Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

SÄÄTYNSÄ UHRI

Kirj.

Edith Wharton

Englanninkielestä suomentanut A. H. [Armas Hämäläinen]

Alkuperäinen teos: "The House of Mirth".

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922.

I KIRJA.

I.

Selden pysähtyi hämmästyneenä. Rientäessään iltapäivällä Suurelta keskusasemalta hänen silmänsä olivat keksineet Miss Lily Bartin.

Oli maanantai syyskuun alkupuolella. Hän palasi toimeensa pikimmältään pistäydyttyään maalla. Mutta mitäs Miss Bart teki kaupungissa tähän vuodenaikaan? Jos hän oli täällä lähteäkseen junalla, niin olisi Selden voinut päättää siitä, että hän oli tavannut Miss Bartin muuttomatkalla toiselta maatilalta toiselle, joille häntä kilvan kutsuttiin Newportin sesongin päätyttyä. Mutta hänen avuton ilmeensä saattoi Seldenin ymmälle. Hän seisoi erillään väkijoukosta antaen sen virrata ohitseen asemasillalle tai kadulle, hänen ilmeensä osoitti päättämättömyyttä, minkä takana Seldenin olettamuksen mukaan saattoi piillä hyvinkin varma aikomus. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että Miss Bart odotti jotakuta, mutta hän tuskin tiesi, miksi tuo ajatus askaroitti hänen mieltään. Lily Bartissa oli jotakin uutta, vaikkakaan Selden ei milloinkaan saattanut nähdä häntä tuntematta jonkinlaista mielenkiintoa: hänelle oli ominaista, että hän herätti aina mietiskelyä, että hänen vähäpätöisimmätkin työnsä näyttivät olevan kauastähtäävien aikomusten tulos.

Uteliaisuuden puuska sai Seldenin kääntymään ja seuraamaan häntä. Hän tiesi, että jollei tämä halunnut, että hänet nähtäisiin, niin hän koettaisi keksiä, miten karttaa häntä. Ja Seldeniä huvitti ajatus panna hänet koetteelle.

"Mr. Selden — mikä onnellinen sattuma!"

Miss Bart lähestyi hymyillen, melkein innokkaasti, päättäen puhutella häntä. Pari henkilöä, jotka riensivät heidän jäljessään, hiljensi kulkuaan katsellakseen heitä, sillä Miss Bartin ilme olisi voinut saada pysähtymään viimeiselle junalleen kiiruhtavan esikaupunkilaistyömiehenkin.

Selden ei ollut nähnyt häntä koskaan säteilevämpänä. Hänen vilkkaat päänliikkeensä, jotka kuvastuivat jäykkää ihmisjoukkoa vastaan, tekivät hänet silmäänpistävämmäksi kuin tanssisalissa ja tumman hattunsa ja harsonsa alla hän sai jälleen tyttömäisen nuortevuutensa ja hipiän puhtauden, mitkä hän alkoi menettää yksitoista vuotta kestäneen yövalvonnan ja alituisen tanssimisen takia. Oliko sitä kestänyt todellakin yksitoista vuotta, ihmetteli Selden itsekseen, ja onko Miss Bart tosiaankin täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän vuotta, kuten toiset naiset olivat hänelle kertoneet?

"Mikä sattuma!" toisti hän. "Miten kiltisti teitte, kun tulitte pelastamaan minua."

Selden vastasi iloisesti, että se oli hänen elämäntehtävänsä, ja kysyi, minkälaista pelastamista tarvittiin.

"No, melkein mitä vain — vaikkapa sitäkin, että istutte penkille puhelemaan kanssani. Jäädäänhän sitä istumaan kotiljonginkin ajaksi, miksei sitten junanlähtöajaksi? Täällä ei ole yhtään kuumempi kuin rouva Van Osburghin kasvihuoneessa — ja muutamat naiset eivät ole yhtään rumempia."

Hän alkoi nauraen selittää, että hän oli tullut kaupunkiin Tuxedosta, oli matkalla Trenorien luo Bellomontiin ja oli jäänyt pois kolme ja viisitoista Rhinebeckiin lähtevästä junasta.

"Ja ennen puoli kuutta ei lähde toista junaa." Hän kaivoi esille pienen jalokivillä koristetun kellonsa pitsien seasta. "Juuri kaksi tuntia täytyy odottaa. Enkä tiedä, mitä tehdä. Palvelustyttöni tuli tänä aamuna ostoksille, mutta hänen oli mentävä Bellomontiin yhden junassa, ja tätini asunto on suljettu, enkä minä tiedä yhtään tuttua sielua olevan kaupungissa." Hän katseli surkean näköisenä ympäri asemaa. "On sittenkin kuumempi kuin Mrs. Van Osburghin luona. Jos teillä on aikaa, niin viekää minut jonnekin vähän hengähtämään."

Selden sanoi olevansa kokonaan hänen käytettävänään: tämä seikkailu huvitti häntä. Hän oli aina tuntenut katselijan mielenkiintoa Lily Bartiin; ja heidän olentonsa olivat niin erilaiset, että häntä huvitti joutua hetkeksi niin äkilliseen tuttavalliseen seurusteluun, jota Miss Bartin ehdotus edellytti.

"Mennäänkö Sherrylle juomaan kuppi teetä?"

Miss Bart hymyili suostumukseksi ja teki sitten pienen kasvojenilmeen.

"Maanantaina tulee niin paljon ihmisiä kaupunkiin — saa olla varma siitä, että tapaa joukon kiusanhenkiä. Minä olen vanha, eikä minulla ole väliä; mutta te ette ole kyllin vanha", huomautti hän hilpeästi. "Kuolen teen haluun, mutta eikö ole rauhallisempaa paikkaa?"

Selden vastasi hänen hymyynsä. Hänen varovaisuutensa huvitti häntä ehkä yhtä paljon kuin hänen ajattelemattomuutensakin; hän oli varma siitä, että kumpikin kuului samaan huolellisesti valmistettuun suunnitelmaan.

"New Yorkissa ei ole paljon valitsemisen varaa", sanoi Selden; "mutta minä haen ensin ajurin, sitten kyllä keksimme jotakin."

Hän kuljetti hänet palaavien sunnuntairetkeilijöiden tungoksen läpi, kalpeakasvoisten tyttöjen, joilla oli mahdottomat hatut, ja matalarintaisten naisten ohi, jotka viuhtoivat paperikääröillä ja palmunlehtiviuhkoilla. Oliko mahdollista, että Miss Bart kuului samaan rotuun? Tämän naispäähineiden keskitason mauttomuus ja puutteellisuus saattoi hänet tuntemaan, miten paljon ylempänä tuota keskitasoa Miss Bart oli.

Ohimenevä sadekuuro oli viilentänyt ilman ja pilviä riippui vielä kosteiden katujen yllä.

"Miten ihanaa! Kävellään hieman", sanoi Miss Bart heidän poistuessaan asemalta.

He kääntyivät Madison Avenuelle ja alkoivat kulkea pohjoiseen päin. Miss Bartin astuessa hänen rinnallaan pitkin, kevein askelin Selden tunsi erikoista mielihyvää hänen läheisyydessään: hän ihaili hänen pienen korvansa muotoa, hänen tukkansa kampausta — oliko taide saanut aikaan koskaan mitään niin hennon viehättävää? — ja hänen suoria, mustia, tuuheita silmäripsiänsä. Kaikki oli hänessä samalla tarmokasta ja hentoa, samalla voimakasta ja hienoa. Seldenillä oli epämääräinen tunne siitä, että Miss Bart oli vaatinut paljon työtä, että hänet luodakseen on jollakin mystillisellä tavalla täytynyt uhrata suuri joukko rumaa ja halpa-arvoista väkeä. Hän oli tietoinen siitä, että ne ominaisuudet, jotka erottivat hänet hänen sukunsa suuresta joukosta, olivat etupäässä ulkonaisia: tavallinen savi oli saanut kauneuden ja silouden hienon kiillon. Vertailu ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä, koska karkea aines ei hevillä tule hienoksi ja jaloksi. Eikö ollut mahdollista, että aines oli hieno, mutta että olosuhteet ovat sen muovailleet arvottomaan asuun?

Hänen päästyään mietiskelyissään tähän kohtaan, aurinko pilkisti pilvistä ja Miss Bartin päivänvarjon avautuminen katkaisi hänen ajatusjuoksunsa. Hetken kuluttua Miss Bart pysähtyi huokaisten.

"Voi, hyvä ystävä, minulla on niin kuuma ja jano — mikä inhoittava pesä tämä New York on!" Hän katseli epätoivoisena ylös ja alas synkkää katua. "Muut kaupungit pukevat kesällä ylleen parhaat vaatteensa, mutta New York näyttää istuvan paitahihasillaan." Hän katseli erästä sivukatua. "Jotkut ovat olleet niin inhimillisiä, että ovat istuttaneet muutamia puita sinne tänne. Mennään varjoon."

"Olen iloinen, että minun katuni löytää armon teidän silmissänne", sanoi Selden heidän kääntyessään kadunkulmassa.

"Teidän katunne? Asutteko täällä?"

Hän silmäili mielenkiintoisesti pitkin uusia kalkkikivitalorivejä, jotka oikullisesti noudattivat amerikkalaista uutuudenvaatimusta, mutta reippaan ja kutsuvan näköisinä ikkunankaihtimineen ja kukkalaatikkoineen.

"Kas tuolla — aivan varmasti se on The Benedick. Miten viehättävä rakennus! En luule nähneeni sitä koskaan ennen." Miss Bart katseli vastapäistä matalaa taloa marmoriporttaaleineen ja pseudo-georgilaiseen tyyliin rakennettuine fasaadeineen. "Mitkä teidän ikkunanne ovat? Nuoko, joiden kaihtimet ovat lasketut alas?"

"Viimeisessä kerroksessa — niin ovat."

"Ja onko tuo sievä parveke teidän? Miten vilpoisalta siellä näyttää!"

Selden pysähtyi hetkiseksi. "Tulkaa katsomaan", hän ehdotti. "Voin tarjota teille kupin teetä vähässä ajassa — ja teidän ei tarvitse tavata kiusanhenkiä."

Miss Bart punastui. Hänellä oli vielä taito punastua oikealla hetkellä, mutta hän otti vastaan ehdotuksen yhtä keveästi kuin se oli tehtykin.

"Miksei? Se on liian houkuttelevaa. — Tahdon uskaltaa", hän selitti.

"En ole vaarallinen", sanoi Selden samassa äänilajissa. Miss Bart ei todellakaan ollut hänestä ollut koskaan niin miellyttävä kuin tällä hetkellä. Hän tiesi hänen suostuneen ilman taka-ajatuksia: hän ei saattanut koskaan olla minkäänlaisena tekijänä Miss Bartin laskelmissa, ja hänen odottamattomassa suostumuksessaan oli yllätystä, ehkä virkistystäkin.

Kynnyksellä Selden pysähtyi hetkiseksi tunnustellen ulko-oven avainta.

"Täällä ei ole ketään, mutta minulla on palvelija, joka tulee aamuisin, ja hän on mahdollisesti juuri laittanut kuntoon teevehkeet ja käynyt hakemassa leivoksia."

Hän vei Miss Bartin pieneen saliin, jonka seinillä riippui vanhoja maalauksia. Miss Bart huomasi kirjeitä ja muistiinpanopapereita pöydällä hansikoiden ja keppien joukossa, ja näki olevansa pienessä kirjastossa, hämärässä, mutta iloisessa, kirjariveineen, lystikkään näköisine turkkilaisine mattoineen, kirjoituspulpetteineen ja, kuten Selden oli olettanut, teevehkeineen matalalla pöydällä lähellä ikkunaa. Tuulenleyhkä puhalsi sisään heiluttaen musliiniuutimia ja tuoden kukkien tuoksua parvekkeen kukkaislaatikosta.

Lily vaipui huokaisten eräälle kuluneelle nahkapäällystuolille.

"Miten ihanaa, kun on tällainen paikka aivan yksinään itseään varten! Miten kurjaa on olla nainen!" Hän nojasi taaksepäin hyvin tyytymättömän näköisenä.

Selden etsi astiakaapista leivoksia.

"Tiedetäänhän olevan naisiakin, jotka saavat nauttia erikoisasunnon etuja", hän sanoi.

"Kyllä, opettajattaria — tai leskiä. Mutta tytöillä, kurjilla, naitavilla tyttöparoilla!"

"Minäkin tunnen tytön, jolla on oma asunto."

Lily hypähti pystyyn. "Tunnetteko."

"Tunnen kyllä", vakuutti toinen hänelle, poistuen kaapilta löydettyään etsimänsä leivokset.

"Aha, minä tiedän — tarkoitatte Gerty Farishia." Hän hymyili hieman nyrpeästi. "Mutta minähän sanoin naitavilla — ja toisekseen, hänellä on kauhean pieni asumus eikä hänellä ole palvelustyttöä, ja niin kummallista kuin hänen ruokansa on. Hänen keittäjättärensä pesee pyykitkin ja ruoka maistuu saippualta. Minä kammoan sellaista, ymmärrättehän."

"Teidän ei pidä olla hänen luonaan ruoalla pesupäivinä", sanoi Selden kakkua leikaten.

Molemmat nauroivat, ja Selden kumartui sytyttämään teekeittiön alla olevaa lamppua, Miss Bartin kaataessa teetä pieneen vihreään teekannuun. Kun Selden tarkkasi hänen kättään, joka oli sileä kuin vanha norsunluu hoikkine vaaleanpunaisine kynsineen, ja safiirirannerengasta, joka riippui hänen ranteessaan, niin hän hymähti ivallisesti ajatellessaan hänen viettävän sellaista elämää kuin minkä hänen serkkunsa Gertrude Farish oli valinnut. Miss Bart näytti olevan niin ilmeisesti sen sivistyksen uhri, jonka tulos hän oli, että hänen rannerenkaansa eri renkaat näyttivät käsirautojen tavoin sitovan hänet hänen kohtaloonsa.

Miss Bart näytti arvaavan hänen ajatuksensa. "Olin kauhea, kun sanoin sellaista Gertystä", sanoi hän viehättävänä tunnonvaivoissaan. "Unohdin, että hän on teidän serkkunne. Mutta me olemme niin erilaisia: hän haluaa olla hyvä, minä onnellinen. Ja sitäpaitsi hän on vapaa, minä en ole. Jos olisin vapaa, luulen, että voisin olla onnellinen hänenkin asunnossaan. On varmaankin autuaallista, kun saa järjestää olonsa ja elämänsä mielensä mukaan. Jos vain voisin jättää tätini salongin, niin tietäisin olevani parempi ihminen."

"Onko siellä sitten niin paha?" kysyi Selden myötätuntoisesti.

Miss Bart hymyili vastaan teekannun takaa, jota hän piti ylhäällä kaataessaan siihen vettä.

"Siitä näkyy, miten harvoin te käytte siellä. Miksette tule useammin?"

"Kun tulen, niin en tule katsomaan rouva Penistonin kotia."

"Eipä ei", sanoi Miss Bart. "Te ette tule ollenkaan — ja kuitenkin meillä on niin hauska, kun tapaamme."

"Ehkä on niin", vastasi toinen äkkiä. "Pelkään, ettei minulla ole kermaa — haluatteko sen sijasta sitruunaa?"

"Mielelläni." Miss Bert odotti Seldenin leikatessa sitruunaa ja pannessa ohuen viipaleen hänen kuppiinsa. "Mutta se ei ole niin", väitti hän vastaan.

"Mikä niin?"

"Se, miksi ette koskaan tule." Hän kumartui eteenpäin neuvottomuuden varjo viehättävissä silmissään. "Toivon, että ymmärsitte — toivon, että selittäisitte. Luonnollisesti te tiedätte, että on miehiä, jotka eivät miellytä minua — senhän voi ilmaista silmänräpäyksessä. Ja on toisia, jotka pelkäävät minua: he luulevat, että tahdon mennä naimisiin heidän kanssaan." Hän hymyili hänelle suoraan vasten silmiä. "Mutta minä en luule, että paheksutte minua — ettekä te varmaankaan luule, että tahdon mennä kanssanne naimisiin."

"En — vapautan teidät siitä", myönsi Selden.

"Hyvä, no sitten —?"

Selden oli vienyt kuppinsa uunin kamaralle ja nojasi uunin reunaa vastaan ja katseli häntä velton hyväntuulisen näköisenä — hän ei ollut otaksunut, että Miss Bart tahtoisi polttaa siipensä niin vähäisessä leikissä, mutta ehkä hän vain piti siinä kätensä; tai ehkä hänen Iaisensa tytön keskustelu on vain persoonallista laatua. Joka tapauksessa Miss Bart oli ihmeen kaunis, Selden oli kutsunut hänet teelle ja hänen oli pidettävä velvollisuuksistaan vaari.

"Hyvä, no sitten", sanoi hän yhtäkkiä, "ehkä on niin."

"Mikä?"

"Se seikka, että ette tahdo mennä naimisiin kanssani. Minä en ehkä pidä sitä erikoisena aiheena käydä teitä katsomassa." Selden tunsi heikkoa väristystä pitkin selkärankaansa lausuttuaan tämän, mutta Miss Bartin nauru rohkaisi häntä.

"Paras Mr. Selden, tuotapa en olisi odottanut teiltä. On typerää, että mielistelette minua, eikä typeryys sovi teille." Hän nojasi taaksepäin, maistellen teetään niin viehättävän tuomitsevan näköisenä, että Seldenillä, jos he olisivat olleet tädin salongissa, olisi ehkä ollut kiusaus kumota hänen johtopäätöksensä.

"Ettekö käsitä", jatkoi Miss Bart, "että on kylliksi miehiä, jotka mielistelevät minua, ja että minä tahdon ystävää, joka ei arkaile sanoa minulle epämiellyttävääkin, kun sitä tarvitsen? Olen kuvitellut, että te tahtoisitte olla tuo ystävä — en tiedä miksi, paitsi että te ette ole itserakas narri ettekä ahdasmielinen ja että minun tarvitsisi teeskennellä teidän kanssanne tai olla varuillani teidän suhteenne." Hänen äänensä oli saanut vakavan sävyn ja hän tuijotti Seldeniin ja hänellä oli lapsen hämmentyneen vakava ilme.

"Te ette tiedä, miten kovasti minä kaipaan sellaista ystävää", hän sanoi.

"Tätini on täynnä muistikirjaviisautta, mutta kaikki se viisaus on omiaan saattamaan ihmisen aikaisin viisikymmenvuotiaaksi.

"Ja toiset naiset — parhaat ystäväni — niin, he käyttävät minua hyväkseen tai käyttävät minua väärin; mutta he eivät välitä hituistakaan siitä, mitä minulle tapahtuu. Minä olen ollut mukana liian kauan — ihmiset alkavat väsyä minuun; he alkavat sanoa, että minun on mentävä naimisiin."

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka kestäessä Selden mietiskeli paria vuorosanaa, millä lisätä hetkisen tilanteen viehättävyyttä, mutta jätti sen sikseen ja kysyi sen sijaan yksinkertaisesti: "No, miksette tee sitä?"

Hän punastui ja naurahti. "Ah, näen, että olette sittenkin ystävä ja että tämä on niitä epämieluisia asioita, joita pyysin."

"Tarkoitukseni ei ollut sanoa epämieluista", vastasi Selden ystävällisesti. "Eikö avioliitto ole teidän kutsumuksenne? Eikö teitä kaikkia ole kasvatettu sitä varten?"

Miss Bart huokaisi. "Niin luulen. Mitä sitä olisi muutakaan!"

"Niin juuri. Ja miksei sitten ottaa vauhtia ja saattaa asia päätökseen?"

Miss Bart kohautti olkapäitään. "Te puhutte ikäänkuin minun pitäisi naida ensimmäinen vastaantuleva mies."

"Tarkoitukseni ei ollut sanoa, että te olette niin vain naitettavissa, vaan täytyy olla joku, jolla on sopivat ominaisuudet."

Hän pudisti väsyneesti päätään. "Minä hylkäsin yhden tai kaksi hyvää onnenpotkausta, kun ensi kerran astuin seuraelämään — luulen, että jokainen tyttö tekee samoin; ja te tiedätte, että minä olen hirveän köyhä — ja hyvin tuhlaavainen. Minulla täytyy olla paljon rahaa."

Selden oli kääntynyt ottamaan paperossilaatikkoa uunin reunalta.

"Miten Dillworthin on käynyt?" hän kysyi.

"Oh, hänen äitinsä oli kauhuissaan — hän pelkäsi, että minulle joutuisivat kaikki suvun kalleudet. Ja hän koetti saada minut lupaamaan, etten seurustele hänen kanssaan salongin ulkopuolella."

"Siinä siis todellinen syy, miksi aiotte naimisiin!"

"Juuri niin. Siksi äiti lähetti Dillworthin Intiaan."

"Kova onni — mutta tehän voitte tehdä paremmat kaupat kuin
Dillworthin kanssa."

Selden tarjosi paperosseja ja Miss Bart otti kolme tai neljä pistäen yhden huulilleen ja pannen toiset pieneen kultarasiaan, joka oli kiinnitetty hänen pitkään helminauhaansa.

"Vieläkö minulla on aikaa? Juuri vetää yksi haiku." Hän kumartui eteenpäin, pitäen paperossin pään itseensä päin. Tällöin Selden tarkkasi puhtaasti persoonattomalla nautinnolla, miten tasaisesti mustat silmäripset reunustivat hänen pehmeitä valkoisia silmäluomiaan ja miten niiden varjo suli poskien puhtaaseen kalpeuteen.

Miss Bart alkoi kävellä ympäri huonetta, tarkastellen kirjahyllyjä ja vedellen välillä savuja. Muutamissa kirjoissa oli hyviä, taiteellisia värikuvia ja hänen katseensa hyväili niitä, ei kokeneen arvostelevasti, vaan mieltyneenä hauskoihin värivivahduksiin ja tekotapaan, mikä oli hänen erikoisharrastuksiaan. Äkkiä hän kääntyi Seldeniin päin kysyen:

"Te keräilette ensi painoksia ja muita esineitä, eikö niin?"

"Niin paljon kuin sellainen voi sitä tehdä, jolla ei ole rahoja tuhlattavana. Silloin tällöin korjaan jotakin romukasasta ja käyn huutokaupoistakin katsomassa."

Miss Bart oli alkanut tarkastella kirjahyllyjä, mutta hänen katseensa liukui niillä tarkkaamattomasti, ja Selden näki, että uusi ajatus askarrutti hänen mieltään.

"Keräilettekö te Amerikkaa koskevaa kirjallisuutta?"

Selden tuijotti häneen ja naurahti.

"En, se ei juuri kuulu harrastuspiiriini. Oikeastaan en ole keräilijä; minä aivan yksinkertaisesti omistan mielelläni hyviä painoksia kirjoista, joista pidän."

Miss Bart hymähti hieman. "Ja Amerikka-kirjallisuus on hirveän typerää, otaksun?"

"Niin luulisin — muille paitsi historioitsijalle. Mutta oikea keräilijä arvostelee esinettä sen harvinaisuuden mukaan. En luule, että Amerikkaa käsittelevien teosten ostajat viettävät yönsä niitä lukemalla — niin ei ainakaan tehnyt vanha Jefferson Gryce."

Miss Bart kuunteli tarkkaavasti. "Ja kuitenkin ne maksavat satumaisia hintoja, eikö niin? Tuntuu niin hullulta maksaa suuria summia rumasta, huonosti painetusta kirjasta, jota kukaan ei aio koskaan lukea! Ja luulen, etteivät useimmat Amerikka-kirjallisuuden omistajat ole mitään historioitsijoita?"

"Eipä ei; hyvin harvat historioitsijat voivat ostaa niitä. He voivat lukea niitä yleisissä kirjastoissa tai yksityisissä kokoelmissa. Vain pelkkä harvinaisuus näyttää vetävän tavallista keräilijää."

Selden oli istuutunut sen tuolin käsinojalle, jonka lähellä Miss Bart seisoi. Tämä jatkoi kyselyjään: mitkä olivat harvinaisimmat nidokset, pidettiinkö Jefferson Grycen kokoelmaa todellakin maailman arvokkaimpana, ja mikä on korkein hinta, mikä koskaan on maksettu harvinaisesta nidoksesta.

Oli niin huvittavaa istua ja katsella Miss Bartia, kun tämä otti kirjan toisensa perästä hyllyltä, selaillen niitä, hänen kumartuneen profiilinsa kuvastuessa vanhojen nidosten lämminväristä taustaa vastaan, että Selden pysähtymättä jutteli ihmettelemättä hänen äkillistä harrastustaan niin kuivaan alaan. Mutta hän ei voinut koskaan olla kauan hänen seurassaan koettamatta löytää syytä siihen, mitä hän teki, ja kun Miss Bart pani paikoilleen La Bruyerin ensimmäisen painoksen ja kääntyi pois kirjahyllyiltä, alkoi Selden kysyä itseltään, mitä hän tarkoitti. Miss Bartin seuraava kysymys ei ollut omansa antamaan Seldenille tästä selvitystä. Hän pysähtyi hänen eteensä, huulilla hymy, joka kerta kaikkiaan näytti merkitsevän hänen pääsemistään Miss Bartin uskotuksi ja muistuttavan häntä siitä, mihin se häntä velvoitti.

"Ettekö koskaan halua olla kyllin rikas ostaaksenne haluamanne kirjat?" kysyi hän äkkiä.

Selden seurasi silmillään, miten hän loi tarkastelevan katseen ympäri huonetta, jonka kalusto ja seinäverhot olivat kuluneet.

"Ettenkö haluaisi? Pidättekö minua pylväspyhimyksenä?"

"Ja haluatteko tehdä työtä?"

"Ah, työ itsessään ei ole niin pahaa — olen jokseenkin mieltynyt lakialaan."

"Ei sitä; mutta olla sidottu, elää jokapäiväisen tottumuksen mukaan — ettekö koskaan halua matkustaa pois, nähdä vieraita maita ja kansoja?"

"Kauheasti — varsinkin kun näen kaikkien tovereitteni kiiruhtavan laivaan."

Miss Bart huoahti ymmärtävästi. "Mutta jos haluatte kyllin hartaasti, niin rikkaalla avioliitollahan se on autettu."

Selden purskahti nauruun. "Herra varjelkoon!" huudahti hän.

Miss Bart nousi huoaten ja heitti paperossinsa pois.

"Ah, sillä on ero — naisen täytyy, mies saa, jos hän haluaa." Hän tarkasteli Seldeniä arvostelevan näköisenä. "Teidän takkinne voi olla kulunut — mutta kuka siitä välittää? Se ei estä ihmisiä kutsumasta teitä päivällisille. Jos minä kävisin kuluneissa vaatteissa, niin ei kukaan välittäisi minusta: naista pyydetään kutsuihin yhtä paljon hänen vaatteidensa kuin hänen itsensä takia. Vaatteet ovat tausta, runko, jos niin haluatte: ne eivät saa aikaan menestystä, mutta ne ovat osa siitä. Kuka välittäisi tuhruisesta naisesta? Meiltä vaaditaan, että me olemme sieviä ja hyvin puettuja, kunnes menehdymme — ja jollemme kykene siihen yksin, niin on meidän muodostettava yhtiö."

Selden silmäsi häntä huvitettuna. Oli mahdotonta ottaa hänen asiaansa tunteelliselta kannalta, vaikkakin hänen viehättävissä silmissään oli rukoileva ilme.

"Niin, täytyy olla upporikas ajatellakseen sellaista varain sijoittamista. Te ehkä menette tänä iltana kokemaan kohtaloanne Trenoreille?"

Hän käänsi kysyvän katseensa Seldeniin.

"Ajattelin, että menisitte sinne — no ei sitä varten! Mutta siellä tapaatte paljon tuttavianne — Gwen Van Osburgh, Wetherall'it, Lady Cressida Raith — ja George Dorsetin herrasväen."

Miss Bart pysähtyi viimeisen nimen edellä ja katsoi kysyvästi silmäripsiensä läpi; mutta Selden pysyi hämmentymättömänä.

"Rouva Trenor kutsui minua, mutta en voi lähteä ennenkuin viikon lopulla — ja sitäpaitsi nuo suuret kutsut ikävystyttävät minua."

"Niin minuakin", huudahti Miss Bart.

"Miksi sitten käytte niissä?"

"Se kuuluu asiaan — unohdatte sen! Ja sitäpaitsi, jollen kävisi, niin siitä vasta elämä nousisi Richfield Springsin tädin kanssa."

"Se on ehkä yhtä pahaa kuin naimisiinmeno Dillworthin kanssa", lausui Selden, ja molemmat nauroivat puhtaasta mielihyvästä päästyään äkkiä näin tuttavallisiin suhteisiin.

Miss Bart katsoi kelloa.

"Hyvänen aika! Minun täytyy lähteä. Kello on yli viiden."

Hän seisahtui peilin eteen ja tarkasteli itseään suoriessaan harsoaan. Tuo asento toi oikein näkyviin hänen solakkuutensa, joka antoi hänelle jonkinlaisen metsänpuun sulon — ikäänkuin hän olisi vangittu metsänneitonen, joka on saatettu sovinnaiseen salonkielämään, ja Selden mietti, että sama metsien vapauden piirre hänen luonnossaan se pani sellaisen tuoreuden hänen teennäisyyteensäkin.

Hän seurasi häntä huoneen yli eteiseen, mutta kynnyksellä Miss Bart ojensi kätensä hyvästiksi.

"On ollut erittäin hauskaa. Mutta teidän on tultava vastavierailulle."

"Mutta ettekö tahdo, että saatan teitä asemalle?"

"En. Hyvästi vain täällä!"

Hän antoi kätensä levätä hetken Seldenin kädessä, hymyillen hänelle ihailevasti.

"Hyvästi sitten — ja onnea Bellomontiin!" sanoi Selden avaten hänelle ovea.

Porraskäänteessä Miss Bart pysähtyi katsomaan ylös. Oli tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan, ettei hän kohtaisi ketään, mutta siitähän ei saattanut koskaan olla varma, ja harvat tahdittomuutensa hän peitti aina ankaralla varovaisuudella. Täällä ei ollut kuitenkaan ketään näkyvissä, paitsi siivoojamuijaa, joka hankasi portaita. Tämän oma pyylevä olemus ja työaseet hänen ympärillään ottivat niin paljon tilaa, että Lilyn täytyi, päästäkseen hänen ohitseen, kietaista hameen helmansa kokoon ja kulkea aivan seinän viertä. Silloin muija keskeytti työnsä ja katsahti häneen uteliaana. Hänellä oli leveät kellahtavat kasvot ja ohut oljenvärinen tukka, jonka läpi hänen päälakensa kuumotti epämiellyttävästi.

"Suokaa anteeksi", sanoi Lily haluten kohteliaisuudellaan arvostella tuon toisen käytöstä.

Muija, vastaamatta mitään, työnsi harjansa syrjään ja tuijotti yhä edelleen, kun Miss Bart liihoitteli ohi, niin että kuului silkin kahinaa. Lily tunsi punastuvansa. Mitähän tuo ihminen mahtaa ajatella? Eikö koskaan saisi tehdä viattomintakaan tekoa joutumatta ilkeiden otaksumisten alaiseksi? Ensimmäisen porrasvälin puolitiessä hän hymähti ajatellessaan, että siivoojamuija voi saattaa hänet niin hämilleen. Muijaparka oli luultavasti ymmällä sellaisesta oudosta ilmestyksestä. Mutta oliko sellainen ilmestys outo Seldenin portaissa? Miss Bart ei tuntenut poikamiesasuntojen siveellistä ohjesääntöä, ja veri nousi jälleen hänen kasvoilleen, kun hänen mieleensä johtui, että tuon muijan itsepintaiseen tuijotukseen sisältyi taka-ajatuksia. Mutta tuon ajatuksen hän karkoitti hymyillen omaa pelästymistään ja kiiruhti alas ajatellen, löytäisikö hän ajurin Viidenneltä avenueltä.

Georgian portin alla hän taas pysähtyi tähystellen ajuria. Ei yhtään ainoaa ollut näkyvissä, mutta päästyään sivuseinämälle hän törmäsi erästä pientä siloisennäköistä miestä vastaan, jolla oli kukka napinlävessä ja joka nosti hattuaan hämmästyksestä huudahtaen.

"Miss Bart? Eikö olekin! Tämäpä on onnellinen sattuma", selitti mies. Ja Miss Bart huomasi mielihyvän ja ihmettelyn vilahduksen hänen silmissään.

"Aha, Mister Rosedale — miten te voitte?" sanoi hän havaitessaan, että voittamaton kiusaantumisenilme hänen kasvoillaan vaimensi Rosedalen hymyilyn äkillistä tuttavallisuutta.

Mr. Rosedale seisoi tarkastellen häntä mielenkiinnolla ja mielihyvällä. Hän oli tanakka, verevä mies, vaaleaa juutalaistyyppiä, puettuna Lontoon kuosiin. Hänellä oli pienet soikeat silmät, jotka antoivat hänelle harkitsevan ulkomuodon. Hän tähysteli kysyvän näköisenä Benedick-porttiin päin.

"Olette arvattavasti olleet kaupungilla pienillä ostoksilla?" hän sanoi tuttavallisuuden vivahdus äänessä.

Miss Bart hätkähti hieman, mutta sitten hän äkkiä rupesi selittelemään.

"Niin olen, minulla oli asiaa ompelijattarelleni. Olen juuri menossa junalle ja Trenorien luo."

"Aha — ompelijattarenne luota; niinpä niin", sanoi hän hyväilevästi.
"En tiennyt löytyvän ompeluliikkeitä Benedickissä."

"Benedickissä?" Miss Bart oli hämillään. "Onko se tämän rakennuksen nimi?"

"Niin on. Se on luullakseni vanha poikamiesten pesä, eikö olekin? Satun olemaan rakennuksen omistaja — siis tuttua seutua." Hänen suunsa vetäytyi yhä leveämpään hymyyn, kun hän lisäsi yhä vakuuttavammin: "Mutta teidän täytyy sallia että saatan teitä asemalle. Trenorit ovat Bellomontissa, tietenkin? Te tuskin kerkeätte enää 5.40 lähtevälle junalle. Ompelijatar luullakseni antoi teidän odottaa."

Lily jäykistyi tuosta leikinlaskusta.

"Oh kiitos!" soperteli hän; ja samassa hänen silmänsä keksivät ajurin
Madison avenuella ja hän viittaili sille epätoivoisin liikkein.

"Olette kovin ystävällinen. Mutta en tahdo häiritä teitä", sanoi Miss Bart, ojentaen kätensä Mr. Rosedalelle. Ja huolimatta tämän vastaväitteistä hän juoksi pelastaviin ajoneuvoihin ja ilmoitti ajurille hätäisesti, mihin oli ajettava.

II.

Ajoneuvoissa hän nojasi taaksepäin huokaisten.

Miksi naisen on kalliisti maksettava vähäisinkin poikkeuksensa tavallisesta elämäntavasta? Miksi ei voi toimittaa luonnollista asiaa ilman että täytyisi salata sitä? Hän oli totellut päähänpistoaan mennä sisälle Lawrence Seldenin asuntoon, ja niin harvoin kuin hän kuitenkin myöntyi noudattamaan päähänpistoa! Tämä oli hänelle joka tapauksessa tulla maksamaan koko joukon enemmän kuin mihin hän kykeni. Hänen oli surkeaa nähdä, että huolimatta siitä, että hän oli ollut niin monta vuotta täysi-ikäisenä, hän oli pahasti erehtynyt kaksi kertaa viiden minuutin kuluessa. Tuo typerä juttu hänen ompelijattarestaan oli jotenkin ilkeä — olisi ollut niin yksinkertaista sanoa Rosedalelle, että hän oli ollut teellä Seldenin luona! Asian pelkkä mainitseminen olisi tehnyt sen viattomaksi. Mutta annettuaan itsensä joutua kiinni valheesta oli kaksinkerroin typerää ruveta kaunistelemaan ilmeistä kiinnijoutumistaan. Jos hän olisi hoksannut antaa Rosedalen saattaa itsensä asemalle, niin tuo myönnytys olisi ehkä saattanut hänet pitämään suunsa kiinni. Rosedale oli rotunsa tavoin arka arvostaan, ja se, että hän olisi saanut näyttää itseään asemalla iltapäivällä, jolloin on paljon ihmisiä liikkeellä, Miss Lily Bartin seurassa, olisi ollut hänelle rahaa kukkarossa, kuten hän olisi sanonut. Hän tiesi luonnollisesti, että Bellomontissa olisivat suuret kutsut, ja se mahdollisuus, että häntä pidettäisiin yhtenä rouva Trenorin vieraista, oli epäilemättä hänen laskelmissaan. Mr. Rosedale oli vielä sosiaalisen nousunsa väliasteella, jolloin on tärkeää herättää sellaisia vaikutelmia.

Kiusoittavaa oli, että Lily tiesi kaiken tämän — tiesi, kuinka helppoa olisi ollut tukkia hänen suunsa, siinä paikassa ja kuinka vaikeaa se olisi jäljestäpäin. Mr. Simon Rosedale oli niitä miehiä, jotka pitävät asianaan olla selvillä jokaisen asioista, jotka, luullen olevansa perehtyneitä seuraelämään, pyrkivät pääsemään niiden henkilöiden elintapojen läheiseen tuntemiseen, joiden kanssa he mielellään kuvittelevat olevansa tuttavallisissa suhteissa. Lily oli varma siitä, että vuorokauden kuluessa juttu hänen Benedickissä olevalla ompelijattarellaan käynnistä kiertelisi ahkerasti Mr. Rosedalen tuttavapiirissä. Pahinta oli, että hän oli aina kohdellut yliolkaisesti Mr. Rosedalea. Jo ensi kerran hänet tavatessaan Rosedale heti alkoi mielistellä Miss Bartia tavalla, jossa oli taiteilijan tuntehikkaisuutta ja liikemiehen oveluutta ja joka on ominaista hänen rodulleen. Hän ymmärsi syyt siihen, sillä hänen omaakin käytöstään ohjasivat hienot laskelmat. Harjaantuminen ja kokemus olivat opettaneet hänet olemaan ystävällinen uusia tulokkaita kohtaan, koska edellytyksiltään huonoinkin saattoi olla sittemmin hyödyllinen. Mutta, jokin vaistomainen vastenmielisyys, joka voitti seuraelämäkouluutuksen, oli pakottanut hänet torjumaan Mr. Rosedalen. Tämä oli jättänyt jälkeensä vain heikon jälkimainingin siitä hauskuudesta, minkä hänen kiireellinen ulosajamisensa oli aiheuttanut hänen toveriensa keskuudessa. Ja vaikkakin hän myöhemmin ilmaantui jälleen alempana virrassa, niin se tapahtui vain vilahdukselta hänen oltuaan välillä pitkät ajat sukkelossa.

Tähän saakka Lilyä eivät olleet häirinneet mietiskelyt. Aivan yksinkertaisesti hän oli lausunut Mr. Rosedalelle "mahdotonta" ja nolannut Jack Stepneyn, koska tämä yritti maksaa velkansa päivälliskutsuilla. Vieläpä rouva Trenorkin, jonka vaihtelunhalu oli saattanut hänet muutamiin uskallettuihin kokeiluihin, vastusti Jackin yrityksiä salata sitä, että Mr. Rosedale oli nousukas, ja selitti hänen olevan saman pikku juutalaisen, joka oli toistakymmentä kertaa otettu ja taas potkittu pois seuraelämästä hänen muistiaikanaan. Ja koska Judy Trenor oli itsepäinen, niin Mr. Rosedalella oli hyvin pienet mahdollisuudet päästä tunkeutumaan Van Osburghin kutsujen ulomman esikartanon läpi. Jack luopui vastaväitteistä naurahtaen "saadaan nähdä", ja pitäen miehuullisesti sanansa hän näyttäytyi Rosedalen kanssa hienoissa ravintoloissa henkilökohtaisesti intelligenttien, joskin yhteiskunnalliselta asemaltaan hämäräperäisten naisten kanssa, jotka ovat saatavissa sellaisiin tarkoituksiin. Mutta yritys oli ollut tähän asti turhaa, ja Rosedale maksoi epäilemättä päivälliset toisen nauraessa partaansa.

Mr. Rosedalea, kuten ylläolevasta lienee selvinnyt, ei siis tarvinnut ollenkaan pelätä — jollei joku saattanut itseään hänen valtoihinsa. Ja sen juuri oli Miss Bart tehnyt. Hänen kömpelö hätävalheensa oli ilmaissut Rosedalelle, että hänellä oli jotakin salattavaa; ja hän oli varma siitä, että Rosedalella oli lasku esitettävänä hänelle. Hänen hymyssään oli jotakin, joka antoi ymmärtää, ettei hän ollut unohtanut. Hän koetti karkoittaa tuon ajatuksen, mutta se oli hänen mielessään koko matkan asemalle ja seurasi häntä asemallakin yhtä itsepintaisesti kuin itse Mr. Rosedale.

Hän ennätti parahiksi saada paikan, kun juna läksi. Mutta asetuttuaan nurkkaansa mielessä vaistomainen tunne vaikutuksesta, jonka hän tiesi tekevänsä ja joka ei häntä koskaan pettänyt, hän tähysteli ympärilleen toivoen näkevänsä jonkun Trenorin vieraista. Hän halusi päästä erilleen ajatuksistaan ja keskustelu oli ainoa tuntemansa keino.

Hänen ei tarvinnut etsiä turhaan, sillä hän keksi hyvin vaalean nuoren miehen, jolla oli pehmeä punertava parta ja joka vaunun toisessa päässä näytti olevan piiloutunut sanomalehden taa. Lilyn katse kirkastui ja hymy ilmaantui hänen hienoille huulilleen. Hän oli tiennyt, että Mister Percy Gryce oli myöskin Bellomontiin kutsuttujen joukossa, mutta hän ei ollut osannut odottaa, että hän saisi hänet matkatoverikseen. Tämä seikka karkoitti kaikki kiusalliset ajatukset, joita Mr. Rosedale oli aiheuttanut. Ehkä kaiken jälkeen tämä päivä päättyisi suotuisammin kuin se oli alkanut.

Hän alkoi leikata auki erään kirjan sivuja rauhallisesti tarkastellen saalistaan alaspainettujen silmäripsien läpi ja järjestäessään hyökkäyssuunnitelmaa. Grycen tahallisen hajamielisessä olennossa oli jotakin, joka ilmaisi, että hän tiesi Miss Bartin läsnäolosta: ei kukaan ollut koskaan ollut niin kokonaan syventynyt iltalehden lukemiseen! Miss Bart arvasi, että hän oli liian ujo tullakseen hänen luokseen ja että hänen olisi keksittävä joitakin lähentymiskeinoja, jotka eivät näyttäisi lähentelemisyrityksiltä hänen puoleltaan. Häntä huvitti, että jokin niin rikas kuin Percy Gryce saattoi olla ujo. Mutta Miss Bart oli suopea sellaisia taipumuksia kohtaan ja sitäpaitsi Grycen ujous sopi hänen suunnitelmaansa paremmin kuin liian suuri varmuus. Hänellä oli taito antaa hämillään olevalle itseluottamusta, mutta hän ei ollut yhtä varma siitä, että hän kykenisi saattamaan hämille käytöksessään varmaa.

Hän odotti, kunnes juna oli päässyt pois tunnelista ja kiiti pohjoisten esikaupunkien huonostirakennettujen syrjien välitse. Sitten, kun se hiljensi vauhtiaan lähellä Yonkersia, Miss Bart nousi paikaltaan ja kulki hiljaa vaunun läpi. Hänen kulkiessaan Mr. Grycen ohi juna töytäsi ja Gryce tiesi, että hento käsi tarttui hänen istuimensa selkänojaan. Hän nousi äkkiä ja hänen älykkäät kasvonsa saivat karmosiininpunaisen värin: yksin hänen partansakin punertava väri tummeni. Juna heilahti taasen, nakaten Miss Bartin melkein hänen syliinsä. Miss Bart sai tasapainonsa naurahtaen ja vetäytyi takaisin. Mutta Mr. Gryce tunsi ympärillään hänen vaatteidensa hajua ja hänen olkapäänsä oli tuntenut hänen ohimenevää kosketustaan.

"Aha, Mr. Gryce, tekö se olette? Olen pahoillani — läksin etsimään junanpalvelijaa ja saamaan teetä."

Miss Bart nojasi kädellään, kun juna alkoi jälleen tasaisen kulkunsa, ja he seisoivat vaihtaen muutamia sanoja käytävällä. Kyllä — Mr. Gryce oli menossa Bellomontiin. Hän oli kuullut, että Miss Bartinkin pitäisi tulla kutsuihin — hän punastui taas lausuessaan viimeiset sanat. Ja tulisiko Mr. Gryce olemaan siellä koko viikon? Miten hauskaa!

Mutta juuri tällä hetkellä pari myöhästynyttä matkustajaa astui vaunuun viimeiseltä asemalta, ja Lilyn oli palattava paikoilleen.

"Minun viereiseni istuin on tyhjä — asettukaa siihen", sanoi hän olkansa yli; ja Mr. Gryce, aika lailla hämillään, alkoi muuttaa paikkaa asettuen itse ja siirtäen tavaransa Miss Bartin viereen.

"Aha, tuolla on tarjoilija, ehkä me saamme teetäkin."

Hän antoi merkin junanpalvelijalle, ja yhtä nopeasti kuin kaikki hänen toiveensa näyttivät täyttyvän oli istuimien välissä oleva pieni pöytä levitetty ja hän oli auttanut Mr. Gryceä tämän asettaessa tavaroitaan sen alle.

Kun tee tuotiin, tarkasteli Mr. Gryce ihmetellen hänen käsiään, jotka näyttivät niin hienoilta ja hennoilta, kun ne puuhailivat tarjottimella. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että kukaan saattoi niin huolettoman helposti selviytyä niin vaikeasta tehtävästä kuin on teen laittaminen yleisön nähden kallistelevassa junassa. Hän ei ollut koskaan uskaltanut tilata sitä peläten herättävänsä toisten matkustajain huomiota. Mutta kun kaikkien huomio kohdistui Miss Bartiin, niin hän maisteli tuota tummaa juomaa erinomaisella hilpeällä nautinnolla.

Lilyllä, jonka huulilla oli vielä Seldenin karavaaniteen maku, ei ollut suurta halua haihduttaa sitä rautatiejuomalla, joka näytti olevan ihan herkkujuomaa hänen seuralaiselleen. Mutta aivan, oikein arvellen, että teen juonnin viehätystä lisää, että saa sitä nauttia yhdessä, hän täydensi Mr. Grycen nautintoa hymyilemällä hänelle huulilleen viedyn kuppinsa yli.

"Onko se hyvää — enhän ole laittanut liian väkevää?" kysyi hän innokkaasti; ja Mr. Gryce vastasi, ettei hän ollut koskaan maistanut parempaa teetä.

"Luulen, että se on totta", mietti Miss Bart, ja hänen mielikuvitustaan elähdytti ajatus, että Mr. Grycellä, joka varmaankin oli kokenut mitä erilaisimpia nautintoja, oli nyt ehkä ensimmäinen seikkailunsa yksinään sievän naisen kanssa.

Hänestä tuntui sallimuksen säätämältä, että hän oli oleva hänen perehdyttämisensä välikappale. Jotkut naiset eivät olisi tienneet, miten menetellä hänen kanssaan. He olisivat liioitelleet seikkailun uutuutta koettaen hänen antaa tuntea siinä raisuuden nautintoa. Mutta Lilyn menettely oli hienompi. Hän muisti serkkunsa Jack Stepneyn kerran määritelleen Mr. Grycen nuoreksi mieheksi, joka oli luvannut äidilleen, ettei hän menisi koskaan ulos sateeseen kalosseitta, ja ottaen huomioon tämän vihjauksen hän päätti antaa kaikelle kotoisen leiman toivoen, että hänen seuralaisensa, sen sijaan että hän tuntisi tekevänsä jotakin uhkarohkeaa ja tavatonta, olisi siinä luulossa, että hänellä on seuralainen, jonka tehtävänä on valmistaa hänen teensä junassa.

Mutta huolimatta Miss Bartin ponnistuksista keskustelu katkesi, kun teetarjotin oli viety pois, ja hänen oli uudelleen tutkittava Mr. Grycen ajatusten liikkumisala. Loppujen lopuksi Mr. Gryceltä ei puuttunut kykyä käyttää tilaisuutta hyväkseen, vaan mielikuvitusta: hänellä oli sellainen henkinen makuaisti, joka ei koskaan tahtonut oppia erottamaan rautatieteetä hienosta herkkuteestä. Oli kuitenkin eräs keskusteluaihe, johon Miss Bart saattoi luottaa: eräs seikka, jota hänen tarvitsi vain kosketella pannakseen käyntiin Mr. Grycen yksinkertaisen koneiston. Hän oli varonut koskettamasta sitä, koska se oli hänen viimeinen hätävaransa, ja hän oli luottanut toisiin keinoihin saadakseen aikaan toisia vaikutelmia. Mutta kun avuttomuuden ilme alkoi kuvastua Mr. Grycen viattoman näköisillä piirteillä, Miss Bart näki, että tarvittiin äärimmäisiä toimenpiteitä.

"No miten teidän amerikkakirjallisuutenne puuhat edistyvät?" sanoi hän kumartuen eteenpäin.

Mr. Grycen katseeseen tuli hieman eloa: oli kuin siitä olisi haihtunut alkava verho ja Miss Bart tunsi ylpeyttä, jota synnyttää taidokas leikkaus.

"Olen saanut vähän uusia nidoksia", sanoi Mr. Gryce mielissään, mutta alentaen äänensä ikäänkuin peläten, että toiset matkustajat olisivat liittoutuneet ryöstääkseen hänet.

Miss Bart alkoi jälleen tiedustella osaaottavasti, ja vähitellen hänen seuralaisensa oli joutunut puhumaan viimeisistä aikeistaan. Se oli ainoa aihe, joka saattoi hänet unohtamaan itsensä tai joka pikemmin salli hänen muistaa itseään ilman ahdistuksentunnetta, koska hän oli siinä omalla alallaan ja saattoi osoittaa ylemmyyttä, jota harvat voivat häneltä kieltää. Tuskin kukaan hänen seurapiiristään välitti amerikkakirjallisuudesta tai tiesi siitä mitään. Tietoisuus tästä tuotti Mr. Grycen tietopiirille miellyttävää huojennusta. Ainoa vaikeus oli päästä tuohon keskustelunaiheeseen ja pitää sitä etualalla, sillä useimmilla ei ollut mitään halua paljastaa tietämättömyyttään, ja Mr. Gryce oli kuin kauppias, jonka varastot ovat ahdetut täyteen kaupaksikäymätöntä tavaraa.

Mutta näytti siltä kuin Miss Bart olisi todellakin halunnut saada tietoja amerikkakirjallisuudesta. Ja sitäpaitsi hän oli siitä jo kylliksi perillä tehdäkseen enemmän tiedonsaannin yhtä helpoksi kuin se oli mieluista. Hän kyseli Mr. Gryceltä ymmärtämyksellä, hän kuunteli häntä kärsivällisesti. Ja Mr. Gryce odottaen ikävystynyttä ilmettä, joka tavallisesti hiipi hänen kuuntelijainsa kasvoille, tuli kaunopuheiseksi Miss Bartin tarkkaavaisesti häneen tuijottaessa. Seldeniltä saamansa tiedot olivat hänelle niin hyödyllisiä, että hän saattoi pitää hänen luonaan käyntiään päivän onnellisimpana tapahtumana. Hän oli vielä kerran osoittanut taitoaan käyttää hyödykseen sitäkin, mikä on odottamatonta.

Mr. Grycen vaikutelmat, joskaan ne eivät olleet niin määriteltyjä, olivat yhtä miellyttäviä. Hän tunsi epämääräistä mielihyvää, jolla alemmat olennot lausuvat tervetulleeksi vapautuksensa ahdingostaan, ja kaikki hänen aistinsa tunsivat epämääräistä hyvinvointia, jonka läpi Miss Bartin olento häämötti utuisena, mutta miellyttävänä.

Mr. Grycen amerikkakirjallisuusharrastus ei ollut alkuisin hänestä: oli mahdotonta ajatella hänestä, että hän kehittäisi jotain omasta aloitteestaan. Eräs hänen setänsä oli jättänyt hänelle kokoelman, joka jo oli huomattu bibliofiilien keskuudessa. Tämä kokoelma, oli ainoa, mikä on koskaan tuottanut kunniaa Grycen nimelle, ja Percy Gryce ylpeili tästä perinnöstä ikäänkuin se olisi ollut hänen omaa työtään. Niinpä hän vähitellen alkoi sitä pitääkin sellaisena ja tuntea persoonallista tyydytystä, kun hän kuuli viitattavan Grycein amerikkakirjallisuuteen. Niin arka kuin hän olikin siitä, ettei hän joutunut huomion alaiseksi, hän tunsi kuitenkin, kun hänen nimeään mainittiin kirjoituksissa, niin ehdotonta mielihyvää, että se näytti palkitsevan hänen julkisuuden karttamisensa.

Nauttiakseen tuosta tunteesta niin usein kuin mahdollista hän tilasi kaikki aikakauskirjat, jotka yleensä käsittelivät kirjojenkokoilua ja erikoisesti Amerikan historiaa, ja kun näiden aikakauskirjojen sivuilla oli usein viittauksia hänen kirjastoonsa, niin hän rupesi pitämään itseään tärkeänä henkilönä yleisön silmissä, — sillä nämä aikakauskirjathan olivatkin hänen ainoa lukemisensa — ja nauttimaan siitä ajatuksesta, mitä mielenkiintoa hän herättäisi, jos henkilöt, joita hän tapasi kadulla tai matkoilla, saisivat äkkiä tietää, että hän oli Grycein amerikkakirjakokoelman omistaja.

Arkuus ja ujous vaatii sellaisia salaisia palkintoja, ja Miss Bart oli kyllin tarkkanäköinen tietääkseen, että sisälliseen turhamaisuuteen liittyy tavallisesti ulkonainen vaatimattomuus. Jonkin varmakäytöksisemmän henkilön kanssa hän ei olisi uskaltanut syventyä niin pitkälle samaan aiheeseen tai osoittaa niin liioiteltua mielenkiintoa siihen, mutta hän oli aivan oikein vainunnut, että Mr. Grycen itsekkäisyys oli kuin kuiva suo, joka odottaa ravintoa ulkoapäin. Miss Bartilla oli taito seurata ajatuksen pohjavirtaa näyttäessään purjehtivan keskustelun pintavesiä. Ja tässä tapauksessa hänen henkinen retkeilynsä sai nopean yleissilmäyksen muodon Mr. Grycen tulevaisuuteen liittyen hänen omaan tulevaisuuteensa. Grycet olivat Albanysta ja joutuneet vasta hiljakkoin New Yorkiin, jossa äiti ja poika olivat vanhan Jefferson Grycen kuoltua perineet hänen talonsa Madison avenuella — kauheannäköisen talon, joka oli kokonaan ruskeaa kiveä ulkoapäin ja mustaa pähkinäpuuta sisältä ja jossa Grycein kirjasto oli tulenkestävässä mausoleumia muistuttavassa lisärakennuksessa. Lily tiesi kuitenkin kaikki heidän asiansa: nuoren Mr. Grycen ilmaantuminen oli saanut aikaan touhua New Yorkin äitien mielissä, ja kun ei naimattomalla tytöllä ole äitiä, jonka sydän löisi kiivaasti hänen puolestaan, niin hänen täytyy välttämättä olla itse vahdissa omasta puolestaan. Siksi Lily ei ainoastaan pyrkinyt tuppautumaan nuoren miehen tielle, vaan oli hankkiutunut rouva Grycen tuttavuuteen. Rouva Gryce oli valtava nainen, ääni kuin juhlapuhujalla ja ajatusmaailma askarrellen palvelijainsa kepposissa. Hän tuli silloin tällöin istumaan rouva Penistonin luokse ja saamaan häneltä neuvoa, miten hänen oli meneteltävä estääkseen kyökkipiian kuljettamasta ruokatavaroita salaa pois talosta. Rouva Grycellä oli jonkinlaista persoonatonta hyvänsuopaisuutta: yksilölliseen ahdinkoon hän suhtautui epäillen, mutta hän tilasi "Institutioneja", kun niiden vuositilit osoittivat huomattavaa voittoa. Hänen kotoiset velvollisuutensa olivat moninaiset, sillä ne ulottuivat palvelijahuoneiden salaisista tarkasteluista aina aavistamattomiin kellareissa käynteihin, mutta hän ei ole koskaan sallinut itselleen monia huvituksia. Kerran hänellä kuitenkin oli ollut erikoispainos Sarum Rule'a; tuo kullattu albumi, jossa hänen omistuskirjoituksensa oli kulunut, muodosti hänen salonkinsa pöydän pääkoristeen.

Percy oli kasvatettu niiden periaatteiden mukaan, joita niin erinomainen nainen välttämättömänä teroittaa mieleen. Jokainen varovaisuuden ja epäluulon muoto oli juurrutettu itsestäänkin vastahakoiseen ja varovaiseen luonteeseen sillä seurauksella, että rouva Grycen olisi tuskin tarvinnut ottaa häneltä kalossinkäyttölupausta, sillä niin epätodennäköistä oli, että hän olisi uskaltanut mennä sateeseen. Päästyään miehuusikään ja perittyään isänsä omaisuuden nuori Percy jäi edelleenkin asumaan äitinsä kanssa Albanyyn. Mutta Jefferson Grycen kuoleman jälkeen, kun eräs toinen suuri omaisuus joutui hänen poikansa käsiin, rouva Gryce oli sitä mieltä, että hänen poikansa "edut" vaativat tämän oleskelua New Yorkissa. Rouva Gryce asettui siis asumaan Madison avenuella olevaan taloon, ja Percy, jonka velvollisuudentunto oli jäänyt jäljelle hänen äitinsä velvollisuudentunnosta, vietti kaikki arkipäivänsä Broad Streetin toimistossa, jossa liuta kalpeita pienipalkkaisia miehiä oli harmaantunut Grycein pesää selvittäessä.

Mikäli Lily saattoi tietää, tämä oli ollut tähän saakka Percy Grycen ainoa toimi, ja hänelle suotaneen anteeksi, ettei hän pitänyt liian vaikeana tehtävänä herättää sellaisen nuoren miehen mielenkiintoa, jota oli pidetty helpossa komennossa. Joka tapauksessa hän tunsi olevansa niin täydellisesti tilanteen herra, että hän antautui turvallisuuden tunteeseen, jossa kaikki Mr Rosedaleen ja niihin vaikeuksiin kohdistuva pelko, joista tämä pelko riippui, hävisi ajatuspiiristä.

Junan pysähtyminen Garrisonsissa ei olisi häntä häirinnyt näissä ajatuksissa, jollei hän olisi huomannut hajamielisyyden ilmettä seuralaisensa katseessa. Tämä istui oveen päin, ja Miss Bart arvasi, että jonkun tuttavan saapuminen oli kääntänyt hänen huomionsa puoleensa; sitä todisti päänkääntäminen ja koko ruumiin äkillinen liike, jonka hänen omakin astumisensa rautatievaunuun oli saanut aikaan.

Miss Bart ymmärsi heti nuo oireet eikä siis ollut hämmästynyt, kun häntä tervehti eräs kaunis nainen, joka astui vaunuun palvelustytön, rotukoiran ja kantajan seuraamana, joka hoippui matkatavarataakan alla.

"Kas, Lily, oletko matkalla Bellomontiin? Silloin et kai voi luovuttaa minulle paikkaasi, arvelen? Mutta minun täytyy saada paikka tässä vaunussa — kantaja, teidän täytyy hankkia minulle paikka heti. Eikö kukaan voi siirtyä muuanne? Minä haluan olla tuttavieni seurassa. Aha, päivää, Mr. Gryce! Olkaa hyvä ja antakaa hänen ymmärtää, että minun täytyy saada paikka teidän ja Lilyn lähellä."

Rouva George Dorset, välittämättä erään matkustajan kohteliaista ponnistuksista, joka matkalaukku kädessä koetti parhaansa tehdäkseen hänelle tilaa poistuessaan junasta, seisoi, keskellä käytävää levittäen ympärilleen tuota yleistä rauhattomuutta, jota kaunis nainen osoittaa usein matkoilla.

Hän oli pienempi ja hoikempi kuin Lily Bart, eläväliikkeinen ja notkea kuin kiemurteleva harso tai renkaan läpi juoksija. Hänen pienet kalpeat kasvonsa näyttivät olevan pelkkänä mustana, oudonsuurena silmäparina, joiden ihmeellinen loiste oli merkillisenä vastakohtana hänen itsetietoiselle äänelleen ja liikkeilleen, niin että hän oli, kuten eräs hänen ystävistään huomautti, vapautuneen hengen kaltainen, joka tarvitsi paljon tilaa.

Huomattuaan vihdoin, että Miss Bartin viereinen paikka oli hänen käytettävänään, hän asettui sille asettaen kapineensa hujan hajan ympärille ja selittäen sillä välin, että hän oli tullut suoraan Mount Kiscosta automobiililla samana aamuna ja hät'hätää noin tunti sitten saapunut Garrisonsiin saamatta edes vetää kunnon savuja, hänen mies-riiviönsä kun oli jättänyt täyttämättä hänen laatikkonsa heidän lähtiessään tänä aamuna.

"Eikä sinullakaan, Lily, ole luultavasi tähän aikaan päivästä yhtään jäljellä," päätteli hän valittavalla äänellä.

Miss Bart huomasi Mr. Percy Grycen pelästyneen katseen, sillä eihän tämä itse ollut vielä koskaan vetänyt savuakaan.

"Mikä mieletön kysymys, Bertha!" huudahti Miss Bart punastuen ajatellessaan tupakoimistaan Lawrence Seldenin luona.

"Mitä, etkö sinä polta? Milloin olet siitä lakannut? Mitä — sinäkö et koskaan —? Ettekö tekään, Mr. Gryce? Aha, niinpä niin — miten typerää minulta — ymmärrän."

Ja rouva Dorset nojasi matkatyynyjään vastaan huulilla hymy, joka sai
Lilyn toivomaan, ettei hänen vieressään olisi ollut vapaata paikkaa.

III.

Bellomontissa bridgepeli kesti tavallisesti pikkutunneille. Kun Lily meni vuoteeseensa tuona yönä, oli hän pelannut liian kauan omaksi hyväkseen.

Koska hän ei tuntenut mitään halua itsetutkisteluun, joka odotti häntä hänen huoneessaan, hän viivytteli leveällä porraskäytävällä katsellen alas saliin, missä viimeiset kortinpelaajat olivat ryhmittyneet tarjottimen ympärille, jolla oli korkeita laseja ja hopeakaulaisia viinikarahveja ja jonka hovimestari oli juuri asettanut matalalle pöydälle lähelle tulta.

Sali oli holvattu ja siinä oli parvi, jota kannattivat vaaleankeltaiset marmoripylväät. Kukkivia kasveja oli suurissa ryhmissä ja niiden taustana oli nurkissa tummaa lehvistöä. Karmosiinipunaisella matolla veteli yksi hirvikoira ja kaksi tai kolme viiriäiskoiraa herkullista unta tulen ääressä, ja suuri kattolamppu valoi ylhäältä valoa naisten hiuksiin ja sai heidän jalokivensä säihkymään, kun he liikkuivat.

Oli hetkiä, jolloin kaikki tuo ilahdutti Lilyä, jolloin ne tyydyttivät hänen kauneudenaistiaan ja elämän ulkonaisen hienouden vaatimustaan, mutta oli sellaisiakin hetkiä, jolloin ne saivat hänet selvemmin huomaamaan omien sopivien tilaisuuksiensa niukkuuden. Nyt oli sellainen hetki, jolloin vastahakoisuuden tunne oli etualalla, ja hän kääntyi pois kärsimättömästi, kun rouva Dorset, serpentiineihin kietoutuneena, veti Percy Gryceä jäljessään erääseen rauhalliseen loukkoon parven alle.

Eipä silti, että Miss Bart pelkäsi vasta hankitun Mr. Grycen suosion menettämistä. Rouva Dorset saattaa pelästyttää tai häikäistä Mr. Gryceä, mutta hänellä ei ollut ollenkaan taitoa tai kärsivällisyyttä saada tätä valtaansa. Hänellä oli liian paljon puuhaa oman itsensä kanssa voittaakseen tämän ujouden, ja sitäpaitsi, miksi hän häiritsisi rauhaansa? Enintään hän saattoi urheilla yhden illan Mr. Grycen yksinkertaisuudella — tämän jälkeen hän olisi pelkkänä taakkana rouva Dorsetille, ja sen tietäen tämä oli liian kokenut yllyttääkseen häntä. Mutta jo pelkkä ajatuskin siitä, että joku toinen nainen, joka saattoi ottaa valtaansa miehen ja työntää hänet luotaan mielensä mukaan pitämättä häntä suunnitelmiensa todellisena tekijänä, täytti Lily Bartin kateudella. Percy Gryce oli ikävystyttänyt häntä koko iltapäivän — jo pelkkä ajatuskin näytti herättävän Percyn avuttoman äänen kaikua — mutta Lily ei saattanut olla välittämättä hänestä huomenna, jättää menestystänsä sikseen, hänen täytyi mukautua enempäänkin ikävyyteen, olla osoittavinaan uutta miellyttäväisyyttä ja sopivaisuutta, ja kaikki tämä vain siinä tarkoituksessa, että Percy Gryce lopulta päättäisi tehdä hänelle sen kunnian, että ikävystyttäisi häntä koko elämänsä läpi.

Se oli ikävä kohtalo, mutta miten päästä siitä? Joko olla yksin tai jokin Gerty Farish. Astuessaan makuuhuoneeseensa, jonka valaistus oli pehmeästi himmennetty, jossa neilikkavaasi täytti ilman tuoksullaan ja viimeiset uutiset ja kuvalehdet olivat leikkaamattomina lukulampun viereisellä pöydällä, hänen mieleensä tuli Miss Farishin ahdas asunto niukkoine mukavuuksineen ja kauheine seinäpapereineen. Ei, hän ei ollut luotu sellaisiin halpamaisiin sovitteluihin köyhyyden kanssa. Koko hänen olentonsa viihtyi ylellisyyden ja loiston ilmapiirissä; se oli se tausta, jota hän vaati, se ainoa ilma, jota hän saattoi hengittää. Mutta toisten ylellisyyttä hän ei halunnut. Muutamia vuosia sitten se oli riittänyt hänelle: hän oli joka päivä ottanut osansa huvituksista välittämättä siitä, kuka niistä huolehti. Nyt hän alkoi pelätä sen tuomia velvollisuuksia, tuntea olevansa tuon loiston eläkkeennauttija, joka oli kerran näyttänyt kuuluvan hänelle. Olipa hetkiä, jolloin hän tiesi saavansa maksaa elämäntapansa.

Kauan aikaa sitten hän oli jättänyt bridgen peluun. Hän oli nähnyt, mitä vaaraa se oli tuottanut useallekin hänen tuttavapiiristään — esimerkiksi eräälle nuorelle Ned Silvertonille, viehättävälle vaaleaveriselle nuorukaiselle, joka nyt oli turvattomasti rouva Fisherin, ilmehikkään, miehestään eronneen naisen, saaliina. Lily muisti, kun nuori Silverton oli joutunut heidän piiriinsä säteillen Arkadian onnea. Hän oli julaissut viehättäviä sonetteja toverikuntalehdessä. Jouduttuaan rouva Fisherin ja bridgepelin pauloihin ja kun ainakin viimeksimainittu oli tuottanut hänelle menoja, joista hänet useita kertoja olivat pelastaneet hänen naimattomat sisarraukkansa, jotka ihailivat hänen sonettejaan ja joivat teensäkin ilman sokeria pitääkseen lemmikkinsä elämän pinnalla. Lily tunsi Nedin kohtalon: hän oli nähnyt hänen viehättävän katseensa — jossa oli paljon enemmän runoutta kuin hänen soneteissaan — muuttuvan hämmästyksestä huvinhaluun ja huvinhalusta hätääntymiseen hänen kulkiessaan onnen jumalattaren kauheissa lumoissa. Ja Lily pelkäsi huomaavansa samoja oireita omassa kohdassaan.

Sillä kuluvan vuoden aikana hän oli huomannut, että hänen vieraanvaraiset emäntänsä odottivat häneltä, että hän ottaisi osaa korttipeliin. Se oli yksi niitä veroja, joita hänen oli maksettava heidän jatkuvasta vieraanvaraisuudestaan ja puvuista ja koristeista, jotka tilaisuuden sattuessa täydensivät hänen epätäydellisiä varustuksiaan. Ja siitä lähtien kun hän oli pelannut säännöllisesti, pelihimo oli kasvanut hänessä. Kerran tai kahdesti hän oli voittanut suuren summan, mutta pitämättä sitä vastaisten tappioiden varalta hän oli tuhlannut sen pukuihin tai jalokiviin. Ja halu korvata tämä varomattomuus, yhtyneenä yltyvään pelihimoon, sai hänet uskaltamaan yhä suurempia panoksia jokaiseen uuteen yritykseen. Hän koetti puolustaa itseään sillä tekosyyllä, että jos Trenorien tavan mukaan ollenkaan pelasi, niin täytyi joko pelata suuresti summasta tai kokonaan pelaamattomana joutua omahyväisen ja saidan maineeseen. Mutta hän tunsi, että hänessä oli pelihimo ja että hänellä tässä ympäristössä oli vähän toivoa vastustaa sitä.

Tänä iltana onni oli ollut itsepintaisen huono, ja pieni kultakukkaro, joka riippui hänen koristeidensa joukossa oli melkein tyhjä, kun hän palasi huoneeseensa. Hän avasi vaatesäiliön, ja ottaen esille jalokivirasiansa hän katsoi setelipakkaa, josta hän oli täyttänyt kukkaronsa ennen päivällisille menoaan. Vain kaksikymmentä dollaria oli jäljellä: tuo oli niin yllättävää, että hän hetken ajan mietti, että häneltä oli varmaankin varastettu. Sitten hän otti kynän ja paperia ja koetti laskea, mitä hän oli menettänyt päivän kuluessa. Hänen ajatuksensa olivat väsyneet ja hänen oli yhä uudelleen käytävä läpi eriä. Mutta vihdoin hänelle kävi selväksi, että hän oli menettänyt korttipelissä kolmesataa dollaria. Hän otti esille shekkikirjansa katsoakseen, oliko hänen tilinsä suurempi kuin mitä hän muisteli, mutta hän huomasi, että asia oli päinvastoin. Sitten hän alkoi jälleen tehdä laskelmiaan, mutta tuota kolmensadan dollarin menetystä ei voinut auttaa. Tuon summan hän oli varannut ompelijattarelleen — jollei hän päättäisi käyttää sitä jalokivien ostoon. Joka tapauksessa hän olisi tarvinnut sitä niin moneen kohtaan, että sen riittämättömyys oli saanut hänet pelaamaan korkein panoksin toivoen siten kartuttavansa sitä. Mutta tietystikin hän oli menettänyt — hän, joka tarvitsi joka pennin, kun taas Bertha Dorset, jonka mies aivan hukutti hänet rahaan, korjasi varmaankin taskuunsa viisisataa, ja Judy Trenor, jolla olisi ollut varoja menettää tuhat dollaria illassa, puristi pelipöydästä noustuaan sellaista setelitukkoa, että hänen oli ollut mahdotonta pudistaa vieraidensa kättä, kun nämä toivottivat hänelle hyvää yötä.

Maailma, missä saattoi tapahtua sellaista, näytti olevan kurja paikka Lily Bartille, mutta hän ei ollutkaan koskaan kyennyt ymmärtämään sellaisen maailman lakeja, joka oli niin valmis jättämään hänet pois laskelmistaan.

Hän alkoi riisuutua soittamatta palvelustyttöään, jonka hän oli lähettänyt maata. Hän oli ollut kyllin kauan toisten ihmisten huvitusten kahleissa ajatellakseen niitäkin, jotka olivat riippuvaisia hänen mielihaluistaan, ja joskus hän katkeroituneena ajatteli, että hän oli palvelustyttönsä kanssa samassa asemassa sillä erotuksella vain, että tämä sai palkkansa säännöllisemmin kuin hän.

Istuessaan peilin edessä kampaamassa tukkaansa hänen kasvonsa näyttivät ontoilta ja kalpeilta, ja hän kauhistui huomatessaan kaksi pientä viivaa lähellä suutaan, kaksi hienoa viirua pehmeässä poskipielessä.

"Oho, minun täytyy lakata kiusaamasta itseäni!" huudahti hän. "Ellei se ole sähkövalon ansiota —" mietti hän, kimmoten istuimeltaan ja sytyttäen toilettipöydällä olevat kynttilät.

Hän väänsi kiinni seinävalot ja tarkasteli itseään kynttilävalossa. Hänen valkoiset soikeat kasvonsa sukelsivat ikäänkuin epäröiden esille varjojen taustalta, lepattavan valon kietoessa sen kuin usvaan. Mutta molemmat suun ympärillä olevat viivat pysyivät.

Lily nousi ja riisuutui nopeasti.

"Ainoana syynä on se, että olen väsynyt ja että minulla on niin ikävää ajattelemista", toisteli hän, ja hänestä tuntui lisävääryydeltä, että pienet huolet jättivät jälkensä kauneuteen, joka oli hänen ainoa puolustuksensa niitä vastaan.

Mutta ikävät asiat eivät tahtoneet jättää häntä. Hän käänsi väsyneesti ajatuksensa jälleen Percy Gryceen, kuten kulkija nostaa hartioilleen raskaan taakan ja jatkaa raatamistaan lyhyen levon jälkeen. Hän oli varma siitä, että hän oli "vetänyt maihin" hänet. Vielä muutamien päivien työ ja hän tahtoi saada palkkansa. Mutta itse palkka tuntui vastenmieliseltä juuri silloin: voitonajatus ei voinut innostaa häntä. Se oli oleva lepoa ikävyyksistä, ei mitään muuta — ja miten vähäiseltä se olisi näyttänyt hänestä muutamia vuosia aikaisemmin! Hänen kunnianhimonsa oli vähitellen surkastunut. Mutta miksi hän oli epäonnistunut? Oliko se hänen oma syynsä vai kohtalon syy?

Hän muisteli, miten hänen äidillänsä, heidän menetettyään omaisuutensa, oli tapana sanoa hänelle jonkinlaisella ylpeällä kostonhimolla: "Mutta sinä saat sen vielä takaisin — saat sen vielä takaisin näölläsi…" Tuohon muistoon liittyi koko joukko muita, ja hän makasi pimeässä muistellen menneisyyttä, josta hänen nykyisyytensä oli kehittynyt.

Talo, jossa ei kukaan koskaan syönyt päivällistä kotona, ellei ollut "seuraa"; ovikello, joka soi alituisesti, eteispöytä, jolle satamalla satoi nelikulmaisia koteloja, jotka kiireesti avattiin, ja pitkulaisia kääröjä, jotka saivat tomuttua pronssiastian pohjassa; joukko ranskalaisia ja englantilaisia palvelustyttöjä, jotka tulivat ja menivät; yhtä vaihtuva lakeijojen ja lapsenhoitajien lauma, riitaa ja toraa ruokasäiliössä, kyökissä ja salongissa; pikaisia lähtöjä Eurooppaan ja palatessa täyteen ahdettuja matka-arkkuja ja loppumatonta tavaroiden purkamista monta päivää; puoli vuotta kestäviä keskusteluja siitä, missä kesä vietettäisiin, ikäviä taloudellisia välikohtauksia ja sitten tuntuvaa kulutuksen vähentymistä — sellaisia olivat Lily Bartin ensimmäiset muistot.

Tuon kodiksi kutsutun sekasotkun ohjakset olivat voimakkaan ja päättäväisen äidin käsissä, joka oli vielä kyllin nuori tanssiakseen tanssiaispukunsa repaleiksi, kun taas puolueettoman isän utuinen ulkonainen olemus oli hovimestarin ja sen miehen välimuoto, joka tuli asettamaan kelloja oikein. Lapsenkin silmillä katsottuna rouva Hudson Bart oli näyttänyt nuorelta; mutta Lilyn koko muistiajan hänen isänsä oli ollut kaljupäinen ja hieman kumarassa, harmaita hiuksia päässä ja käynti väsynyttä. Lily oli tyrmistynyt saatuaan sittemmin tietää, että isä oli vain kaksi vuotta äitiä vanhempi.

Lily näki isäänsä harvoin päiväsaikaan. Tämä oli koko päivän "kaupungilla", ja talvisaikaan Lily kuuli vasta pitkältä hämärän tultua hänen uupuneet askeleensa portaissa ja hänen kätensä lukuhuoneen ovella. Hän tahtoi suudella Lilyä hiljaa ja tehdä pari kysymystä lapsenhoitajalle tai kotiopettajalle. Sitten rouva Bartin palvelustyttö tuli muistuttamaan hänelle, että hänen oli oltava päivällisillä ulkona, ja hän riensi pois nyökäten Lilylle. Kesäiseen aikaan, kun hän oli heidän kanssaan sunnuntairetkellä Newportissa tai Southamptonissa, hän oli raihnaisempi ja hiljaisempi kuin talvella. Lepo näytti väsyttävän häntä, ja hän istui tuntikausia tuijottaen merelle hiljaisesta verannansopukasta, huomaamatta vaimonsa meluavaa olemassaoloa. Tavallisesti kuitenkin rouva Bart ja Lily matkustivat kesäksi Eurooppaan, ja ennenkuin laiva oli puolitiessä, Mr. Bart oli häipynyt taivaanrannan taa. Joskus hänen tyttärensä kuuli häntä syytettävän siitä, ettei hän ollut jouduttanut rouva Bartin rahalähetystä. Mutta enimmäkseen häntä ei koskaan mainittu tai ajateltu, kunnes hänen kärsivällinen ja kumarainen olemuksensa näyttäytyi New Yorkin satamassa ikäänkuin mikäkin puskuri hänen vaimonsa uhkeiden matkatavaroiden ja amerikkalaisen tullialueen välillä.

Hajanaista ja levotonta oli perhe-elämä Lilyn tyttövuosina: alituista huvittelua ja alituista rahantarvetta. Lily ei muistanut pientäkään aikaa, jolloin olisi ollut kylliksi rahaa, ja hänen isänsä näytti aina jollakin epämääräisellä tavalla valittavan puutetta. Se ei tietenkään voinut olla rouva Bartin vika, joka oli tuttaviensa kesken "erinomaisen talousihmisen" maineessa. Hän oli erinomainen sen rajattoman vaikutuksen vuoksi, minkä hän sai aikaan rajoitetuilla keinoilla. Ja talonrouvan ja hänen tuttavapiirinsä mielestä oli sankarillista elää ikäänkuin olisi paljon rikkaampi kuin mitä pankkikirja osoitti.

Lily oli tietenkin ylpeä äitinsä kyvystä tässä suhteessa: hän oli kasvatettu siinä uskossa, että on pidettävä hyvä ruokakomento ja, kuten rouva Bart sanoi, käytävä "säädyllisesti puettuna", maksoi mitä maksoi. Rouva Bartin Pahin moite miehelleen oli kysyä häneltä, halusiko hän vaimonsa "elävän kerjäläisen tavoin", ja kun hänen kielteistä vastaustaan pidettiin aina ikäänkuin oikeutuksena sähkösanomalla tilata Parisista ylimääräinen puku tai kaksikin ja telefonoida kultasepälle, että tämä lähettäisi hänelle sittenkin kotiin turkoosinsinisen rannerenkaan, jota rouva Bart oli ollut katsomassa sinä aamuna.

Lily tunsi ihmisiä, jotka "elivät kuin kerjäläiset", ja heidän ulkoasunsa ja ympäristönsä teki oikeutetuksi hänen äitinsä vastenmielisyyden sellaista elämäntapaa kohtaan. Ne olivat enimmäkseen sukulaisia, jotka asuivat likaisissa taloissa ja joiden vastaanottohuoneen seinillä oli kuparipiirroksia Colen Elämän kulku-teoksesta ja joiden huonosti puetut sisäköt sanoivat "minä menen katsomaan" vieraille, jotka olivat kutsuttuja sellaiseen aikaan, jolloin kaikki säädylliset ihmiset ovat ulkona. Harmittavaa tässä oli, että useat näistä sukulaisista olivat rikkaita, niin että Lily johtui ajattelemaan, että ihmiset elävät kuten kerjäläiset vapaasta tahdostaan ja ilman varsinaista käytösohjetta. Tämä antoi hänelle harkitun ylemmyyden tunteen eikä hän tarvinnut rouva Bartin huomautuksia perhesaitureista kasvattaakseen luontaista elävää taipumustaan loistoon.

Lily oli 19-vuotias, kun olosuhteet saivat hänet tarkistamaan maailmankatsomustaan.

Edellisenä vuonna hän oli alkanut häikäisevällä tavalla ottaa osaa seuraelämään raskaiden vekseliukkospilvien säestäessä. Alkajaisleimahdus viipyi vielä taivaanrannalla, mutta pilvi oli synkentynyt, ja äkkiä se purkautui. Tuo äkillisyys lisäsi kauheutta; ja oli vieläkin aikoja, jolloin Lily eli uudelleen tuskallisen elävästi sen päivän jokaisen yksityisseikan, jona isku kohtasi. Hän oli äitinsä kanssa istuutunut aamiaispöytään, jossa oli chaufroix'ta ja kylmää lohta edellisen illan päivällisiltä: ihme kyllä oli rouva Bart siinä suhteessa säästäväinen, että yksityisoloissa syötiin kutsuaterioiden herkkutähteitä. Lily tunsi tuota miellyttävää ikävää, joka on nuoren ihmisen rangaistus siitä, että on tanssinut itsensä loppuun; mutta hänen äitinsä, huolimatta muutamista viiruista suun ympärillä ja keltaisista kiehkuroista ohimoilla, oli niin hilpeä, päättäväinen ja raikasvärinen, ikäänkuin hän olisi nukkunut hyvin rauhallisesti yönsä.

Keskellä pöytää sulavan kastanjajäätelön ja sokeroitujen kirsikkojen välillä kohotti joukko Amerikan kaunokkeja vankkoja runkojaan. Niiden latvat ulottuivat yhtä korkealle kuin rouva Bartin pää, mutta niiden ruusunpuna oli haalistunut, ja Lilyn sopivaisuuden tunnetta loukkasi niiden ilmaantuminen vielä aamiaispöytään.

"Äiti," sanoi hän moittivasti, "minusta meidän pitäisi hankkia muutamia tuoreita kukkia aamiaispöytään. Muutamia valley-liljoja."

Rouva Bart tuijotti häneen. Hänen oma tarkkuutensa oli kohdistunut vain maailmaan, eikä hän välittänyt siitä, miltä aamiaispöytä näytti, jollei aamiaisilla ollut ketään vierasta. Mutta hän hymyili tyttärensä viattomuudelle.

"Valley-liljat", sanoi hän rauhallisesti, "maksavat kaksi dollaria tusina tähän vuodenaikaan."

Lilyyn se ei vaikuttanut mitään. Hän tiesi hyvin vähän rahan arvosta.

"Tämä vaasi täyttyy kuudesta tusinasta", tuumi hän.

"Kuusi tusinaa mitä?" kuului hänen isänsä ääni ovelta.

Naiset katsahtivat ylös hämmästyneinä; oli lauantai ja Mr. Bartin ilmaantuminen aamiaiselle oli odottamatonta. Mutta ei hänen vaimonsa eikä tyttärensä välittäneet kysellä sen enempää.

"Olin juuri sanomassa", alkoi Lily, "että minusta on vastenmielistä nähdä kuihtuneita kukkia aamiaispöydässä; ja äiti sanoo, ettei kimppu valley-liljoja maksa enempää kuin kaksitoista dollaria. Saanko ilmoittaa kukkaiskauppiaalle, että hän lähettää niitä joka päivä?"

Hän nojasi luottavaisesti isän puoleen: tämä harvoin kielsi häneltä mitään, ja rouva Bart oli opettanut tyttärensä keskustelemaan isän kanssa, kun hänen omista pyynnöistään ei ollut apua.

Mr. Bart istui liikkumatta, hän tuijotti yhä loheen, ja hänen alaleukansa värisi. Hän näytti myöskin kalpeammalta kuin tavallisesti ja hänen ohut tukkansa riippui huolimattomasti otsalla. Äkkiä hän katsoi tyttäreensä ja nauroi. Nauru oli niin outoa, että Lily punastui: hän luuli tehneensä itsensä naurunalaiseksi, ja hänen isänsä näytti näkevän jotakin naurettavaa hänen pyynnössään. Ehkä isästä oli hassua, että hän vaivasi häntä sellaisella pikkuasialla.

"Kaksitoista dollaria — kaksitoista dollaria päivässä kukkiin? Totta totisesti, hyvä lapsi, tilaa kahdentoista sadan arvosta." Isä yhä nauroi.

Rouva Bart loi häneen nopean silmäyksen.

"Teidän ei tarvitse odottaa, Poleworth — soitan, kun tarvitaan", sanoi hän palvelijalle.

Tämä vetäytyi pois ikäänkuin itsekseen paheksuen, jättäen chaufroix'n tähteet sivupöydälle.

"Mikä sinun on, Hudson? Voitko pahoin?" sanoi rouva Bart vakavasti.

Hän ei sietänyt kohtauksia, jotka eivät olleet hänen itsensä toimeenpanemia, ja hänestä oli ilkeää, että talon isäntä rupesi konstailemaan palvelijoiden läsnäollessa.

"Voitko pahoin?" toisti hän.

"Pahoinko? — En, olen menettänyt omaisuuteni", vastasi Mr. Bart.

Lily hypähti ylös pelästyneenä, ja rouva Bart nousi seisoalleen.

"Menettänyt omaisuutesi —?" huudahti hän. Mutta hilliten heti itsensä hän kääntyi rauhallisin kasvoin Lilyyn päin.

"Pane ruokasäiliön ovi kiinni", hän sanoi.

Lily totteli ja kun hän kääntyi jälleen huoneeseen päin, istui hänen isänsä ja nojasi molemmilla kyynäspäillään pöytään, lohilautanen niiden välissä, ja pää käsien varassa.

Rouva Bart seisoi hänen vierellään kalpein kasvoin, mikä teki hänen tukkansa luonnottoman keltaiseksi. Hän katsoi Lilyyn, kun tämä lähestyi; hänen katseensa oli kauhea, mutta ääneensä hän sai kamalan hilpeyden.

"Isäsi ei voi hyvin — hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Ei se ole mitään — mutta parasta on, että sinä menet huoneeseesi, äläkä sano mitään palvelijoille", lisäsi hän.

Lily totteli. Hän totteli aina, kun äiti puhui tuolla äänellä. Rouva Bartin sanat eivät olleet pettäneet häntä: hän tiesi heti, että he olivat menettäneet omaisuutensa. Niinä pimeinä hetkinä, jotka seurasivat, tuo kauhea tosiasia loi varjonsa myöskin isän hitaaseen ja vaikeaan kuolemaan. Hän sammui lakattuaan täyttämästä tehtävätään, ja rouva Bart istui hänen vuoteensa ääressä ikäänkuin matkustaja, joka odottaa myöhästyneen junan lähtöä. Lilyn tunteet olivat herkemmät: hän sääli isäänsä pelästyneellä, tehottomalla tavalla. Mutta se seikka, että isä oli enimmät ajat tiedottomassa tilassa ja että hänen huomionsa Lilyn pujahtaessa huoneeseen kääntyi hänestä hetken kuluttua pois, teki hänet vielä vieraammaksi kuin ennen, jolloin hän ei ollut koskaan tullut kotiin ennenkuin pimeän tultua. Lilystä tuntui kuin hän olisi aina nähnyt hänet verhon — ensin unen, sitten välimatkan ja välinpitämättömyyden läpi — ja nyt oli sumu sakeutunut melkein läpinäkymättömäksi. Jos hän olisi tehnyt hänelle yhdenkään palveluksen tai vaihtanut hänen kanssaan yhdenkään hellän sanan, niin tyttären vaisto olisi herännyt hänessä. Mutta hänen säälinsä, joka ei löytänyt ilmaisumuotoa, jäi tarkasteluasteelle ja siihen loi varjonsa äidin hellittämätön katkeruus. Jokainen rouva Bartin katse ja teko näytti sanovan: "Sinä suret häntä nyt — mutta tunteesi kyllä muuttuvat, kun näet, mitä hän on tehnyt meille."

Lily tunsi helpotusta, kun isä kuoli.

Sitten tuli pitkä talvi. Oli jäänyt hieman rahaa, mutta rouva Bartin mielestä se oli pahempaa kuin ei mitään — se oli pelkkää ivaa siitä, mihin hän oli oikeutettu. Mitä arvoa oli elämällä, jos piti elää kuin kerjäläinen? Hän vaipui jonkinlaiseen välinpitämättömyyteen, tylsään vihaan kohtaloa vastaan. Hänen "taloudenpitotaitonsa" hylkäsi hänet tai hän ei ollut enää kyllin ylpeä harjoittaakseen sitä. Oli kyllä hyvä "pitää taloutta", kun saattoi pitää omat ajoneuvot, mutta kun ei parhaalla tahdollaankaan saattanut salata sitä seikkaa, että oli kuljettava jalan, niin ei kannattanut enää koettaa.

Lily kulki äitinsä kanssa paikasta toiseen käyden vastavierailuilla sellaisten tuttujen luona, joiden taloudenpitoa rouva Bart oli arvostellut ja jotka valittivat sitä, että hän antoi Lilyn nauttia eineensä sängyssä, kun tyttären tulevaisuus oli epävarma, ja oleskellen nyt halvoissa mannermaan täysihoitoloissa, missä rouva Bart pysytteli itsepintaisesti poissa onnettomuustoveriensa niukoista teekekkereistä. Hän karttoi erittäin huolellisesti vanhoja seuraystäviään ja entisten menestystensä näyttämöjä. Köyhyys tuntui hänestä sellaiselta epäonnistumisen tunnistamiselta, että se läheni häpeää. Ja hän keksi sääliväisyyden varjon ystävällisimmässäkin lähenemisyrityksessä.

Eräs ajatus lohdutti häntä: se oli Lilyn kauneus. Hän tarkasteli sitä jonkinlaisella intohimolla, ikäänkuin se olisi ase, jonka hän oli ovelasti muovaillut kostaakseen. Se oli heidän onnensa viimeinen tuki, se keskipiste, jonka ympärille heidän elämänsä oli rakennettava uudelleen. Hän valvoi sitä huolellisesti, ikäänkuin se olisi hänen omaisuuttaan ja Lily vain sen hoitaja. Ja koetti teroittaa tämän mieleen edesvastuuntunnetta, jota sellainen tehtävä vaati. Hän seurasi ajatuksissaan toisten kaunotarten elämänuraa huomauttaen tyttärelleen, mitä sellainen lahja saattoi tuoda mukanaan ja mietiskellen niiden kauhistuttavaa esimerkkiä, jotka siitä huolimatta eivät olleet päässeet toiveidensa perille; rouva Bartin mielestä vain tyhmyys saattoi selittää heidän valitettavan epäonnistumisensa. Hän moitti niin katkerasti rakkaudesta solmittuja avioliittoja, että Lily olisi luullut hänen oman avioliittonsa olleen sitä lajia, jollei rouva Bart olisi usein vakuuttanut, että hänet oli siihen "taivutettu" — kuka sen oli tehnyt, sitä hän ei koskaan selvittänyt.

Lilyyn teki asianomaisen vaikutuksen hänen äitinsä suurenmoinen sopivien tilaisuuksien hyväkseen käyttäminen. Hänen nykyisen elämänsä harmaudesta oli hänet vapauttava sellainen elämä, johon hän tunsi olevansa oikeutettu. Vähemmän selväjärkiselle rouva Bartin neuvot olisivat voineet olla vaarallisia, mutta Lily ymmärsi, että kauneus on vain menestyksen raaka-aine ja että sen käyttäminen menestyäkseen vaatii toisia keinoja; ja pian hän oppi näkemään, että kaunis ihminen tarvitsee enemmän tahdikkuutta kuin keskinkertaisen näköinen.

Hänen kunnianhimonsa ei ollut yhtä kursailematonta kuin rouva Bartin. Eräs tämän valituksenaiheita oli ollut se, että hänen miehensä — aikaisempina aikoina, ennenkuin hän oli liian väsynyt — oli kuluttanut iltansa "lukemalla runoutta", kuten rouva Bart sanoi; ja Mr. Bartin kuoleman jälkeen huutokaupattavaksi asetettujen tavaroiden joukossa oli muutamia kymmeniä pölyttyneitä nidoksia, jotka olivat joutuneet hänen pukuhuoneensa hyllyille kenkien ja lääkepullojen joukkoon. Lilyssä oli tunnesuoni, ehkä peräisin samasta lähteestä, joka antoi hänen jokapäiväisimmillekin hommilleen ihanteellisuuden vivahduksen. Hän mielellään ajatteli kauneuttaan hyvän välikappaleeksi, joka antaisi hänelle tilaisuuden saavuttaa aseman, missä hän käyttäisi vaikutustaan yhdistääkseen jollakin tavoin hienostuneisuuden ja hyvän maun. Hän ihaili maalauksia ja kukkia ja tunteellista runoilua eikä hän päässyt siitä ajatuksesta, että sellainen jalosti hänen haluaan menestyä elämässä. Hän ei kuitenkaan huolehtinut joutua yksinomaan rikkaisiin naimisiin: hän salaisesti häpesi äitinsä kursailematonta rahanhimoa. Lily olisi mieluimmin halunnut englantilaista aatelismiestä, joka pyrkisi valtiolliseen asemaan ja jolla olisi suuret maatilat; tai sitten italialaista ruhtinasta, jolla olisi linna Apenniineilla ja perinnöllinen virka Vatikaanissa. Kaikella kadonneella oli hänestä romanttinen viehätys, ja hän kuvitteli mielellään seisovansa kaukana Quirinalin arkipäiväisestä tungoksesta ja touhusta ja uhraavansa huvituksensa kuolemattoman traditsionin vaatimuksille.

Kuinka kaukana tämä kaikki näytti jo olevan! Nuo kunnianhimoiset haaveet olivat tuskin tyhjempiä ja lapsellisempia kuin aikaisemmatkaan, joiden keskipisteenä oli ollut ranskalainen liikkuva nukke, jolla oli oikeat hiukset. Oliko siitä vasta kymmenen vuotta, kun hän oli mielikuvituksessaan ollut kahden vaiheilla, valitako englantilainen kreivi vai italialainen ruhtinas? Hänen ajatuksensa vaelsivat taipumatta tuon kaamean väliajan yli…

Kahden vuoden nälkäisen vaelluksen jälkeen oli rouva Bart kuollut — kuollut syvään inhoon. Hän oli vihannut köyhyyttä ja köyhyys oli hänen kohtalonsa. Hänen kuvittelunsa Lilyn joutumisesta loistaviin naimisiin olivat haihtuneet vuoden kuluttua.

"Eihän sinua voi kukaan ottaa, jollei kukaan sinua näe — ja miten sinua voi nähdä kukaan näissä sopukoissa, joihin olemme joutuneet?" Näin hän valitteli. Ja viimeiseksi hän vannotti tytärtään, että tämä nousisi köyhyydestä, jos suinkin voisi.

"Älä heittäydy sen valtaan ja anna sen painaa itseäsi alas. Taistele itsellesi siitä ulospääsy jollakin tavalla — olet nuori ja voit sen tehdä", vakuutti hän.

Rouva Bart oli kuollut eräällä lyhyellä New Yorkissa käynnillään, ja Lily joutui yht'äkkiä perheneuvottelun keskustaksi. Tähän neuvotteluun otti osaa varakkaita sukulaisia, joita hänet oli opetettu halveksimaan, koska he elivät kuin kerjäläiset. Heillä mahtoi olla aavistus tästä, kosk'ei kukaan heistä osoittanut erikoista halua hänen seuraansa. Niinpä kysymys uhkasi jäädä ratkaisematta, kunnes rouva Peniston ilmoitti huoaisten: "Otan hänet koetteeksi yhdeksi vuodeksi."

Jokainen osoitti hämmästystä, mutta salasi sen, jottei se pelästyttäisi rouva Penistonia tarkistamaan päätöstään.

Rouva Peniston oli herra Bartin sisar ja leski, ja vaikk'ei hän ollutkaan mitenkään sukukunnasta rikkain, niin sen muut jäsenet esittivät siitä huolimatta runsaasti syitä, miksi hän oli aivan kuin kohtalon määräämä ottamaan Lilyn huomaansa. Ensiksikin hän oli yksin ja nuori seuralainen sopisi hänelle erinomaisesti. Sillä hän matkusteli silloin tällöin, ja Lilyn vieraiden tapojen tuntemus — jota hänen vanhoillisemmat sukulaisensa valittivat onnettomuutena — tekisi hänet sopivaksi toimimaan jonkinlaisena matkaoppaana. Mutta nämä näkökannat eivät erikoisesti viehättäneet rouva Penistonia. Hän oli ottanut tytön aivan yksinkertaisesti siitä syystä, ettei kukaan muu tahtonut ottaa häntä ja koska hänen oli vaikea osoittaa julkisesti itsekkyyttä. Rouva Penistonin olisi ollut mahdotonta olla sankarillinen autiolla saarella, mutta häntä ympäröivän pikku maailmansa nähden hän osoitti jonkinlaista hyväntahtoisuutta toimissaan.

Hän löysi veljentyttäressään miellyttävän seuralaisen. Hän oli odottanut Lilyn olevan itsepäisen, kriitillisen ja "vieraan" — sillä rouva Penistonillakin oli, vaikkakin hän oli joskus matkustanut vieraissa maissa, perheen kammo kaikkea vierasta kohtaan — mutta tyttö osoittikin taipuvaisuutta, joka tarkkanäköisemmälle henkilölle kuin rouva Penistonille olisi ollut vähemmän vakuuttavaa kuin nuoruuden avoin itsekkyys. Onnettomuus oli tehnyt Lilyn taipuisaksi, ei paaduttanut häntä, ja taipuisa aines on kestävämpi kuin jäykkä.

Rouva Peniston ei kuitenkaan kärsinyt veljentyttärensä mukautuvaisuudesta. Lilyllä ei ollut aikomusta käyttää hyväkseen tätinsä hyvää luontoa. Hän oli todellakin kiitollinen hänelle tarjotusta suojasta: rouva Penistonin kodin uhkea sisustus ei ainakaan ulkonaisesti vaikuttanut likaiselta. Mutta likaisuus on ominaisuus, joka verhoutuu kaikenlaisiin valepukuihin. Ja Lily huomasi pian, että se oli yhtä salaisesti hänen tätinsä kalliissa elämäntavassa kuin jonkun mannermaatäysihoitolan kituvassa elämässä.

Rouva Peniston kuului niihin henkilöihin, jotka ovat elämän täytteenä. Oli mahdotonta uskoa, että hän oli koskaan itse ollut toiminnan polttopisteenä. Suurin tekijä hänen elämässään oli se, että hänen isoäitinsä oli ollut eräs Van Alstyne. Tämän suhteen todisteena tuon entisen New Yorkin hyvinvoivan ja yritteliään tuen kanssa oli rouva Penistonin salongin kylmä sirous ja hänen erinomainen ruokakomentonsa. Hän kuului siihen vanhojen newyorkilaisten luokkaan, joka on aina viettänyt hyvää elämää, käynyt hyvin puettuna ja tehnyt vähän muuta. Ja näihin perinnöllisiin velvollisuuksiin rouva Peniston mukautui uskollisesti. Hän oli ollut aina elämän "päältäkatsoja" ja hänen henkinen elämänsä oli niiden pienten peilien kaltainen, joita hänen saksalaisten esi-isiensä oli tapana kiinnittää ikkunoidensa ulkopuolelle, niin että he saattoivat sisältä rauhassa katsella, mitä kadulla tapahtui.

Rouva Penistonilla oli maatila New Jerseyssä, mutta hän ei ollut oleskellut siellä koskaan miehensä kuoleman jälkeen. Se oli järkyttävä tapahtuma, joka näytti pysyvän hänen muistissaan niiden henkilökohtaisten muistojen jakokohtana, jotka muodostivat hänen keskustelunsa aiheen. Hän muisti erinomaisesti tapahtuma-ajat ja saattoi kertoa ykskaks, oliko salonkiin pantu uudet verhot ennen vai jälkeen Mr. Penistonin kuolintaudin.

Rouva Penistonin mielestä maallaolo oli yksinäistä ja puut kosteita, ja hän pelkäsi härkiä. Välttääkseen sellaisia ikävyyksiä hän oleskeli suurissa kylpypaikoissa, joissa hän asettui asumaan vuokrataloon ja katseli elämää verantansa verhojen läpi. Sellaisen huoltajan hoivissa Lilylle kävi pian selväksi, että hän saattoi nauttia vain niistä aineellisista eduista, joita hyvä ruoka ja kalliit vaatteet tarjosivat, ja vaikkakaan hän ei ollenkaan halveksinut näitä, hän olisi ne iloisella mielellä vaihtanut siihen, mitä rouva Bart oli opettanut hänen pitämään onnenpotkauksina. Hän huokasi ajatellessaan, mitä hänen äitinsä ylpeä tarmo olisi saanut aikaan, jos heillä olisi ollut käytettävänään rouva Penistonin varat. Lilyllä itselläänkin oli runsaasti tarmoa, mutta sitä rajoitti välttämättömyys mukautua tätinsä tapoihin. Hän näki, että hänen on pysyteltävä rouva Penistonin suosiossa, kunnes hän saattoi seisoa omilla jaloillaan, kuten rouva Bart olisi sanonut. Lilyllä ei ollut halua köyhään seikkailevaan elämään, ja jättäytyessään rouva Penistonin hoiviin hän oli jossakin määrin omaksunut tämän passiivisen elämäntavan. Hän oli kuvitellut ensin, että hänen olisi helppo saada tätinsäkin hänen oman toimeliaisuutensa piiriin, mutta rouva Penistonissa oli jäykkää voimaa, jota vastaan hänen veljentyttärensä ponnistukset olivat turhat. Koettaa saattaa hänet toimivaan elämään oli samaa kuin kiskoa irti huonekalua, joka on kiinnitetty lattiaan. Hän ei kuitenkaan vaatinut Lilyä pysymään yhtä liikkumattomana: hänellä oli kaikkien amerikkalaisten holhoojien suvaitsevaisuus nuoruuden elämänhalua kohtaan. Hän oli suvaitsevainen myöskin muutamia muita veljentyttärensä tapoja kohtaan. Hänestä tuntui luonnolliselta, että Lily kulutti kaikki rahansa vaatteisiin, ja hän täydensi tytön niukkoja tuloja satunnaisilla "sievillä lahjoilla", joita oli tarkoitus käyttää samaan tarkoitukseen. Lily, joka oli erittäin käytännöllinen, olisi mieluummin halunnut määrättyä avustusta, mutta rouva Penistonista olivat mieleen ne ajoittaiset kiitollisuuden osoitukset, joita odottamattomat pankkiosoitukset herättivät, ja hän oli ehkä kyllin viisas huomatakseen, että sellainen antamistapa piti hänen veljentyttäressään yllä terveellistä riippuvaisuuden tunnetta.

Sen enempää ei rouva Peniston ollut tuntenut olevansa velvollinen pitämään hänestä huolta: hän oli yksinkertaisesti ollut syrjässä antaessaan tytön käydä kamppailuun. Lily oli siihen käynytkin, ollen ensin varma voitostaan, sitten vähitellen vähentäen vaatimuksiaan, kunnes hän tällä hetkellä huomasi taistelevansa jalansijasta sillä leveällä alalla, joka näytti kerran olevan kokonaan hänen valloitettavissaan. Miten se tapahtui, sitä hän ei tiennyt. Välistä hän ajatteli, että se oli rouva Penistonin liiallisen passiivisuuden syy, välistä taas hän pelkäsi, ettei hän itse ollut ollut kyllin passiivinen. Oliko hän osoittanut kohtuutonta voiton intoa? Oliko häneltä puuttunut kärsivällisyyttä, taipuvaisuutta ja teeskentelykykyä? Olipa hänellä liian paljon näitä vikoja tahi olipa hän niistä liian vapaa, se oli samantekevää hänen epäonnistumisensa lopputulokseen nähden. Nuorempia ja jokapäiväisempiä tyttöjä oli joutunut tusinoittain naimisiin, mutta hän oli 29-vuotias ja yhä Miss Bart.

Hän alkoi saada vihaisia kapinapuuskia kohtaloa vastaan, haluten vapautua rodustaan ja viettää itsenäistä elämää. Mutta millaista tuo elämä tulisi sitten olemaan? Hänellä oli tuskin kylliksi rahaa maksaakseen ompelijattarensa ja pelilaskut, eikä yksikään niistä hajanaisista intresseistä, jotka hänen mielestään ansaitsivat taipumuksen nimen, kyennyt tekemään hänen elämäänsä tyytyväiseksi huomaamattomassa asemassa. Oi ei, hän oli liian älykäs ollakseen epärehellinen itseään kohtaan. Hän tiesi vihaavansa vähäpätöistä elämää kuten äitinsäkin oli tehnyt ja viimeiseen hengenvetoonsa asti hän arveli taistelevansa sitä vastaan, laahaten itseään yhä uudelleen ylös, kunnes pääsisi menestyksen valoisille huipuille, jonka pinta oli liukas kavuta.

IV.

Seuraavana aamuna Miss Bart löysi einetarjottimeltaan kirjelapun emännältään.

"Paras Lily", oli siinä, "jollei ole liian vaivaloista laittautua kuntoon kello kymmeneksi, niin tule työhuoneeseeni auttamaan minua muutamissa ikävissä asioissa?"

Lily työnsi kirjelapun syrjään ja vaipui tyynyilleen huoaten. Oli vaivaloista laittautua kuntoon kello kymmeneksi — mitä Bellomontissa pidettiin jotenkin yhtä varhaisena kuin auringonnousunaikaa — ja hän tiesi liiankin hyvin, mitä lajia nuo kysymyksessä olevat ikävät asiat olivat. Miss Pragg, sihteeri, oli kutsuttu pois, ja olisi kirjoitettava kirjeitä ja päivälliskortteja, etsittävä tietymättömiä osoitteita ja suoritettava muita seuraelämän rasituksia. Oli kuin itsestään selvää, että Miss Bart täyttäisi aukon sellaisissa odottamattomissa tapauksissa ja tavallisesti hän taipui velvollisuuteensa napisematta.

Tänään kuitenkin uudistui tuo orjuuden tunne, jonka oli aiheuttanut hänen shekkikirjansa tarkastelu edellisenä yönä. Kaikki ympärillä oli omansa herättämään helppouden ja mieltymyksen tunnetta. Avonaisista ikkunoista tulvi sisään syyskuun aamun raikkaus ja keltaisten lehtien lävitse hän näki pensasaitojen ja pengermien takana leviävän puutarhan etäämpänä yhä luonnonomaisempana aallonmuotoisine epätasaisuuksineen. Hänen palvelijattarensa oli sytyttänyt pikku valkean liedelle ja se sulautui iloisesti auringonvaloon, joka paistoi yli sammalenvihreän maton. Vuoteen vieressä oli pöytä, jolla oli einetarjotin sopusointuisine porsliineineen ja hopeineen ja orvokkikimppu ohuessa lasissa ja aamulehti hänen kirjeidensä alla. Nämä harkitun ylellisyyden merkit eivät tarjonneet Lilylle mitään uutta. Mutta vaikka ne muodostivat osan hänen ilmapiiristään, hän ei koskaan kadottanut herkkyyttään niiden viehätykselle.

Rouva Trenorin kutsukirje toi kuitenkin äkkiä hänen mieleensä hänen riippuvaisen asemansa, ja hän nousi ja pukeutui ärtyneellä mielellä, jota osoittamaan hän tavallisesti oli liian varovainen. Hän tiesi, että sellaiset mielenliikunnot jättävät merkkejä kasvoihin yhtä hyvin kuin luonteeseenkin, ja hän oli päättänyt ottaa vaaria niistä pienistä rypyistä, jotka hän oli huomannut yöllä itseään tarkastellessaan.

Rouva Trenorin tervehdyksen sävy lisäsi hänen suuttumustaan. Jos joku kerran on riistäytynyt vuoteesta niin varhain ja tullut säteilevänä ja raikkaana yksitoikkoiseen kirjelappujen kirjoittamiseen, niin näytti jokin tunnustus uhrauksesta olevan paikallaan. Mutta rouva Trenorin äänensävy ei osoittanut, että hän tajusi tämän.

"Ah, Lily, se oli kiltisti sinulta", hän melkein huokasi kirjeiden, laskujen ja muiden paperien ylitse, jotka antoivat ympäristöön soveltumattoman kauppahuoneen leiman hänen kirjoituspöytänsä sirolle loistoille.

"Tänä aamuna on näin kauhean paljon ikävää työtä", lisäsi hän raivaten tyhjää tilaa sekasotkun keskellä ja nousten jättääkseen paikkansa Miss Bartille.

Rouva Trenor oli pitkä, vaalea nainen, jonka pituus parahiksi esti hänen näyttämästä liika lihavalta. Hänen verevä vaaleutensa teki sen, että vaikka hän oli joitakuita vuosia yli neljänkymmenen, ei siitä huomannut muuta jälkeä kuin kasvonpiirteiden vähentyneen ilmehikkäisyyden. On vaikea määritellä häntä muuten kuin sanomalla, että hän näytti olevan olemassa vain ottaakseen vastaan vieraita, ei niin paljon jostakin liioitellusta vieraanvaraisuuden vaistosta kuin siitä, ettei hän voinut sietää elämää muutoin kuin suuressa seurassa. Hänen intressiensä kollektiivinen luonne vapautti hänet sukupuolensa tavallisista kilpailuista ja hän vihasi syvästi naisia, jotka luulivat antavansa suurempia päivällisiä tai hauskempia kutsuja kuin hän itse. Koska hänen seuraelämälahjansa — Mr. Trenorin pankkitilin turvissa — takasi hänelle melkein aina lopullisen voiton sellaisissa kilpailuissa, niin menestys kehitti hänessä reilua hyväntahtoisuutta muita sukupuolensa jäseniä kohtaan.

"Oli suorastaan epäinhimillistä, että Pragg lähti nyt", selitti rouva Trenor, kun hänen ystävättärensä oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen. "Hän sanoi sisarensa saavan pian pieniä — ikäänkuin se olisi kutsujen pitoa! Minä joudun aivan sekaisin ja siitä syntyy kauheaa melua. Ollessani Tuxedossa kutsuin paljon vieraita ensi viikoksi ja minä kadotin luettelon enkä muista, ketä tulee. Ja tästäkin viikosta on tulemassa myöskin kauhea hämminki — ja Gwen Van Osburgh kertoo varmaankin äidilleen, kuinka ikävää täällä oli. En ajatellut kutsua Wetheralleja — se oli Gus'ien erehdys. He paheksuvat Carry Fisheriä, kuten tiedätte. Ikäänkuin kukaan voisi auttaa sitä, että on saanut Carry Fisherin! Oli mieletöntä, että hän erosi toisen kerran miehestään — Carry aina liioittelee — mutta hän sanoi, että ainoa keino saada pennikään irti Fisheriltä oli erota hänestä. Ja Carry-paran on otettava huomioon jokainen dollari. On todellakin typerä, että Alice Wetherall pitää sellaista melua hänen kohtaamisestaan, kun ajattelee, millaista seuraa kokoontuu. John sanoi tässä eräänä päivänä, että jokaisessa tiedetyssä perheessä on avioerotapaus. Sitäpaitsi Carry on ainoa henkilö, joka voi pitää Gusia hyvällä tuulella, kun pakkaa käymään ikäväksi. Oletko huomannut, että kaikki naimisissa olevat miehet pitävät hänestä. Kaikki, tarkoitan, paitsi hänen oma miehensä. On jokseenkin älykkäästi tehty Carrylta, että hän on ottanut erikoistehtäväkseen uhrautua typerien ihmisten hyväksi — toimialahan on niin laaja ja käytännössä hän saa sen pitää yksin hallussaan. Hän saa siitä epäilemättä palkinnon — tiedän, että hän lainaa rahaa Gusilta — mutta kun minä voisin maksaa hänelle siitä, että hän pitää hänet hyvällä tuulella, niin en kuitenkaan kaikitenkaan voi valittaa."

Rouva Trenor pysähtyi katsellakseen, miten Miss Bart koetti selvittää hänen sotkuista kirjevaihtoaan.

"Mutta on muutakin kuin Wetherallit ja Carry", virkkoi hän saaden jälleen valittavan sävyn ääneensä. "Olen todellakin katkerasti pettynyt Lady Cressida Raithin suhteen."

"Pettynyt? Etkö ole tuntenut häntä ennen?"

"En — en ole häntä nähnytkään ennen kuin eilen Lady Skiddaw lähetti hänet tänne mukana kirjeitä Van Osburgheille, ja kun kuulin, että Maria Van Osburg oli järjestänyt häntä varten tällä viikolla suuret kutsut, niin ajattelin, että olisi hauskaa saada hänet riistetyksi pois, ja Jack Stepney, joka tutustui häneen Intiassa, hoiti asian puolestani. Maria oli kiukuissaan, ja nyt hän on niin hävytön että kutsuttaa Gwenilla itsensä tänne, niin etteivät he aivan niin vain pääsisi siitä — jos olisin tiennyt, millainen otus Lady Cressida oli, niin olisivat he hyvin mielellään saaneet pitää hänet. Mutta luulin, että Skiddawien ystävä oli varmaankin hauska ihminen. Muistathan, miten hupaisa Lady Skiddaw oli? Joskus minun täytyi yksinkertaisesti lähettää tytöt pois huoneesta. Sitäpaitsi Lady Cressida on Beltshiren herttuattaren sisar ja minä tietenkin otaksuin, että hän olisi samanlainen, mutta noista englantilaisista suvuista ei voi päättää mitään. Ne ovat niin suuria, että niihin mahtuu kaikenlaista väkeä, ja Lady Cressida sattuu olemaan moraalista lajia — hän on naimisissa pappismiehen kanssa ja tekee lähetystyötä itäisellä laitakaupungilla. Ajattele, millaista vaivaa näin pappismiehen vaimon takia, joka käyttää Intian jalokiviä ja tutkii kasveja! Hän kuljetutti itseään Gusilla eilen läpi koko kasvihuoneen ja väsytti hänet kuoliaaksi kyselemällä häneltä kasvien nimiä. Hullunkurista kohdella Gusia ikäänkuin hän olisi puutarhuri."

Rouva Trenor syyti tämän suustaan yhä kasvavalla suuttumuksella.

"No hyvä, ehkäpä Lady Cressida taivuttaa Wetherallit tapaamaan Carry
Fisheriä", sanoi Miss Bart rauhallisesti.

"Sitä todellakin toivon! Mutta hän ikävystyttää hirveästi kaikkia miehiä. Pahinta on, että hän tahtoisi olla hyödyksi sopivalla hetkellä. Kuten tiedätte, täytyy meidän kutsua piispa kerran vuodessa ja Lady Cressida tahtoisi antaa juuri oikean sävyn tuolle tilaisuudelle. Minulla on aina ollut kova onni piispan käynneillä", lisäsi rouva Trenor, jonka nykyinen ahdinko alkoi saada yllykettä hänen muistinsa äkillisestä noususta; "viime vuonna Gus unohti kaiken muun piispan täällä ollessa ja toi tänne Ned Wintonit ja Farleyt — neljä puolisostaan eronnutta ja kuusi eri lapsisarjaa heidän keskensä!"

"Milloin Lady Cressida lähtee?" kysyi Lily.

Rouva Trenor loi epätoivoisena silmänsä selko selälleen. "Hyvä ystävä, jospa joku sen tietäisi! Minulla oli sellainen kiire saada hänet riistetyksi Marialta, että unohdin mainita määräaikaa, ja Gus sanoo hänen maininneen jotakin, että hän viipyisi täällä koko talven."

"Täällä? Tässä talossa?"

"Älä ole yksinkertainen — Amerikassa. Mutta jollei kukaan muu kutsu häntä — tiedät, etteivät he koskaan mene asumaan hotelleihin."

"Ehkä Gus sanoi sen vain säikyttääkseen sinua."

"Ei —. Kuulin hänen kertovan Bertha Dorsetille, että hänellä on käytettävänään kuusi kuukautta, koska hänen miehensä oli parannuksilla Engadinissa. Kuvittelepas, miten typertyneen näköinen Bertha oli! Mutta se ei ole leikin asia — jos hän viipyy täällä koko syksyn, niin hän pilaa kaiken, ja Maria Van Osburgh on riemuitseva."

Ajatellessaan tätä rouva Trenorin ääni värisi säälistä omaa itseään kohtaan.

"Oh, Judy — ikäänkuin kellään olisi ikävä Bellomontissa!" väitti Miss Bart hienotunteisesti vastaan. "Tiedät sen täysin hyvin, että jos rouva Van Osburgh saisi kaikki oikeat ihmiset ja jättäisi sinulle kaikki hylyt, niin sittenkin sinä selviytyisit, ja sitä hän ei tahtoisi."

Tuollainen vakuutus olisi tavallisissa oloissa saanut rouva Trenorin jälleen hyvälle tuulelle, mutta tässä tilaisuudessa se ei karkoittanut pilveä hänen mielestään.

"Ei ole ainoastaan Lady Cressida", valitti hän. "Kaikki on mennyt hullusti tällä viikolla. Näen, että Bertha Dorset on minulle kiukuissaan."

"Kiukuissaan? Miksi?"

"Koska kerroin hänelle, että Lawrence Selden tulee tänne; mutta Selden ei loppujen lopuksi tahtonutkaan tulla ja Bertha Dorset luulee, että se on minun syyni."

Miss Bart laski kynän kädestään ja jäi hajamielisenä tuijottamaan kirjeeseen, jonka hän oli alkanut.