaisiin toteuttaa.
Tarzan silmäili varjossa loikovia mustaihoisia. He olivat lopen uupuneet. Useita heistä nukkui jo nyt. Hän hiipi lähemmäksi, pysähtyen juuri heidän kohdalleen. Ei ainoakaan lehti kahahtanut, kun hän eteni varovasti. Hän odotti rajattoman kärsivällisesti kuten petoeläin ainakin. Pian oli valveilla enää vain kaksi soturia, ja heistäkin toinen torkkui.
Apinain Tarzan jännitti lihaksiaan, mutta samalla valvova mustaihoinen nousi ja kiersi häkin toiselle puolelle. Apinapoika seurasi häntä aivan hänen päänsä kohdalla. Taug silmäili soturia ja päästeli matalia murahduksia. Tarzan pelkäsi apinan herättävän nukkujat.
Kuiskaten niin hiljaa, ettei neekeri sitä kuullut, Tarzan mainitsi Taugin nimen, varoittaen häntä pysymään hiljaa, ja Taugin murina lakkasi.
Mustaihoinen lähestyi häkin takaosaa ja tarkasti oven kiinnikkeitä, mutta hänen siinä seisoessaan pudottautui ylhäältä väijynyt otus suoraan hänen niskaansa. Rautaiset sormet puristautuivat hänen kurkkuunsa, tukehduttaen huudon, joka kohosi säikähtäneen miehen huulille. Vahvat hampaat upposivat hänen olkapäähänsä ja voimakkaat jalat kiertyivät hänen vartalonsa ympärille.
Mielipuolena kauhusta koetti mustaihoinen irroittaa kiinni takertunutta äänetöntä olentoa. Hän heittäytyi pitkälleen ja kieriskeli maassa, mutta vahvat sormet puristivat yhä vain tiukemmalle murhaavaa otettaan.
Miehen suu avautui ammolleen, turvonnut kieli työntyi esiin; silmät pullistuivat kuopistaan; mutta hellittämättömien sormien puristus vain tiukkeni.
Taug katseli äänettömänä kamppailua. Hänen pienet, villit aivonsa epäilemättä ihmettelivät, missä tarkoituksessa Tarzan oli hyökännyt mustaihoisen kimppuun. Taug ei ollut unohtanut äskeistä riitaansa apinapojan kanssa eikä sen syytä. Nyt hän näki gomanganin ruumiin äkkiä retkahtavan veltosti. Mies vapisi suonenvedontapaisesti ja jäi sitten virumaan hievahtamatta.
Tarzan hypähti uhrinsa luota ja juoksi häkin ovelle. Näppärin sormin hän käsitteli vikkelästi hihnoja, jotka pitivät ovea paikallaan. Taug voi vain katsella — hän ei kyennyt auttamaan. Pian Tarzan nosti ovea pari jalkaa, ja Taug ryömi ulos. Apina olisi tahtonut karata nukkuvien mustaihoisten kimppuun tyydyttääkseen hillittyä kostonhimoaan, mutta Tarzan ei sallinut sitä.
Sensijaan apinapoika kiskoi mustaihoisen ruumiin häkkiin ja sijoitti sen nojalleen sivutankoja vasten. Sitten hän laski oven alas ja kiinnitti hihnat entiseen tapaansa.
Hänen puuhaillessaan valaisi hänen kasvojaan onnellinen hymy, sillä hänen päähuvituksiaan oli Mbongan kylän neekerien kiusoittelu. Hän saattoi mielessään kuvitella heidän kauhuaan, kun he heräisivät ja näkisivät toverinsa kuolleen ruumiin häkissä, johon he vain muutamia minuutteja sitten olivat jättäneet ison apinan varmasti teljettynä.
Tarzan ja Taug nousivat yhdessä puihin rajun apinan takkuisten karvojen hankautuessa englantilaisen loordin pojan sileää ihoa vasten, kun he rinnakkain vaelsivat aarnioviidakossa.
"Mene takaisin Tikan luokse!" kehoitti Tarzan. "Hän on sinun. Tarzan ei tahdo häntä."
"Onko Tarzan löytänyt uuden naaraksen?" tiedusti Taug.
Apinapoika kohautti olkapäitään.
"Gomangania varten on toinen gomangani", hän selitti; "Numaa, leijonaa, varten on Sabor, naarasleijona; Shitaa varten on hänen laatuisensa naaras; Baraa, hirveä, Manua, marakattia, kaikkia viidakon eläimiä ja lintuja varten on puoliso. Vain Apinain Tarzania varten ei ole. Taug on apina. Tika on apina. Palaa Tikan luokse. Tarzan on ihminen. Hän tahtoo olla yksin."
TOINEN LUKU
Tarzan vankina
Mustat soturit uurastivat viidakon painostavan ummehtuneen siimeksen kosteassa helteessä. Sotakeihäällään he rouhivat irti jäykkää, mustaa savea ja paksuja kerrostumia lahoavaa kasvullisuutta. Vankkakyntisillä sormillaan he kaapivat irroitetut maakokkareet ikivanhan riistapolun keskeltä. Usein he keskeyttivät työnsä istuutuen levähtämään kaivamansa kuopan reunalle, puhellen ja nauraa remuten.
Läheisten puitten runkoja vastaan nojasivat heidän pitkät, soikeat, paksusta puhvelinnahasta valmistetut kilpensä ja käsineen kaivavien miesten keihäät. Hiki helmeili heidän sileällä, kiiltävän mustalla ihollaan, jonka alla liikkuivat heidän pyöreät, luonnon turmeltumattomissa oloissa joustaviksi ja täydellisiksi kehittyneet lihaksensa.
Nopsajalkainen antilooppi, joka varovasti asteli vedelle vievää tietä myöten, pysähtyi, kun pelästyttävä naurunremakka kantautui sen korviin. Hetkisen se seisoi kuin kivettyneenä; vain sen herkät sieraimet värähtelivät; sitten se pyörähti ympäri ja pakeni meluttomasti ihmisen peloittavasta läheisyydestä.
Sadan askeleen päässä, syvällä viidakon läpitunkemattomassa tiheikössä kohotti Numa vankkaa päätään. Numa oli aterioinut hyvin melkein päivän koittaessa, ja tarvittiin kovaa melua sen herättämiseksi. Nyt se nosti kuonoaan ja nuuhki ilmaa, tunsi antiloopin terävän ja ihmisen voimakkaan tuoksun. Mutta Numa oli hyvin kylläinen. Päästäen matalan, tyytymättömän murahduksen se nousi ja lönkytti tiehensä.
Loistavahöyhenisiä, käheä-äänisiä lintuja lenteli puusta puuhun. Pieniä, lörpötteleviä ja toruskelevia apinoita kiipeili huojuvilla oksilla mustien sotureiden yläpuolella. Mutta he olivat kuitenkin yksin, sillä viidakko, jossa kuhisee kymmeniätuhansia eläviä olentoja, on samoin kuin suurkaupunkien ihmistungosten täyttämät kadut yksinäisimpiä paikkoja Jumalan avarassa luomakunnassa.
Mutta olivatko he yksin?
Heidän yläpuolellaan istui lehväisen puun oksalla harmaasilmäinen nuorukainen, sulavasti pysytellen tasapainossa tarkkaillessaan heidän kaikkia liikkeitään kiihkeän innokkaasti. Poika halusi ilmeisesti saada tietää, mikä oli mustien puuhien tarkoitus, mutta pohjalla kyti hänessä hillitty viha. Juuri näiden kaltainen olento oli surmannut hänen rakkaan Kaalansa. Heitä kohtaan oli mahdoton tuntea muuta kuin vihamielisyyttä, mutta hyvin mielellään hän tarkasteli heitä, sillä hän tahtoi perin hartaasti oppia paremmin tuntemaan, ihmisten tapoja.
Hän näki kuopan syventyvän, kunnes hänen allaan ammotti tilava onkalo, joka täytti koko polun leveyden ja johon kaikki kuusi kaivajaa mahtuivat helposti samalla kertaa. Tarzan ei kyennyt arvaamaan niin suuren työn tarkoitusta. Ja kun miehet katkaisivat pitkiä seipäitä, teroittivat ne yläpäästä ja asettivat ne tasaisten välimatkojen päähän toisistaan pystyyn kuopan pohjaan, niin hänen ihmettelynsä vain lisääntyi, eikä se lakannut sittenkään, kun kuopan päälle laskettiin ohuita poikkitankoja ja levitettiin sitten huolellisesti lehdeksiä ja multaa, niin että mustien miesten suorittama työ täydelleen piilottui näkyvistä.
Saatuaan työnsä valmiiksi neekerit silmäilivät käsialaansa hyvin tyytyväisinä, ja myöskin Tarzan silmäili sitä. Tuskin edes hänen harjaantunut katseensa huomasi mitään jälkiä, jotka olisivat osoittaneet, että ikivanhaa riistapolkua oli millään tavoin salakähmäisesti käsitelty.
Apinamies oli niin syvästi vaipunut miettimään peitetyn kuopan tarkoitusta, että hän salli mustaihoisten poistua kyläänsä päin ilman tavanmukaista kiusoittelua, joka oli tehnyt hänestä Mbongan kansan kauhun ja tarjonnut Tarzanille sekä keinon kostaa että ehtymättömän hauskuuden lähteen.
Mutta pohtipa hän kuinka hyvänsä, hän ei kyennyt ratkaisemaan piilotetun kuopan salaperäistä arvoitusta, sillä mustaihoisten menettelytavat olivat vielä Tarzanille outoja. He olivat tunkeutuneet hänen viidakkoonsa vasta vähän aikaa sitten — laatuaan ensimmäisinä, jotka olivat tulleet loukkaamaan siellä asustavien eläinten ikivanhaa ylivaltaa. Numalle, leijonalle, Tantorille, norsulle, isoille apinoille ja pienille apinoille, koko tämän villin aarniometsän kaikille kymmenilletuhansille olennoille oli ihmisten toiminta uutta. Niillä oli paljon oppimista näiltä mustilta, karvattomilta otuksilta, jotka kävelivät pystyssä takajaloillaan — ja ne oppivat hitaasti ja aina omaksi surukseen.
Kohta mustaihoisten lähdettyä Tarzan pudottautui keveästi polulle, epäluuloisesti nuuhkien hän kaarsi kuopan reunaa. Laskeuduttuaan kyykkysilleen hän raapi pois vähän maata, niin että yksi poikkitanko paljastui. Hän nuuhki sitä, kosketti sitä, kallisti päätään sivulle ja aprikoi asiaa vakavasti useita minuutteja. Sitten hän peitti sen jälleen huolellisesti, tasoittaen maan yhtä hyvästi kuin mustatkin olivat tehneet. Senjälkeen hän heilautti itsensä takaisin puiden oksien sekaan ja lähti liikkeelle etsimään karvaisia tovereitaan, Kertshakin heimon isoja apinoita.
Kerran hän osui Numan, leijonan, tielle, ja pysähtyi hetkeksi sinkauttamaan pehmoisen hedelmän vasten vihollisensa äriseviä kasvoja ja pilkkaamaan ja herjaamaan sitä, nimitellen petoa haaskojen syöjäksi ja Dangon, hyenan, veljeksi. Numan kellanvihreistä, pyöristyneistä silmistä hehkui katkeraa vihaa, kun se katsella tuijotteli yläpuolellaan hyppelevää olentoa. Matalat murahdukset panivat leijonan vankat leukapielet värähtelemään, ja sen sapekas kiukku antoi kiemurtelevalle hännälle rajun, ruoskamaisen liikkeen; mutta kun se entisten kokemustensa nojalla hyvin käsitti, kuinka turhaa oli pitkän matkan päästä käydä sanasotaa apinamiehen kanssa, niin se pian kääntyi ja katosi sotkuisen kasviston sekaan, joka piiloitti sen kiusanhenkensä näkyvistä. Vielä viimeisen kerran kiljaistuaan poistuvalle viholliselleen viidakkohäväistyksen ja irvistettyään sille apinain tavalla Tarzan lähti jatkamaan matkaansa.
Hänen edettyään vielä noin puolitoista kilometriä osui hänen teräviin sieraimiinsa toisaalta puhaltavan tuulahduksen mukana tuttu, kirpeä, lähellä olevan otuksen tuoksu, ja hetkisen kuluttua häämöitti hänen allaan tavattoman kookas, tumman harmaa ruho, joka tukevasti astua tömisti viidakkopolkua pitkin. Tarzan tarttui ohueen oksaan ja katkaisi sen; kuultuaan sen äkillisen risahduksen raskas olento pysähtyi. Isot korvat kääntyivät eteenpäin, ja pitkä, notkea kärsä kohosi heilumaan sinne tänne, etsien vihollisen hajua, samalla kun kaksi heikkoa pientä silmää turhaan tirkisteli epäluuloisesti ympärilleen löytääkseen rauhallista vaellusta häirinneen melun aiheuttajan.
Tarzan nauroi ääneen ja tuli lähemmäksi paksunahan pään kohdalle.
"Tantor! Tantor!" hän huusi. "Bara, hirvi, ei ole niin pelokas kuin sinä — sinä, Tantor, norsu, isoin viidakon asukkaista, vaikka sinulla onkin yhtä monen Numan voimat kuin minulla on varpaita jaloissani ja sormia käsissäni. Tantor, joka jaksaa kiskoa juurineen paksuja puita, vapisee pelosta kuullessaan katkeavan oksan risahtavan."
Jymisevä ääni, joka saattoi olla yhtä hyvin halveksumisen kuin huojennuksen merkki, oli Tantorin ainoa vastaus, samalla kun kohotettu kärsä ja korvat laskeutuivat ja otuksen häntä vaipui tavalliseen asentoonsa; mutta hänen silmänsä pyörivät yhä vieläkin ympäri, etsien Tarzania. Kauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut jännittyneenä arvailla, missä apinamies oli, sillä sekuntia myöhemmin pudottautui nuorukainen keveästi vanhan ystävänsä leveälle päälaelle. Sitten hän ojensihe pitkin pituuttaan, naputteli paljailla varpaillaan paksua nahkaa, raaputti sormillaan hennompia kohtia isojen korvien takaa ja puheli Tantorille viidakon juoruja, ikäänkuin kookas eläin olisi ymmärtänyt kaikki hänen sanansa.
Paljon Tarzan saattoikin saada Tantorin ymmärtämään, ja vaikka aarniometsän pakinat eivät lainkaan liikuttaneet viidakon vankkaa, harmaata jättiläistä, seisoi hän kuitenkin, räpytellen silmiään ja heiluttaen tyynesti kärsäänsä, ikäänkuin hän olisi perin tarkkaavasti imenyt itseensä jokaisen sanan ja pitänyt niitä tärkeinä. Oikeastaan hän nautti miellyttävästä, ystävällisestä äänestä, korvien taustaa hyväilevistä käsistä ja sen olennon välittömästä läheisyydestä, jota hän oli usein kantanut selässään, senjälkeen kun Tarzan kerran pienenä lapsena oli pelkäämättä lähestynyt kookasta koirasnorsua, uskoen paksunahalla olevan yhtä ystävälliset tunteet kuin ne olivat, jotka sykähdyttelivät hänen omaa sydäntään.
Heidän vuosikausia kestäneen liittonsa aikana oli Tarzan huomannut, että hänellä oli selittämätön kyky hallita ja ohjata valtavaa ystäväänsä. Hänen kutsustaan oli Tantor valmis saapumaan pitkien välimatkojen päästä — niin kaukaa kuin hänen herkät korvansa saattoivat erottaa apinamiehen kimeän läpitunkevan huudon — ja kun Tarzan kyykötti hänen niskassaan, oli Tantor valmis kompuroimaan viidakossa minne päin ratsastaja vain käski. Se oli ihmisjärjen kyky hallita eläintä, ja se oli aivan yhtä tehokas kuin jos he molemmat olisivat ymmärtäneet sen alkuperän, vaikka kumpikaan heistä ei sitä käsittänyt.
Puoli tuntia Tarzan loikoili Tantorin selässä. Aika ei merkinnyt mitään heille kummallekaan. Elämä, sellaisena kuin he sen näkivät, oli pääasiallisesti vatsan täyttämistä. Tarzanille se työ ei ollut niin vaivaloinen kuin Tantorille, sillä Tarzanin vatsa oli pienempi, ja kun hän oli kaikkiruokainen, oli ravinnon hankkiminen hänelle helpompaa. Jollei yhtä lajia ollut helposti saatavissa, niin olihan aina paljon muita, joilla hän voi tyydyttää nälkänsä. Hän ei ollut niin turhantarkka ruuistaan kuin Tantor, joka ei suostunut syömään mitään muuta kuin määrättyjen puiden kaarnaa ja toisten puuta, kun taas kolmannesta puulajista vain lehdet kiihoittivat hänen ruokahaluaan ja nekin kenties vain määrättyinä vuodenaikoina.
Tantorin täytyi kuluttaa suurin osa elämästään äärettömän vatsansa täyttämiseen, valtaisten lihaksien tarpeiden tyydyttämiseksi. Sellainen, on asianlaita kaikkiin alempiin olentoihin nähden — ravinnon etsiminen ja sen sulattaminen vaativat niiden ajan siksi tarkoin, että niiltä jää varsin vähän aikaa mihinkään muuhun. Epäilemättä juuri tämä haitta on estänyt niitä edistymästä yhtä ripeästi kuin ihminen, joka voi uhrata enemmän aikaa ajatellakseen muita asioita.
Mutta tällaiset kysymykset eivät kovinkaan pahasti vaivanneet Tarzania eivätkä ollenkaan Tantoria. Ensinmainittu tiesi olevansa onnellinen norsun seurassa. Sen syytä hän ei tiennyt. Hän ei aavistanut, että hän inhimillisenä olentona — normaalisena, terveenä inhimillisenä olentona — kaipasi jotakin elollista oliota tuhlatakseen sille rakkauttansa. Mutta hänen lapsuudenaikaiset kisatoverinsa Kertshakin heimon apinoiden keskuudessa olivat nyt isoja, juroja petoja. He eivät tunteneet eivätkä herättäneet paljoakaan kiintymyksen tunteita. Nuorempien apinain keralla Tarzan vielä silloin tällöin leikki. Omalla villillä tavallaan hän piti heistä; mutta he eivät olleet läheskään tyydyttäviä ja rauhallisia tovereita. Tantor oli juhlallisen iso, tyyni, tasainen, vakava. Oli niin rauhaisan miellyttävää olla pitkällään hänen karkealla päälaellaan ja valaa hämäriä toiveitaan ja pyrkimyksiään leveihin korviin, jotka heiluivat raskaasti edestakaisin silminnähtävän ymmärtämyksen merkiksi. Kaikista viidakon asukkaista oli Tantor voimakkaimmin vallannut Tarzanin rakkauden, senjälkeen kun Kaala oli apinapojalta riistetty. Joskus Tarzan aprikoi, vastasiko Tantor hänen kiintymykseenpä. Sitä oli vaikea tietää.
Vatsan ääni — pakottavin, jyrkin ääni koko viidakossa — ajoi Tarzanin vihdoin takaisin puihin ja etsimään ravintoa, kun taas Tantor jatkoi keskeytymättä matkaansa päinvastaiseen suuntaan.
Tunnin ajan Tarzan hankki ruokaa. Korkealla sijaitseva pesä sai luovuttaa tuoreen, lämpimän sisältönsä. Hedelmät, marjat ja hennot kasvit pääsivät Tarzanin ruokalistalle siinä lupauksessa, että hän osui niiden kohdalle, sillä hän ei etsinyt sellaisia ravintoaineita. Lihaa, lihaa, lihaa! Apinain Tarzan metsästi aina lihaa; mutta joskus, kuten tänään, sen onnistui välttää häntä.
Hänen vaeltaessaan viidakossa ei hänen toimelias järkensä miettinyt yksinomaan metsästystä, vaan myöskin monia muita seikkoja. Hänellä oli tapana usein muistella edellisten päivien ja tuntien tapahtumia. Hän eli mielikuvituksessaan uudelleen kohtauksen Tantorin kanssa; hän ajatteli kaivavia mustaihoisia ja omituista, peitettyä kuoppaa, jonka he olivat laittaneet. Hän aprikoi moneen kertaan, mikä sen tarkoitus saattoi olla. Hän vertasi toisiinsa havaintoja, ja hänessä heräsi mielteitä. Hän vertasi toisiinsa mielteitä ja saavutti johtopäätelmiä. Ne eivät aina olleet oikeita, se on totta, mutta ainakin hän käytti aivojaan Jumalan aikomaan tarkoitukseen, mikä ei ollutkaan niin kovin vaikeata, koska häntä eivät estäneet välilliset, usein harhaan vievät, toisilta saadut mielipiteet.
Ja kun hän mietti peitettyä kuoppaa, niin äkkiä hänen sielunsa silmien edessä häämötti kookas, tumman harmaa ruho, joka lönkytti raskaasti viidakkopolkua myöten. Heti Tarzan jännittyi äkillisen pelon valtaamana. Päätös ja toiminta olivat tavallisesti yhtäaikaisia apinamiehen elämässä, ja niinpä hän nytkin riensi lehväisiä oksia pitkin, ennenkuin käsitys kuopan tarkoituksesta oli ehtinyt tarkoin muovautua hänen mielessään.
Heilahdellen huojuvalta oksalta toiselle hän kiiti metsän keskitasannetta pitkin, jossa puut olivat lähellä toisiaan. Joskus hän pudottautui maahan ja juoksi äänettömästi ja nopsin jaloin lahoavan kasvullisuuden muodostamalla matolla, hypähtäen taaskin puihin, kun yhteen takertunut alakasvullisuus esti nopean etenemisen maan pinnalla.
Tuskassaan hän unohti kaiken varomisen. Eläimen varovaisuuden voitti ihmisen uskollisuus, ja niinpä sattui, että hän joutui laajalle, puuttomalle aukeamalle vähääkään ajattelematta, mitä saattaisi olla siellä tai sen toisella laidalla tukkimassa hänen tietään.
Hän oli puolimatkassa sen poikki, kun suoraan hänen edessään ja vain muutamien metrien päässä hänestä korkean ruohikon keskeltä kohosi ilmaan puolikymmentä räkättävää lintua. Tarzan poikkesi heti syrjään, sillä hän tiesi perin hyvin, minkälaisen otuksen läsnäolosta nämä pienet vartijat olivat todistuksena. Samalla kertaa kompuroi Buto, sarvikuono, lyhyille jaloilleen ja hyökkäsi raivoisasti. Umpimähkäinen on Buton, sarvikuonon, hyökkäys. Heikkoine silmineen se näkee hyvin kehnosti lyhyidenkin matkojen päästä, ja on vaikea päättää, johtuvatko sen harhailevat syöksyt kauheasta pelosta, kun se yrittää päästä pakoon, vaiko kärtyisestä luonnosta, jonka yleensä luullaan sillä olevan. Eikä sillä seikalla olekaan paljon merkitystä sille, jonka kimppuun. Buto karkaa, sillä jos Buto saa hänet sarveensa ja pääsee häntä heittelemään, niin luultavasti hän ei välitä mistään senjälkeen.
Ja tällä kertaa Buto sattui juoksemaan suoraan Tarzania kohti heidän välillään olevan, muutamia metrejä leveän, polvenkorkuisen ruohikon halki. Vahingossa se osui apinamieheen päin ja sitten sen heikot silmät erottivat vihollisen, ja päästäen sarjan korskahduksia se karkasi suoraa päätä hänen kimppuunsa. Pienet sarvikuonolinnut lepattivat ja kiertelivät jättiläismäisen isäntänsä ympärillä. Aukeaman reunoilla kasvavien puiden oksilla räkätti ja äkeili ainakin parikymmentä marakattia, kun kiukustuneen eläimen kovaääniset korskahdukset panivat ne hätäisesti pyrkimään pelästyneinä ylemmille oksille. Vain Tarzan näytti olevan välinpitämättömän tyyni.
Hän seisoi suoraan hyökkäyssuunnassa. Hänellä ei ollut aikaa etsiä suojaa puista aukeaman ulkopuolella, eikä Tarzanilla ollut vähääkään halua viivästyttää matkaansa Buton tähden. Hän oli kohdannut tämän typerän eläimen ennenkin ja tunsi sitä kohtaan hiukan halveksimista.
Ja nyt oli Buto hänen kimpussaan, sen jykevä pää oli alhaalla ja pitkä, vankka sarvi kallistettuna siihen hirveään työhön, johon luonto oli sen määrännyt. Mutta kun se nykäisi sarven ylöspäin, niin se puhkaisi vain pelkkää ilmaa, sillä apinamies oli kissamaisen keveästi hypännyt uhkaavan sarven yli sarvikuonon leveään selkään. Vielä hyppy, ja hän oli maassa eläimen takana ja kiiti hirven lailla puita kohti.
Raivostuneena ja ihmeissään uhrinsa kummallisesta katoamisesta Buto pyörsi ympäri ja lähti rajusti juoksemaan toiseen suuntaan, joka nyt sattumalta ei ollut se, johon Tarzan oli paennut, ja niin pääsi apinamies turvallisesti puihin ja lähti jatkamaan nopeaa matkaansa metsän läpi.
Jonkun matkan päässä hänen edellään liikkui Tantor vakavasti tasaiseksi poljettua norsupolkua myöten, ja Tantorin etupuolella kyykötti musta soturi keskellä polkua tarkkaavasti kuuntelemassa. Äkkiä hän kuuli toivomaansa ääntä — risahduksia ja napsahduksia, jotka ilmoittivat norsun olevan tulossa.
Kauempana viidakossa, hänestä oikealle ja vasemmalle oli toisia sotureita odottamassa. Hiljainen merkki, joka annettiin miehestä mieheen, ilmaisi kaukaisimmallekin, että riista saapui. Ripeästi he keräytyivät polkua kohti, sijoittuen puihin, jotka olivat tuulen alapuolella siitä kohdasta, missä Tantorin oli sivuutettava heidät. Hiljaa he odottivat ja saivat pian palkkiokseen nähdä mahtavan norsun, jonka valtavissa hampaissa oli sellainen määrä hohtavan valkoista luuta, että heidän ahnaat sydämensä sykähtivät riemusta.
Tuskin oli Tantor mennyt heidän sivuitseen, kun he kiipesivät alas piilopaikoistaan. Mutta enää he eivät olleet hiljaa, vaan sensijaan alkoivat heti maahan päästyään taputtaa käsiään ja kiljua. Hetkiseksi norsu pysähtyi seisomaan kärsä ja häntä koholla, heristäen korviaan; sitten se lähti jälleen tietä pitkin nopein, laahustavin askelin — suoraan peitettyä kuoppaa kohti, jonka pohjasta törrötti ylöspäin teräväkärkisiä seipäitä.
Hänen jäljessään tulivat kirkuvat soturit, hoputtaen häntä yhä ripeämmin pakenemaan, joten hän ei saisi huolellisesti tarkastaa edessään olevaa maata. Tantor, norsu, joka olisi voinut kääntyä ja yhdellä hyökkäyksellä hajoittaa vastustajansa, pyrki pakoon kuten säikähtynyt hirvi — kohti kamalaa tuskallista kuolemaa.
Ja kaikkien heidän jäljessään tuli Apinain Tarzan, kiitäen viidakon halki vikkelästi ja ketterästi kuin orava, sillä hän oli kuullut soturien huudot ja selittänyt ne oikealla tavalla. Kerran hän päästi läpitunkevan kutsun, joka kajahteli viidakossa, mutta pakokauhun valtaama Tantor joko ei kuullut sitä tai, jos kuuli, ei uskaltanut pysähtyä sitä noudattamaan.
Nyt oli paksunahkainen jättiläinen enää vain muutaman metrin päässä häntä polulla väijyvästä kuolemasta, ja mustaihoiset, jotka olivat varmoja onnistumisestaan, kiljuivat ja hyppivät hänen takanaan, heilutellen keihäitään ja riemuiten etukäteen saaliinsa hohtavista hampaista ja ylenmääräisistä annoksista norsunlihaa, jotka he saisivat sen illan syömingeissä.
Niin kiihkeästi he onnittelivat itseään, etteivät he lainkaan huomanneet päänsä päällä liikkuvan ihmispedon ohimenoa, eikä liioin Tantorkaan nähnyt eikä kuullut mitään, vaikka Tarzan huusi häntä seisahtumaan.
Muutamia askelia vielä, ja Tantor suistuisi teroitettuihin seipäisiin; Tarzan suorastaan lensi puiden läpi, kunnes hän oli päässyt pakenevan eläimen kohdalle ja sitten sivuuttanut hänet. Kuopan reunalle, keskelle polkua pudottautui apinamies. Tantor oli vähällä polkea hänet, ennenkuin heikot silmät tunsivat hänet vanhaksi ystäväksi.
"Seis!" huusi Tarzan, ja iso otus pysähtyi kohotetun käden edessä.
Tarzan kääntyi ja potkaisi syrjään muutamia kuoppaa peittäviä lehviä.
Heti Tantor näki ja käsitti.
"Taistele!" murahti Tarzan. "He tulevat takaasi!" Mutta Tantor, norsu, on ääretön hermokimppu ja silloin hän oli puolittain hulluna kauhusta.
Hänen edessään ammotti kuoppa, kuinka laajana, sitä hän ei tiennyt; mutta oikealle ja vasemmalle levisi ikivanha viidakko, johon ihminen ei ollut koskenut. Kirkaisten kääntyi iso eläin äkkiä suoran kulman verran ja raivasi ryskien tiensä vanhan yhteenkietoutuneen kasvullisuusseinän lävitse, joka olisi pidättänyt kenet hyvänsä muun paitsi häntä.
Kuopan reunalla seisovaa Tarzania hymyilytti, kun hän näki Tantorin raukkamaisen paon. Pian saapuisivat mustaihoiset. Apinain Tarzanin olisi parasta kadota näyttämöltä. Hän yritti astua askeleen kuopan laidalta, mutta kun hän nojasi koko ruumiinsa painon vasemmalle jalalleen, niin maa vierähti pois sen alta. Tarzan teki yhden ainoan herkulesmaisen ponnistuksen heittäytyäkseen eteenpäin, mutta se oli liian myöhäistä. Hän suistui taakse- ja alaspäin kuopan pohjalla olevia teräviä seipäitä kohti.
Kun mustaihoiset hetkisen kuluttua saapuivat, näkivät he jo kaukaa, että Tantor oli pujahtanut heidän käsistään, sillä kuopan peitteessä oleva reikä oli siksi pieni, ettei norsun tavaton ruho ollut voinut siitä mahtua. Aluksi he luulivat, että heidän saaliinsa oli painanut yhden jykevän jalkansa katoksen läpi, mutta sitten havainnut vaaran ja peräytynyt; mutta kun he olivat ehtineet kuopan reunalle ja tirkistivät alas, menivät heidän silmänsä pystyyn hämmästyksestä, sillä pohjalla virui tyynenä ja hiljaa alaston valkoinen jättiläinen.
Jotkut heistä olivat aikaisemmin vilahdukselta nähneet tämän metsän jumalan, ja he peräytyivät kauhistuneina; heitä kammotti sen olennon läheisyys, jolla he jonkun aikaa olivat uskoneet olevan ihmeellisiä haltiakykyjä; mutta toiset heistä tunkeutuivat eteenpäin, ajatellen vain vihollisen vangitsemista, hyppäsivät kuoppaan ja nostivat Tarzanin sieltä ylös.
Hänen ruumiissaan ei ollut naarmuakaan. Ei yksikään teroitetuista seipäistä ollut lävistänyt häntä — vain kuhmu pääkopassa osoitti, minkälaisen kolauksen hän oli saanut. Pudotessaan taaksepäin oli hänen päänsä sattunut yhden seipään syrjään ja hän oli menettänyt tajuntansa. Mustaihoiset oivalsivat sen pian ja sitoivat vikkelästi vankinsa kädet ja jalat, ennenkuin hän tulisi jälleen tuntoihinsa, sillä he olivat oppineet tuntemaan terveellistä kunnioitusta tätä outoa ihmiseläintä kohtaan, joka oli liitossa karvaisen, puissa liikkuvan väen kanssa.
He olivat kantaneet häntä vain lyhyen matkan kyläänsä kohti, kun hänen silmäluomensa värähtivät ja avautuivat. Hän katseli kummastellen ympärilleen hetkisen; sitten palasi hänen tajuntansa täydelleen, ja hän käsitti asemansa vakavuuden. Tottuneena melkein syntymästään saakka luottamaan yksinomaan omiin voimiinsa ja omaan neuvokkuuteensa hän ei odottanut ulkoista apua nytkään, vaan keskitti järkensä punnitsemaan, mitä pelastumismahdollisuuksia hänellä oli itsekseen ja nojautuen omiin kykyihinsä.
Hän ei rohjennut koettaa siteittensä lujuutta mustaihoisten kantaessa häntä, peläten, että he huomaisivat sen ja vahvistaisivat niitä. Pian hänen vangitsijansa havaitsivat, että hän oli tajuissaan, ja kun heitä ei lainkaan haluttanut kantaa raskasta miestä viidakon helteessä, nostivat he hänet pystyyn, ja pakottivat hänet astelemaan keskellään, silloin tällöin pistellen häntä keihäillään, mutta kuitenkin kaikin tavoin osoittaen, kuinka kammottavana olentona he häntä pitivät.
Kun he näkivät, ettei heidän pistelynsä aiheuttanut mitään ulkoisia tuskan merkkejä, lisääntyi heidän pelkonsa, joten he pian lakkasivat, puolittain uskoen, että tämä omituinen valkea jättiläinen oli yliluonnollinen olento ja ettei kipu niin ollen häneen pystynyt.
Lähestyessään kylää he kiljuivat voittoisien sotilaiden riemuhuutoja, joten heidän saavuttuaan portille, tanssien ja heiluttaen keihäitään, sinne oli kertynyt taaja joukko miehiä, naisia ja lapsia tervehtimään heitä ja kuulemaan kertomusta heidän seikkailuistaan.
Kun kyläläisten silmät osuivat vankiin, niin he hölmistyivät, ja heidän jykevät leukapielensä jäivät ammolleen ihmettelystä ja epäilystä. Kuukausimääriä he olivat eläneet, alituiseen peläten kummallista, valkoista haltiaa, jonka vain harvat olivat milloinkaan vilahdukselta nähneet voidakseen eloonjääneinä kuvata häntä.
Sotilaita oli kadonnut poluilta melkein heidän kylänsä näkyvissä toveriensa seurasta yhtä salaperäisesti ja jäljettömästi kuin olisi maa heidät niellyt, ja myöhemmin olivat heidän ruumiinsa yöllä tipahtaneet kuin taivaasta kylän raitille.
Tämä peloittava olento oli öisin näyttäytynyt kylän majoissa, surmannut ja hävinnyt jälleen, jättäen jälkeensä majoihin tappamiensa vainajien lisäksi omituisia kauhistuttavia todistuksia, kaameasta huumorin tajusta.
Mutta nyt hän oli heidän vallassaan! Enää hän ei voisi kauhistaa heitä. Hitaasti valkeni se heille. Kiljaisten juoksi eräs nainen esiin ja iski apinamiestä vasten kasvoja. Hänen esimerkkiään noudatti toinen ja sitten taas toinen, kunnes Apinain Tarzan oli riehuvan, kynsivän ja kirkuvan alkuasukasjoukon ympäröimänä.
Mutta sitten saapui Mbonga, neekerien päällikkö, ja ajoi alamaisensa pois uhrin kimpusta mäjäytellen keihäällään lujasti heidän selkiään.
"Hänet säästetään illaksi", hän komensi.
Kaukana viidakossa seisoi Tantor, norsu, jonka pahin pakokauhu oli vaimennut, korvat hörössä ja huojutellen aaltomaisesti kärsäänsä. Mitä liikkui hänen villien aivojensa sokkeloissa? Saattoiko hän etsiä Tarzania? Voiko hän muistaa ja antaa oikean arvon sille palvelukselle, jonka apinamies oli hänelle tehnyt? Sitä ei voida epäilläkään. Mutta tunsiko hän kiitollisuutta? Olisiko hän ollut valmis panemaan oman henkensä alttiiksi pelastaakseen Tarzanin, jos olisi tietänyt, missä vaarassa hänen ystävänsä oli? Sitä te epäilette. Kaikki, jotka vähänkin tuntevat norsuja, epäilevät sitä. Englantilaiset, jotka ovat paljon metsästäneet norsuilla Intiassa, väittävät, etteivät he ole kuulleet ainoastakaan tapauksesta, jolloin joku näistä eläimistä olisi rientänyt vaarassa olevan ihmisen avuksi, vaikka tämä mies olisi usein auttanut niitä ja osoittanut niitä kohtaan ystävyyttä. Ja niin ollen voidaankin epäillä, olisiko Tantor koettanut voittaa mustaihoisia kohtaan tuntemaansa vaistomaista pelkoa, yrittääkseen auttaa Tarzania.
Vimmastuneiden kyläläisten kiljunta kantautui heikkona hänen herkkiin korviinsa, ja hän pyörähti ympäri, ikäänkuin aikoen kauhun valtaamana paeta; mutta häntä pidätti jokin, ja taaskin hän kääntyi, nosti kärsäänsä ja päästi kimeän karjaisun.
Sitten hän jäi seisomaan kuunnellen.
Kaukaisessa kylässä, johon Mbonga oli palauttanut rauhan ja järjestyksen, saattoivat neekerit tuskin kuulla Tantorin ääntä, mutta Tarzanin tarkkoihin korviin se toi sanomansa.
Hänen vangitsijansa saattoivat häntä erääseen majaan, jossa hän saisi virua sidottuna ja vartioituna yöllistä hurjaa juhlaa varten, odottaen tuskaista kuolemaansa. Hän pysähtyi kuullessaan Tantorin kutsuvan äänen, kohotti päätään ja päästi niin peloittavan kiljahduksen, että kylmät väreet kulkivat pitkin taikauskoisten neekerien selkäpiitä ja häntä vahtivat soturit hypähtivät taaksepäin, vaikka heidän vankinsa kädet olivatkin vankasti köytetyt selän taakse.
Keihäät tanassa he ympäröivät hänet, kun hän seisoi vielä hetkisen paikallaan kuunnellen. Heikosti tuli etäisyydestä toinen huuto vastaukseksi, ja Apinain Tarzan kääntyi tyytyväisenä astelemaan edelleen majalle, johon hänet piti teljetä.
Iltapäivä kului. Häntä ympäröivästä kylästä kuuli apinamies juhlan valmisteluhyörinää. Majan ovelta hän näki naisten sytyttelevän keittotuliaan ja täyttävän savisia kattiloitaan vedellä; mutta sen kaiken ylitse hän herkisti korviaan kuullakseen Tantorin lähestyvän viidakon lävitse.
Myöskin Tarzan uskoi vain puolittain hänen saapuvan.
Hän tunsi Tantorin jopa paremmin kuin Tantor itse. Hän tiesi jättiläismäisessä ruhossa piilevän aran sydämen. Hän tiesi, kuinka kauheaa pelkoa gomanganien haju herätti Tantorin villissä rinnassa, ja yön tullen kuoli toivo hänen sydämestään, ja villieläimelle, jollainen hänkin oli, ominaista stoalaista tyyneyttä osoittaen hän alistui kohtaamaan häntä odottavaa kohtaloa.
Koko iltapäivän hän oli ponnistelemistaan ponnistellut repiäkseen ranteitaan kahlehtivat siteet. Ne antoivat perään hyvin verkkaisesti. Hän saisi kenties kätensä vapaiksi, ennenkuin häntä tultaisiin viemään teurastettavaksi, ja jos se onnistuisi — Tarzan nuolaisi huuliaan sitä ajatellessaan ja hymyili kylmää, julmaa hymyä. Hän saattoi mielessään kuvitella pehmeän lihan tunnun sormissaan ja valkoisten hampaittensa uppoamisen vihamiestensä kurkkuihin. Hän antaisi heidän maistaa vihaansa, ennenkuin he saisivat hänet nujerretuksi!
Vihdoin he saapuivat — maalatut, sulitetut soturit — vielä kamalamman näköisinä kuin miksi luonto oli heidät aikonut. He tulivat ja sysäsivät hänet ulkoilmaan, jossa kokoontuneet kyläläiset tervehtivät hänen ilmestymistään hurjilla huudoilla.
Paalulle hänet vietiin, ja kun häntä tyrkättiin raa'asti sitä vastaan, valmistautuen kiinnittämään hänet lujasti siihen kuolontanssia varten, jonka pyörteet pian ympäröisivät hänet, jännitti Tarzan valtavia lihaksiaan ja katkaisi yhdellä ainoalla voimakkaalla nykäisyllä hihnat, joilla hänen kätensä oli sidottu. Nopeasti kuin ajatus hän hypähti eteenpäin lähimpien soturien keskelle. Isku kaatoi yhden maahan, samalla kun apinamies ikenet irvissä ja muristen tarrautui erään toisen rintaan. Hänen hampaansa upposivat heti vastustajan kurkkuun, mutta sitten oli puolisataa mustaihoista karannut hänen kimppuunsa ja kaatanut hänet maahan.
Apinamies otteli lyöden, raapien ja purren — kuten hänen kasvattajakansansa oli opettanut hänet taistelemaan — kuten äärimmäiseen hätään joutunut villipeto tekee. Voimiensa, vikkelyytensä, rohkeutensa ja älynsä nojalla olisi hän helposti kyennyt pitämään puoliaan puolta tusinaa neekeriä vastaan käsikähmässä, mutta ei edes Apinain Tarzan voinut toivoa kykenevänsä menestyksellisesti vastustamaan puolta sataa.
Vähitellen olivat he saamaisillaan hänet nujerretuksi, vaikka pariltakymmeneltä heistä vuoti verta pahoista haavoista ja kaksi virui aivan hiljaa taistelevien jaloissa ja kierivien ruumiiden alla.
Nujerretuksi he hänet voisivat saada, mutta kykenisivätkö he pitämään häntä nujerrettuna sitoessaan häntä? Puoli tuntia kestäneet epätoivoiset ponnistukset todistivat heille, etteivät he sitä jaksaneet, ja Mbonga, joka kaikkien hyvien hallitsijoiden tavoin oli kierrellyt turvaisilla paikoilla takalistolla, käski yhden miehistään raivaamaan itselleen tien temmellykseen ja keihästämään uhrin. Asteittain läheni sotilas päämääräänsä kamppailussa myllertävien miesten lomitse.
Hän seisoi keihäs kohotettuna päänsä yli, odottaen tilaisuutta, jolloin apinamiehen ruumiista paljastuisi joku kohta niin, että hän voisi iskeä siihen aseensa pelkäämättä satuttavansa ketään mustaihoista. Yhä lähemmäksi hän siirtyi, tarkkaillen kiemurtelevien ja painiskelevien taistelijoiden liikkeitä. Apinamiehen murina sai hänet tuntemaan kylmiä väreitä pitkin selkäpiitä ja liikkumaan varovasti, ettei hän heittäisi harhaan ensimmäisellä kerralla ja joutuisi itse noiden armottomien hampaiden ja valtavien kourien hyökkäykselle alttiiksi.
Vihdoin hän löysi suojattoman kohdan. Hän nosti keihäänsä korkeammalle ja jännitti lihaksiaan, jotka pullistuivat hänen kiiltävän mustan ihonsa alla, mutta samassa kuului viidakosta aivan suojapaalutuksen takaa kumeata räiskettä. Keihästä pitelevä käsi pysähtyi, ja neekeri loi pikaisen silmäyksen melun suuntaan, samoin kuin tekivät kaikki muutkin mustaihoiset, jotka eivät olleet mukana apinamiestä kukistamassa.
Nuotioiden hohteessa he näkivät tavattoman ison ruhon kohoavan aitauksen yli. He näkivät paalutuksen pullistuvan ja notkuvan sisäänpäin. He näkivät sen murtuvan ikäänkuin se olisi ollut oljista rakennettu, ja hetkistä myöhemmin syöksyi Tantor, norsu, tömisten heitä kohti.
Mustat pakenivat oikealle ja vasemmalle, kiljuen kauhuissaan. Jotkut Tarzania vastaan rimpuilevat rykelmän laitamilla häärivät miehet kuulivat sen ja lähtivät ajoissa pakoon, mutta puoli tusinaa heistä oli joutunut siinä määrin taistelun herättämän verenhimon valtoihin, etteivät huomanneet isohampaisen urosnorsun lähestymistä.
Näiden kimppuun Tantor hyökkäsi, pärskyen raivoissaan. Hän pysähtyi heidän kohdalleen, hänen herkkätuntoinen kärsänsä pujottautui heidän lomitseen ja löysi heidän altaan Tarzanin verissään, mutta vielä taistelevana.
Eräs sotilas vilkaisi ylöspäin mylläkästä. Hänen yläpuolellaan kohosi paksunahkaisen jättiläisen valtava ruumis, ja otuksen pienet silmät kiiluivat ilkeästi ja kaamean peloittavasti tulien valossa. Sotilas kirkaisi, mutta samassa kietoutui taipuisa kärsä hänen ympärilleen, kohotti hänet korkealle maasta ja sinkosi hänet kauaksi pakenevan parven jälkeen.
Neekerin toisensa jälkeen Tantor kiskoi irti apinamiehen ruumiista, heittäen heidät oikealle ja vasemmalle, minne he jäivät virumaani joko ähkyen tai aivan hiljaa, riippuen siitä, tuliko kuolema hitaasti vaiko heti paikalla.
Jonkun matkan päässä Mbonga järjesti sotilaitaan. Hänen, ahnaat silmänsä olivat havainneet norsun mahtavat torahampaat. Kun pahin, pakokauhu tasaantui, yllytti hän miehiään ahdistamaan Tantoria vankoilla norsukeihäillään. Mutta kun he tulivat, heilautti Tantor Tarzanin leveälle päälaelleen, kääntyi ympäri ja juosta hölkytti viidakkoon laajasta repeämästä, jonka hän oli tehnyt suojapaalutukseen.
Norsunmetsästäjät lienevät oikeassa väittäessään, ettei tämä eläin ole tehnyt sellaista palvelusta ihmisille, mutta Tantorista Tarzan ei ollut ihminen — hän oli saman viidakon eläintoveri.
Ja niin kävi, että Tantor, norsu, maksoi kiitollisuudenvelkansa Apinain Tarzanille, lujittaen yhä kiinteämmäksi sitä ystävyyttä, joka oli vallinnut heidän välillään siitä alkaen, kun Tarzan pienenä, ruskeana poikasena ratsasti Tantorin leveässä selässä kuutamoisessa viidakossa päiväntasaajan tähtien tuikkiessa.
KOLMAS LUKU
Taistelu balusta
Tika oli tullut äidiksi. Apinain Tarzanin mieltä se kiinnitti tavattomasti, todellisesti paljon enemmän kuin Taugin, isän, mieltä. Tarzan piti hyvin paljon Tikasta. Eivät edes tulevan äitiyden huolet olleet tyyten tukahduttaneet nuoruudenaikaista hilpeyttä, vaan Tika oli pysynyt hyväluontoisena kisatoverina sellaisessakin iässä, jolloin Kertshakin heimon muut naaraat olivat muuttuneet varttuneiden tapaan juron arvokkaiksi. Hän tunsi vieläkin lapsellista riemua alkeellisista leikeistä, hippasilla- ja piilosillaolosta, jotka Tarzanin tuottelias ihmisjärki oli kehittänyt.
Hippasillaoleminen puiden latvoissa on kiihoittavan innostavaa ajanvietettä. Tarzan nautti siitä, mutta hänen lapsuutensa aikaiset nuoret koiraat olivat aikoja sitten hylänneet moiset lapselliset kujeet. Tika oli kuitenkin aina ollut valmis leikkimään, hyljeksien sitä vasta vähän ennen pienokaisen tuloa. Mutta kun hänen esikoisensa syntymäaika läheni, niin Tikakin muuttui.
Ilmeinen muutos hämmästytti ja loukkasi Tarzania äärettömästi. Eräänä aamuna hän näki Tikan kyyröttävän alhaalla riippuvalla oksalla, painaen hyvin lujasti rintaansa vasten jotakin — jotakin hyvin pientä, joka kiemurteli ja sätkytteli. Tarzan lähestyi; hänet oli vallannut uteliaisuus, yhteinen ominaisuus kaikille olennoille, joiden aivot ovat kehittyneet mikroskooppista tasoa korkeammalle.
Tika muljautti silmiään häneen päin ja puristi vääntelehtivää pienokaista vielä tiukemmin itseään vasten. Tarzan meni lähemmäksi. Tika vetäytyi poispäin ja paljasti torahampaansa. Tarzan oli ymmällä. Koko heidän yhdessäoloaikanaan ei Tika ollut kertaakaan paljastanut hänelle hampaitaan muutoin kuin leikillä; mutta tällä kertaa hän ei näyttänyt leikkisältä. Tarzan työnsi ruskeat sormensa tuuheaan, mustaan tukkaansa, kallisti päänsä sivulle ja tuijotti hölmistyneenä. Sitten hän siirtyi hiukan lähemmäksi, kurottaen kaulaansa nähdäkseen paremmin Tikan sylissä olevan olion.
Naaraksen hampaat upposivat hänen kyynärvarteensa, ennenkuin hän ehti vetäistä kättään pois, ja Tika ajoi lyhyen matkan häntä takaa hänen suinpäin paetessaan puita myöten; mutta pienokaistaan kantava Tika ei kyennyt saavuttamaan apinamiestä. Tarzan pysähtyi turvallisen välimatkan päähän ja kääntyi katselemaan entistä leikkikumppaniaan salaamatta ällistystään. Mitä kummaa oli tapahtunut, mikä oli voinut tuolla tavoin muuttaa lauhkean Tikan? Tämä oli niin hyvin peittänyt käsivarsillaan olevan olion, ettei Tarzan ollut vielä voinut saada selville, mikä se oikeastaan oli; mutta kun naaras nyt lakkasi ajamasta häntä takaa, näki hän sen. Kivustaan ja harmistaan huolimatta Tarzan hymyili, sillä hän oli aikaisemmin nähnyt nuoria apinaäitejä. Muutaman, päivän kuluttua ei Tika enää olisi noin epäluuloinen. Mutta sittenkin Tarzan oli loukkaantunut; juuri Tika ainakaan ei menetellyt oikein pelätessään häntä. Eikä hän missään nimessä tahtoisi tehdä pahaa hänelle eikä hänen balulleen, mikä on apinain nimitys lapselle.
Ja vaikka hänen haavoittunutta käsivarttaan kivisti ja hänen ylpeytensä oli saanut kolauksen, heräsi hänessä vieläkin voimakkaampi halu päästä läheltä tarkastamaan Taugin vastasyntynyttä poikaa. Kenties ihmettelette, että Apinain Tarzan, mahtava taistelija, lähti pakoon väistääkseen naaraksen ärhäkkää hyökkäystä, ja että hän epäröi, ennenkuin palasi tyydyttämään uteliaisuuttaan, vaikka hän olisi helposti kyennyt voittamaan vastasyntyneen pienokaisen heikontuneen äidin; mutta teidän ei tarvitse ihmetellä. Jos olisitte apina, niin tietäisitte, ettei uros muutoin kuin hulluuden puuskassa käy naaraan kimppuun paitsi lempeästi häntä kurittaakseen; poikkeuksena oli silloin tällöin jotkut yksilöt, jollaisista löydämme esimerkkejä omankin lajimme keskuudessa ja jotka nauttivat parempien puoliskojensa pieksämisestä, koska nämä sattuvat olemaan pienempiä ja heikompia kuin he.
Tarzan meni jälleen nuorta äitiä kohti — varovasti ja peräytymistie aina selvänä. Taaskin Tika murisi äkäisesti. Tarzan nuhteli häntä:
"Apinain Tarzan ei tahdo vahingoittaa Tikan balua. Anna minun katsoa sitä!"
"Mene tiehesi!" komensi Tika. "Mene tiehesi, tai minä tapan sinut!"
"Anna minun katsoa!" tiukkasi Tarzan.
"Mene tiehesi!" toisti naarasapina. "Tuossa tulee Taug. Hän ajaa sinut pois. Taug tappaa sinut. Tämä on Taugin balu."
Raju murina aivan hänen takanaan ilmaisi Tarzanille, että Taug oli lähellä ja että uros oli kuullut puolisonsa varoitukset ja uhkaukset, tullen nyt hänen avukseen.
Taug samoin kuin Tikakin oli ollut Tarzanin kisatovereita, niin kauan kuin uros oli ollut siksi nuori, että oli halunnut leikkiä. Kerran oli Tarzan pelastanut Taugin hengen; mutta apinan muisti ei ole kovinkaan pitkä, eikä kiitollisuus ole isyyden tai äitiyden vaistoa voimakkaampi. Tarzan ja Taug olivat kerran mitelleet voimiaan, ja Tarzan oli selviytynyt voittajana. Sen seikan Taug aivan varmasti vielä muisti; mutta sittenkin hän saattaisi kernaasti antautua uuden tappion vaaraan esikoisensa tähden — jos hän sattuisi olemaan oikealla tuulella.
Kamalasta ärinästään päättäen, joka nyt kävi voimakkaammaksi ja syvemmäksi, hän tuntui olevan juuri sellaisella päällä. Tarzan ei tosin lainkaan pelännyt Taugia, eivätkä viidakon kirjoittamattomat lait vaatineet häntä kaihtamaan tappelua ainakaan uroksen kanssa, jollei hän halunnut sitä puhtaasti henkilökohtaisista syistä. Mutta Tarzan piti Taugista. Hänellä ei ollut vihankaunaa Taugia vastaan, ja hänen ihmisjärkensä sanoi hänelle — mitä apinan järki ei ikinä olisi kyennyt päättelemään — ettei Taugin käyttäytyminen ollut missään mielessä vihan ilmaisu. Se oli vain uroksen vaistomaista, pakottavaa intoa suojella jälkeläistään ja puolisoaan.
Tarzan ei lainkaan halunnut otella Taugin kanssa, ja toisaalta ei hänen englantilaisilta esi-isiltä perittyä luontoaan miellyttänyt pakenemisen ajatus; mutta kun urosapina hyökkäsi, hyppäsi Tarzan ketterästi syrjään, ja näin rohkaistuneena Taug pyörsi ympäri ja syöksyi uudelleen hurjasti käsiksi. Kenties muisto Tarzanilta aikaisemmin saadusta löylytyksestä kannusti häntä. Kenties se seikka, että Tika istui lähellä katselemassa, kiihoitti häntä voittamaan apinamiehen Tikan näkyvissä, sillä viidakon kaikkien uroseläinten rinnassa väijyy voimakkaana itserakkaus, joka ilmenee siitä, että he suorittavat rohkeita tekoja, jos toisen sukupuolen jäseniä on katsomassa.
Apinamiehen kupeella heilui hänen pitkä ruohoköytensä — entinen lelu, nykyinen ase — ja kun Taug hyökkäsi toistamiseen, huiskautti Tarzan, nuorakimpun päänsä yli ja irroitti kätevästi juoksusilmukan, samalla kun hän jälleen vikkelästi väisti kömpelöä petoa. Ennenkuin apina ennätti uudelleen kääntyä, oli Tarzan paennut korkealle metsän ylätasanteen oksille.
Nyt Taug yltyi todelliseen raivoon ja seurasi häntä. Tika tirkisteli ylöspäin nähdäkseen heidät. Oli vaikea sanoa, huvittiko kamppailu häntä. Taug ei kyennyt kiipeämään niin ripeästi kuin Tarzan, joten viimemainittu pääsi kiinni joutumatta yläoksille, jonne raskas apina ei uskaltanut ajaa häntä takaa. Sillä Tarzan pysähtyi katselemaan alaspäin vastustajansa, irvistellen hänelle ja huudellen hänelle kaikkia mahdollisia valionimityksiä, joita hänen kekseliäisiin ihmisaivoihinsa juolahti. Kun hän sitten oli ärsyttänyt Taugin niin rajun vimmaiseksi, että kookas uros suorastaan hyppi allaan notkuvalla oksalla, heilautti Tarzan äkkiä kättään, laajeneva silmukka suhahti nopeasti alaspäin, osui Taugin ympärille, pudoten hänen polviinsa saakka, ja kiivas nykäys tiukkasi sen lujalle apinan karvaisten jalkojen ympärille.
Hidasälyisenä oivalsi Taug liian myöhään kiusanhenkensä aikeet. Hän yritti kömpiä karkuun, mutta, apinamies kiskaisi nuorasta hirvittävän ankarasti, niin että Taug tipahti oksaltaan, ja hetkistä myöhemmin riippui apina pää alaspäin viidentoista metrin korkeudella ilmassa, mölisten kamalasti.
Tarzan kiinnitti nuoran vankkaan oksaan ja laskeutui aivan lähelle
Taugia.
"Taug", hän sanoi, "sinä olet yhtä typerä kuin Buto, sarvikuono. Nyt saat riippua siinä, kunnes saat hieman järkeä paksuun kalloosi. Saat riippua ja katsella, sillä aikaa kun minä menen puhuttelemaan Tikaa."
Taug riehui ja uhkaili, mutta Tarzan vain irvisteli hänelle, joustavasti laskeutuessaan alaoksille. Siellä hän taaskin lähestyi Tikaa, mutta sai tervetuliaisikseen jälleen hampaiden paljastamista ja uhkaavia ärähdyksiä. Hän koetti suostutella Tikaa, vetosi ystävällisiin aikeisiin ja kurotti kaulaansa nähdäkseen Tikan balun; mutta naarasapinaa oli mahdoton saada uskomaan, ettei hänen tarkoituksensa ollut vahingoittaa pienokaista. Hänen äitiytensä oli vielä niin nuori, että järki oli heikompi vaistoa.
Tajuten, kuinka hyödytöntä hänen oli koettaa päästä käsiksi Tarzaniin kurittaakseen häntä, pyrki Tika pakoon. Hän pudottautui maahan ja lönkytti pienen aukeaman poikki, jonka laitamilla heimon apinat olivat hajallaan, joko leväten tai etsien ravintoa, ja silloin Tarzan taukosi yrittämästä taivuttaa häntä eikä enää pyrkinyt tarkastamaan balua läheltä. Apinamies olisi tahtonut saada pikkuolennon käsiinsä. Jo pelkkä sen näkeminen herätti hänen rinnassaan omituisen kaipauksen tunteen. Hän olisi halunnut syleillä ja hyväillä omituista, pientä apinan alkua. Se oli Tikan balu, ja Tarzanin nuori sydän oli kerran sykähdellyt rakkaudesta Tikaa kohtaan.
Mutta nyt kiinnitti Taugin ääni hänen huomionsa toisaalle. Apinan suusta pursuneet uhkaukset olivat muuttuneet rukouksiksi. Yhä tiukkeneva silmukka esti verenkiertoa hänen jaloissaan — hänelle tuli tuska. Useita apinoita istui lähellä häntä hyvin huvitettuna hänen tukalasta tilastaan. He lausuivat hänestä epäkohteliaita huomautuksia, sillä kukin heistä oli saanut tuntea Taugin valtavien käsien painoa ja hänen vankkojen leukojensa voimaa. Nyt he nauttivat kostosta.
Kun Tika näki, että Tarzan oli palannut puiden luokse, seisahtui hän keskelle aukeamaa ja istuutui sinne vaalimaan baluaan, luoden epäluuloisia katseita ympärilleen. Balun syntymä muutti äkkiä Tikan huolettoman maailman lukemattomain vihollisten asuttamaksi. Hän piti leppymättömänä vihamiehenään Tarzania, joka siihen saakka oli aina ollut hänen paras ystävänsä. Jopa vanha Mumga-parkakin, joka oli puolisokea ja melkein hampaaton ja joka oli kärsivällisesti etsimässä toukkia kaatuneen puunrungon alta, oli hänestä ilkeä haltia, joka janosi pienten balujen verta.
Ja samalla kun Tika epäluuloisesti varoi vaaraa, mistä vaara ei uhannut, jäi häneltä huomaamatta myrkyllinen kellanvihreä silmäpari, joka hievahtamatta tähysteli häntä aukeaman vastaisella puolella kasvavan pensasryhmän takaa.
Vatsan kuristessa nälästä tuijotti Shita, pantteri, ahnaasti noin lähellä olevaan himoittavaan lihaan, mutta taempana olevien isojen urosapinoiden näkeminen pani sen empimään.
Oi, jospa naaras baluineen tulisi vain hiukankin lähemmäksi! Vikkelä hyppy, ja peto olisi tavoittanut heidät ja poistunut saaliineen, ennenkuin urokset ehtisivät sitä estää.
Shitan kellanruskean hännän pää liikkui pienin, suonenvedontapaisin nytkäyksin, ja sen alaleuka riippui alhaalla, niin että punainen kieli ja keltaiset hampaat olivat näkyvissä. Mutta tätä kaikkea ei nähnyt Tika eikä kukaan muukaan hänen ympärillään ravintoa etsivistä tai lepäävistä apinoista.
Kuullessaan, kuinka urokset syytivät herjauksia avuttomalle Taugille, kiipesi Tarzan sukkelasti heidän keskelleen. Yksi apina siirtyi parhaillaan lähemmäksi kurottautuen mahdollisimman kauas ulottuakseen riippuvaan Taugiin. Hän oli yltynyt vimmoihinsa muistaessaan viimeistä kertaa, jolloin Taug oli pehmittänyt häntä, ja nyt hän oli kärkäs kostamaan. Kun hän vain saisi kiinni heiluvasta apinasta, niin pian hän olisi vetänyt sen hampaittensa ulottuville. Tarzan näki sen ja julmistui. Hän piti rehellisestä taistelusta, mutta tämän apinan aikoma teko inhoitti häntä. Jo oli karvainen käsi kouraissut kiinni avuttomasta Taugista, kun Tarzan hyppäsi samalle oksalle, jolla hätyyttävä apina oli, äkäisesti muristen paheksumistaan ja yhdellä töykkäyksellä pyyhkäisten hänet paikaltaan.
Yllätyksestä vimmastunut uros horjahti sivulle, huitoen rajusti ympärilleen saadakseen tukea, ja nopealla liikkeellä hänen sitten onnistui suunnata putoamisensa toista, joitakuita metrejä alempana olevaa oksaa kohti. Siihen hän sai tartutuksi, kipusi nopeasti sille ja alkoi heti kavuta ylöspäin kostaakseen Tarzanille, mutta apinamiehellä oli muuta tehtävää eikä hän sietänyt häiritä itseään. Hän selitti parhaillaan Taugille, kuinka pohjattoman syvä viimeksimainitun tietämättömyys oli, ja todisteli hänelle, kuinka suurempi ja mahtavampi Apinain Tarzan oli kuin Taug tai kuka muu apina hyvänsä.
Jonkun ajan kuluttua hän kyllä päästäisi Taugin irti, mutta ei ennen kuin tämä täysin tuntisi oman huonommuutensa. Samassa lähestyi hurjistunut uros alhaalta käsin, ja heti muuttui Tarzan hyvänluontoisesta, kiusoittelevasta nuorukaisesta äriseväksi hurjaksi pedoksi. Hänen tukkansa pörhistyi; hänen ylähuulensa vetäytyi taaksepäin, jotta hänen taisteluhampaansa paljastuisivat ja olisivat valmiit iskemään. Hän ei odottanut toisen saapumista, sillä hyökkääjän ulkonäössä tai äänessä oli jotakin, mikä sytytti apinamiehessä sotaisen, vastustamattoman taisteluvimman. Päästäen karjaisun, jossa ei ollut lainkaan ihmisäänen sointua, Tarzan hyppäsi suoraan kiinni ahdistajansa kurkkuun.
Hänen syöksynsä rajuus ja ruumiinsa paino ja vauhti paiskasivat taaksepäin apinan, joka suistui puun lehväisten oksien välitse alaspäin, hapuillen käsillään tukea. He putosivat neljä tai viisi metriä, Tarzanin hampaat vastustajan kurkussa, ja heidät pysähdytti jäykkä oksa. Uros satutti nivusensa poikkipäin oksaan, heilui siinä hetkisen, apinamies yhä tarrautuneena hänen rintaansa, ja luiskahti sitten maata kohti.
Tarzan oli tuntenut allaan olevan ruumiin velttonevan heti sen jälkeen, kun se oli ankarasti tärähtänyt oksaan, ja kun toinen lopullisesti suistui jälleen putoamaan maahan, tarttui hän kädellään ajoissa kiinni välttyäkseen itse tipahtamasta, samalla kun apina kiiti kuin kivi puun juurelle.
Tarzan katsahti hetkisen äskeisen vastustajansa elotonta ruhoa, oikaisihe sitten täyteen mittaansa, pullisti laajaa rintaansa, iski siihen nyrkillään ja kajautti voittoisan urosapinan kaamean huudon.
Jopa Shita, pantteri, joka oli kyyristynyt hyppäämään pienen aukeaman reunalla, liikahti peloissaan, kun valtavan äänen kammottava kaiku kiiri viidakossa. Shita vilkaisi hermostuneena kummallekin sivulleen, ikäänkuin varmistuakseen siitä, että pakotie oli avoinna.
"Minä olen Apinain Tarzan", kerskasi apinamies, "mahtava metsästäjä, mahtava taistelija! Ei kukaan koko viidakossa ole niin suuri kuin Tarzan."
Sitten hän lähti takaisin Taugin luokse. Tika oli tarkannut puussa sattuneita kohtauksia. Olipa hän laskenut kalliin balunsa pehmeään ruohikkoon ja tullut vähän lähemmäksi, nähdäkseen paremmin kaikki, mitä ylhäällä oksilla tapahtui. Vieläkö hän sydämensä sisimmässä sopukassa kunnioitti sileäihoista Tarzania? Pullistuiko hänen villi rintansa ylpeydestä, kun hän näki Tarzanin voittavan apinan? Sitä saatte kysyä Tikalta.
Ja Shita, pantteri, huomasi naarasapinan jättäneen poikansa yksin ruohikkoon. Se liikutti taaskin häntäänsä, ikäänkuin tämä hännän pieksämistä muistuttava liike, jonka se uskalsi sallia itselleen, kenties kiihoittaisi sen sillä hetkellä lamautunutta rohkeutta, sillä sen hermot olivat vielä voittoisan apinamiehen kiljaisun lumoissa. Kuluisi useita minuutteja, ennenkuin se saisi sisunsa nousemaan siksi paljon, että hyökkäisi jättiläiskokoisten apinain näkyviin.
Ja Shitan kootessa voimiaan ehti Tarzan Taugin luokse, kiipesi sitten ylemmäksi sille kohdalle, mihin ruohoköyden pää oli kiinnitetty, irroitti sen ja laski apinaa hitaasti alaspäin, heilauttaen häntä, kunnes hapuilevat kädet ylettyivät oksaan.
Ripeästi Taug veti itsensä turvalliseen asentoon ja pudisti silmukan irti. Hänen raivosta mielipuolisessa sydämessään ei ollut tilaa kiitollisuudelle apinamiestä kohtaan. Hän muisti vain, että Tarzan oli tuottanut hänelle tämän tuskallisen häväistyksen. Hän tahtoi kostaa, mutta juuri tällä hetkellä olivat hänen jalkansa niin turrat ja hänen päänsä niin sekava, että hänen oli pakko jättää kostonhimonsa tyydyttäminen toistaiseksi.
Tarzan vyyhtesi köyttään, samalla kun luennoi Taugille sitä, kuinka turhaa tämän oli ryhtyä mittelemään vähäisiä voimiaan, sekä ruumiillisia että henkisiä, etevämpien kanssa. Tika oli tullut aivan puun alle ja tirkisteli ylöspäin. Shita ryömii äänettömästi eteenpäin, vatsa maata hipoen. Seuraavalla hetkellä se olisi päässyt pois pensaikosta ja olisi valmis ripeään hyökkäykseen ja nopeaan peräytymiseen, mikä lopettaisi Tikan balun lyhyen olemassaolon.
Silloin sattui Tarzan vilkaisemaan aukeaman poikki. Heti loppui hänen hyväntahtoinen naljailunsa ja pöyhkeäsanainen kerskailunsa. Äänettömästi ja nopeasti hän syöksyi alaspäin maata kohti. Kun Tika näki hänen tulevan, arveli hän apinamiehen pyrkivän käsiksi häneen tai hänen baluunsa ja pöyhisti karvojaan ja valmistautui tappeluun. Mutta Tarzan riensi hänen ohitseen, ja kun Tika seurasi häntä katseellaan, huomasi hän, mikä oli syynä nuorukaisen äkilliseen laskeutumiseen ja kiivaaseen juoksuun aukeaman yli. Shita, pantteri, oli nyt täysin näkyvissä hiipimässä hitaasti pientä, sätkyttelevää balua kohti, joka makasi ruohikossa monen metrin päässä.
Tika päästi kimakan, säikähtyneen ja varoittavan kirkaisun, lähtien kiitämään apinamiehen jäljessä. Shita huomasi Tarzanin lähestyvän. Naarasapinan pentu oli juuri sen edessä, ja peto luuli tämän toisen aikovan riistää siltä saaliin. Kiukkuisesti murahtaen se hyökkäsi.
Tikan huudon varoittamana Taug kiipesi kömpelösti alaspäin puolisoaan auttamaan. Useita muita äriseviä ja karjuvia koiraita keräytyi aukeamaa kohti, mutta he olivat kaikki paljon kauempana balusta ja pantterista kuin Apinain Tarzan, joten Shita ja apinamies saapuivat Tikan pienokaisen luokse melkein yhtäaikaisesti; siinä he seisoivat sen kahden puolen hampaat irvessä ja äristen toisilleen pienen olennon ylitse.
Shita ei uskaltanut käydä kiinni baluun, sillä silloin saisi apinamies tilaisuuden hyökätä; ja samasta syystä Tarzania epäilytti siepata pantterin saalista pois vaaralliselta kohdalta, sillä jos hän olisi kumartunut niin tekemään, olisi iso peto samalla hetkellä ollut hänen niskassaan. Niinpä he seisoivat liikkumatta, sillä aikaa kun Tika saapui aukeaman ylitse, kävellen hitaanpuoleisesti lähestyessään pantteria, sillä tuskinpa edes hänen äidinrakkautensakaan jaksoi voittaa hänen tätä lajinsa luonnollista vihollista kohtaan vaistomaisesti tuntemaansa pelkoa.
Hänen jäljessään tuli Taug, usein pysähtyen ja pitäen kovaa meteliä, ja hänen takanaan saapui muita uroksia, hurjasti äristen ja päästellen kaameita taistelukarjaisujaan. Shitan kellanvihreät silmät tuijottivat Tarzaniin, peloittavasti välkkyen, ja Tarzanin sivuitse ne loivat lyhyitä vilkaisuja Kertshakin apinoihin, jotka myös olivat tulossa sen kimppuun. Varovaisuus vaati petoa kääntymään pakoon, mutta nälkä ja niin kovin lähellä oleva, houkutteleva suupala kiihoittivat taas jäämään paikalleen. Shita ojensi käpälänsä Tikan baluun päin, mutta samassa Apinain Tarzan päästi villin kurkkuäänen ja loikkasi sitä vastaan.
Pantteri peräytyi torjumaan apinamiehen hyökkäystä. Se suuntasi Tarzaniin raatelevan iskun, joka olisi pyyhkäissyt pois hänen kasvonsa, jos se olisi sattunut; mutta se ei sattunut, sillä Tarzan kumartui käpälän alitse ja painui petoon kiinni toisessa vankassa kädessään puukko — kuolleen isänsä, hänelle täysin tuntemattoman isän, puukko.
Heti unohtui Shitalta, pantterilta, balu. Nyt se tahtoi vain repiä voimakkailla kynsillään vastustajansa lihakset siekaleiksi, upottaen keltaiset torahampaansa apinamiehen pehmeään, sileään ihoon, mutta Tarzan oli ennenkin otellut viidakon kissaeläinten kanssa. Jo ennenkin hän oli taistellut torahampaisia hirviöitä vastaan, eikä hän aina ollut selviytynyt vaurioitta. Hän tunsi itseään uhkaavan vaaran, mutta Apinain Tarzan oli karaistunut katsomaan kipuja ja kuolemaa silmiin eikä väistänyt kumpaakaan, sillä hän ei pelännyt kumpaakaan.
Pujahtaessaan Shitan käpälän alitse hän hypähti pedon taakse ja sitten se kullanruskeaan selkään, upottaen hampaansa Shitan niskaan, toisen kätensä sormet kaulan turkkiin ja iskien toisella kädellään aseensa Shitan kylkeen.
Kerran toisensa jälkeen kiersi Shita ympäri ruohikossa, muristen ja kiljuen, raapien ja purren, hurjasti rimpuillen pudistaakseen vastustajansa irti tai saadakseen jonkun osan hänen ruumiistaan hampaiden tai kynsien ulottuviin.
Kun Tarzan syöksähti käsikähmään pantterin kanssa, oli Tika juossut vikkelästi esiin ja temmannut balunsa. Nyt hän istui korkealla puussa, turvassa vaaralta, puristaen pienokaistaan karvaista rintaansa vasten, samalla kun hänen pienet hurjat silmänsä tähyilivät aukealla kieriskeleviä ottelijoita ja hänen raju äänensä usutti Taugia ja muita uroksia sekaantumaan kamppailuun.
Yllytyksestä kiihtyneet urokset menivät lähemmäs, pitäen kahta kamalampaa elämää; mutta Shitalla oli jo kylliksi työtä — se ei edes kuullut heidän meluaan. Kerran hänen onnistui osittain kirvoittaa apinamies selästään, niin että Tarzan hetkiseksi joutui hirveiden kynsien etupuolelle, ja ennenkuin hän ennätti saada takaisin aikaisemman otteensa, viilsi pantterin takakäpälän sivallus hänen jalkansa auki lonkasta polveen saakka.
Tämän veren näkeminen ja haju kenties vaikutti apinoihin; mutta
Taugille on oikeastaan annettava kunnia siitä, mitä he tekivät.
Taug, joka vain hetkinen sitten oli vimmastunut Apinain Tarzanille, seisoi aivan ottelevien vieressä, tuijottaen heihin punareunaisine, pienine, ilkeine silmineen. Mitä liikkui hänen villissä mielessään? Nauttiko hän äskeisen kiusaajansa vähän kadehdittavasta asemasta? Toivoiko hän näkevänsä Shitan isojen hampaiden iskeytyvän apinamiehen pehmeään kurkkuun? Vai tajusiko hän, kuinka suurta rohkeutta ja epäitsekkyyttä todisti se, että Tarzan oli syöksynyt pelastamaan Tikan balua — Taugin pientä balua — pannen siinä oman henkensä vaaraan? Onko kiitollisuus vain ihmisille ominainen tunne vai tuntevatko sitä myöskin alemmat eläimet?
Kun Tarzanin veri alkoi vuotaa, silloin Taug vastasi näihin kysymyksiin. Kookkaan ruumiinsa kaikella painolla hän heittäytyi Shitan kimppuun, muristen kamalasti. Hänen pitkät torahampaansa upposivat valkoiseen kurkkuun. Hänen voimakkaat kätensä pieksivät ja repivät pehmoista turkkia, niin että karvat pölisivät viidakon tuulahduksen vietäviksi.
Ja Taugin esimerkki silmiensä edessä hyökkäsivät muut urokset, peittäen Shitan raatelevilla hampaillaan ja täyttäen koko metsän sotahuutojensa huumaavalla melulla.
Oi, sepä vasta oli viehättävä ja innostava näky — tämä ylimpien apinain ja kookkaan valkoisen miehen taistelu ikivanhaa vihollista, Shitaa, pantteria, vastaan!
Hulluna innostuksesta Tika suorastaan tanssi oksallaan, joka huojui hänen raskaasta painostaan, ja Thaka, Mumga, Kamma ja muut Kertshakin heimon naaraat tekivät kimakoilla karjaisuillaan viidakossa nyt vallitsevan metelin vieläkin hornamaisemmaksi.
Purren ja purtuna, repien ja revittynä Shita kamppaili henkensä edestä; mutta hänellä oli ylivoima vastassaan. Jopa Numa, leijonakin, olisi empinyt ahdistaa niin suurta lukumäärää Kertshakin heimon isoja urosapinoita, ja kun eläinten kuningas nyt lähes kilometrin päähän kuuli tämän hirveän tappelun äänet, nousi se levottomana puolipäivä-uinailustaan ja hölkytti kauemmaksi viidakkoon.
Pian lakkasivat Shitan raadellun ja verisen ruumiin jättimäiset ponnistukset. Se jäykkeni kuin suonenvedossa, värisi ja oli hiljaa, mutta apinat jatkoivat repimistään, kunnes kaunis nahka oli ihan siekaleina. Vihdoin he herkesivät pelkästään ruumiillisen väsymyksen tähden, ja sitten nousi sekasortoisina myllertäneiden vartaloiden keskeltä veren punaama jättiläinen suorana kuin keihäs.
Hän laski toisen jalkansa pantterin raadolle, kohotti veren tahraamat kasvonsa päiväntasaajan sinistä taivasta kohti ja kajautti urosapinain kauhistuttavan voittohuudon.
Toinen toisensa jälkeen noudattivat hänen Kertshakin heimoon kuuluvat karvaiset toverinsa hänen esimerkkiään. Naaraat laskeutuivat turvaisilta oksiltaan ja pieksivät ja häpäisivät Shitan kuollutta ruumista. Nuoret apinat suorittivat taistelun uudelleen, matkien valtavia vanhempiaan.
Tika oli aivan lähellä Tarzania. Tämä kääntyi ja näki hänen painavan balua lujasti rintaansa vasten; apinamies ojensi kätensä ottamaan pienokaista, odottaen Tikan karkaavan hampaat irvissä kimppuunsa; mutta sensijaan naaras laski halun hänen käsivarrelleen, tuli lähemmäksi ja nuoli hänen kauheita haavojaan.
Ja samassa Taug, joka oli selviytynyt vain muutamilla naarmuilla, tuli kyyköttämään Tarzanin viereen, katseli häntä, kun hän leikki pikku balun kanssa, ja vihdoin myöskin Taug kumartui auttamaan Tikaa puhdistamaan ja parantamaan apinamiehen vammoja.
NELJÄS LUKU
Tarzanin jumala.
Isä-vainajansa kirjoista, joihin Apinain Tarzan tutustui suojaisen sataman pohjukassa sijaitsevassa pienessä majassa, löysi hän paljon sellaista, mikä oli omiaan panemaan hänen nuoren päänsä ymmälle. Vaivojaan säästämättä ja kärsivällisesti uurastamalla hän oli ilman apua saanut selville kirjojen sivuille painettujen, tanssivalta hyttysparvelta näyttävien merkkien tarkoituksen. Hän oli oppinut, että ne niissä monissa yhtymissä, joissa ne esiintyivät, puhuivat äänetöntä, outoa kieltä, kertoivat ihmeellisistä asioista, joita pieni apinapoika ei millään tavoin kyennyt täysin käsittämään; ne kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan, vilkastuttivat hänen mielikuvitustaan ja valoivat hänen sieluunsa voimakasta tiedon kaipuuta.
Sanakirja oli osoittautunut ihastuttavaksi tietoaitaksi, sittenkun hän monivuotisen väsymättömän ponnistelun jälkeen oli ratkaissut salaperäisen arvoituksen siitä, mikä on sen tarkoitus ja miten sitä käytetään. Hän oli oppinut noudattamaan sitä lukiessaan jonkunlaista metsästysmenetelmää, pysytellen uuden käsitteen jäljillä niiden lukuisten määritelmien sokkeloissa, joista jokainen outo sana pakotti hänet ottamaan selkoa. Se oli samanlaista kuin otuksen seuraaminen viidakossa — se oli metsästämistä, ja Apinain Tarzan oli väsymätön metsästäjä.
Oli luonnollisestikin sellaisia sanoja, jotka herättivät hänen uteliaisuuttaan suuremmassa määrin kuin toiset ja jotka syystä tai toisesta kannustivat hänen mielikuvitustaan. Oli esimerkiksi yksi, jonka merkitys oli hyvin vaikea käsittää. Se oli sana Jumala. Tarzanin huomio oli aluksi kiintynyt siihen sen vuoksi, että se alkoi isommalla j-merkillä kuin sen läheisyydessä olevat sanat — urospuolinen j-itikka se oli Tarzanista, kun taas pienet kirjaimet olivat naaraspuolisia. Toinen seikka, joka veti hänet sitä tarkastamaan, oli se, että sen määritelmässä — Korkein Olento, Maailman Luoja ja Ylläpitäjä — oli niin runsaasti uros-merkkejä. Sen täytyi totisesti olla hyvin tärkeä sana; hänen oli otettava siitä selvää, ja hän ottikin, vaikka hän vielä kuukausia kestäneen miettimisen ja tutkimisen jälkeen yhä olikin neuvoton sen merkityksestä.
Yhtä kaikki Tarzan ei katsonut sitä aikaa tuhlatuksi, jonka hän uhrasi näihin omituisiin metsästysretken tiedon riistakentillä, sillä jokainen sana, jokainen määritelmä opasti häntä yhä edelleen outoihin paikkoihin, uusiin maailmoihin, joissa hän yhä useammin kohtasi vanhoja, tuttuja kasvoja. Ja aina hän kartutti tietovarastoaan.
Mutta Jumala-sanan merkitys pani hänet yhä vieläkin epäilemään. Kerran hän luuli sen käsittäneensä — Jumala on mahtava päällikkö, kaikkien manganien kuningas. Aivan varma hän ei kuitenkaan ollut, koska se merkitsi sitä, että Jumala oli mahtavampi kuin Tarzan — ja sitä ei Apinain Tarzan, joka ei tunnustanut, vertaisekseen ketään koko viidakossa, ollut hevillä valmis myöntämään.
Ei missään niistä kirjoista, joita siellä oli, ollut ainoatakaan kuvaa Jumalasta, vaikka hän löysikin niistä paljon sellaista, mikä vahvisti hänen uskoaan, että Jumala oli suuri, kaikkivaltias yksilö. Hän näki kuvattuina paikkoja, joissa Jumalaa palvottiin, mutta ei yhtään kuvaa Jumalasta. Lopulta hän alkoi aprikoida, että Jumala kenties olikin toisenlainen olento kuin hän, ja vihdoin hän päätti lähteä etsimään Häntä.
Hän aloitti etsintänsä tiedustamalla Mumgalta, joka oli hyvin vanha ja oli nähnyt paljon kummallisia seikkoja pitkän elämänsä aikana. Mutta koska Mumga oli apina, oli hänellä kyky muistaa joutavanpäiväisiä pikkuseikkoja. Se, että Gunto oli erehtynyt luulemaan pistiäistä syötäväksi kuoriaiseksi, oli tehnyt häneen paljon syvemmän vaikutuksen, kuin kaikki näkemänsä Jumalan suuruuden ilmaisut, joita hän luonnollisestikaan ei ollut ymmärtänyt.
Numgo, joka kuuli Tarzanin kysymyksen, sai riistetyksi huomionsa kirppujen tappamisen suomasta huvista kyllin pitkäksi aikaa esittääkseen teorian, että se voima, joka aiheutti salamat ja sateen ja jyrinän, johtui Gorosta, kuusta. Hän tiesi sen, selitti hän, siitä että dum-dumia tanssittiin Goron valossa. Vaikka tällainen päätteleminen tyydytti täydellisesti Numgoa ja Mumgaa, ei se kyennyt saamaan Tarzania aivan varmaksi. Se tarjosi hänelle kuitenkin pohjan uuteen suuntaan käyville jatkuville tutkimuksille. Hän päätti tutkia kuuta.
Sinä iltana hän kiipesi viidakon korkeimman jättiläispuun ylimmälle oksalle. Oli täysikuu, suuri, loistava, päiväntasaajan kuu. Apinamies nousi seisomaan hennolle, huojuvalle oksalle ja nosti pronssinväriset kasvonsa hopeista pyörää kohti. Mutta nyt, kun hän oli kiivennyt niin korkealle kuin suinkin pääsi, hän huomasi hämmästyksekseen, että Goro oli yhtä kaukana kuin silloin, kun hän katseli sinnepäin maasta. Hän arveli, että Goro koetti välttää häntä.
"Tule tänne, Goro!" hän huusi. "Apinain Tarzan ei tee sinulle pahaa!"
Mutta kuu pysyi sittenkin korkealla.
"Sano minulle", jatkoi Tarzan, "oletko sinä se suuri kuningas, joka lähettää Aran, salaman, joka synnyttää kovan jyrinän ja rajut tuulet ja joka heittää vettä viidakon asukkaiden päälle, kun päivät ovat pimeät ja on kylmä. Sano minulle, Goro, oletko sinä Jumala!"
Tietystikään hän ei lausunut Jumalan nimeä kuten te ja minä sen lausumme, sillä Tarzanilla ei ollut aavistustakaan englantilaisesta esi-isiensä puhutusta kielestä. Mutta hänellä oli omat keksimänsä nimet kaikille niille pikku merkeille, jotka muodostivat aapiston. Päinvastoin kuin apinat hän ei tyytynyt pelkästään siihen, että hänellä oli mielessään kuva tuntemistaan asioista, vaan hänellä täytyi olla myöskin kutakin niistä kuvaava sana. Lukiessaan hän tajusi sanan kokonaisuutena, mutta lausuessaan isänsä kirjoista oppimiaan sanoja hän äänsi järjestyksessä peräkkäin ne nimet, jotka hän oli antanut niissä esiintyville pienille itikoille, usein pannen kunkin eteen sukupuolta ilmaisevan etuliitteen.
Niinpä oli Tarzan Jumalasta muodostanut juhlallisen sanan. Apinoiden miespuolinen etuliite on bu, naispuolinen mu, j:n nimitys oli Tarzanilla la, u:n tu, m:n mo, a:n re ja l:n ga. Sana Jumala oli hänen suussaan Bulamutumoregare eli suomeksi uros-ja-naaras-j-u-m-a-l-a.
Samalla tavoin oli hän saanut omalle nimelleen oudon ihmeellisen tavaamistavan. Tarzan johtuu kahdesta apinakielen sanasta, tar ja zan, joka merkitsee valkea iho. Sen antoi hänen kasvatusäitinsä Kaala, iso naarasapina. Kun Tarzan ensi kerran käänsi sen oman kansansa kirjoitetulle kielelle, ei hän vielä ollut sattunut tapaamaan sanoja valkea ja iho sanakirjasta; mutta aapisessa hän oli nähnyt pienen valkoisen pojan ja niinpä hän kirjoitti nimensä bumudetarokare, eli urosapina.
Tarzanin omituisen tavaamisjärjestelmän noudattaminen olisi sekä vaivaloista että turhaa, minkä vuoksi tästä eteenpäin pysymme meille tutummassa, koulussa opitussa kirjoitustavassa, kuten olemme tähänkin asti tehneet. Teitä väsyttäisi, jos teidän pitäisi muistaa, että de on p, ta o, ro i, ka k, ja re a, ja että lausuaksenne sanan "urosapina" on teidän liitettävä apinain miespuolinen etuliite bu koko sanan eteen ja naispuolinen etuliite mu ainakin ensimmäisen sanassa "poika" olevan kirjaimen eteen — se väsyttäisi teitä, ja minut se saattaisi pahempaan kuin pulaan.
Näin Tarzan puheli kuulle, ja kun Goro ei vastannut, kiukustui Apinain Tarzan. Hän pullisti valtavaa rintaansa, paljasti hampaansa ja sinkautti maapallon kuolleelle seuralaiselle vasten kasvoja urosapinan taisteluhaasteen.
"Sinä et ole Bulamutumoregare", hän kiljui. "Sinä et ole viidakon väen kuningas. Sinä et ole niin suuri kuin Tarzan, mahtava taistelija, mahtava metsästäjä. Ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan. Jos olisi joku Bulamutumoregare, niin Tarzan voisi tappaa hänet. Tule alas, Goro, pelkuri-raukka, taistelemaan Tarzanin kanssa. Tarzan surmaa sinut. Minä olen Tarzan, surmaaja."
Mutta kuu ei vastannut mitään apinamiehen kerskailuun, ja kun sitten pilvi ajautui sen eteen, niin Tarzan luuli, että Goro todellakin pelkäsi ja meni häntä piiloon. Senvuoksi hän laskeutui puusta, herätti Numgon ja kertoi tälle, kuinka suuri Tarzan oli — kuinka hän oli säikäyttänyt Goron pois taivaalta ja pannut hänet vapisemaan. Tarzan puhui kuusta uroksena, sillä kaikki isot tai muuten pelkoa ja kunnioitusta herättävät oliot ovat apinakansasta miespuolisia.
Numgoon ei hänen puheensa suurestikaan tehonnut; mutta hän oli hyvin uninen, minkä vuoksi hän käski Tarzanin mennä tiehensä ja jättää rauhaan parempansa.
"Mutta mistä minä löydän Jumalan?" tiukkasi Tarzan. "Sinä olet hyvin vanha; jos on olemassa joku Jumala, on sinun täytynyt nähdä hänet. Minkä näköinen Hän on? Missä Hän asustaa?"
"Minä olen Jumala", vastasi Numgo. "Ja nyt mene nukkumaan äläkä enää häiritse minua!"