VÄKEVÄ BILLY
Seikkailuromaani Tyyneltämereltä
Kirj.
EDGAR RICE BURROUGHS
Englanninkielestä suomentanut ["The Mucker">[
Alpo Kupiainen
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.
SISÄLLYS:
1. Chicagossa 2. Kuunaripriki »Halfmoon» 3. Vehkeilyä ja vastavehkeilyä 4. Mallory pitää sanansa 5. Ristiriitaisia juttuja 6. Salainen neuvottelu 7. Rajuilma ja pakokauhu 8. Aukko rantakalliossa 9. Pieni ruskea mies 10. Toistamiseen ryöstettynä 11. Jyrkänteen puolustus 12. Oda Yorimoto 13. Sakilainen suojelijana 14. Sakilaisen luottamustehtävä 15. Innokas oppilas 16. »Minä rakastan sinua!» 17. Pelastajana 18. Liian myöhään 19. Kutsu
ENSIMMÄINEN LUKU
Chicagossa
Billy Byrne oli Chicagon suuren Länsipuolen katujen ja kujien tuote.
Halstedilta Robeylle ja Grand Avenuelta Lake Streetille oli tuskin ainoatakaan kapakkatarjoilijaa, jota Billy ei tuntenut ristimänimeltään. Ja heidän lukumääräänsä verraten, joka on melkoista vähäisempi, hän tunsi passipoliisit ja etsivät yhtä hyvin — joskaan ei niin mieluisalta kannalta.
Hänen lastentarhakasvatuksensa oli alkanut erään ruokalan takakujassa. Siellä oli vanhempien poikien ja miesten tapana tulla koolle silloin kun heillä ei ollut muuta hommanaan. Kun Bridewellin pakkotyölaitos oli ainoa paikka, jossa he konsaan työskentelivät kahta peräkkäistä päivää enemmän, kykenivät he melkoisesti luovuttamaan aikaa koollaoloon.
He olivat taskuvarkaita ja tiirikkamiehiä, valmiita ja kehittymässä. Kaikki olivat sakilaisia, kerkeitä ahdistamaan ensimmäistä ohikulkevaa naista tai haastamaan riitaa minkä hyvänsä vieraan kanssa, joka ei näyttänyt liian vantteralta.
Öisin he harjoittivat todellisia ammattejaan, päivisin istuskelivat ruokalan takakujassa ja joivat olutta lommoisesta peltikannusta.
Ei ollut vaikea ratkaista, kenen oli viitsittävä vaivautua viemään tyhjä kannu kadun poikki kapakkaan ja tuomaan se täysinäisenä takaisin, kun saapuvilla oli naapuriston ihailevia ja kateellisia pikkupoikia, jotka silmät suurina ja innosta värähdellen värjöttivät näiden lapsuudénsankariensa lähettyvillä.
Kuusivuotiaana lennätteli Billy Byrne tämän jalon joukkueen sarkkaa, samalla poimien elämäntuntemuksensa muruja ja kasvatuksensa alkeita. Hänen ylpeytenään oli tietoisuus, että hän oli »Eddie» Welshin tuttavia ja että hän oli omin korvin kuullut »Eddien» kertovan sakille, kuinka hän puhdisti erään miekkosen West Lake Streetillä viidenkymmenen metrin päässä kahdeksannenkolmatta piirin poliisiasemalta.
Lastentarhakautta kesti Billyn kymmenenteen ikävuoteen. Sitten hän alkoi napata messinkihanoja tyhjillään olevista rakennuksista ja myydä niitä eräälle salaajalle, joka piti viinikauppaa Lincoln Streetillä, Kinzien lähellä.
Tältä mieheltä hän sai vihjauksen, joka korotti hänet korkeampiin asioihin, niin että hän kahdentoista iässä rosvosi tavaravaunuja Kinzie Streetin ratapihalla. Samoihin aikoihin hän alkoi tuntea mielihyvää lähimmäisensä leukapielen joutumisesta kosketuksiin nyrkkinsä kanssa. Hänellä oli ollut poikamaisia nahistelujaan toveriensa kanssa tuolloin tällöin koko muistinsa aikana; mutta ensimmäinen oikea tappelu tapahtui hänen täytettyään kaksitoista. Hän joutui sanaharkkaan entisen kumppaninsa kanssa jonkin tavaravaunusaaliin rahallisten tuloksien jaosta.
Joukkue oli kokonaisuudessaan saapuvilla, ja sanojen piankin syrjäytyessä iskujen tieltä, niinkuin niille helposti käy muutamissa Länsipuolen osissa, muodostivat miehet ja pojat jonkunlaisen kehän kiistaajien ympärille.
Ottelu oli pitkällinen. Nuo kaksi kierivät kujan tomussa aivan yhtä usein kuin olivat jalkeilla vaihtamassa iskuja.
Heidän menetelmissään ei ollut mitään rehtiä peliä tai säällisyyttä taikka järjestelmällistä. He sohivat ja purivat ja reutoivat. He käyttivät polvia ja kyynäspäitä ja jalkoja, ja jollei Billy Byrnen hyppysiin olisi kestävyyden huippuhetkenä osunut parahiksi tiilikiven kappale, niin hän olisi sortunut nöyryyttävään häviöön. Näin ollen kellistyikin toinen poika, ja viikon ajan oleili Billy erään sakilaisen kätkössä odotellen tietoa sairaalasta.
Kun tuli sana, että potilas jäisi eloon, tunsi Billy suunnattoman taakan kohoavan hartioiltaan, sillä hän pelkäsi pidätystä ja joutumista lain kouriin, jota hän oli lapsuudesta saakka oppinut ivaamaan ja vihaamaan. Tosin hän täten menetti sen arvovallan, joka olisi luonnollisesti tullut hänen osalleen; jos häntä olisi voitu osoitella »poikana, joka nitisti Sheehanin» mutta ei ruusua piikitöntä, ja Billy vain huokasi ja ilmestyi esille väliaikaisesta yksinäisyydestään.
Se tappelu sai Billyn ajattelemaan, ja sen henkisen toiminnan tuloksena oli päätös oppia käsittelemään kintaitansa tieteellisesti — Länsipuolen asujaimilla ei ole käsiä; luonto on heidät varustanut kintailla ja näpeillä. Muutamilla on käpälät ja evät.
Useaan vuoteen ei hänellä ollut tilaisuutta uuden unelmansa toteuttamiseen; mutta hänen ollessaan seitsemäntoista korvilla muuan naapurinpoika ihmetytti pikku maailmaansa äkkiä kehittymällä tuntemattomasta kuorma-ajurista paikallisesti kuuluisaksi keveänsarjan edustajaksi.
Tätä nuorta miestä ei ollut koskaan otettu sakiin, hänen vaakunakilpeänsä kun tahrasi vakinaisen työpaikan maine. Billy ei ollut senvuoksi tiennyt mitään naapurinsa saamasta nyrkkeilyopetuksesta eikä hänen harjoittelustaan kaupungilla Larry Hilmoren voimistelulaitoksessa.
Mutta vaikka uusi keveänsarjan mies olikin sakin lumotulle piirille outo, tunsi hänet Billy jokseenkin hyvin heidän kotoisten takapihainsa likeisyyden johdosta, ja nyrkkeilyllisen menestyksen sädekehän kirkastaessa nuorta miestä ei siis Billy siekaillut paistatella itseään hänen kunniansa heijastavassa loisteessa.
Hän tapasi uutta sankariaan paljonkin pitkin koko seuraavaa talvea, saatellen häntä moneen nujakkaan, ja eräänä ihanana kertana hän sai lavalla istuutua tulevan mestarin nurkkaukseen. Nyrkkeilijän ollessa kiertomatkalla Billy yhä kurkkaili. Hilmoren harjoittelupaikalla, juosten välillä asioilla ja toimittaen satunnaisia tehtäviä, ja melkein vaistomaisesti hän sai nyrkkeilytietoutta ja kisahenkeä tämän urheilun tieteellisen puolen alkeiden ja hienompien temppujen ohella.
Sitten hänen kunnianhimonsa muuttui. Hän oli varemmin havitellut revolverimiehen mainetta; nyt hän päätti sukeutua nyrkkeilijäksi. Mutta vanha saki tapasi häntä vielä paljon, ja hän oli tuttu maleksija Grand Avenuen ja Lake Streetin kapakkapiirissä.
Tähän aikaan Billy löi laimin Kinzie Streetin tavaravaunut osittain syystä, että hän tunsi kelpaavansa parempiarvoiseen puuhaan ja myöskin sen johdosta, että rautatieyhtiö oli lisännyt ratapihojen vahtimiehistön kaksinkertaiseksi. Mutta toisinaan hän tunsi vanhaa jännityksen ja seikkailun kaipuuta.
Nämä tovit tavallisesti osuivat yhteen Billyn rahallisen aseman arveluttavan kiristymisen kanssa. Silloin hän lähti liikkeelle yön hiljaisina hetkinä pari kelpo kaveria mukanaan ja järjesti katukaappauksen tai kapakkarahastuksen.
Erään tällaisen välivaiheen jatkona oli tapaus, joka sittemmin kokonaan muutti Billy Byrnen elämänuran.
Länsipuolella vanhemmat sakit pitävät närkkäästi kiinni oman alueensa rauhoituksesta. Sivulliset eivät iltikseen saa tunkeutua rajojen sisäpuolelle.
Halstedilta Robeylle ja Lakelta Grandille levisivät Kellyn sakin laajat metsästysmaat; siihen joukkueeseen voisi Billyn sanoa melkein syntyneen. Kelly omisti ruokalan, jonka takana saki oli vuosikausia vetelehtinyt, ja vaikka hän itse oli arvossapidettävä liikemies, oli hänen nimensä siirtynyt sille joutiojoukolle, joka oleksi hänen talonsa takalistolla, se kun oli helppo keino pysyttää sen jäsenet tavattavissa ja tunnettavissa.
Tämän suuren piirikunnan poliisit ja porvarit olivat Kellyn sakin luonnollisia vihollisia ja riistaotuksia, mutta niinkuin entisen ajan kuninkaat suojelivat laajojen metsiensä hirviä salakytiltä, samoin tunsi Kellyn saki asiakseen turvata itselleen, mitä he jumalallisen oikeuden nojalla pitivät omalle saalistukselleen kuuluvana. On epäiltävää, tokko he ajattelivat asiaa aivan tältä kannalta, mutta tulos oli sama.
Kun siis Billy Byrne aamun pikkutunneilla yksikseen vaelsi kotia kohti, tyhjennettyään vanhan Schneiderin kapakan kassalaatikon ja lukittuaan niiskuttavan Schneiderin hänen omaan jääkaappiinsa, tunsi hän syvää mielenkarvautta ja suuttumusta siitä huomiosta, että kolme kerrassaan ulkopuolelle kuuluvaa Kahdennentoista kadun hulikaania antoi passipoliisi Stanley Laskylle päihin hänen omalla kartullaan, yrittäen samanaikaisesti takoa jykevillä saappaillaan hänen kylkiluitansa kasaan.
Eihän Lasky ollut mikään Billy Byrnen ystävä, mutta järjestyksenvalvoja oli syntynyt ja saanut kasvatuksensa tässä poliisipiirissä ja kuului kahdeksannellekolmatta Lake Streetin poliisiasemalle, niin että hän oli sakin luonnollisen hallintaoikeuden alainen. Billystä tuntui varsin säälliseltä kurmottaa sinelliniekkaa, kunhan rajoitti ponnistuksensa omaan poliisipiiriin, mutta että jotkut ryökäleet Kahdennentoista kadun eteläpuolelta pyrkivät saamaan toimeksi tuollaista karkeata työtä hänen maillansa, — se ei käynyt laatuun!
Vähemmän kokenut pelastajasankari kuin Billy Byrne olisi draamallisen ponnekkaasti rynnännyt keskelle tuoksinaa ja kaiken todennäköisyyden mukaan saanut naamansa mojautetuksi niskapuolelle, sillä Kahdennentoista kadun pojat eivät olleet mitään hurei-veikkoja — he olivat Pahoja Miehiä, nimitys isolla alkukirjaimella tehostettuna.
Mutta Billy hiipi varkain varjossa, kunnes oli ihan lähellä pukareita ja heidän takanaan. Matkalla hän oli kadun graniittipinnasta siepannut käteensä näpsän pikku nupukiven, jota kovempi ei ole maailmassa mikään, ei Kahdennentoista kadun reuhaajakallokaan.
Yksi miehistä oli nyt aivan likellä — se, joka poliisille niin perin epäedullisesti käytteli hänen virkasauvaansa. Billy kohotti katukiven, vain laskeakseen sen äänettömästi ja vinhasti tuon pahaa-aavistamattoman pään takaraivolle — »ja sitten heit’ oli kaksi.»
Ennen kuin miehen kumppanit tajusivat, mitä oli tapahtunut, oli Billy siepannut pudonneen kartun ja huitaissut toista silmille, sokaisevan ja pökerryttävän sivalluksen.
Kolmas ehti temmata revolverinsa ja ampui suoraan kohti. Luoti riipaisi reiän vasemman olkapään läpi.
Hienorakenteisen ja herkkähermoisen miehen se olisi nujertanut katuun, mutta Billy ei ollut hienorakenteinen eikä herkkähermoinen, joten sen jotensakin kaikkena välittömänä vaikutuksena häneen oli tulistuminen. Ennen hän oli ollut vain äkeissään — ärtynyt kehnoudesta, joka oli sallinut noiden Kahdennentoista kadun takaisten mullikoiden käydä toimiin hänen alueellansa. Läpeensä sydäntyneenä Billy oli ihme.
Pitkältä sarjalta vantteroita esi-isiä hän oli perinyt palkintosonnin voimat. Varhaisimmasta lapsuudestaan hän oli tapellut, aina vastoin sääntöjä, niin että hän tunsi kaikki katunujakan jekut. Kuluneen vuoden aikana oli Billyn luontainen tappelukunto ja -vaisto saanut tehostuksekseen urheilun tieteellisen puolen tuntemusta.
Seuraus oli tyrmistyttävä — Kahdennentoista kadun käpälöitsijälle.
Ennen kuin tämä sai uudestaan painetuksi liipaisinta, oli ase väännetty hänen kädestään ja lennätetty toiselle puolelle katua ja hän makasi harmaakivialustalla, moukarinyrkin vatkatessa hänen kasvojensa suloja korjaantumattomaan kuntoon.
Tällöin oli passipoliisi Lasky kompuroinut jalkeille, ja juuri parahiksi, sillä se mies, jonka Billy oli huumannut kartulla, oli tointumassa. Lasky nukutti hänet nopsasti revolverinsa perällä, jota hän ei ollut hyökkäyksen alkaessa ehtinyt saada käsille, ja kääntyi sitten avustamaan Billyä.
Mutta auttamista ei tarvinnut Billy, vaan se boheemiherra. Vaivoin reutoi passipoliisi Billyn erilleen saaliista.
»Jätä hänestä jotakin poliisitutkintoon», pyysi Lasky.
Sairasvaunujen saapuessa Billy oli kadonnut, mutta Lasky oli tuntenut hänet, ja senjälkeen nuo kaksi nyökkäsivät sävyisästi tervehdykseksi, milloin sattuivat tapaamaan toisensa kadulla.
Kului kaksi vuotta sen tapauksen kehittymiseen, joka ilmeni käännekohdaksi Billyn elämässä. Tällävälin olivat hänen olonsa pysyneet hyvinkin ennallaan.
Hän oli perinyt mitä hänelle oli tulevaa huolettomilta ja vähemmän rotevilta kansalaisilta. Hän oli ollut mukana puolenkymmenen kapakankassan tyhjentämisessä. Hän oli ryöstänyt kahden ilmarata-aseman yövartijat ja ollut nyt jonkun aikaa erään vaalipiiripäällikön palkkalistalla, toimitellen tappeluraivausta viidestäkolmatta dollarista viikolta.
Päivisin hän oli kaikenlaisten askareitten hoitelijana Larry Hilmoren nyrkkeilyopistolla, ja tuon tuostakin koetti Hilmore saada hänet heittämään juomisen ja elämään siivosti, sillä hän näki nuoressa jättiläisessä suuren raskaansarjan miehen edellytykset. Mutta Billy ei kyennyt jättämään ryypiskelyä, ja niinpä hän ei päässyt sen parempaan kuin satunnaisesti viidenteen erään, esiintyessään alkuotteluissa kolmannen ja neljännen luokan raskaitten ja entisten kanssa. Kolmen vuoden aikana niin paljon oleksiessaan Hilmoren laitoksella hän oli kuitenkin kadehdittavassa määrin tutustunut itsepuolustuksen miehekkääseen taitoon.
Sinä iltana, jolloin asioita alkoi todella tapahtua Billy Byrnen elämässä, tämä arvoisa kansalainen vetelehti Laken ja Robeyn kulmassa olevan kapakan edustalla.
Sinne keräytyi öisin apuriväkeä erään vaikutusvaltaisen politikon suojeluksessa, joka omisti paikan, ja heitä alkoi juuri tulla koolle. Billy tunsi heidät kaikki ja nyökkäsi tulijoille heidän mennessään hänen ohitseen.
Hän huomasi ihmetystä useankin kasvoilla, kun he näkivät hänen seisovan siinä. Hän puolestaan kummeksui sitä ja päätti seuraavalta mieheltä, joka näytti mitenkään oudostelevan, kysyä mikä hänen sisuksiaan kaivoi.
Sitten Billy näki sinelliniekan astuskelevan idästä päin. Se oli Lasky.
Billyn havaitessaan Laskynkin silmät suurenivat ja tullessaan ihan lähelle sakilaista hän kuiskasi tälle jotakin, vaikka pitikin katseensa tähdättynä suoraan eteenpäin niinkuin ei olisi Billyn läsnäolosta mitään tiennyt.
Kuiskattua kehoitusta noudattaen Billy piankin siirtyi kulman taakse
Walnut Streetille päin, mutta kääntyi äkkiä kapakan takakujalle.
Sadan metrin päässä kujalla hän tapasi puhelinpylvään varjossa Laskyn.
»Mitä pentelettä sinä täällä teet?» kysyi passipoliisi. »Etkö tiedä, että Sheehan on lorunnut?»
Kahta yötä aikaisemmin oli vanha Schneider kassalaatikkonsa alituisista ryöstöistä epätoivoiseksi kiusaantuneena asettunut vastarintaan, kun oli taaskin saanut kehoituksen nostaa kädet ylös, ja rosvot olivat ampuneet häntä sydämeen. Sheehan oli pidätetty epäluulon alaisena.
Billy ei ollut sinä yönä ollut Sheehanin matkassa. Eikä hän ollut milloinkaan ollut hommissa hänen kanssaan, sillä heillä oli aina ollut kaunaa keskenään poikavuosien tappelusta saakka.
Mutta Laskyn sanoista Billy käsitti, mitä oli tapahtunut. »Sheehan sanoo sitä minun teokseni, niinkö?» kysyi hän.
»Niin sanoo.»
»Mutta minä en sinä yönä ollut Schneiderin kapakan lähettyvilläkään», vastusti Billy.
»Poliisiluutnantti on toista mieltä», kertoi Lasky. »Hän pistäisi sinut pahnoille perin halukkaasti, kun olet aina ollut liian näppärä joutumaan kiikkiin. Määräys on annettu sinun nappaamiseksesi, ja sinuna minä livistäisin ja sassiin. Minun ei tarvitse sinulle sanoa, miksi sinulle annan tämän osviitan, mutta enempää en voi hyväksesi tehdä. Ota nyt onkeesi ja painele pois, vaikka ei olekaan enää mikään helppo asia suoriutua selville — jok’ainoa meidän miehistä on saanut tuntomerkkisi.»
Billy kääntyi sanaa virkkamatta ja käveli kujalta itää kohti Lincoln Streetille. Lasky palasi Robeylle. Lincoln Streetiä pitkin Billy suuntasi kulkunsa pohjoiseen Kinzielle, sieltä poiketen ratapihalle.
Tuntia myöhemmin hän rytyytteli ulos kaupungista länttä kohti pikatavarajunan alusraudoille pujahtaneena. Kolmen viikon kuluttua hän oli San Franciscossa.
Hänellä ei ollut rahaa, mutta ne menetelmät, jotka kotipuolessa olivat niin useasti täyttäneet hänen tarpeensa, kelpasivat kai samaan tarkoitukseen täälläkin.
Outona 'Friscon' oloille ei Billy tiennyt, missä parhaiten työskennellä. Mutta sattumalta osuessaan kadulle, jonka varrella oli useita ilmeisesti merenkulkijoiden suosimia kapakoita, tunsi hän mielensä kirkastuvan. Mikä saattoi hänelle soveltua mukavammin kuin päihtynyt merimies?
Hän pistäytyi erääseen kapakkaan ja seisoi katsellen kortinpeluuta, tai ainakin hän näytti kohdistaneen huomionsa siihen. Todellisesti hänen silmänsä vaanivat valppaina, tähystellen ympäri huonetta, missä vain joku maksoi laskunsa, jotta ilmaantuisi lihava lompakko esille.
Huolellista tarkkailua palkitsikin pian näky, joka täytti hänen mielensä hartaalla halulla.
Otollinen mies istui pöydän ääressä vähän matkaa Billystä. Hänen seurassaan oli kaksi muuta. Maksaessaan täysinäisestä lompakostaan tarjoilijalle hän vilkaisi Billyyn ja kohtasi hänen katseensa.
Humalaisesti hymyillen hän viittasi sakilaista yhtymään heihin. Billy tunsi kohtalon ylenmäärin suopeaksi eikä siekaillut noudattaa kutsua. Seuraavana hetkenä hän istui noiden kolmen merimiehen pöydässä ja oli tilannut napauksen.
Vieras, joka oli huomattavassa määrin kierosilmäinen, oli hyvin aulis kestitsijä. Hän tuskin odotti, että Billy ennätti lasin tyhjentää, kun jo tilasi toisen, ja kun Billy oli kerran hetkeksi poistunut pöydästä, tapasi hän palatessaan jälleen lasillisen valmiina — hänen isäntänsä oli sillävälin kaatanut sen hänelle.
Se viimeinen sekoitus toimitti asian.
TOINEN LUKU
Kuunaripriki »Halfmoon»
Kun Billy jälleen avasi silmänsä, ei hän toviin päässyt paljoakaan tolkulle äskeisimmästä menneisyydestään. Vihdoin hän masennuksekseen muisti humalaisen merimiehen, joka hänen piti pyydystää.
Hän tunsi syvää mielenkarvautta laillisen saaliinsa menettämisestä eikä kyennyt ymmärtämään kuinka se oli tapahtunut.
— Jo on tämä Friscon pomppa ylettömän tuimaa! — ajatteli Billy.
Hänen päätänsä kivisti kamalasti, ja hän oli perin huonovointinen. Niin pahoinvoipa, että huone, jossa hän makasi, tuntui hirveän todellisesti nousevan ja laskevan. Billyä kuvotti aina kun lattia oli painuvinaan alas.
Billy sulki silmänsä. Yhä se ilkeä tunne.
Billy voihkaisi. Hän ei ollut eläissään tuntenut näin pahaa oloa ennen, ja kuinka julmasti hänen päätänsä mojottikaan. Huomatessaan tilansa tuntuvan vain tukalammalta silmät ummessa, Billy avasi ne jälleen.
Hän katseli ympäri huonetta. Se oli ummehtunut komero, täynnä makuulavereita, jotka kolmena kerroksena kiersivät seiniä. Keskellä huonetta oli pöytä ja sen yläpuolella kattopalkkiin ripustettu lamppu.
Lamppu veti puoleensa Billyn huomion. Se heilui jokseenkin rajusti edestakaisin.
Tämä ei voinut olla harhavaikutelmaa. Huone ei voinut silmissäkään huojua sillä tavoin, jollei se todellisesti huojunut. Hän ei nyt käsittänyt ollenkaan.
Taaskin hän hetkeksi sulki silmänsä. Avatessaan ne jälleen hän huomasi lampun heiluvan niinkuin ennenkin.
Varovasti luisui hän makuulaverilta lattialle. Hän pysyi vaivoin jaloillaan, mutta se saattoi kuitenkin olla vain viinaksien vika. Viimein hän tavoitti kiinni pöydän laidasta tuekseen ja kurkotti toisen kätensä lamppuun.
Ei ollut enää epäilemistä. Lamppu nytkähteli edestakaisin kuin ison kellon kolkkare.
Missä hän olikaan? Billy etsi ikkunaa. Hän näki huoneen toisella puolella muutamia pieniä ympyriäisiä lasipeitteisiä reikiä lähellä matalan katon rajaa. Vain uskaltautumalla satutuksen vaaraan hän sai ryömityksi tuollaisen valoaukon ääreen.
Ojentuessaan katsomaan ulos hän tyrmistyi silmiensä eteen avautuvasta näystä. Niin kauas kuin katse kantoi levisi aaltoileva ulappa.
Silloin hän tajusi mitä hänelle oli tapahtunut.
»Ja minä kun aioin huiputtaa sitä jehua!» jupisi hän avuttomassa ällistyksessään. »Minun piti veijata häntä, ja katsos mitä se otti ja teki minulle!»
Samassa tulvahti ylhäältä valovirta, kun luukku kohotettiin, ja Billy näki kookkaan miehen raajojen ilmestyvän tikkaille. Kun tulija pääsi lattialle ja kääntyi katsomaan, kohtasivat hänen silmänsä Billyn katseen, ja jälkimmäinen tunsi hänet edellisen illan kestitsijäksi.
»No, junkkari, kuinkas jaksellaan?» kysyi vieras.
»Näppäränlainen jetku», huomautti Billy.
»Mitä tarkoitat?» tivasi toinen rypistäen kulmiaan.
»Noh, noh», sanoi Billy, »tiedätte kyllä mitä tarkoitan.»
»Kuulepas», vastasi toinen kylmästi, »paina mieleesi, että minä olen tämän laivan perämies ja että sinun on puhuteltava minua kunnioittavasti, jollet halua joutua ikävyyksiin. Nimeni on mr Ward, ja minulle puhuessasi on sinun sanottava 'sir'. Ymmärrätkö?»
Billy raapi päätään ja räpytteli silmiään. Hänelle ei kukaan ollut käyttänyt tällaista kieltä — ei ainakaan sen jälkeen kun hän oli varttunut täysikasvuiseksi mieheksi. Hänen päätään särki kamalasti, ja hänen sydänalassaan oli hirveän ellottava tunne.
Hänen ajatuksensa olivat enemmän kiintyneet hänen omiin ruumiillisiin kipuihinsa kuin perämiehen sanoihin, joten kului melkoinen aika, ennen kuin hänen sumuisissa ja tuskan raatelemissa aivopoimuissaan alkoi herätä selvä käsitys siitä, kuinka pahasti hänen arvoaan oli loukattu.
Perämies arveli rehentelyllään saaneensa vasta »pestatun» merimiehen tyrmistymään ja nöyrtymään. Juuri sitä varten hän oli tullutkin. Kokemus oli hänelle opettanut, että hyvissä ajoin annettu kurin ja kuuliaisuuden opetus säästi hänet vastaisilta, ikäviltä yhteentörmäyksiltä. Hän oli myöskin oppinut, ettei tällaisen nujerruksen suorittamiseen ollut milloinkaan parempaa tilaisuutta kuin silloin, kun uhri on whiskyn ja unijuoman aiheuttamassa pahassa pohmelossa. Ajatuskyky, elinvoimat ja rohkeus ovat silloin heikoimmillaan. Kuvotuksen velloessa vatsaa on uljaskin mies usein yhtä surkea olento kuin viheliäinen piski.
Mutta perämies ei tuntenut Billy Byrneä, joka oli saanut koulutuksensa Kellyn sakissa. Billyn aivot olivat sekavat, joten ajatus tarvitsi jonkun verran aikaa ehtiäkseen muovautua selväksi, mutta hänen rohkeutensa oli tallella, eikä siinä ollut mitään vikaa.
Billy oli hulttio, vintiö, sakilainen, tappelupukari, öykkäri. Hänen tappelutapansa olisi voinut nostattaa häpeän punan hänen majesteettinsa paholaisen kasvoille. Useammin hän oli tähdännyt iskunsa takaa kuin edestä. Hän oli aina käyttänyt hyväkseen kaikkia koosta, painosta ja lukumäärästä johtuvia etuja, mitä suinkin voi. Hän oli tyttöjen ja naisten hätyyttelijä, vetelehti kapakoissa räyhäämässä ja torailemassa.
Hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, joita rehti mies pitää likaisina, kurjina, halpoina ja raukkamaisina; mutta siitä kaikesta huolimatta Billy Byrne ei ollut pelkuri. Hän oli sellainen kuin oli tottumuksen ja ympäristön vaikutuksesta. Hän ei tuntenut mitään muita menettelytapoja — ei mitään muita toimintaohjeita. Niin kehnot kuin hänen laatuistensa siveellisyysvaatimukset olivatkin, hän oli valmis noudattamaan niitä henkensä uhallakin.
Hän ei ollut koskaan kavaltanut kumppaniaan, ei milloinkaan jättänyt haavoittunutta ystäväänsä joutumaan vihollisen, poliisin, käsiin.
Eikä hän ollut ikinä sallinut ainoankaan ihmisen puhutella häntä sillä tavoin, kuin perämies oli tehnyt, antamatta loukkaajalle aimo löylytystä; ja jollei hän nyt toiminutkaan niin ripeästi kuin hänellä oli tapana aivojensa ollessa selvät, niin hän toimi kuitenkin. Mutta hänen vitkastelunsa harhautti perämiehen tekemään vääriä päätelmiä sen syistä, koettamaan edelleen siekailematta näyttää arvovaltaansa ja samalla luopumaan varovaisuudesta.
»Pamppua sinä tarvitset», ärjyi perämies, astuen Billyyn päin, »ja oikein kelpo tavalla. Se auttaa sinua muistamaan, että olet vain pelkkä lokainen maakrapu ja että sinun on parempiesi läheisyydessä…»
Se, miten Billyn olisi pitänyt käyttäytyä parempiensa läheisyydessä, jäi kuolleena syntyneeksi ajatukseksi perämiehen mielikuvitukseen sen johdosta, mitä Billy todella teki paremmalleen, kun tämä arvonherra äkkiä suuntasi rajun iskun sakilaisen kasvoihin.
Billy Byrne ei ollut turhaan otellut kolmas- ja neljäsluokkaisten, raskaaseen sarjaan kuuluvien nyrkkeilijöiden ja harjoitellut todellisten, elävien mestarien kanssa. Perämiehen nyrkki sujahti tyhjään ilmaan; tihrusilmäinen savimöhkäle, joka oli hänestä näyttänyt niin helpolta uhrilta, oli samalla hetkellä muuttunut valppaaksi, kissamaisen joustavaksi, teräksiseksi jännekimpuksi, ja Billy Byrne iski oikean kätensä pelottavan nyrkin, joka oli raskas kuin juntta ja jota itse Big Smokekin oli tunnustanut kunnioittavansa, suoraan vastustajansa alempiin kylkiluihin.
Hämmästyksestä ja kivusta kirkaisten tupertui perämies kanssin vastaiseen nurkkaan, sulloutuen hirvittävän iskun voimasta puolittain lavitsan alle. Tiikerin lailla oli Billy Byrne hänen kimpussaan, kiskoi miehen keskelle lattiaa ja peittosi uhriaan, kunnes tämän parkuminen pani laivan kaikumaan perästä keulaan saakka.
Kun kapteeni puolenkymmenen merimiehen seuraamana syöksyi portaita myöten kanssiin, tapasi hän Billyn hajareisin istumassa pitkänään viruvan perämiehen rinnalla. Sakilaisen vankat sormet puristivat miehen kurkkua, ja hän jyskytti uhrinsa päätä voimakkaasti kovaan lattiaan.
Vielä hetkinen, ja murhatyö olisi ollut täydellinen.
»Seis!», huusi kapteeni, ja ikäänkuin tehostaakseen komentoaan huimautti raskaalla kepillä, joka hänellä tavallisesti oli mukanaan, Billyä takaraivoon.
Se isku pelasti perämiehen hengen, sillä kun Billy tointui, huomasi hän olevansa pimeässä löyhkäävässä onkalossa kahlehdittuna pylvääseen.
Billyä pidettiin siellä viikko, ja joka päivä kapteeni kävi häntä katsomassa, koettaen todistaa hänelle, kuinka väärin hän oli menetellyt. Teroittaessaan Billyn mieleen katsantokantaansa merimieskurista käytti kapteeni välikappaleenaan paksua, lujaa keppiään.
Viikon lopulla oli pakko kantaa Billy pois onkalosta, jotteivät rotat olisi syöneet häntä, sillä jatkuva pieksäminen ja nälkä olivat muuttaneet hänet melkein pelkäksi tiedottomaksi, verestäväksi ja vertavuotavaksi lihaläjäksi.
»Kas niin», huomautti laivuri tarkastaessaan työtänsä päivän valossa. »Uskonpa tuon vintiön tietävän asemansa, kun esimies ja herra ensi kerralla häntä puhuttelee.»
Se, että Billy jäi eloon, on yksi tähän asti selostamattomia, ihmeellisiä esimerkkejä siitä, kuinka aine hallitsee sielua. Sellainen ihminen, jolla on älyä ja mielikuvitusta — hermoilla varustettu olento — olisi sortunut jo yksistään harmista ja kammosta, mutta Billy ei ollut senlaatuinen. Hän vain makasi hiljaa ja ajattelematta mitään muuta paitsi hämäriä kostoaikeitaan, kunnes luonto kenenkään auttamatta rakensi jälleen sen, mitä kapteeni oli niin säälimättä repinyt rikki.
Kymmenen päivää sen jälkeen, kun hänet oli tuotu tyrmästä, Billy nilkutteli Halfmoonin kannella, suoritellen keveitä käsitöitä. Muilta laivassa olevilta merimiehiltä hän sai tietää, ettei hän ollut ainoa shanghaijattu miehistön jäsen.
Lukuunottamatta puoltakymmentä mistään välittämätöntä rikollisluokkaan kuuluvaa miestä, jotka olivat ottaneet pestin vapaaehtoisesti joko siitä syystä, etteivät he voineet päästä mihinkään kunnolliseen laivaan, tai sen tähden, että he halusivat pujahtaa tiehensä Yhdysvaltain lakien alueelta niin huomaamattomasti kuin mahdollista, ei siellä ollut ainoatakaan säännöllisellä tavalla pestattua miestä.
He olivat rajuin ja huimapäisin joukko, jonka kohtalo on milloinkaan koonnut yhteen kanssiin, ja heidän seurassaan tunsi Billy olevansa aivan kuin kotonaan. Hänen aikaisemmat uhkauksensa kauheasta kostosta, jonka hän valmistaisi perämiehelle ja laivurille, olivat vaimentuneet toverien karkeista, mutta vaikuttavista neuvoista.
Perämies puolestaan ei ilmaissut kantavansa kaunaa Billyltä saamastaan löylytyksestä millään muulla tavoin kuin siten, että hän, milloin suinkin voi, määräsi sakilaisen osalle laivan vaarallisimmat ja vastenmielisimmät tehtävät; mutta tästä oli seurauksena, että Billyn merimieskasvatus kävi joutuisammin ja että hän itse pysyi erinomaisessa ruumiillisessa kunnossa.
Kaikki alkoholin jäljet olivat aikoja sitten haihtuneet nuoren miehen elimistöstä. Hänen kasvoistaan näkyi selvästi pakollisen raittiuden vaikutus.
Punertava, pöhöttynyt, näppyläinen iho oli kadonnut, ja sen sijalle tullut puhdas ja päivettynyt; kirkkaat silmät olivat niiden tihruisten verestävien kapineiden kohdalla, jotka ennen olivat antaneet hänen kasvoilleen eläimellisen leiman. Hänen piirteensä, jotka aina olivat olleet säännölliset ja voimakkaat, olivat suolaisen ilman, terveen elämän ja valtamerien purjehtijan vaarallisen ammatin vaikutuksesta saaneet jalostuneen arvokkuuden ilmeen, joka olisi pannut Kellyn sakin jäsenet tiukalle, ennen kuin he olisivat tunteneet entisen hyvän toverinsa, jos hän olisi äkkiä ilmestynyt heidän keskelleen Grand Avenuen varrella sijaitsevan ruokalan takakujalle.
Uuden elämän mukana Billy havaitsi saavansa uuden luonteen. Hän yllätti itsensä laulamasta työtä tehdessään — hän, jonka koko elämä oli tähän saakka ollut omistettu kunniallisen työn karttamiselle ja pilkkaamiselle, jonka tunnuslauseena oli ollut: »Maailma on velvollinen antamaan mulle elatukseni, ja minun tehtäväni on periä saatavani.»
Hämmästyksekseen hän sai myöskin huomata, että hän piti työnteosta, että ylpeys kannusti häntä kiihkeästi koettamaan voittaa hänen kanssaan puuhailevat miehet; ja niistä epäluuloista huolimatta, joita kapteenilla oli Billyä kohtaan kanssissa tapahtuneen välikohtauksen johdosta, oli tämä mieliala suuresti omiaan tekemään hänen elämänsä Halfmoonilla siedettävämmäksi, sillä sellaisia työmiehiä, jollainen Billystä sukeutui, ei sovi kohdella yliolkaisesti; ja vaikka hänellä olikin perin heikot käsitykset kuuliaisuudesta, niin kannatti katsoa yhtä ja toista sormien lomitse, jotta hän pysyisi työkykyisenä.
Tämänsuuntainen järkeily se pelasti Billyn kallon parikin kertaa, kun hänen röyhkeytensä olisi ollut kylliksi ärsyttävä toimittamaan laivurin henkilökohtaisesti hänen kimppuunsa tavallisissa oloissa. Maistettuaan kerran Billyn lääkettä ei Kierosilmä-Ward suinkaan halunnut toista kertaa joutua hänen kanssaan sellaiseen jupakkaan, joka kehittyisi mieskohtaiseksi kamppailuksi.
Koko miehistö oli renttuja ja hirttämättä jääneitä murhamiehiä, mutta laivuri Simmsillä oli ollut hyvin vähän kokemuksia muunlaisista merimiehistä, joten hän kohteli heitä tylyn kovakouraisesti, turvautuen todistelujen asemesta känsittyneeseen nyrkkiinsä ja lyhyeen, raskaaseen sauvaansa, joka hänellä oli alituisesti kädessänsä. Mutta ottamatta lukuun Billyä olivat miehet kaikki aikaisemmin olleet merimiehinä, joten laivakuri oli jossakin määrin syöpynyt heihin.
Kun sakilainen nautti työstään, ei tämä elämä ollut hänestä lainkaan vastenmielinen. Kanssin miehet olivat juuri sellaisia, joita hän oli aina tuntenut — heissä ei ollut vähääkään kunniantuntoa, ei hyveitä, ei ystävällisyyttä, ei säädyllisyyttä.
Heidän seurassaan Billy viihtyi — hän tuskin ikävöi vanhaa sakiaankaan. Hän hankki miesten keskuudesta ystäviä ja vihamiehiä. Hän haastoi riitaa, kuten hänen tapansa oli ollut lapsuudesta alkaen. Ja hänen taitonsa, suuret voimansa ja loppumaton varastonsa salakavalia temppuja auttoivat hänet selviytymään jokaisesta tappelusta, niittäen uusia laakereja.
Pian hänen kävi vaikeaksi haastaa riitaa kenenkään kanssa — hänen kanssitoverinsa olivat saaneet hänestä kyllikseen. He antoivat järkähtämättä hänen olla rauhassa.
Nämä useinkin veriset tappelut eivät suinkaan synnyttäneet syvälle juurtunutta vihaa tappiolle joutuneiden sydämissä. Ne olivat osana näiden laivuri Simmsin kokoonhaalimien raakimusten jokapäiväisestä työstä ja huvittelusta.
Laivassa oli yksi ainoa mies, jota Billy oikein todella vihasi. Se oli matkustaja, Divine; eikä Billy vihannut häntä sen tähden, että mies olisi sanonut tahi tehnyt jotakin Billylle, sillä hän ei ollut kertaakaan edes virkkanut mitään sakilaiselle, vaan hänen hienojen vaatteittensa ja ylhäisen olemuksensa tähden, jotka Billyn mielestä selvästi osoittivat hänet yhteiskunnan vihatun aineksen jäseneksi — herrasmieheksi.
Billy vihasi kaikkea kunnioitettavaa. Hän oli vihannut Grand Avenuen sievisteleviä, itseensätyytyväisiä kauppiaita. Hän oli hengessään kiemurrellut nähdessään minkä hyvänsä kiiltävän surisevan auton, joka oli kiitänyt hänen ohitsensa lastinaan hyvin puettuja miehiä ja naisia. Puhdas, kovaksi silitetty kaulus oli Billystä samaa kuin punainen vaate härästä.
Puhtaus, menestys, varallisuus, säädyllisyys merkitsivät Billystä vain yhtä seikkaa — ruumiillista heikkoutta: ja hän kammosi ruumiillista heikkoutta. Hänestä oli ihanteellinen tapa näyttää voimiaan ja miehekkyyttään olla mahdollisimman raaka ja törkeä.
Naisen auttaminen rapakon ylitse olisi Billystä tuntunut hentomielisyyden tunnustamiselta; naisen kamppaaminen, niin että hän lennähti pitkin pituuttaan sätkyttelemään lätäkköön, kas siinä ylvään miehekkyyden tunnusmerkki.
Ja niinpä hän voimakkaan luonteensa pohjaa myöten vihasi moitteettoman siistiä, kohteliasta ja sivistynyttä miestä, joka käveli joka päivä aterioittensa jälkeen kannella, poltellen hyvältä tuoksuavaa sikaaria.
Itsekseen hän ihmetteli, mitä tekemistä tuollaisella »keikarilla» saattoi olla sellaisessa aluksessa kuin Halfmoonissa, ja häntä kummastutti myöskin se, että niin heikko olio oli uskaltautunut tosimiesten seuraan.
Halveksimisensa tähden Billy tuli tarkkailleeksi Divineä enemmän kuin hän olisi ollut valmis myöntämään. Hän näki, että mies oli komean näköinen, mutta hänen ruskeissa silmissään oli välttelevä, petollinen ilme. Kokonaan niistä aikaisemmista syistä riippumattomasti, joiden tähden hän oli miestä vihannut, alkoi Billy nyt vaistomaisesti kammota häntä olentona, johon ei voinut luottaa.
Lopulta hänen vastenmielisyytensä yltyi melkeinpä mielipuoliseksi riivaukseksi. Milloin vain kuri salli, vetelehti hän laivan niissä osissa, joissa hän todennäköisimmin voisi kohdata vihaamansa olennon, toivoen, aina toivoen keikarin antavan hänelle jonkun vähäisen aiheen »merkata hänen taulunsa», kuten Billy olisi sen kuvaannollisesti pukenut sanoihin.
Eräänä iltana kuhnustellessaan tässä tarkoituksessa kannella hän sattui kuulemaan osan matkustajan ja laivuri Simmsin välisestä hiljaisesta keskustelusta — juuri kylliksi paljon johtuakseen aprikoimaan, mitä oli tekeillä, ja päätelläkseen, että mitä hyvänsä se olikin, niin jokatapauksessa se oli kieroa ja että sekä moitteettomasti puettu Divine että laivuri Simms olivat molemmat siinä mukana.
Kuulemistaan sanoista sai Billy Byrne kuitenkin tietää, että Halfmoonin purjehdussuunnan määräsi Divine, matkustaja, että retken oli rahoittanut eräs Clinker, San Franciscosta, jolle Divine oli korvia myöten velassa, ja että siihen sekautui joku Harding-niminen ja joku toinen, jota nimitettiin Barbaraksi. Myöskin piti kaikkien osallisten saada runsaasti rahaa, jos yritys onnistuisi.
Hän tiedusti »Luisevalta» Sawyeriltä ja »Punaiselta» Sandersilta, mutta kumpikaan heistä ei tiennyt asioista läheskään niin paljoa kuin Billy itse. Niinpä Halfmoon saapui Honoluluun ja sijoittui ankkuriin noin sadan metrin päähän upeasta, siististä, valkeasta huvipurresta, eikä kukaan muu kuin Halfmoonin päällystö ja ainoa matkustaja tuntenut viattomalta näyttävän, pienen kuunariprikin tehtävää.
KOLMAS LUKU
Vehkeilyä ja vastavehkeilyä
Sillä aikaa kun Halfmoon oli Honolulun satamassa, ei sen miehistöstä, päästetty ketään maihin, ja napiseminen oli synkän uhkaavaa. Vain ensimmäinen perämies Ward ja toinen perämies Theriere menivät rannalle.
Laivuri Simms piti miehet puuhassa, maalauttaen ja kiilloituttaen alustaan, saadakseen jännittyneet tunteet purkautumaan siihen.
Billy Byrne pani merkille, että matkustaja oli luopunut päiväsaikaisista kävelyistään kannella. Hän ei tosiaankaan Halfmoonin ollessa ankkurissa poistunut hytistään ainoatakaan kertaa ennen pimeän tuloa; sitten hän tuli kannelle, seisoen usein tuntikausia yhteen menoon silmät hievahtamatta kiintyneinä uljaaseen pikku huvipurteen, jonka telttakatoksella varustetulta yläkannelta kantautui hilpeätä naurua ja hiljaista musiikkia tyyntä veden pintaa pitkin.
Wardin ja toisen perämiehen tultua maihin tapahtui kummallista. He menivät lähellä rantaa olevaan kolmannen luokan majataloon, vuokrasivat huoneen viikoksi, maksoivat etukäteen, olivat huoneessaan puoli tuntia ja ilmestyivät sitten näkyville siviiliasuisina.
Senjälkeen he kiiruhtivat erääseen toiseen hotelliin — tällä kertaa ensiluokkaiseen — ja toinen perämies asteli edellä puettuna pitkään takkiin ja päässään silkkihattu, kun taas Ward seurasi jäljessä yllään soma sininen sarssinuttu, kantaen molempien matkalaukkuja.
Tässä toisessa hotellissa merkitsi toinen perämies vieraskirjaan:
»Henri Theriere, kreivi de Cadenet, ja palvelija, Ranska.»
Ensimmäiseksi työkseen hän sitten ojensi konttoristille kirjeen, pyytäen että se lähetettäisiin viipymättä. Kirje oli osoitettu herra Anthony Hardingille huvipursi Lotukseen.
Kreivi de Cadenet meni palvelijoineen huoneisiinsa odottamaan vastausta kirjeeseen. Henri Theriere, Halfmoonin toinen perämies, näytti pitkine takkeineen ja silkkihattuineen ylimykseltä ja herrasmieheltä kiireestä kantapäähän.
Hänen entisyyttään ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse, mutta hänen hiottu käytöksensä, hänen tietonsa laivan ohjaamisesta ja merenkulusta ja hänen taipumuksensa noudattaa sotilaallista täsmällisyyttä ollessaan tekemisissä alaistensa miesten kanssa antoivat laivuri Simmsille aihetta olettaa, että hän aikoinaan oli palvellut Ranskan laivastossa, josta hänet epäilemättä oli erotettu jonkun häpeällisen kujeen tähden.
Tämä mies oli kylmä, julma, nyreämielinen ja pikavihainen. Hänet oli pestattu toiseksi perämieheksi tätä retkeä varten Divinen ja Clinkerin vaatimuksesta.
Hän ja Simms olivat ennenkin purjehtineet yhdessä, mutta laivuri oli huomannut hänet liian vaikeasti käsiteltäväksi ja oli juuri aikonut etsiä alukseensa uuden toisen perämiehen, kun Divine ja Clinker tapasivat Therieren Halfmoonilla. Keskusteltuaan hänen kanssaan kymmenen minuuttia he olivat selvillä siitä, että hän sopi täydellisesti heidän toimintasuunnitelmaansa, eivätkä ottaneet kuuleviin korviinsakaan Simmsin esityksiä hänen erottamisestaan.
Ward ei ollut kovinkaan suopea ranskalaiselle, jonka ylpeä käytös ja alentuvat ilmeet satuttivat kömpelön ja moukkamaisen ensimmäisen perämiehen kipeitä kohtia.
Nykyinen tehtävä, joka pakotti hänet toimimaan Therieren palvelijana, oli hänestä mahdollisimman vastenmielinen ja oli vain omiaan yhä kiihdyttämään hänen vihaansa alempaansa kohtaan, jonka hän sydämensä sisimmässä sopukassa myönsi ylemmäkseen kaikissa muissa suhteissa paitsi Halfmoonin upseeriluettelossa.
Mutta raha kykenee tekemään ihmeitä, ja Divinen lupaus, että Halfmoonin päällystö ja merimiehet saisivat keskenään jaettavaksi kokonaisen miljoonan Yhdysvaltain dollareita, jos yritys onnistuisi, oli perin tehokkaasti voittanut kaiken vastahakoisuuden, jota Ward oli tuntenut tehtäviensä tätä erikoista osaa kohtaan.
Molemmat perämiehet istuivat äänettöminä huoneessaan, odottaen vastausta herra Anthony Hardingille lähettämäänsä kirjeeseen. Heidän esitettäviään osia oli Halfmoonilla huolellisesti moneen kertaan harjoiteltu. Kumpikin oli omissa mietteissään. Kun heillä ei ollut mitään muuta yhteistä kuin käsilläoleva konnanjuoni, joka oli tuonut heidät yhteen ja jota ei ollut hyvä pohtia enempää kuin oli välttämätöntä, ei heillä tuntunut olevan minkäänlaista halua keskustella.
Satamassa olevassa huvipurressa valmistauduttiin laskemaan maihin vähäinen seurue, joka aikoi lähteä autoretkelle Nuuanun laaksoon, kun pieni vene soudettiin purren kupeelle ja hotellin lähetti ojensi eräälle merimiehelle sinetöidyn kirjeen.
Halfmoonin kannelta tarkkasi laivuri Simms tätä tapausta, myhäillen itsekseen. Myöskin Billy Byrne näki sen, mutta hän ei pannut siihen mitään merkitystä. Hän oli vetelehtinyt kuunariprikin kannella, tuijotellen huvipursi Lotukseen, vihaten sitä ja niitä iloisia, hyvin puettuja miehiä ja naisia, joiden hän näki naureskelevan ja lörpöttelevän sen kannella.
Heihin oli hänen mielestään olennaisesti keskittynyt kaikki ventomielinen, suututtava ja iljettävä tuosta toisesta maailmasta, joka oli hänelle yhtä vieras, kuin jos hän olisi ollut mato Bradyn vuokratallien takapihan lantakasassa.
Hän näki merimiehen antavan kirjeen isolle, harmaatukkaiselle, parrattomalle miehelle, jonka puku ja koko asu oli huolekkaan hieno. Billy saattoi mielessään kuvitella hänen valkeita käsiään ja kiilloitettuja kynsiään. Se ajatus oli ellottava.
Se mies, joka otti kirjeen vastaan ja avasi sen, oli Anthony Harding. Luettuaan sen hän ojensi sen nuorelle naiselle, joka seisoi läheisyydessä, puhellen useiden muiden nuorten ihmisten kanssa.
»Kas tässä, Barbara», hän sanoi, »on sellaista, mikä huvittaa sinua enemmän kuin minua. Jos haluat, käyn häntä tervehtimässä ja pyydän häntä täksi illaksi päivälliselle.»
Tyttö luki kirjeen.
»Rakas Herra Harding.
Tämän esittäjä on hyvin läheinen ystäväni, kreivi de Cadenet, joka arvelee olevansa Honolulussa samoihin aikoihin kuin Tekin olette. Kreivi matkustelee huvikseen, ja kun hän ei lainkaan tunne sikäläisiä saaria, niin hän panisi suuren arvon kaikille ystävällisyyden ja kohteliaisuuden osoituksille, joita Te hänelle soisitte.
Sydämellisesti
L. Cortwrite Divine.»
Lopetettuaan lukemisen tyttö hymyili.
»Larry onkii aina käsiinsä arvonimiä ja tekee niistä läheisiä ystäviään», hän selitti nauraen. »Mistähän hän lienee tämän löytänyt?»
»Tai missä tämä on kohdannut hänet?» huomautti herra Harding. »No niin, vähin, mitä voimme tehdä, on kai kutsua hänet purrellemme päivälliselle. Kun lähdemme jo huomenna, emme voi valmistaa hänelle kovinkaan paljoa hauskuutta.»
»Pistäytykäämme häntä tapaamassa, kun ajamme nyt kaupungin läpi», ehdotti Barbara Harding, »ja ottakaamme hänet mukaamme täksi päiväksi. Sillä tavoin selviydymme ystävyyden velvollisuudesta, ja tämäniltainen päivälliskutsu voi jäädä sen varaan, minkälaiselta henkilöltä kreivi meistä tuntuu.»
»Kuten tahdot», vastasi hänen isänsä, ja niinpä pysähtyi puolen tunnin kuluttua kaksi isoa henkilöautoa kreivi de Cadenetin hotellin edustalle. Anthony Harding astui sisälle ja lähetti kreiville käyntikorttinsa.
Kreivi» tuli itse alas ottamaan vierastaan vastaan. Harding näki yhdellä silmäyksellä, että hän oli herrasmies, ja kun hän oli esitellyt vieraan seurueensa muille jäsenille, niin ilmeisesti oli myöskin heidän arvostelunsa aivan samanlainen kuin heidän isäntänsä.
Erityisesti näkyi Barbara Harding ihastuneen kreivi de Cadenetiin, vaatien tätä liittymään siihen seuraan, joka ajoi hänen vaunussaan. Ja niinpä Halfmoonin toinen perämies mennä huristi Honolulusta hupaisesti keskustellen sen henkilön kanssa, jota hänen käyntinsä tällä saarella koski.
Barbara Hardingista oli de Cadenet hauska ja mielenkiintoinen mies. Koko maapallolla ei ollut ainoatakaan nurkkausta, olipa se sitten kuinka syrjäinen tahansa, jota hän ei olisi jossakin määrin tuntenut. Hän oli lukenut paljon ja kykeni keskustelemaan lukemastaan älykkäästi ja viehättävästi.
Nyt ei hänessä ollut jälkeäkään nyreämielisyydestä. Koko hänen olentonsa oli kohteliaisuutta, ystävällisyyttä ja vilkkautta, sillä olihan hyvin kauniin ja hyvin rikkaan nuoren naisen seura nyt hänen yksinoikeutenaan.
Senpäiväisestä huviretkestä oli kaksi tärkeätä tulosta: Se herätti Halfmoonin toisen perämiehen päässä ajatuksen, joka olisi aiheuttanut laivurille ja takalistossa pysyttelevälle Divinelle kalvavaa huolta ja levottomuutta, jos heillä olisi ollut siitä aavistusta; ja siellä sai de Cadenet tietää erään seikan, joka pakotti hänet hylkäämään innokkaat kehotukset syödä päivällistä Lotuksella sinä iltana — hän sai tietää, että seurue lähtisi seuraavana aamuna Manilaan.
»En voi sanoin kuvata», valitti hän herra Hardingille, »kuinka suuresti minua harmittaa se asia, joka riistää minulta huvin hyväksyä kutsunne. Vain ehdoton välttämättömyys, vakuutan, saattaa estää minua olemasta seurassanne niin kauan kuin mahdollista.» Ja vaikka hän puhui tytön isälle, niin hän katsoi suoraan Barbara Hardingia silmiin.
Vähemmän kokenut nuori nainen olisi jollakulla ulkoisella merkillä paljastanut, minkä vaikutuksen tämä puhe häneen teki, mutta kreivi de Cadenet ei kyennyt arvaamaan, miellyttikö se Barbara Hardingia vai eikö, sillä tyttö vain lausui hymyillen kohteliaisuuden vaatimat valittelunsa.
He erosivat de Cadenetista tämän hotellin edustalla, ja hyvästelyssään kääntyi mies Barbara Hardingin puoleen ja kuiskasi toisten kuulematta:
»Näen teidät jälleen, neiti Harding, pian, hyvin pian.»
Tyttö ei aavistanut, mitä miehen mielessä liikkui hänen lausuessaan nämä olosuhteisiin nähden omituiset sanat. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hänet olisi vallannut kauhu. Mutta miehen silmien ilmeen hän osasi tulkita ja mietti sinä iltana usein mielessään, oliko hän hyvillään vaiko kiukuissaan sen ilmoittamasta sanomasta.
Heti hotelliin mentyään riensi Cadenet siihen huoneeseen, jossa Ward maltittomasti odotti häntä.
»Joutuin!» hän huusi. »Meidän on laittauduttava täältä hyvin vilkkaasti. He lähtevät huomenaamulla. Kamaripalvelijantoimenne oli helppo ja lyhytaikainen; mutta minä voin antaa teille erinomaisen suosituksen, jos haluatte jonkun toisen herrasmiehen palvelukseen.»
»Tämä riittää siinä ammatissa, herra Theriere», murahti ensimmäinen perämies kylmästi. »En yhtynyt tähän näyttelemispuuhaan huvikseni — minusta ei siinä ole mitään naurettavaa — ja toivoisin teidän muistavan, että yhäti olen yläpuolellanne oleva upseeri.»
Theriere kohautti olkapäitään. Ward ei sattunut huomaamaan toverinsa häijyn ilkeää katsetta.
Yksissä neuvoin he sulloivat kokoon tavaransa, laskeutuivat toimistoon, maksoivat laskunsa ja olivat hetkisen kuluttua muuttamassa takaisin ylleen merimiespukujaan siinä pienessä hotellissa, josta he olivat ensiksi vuokranneet itselleen asunnon. Puolta tuntia myöhemmin he nousivat Halfmoonin kannelle.
Kajuutan lähellä työskentelevä Billy Byrne näki heidät. Heidän katsoessaan toisaalle hän virnisti heille pahanilkisesti. He olivat hallitusvallan henkilöllisiä edustajia, ja Billy vihasi hallitusvaltaa, missä puvussa se hänelle sitten esiintyikin. Hän vihasi lakia ja järjestystä ja kuria.
— Tahtoisinpa tavata jommankumman noista miekkosista Green Streetillä öiseen aikaan, hän tuumi.
Sitten hän näki heidän menevän laivurin seurassa kapteenin hyttiin ja Divinen yhtyvän heihin. Billy pani merkille, kuinka hätäilevän näköisiä kaikki neljä olivat, ja se sai hänet aprikoimaan.
Hänen mieleensä muistui Divinen ja Simmsin välisestä keskustelusta kuulemansa katkelma. Häntä halutti kuulla lisää, ja kun Billyä eivät estäneet joutavanpäiväiset ja liian hienot siveelliset käsitteet, jotka eivät suvaitse oven takana kuuntelemista, niin hän vitkastelematta siirsi puuhailunsa näyttämön kyllin lähelle erästä hytin luukkua voidakseen saada selkoa siitä, mitä sisällä tapahtui.
Sakilaisen kuulemat sanat saivat hänet herkistämään korviaan. Hän oivalsi, että oli tekeillä jotakin hänen oman makunsa mukaista, — jotakin kieroa ja ilkeää — ja häntä kummastutti, että sellainen keikari kuin Divine saattoi olla senlaatuisessa hommassa mukana. Se melkein riitti muuttamaan hänen mielipiteensä Halfmoonin matkustajasta.
Hänelle selvisi, että »Barbara Hardingille» oli isoisä jättänyt perinnöksi kaksikymmentä miljoonaa dollaria, jotka hän saisi mennessään naimisiin. Lisäksi oli hänen itsensä käytettävissä viisi miljoonaa, ja hänen isänsä, Anthony Harding, oli monimiljoonamies.
Suunnitelman mukaan piti Simmsin ryöstää Barbara ja vaatia hänestä lunnaita. Divine, neiti Hardingin vanha ystävä, esiintyisi rosvojen kynsiin joutuneena vankina. Hän pakottaisi tytön menemään avioliittoon kanssansa, ja sitten heidät molemmat luovutettaisiin takaisin.
Lunnaat ja kelpo annos tytön omaisuudesta jaettaisiin sitten Simmsin, Wardin, Therieren ja poissa olevan Clinkerin kesken, samalla kun miehistö saisi kolminkertaisen palkan.
Jälkisäädöksen määräysten mukaan kuulosti tytön puoliso heti saavan kymmenen miljoonaa omalle osalleen.
Mutta, kuten Billy sai myöhemmin tietää, Divinellä ei ollut selkoa yhdestä jälkisäädöksen pykälästä, jonka mukaan neiti Hardingin puolison voidakseen periä rahat täytyi olla sekä tytön itsensä että tämän isän hyväksymä.
Neuvottelukokous hajaantui niin äkkiä, että Billyn oli lysähdettävä polvilleen välttääkseen hytissä olijoiden katseita, mutta sittenkin näki Theriere, joka oli noussut poistuakseen sekuntia aikaisemmin kuin muut, vilahdukselta kasvot, jotka nopeasti vetäytyivät pois hytin luukulta, ikäänkuin niiden omistaja olisi pelännyt, että hänet huomattaisiin.
Virkkamatta kumppaneilleen sanaakaan ranskalainen lähti hytistä ja juoksi sitten ketterästi kuin orava portaita myöten kannelle. Eikä hän joutunutkaan liian aikaisin, sillä sukeltaessaan ilmoille hän näki miehen hahmon katoavan keulapuolelle.
»Hei, mies!» hän huusi. »Tulepas takaisin!»
Sakilainen kääntyi jöröt kasvot synkissä rypyissä, ja toinen perämies tunsi hänet samaksi vekkuliksi, joka oli niin perinpohjaisesti pehmittänyt Wardia, kun oltiin merellä ensimmäistä päivää.
»Kas sinähän se olet, Byrne», hän sanoi leppeästi. »Tule minun hyttiini hetkiseksi! Haluan puhella kanssasi.» Sitten hän pyörähti ympäri ja palasi samaa tietä alas merimies kintereillään.
»Ystäväni», aloitti Theriere, kun he olivat päässeet perämiehen hyttiin ja sulkeneet oven jälkeensä, »minun ei tarvitse kysyä sinulta, kuinka paljon sinä kuulit siitä, mitä kapteenin hytissä keskusteltiin. Jollet olisi kuullut paljon enemmän kuin sinun olisi pitänyt, et olisi äsken niin hätäisesti pyrkinyt piiloon.
— Tahdon sanoa sinulle tämän: Pidä suusi kiinni ja ole minun puolellani lähipäivien tapahtumien aikana! Nuo», hän heilautti peukaloaan kapteenin hyttiin päin, »laittavat itsensä pyövelin käsiin; mutta minä en kerta kaikkiaan aio pistää päätäni jonkun toisen tekemään silmukkaan. Ja sitten: ilman tuota Divineä meillä on paljon enemmän jaettavana, eikö totta? Erittäinkin, jos hoidamme tämän jutun kunnollisesti. Minulla on suunnitelma, ja sen toteuttamiseksi tarvitaan vain kolme tai neljä miestä.
— Sinä et pidä tuosta Wardista», hän jatkoi, »ja saat olla aivan varma, ettei Ward rakasta sinua. Jos olet hänen ja noiden toisten puolella, niin Ward varmasti peijaa sinulta osuutesi ja kenties paljon muuta lisäksi. Lyhyesti sanoen. Byrne, ystäväni, sinun henkeäsikin uhkaa suuri vaara — olet hyvin huono henkivakuutettava, niin kauan kun Bender Ward on kanssasi samalla laivalla. Ymmärrätkö tarkoitukseni?»
»Pyh!» äänsi Billy Byrne. »Minä en pelkää tuota ärhentelijää! Tulkoonpa vain kerran pöyhistelemään ja rähisemään minulle, niin annan hänelle aika paukun vasten kuonoa — mokomakin sankari!»
»Se on oikein, sekin, Byrne», kehui Theriere. »Tietystikin sinä, jos kukaan, kykenet tekemään sen, jos vain saat siihen tilaisuuden; mutta Ward kyllä varoo sitä sinulle antamasta. Huomenna tai ainakin lähipäivinä saatetaan täällä ampua, eikä mikään estä Wardia lähettämästä kuulaa selkääsi — vahingossa. Ja jollei hän tee sitä silloin, niin on hänellä siihen paljon mahdollisuuksia, ennen kuin yksikään meistä näkee ainoatakaan valkean rodun satamaa. Hän tappaa sinut, Byrne, siitä voit olla varma — hän on senlaatuinen mies.
— Mutta minuun liittymällä sinä vapaudut Wardista, Simmsistä ja Divinestä. Saat enemmän rahaa, eikä sinun tarvitse pelätä kuoleman millä minuutilla hyvänsä uhkaavan sinua takaapäin. Mitä arvelet? Oletko puolellani vai palaanko minä laivuri Simmsin ja Wardin luokse kertomaan tavanneeni sinut kuuntelemasta ikkunaluukulla?»
»No, kyllä minä olen mukana», myöntyi Billy, »jos te lupaatte minulle rehellisen osani saaliista.»
Ranskalainen ojensi kätensä.
»Kättä siitä!» hän virkkoi.
Billy kouraisi hänelle tarjottua kämmentä.
»Olkoon menneeksi!» hän sanoi. »Mutta eikö teidän olisi parasta selittää minulle, mitä on tekeillä?»
»Ei nyt», vastasi Theriere;. »joku saattaa kuunnella kuten sinä äsken. Odota, kunnes saan paremman tilaisuuden; sitten kerron kaikki, mikä on tietämisen arvoista. Siihen mennessä mieti, ketkä olisivat parhaat miehet toimimaan kanssamme — tarvitsemme vielä kolme tai neljä. Mene kannelle tehtäviisi, ikäänkuin ei olisi mitään sattunut, ja jos minä olen sinua kohtaan tavallista tylympi, niin muista, että teen sen torjuakseni mahdolliset epäluulot.»
»Pannaan parasta», vakuutti Billy Byrne.
NELJÄS LUKU
Mallory pitää sanansa
Pieni, hyvin rakennettu kuunaripriki kiiti hämärissä länttä kohti myötäisessä tuulessa, joka ei olisi voinut olla sille sopivampi, vaikka se olisi saatu puhaltamaan itse pirun tilauksesta jouduttamaan hänen kätyreitään heidän suorittaessaan roistontöitään.
Kaikki miehet olivat mitä parhaalla tuulella. Miehistö oli unohtanut äskeisen nurkunansa siitä, ettei ketään oltu päästetty maihin Honolulussa, odottaessaan saavansa seikkailuja lähiaikoina, sillä Halfmoonin ilmassa oli jotakin, mikä varmemmin kuin sanat ennusti kohtapuolin sattuvan kiihottavia tapahtumia ja ilmaisi pian saavuttavan päämäärään, jota kohti San Franciscosta lähdettyä oli purjehdittu.
Laivuri Simms ja Divine olivat haltioissaan onnestaan, joka oli tuonut heidät Honoluluun juuri parahiksi, ja Therieren satamassa suorittaman tehtävän onnistumisesta. He olivat laskeneet, että heidän olisi pakko viipyä siellä vähintäänkin viikko, ennen kuin Halfmoonin toinen perämies ehtisi luikertaa Hardingien suosioon kylliksi hyvin saadakseen tietää heidän suunnitelmansa. Ja nyt he onnittelivat teräväpäisyyttään osattuaan valita niin soveliaan kätyrin kuin ranskalainen oli tähän tehtävään, jonka hän oli hoitanut niin joutuisasti ja hyvin.
Ward oli hyvillään, ettei hänen ollut täytynyt pitkittää sapettavaa näyttelemistä esiintymällä alaisensa miehen kamaripalvelijana. Hän myöskin toivoi vastaisten tapahtumien tarjoavan hänelle tilaisuuden kostonhimonsa tyydyttämiseksi; hän oli mielessään vannonut kostavansa sille merimiehelle, joka oli käsitellyt häntä niin kovakouraisesti muutamia viikkoja sitten — Theriere ei ollut erehtynyt arvostellessaan perämiestoveriaan.
Kun purjeiden lisäämisen raskaasta puuhasta oli sillä kertaa selviydytty, jännitti Billy Byrne tarmoaan koettaen Therieren mainitsemien ja omien laivurinhytin ikkunaluukusta kuulemiensa seikkojen nojalla sommitella itselleen jonkunlaista käsitystä häntä odottavasta tehtävästä.
Pohtiessaan Therieren esitystä hän käsitti, kuinka viisas se oli. Sen mukaan saisivat mukanaolevat enemmän saalista omalle osalleen. Toisena piirteenä siinä oli kierous ja kavaluus, ja se miellytti sakilaista suuresti.
Jos hän vain vielä voisi keksiä jonkun keinon saadakseen Therierenkin petetyksi, niin tämän seikkailun huvi ja hyöty tulisivat kolminkertaisiksi.
Hänen parhaillaan harkitessaan tätä suunnitelmaa osui hänen katseensa »Luisevaan» Sawyeriin ja »Punaiseen» Sandersiin, jotka juuri nousivat kanssista kannelle. Billy Byrne luikkasi heille.
Kun sakilainen selitti näille molemmille merimiehille, minkälaiset hyötymismahdollisuudet heillä olisi, jos he liittyisivät Simmsiä ja Wardia vastaan tähdättyyn salaliittoon, niin he olivat siihen perin ihastuneita.
Luiseva Sawyer huomautti, että neekerikokki Blanco oli kenties ainoa miehistön jäsen, johon he voisivat luottaa, ja Byrnen pyynnöltä lupasi Luiseva voittaa heille jättiläismäisen etiopialaisen kannatuksen.
Varhaisesta aamusta alkaen toisena päivänä Honolulun satamasta lähdön jälkeen tarkastelivat terävät silmät itäistä taivaanrantaa voimakkaalla kaukoputkella. Ehtoopäivävartion toisen tunnin alkaessa tuli vähäinen savupilvi näkyviin noin kahden piirron verran pohjoiseen idästä.
Heti muutettiin Halfmoonin suunta melkein suoraan luoteiseen, niin että se varmasti joutuisi näköpiirin yläpuolelle nopeasti kohoavan höyrylaivan kulkureitille.
Kuunariprikiä ohjattiin uuteen suuntaansa niin kauan kuin turvallisesti voitiin pelkäämättä, että se täysissä purjeissa huomattaisiin lähestyvästä aluksesta. Sitten sen keula käännettiin vastatuuleen. Purje toisensa jälkeen laskettiin alas ja käärittiin kokoon, kun tarkkasilmäinen toinen perämies oli ensin ehdottomasti varmistautunut siitä, ettei kaukainen valkea höyrylaiva voinut olla mikään muu kuin huvipursi Lotus.
Tämän mitään pahaa aavistamattoman aluksen kannella pakisi naureskellen hilpeä seurue onnellisena ja lainkaan aavistamatta, että -heidän tiellensä oli viritetty konnankoukku. Lähes puolituntia sen jälkeen kun Halfmoon oli pysähtynyt, jääden verkkaisesti ajelehtimaan mastot paljaina, huomasi sen Lotuksen tähystäjä.
»Purjealus paikallaan länsilounaassa», hän huusi. »Mastossa hätälippu!»
Heti riensivät vieraat ja miehistö sopiville paikoille, voidakseen esteettömästi tarkastella tuntematonta alusta ja nauttia tästä pitkällisen merimatkan yksitoikkoisuuden keskeytyksestä.
Anthony Harding oli komentosillalla kapteeni Norrisin kanssa, ja kumpikin heistä suuntasi kaukoputkensa kaukaista laivaa kohti.
»Voitteko saada siitä selvää?» kysyi omistaja.
•Se on kuunaripriki», vastasi kapteeni; »ja mikäli täältä voin erottaa, on se kaikkien merkkien mukaan mallikelpoisessa kunnossa. Purjeet on hyvästi kääritty kokoon, ja siinä on ilmeisesti runsaasti miehistöä, sillä kannella on joukko ihmisiä nähtävästi katselemassa meitä. Muutan suuntaamme ja puhuttelen heitä — saamme nähdä, mikä siellä on hätänä, ja autamme heitä, jos voimme.»
»Se on oikein», vahvisti Harding. »Tehkää kaikki, mitä voitte heidän hyväkseen!»
Hetkistä myöhemmin hän meni tyttärensä ja vieraiden luokse selostamaan saamiansa laihoja tietoja.
»Kuinka jännittävää!» huudahti Barbara Harding. »Luonnollisestikaan se ei ole varsinainen haaksirikko, mutta kenties hyvin lähellä sitä. Nuo sieluparat ovat mahdollisesti ajelehtineet täällä keskellä Tyyntämerta herra tiesi kuinka monta viikkoa ilman ruokaa ja vettä, ja ajatelkaapa vain, kuinka he nyt varmaan korottavat äänensä ylistääkseen Jumalan ääretöntä laupeutta, joka on ohjannut meidät heidän avukseen!»
»Jos he ovat ajelehtineet ruoatta ja juomatta muutamiakaan viikkoja», tokaisi Billy Mallory, »niin silloin he eivät juuri kaipaa mitään muuta kuin sitä, jonka tuomiseen meillä ei ollut riittävästi kaukonäköisyyttä — hautaustoimitsijaa ja pappia.»
»Älä ole kamala, Billy!» torui neiti Harding. »Tiedät aivan hyvin, etten tarkoittanut viikkoja, vaan päiviä, ja joka tapauksessa he ovat meille kiitollisia siitä, mitä voimme tehdä heidän hyväkseen.»
Billy Mallory silmäili outoa alusta Hardingin kaukoputkella. Äkkiä häneltä pääsi säikähdyksen huudahdus.
»Hitto soikoon! Juttu on vakava sittenkin. Tuo laiva on tulessa.
Katsokaapa, herra Harding!» Ja hän ojensi kaukoputken isännälleen.
Ja totisesti, kun Lotuksen omistaja sai kuunariprikin jälleen kaukoputkensa näköpiirin keskelle, näki hän ohuen patsaan mustaa savua kohoavan keskilaivasta. Mutta sensijaan hän ei nähnyt Wardia, joka oli Halfmoonin kajuutan takana valvomassa, kun neekerikokki poltti öljyistä riepukimppua rautapadassa.
►Tulimmaista!» tuskaili Harding. »Tämä on hirveää. Nuo ihmisraukat on vallannut pakokauhu. Näettekö, miten he syöksyvät veneille?» Sen sanottuaan hän riensi takaisin komentosillalle neuvottelemaan kapteenin kanssa.
»Niin-, arveli tämä. »Huomasin savun jokseenkin samaan aikaan kuin tekin — kummallista, ettei sitä näkynyt ennen. Olen jo käskenyt panemaan täyden vauhdin eteenpäin, ja antanut herra Fosterille määräyksen pitää veneet valmiina laskettaviksi vesille, jos kuunariprikin veneet osoittautuvat riittämättömiksi.»
»Mutta sitä en käsitä», hän lisäsi oltuaan vaiti hetkisen, miksi heissä ei näkynyt minkäänlaisia kiihtymyksen merkkejä tulen tähden, ennenkuin tulimme lyhyen silmänkantomatkan päähän heistä — se tuntuu omituiselta.»
»No, muutamien minuuttien perästä tiedämme enemmän», vastasi Harding. »Onhan mahdollista, että tuli on puhjennut vasta aivan äsken yhäti pahentamaan heidän tukalaa tilaansa, mistä se sitten johtuneekin, ja että he itsekin huomasivat sen juuri nyt.»
»Siinä tapauksessa se ei ole voinut ehtiä raivoamaan kylliksi laajalti», intti kapteeni, »aiheuttaakseen tuollaista silmitöntä pelkoa, jota koko miehistön suinpäinen heittäytyminen pelastusveneisiin todistaa. Mutta, kuten sanoitte, sir, saamme kuulla heidän tarinansa muutamien minuuttien päästä heiltä itseltään, joten on turhaa vaivata päätään etukäteen.»
Sikäli kuin Lotuksella saatettiin arvata, olivat Halfmoonin päällystö ja miehistö vihdoin kokonaisuudessaan veneissä, joita alettiin oman laivan luota rajusti soutaa nopeasti lähenevää purtta kohti. Mutta heillä ei ollut aavistustakaan että Divine asteli hermostuneesti edestakaisin hytissään, kun taas toinen perämies Theriere hoiteli savuavia riepuja, jotka Ward ja Blanco olivat hylänneet hänen huostaansa päästäkseen itse mukaan veneisiin.
Theriereä oli kovasti harmittanut asioiden kulussa tapahtunut käänne, sillä hän oli päättänyt toimia sellaisella tavalla, jonka hän varmasti uskoi koituvan itselleen hyvin edulliseksi. Se ei ollut sen vähempää kuin rohkea suunnitelma kutsua Blanco, Byrne, Luiseva ja Punainen rinnalleen, heti kun Simms ja Ward paljastaisivat, mihin heidän Lotuksen matkailijoille tekemänsä kepponen todella tähtäsi, ja apureineen ryhtyä yhdessä purren miehistön kanssa vastustamaan entisiä kumppaneitaan.
Kuten hän oli Billy Byrnelle selittänyt, aikoi hän uskotella Hardingille, että laivuri Simms oli pettänyt Theriereä ja tämän tovereita — ettei heillä ollut ollut hajuakaan siitä, mihin juoneen heidät oli viekoiteltu, ennenkuin aivan viime hetkellä, ja että he silloin olivat menetelleet ainoalla mahdollisella tavalla.
»Ja sitten», oli Theriere lopettanut, »kun he pitävät meitä sankareina ja paraina ystävinään, olemme me valmiit sieppaamaan heidät kaikki ja saamme lunnaat kymmenestä tai viidestätoista yhden ainoan sijasta.»
»Sepä keikaus», riemastui sakilainen. »Teillä on totisesti älliä, perämies.»
Oikeastaan ei Theriere suinkaan aikonut ajaa asioita niin pitkälle kuin hän oli Billylle vihjaissut, muutoin kuin äärimmäisenä hätäkeinona. Barbara Hardingin kasvot ja omaisuus olivat tehneet häneen valtavan vaikutuksen, ja hän oli tapahtumien kehittyessä älynnyt mahdollisesti saavansa tilaisuuden saattaa tytön isän ja tytön itsensä niin suureen kiitollisuudenvelkaan hänelle, että kun hän sitten kosisi Barbaraa, niin tämä mielellään sortuisi hänen halpamaisen juonittelunsa uhriksi. Tässä tapauksessa ei olisi pakko panna mitään vaaraan, ja hän voisi suoriutua rikostovereistaan selittämällä Hardingille, että hänen oli täytynyt sepustaa tämä toinen suunnitelma saadakseen heiltä tukea Simmsiä ja Wardia vastaan. Senjälkeen voitaisiin heidät kaikki kolme panna rautoihin, ja sitten elämä hänelle hymyilisi.
Mutta nyt oli tuo Ward-tomppeli pilannut koko keitoksen keksimällä tämän aasimaisen tulipalo-ilveilyn, jotta Lotus voitaisiin vallata joukolla, ja lopullisesti musertanut Therieren mielisuunnitelman huomauttamalla laivuri Simmsille, kuinka vaarallista olisi, jos Theriere tunnettaisiin Lotukselle mentäessä, jolloin heitä kaikkia alettaisiin heti epäillä.
He tiesivät varsin hyvin, että Lotuksen kaltaisessa huvipurressa oli runsaasti ampuma-aseita, ja jos siellä saataisiin vähänkin vihiä vaarasta, niin siellä olisi yllin kyllin miehiä torjumaan hyökkäystä, ja todennäköisesti se onnistuisikin.
Että Therierellä oli erittäin hyvät syyt uskoa voittavansa Barbara Hardingin käden omakseen saadessaan niin loistavan alkuvauhdin kuin hänen rohkea suunnitelmansa olisi hänelle taannut, sitä tuskin voidaan epäillä, sillä hän oli sivistynyt, hienostunut ja pelottavassa määrin komean näköinen.
Arvonimi, jota hän oli käyttänyt ollessaan purren omistajan vieraana, kuului, hänen rikostoveriensa siitä mitään tietämättä, hänelle syntyperän oikeudella. Hänen haaveilemansa tapaisen avioliiton esteenä ei ollut mitään muuta, kuin Ranskan laivastossa tapahtunut, ammoin unohtunut häväistysjuttu.
Ja kaikki myttyyn viimeisellä hetkellä! Ward-riiviö oli langettanut oman kuolemantuomionsa.
Veneet olivat nyt jo aivan lähellä purtta, joka oli hidastanut vauhtiaan, niin että se melkein seisoi paikallaan. Vastaukseksi Lotuksen kapteenin tiedusteluun selitti laivuri Simms pulaansa.
»Olen kapteeni Jones», hän huusi, »kuunaripriki 'Clarindasta', Friscosta Yokohamaan, dynamiittilasti. Peräsimemme vikaantui eilen, ja tänään iltapäivällä syttyi tulipalo tavararuumassa. Se leviää parhaillaan nopeasti ja voi saavuttaa dynamiitin millä hetkellä tahansa. Teidän olisi parasta ottaa meidät alukseenne ja poistua täältä niin nopeasti kuin pääsette. Ei ole turvallista olla viittäsataa syltä lähempänä laivastamme.»
»Teidän olisi parasta kiirehtiä, eikö niin, kapteeni?» huomautti herra
Harding.
»Minusta ei tämä kaikki tunnu olevan paikallaan», vastasi kapteeni. »Aluksessa ei ole dynamiittilippua, ja vaikka siinä olisikin dynamiittia ruumallinen, niin meillä ei ole mitään erikoista vaaraa. Jokainen, joka koskaan on laivannut dynamiittia, tietää sen, tai ainakin hänen pitäisi tietää se. Dynamiitti ei räjähdä kuumuudesta, vaan tärähdyksestä. Ei, sir; herra Harding, tässä on jotakin huonoa — minä en pidä koko jutusta. Vilkaiskaapa hieman tarkemmin noiden miesten kasvoihin! Oletteko milloinkaan nähnyt noin rumaa laumaa hirttämättömiä murhamiehiä, sir?»
»Minun täytyy myöntää, etteivät he ole ylen miellyttäviä, Norris», vastasi Harding. »Mutta aina ei ole oikein eikä sopivaa arvostella tuntemattomia yksinomaan ulkonäön perusteella. Luullakseni emme tavallisen ihmisyyden nimessä voi kieltäytyä ottamasta heitä alukseemme, Norris. Pelkonne on aivan varmaan aiheeton.»
»Määräyksenne siis on, sir, että otamme heidät laivaan?» kysyi kapteeni
Norris.
»Niin, kapteeni; se on mielestäni parasta», myönsi Harding.
»Hyvä, sir», vastasi toinen, kääntyen antamaan tarpeelliset komennukset.
Halfmoonin päällystö ja miehet parveilivat Lotuksen kupeita myöten kannelle. He olivat tummakasvoisia, hurjan ja vastenmielisen näköisiä.
»Minulle johtuu mieleen merirosvojen valtausjoukko», huomautti Billy Mallory katsellessaan Blancoa, joka viimeisenä nosti jalkansa kaiteen yli ja nousi kannelle.
»He eivät ole liian kauniita, vai mitä arvelet?» kuiskasi Barbara
Harding, vaistomaisesti siirtyen lähemmäksi puhetoveriaan.
»'Kaunis' on tuskin sopiva sana kuvaamaan heitä», sanoi Billy. »Tiedätkö mitä? Minun on hieman vaikeata kuvitella heitä polvillaan ylistämässä Herraa pelastuksestaan — niinhän sinä tuonnottain haaveilit heistä, muistanet.»
»Jos oikein varta vasten olet päättänyt olla tänään kiusallisempi kuin tavallisesti, Billy», virkkoi Barbara herttaisesti, »niin varmaankin sinusta on hauska kuulla, että se sinulle onnistuu.»
»Olen iloinen, että jotakin minulle luonnistuu», pilaili mies. »Minulla on totisesti ollut huono onni eräässä toisessa asiassa.»
»Missä sitten?» kysäisi Barbara, mennen satimeen.
»Niin, koettaessani tähän asti tehdä itseni niin miellyttäväksi, että sinä vihdoinkin suostuisit muutteeksi sanomaan minulle 'kyllä'.»
»Nyt sinä aiot tehdä kaikki vieläkin pahemmaksi olemalla typerä», huudahti tyttö nenäkkäästi. »Miksi et voi olla kiltti, kuten olit aina, ennen kuin sait tuon hupsun päähänpiston?»
»Minusta ei ole mikään hupsu päähänpisto olla korviaan myöten rakastunut maailman herttaisimpaan tyttöön», ihasteli Billy.
»St! Joku voi kuulla sanasi.»
»En välitä, vaikka kuulevatkin. Tahtoisin huutaa sen kaiken maailman tietoon. Olen ylpeä siitä, että rakastan sinua, mutta sinä et ole siitä milläsikään, et edes niin paljoa, että käsittäisit, kuinka auttamattomasti minä olen kiinni. Niin, olisin valmis kuolemaan puolestasi, Barbara, ja olisin iloinen, jos saisin sen tehdä. Niin — hyvä Jumala, mitä tuo on?»
»Oi, Billy! Mitä nuo miehet tekevät?» hätäili tyttö. »He ampuvat! He ampuvat isää! Pian, Billy! Tee jotakin! Taivaan tähden, tee jotakin!»
Alakannella oli »Clarindan» »pelastettu» miehistö ympäröinyt herra Hardingin, kapteeni Norrisin ja suurimman osan Lotuksen miehistöä, temmaten esiin revolvereja paitojensa ja takkiensa povelta ja ampuen kahta huvipurren miestä, jotka ryhtyivät taisteluun.
»Pysykää levollisina!» komensi laivuri Simms. »Silloin ei ketään teistä vahingoiteta.»
»Mitä tahdotte?» kivahti Harding. »Jos vaaditte rahaa, niin ottakaa mitä löydätte purrestamme ja menkää tiehenne! Kukaan ei estä teitä.»
Laivuri Simms ei ollut huomaavinaankaan häntä. Hänen katseensa siirtyi yläkannelle. Sieltä katseli heitä erään miehen seurassa oleva kauhistunut tyttö.
Olikohan tämä juuri se, jota he etsivät? Aluksella oli muitakin naisia. Hän näki ne säikähtyneinä ja yhteen sulloutuneina Hardingin ja Norrisin takana.
Jotkut heistä olivat nuoria ja kauniita, mutta ylhäällä olevassa tytössä oli jotakin, mikä sai laivurin varmaksi siitä, ettei hän voinut olla kukaan muu kuin Barbara Harding.
Saadakseen selville, oliko asia niin, turvautui Simms juoneen, sillä hän tiesi, että jos hän kysyisi Hardingilta, oliko tyttö hänen tyttärensä, niin vanhus hyvin mahdollisesti arvaisi heidän tulonsa tarkoituksen eikä puhuisi totta.
»Kuka on tuo nainen, joka teillä on mukananne?» karjaisi hän uhkaavasti. »Siitä me olemme tulleet ottamaan selkoa.»?
»Mitä? Sehän on tyttäreni, mies!» pääsi Hardingilta ajattelematon huudahdus. »Keneksi te —»
»Kiitos!» keskeytti hänet laivuri Simms, myhäillen itseensä tyytyväisenä. »Juuri siitä tahdoimme saada varmuuden. Hei, Byrne! Sinä olet likinnä kajuutan portaita — nouda tyttö!»
Sakilainen kääntyi juoksemaan portaita myöten yläkannelle. Billy
Mallory oli kuullut keskustelun ja Simmsin Byrnelle antaman komennuksen.