SYDÄN UNHOTETTU
Komedia yhdessä näytöksessä
Kirj.
Gustav zu Putlitz
Suom. A. A. [Anton Almberg]
Teateri-kirjasto, Länsi-Suomalaisten toimittama, III.
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1876.
JÄSENET:
Willmar, tohtori. Fransiska, hänen miniänsä. Evelina, hänen sisaren-tyttärensä. Osvald Born, hänen holholaisensa. Bernhard von Lautern, luutnantti.
Tapahtumapaikka: puistosali tohtorin asunnossa.
Puistosali. Perässä lasi-ovet, jotka johdattavat puistoon. Oikealla ja vasemmalla (katsojista lukien) kaksi sivu-ovea. Oikealla piano, vasemmalla kädellä peräpuolella kukkapöytä, tuoleja j.n.e.
1 Kohtaus.
Osvald seisoo oikealla ja puhdistaa pyssyä. Vasemmalla Evelina tuolilla, Seinän nojalla seisoo täysikokoinen, univormu-pukuinen miehen kuva, jota hän yrittää ylös ripustamaan. Esiripun kohotessa hän lyöpi naulaa seinään. Vähän ajan perästä ilmaantuu Fransiska puistossa ja jää salavihkaan kohtausta katselemaan.
Osvald. Luulisipa, että me tohtorin syntymäpäiväksi harjoittelemme "Noita-ampujaa". Minä Max'ina ja te Annana, joka suku-isän jälkeen oikeuksiinsa asettaa.
Evelina. Se vielä olisi multa puuttunut kaiken tuskan ja vaivan lisäksi, jota minä jo juhlan vuoksi saan nähdä. Koko talo on minun täytynyt pöyhistää ja siunatuksi lopuksi vielä tässä (viitaten kuvaan) pestä enon pää, jotta hän syntymäjuhlanaan näkisi itsensä siistikkääksi.
Osvald. Onko tuo tohtori?
Evelina. On kaiketi. Vapaa-ehtoisena jääkärinä.
Osvald. Ei se ollenkaan enään ole hänen muotoisensa.
Evelina. Ihmekö se? Vuoden 14 ajoista kyllä muuttuu. Ken tietää, minkä näköinen te olette 36 vuoden ikäisenä, Osvald?
Osvald. Ja kuka silloin minun pääni pesee.
Evelina. Teidän vaimonne!
Osvald (on saanut pyssynsä kuntoon ja tähtää taulua). Toden totta, paremmin minä olisin tohtorin suhteen osannut, kuin maalari.
Evelina (huudahtaa ja hyppää pois tuolilta). Osvald, mitä hullutuksia, te tähtäilette suorastaan minua murha-aseella.
Osvald, Mutta, jumala, eihän se ole ladattu.
Evelina. Yksi kaikki, se laukee kuitenkin. Sen sijaan tulisi teidän enemmin auttaa minua eikä jouten katsella, että minä ehtimiseen vaivaan itseäni — te olette kauhean epäkohtelias, Osvald.
(Istuu taas tuolille).
Fransiska (ilmaantuu puistossa.)
Osvald. Mitä pitää minun tehdä?
Evelina. Nostakaat minulle kuva ylös. Tämä olisi ylimalkaan ollut teidän tehtävänne, mutta kodin-omaisiin toimiin ovat nuoret herrat liian hitaiset. Nono, odottakaa, Osvald, jahka vaimon saatte, kyllä se teidän kasvattaa.
Osvald (ottaa ylös taulun). Luuletteko, että minä enään annan itseäni kasvattaa?
Evelina. Oh, kun te miehet olette rakastuneet, me saamme teidät käärityksi sormen ympäri ja vaimo on kyllä tilaisuudesta vaarin ottava.
Osvald. Oivallista, Evelinaseni, tuon te aina kohta tiedätte. Mutta kuitenkin väärin laskettu — juuri sentähden minä en ikänä ota vaimoa, jos huomaan itseni rakastavan häntä.
Evelina. Vaan menette kuitenkin naimisiin?
Osvald. Niin, — järjen johdolla.
Evelina. Se on mitä järjettömintä voitte tehdä.
Osvald (pitää taulua seinää vastaan). Noinko?
Evelina. Korkeammalle!
Osvald. Näin?
Evelina. Alemmaksi! Näetkö, Osvald, se voisi minua ilahuttaa. Jos kerran olette naimisissa, minä avaan rouvanne silmät teidän suhteenne, sanon hänelle kaikki, mitä tässä olette lausunut, ja olen hänen apulaisensa. Oi, hän on teille valmistava helvetin maan päällä, hän on teitä kiusaava, niin häijy vastaanne oleva, ett'ei teille lopuksi jää muuta neuvoa jälelle, kuin päättömästi häneen rakastua.
Osvald. Olisipa se luotettavin keino. Mutta minä koetan, kuu te tulette naiduksi.
Evelina. Sitä ei ole ajattelemista —
Osvald. Tulee kun tuleekin teidän vuoronne. Silloin latelen minä teidän tulevaisellenne kaikenlaisia juttuja, kuinka yhdessä olemme leikkiä lyöneet, kuinka minua suutelitte —
Evelina. Niin, lasna ollessani.
Osvald. Ei sillä väliä ole. Minä teen hänet niin mustasukkaiseksi, että teidän on mahdotoin Othellon kourista päästä.
Evelina. Se olisi ilkeätä —
Osvald. Korvausta, Evelina, ei mitään muuta, kuin korvausta.
Evelina (on ottanut kiini taulun yläpuoleen). Nyt olette minun käsissäni. Osvald, ell'ette lupaa luopua näistä konnamaisista aikomuksista, hellitän minä täältä ylhäältä, taulu putoo ja eno lankee niskoihinne.
Osvald. Te tahdotte käyttää väkivaltaa? Sitä sopii minunkin tehdä! Sillä jos te, Evelina, itsepäisesti vaaditte, että minun on vaimoani rakastaminen — vedän minä käteni takaisin ja tohtori makaa jaloissanne.
Evelina. Te ette uskalla sitä.
Osvald. Miks'ei? — Yksi!
Evelina. Oho, mulla on rohkeutta. — Kaksi!
Osvald. Ja!
Evelina. Osvald. Kolme!
(He päästävät yht'aikaa irti, taulu putoo, raami särkyy; Evelina hyppää tuolilta, Osvald kiiruhtaa oikealta pyssynsä luo, Fransiska astuu ovipielen taa).
Evelina. Särkynyt! Sen olette te tehnyt. Mutta minä kerron tämän kohta enolle, ja myöhemmin kaikki rouvallenne. Siinä on vielä yksi synti lisäksi, jota teidän on sovittaminen.
(Yrittää oikean-puoliselle ovelle, Osvald tarttuu häntä käteen.)
Osvald. Ja minä sanon teidän tulevaisellenne (osottain taulua), että olen nähnyt erään luutnantin makaavan jalkainne juuressa.
(Evelina menee pois oikealle, Osvald ottaa pyssynsä ja lähtee perä-ovesta.)
2 Kohtaus.
Fransiska (hattu päässä, matkavaatteissa, astuu sisälle ja katselee ympärillensä); sitte Willmar ja Evelina.
Fransiska. Näitten pitää naida toinen toisensa; — Onhan tämä semmoinen ystäväisyys, joka muuten suittaisi häiritä rauhaa kumpaisenkin tulevaisessa avioliitossa. Serkkuseni Evelina — mutta kuka oli tuo nuori mies? Tähän asti se vielä näyttää vaan olevan ystävyyttä, ja (viitaten tauluun) yltäkyllin ovat he vielä yhdessä rikkoneet — mutta se on varmaa heidän pitää saada toinen toisensa.
Evelina (vetää Willmaria oikeasta ovesta) Näetkö, eno, tuossa se makaa. Ilkeä Osvald, minä olen syytön.
Willmar (ottaa palaset ylös). No, noh, no, noh, lapsi, joll'ei mitään muuta ole; se on kauan kyllä pitänyt — vuodesta 14 alkain. Ei ihmettä, että se nyt vähän hajalleen meni. Mutta ole huoleti, kyllä me sen taas kokoon panemme.
Fransiska (astuu esiin). Niin minäkin luulen!
Willmar. Fransiska!
Fransiska. Isä! — (lankee hänen kaulaansa). Eveliina! hyvää huomenta!
Willmar. Mistä sinä tulet?
Evelina. Fransiska! jo tänään. Me odotimme sua huomiseksi.
Willmar. Missä miehesi on?
Fransiska. Antakaa minun hengittää! — Lemmekäs kärsimättömyyteni, taikka oikeammin kärsimätöin lempeni saattoi minut jo tänäpänä tänne ja ikäänkuin sen liepeenkantajana tulevat huomena onnentoivotukseni ja mieheni perässä. — Siinä koko juttu!
Willmar. Ja terve-tulon riemun olet sinä liepeenkantaja raukalta jo ennakolta riistänyt.
Fransiska. Ei mar sentään, isä, me ja'amme — puoli kummallekin.
Willmar. Mutta iloisen hämmästyksen aikaansaanti tulee myöskin sinun osallesi.
Evelina. Ja etkö saanut ottaa Edvardia kohta myötäsi?
Fransiska. Mahdotointa, sillä mitä lempiviikkojen ihastus oli hänestä tähteeksi jättänyt, sen ovat oikeuden asiat täksi päiväksi niin anastaneet, ett'ei hänestä ollut mitäkään jälellä. Miehen keräjäpäivät ovat ikävä huvitus vaimolle. Evelina, jos saat ilman olluksi, älä mene naimisiin minkään lainoppineen kanssa. Minä luulin siis paremmin tekeväni, jos sen sijaan, että rouvana ikävissä istuisin — miniänä huvittelisin, ja tässä olen minä nyt! Teinkö oikein, isä? —
Willmar. Mitä sitä kysytkään?
Evelina. Ja kammarisi on tällä haavaa valmisna.
Fransiska. Mutta minulla on vielä vieraita ilmoitettavana. Viimeisellä pysähdyspaikalla kohtasin vanhan tanssituttavan menneeltä talvikaudelta — heitä apellinen huolesi, isä, ei tässä ole puhe mistäkään hyväilijästä — luutnantti von Lautern'in. Hän oli kyllä kohtelias hevosmuuton aikana kysymään minulta: matkallako tekin, neito, — hän pitää, näettekö, minua naimattomana, — mihinkä? Tohtori Willmarin luoksi, vastasin minä, ja koska hän sanoi olevansa täällä tuttu, käskin häntä ilman pitkiä puheita päivälliselle.
Willmar. Hän on aina tervetullut, ja kun häntä näin ilmoitetaan, kahdesti.
Fransiska. Oi, minä tiedän vieraanvaraisuutesi.
Evelina. Mutta siinä tapauksessa täytyy minun kohta laittaa ruoka-listani laidallensa. Kaksi odottamatointa vierasta lisäksi ja päälliseksi vielä toinen matkalla, toinen univormussa; matkat vaikuttavat nälkää ja luutnantit käyvät aina vankasti päälle, sodassa vihollisten joukossa tappelussa ja rauhan aikana ystävien parissa pöydän ääressä.
(Pois keski-ovesta.)
3 Kohtaus.
Fransiska. Willmar.
Fransiska. Pikku emännöitsijäsikö?
Willmar. Ja rakas seurakumppalini. Oiva, herttainen tyttö!
Fransiska. Ai, ai, isä! hän sulkee minun ulos rakkaudestasi. Sinä teet minun kateiseksi.
Willmar. Juuri kuin et sinä tuntisi apellisen sydämmeni hempeyttä. Minulla on tyttäressäni aika veitikka.
Fransiska. Veitikkyys on rakkauden leppeäs pilantekosen "humori". Mutta kuka on se nuori mies, jota Evelina niin kovin syyttää?
(Osottaa taulua).
Willmar. Aivan vallatoin kappale galant-homme'n viimeistä painosta — muuten minun holholaiseni, Osvald Born, rikas perillinen, joka opintonsa ja matkustelunsa päätettyään, kaikenlaisten kevytmielisten kujeitten perästä, jotka minä olen anteeksi antanut, ja monta velkaa tehtyänsä, jotka minä olen maksanut, tuli takaisin huoneeseni, viipyäksensä täällä puolen vuotta, siksi että hänen kartanonsa arenti on loppunut. Minä olen aivan iloinen, lapseni, kun pääsen vapaaksi kaikista näistä hurihaitun menoista.
Fransiska. Mutta lopuksi vie hän sinulta emännöitsijäsi myötänsä.
Willmar. Evelinanko? Siitä asiasta minä olen aivan huoletoin.
Fransiska. Nuoruuden ystävyys —
Willmar. Mutta ei mikään rakkaus. — Muuten hän olisi enemmän näkyvissä kotona, ja me nautimme hänen seuraansa tuskin aterioillakaan. Muun ajan ampuu hän multa varpuseni pois puistosta, ratsastaa hevoseni rammaksi, unhottaa illalla puiston-avaimen, kiipee yli muurin, jolloin pari kiveä ja tusina kukkas-astioita sen kyllä tietävät. Jos portti on kiinni hän lyö rikki jonkun ruudun, astuu ikkunasta sisään, ja näitä kaikkia on minun kärsiminen, sentähden olen minä holhoja.
Fransiska. Ja tämä todistaa?
Willmar. Ett'ei hän suinkaan ole Evelinaan rakastunut, muuten pysyisi hän kotosella.
Fransiska. Nämät ovat kaiken nuoruuden ystävyyden onnettomat seuraukset. Tässä nyt pari ihmistä, jotka erinomaisen hyvin sopisivat toinen toisellensa, — sillä olisihan tuo Evelinalle mainio naimiskauppa —
Willmar. Sitä ei käy kieltäminen —
Fransiska. Ja hän saisi mitä herttaisimman vaimon —
Willmar. Epäilemättä —
Fransiska. Tässä nyt pari ihmistä sulasta ystävyydestä ei joudu rakkauteen. Mutta, isä, sinun on holhojana ja enona velvollisuutesi perustaa keskinäistä onnea, sinun tulee asiaa sovitella —
Willmar. Ällös, lapsi, semmoista puhukaan, minunko pitää avioliittoja aikaansaattaa?
Fransiska. Jos et sinä sitä tee, niin minä, miniänä, pelastan kunniasi, otan sen toimekseni —
Willmar. Siinä sen nyt kuulee. Tuskin te naiset olette itse pääsneet kotoristin hienon kruunun — tavallisella nimellä myssyn — alle, niin kohta jo tahdotte vetää sen muittenkin korville.
Fransiska. Todistaako tämä avioliittoa vastaan?
Willmar. Mutta Osvaldissa on uhkea naipa-mies, ja hän tietää itse siitä. Hänellä on vaatimuksia —
Fransiska. Ankaran suuria, kuten kaikilla naima-hankkeisilla, niin kauan kuin ei sydän mitään suunvuoroa saa, sen minä tiedän. Sinä et voi uskoa, kuinka miehet tässä kohden ovat röyhkeät. Kaiken sen ohessa, mitä he meiltä naisilta vaativat, unhottavat he usein peräti, kuinka vähän he itse meille tarjoovat. Minä saattaisin sormillani luetella sinulle koko litanian, mutta anna hänen itse laatia tämä sinulle, tuolla tulee hän. Minä en todellakaan tietäisi, mitä hänen sopisi vaatia, jota ei Evelina runsaasti hänelle tarjoisi. — Isä kultani, ole viisas, saata kerta koko rätinki ilmi — perästäpäin tahdomme katsoa, mitä siitä käy pyyhkiminen. Mutta kokoo ajatukses, ja muista, että minä seison oven takana.
(Pois oikealle.)
4 Kohtaus.
Willmar, sitte Osvald.
Willmar. Siinä se nyt on. Jos tahdoit taikka ei, minä saan osan naittamis-komediassa. Noh, jopa minunkin kerran tekee mieli näyttelyä kulissien takaa katsella ja tämä menestyy parhaiten, kun itsekin näyttelyyn ryhtyy. Vaan jos kappaletta ei hyväksytä, — on vika (viitaten oveen päin oikealle) tekijän.
Osvald (tulee pyssy kädessä puistosta ja yrittää Willmarin sivutsi vasemmalle ovelle).
Willmar. Mihinkä nyt taas niin kiiruusti?
Osvald. Kah, te tohtori! Taas et hituakaan tavattuna, varpuset eivät enään pidä paikkaansa, ja heti kuin minä tulen, on koko parvi — niin että hui vaan — naapurilla. Minä olen teille paras linnunpeljätys, tohtori, ja hernemaanne on jahtini koko vuodeksi lintusilta varjellut —
Willmar. Saati vaan jääkäri ei olisi sitä pahasti sotkenut. Mutta mihinkä nyt?
Osvald. Pyssyä pois viemään ja kannuksia ottamaan, ratsastamaan, tohtori, ruskonne ei pysy enään alallaan tallissa —
Willmar. Etkä sinä enää kotosella. Aina huikenteleva, aina jotakin muutosta; mutta mitä tästä tullenee, kun kerran omaa talouttasi pidät?
Osvald. Minua ei mikään pidä samassa paikassa.
Willmar. Osvald, niin käy kaikki nurin kurin; kun omaan majaasi tiloitut, täytyy sinun rakkauden ruususiteillä kiinnittää itsesi siihen.
Osvald. Kun ei vaan ruusuissa olisi okaita —
Willmar. Kaikki vertausten hakarat siksensä. Oikein todella, sinun täytyy mennä naimisiin.
Osvald. Tpruu, tohtori, sehän on perinjuurinen parannuskeino. Olisin luullut teitä varovammaksi lääkäriksi. Tunnusmerkit olkoot oikeat, mutta parannuskeino on vaarallinen. Helpoista verenkuohuista minua parantaaksenne, tahdotte sysätä minua rakkauden kuume-setkien kautta avioliiton pitkällisiin tuskiin. —
Willmar. Pidätkö avioliittoa tautina?
Osvald. Toisinaan on vaimo niin hellittämätöin kiusa että, jos sen kerran niskoihini saan, ei koko teidän lääkeopillinen taitonne voi minua siitä taas päästää.
Willmar. Rakas poikani, naimisen on sama laita, kuin tuhkarupulin. Tauti rupee meihin kaikkiin, ennemmin tai myöhemmin, ja mitä ennemmin sen saamme, sitä helpompi se on.
Fransiska (ovessa). Jos hän sentään jättäisi lääketieteen, ja kävisi itse asiaan.
Osvald. Ei minullakaan ole mitään sitä vastaan, monessa suhteessa toivon paljonkin naimisesta hyötyväni — on vaan pikkuriikainen este —
Willmar. Mikähän se lienee?
Osvald. Minun on mahdotoin löytää vaimoa.
Willmar. Sitä parempi. Minä autan sinua hakemisessa.
Osvald. Kuinka oiva holhoja te olette. Mutta minulla on vaatimuksia.
Fransiska (ovessa). Nyt ollaan väylällä.
Osvald. Minun rouvani pitäisi oleman nuori —
Willmar. Se on tietty —
Osvald. Kaunis —
Willmar. Ei onni siitäkään tule —
Osvald. Mutta onhan tuo hauskaa, tohtori! — Rikas! —
Willmar. Siitä sinun ei tarvitse huolia.
Osvald. Kuu saa valita, miks'ei? Ja enhän minä sitä tahdo ainoastaan itseäni varten. Minä tahdon pitää kestejä, aina nähdä vieraita talossa —
Willmar. Ja sen vuoksi nait sinä?
Osvald. Tietty se. Mutta tuo vaatii taas koko joukon hyviä avuja rouvalta. Sievä, siistikäs käytösparsi, korkeamman seura-elämän mieluisat tavat. Tämä on salongia varten, vaan kyökin tarpeeksi huolenpitoa ja kokemusta. Ruokaa hänen täytyy osata keittää, ja ymmärtää omin neuvoin toimeen tulla; sillä minä en tiedä mitään miehelle hirmuisempaa, kuin että hän odottamatta vieraita rualle tuotuaan näkee viheliäisen päivällisen edessänsä ja saa alkajaisiksi katsella rouvan hämmentynyttä naamaa sekä päättäjäisiksi kuulla akan-toreita.
Willmar. Mutta tämä on kaikki vieraita varten, jos itseksenne olette —
Osvald. Hyvää ruokaa silloinkin, tohtori, sillä huono perheen-ruoka kentiesi kyllästyttäisi minun koto-oloon, vieläpä vaimoonkin. Jos nyt ateria on näyttänyt, että rouva tuntee kokkikirjansa, täytyy hänen haastelonsa osottaa, että hän myöskin on perehtynyt kirjallisuudessamme. En minä mitään oppinutta tahdo, mutta välttämätöintä on, että hän on runouttamme älyllä lukenut, jonka lisäksi hänen on Englannin, Ranskan ja Italian kieltä osaaminen, jos ulkomaalaisia tulee luoksemme tai jos matkustamme.
Willmar. Sinä et siis vaimonkaan kanssa kotona viihdy? —
Osvald. Hyvä jumala, otanhan minä hänen kanssani. Nyt olen, luullakseni, jotenkin päähän pääsnyt.
Willmar. Joko nyt? Kovin vähiinpä sinä tyydytkin?
Osvald. Eikö niin? Ja kuitenkin, tohtori, jos löydätte minulle vaimon, jossa kaikki nämät avut ovat, totisesti minä nain hänen.
Willmar. Entä jos ottaisin sanoistasi kiinni.
Osvald. (vasemmalle poismennessään). Te ette häntä niin helposti löydä, maitta kyllä sukkelan-muotoiselta näytätte.
Willmar. Kuka tietää?
Osvald (tulee takaisin). Vielä jotakin, hänen täytyy soitantoa harjoitella ja osata laulaa. Ei juuri kuin Jenny Lind —
Willmar. Nämät eivät olisikaan vähiä vaatimuksia.
Osvald. Mutta pikku laulu tiiruttaa ja jonkun valssin kitkuttaa. Se ette usko, kuinka tämä sopii ikäänkuin aukon tukkeeksi seura-elämässä, ja emännän täytyy edes osata panna asia alkuun. — Näettekö, tähän loppuvat vaatimukseni.
(Pois vasemmalle).
5 Kohtaus.
Willmar. Fransiska (ilman hatutta, myssy päässä).
Fransiska, Siinä saimme nyt kuulla — Oi, minä tiesin sen.
Willmar. Oletko kuunnellut?
Fransiska. Ei sanaakaan ole haihtunut. Mutta vastoin lääke-opillista viisauttanne oli puheenne päätös kuitenkin kovin kipeä.
Willmar. Etkö ole tyytyväinen minuun?
Fransiska, Suuresti. Niinkuin viisas tohtori ainakin sinä pian olet saattanut taudin selville, mutta minä olin sen jo kauan arvannut. Näitten nuorten herrain virren jokainen osaa ulkoapäinkin soittaa, sillä kaikki he kantavat vaatimuksensa rihmaan puetettuina, ikäänkuin munkit pater noster'insa.
Willmar. Hän vaatii paljon.
Fransiska. Mutta me annamme hänelle enemmän. Näetkö, isä, minä voisin hänelle näyttää hänen ihanteensa koko irvikuvan; minä voisin osottaa hänelle, että kaikki hänen vaatimansa hyvät avut tohtivat olla yhtä monta tyhmyyttä, että nuori vaimo on — kokematoin, kaunis — turhanaikainen, rikas — tuhlari, että somaan käytösparteen usein kaupanpäälliseksi liittyy teeskenteleväisyys, että talouttansa hoitavat rouvat suittavat olla ikäviä ja oppineet kynästeleviä sinisukkia; ett'ei rahtunen musikia vielä suinkaan aina tuota menetyksen taitoa ja että koko piirakan yli kentiesi saisi semmoisen oikku-kastimen kaadetuksi, että se tuolle viisaalle vieraalle, joka luuli niin oivallisesti ruokasetelin ymmärtävänsä, osottaa, kuinka pahasti hän on laskunsa laskenut isännän mieltä kuulematta. Mutta koska hän oli niin kohtelias, että hän ennalta otaksui meissä naisissa tuhansia muita välttämättömiä avuja, tahdomme tarjota hänelle nämät kaikki ilman irvikuvatta ja nurjan puolen näyttämättä, niin hän varmaan itse vian huomaa. Sinulta toivon saavani apua, isä kultani.
Willmar. Määrää minä mihin vitkaan tahansa. Hyvin mielin minä kohta annan sinulle, mitä rukouksillasi minulta kuitenkin houkuttelisit.
Fransiska. Tuota sopii minun viisaaksi perheen-isäksi sanoa. Olenko minä nuori, isä?
Willmar. Jos tämä harmaa pää saa sitä punnita, lentävät ikävuotesi höyhenen kevyisinä ilmaan.
Fransiska. Kaunis?
Willmar. Ell'ei isällinen rakkaus minua sokeaksi tee.
Fransiska. Oi eihän toki — rakkaus on tullut uudenaikaiseksi ja käy nenäklasit päässä, joilla se näkee paljon tarkemmin, kuin penseys. Rikas olen myöskin, jos pidän Edvardini tavaraa omanani ja siihen vielä luen sen suuren aarteen, joka minulla hänessä on. Auttavaa soppaa ja syötävää torttua saanen myöskin aikaan — (käydessään edes takaisin huoneessa). Onko käytösparteni herkkä ja soma tarpeeksi?
Willmar. Mitäs sillä tarkoitat, lapsi?
Fransiska. Ranskaa puhuin jo des ma plus tendre enfance, Englannin kieltä, some years ago, and tolerably well, I dare say, ja Italian, "caro padre mio", täytyi minun oppia laulamaan ruvetessani.
(Laulaa Donizetti'n Favorita'sta.)
Oh mio Fernando della terra il trono A possederti avria donato il cor.
Willmar. Oi, Fransiskani, minä huomaan hyvin, että olisin löytänyt kaikki, mitä Osvald vaatii, jos löytyisi maailmassa vielä toinen nais-olento, semmoinen kuin sinä, tai jos ei sinulla olisi miestä.
Fransiska, Ja kosk'en hänestä milläkään hinnalla jälleen hellitä —
Willmar. Täytyy minun hakea sinun vertaistasi, sillä sinä annat minulle todistuksen siitä, että Osvald'in vaatimuksia käy täyttäminen.
Fransiska, Sillä todistuksella minä en pitänyt väliä. Tahdoin vaan näyttää, että koko luettelo ei ole mitäkään muuta, kuin uuden-aikaisen hengellisen pukujuriston löyhämäinen hullutus, ja että te miehet kaikessa viisaudessanne ymmärrätte meitä naisia niin vähän, että kaikkein pöyhkeäin vaatimustenne ohessa unhotatte pää-asian.
Willmar. Minä olen uutelias — mikä se lienee?
Fransiska. Jollei Osvald sitä Evelinassa hoksaa, jollei hän ennen iltaa itse tunnusta sen olevan suuremman arvoisen, kuin kaikki, mitä hän pyysi — olen minä voitettu. Mutta nyt alkaa sinun osasi. Minä tahdon nauttia satunnaista lesken tilaani ja taas kerran tuntea naimattoman tunteita, (Seuraavan puheen aikana ottaa hän pois myssynsä, taittaa kukkapöydältä yhden kamelian ja pistää sen hiuksiinsa.) Sinä esität minua Osvaldille neito Fransiska Winterinä, Evelinan ystävänä, paitsi sitä semmoisena tyttönä, jossa olet tavannut kaikki ne hyvät avut, joita hän vaatii. (On pukemisensa päättänyt.) Kuten näet, ihannekuva on valmis.
Willmar. Tahdotko ihastuttaa hänen itseesi?
Fransiska. Sitä minä en tahdo, mutta minä ponnistan kaikki voimani, jotta hän illalla olisi rakastunut — Evelinaan. Mitenkä tässä olen menettelevä, saa sattumus määrätä; sinä, minun haltijani, ja kentiesi myöskin tuo univormua kantava Puck-tonttu, jonka minä päivälliselle kutsuin, teidän täytyy uskollisesti totella käskyjäni, — sinä lupasit sen ja tuota toista varten on mulla myöskin eräs loihtoluku valmiina — teidän täytyy minua auttaa.
Willmar. Sinä otat itsellesi vaikean tehtävän.
Fransiska. Ei ensinkään. Oi, tuhansia keinoja löytyisi. Minun sopisi esm. valloittaa hänen sydämensä ja antaa hänelle rukkaset, joilla hän sitte kiukussaan syöksähtäisi Evelinan jalkain juureen, mutta se olisi vaarallista ja saattaisi lopuksi hänen runneltu sydämmensä, niinkuin viheliäisen kerjäläisen, tämän haltuun. Parempi, että teen ikäänkuin peilin Evelinan asioista, näytän hänelle vastatusten, mitä hän ylpeästi vaati ja mitä hän kevytmielisesti unhotti, ja lyödään vetoa hän taipuu jälkimäisiin. Tuossa on hän, nyt toimeen.
6 Kohtaus.
Willmar. Fransiska. Osvald (ratsupuvussa).
Willmar. Minun täytyy pyytää sinua, rakas Osvald, täksi päiväksi luopumaan ratsastamisestasi. Meillä on vieraita ja minä jätän sinulle isännän viran, koska minun on lähteminen erään sairaan luo ja Evelina on kiinni askareissaan kyökissä. Päivälliseksi tulee ystäväsi, herra von Lautern, ja tässä esitän sulle toisen rakkaan odottamattoman vieraan, neito Fransiska Winterin. (Fransiska katselee Osvaldia lornetilla.) Evelinan pensionikumppani, nuoruuden-ystäväni tytär. Neito Fransiska — Osvald Born, holholaiseni.
(Kumarrus.)
Osvald. Te tulette, neito, iloisen juhlan viettämiseen osaa ottamaan?
Fransiska. Yhdenkö juhlan vaan? Minä olen odottanut useampia, sillä —
Jumalat yksin Ei ilmesty koskaan — Ei ikinään! — Bacchus jos saapuvi vaan hupapäinen, Rientävät Amorkin hymyileväinen, Ylevä Phoiboskin lähenemään.
Osvald. Pidättekö Schiller'in sanoja profetallisena totuutena?
Fransiska. Minä luotan runoilijoihimme — sentähden että pidän heitä rakkaana.
Osvald (vähän ilkkuisesti). Ja koska heitä pidätte rakkaana, osaatte heidät ulkoa.
Fransiska (kylmäkiskoisesti). Ei sentähden, vaan siitä syystä, että minulla on hyvä muisti.
(Antaa nenäliinansa pudota).
Osvald. Ja kuitenkin on teiltä jotakin unhottunut.
Fransiska. Nenäliinani.
(Ilman teeskentelemistä, mutta sievällä luottavaisuudella astuu hän askelen takaisin, Osvald kumartuu liinaa ottamaan, jääpi polvelleen ja katsoo häneen.)
Osvald (syrjään). Kaunis on hän.
Fransiska. Ettekö tahdo nousta ylös, herra Born?
Osvald (hymyillen). Kohteliaisuuden oikeus salli minun maata jalkainne juuressa.
Fransiska (hymysuin astuen syrjään). Kohteliaampi työ olisi, jollette kauemmin minua odotuta.
7 Kohtaus.
Entiset. Evelina (keski-ovesta).
Evelina (syrjään). Osvald Fransiskan jalkain juuressa —?
Osvald (on noussut ylös ja antaa liinan Fransiskalle). Neitoni!
Fransiska. Mille grâces, Monsieur!
Evelina. Neitoni? Ettekö tunne toisianne?
Fransiska (hiljaan Willmarille). Evelina! Nyt toimeen, isä, taikka kaikki mun tuumani menevät tyhjiin.
Willmar. Minä olen esittänyt herrasväen toinen toiselleen.
Evelina. Mutta —
Fransiska. Kuule Evelina — (hiljaan Willmarille). Kiitä minua, isä, oikein ylimäärin, se synnyttää vastaansanomista ja vaikuttaa varmemmin kuin moittiminen.
(Vetää Evelinan peräpuolelle ja puhuu hiljaan hänen kanssansa.)
Willmar. Kuule Osvald!
(Viittaa häntä tulemaan etupuolelle).
Osvald. Tohtori!
Willmar. Minä olen löytänyt sinulle.
Osvald. Tuonko tuossa?
Willmar. Aivan rikas, luota minuun.
Osvald. Mutta nuot muut lahjat?
Willmar. Tutki itse — oikea helmi tyttöjen joukossa, kaikkien täydellisten avujen esikuva, kaikki, mitä vaadeit, kaikki, mitä suinkin miehen sopii toivoa yleistettynä tapaavansa.
Osvald. Te liioittelette, tohtori. Kohtuullinen kiitos vahvistaa ajatuksen, liian iso määrä on myrkkyä — minkätähden ette itse pyydä tätä helmeä? Olettehan leskimies —
Willmar. Osvald, ei mitään leikkiä, sillä toden totta on nyt puhe naimisesta.
Osvald. Minä olen tutkiva, tohtori, mutta jos joudutte häpeään —
Willmar. Mahdotonta — taikka lupaan sinulle ruveta hänen ensimäiseksi mieheksensä. Hyvästi!
(Menee perälle.)
Osvald (itsekseen.) Kyllä minä sen heti huomasin, että tuolla vanhalla vilkkurilla oli jotakin mielessä. Mutta niin helposti ei minua pauloihin saa.
(Willmar on lähestynyt Fransiskaa ja Evelinaa).
Fransiska (hiljaan Willmarille). Evelina on neuvottu, tietysti sen verran kuin vaadittiin.
Willmar (samoin). Onnea siis vaan, minun on osani näytelty.
Fransiska (ääneen, oudon-omaisella somalla kumarruksella). Hyvästi, rakas tohtori, tulkaa pian takaisin.
(Laskee hänet käden-viittauksella, Willmar keskeltä pois.)
Evelina (itsekseen). Rakas tohtori, ja tuommoiset temput? — Vai niin, leikin tekoa. Mutta miellyttää se ei voi minua, Osvald Fransiskan jatkain juuressa, ja koko tämä ilveilys. Oi, jollen vaan olisi antanut lupaustani, saattaisin hänet pian tolalle.
(Pois oikealle).
Osvald (on katsellut Fransiskaa koko ajan). Käytöspartta hänellä ei puutu, mutta hän saisi olla sydämellisempi vanhaa miestä kohtaan, isänsä nuoruuden ystävää ja isäntäänsä kohtaan.
8 Kohtaus.
Fransiska. Osvald.
Fransiska (astuu esiin, ja katselee Osvaldia ilkkuisella hymyllä).
Osvald (kääntää silmänsä toisaalle, itsekseen). Hän on viehättävä, mutta hänen kasvoissansa ilmaantuu jotakin varsin pilkallista, kylmää.
Fransiska (yhä vielä ilkkuisesti). Tohtori on käskenyt teitä olemaan hupilaisenani. Te ette rupee suuriin vaivoihin, te olette mykkä.
Osvald. Sulous ja kauneus saavat syyttää itseänsä, jos heitä katsellessamme unhotamme itsemme ja puhekykymme.
Fransiska. Oh, herra Born, imarrus ei kuulu tehtäviinne eikä sen tarvitsisi alottaa semmoista tuttavuutta, joka oikeastaan ei ole mikään uusi.
Osvald. Oliko minulla se onni, että jo ennen tunsitte minun? —
Fransiska. Niinkuin semmoisen tuntee, jonka usein näemme kuvana edessämme. Itsekuhunkin muotokuvaan painaa maalarin omituinen käsitys merkkinsä, ei mikään kokonansa vastaa.
Osvald. Onko teille puhuttu minusta?
Fransiska. Minä oleskelin paljon tohtorin huoneessa siihen aikaan, kun te olitte yliopistossa ja matkoilla. Te olitte keskustelujen pää-aineena tohtorin ja Evelinan välillä. Minä kuulin nimenne joka päivä —
Osvald. Ja mainittiinko sitä ystävyydellä?
Fransiska. Vaihetellen. Evelina oli aina sama, aina sula kiitos, aina lepyttelevä, jos tohtori —
Osvald. Suuttui? Se tapahtui usein, arvaamma.
Fransiska. Kirjeitten muoto, joita hän teille lähetti, oli ilmapuntarini. Jos ne olivat kuvertissa, arvattavasti herttaisia mielenpurkauksia, pitkiä, mutta ystävällisiä puheita, silloin oli kaikki erittäin hyvin. Yhteen-taitetut kirjeet, minun nähdäkseni vaarallista sisältöä, lyhyesti ja kiiruusti laaditut, näitten tämmöisten ohessa aleni ilmapuntari ja viidellä sinetillä lukitut ennustivat melkein aina myrskyä, joka nousi sitä rajummaksi, mitä raskaampi kirje oli ja mitä useammin nuot viisi sinettiä jälleen olivat käytettävät. — Te itse kai parahiten tiedätte, kuinka monta kuverttia ja kuinka monta sinettiä teillä on näytettävänä.
Osvald. Ja tämän teidän tarkan vaarin-ottonne kestäissä, saanko minä toivoa, että ajatuksenne minusta noudatti Evelinan sanoja ja päästi minun vapaaksi ilmapuntarin vaiheista ja sen metallipatsaan painosta?
Fransiska. Minä en maksa paljon nuoruuden ystävien päätöksestä. Se muodostuu, vaikka enimitten huonommaksi, kuin mitä toivomme, kumminkin tavallisesti paremmaksi, kuin mitä ansaitsemme.
Osvald. Te luotatte siis omaan tutkintoonne?
Fransiska. Ja teidän avo-sydämisyyteenne. Sanokaa itse, kummoisena palasitte takaisin? niinkuin Hamlet Wittenberg'istä vai niinkuin Laertes Parisista?
Osvald. Se tahtoo sanoa?
Fransiska. Täytyykö minun opettaa teitä Shakespearea ymmärtämään? Opitteko ajattelemaan niinkuin edellinen, vai miekkailemaan ja ratsastamaan niinkuin jälkimäinen?
Osvald (iloisesti). Minä tiedän vaan, ett'ei minussa ole mitään jälkeäkään Hamletista.
Fransiska. Hamlet, ennenkuin hän sai tietää isänsä murhasta ja äitinsä vihkijäisistä, oli myöskin Hamlet.
Osvald. Mutta hän ei ollut oma herransa, hän oli Opheliaan rakastunut.
Fransiska. He made her believe it, ken sen tietää, oliko laita niin? Luultavasti leikkiä, sentähden että hänen oli ikävä Helsingörissä erinänsä Wittenbergin kumppaneistaan ja opettajistaan.
Osvald. Te ette usko rakkautta olevan —
Fransiska. Lahjoja, ja että Hamlet oli sananseuloja, words of so sweet breath composed, as make the things more rich. Kaikissa tapauksissa paljas mielikuvitus.
Osvald (syrjään). Ääntää oivallisesti Englannin kieltä, on lukenut Shakespearea, mutta ei ymmärrä hituakaan. (Ääneen) Entä Ophelia?
Fransiska. Oli liian hyvin kasvatettu, sillä kasvatuksen ymmärsi tuo kelpo Polonius, rakastaaksensa ilman avioliiton toiveitta.
Osvald. Siinä tapauksessa se oli suuri hulluus, että hän tuli hulluksi. Teidän käsityksenne on tytön käsitykseksi hämmästyttävä —
Fransiska. Teidän, miespuolten, mielestä, jotka luulette, että meidän tulee kaikissa uskoa runoilijoita, ja teitä, kun olette rakastuneita; että me tulvailemme kyyneliä, kun nuori lyriikimme näpähyttelee vienosti kielitettyjä kanteleitansa; ett'emme huomaa, että Byron synkkämielikön virassaan myöskin on bon vivant'i, että Lamartine, runoilija, lisäksi on valtioviisas, ja että me Mathisson'ista Giebel'iin asti vannomme kaikkiin riimitettyihin huokauksiin, niinkuin orakeleihin. Ei niin, ymmärryskin kaunistaa naista, arvostelukin, "kritiki" on meidän pyrintöjämme —
Osvald (syrjään). Kuinka epä-naisellinen, ja tuota julkeni tohtori ylistää pilviin saakka.
Fransiska. Liiallinen mieltymys runouteen, liiallinen herkkätunteisuus tekee päätöksillemme haittaa, vaan tyvenmielinen päätös on ennen kaikkia suotava.
Osvald (syrjään). Ja tuo minun on määrä naida? Ei ikinä!
Fransiska. Kuka on mielirunoilijanne, herra Born?
Osvald (syrjään). Hän pusertaa ulos kaiken viisautensa, oikein niinkuin hän tietäisi, että minä häntä aion tutkia. Mutta hän ei kestä, onneksi tein suuria vaatimuksia. Jos tohtori ottaisi sanoistani kiinni —
Fransiska. Te ette vastaa? Quelles réveries, quel morne silence?
Osvald (syrjään). Nyt puhuu hän ranskaa kuin vettä. (Ääneen). Mademoiselle —
Fransiska. Eh bien, Monsieur, c'est en vain que j'attends une réponse. Vous oubliez que c'est à vous que l'on a confié l'agréable devoir de faire les honneurs de la maison.
Osvald (syrjään tuskistuneena). Hän kestää, hän kestää. (Ääneen.) Neito, minä näen, että rakastatte vieraita kieliä.
Fransiska. Niitä on harjoittaminen, se on muodin asia ja välttämättömän tarpeellista matkoilla.
Osvald (syrjään). Matkoilla? Ikäänkuin hän olisi kuunnellut.
Fransiska (menee kukkapöydän luo ja pitää silmällä Osvaldia, joka tuskissaan käy edes takaisin näyttämön etupuolella).
Osvald (syrjään). Hän taitaa kaikki, mitä olin vielä vaatinut — (lyö päähänsä.) Italian kieltä? (aivan iloisesti) jos ei hän ollenkaan osaisi Italian kieltä! Varmaan, sitä hän ei osaa.
Fransiska (on nypäissyt yhden ruusun). Voi!
Osvald. Mikä teitä vaivaa, neito?
Fransiska. Ei mikään, piikki pisti sormeeni. Minä olin unohtanut, che ogni rosa ha le sue spine.
Osvald (kovin peljästyneenä). Te ymmärrätte Italian kieltä? (Syrjään). Minä olen hukassa!
Fransiska. Discretamente bene, Signore, — e lei?
Osvald. Un pochino. (Syrjään). Minä olen hurjistumaisillani.
Fransiska. Dunque paleremo spesso italiano.
Osvald (syrjään). Vielä sitäkin! nyt on latinani lopussa —
Fransiska. Minä rakastan sitä kieltä, sillä se soi kuin musiiki ja laulaessani laulan mieluisimmin Italian kielellä.
Osvald (syrjään). Nyt hän vielä lisäksi laulaakin — tohtori on kietonut minun.
Fransiska (menee pianon luo). Tahdotteko säestää mulle jonkun laulun?
(Avaa sen).
Osvald. Minä en soita, en ollenkaan. (Syrjään.) Minua itseä tässä soitatetaan, nauruna pidetään.
Fransiska. Hyvin arvattava, miehillä ei siihen ole aikaa, sillä ennenkuin oppii edes jotakuta valssia kitkuttamaan, saa jo monet tunnit harjoitella. Meidän tyttö parkain täytyy jokaisen ymmärtää soitantoa, täyttääksemme vajautta, jos seuroissa haastelo väjähtyy.
Osvald. Taide, jolla seura-elämän tyhjäntäpöisyyttä paikataan.
Fransiska. Se ei vielä ole mikään taide. Esimerkiksi meiltä väsähtyy haastelo. Ei mikään ole helpompaa, kuin että minä laulan teille pienen laulun.
(Istuu pianon eteen.)
Osvald. Tuo saattaa minut perikatoon!
Fransiska (avaa nuotit ja laulaa jonkun hellätunteisen laulun, esm. "Komm" Meyerbeer'ilta, "Abendstille" Gumbert'ilta, "Sehnsucht" Mendelsohn'ilta, "Heimlich" Schäffer'iltä tai jonkun muun, niin innottomasti ja tarkkamääräisesti kuin suinkin).
Osvald (hervahtaa alas tuolille). Nuora on kiinnemmäksi vedetty, hän taitaa kaikkia, kaikkia — Jumala, hän laulaa. —
9 Kohtaus.
Edelliset. Evelina (astuu keski-oveen ja kuuntelee).
Evelina. Laulusi houkuttelee minua ulos kyökistä, en ole pitkään aikaan kuullut sinun laulavan, Fransiska.
Fransiska (kesken laulua). Minä otan joka viikko kaksi tuntia.
(Laulaa edelleen.)
Osvald (puoli hiljaan Evelinalle). Saiko tämä teitä houkutetuksi, tämä laulanto?
Evelina. Fransiskalla on hyvä ääni ja oivallinen koulu.
Osvald. Mutta tämä laulu, niin ilman tunteen syvyyttä, tässä puuttuu (sydäntänsä osoittain.) Evelina, te laulatte sen laulun paljoa paremmin.
Evelina. Ei suinkaan, minun heikko ääneni, luonnon tapainen lauluni —
Osvald. Mutta sillä mielen-ilmeisyydellä, joka sielusta —
Fransiska (kesken laulantaa). Herra Born, ettekö tahtoisi kääntää minulle nuotteja?
Osvald. Kohta! (Tarttuu nuotteihin, lyö koko kirjan kiinni niin että nuotit putoovat telineiltä). Anteeksi! (Notkistuu nuotteja ylös ottamaan.)
Fransiska (on hypähtänyt ylös, iloisesti). Älkää vaivatko itseänne! Tyhmä laulu, täynnä äitelää sentimentaliteetiä —
Osvald. Älkää herjatko laulua —
Fransiska. Minä unhotin, jos tahtoo laulaa, pitää myöskin löytymän kuulijoita. Minä en tiedä mitään typerämpää, kuin että vaimo itsekseen hoilottaa laulujansa, tai istahtaa iltahämärässä herra puolisollensa vierettelemään hänen mielisäveliänsä ja tämä luulee, että joka sävelessä vaimon koko rakkaus suhisee hänen ympärillään. —
Osvald. Lieneehän tuo ihastuttavaa — tämmöiset hämärähetket.
Fransiska. Perin ikävää. Jos mies pitoja pitää, sillä sehän naimisen viimeinen päämäärä kuitenkin on, että vieraissa käydään tai vieraita vastaanotetaan, silloin on rouvan laulaminen, vaikka vaan sen verta, että alku soittamiseen tehdään, sillä se on emännän velvollisuus.
Evelina (joka hämmästyen on kuunnellut). Mutta Fransiska! — (Malttaen mieltänsä). Vai niin. (Hiljaan Fransiskalle.) Mitä mielitkään sinä tehdä hänen?
Fransiska. Annan hänelle käytännöllisen osoituksen vaimon valitsemiseen. Todistus tuotu päinvastaisista kohdista. Tule Evelina.
(Menee hipsuttaa kiirutellen pois, Evelina seuraa häntä keski-ovesta.)
10 Kohtaus.
Osvald, sitte Willmar.
Osvald (joka tällä aikaa seisoi äänetönnä tuskissaan). Jumalan kiitos, hän on poissa! Hän taitaa kaikkia! Olisi vaan vielä puuttunut, että hän olisi köydellä hyppinyt, minä luulen hän osaa sitäkin. Hän laulaa, niinkuin positivi, — mutta hän laulaa. Hän puhuu kaikkia kieliä — mutta mitä tämä maksaa? Tytöille tämmöinen asia tehdään aivan huokeaksi. (Lyö jalkaansa lattiaan). Se on inhoittavaa! Nuot bonnit, nuot pensionit — tämä olisi tiedettävä. Nyt puuttuu vaan, että tohtori tulee ja ottaa sanoistani kiinni — totta tosiaan, tuossa on hän jo.
Willmar (keski-ovesta). Noh, Osvald, oletko oppinut tuntemaan kaunista Fransiskaa? Olenko liikoja lausunut?
Osvald. Oh, se on oikea kameleontti tiedoissa.
Willmar (syrjään). Rakastuneelta hän ei näytä? (Ääneen). Asia on siis laidallansa?
Osvald. Mikä asia? Tohtori, minun täytyy teille ilmoittaa, ett'en ikinä voi rakastaa tätä tyttöä.
Willmar. Älä haaraite asiasta, Osvald, ken puhuu rakastamisesta? Olenko sinulle luvannut, että sun piti rakastaman? Sinä määräät lääkkeet, minä hankin nämät, ja vaikutus ei ole rakastaminen — vaan naiminen.
Osvald. Mutta tohtori —
Willmar. Sinä lupasit naida sen tytön, jolla oli ne hyvät avut, jotka vaadeit, minä lupasin toimittaa sen. Minä olen puheeni pitänyt, nyt on sinun —
Osvald. No kuulkaa nyt vaan —
Willmar. Voitko mulle näyttää ainoatakaan vikaa? Fransiska on kaunis, nuori, rikas —
Osvald. Mutta näitten kaikkein ohessa —
Willmar (puhettansa kesken heittämättä). Sivistynyt, hän laulaa, puhuu Ranskan, Englannin, Italian kieliä —
Osvald (syrjään). Miksikä en vielä vaatinut heprean kieltä?
Willmar (aikoo mennä). Minä tahdon puhutella häntä —
Osvald (pidättää häntä). Jumalan tähden, tohtori, mikä kiiru? Odottakaa toki —
Willmar. Minä olen saanut lupauksesi.
Osvald (jotakin äkkiä mietittyänsä). Tohtori, te ette vielä ole voittanut, Fransiskalla ei vielä ole kaikkia —
Willmar. Olisinpa utelias kuulemaan.
Osvald. Hänellä on kaikki hyvät avut seura-elämää varten, mutta ei taloutta varten. Minä olen ihan selvillä sanoilla määrännyt, hänen pitää osata keittää — sitä ei hän osaa. —
Willmar. Mutta tuommoisella älyllä sitä oppii neljässä viikossa.
Osvald. Ei siitä mitään, kohta pitää hänen sitä osata, jo tänäpänä — tällä hetkellä — taikka koko kaupasta ei tule mitään.
Willmar. Mutta Osvald —
11 Kohtaus.
Edelliset. (Keskeltä tulee Fransiska, kyökki-esiliina edessä, iso vati kädessä, häntä seuraa Evelina, samate kyökki-esiliinalla, ja tarjinlautasella kantain erilaista ainetta tötteröissä, mortteleissa j.n.e.)
Fransiska. Tänne, Evelina, kyökissä on niin kuuma, täällä salissa —
Willmar. Mitä tuopi hän tuossa?
Osvald. Todellakin, kyökki-asussa —
Fransiska (on istuutunut tuolille oikealle kädelle, vetänyt esiin pienen pöydän, jolle Evelina laskee lautasensa, Evelina seisoo hänen takanansa). Herrat antakoon anteeksi! Talouden askareita. Liekkosputinki, tohtori, oman keksintöni mukaan.
Willmar (Osvaldille). Mitäs sanot?
Osvald. Me emme saa häiritä.
(Tahtoo pois).
Willmar (pidättää häntä). Noh, pysy alallasi!
Fransiska (liikuttaa ahkerasti vatiansa).
Evelina (lyö auki Sametzkyn kokkikirjan). Sämpylät lioitettakoon —
Osvald (itsekseen). Tuossa olen nyt kauniin rokan itselleni keittänyt.
Evelina. Katsokaamme eteenpäin, sivu 105.
Willmar Osvaldille. Osaako hän keittää?
Osvald. Niin, kokkikirjan avulla, se ei ole mitään, siihen pystyn minäkin. —
Fransiska (Evelinalle). Lyö kirja kiinni, tämän minä tiedän ulkoa.
Osvald (syrjään.) Minä olen maahan vaipua!
Fransiska (puoli-hiljaan Willmarille). Palaako tuo?
Willmar. Ei sitä, mutta seisoohan tuo hiilillä.
Osvald. Kuka?
Fransiska. Liekkosputinki! Evelina! pieneksi hakattu ydin —
Osvald (syrjään). Tämä viiltää läpi minun luitteni.
Evelina. Tässä! (panee sen vatiin).
Fransiska. Sitrunan kuoria.
Osvald (itsekseen). Mitä nyt saanenkaan varomattomuudestani?
Fransiska. Pippureita.
Willmar (puoli-hiljaan Fransiskalle). Sinä olet tullut pistävän äkeäksi.
Fransiska. Suoloja! ne ovat välttämättömän tarpeelliset.
Evelina. Tässä!
Willmar (samate). Sinä et ole säästänyt häntä, lapsi, katsoppas kuinka tuskistuneelta hän näyttää.
Fransiska. Mutta jo kylläksi kirpelää, pistävää, karvasta; nyt, Evelina, lienteät lisikkeet, jotakin laimentavaa, sovittamaa; munia, rusinoita ja makeita manteleita.
Evelina. Tässä! Tässä ja tässä!
Willmar (Fransiskalle). Mutta pääsemmekö määrän päähän? Mitä tästä lopuksi syntyy?
Fransiska. Oivallinen liekkosputinki, tohtori, odottakaa vaan — (nousee ylös). — Te saatte ihmetellä, ennenkuin teitä aavistaakaan — palaa tuo ilmitulessa!
Osvald. Tässä tulee minun liian kuuma — hyvästi, tohtori!
(Pois vasemmalle).
Willmar. Nyt, Fransiska, liikuttanut, ruhtonut olet häntä tarpeeksi, mutta voi sinua, jos hullusti käy — (kääntyy lähteäksensä.)
Fransiska. Olkaa huoletta — nyt tulee hän vienolle valkealle.
(Willmar pois oikealle).
12 Kohtaus.
Fransiska. Evelina. Osvald (ovessa vasemmalla).
Evelina. Selitä mulle vihdoinkin, sillä kauemmin en todellakaan voi olla katselijana, mitä sinä vehkeilet Osvaldin suhteen?
Osvald (aikoo ulos ovesta, näkee Fransiskan ja säpsähtää, takaisin).
Fransiska (on huomannut hänen; itsekseen). Tuolla on hän, hyvä! (ääneen). Osvaldinko suhteen? Tahdoin oppia häntä tuntemaan, itse oppia tuntemaan — sinun liiallisten ystävällisten kertomustesi perästä —
Evelina. Minä en ole liioitellut — ja voitko ihmeteliä, että pidän nuoruuden ystävää rakkaana?
Fransiska. Noh, minä olin odottanut jotakin omituista ja näen nyt edessäni aivan tavallisen lajin nuorta miestä — mutta, Evelina, aviomieheksi erittäin soveliaan.
Evelina. Mitä sillä tarkoitat?
Fransiska. Hän on aivan täynnä oikkuja ja hullunkurisia mielipiteitä; lisäksi on hän niin itsehyväinen, ettei hän oikkujansa huomaakaan.
Evelina. Ja tästä?
Fransiska. Tästä syntyy aviomiehen esikuva. Joka oikku on yksi sää lisäksi niihin vahvoihin ohjaksiin, joilla me häntä hallitsemme. Paras oikku on — että hän olisi kovin ylpeä rouvansa puolesta. Tuolla saisi kaikki aikaan. Jos vaimo uhkaa olla seuroissa uljastelematta, myöntää hän kaikki. —
Evelina. Se olisi peräti tyhmää.
Fransiska. Mutta rikas tarvitsee hänen rouvansa olla. Se tuottaa itsenäisyyttä. Rikkaan rouvan ei koskaan tarvitse pelätä miehen hirmuvaltaa. Jos tämä on köyhä, viljelee vaimo rahan-annon kieltoa pakoituskeinoksi, vaan jos mies onkin rikas, ei hän kumminkaan sillä saa vaimoansa masennetuksi.
Osvald (ovessa). Minä en ota ketään rikasta.
Fransiska. Lyhyeltä puhuen — Osvaldin voisi kokonaan hallita — hänen kanssansa tulisi varsin onnellisessi.
Evelina. Tätäkö sinä onneksi sanot?
Fransiska. Tietysti. Hallitsematonna oleminen on onnellista. Hallitseminen on itse autuus.
Evelina. Minä olen luullut, että varmin keino onnelliseksi pääsemiseen on onnelliseksi tekeminen. Peräti toisenlaiseksi minä ajattelen rakkauden onnea. Minä en kysy, saanko hallita vai itse olla hallittuna — minä kysyn ensiksi, rakastanko minä. Jos rakastan —
Fransiska. Suu poikki! ei mitäkään saarnaa, rakennettu rakkauden mielihairaukselle. Älä soita teemaa loppuun — odota, kunnes kerran saat sitä ylkämiehelle selvittää. Variationein pitää kestämään andantesta allegron kautta hautaan trioon asti.
Evelina. Fransiska! Minä en ymmärrä sinua — mutta minä tunnen sen hyvin itsessäni, vaimo ei saa pitää rakkautta pilkkana, sillä hänen ainoa oikeutensa, hänen ainoa valtikkansa on rakkaus — ainoa, jossa meidän täytyy olla miestä etevämmät, on sydän.
(Pois keskeltä vasemmalle.)
Fransiska. Sievän sievää — Evelina on tyttö, jota tekisi mieli suudella. Kuinka minua pahoitti, etten uskaltanut antaa hänen päättää puhettansa, mutta kuuntelijan ei ollut määrä saada kuulla mitäkään, joka olisi hänelle ollut liian mieluista ja lopuksi helleyttänyt minua, niin että olisin tehtävästäni hairahtanut. Jos nyt vaan tuo Puck-tonttuni univormussa ilmaantuisi. Tämän pitää herralle osoittaman, että hänen läheisyydessään kukoistaa kukkanen, joka ansaitsee hänen täydellisintä arvon panemistansa. Mutta tuo ei näe metsää puiden tähden. No, kyllä Puck varmaan tiputtaa niin makeata nestettä hänen korvaansa, että side putoo hänen silmiltänsä, ja Lysander painuu Hermian jalkain juureen.
(Pois keskeltä oikealle.)
Osvald (astuu esiin). Näin tullaan asian taa. Minä en ota ketäkään rikasta. Rouvani pitää käymän jääharmaissa vaatteissa, seurassa aina oleman ääni sorruksissa, mutta kotona koristavan itseänsä minua varten ja laulavan — oi, me vietämme jumalallista elämää à deux. Evelina on enkeli, Evelinalla on sydän. Mutta tohtori, tuolla heiskuvalla myrkkykasvilla, tuolla bella donna'lla, minä en anna elämäni onnea kuolettaa.
(Pois keskestä).
13 Kohtaus.
Fransiska ja Lautern (tulevat toisiaan puhutellen puiston kautta)
Lautern. Minä olin peräti ihastunut siitä onnesta, että taas tapasin teidät —
Fransiska. Sanokaa se kernaasti, minä tiedän kyllä, minkä verran saan näistä mielityspuheista lukea omaksi osakseni. Orpanani Laura, joka minun kanssani oli paikalle saapunut, hänen suloisiin silmäyksiinsä nuori herra oli kiintynyt, ja tämä —
Lautern. Jatkakaa.
Fransiska. Hoiti tarkalla huolella niitä ihastuttavia kotiljongin kukkakiehkuroita, joita te hänelle toimititte; enempää en uskalla ilmaista.
Lautern. Saanko siitä päättää?
Fransiska Kyllä, te saatte päätökseen tulla.
Lautern. Kuulkaa siis. Eräs virkamatka temmasi minun pois talvijuhlista, jotka vasta juuri olivat minun silmissäni arvoa saaneet, minä tulin takaisin, etsein näitten juhlien tähtiä — turhaan.
Fransiska. Tähdet matkustivat rautatiellä tätinsä kanssa takaisin kotipaikoilleen.
Lautern. Tässä näen minä taas teidän, sopineeko minun toivoa, että minun puolestani lausutte hyvän sanan?
Fransiska. Olkoon menneeksi, minä olen nyt kerran naimis-kauppain puuhassa, pari uhria lisäksi ei siis tee mitään. Mutta minä teen ehtoja —
Lautern. Mitä voisin teille myöntää semmoista, joka ei olisi halpaa sen elämän-onnen rinnalla, josta saanen teitä kiittää?
Fransiska. Vaiti! Tuon niinkutsutun elämän-onnen on teille kuitenkin toinen käsi jakava. Minä vaadin ainoastaan toista hyvää työtä toisen edestä. Minun armauteni, minun puheliaisuuteni ovat teille altisna. Siitä vaadin vaan hetkeksi teidän armauttanne, teidän puheliaisuuttanne. Onko se kohtuutonta?
Lautern. Mitenkä tämä on ymmärrettävä?
Fransiska. Hyvitelkää tuokion aikaa kaunista Evelinaa, tohtorin sisaren-tytärtä —
Lautern. Neito —
Fransiska. Olkaa huoletoinna omasta, niinkuin Evelinankin levosta. Ennen kaikkia pyytäkää Osvaldia auttamaan teitä ja Evelinan sydäntä tutkimaan; asettakaa kaikki Evelinan etevyys oikiaan valoon, teidän sopii tässä tilassa ajatella Lauraa —
Lautern. Mutta neito Fransiska —
Fransiska. Minun ehtoni. Sanokaa Osvaldille kaikki, mitä minä suostuvaisuudellani teiltä keskeytin, puheenparret olivat oikeastaan jo minun, ja minä vaan määrään niitä toistamiseen käytettäväksi. Ellette tahdo, — jään minä mykäksi, ihana Laura antaa kätensä toiselle —
Lautern. Mutta, hyvä Jumala —
Fransiska. Mikä vahinko noitten kaunisten kotiljonginkiehkurain suhteen. Ja te saatte sitten, toisena Petrarkana, sepittää sonetteja hänestä. Tuolla tulee Osvald, tehkää päätöksenne.
(Nopeasti pois keskeltä.)
Lautern, Mitä minun on tekeminen? Se on häijyyttä — sen minä näen — mutta ei minua ja Lauraa vastaan. Hänen tähtensä kaikki! Minä noudatan Fransiskan käskyjä.
14 Kohtaus.
Osvald (keskeltä). Lautern.
Osvald. Kas, Bernhard!
Lautern. Osvald, sinua minä ha'in. Anna minun käyttää tätä hetkeä, jona voin sinua puhutella kahden kesken. Minä tarvitsen ystävyyttäsi. (Syrjään). Se on totta.
Osvald. Annapas kuulla, minä olen uutelias.
Lautern. Minä rakastan (syrjään) — ei vielä valhetta.
Osvald. Oivallista! ja ketä?
Lautern. Nyt on peto. (Ääneen). Etkö ole sitä huomannut? Oi, sinä arvaat sen — viehättävää Evelinaa.
Osvald. Ei, sitä en ollenkaan ole huomannut.
Lautern. Ken voi häntä rakastumatta katsella?
Osvald. Minä olen häntä katsellut jo viisitoista vuotta.
Lautern. Tämä vieno naisen luonto, tämä syvätunteisuus, joka kaikissa hänen sanoissaan astuu esiin —
Osvald. Niin, hän on syvätunteinen.
Lautern. Hän on ihana —
Osvald. Todesti? Kyllä hän on herttainen. (Syrjään). Tuonko virka oli minua siitä huomauttaa?
Lautern. Mikä onni, saada häntä omaksensa —
Osvald (syrjään). Ja sitä onnea minä en tähän asti ole voinut hoksata?
Lautern. Aina on hän mielessäni, tämä jalon uhkea kuva — (innolla).
Osvald. Jalon uhkea?
Lautern. Hänen silmiensä tuli, poskien vienot ruusut, joita mustankiiltävien hiuskäheräin tumma yö varjostelee.
Osvald. Mustankiiltävät käherät? Evelinallako?
Lautern (syrjään). Voi, minä ajattelin Lauraa! (Ääneen). Ei juuri mustat — mutta tummat. Ei aivan tummat — mutta minä tarkoitan sitä, ei kokonaan vaaleat. Rakkaus kuvaa tukevilla väreillä.
Osvald. Minä en ole tietänyt, että se myöskin mustutti.
Lautern. Osvald, sinä olet hänen ystävänsä, olet minunkin. Puhuttele häntä, kysy häneltä, mitä tunteita hän pitää minun suhteeni — perusta minun onneni.
Osvald. Kuule Bernhard — tämmöiset toimitettavat — en todellakaan voi sulle mitään luvata.
Lautern. Ja mihin jääpi ystävyytesi? — Tuolla tulevat naiset. Vielä kerran —
Osvald. Ja vielä kerran — minä en lupaa mitään.
Lautern (syrjään). Sitä parempi! Minä olen tehnyt tehtäväni.
15 Kohtaus.
Edelliset. Fransiska. Evelina, iso kori, täynnä kukkasia, kädessä.
Fransiska. Herra von Lautern? Teitä ei pitkään aikaan nähty, mutta tätä kutsumusta (viitaten Evelinaan) noudatitte nopeasti.
Lautern (kylmänkiskoisella kumarruksella). Neito —
Osvald (syrjään). Hän salaa rakkautensa oivallisesti.
Fransiska (hiljaan Lautern'ille). Innokkaammin, lemmekkäämmin — muistakaa Lauraa!
Lautern. Niin, paha kyllä, minä teen sitä. (Evelinalle). Jos tietäisitte, mitä kärsein, kun en niin isoon aikaan nähnyt teitä! Tuo kaunis käsi ei kohoisi uhkaavaisena.
(Tahtoo suudella hänen kättänsä).
Evelina (astuu takaisin, hymyillen). No mitä nyt mielitte, mitä tämä tarkoittaa?
Fransiska (itsekseen). Luutnantit ovat oivalliset, komantoon perin tottuneet. Hän tekee hyväily-temppunsa komannon mukaan, juuri kuin sotamiehen pyörähyksensäkin.
Osvald (on tuskallisesti katsellut Evelinaa ja vetää Lautern'in syrjäpuoleen). Annapas, minä tuon toimitan, Bernhard, minä puhuttelen häntä, mutta älä sinä asiaa hölmäse. (Syrjään). Saan sillä edes aikaa.
Fransiska. Hyvä, että tapaamme herrat. Me tarvitsemme apuanne. Huomispäivän juhlaksi koko sali koristetaan, tässä ovat aloitetut kukkaköynnökset, meillä on vielä paljon tekemistä. (Istuu tuolille vasemmalle puolelle, Evelina oikealle). Me, Evelina ja minä, sidomme, herrat antavat meille kukkaset käteen.
Osvald (Evelinalle). Saanko minä auttaa teitä?
Fransiska. Herra Born? Tänne työhön. Tässä jalkaini juuressa, ottakaa tämä pallistuoli —
Osvald (syrjään). Belladonna on takiaisten sukua. (Menee toiselle puolelle ja istuu aivan nyreissänsä Fransiskan jalkain viereen).
Lautern (asettuu Fransiskan taa). Te teette asian minulle hirveän vaikeaksi. — Oletteko tyytyväinen?
Evelina (istuu yksinänsä ja sitoo seppeleitä).
Fransiska (Lauternille). Minä kiitän seppelettä, kuu se on valmiina. (Osvaldille). Yksi narcissi! viheriöistä. Tiedättekö mitä narcissi merkitsee? Narcissi oli eräs kovin itserakas, turhaluuloinen mies, — sentähden muutettiin hän kukkaseksi.
Osvald. Vanha juttu!
Fransiska. Hyvä, ettei se uudistu. Jos omahyväiset nuoret miehet vielä kaikki muuttuivat kukiksi, emmepä paljailta kukilta tietäisi, mistä saisimme miehiä. — Orvokkeja!
Osvald (etsii semmoisia). Tässä!
Fransiska (lyö häntä viheriäisellä oksalla sormille). Koettakaas vaan niin varomattomasti menetellä orvokkien kanssa — Näettekö, tämä tulee tähän, aivan likelle narcissia, joka ei ole sitä huomaavinansakaan. Se tulee kainoudesta, minkätähden pistää orvokki päänsä aina lehtien alle.
Osvald. Lehti näyttää ulkomuodolta juuri kuin sydän.
Fransiska. Antakaa se tänne, se tulee narcissin ja orvokin väliin. Tulpani tähän likinnä.
Lautern. Se on loistossa orvokin voittava.
Fransiska. Erhetys! Kylmä loisto vetää meitä vaan puoleensa, huomauttaakseen meitä orvokin hyvästä hajusta. Näettekö, nyt kumartuu narcissi heti orvokkia päin. (Osvald ei ole kääntänyt silmiänsä Evelinasta, joka teeskentelemättä sitoo sitomistaan).
Fransiska (Osvaldille). Kurjenmiekka.
Osvald. Tässä!
Fransiska (nivoo sitä kiinni). Kuinka kankea, kuinka kömpelö. (Erityisellä äänen koroituksella Lauternille). Hänen tulisi tässä pujottauta orvokin ääreen ja siitä hyvästä minä tahtoisin yhdistää hänen granati-kukkaan — mutta jos hän on noin taipumaton —
Lautern (mennessään Evelinan luo toiselle puolen). Älkää luovuttako hänestä granatia. — Se olisi liian hirmuista.
Fransiska. Hän mukauntuukin jo tahtoani myöden.
Lautern (Evelinalle). Nyt olen tuolla oppinut seppeleitä sitomaan, saanko auttaa teitä?
Evelina. Jos tahdotte. (Lautern istuutuu hänen jalkainsa viereen). Mutta minä teen työn itselleni paljon huokeammaksi, minä otan kukkaset ilman merkityksettä, niinkuin ne eteeni sattuvat, ruusuja!
Lautern. Tässä!
Evelina. Vielä ruusuja!
Osvald (Fransiskalle). Heillä on tuolla ruusuja, paljon kauniimpia kukkia, kuin meillä.
Fransiska. Sahramikukka!
Osvald (antaa sen). Keltainen, se on rumaa, se on kateuden väri —
Fransiska. Ja mustasukkaisuuden.
Osvald. Ja heillä on tuolla ruusuja.
Evelina. Nyt myrtin-oksa.
Osvald (hyppää ylös). Myrttiä myöskin! Ei, tämä ei käy laatuun — he ovat paremmalla edulla, kuin me. (Evelinan luona). Teidän seppeleenne tulee paljon kauniimmaksi kuin tuo, paljon kauniimmaksi. Ruusuja ja myrttejä!
Fransiska (syrjään). Nyt olen yksinäni. (Ääneen). Hei, herra Born, te jätätte paikkanne. Pysykäät täällä, täytyy minun pyytää, nyt juuri tarvitsen apuanne. Näettekö tuota sopimatointa jasminin-oksaa, ottakaa tämä veitsi, leikatkaa se poikki.
Osvald, Eikö ennemmin myrttejä täältä?
Fransiska. Ei — joutukaa.
Osvald (syrjään; toiselle puolen astuissaan). Belladonna ja takiaisia! ja tuolla ruusuja ja myrttejä! (ottaa veitsen ja leikkaa oksaa, mutta pitää silmänsä yhä Evelinan puoleen kääntyneinä).
Evelina (Lauternille). Seppele on valmis, ruusu jäi jälelle, tässä saatte sen napinläpeen, vaivastanne.
Osvald (leikkaa sivaltaa vihaisesti). Voi!
Fransiska. Mikä teidän on?
Osvald. Kävi syvältä käteeni! (viitaten Evelinaan päin syrjään) ja sydämeen.
Fransiska (nousee ylös kovasti nauraen). Ha, ha, ha, ja tuosta parkaisee uros. Kuinka taitamattomat miehet ovat, ha, ha, ha, ei edes veistä he osaa käyttää.
Evelina (nousee ylös). Mutta Fransiska! Osvald, minä toivon, ett'ette ole pahasti haavoittaneet itseänne, näyttäkää tänne. (Tunnustelee kättä). Oi syvältä, kovin syvältä — Osvald parka. —
Fransiska (ivalla). Tuo hyvä Evelina surkuttelee häntä vielä.
Evelina. Nyt kohta jotain tukkoa ympärille, että haava menee kiinni eikä ilma siihen pääse — noin — (ottaa nenäliinansa ja sitoo sillä haavan).
Osvald. Kuinka hyvä te olette!
Fransiska. Minä tarvitsen vielä kukkasia, auttakaa te minua, herra von Lautern, apulaiseni on joutunut invalidiksi. Me menemme hakemaan Adonis-ruusuja, noita kukkia jotka syntyivät purpurapisaroista, kun suloiselta Adoniilta veri kuiviin vuoti. (Osvaldille). Lohduttakaa mieltänne, tämä juttu on yhtä vanha kuin narcissin, kukkaset kukoistavat jo — te ette Jumalan kiitos ole mikään Adonis eikä verennekään siis voi juosta kuiviin. Tule Evelina.
(Pois keskeltä Lauternin kanssa).
16 Kohtaus.
Evelina. Osvald.
Osvald (lyö jalkaansa lattiaan). Belladona, hulluruohoa ja isojuurta! (Ääneen). Evelina, älkää menkö pois — älkää seuratko häntä, hän myrkyttää sydämenne viatonta naisluontoisuutta. Minä vihaan tuota Fransiskaa.
Evelina. Se olisi liiallista. — Mutta todellakin, teitä menetellään pahasti, Osvald — jos tietäisitte —
Osvald. No, puhukaa enemmän. —
Evelina. Ellen vaan olisi luvannut —
Osvald. Te olette luvannut! Mitä? Evelina? Olettenko luvannut Bernhardille mitäkään?
Evelina. Herra von Lauternille? — Mitä vielä!
Osvald (suutelee hänen käsiänsä ja katsoo häntä silmiin). Evelina, olkaa vilpitön nuoruuden ystäväänne kohtaan, parasta ystäväänne kohtaan maan päättä.
Evelina. Te säikähytätte minua.
Osvald. Rakastatteko Lauternia?
Evelina (hymyillen). Mitä luuloja!
Osvald (suutelee hänen käsiänsä, joita hän nostaa ylöspäin). Oi, minä tahtoisin suudella teitä siitä. Evelina, armas Evelina kultani, sinä et rakasta häntä?
Evelina. Osvald, minä en ensinkään teitä ymmärrä.
Osvald. Ymmärrä! Älä mitään ymmärrä, tyttö, mutta tunne. Sinulla on sydän; oi, maailmassa ei löydy montaa sydäntä, jotka hellästi sykkivät — varjele sinä sinun sydäntäs maailman kylmältä henkäykseltä. — Minä en tiedä mitään kauheampaa, kuin sydämmettömän naisen.
Evelina. Aivan hyvä, Osvald, mutta mitä nämät kaikki tarkoittavat?
Osvald. Mutta nainen, joka tuntee — hennokas sielu, katsanto, mielen väräys äänen soinnussa; hellä sydämen sykkinä — koko olennon kompassi — semmoisen tytön omistaminen — semmoisen kuin sinä olet, Evelina. —
Evelina (ymmärtäen). Osvald?
Osvald (hänen jalkainsa juuressa). Katso, tässä sinun edessäsi tahdon minä sen katumalla tunnustaa, kuinka pahasti rikoin rakkauden onnea vastaan, kuinka minä tahdoin kiiltävää kuorta päättää naisen olennoksi, vaan unhotin sydämen — voitko sen mulle anteeksi antaa?
Evelina. Nouse ylös, Jumalan tähden!
Osvald. Tahdotko olla minun?
Evelina (irtautuu, kyyneliin puhjeten). Minä en voi sitä vielä käsittää.
(Pois oikealle).
Osvald (rientäen hänen perässään), Evelina.
17 Kohtaus.
Osvald. Fransiska, sitte Lautern, viimeinen kukkasia kantain.
Fransiska (joka viimeisten sanain aikana seisoi ovessa). Herra Born! Mihinkä? Kummoiselta näytätte! Todellakin, teillä on haava-kuume.
Osvald (syrjään). Mutta haava sijaitsee sydämessä.
Fransiska (syrjään Lauternille). Kysykää häntä!
Lautern (astuu Osvaldin luo). Osvald, sinä olit yksin hänen kanssansa — sinä olit mulle luvannut. —
Osvald (syrjään). Oi, Jumala! Hän, joka tahtoo Evelinaa, ja Evelina, joka tahtoo minua!
Lautern. Oletko luonut silmäyksen hänen sydämeensä?
Osvald (iloisesti), Syvän silmäyksen, Bernhard!
Lautern (jolle Fransiska antaa vihjauksia). Puhuitko hänen kanssansa?
Osvald. Puhuin, mutta ei sinusta.
Fransiska (kuiskasee Lauternille). Sinä näet levottomuuteni — puhu.
Osvald (viitaten Fransiskaan). Me emme ole yksinämme.
Lautern. Oih, neito Fransiska, minun tuttavani, jolta ei tarvitse mitään salata — puhu suoraan.
Osvald. Noh, niin, jos sitä vaadit: Evelina ei rakasta sinua, ei ole sinua rakastava — luovu toiveistasi.
Lautern. Jumalan kiitos olkoon!
Osvald. Mitä?
Lautern. Ett'et mua kauemmin jättänyt tietämättömyyteen. —
Fransiska. Lohduttakaa mieltänne, herra von Lautern, minä olen vahinkonne palkitseva.
Osvald (vikkelästi). Teidänkö omalla kädellänne?
Fransiska. Ei niin, — sillä minun kättäni — minun ei enää käy omin valloin antaminen — siitä on tohtori jo määrännyt.
Osvald (peljästyneenä). Tohtori? (syrjään). Hän on tullut hulluksi, semmoinen kiiru!
Fransiska. Puhukaa julkisesti, Osvald.
Osvald (syrjään). Jo nyt Osvald!
Fransiska. Miksikä kauemmin teeskennellä?
Osvald. Niin oikein, minä tahdon puhua — mutta me emme ole yksinämme. (Syrjään). Riivattu tohtori saa itse jälleen laittaa asiat laadullensa.
Fransiska. Emme yksinämme? Oih, herra von Lautern, se on minun tuttavani, teidän ystävänne — jolta ei tarvitse mitään salata.
(Astuu häntä likemmäksi).
Osvald (pakenee toiselle puolelle). Neito — minä en tiedä mitä tohtori on sanonut — kaikissa tapauksissa liiallista hätäisyyttä — hän on teille selkoa tekevä.
Fransiska (helleyttä teeskennellen.) Mutta miksi välittäjää, Osvald? Miks'ei pikaista selitystä?
Osvald (on vetäytynyt ovelle saakka vasemmalle). Sanalla sanoen — minä olen jo kihloissa.
Fransiska. Lautern! kannattakaa minua, minä näännyn!
(Osvald pois vasemmalle).
18 Kohtaus.
Fransiska. Lautern, sitte Willmar.
Fransiska. Me olemme voittaneet! herra von Lautern! (tarjoo hänelle kätensä.) Me olemme kumpikin rukkaset saaneet.
Lautern. Mutta minä saan vahingon palkkion. Te yksinänne, armas Fransiska, jäätte tyhjin käsin istumaan.
Fransiska. Todestansa? Ken tietää? — Lopuksi minä olen ennättänyt ennen teitä kaikkia.
Willmar (oikealta). Fransiska, sen olet nyt matkaan saattanut, Evelina kyynelissä —
Fransiska. Huomenkaste, joka kiiltää rakkauden aamuruskossa. — Nämät kyynelet, isä, olen minäkin itkenyt — eikä ne ole poskiani vaaleammaksi tehneet.
Willmar. Mitenkä minun on sitä käsittäminen?
Fransiska. Että nyt olemme määrän päässä. Sinun avullasi, oiva haltija, ja tämän minun univormu-vaatteisen Puck-tonttuni avulla on toinen toisensa löytänyt, mikä oli toinen toiselleen aivottu. Sinä isä saat kihlajaiset syntymäpäiväksesi.
Willmar. Osvaldiko? Puhu!
Fransiska. On kohta näkyviin tuleva ja sinulle ilmoittava, että hän repii rikki koko tämänpäiväisen rätingin, ja että hän — niinkuin jo ennalta arvelin sinulle — luopuu siitä tuon yhden asian tähden — joka on kaikista tärkein, jonka hän unhotti, ja jota et sinäkään voinut hoksata.
Willmar. Mutta Evelina? Äsken vielä iloinen ystävyys, ja nyt, kuten sanot, rakkauden itkevässä aamussa? Niin väleen?
Fransiska. Täytyykö minun sitä levitellä — se on oikeastaan naisten salaisuus, mutta kiitokseksi saatte sen tietää. (Vetää heidät molemmat likemmälle, puoli-hiljaan). Naisen sydän on ihmeellinen kappale, niin rikas rakkaudesta ja niin rakkautta tarvitseva, että, jos tulette ja näytätte sille jonkun alan sen tulvia, sen kaipausta varten, jos siihen koskette todellisen lemmen Moseksen sauvalla, se ei talville noustakseen tarvitse, kuin yhden ainoan silmänräpäyksen. Meidän sydämemme rikkaus, ei teidän täydellisyytenne, te tyhjänpystyt herrat, on syynä pikaiseen voittoonne.
Lautern. Onko tämä salaisuus ainoa kiitos minulle?
Fransiska. Mitä te vielä pyydätte?
Lautern. Oi te tiedätte sen, Fransiska, ainoastaan yhtä, yhtä, jossa koko elämäni riippuu.
Willmar. Kentiesi tuota pää-asiaa, josta sinä puhut.
Fransiska. Kentiesi niin — puhukaa te Puck.
Lautern. Ihanan Lauran kättä.
Fransiska. Ha, ha, ha, kättäkö? Osvald, minä lyön vetoa, on oppeliaampi koulupoika, hän saattaa teidät häpeään. Mutta antakaat, minä katson, joko päivä (viitaten oikealle) koitti ja kaste katosi.
(Pois oikealle).
19 Kohtaus.
Lautern. Willmar. Osvald (vasemmalta).
Willmar. Ymmärrättekö, herra von Lautern? Kukaties rakastunut helpommin jäljille pääsee.
Lautern. Tosin olen minä niin rakastunut, kuin suinkin mahdollista, herra tohtori, mutta minä en tiedä, mitä hän tarkoittaa.
Osvald. Tohtori, hyvä että tapaan teidät. Minä otan tämän-aamuiset sanani takaisin, kaupasta ei tule mitään — rätinki oli väärä.
Willmar. Oh hoh, vaaditko enemmän?
Osvald. Enemmän ja vähemmän. Repikää koko luettelo palasiksi, uudella, ja sen olen minä itse keksinyt, seisoo ainoastansa yksi vaatimus, mutta tulisilla kirjaimilla.
Willmar. Sano suusi puhtaaksi, lapsi, meillä on jo kylläksi arvoituksia. — Mitä pitää hänen osata, mitä vaadit valitultasi?
Osvald. Yhtä vaan! Hänen pitää rakastaman minua.
20 Kohtaus.
Edelliset. Fransiska tuo Evelinan sisään.
Fransiska. Ja sen hän tekee. Kaikkein niitten kiusausten sovitukseksi, joita olette saanut minun puoleltani kärsiä, minä tuon teille morsiamen.
Osvald. Evelina! Minun Evelinani!
Evelina. Osvald, minä olen sinun!
(Syleilevät toisiaan).
Osvald. Tahdotko vielä yllyttää vaimoani minua kiusaamaan?
Evelina. En, mutta et sinäkään saa tehdä miestäni mustasukkaiseksi.
Willmar (Fransiskalle). Tyttäryeni, sinä olet voittanut.
Lautern ja Osvald (yht'aikaa). Tyttäryenne? — Teidänkö tyttärenne, tohtori?
Willmar. Minun miniäni, Edvardini vaimo.
Lautern ja Osvald (yht'aikaa). Te, Fransiska, ja sen te salasitte? Te kovanluontoinen!
Fransiska. Ja koska mieheni vasta huomenna tulee perässä, ja tuo myötänsä sydämeni, joka kokonaan on hänen tykönänsä — ei teidän syytöksenne ollut aivan väärä, Osvald — ett'ei minulla ollut mitään sydäntä. Mutta sanokaapas pilan vuoksi näille herroille, mitä ennen kaikkia pitää vaimollanne olla, teitä onnelliseksi tehdäksensä? Teidän ei tarvitse ylpeillä tästä tiedosta, olittehan te itsekin sen tänä aamuna pahasti unohtanut.
Osvald. Sydän!
Fransiska (katsoo Willmariin ja Lauterniin). Mitä arvelette?
Willmar. Niin, se oli tietty!
Lautern. Se oli itsestänsä arvattava!
Fransiska. Kyllä — jos teidät nenästä siihen taluttaa, tiedätte sen kohta. Se on Columbus'en muna, hyvät herrat. Mutta liekkosputinki (osoittaen Osvaldia) palaa ilmitulessa. Narcissi ja orvokki ovat toinen toisensa löytäneet. Granati-kukka odottaa kurjen-miekkaa — ja ruusuja ei, ei myrttejäkään nyt seppele puutu.
(Esirippu lankee).