Cyrano de Bergerac: Viisinäytöksinen runomittainen sankarinäytelmä

CYRANO DE BERGERAC

Viisinäytöksinen runomittainen sankarinäytelmä

Kirj.

EDMOND ROSTAND

Suomentanut Aukusti Simelius

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus-O.Y., 1918.

HENKILÖT:

Cyrano de Bergerac. Christian de Neuvillette. Kreivi de Guiche. Ragueneau. Le Bret. Carbon de Castel-Jaloux. Gaskonjalaissotilaita. Lignière. De Valvert. I Markiisi. II Markiisi. III Markiisi. Montfleury. Bellerose. Jodelet. Cuigy. Brissaille. Tungetteleva mies. I Muskettisoturi. II Muskettisoturi. Espanjalainen upseeri. Rakuuna. Ovenvartia. Porvari. Hänen poikansa. Taskuvaras. Katsoja. Kaartilainen. Huilunsoittaja Bertrandou. Kapusiinimunkki. Kaksi soittajaa. Runoilijoita. Sokerileipureita. Roxane. Sisar Marthe. Lise. Virvokkeiden myyjätär. Äiti Marguerite. Seuralaisnainen. Sisar Claire. Näyttelijätär. Kamarineito. Paashipoikia. Kukkastyttö.

Kansaa, porvareita, muskettisotureja, taskuvarkaita, sokerileipureita, runoilijoita, gaskonjalaissotilaita, näyttelijöitä, viulunsoittajia, paashipoikia, lapsia, sotilaita, espanjalaisia, katsojia, näyttelijättäriä, porvarinaisia, nunnia y.m.

Neljä ensimäistä näytöstä v. 1640, viides v. 1655.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

Näytäntö Bourgognen hotellissa.

Hotelli Bourgognen sali, v. 1640. Jonkunlainen pallopelihuone, joka on siistitty ja järjestetty näytäntöjä varten.

Sali on pitkulainen; se näkyy syrjittäin, siten että yksi sen sivuista muodostaa taustan, joka lähtee etualalta, oikealta, ja jatkuu vasemmalle taka-alalle, tehden kulman näyttämön kanssa.

Tällä näyttämöllä, josta näkyy yksi nurkkaus, on pitkin kulisseja asetettuja penkkejä. Esirippu on laitettu kahdesta kuvakudosmatosta, jotka voi vetää syrjään. Koristeverhokkeen yläpuolella kuningassuvun vaakunoita. Lavalta johtavat leveät portaat saliin. Portaiden molemmin puolin viulunsoittajien paikat. Reunustavalona kynttilöitä.

Kaksi riviä katsojapaikkoja, päälletysten. Ylärivi on jaettu aitioihin. Permannolla, joka on teatterin näyttämö, ei ole istuimia; tämän permannon taustassa, se on: oikealla, etunäyttämö, muutamia porrasmaisesti kohoavia penkkirivejä sekä aitioihin johtavien, ainoastaan osittain näkyvissä olevien portaiden alapäässä jonkunlainen myymäpöytä, jolla on pieniä kynttilöitä, kukkamaljakolta, kristallipikareita, leivoslautasia, pulloja j.n.e.

Taustassa, keskellä, aitioiden alla, teatterin sisäänkäytävä. Suuri ovi raollaan, jotta katsojat pääsisivät kulkemaan. Ovipuoliskoissa, myymäläpöydän yläpuolella sekä monissa muissa paikoissa punaisia ilmoituslehtiä, joissa on sanat La Clorise.

Esiripun noustessa sali on hämärä ja vielä tyhjä. Kynttiläkruunut on laskettu permannolle, jossa odottavat sytyttämistä.

I KOHTAUS

Yleisöä, jota saapuu vähitellen. Sotilaita porvareita, lakeijoita, paashipoikia, taskuvarkaita, ovenvartia y.m., sitten markiiseja, CUIGY, BRISSAILLE, virvokkeiden myyjätär, viulunsoittajia j.n.e.

Oven takaa kuuluu äänten kohua, sitten muuan sotilas tulee kiivaasti sisään.

OVENVARTIA, ajaen häntä takaa. Hoi, maksu myös!

SOTILAS. Ma tulen ilmaiseksi!

OVENVARTIA. Miksi?

SOTILAS. No! Tunnet kai sä minut kaartin soturiksi!

OVENVARTIA, toiselle sisääntulevalle sotilaalle. Te?

TOINEN SOTILAS. Maksa en!

OVENVARTIA. Vaan… kuinka?…

TOINEN SOTILAS. Musketööri oon.

I SOTILAS, toiselle. Se alkaa vasta kello kaksi. Katsomoon ei ketään viel' oo tullut. Hiukan miekkailkaamme.

Miekkailevat mukanansa tuomillaan floreteilla.

LAKEIJA. Pst!

II LAKEIJA, jo saapunut. Samppanjaa?

I LAKEIJA, näyttäen hänelle pelivehkeitä, joita ottaa nuttunsa taskuista. Kas, nopat, kortit! Pelin saamme nyt käyntiin.

Istuutuu lattialle.

II LAKEIJA, istuutuen myöskin lattialle. Niinpä niin, sa vanha veikko!

I LAKEIJA, vetää taskustaan kynttilänpätkän, jonka sytyttää ja kiinnittää tiputtamalla talia lattiaan. Kukaan ei näe pimeässä. Siksi otin mukaan mä kynttilän… sain salaa taskuun pistetyksi.

II LAKEIJA. Käy kiinni! Ruutua!

TOINEN MIEKKAILIJOISTA. Hei! Varuillasi! Yksi…

KAARTILAINEN, ajaen kukkastyttöä takaa. Voi pimeässä saada saaliin…

Koettaa ottaa tyttöä vyötäisiltä kiinni.

KUKKASTYTTÖ, irrottautuen. Sangen niukan!

KAARTILAINEN, seuraten yhä tyttöä. Suo suukko!

KUKKASTYTTÖ, pois pujahtaen. Näkevät!…

KAARTILAINEN, vetäen hänet pimeään nurkkaan. Ei vaaraa!

ERÄS MIES, istuutuen permannolle yhdessä muitten kanssa, joilla, kuten hänelläkin, on ruokaa muassaan. Syödään hiukan! On aikaa!

PORVARI, saattaen poikaansa. Istutaanpas tähän, poikaseni.

TOINEN PELAAJISTA. Kas, tuoss' on mulla ässä! Näätkös, tikkis meni!

ERÄS MIES, vetäen pullon vaippansa alta ja istuutuen hänkin. Näin juon bourgognea…

Juo.

Bourgognessa! Hih! Heisaa!

PORVARI, pojalleen. Tää, kuule, ehkä joku huono paikka lie? (Katsoo ympärilleen.) Suupaltit… Keskeyttää, kun muuan sotilas tyrkkää häntä. peliveikot… Kaatuu pelaajien keskelle. juopot…

Nousee nopeasti.

KAARTILAINEN, hänen takanaan, kiusaten yhä tyttöä. Suukko!

KUKKASTYTTÖ, torjuen. Ei saa!

PORVARI, vieden nopeasti pois poikaansa. Ei tajuta vois tässä, — totta vieköön! — ei, ett' ohjelmassa on Rotrou!

NUORUKAINEN. Ja myös Corneille!

JOUKKO PAASHIPOIKIA, tulee käsitysten, tanssien ja laulaen. Tra la la la la la!

OVENVARTIA, vakavasti. Hoi, kuka siellä veisaa!? Pois kujeet!…

I PAASHIPOIKA, loukkautuneen-arvokkaasti. Loukkaatte meit' aina epäilyllä!

Vilkkaasti toiselle heti kun ovenvartia on kääntänyt selkänsä.

Sull' onko lankaa?

II PAASHIPOIKA. On, ja koukkujakin!

I PAASHIPOIKA. Kyllä taas meidän onkiimme käy peruukkeja!

TASKUVARAS, epäilyttävän näköisiä miehiä ympärillään. Tänne toin teidät oppimaan. Nyt neuvon tehtävänne: kun varastatte…

II PAASHIPOIKA, huutaen toisille paashipojille, jotka jo ovat asettuneet parvelle. Missä putket lieneekään?

III PAASHIPOIKA, parvelta. Ja herneet?

Puhaltaa herneitä katsomoon.

NUORUKAINEN, isälleen. Mitä täällä tänään näytellään?

PORVARI. Clorise.

NUORUKAINEN. Ja kirjoittaja?

PORVARI. Balthasar Baro.

TASKUVARAS, kumppaneilleen. Jos pitsi riippuu, sit' ei vedettävä oo, se täytyy leikata!

ERÄS KATSOJA, näyttäen toiselle syrjäistä paikkaa. Kun täällä ensi kertaa Cid näyteltiin, ma istuin tuolla.

TASKUVARAS. Kellon sulta näin sieppaan…

Näyttää.

PORVARI, pojalleen. Näyttelijät, joill' ei ole vertaa, on täällä…

TASKUVARAS, tehden pieniä salakähmäisiä vetoliikkeitä. Nenäliinat…

PORVARI. Montfleury…

KATSOJA, huutaen parvelta. Hoi! Tulta!

PORVARI. … Bellerose, l'Epy, la Beaupré, Jodelet!

PAASHIPOIKA, permannolla. Kas, myyjätär on tuolla!

MYYJÄTÄR, myymäpöytänsä takana. Appelsiiniä… ja maitoa… ja hyvää marjaviiniä…

Hälinää ovella.

FALSETTIÄÄNI. Pois tieltä, roskaväki!

ERÄS LAKEIJA, hämmästyksissään. Tokko aikonee markiisit permannolle!?

ERÄS TOINEN LAKEIJA. Kauaa ei he ole!

Markiisit tulevat.

ERÄS MARKIISI, nähdessään salin olevan miltei tyhjän.

He! Näinkö tyhjää tääll' on, ettei ketään pole ees varpaille! Ei tuota häiriötä! Niin kuin moukat aikaisin me tänne saavuttiin! Ah! hyi! hyi! hyi!

Huomaa olevansa muiden vähää ennen saapuneiden aatelismiesten edessä.

Cuigy! Brissaille!

Syleilyä.

CUIGY. Oh, onpa täällä nyt pimeää!

MARKIISI. Siks oonkin pahalla mä päällä.

II MARKIISI. Nyt sytyttäjä saapuu! Sali valaistaan.

YLEISÖ, tervehtien kynttilänsytyttäjän tuloa. Ah!…

Ryhmitytään sytytettävien kynttiläin ympärille. Joitakuita henkilöitä on asettunut parvelle. Lignière tulee permannolle käsikkäin Christian de Neuvilletten kanssa. Lignière hiukan huolettomassa asussa, juopon, mutta silti hienon näköinen. Christian, joka on hienosti, vaikka hieman vanhanaikaisesti puettu, näyttää olevan omiin ajatuksiinsa kiintyneenä ja katselee aitioihin päin.

II KOHTAUS

Samat, CHRISTIAN, LIGNIÈRE, sitten RAGUENEAU ja LE BRET.

CUIGY. Lignière!

BRISSAILLE, nauraen. Ja vielä selvänä.

LIGNIÈRE, hiljaa Christianille. Kai saan mä teidät esittää? Saatuaan Christianilta myöntävän viittauksen. Parooni Neuvillette.

Tervehtivät toisiaan.

YLEISÖ, ensimäistä sytytettyä kynttiläkruunua nostettaessa. Ah!

CUIGY, Brissaillelle, katsoen Christiania. Hän on kaunis mies!

I MARKIISI, joka on kuullut. Pyh!

LIGNIÈRE, esittäen Christianille. Herrat de Brissaille, Cuigy ja…

CHRISTIAN, kumartaen. Hauska tutustua.

I MARKIISI, toiselle. Myöntänet: hän kaunis on, vaikk' ovat vaatteet vanhaan muotiin!

LIGNIÈRE, Cuigylle. Tourainesta hän aivan äsken tänne tuotiin.

CHRISTIAN. Jo viikko tutkia mun Pariisia suotiin, ja huomenna ma liityn kaartiin.

I MARKIISI, katsoen aitioihin saapuvia ihmisiä. Tunnet kai sa presidentti Aubryn?

MYYJÄTÄR. Hoi! Hedelmiä, maitoa…

VIULUNSOITTAJAT, virittäen koneitaan. La… la…

CUIGY, Christianille, viitaten täyttyvään saliin. On väkeä!

CHRISTIAN. On!

I MARKIISI. Kauneutta ja taitoa!

Tarkastavat naisia, jotka, koreihin vaatteisiin puettuina, saapuvat aitioihin. Tervehdyksiä, hymyilyä.

II MARKIISI. Kas, neidit de Guéméné…

CUIGY. Bois-Dauphin…

I MARKIISI. Me heitä olemme lempineet…

BRISSAILLE. De Chavigny…

II MARKIISI. Hän meitä nyt pitää leikkinään; — me oomme lemmen-hullut!

LIGNIÈRE. Kas, herra de Corneille Rouenista on tullut!

NUORUKAINEN, isälleen. Tääll' akateemikkoja myös kai nähdä saa?

PORVARI. Tuoll' on Cureau de la Chambre, Boudu ja Boissat, Porchères, Colomby, Bourzeys, Bourdon, Arbaud… Jos kuolevat, ei nimi silti kuollut oo.

I MARKIISI. Kas, tuolla sinisukkain parvi tiedokas: Barthénoïde, Urimédonte, Cassandace, Félixérie…

II MARKIISI, ihmetellen. No hitto, sull' on muistossas nuo kaikki nimet?

I MARKIISI. Kaikki!

LIGNIÈRE, vieden Christianin syrjään. Tulin seurassanne, mä että nähdä saisin tuntemattomanne. Vaan hän ei saavu. Lähden krouviin, täältä pois.

CHRISTIAN, pyytäen. Ei, älkää! Nimeään en silloin kuulla vois! Sen mulle sanotte; siks' ootte täällä tovin: te tunnettehan koko kaupungin ja hovin.

SOITONJOHTAJA, lyöden jousellaan nuottitelineensä laitaan. No, herrat viuluniekat!…

Nostaa jousen.

MYYJÄTÄR. Tulkaa ostamaan! On makaroonia ja…

Viuluniekat rupeavat soittamaan.

CHRISTIAN. Kun ei vain hän ois niin kärkäs kieleltään kuin kaikki täällä ovat. Mä pelkään, mull' on oikein syämen tuskat kovat: en tohdi kirjoittaa, en tohdi haastaakaan. Ma oon vain sotilas, ja puhetaidoton. Näyttää taustaan oikealle. — Hän tuossa aitiossa joka kerta on.

LIGNIÈRE, aikoen lähteä. Mä lähden.

CHRISTIAN, pidättäen häntä yhä. Jääkää, pyydän!

LIGNIÈRE. D'Assoucy mua vuottaa. Ja jano mulle täällä aivan surman tuottaa. Oih!

MYYJÄTÄR, kulkee hänen ohitseen tarjointa kantain. Mehuvettä?

LIGNIÈRE. Hyi!

MYYJÄTÄR. Tai maitoa?

LIGNIÈRE. Hyi hiis!

MYYJÄTÄR. Rivesaltea?

LIGNIÈRE. Häh! Christianille. Hetken vielä viivyn siis. — En pitkään aikaan tätä… Ottaa pullon käteensä. …maistanutkaan oo.

Istuutuu myymäpöydän lähelle. Myyjätär kaataa hänelle rivesaltea.

HUUTOJA, pienen pyylevän ja rattoisan miehen saapuessa. Ragueneau! Ah!

LIGNIÈRE, Christianille. Herkkutaidon mestari Ragueneau.

RAGUENEAU, sokerileipurin pyhäpuvussa, tullen vilkkaasti Lignièreä kohti. Tääll' ehkä viel' ei ole herra Cyrano?

LIGNIÈRE, esittäen Ragueneauta Christianille. Täss' oivin leipoja ja torttuin täyttelijä; sen vannoo runoilija, vannoo näyttelijä.

RAGUENEAU. hämillään. Oh! Ei!

LIGNIERE. Te, mesenaatti, muka arastelkaa!

RAGUENEAU. He syövät luonani…

LIGNIÈRE. Ja jäävät teille velkaa.

RAGUENEAU. Se kunniaksi mulle…

LIGNIÈRE. Itse runoilette!

RAGUENEAU. Niin, joskus, sanoivat, ma onnistuin…

LIGNIÈRE. Oh, ette vain joskus! Taiteelle te uhrejanne kannatte.

RAGUENEAU. Mä kyllä sonetista…

LIGNIÈRE. Kaakun aina annatte.

RAGUENEAU. Vain tortun…

LIGNIÈRE. Turhaan ootte vaatimaton noin. Ja ballaadista — jos ma oikein muistaa voin! — annatte…

RAGUENEAU. Mesileivän.

LIGNIÈRE, vakavasti. Oikein sokeroidun. — Ja teatteri, sitä…

RAGUENEAU. Siitä haltioidun.

LIGNIÈRE. Te pääsyliput aina leivoksilla saatte. Ne mitä tänään maksaa? Kuulkaa, kertokaatte näin meidän kesken!

RAGUENEAU. Neljä munavanukasta ja kaalipiirakkaa. Katsoo kaikkiin suuntiin. Tää ihmettä on vasta, etten nää Cyranota täällä!

LIGNIÈRE. Niinkö! Miksi?

RAGUENEAU. Nyt näytteleehän Montfleury, — kas, siin' on niksi!

LIGNIÈRE. Niin, lieneepihän sillä tynnyrillä tänään Phédonin osa kyllä esitettävänään, vaan mitä Cyrano voi siitä välittää?

RAGUENEAU. Siis ette ole kuullut?

LIGNIÈRE. En.

RAGUENEAU. No, tietäkää: hän Montfleurytä vihaa, eikä tämän sallis hän esiintyä, kun on taide hälle kallis.

LIGNIÈRE, tyhjentäen neljättä lasia. No, entä sitten?

RAGUENEAU. Sentään Montfleury…

CUIGY, joka on tullut lähemmäksi. Niin kyllä, hän näyttelee. Ei häneen kaikkein kiellot yllä.

RAGUENEAU. Vai ei! No, nähdään!

I MARKIISI. Ken on Cyrano?

CUIGY. Hän on mies muuan… yhtä, toista… hurja, huoleton.

II MARKIISI. Kai aatelia?

CUIGY. Kyllä. Kuuluu kaartiin hänkin. Näyttää erästä aatelismiestä, joka kulkee salissa kuin jotain etsien. Tuoll' on Le Bret. Hän teille kertoo enemmänkin. Kutsuu. Le Bret! Le Bret tulee heitä kohden. Te Cyranota haette?

LE BRET. Niin haen. Oon levoton!…

CUIGY. Hän on kai merkillinen mies?

LE BRET, vakuuttavasti. Ei hänen vertaistaan oo alla taivaan laen.

RAGUENEAU. Hän runoilija on!

CUIGY. Ja sanaseppä!

LE BRET. Niin, ja soittoniekka!

BRISSAILLE. Fyysikko!

LIGNIÈRE. Ja Herra ties, miks' oudon-kummat piirteet hälle annettiin!

RAGUENEAU. Niin, totta, luulen kyllä, kasvoillaan ei voisi hän lumota, ei seuran kaunisteena oisi, mut ylväin oikkuinensa, siitä varma oon, ois oivin henkilö hän ollut Jacques Gallot'n, tää riitelijä, vilkas, hupsu töyhtölakki, joll' aina päällänsä kuusliepeinen on takki; — sit' ylpeänä hän kuin kukko sulkiansa ain' ilmaan nostaa takaa… täältä!… huotrallansa — niin arka arvostaan kuin koskaan kukaan muu, ken ylpeästä Gaskonjasta polveutuu; ja nenä sitten — sitä saattaa kuvitella, kun muistaa, millainen on armas Pulcinella. — Kun ohi käydään, sitä aina arvioidaan ja sanotaan: "Kas kuinka liiotella voidaan!" tai nauretaan: "Pois kohta pannaan nenä tuo!" Mut Cyrano sen siinä aina olla suo.

LE BRET, kohauttaen päätään. Jos sen sa huomaat vain, on silloin henkes halpa.

RAGUENEAU, ylpeästi. Kuin kuolon miekka iskee silloin miehen kalpa.

I MARKIISI, olkapäitään kohauttaen. Hän tule ei.

RAGUENEAU. Hän tulee. Vetoako lyödään. Te saatte kanan…

I MARKIISI, nauraen. Hyvä! — Milloinkas se syödään? —

Ihastuksen hälinää salissa. Roxane ilmestyy aitioonsa. Hän istuutuu eteen; hänen seuralaisnaisensa asettuu taakse. Christian, joka par'aikaa maksaa myyjättärelle, ei katso sinnepäin.

II MARKIISI, huudahtaen. Ah, herrat, hän on aivan lumoava!

I MARKIISI. Näen: hän on kuin mansikka, kuin marja viinimäen!

II MARKIISI. Niin viileä ja raitis, että pelkoon häätyy: jos liki käy, niin varmaan sydän-parka jäätyy.

CHRISTIAN, nostaa päätään, huomaa Roxanen ja tarttuu kiivaasti Lignièren käsivarteen. Se hän on!

LIGNIÈRE, katsoen. Hänkö?

CHRISTIAN. Hän. Nyt nimen kuulla saanen! Mä pelkään niin!

LIGNIÈRE, maistellen viiniään. Magdeleine Robin. Vaan hän Roxanen nimeä käyttää. — Sinisukka!

CHRISTIAN. Oih!

LIGNIÈRE. Hän vapaa on. Orpo. Serkku Cyranon…

CHRISTIAN. Vai sillä tapaa! Tällä hetkellä tulee aitioon hieno herrasmies, jonka kaulassa on sininen ritarinauha, ja haastelee hetkisen, seisten, Roxanen kanssa. Christian hätkähtää. Ken?

LIGNIÈRE, alkaa juopua, vilkuttaa silmiään. Kreivi… heh… De Guiche! Roxanea hän lempii, vaan naimisiss' on — siksi epäilee ja empii: — on kardinaali hänen rouvallensa sukua. No, kreivi osaa hyvin järjestää ja laittaa: Roxanen alikreivi Valvertille hän naittaa. Valvert on tyytyväinen, tytöstä ei lukua: vähätpä, iloinen hän olkoon taikka sureva! De Guiche on mahtimies. He, he! Hän temput tietää! — Vaan siit' oon tehnyt komman… hyvän… kuulla sietää! Sen loppu varsinkin on onnistunut… pureva!

Nousee hoiperrellen, nostaa lasiaan, valmiina lausumaan.

CHRISTIAN. Ei! Jääkää hyvästi!

LIGNIÈRE. Te lähdettekö?

CHRISTIAN. Lähden Valvertin luokse!

LIGNIÈRE. Älkää! Älkää Herran tähden! Hän tappaa teidät! Viittaa silmäniskulla Roxaneen. Jääkää! Teitä katsotaan!

CHRISTIAN. Mä jään!

On mietteissään. Taskuvarasjoukko, nähdessään hänen seisovan ajatuksissaan, pää pystyssä, suu auki, lähestyy häntä.

LIGNIÈRE. Ja minä menen. Ehkä juoda saan taas kerrankin. Mua jano vaivaa. Kapakassa mua odotetaan.

Menee hoippuen.

LE BRET, joka on kiertänyt salin, tulee Ragueneauta kohden; levollisesti. Hän on poissa.

RAGUENEAU, epäillen. Vuotan tovin…

LE BRET. Ehk'ei hän tiedä mitä tääll' on ohjelmassa!

YLEISÖ. Hoi! Alkakaa jo! Heti! Myöhä on jo kovin!

III KOHTAUS

Samat, paitsi Lignière; DE GUICHE, VALVERT, sitten MONTFLEURY.

ERÄS MARKIISI, nähden De Guichen, joka, tullen Roxanen aitiosta, kulkee permannon halki liehakoitsevien herrain ympäröimänä; joukossa on m.m. alikreivi De Valvert. De Guiche, hän kustantaapi itsellensä hovin.

ERÄS TOINEN. Hyi!… Hän on Gaskonjasta. Sen voi nähdä vielä.

I MARKIISI. Vaan hän on kylmä, viekas. Eespäin arvon tiellä hän kulkee… Parast' että häntä tervehdimme.

Menevät De Guicheä kohti.

II MARKIISI. Noin kauniit nauhat! Mitä värit merkinnevät? "Suo-suukko-armaani?" vai: "Nyt-on-lemmen-kevät?"

DE GUICHE. Ei. "Sairast' Espanjaa" me niillä muistelimme.

I MARKIISI. Ne värit tosiaan ei valehtele. Pahoin käy Espanjan. Se Flanderista ehein nahoin ei pääse, kiitos teidän!

DE GUICHE. Ehkä lähtisimme jo näyttämölle? Suuntaa askeleensa, kaikkien markiisien ja aatelismiesten seuraamana, näyttämölle. Kääntyy ja huutaa. Hoi, Valvert!

CHRISTIAN, joka kuuntelee heitä ja pitää silmällä, hätkähtää tämän nimen kuullessaan. Mä pyydän heittää päin kasvojanne… Pistää käden taskuunsa ja saa kiinni sitä tyhjentämässä olevan taskuvarkaan kädestä. Kääntyy. Mitä!?

TASKUVARAS. Ai! Ai!

CHRISTIAN, irti päästämättä. Hansikasta ma etsin…

TASKUVARAS, surkeasti hymyillen. Löysittekin käden!

CHRISTIAN. Tääpä vasta!…

TASKUVARAS, käytöstapaa muuttaen; nopeasti, hiljaa. Voi, päästäkää! Mä kerron kaikki! Mitään peittää en tahdo…

CHRISTIAN, yhä pitäen hänestä kiinni. Kerrotte? Ja mitä?

TASKUVARAS. Salaisuuden. Lignière, ken jätti teidät, varomattomuuden on suuren tehnyt…

CHRISTIAN, kuten ennen. Minkä?

TASKUVARAS. Jotain runoilullaan on loukannut. Se hälle kostamaan nyt tullaan. Hän hetken päästä voidaan kuoliaaksi piestä. Par'aikaa vuottamassa hänt' on sata miestä.

CHRISTIAN. Mi… mitä? Sata!? Missä?

TASKUVARAS. Hiljaa!

CHRISTIAN, olkapäitään kohauttaen. Oh!

TASKUVARAS, tärkeän näköisenä. Hsst!

CHRISTIAN. Missä? Mä…

TASKUVARAS. Neslen portilla. Te häntä varottakaa!

CHRISTIAN, joka vihdoinkin irrottaa kätensä hänen ranteestaan. Niin, jos mä hänet löydän. Mutta ken sen takaa!

TASKUVARAS. Te käykää kapakoissa: "Viiniämpärissä" ja "Männynkävyssä" ja "Kultasiivilässä" ja muissa sellaisissa häntä etsimässä; — ja jos te ette häntä silloin niissä nää, niin sana asiasta aina jättäkää.

CHRISTIAN. Ma juoksen! Oh, nuo roistot! Sata yhtä vastaan! Katsoo rakkaasti Roxaneen. Vaan hän! Katsoo kiukustuneena Valvertia. Ja hän!… — Ei, nyt on minun ainoastaan Lignièreä muistettava. Pelastamaan hänet!

Poistuu juosten. — De Guiche, alikreivi, markiisit, kaikki aatelismiehet ovat menneet näyttämölle, asettuakseen siellä oleville istuimille. Permanto on aivan täynnä. Aitioissakaan ei ole yhtään tyhjää paikkaa.

YLEISÖ. Hoi, alkakaa!

ERÄS PORVARI, jonka peruukki nousee ilmaan, tartuttuaan parvella olevan paashipojan onkeen. Mun peruukkini!

ILOISIA ÄÄNIÄ. Kaljupää!… Ha! ha! ha!… Hyvin pojat!… Tää on hauskaa, tää!

PORVARI, raivoissaan, heristäen nyrkkiään. Hyi, senkin rakki! Vielä tämän hyvittänet!

NAURUA JA HUUTOJA, jotka alkavat äänekkäästi, mutta hiljenevät. HA! HA! HA! ha! ha! ha!

Täydellinen hiljaisuus.

LE BRET, hämmästyneenä. Tää äänettömyys miksi? Muuan katsoja puhuu hänelle hiljaa. Ah!

KATSOJA. Arveluni käyvät yhä varmemmiksi.

ÄÄNTEN PORINAA. Hst! — Hän on tuolla! — Ei! — On. — Nurkka-aitiossa. — Ken? — Kardinaali. — Niinkö? — Kardinaali? — Niin!

PAASHIPOIKA. Hyi, hitto! Ryhtyä ei nyt voi kujeisiin!…

Näyttämöltä kuuluu lyöntejä. Kaikki liikkumattomina paikoillaan. — Odotusta.

MARKIISIN ÄÄNI, hiljaisuudessa, esiripun takaa. Hoi, niistäkää tää kynttilä!

II MARKIISI, pistäen päänsä esiripun aukosta. Hoi, tuoli, jossa saan istua!

Tuoli lähetetään päiden ylitse, siirtämällä sitä kädestä käteen. Markiisi katoaa näkyvistä, heitettyään lentosuukkosia aitioihin.;

KATSOJA. Ma vaadin hiljaisuutta!

Kolme lyöntiä. Esirippu avautuu. Kuvaelma. Markiisit istuvat näyttämön sivuilla huolettomissa asennoissa. Tausta esittää sinertävään värituntuun viritettyä ihanteellista maisemaa. Neljä pientä kristallikruunua valaisee näyttämöä. Viulut soivat hiljaa.

LE BRET, hiljaa Ragueneaulle. Nyt se alkaa. Montfleurykö?

RAGUENEAU, hänkin hiljaa. Niin. Hän ensimmäisnä.

LE BRET. Ei Cyrano oo täällä.

RAGUENEAU. Siispä hävinnyt oon vedon.

LE BRET. Hyvä ettei tullut hurjapäisnä.

Kuuluu kansansävel ja Montfleury ilmestyy näyttämölle; hän on luonnottoman lihava, paimenpuvussa, ruusuilla koristettu hattu päässä, toiselle korvalle kallellaan; puhaltaa säkkipilliä.

PERMANNOLLA OLIJAT, käsiään taputtaen. Hei, Montfleury!

ÄÄNI. Oot hyvin aina näytellyt!

MONTFLEURY, tervehdittyään, näyttelee Phédonin osaa. "Ah, onnekas, ken jätti kauas hovin melun ja hiljaisuudess' alkoi aatos-askartelun, ken, tuulen leikkiessä veessä, maassa, puussa…"

MUUAN ÄÄNI, permannon keskeltä. Sa lurjus, sanoinhan, sa ettet tässä kuussa saa näytellä!

Hämmästys. Kaikki kääntyvät katsomaan. Hälinää.

ERI ÄÄNIÄ. Hä? — Mitä? — Kuka?…

Aitioissa istujat nousevat seisomaan, nähdäkseen.

CUIGY. Hän se on!

LE BRET, pelästyen. Oh! Cyrano!

ÄÄNI. Sä narrein narri! Katsomon saat jättää rauhaan! Alas sieltä!

YLEISÖ, Ioukkautuneena. Oh!

MONTFLEURY. Vaan minä…

ÄÄNI. Vai ettet tottele?! Vai niskottelet sinä?!

ERI ÄÄNIÄ, permannolta, aitioista. Hst! — Riittää! — Montfleury, te näytelkää! — Pois pelko!

MONTFLEURY, epävarmalla äänellä.

"Ah, onnekas, ken jätti…"

ÄÄNI, uhkaavasti. Eikö sull' oo selko mun käskystäni? Taikka ehkä tahdot kuulla, mitenkä huminaa voi korviin saada — puulla!?

Keppi näkyy ilmassa päiden yläpuolella.

MONTFLEURY, yhä heikommalla äänellä.

"Ah, onnekas, ken…"

Keppi heiluu.

ÄÄNI. Ulos!

PERMANNOLLA OLIJAT. Oh!

MONTFLEURY, tukahtuvalla äänellä. "Ah, onnekas…"

CYRANO, nousee seisomaan tuolille, käsivarret ristissä rinnalla, hattu toisella korvalla, viikset ylös kierrettyinä; hirveä nenä. Sa suututat mun itsepintaisuudellas!

Hänen esiintymisensä aiheuttaa hämmennystä.

IV KOHTAUS

Samat, CYRANO, sitten BELLEROSE, JODELET.

MONTFLEURY, markiiseille. Mua tulkaa auttamaan!

ERÄS MARKIISI, välinpitämättömästi. No, näytelkäähän!

CYRANO. Pelkään: jos poistu et, mun täytyy antaa sulle selkään.

MARKIISI. Jo riittää!

CYRANO. Markiisit, jos vaikene jo ette, niin kanssa miekkani te kohta haastelette!

KAIKKI MARKIISIT, nousten seisomaan. Tää liikaa on jo… Liikaa!… Montfleury…

CYRANO. Jos hän ei mene, hänet, totta vieköön, höyhennän!

MUUAN ÄÄNI. Vaan…

CYRANO. Pois, ja pian!

TOINEN ÄÄNI. Mutta…

CYRANO. Viipyykö hän vielä? Tekee sellaisen liikkeen kuin käärisi hihojaan ylös. No, menen näyttämölle! Saatanhan ma siellä tuon paksun rasvaruhon kyllä paloittaa.

MONTFLEURY, kooten kaiken arvokkuutensa. Ken mua loukkaa, loukkaa itse Thaliaa!

CYRANO, hyvin kohteliaasti. Jos Thalia vain tuntis herra Montfleuryn, ken häntä loukkaa, — varmaan nähdä saataisiin, hän että koturninsa antais jonkun kerran koskettaa jotain paikkaa tämän arvon herran.

PERMANNOLLA OLIJAT. Montfleury! Montfleury! Clorise!

CYRANO, niille, jotka huutavat hänen ympärillään. Mä pyydän, armahtakaa mun huotraani! Jos jatkuu tää, niin min' en takaa, se vaikka sisältänsä säilän sinkauttaisi!

Piiri laajenee.

JOUKKO, väistyen. Heh!

CYRANO, Montfleurylle. Poistu!

JOUKKO, lähestyen ja mutisten. Ohhoh!

CYRANO, kääntyen nopeasti. Häntä enkö pois ma saisi!

Hänestä etäännytään taas.

ERÄS ÄÄNI. laulaa taustassa.

Cyrano valtioi; no, ei se haittaa ketään: hän sill' ei mitään voi, Clorise se esitetään.

KAIKKI, laulavat.

Clorise! Clorise!

CYRANO. Jos joku uskaltaa tuon laulun vielä laulaa, niin hänet siihen paikkaan tämä miekka naulaa!

ERÄS PORVARI. Oh, ette ole Simson!

CYRANO. Aasin leukaluu ois teillä ehkä antaa?

ERÄS NAINEN, aitioisa. Tää on hirveätä!

ERÄS HERRA. En tällaist' ole nähnyt!

II NAINEN. Tätä kauhistuu!

PORVARI. Hyi! Häpeänä täytyy minun pitää tätä!

PAASHIPOIKA. Hei, tää on hauskaa!

PERMANNOLLA OLIJAT. Kas! — Montfleury! — Cyrano!

CYRANO. Ma vaadin hiljaisuutta!

PERMANNOLLA OLIJAT. Oh! Mää! Muuh! Huu! Hoo!

CYRANO. Mä käs…

PAASHIPOIKA. Miau!

CYRANO. Mä käsken teidän vaiti olla! Ja taistoon vaadin kaikki tässä, permannolla. — Nimenne, pyydän! — Tänne, nuoret urhot, käykää! Jokainen vuorollaan. No, pian järjestäykää! — Ken tahtoo alkaa leikin? Hän, sen vannon, saa nyt oikein komeasti manaan matkustaa! Te, herra? Ette? Te? Ei! Ymmällä mä oon. — Ken kuolla tahtoo nyt, hän sormen nostakoon! Äänettömyys. Heh! Kainojako oisi täällä nyt niin monta, jotk' eivät kehtaa nähdä miekkaa alastonta? Ei yhtään nimeä? — Ei sormea? — Siis näen, ett' asiaan saan käydä. Kääntyen näyttämöön päin, jossa Montfleury odottaa hädissään. Aiot siellä seistä? Oot paise, joka' täytyy saada kiirehtäen pois näyttämöltä… Käsi miekankahvassa. — toivon: ilman leikkuuveistä.

MONTFLEURY. Mä…

CYRANO, laskeutuu alas tuolilta, istuutuu muodostuneen piirin keskelle, kuin olisi kotonaan. Kolme kertaa lyön nyt yhteen käsiäni. Sa kolmannella poistut!

PERMANTOYLEISÖ, huvitettuna. Hyvä! Hah, hah!

CYRANO, lyöden yhteen käsiään. Yksi!

MONTFLEURY. Mä…

ÄÄNI, aitiosta. Jääkää!

ÄÄNIÄ, permannolta. Hän ei jää! — Hän jää! — Oon ihmeissäni! — Tää miten päättyneekään!?…

MONTFLEURY. Ehkä vältetyksi mä…

CYRANO. Kaksi!

MONTFLEURY. Luulen että järkevämpää vois kai olla…

CYRANO. Kolme!

Montfleury katoaa kuin laskuluukun kautta. Naurun, vihellysten, huutojen myrsky.

ÄÄNIÄ YLEISÖN JOUKOSTA. Eipä tuota luullut ois! — Huh! — Raukka! — Takaisin!

CYRANO, mielissään, heittäytyy selkänojaan tuolilleen ja panee jalkansa päälletysten ristiin. Hän tuskin kuuntelee.

ERÄS PORVARI. Puhuja! Bellerose tulee esiin ja tervehtii. Ah!… Bellerose!

BELLEROSE, hienosti. Kun, herrat…

PERMANTOYLEISÖ. Ei! — Jodelet!

JODELET, tulee esiin, puhuu nenä-äänellä. Te, karjalauma!

PERMANTOYLEISÖ. Hyvä! Oikein alotat sa!

JODELET. Se suuri taiteilija, joll' on suuri vatsa, ja joka juuri siksi tääll' on suosiossa, on tuntenut, ett' täytyy tuossa tuokiossa…

PERMANTOYLEISÖ. Se raukka!

JODELET. … hänen päästä ulos…

PERMANTOYLEISÖ. Takaisin hän tulkoon!

JOTKUT. Ei!

TOISET. Hän tulkoon!

NUORUKAINEN, Cyranolle. Mutta tietenkin teill' on kai joku syy vihata Montfleurytä?

CYRANO, kohteliaasti, yhä istuen. Te nuori ankanpoika, onhan mulla niitä: On kaksi, vaikka yksi riittäis hyvin. Nähkää: Pro primo: hän on kurja näyttelijä, ähkää ja puhkaa; runoa hän lausuu läähättäen kuin nousis taakkaa kantain päälle jyrkän mäen! — Secundo: se on salaisuus…

VANHA PORVARI, hänen takanaan. Vaan kaikki luuli tääll' että näytellään, ja te…

CYRANO, kääntäen tuolinsa porvariin päin; kunnioittavasti. Te vanha muuli! Keskeytin Montfleuryn, ja mun on hyvä olla. Baro!? Hm! Arvoltaan hän yhtä on kuin nolla!

NEITOSET, aitioissa. Baro! — Oh, taivas! — Miten sanoakaan voidaan?! — Ah! — Oh! — Sa kuulitko? — Me häntä jumaloidaan!

CYRANO, kääntäen istuimensa aitioita kohti, sirosti. Te rakkaat kaunottaret! Kukoistakaa aina, säteilkää, olkaa meille taivaan kallein laina, ihanaks' elomme ja unelmamme luokaa, iloitkaa! — mutta meidän arvostella suokaa.

BELLEROSE. Vaan ken suo hyvityksen meille tappioista?

CYRANO, kääntäen tuolinsa näyttämöön päin. Se oli viisas sana. En oo kuullut toista mä tänään. Nousee, heittää rahakukkaron näyttämölle. Thespiin vaippa jääköön eheäksi, Tän ehkä tällä kertaa näätte riittäväksi.

YLEISÖ, häikäistynä. Ah!… Oh!…

JODELET, siepaten vikkelästi rahapussin ja punniten sitä kädessään. Te tähän hintaan saatte milloin vaan Clorisen esityksen kesken loppumaan!

YLEISÖ. Huu!… Huu!…

JODELET. Niin! Huutakaa, on siitä laiha tulos!

BELLEROSE. Nyt sali tyhjäksi!…

JODELET. Niin! — Menkää! Kaikki ulos!

Ruvetaan tekemään lähtöä, Cyranon katsellessa tyytyväisenä. Mutta yleisö pysähtyy piankin kuuntelemaan seuraavaa keskustelua, ja lähtö keskeytyy. Aitioissa istuvat naiset, jotka jo olivat nousseet seisomaan ja ottaneet vaippansa hartioilleen, pysähtyvät kuuntelemaan ja istuutuvat viimein uudestaan.

LE BRET, Cyranolle. Tää oli hassua!

TUNGETTELEVA MIES, joka on lähestynyt Cyranota. Noin Montfleuryn te pois ajoitte, mutta häll' on suuri suosijansa, Candalen herttua! Vaan ehkä teillä kanssa on suojelija?

CYRANO. Ei!

TUNGETTELEVA. Ei ketään, joka vois suurella nimellään…?

CYRANO. Ei!

TUNGETTELEVA. Eikö?

CYRANO, tuskastuneesta Kaksi kertaa sen sanoin jo. En sitä kolmannesti kertaa. Käsi miekankahvassa. Ja sentään monellakaan ei niin oivallista oo suojelijaa!

TUNGETTELEVA. Mutta teidät kaupungista pois karkotetaan.

CYRANO. Tuskin sentään teen sen matkan!

TUNGETTELEVA. Vaan käsi herttuan ulottuu kauas!

CYRANO. Kyllä! Vaan s'ei niin pitkälle kuin tämä käsi yllä. jos varsinkin ma sitä tällä… Osottaa miekkaansa. … hiukan jatkan.

TUNGETTELEVA. Vaan ette vaatine kai…?

CYRANO. Vaadin.

TUNGETTELEVA. Mutta…

CYRANO. Nyt täyskäännös! Ulos!

TUNGETTELEVA. Mutta…

CYRANO. Teitä sietänyt oon liian kauan. Mitä siinä tirkistätte? Mun nenäänikö?

TUNGETTELEVA, typertyneenä. Minä… min' en tietänyt…

CYRANO. Vai ette?…

TUNGETTELEVA. Min' en tiedä, muista…

CYRANO, astuen häntä kohti. Virkistätte kai vielä muistoanne! — Mikä nenässäni niin hämmästyttää?

TUNGETTELEVA, peräytyen. Enhän…

CYRANO. Ehkä, ystäväni, se heiluu, häilyy niin kuin vyöllä ruutisarvi?

TUNGETTELEVA, kuten äsken. En…

CYRANO. Ehkä nenälläni marssii kärpäsparvi?

TUNGETTELEVA. Vaan…

CYRANO. Ehkä siin' on joku liika kasvannainen?

TUNGETTELEVA. Ma…

CYRANO. Ehk' on liian käyrä, pöllön noukan lainen?

TUNGETTELEVA. Ei suinkaan…

CYRANO. Mitä sitten siin' on tavatonta?

TUNGETTELEVA. Oh…

CYRANO. Lienee luonnon-oikku, joit' ei ole monta?

TUNGETTELEVA. Oon koettanut olla katsomatta sitä.

CYRANO. Vai koettanut! Eikö miellytä se? Mitä?

TUNGETTELEVA. Vaan, herra…

CYRANO. Väri ehk' on mielestänne huono? Tai muoto? Ehkä oon kuin mikä sarvikuono?

TUNGETTELEVA. Ei, ei…

CYRANO. No miksi sitten töllistellen seistä? — Kenties se lienee aivan liian suuri teistä?

TUNGETTELEVA, änkyttäen. Ei, se on pieni, pienen-pieni!

CYRANO. Tätä nenää sanotte pieneksi! Mua tuskin voisi enää pahemmin pilkata!…

TUNGETTELEVA.

Oh, taivas!

CYRANO. Niin, niin juuri! Mun nenäni on suuri. Kuuletteko? Suuri! Te lattanokka, tyhmä, tyhjä, kaistapää, mä nenästäni ylpeilen, se tietäkää! Se merkkinä on aina mielen hyvyydestä ja neron lennosta ja hengen syvyydestä; se vapaamieliseksi, suoraksi mun näyttää ja rohkeaksi, kun on tarvis miekkaa käyttää, niin, semmoiseksi, että itsestänne ette voi milloinkaan — ja sen te hyvin tietänette! — sellaista ajatella. Mutta teistä hohtaa, te narrimainen lurjus, juuri tuolta kohtaa…

Lyö korvalle.

TUNGETTELEVA. Ai!…

CYRANO.

… Kasvoiltanne, puute tiedon, älyn, neron, ja se se juuri tekee kahden miehen eron! Kääntää hänet ympäri olkapäistä, antaa teon seurata seuraavia sanoja. Ja nenänykerönne on vain aihe huoleen: se nytkin tuottaa teille potkun takapuoleen.

TUNGETTELEVA. Ai, apuun!

CYRANO. Tietäköön, ken töllistelee mua, ken nenän vuoksi tahtoo mua halveksua, jos hän on kunnon mies, niin näin en häntä päästä: saa potku kyllä jäädä, mutt' en miekkaa säästä!

DE GUICHE, joka on tullut näyttämöltä markiisien kanssa. Tää käy jo ikäväksi.

DE VALVERT, olkapäitään kohauttaen. Tyhjää kerskailua!

DE GUICHE. Vaan miks' ei kukaan hälle vastaa?…

DE VALVERT.

Eikö kukaan! No, eihän vastausta oo vielä tarvittukaan. Vaan nyt hän saa sen, kunhan odotatte tovin. Lähestyy Cyranota, asettuu hänen eteensä ja tarkastelee häntä tyhmän-ylpeästi. Hm. Teidän nenänne on kovin suuri.

CYRANO, hyvin vakavasti. Kovin.

DE VALVERT, nauraen. Haa!

CYRANO, järkähtämättömän levollisesti. Eikö muuta?…

DE VALVERT. Mutta…

CYRANO. Tuo ei suinkaan riitä! Niin kovin paljonhan on sanomista siitä. — Vois mahtipontisesti lausua: "Jos saisin ma moisen nenän, pois sen kohta leikkauttaisin!" Ja ystävällisesti: "Katso toki tarkkaan, sun nenäs ettei mene juodessasi sarkkaan!" Tai kertoin: "Se on kuokka, särkkä, niemenkärki; ei, niemimaa se on, — sen sanoo selvä järki!" Ja ihmetellen: "Kumma on tuo lippaan laatu: kai siihen mahtumaan on musteet, kynät saatu!" Hienosti: "Lienette kai lintuin suojelija, kun mukananne ain' on niille leposija!" Tai hurjasti: "Kun teidän tupakoidessanne savua nousee tuosta savupiipustanne, niin ette ihmetelle, vaikka naapurinne tois, sammuttaakseen palon, sangon vettä sinne." Ja varottaen: "Kuulkaa, kuulkaa! Katsokaahan, tuon nenän paino ettei kaada teitä maahan!" Tai hellästi: "Te tehkää päivänvarjo, jotta nenänne kaunis väri säilyis vauriotta!" Pedanttisesti näin: "Aristophanes keksi sanoa hippocampelephantcamelokseksi eläintä, joka on kuin pelkkää luuta ihan: se kärsäänsä ois hyvin tarvinnut tuon lihan." Tai seuramiessä: "Tuo lie viime muodin mukaan; se oiva hattunaula, sit' ei kiellä kukaan!" Tai liiotellen: "Ei tuon läpi tuulet pääse; se ei siis kylmene, ja nuhattakin jää se!" Tai draamallisesti: "Kas, tuohon mahtuu meri; sen kantajaa ei veessä koskaan hukka peri." Tai ihaillen: "Ma uskon: hajuvesipuotiin kai nimikilveksi tuo uljas nenä luotiin." Tai lyyrillisesti: "Tuo raakunkuori lienee mi vedenhaltiaansa aaltoin yli vienee." Tai naivisti: "Viivyn hetken mielin herkin mä eessä tämän kauniin, jalon muistomerkin." Tai kunnioittain: "Teill' on soma huvimaja; te vasta ootte oikein talonomistaja!" Tai maalaismaisesti: "Kas, tuoko nenä oisi! Ei, kenties lanttu se tai nauris olla voisi!" Tai sotilaallisesti: "Joukko ratsuväen tuon tykin eestä lähtee pakoon säikähtäen." Tai käytöllisesti: "Se pankaa arvontahan; ken voittaa sen ja myy, saa varmaan suuren rahan." Tai muka valitellen vuoksi onnettuuden: "Tuo nenä riistää kasvoin sopusuhtaisuuden, vaan niinpä onkin se noin punainen, kun siten se isäntäänsä pettää aivan pahimmiten". — Noin, kutakuinkin, virkkaa olisitte voinut, jos neron, taidon ääni hiukan teiss' ois soinut; vaan milloinkaan ei nero, taito tyhmyreissä oo sellaisissa saanut kotiaan kuin teissä. Kirjallisuudesta te ehkä tietänette kirjaimet t, y, h, m, ä, vaan muuta ette! Ja jos ei kykyäkään teilt' ois puuttunut huvittaa tällä tavoin näitä kuulijoita, niin, ennenkuin te osan viisauksia noita oisitte lausunut, ma oisin suuttunut ja keskeyttänyt! — Kyllä itseltäni kuulla voin tuollaista. Vaan muilta!? Turha sit' on luulla!

DE GUICHE, tahtoen viedä pois De Valvertin, joka on kuin kivettynyt. Pois tulkaa!

DE VALVERT, kuohuksissaan. Tuo… tuo houkko… jaaritella julkee, Tuo junkkari, ken ilman hansikkaita kulkee, kell' ei oo ruusukkeita, röyhelöitä…

CYRANO. Niin, mun täytyy tyytyä vain hengen kauneuksiin! En pynttää itseäni niinkuin muotihullut: ei koristeista koskaan miehen mieltä tullut. Mä ylpeänä ylös otsan kirkkaan nostan ja solvaajilleni ma solvaukset kostan. Enemmän kammottaa mua kaikki syrjähypyt pois kunniasta, kuin mun vaatteitteni rypyt. Ei kullan kiiltoa mun puvussani tapaa, vaan oonhan mieleltäni uljas, ylväs, vapaa. En ruumistani pue muodin pakkopaitaan, vaan hengen vainion ma jaloudella aitaan. On rehellisyys mulle otsanauha oivin, käyn vastaan valhetta ma sanoin salamoivin; kun tietäni mä kuljen, korkealla pääni, niin toden voittoa soi kannustinten ääni.

DE VALVERT. Vaan, herra…

CYRANO. Sanoitte: ei mull' oo hansikkaita. On yks — niin, pariton, vaan ei se mitään haita. Voin silläkin kai jotain tehdä, jollei muuta, niin saatanhan sen heittää vasten jonkun suuta!

DE VALVERT. Oh! — Lurjus, vintiö, suupaltti, lörppähuuli…

CYRANO, nostaen lakkiaan ja tervehtien niinkuin De Valvert olisi esittänyt itsensä. Ah! — Cyrano Savinien de Bergerac.

Naurua.

DE VALVERT, vimmastuneena. Te muuli, te nauta, narri…

CYRANO, huudahtaen kuin kivusta. Ai!…

DE VALVERT, ollen menossa poispäin, kääntyy. No, mitä vielä?

CYRANO, onnettoman-näköisesti irvistellen. Käyttää mun täytyy sitä, muuten turtuvan se näyttää. Ai!

DE VALVERT. Mikä teill' on?

CYRANO. Pois se pyrkii huotrastansa, tää miekka.

DE VALVERT, paljastaen miekkansa. Sama mulle! Mullakin on miekka!

CYRANO. Jo sitä epäilinkin. Totta tosiansa! Te saatte multa kauniin piston!

DE VALVERT, halveksien. Runoniekka!…

CYRANO. Niin, runoniekka, niin. Sellainen, että kun hän miekkailee, niin siinä, kesken miekkailun, ballaadin sepittää hän!

DE VALVERT. Mitä!?

CYRANO. Epäilette!

DE VALVERT. Vaan…

CYRANO. Että: eikö aikaa? Että: usko ette! Ma kolme säkeistöä sorvaan, jokaiseen kahdeksan säettä.

DE VALVERT, jalkaa polkien. Oh!

CYRANO, jatkaa entiseen tapaansa. Sitten vielä teen mä loppuun omistuksen.

DE VALVERT. Te…

CYRANO. Ja sitten vasta, kun loppu tulee, pistän!

DE VALVERT. Kyllä kerskaamasta te kohta lakkaatte!

CYRANO. Vai kerskaamasta!

DE VALVERT. Niin!

CYRANO, lausuen. "Baliaadi taistelusta herra Bergeracin ja alikreivi Rakin."

DE VALVERT. No, mitä nyt?

CYRANO. Mä nimen vain tein ballaadiin!

YLEISÖ, kiihottuneena. "Hei! — Tehkää tilaa! — Hiljaa! — Hauskaa nähdä saamme!"

Yleisö muodostaa piirin permannolle; markiisit ja upseerit joutuvat porvarien ja rahvaan sekaan; paashipojat kiipeevät olkapäille paremmin nähdäkseen. Kaikki naiset seisovat aitioissa. Oikealla De Guiche ja hänen seurueensa. Vasemmalla Le Bret, Ragueneau, Cuigy y.m.

CYRANO, sulkien hetkiseksi silmänsä. Mä mietin hiukan… Olen valmis. Alkakaamme!

Tekee niinkuin seuraavassa sanoo.

Näin kauniisti pois otan lakin, ja hitaasti liikehtäin mä irroitan päältäni takin, vedän miekkani huotrasta näin. Pari askelta astun päin, ja — en sitä suinkaan peitä! — olen iloinen sydämessäin, kun lopuksi pistän teitä.

Miekkailevat.

Miks ääneti ollut ette? Mihin teille ma haavan teen? Sen rintaanko toivonette? Vai kaulaanko? Vai sydämeen? Moni kerskuvi koruineen. — Ei miekkani työtään heitä, käy kohti se täsmälleen: mä lopuksi pistän teitä!

Voi kohtalo olla nurja. Joko katsotte kalventuin? Oh, olette pelkuri kurja, joka kulkevi suurin suin. Ma puhtaaksi turkkinne puin. On liiaksi monta meitä. Ei vaalia muuta, kuin: ma lopuksi pistän teitä.

Ilmoittaa juhlallisesti. Omistus:

Hyvä prinssi, te outoja teitä pian käytte, sen sanoa voin. Suon anteeksi teille. Ja… Asettuu hyökkäysasentoon. … noin!… De Valvert horjuu. Cyrano tervehtii. ma lopuksi pistän teitä!

Hyväksymishuutoja. Aitioissa taputetaan käsiä; kukkasia ja nenäliinoja heitetään. Upseerit ympäröivät Cyranon ja onnittelevat häntä. Ragueneau hyppii ihastuksissaan. Le Bret on onnellinen ja liikutettu. De Valvertin ystävät vievät hänet pois.

YLEISÖ, huutaa pitkään. Ah!

ERÄS NAINEN. Kaunista!

RATSUMIES. Niin suuremmoista!

RAGUENEAU. Loistavaa!

ERÄS MARKIISI. Ja uutta!

LE BRET. Mieletöntä!

ÄÄNIÄ YLEISÖSTÄ, joka tungeksii Cyranon ympärillä. Harvoin moista saa ees kuulla! — Saati nähdä! — Onnittelen!

NAISEN ÄÄNI. Hän on sankari.

ERÄS MUSKETTISOTILAS, tulee nopeasti Cyranota kohti, käsi ojennettuna. Mun suokaa… Teitä tervehdän! Teiss' itseni mä tunsin. Aivan haltioiduin. Ma katsoin, poljin jalkaa, huusin, nauroin, noiduin…

Poistuu.

CYRANO. Ken on hän?

CUIGY. D'Artagnan.

LE BRET, Cyranolle, käyden hänen käsivarteensa. Nyt hiukan haastellaanko?

CYRANO. Kun väki vähenee. Belleroselle. Bellerose, mä jäädä saanko?

BELLEROSE, kunnioittavasti. No, tietystikin, herra…!

Ulkoa kuuluu huutoa.

JODELET, joka on katsonut. Montfleury se siellä…

BELLEROSE, juhlallisesti. Sic transit!… Muuttaa ääntään; ovenvartialle ja kynttiläinsytyttäjälle. Lakaiskaa ja sulkekaa. Vaan vielä ei tarvis sammuttaa. Kun kohta palajamme, niin pienen harjoituksen pitää halajamme.

Jodelet ja Bellerose menevät, juhlallisesti tervehdittyään Cyranota.

OVENVARTIA, Cyranolle. No, ettekö te syö?

CYRANO. En.

Ovenvartia poistuu.

LE BRET, Cyranolle. Miksi?

CYRANO. Siksi, että… Muuttaa ääntään nähdessään ovenvartian olevan loitolla. … siks' ettei mull' oo rahaa!…

LE BRET, tekee sellaisen liikkeen kuin heittäisi rahapussia. Mutta äsken näytti… Sun kukkarosi…?

CYRANO. Niin, sen kuukausraha täytti!

LE BRET. Ja millä elät nyt tän kuukauden?

CYRANO, nauraen. Juon vettä!

LE BRET. Sa naurat. Hassu oot. Sun olis itselleki…

CYRANO, keskeyttäen. Niin, mutta noin se vasta vaikutuksen teki!…

MYYJÄTÄR, yskähtää pöytänsä takana. Hm!… Cyrano ja Le Bret kääntyvät. Myyjätär lähestyy arasti. Herra… ruoattako jäätte?… sitä sietää en toki saata. Osottaen myymäpöytäänsä. Tässä kaikkea on mulla. Innokkaasti. Oi, ottakaa!

CYRANO, ottaen lakin päästään. Sä rakas lapsi, ehkä tietää et voi sa, että siten autetuksi tulla mies Gaskonjan ei tahdo; ylpeä hän on. Vaan ehkä kielto loukkais sua! Mahdoton siis olla ottamatta… Menee pöydän ääreen ja valitsee. Rypäleitä, kas! Tyttö tahtoo antaa hänelle rypäletertun, hän ottaa vain yhden marjan. Ei, yksi marja vain!… Ja sitten puolikas hunajaleipää!… Taittaa, panee takaisin toisen puolikkaan. Noin! Ja… Ottaa lasin, tyttö aikoo kaataa siihen viiniä. Ei! Vain vettä lasi!

MYYJÄTÄR. Oh, eikö vielä jotain?

LE BRET. Oih sun hupsuuttasi!

CYRANO. Niin vielä jotain. Saanko suudella ma kättä?

Suutelee tytön ojentamaa kättä kuin se olisi prinsessan käsi.

MYYJÄTÄR. Ah, kiitos, herra! Niiaus. Hyvää yötä!

Menee.

V KOHTAUS

CYRANO, LE BRET, sitten Ovenvartia.

CYRANO, Le Bret'lle. Kieltämättä mun nälkä on. Vaan eihän tässä mitään puutu! Asettuu myymäpöydän eteen ja panee eteensä mesileivän puolikkaan. Kas, eturuoka!… … vesilasin… Juoma! … viinirypälemarjan. Jälkiruoka! Istuutuu. Syömään siis! Syöden. Nyt voit haastella; ma kuulen.

LE BRET. Et kai suutu, jos sua varotan. Nuo hupsut narrit pian sun arvostelukykyä vie, kun heitä kuulet. Oot silloin valmis vaikka pääsi seinään lyömään. Sä nytkin minkälaisen vaikutuksen luulet esiintymises tehneen?

CYRANO, syöden mesileipänsä. Aivan suuremmoisen!

LE BRET. Vaan aivan varmaan sentään moni myöskin toisen sai ajatuksen siitä. Kardinaali…

CYRANO, ilahtuen. Hän siis oli täällä?

LE BRET. Hänen mielestään…

CYRANO. Hän soi sen niin kernaasti!

LE BRET. Vaan…?

CYRANO. Hän on itse kirjailija; siks usko en, hän että toisten teoksia sois rääkättävän…

LE BRET Näin sä yhä enemmän saat vihamiehiä!

CYRANO, syöden rypälemarjansa. No, kuinka monta niitä sain nyt?

LE BRET. Kuusviidettä.

CYRANO. Vähempi eikö riitä? No, laske!

LE BRET, Montfleury, De Guiche, Valvert, Baro, akatemiia…

CYRANO. Kuule, tuo ei muuta oo kuin ylistystä!

LE BRET. Mutta mihin joudut näin sä? Sä mitä ajattelet? Eihän tuo käy päinsä!

CYRANO. Oh, mulla montakin on järjestelmää, joita voin seurata; on niissä aivan mainioita.

LE BRET. Ja mitä niistä seuraat?

CYRANO. Yksinkertaisinta. Niin menetellä tahdon, että ihmetellään mua aina, kaikessa!

LE BRET, olkapäitään kohauttaen. Vai niin. — Vaan eihän kellään lie syytä vihata kuin vihaat Montfleurytä!

CYRANO, nousten. Oh, sillä miehellä on paksu pää ja pinta, ja paksu muutenkin hän niin on, ettei tapaa, jos kuinka koettaa, hän sormellansa napaa. Ja sentään, aatteles, tuo tynnyri on niitä, jotk' uskaltavat luulla, että kaikki naiset on heihin ihastuneet muka. Kaikellaiset ne tässä! Silmätkin on niinkuin sammakolla. Ja tuonnoin rohkeni niin röyhkeä hän olla, ett' antoi katseensa hän suuntautua häneen… Oh, etanan oon joskus nähnyt viivähtäneen ma kukkasessa…

LE BRET, ällistyneenä. Oisko mahdollista? Sinä…

CYRANO, katkerasti hymyillen. Mä lemmin. Niin, niin! Katso! Syvän vakavasti. Minä. Juuri minä.

LE BRET. Ja saako tietää…? Mulle et oo mitään tästä…

CYRANO. En… Mua kyll' ei estä mikään lempimästä, vaan kuka mua lempis, kuka, tämmöisenä, kun kulkuani aina kuuluttaa tää nenä: ei kaikkein ruminkaan, ei kaikkein viheliäisin! Niin, ketäkö mä lemmin?… Kuinka selittäisin! Hän kaunein on!

LE BRET. Oh! Niinkö!

CYRANO. Niin! Kuin kedon kukka, niin hieno, loistava, niin puhdas. Painokkaasti. Kultatukka!

LE BRET. Ah, taivas! Ken hän on?…

CYRANO. Hän!? Kruunu kaikkien naisten ja tietämättään vaara meidän, kuolevaisten; niin, luonnon luoma ansa ihmislasten tiellä! Hän ruusu on, miss' asuu Amor nuolinensa: käy liki, katsahda, jo joudut uhriksensa! Ah, täydellisempää et nähnyt koskaan vielä! Diana, kulkiessaan teitään, ei niin norja, ja Venus, noustessansa purteen, ei niin sorja kuin hän, kun kantotuoliin astuu…

LE BRET. Arvaavani jo luulen!

CYRANO. Niin, se kävi ilmi sanoistani.

LE BRET. Magdeleine Robin, sun serkkus!

CYRANO. Juuri hän. Roxane.

LE BRET. No hyvä. Kuuleppas, ma mitä ehdotan: käy hänen luokseen, sano häntä lempiväsi, hän sädekehän näkee ympärilläs tänään.

CYRANO. Oh! Katsos mua, virka, onko mielestäsi tää ulkomuoto mulle hyvää tietävänään! Ei, min' en luulottele! — Sattuu joskus kyllä, kun nenä-parkoineni olen kävelyllä ja kevät-ilta ilmaan tuoksujansa valaa ja tähdet uneksivin, himmein loistein palaa, kuun hohdetta kun kaikki välkkyy hopeaista, ma puistoss' että huomaan kaksi kulkevaista: mies tukee naista, nainen miehen puoleen taipuu, he astuu hiljalleen, he onnen-uniin vaipuu — niin, sattuu joskus silloin, että minäkin voin hetkeks' unhottua lemmentoiveihin, vaan pian herään niistä, pintaan puiston muurin kun kuvastuupi nenä-raukka piirtein suurin.

LE BRET, liikutettuna. Mun kelpo ystäväni!

CYRANO. Tuntee toisinansa niin ruma, hyljätty, niin yksin olevansa…

LE BRET, tarttuen hänen käteensä. Sä itket?

CYRANO. Minäkö? En! Tuskin koskaan itkin! Ei! Naurettavaa ois, jos tätä nenää pitkin sais kyynel vierrä. Minun mielestäni yhä on kyynel jotain suurta; se on kaunis, pyhä. En tahdo samentaa sen loistetta ma niin, se että aiheeks' ivan, pilkan tehtäisiin, ja siksi joutuis se, jos…

LE BRET. Pelkos heitä, veli! Ma kuulin sanotun: on lempi uhkapeli.

CYRANO, pudistaen päätään. Jos lemmin Cleopatraa, silt' en Cesar oo. Tai Bereniceä, en Titus…

LE BRET. Cyrano, nuo puheet jätä! Entä neros! Rohkeutesi! Sä näitkös: tyttönen, mi sinun syödäksesi toi, mitä hällä oli, äsken katseellaan sua ihaili — sen saattoi nähdä kuka vaan!

CYRANO, liikutettuna. Niin, se on totta.

LE BRET. Ja Roxane, — hän kalpeana sun miekkailuas katsoi!

CYRANO. Niinkö!?

LE BRET. Tosi sana! Hän hämmästynyt on ja ihastunut; enää vain puhua on tarvis…

CYRANO. Jotta vasten nenää hän naurais!… Muuta pelkää en kuin sitä vainen.

OVENVARTIA, saattaen jotakin Cyranon luoksi. Teit' etsitään…

CYRANO. No, ken? Nähden seuralaisnaisen. Roxanen seura-nainen!

VI KOHTAUS

CYRANO, LE BRET, Seuralaisnainen.

SEURALAISNAINEN, kohteliain tervehdyksin. Uljaalta serkulta nyt kuulla haluttaisi, milloinka hänet yksin, salaa, nähdä saisi.

CYRANO, ymmällä. Minutko nähdä?!

SEURALAISNAINEN, niiaten. Teidät. — Olis asiaa.

CYRANO. Ois… Mitä…?

SEURALAISNAINEN, taas niiaten. Asiaa.

CYRANO, epäröiden. Ah, taivas!

SEURALAISNAINEN. Aamusella Saint-Rochin kirkkoon mennään…

CYRANO, Le Bret'lle. Taivas! Seuralaisnaiselle. Missä saa…

SEURALAISNAINEN. Niin, missä haastella vois hetken? Sanokaa!

CYRANO, ihastuksissaan. Niin, missä? Missä?

SEURALAISNAINEN. Pian!

CYRANO. Koen ajatella!…

SEURALAISNAINEN. No?!…

CYRANO. Niin… Ragueneaun kai luona paras lie…

SEURALAISNAINEN. Se missä?

CYRANO. Saint-Honorén — ah, taivas! — varrella…!

SEURALAISNAINEN, nousten. Hyv' on. Siell' ollaan. Tulkaa sinne. Kello seitsemältä!

CYRANO. Ma tulen varmaan. Tulen.

Seuralaisnainen poistuu.

VII KOHTAUS

CYRANO, LE BRET, sitten Näyttelijöitä, Näyttelijättäriä, CUIGY, BRISSAILLE, LIGNIÈRE, Ovenvartia, Viulunsoittajia.

CYRANO, heittäytyen syleilemään Le Bret'tä. Ah, on mahdoton mun tätä uskoa! Sain kutsun hältä, hältä!…

LE BRET. Viel' ootko surullinen?

CYRANO. Tuskin ihmisissä lie onnellisempaa! Hän huomannut on minut!

LE BRET. Niin, tiesinhän mä sen. Oot turhaan murehtinut!

CYRANO, ilosta suunniltaan. Ah, on kuin syleillä mun täytyis maailmoita. Nyt, tiedän, minua ei armeijatkaan voita! Niin sykkii suoneni kuin tyrskyt vaahtopäiset. Ei riitä ihmiset nyt mulle… Huutaa täyttä kurkkua. Jättiläiset ma taistoon vaadin.

Vähää ennen on näyttämölle, taustalle, ilmautunut näyttelijöitä ja näyttelijättäriä ja sieltä on ruvennut kuulumaan kuiskailua: harjoitus alkaa. Viulunsoittajat asettuvat paikoilleen.

ÄÄNI, näyttämöltä. Hst! Hst! Täällä näytellään!

CYRANO, nauraen. Me lähdemmekin pois!

Nousee; suuresta taustaovesta tulevat Cuigy, Brissaille, useita upseereja, jotka tukevat aivan juopunutta Lignièreä.

CUIGY, Cyranolle. Hoi, kuule!

CYRANO. Mikä hätä?

CUIGY. Sua muuan juoppolalli etsii!

CYRANO. Enhän nää…

CUIGY. Hän tässä on!

CYRANO, tuntien Lignièren. Lignière! Vaan enhän lainkaan tätä voi ymmärtää. Hän miksi tulee?

BRISSAILLE. Kun ei saa hän mennä kotiinsa!

CYRANO. Miks'ei?

BRISSAILLE. No kertokaa!

LIGNIÈRE, soperrellen ja näyttäen aivan rypistynyttä paperia. Sain kirjeen… sata miestä… Neslen portin luoksi on tullut… vaanimaan mua… pienen runon vuoksi… En kotiin muuta tietä pääse… Ehkä saan sun luokses tulla… täksi… yöksi… nukkumaan.

CYRANO. Sa sanoit: sata miestä! Hyvä: kodissasi sa nukut!

LIGNIÈRE, kauhistuen. Mutta…

CYRANO, pelottavalla äänellä, näyttäen hänelle sytytettyä lyhtyä, jota ovenvartia pitelee kuunnellen kummastuneena keskustelua. Tuossa lyhty! Lignière ottaa kiireesti lyhdyn. Saattajasi ma aion olla. Mars! Upseereille. Te, herrat, seuratkaatte, niin todistajinani siellä olla saatte!

CUIGY. Vaan: sata miestä!?

CYRANO. Tänään vähempi ei riitä!

Näyttelijät ja näyttelijättäret ovat tulleet näyttämöltä erilaisissa puvuissaan.

LE BRET. Vaan miksi suojella…?

CYRANO. Sa torutko, Le Bret!

LE BRET. … tuollaista juoppoa! Ei kukaan siitä kiitä!

CYRANO, lyöden Lignièreä olkapäille. Vaan tämä juoppo, tämä viinaleili teki niin kauniin teon, ettei monet moista tee! Rakastamansa naisen messussa hän näki sormensa kostuttavan hiukan vihkiveteen. Hän, veden halveksija, astui maljan eteen, sen nosti huulilleen, ja viime tippaan asti sen joi hän tyhjäksi!

ERÄS NÄYTTELIJÄTÄR, kamarineidon puvussa. Ah, kuinka ihanasti se oli tehty!

CYRANO. Eikö totta!

NÄYTTELIJÄTÄR, toiselle. Miksi vainoo nuo sata miestä tuota runoilija-parkaa?

CYRANO. Lähdemme! Upseereille. Katsoa te saatte. Ykskään ainoo ei apuun käydä saa, kun päälleni he karkaa!

II NÄYTTELIJÄTÄR, juosten näyttämöltä. Mä lähden…

CYRANO. Tulkaa!

III NÄYTTELIJÄTÄR, juosten näyttämöltä; vanhalle näyttelijälle. Lähde sinäkin, Cassandre!…

CYRANO. Niin, kaikki, tohtori ja Isabelle, Leandre, te kaikki! Äsken täällä huvinäytelmää mä näyttelin, nyt katsomaan te lähtekää, mitenkä onnistun ma murhenäytelmässä. On helyin ympäröimä aina tamburiini; niin puheenne on hely näihin näytelmiini!…

KAIKKI NAISET, ilosta hypähdellen. Niin, mennään! — Heti! — Hyvä! — Takkini? — Kas tässä!

JODELET. Siis mukaan kaikki!

CYRANO, viulunsoittajille. Ja te, herrat, viulut soimaan! Viulunsoittajat liittyvät muodostuvaan kulkueeseen. Näyttämön reunustalta otetaan sytytetyt kynttilät ja jaetaan ne yleisölle. Muodostuu soihtukulkue. Kas, hyvä niin! Ma kuljen hiukan eeltäpäin, Asettuu joukon etunenään. mä yksin, luottain omaan miehuuteen ja voimaan päin pystyin, hatun sulka liehumassa Heiluttaa hattuaan. näin, ylväänä, kunniassaan. Liekkivänä povi ja sydän hehkuen! Nyt mennään! Auki ovi! Ovenvartia avaa molemmat ovenpuoliskot. Näkyy hauska kolkka vanhaa Pariisia kuun valaisemana. Kas, öinen Pariisi niin kiehtovana hohtaa, kuun silta alhaalta pois pilvein piiriin johtaa ja Seinen vaippana on kimmelteinen sumu; työ taukos, melu laantui, päättyi päivän humu. — Niin kauniin näyttämön mä leikilleni saan!

KAIKKI. Siis Neslen portille!

CYRANO, seisten kynnyksellä. Niin, sinne kuljetaan! Kääntyy ennen lähtöään I näyttelijättären puoleen. Te kysyitte, miks' yhtä runoilijaa vastaan käy sata miestä. Hyvä neiti, mielelläni sen teille sanon. Siksi… Vetää miekkansa huotrasta; levollisesti. siksi ainoastaan, ett' on tuo runoilija minun ystäväni!

Lähtee. Kulkue — Lignière hoiperrellen edellä, — sitten näyttelijättäret upseerien käsivarsiin nojaten, — senjälkeen näyttelijät hypähdellen, — lähtee liikkeelle yöhön viulujen soidessa, kynttiläin lekkuvassa valossa.

TOINEN NÄYTÖS

RUNOILIJAIN RUOKAPAIKKA

Sokerileipuri Ragueneaun myymälä, avara huone Saint-Honoré ja l'Arbre-Sec katujen kulmauksessa. Viimemainittu katu näkyy taustassa oven lasien lävitse aamuruskon ensimäisten säteiden valossa.

Vasemmalla, etualalla, myymäpöytä ja sen yläpuolella taidetakoinen rautakaari, jossa riippuu hanhia, ankkoja, kalkkunoita. Suurissa fajanssimaljakoissa suuria kukkakimppuja, etupäässä keltaisia päivännoutoja. Samalla sivulla, taempana, laaja takka, jonka edessä, suurien, pikku kasareita kannattavien rautakoukkujen välissä, paistit ovat vartaissa pannujen yläpuolella.

Oikealla, etualalla, ovi. Taka-alalla portaat, jotka johtavat pieneen korokkeella olevaan huoneeseen; sen sisustus näkyy avoimista oviluukuista; pöytä, jolla on hieno flanderilainen kynttiläkruunu huonetta valaisemassa; huoneessa on tapana syödä ja juoda. Portaiden jatkona oleva puinen pylväskäytävä näyttää johtavan toisiin samallaisiin huoneisiin.

Myymälän keskellä on suuri rautarengas, jonka voi nuoralla laskea alas ja johon on kiinnitetty paisteja; se muodostaa jonkunmoisen metsänriistakruunun.

Portaiden alta, hämärästä, näkyy paistinuunin punertava tuli. Kupariastiat välkkyvät. Paistinvartaita käännellään. Leivoksia kasoittain. Liikkiöitä riippumassa. Aamukiire. Hätäiset kyökkipojat, lihavat keittäjät ja pienet pojat tungeksivat toistensa ympärillä. Päähineissä kanan sulkia ja helmikanan siipiä. Tarjottimilla ja vasuissa kannetaan monenkaltaisia leivoksia.

Pöydillä kaakkuja ja eri ruokalajeja. Toiset pöydät, joiden ympärillä on istuimia, ovat valmiit vastaanottamaan syöjiä ja juojia. Eräässä nurkassa on pieni pöytä, joka on paperien peittämä. Esiripun noustessa Ragueneau istuu sen ääressä; hän kirjoittaa.

I KOHTAUS

RAGUENEAU, leipojia, sitten LISE; Ragueneau kirjoittaa pienen pöydän ääressä intoutuneen näköisenä, laskien sormillaan.

I LEIPURI, kantaen suurta vatia. Voikuorrutusta!

II LEIPURI, kulho tarjottimella. Parsaa!

III LEIPURI, tuoden metallivatia. Paistettua sientä!

IV LEIPURI, kantaen kristallimaljaa. Vadelmahyytelöä.

V LEIPURI, kulho lautasella. Häränhäntälientä!

RAGUENEAU, lakaten kirjoittamasta ja nostaen päätään. Kas, aamuruskon hohde kasareissa kiiltää. Ragueneau, jo jätä runos, vaikka syäntäs viiltää. Käy työhös, paista, keitä taaskin ahkerasti. Nousee. Eräälle keittäjälle, kastia maistettuaan. Tää liian kirpelää on. Mausta tämä kasti!

KEITTÄJÄ. Mitenkä paljon siihen?…

RAGUENEAU, taas runojaan ajatellen. Kolme runojalkaa… Laskee sormillaan.

KEITTÄJÄ. Häh?!

RAGUENEAU. … lisää panen…

KEITTÄJÄ. Kastiin?

RAGUENEAU, mennen eteenpäin. Näin se luistaa alkaa.

I LEIPURI. Omenavanukasta!

II KEITTÄJÄ. Kaalikääryleitä!

II LEIPURI. Sokerikaakku!

RAGUENEAU, takan ääressä. Ei! — Runotar, silmäs peitä; ne täällä samentaa vois käryävä hiillos! Eräälle leipurille, näyttäen leivoksia. Kas, tuohon leipään tuli väärään paikkaan viillos! Se tehdään keskelle. Niin runon säkeeseen sesuurin keskelle mä myöskin aina teen! Toiselle leipurille, näyttäen krokaania. Sun krokaaniisi tuohon pitäis torni panna! Oppipojalle, joka paistaa lintuja vartaissa. Ja sinä siinä oot niin kovin ahkerana. Se hyvä! Niinhän paistuu makeaksi kana. Niin, vuoroin paistua sa aina kahden anna, tuon suuren ja tuon pienen. Niinhän lauluissaan Malherbe myös vuoroin eri runomittaa käyttää; se vaihtelua tuo, ja hauskalta se näyttää!

II OPPIPOIKA, lähestyy, tuoden liinalla peitettyä tarjotinta. Kun teitä aattelin, niin tätä leipomaan ma ryhdyin…

Ottaa liinan pois; näkyy suuri leivoslyyry.

RAGUENEAU, ihastuneena. Lyyry!

OPPIPOIKA. Niin. Se miellyttääkö teitä? Se torttutaikinaa on!…

RAGUENEAU, liikutettuna. Heelmäleikkeleitä on koristeina…

OPPIPOIKA. Kielet laitoin sokerista!

RAGUENEAU, antaen hänelle rahaa. Kas tuossa! Mene, juo mun onnekseni! Huomaa Lisen, joka tulee. Jätä nyt minut! Piiloon raha! Vaimoni! Liselle, näyttäen hänelle lyyryä. Kas tätä, tää eikö ole kaunis!?

LISE. Naurettava.

Panee myymäpöydälle paperitötteröitä.

RAGUENEAU. Mutta!… — Huomaa tötteröt. Ah, tötteröitä! — Taivas! Runovihkosista oot repinyt… Niin monta herkkää neron heelmää, niin monta kaunista, niin ihanata teelmää, niin syämen syvyyksistä suoraan kummunnutta! Tää bakkantit ja Orfeuksen mieleen tuo!

LISE, kuivasti. Niit' enkö muka saisi käyttää hyödyksemme! Sun runoveikkos syövät täällä, mutta emme saa muuta maksua! No, edes…

RAGUENEAU. Ampiainen! Sa herjaat! Runoilu on lahja taivahainen!

LISE. Ois parempi, kuin että ruo'illasi täytät nuo taivaalliset, pois sun jättää kaikki nuo ainaiset soimaukset!

RAGUENEAU. Vaan ettet olla suo ees runojen! Kun niille halveksuntaa näytät…

LISE. No mitä?

RAGUENEAU. Miten sitten enää proosaa käytät?

II KOHTAUS

Samat, kaksi lasta, jotka tulevat myymälään.

RAGUENEAU. Te mitä haluatte?

I LAPSI. Kolme piirakkaa.

RAGUENEAU, antaen. Kas tässä kolme oikein hyvää, ruskeaa.

II LAPSI. Ne saisko paperiin?

RAGUENEAU, hämmästyneenä, itsekseen. Yks tötteröistä!! Lapsiin katsoen. Että siis paperiin!? Ottaa yhden tötterön, ja aikoessaan panna siihen piirakat, lukee. "Kun yksin Penelope…" — Ei, ei tätä! Panee sen syrjään ja ottaa toisen. Ruvetessaan panemaan siihen piirakoita lukee. "Kultakutri Phoibos…" — Eikä tätä! Laskee syrjään.

LISE, kärsimättömänä. No, mitä vitkastelet? Turhaa viivykettä…!

RAGUENEAU. Kas tässä on… Ottaa kolmannen ja alistuu. "Philis"… Itsekseen. Nyt sonetin ne vei!

LISE, olkapäitään kohauttaen. Kai niin on, että ken sen sai, ei sill' oo hätä?!

Rupeaa järjestämään lautasia eräälle pöydälle.

RAGUENEAU, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun Lise on kääntänyt selkänsä, huutaa jo ovelle ehtineet lapset takaisin. Pst! — Lapset! — Piirakoita saatte vaikka viis, jos mulle tötterön vain annatte!

Lapset antavat hänelle takaisin tötterön, ottavat nopeasti leivokset ja poistuvat. Ragueneau suoristaa paperin ja rupeaa ääneen lukemaan

"Philis". Sun nimees rasvatahra…!

Cyrano tulee hätäisesti sisään.

III KOHTAUS

RAGUENEAU, LISE, CYRANO, sitten muskettisoturi.

CYRANO. Mitä kello?

RAGUENEAU, tervehtien touhukkaasti. Kuusi.

CYRANO, levottomasti. Siis tunnin päästä!…

Kulkee edestakaisin myymälässä.

RAGUENEAU, seuraten häntä. Bravo! Minä nä'in…

CYRANO. Mitä?

RAGUENEAU. Sen miekkailunne!

CYRANO. Kumman?

RAGUENEAU. On siis ollut uusi? Sen, hotellissa… eilen… ajattelin sitä.

CYRANO, ylenkatseellisesti. Ah!… Senkö!…

RAGUENEAU, ihaillen. Osasitte uljaan runon laittaa!

LISE. Nyt siitä vain hän puhuu.

CYRANO. No, se ei kai haittaa!

RAGUENEAU, asettuen miekkailuasentoon ja ottaen aseekseen paistinvartaan. "Mä lopuksi pistän teitä…" "Lopuksi pistän teitä…" Yhä enemmän innostuen. "Mä lopuksi…"

CYRANO. Mitä kello?

RAGUENEAU, jää miekkailuasentoon ja katsoo kelloa. Viisi minuuttia on yli kuuden… "… pistän teitä!" Vaihtaa asentoa. Suuremmoista! Yht'aikaa miekkailla ja tehdä ballaadia!

LISE, Cyranolle, joka hänen ohitsensa mennessään on hajamielisesti puristanut hänen kättään. Kas, mit' on kädessänne?

CYRANO. Turha naarmu.

LISE, sormeaan heristäen. Meitä te varmaan…

RAGUENEAU. Vaarassako ootte ollut?

CYRANO. Toista on vaara!

LISE, jatkaen; kuten äsken. … varmaan uskotellette!…

CYRANO. No miksi ma uskottelisin! Sen nenä vakuuttaako? Ken uskottelee, hän näin suuren nenän saako? Ääntään muuttaen. Ma vuotan erästä. Näin varhain tulin siksi. Mun täytyy hänen kanssaan saada yksin olla.

RAGUENEAU. Ei… ei se nyt… kun runoilijat…

LISE, ivallisesti. Syövät hänet niin, hänet!… köyhdyttävät!

CYRANO. Tällä permannolla en silloin tahdo muita nähdä. Ymmärtänet! Ma merkin annan sitten… — Mitä kello?

RAGUENEAU. Vain kymmentä yli kuuden.

CYRANO, istuutuen hermostuneesti Ragueneaun pöydän ääreen ja ottaen paperia. Kynä…?

RAGUENEAU, antaen hänelle kynän, joka on hänen korvansa takana. Tässä! Tää on joutsenesta!

MUSKETTISOTURI, suuriviiksinen, tulee ja sanoo jylisevällä äänellä. Päivää!

Lise, menee vilkkaasti häntä vastaan.

CYRANO, kääntyen. Kuka?

RAGUENEAU. Kerran sain jo teille kertoa… Hän mua hirvittää… vaan vaimoani… hm…

CYRANO, loitontaen Ragueneaun viittauksella. Hst!… Kirjoitanko hälle?… Ja pyydän…? Itsekseen. Mitä tehdä arkuudelle tälle?! Heittäen pois kynän. En tohdi puhua, en kirjoittaakaan!… Ragueneaulle. Mitä lie kello?

RAGUENEAU. Neljännestä yli kuuden!…

CYRANO, lyöden rintaansa. … sitä, mit' usein, hyvin usein, mietin… Tarttuen kynään. Aatteissani sen käsi sadasti jo paperille pani, Ja sanat hellät jäi mun sydämeeni soimaan, niin että tarvis on vain käydä kopioimaan. — Siis kirjoitan!

Hän kirjoittaa. — Oven lasien lävitse näkyy ulkopuolella kulkevien laihojen ja empivien ihmisten varjoja.

IV KOHTAUS

RAGUENEAU, LISE, Muskettisoturi, CYRANO pienen pöydän ääressä kirjoittaen. Runoilijoita, mustissa, tahraisissa vaatteissa, sukat syltyssä.

LISE, tullen Ragueneaun luokse. Kas, eikös tuossa taas sun roskajoukkos tulle!

I RUNOILIJA, tulee sisään; Ragueneaulle. Hei, kunnon runoveikko!

II RUNOILIJA, samoin; puristaa Ragueneaun käsiä. Terve, terve sulle!

III RUNOILIJA. Sa kotka leipojain! Haistellen. Tää tuoksuu suloisalta!

IV RUNOILIJA. Sa Phoibos-paistaja!

V RUNOILIJA. On suuri taitos valta, Apollo keittäjä!

Ragueneau on runoilijain ympäröimänä, häntä syleillään, hänen käsiään pudistetaan.

RAGUENEAU. Oh, teidän seurassanne on hyvä, hauska olla! — Tervetultuanne!

II RUNOILIJA. Me myöhästyimme hiukan. Neslen portin luoksi niin paljon kansaa oli tullut.

RAGUENEAU. Minkä vuoksi?

II RUNOILIJA. Kahdeksan miestä siellä — lurjuksiksi kuulin ma heitä sanottavan — kuoliaina makaa!

CYRANO, hetkeksi kohottaen päätään. Ei! Seitsemän kai niitä oli vain! Niin luulin.

Jatkaa kirjoittamistaan.

RAGUENEAU, Cyranolle. Ja ehkä tunnette sen sankarinkin, ken…?

CYRANO, välinpitämättömästi. Minäkö? En. En suinkaan!

LISE, muskettisoturille. Entä te?

MUSKETTISOTURI, kiertäen viiksiään. Ken takaa!

CYRANO, kirjoittaen; ääntää joskus itsekseen. Mä lemmin teitä…

I RUNOILIJA. Siellä kansanjoukko ties, ett' oli sata miestä pakoon yksi mies ajanut…

II RUNOILIJA. Siellä oli maahan, sinne tänne, heitetty aseita jos jotain!…

CYRANO. … silmiänne…

III RUNOILIJA. Ja hattuja, niit' oli…

CYRANO, äskeiseen tapaan. … huulienne hurmaa…

III RUNOILIJA. … jos kuinka kaukana!…

I RUNOILIJA. Ken tuolla tavoin surmaa, on varmaan pelottava jättiläinen. Selko hänestä olis hauska saada!

CYRANO, kuten ennen. Minut pelko saa heti valtaansa, kun vain ma teidät näen!

II RUNOILIJA, leivosta haukaten. Ragueneau, taas säihkynyt kai lie sun neros säen, vai kuinka?

CYRANO, kuten ennen. … hän ken lempii teitä…

Pysähtyy aikoessaan kirjoittaa nimensä alle, nousee ja panee kirjeen taskuunsa.

Turha tähän on panna nimeäni! Itse jättämähän sen tulen hälle.

RAGUENEAU, II:lle runoilijalle. Olen runomuotoon pukea kokenut erään reseptin…

III RUNOILIJA, asettuen kermaleivosten lähelle. Kai meille lukea sen tahdotte!…

IV RUNOILIJA, katsoen erästä leivosta. Tän kaakun vaahtolakki vähän on vinossa!…

Haukkaa "vaahtolakin" pois.

I RUNOILIJA. Kas, tämä mesileipä varmaan voi helpommaksi tehdä runonteon vaivan, kun mantelitkin välkkyy niinkuin silmät armaan!

Haukkaa mesileipää.

II RUNOILIJA. Me kuuntelemme!

III RUNOILIJA, ottaen leivoksen sormiensa väliin. Tästä kerma kuohuu aivan. Tää leivos nauraa!

II RUNOILIJA, leikaten leivoslyyryä. Tälle päivälle ei vertaa. Mua lyyry ravitsee nyt ensimäistä kertaa.

RAGUENEAU, valmistuu lukemaan runoaan, yskäsee, laittaa päähinettään, asettuu asentoon. Se runoresepti…

II RUNOILIJA, ensimäiselle, tyrkäten häntä kyynärpäällään. Sä syöt kai aamiaista?!

I RUNOILIJA, toiselle. Ja sinä päivällistä!?

III RUNOILIJA. Se lie harvinaista!

RAGUENEAU. Näin taikina sa tee ja sitten leivo, paista:

Sokeri ja munat vatkattava on ensin vaahtohon. Siihen sopii sekottaa pisaraisen sitruunaa. Manteleita vielä sekaan, niin ei muuta tarvitsekaan.

Taikinan kun olet valmistanut näin, muotin kiirehtäin otat, voilla voidat sen, siihen kaadat seoksen, viet sen paikkaan lämpimähän, siinä annat nousta vähän.

Hetken päästä uuniin nosta muotti tuo, siellä olla suo paistumassa hiljalleen, kunnes huomaat kypsyneen. Tarjottava hillon kanssa kylmänä tai kuumiltansa.

RUNOILIJAT, suu täynnä. Oh, mainiota! Hienon-hienoa!

ERÄS RUNOILIJA, niellen niin että on tukehtua. Hhh!

CYRANO. Kuule! Sä näitkö, miten vieraas ahmivat? En luule!

RAGUENEAU, hiljaa hymyillen. Näin kyllä — katsomatta! Heitä henno en mä häiritä. He maksaa hyvin, kuunnellen mun runojani. Niin, ja tunnen tyydytystä, kun nerot nälkäiset voi multa saada ruokaa.

CYRANO, lyöden häntä olkapäälle. Mä pidän sinusta!

Ragueneau liittyy ystäviensä seuraan.

Cyrano seuraa häntä katseellaan, sanoo sitten hiukan tiukasti:

Lise!

Lise, joka on vilkkaassa keskustelussa muskettisoturin kanssa, hätkähtää ja tulee Cyranota kohti.

Kysyä mun suokaa: tuo upseeri, hän teitä..?

LISE, loukattuna.

Oh! Mä viettelystä kyll' osaan välttää!… Tiedän voittaa katseellani!

CYRANO. Se katse juuri minut epäilemään pani, ett' ootte voitettu…

LISE, kuohuksissaan. Vaan…

CYRANO, jyrkästi. Ystäväni on Ragueneau! En hälle siksi naurettavan sallis. Ja nimen kunnia on jokaiselle kallis!

LISE. Vaan…

CYRANO, kohottaen ääntään sen verran että muskettisoturi kuulee. Väärin ymmärtää lie teidän mahdoton!…

Tervehtii muskettisoturia ja menee taustaovelle, kelloa katsottuaan, ja rupeaa katselemaan ulos.

LISE, muskettisoturille, joka yksinkertaisesti on vastannut Cyranon tervehdykseen. Mä oikein hämmästyn. Teit' ymmärrä en enää. Vastatkaa… ivatkaahan nenää…

MUSKETTISOTURI. Nenää… nenää…

Poistuu nopeasti; Lise seuraa.

CYRANO, taustaovelta, tehden Ragueneaulle merkin, että hänen on vietävä runoilijat pois. Pst!

RAGUENEAU, osoittaen runoilijoille oikeata ovea. Paras mennä tuonne!…

CYRANO, kärsimättömästi. Pst! Pst!…

RAGUENEAU, vieden pois runoilijat. Siellä saamme lukea runoja…

I RUNOILIJA, epätoivossaan, suu täynnä. Vaan kaakut!…

II RUNOILIJA. Ottakaamme ne mukaan!

He menevät kaikki Ragueneaun jälestä, kuin juhlasaatossa, tyhjennettyään tarjottimia.

V KOHTAUS

CYRANO, ROXANE, Seuralaisnainen.

CYRANO. Toivoa jos huomaan olevaksi, niin otan kirjeen esiin.

Roxane naamioituna, seuralaisnainen mukanaan, näkyy oven lasien takaa. Cyrano avaa nopeasti oven.

Sisään!…

Menee seuralaisnaisen luo.

Sanaa kaksi vain!

SEURALAISNAINEN. Vaikka neljä!

CYRANO. Kuulkaa, tokko makeisista te pitänette?

SEURALAISNAINEN. Pidän! Oikein kuollakseni.

CYRANO, sieppaa paperitötteröitä myymäpöydältä. Kas, Benseradin runo!…

SEURALAISNAINEN, surkean näköisenä. Oih!…

CYRANO, täyttää tötterön. Niin, sinne meni kaneelikaakku!

SEURALAISNAINEN, muotoaan muuttaen. Ah!

CYRANO. Ja hillopiirahista te pidättekö?

SEURALAISNAINEN. Oi, en parempaa ma tiedä!

CYRANO. Chapelainin lauluihin ma niitä kuusi panen. Ja Saint-Amantin runoon kolme uskaltanen sokeriässää…?

SEURALAISNAINEN. Luulen: enempää en siedä!

CYRANO. Jokunen leivos?… Eikö?! Ojentaa hänelle täysinäiset tötteröt. Ehkä menisitte nyt hetkiseksi!

SEURALAISNAINEN. Mutta…

CYRANO, työntäen häntä ulos. Tulkaa vasta sitte, kun kaikki ootte syönyt!

Sulkee oven, kääntyy Roxaneen päin ja pysähtyy, lakki kädessä, kunnioittavan välimatkan päähän.

VI KOHTAUS

CYRANO, ROXANE, SEURALAISNAINEN, hetkisen.

CYRANO. Siunaan riemuisana ma tätä hetkeä, kun näen, että ette mua unhottanut, vaan mua joskus aattelette! Tulitte kysymään… puhumaan…?

ROXANE, joka on poistanut naamionsa. Ensin sana vain kiitokseksi siitä, mitä eilen teitte. Tuon hupsun, josta miekkailussa voiton veitte, on muuan suuri herra, joka minuun muka on ihastunut…

CYRANO. Niin, de Guiche!

ROXANE, katsoen maahan. … mun miehekseni määrännyt… Ois kai pakko ottaa mun jos kuka!

CYRANO, kumartaen. Siis kun ma silloin hiukan leikin miekkoineni, ei tapahtunut se vain suuren nenän vuoksi. Ei! Silmienne loiston tähden verta juoksi!

ROXANE. Ja sitten… tahtoisin… Vaan jotta tehdä voisin sen, mitä aion, taas ma olevani soisin kuin sisar teille… niinkuin lasna, silloin kuin me puistossanne juostiin leikein, kisailuin…

CYRANO. Kotiini joka kesä silloin tulitte!…

ROXANE. Puumiekoin taistelitte silloin urhon lailla!…

CYRANO. Te kukka kutreissanne aina kulitte…

ROXANE. Se oli leikin aikaa…

CYRANO. Aikaa huolta vailla…

ROXANE. Jos mitä pyysin, teitte aina riemuiten…

CYRANO. Te lyhyin hamein silloin olitte Madeleine…

ROXANE. Olinko kaunis silloin?

CYRANO. Ette ollut ruma.

ROXANE. On mielessäni vielä moni tapahtuma, mi tuolloin sattui. Jos te haavan saitte milloin, ma muka äitinänne olin aina silloin ja sanoin ankarasti: Tarttuen Cyranon käteen. "Jokos taas sait haavan!" Vaikenee hämmästyneenä. Oh! Mitä?! Cyrano tahtoo vetää pois kätensä. Ei, mä katson!… Enpä luullut saavan nyt, tällä kertaa… — Mitä merkitsee tää tässä?

CYRANO. Ma Neslen postill' olin hiukan leikkimässä.

ROXANE, istuutuu pöydälle, kastaa nenäliinansa vesilasissa. Mun suokaa!…

CYRANO, istuutuen hänkin. Oh, niin hellä, äidillinen, hyvä!

ROXANE. Tää haavahan on oikein vaarallinen, syvä! Sanokaa, kuinka monta oli teitä vastaan!

CYRANO. Ei kovin monta. Ehkä sata ainoastaan.

ROXANE. Mi… mitä!? Kertokaa!

CYRANO. Ei. Ensin kertonette te mulle sen, mit' äsken uskaltanut ette!

ROXANE, päästämättä hänen kättään. Niin, äsken tosiaankin arvelutti mua. Nyt lapsuusmuistoista oon saanut rohkaisua. Mä lemmin…

CYRANO. Ah!

ROXANE. Vaan hän ei tiedä sitä vielä.

CYRANO. Ah!

ROXANE. Tuskin aavistaakaan…

CYRANO. Ah!

ROXANE. Vaan kohta saa hän tietää sen.

CYRANO. Ah!

ROXANE. Hän mua, tiedän, rakastaa, vaan salaa multa sitä yhä pelkomiellä.

CYRANO. Ah!

ROXANE. Teidän kädessänne kuumetta on varmaan! — Vaan usein katseestaan luin tunnustuksen armaan.

CYRANO. Ah!

ROXANE, saaden valmiiksi nenäliinasta tekemänsä siteen. Ajatelkaapas, hän samaan rykmenttiin, kuin tekin, kuuluu…

CYRANO. Ah!

ROXANE, nauraen. Niin mulle kerrottiin. Ja samaan komppaniaan…

CYRANO. Ah!

ROXANE. Hän, tietkää, on niin viisas, nerokas, niin nuori, pelvoton ja kaunis…

CYRANO, nousee aivan kalpeana. Kaunis!

ROXANE. Mitä!? Mikä teille tuli?

CYRANO. Ei mitään… Ei… Näyttää kättänsä. Hymyillen. Tää haava!

ROXANE. Sydämeni suli, kun hänet näin! — Oi niin, en tunne häntä, vain .. niin… näytännöissä vain mä hänet nähdä sain!

CYRANO. Siis ette haastelleetkaan ole?

ROXANE. Katseillamme vain!

CYRANO. Kuinka sitten tietää voitte…?

ROXANE. Kulkeissamme me usein kuulemme, kun puhutaan.

CYRANO. Hän siis — vai kuinka? — kuuluu kaartiin?

ROXANE. Niin.

CYRANO. Ja nimeltään?

ROXANE. Christian de Neuvillette.

CYRANO. Ei kaartiin sittenkään hän kuulu!

ROXANE. Kapteeni Carbon de Castel-Jaloux niin sanoi.

CYRANO. Siis hän kuuluu. — Mutta siitä viis! — Nyt lemmenpaula hälle pian valmistuu! — Vaan te…

SEURALAISNAINEN, avaten taustaoven. Ne loppuivat.

CYRANO. Vaan jäihän pusseihinne runoja, tarkemmin jos katsahdatte sinne!

SEURALAISNAINEN. Ah, niin…

Poistuu.

CYRANO. Te rakastatte puhetta, mi sois suloa, olis neron tulkki. Vaan jos ois hän tyhmä!

ROXANE. Epäilyksen tuon jo kutrit poistaa! D'Urfénkaan sankareilla niin ei voi ne loistaa!

CYRANO. Vaan ehkä sanoiltaan hän — kukapa sen takaa! — on yhtä ruma kuin on kaunis kutreiltansa!

ROXANE. Ei, — puheensa on niinkuin runoa! Se vakaa on uskoni!

CYRANO. Niin, niin, kun viikset vain on somat, niin silloin miehellä on taidot tavattomat! — Vaan jos hän sittenkin ois tyhmä?…

ROXANE, jalkaa polkien. Tosiansa! Se kuolemani ois!

CYRANO, hetken kuluttua. Te kutsutitte tänne mun teitä kuulemaan. Vaan miksi mielestänne mun tämä tietää piti?

ROXANE. Sanottu on mulle, kaikk' että miehet teidän komppaniassanne lie Gaskonjasta…

CYRANO. Sekä ettei ketään tulle tuon joukon pariin, ilman ettei siellä panne he häntä tiukalle, jos vain ei Gaskonjasta hän ole. Niinhän?

ROXANE. Juuri niin. Ja senpä vuoksi mä hänen takiansa pelkäsin!

CYRANO, hammasta purren. Ei syyttä!

ROXANE. Vaan silloin ajattelin: lähden teidän luoksi; kun teille puhun, ette pientä ystävyyttä te multa kiellä — te, jok' eilen olevanne näytitte voimakas ja suuri taidoltanne, kun pöyhkyriä kurititte! — vaan te hälle apua suotte.

CYRANO. Hyvä! Serkun ystävälle ma lupaan puolustaja olla!

ROXANE. Kiitos! Teihin ma aina kiintymystä tunsin.

CYRANO. Niin, niin, meihin!

ROXANE. Te hänen ystävänsä ootte?

CYRANO. Jos ei muun, niin teidän vuoksi!

ROXANE. Hän ei kaksintaisteluun kai joudu? Estättehän!?

CYRANO. Kyllä! Sen ma takaan!

ROXANE. Mä pidän teistä paljon! Panee nopeasti kasvoilleen naamion ja harson; hajamielisesti. Mutta todellakaan te ette kertonut oo siitä yöllisestä!.. Ei! Minun täytyy mennä! Varmaan kamalata se oli kovin! Ajatella, että sata…! Sanokaa hänelle, hän että kirjoittaisi… Heittää hänelle lentosuukkosen. Oh, pidän teistä paljon!

CYRANO. Niin, niin!

ROXANE. Ettei kestä vain kauaa, ennenkuin ma kirjeen saan! — Me kaksi, me oomme ystäviä. Niinhän!?

CYRANO. Niin, niin!

ROXANE. Taisi jo tulla viivytyksi liikaa. — Rohkeaksi oon teidät tiennyt. Mutta sata miestä! En nyt kuitenkaan ma ehdi… Vaan niin uljast' ette lie toista työtä tehnyt! Sen kai myöntänette!

CYRANO, kumartaen. Kentiesi uljaampi on työni viimeinen!

Roxane menee. Cyrano jää liikkumattomana paikoilleen, katse maahan luotuna. Hiljaisuus. Oikeanpuoleinen ovi avautuu. Ragueneau pistää siitä päänsä.

VII KOHTAUS

CYRANO, RAGUENEAU, Runoilijat, CARBON DE CASTEL-JALOUX, Sotureita, Kansaa y.m., sitten DE GUICHE.

RAGUENEAU. Jo saako tulla?

CYRANO, liikahtamatta. Saa.

Ragueneau antaa merkin ja hänen ystävänsä tulevat sisään. Samassa näkyy taustaovella Carbon de Castel-Jaloux kaartin kapteenin puvussa. Huomatessaan Cyranon hän rupeaa viittomaan.

CARBON DE CASTEL-JALOUX. Hän tääll' on!

CYRANO, päätään nostaen. Kapteenini!…

CARBON, riemuissaan. Me kaikki tiedämme! Sa urho! Upseerini sua oottavat. Noin kolmekymmentä on meitä.

CYRANO, epäröiden. Vaan…

CARBON. Tule mukaan; kovin ilahdutat heitä! Tahtoen viedä hänet muassaan. No, tule!

CYRANO. En!

CARBON. He ovat tuossa vastapäätä Kultaisen Tähden kapakassa. Pian päätä!

CYRANO. En tule!

CARBON, menee ovelle ja huutaa siitä ulos jylisevällä äänellä. Sankarimme kieltäytyy. Siis tänne te tulkaa!

ÄÄNI, ulkoa. Mainiota!

Ulkoa kuuluu lähestyvää hälyä, miekkojen kalinaa ja saappaiden kolinaa.

CARBON, käsiään hykertäen. Kuule, ystäväsi jo käyvät yli kadun!…

GASKONJALAIS-UPSEERIT, tullen myymälään. Suurta! — Suuremmoista! — Hei! — Urho! — Miesten mies! — Ei vertaistaan oo toista! —

RAGUENEAU, Cyranolle, peloissaan. Kaikk' onko Gaskonjasta teidän ystävänne?

UPSEERIT. On! Kaikki!

ERÄS UPSEERI, Cyranolle. Hyvä!

CYRANO. Herra parooni!

II UPSEERI, pudistaen Cyranon kättä. Tää käsi puristaa saako…?

CYRANO. Herra…!

III UPSEERI. Kaikki kerrassansa: eläköön!

IV UPSEERI. Syleillä mun suokaa teitä nyt!

CYRANO. Oo, herra parooni!

V UPSEERI. Te kaikkein syleilyt nyt saatte ottaa vastaan!

Syleilyä.

CYRANO, tietämättä kenelle vastata. Parooni!… ah, minä…!

RAGUENEAU. Kaikk' ootte paroneita?

UPSEERIT. Kaikki!

RAGUENEAU. Tosiansa!

I UPSEERI. Ritarikilvistämme torni tulis!

LE BRET, tulee sisään ja rientää Cyranon luokse. Kansa sua etsii. Kaikki ovat aivan innoissansa! Ne eell' on, jotka yöllä kanssas oli…

CYRANO, pelästyneenä. Sinä et kai oo sanonut, mä missä olen…?

LE BRET, käsiään hykertäen. Kyllä!

ERÄS PORVARI, tulee sisään useiden seuraamana. Marais'sta tuomme teille… koko korttelista… sulimmat kiitokset! Me ihailemme teitä, me kaikki!

Ulkopuolella oleva katu tulee täyteen ihmisiä. Kantotuoleja ja vaunuja pysähtyy sinne.

LE BRET, hymyillen, matalalla äänellä Cyranolle. Ja Roxane!

CYRANO, nopeasti. Sä kysymykses heitä!

KANSANJOUKKO, huutaa ulkopuolella. Hoi! Cyrano!

Meluava väkijoukko tunkeutuu myymälään. Tungosta. Huudahduksia.

RAGUENEAU, seisoo pöydällä. Heh! Puoti täyttyy katsojista! He särkee kaikki! Suuremmoista!

ERI HENKILÖITÄ, Cyranon ympärillä. Ystäväni!… Mun ystäväni!…

CYRANO. On niin kummaa mielestäni, ett' on näin paljon tänään ystäviä mulla!…

LE BRET, ihastuneena. Sun suuri tekos…!

NUORI MARKIISI, kädet ojona. Jospa tiedossa ois sulla…!

CYRANO. Vai sulla!… Sulla!… Millä ihmeen ilveilyllä mua kummastutatte…!

II MARKIISI. Ois eräs nainen, kellä ois halu… Esittäisin…

CYRANO, kylmästi. Kuka esitellä saa teidät?

LE BRET, ällistyneenä. Mutta…!

CYRANO. Vaiti!

KYNÄNIEKKA, kirjoitusneuvoineen, Ehkä tohtia vois tiedustella joitakuita kohtia!?

CYRANO. Ei! Turha vaiva!

LE BRET, nykäisten häntä kyynärpäästä. Se on Théophraste Renaudot, sanoman julkaisija…

CYRANO. Minä siitä viis!

LE BRET. … paperin, joss' on uutisia! Etkö oo sa kuullut siitä? Se on varmaan aate, jolla on tulevaisuus eessään!

RUNOILIJA, lähentyen Cyranota. Herra…

CYRANO. Vielä siis!

RUNOILIJA. Niin rohkea ma olen uskaltanut olla, ett' olen pentacrostikonin nimellenne runoillut…

JOKU, lähentyen. Herra…

CYRANO. Riittää jo!

Liikettä. Järjestäydytään. De Guiche tulee upseerien saattamana, Cuigy Brissaille, upseerit jotka lähtivät Cyranon mukaan ensi näytöksen alussa. Cuigy tulee nopeasti Cyranon luokse.

CUIGY. De Guiche! Mutinaa. Kaikki riveissä. Hän lie marsalkka Gastionin puolesta…

DE GUICHE, tervehtien Cyranota. Niin, sain sen tänne tulla tuomaan teidän tiedoksenne, hän että ihaileepi suurta urhotyötä, jost' on hän kuullut…

KANSA. Hyvä!

CYRANO, kumartaen. Siinä tuntee kai hän oman urhoutensa!

DE GUICHE. Jollei olleet myötä nää herrat olis, tuskin uskonut hän ois, ett' on se lainkaan totta!

CUIGY. Mutta nyt ei vois hän epäillä!

LE BRET, Cyranolle, joka näyttää olevan omissa ajatuksissaan. Vaan…

CYRANO. Vaiti!

LE BRET. Tuskin ymmärtänen, ett' annat kärsiväsi noin sä nähdä hänen.

CYRANO, vavahtaen ja suoristautuen. Ett' annan?! Tuskani tuon esiin kaikkein nähden!? Käy kärsimättömäksi; pullistaa rintaansa. Saat nähdä!

DE GUICHE, jonka korvaan Cuigy on supattanut. Tämän suuren urhotyönne tähden te varmaan ylenette upseerina. — Niinkö lie, että Gaskonjasta ootte?

ERÄS UPSEERI, jylhällä äänellä. Totta vie!

CYRANO. Niin on!

DE GUICHE, katsoen gaskonjalaisia, jotka ovat ryhmittyneet Cyranon taakse. Siis totta heihin, noihin ylpeisiinkö te kuulutte? Se joukko hupsu on…

II UPSEERI, uhkaavasti. Vai on!

DE GUICHE. Ah, ah! Nää herrat kaikki lienevätkin heitä, kosk' eivät uhmakasta mieltään nytkään peitä?…

UPSEERI. Niin oomme!

CARBON. Cyrano!

CYRANO. Kapteeni?

CARBON. Outohon on seuraan, näen, kreivi tullut. Ehkä siksi sä tahdot esitellä… tehdä tuttaviksi!

CYRANO, astuu pari askelta De Guicheä kohti, näyttää tovereitaan.

Täm' on Gaskonjan poikien joukko, meill' on kapteeni Castel-Jaloux. Ne sanovat: hupsu ja houkko on Gaskonjan poikien joukko! Vaan vaikka sen valheet saarti, se sentään on kunnian kaarti tämä Gaskonjan poikien joukko, joll' on kapteeni Castel-Jaloux.

Näkö kotkan ja kontion hampaat, jalat haikaran meillä on. Pois väistyvät konnat kuin lampaat, näkö kotkan ja kontion hampaat kun uhkaa, — kun töyhtömme häilyy ja miekkamme päivässä päilyy. Näkö kotkan ja kontion hampaat on vastustus voittamaton.

Ne sättivät moukiksi meitä, nimet öykkärin, uhmarin suo. Vaan vaikka ne sättivät meitä, ei varjoa meihin se heitä; ja jos joku hampaita näyttää, niin miekkaamme taidamme käyttää; sitä huotraansa emme me peitä, se puhdasta jälkeä luo!

Moni lemmenkateeksi tullut on vuoksemme aviomies. Ovat naiset meihin kuin hullut. Moni lemmenkateeksi tullut on siksi. Meist' uljuus hohtaa, se ei vastusta missään kohtaa! Moni lemmenkateeks' on tullut! ken oletkin, tiedä ties!

DE GUICHE, huolimattomana istuen nojatuolissa, jonka Ragueneau nopeasti on tuonut. Koruna luonansa nyt moni pitää tapaa runoilijaa. — Te ehkä siksi ryhtyisitte mun luokseni?

CYRANO. En, kreivi! Tahdon olla vapaa!

DE GUICHE. Mun enoani, Richelieutä, miellytitte te eilen. Esittäisin teidät joskus hälle.

LE BRET, häikäistynä. Ah! Suuri Luoja!

DE GUICHE. Kuulin, että näytelmänkin te ootte tehnyt?

LE BRET, kuiskaa Cyranolle. Ah, jos "Agrippines" hänkin sais kuulla!

DE GUICHE. Lukekaa se hälle!

CYRANO, kiusausta tuntien, hiukan ihastuneena. Tosiaankin, jos…

DE GUICHE. Hän on mestari. Hän runon tekijälle voi monet neuvot antaa. Korjata hän voisi…

CYRANO, jonka kasvot ovat heti synkenneet. Oh, mahdotonta, kreivi! Min' en muuttaa soisi ees yhtä pilkkua…

DE GUICHE. Vaan hyvä maksamaankin hän on, jos joku runo häntä miellyttää.

CYRANO. Mut aina parhaimmaksi palkakseni jää se, ett' oon tyytyväinen, itsellein kun luen mä sitä, minkä ensin runopukuun puen.

DE GUICHE. Te ootte ylpeä!

CYRANO. Sen huomaatteko tekin!

GASKONJALAIS-SOTURI, tulee miekkaansa pistettyinä lakkeja, joissa on rikkinäiset töyhdöt ja jotka ovat tahrautuneita. Kas, Cyrano! Kas, niitä, joita höyhennitte, te eilis-iltana näin paljon köyhennitte: nää hatut, töyhdöt ovat pakenijain…

CARBON. Sekin on sotasaalis!

LÄSNÄOLIJAT, nauraen. Ah! Ah! Ah!

CUIGY. Kai senkin herran sisua kirveltänee tänään jonkun verran, ken järjesti tuon leikin!

BRISSAILLE. Kukahan se lie?

DE GUICHE. Se olen minä. Nauru taukoaa. Tahdoin hiukan opettaa erästä riimiseppää… juoppoa…

Kiusallinen äänettömyys.

SOTURI, hiljaa Cyranolle, näyttäen saalistaan. Vaan mitä me näillä teemme?

CYRANO, ottaen miekan, jossa päähineet ovat, antaa niiden liukua De Guichen jalkoihin, tekee kunniaa. Ehkä herra kreivi vie ne ystävilleen! Olkaa hyvä, ottakaa!

DE GUICHE, nousee, jyrkästi. Mä lähden. Kantajani tänne! Cyranolle, rajusti. Sanokaahan…

CYRANO. No!

ÄÄNI, kadulla, huutaen. Kreivin kantajat!

DE GUICHE, joka on saanut itsensä hillityksi, hymyillen. On kirja, jolla on nimenä "Don Quichotte". Te ette ehkä sitä oo lukenut?

CYRANO. Oon kyllä. On kuin oma suku siin' esiintyisi!

DE GUICHE. Niinpä ajatelkaa…

KANTAJA, tulee taustalle. Täällä on kantotuoli.

DE GUICHE. … tuulimyllyseikkailua!

CYRANO, kunniaa tehden. Sen muistan aivan hyvin: kolmastoista luku.

DE GUICHE. Kun sellaisia vastaan alkaa taistelon…

CYRANO. Nyt luulen, herra kreivi, osuneenne harhaan… Kai tuulihattuin kanss' en käy mä kamppailua?

DE GUICHE. … hän aivan arvaamattaan myllyn siiven päällä voi lentää rapakkoon!…

CYRANO. Tai suoraan tähtitarhaan!

De Guiche lähtee. Nähdään hänen nousevan kantotuoliin. Hänen mukanaan tulleet herrat menevät myöskin, supattaen. Le Bret saattelee heitä. Kansanjoukko poistuu.

VIII KOHTAUS

CYRANO, LE BRET, Gaskonjalais-soturit, jotka ovat asettuneet oikealle ja vasemmalle ja joille tuodaan juotavaa ja syötävää.

CYRANO, tervehtien pilkallisesti lähteviä, jotka eivät uskalla vastata tervehdyksiin. Hyvästi, herrat!

LE BRET, palaa saattamasta, murheissaan, kohauttaen käsivarsiaan. Kyll' on siinä koreutta…

CYRANO. Ma arvaan, että nyt taas moitit!…

LE BRET. Niin, sa parhaan suot tilaisuuden aina käsistäsi luistaa. Sä liiottelet.

CYRANO. Niinkö?! Liiottelen! Mutta sit' enhän kielläkään!

LE BRET, riemuiten. Ah!

CYRANO. Sun vain sopii muistaa, ett' esimerkki muille on tää liiottelu, ja mulle periaate — eikä mikään lelu!

LE BRET. Soturikorskeutes jos joskus jäädä soisit, niin suureen maineeseen ja arvoon nousta voisit.

CYRANO. Kai turvaks' etsittävä mun ois joku, kellä on valtaa; murattina sitten kiemurrellen omatta voimattaan niin päästä vähitellen vois ylöspäin! Ei, kiitos, niin ei menetellä voi koskaan kunnon mies! Tai ehkä runoin somin mun pitäis ylistää mies kaikkein arvottomin, ken kultaa antais? Narriks tulla vähin erin, ett' ehkä nauramaan sais jonkun ministerin? Ei, kiitos! Taikka ehkä vatsaa jumaloiden ja valtain porstuvissa aina pokkuroiden mun olis näytettävä, miten voittaa pelin voi kontaten ja kulkein nöyrin, köyrin selin? Ei, kiitos! Liehakoida siksi mun kai pitäis, ett' itselleni siitä oiva laiho itäis? Ei, kiitos! Ajatella: tuo on mustan-musta, ja hälle tuhlata suloista suitsutusta! Ei, kiitos! Tungeksia ylemmäksi yhä, niin ett' on viimein pikku suuruus, tekopyhä! Tai purjehtia eespäin pulskin runoriimein, ett' ehkä vanhat naiset hymyn soisi viimein? Ei, kiitos! Runoistansa maksaa De Sercylle, hän että painatuksen arvon soisi niille? Ei, kiitos! Olla paavi niiden, jotka aina on kapakoissa, — niiden, joit' ei järki paina? Ei, kiitos, ei! Sen sijaan, että kannustimen runoiluun etsis, hakee runollensa nimen? Ei, kiitos! Kurjille vain näyttää neron voimaa, pelätä, että joku kynäniekka soimaa; alati aatteissansa käydä anomaan: "kun kerran nimensä sais 'Ranskan Sanomaan'!" Ei, kiitos! Punnita, mi hyvin kannattaisi, mist' anomuksiin aina parhaan sanan saisi, ja ajatella, että — sitä toivotteko! — vierailut hauskempia on kuin runon teko? Ei, kiitos! Ei! Ei! Ei! Vaan laulaa, unelmoida ja naurain käydä, yksin, vapaa olla voida, terästä katseessa ja sointuvana ääni ja töyhtö liehumassa päällä pystyn pääni; mist' asiasta hyvään taistoon vaatia tai kaikki leikiks' ottaa, laulu laatia! Työss' olla pyrkimättä kunniaan tai muuhun, mutt' aatoksissaan tehdä retki vaikka kuuhun! Vain sitä kirjoittaa, mi lähtee sydämestä, ja olla iloinen myös aivan vähäisestä: kukista, hedelmistä, lehdistäkin, jos ne antimia on sun oman puistikkos! Jos silloin sattuu, että mainetta saat niittää, ei ketään Cesaria tarvitse sun kiittää, et ole loinen, joka nousee toista pitkin, on omaa työtäsi, jos kauas pääsisitkin; parempi loitota kuin käydä lähetyksin, ja paras pyrkiä on yksin — aivan yksin!

LE BRET. Niin, aivan yksin! Hyvä! Mutta kaikki vastaan jos ovat! — Mikä hitto antoi oikeastaan tuon taidon sulle: kaikki vihamielisiksi itselles saada?

CYRANO. Kai sen taidon sain ma siksi, ma etten ystäväksi tahdo teidän lailla jokaista, jost' en tiedä, vaikk' ois mieltä vailla. Ei, tervehdyksenäni aina, Herra ties, ma huudan mieluisammin: uusi vihamies!

LE BRET. Oh, tuo on erhettä!

CYRANO. Se on mun vikojani. Miellyttämättä olla on mun ilonani. Mä pidän siitä, että mua vihataan! Jos tietäisitte, kuinka hyvä kulkuaan on tehdä väkipuukon välkkyessä surmaa, ja kuinka mieltä nostaa, huvittaa ja hurmaa, kun viha, kademieli lauluansa laulaa! — Nuo hupsut ystävät, joill' aina itseänne te ympäröitte, on kuin röyhelö, mi kaulaa mukamas koristaapi teidän mielestänne, vaan joka tekee siitä naisellisen, hennon, pois peittäin miehevyyden reimakkaan ja rennon; se mukava on kyllä — sit' ei kiellä kukaan! — vaan pään se häilyä suo kaikkein tuulten mukaan. Kun Viha kylvää tielle kylmyyttään ja jäätään, mies uljaastipa silloin pystyyn nostaa päätään: ja joka kerta kun saan vihamiehen uuden, mä lisääntyvän tunnen voiman, joustavuuden. Kun kaulukseksesi saat vihan, tiedät työs: se tautavalle lie, mut sädekehä myös!

LE BRET, hetken hiljaisuuden jälkeen, ottaen Cyranon käsivarren kainaloonsa. Voit jatkaa äänekkäästi turhaa juttelua, vaan hiljaa myönnä, että hän ei lemmi sua!

CYRANO, kiivaasti. Oh! Vaiti!

Hetki sitten on Christian tullut. Hän on liittynyt gaskonjalaisten joukkoon, mutta kun nämä eivät ole ruvenneet haastelemaan hänen kanssaan, on hän lopuksi istuutunut erään pöydän ääreen, johon Lise tuo hänelle syötävää.

IX KOHTAUS

CYRANO, LE BRET, Gaskonjalais-soturi, CHRISTIAN DE NEUVILLETTE.

ERÄS UPSEERI, istuu taustalla pöydän ääressä, lasi kädessä. Cyrano! Cyrano kääntyy. Te kerrotteko?

CYRANO. Kyllä.

Jatkaa hiljaa keskustelua Le Bret'n kanssa.

UPSEERI, nousee ja kävelee etualalle. Hän kertoo taistelustaan. Hyvin opettavaa se sille on… Pysähtyy Christianin pöydän ääreen. … ken vasta aakkosia tavaa!

CHRISTIAN, nostaen päätään. Häh? Aakkosia?

II UPSEERI. Pohjoisseudun raihnaiselle alottelijalle!

CHRISTIAN. Mi… mitä? Kuinka? Kelle?

I UPSEERI, pilkallisesti. On hyvä teidän tietää: tääll' ei hymyilyllä, ei liikkeell', eleellä saa erääst' asiasta huomauttaa…

II UPSEERI. Niinpä niin, ma sanon teille suoraan: hirttäyneen talossa ei viittaustakaan nuoraan!

CHRISTIAN. No, mikä asia se on?

II UPSEERI, pelottavalla äänellä. Hst! Katsokaahan! Koskettaa salaperäisesti kolme kertaa nenäänsä. Te ymmärrättekö?

CHRISTIAN. Se on…

III UPSEERI. Hst! Sanomasta ma varotan… Näyttää Cyranota, joka juttelee taustalla Le Bret'n kanssa. Tai muuten hänen kanssaan voitte te saada tekemistä!

IV UPSEERI, joka, sill'aikaa kuin Christian oli edellisiin kääntyneenä, on tullut istumaan hänen pöydälleen. Kuoliaina maahan äskettäin kaatui kaks, kun nenä-ääntä kuuli hän heidän puheessaan ja pilkaksi sen luuli.

V UPSEERI, kumealla äänellä; — ilmestyy pöydän alta, johon on ryöminyt nelinkontin. Niin, parhaaks ehkä tekin nyt jo arvioitte, ettette sinnepäin tee pientä viittaustakaan!

VI UPSEERI, pannen kätensä hänen olkapäälleen. Yks aivastus, yks ele liikaa on, sen takaan: jos nenäliinan otan, kohta tuossa makaan!

Hiljaisuus. Kaikki hänen ympärillään, käsivarret ristissä rinnalla, häntä katsellen. Hän nousee ja menee Carbem de Castel-Jaloux'n luokse, joka keskustelee erään upseerin kanssa eikä ole mitään kuulevinaan.

CHRISTIAN. Mun kapteenini!

CARBON, kääntyen ja mitellen häntä katseillaan. Herra?

CHRISTIAN. Siltä hieman näyttää, nää herrat että liian suurta suuta käyttää, ja että etelässä…

CARBON. Pohjoismaista verta kun teiss' on, näyttäkää nyt uljuuttanne kerta!

Kääntää hänelle selkänsä.

CHRISTIAN. Mä kiitän.

I UPSEERI, Cyranolle. Kertoahan lupasitte.

KAIKKI. Niin, niin! Kertokaa!

CYRANO, astuen heitä kohden. No, hyvä!

Kaikki siirtävät istuimiaan lähemmäksi, ryhmittyvät hänen ympärillensä, kurottavat kaulojaan. Christian on asettunut hajareisin eräälle tuolille.

Roskakansaa kohti mä yksin lähdin. Kuu niin loistavana hohti, se öisen seudun peitti kultasäteisiin. Se välkkyi niinkuin kellon taulu. Silloin näen, ett' on kuin kelloseppä saapuis kiirehtäen ja tumman pilven käteens' ottain tahtois poistaa pois pienimmätkin pilkut. Se ei voinut loistaa. Kuin säkiss' olin. Oikein kulku teki tenää. Vie hitto! Tuskin enää näki…

CHRISTIAN. Omaa nenää.

Hiljaisuus. Kaikki nousevat hitaasti, katsovat Cyranota kauhistuen. — Cyrano on keskeyttänyt puheensa typertyneenä. Odotusta.

CYRANO. Ken on tuo mies?

ERÄS UPSEERI, hiljaisella äänellä. Hän tänään kuuluu tulleen.

CYRANO, astuen askeleen Christiania kohti. Vai niin? Tänään?

CARBON, hiljaisella äänellä. Nimeltään Christian de Neuvillette.

CYRANO, vilkkaasti; pysähtyen. Ah, hyvä…

Hän kalpenee, punastuu, tekee jälleen liikkeen hyökätäkseen Christianin kimppuun.

Minä…

Sitten hän hillitsee itsensä ja sanoo tukahdutetulla äänellä.

Hyvin hyvä…

Alkaa uudestaan kertoa.

Askelet…

Ääni raivoa väristen.

Niin, piru vieköön!

Jatkaa tavallisella äänellä. Kaikki ihmeissään; istuutuvat jälleen toisiaan katsellen.

Sanoin: siinä pimeässä ma saatoin aatella, ett' olin rientämässä jotakin suurta herraa vastaan; että saisin ma…

CHRISTIAN. Pitkän nenän!

Kaikki nousevat, Christian heilutteleikse tuolillaan.

CYRANO, tukahtuvalla äänellä. Kunnon vihamiehen. Tai mä että rungon ynnä kuoren väliin taisin nyt pistää…

CHRISTIAN. Nenäni…

CYRANO, pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Ei! Miekkani! Niin sai mun kuvittelu valtaansa! — No, aattelin: mies Gaskonjan käy aina eespäin kumminkin! Ma kuljen, kunnes tunnen…

CHRISTIAN. Nenäpiuvin!

CYRANO. … että ma olen…

CHRISTIAN. Nenätysten!

CYRANO, hypähtäen Christiania kohti. Tuhat pentelettä! Kaikki kiiruhtavat katsomaan. Christianin luokse saavuttuaan Cyrano hillitsee itsensä ja jatkaa. … ma olen aivan liki sataa juopunutta, ja tunnen viinan tuoksun…

CHRISTIAN. Nenässäni!

CYRANO. Mutta kun eespäin ponnistan, pää painuneena, niin…

CHRISTIAN. Vaan nenä pystyssä!

CYRANO, kalpeana; hymyillen. … niin miekan iskemiin heit' oitis sortuu kaksi. Pian kolmannenkin ma kaadan. Silloin saan ma iskun: paf! Vaan senkin ma torjun, vastaten…

CHRISTIAN. Tshäh!

CYRANO, jyrkästi. Tuhat tulimaista! Pois kaikki!

I UPSEERI. Tuoss' on jotain jalopeuranlaista!

CYRANO. Pois! Haastella ma tahdon tämän miehen kanssa!

II UPSEERI. Hiis vieköön! Hänestä hän tekee hakkelusta!

RAGUENEAU. Mi… mitä!

II UPSEERI. Munakkaaseen teille!

RAGUENEAU. Tosiansa ma kalpenen ja tunnen kummaa voipumusta! Ma taivun kokoon niinkuin servietti!

CARBON. Paras on meidän mennä.

III UPSEERI. Varmaan Cyrano ei jätä ehyttä paikkaa häneen.

IV UPSEERI. Oikein pelkään tätä!

I UPSEERI. Tää kamalaa on.

II UPSEERI, sulkien oikeata sivuovea. Niinpä tiedät pitää varas!

He ovat kaikki poistuneet, kuka taustalle, kuka sivuille, jotkut portaita myöten. Cyrano ja Christian jäävät vastatusten ja katsovat hetkisen toisiaan.

X KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN.

CYRANO. Käy syliini!

CHRISTIAN. Te, herra…

CYRANO. Hyvä!

CHRISTIAN. Niinkö!? Vaan…

CYRANO. Oh! Oikein hyvä. Pidän sinusta!

CHRISTIAN. Vaan…

CYRANO. Saan kai syleillä?

CHRISTIAN. Niin, mutta!…

CYRANO. Etkö sitä tiedä: oon hänen veljensä!

CHRISTIAN. Siis kenen?

CYRANO. Hänen!

CHRISTIAN. Kuka se hän on?

CYRANO. Niinkuin et sä sitä tietäis muka! Roxane!

CHRISTIAN, rientäen hänen luokseen. Ah, taivas! Veli!?

CYRANO. Harhaan sua viedä en tahdo. Serkku olen. Lapsuudesta asti me niinkuin sisarukset oomme olleet.

CHRISTIAN. Miten?… Hän ehkä…?

CYRANO. Kertoi kaikki? Vallan varmimmasti!

CHRISTIAN. Hän mua lempiikö?

CYRANO. Kenties!

CHRISTIAN, tarttuen hänen käsiinsä. Oon onnellinen, kun teihin tutustuin!

CYRANO. No, onpa sanominen, se tunne että syntyi aivan pikimiten!

CHRISTIAN. Ah, anteeksi!

CYRANO, katsoen häntä ja pannen käden hänen olalleen. Hän kaunis on, ei kieltää saata!

CHRISTIAN. Teit' ihailemasta en milloinkaan voi laata!

CYRANO. Vaan nenästäni äsken…

CHRISTIAN. Tuskaa mulle tuottaa sit' aatella!

CYRANO. Roxane tän'iltana jo vuottaa kirjettä sulta!

CHRISTIAN. Mua onnetonta!

CYRANO. Mitä?!

CHRISTIAN. Mun hukka perii, jollen vaiti pysy!

CYRANO. Sitä en ymmärrä!

CHRISTIAN. Mä olen tyhmä!

CYRANO. Etpä vainkaan! Ei tyhmä koskaan myönnä tyhmä olevansa. Ja mitä letkauksia äsken sulta sainkaan!

CHRISTIAN. Niin, kyllä puhua ma osaan miesten kanssa! Ja äsken! Oli kuin ma taistoon käynyt oisin! Vaan naisten kanssa! Ei! On silloin kaikki toisin! Oh! Heidän katseensa, kun kuljen, lupaa mulle…

CYRANO. … niin paljon hyvää. Ja kun seisot, syämet sulle vain sykkää!

CHRISTIAN. Ei! En ole vielä milloinkaan kyennyt lemmestä — sen myönnän! — puhumaan!

CYRANO. No, puhumisen lahja mulle kyll' on suotu, kun hiukan kauniimmaksi vain ma oisin luotu.

CHRISTIAN. Kun osais kieltään oikein kaunihisti käyttää!

CYRANO. Kun ohikulkeissaan vois kauniit kasvot näyttää!

CHRISTIAN. Roxane on vaativainen, ehkä piankin hän tuntis pettyneensä!

CYRANO, katsoen Christiania. Ah, jos olisin sun kasvos saanut!

CHRISTIAN, epätoivoisena. Mulla edes hiukan jos ois puhetaitoa!

CYRANO, äkisti. Nyt tiedän! Kohtalos sa minuun liität. Sin' oot kaunis, mutta minä taas osaan puhua. Niin, ollen ystävinä, kaks miestä aivan hyvin tulla sankariksi voi yhteen romaaniin.

CHRISTIAN. En tajua…

CYRANO. Ma sulle jo ennakolta laadin puheet valmihiksi. Sä sitten sanelet…

CHRISTIAN. Siis ehdotat sa mulle?…

CYRANO. Roxane ei sillä tavoin pettyneeksi tulle! Me yksin voimin sinuun suostutamme hänet. No, mitä sanot? Saako nahkatakkimies sinulle taitoansa tarjota kenties?

CHRISTIAN. Vaan, Cyrano!…

CHRISTIAN. Varmaan ymmärtänet, mä, että…

CYRANO. Epäröit ja pelkäät, ehkä luullen, hän että myöhemmin, sua joskus yksin kuullen, taas sulle kylmenee. Ei hätää! Onni myötä on meillä! Mitäs sanot? Tehdään yhteistyötä!

CHRISTIAN. Sun silmäs säihkyvät.

CYRANO. No, ruvetaanko?

CHRISTIAN. Sua siis huvittaisi?…

CYRANO, hurmaantuneena. Niin. Hillitymmin. Se huvittaisi mua! Tämmöinen runoniekkaa huvittaa, jos ketään! Jos suostut, toistamme me silloin täydennetään Ma seuraan varjossa, kun polkuas sa polet, mä henkevyytes oon, sa kauneuteni olet!

CHRISTIAN. Vaan kirje, joka minun pitäis lähettää! En osaa…

CYRANO. Valmis on se. Ottaa esiin kirjoittamansa kirjeen. Ota kirje tää!

CHRISTIAN. Vaan kuinka?…

CYRANO. Osote vain lisää, sillä hyvä.

CHRISTIAN. Ma…

CYRANO. Lähetä se! Hän on siihen mielistyvä. Se hyvä on!

CHRISTIAN. Sull' oli?…

CYRANO. Taskuissamme meillä on kirjeit' aina. Kelle? Mene tiedä! Heillä on yhtä se, ett' ovat unten lainaa. Meitä he eivät tunne; emme tunne mekään heitä! Nää kirjeet lapsia on runohaaveiluni. Todellisuudeksi nyt kerran muuta uni! Tää ota! Heitän näitä lentoon sattumoisin, sun niille antavan nyt osotteen ma soisin. No, ota! Nähdä saat, siin' ett' on tulisuutta ja voimaa, lentoa, ja runon soinnukkuutta!

CHRISTIAN. Vaan eikö siinä ole jotain muutettavaa? Hän muuten ehkä huomaa, kun hän kirjeen avaa, se ettei ole hälle!

CYRANO. Ei! Se sopii kyllä!

CHRISTIAN. Niin, mutta!…

CYRANO. Usko minuun, eikä mitään muttaa… Näet: lempi itseens' aina kaikki sovelluttaa!

CHRISTIAN. Ah, ystäväni!

Syleilee Cyranota. Jäävät syleilyasentoon.

Xl KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN, Gaskonjalaiset, Muskettisoturi, LISE.

ERÄS UPSEERI, ovea raottaen. Kuolon hiljaisuus!… En… en… en tohdi katsoa! Pistää päänsä ovesta. Häh? Mitä!?

KAIKKI SOTURIT, tulevat sisään ja näkevät Cyranon ja Christianin syleilevän toisiaan. Oh!

ERÄS SOTURI. Se oli… se oli merkillistä!

Yleinen hämmästys.

MUSKETTISOTURI, pilkallisesti. Nähkääs!

CARBON. Apostoli ei olisi lempeämpi. Toisen korvan kääntää hän kaiketi, jos toiselle lyöt häntä!

MUSKETTISOTURI. Ääntää nyt muutkin uskaltaa! Kutsuu Lisen luokseen; voitonriemuisella äänellä. Heh! Lise! Saat kuulla pian, kun perinpohjin nolaan pöyhkän kerskailijan! Nuuskii. Hhm! Täällä tuoksuu. Menee Cyranon luo ja katselee hävyttömästi hänen nenäänsä. Teillä lienee hyvä haisti. Mikähän täällä tuoksuu?

CYRANO, antaen hänelle korvapuustin. Kaihan naudanpaisti!

Iloa. Soturit ovat saaneet takaisin entisen Cyranonsa. Riemuissaan he tekevät kuperkeikkoja.

KOLMAS NÄYTÖS

ROXANEN SUUDELMA.

Pieni aukea Marais'n korttelissa. Vanhoja taloja. Katuperspektiivejä. Oikealla Roxanen talo ja hänen puutarhansa muuri, jota peittää tiheä lehvistö. Oven yläpuolella ikkuna ja parveke. Sisäänkäytävän edessä penkki.

Muratti kiertää muuria, jasmiinit köynnöstävät parveketta.

Penkin ja muurista ulontuvien kivien avulla voi helposti kiivetä parvekkeelle.

Vasemmalla, vastapäätä, samantyylinen tiilistä ja hiekkakivestä rakennettu talo ulko-ovineen, jonka kolkuttimeen on kääritty pellavakangasta niinkuin kipeän sormen ympärille.

Esiripun auetessa SEURALAISNAINEN istuu penkillä. Roxanen parvekkeen yläpuolella oleva ikkuna on auki.

Seuralaisnaisen lähellä seisoo RAGUENEAU jonkunlaiseen livreaan puettuna; hän lopettaa par'aikaa kertomusta, pyyhkien silmiään.

I KOHTAUS

RAGUENEAU, Seuralaisnainen, sitten ROXANE, CYRANO ja kaksi SOITTAJAA.

RAGUENEAU. … Lise karkas "urhoineen"… se loppu tuli virteen. Mä, rutiköyhänä ja yksin, menin hirteen ja jätin mailman… Niin, vaan — nähkääs! — siihen juoksi monsieur de Bergerac; hän köyden katkaisi ja minut toi — niin hän sen pulman ratkaisi! — taloudenhoitajaksi orpanansa luoksi.

SEURALAISNAINEN. Vaan mitkä olla voi syyt kovan kohtalonne?

RAGUENEAU. Lise sotureita lempi, minä puolestani runoilijoita… Niin, niin… Siinähän ne on, ne syyt… Minkä jätti Mars, Apollo puhtaaks pani. Se — ymmärrätte kai! — ei vienyt kauaakaan.

SEURALAISNAINEN, nousee, huutaa avoimeen ikkunaan päin. Roxane! On kiire! Tulkaa! Meitä ootetaan.

ROXANEN ÄÄNI ikkunan lävitse. Ma tulen. Vaipan otan olkapäille vaan!

SEURALAISNAINEN, Ragueneaulle, näyttäen hänelle vastapäätä olevaa ovea. On aikomuksenamme mennä nyt vain tuonne Clomiren luokse, kadun yli. Siellä tänään on puhujalla meille esitettävänään uus, hauska aihe: "Mikä Hellyyden on luonne!"

RAGUENEAU. Hellyyden? Niinkö?

SEURALAISNAINEN, veikeästi. Niin!… Huutaa ikkunaan. Roxane, jo rientäkää tai puhe Hellyydestä kuulematta jää!

ROXANEN ÄÄNI. Ma tulen.

Kuuluu lähestyvää kielisoitinten rimputusta.

CYRANO, ulkopuolella laulaen. La! la! la!

SEURALAISNAINEN, hämmästyneenä. Oi, soitetaanko meille?

CYRANO, tulee kahden luuttuja kantavan soittajan seuraamana. Sä hölmö, etkö tiedä, mitä merkitsee, kun jonkun nuotin eessä risti on tai b?!

I SOITTAJA, ivallisesti. Musiikin ongelmat siis selvillä on teille?

CYRANO. Ken oppilas on ollut vanhan Gassendin, hän osaa soittaakin, sen tietänet!

SOITTAJA, soittaen ja laulaen. La! laa!

CYRANO, temmaten häneltä soittimen ja jatkaen säveltä. La! laa! Ma jatkan itse. Vaiti! Kuunnelkaa! La! la! La! la!

ROXANE, näyttäytyen parvekkeella. Te siellä?

CYRANO, laulaa, jatkaen entistä säveltä. Minä, aivan niin! Mä tervehtimään teitä, serkku, saavuin tänne, niin, teitä sekä kukkasry-yh-mi-i-änne!

ROXANE. Ma tulen!

Poistuu parvekkeelta.

SEURALAISNAINEN, soittajia osottaen. Mistä ovat soittajanne nämä?

CYRANO. Ne d'Assoucylta voitin vedonlyönnissä mä. Kun hänet tapasin, niin hetken väittelimme me kieliopista. Nuo herrat junkkarimme, nuo heittiöt, jotk' aina häll' on seuranansa, valmiina rämpyttämään soittokoneitansa, hän silloin huomasi ja sanoi touhuissansa: "No, lyödään vetoa! Jos ootte voittajani, niin päivän saavat soittaa teille soittajani!" Me löimme vedon. Mutta tieshän kuinka kävisi. hän vääräss' oli, tietysti, ja siis hän hävisi. Siks kunnes ratansa on Phoibos kiertänyt, on kintereilläni nuo soittoniekat nyt, jos vaikka minne menen, vaikka mitä teen, he sitä todistamass' ovat soittoineen. Se ensin hauskaa oli, nyt jo uuvuttaa. Soittajille. Hei, kuulkaa! Menkää, Montfleurylle soittakaa. Soittajat alkavat poistua… Seuralaisnaiselle. Ma neidiltänne tulin taaskin kuulemaan — Poistuville soittajille. Valitkaa kappaleenne aivan mielin määrin, kun kauan soittanette hälle vain ja — väärin! Seuralaisnaiselle. … viel' onko sydämensä tunteet ennallaan ja yhä ystävänsä oiva, moitteeton, kuin tähän asti.

ROXANE, tullen rakennuksesta. Ah! Hän on niin kallis mulle; niin kaunis, herttainen, niin nerokas hän on!

CYRANO, hymyillen. Christianko nerokas?…

ROXANE. Niin, verroille ei tulle ees teidän älynne!

CYRANO. No niin, en vertailulle ma pyrikään!

ROXANE. Kuin hän ei kukaan haastaa voisi tuot' turhaa kaunista, jot' ilman elo oisi niin tuiki ilotonta. Mutta toisinaan hän hajamielinen on, hänen sivultaan Runotar väistyy. Sentään aina sanoissaan hän suuremmoinen on!

CYRANO, epäillen. Oh, niinkö lie?

ROXANE. En tiedä, miks kauneus teist' ei koskaan järjen seuraa siedä, miks kaunis muka ei myös viisas olla voi!

CYRANO. No, sydämestäänkö hän teille tarinoi?

ROXANE. Se sana täss' ei sovi lainkaan!

CYRANO. Kirjoittaako?

ROXANE. Paremmin: runoilee! Oi, koskaan kuulla saako tän kauniimpaa: Lausuen. "Kun, armas, otat sydämeni, niin yhä enemmän se jää mun omakseni!" Voitonriemuisena. Se eikö ihanaa?!

CYRANO. Pyh!

ROXANE. Entä sitten tää: "Jos sydämeni tahdot tuskilta sä säästää, niin omas mulle suo, se kärsimästä päästää."

CYRANO. On liikaa joskus, toiste taaskin vaille jää, vaan liekö koskaan oikein täsmälleen!

ROXANE, jalkaa polkien.

Oi, elkää mua kiusatko! — Ah, tiedän: herra serkku pelkää, on mustasukkainen…

CYRANO, hätkähtäen. Minäkö?…

ROXANE. Maineestanne runoilijana! Niin! — Vaan pahaks' ette panne, jos vielä erään kauniin kohdan teille luen: "Oi, lennä, kaipuuni, luo armaan kohoutuen! Jos voisin suudelmia näin mä lähettää, lukisit huulillas sa kaikki sanat nää!"

CYRANO, tahtomattaan hymyillen mielihyvästä. He, he, tuo laatuun käy!… Entiseen tapaan halveksuen. Hm!… Jotenkuten luistaa!

ROXANE. Ja tää…

CYRANO. Noin voitteko kaikk' ulkoa te muistaa?

ROXANE. Voin, aivan kaikki!

CYRANO, viiksiään vääntäen, Sepä imartelevaa!

ROXANE. Hän mestari on!

CYRANO, vaatimattomasti Mestariko?!

ROXANE, päättävästi. Juuri niin, hän mestari on!

CYRANO, kunniaa tehden. No, kai täytyy tunnustaa!

SEURALAISNAINEN, joka oli mennyt yläkertaan, tulee vilkkaasti. De Guiche! Cyranolle, työntäen häntä taloa kohti. Te menkää!… sillä jos te näkyviin nyt jäätte, jos hän teidät neidin luona kohtaa, se hänet kukatiesi voisi silloin johtaa…

ROXANE, Cyranolle. … sen ymmärtämään, jota muilta vielä salaan! Hän mahtava on, lempii mua, saattais siksi mun vuokseni hän käydä vaikka julmuriksi!

CYRANO, mennen taloon. Niin, niin! Ma menen kyllä. Ehkä kohta palaan!

De Guiche tulee.

II KOHTAUS

ROXANE, DE GUICHE, Seuralaisnainen, syrjässä.

ROXANE, De Guichelle, kumartaen. Oon lähdössä.

DE GUICHE. Jäähyväisille tulin. Tiellä ma olen…

ROXANE. Mihin?

DE GUICHE. Sotaan. Lähden tänään vielä.

ROXANE. Ah!

DE GUICHE. Käskyn sain. Arras nyt juuri, tähän aikaan on saarrettu.

ROXANE. Oh! Niinkö?!

DE GUICHE. Niin. Vaan tuskin saikaan tää tieto lähdöstäni suruiseksi teitä!

ROXANE. Oh!

DE GUICHE. Toisin minun on… ja tuskaani en peitä: teit' enään näänkö? milloin? — Ehkä kerrottiin jo teille, ett' on minut tehty everstiksi?

ROXANE, välinpitämättömästi. Ma onnittelen.

DE GUICHE. Kaartin rykmenttiin.

ROXANE, rävähtäen. Vai niin, vai kaartin!?

DE GUICHE. Kaartin, niin, — sen, jossa palvelee suursuinen serkkunne… Ah, koston kohdannee hän siellä viimeinkin!

ROXANE, kauhtuneena. Siis kaarti lähtee mukaan?

DE GUICHE, nauraen. Tietysti, rykmenttini!

ROXANE, vaipuen istumaan penkille, itsekseen. Oi, Christian!

DE GUICHE. Mik' on? Te voitte pahoin?

ROXANE, hyvin liikutettuna. Ei… tuo äkkitieto vaan… tuo sotaanlähtö koski kovin mieleheni… kun lähtee sotaan hän, ken sai mun sydämeni…

DE GUICHE, hämmästyneenä ja ihastuneena. Oi, ensi kertaa teiltä moista kuulla saan nyt, lähdön päivänä!

ROXANE, ääntään muuttaen ja viuhkaansa leyhyttäen. Siis kosto armoton mun serkkuani vuottaa?…

DE GUICHE, hymyillen. Teille kallis on hän varmaankin?

ROXANE. Ei suinkaan!

DE GUICHE. Useemmin kun kukaan, hän käynee täällä?

ROXANE. Harvoin.

DE GUICHE. Aina nykyään hän seurassa on erään upseerin… kas vaan, en muista nimeä… Neuvill… Na…

ROXANE.

Näöltään te hänet tuntenette. Pitkä?

DE GUICHE. Vaalea ja…

ROXANE. Hiusväri kellertävä?

DE GUICHE. … kaunis…

ROXANE. Tosiaan!

DE GUICHE. .. vaan tyhmä…

ROXANE. Saattaa ehkä näyttää siltä! Ääntään muuttaen. Mutta. kostonne Cyranolle! Sota olla voi ei kosto hälle, joka sotaa jumaloi! Ma koston kuolettavan tiedän.

DE GUICHE. Minkä?

ROXANE. Konsa muut sotaan lähtee, hän ja joukko-osastonsa Pariisiin jättäkää! Te kaartin komentaja nyt oottehan! — On hälle kovin kosto tää: hän vaaraan pääse ei, vaan turvaan tänne jää!

DE GUICHE. Ah, moista keksiä voi yksin naisen vaisto!

ROXANE. Te katsoisittepa tuon koston kohdannutta: hän surren raivois… hän ja hänen ystävänsä, kun riistettäisiin heiltä täten vaara, taisto!

DE GUICHE, mennen lähemmäs Roxanea. Siis hiukan rakastatte mua! Roxane hymyilee. Kun te noin mun kostoaikeisiini yhdytte, niin voin sen lemmen merkkinä kai pitää?

ROXANE. Voitte.

DE GUICHE, näyttäen sinetöityjä kirjeitä. Tässä on käskykirjeet… joukoilleni lähtemässä. Muut lähtevät, vaan yks pysähtyy lähdössänsä.. Ottaa yhden erilleen. gaskonjalaisten… Panee sen taskuunsa. Nyt se satimeensa juoksi! Nauraen. Ah, hah, hah! Cyrano!… Se tappelija-kukko! — Te teette tepposia!…

ROXANE, katsoen häneen. Joskus, leikin vuoksi!

DE GUICHE, aivan lähellä Roxanea. Te minut lumoatte. Kuulkaa, tänään ois mun lähdettävä. Ah, ken lähteä nyt vois, kun teille tuskaa tuo se… Ah, niin! Tosiansa! On liki kapusiinein luostari… se tuolla on Orleansin kadulla; sen aikoinansa perusti Atanasius. Sen portin lukko ei maallikoille aukee,… mutta ehkä saan ma piilopaikan siellä. Voivat hihaan kaavun mun isät pistää, niihin mahtuu. Enoani he pelkää, Richelieutä, niin ett' ovat kuolla, ja kenties saan ma siksi heidät auttamaan… — Mun luullaan lähteneen, ma naamiossa saavun. Mä päiväks jään, te armas juonittelijani!…

ROXANE, vilkkaasti. Vaan teidän maineenne, jos tästä saadaan selko…

DE GUICHE. Pyh!

ROXANE. Entä piiritys! Mä pelkään…

DE GUICHE. Turha pelko! Viis piirityksistä! Siis: suokaa!

ROXANE. En!

DE GUICHE. Oi, suo'!

ROXANE, hellästi. Velvollisuuteni on kieltää teiltä tuo!

DE GUICHE. Ah!

ROXANE. Lähtekää! Syrjään. Christian, hän jää! Ääneen. Oi, Antoine, te urho olkaa!

DE GUICHE. Ah! Tuo sana taivainen on! Siis te rakastatte…

ROXANE. Sitä rakastan, kenenkä vuoksi pelkään.

DE GUICHE, ylen onnellisena. Niinpä lähden, lähden! Suutelee Roxanen kättä. Nyt tyytyväinen ootteko?

ROXANE. Oon, ystäväni.

De Guiche menee.

SEURALAISNAINEN, koomillisesti kumartaen De Guichen selän takana Oon, ystäväni! Hyvin, hyvin mielissäni!

ROXANE, seuralaisnaiselle. Se, mitä äsken kuulit, sellaista on, jota ei Cyrano saa tietää. Suunniltaan sen tähden hän joutuisi; näin hältä riistetäänhän sota! Huutaa taloon päin. Hoi, serkku!

III KOHTAUS

ROXANE, Seuralaisnainen, CYRANO.

ROXANE. Lähdemme Clomiren luo. Osottaa vastapäätä olevaa ovea. Nyt siellä Alcandre puhuu sekä Lysimon.

SEURALAISNAINEN, painaen pikkusormeaan korvaansa vastaan.

Vaan mulle tää sormi kuiskaa: ethän liian myöhään tulle!

CYRANO, Roxanelle. Apinat oottaa. Menkää! Ehtinette vielä! He ovat tulleet Clomiren ovelle.

SEURALAISNAINEN, ihastuneena. Oi! nähkää! Kolkutin on tehty pehmoiseksi!… Kolkuttimelle. Ne sitä varten sulle tämän puvun keksi, ettet vois häiriötä tuottaa juttelulle hellyyden luonteesta!!

Nostaa kolkutinta hyvin varovasti ja lyö sillä hiljaa.

ROXANE, ovea avattaessa. Menemme. Portailta, Cyranolle. Kohta tänne Christian kai tulee, hälle silloin sanokaa, hän että vuottakoon.

CYRANO, vilkkaasti, Roxanen aikoessa poistua. Ah! Roxane kääntyy takaisin. Saako tiedustaa, hän mistä teille tänään runoella saa, mink' aiheen annatte!

ROXANE. Saa puhua hän…

CYRANO. Mistä?

ROXANE. Sen tiedon pidättekö varmaan itsellänne?

CYRANO. Kuin muuri vaiti oon.

ROXANE. Ma sanon hälle: suokaa aatosten kohota nyt irti estehistä, puhukaa, runoilkaa, lemmestä kuva luokaa sanoja säästämättä!

CYRANO, hymyillen. Hyvä!

ROXANE. Hst!…

CYRANO. Hst!…

ROXANE. Tästä ei sanaakaan!…

Menee ovesta ja sulkee sen.

CYRANO, kunniaa tehden, suljetun oven edessä. Roxane, ma kiitän teitä!

Ovi avautuu ja Roxane pistää siitä päänsä.

ROXANE. … sillä hän valmistaisi…

CYRANO. Ei, ei, totta vie!…

MOLEMMAT, yhdessä. Hst! Hiljaa

Ovi sulkeutuu.

CYRANO, huutaa. Christian!

IV KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN.

CYRANO. Nyt kaikki taas on meillä tiettyvillä. Valmista muistoas! Saat niittää voiton viljaa! Pois murjotus! Jo joudu viivyttelemästä! No, tule, mennään, niin ma opetan…

CHRISTIAN. En.

CYRANO. Etkö?

CHRISTIAN. En. Täällä vuotan.

CYRANO. Ootko hullu? Esteletkö?! Ei, tule nopeasti!

CHRISTIAN. En! En! Etkö kuule! Sanojas että aina lainaan, et kai luule! Sain niitä kyllin jo. Täst' osast' enää en ma huoli. Ilmitulemista peljäten sit' aina näyttelin. Ja niinpä oonkin nyt mä tähän narripeliin tuiki väsynyt. Se aluks' oli hyvä. Nyt hän lempii mua. Nyt itse puhun. Enää tarvitse en sua!

CYRANO. Vai niin.

CHRISTIAN. Ja enkö muka osais sitä tehdä! En lopultakaan tyhmä ole. Sen saat nähdä! Sä hyvän opetuksen antanut oot mulle, nyt osaan itse… Ja jos muu ei neuvoks tulle, voin häntä syleillä — ja silloin poiss' on hätä! Huomaten Roxanen, joka tulee takaisin Clomiren talosta. Se hän on! — Cyrano, ei, älä mua jätä!

CYRANO, kunniaa tehden. Puhukaa yksin nyt!

Poistuu puutarhan muurin taakse.

V KOHTAUS

CHRISTIAN, ROXANE, joitakuita Herroja ja Naisia, sekä Seuralaisnainen, hetkisen.

ROXANE, tulee Clomiren talosta, hyvästelee seuruettaan. Alcandre, Grémionel — Barthénoïde!…

SEURALAISNAINEN, epätoivoissaan. Oi, meiltä hukkaan mennyt on tää ilta. Kuultu ei puhetta Hellyydestä!

Menee Roxanen taloon.

ROXANE. Urimédonte!… Ja… Näkemiin!… Kaikki hyvästelevät Roxanea ja toisiaan, hajautuvat ja poistuvat erikaduille. Roxane näkee Christianin. Ah, tekö! Menee Christianin luo. Ilta on tullut. Vuottakaa. He poistuu kuuluvilta. ei ketään kulkijaa. On ilma lämmin. Estä ei mikään puhettanne. Tähän istukaamme! Ma kuuntelen.

CHRISTIAN, istuu hänen viereensä penkille; hiljaisuus. Ma lemmin teitä.

ROXANE, sulkien silmänsä. Niinpä saamme siis kuulla lemmestä.

CHRISTIAN. Sua lemmin.

ROXANE. Aiheenanne se on. Se kirjailkaa!

CHRISTIAN. Mä teitä…

ROXANE. Kirjailkaa!

CHRISTIAN. Sua lemmin niin!

ROXANE. Epäilemättä. Entä sitte?

CHRISTIAN. Ja sitte… jos te mua myöskin lempisitte, niin tyytyväinen oisin. Suokaa huuliltanne, Roxane, se kuulla mun!

ROXANE, nyreästi. Te lientä laimeaa vain tarjoatte. Mausteit' enkö lainkaan saa? Sanokaa kuinka lemmitte!

CHRISTIAN. Ma… paljon lemmin.

ROXANE. Oh, kuvatkaa tuo tunne kaunopuheisemmin!

CHRISTIAN, on lähestynyt, ahmii katseillaan vaaleata niskaa. Suo kaulaas suudella!

ROXANE. Christian!

CHRISTIAN. Sua lemmin!

ROXANE, aikoen nousta. Niin!

CHRISTIAN, vilkkaasti, pidättäen häntä. Ei, lemmi en!

ROXANE, istuutuen jälleen. No, hyvä!

CHRISTIAN. Sua jumaloin!

ROXANE, nousten ja loitoten. Oh!

CHRISTIAN. Niin… mä tyhmä olen!…

ROXANE, kuivasti. Se on ikävää, niin ikävää kuin jos te ruma oisitte.

CHRISTIAN. Vaan…

ROXANE. Kauniit sananne nyt kokoon kerätkää, ne pakeni…

CHRISTIAN. Ma…

ROXANE. Mua lemmitte, sen voin jo tietää. Hyvästi!

Menee taloa kohti.

CHRISTIAN. Sanoa soisitte…!

ROXANE, avaa oven, mennäkseen sisään. … mua että jumaloitte! Tiedän! Näkemiin!

CHRISTIAN. Vaan…

Roxane sulkee oven hänen nenänsä edessä.

CYRANO, on joku hetki sitten tullut kenenkään huomaamatta. Oivaa menestystä tuossa voitettiin!

VI KOHTAUS

CHRISTIAN, CYRANO, Soittajat, hetkisen.

CHRISTIAN. Käy apuun nyt!

CYRANO. En, herra.

CHRISTIAN. Kuolen, jollen pääse taas heti suosioonsa…

CYRANO. Kuinka, hitto vie, nyt, tässä, opettaa ma voisin…?

CHRISTIAN, käyden kiinni hänen käsivarteensa. Oh, kas, tuolla! Parveke-ikkunasta näkyy valoa.

CYRANO, liikutettuna. Hän ikkunassaan!

CHRISTIAN, huutaen. Niin, hän! Ah, ma tahdon kuolla!

CYRANO. Hiljemmin!

CHRISTIAN, aivan hiljaa. Kuolla!…

CYRANO. Yö on synkkä…

CHRISTIAN. Mitä?!

CYRANO. Lie korjattavissa kaikki. Mutta, tietäkää se, ei teidän tähden, kurja. Eteen parvekkeen te käytte… minä alle… kuiskaan sieltä teille.

CHRISTIAN. Vaan… minä…

CYRANO. Vaiti!

SOITTAJAT, tulevat taka-alalle; Cyranolle. Hoi!

CYRANO. Hst!

Tekee soittajille merkin että he puhuisivat hiljaa.

I SOITTAJA, puoliääneen. Minkä työn nyt meille määräätte? Montfleuryltä tullaan!…

CYRANO, hiljaa, nopeasti. Koitettava on teidän ilmoittaa, ken tulee tännepäin Sijoittaa soittajat, toisen toiselle, toisen toiselle puolen näyttämöä. — sä menet tuonne noin, sa tulet tänne näin! — kun näätte kulkijan, on teidän soitettava!

II SOITTAJA. Ja, herra gassendisti, sävel minkälainen?

CYRANO. Jos mies, niin suruisaa, — vaan hauskaa, jos on nainen! Soittajat menevät kumpikin taholleen. Christianille. No, kutsu nyt!

CHRISTIAN. Roxane!

CYRANO, poimii pieniä kiviä, joita heittää ikkunaan. Hän esiin saataneen, kun autan, odotappas, kivillä mä vähän!

VII KOHTAUS

ROXANE, CHRISTIAN, CYRANO, ensin piilossa parvekkeen alla.

ROXANE, avaten ikkunansa. Ken kutsui?

CHRISTIAN. Minä.

ROXANE. Ken?

CHRISTIAN. Christian.

ROXANE, pilkallisesti. Vai niin! Vai tekö?!

CHRISTIAN. Puhua tahtoisin ma teille…

CYRANO, parvekkeen alla, Christianille. Hiljaisemmin vain. Hyvin tämä käy.

ROXANE. Ei! Pyydän lähtemähän! Puhutte huonosti!

CHRISTIAN. Se armo suokaa!…

ROXANE. En! Te ette lemmi mua!

CHRISTIAN, jolle Cyrano kuiskaa, mitä hänen on sanottava. Väärä syytös! Lemmin! — mä lemmin… niin, ett' äsken… puhua… siit' emmin!

ROXANE, joka aikoi sulkea ikkunansa, pysähtyy. Ah, sehän sointuu hyvin!

CHRISTIAN, äskeiseen tapaan. Multa sydämen… on Amor… valloittanut… lemmenkujeinensa… Tuo… julma piltti… luulee… sitä kehdoksensa!

ROXANE, tullen ulommas parvekkeelle. Parempaa yhä! — Vaan jos Amor julma on, hän surmattakoon kolkkaan sydänkammion.

CHRISTIAN, samaten kuin äsken. Ma sitä… koetin… vaan nä'in… turhan vaivan… tuo piltti… varttunut on… Herkuleeksi aivan…

ROXANE. Ah, hyvä!

CHRISTIAN, kuten äsken. Surmannut… jo… käärmett' on… se kaksi… Ylpeyden… Epäilyn…

ROXANE, nojautuen parvekkeen reunukseen. Ah, aina paremmaksi tää käy. Mut hakkaillen niin lähtee joka sana, kuin mielikuvitus ois leinin vaivaamana.

CYRANO, vetää Christianin parvekkeen alle ja asettuu hänen paikalleen. Tää vaikeaksi käy. Hst!

ROXANE. Tänään… miksi lie puheenne katkonaista?

CYRANO, puhuu puoliääneen, kuten Christian. Yössä löytää tie on sanain vaikeaa, siks arkaillen ne käy.

ROXANE. Vaan mulle olevan ei siitä haittaa näy.

CYRANO. Tien löytää sananne!? — Oh niin, se tulee siitä, mä että sydämeeni vastaanotan niitä; on pieni korvanne, vaan sydän suuri mulla; ja sanain ylhäältä on helppo tänne tulla, vaan kiipeäminen käy aina vaikeasti.

ROXANE. Ne nythän nousevat jo paljon norjemmasti.

CYRANO. Ne voimisteluaan sai harjoittaa jo tovin.

ROXANE. Ma varmaan puhunenkin korkealta kovin.

CYRANO. Niin korkeelt', että sais mun saaliiksensa Mana, jos syämeen' heitettäis sielt' ykskään kova sana.

ROXANE. Ma tulen alas.

CYRANO, vilkkaasti. Ei!

ROXANE, näyttäen hänelle parvekkeen alla olevaa penkkiä. Penkille kiivetkää!

CYRANO, vetäytyen pelästyneenä varjoon. Ei!

ROXANE. Eikö!

CYRANO, tullen vähitellen yhä enemmän liikutetuksi. Käyttäkäämme kallis hetki tää nyt tulkitaksemme vain lemmentunteitamme näin näkemättä…

ROXANE. Näkemättä toisiamme?

CYRANO. Niin ihmeellistä on se. Aavistaa vain toistaan: mä näen kesäpuvun, valkeuttaan mi loistaa, te mustan vaipan liikkeen, kun käy tuulahdus. Ma oon vain varjo yön, te aamun kirkkaus. Mit' on nää hetket mulle, ymmärrä sit' ette. Jos joskus runoilin…

ROXANE. Te aina runoilette!

CYRANO. … niin sanat lähteneet ei suoraan sydämestä…

ROXANE. Miks' ei?

CYRANO. Siks että aina muulloin sanojani saneli…

ROXANE. Kuka?

CYRANO. … vavistus mun tuntemani, jot' ilman yksikään ei katsettanne kestä. On kuin ens kertaa teille puhumassa oisin.

ROXANE. Niin on kuin äänennekin kaikuis aivan toisin.

CYRANO, lähestyen, kuumeisesti. Niin, toisin — sillä nyt yön turvin rohkenen ma olla itseni… Pysähtyy, hämmentyneenä. Ah, mitä haastelen! Oi, älkää tuomitko tunteeni kiihkoisuutta, tää on niin suloista,… niin uutta mulle!

ROXANE. Uutta!

CYRANO, hämmennyksissään, sanoja etsien.

Niin, uutta: puhua… näin kaikki… suorin kielin! Ah, pelkään, kuulija ett' ehk' on pilkkamielin…

ROXANE. Miks pilkkamielin?

CYRANO. Tunteen kiihkon vuoksi… Aina siks ovat sydän, järki mulla pelokkaina: Käy taivaan tähtiin halu, pilkan pelon vuoksi ma tuskin tohdin käydä pienen kukan luoksi!

ROXANE. On kaunis kukkakin.

CYRANO. Vaan nyt en niitä kerää.

ROXANE. Sananne uusia on mulle tällä erää.

CYRANO. Ah, jääkööt kerrankin pois nuolet, viinet, soihdut, ja tulkoot turvaksi elämän terveen loihdut! Ken aina tyytyä vois äitelähän juomaan, vain pieneen pisaraan, runojen meille suomaan! Ei! Ehkä kerrankin nyt katse nähdä saisi, mitenkä henkemme janonsa sammuttaisi elämän virrassa!

ROXANE. Vaan järki?…

CYRANO. Ensin kyllä mä hetken huvittaa teit' aioin järkeilyllä, vaan yönä tällaisna ken sitä tehdä voisi! Jos tänään sananne kuin Voituren soisi, se luonnon, hetken tän, yön tuoksuin pilkkaa oisi! — Kas, tuolla yllämme yön kirkkaat tähdet loistaa, ne saakoot kauaksi nyt teennäisyyden poistaa! Jos terve elämä vain alkemiaan vaihtuu, niin tunteen tuoreus ja totuus — pelkään — haihtuu, ja hengen kukkaset jo surmaa syksyn tulo, ja sulon sulo on vain tyhjyys, kulon kulo.

ROXANE. Vaan järki?…

CYRANO. Lemmessä en sitä siedä, en! On rikos tuhlata pois aikaa järkeillen! Ei! Kerran saapuvan sen hetken vielä näämme — se kelle saavu ei, me häntä säälikäämme! — me jolloin ymmärrämme korulauseillamme pois jalon, puhtaan lemmentunteen poistavamme!

ROXANE. Ja meille jos ois nyt tuo hetki tullut, mitä te mulle puhuisitte?

CYRANO. Kaikkea, ah, sitä mi sydämeni täyttää — teidät peittää mielin ma lauseryöpyllä, en haastaa korukielin: ma lemmin teitä, tunnen lemmen tuskan, huolen, ma tukehdun, sua lemmin, hullu oon, ma kuolen. Jäi nimes syämeeni kuin hely kulkuseen; kun sydän värjyy aina lemmentunteitani, soi kulkunen, ja helkkyy nimes sielussani. Sua lemmin, muistan sua, jos miss' oon, mitä teen! Ma viime toukokuusta muistaa kymmenennen voin päivän; toisin olit kammattu kuin ennen! Sun hiustes säihke aina silmissäni on kuin sen, ken liian kauan katsoi valohon: jos minne silmän luo, hän näkee auringon! Niin kuljen minäkin, kun pois sun luotas lähden, sun kirkkauttasi vain kaikkialla nähden.

ROXANE, liikutetulla äänellä. Oi, se on lempeä…

CYRANO. Niin, totta! Tunne tää, mi minut valtasi, tää tuli, tämä jää, tää mielen liikunta ain onnen, tuskan mailla on lempeä — vaan sentään itsekkyyttä vailla. Ah, onnes lunnaiksi mun onneni ma soisin, ja vaikka siitä et sä mitään tietäisikään, niin riemun tunnetta ei riistäis multa mikään, jos onnes naurun vain ees kaukaa kuulla voisin. — Sun joka sanasi luo minuun voimaa uutta, luo uutta hyvettä, luo uutta urhokkuutta. Ah, ymmärrätkö nyt? Ja tokko tuntees sanoo, nyt kuinka henkeni sun luokses päästä janoo, nyt, illan varjossa, tän illan ihanaisen. Ah! Surmata tää voi, tää onni, sen, ken sai sen! Sa kuuntelet, ja minä puhua saan sulle mun tunteistani! Liian paljon on tää mulle! En vallass' arintenkaan onnenhaaveitteni näin suurta uskaltanut oottaa osakseni. Nyt kuolla voisin jo! — Kas, lausumani sanat saa lehdet värjymään ja kukkasien vanat. Ah, sinä värjyt myös, sen tuntea ma voin — ei, ei, sun kätes armaan kosketus se noin vain värinänä saapuu kukkaisvartta pitkin!

Suutelee tulisesti parvekkeen jasmiiniköynnöstä.

ROXANE. Ei, kieltää tahdo en, mä värjyin, ja ma itkin, sua rakastan, sun oon, mun hurmasit…

CYRANO. Ah, nyt voit tulla, kuolema! Tuon tunteen hurmion mä sytytin. — Vain yksi pyyntö mulla on, mä pyydän…

CHRISTIAN, parvekkeen alla. Suudelmaa.

ROXANE, vetäytyy nopeasti taaksepäin. Te… kuinka…?

CYRANO. Oh!

ROXANE. Niin, mitä te pyysitte?

CYRANO. Ma… niin… Christianille hiljaa. Tuon toiste ehtinyt sä kyllä oisit tehdä!

CHRISTIAN. Tunteet häntä huumaa. On taottava silloin, kun on rauta kuumaa.

CYRANO, Roxanelle. Ma pyysin äsken… niin, mä pyysin sulta… mutta nyt pyydän anteeksi ma tuota rohkeutta.

ROXANE, hiukan pettyneenä. Siis ette enää pyydä?

CYRANO. Pyydän… En… ah, en! Sua, armas, loukkasin ma sillä mitä sanoin. Nyt pyydän: ällös suoko mitä sulta anoin!

CHRISTIAN, vetäen Cyranota vaipasta. Vaan miksi?

CYRANO. Vait, Christian!

ROXANE, kumartuen katsomaan. Ken teille haastelee?

CYRANO. Kun liian pitkälle mä menin, nuhtelen vain itseäni: vait, Christian!… Luuttujen soitto kuuluu. Ken tullee, ken?

Roxane sulkee ikkunan. Cyrano kuuntelee luuttuja, joista toinen soittaa duuri-, toinen mollisäveltä.

Soi sävel riemukas… nyt surun sävele. Mit' on se? Miestäkö vai naista merkinnee? — Kas, eikös musta munkki tänne kävele!

Kapusiinimunkki tulee lyhty kädessä, kulkee talolta toiselle ja tarkastelee portteja.

VIII KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN, Munkki.

CYRANO, munkille. Te uus Diogenes, no, minne tienne vie?

MUNKKI. Ma etsin taloa…

CHRISTIAN. Hän meitä häiritsee!

MUNKKI. … Magdeleine Robinin…

CHRISTIAN. Mitä mielessänsä lie?

CYRANO, osottaen munkille muuatta katua. Se tuoll' on, oikealla, menkää eespäin vain…

MUNKKI. Suur kiitos avustanne. Puolestanne luen ma monet rukoukset…

Menee.

CYRANO, hänen jälkeensä.

Minä toiveillani sun rukoustas, munkki, parhaan mukaan tuen.

IX KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN.

CHRISTIAN. Saat mulle hankkia nyt suudelman.

CYRANO. En.

CHRISTIAN. Miksi? — Ennemmin taikka myöhemmin…

CYRANO. Niin, totta,… niin! Se hetki saapuu, jolloin suu on vasten suuta… Kun sull' on viikset kellanvaaleat, ja hällä on huulet punaiset, niin tarvita ei muuta! Itsekseen. Vaan mieluummin sen soisin tapahtuvan siksi…

Aukenevien ikkunain kolinaa. Christian kätkeytyy parvekkeen alle.

X KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN, ROXANE.

ROXANE, tullen parvekkeelle.

Siell' ootteko? Me äsken juuri… puhuttiin…

CYRANO. Niin… Suudelmasta. Tenho sanalla on tällä. En tiedä, huulenne miks ei nyt sitä soisi, se niitä polttaa jo… ei syytä kieltoon oisi! Pois arkuus, pois! Te miltei tiedottanne juuri siirryitte hymyilystä huokailuun ja sitte taas kyyneleihin. Ah, ei tuosta askel suuri oo suudelmaan. Oi, jos sen nyt te ottaisitte, sen askelen…!

ROXANE. Oh! Vaiti!

CYRANO. Suudelma, mit' on se? On sanattoman pyynnön täyttö sanaton se, on lujin varmennus se lupausten varmain, on sydäntunteen tulkki, tiedonanto armain, i:n ruusupiste, pantu pikku sanaan: lempi, on valan kaava kallis, muita kaunoisempi, on kuiske hellä, joka korvaks suumme luulee, taivainen tuulahdus, min sydämemme kuulee, ehtoollisviini, lääke tunteen-tuskiemme, hengähdys vieno, jossa suomme sydämemme, on pyhä atria, mi käyttää huulten pöytää — siin' yhtyy sielumme, ja henki hengen löytää.

ROXANE. Vait!

CYRANO. Kuulkaa, kuunnelkaa, haaveeni haltiatar! Niin kaunist' on se, että Ranskan valtiatar soi yhden hälle, ken ol' lordeist' onnekkain!

ROXANE. Siis…

CYRANO, intomielin. Niinkuin Buckingham mä kärsin vaiti vain, kuin hän, niin jumaloin mä valtiaana sua, kuin hän mä suruinen ja uskollinen oon…

ROXANE. Ja kaunis kuten hän!

CYRANO, itsekseen; entisellään. Niin, totta… unhottua se oli multa!

ROXANE. Siis sun lempes ottakoon nyt palkkansa! Ma vuotan!

CYRANO, työntäen Christiania parveketta kohden. Mene!

ROXANE. Ruusus poimi! Juo syämen lääke!

CYRANO. Mene! Nopeasti toimi!

CHRISTIAN, epäröiden. Vaan tuntuu… tuntuu niinkuin olisi se väärin.

ROXANE. Ehtoollisviinis vuottaa, nauti mielin määrin!

CYRANO, työntäen häntä. No, mene, hölmö!

CHRISTIAN, nousee penkille, josta pilarin ja oksien avulla heilauttaa itsensä parvekkeelle. Oi, Roxane!

Sulkee Roxanen syliinsä ja kumartuu hänen huuliensa ylitse.

CYRANO. Ah, tyynny, rinta! Oh, toisen kuolema on toisen onnen hinta! — Niin, suudelma on lemmen juhla, jossa olla saan Latsarus. — Vaan täällä, esikartanolla, saan murun minäkin,… ma tunnen, että saan sun sieluas, Roxane: ah, sitä minä sanoin, sun huules suutelee nyt kuumin lemmenjanoin! Luuttujen soittoa kuuluu. Soi ilon sävel… surun nyt… siis munkki! Menee poispäin, palaa nopein askelin, ikäänkuin tulisi kaukaa, ja huutaa. Hoi!

ROXANE. Ken siellä?

CYRANO. Cyrano. Ma ohi kulkemaan täst' osuin. Vieläkö Christian lie täällä?

CHRISTIAN, on hämmästyvinään. Kas, sinäkö?!

ROXANE. Hyvää iltaa.

CYRANO, vastaten tervehdykseen. Kuinka serkku voi?

ROXANE. Ma tulen sinne.

Katoaa taloon. Taustalta tulee munkki.

CHRISTIAN, huomaten munkin. Taas tuo munkki peijakas!

Seuraa Roxanea..

XI KOHTAUS

CYRANO, CHRISTIAN, ROXANE, Munkki, RAGUENEAU.

MUNKKI. Magdeleine Robinin talo tässä on, niin kuulin.

CYRANO. Rolin te sanoittekin äsken; — niin ma luulin.

MUNKKI. Ei: bin! B, i, n, bin!

ROXANE, ilmestyy talonsa kynnykselle; häntä seuraa Ragueneau lyhtyä kantaen sekä Christian. Mit' on se?

MUNKKI. Kirje.

CHRISTIAN. Keltä?

MUNKKI. No, onpahan tuo vain eräältä ylhäiseltä…

ROXANE, Christianille. Se Guichelt' on!

CHRISTIAN. Hän tohtii?…

MUNKKI, Roxanelle. Varmaan joku pyhä asia häll' on…

ROXANE, Christianille. Oh! hän vaivaa mua yhä, vaan kauaa ei. Avaten kirjeen. Sua lemmin. Jos hän… Ragueneaun lyhdyn valossa hän lukee matalalla äänellä, syrjään.

"Neiti! Soivat jo rummut. Rykmenttini lähtee. Kaikki voivat mun luulla lähteneen; vaan minä jään, en lähde, te vaikka käskitte; jään hymyilynne tähden! Nyt luostarissa oon, vaan luoksenne ma saavun. Sen tiedon tuomaan sain ma tyhmän mustakaavun, jok' ymmärrä ei mitään. Hälle lausukaa vain, milloin ootte yksin, että tulla saa hän, jolle anteeksi kai sydämenne soi jo rohkeutensa, kun ei sotaan mennä voi hän teitä tapaamatta. Kunnioittain"… Munkille. Tämä on, pyhä isä, teillekin. Oh, kuulkaa nämä … asiat pyhät…

Kaikki lähestyvät, hän lukee ääneen.

"Neiti! Käsky kardinaalin vaikk' olis raskaskin, ei jätä valtaa vaalin, vaan sit' on toteltava. Sitä teille tuomaan lähetin viisaan pyhän isän, jonka huomaan voi salaisuuden jättää. Tahtoni on, että hän kodissanne heti, ilman viivykettä suo kirkon siunauksen… Kääntää lehteä. … teidän liitollenne Christianin kanssa. Hänet määrään mieheksenne. Hän teit' ei miellytä! Vaan sit' ei sovi näyttää. Kentiesi onnellaan voi taivas liiton täyttää, sit' toivokaa… ja olkaa vakuutettu aina, ett' oomme armossa me… ja niin eespäin"…

MUNKKI, ilosta säteillen. Paina ei enää epäilys… Ja hetihän sen ties, ett' asiata pyhää ajoi suuri mies!…

ROXANE, hiljaa Christianille. No, osaanko ma lukea?…

CHRISTIAN. Hm!

ROXANE, ääneen, teeskennellen epätoivoa. Vaikeutta on monta!…

MUNKKI, on suunnannut lyhdyn valon Cyranon kasvoihin. Tekö ootte?…

CHRISTIAN. Ei, vaan minä!

MUNKKI, valaisee lyhdyllään Christiania ja huomaa hänen kauneutensa; kuin epäillen. Mutta…

ROXANE, vilkkaasti. Ah, jälkikirjoitus mun suokaa vielä lukea: "Sadalla frangilla te voitte veljeskuntaa tukea!"

MUNKKI. Oi, hänen ylhäisyyttään!! Roxanelle. Alistukaa!

ROXANE, kärsivän-alistuvaisesti. Liene ei muuta neuvoa!

Ragueneaun avatessa ovea munkille, jota Christian kehottaa astumaan sisään, Roxane sanoo hiljaa Cyranolle.

Te, serkku, jääkää tänne. De Guiche kun saapuu, pidättäkää täällä hän ne minuutit…

CYRANO. Ymmärrän! Munkille. Ei kauaa teiltä viene kai vihkiminen?

MUNKKI. Viisitoista minuuttia.

CYRANO, työntäen heitä taloa kohti. No, menkää. Minä jään!

ROXANE. Niin, mennään! Christianille. Tule pian.

Menevät.

XII KOHTAUS

CYRANO, yksin.

CYRANO. Neljännestunti! Kuinka saan sen kulumaan De Guichen kanssa? Luutut rupeavat soimaan surullista säveltä. Nyt ne soittaa… Tosiaan se tällä kertaa mies on! Soitto käy voimakkaaksi. Ho, ho! Kuulen kyllä! Rientää penkille, tarkastaa muuria ja parveketta. Nyt tiedän… Eiköhän käteni tuonne yllä!

Kiipeää parvekkeelle, vetää lakin silmilleen, irroittaa miekkansa, kietoutuu vaippaansa, kumartuu katsomaan alas. Nousee parvekkeen suojuspuulle, tarttuu molemmin käsin muurin yli ulottuvaan pitkään oksaan, valmiina milloin tahansa pudottautumaan.

Kas näin! — Mä jäin. No niin. Kai jäämään saan ma sunkin!

XIII KOHTAUS

CYRANO, DE GUICHE.

DE GUICHE, tulee naamioituna, pimeässä haparoiden. Piruko vienyt lie sen paksupäisen munkin!?

CYRANO. Vaan ääneni!… Jos hän sen tuntisi!…

Päästää irti toisen kätensä ja tekee sellaisen liikkeen kuin kääntäisi näkymätöntä avainta.

Krik! Krak! Juhlallisesti. Cyrano, ääntele kuin aito Bergerac!…

DE GUICHE, taloa katsellen. Täss' on se! Naamio kun nähdä sois mun, muusta en välittäis!

Aikoo mennä sisään. Cyrano hyppää parvekkeelta, pitäen kiinni taipuvasta oksasta, ja asettuu oven sekä De Guichen väliin; on putoavinaan raskaasti, kuin hyvin korkealta, jää makaamaan liikkumattomana, ikäänkuin pyörtyneenä.

DE GUICHE, hypähtää taaksepäin. Ken se?

Katsoessaan ylöspäin hän näkee vain taivaan, sillä oksa on vetäytynyt takaisin. Hän ei ymmärrä asianlaitaa.

Hän mistä tullee?

CYRANO, asettuu istumaan; ääntään muuttaen. Kuusta!

DE GUICHE. Kuu… kuusta?

CYRANO, kuin unessa. Mitä kello?

DE GUICHE. Lienee mielipuoli!

CYRANO. Mik' aika? Mikä seutu? Mikä päivä? Hetki?

DE GUICHE. Vaan…

CYRANO. Pyörryksissä olen…

DE GUICHE. Herra…

CYRANO. Niinkuin nuoli ma kuusta tulen.

DE GUICHE, kärsimättömästi. Niinkö?!

CYRANO, nousten, huutaa uhkaavasti. Sieltä on nyt retki.

DE GUICHE, vetäytyen taaksepäin. Niin, olkoon… Hulluksi tuon miehen tuntee suusta.

CYRANO, mennen hänen lähelleen; äskeiseen tapaan. Ma sananmukaisesti tulen suoraan kuusta.

DE GUICHE. Vaan…

CYRANO. Sata vuottako vai hetken matka kesti, se mielestäin on mennyt… totta totisesti! Vaan tuolta keltaisesta pallosta ma tulen!

DE GUICHE, olkapäitään kohauttaen. Nyt menen…

CYRANO, asettuen eteen. Anteeksi, jos hetkeks tienne sulen! Te mennä tahdotte — vaan sanonette ensin, mä mihin seutuun nyt näin ilman halki lensin!

DE GUICHE. No, hitto…

CYRANO. Enhän tiedä, minne lentämällä näin aina joudunkaan… ja väliäpä tällä! Tää onko maa vai kuu vai kenties joku tähti, johonka vetämään mua painovoima lähti?

DE GUICHE. Vaan minä sanon, herra…

CYRANO, päästäen kauhun-huudon, niin että De Guiche vetäytyy taaksepäin. Oh, oh! Mitä näen!. Mä tässä maassa tapaan aivan mustan väen!

DE GUICHE, nostaen käden kasvoilleen. Mi… mitä?

CYRANO, kauheasti peläten. Afrikanko alkuasukkaita?…

DE GUICHE, joka on koskenut naamiotaan. Tää naamio…

CYRANO, ollen hiukan rauhoittuvinaan, Ah, niin, — nyt tiedän, niin on laita: oon Venetsiassa?…

DE GUICHE, tahtoen mennä. Mua vuottaa eräs nainen!…

CYRANO, täysin rauhoittuneena. Siis Pariisissa oon? Te ootte ranskalainen?

DE GUICHE, vasten tahtoaankin hymyillen. On hullu aina hullu!

CYRANO. Hymyilette!

DE GUICHE. Niin, vaan mennä tahdon!

CYRANO, riemuissaan. Siis oon tullut Pariisiin! Tyytyväisenä, nauraen, pudistaen vaatteitaan. Sain pilven harjalla mä äsken tänne ajaa. Mua peittää eetteri kuin tomu matkustajaa. On silmissäni tähtein tomua. Kas, nähkää: jäi kannuksiin kaks pyrstötähden häntätähkää. Ottaen jotakin hihansa päältä. Ja kiertotähtein karvoja, kas, pukuun tarttui!…

Puhaltaen ikäänkuin saadakseen ne lentämään.

DE GUICHE, kärsimättömänä. Vaan, herra!…

CYRANO, asettaa jalkansa De Guichen eteen juuri kun tämä aikoo mennä ja on näyttävinään siinä jotakin, pysähdyttäen siten De Guichen. Ison Karhun sivuuttaissain tarttui se nilkkaani, jäi hammas siihen siltä. Niinpä mä ko'in karttaa Oinasta, vaan yhdyttiinpä: se puski mua: niin sain hetken Vaakaa käyttää — sen neula siksi nyt mun painoani näyttää! Estää De Guichen menemästä; pitää kiinni hänen takkinsa napista. Vaan käsissänne, herra, nenäni jos oisi, niin teille pärskäyttää se vesisuihkun voisi!

DE GUICHE. Mi… mitä?…

CYRANO. Käytyäni pitkin Linnunrataa Vesimies lähestyi… ja taisi hieman sataa.

DE GUICHE. Oh, helvetti!

CYRANO. Ei! Taivas lähettääpi minut! Panee käsivartensa ristiin. Ah, tietäkää… yö, Sirius, on vaatehtinut itsensä vaippaan, turbaaniin… Sen näin mä. Tuttavallisesti. On toinen karhu vielä pieni… henkiin jäin mä sen vuoksi… Nauraen. Lyyryn läpi tullessani meni yks kieli poikki! Ylpeästi. Mutta tästä vielä teen ma kirjan! Niin, ja näille kultatähdilleni, te joiden vaippaan tänne näätte tarttuneen tien vaaroissa, ma paikan tiedän: niillä täytän mä tyhjät kohdat, niitä koristeina käytän!

DE GUICHE. Ei, totta vie, ma…

CYRANO. Teidän lähestyvän huomaan.

DE GUICHE. Vaan, herra…

CYRANO. Pyydätte mun luultavasti suomaan kuun rakenteesta hieman tietoja, — ja kai myös siitä, millaiset sen asujamet! — Vai?

DE GUICHE. En. Minä tahdon…

CYRANO. … tietää kuinka sinne tulin! Oo, omaa keksintöä käyttämällä kulin!

DE GUICHE, allapäin. Oih! Hullu!

CYRANO, ylimielisesti. Jäljittele en; se ei oo kotka Regiomontanuksen; — ja ei se myöskään ole Archytaan kyyhky!…

DE GUICHE. Siis on hullujakin, jotka jotakin tietää!

CYRANO. Ei, en toisten teitä pole, se oli omaa!…

De Guichen on onnistunut mennä Cyranon ohitse; hän kulkee Roxanen ovea kohti. Cyrano seuraa häntä, valmiina käymään kiinni.

Kun ma kuljen avaruutta, voin silloin — tietäkää! — mä käyttää tapaa kuutta!

DE GUICHE, kääntyen takaisin. Vai kuutta!

CYRANO, kielevästi. Riisua jos vaatteeni ma voisin, ja itseni jos pullovyöllä kapaloisin, panisin joka pullon täyteen kastevettä ja päivänpaisteess' oisin, niin on varmaa, että kun päivä itsehensä imis kasteen, niin myös minä kohoaisin silloin korkeuksiin.

DE GUICHE, hämmästyneenä, astuen askeleen Cyranota kohti. Hiis vieköön! Yks!

CYRANO, etenee, viedäkseen Guichen kauemmas Roxanen talosta. Ja sitten: väittäneekö kukaan, ma etten lähteä voi lentoon tuulen mukaan! Tekisin seetripuisen, lujan tynnyrin, ja ilmalla sen sitten tarkoin täyttäisin, icosaedrilla kun ilman ohentaisin, niin lentää voisin minne vain ma haluaisin!

DE GUICHE, astuen taas askeleen Cyranota kohti. Kaks!

CYRANO, yhä loitoten. Entäs tämä keino: lujan, vahvan jousen mä teräksestä laitan, pontimelle nousen, ja ruutipanos vain kun lähtövauhdin antaa, se kohta minut kauas tähtitarhaan kantaa.

DE GUICHE, seuraa häntä, mitään epäilemättä; laskee sormillaan. Siis: kolme!

CYRANO. Ylöspäin käy aina savun tie: kun sitä palloon panen tarpeeksi, se vie mun lentoon!?

DE GUICHE, entiseen tapaan, hämmästyen yhä enemmän. Neljä!

CYRANO. Tapana on Phoiboksen imeä, saadaksensa voimaa, härkäin verta, — siis kohoon, itseni kun sillä voitelen!

DE GUICHE, ymmällään. Viis!

CYRANO, on puhuessaan johtanut De Guichen aukeaman toiselle puolelle, erään penkin lähelle. Sitten tämä neuvo: asettukaa kerta te teräslevylle, ja ilmaan heittäkäätte magneetti voimakas, niin kyllä silloin näätte, se että mukanaan vie rautaa sekä teitä. Jos heittää taas, ja taas — ja huonosti ei heitä! — voi nousta lakkaamatta avaruuksiin!

DE GUICHE. Kuusi! Kuus oivaa keinoa!… No, herra, minkä niistä te valitsitte?

CYRANO. Se on taaskin keino uusi, hm, seitsemäs…

DE GUICHE. On teillä keinoja, en kiistä!

CYRANO. On, vaikka sata!…

DE GUICHE. Tämä ilta hauskemmaksi vain käy!

CYRANO, jäljitellen aaltojen pauhua suurin, salaperäisin liikkein. U-yy! U-yy!

DE GUICHE. No, mitä!

CYRANO, Arvaatteko?

DE GUICHE. En.

CYRANO. Luode ynnä vuoksi! — Helppo on se teko: Kuu puoleensa kun vetää vettä, menkää rantaan ja merikylvyn jälkeen istuutukaa santaan pää ylöspäin — niin silloin pian kohoovaksi itsenne huomaatte, — näet: hiuksissa on vettä! Saa lentää enkelinä silloin estehettä niin hiljaa, suloisesti… kunnes tuntee…

DE GUICHE, uteliaisuuden innostamana istuutuu penkille. Mitä?

CYRANO, luonnollisella äänellään. Ei mitään!… Viisitoista minuuttia meni. He vihitty on! Vapaa ootte! Kiitokseni!

DE GUICHE, hypähtäen seisomaan. En mitään ymmärrä!… Tuo ääni… enkö sitä oo kuullut?…

Talon ovi avautuu; lakeijoita, kantaen sytytettyjä haarakynttilöitä. Valoisaa. Cyrano panee hattunsa pöydälle.

Ja tuo nenä… enkö nähnyt oo?… Ah, Cyrano?

CYRANO, kunniaa tehden. Niin juuri, min' oon Cyrano. Nyt sormukset on vaihdettu.

DE GUICHE. Kas, mitä siellä?

Kääntyy. Hämmästys! Lakeijain jäljessä Roxane ja Christian käsikkäin. Munkki seuraa heitä hymyillen. Ragueneaukin kantaa kynttilää. Seuralaisnainen, hämmästyneenä, puolittain yöpuvussa, päättää kulkueen.

Ah, taivas!

XIV KOHTAUS

Entiset, ROXANE, CHRISTIAN, Munkki, RAGUENEAU, Lakeijoita, Seuralaisnainen.

DE GUICHE, Roxanelle. Te! Ymmällään, tuntiessaan Christianin. Ja hän!? Tehden ihaillen kunniaa Roxanelle. En koskaan teiltä kiellä ma ihailuani! Cyranolle. Ja teille, keksijälle, myös onnittelut! Paratiisin veräjälle nuo jutut enkelinkin pysäyttäneet ois. Ne muistiin pankaa! Niistä kirjan tehdä vois!

CYRANO, kumartaen. Suur' kiitos, herra kreivi! Seuraan neuvoanne!

MUNKKI, näyttäen rakastavaisia De Guichelle ja sivellen tyytyväisenä pitkää valkoista partaansa. On tässä kaunis pari teidän toimestanne!

DE GUICHE, katsoen häneen kylmästi. Niin on. Roxanelle. Ja rouvaseni, nyt on aika teidän jo jättää miehenne. Jäähyväi…

ROXANE. Oisko meidän siis erottava?!

DE GUICHE. On. Christianille. Nyt lähtee rykmenttinne. Te ilmoittaudutte nyt hetikohta sinne!

ROXANE. Vaan… ei kai sotaan?

DE GUICHE. Sotaan!

ROXANE. Mutta juuri äsken…!

DE GUICHE. Se oli äsken, se. Nyt lähtemään mä käsken. Ottaen taskustaan sinne panemansa paperin. On tässä käskykirje. Christianille. Viekää joukollenne!

ROXANE, heittäytyen Christianin syliin. Christian! Christian!

DE GUICHE, ivallisesti hymyillen, Cyranolle. No, arvatkaapa, eikö menne mont' aikaa, ennenkuin häävuode noita vuottaa!

CYRANO, syrjään. Hän luulee kai, se että mulle tuskaa tuottaa!

CHRISTIAN, Roxanelle. Ah, vielä suudelma!

CYRANO. Jo lähtekäämme! Siedä ei viivytellä!

CHRISTIAN, yhä suudellen Roxanea. Ethän, ystäväni, tiedä, se kuinka raskast' on nyt juuri… juuri nyt!

CYRANO, koettaen viedä pois Christiania. Sen tiedän!

Kaukaa kuuluu rummuilla soitettu marssi.

DE GUICHE, on mennyt perälle. Rykmenttini on jo lähtenyt!

ROXANE, Cyranolle, pidättäen Christiania, jota Cyrano koettaa yhä saada lähtemään. Oh!… Teille uskon hänet. Kuulkaa, luvatkaa, hän ettei henkeänsä vaaraan panna saa!

CYRANO. Hm… koetan, vaan kyllä hieman vaikeaa on luvata…

ROXANE, äskeiseen tapaan. Ett' on hän aina viisas…

CYRANO. Kyllä, vaan…

ROXANE, samoin kun äsken. Ettei vilustu hän,… että hällä yllä on kyllin vaatteita…

CYRANO. Teen voitavani…

ROXANE, samoin kuin äsken.

Sitte myös: etten siellä koskaan aatoksista armaan ma unohdu.

CYRANO. Ma luulen…

ROXANE, äskeiseen tapaan. Jospa lupaisitte, ett' usein kirjeen saan!

CYRANO, pysähtyy. No, sen, sen lupaan varmaan!

NELJÄS NÄYTÖS

GASKONJAN SOTURIT

Carbon de Castel-Jaloux'n komppanian leiri Arras'n piirityksessä.

Taustalla valli, joka ulottuu näyttämön laidasta laitaan. Sen ylitse näkyy taistelukenttä piirityksen jättämine merkkeineen. Arras'n kaupungin muurit ja tornit näkyvät varjoina kaukaa.

Telttejä, hajallaan olevia aseita, rumpuja j.n.e. — Päivä nousee. Idästä näkyy sarastus. — Siellä täällä vahtisotureita. Tulia.

Vaippoihin kietoutuneina Gaskonjan soturit nukkuvat. Carbon de Castel-Jaloux ja Le Bret valvovat. He ovat sangen kalpeat ja laihtuneet. Christian nukkuu muiden joukossa etualalla, kaapuunsa kääriytyneenä; nuotion tuli valaisee hänen kasvojaan. Hiljaisuus.

I KOHTAUS

CHRISTIAN, CARBON DE CASTEL-JALOUX, LE BRET, Soturit, sitten CYRANO.

LE BRET. Huh, kamalaa!

CARBON. On kaikki lopussa.

LE BRET. Hyi, senkin!…

CARBON, antaen hänelle merkin, että hän puhuisi hiljemmin. Hst! Miehet herätät! Viet ilon viimeisenkin! Sotureille. Niin, nukkukaa te vain! Le Bret'lle. Ken nukkuvi, hän syö!

LE BRET. Se mua ei ravitse; ma valvon joka yö. Oih tätä nälkää!

Kaukaa kuuluu joitakuita laukauksia.

CARBON. Hitto! Ampuvathan siellä! Nyt pojat heräävät! Sotureille, jotka nostavat päätään. Ei, nukkukaa te!

Soturit painautuvat jälleen nukkumaan. Uusia laukauksia lähempää.

SOTILAS, liikahtaen. Vielä? Hiis vieköön!

CYRANO. Ei se mitään. Cyrano vain palaa.

Päät laskeutuvat jälleen.

VARTIOMIES, ulkopuolella. Ken siellä?

CYRANON ÄÄNI. Bergerac.

VARTIOMIES, vallilla. Ken?

CYRANO, ilmaantuen vallin harjalle. Bergerac. — Ei valaa voi hölmöön viisautta kukaan.

Astuu alas. Le Bret menee häntä vastaan; levottomasti.

LE BRET. Suuri luoja!

CYRANO, tehden hänelle merkin, ettei hän herättäisi ketään. Hst!

LE BRET. Haavan saitko?

CYRANO. Pani parastaan se ruoja, mutt' ohi ampui taas kuin aina ennenkin.

LE BRET. On tyhmän-rohkeata aina aamuisin sun asettaa noin henkes vaaraan alttihiksi vain pienen kirjeen vuoksi!

CYRANO, pysähtyen Christianin eteen. Tiedät, teen sen siksi, kun lupasin, hän että usein kirjoittaa. Katselee Christiania. Hän nukkuu. Kalvas on hän. Jospa tietää saa Roxane, hän että nälkään kuolee täällä!… Mutta hän kaunis on.

LE BRET. Nyt nukkumaan!

CYRANO. Et suuttunutta saa näytellä!… Mä tiedän paikan rintamassa, joss' ovat vihollisen miehet humalassa yöt kaiket. Turha on sun olla tuskissasi.

LE BRET. Sa voisit joskus tuoda ruokaa mukanasi!

CYRANO. On kulku hankalaa, kun selässä on taakka. Mut uusi aika alkaa ensi yöstä saakka: me joko kuolemme tai saamme syödäksemme. Mä nä'in…

LE BRET. Kerro!

CYRANO. En. Me kohta kokenemme sen… taikka, en oo varma…

CARBON. Hullua on tämä: piirittää itse sekä olla piirittämä espanjalaisten samaan aikaan.

LE BRET. Niinpä niin, hullumpaa tuskin ennen koskaan koettiin! Arrasta piiritämme, silloin Espanjasta infantti-kardinaali saapuu —

CYRANO. Sehän vasta on hauskaa! Kunpa joku hänet vuorostaan nyt piirittäisi!

LE BRET. Min' en naura.

CYRANO. Katsos vaan!

LE BRET. Ja joka päivä vuoksi tyhmän urhokkuuden sä henkes… Nähdessään Cyranon suuntaavan kulkunsa erästä telttiä kohti. Minne menet?

CYRANO. Kyhään kirjeen uuden.

Nostaa verhoa ja katoaa.

II KOHTAUS

Samat, paitsi CYRANO.

On tullut hiukan valoisampaa. Ruusunpunaista hohtoa Arras'n kaupunki kuultaa kullassa taivaanrannalla. Kuuluu tykinlaukaus ja sitä seuraa heti rummunlyöntejä kaukaa vasemmalta. Toisia rummunlyöntejä läheltä. Patterit vastaavat, pauke lähenee ja loittonee jälleen, kulkien taistelukentän ääreltä toiselle. Aamusoiton hälinää. Kaukaa upseerien ääniä.

CARBON, huoaten. Jo aamusoitto. Soturit liikahtelevat vaipoissaan. Venytteleivät. Loppuu ravitseva uni. He mitä herätessään huutaa, arveluni on siitä mulla!

ERÄS SOTURI, asettuen istumaan. Mun on nälkä.

TOINEN. Minä näännyn.

KAIKKI. Oh!

CARBON. Nouskaa!

KOLMAS SOTURI. Hyvä on, jos hiukan edes käännyn.

IV SOTURI. En liikahdakaan!

I SOTURI, katsoen kuvaistaan haarniskansa kappaleesta. Mull' on keltaisena kieli: tän ajan ilmakaan, jos vaikka sitä nieli, ei sula vatsassa…

ERÄS MUU. Jos ruokaa hiukan saan, ritarikilpeni oon valmis antamaan.

ERÄS MUU. Jos aina oltava mun näin on ruokaa vailla, niin telttiin sulkeudun ma Akilleuksen lailla.

ERÄS MUU. Niin, leipää!

CARBON, mennen teltille, johon Cyrano on mennyt; hiljaa. Cyrano!

MUUT. Me kuolemme!

CARBON, yhäti hiljaa, teltin ovella. Käy pian nyt auttamaan! Voit heistä saada iloisia, siis haasta, juttele!

II SOTURI, lähestyen ensimäistä, joka imee jotain. Sä imet jotain. Kas vaan!

I SOTURI. Vain rohdintukkoa, mi kastettu on rasvaan, ja jolla voideltu lie tykin pyörän napaa. Ei näiltä tienoin juuri metsänriistaa tapaa.

ERÄS MUU, astuen esiin. Mä kävin metsällä.

ERÄS MUU. Mä ongella.

KAIKKI, nousten ja ympäröiden vastatulleet. Vai niin! Hei, missä saalis? Tänne! Tuokaa näkyviin! Kai saitte fasaanin? Tai ehkä taimenen?

ONKIJA. Ma pienen kiiskin sain.

METSÄSTÄJÄ. Ma laihan varpusen.

KAIKKI, epätoivoissaan. Jo riittää! — Kapinaan!

CARBON. Käy apuun, Cyrano!

On tullut täysi päivä.

III KOHTAUS

Samat, CYRANO.

CYRANO, tulee teltistään, tyynenä ja kynä korvan takana, kirja kädessä. No, mitä? Ensimäiselle soturille. Miksi laahaat? Miks' et suora oo?

SOTURI. On jotain, joka vetää mua kantapäästä.

CYRANO. No, mikä?

SOTURI. Vatsa.

CYRANO. Ei se minuakaan säästä!

SOTURI. Se sua vaivaa?

CYRANO. Ei, se mua lihottaapi!

TOINEN SOTURI. On mulla pitkät hampaat!

CYRANO. Paremminhan saapi paksusta palan niillä.

KOLMAS. Mull' on tyhjä vatsa.

CYRANO. Heh! Siis, kun hyökätään, niin marssin rummutat sa!

ERÄS MUU. Mun korvissani soipi.

CYRANO. Valehtelet, kuoma! Sun vatsassasi soi: hoi, ruoka, tänne, juoma!

ERÄS MUU. Jos kerran taas sais oikein rustolihaa purra!

CYRANO. No, pure kynsiäs, niin tarvis ei sun surra!

ERÄS MUU. Näin kovaan nälkäänsä mies nielis vaikka mitä.

CYRANO, heittäen hänelle kirjan, jota pitää kädessään. Kas, tuoss' on Iliaadi, ahmi, niele sitä!

ERÄS MUU. Vaan kardinaali, — hän se Pariisissa ruokaa saa kyllikseen!

CYRANO. Kai tahdot hälle huutaa: tuokaa myös mulle paistia!

SAMA. Miks' ei! Ja viiniäkin!

CYRANO. Hoi, Richelieu, hoi, toimitappas tänne äkin bourgognea — nyt heti!

ERÄS MUU. Munkin kanssa lähetä.

CYRANO. Niin, ettei syömämiesten luku vain vois vähetä.

ERÄS MUU. Ois kuolla parempi. Tää leikki miest' ei elätä.

CYRANO. Vähemmän tarvitsee siis kuolemaa sun pelätä.

I SOTURI, olkapäitään kohauttaen. Sä leikit sanoilla.

CYRANO. Niin leikin, sit' en kiellä! Ja Manan maahan kuljen riemuisalla miellä, jos tehdä saan, kun kuulen Kuolon kellon soivan, vuoks hyvän asian ma sanaleikin oivan. — Oh, jospa kuolla sais, kun leiskuu innon lies, kun taistotantereella miehen kohtaa mies, jos silloin vaipua sais, sanaleikki kielellä — ei tautivuotehelle nuutuneella mielellä!

KAIKKI. On nälkä mulla!

CYRANO, pannen käsivartensa ristiin. Se on aina mietteissänne! — Hoi, paimen, Bertrandou, tuo huilus, tule tänne ja noita syömäreitä ravita sa koita. Sa kotiseudun sävel, vieno, harras, soita! Se jokaiselle on kuin sisko pieni, hellä, kuin äänen sointi, joka lumoo lempeydellä, se nousee korkeuteen kuin sauhu kotituvan ja loihtii mieleen kirkkaan, viihdyttävän kuvan… Vanhus istuutuu ja koettelee huiluaan. Nyt soikoon riemua sun huilus ääni, jota jo kauan aikaa on vain soitattanut sota! Puhalla tanssihin kuin ennen metsätiellä, kun norsunluut' ei olleet koskettimet vielä, ja tuokoon soittos mieleen vuoripuroin juoksun ja maalais-elämän, ja mullan tuoreen tuoksun! Vanhus alkaa soittaa languedocilaista säveltä. Hei, pojat Gaskonjan — ei taistelua pelkkää soi enää huilu nyt, se metsäin kieltä helkkää, ei raiu raivoisaan kuin sodan soitto villi, vaan hiljaa, lempeään kuin hento paimenpilli… Kas, nummet, laaksot, metsät kiiltohelmin kastuu, ja paimenpoikanen nyt soittain kotiin astuu, Dordonjan lainehet ne rantojansa kaulaa… "Oh, tää on Gaskonjaa"… Niin huilu teille laulaa!

Kaikkien päät ovat taipuneet alas, silmiin tullut uneksiva ilme, ja hiljaisia kyyneleitä kuivataan hihoihin ja nutun vuoriin.

CARBON, Cyranolle hiljaa. Saat heidät itkemään!

CYRANO. Sen tekee kotikaipuu. Se jalo tunne on, — noin ruumiin tuska haipuu! Ei heidän mielessään oo nälän tuomat vaivat, muun kaiken väistymään nyt kodin muistot saivat!

CARBON. Sä heidät heikennät, kun saatat heltymään.

CYRANO, on tehnyt rummuttajalle merkin, että tämä lähestyisi. En! Sankaruushan asuu heidän veressään, se pian herää taas!

Tekee liikkeen. Rumpu pärisee.

KAIKKI, nousevat ja tarttuvat aseisiinsa. Häh?… Mitä?… Mikä hätä?

CYRANO, hymyillen. Noin! Tarvittiin vain hiukan rummun pärinätä! Jää hyvästi nyt uni, kodin, lemmen kaipuu. Kun rumpu pärisee, muu kaikki unhoon vaipuu.

ERÄS SOTURI, joka katselee taustalle. Ah! Ah! De Guiche!

KAIKKI, mutisten. Mmm…

CYRANO, hymyillen. Eipä taida hyvää tietää tuo tervehdys!

ERÄS SOTURI. Me emme saata häntä sietää.

TOINEN. Hän ikävystyttää!

KOLMAS. Tuo muotinukke täällä! Kas, pitsikaulus häll' on haarniskansa päällä!

ERÄS MUU. On sekin muoti: peittää rautaa pellavalla!

I SOTURI. On kaulass' ehkä paise hällä pitsin alla!

II SOTURI. Hän hovimies on!

ERÄS MUU. Niin, hän sukuunsa on tullut.

CARBON. Hän Gaskonjasta on.

1 SOTURI. Niin kai. En usko häneen. Jos pojat Gaskonjan on huimapäät ja hullut, se laatuun käy, — vaan hän on viisas, varovainen, siks sanon hänestä: ken lienet, varo vainen!

LE BRET. Hän kalvas on!

ERÄS MUU. Niin näkyy nälkä kelmentäneen. Saa nähdä nälkää hän kuin mikä köyhä piru.

ERÄS MUU. Vaan kas, kun haarniskansa auringossa loistaa, se miehen kasvoilta voi kalvakkuuden poistaa vatsankin vaivoissa.

CYRANO, vilkkaasti. Nyt emme tässä viru me surren! Löytäköön hän meidät miehevinä! Esille kortit, nopat…

Kaikki rupeavat nopeasti pelaamaan, käyttäen pöytinään rumpuja, jakkaroita, maata, vaippojaan; ja he sytyttävät palturilla täytettyjä pitkiä piippujaan.

Kirjan otan minä!

Kävelee edestakaisin ja lukee pientä kirjaa, jonka on ottanut taskustaan. De Guiche tulee. Kukaan ei käännä häneen huomiotaan. Kaikki ovat tyytyväisen näköisiä. Hän on sangen kalpea. Hän menee Carbonia kohti.

IV KOHTAUS

Samat, DE GUICHE.

DE GUICHE, Carbonille. Ah! — Hyvää päivää! Tarkastavat toisiaan. Syrjään, tyytyväisenä. Hän on vihreä.

CARBON, itsekseen. Ei muuta kuin silmiä!

DE GUICHE, katsellen sotureita. No, herrat, murratteko suuta taas mulle!? Kaikkialla, missä kuljenkaan, ma panettelujanne aina kuulla saan. Ja siltä minusta jo tuntui monet kerrat, kuin vuorten aateli, Gaskonjan vapaaherrat, te, maalaisparoonit, muut' ette tekis, kuin minua haukkuisitte! Mua suurin suin väitätte narriksi ja viekastelijaksi — ja saattaneehan teitä harmittaakin kyllä, kun mull' on aina kaunis pitsikaulus yllä, ja teill' ei ole!… niin, se vielä suuremmaksi kai saattoi harminne, ett'en oo lurjus, vaikka on Gaskonjanne myöskin mulle kotipaikka. Hiljaisuus. Pelataan. Poltetaan. Teit' antaisinkohan rankaista kapteeninne?! En!

CARBON. Mun ei mukautua pakko käskyihinne.

DE GUICHE. Mi… mitä?

CARBON. Itse palkkaan joka sotilaan. Päämaja mitä määrää, sen mä täytän vaan!

DE GUICHE. Ah?… Niinkö?… Totta vie, jo riittää… Kääntyy sotureihin. Kurjaa pilkkaa ma halveksin. Se kääntyy kohti omaa nilkkaa. Ei viitsi peljätä se sanaa sarvipäistä, ken koskaan taisteluss' ei tosivaaraa väistä. Ma eilen — satuitte sen ehkä kuulemaan! — Bapaumen luona voitin kreivi Bucquoin. Oh, oisittepa nähneet! Lailla myrskytuulen ma eespäin rynnistin. Hän muistaa sen, ma luulen. Löin hänen joukkonsa ma kolmasti; ja lyön ne viel' uudelleen, jos tarvis on…

CYRANO, nostamatta katsettaan kirjasta. Vaan teidän vyönne?

DE GUICHE, hämmästyneenä ja tyytyväisenä. Siis tiedätte jo sen?… Kun taiston tuoksinassa mä käänsin ratsuni — ma olin johtamassa jo toista hyökkäystä! — niin kuinka käynyt lie, mä näen: pakenevat muassaan mua vie ja joudun vihollisten joukkoon. Vaara mulla nyt oli vangiksi ja ammutuksi tulla. Vaan mielenmaltillani henkeni mä säästin. Mä vyöni irroitin ja putoamaan päästin sen maahan; ken ma olin, tiennyt nyt ei kukaan; mä pääsin joukkooni niin ettei huomattukaan. Nyt kolmas hyökkäys, ja voitto myöskin, joskaan ei lopullinen!… Mitäs sanotte?

Soturit eivät ole kuuntelevinaan, mutta tällä hetkellä kortit ja noppa-astiat jäävät kohotettuihin käsiin, tupakan sauhu huulten taakse. Odotusta.

CYRANO. Ei koskaan ois Henrik neljäs edes ylivoiman tähden hyljännyt töyhtöä, mi liehui kaikkein nähden kypärän kaunisteena!

Hiljaista riemua. Kortit läiskyvät, nopat vyöryvät, tupakan sauhu tupruaa.

DE GUICHE. Olkoon, mutta näin mun voittaa onnistui!

Äskeistä odotusta, joka saa pelin ja tupakoimisen taukoamaan.

CYRANO. No niin! Vaan käydä päin ja olla maalitaulu, jot' ei mikään peitä, kas, se on kunnia, jot' eivät kaikki heitä!

Kortit, nopat, tupakan sauhu jälleen kuin ennenkin. Yhä suurempaa tyytyväisyyttä.

Jos vyönne pudotessa oisin ollut lässä, niin — uljuutemme on kai erilaista tässä!? — sen heti olisin mä käynyt etsimässä.

DE GUICHE. Oh, kerskailua!

CYRANO. Mitä?! Kerskailua!? Tuokaa tuo vyönne tänne, mulle lainaksi se suokaa, niin olkapäähäni sen kiinnittäen käyn mä hyökkäämään — ja aina ensimäisnä näyn.

DE GUICHE. On helppo kerskua. Ei sanat miestä kaada. Te tiedättehän: vyötä mahdoton on saada! Se siell' on, kentällä. Siell' luodit lentää, soi. Ei sitä etsimäänkään kukaan mennä voi.

CYRANO, vetäen taskustaan valkoisen vyön ja ojentaen sitä hänelle. Se täss' on.

Hiljaisuus. Sotilaat peittävät nauravat suunsa korteillaan ja noppa-astioillaan. De Guiche kääntyy, katsoo heitä: heti he tulevat vakaviksi, jatkavat peliään. Yksi heistä viheltelee huolimattomasti Bertrandoun soittamaa vuoristolaissäveltä.

DE GUICHE, ottaen vyön. Kiitos.

Menee taustalle, nousee vallille ja heilauttaa vyötä useita kertoja ilmassa.

Nyt se tehty on. Kas noin! On merkki annettu, — vaikk' kauan aprikoin!

KAIKKI. Häh? Mitä?!

VARTIA, vallilla. Muuan mies pois juoksee…

DE GUICHE, tullen alas vallilta. Vakoilija vihollisleiristä. Parhaita auttajia! Vie sinne tiedot, jotka täältä multa saa; he sitten päätöksiin taas siellä vaikuttaa.

CYRANO. Siis konna!

DE GUICHE, solmiten huolettomasti vyötään. Se on hyvin mukavaa… Niin, mitä me puhuimmekaan?!… Ah, te ette tiedä sitä! Viim' yönä marsalkka Dourlensiin lähti; siellä on muonavarastoja. Ettei häntä tiellä kohtaisi vaara, otti mukaansa hän sinne niin paljon sotilaita, että riveihinne jäi suuri aukko. Nyt jos hyökkää vihollinen, niin aivan helpoksi käy hälle voittaminen.

CARBON. Niin, vaarass' olemme — sit' ajatella sietää. Vaan vihollinen ehk' ei tiedä…

DE GUICHE. Kyllä tietää. Ja hyökkää myös!

CARBON. Oh!

DE GUICHE. Mulle vakoilija äsken toi sanan siitä. — Niin, he hyökkää minne käsken. Hän virkkoi näet mulle: "Paikka valitkaa, jot' olis teidän kaikkein helpoin puolustaa; ma sanon heille: siin' ei vastarinta kohtaa, niin silloin joukkonsa he heti siihen johtaa." Näin hän. Ma lausuin siihen: "Mistä merkin saatte, te siihen kohtaan sitte hyökkäys suunnatkaatte!"

CARBON, sotureille. Siis, herrat, aseisiin!

Kaikki nousevat. Miekkojen ja hankkilusten kalinaa, kun niitä kiinnitetään paikoilleen.

DE GUICHE, Carbonille. On tunti aikaa vielä.

I SOTURI. Vai tunti vielä! No…

Kaikki istuutuvat ja jatkavat keskeytynyttä peliään.

DE GUICHE. Ja apujoukko tiellä on tänne. Tilaisuus on teillä hyvin käyttää aikanne siihen asti.

CARBON. Miten?

DE GUICHE. Voitte näyttää nyt, kuinka hupaisaa on olla maalitaulu: se kunnia on — niinhän kuului äsken laulu!

CYRANO. Siis näin te kostatte?

DE GUICHE. En teiltä sitä peitä: jos teistä pitäisin, niin tuskin oisin teitä mä valinnut. Vaan kun ei ole, ketä voin ma teihin urhoudessa verrata, niin valikoin ma teidät. Samalla kuin kostoani palvon, näin myöskin kuninkaani parasta ma valvon.

CYRANO, kunniaa tehden. Te kiitokseni vastaanottaa suvainnette!

DE GUICHE, vastaten Cyranon kunniantekoon. Mä tiedän, että mieluisimmin taistelette ei yksi yhtä, ei, vaan yksi sataa vastaan. Ma varma oon, ett' on se riemu tänään teillä.

Menee Carbonin kanssa taustalle.

CYRANO, sotureille. Hei, pojat Gaskonjan! On kilvessämme meillä kuus taivaansinistä ja kultaist' olkahirttä. Yks parru, verinen, nyt puuttuu ainoastaan. Sen tänään noudamme me, laulain riemuvirttä.

De Guiche puhuu taustalla hiljaa Carbon de Castel-Jaloux'n kanssa. Käskyjä annetaan. Vastarintaan valmistaudutaan. Cyrano menee kohti Christiania, joka on pysynyt liikkumatta, käsivarret ristissä rinnalla, ja panee kätensä hänen olkapäälleen.

Christian?

CHRISTIAN, päätään pudistaen. Roxane!

CYRANO. Niin, niin!

CHRISTIAN. Mä vielä kerran hälle tahtoisin kirjoittaa, — niin, pikku kirjelmälle jäähyväistunteheni uskoa…

CYRANO. Sit' että nyt tarvittaisiin, sen ma arvasin, ja siksi tän kirjeen… Ottaa esille kirjeen. … laadin — sulta hälle hyvästiksi.

CHRISTIAN. Ah! Näytä!

CYRANO. Tuossa!

Christian ottaa kirjeen, avaa sen, rupeaa lukemaan, pysähtyy äkkiä.

CHRISTIAN. Mitä!? Katso!

CYRANO. Kuinka?! — Miksi?

CHRISTIAN. On tuossa pilkkuja…

CYRANO, ottaa nopeasti kirjeen, katsoo sitä, naivia teeskellen. Pilkk…

CHRISTIAN. Kaksi kyynelettä.

CYRANO. Niin… Runoniekka joskus heltyy sanoistaan. Se suurin viehätys on hänen toimessaan. Tää kirje… ymmärrät… mua liikutti… ma itkin, kun kirjoitin…

CHRISTIAN. Sä itkit?…

CYRANO. Poskiani pitkin tais vierrä joku kyynel. Näes, kuolemaa en pelkää, tiedät sen, — se mua kauhistaa, mä etten häntä enää koskaan nähdä saa, ett' en… Christian katsoo häntä. ett' emme… Vilkkaasti. ett'et sinä…

CHRISTIAN, sieppaa häneltä kirjeen. Anna mulle se kirje!

Kaukaa kentältä kuuluu kolinaa.

VARTIAN ÄÄNI. Hiisi vie! Ken siellä?

Laukauksia, äänten kohua, kulkusten kilinää.

II VARTIAN ÄÄNI. Eikö tulle…?

CARBON. No, mikä?

VARTIA, vallilla. Vaunut.

Kaikki rientävät katsomaan.

HUUTOJA. Mitä? — Missä? — Katsos tuota! — Vaan nehän tulee suoraan vihollisten luota! — Kas, hitto! — Ampukaa! — Ei! — Kuski puhuu, kuulen! Hän mitä sanoo? — Niin! — Hän sanoo: Kuninkaan me asioilla oomme!…

Kaikki ovat nousseet vallille, katsovat ulos. Kulkusten kilinä lähenee.

DE GUICHE. Kuninkaan! Ma luulen…

Soturit tulevat alas vallilta, järjestäytyvät riveihin.

CARBON. Hoi, lakit päästä pois!

DE GUICHE. Pois tieltä! Nopeaan! Avatkaa rivit! Pian! Ei saa tietä saartaa, niin kuski tullessaan voi kaunihisti kaartaa!

Vaunut saapuvat täyttä ravia. Ne ovat lian ja pölyn peittämät. Ikkunoissa verhot. Kaksi lakeijaa takana. Vaunut pysähtyvät yht'äkkiä.

CARBON, huutaen. Nyt rumpu käymään!

Rummun pärinää. Kaikki soturit paljastavat päänsä.

DE GUICHE. Alas jalustin! Kaksi miestä kiiruhtaa esiin. Kas noin! Vaunujen ovi avautuu. Roxane ovella. Te!?

ROXANE, hypähtäen maahan vaunuista. Päivää!

Naisen äänen kuullessaan kaikki nostavat nopeasti kumarruksissa olevat päänsä. Hämmästys.

V KOHTAUS

Samat, ROXANE.

DE GUICHE. Kuninkaanko asioilla?

ROXANE. Voin niin sanoa: on Amor kuninkaani nyt!

CYRANO. Ah! Taivas!

CHRISTIAN, kiirehtien Roxanen luokse. Sinä!? Miksi?

ROXANE. Kauan kestänyt on piiritys.

CHRISTIAN. Vaan miksi?…

ROXANE. Sanon sitten!…

CYRANO, joka Roxanen äänen kuullessaan on jäänyt paikalleen kuin kiinni naulattuna eikä ole uskaltanut kääntää häneen katsettaan. Vielä mä hänet nähdä sainko!

DE GUICHE. Täällä ette…

ROXANE, iloisesti. Tiellä oon ehkä!

DE GUICHE. Ette suinkaan… Mutta vaara…

ROXANE. Suokaa siis anteeksi, jos jään! — Mä pyydän: rumpu tuokaa! Istuu rummulle, joka tuodaan. Näin! Kiitos! Nauraa. Vaunujani ammuttiin, kun tänne mä tulin. Ylpeästi. Muuan vahti. Näyttää vaunujaan. Eikö mielestänne ne oo kuin kurpitsa! Ja kuski niinkuin rotta. Ihan kuin tarinassa. Ihan! Eikö totta!? Lähettää huulillaan suudelman Christianille. Niin, hyvää päivää! Katsellen kaikkia. Miksi suruisia tälleen? — On tänne pitkä matka. — Huomaa Cyranon. Hauska nähdä jälleen!

CYRANO, lähestyen. Vaan kuinka…?

ROXANE. Löysin tänne? Niinkö? — Ilman vaivaa. Tää sota autioiksi kaikki seudut raivaa, tienviitat selvät siin' on. — Uskoa en vois ma sodan kamaluutta, jollen nähnyt ois! Jos kuningastanne näin, herrat, palvelette, parempi palvella on — sen te myöntänette! — mun kuningastani…

CYRANO. Vaan kuinka?… Millä tavoin…? Tie eihän kaikkialla ole yhtä avoin!

ROXANE. Ah, viholliset, niinkö? Heidän rintamansa lävitse kuljin!

I SOTURI. Kuulkaa! Totta tosiansa!

II SOTURI. Te ootte leikkisä!

DE GUICHE. Mä pyydän, kertokaa mitenkä pääsitte!

LE BRET. Se oli vaikeaa?!

ROXANE. Ei kovin. Hidalgo jos kulkuani esti, mä hälle hymyilin ja katsoin suloisesti — niin kauniisti kuin voin! — Ja myöntää täytyy, että he ritarillisia ovat. Estehettä sain mennä eteenpäin.

CARBON. Niin, kenpä vastustais, kun moisen matkalipun nähdäksensä sais! Vaan teiltä tiedusteltiin myöskin luultavasti, mihinkä matkustitte?

ROXANE. Kyllä. Useasti. Ma vastasin: "Oon tiellä rakastajan luoksi!" Upseeri silloin mua auttamahan juoksi, ja juhlalliset oli eleet, kumarrukset, kun kiinni painoi hän mun vaunujeni ukset, ja käskevästi heti, kuten majesteetti, hän seurueellaan mulle kunniata teetti, ja kohta tapparat, jo laskeutuneet tanaan, valmiina saattamaan mua maailmasta Manaan, pois pantiin, ja kun taas sain kulkuani jatkaa, niin kuulin: "Señorita, onnellista matkaa!" ja nä'in sulkahattuin sirot, kauniit kaarrot.

CHRISTIAN. Roxane…

ROXANE. Suo anteeksi, vaan minä vältin saarrot vain siten, että neidiks' annoin heidän luulla ma itseäni. Jos he olis saaneet kuulla, mä että miestäni näin etsin, niin ei kukaan ois auttanut, ei mua ois tänne laskettukaan.

CHRISTIAN. Vaan…

ROXANE. Mitä?

DE GUICHE. Parast' ois, jos poistuisitte!

ROXANE. Minä!?

CYRANO. Niin, pian.

LE BRET. Aivan heti!

CHRISTIAN. Heti!

ROXANE. Kuinka!? Miksi?

CHRISTIAN, hädissään. Nyt kohta…

CYRANO, samoin. Tunnin päästä…

DE GUICHE, samoin. Pikemminkin…

CARBON, samoin. Siksi ois…

LE BRET, samoin. Niin, te voisitte…

ROXANE. Mä jään. Te ihmisinä ja sotilaina silti teette tehtävänne: te taistelette!

KAIKKI. Ei, ei! Menkää!

ROXANE, heittäytyen Christianin syliin. Mielestänne siis puolisoni kanss' ei lupa mull' ois kuolla!

CHRISTIAN. Sun katsees loistaa!

ROXANE. Arvaa miksi!

DE GUICHE, epätoivoissaan. Kukaan puolla ei päätöstänne. Tää on surman paikka.

Roxane katsoo kysyvästi.

CYRANO. Niin, me kreivin armosta nyt turmaan tuomittiin.

ROXANE, De Guichelle. Te toivonette, että leskeksi mä jään!

DE GUICHE. Ma vakuutan…

ROXANE. Niin, niin! Ah, mitä mietinkään! Ja muutoin, tiedättekö, mun on hauska!

CYRANO. Voi siis kaunis sinisukka urho olla!

ROXANE. Elkää sit' ihmetelkö! Ken on serkkunne, ei pelkää!

MUUAN SOTURI. Me teitä puolustamme!

ROXANE, kiihtyen. Uskon!

II SOTURI, innoissaan. Mikä toi tän ruusuin tuoksun!

ROXANE. Mull' on hattu, joka kai mua pukee taistelussa! Katsoen De Guicheä. Eikö kreivin — vai? niin, mitä arvelette? — ois jo aika mennä pois. Tääll' ehkä kuolon leikki pian alkaa vois!

DE GUICHE. Oh, tuo on liikaa… Niin, ma menen, mutta kun oon tarkastanut tykit, palaan tänne sieltä. Kentiesi silloin ootte muuttanut jo mieltä!

ROXANE. En! Turha luulla!

De Guiche menee.

VI KOHTAUS

Samat, paitsi DE GUICHE.

CHRISTIAN, pyytäen. Oi, Roxane, mua kuule, sun…

ROXANE. En!

I SOTURI, toisille. Hei, hän jää!

II SOTURI. Hän jää!

III SOTURI. Ei väisty vaaran tieltä!

KAIKKI, malttamattomina, tuuppien toisiaan, siistiytyen. Mun saippuani! — Kampa! — Säärystintä on mun korjattava: neula missä! — Mahdoton on löytää peiliä! — On kalvostimes tässä! — Ma nauhaa tarvitsen! — Ja minä partaveistä!

ROXANE, Cyranolle, joka yhä pyytää häntä poistumaan. En aio poistua, vaan paikallani seistä!

CARBON, joka samaten kuin toiset on kiristänyt vyötään, harjannut pukuaan ja lakkiaan, korjannut lakkinsa sulkaa, vetänyt päälleen kalvostimet, lähestyy Roxanea ja sanoo kohteliaasti. Kun kerran, hyvä rouva, ootte näkemässä kun soturini käyvät kuoloon, sallisitte mun ehkä esitellä joitakuita heistä! Parooni Peyrescous de Colignac! Ja sitte: parooni Casterac de Cahuzac! Ja tässä: de Malgoyre Estressac Lésbas d'Escarabiot! — Parooni, tulkaa tänne! Parooni Hillot de Blagnac-Salechan! De Crabioules-Juzet!

ROXANE. Niin paljon nimiä!

PAROONI HILLOT. Niin, kai ne riittänee!

CARBON, Roxanelle. Avatkaa käsi, jossa nenäliina teill' on!

ROXANE, avaa kätensä ja nenäliina putoaa maahan. Vaan miksi?

Koko komppania tekee liikkeen nostaakseen nenäliinan maasta.

CARBON, ottaa sen kiireesti. Liputta me oltiin tähän asti. Vaan nyt kun saimme tän, nyt lippu myöskin meill' on! Se taistoon käytäessä liehuu kauneimmasti.

ROXANE, nauraen. Se hiukan pieni on.

CARBON, kiinnittäen nenäliinan hilparinsa päähän. Vaan pitsiä!

SOTURI, toisille. Nyt vois vaikk' kuolla, kun nuo ihmeen kauniit kasvot näki, jos vatsan täytteenä ees pähkinäkään ois!

CARBON, joka kuulee tämän, harmistuen. Hyi! Hieno nainen tääll' on, moinen puhe pois!

ROXANE. Tää ilma hiukaisee; on mulla itselläki jo nälkä: lintua ja leivoksia, voita, ja viiniä, ma pyydän!

Hämmästystä.

ERÄS SOTURI. Kaikkiako noita?

TOINEN SOTURI. Niin, Luojan tähden, mistä ottaa!?

ROXANE, levollisesti. Vaunuistani!

KAIKKI. Mi — mitä!

ROXANE. Katsokaapas hiukan kuskiani! Hän viinit, paistit, keitot eväiksemme pani on vaunuissani kaikki valmihina aivan, jos nähdä tahdotte vain palottelun vaivan!

SOTURIT, tunkeillen vaunujen ympäri. Ragueneau! Huudahduksia: Oh! oh!

ROXANE, seuraten heitä katseillaan. Mies parat!

CYRANO, suudellen Roxanea kädelle. Hyvä haltiamme!

RAGUENEAU, nousee seisomaan istuimelle; kuten markkina-ilveilijä. Niin, hyvät herrat…

Innostusta.

SOTURIT. Hyvä! Hyvä!

RAGUENEAU. Vaunuissamme espanjalaiset näki kauneutta ja suloa, ei muuta — niin he auttoi muonavarain tuloa!

Kättentaputusta.

CYRANO, hiljaa Christianille. Christian…

RAGUENEAU. On heillä kovin herkkä kaunoaisti, sit' ilahduttaa lintu, vaan ei… Ottaa kuskipenkin laatikosta linnun, nostaa sitä. … linnunpaisti! Kättentaputusta, lintu kulkee kädestä käteen.

CYRANO, hiljaa Christianille. Vain sana…

RAGUENEAU. Venus heidät lumos katseellansa, niin että Diana sai salaa, tullessansa, tän kauriin tuoda!

Näyttää kauriin lapaa. Ihastusta. Ragueneau panee paistin käsiin, joita ojennetaan esiin.

CYRANO, hiljaa Christianille. Kanssas puhua nyt saahan!?

ROXANE, sotureille, joilla on kädet täynnä ruokatavaroita. Niin, olkaa hyvät vain ja pankaa kaikki maahan!

"Kattaa pöydän" ruoholle kahden vaunujen takana istuneen, koko ajan järkähtämättömän vakavana pysyvän lakeijan avulla. Lausuu Christianille, juuri kun Cyrano on viemässä häntä syrjään.

No, auta sinäkin!

Christian rupeaa auttamaan. Cyrano liikehtii levottomasti.

RAGUENEAU. Kas, täss' on kalkkunaa!

I SOTURI, tulee kantaen raskasta lihapalaa. No, hitto, tarvittu ei jättää maailmaa nyt aito syömingeittä! Huomaa Roxanen, nopeasti. Hm… Hm… Anteeks suokaa. On hauska että vielä kerran saimme ruokaa.

RAGUENEAU, heittäen alas istuinpatjat. Hei, pojat, patjat ovat täynnä peltopyytä!

Melua. Patjat tyhjennetään. Naurua. Iloa.

III SOTURI. Hiis vieköön!

RAGUENEAU, ojentaen punaviinipulloja. Täss' on aito rubiini, ja tää… Antaa valkoviinipullon. … on topaasi!

ROXANE, heittäen pöytäliinan Cyranon kasvoille. Te, serkku, heti rientäkää tää liina levittämään! Luulen, että syytä on kiiruhtaa!

RAGUENEAU, heiluttaen irrotettua vaununlyhtyä. On lyhdyt ruokasäilyjäni!

CYRANO, hiljaa Christianille, heidän asetellessaan yhdessä pöytäliinaa. Sun kanssas haastella ma tahdon, ystäväni!…

RAGUENEAU, yhä riemastuneemmin. Tää piiskanvarsi, tää on — nähkääs! — makkaraa!

ROXANE, kaataen viiniä, tarjoten. Kun kohta kuljemme me kohti kuolemaa, niin tarvis muit' ei muistaa. Kaikki Gaskonjalle! De Guiche jos saapuu, hän ei meiltä mitään saa. Kulkee yhden luota toisen luo. No, nyt on aika syödä! Herrat, atrialle! — Ja juokaa myöskin! — Miksi itkette?

I SOTURI. Tää… liian… on hyvää.

ROXANE, Carbon de Castel-Jaloux'lle. Kapteeni! Toin teille tämän siian! Puuhaa emäntänä. Täss' olis veitsi! — Leipää! — Lautasenne! — Alkaa on aika teidänkin! — No, kalaa! — Linnun jalkaa! — Ja viiniä!

CYRANO, seuraa Roxanea, kädet täynnä lautasia, ja auttaa tarjoilemaan. Mä häntä jumaloin!

ROXANE, mennen Christiania kohden. Ja sulle?

CHRISTIAN. Ei mitään.

ROXANE. Pieni leivos! Tee se ilo mulle!

CHRISTIAN, koettaen pidättää Roxanea. Roxane, sa miksi tulit tänne?

ROXANE. Tunnon ääni mun tulla käski. Myöskin toista käskijääni ma tottelin. Vaan… hst… ma sitten puhun siitä.

LE BRET, joka oli mennyt taustalle, antaakseen keihäänsä kärjessä leivän vallilla olevalle vartialle. De Guiche!

CYRANO. Pois ruoat, juomat, vadit, kulhot! Niitä ei näyttää saa! Ja olkaa niinkuin kaikki täällä ois ennallaan… Ragueneaulle. Ragueneau, saat kuskipenkin päällä taas hetken istua! No, kaikki kai on poissa?

Kaikki piilotetaan hetkessä teltteihin, vaatteitten, takkien ja lakkien alle. — De Guiche tulee äkkiä — pysähtyy, nyrpistää nenäänsä. — Hiljaisuus.

VII KOHTAUS

Samat, DE GUICHE.

DE GUICHE. Ah, mikä tuoksu!

SOTURI, laulaen huolettomasti. To lo lo!…

DE GUICHE, pysähtyen ja katsellen häntä. Mik' ollee noissa!? — Te ootte aivan punainen!

SOTURI. Ma? Sit' en usko! Tai ehk' on poskillani taiston verirusko!

TOINEN. Pum… pum…

DE GUICHE, kääntyen. No mitä?

SOTURI, hieman hutikassa. Pum… Ei mitään… Laulan vain.

DE GUICHE. On teillä hauskaa, mies!

SOTURI. Niin, onhan vaara Iässä!

DE GUICHE, kutsuen Carbon de Castel-Jaloux'ta antaakseen hänelle määräyksen. Mä, kapteeni… Pysähtyy hänet nähdessään. No hiis… Myös teidät näen tässä niin naurusuuna…

CARBON, tulipunasena, piilottaen pulloa selkänsä taakse, kiertelevästi. Oh!

DE GUICHE. Mä tykin tuonne viedä oon antanut… Viittaa taustalle. Se ehk' on tarpeen, mene tiedä!

SOTURI, käydä laahustaen Oo, mikä huomaavaisuus!

TOINEN, hymyten viehkeästi. Huolenpito hellä!

DE GUICHE. He ovat hulluja! Kuivasti. … Jos halua ei kellä he käyttää tykkiä, voi käyttää koipiansa.

SOTURI. Pfft!

DE GUICHE, mennen häntä kohden, raivoissaan. Te!

SOTURI. Mies Gaskonjan ei väisty paikaltansa!

DE GUICHE, käyden kiinni hänen käsivarrestaan ja ravistaen häntä. Oot juovuksissa!… Miksi?

SOTURI, ylpeästi. Ruudin tuoksinasta!

DE GUICHE, kohauttaa olkapäitään, jättää hänet ja menee nopeasti Roxanen luokse. No, mik' on päätöksenne? — Ette poistumasta kai kieltäytyne?

ROXANE. Kyllä! Jään.

DE GUICHE. Ei, paetkaa!

ROXANE. En!

DE GUICHE. Niin jos on, kai täältä ehkä pyssyn saa!

CARBON. Oh! Mitä?!

DE GUICHE. Tänne jään myös minä.

CYRANO. Kuunnelkaa! Tuo, herrat, kerrankin on uljuutt' oikeaa!

I SOTURI. Teiss' ehkä sittenkin on jotain miehenlaista, vaikk' ootte pitsiniekka…

ROXANE. Kuinka…!

DE GUICHE. Koskaan naista en vaaraan jätä!

II SOTURI, ensimäiselle. Kas, no, tuota kuuntelee. Ma luulen, että hän jo ruokaa ansaitsee.

Kuin taika-iskulla tulevat ruokavarat näkyviin.

DE GUICHE, jonka silmät välkähtävät. Kas, herkkuja!

III SOTURI. Niin! Oivat meill' on ruoan lähteet!

DE GUICHE, hilliten itsensä, ylevästi. Ja luuletteko, että mulle kelpais tähteet!?

CYRANO, kunniaa tehden. Hän edistyy!

DE GUICHE, arvaten Cyranon sanojen pilkan, tulisesti. Ken muistais taistelussa ruokaa!

I SOTURI, riemastuksissaan. Hän meikäläinen on!

Soturit rupeavat ilosta hyppimään.

CARBON DE CASTEL-JALOUX, joka on hetki sitten poistunut vallin taakse, nousee vallin harjalle. Mä keihäsmiehet tuonne asetin. Heill' on jäykkä, järkkymätön luonne! He eivät väisty!

Näyttää, kädellään viitaten. Vallin taitse kulkee keihäsmiehiä, joiden keihäät näkyvät vallin ylitse.

DE GUICHE, Roxanelle, kumartaen. Rouva, tarjota mun suokaa käteni teille. Joukot katsastamme.

Roxane tarttuu De Guichen käsivarteen; he kulkevat vallia kohti. Kaikki ottavat lakit päästään ja seuraavat heitä.

CHRISTIAN, mennen Cyranon luo, vilkkaasti. Nyt on oiva tilaisuus. Nyt puhu!

Roxanen ilmestyessä vallille katoavat keihäät näkyvistä, kun ne lasketaan alas kunniantekoon, ja tervehdyshuuto kuuluu; Roxane kumartaa vastaukseksi.

KEIHÄSMIEHET, ulkopuolella. Eläköön!

CHRISTIAN. Mit' aiot sanoa? Mit' olet miettinyt?

CYRANO. Jos, ennenkuin me käymme miekan mittelöön, Roxane…

CHRISTIAN. No, mitä!…

CYRANO. Puhuis sulle kirjeistäsi…

CHRISTIAN. Niin, niin, mä tiedän…

CYRANO. Älä ole ihmeissäsi…

CHRISTIAN. Mi…, miksi?

CYRANO. Parast' on, sä että kaiken kuulet. Sä hälle kirjoitit…

CHRISTIAN. No?

CYRANO. Useemmin kuin luulet.

CHRISTIAN. Vai niin.

CYRANO. Niin, niin. Se kävi aivan itsestään. Ja sitäpaitsi…

CHRISTIAN. Mitä?

CYRANO. Itse tekemään mun niin sä kehoitit, hän että tuntees tietäis, enk' aina kertoneeksi tullut, milloin…

CHRISTIAN. Sietäis mun sentään saada kuulla, viholliset miten sä saatoit välttää, kun veit kirjeitäsi…

CYRANO. Siten, mä että hämärissä kuljin.

CHRISTIAN, käsivarret rinnan yli. Kaipa sekin noin aivan itsestänsä käy. Vaan minullekin sanonet, jotta tarpeen tullen tietää voin, mitenkä monta kirjettä sä hälle noin lähetit. Ehkä kaksi viikossa? Tai — arvaan! — kentiesi kolmekin?

CYRANO. Ei toki, ei niin harvaan!

CHRISTIAN. No, neljä? Cyrano pudistaa päätään. Arvaaminen käy jo vaikeaksi. Siis: joka päivä?

CYRANO. Niin, niin, joka päivä — kaksi!

CHRISTIAN, rajusti. Tuo sinut hurmasi, niin että kuolemaa sa uhmasit…

CYRANO, huomaten Roxanen palaavan. Hst! Hän ei tätä tietää saa!

Menee kiireesti telttiinsä.

VIII KOHTAUS

ROXANE, CHRISTIAN; taustalla kulkevat edestakaisin soturit. CARBON ja DE GUICHE antavat määräyksiä.

ROXANE, juosten Christianin luo. Ja nyt, Christian!…

CHRISTIAN, tarttuen hänen käsiinsä. Niin, sano, miksi tänne tulit, miks sodan kentälle mua tapaamaan sa kulit, samoten vaarojen ja väijytysten kautta! Kuink', armas, uskalsit?

ROXANE. Sun kirjeittesi tautta.

CHRISTIAN. Oh, mitä sanot?

ROXANE. Niin, sun kirjeittesi vuoksi en vaaraa muistanut, vaan rientäin tulin luoksi. Sun kirjees hurmas mun. Ei niillä ole vertaa! Ja sinä kirjoitit niin monta, monta kertaa.

CHRISTIAN. Nuo pienet lemmenkirjeet…

ROXANE. Ymmärrä et tätä! Sua lemmin enemmän kuin koko elämätä, siit' illast asti, kun mun parvekkeeni alta sa puhuit mulle. Äänes oudon-kiehtovalta soi silloin korviini. Ja kirjeittesi kanssa sen äänen kaiun saan ma kuulla uudestansa, sun sielus niissä saapuu luokseni, sun hellä ja puhdas sielusi. En voinut viivytellä, mun täytyi lähteä. Ja Penelope varmaan, jos sellaisia kirjeit' olis saanut, armaan ois etsinyt, — ois, jättäin kodin toimet, unohtain sukkulat ja käämit, kuteet, loimet, luo Odysseun hän rientänyt…

CHRISTIAN. Vaan…

ROXANE. Kirjeitäsi, joiss' annoit tuntea ja nähdä lempeäsi, ma lu'in, lu'in jälleen. Joka rivi, sana sun sielus kuiskeena soi mulle armahana, ja kertoi vilpitöntä, suurta rakkautta.

CHRISTIAN. Oh, vilpitöntä, suurta…

ROXANE. Valtavata.

CHRISTIAN. Mutta tuot' ei kai kirjeistä voi nähdä?

ROXANE. Voi, ah, voi! Sen näkee, tuntee myös. Se mielen haltioi.

CHRISTIAN. Sä tulet…?

ROXANE. Niin, ma tulen (ah, Christian, jos tähän mä etees polvistuisin, siitä kieltämähän mua kiiruhtaisit — mutta sit' et estää voi, sua että henkeni nyt kiittäin ihannoi, sun etees polvistuen) — tulen saadakseni sun anteeks'annostasi rauhan mielelleni. Niin, anteeks', armas, suo (sit' aika pyytää lie, kun kohta aueta voi meille kuolon tie), suo anteeksi — ah, sitä sanoakin emmin! ma että ensiksi vain kauneuttasi lemmin!

CHRISTIAN, kauhistuen. Roxane!

ROXANE. Ja sittemmin, kun kirjeesi ma sain, kun lintuina ne lensi täältä liihottain, kauneutes lumoissa kun henkes antimia luin, silloin lempimään niit' opin molempia.

CHRISTIAN. Ja nyt?

ROXANE. Nyt silmät aukes, oikeen arvos nähden nyt sua rakastan vain jalon sielus tähden.

CHRISTIAN, epäröiden. Roxane!

ROXANE. Oo onnellinen! Kun sua lemmin siksi, ett' oli luonto luonut sinut kaunihiksi, sen täytyi loukata sun herkkää sieluasi. Niin paljon kauniimpi sa olit aatteiltasi, sun henkes hehkumaan loi suuren neron säen. Sen näet nyt vain, ja sentään enempi mä näen kuin ennen!

CHRISTIAN. Oh!

ROXANE. Sa voittoasi epäiletkö?…

CHRISTIAN, surumielisesti. Roxane!

ROXANE. Ah, etkö luottaa saata, armas, etkö, sä tähän lempeen…?

CHRISTIAN. Siitä älä puhu mulle! Mua älä lemmi niin, vaan kuten ennen…

ROXANE. Sulle ei riittää voi se lempi, jota tuhlas naiset sun kauneudelles. Niinkuin suuret, harvinaiset on henkes lahjat, niin mun uusi rakkauteni on suuremp', ihanampi kuin mun entiseni.

CHRISTIAN. Ei, paremp' oli…

ROXANE. Ah, et tahdo kuulla! Ennen ma lemmin sitä, mikä haihtuu aikain mennen! nyt sitä, mik' ei muutu.

CHRISTIAN. Vaikene!

ROXANE. Ja jos sun rumaks' äkkiä nyt muuttais kohtalos, niin sua lempisin…

CHRISTIAN. Oh, vaiti!

ROXANE. Armas, vannoin ma vakuutan: sun sielus kauneudelle annoin ma lempeni…

CHRISTIAN. Vaikk' oisin ruma…?

ROXANE. Lempimästä ei estäisi se…

CHRISTIAN. Taivas!

ROXANE. Iloitsethan tästä?!

CHRISTIAN, tukahdutetusti. Niin… kyllä…

ROXANE. Mitä nyt?

CHRISTIAN, työntäen häntä hellästi pois. Ei mitään… Hetki vain…

ROXANE. Vaan…

CHRISTIAN, osottaen hänelle taustassa olevaa soturiparvea. Lempes vuoksi riensit tänne kiiruhtain. Ma pyydän: hymylläs käy rohkaisemaan heitä, jotk' ehkä kulkemaan käy kohta kuolon teitä!

ROXANE, liikutettuna. Sä rakas!…

Menee Gaskonjalaisten luokse; he kiiruhtavat kunnioittavina hänen ympärilleen.

IX KOHTAUS

CHRISTIAN, CYRANO, taustalla ROXANE puhuen CARBONIN ja muutamien soturien kanssa.

CHRISTIAN, huutaen Cyranon telttiin. Cyrano!

CYRANO tulee, asestettuna taistelua varten. No, mitä? Mikä hätä?

CHRISTIAN. Roxane ei lemmi mua. Oh, en kestä tätä!

CYRANO. Sä mitä sanot?…

CHRISTIAN. Niin… hän lempii sua… sua!

CYRANO. Ei!

CHRISTIAN. Sieluani vain hän lempii.

CYRANO. Hourailua!

CHRISTIAN. Siis lempii sua hän. Ja sinä häntä lemmit myös.

CYRANO. Minä?

CHRISTIAN. Tiedän sen. Sit' tunnustaako emmit?

CYRANO. En, myönnän sen.

CHRISTIAN. Kuin hullu lemmit?

CYRANO. Enemmänkin.

CHRISTIAN. Se sano hälle, että tietää saa sen hänkin.

CYRANO. En.

CHRISTIAN. Miksi?

CYRANO. Ystäväni, katso kasvojani.

CHRISTIAN. Jos ruma olisin, hän lempis rumuuttani.

CYRANO. Sen sanoiko hän sulle?

CHRISTIAN. Sanoi.

CYRANO. Hauska kuulla! Vaan et kai tuollaista voi todeksi sa luulla! Voin kyllä tyytyväinen olla, kun hän noin on sanonut, vaan sentään parhaaks' arvioin, ett' oot se uljas, kaunis mies, sun Luoja joksi on luonut — rumuutes ois mulle vahingoksi.

CHRISTIAN. Sen nähdä haluan.

CYRANO. Ei, ei.

CHRISTIAN. Hän valitkoon! Käy, kerro hälle.

CYRANO. En! En koskaan! Vaiti oon kuin muuri. Tuskaa vain tää turhaa meille tuottaa.

CHRISTIAN. Ja sinä, Cyrano, sa kuinka saatat vuottaa, ett' onnes surmaisin, siks että sattumoisin ma kaunis olen. Ei!

CYRANO. Ja kuinka minä oisin sun lempes tiellä siksi, että syntymähän yht' aikaa kanssas satuin maailmahan tähän, ja että ehkä toin ma sanoillani julki ne tunteet, jotka syämes syvyyteensä sulki!

CHRISTIAN. Käy, kerro hälle kaikki!

CYRANO. Miksi kiusaat?

CHRISTIAN. Mua ei haluta nyt enää jatkaa kilpailua itseni kanssa!

CYRANO. Kuule…!

CHRISTIAN. Liittomme on salaa, todistajitta tehty, kuulemassa valaa vain munkki oli; — jos me vielä eloon jäämme, sen voipi purkaa, ja…

CYRANO. Tää puhe jättäkäämme!

CHRISTIAN. En huoli lemmestä, min muitten tähden saan. — Jää tänne, minä lähden tuonne katsomaan, käyn juoksuhaudoissamme. Sa Roxanen kanssa saat puhua. Kun palaan, kuulen valintansa.

CYRANO. Hän sinut valitsee.

CHRISTIAN. Ah, niin jos käydä vois! Kutsuu Roxanea. Roxane!

CYRANO. Ei, ei!

ROXANE, juosten. No, mitä?

CHRISTIAN. Cyranolla ois sinulle tärkeätä puhumista.

Roxane menee kiirehtien Cyranon luo. Christian poistuu.

X KOHTAUS

ROXANE, CYRANO, sitäpaitsi LE BRET, CARBON DE CASTEL-JALOUX, Sotilaita, RAGUENEAU, DE GUICHE, j.n.e.

ROXANE. Mulle? Ja tärkeää!

CYRANO, epätoivoissaan. Hän menee! Roxanelle. Tälle haastelulle ei aihett' ole. Erittäinkin tänäpänä hän näyttää voivan pitää turhaa tärkeänä.

ROXANE, vilkkaasti. Mä puhuin äsken hälle. Sitä ehkä nyt hän epäili. Mä tiedän: hän on epäillyt!

CYRANO, ottaen Roxanen käden omaansa. Hän totuuden sai kuulla teiltä todellakin?

ROXANE. Mä häntä lempisin…

Empii hetkisen.

CYRANO, surullisesti hymyten. Ah, turhaa arkailua. Se sana millään tavoin pahoita ei mua.

ROXANE. Vaan…

CYRANO. Lempisittekö siis häntä rumanakin.

ROXANE. Niin, rumanakin! Yhteislaukaus kuuluu ulkoa. Kuulkaa, siellä ammuttiin.

CYRANO, kiihkoisasti. Ja kamalana?

ROXANE. Niin!!

CYRANO. Tai muodotonna?

ROXANE. Niin, mä häntä lempisin.

CYRANO. Vaikk' kaikki naurais hälle?

ROXANE. Ei toisten naurusta oo esteeks lempivälle.

CYRANO. Te siitä huolimatta…

ROXANE. Niin, ja senkin vuoksi!

CYRANO, joutuen aivan ymmälle. Siis totta! Onnetar jo Cyranonkin luoksi suuntaisko askeleensa! Sekin nähtäisiinkö!

LE BRET, tulee kiiresti sinne, huutaa matalalla äänellä. Hoi, Cyrano!

CYRANO, kääntyen häneen päin. No, mitä?

LE BRET. Hst!

Sanoo Cyranolle jotakin aivan hiljaa.

CYRANO, päästää Roxanen käden, huutaen. Ah! Niinkö, niinkö!…

ROXANE. Te säpsähditte…

CYRANO, itsekseen, hämmästyneenä. Niin se loppui…

Kuuluu uusia laukauksia.

ROXANE. Kuinka!? Mitä on tapahtunut! Siellä ammutaan!

Yrittää nousta kohokkeelle ja katsella ulos.

CYRANO. Oh, sitä ei pidä ihmetellä! Enää sit' en hälle voi sanoa!

ROXANE, tahtoen mennä edemmäs. Mä tahdon nähdä, nousen tälle.

CYRANO, nopeasti, pidätetysti. Ei siellä mitään.

Sotilaat ovat tulleet sinne; he piilottavat jotakin, jota kantavat, ja muodostavat ryhmän estääkseen Roxanea lähestymästä sitä.

ROXANE. Nämä miehet…?

CYRANO, pitäen häntä loitommalla. Niin, on sota!

ROXANE. Vaan mikä olikaan se asianne, jota aioitte kertoa…

CYRANO. En muista… vuottakaa! Ah, niin, ei mitään, ei… Roxane, oh, luottakaa mun sanaani! Juhlallisesti. Christian, hän oli suuri sielu, hän oli… Kauhistuneena. hän on…

ROXANE. Oli! Taivas!

CYRANO, itsekseen. Surman nielu nyt auetkoon!

ROXANE, nähtyään Christianin makaavan päällysviitassaan. Christian!

LE BRET, Cyranolle. Vei hänet kuolon tiehen ens laukaus!

Roxane heittäytyy Christianin ruumiin yli. Uusia laukauksia. Kalsketta. Väkijoukon melskettä. Rummunpärinää.

CARBON DE CASTEL-JALOUX, miekka kädessä. On tarvis käydä joka miehen jo paikalleen.

Sotilaitten seuraamana hän siirtyy vallin toiselle puolelle.

ROXANE. Christian! Carbonin ääni vallin takaa. Jokainen olkoon vakaa! Nyt alkaa hyökkäys!

ROXANE. Christian!

CARBONIN ÄÄNI. Hei, kiiruhtakaa!

ROXANE. Christian! Ah!

CARBON. Ojennus! Ja ketjuun järjestäykää.

Ragueneau on palannut tuoden vettä kypärässään.

CHRISTIAN, sammuvalla äänellä. Roxane!

CYRANO, kuiskaa, hiljaa ja kiireesti Christianin korvaan sillävälin kun Roxane huumaantuneena ja poissa suunniltaan kostuttaa veteen palasen liinavaatetta, jonka hän on irroittanut pukunsa rintamuksesta, sillä hoitaakseen Christianin haavaa. Mä kaikki kerroin, sua rakkaimpana hän pitää!

Christian sulkee silmänsä.

ROXANE. Oma armas!

CARBON. Askel eespäin! Käykää!

ROXANE, Cyranolle. Hän elää.

CARBON. Tuelle kivääri! Auki hana!

ROXANE. Oi, ei! Hän kuolee! Tunnen: kuolo kylmentää jo hänen poskiansa.

CARBON. Kaikki: tähdätkää!

ROXANE. Ah, kirje täällä! Avaa sen. Mulle!

CYRANO, itsekseen. Niin, mun kirjeheni!

CARBON. Nyt: ampukaa!

Muskettitulta. Huutoja. Taistelun melskettä.

CYRANO, tahtoen irroittaa kättään johon polvistuva Roxane nojautuu. Mun mennä täytyy!

ROXANE, estäen. Seurakseni hetkeksi jääkää! Hän on kuollut. Ystävänne hän oli. Tiedätte, ei hänen moistaan tänne jää toista. Jalo hän ja ylväs oli!

Itkee hiljaa.

CYRANO, pystyssä, paljastetuin päin. Niin, Roxane!

ROXANE. Hän kuului runoseppiin suurimpiin!

CYRANO. Niin, niin, Roxane.

ROXANE. Hän oli hellä, uljas, hyvä, ja suurisieluinen!

CYRANO. Niin!

ROXANE. Luonteeltansa syvä; — ei aatteissansa ollut arkipäiväisyyttä, vaan neron lentoa ja hengen ylevyyttä.

CYRANO, varmasti. Niin, niin, Roxane.

ROXANE, heittäytyen Christianin ruumiin yli. Ja nyt hän kuollut on!

CYRANO, sivulla, vetäen miekkansa. Ja minä oon kuoloon valmis. Kyynelvirrat vierii vetrehinä ja vuokseni, hän vaikk' ei itse sitä tiedä.

Rumpujen pärinää kuuluu kaukaa.

DE GUICHE, tullen vallille, tukka epäjärjestyksessä, haava otsassa, jyrisevällä äänellä. Ei hätää! Meikäläiset muonavarain kanssa. Jos hetken miehemme vois seistä paikallansa, niin vihollisten myöhä voittoa ois viedä!

ROXANE. Kas, hänen kirjeellään on verta, kyyneleitä.

ÄÄNI, ulkoa, huutaen. Hoi, antautukaa!

SOTURIEN ÄÄNET. Emme!

RAGUENEAU, joka on kiivennyt vaunuihinsa, katsellen taistelua vallin ylitse. Surma uhkaa meitä!

CYRANO, Guichelle, näyttäen Roxanea. Pois hänet viekää!

ROXANE, suudellen kirjettä, sortuneella äänellä. Hänen… kyyneleitään, vertaan.

RAGUENEAU, hypäten alas vaunuista, juosten Roxanen luo. Hän pyörtyy.

DE GUICHE, vallilla, sanoo sotilaille kiihkoisesti. Eespäin!

ÄÄNI, ulkoa. Aseet pois!

SOTURIEN ÄÄNIÄ. Ei!

CYRANO, de Guichelle. Moneen kertaan jo uljuutenne näimme; nyt mä pyydän: Osottaen Roxanea. pois te hänet viekää! Menkää!

DE GUICHE, kiiruhtaen Roxanen luo, jonka nostaa käsivarsilleen. Lähden, enhän vois ma toisin tehdä! Vielä hetki kestäkäätte, niin apu saapuu, ja te voittajiksi jäätte.

CYRANO. Hyv' on!

Huutaa Roxanelle, joka on pyörtynyt ja jota de Guiche Ragueneaun avustamana kantaa pois.

Jää hyvästi, Roxane!

Melua. Huutoja. Sotureita tulee haavoittuneina näyttämölle, johon kaatuvat. Cyrano, joka kiiruhtaa taisteluun, on pysähtynyt vallin harjalle verissään olevan Carbon de Castel-Jaloux'n viereen.

CARBON. Me pakenemme. Jo kaksi haavaa sain!

CYRANO, huutaa sotureille. Pois pelko! Väisty emme! Carbonille, jota hän tukee. Christianin kuolema ja oman onnen surma mun kostettava on! Ja sitten tulkoon turma!

He laskeutuvat vallilta. Cyrano lyö maahan pystyyn keihään, jonka päähän Roxanen nenäliina on kiinnitetty.

Sa haasta, lippu, meille: kuole taikka voita! Huutaa sotilaille. Hei miehet, käykää päin! Uus hyökkäys! Huilunsoittajalle. Paimen, soita!

Huilu soi. Haavoittuneita nousee seisomaan. Sotureita hyökkää alas valleilta. He ryhmittyvät Cyranon ja pikku lipun ympärille. Vaunut peittyvät ja täyttyvät ihmisistä, niistä tulee jonkunlainen rintavarustus.

SOTURI, tulee, peräytyen vallin harjalle, taistelee; huutaa. He nousee vallille!

Kaatuu kuolleena maahan.

CYRANO. Me heitä tervehdämme!

Vallin harjalle ilmenee äkkiä suuria espanjalaisjoukkoja. Keisarilliset liput liehuvat.

Nyt ampukaa! Laukaus. Noin!

HUUTO, vihollisen riveistä. Ampukaa!

Gaskonjalaisia kaatuu joka puolella.

ESPANJALAINEN UPSEERI, paljastaen päänsä. Ket' edessämme on tässä, itsensä noin surmata kun soivat, vaikk' aseet laskien he hengen säästää voivat?

CYRANO, keskellä luotisadetta. Täm' on Gaskonjan poikien joukko, Meill' on kapteeni Castel-Jaloux. Hyökkää eteenpäin muutamien eloonjääneiden seuraamana. Ne sanovat: hupsu ja houkko on Gaskonjan poikien joukko…

Loppu häipyy taistelun meluun. Esirippu.

VIIDES NÄYTÖS

CYRANON UUTISET.

Viisitoista vuotta myöhemmin, v. 1655. Ristin Sisarten luostarin puutarha Pariisissa.

Komeita puita ja pensaita. Vasemmalla rakennus; tilava porraspengermä, johon avautuu useita ovia. Hyvin suuri puu näyttämön keskellä. Oikealla, etualalla, suurten puksipensaiden varjossa, puolipyöreä kivisohva.

Taustalla johtaa näyttämön poikki kastanjain reunustama käytävä, joka päättyy oikealla lehväin välitse näkyvään kappeliin. Tämän käytävän puiden muodostaman kaksinkertaisen verhon lävitse näkyy ruohokenttiä, toisia puistokäytäviä, pensaikkoja, taivasta.

Kappelin sivuovelta johtaa viiniköynnösten kaunistama pylväikkö oikealle, etualalle, puksipensaiden taakse.

On syksy. Koko lehdistö on kellertävä; ruohokenttä viheriä, samaten kuin myöskin puksipensasten ja marjakuusien varjossapysyvät osat. Joka puun alla keltaisia lehtiä. Varisseita lehtiä on pitkin koko näyttämöä, ne rapisevat käytävillä askelten alla ja peittävät puolittain porraspengermän ynnä penkit.

Oikealla olevan penkin ja puun välillä on suuri koruompelukehys, jonka edessä pieni istuin. Koreja, joissa on vyyhtejä ja keriä. Neule on alettu.

Esiripun noustessa kulkee nunnia edestakaisin puistossa; joitakuita istuu penkillä vanhemman nunnan ympärillä. Lehdet varisevat.

I KOHTAUS

Äiti MARGUERITE, sisar MARTHE, sisar CLAIRE, Sisaria.

SISAR MARTHE, äiti Margueritelle. Claire-sisar kaksi kertaa peilin edessä koitti mitenkä hattu pukee…

ÄITI MARGUERITE, sisar Clairelle. Niinkö kiusaus voitti!

SISAR CLAIRE. Vaan sisar Marthe kun tänään leivoksia täytti, niin söi hän luumun…

ÄITI MARGUERITE, sisar Marthelle. Synti valtaansa taas näytti!

SISAR CLAIRE. Vain lyhyt silmäys!

SISAR MARTHE. Vain pieni luumu!

ÄITI MARGUERITE, ankarasti. Niin,… tän Cyranolle kerron, kun hän tänne tänään taas tulee.

SISAR CLAIRE, pelästyneenä. Ei! Hän siitä uusiin ilveisiin saa aiheen…

SISAR MARTHE. Niin, on siitä muka tietävänään, ett' oomme koketteja…

SISAR CLAIRE. Herkuttelijoita!

ÄITI MARGUERITE, nauraen. Ja ettei kiltteydessä teitä kukaan voita!

SISAR CLAIRE. On kymmennä jo vuonna — eikö totta? — aina hän tullut käymään täällä joka lauantaina.

ÄITI MARGUERITE. Jo kauemmankin aikaa. Siitä saakka, kuin serkkunsa, tänne luostariimme piiloutuin, maailman melun jätti, jätti kodin, suvun, ja nunnain valkopukuin joukkoon murhepuvun toi mustan, — siitä saakka hän on käynyt täällä — kuin suuri musta lintu valkoisien luona — jo kaikkiansa neljänätoista vuonna!

SISAR MARTHE. Kun hän on täällä, silloin iloisella päällä on hetken myös Roxane — hän tietää murheen poistaa.

KAIKKI SISARET. Hän on niin reima! — Nerous silmistänsä loistaa! — Hän kiusottaa! — Mut on myös aihe hauskuuteemme! Hän hyvä on! — Me hälle parhaan tortun teemme!

SISAR MARTHE. Vaan hän ei varmaan ole oikein uskovainen!

SISAR CLAIRE. Me hänet käännytämme!

KAIKKI SISARET. Niin! Niin!

ÄITI MARGUERITE, Marthelle. Lapsukainen, sua kiellän — teitä muita myöskin: sitä ette saa tehdä. Rauhaansa te sillä häiritsette! Ehk' ei hän sitten tänne tulis — ajatelkaa!

SISAR MARTHE. Vaan… Jumala…!

ÄITI MARGUERITE. Niin, Hänen edessänsä velkaa on jokainen. Hän tuntee kaikki.

SISAR MARTHE. Kyllä, mutta… kun lauantaisin tapaan tällä Cyranon, hän sanoo: "eilen taas ma lihaa syönyt oon".

ÄITI MARGUERITE. Vai niin… ja sittenkään niin paljon paastonnutta ei monta lie! Hän täällä viimeks ollessaan ei ollut kahteen päivään syönyt palaakaan!

SISAR MARTHE. Ah…?

ÄITI MARGUERITE. Hän on köyhä.

SISAR MARTHE. Niinkö?

ÄITI MARGUERITE. Niin, monsieur le Bret sen kertoi.

SISAR MARTHE. Varmaanpa hän sitten auttanee myös ystäväänsä!

ÄITI MARGUERITE. Ei, sit' ei hän silti tee, ei uskalla, se loukkais Cyranota kovin!

Taustalla näkyy Roxane puettuna mustiin, lesken hunnussa ja suruharsoissa; de Guiche komeaan hovipukuun puettuna seuraa häntä. He kävelevät hyvin hitaasti. Äiti Marguerite nousee seisomaan.

Vaan tuolta joku saapuu tänne nyt — ma kuulen. Ah, näenkin: madame Madleine… ja sitten vielä jokunen vieras… ovat tuolla puiston tiellä he tulossa…

SISAR MARTHE, hiljaa sisar Clairelle. Grammontin herttua?!

SISAR CLAIRE, katsoen. Niin luulen!

SISAR MARTHE. On kuukausia siitä kun hän täällä kävi!

SISARET. Häll' ei oo aikaa. — Niin — se menee töissä hovin… Ja sodan…

SISAR CLAIRE. Maiset työt ne häntä pidättävi!

ÄITI MARGUERITE. No tulkaa!

Sisaret poistuvat. De Guiche ja Roxane tulevat ääneti ja pysähtyvät ompelukehyksen lähelle. Hetkisen äänettömyys.

II KOHTAUS

ROXANE, GRAMMONTIN HERTTUA, entinen kreivi DE GUICHE, sitten LE BRET ja RAGUENEAU.

HERTTUA. Täällä siis te oleksitte yhä, noin suruharsoon peittäin kirkkaan kauneutenne?

ROXANE. Niin, täällä!

HERTTUA. Teille on hän aina yhtä pyhä?

ROXANE. On, aina!

HERTTUA. Yhtä uskollinen ootte!?

ROXANE. Menne ei mielestäni murhe enää koskaan…!

HERTTUA, hetken kuluttua. Mulle jo anteeks' annoitteko?

ROXANE, yksinkertaisesti, katsoen luostarin ristiä. Ammoin. Tänne tulle ei se, ken vihaa toista…

Uusi hiljaisuus.

HERTTUA. Teidän arvoisenne hän oli siis?…

ROXANE. Ah, niin… Sen tuli tietämähän, ken hänet tunsi…

HERTTUA. Tunsinkin vain hyvin vähän mä häntä. — Entä: hänen viime kirjettään yhäkö säilytätte povellanne?

ROXANE. Aina se riippuu tässä, nauhassaan… Kuin taivaan laina se suotiin mulle kaipuun tuskaa lientämään!

HERTTUA. Siis teidän lempenne on yhä vainajalla?

ROXANE. Vaan tuntuu toisinaan niin kuin ei kuolemalla ois valtaa lempeämme surmata… kuin eläis hän vielä, ja kuin mulle ääni hellä heläis!

HERTTUA, heidän oltuaan taas hetkisen ääneti. Tuleeko Cyrano teit' usein katsomaan!

ROXANE. Ah! tulee! Unhoita ei mua konsanaan tuo kelpo ystävä. Hän aina lauantaisin käy mulle kertomassa, mitä tietää uutta. Hän saapuu säntillensä, kello kun lyö kuutta. Jos nyt se hetki ois, niin heti kuulla saisin ma askeleensa! — niin, ja vaikk' en käänny lainkaan, niin tiedän: hän se on! — Hän tulee, saapi tuolin tuon tammen alle, tiedustelee hellin huolin mun vointiani, kysyy naurain, tokko sainkaan ma koskaan valmihiksi neulomusta tätä, jot' aina silloin neulon… eikä mua jätä hän ennen kuin on ilta… Le Bret näkyy pengermällä. Kas, Le Bret! Le Bret laskeutuu alas pengermältä. No, miten on ystävänne laita?

LE BRET. Pahoin.

HERTTUA. Oh!

ROXANE, herttualle. Hän siten vain pelottelee mua!

LE BRET. En. Useinhan jo ennen ma sanoin, että vielä kerran, aikain mennen, hän kynällänsä monet vihamiehet saa, kun sillä kaikkia hän tahtoo kurittaa. Sa suututat — niin sanoin hälle! — hullut, hurskaat, ja vihdoin, sen saat nähdä, oman pääsi murskaat. Se nähdään nyt!

ROXANE. Hän antaa iskut säkenöivät. Ne uhkaajien joukot aina pakoon löivät.

HERTTUA, päätään pudistaen. Ken tietää!?

LE BRET. Rouvani, niin tuiki varma älkää te olko! Enemmän kuin kamppailua moista nyt sentään pelkäänkin mä jotain aivan toista: yksinäisyyttä, kylmää talvea ja nälkää! Kuin susi hiipivät ne hänen luokseen salaa ja hänen maljaansa ne kuolinmyrkyn valaa. — Hän joka päivä saa jo vyötään kiristää, ja huomanneet te tokko lienettekään nenää: se on kuin vanhaa norsunluuta, — niin, ja enää vain yks on puku hällä…

HERTTUA. Totta kyllä tää, vaan hänt' ei surkutella tarvis sillä tapaa!

LE BRET, katkerasti hymyillen. Vaan, herra marsalkka…

HERTTUA. Niin, voittaja on hän: niin aatoksissaan kuin myös töissään on hän vapaa!

LE BRET, äskeiseen tapaan. Te, herttua…

HERTTUA, ylevästi. Mä tiedän: paljon enemmän on mulla kuin on hällä. — Mutta jos mä saisin, niin kättään mielelläni tässä puristaisin. Tehden kunniaa Roxanelle. Hyvästi jääkää.

ROXANE. Seuraan teitä!

Herttua tervehtii Le Bret'tä ja lähtee Roxanen kanssa kulkemaan pengermää kohti.

HERTTUA, pysähtyy, Roxanen noustua pengermälle. Tosiaan mä häntä kadehtinut olen toisinaan! — Niin, nähkääs, kun on ollut onnen lempilasna ja arvost' aina toiseen noussut voitokasna, on niinkuin itseänsä häpeäisi, joskaan ei varsinaista pahaa olis tehnyt koskaan, niin että rikokset ei tunnonrauhaa riistä. Kun joutuu käymään valtain portaita, niin niistä kyll' usein kärpännahkavaipan liepeisiin! käy kiinni kaikellaista: turhat mielikuvat, kadonneet kangastukset niihin takertuvat — kuin suruvaippaanne, kun käytte puiston teitä, takertuu lehtiä syystuuleen lentäneitä.

ROXANE, ivallisesti. Te uneksija, te!?

HERTTUA. Niin, uneksija, niin! Aikoessaan lähteä, nopeasti Le Bret'lle. Le Bret! Roxanelle. Te sallinette? Sana vain! Menee Le Bret'n luo, puhuu hiljaa. Sen kyllä mä tiedän, ettei uhka ystäväänne yllä, ja että tuskin yhtään lie niin pelvotonta, ett' avoimesti häntä ahdistais. Vaan monta on hällä vihamiestä. Äsken kun ma tuolla hovissa olin, joku mulle leikillään näin lausui; "Saattaisihan aivan äkkiään Cyrano tapaturmaan — sattumalta — kuolla!"

LE BRET. Ah! kerraksipa siinä kyllä uhkaa piisas.

HERTTUA. Hän olkoon varovainen sekä viisas.

LE BRET, nostaen käsiään. Viisas! … Hän tulee tänne. Kerron hälle kaikki. Vaan…

ROXANE, joka on jäänyt pengermälle, sanoo häntä lähestyvälle sisarelle. Ken siellä nyt?

SISAR. Ragueneau on tullut tapaamaan taas teitä, rouva.

ROXANE. Tulkoon tänne! Herttualle ja Le Bret'lle. Eikö tulle hän taaskin kurjuuttansa valittamaan mulle! Hän yrittänyt on jos jotain. Viikon aikaan hän oli runoilija, laulaja…

LE BRET. Ja sitte taas kylvettäjä…

ROXANE. Näyttelijä…

LE BRET. Niinpä niin, parturi…

ROXANE. Soittaja. — Ja tiespä minkä saikaan hän toimen nyt!

RAGUENEAU, tulee hätäisenä, kumartaa. Hyv' iltaa!

ROXANE, hymyillen. Ehkä kertoisitte Le Bret'lle huolenne täll' erää. Näkemiin!

RAGUENEAU. Vaan, rouva, minä…

Roxane menee, häntä kuulematta, herttuan kanssa. Ragueneau lähestyy Le Bret'tä.

III KOHTAUS

LE BRET, RAGUENEAU.

RAGUENEAU. No, kun pois hän kerran meni, lie parast' että teille kerron uutiseni, niin säästyy hän. — Juur' äsken lähdin tapaamaan ma ystäväämme. Vaan jo kaukaa nähdä saan, hän että menossa on kotoansa pois. "No, ehkä hänet vielä kiinni saada vois!" niin mietin, lähdin perään juoksemaan. Hän juuri on kadun kulmassa. Hän kääntyy. Silloin suuri puu — halko! — ikkunasta putoo korkealta … en tiedä, heitettynäkö vai sattumalta, ma lakeijan vaan nään…

LE BRET. Ne roistot!…

RAGUENEAU. Mutt' en malta ma häntä tarkastaa, vaan riennän hengen hä'ässä luo ystävämme. Näen…

LE BRET. Kauheata!

RAGUENEAU. Näen, häll' ett' on suuri halon lyömä haava päässä.

LE BRET. Hän kuollut onko?

RAGUENEAU. Ei, ei. Kannan kiirehtäen mä hänet huoneeseensa, — komeroonsa. Siellä hän nyt on.

LE BRET. Tuskia lie hällä?

RAGUENEAU. Ei! Hän vielä ei liene tajuissaan.

LE BRET. Ja lääkäri?

RAGUENEAU. Hän sinne myös heti saatiin.

LE BRET. Niin sun kävi, Cyrano! … Roxanelle ei tätä ilmaistava oo!… Niin, niin!… Ja mitä mieltä oli lääkärinne?

RAGUENEAU. Hän puhui kuumeesta, ja… luulen… aivokalvon tulehduksesta. — Jospa nähdä saisitte nyt Cyranon, niin kaiken koettaisitte hänt' auttaaksenne tekin. Hän on yksin aivan. Ah! Tulkaa, mennään sinne! Huojentaa voin vaivan — niin luulen — ensi yön jos hänen luonaan valvon. Nyt vois hän kuolla pienimmänkin liikkeen tautta.

LE BRET, johtaa Ragueneauta oikealle. No, tulkaa! Tätä tietä! Mennään kirkon kautta!

ROXANE, ilmestyy pengermälle ja näkee Le Bret'n poistuvan pitkin pylväskäytävää, joka vie kappelin pikkuportille. Le Bret! Le Bret ja Ragueneau poistuvat vastaamatta. Hän kuule ei. Hän vastaamatta poistuu. — Ragueneaunkin valituksiin tottuu, kun ne toistuu.

Astuu alas pengermältä.

IV KOHTAUS

ROXANE yksin, sitten kaksi Sisarta, hetkisen.

ROXANE. Niin ihmeen kaunis on tää syyskuun viime ilta. On niinkuin viestin vienon kevättuulosilta nyt saisi. Lämpeneepi rinta, poistuu huoli.

Istuu neulomuksensa ääreen. Kaksi sisarta tulee talosta, tuovat suuren nojatuolin, jonka asettavat puun alle.

Kas, siin' on vanhan ystäväni tuttu tuoli. Siin' istuu hän.

SISAR MARTHE. Se paras onkin, mit' on meillä.

ROXANE. Oi, kiitos! Sisaret poistuvat. Roxane asettuu istumaan. Kellon lyönti kuuluu. Kello lyö. — Nyt koottava on yhteen taas neuletarpeet. Kas, on on solmu tullut vyhteen. … Vaan kellohan jo löi!… Mult' onko hukkateillä taas sormustimeni? Ei, tuossa! — Tänkään vertaa hän ei oo myöhästynyt… tää on ensi kertaa. — Ah… luulen sisar portinvahdin pysäyttäneen nyt hänet saarnoillaan… vaikkei ne pysty häneen. Hetken äänettömyys. … On varmaan hän sen tehnyt. — Sakset. Paikoillansa! — Muu ei ois voinut estää hänen tuloansa.

Poimii pois neuleelle varisseita lehtiä.

MUUAN SISAR, tulee pengermälle. De Bergerac!

V KOHTAUS

ROXANE, CYRANO ja, hetkisen, sisar MARTHE.

ROXANE, kääntymättä. Sen tiesinhän!

Ja Roxane neuloo. Cyrano tulee hyvin kalpeana. Sisar, joka on häntä saattanut, poistuu. Cyrano astuu, lakki alas otsalle painettuna, hitaasti pengermältä, koettaen, keppiinsä nojautuen, suurella vaivalla pysyä suorana. Roxane on työhönsä syventyneenä.

Ah, kuinka vois nuo värit sijoittaa, ne että kauniit ois! Cyranolle, ystävällisesti nuhdellen. Nyt myöhästyitte kerran, serkku hyvä, vaikka ei ennen sattunut se!

CYRANO, joka on saapunut nojatuolin luokse ja istuutunut siihen, puhuu iloisella äänellä, joka on jyrkkä vastakohta hänen ulkomuodolleen. Harmillinen paikka! Oon suunniltani! Mua tulemasta esti vierailu…

ROXANE, hajamielisesti, neuloen. Ikäväkö?

CYRANO. Eipä totisesti se hauska ollut!

ROXANE. Vieras sentään poistui?

CYRANO. Sain mä hänet lähtemään, kun sanoin: lauantain on ilta; ehkä voitte tulla tunnin päästä, mun täytyy juuri nyt pois toiseen paikkaan päästä.

ROXANE, kevyesti. Ja kun hän silloin saapuu, ei hän teitä tapaa: niin pian ette suinkaan ole täältä vapaa!

CYRANO, lempeästi. Kenties mun ennemmin jo täytyy…

ROXANE. Mitä varten?

Huomaa Sisar Marthen, joka pengertä pitkin kulkee ohitse; tekee hänelle pienen merkin päällään. Sanoo Cyranolle, joka on sulkenut silmänsä ja ollut hetkisen vaiti.

No, kiusottelemattako te sisar Marthen nyt päästätte?

CYRANO, vilkkaasti, avaten silmänsä. En suinkaan! Liiotellun iloisesti. Sisar! Vuottakaahan! Sisar tulee Cyranon lähelle. Miks kauniit silmänne noin luotte alas maahan!

SISAR MARTHE, kohottaa katseensa, hymyillen. Vaan, miten… Nähdessään Cyranon kasvot tekee hän hämmästyneen liikkeen. Oh! Te…

CYRANO, hiljaa, näyttäen Roxanea. Hst! Ei mua vaivaa mikään! — Äänekkäästi, kerskaten. Söin lihaa eilen taas kuin protestantti ikään.

SISAR MARTHE. Sen tiedän. Syrjään. Siksi kalvas on hän! Nopeasti ja hiljaa. Ette pientä kai pyyntöäni hylkää: lähtekää nyt mukaan, niin teille tarjoan ma kulhon lihalientä. Ah, tuletteko?

CYRANO. Sitten…

SISAR MARTHE. Ette kiivastukaan nyt, tänään, ette pilkkaa…

ROXANE, kuullessaan heidän kuiskailevan. Joko teidät saa hän käännetyksi?

SISAR MARTHE. Varon sitä tekemästä!

CYRANO. Niin, totta! Mitä oikein aattelenkaan tästä, kun hurskas sisar saarnan tuiki unhottaa! Ilveillen. Mä hämmästyn… Vaan ilman tekään pääse ette. Ma sallin… On etsivinään sopivaa pilaa ja sen löytävinään. Ah, te uutta saatte kuulla nyt!… … ett' eestäni te tänään vielä rukoilette!

ROXANE. Oh! oh!

CYRANO, nauraen. Kas, sisar Marthe on aivan hämmennyt!

SISAR MARTHE, lempeästi. Sen tehnyt oisin ilman teidän lupaannekin.

Menee.

CYRANO, mennen taas neuleensa yli kumartuneen Roxanen luokse. No horna! Aina samaa ompelette tekin! Ties, valmistuuko koskaan!

ROXANE, päätään nostamatta. Kuultu on siis sekin!

Samalla tuulen henkäys varisuttaa lehtiä.

CYRANO. Kas, lehdet!

ROXANE, nostaen päätään ja katsoen loitolle puistokäytäviin. Maalle ne niin kauniin vaipan kutoo! Ne viime matkallaan on.

CYRANO. Sorjasti ne putoo! On lyhyt niiden tie tuost' oksalt' alas maahan; vaan kaunein kaartein ne sen lentää. Katsokaahan! Ja vaikka kauhistuin ne katsoo kuolon tuloon, niin pelon peittävät ne sorjuuteen ja suloon!

ROXANE. Te surullinen, te!?

CYRANO, ääntään muuttaen. Oh, turha luulo! En!

ROXANE. Siis antakaamme vain me lentää lehtien ja kertokaa nyt mulle tässä kaikenmoista taas uutta.

CYRANO. Alan!

ROXANE. No!

CYRANO, yhä kalpeampana ja taistellen tuskaa vastaan. Lauantai, yhdestoista: Kuningas, liian paljon soppaa syötyään, sai kuumeen; lääkäri sen, suonta lyötyään, pois karkotti — sai rikos rangaistuksen jälleen, ja majesteetin suonet kuumeetta on jälleen. — Sunnuntai: hovibaalit; pimeys vältetyksi kai saatiin, kuusisataaneljäkymment'yksi kun tuohust' oli siellä; samaan aikaan, niin ma luulen, neljä noita-akkaa hirtettiin; ja sitten, kuinka lienee, sunnuntainakohan myös voitto saatiin, lyötiin Itävallan Johan; niin muistan kerrotuksi. — Sitten maanantai: Madame d'Athis'n — hm — koira peräruiskeen sai…

ROXANE. Oh, vaiti, serkku, vaiti!

CYRANO. Hiukan emmittyään tiistaina Lygdamire taas vaihtoi lemmittyään.

ROXANE. Oh!

CYRANO, jonka kasvot tulevat yhä sairaamman näköisiksi. Sitten keskiviikko: huviretki hovin Fontainebleaun linnaan. — Torstai: tuohtuneena kovin Montglat pois kiiruhti, kun sanoin sekä elkein Fiesquen kreivi hältä rakkautta anoi. — Perjantai: Mancini maan kuningatar… melkein; Monglat Fiesqueä jo lempivänsä sanoi. — Ja sitten tänään…

Sulkee silmänsä, pää painuu alaspäin. Hiljaisuus.

ROXANE, hämmästyneenä siitä ettei kuule enää mitään, kääntyy, katsoo häntä ja nousee pelästyksissään. Ah, hän pyörtyi! Kiiruhtaa hänen luokseen, huutaen. Cyrano!

CYRANO, sopertaen. Mi… mitä?

Näkee Roxanen ylitseen kumartuneena ja suoristautuu äkkiä, säikähtäen, tuolissaan.

Oh, ei hätää mitään tässä oo! Voin hyvin!

ROXANE. Mutta kuinka…?

CYRANO. Vanha haava vain — … Arras'nhan luona… sen… ma silloin… kerran… sain — mua joskus vaivaa…

ROXANE, osanottavaisesti. Kelpo ystäväni!

CYRANO. Nyt se päättyy taas… Hymyilee väkinäisesti. Se on jo aivan päättynyt!

ROXANE, seisten hänen lähellään. Niin, kullakin on meillä haavansa; myös mulla. Sen vaiva milloinkaan ei saata unhoon tulla. Panee kätensä rinnalleen. Se tääll' on, alla vanhan kirjeen, jonka kerta sain hältä; siin' on vielä kyyneleitä, verta.

Hämärtyy.

CYRANO. Ah, hänen kirjeensä!… Te tuonnoin, kauan sitte, mun kerran lukea tuon kirjeen lupasitte!

ROXANE. Nyt tahdotteko?

CYRANO. Kyllä… tänään… tahdon…

ROXANE, antaen hänelle kaulassaan riippuvan silkkipussin. Tässä!

CYRANO, ottaen sen. Sen avatako saan?

ROXANE. Mik' olis estämässä! Avatkaa… lukekaa!…

Menee ompelukehyksensä luokse, panee kokoon neuleensa, järjestää lankojaan.

CYRANO, lukien. "Roxane, ma kuoloon lähden!…"

ROXANE, pysähtyen työstään, ihmeissään. Ah, ääneen!?

CYRANO, lukien. "Armaani, sen yhden illan tähden… On raskas rintani. On painamassa siellä ne tunteet, joit' en sulle kertonut oo vielä. Ja nyt mä kuolen; peittää tuoni silmät multa. En enää nähdä saa sun silmiesi tulta…"

ROXANE. Ah, kuinka luette!

CYRANO, jatkaen. "… Ei saa mun katseheni, kun onni riemullansa täyttää sydämeni, sun liikkeittesi suloon painaa suudelmaa, sun otsaas koskaan nähdä kirkkaan-kaarevaa. Ma huutaa tahtoisin… ma huudan mielin karmain…"

ROXANE, liikutettuna. Ah, kuinka luette!

Ilta pimenee.

CYRANO. "Jää hyvästi!, sa armain!"

ROXANE. Te luette…

CYRANO. "Mun kallein aarteeni…"

ROXANE, uneksien. Tuo ääni…

CYRANO. "Mun lempeni…"

ROXANE. Tuo ääni… Säpsähtäen. Ah, ei ensi kertaa tuo äänen sointu tänään kaiu elämääni!

Lähestyy Cyranota hiljaa, hänen huomaamattaan, asettuu tuolin taakse, kumartuu katsomaan kirjettä. — Pimenee.

CYRANO. "Et aatteistani jäänyt koskaan hetkeksikään, mua sinust' erota ei kuolema, ei mikään, on lempen' ääretön, vain sulle rinta lyö…"

ROXANE, pannen kätensä hänen olalleen. Te kuinka näättekään nyt lukea? On yö!

Cyrano vavahtaa, kääntyy, näkee Roxanen aivan lähellään, tekee pelästyneen liikkeen, painaa alas päänsä. Pitkä äänettömyys. Sitten, aivan pimeässä, hän sanoo hitaasti, pannen kätensä ristiin.

Ja neljätoista pitkää vuotta osaa tätä te näyttelitte: vanhaa kelpo ystävätä!

CYRANO. Roxane!

ROXANE. Te olitte se!

CYRANO. En, Roxane, en, en!

ROXANE. Oi, arvatahan oisin siitä voinut sen, mitenkä nimeni te lausuitte!

CYRANO. Ei, minä en ollut se, en!

ROXANE. Olitte!

CYRANO. Ma vannon, en…

ROXANE. Te molemmat, te esiinnyitte pettäjinä… nyt näen petoksenne, serkku, suuremmoisen. Te kirjeet kirjoititte…

CYRANO. En!

ROXANE. Ah, joka sana, nuo rakkaat sanat, teidän oli ne…

CYRANO. Ei, ei!

ROXANE. Ja ääni, joka yössä kaikui armahana, se oli…

CYRANO. Älkää…

ROXANE. Henki teidän… ei tuon toisen Ma tiedän, mikä teidät petokseenne vei: te rakastitte mua!

CYRANO. En!

ROXANE. Rakastitte!

CYRANO. Miksi niin väitätte!? Taistellen itseään vastaan. Ei, hän, Christian, se oli!

ROXANE. Siksi, kun te se olitte!

CYRANO, heikommalla äänellä. En.

ROXANE. Hiljempään jo nyt sen sanotte.

CYRANO. En, armas, sua lempinyt!

ROXANE. Ah, paljon surmasi nää neljätoista vuotta: te turhaan kärsinyt, ma kaihonnut oon suotta. Ja kirje tuo… tät' oikein tuskin ymmärtänen… sen kyyneleet on teidän…

CYRANO, ojentaen hänelle kirjeen. Mutta veri hänen!

ROXANE. Vaan miksi katkaisitte jalon hiljaisuuden nyt, tänään?

Le Bret ja Ragueneau tulevat juosten.

VI KOHTAUS

Samat, LE BRET ja RAGUENEAU.

LE BRET. Arvasin tuon varomattomuuden. Hän tääll' on!

CYRANO, hymyillen ja suoristautuen. Lempo soi!

LE BRET. Nyt, rouva, hän on mennyt mies; surmaan kulki hän…

ROXANE. Oh, taivaan Luoja. En nyt niin mitään tajua. Vaan äsken… äsken juuri täss' istuissamme, kalpeni hän, niinkuin suuri ois tuska vallannut…

CYRANO. Kas, totta, enhän vielä ma loppuun uutisia kertonutkaan: tiellä kodistaan lauantaina, tänään… kello… puoli… kuus… Cyrano sai iskun, josta sitten kuoli.

Ottaa hatun päästään; pään ympärillä on kääreitä.

ROXANE. Hän mitä sanoo? Kääreet miksi? Mitä on hänelle tehty?

CYRANO. Toivoin riehuun taistelon ma urhon miekan-iskuun kerran kaatuvani, kun sydänveri punais taistotannertani. — Niin toivoin… kohtalo vain nauroi toivolleni. Sain salaväijytyksen kurjan surmakseni; mun tappoi lakeija. Ja millä sitten? Puulla, halolla! Yhtäkaikki! Mutt' en voinut luulla näin kuolon pettävän, jos petti kaikki muu!

RAGUENEAU. Ah! Herra!…

CYRANO. Itku pois, Ragueneau, ja hymyyn suu Ojentaa hänelle kätensä. No, kuink' on laitas nyt? Sull' onko tointa, töitä?

RAGUENEAU, kyynelten välitse,

Molièren luona nyt… mä… niistän… kynttilöitä.

CYRANO. Molièren?

RAGUENEAU. Niin. Vaan heti hänen luotaan lähden. Oon loukkautunut hänen varkautensa tähden. Kun eilen näyteltiin "Scapinin vehkeilyt", niin eikös ollutkin hän siihen ryöstänyt teilt' yhtä kohtausta…

LE BRET. Ma olin katsomassa!

RAGUENEAU. "Vaan mitä hittoa hän teki galeijassa…" Se kohtaus se on.

LE BRET, raivoissaan. Niin, sen hän vei, tuo varas!

CYRANO. Hst! Hst! Ei kiivastuta! Niin kai oli paras! Ragueneaulle. Hän sillä saavutti — vai kuinka? — suosion!

RAGUENEAU, nyyhkyttäen. Oh! Nauru, tirske täytti koko katsomon!

CYRANO. Niin, ystäväni, niin, — on kohtaloni tää: vain olla kuiskaaja, mi unhon varjoon jää. Roxanelle. Roxane, sa vaipunet kai joskus valtaan muiston, sen illan muistanet, kun, himmetessä puiston, soi alta parvekkees Christianin hellä ääni; se ilta kuvastaa mun koko elämääni: ma alas, varjoon jäin, muut läksi toimimaan, he maineen suudelmia nousi poimimaan. Näin, kuollen, todistan: mä tiedän, miss' on ero: Christian, hän kaunis oli, Molière on nero!

Tällä hetkellä soi luostarin kello ja nunnia nähdään taustalla, lehtikujassa, kulkemassa jumalanpalvelukseen.

On hetki rukoilun. Ma kuulen: kellot kaikaa.

ROXANE, nousee, kutsuakseen nunnia auttamaan. Sisaret!

CYRANO, pidättäen häntä. Etsiä ei heit' oo enää aikaa: jos täältä poistutte, sill' aikaa ehdin kuolla. Nunnat ovat menneet kappeliin, kuuluu urkujen soittoa. Niin, puuttui sointuja… nyt kaikuvat ne tuolla!

ROXANE. Mä teitä rakastan, ah, eläkää!

CYRANO. Ei! Ei! Vain tarinoissa se, kelt' elo kaiken vei, ken siipirikko on, saa jäntevyyttä käteen, voi lentoon kohota, kun lailla päivän säteen nuo sanat viittoo hälle tietä elämään. Vaan mua ei ne auta: kuolon valtaan jään.

ROXANE. Ja min' oon ollut syy tään kaiken onnettuuden!

CYRANO. Päinvastoin: näyttänyt oot mulle onnen uuden. Ei naisen hellyyttä oo tullut osakseni, mua oma äiti karttoi vuoksi rumuuteni, ja siskoja ei ollut. Kaunotar kun hymyin mua lähestyi, ma pilkkaa aavistaen lymyin. Roxane, sä ystäväni olit ainokainen, sä elämässäni oot ollut ainut nainen!

LE BRET, osottaen kuuta, joka loistaa lehvien välitse. Kas! Toinen ystäväs, joll' ei oo myöskään vertaa!

CYRANO, hymyillen kuulle. Niin!

ROXANE. Armaan ainoan menetän kaksi kertaa!

CYRANO. Käy kuuhun retkeni nyt ilman vaaraa, vaivaa, ja tänään tarvita ei siihen ilmalaivaa.

ROXANE. Te mitä sanotte?

CYRANO. Te käytte ihmeihinne? Niin, mulle valmistetaan paratiisi sinne. Ne monta ystävää jo ennen sinne vei: nään siellä Sokrateen, ja siell' on Galilei!

LE BRET, kuohuksissaan. Ei! Miss' on oikeus ja järjellisyys? Missä? Ei hänen vertaistaan oo monta ihmisissä, niin jalohenkistä, etevää, lahjakasta! Noin kuoleeko hän nyt, noin eroo maailmasta?

CYRANO. Le Bret, te mutisette!

LE BRET, kylpien kyynelissä. Kelpo ystäväni!

CYRANO, nousee, sekavin katsein. Soturit Gaskonjan, kas, tuoss' on edessäni… — Oh… alkuaineet… luomus… mailman rakennus…

LE BRET. Hän tieteestänsä hourii noin!

CYRANO. Copernicus on sanonut…

ROXANE. Oh!

CYRANO. Oot kai ollut katsomassa? Vaan mitä hittoa hän teki galeijassa?…

Viimeistä untaan lepäämässä monsieur de Bergerac on tässä: fyysikko, ilmapurjehtija, ja filosoofi, runoilija, suur' sanaseppä, soittoniekka, mies, jolla oli nopsa miekka ja joka suin päin vaaraan juoksi, myös lempi — muiden onnen vuoksi. Kaikk' oli hän, ja kuitenkaan ei mitään kerrassaan.

… Vaan anteeksi, en enää satu joutamaan: kuun säde, nähkääs, saapui mua noutamaan!

On vaipunut istumaan; Roxanen kyyneleet palauttavat hänet todellisuuteen, hän hyväilee Roxanen huntua.

Hänt' älkää vähemmän te surko tämän tähden, hän hyvä, kaunis oli. Mutta kun ma lähden, kun ruumis kylmenee, kun olen kalman ruokaa, niin kahta merkitä te suruhunnun suokaa, mä pyydän: minuakin hiukan!

ROXANE. Vannon sen!

CYRANO, ankaran vilunväristyksen vavistuttamana, nousee äkkiä. Ei tässä tuolissa! Ei! Ei! Ei istuen… Läsnäolijat aikovat kiiruhtaa hänen luokseen. Ei, älkää auttako!… Nojautuu puuta vastaan. Puu vain!… Äänettömyys. Se tulee. Kaappaat kai minut nyt!? Mull' on jo marmoriset saappaat ja lyijykintaat. Tulee, että narskuu hiekka! Ojentautuu. No, vuotan seisoen… Vetää miekan huotrasta. … ja kädessäni miekka!

LE BRET. Cyrano!

ROXANE, voipuneena. Cyrano!

Kaikki vetäytyvät kauhuissaan taaksepäin.

CYRANO. Tuo lattanoukka, luulen, nenääni tirkisti ja nauruun veti huulen. Nostaa miekkansa. Tää turhaako? Kai niin! Kai kohta tuossa makaan! … Vaan voiton toivossa ei aina taistellakaan… On taisto kauniimpaa, kun tietää: se on turhaa… — Kas, tuhat tutkainta tuoss' uhkaa mulle murhaa. Jo ennalta ne kaikki tuntea ma voin! Seis, Valhe! Iskee ilmaa miekallaan. Tuossa sait! — Ja vääryys, katsos, noin! Iskee. Ennakkoluulot, Kierous… kaikki tulkaa tänne, ma maksan velkani, varokaa itseänne! — Häh? Sovintoako ma hieroisin!? En koskaan! — Ja Tyhmyys, sinä siinä, esiin astu! Joskaan en voita, älkää luulko, että kesken lakkaan! Ei! Loppuun asti näin mä pistän, isken, hakkaan! Huitoo ilmaa, pysähtyy sitten läähättäen. Te veitte ruusuni, te laakerini veitte, mut yksi mulle jäi, vaikk' köyhäksi mun teitte, se kirkas, kaunis on ja vailla vammaa, vikaa, ei siinä pienintä oo tahraa eikä likaa, ja tänä iltana, kun Luojani mä näen, kun taivaan portista käyn sisään tervehtäen, niin liikkein kaunehin ja siroin uljahasti se kaartuu alas auerkynnyksehen asti, ja korvissani kun soi kutsu: sisään tulkaa, se mull' on… Astuu eteenpäin, miekka kohotettuna. … kannan…

Miekka putoaa hänen kädestään, hän horjuu ja kaatuu Le Bret'n ja Ragueneaun käsiin.

ROXANE, kumartuu hänen puoleensa ja suutelee hänen otsaansa. Mitä?

CYRANO, avaa silmänsä, tuntee Roxanen ja sanoo hymyillen. Hatun töyhtösulkaa.