E-text prepared by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

SYDÄN

Kirja nuorisolle

Kirj.

EDMONDO DE AMICIS

Mukaillen suomentanut Maikki Friberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

Tekijän esipuhe.
Ensimmäinen koulupäivä.
Opettajamme.
Tapaturma.
Toverini.
Intomielisyyttä.
Ensi luokan opettajattareni.
Vinttikamarissa.
Koulu.
Nokikolari.
Pieni padovalainen isänmaanystävä.
Vainajain päivä.
Ystäväni Garrone.
Hiilikauppias ja herrasmies.
Veljeni opettajatar.
Äitini.
Ystäväni Coretti.
Nellin puolustaja.
Luokkamme ensimmäinen oppilas.
Kauppias.
Ylpeyttä.
Ensimmäinen lumi.
Muurarimestari.
Lumipallo.
Haavoittuneen kodissa.
Pieni firenzeläinen kirjuri.
Tahto.
Kiitollisuutta.
Apuopettaja.
Stardin kirjasto.
Sepän poika.
Viktor Emanuelin muisto.
Köyhät.
Franti erotetaan koulusta.
Sardinialainen rummunlyöjä.
Isänmaanrakkaus.
Kateutta.
Frantin äiti.
Oikeaan osunut palkinto.
Pieni juna.
Ylpeyttä.
Haavoittunut työmies.
Vanki.
Isän sairaanhoitaja.
Paja.
Sairas opettaja.
Kadulla.
Iltakoulut.
Kiista.
Kuolemansairas muurarimestari.
Kevät.
Isäni opettaja.
Parantuminen.
Työläis-ystäväni.
Garronen äiti.
Uhraus.
Apennineilta Andes-vuorille.
Kesä.
Kuuromykkä.
32 astetta.
Äitini viimeinen lehti.
Loppututkinto.
Hyvästi.

TEKIJÄN ESIPUHE.

Tämä kirja on aiottu etupäässä alkeisopistojen pojille, jotka ovat noin yhdeksän-kolmentoista vuoden iässä. Sille voisi antaa myös nimen: Lukuvuoden historia, jonka eräs italialaisen valtionkoulun kolmannen luokan oppilas on kirjoittanut. Kun sanon: eräs kolmannen luokan oppilas, en siltä tahdo väittää, että hän olisi sen kirjoittanut juuri niin kuin se on painettu. Hän kirjoitteli kykynsä mukaan vihkoon mitä oli koulussa ja sen ulkopuolella nähnyt, kuullut ja ajatellut, ja hänen isänsä korjasi vuoden lopussa nämä muistiinpanot koettaen mikäli mahdollista säilyttää pojan sanoja ja ajatuksenjuoksua. Kun poika kolme vuotta myöhemmin kävi kymnaasissa, luki hän vihon uudestaan ja lisäsi siihen vielä mitä muistissa oli säilynyt henkilöistä ja asioista. Lukekaa tätä kirjaa, rakkaat lapset! Minä toivon teidän saavan siitä sekä hupia että hyötyä.

ENSIMMÄINEN KOULUPÄIVÄ.

Maanantaina lokakuun 17 p:nä.

Tänään on ensimmäinen koulupäivä.

Kuin unennäkö kului kolmikuukautinen loma-aika maalla. Äitini saattoi minut tänä aamuna Barettin osastoon kirjoituttaakseen minut kolmanteen alkeisluokkaan; minä muistelin hauskaa kesäelämää ja kuljin allapäin.

Kaikki kadut vilisivät poikia. Molemmissa kirjakaupoissa tunkeili isiä ja äitejä, jotka ostivat koululaukkuja, paperia ja vihkoja, ja koulun ulkopuolelle kokoontui niin paljon väkeä, että poliisilla ja koulun vahtimestarilla oli täysi työ pitäessään sisäänkäytävää auki. Astuessani ovesta sisään taputti joku minua olkapäälle. Se oli toisen luokan opettajani, iloinen, punatukkainen mies, joka sanoi:

"Nyt olemme siis ainaiseksi erotetut, Henrik."

Minä tiesin sen kyllä, ja kuitenkin nuo sanat koskivat minuun.

Tuskin pääsimme kulkemaan. Eteinen ja portaat olivat täynnä herroja, rouvia, kansannaisia, käsityöläisiä, upseereja, isoäitejä ja palvelijoita, kukin taluttaen toisella kädellä poikasta ja pitäen toisessa todistusta, ja niin ne porisivat, että tuntui siltä, kuin olisi oltu markkinatorilla. Minä katselin ilolla alakerroksen tuttua eteistä, jota nyt kolme vuotta joka päivä olin kulkenut ja jossa oli ovet seitsemään luokkahuoneeseen. Siellä oli tungosta. Naisopettajat kulkivat edestakaisin. Opettajattareni ensi luokan ajoilta tervehti minua ovessaan seisoen ja sanoi: "Henrik, tänä vuonna sinä joudut yläkerrokseen. En saa edes nähdä sinun käyvän tästä ohi!" Ja hän silmäili minua sangen surullisesti.

Koulun johtajaa ympäröivät levottomat äidit, sillä koulussa ei ollut enää tilaa heidän lapsilleen. Minusta tuntui siltä, kuin johtajan parta olisi viime vuodesta käynyt valkeammaksi.

Näin poikia, jotka olivat kasvaneet ja vanhentuneet. Pohjakerroksessa, missä järjestäminen jo oli päättynyt, nähtiin monta ensiluokkalaista, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet astua luokkahuoneeseen, vaan käyttäytyivät kuin mitkäkin vastahakoiset pienet aasinvarsat; väkisin oli heitä sisään vedettävä. Muutamat pakenivat taas penkeistään, toiset, jotka havaitsivat vanhempiensa poistuvan, rupesivat itkemään, ja niin täytyi näiden jälleen palata heitä joko lohduttamaan tai mukaansa ottamaan. Opettajattaret olivat ihan epätoivoon joutumaisillaan.

Pikku veljeni joutui ensi luokalle opettajatar Delcatille, minä yläkerrokseen opettaja Perbonille.

Kello 10 olimme kaikki luokkahuoneissamme. Meitä oli minun luokallani 54 poikaa, mutta näistä oli tuskin 15 tai 16 entisiä tovereitani toiselta luokalta. Näiden joukossa oli kuitenkin Derossi, joka aina saa ensimmäisen palkinnon. [Italian kouluissa jaetaan eteville oppilaille palkintoja.]

Minusta tuntui luokkahuone pieneltä ja synkältä muistellessani metsiä ja vuoria, missä olin kesäni viettänyt. Muistelin myöskin toisen luokan opettajaani, joka aina oli niin hyvä, aina nauroi kanssamme ja sitäpaitsi oli niin pieni, että näytti ihan toveriltamme. Oikein kipeästi koski minuun ajatus, etten enää saisi nähdä häntä ja hänen punaisia, pörröisiä hiuksiaan.

Nykyinen opettajamme on kookas, parraton, harmaahapsinen, otsassa poikittainen poimu. Hänen äänensä kaikuu kolealta, ja hän tarkastelee meitä kaikkia vakavasti, aivan kuin tahtoisi tunkea meidän sieluihimme. Hän ei koskaan naura.

Minä tuumin itsekseni: "Tämä on ensimmäinen päivä. Vielä on yhdeksän kuukautta. Voi kuinka paljon työtä, kuinka paljon kokeita, kuinka paljon vaivaa!" Halusin tavata äitiäni. Ulos mennessäni juoksin hänen luoksensa ja tartuin hänen käteensä. Hän kuiskasi: "Rohkeutta, poikani! Oppikaamme yhdessä." Sitten palasin tyytyväisenä kotiin.

Mutta ei minulla ole enää entistä opettajaani ystävällisine hymyineen, eikä koulukaan tunnu yhtä hauskalta kuin ennen.

OPETTAJAMME.

Tiistaina lokakuun 18 p:nä.

Nykyinenkin opettajani miellyttää minua tämän päivän aamusta alkaen. Astuessamme luokkaan hän istui jo paikallaan. Ovelle ilmaantui vähän väliä hänen viimevuotisia oppilaitaan tervehtimään vanhaa opettajaansa.

Iloisesti he huusivat: "Hyvää päivää, herra opettaja, hyvää päivää, herra Perboni!"

Muutamat astuivat sisään, antoivat hänelle kättä ja hiipivät jälleen ulos. Selvään huomasi, että he rakastivat häntä ja olisivat mielellään jälleen palanneet hänen luokkaansa.

Hän vastasi: "Hyvää päivää", ja puristi heidän käsiänsä, mutta ei katsonut kehenkään erikseen. Tervehtiessään hän pysyi hyvin vakavana, kasvot ikkunaan päin käännettyinä, ja katseli vastapäätä olevan talon kattoa. Sen sijaan että tervehdykset olisivat häntä ilahduttaneet, ne näyttivät häntä pikemmin vaivaavan. Sitten hän katseli meitä vuoroin kutakin hyvin tarkasti.

Kirjoitusta sanellessaan hän astui pulpettien väliä edestakaisin, ja kun hän huomasi erään pojan, jonka kasvot olivat punaiset ja turvonneet, hän keskeytti sanelemisen, otti poikasen kasvot käsiensä väliin ja katseli häntä. Sitten hän kysyi, mikä häntä vaivasi, ja kosketti hänen otsaansa tunnustellakseen, oliko se kuuma.

Sillä aikaa eräs oppilas käytti tilaisuutta noustakseen seisomaan penkille opettajan takana ja teki käsivarsillaan vekkulitemppuja niinkuin nukke. Yht'äkkiä opettaja käännähti. Poika silloin kiireimmiten istuutui ja odotti allapäin rangaistusta. Opettaja pani kätensä hänen päälaelleen sanoen: "Älä tee sitä toiste!" Siinä kaikki. Sitten hän palasi pöytänsä ääreen ja jatkoi sanelua. Kun kaikki oli valmista, katseli hän meitä hetkisen äänetönnä ja sanoi sitten karkealla, mutta kuitenkin ystävällisellä äänellään:

"Kuulkaa, meidän on kokonainen vuosi oltava yhdessä. Koettakaamme käyttää tämä vuosi hyvin. Oppikaa ja olkaa kunnollisia! Minulla ei ole perhettä. Te olette minun perheeni. Viime vuonna oli minulla vielä äitini; hän on nyt kuollut. Yksin olen jäänyt. Minulla ei ole ketään koko maan päällä, minulla ei ole ketään muuta rakastettavaa, ketään muuta ajateltavaa kuin teidät. Te olette minun poikiani. Minä rakastan teitä, ja tärkeätä on, että tekin minua rakastatte. Toivon ettei ketään tarvitse rangaista. Osoittakaa minulle, pojat, että teillä on sydäntä, silloin koulumme on oleva kuin perhe, ja te olette minun lohdutukseni ja ylpeyteni. En tahdo teiltä mitään suullista lupausta, olen varma siitä, että teidän sydämenne jo ovat suostuneet. Ja minä kiitän teitä siitä."

Samassa vahtimestari avasi oven ja ilmoitti, että tunti oli päättynyt. Me astuimme aivan hiljaa paikoiltamme. Poika, joka tuonoin oli noussut penkissään pystyyn, läheni opettajaa ja sanoi vapisevalla äänellä: "Opettaja, antakaa minulle anteeksi!"

Opettaja silitti hänen päätään ja sanoi: "Mene, poikaseni!"

TAPATURMA.

Perjantaina lokakuun 21 p:nä.

Lukukausi on alkanut onnettomuudella. Kun tänä aamuna kävelin kouluun isäni saattamana ja juuri par'aikaa kerroin hänelle mitä opettaja oli sanonut, näimme kadulla suuren ihmisjoukon, joka oli keräytynyt koulun oven ulkopuolelle.

Isäni sanoi heti: "Onnettomuus! Vuosi ei ala hyvin."

Suurella vaivalla pääsimme sisään. Avara eteinen oli täynnä vanhempia ja lapsia, joita opettajat eivät saaneet siirtymään luokkahuoneisiin. He olivat kaikki johtajan huoneeseen päin kääntyneinä ja sanoivat vähän väliä: "Poika parka, Robetti rukka!"

Yli joukon näkyi poliisin kiiltävä kypäri ja johtajan kalju pää. Samassa astui korkeahattuinen herra huoneeseen, ja kaikki sanoivat heti: "Tuossa on lääkäri."

Isäni kyseli eräältä opettajalta: "Mitä on tapahtunut?"

"Pojan jalka on joutunut pyörän alle", vastasi opettaja. "Hänen jalkansa on katkennut", sanoi toinen. "Eräs toisen luokan poika näki kadulla kouluun tullessaan pienen ensiluokkalaisen lankeavan muutaman askelen päässä lähestyvästä raitiovaunusta ja kävi uskaliaasti häneen kiinni pelastaen hänet. Mutta itse hän ei kyllin nopeasti vetänyt jalkaansa pois, ja raitiovaunun pyörä kulki sen yli. Hän on erään tykistökapteenin poika."

Meille tätä kerrottaessa eräs nainen syöksyi saliin kuin mieletön työntäen väkijoukon tieltänsä. Hän oli Robettin äiti, joka oli saanut tiedon tapahtumasta.

Toinen nainen juoksi häntä vastaan ja heittäytyi nyyhkien hänen syliinsä. Se oli pelastetun lapsen äiti. Molemmat riensivät huoneeseen, josta kuului sydäntäsärkevä huuto: "Voi minun Julioni, minun lapseni!"

Samassa vaunut pysähtyivät oven eteen ja johtaja astui kamarista poikanen käsivarsillaan. Lapsen kasvot olivat kalmankalpeat, silmät olivat ummessa, ja pää nojasi johtajan olkapäätä vastaan. Kaikki olivat äänettömiä. Kuului vain äidin nyyhkytys.

Johtaja pysähtyi hetkeksi. Hän oli kalpea ja kohotti poikasta vähäisen, jotta kokoontuneet näkisivät hänet. Opettajat, opettajattaret, vanhemmat ja pojat, kaikki kuiskailivat: "Urhokas Robetti, uljaasti tehty, rakas lapsi." Ne opettajattaret ja pojat, jotka olivat aivan lähellä, suutelivat hänen käsiänsä ja käsivarsiansa.

Hän raotti silmiänsä ja sanoi: "Minun koululaukkuni." Pelastetun lapsen äiti näytti sitä hänelle itkien ja sanoi: "Rakas enkeli, kyllä minä tuon sen." Hän tuki myöskin runneltuneen lapsen äitiä, joka peitti kasvonsa molemmilla käsillään.

He astuivat ulos, asettivat poikasen mukavasti vaunuihin ja ajoivat pois. Me muut astuimme hiljaa kouluun.

TOVERINI.

Lauantaina lokakuun 22 p:nä.

Eräs tovereistani miellyttää minua muita enemmän. Hänen nimensä on Garrone. Hän on suurin kaikista, kohta neljäntoistavuotias. Hänellä on iso pää ja leveät hartiat. Hän on hyväluontoinen, sen näkee hänen hymystään, mutta tuntuu siltä, kuin hänellä jo olisi täysi-käisen ajatukset.

Tunnen jo useita tovereitani. Eräs nimeltä Coretti miellyttää minua myöskin. Hän käyttää aina ruskeata takkia ja kissannahkaista lakkia.

Hän on aina hyvin iloinen. Hänen isänsä, joka on puukauppias, oli sotavuonna 1866 Umberto-prinssin rykmentissä ja sai, kuten kerrotaan, kolme mitalia.

Sitten on pikku Nelli, kyttyräselkäinen raukka, nääntyneen näköinen, laihakasvoinen. Eräs toinen on erittäin hienosti puettu; hän pyyhkii aina tarkoin pölyn vaatteistansa ja on nimeltään Votini.

Minun edessäni istuu poika, jota kumppanit nimittävät muurarimestariksi, koska hänen isänsä on muurari. Hänellä on pyöreät kasvot kuin nauris ja nykerö nenä. Hänellä on eräs erityinen taito. Hän osaa näyttää jäniksennaamaa, ja tätä tahtovat kaikki nähdä ja sille nauraa. Hän käyttää pientä valkeata huopahattua, jonka hän rutistaa kokoon kuin nenäliinan ja pistää taskuunsa.

Muurarimestarin vieressä istuu Garoffi, pitkä ja laiha poika, jolla on haukannenä ja pienet silmät. Hän kauppaa kyniä, kuvia ja tulitikkulaatikoita sekä kirjoittelee läksyt kynsiinsä luntatakseen sitten salaa.

Onpa meillä eräs pieni herrakin, sangen ylpeän näköinen, joka istuu kahden miellyttävän pojan välillä. Toinen niistä on sepän poika, jonka takki roikkuu polviin asti. Hän on kalpeanlainen, niin että luulisi häntä aina kipeäksi. Hänen kasvonsakin näyttävät aina pelästyneiltä, eikä hän koskaan naura. Toinen on punatukkainen, ja hänen käsivartensa on hervoton, jonka tähden hän kantaa sitä aina siteessä. Hänen isänsä on matkustanut Amerikkaan ja äitinsä myy vihanneksia.

Omituinen veitikka on vasemmanpuolinen naapurini, Stardi. Hän on pieni, paksu ja kaulaton, pieni jöröjukka, joka ei puhu kenenkään kanssa. Tuntuu siltä, kuin hän ei varsin paljoa ymmärtäisikään, mutta aina hän tarkkailee opettajaa silmiään räpäyttämättä, otsa rypyssä, suu tiukasti suljettuna. Ja kun häneltä jotakin kysäisee opettajan puhuessa, ei hän ensimmäisellä eikä toisella kerralla vastaa mitään ja kolmannella hän polkee kysyjää jalalle.

Hänen vieressään istuu hävyttömän näköinen poikanen nimeltä Franti, joka jo kerran on erotettu eräästä toisesta osastosta.

Sitten meillä on veljekset, aivan toistensa näköiset ja samalla tavalla puetut. Molemmilla on riikinkukon töyhtö hatussaan. Mutta kaunein ja taitavin kaikista on kuitenkin Derossi, joka varmaan tänäkin vuonna tulee ensimmäiseksi, ja opettajamme kysyy häneltä aina silloin, kun muut eivät tiedä.

Minä pidän myöskin Precossista, sepän pojasta, hänestä, jolla on pitkä takki ja joka aina näyttää kipeältä; muut sanovat, että hänen isänsä lyö häntä. Hän on sangen arka, ja joka kerta kun hän jotakin kysyy tai jotakuta koskettaa, hän sanoo: "anteeksi"; ja hän katselee meitä hyvillä, surullisilla silmillään.

Mutta Garrone on paras ja suurin.

JALOMIELISYYTTÄ.

Maanantaina lokakuun 24 p:nä.

Tänä aamuna oli minulla tilaisuus oikein tutustua Garroneen. Kun astuin luokkaan — olin hieman myöhästynyt, sillä ensi luokan opettajattareni oli hiukan viivyttänyt minua kysellessään mihin aikaan hänen huomenna sopisi käydä meitä tervehtimässä — ei opettaja vielä ollut siellä, ja kolme, neljä poikaa kiusasi Crossia, vihanneksienmyyjän punatukkaista, heikkokätistä poikaa. He pistelivät häntä viivoittimilla, heittivät kastanjankuoria hänen kasvoihinsa ja nimittivät häntä raajarikoksi ja epäsikiöksi matkien hänen tapaansa pitää kättänsä.

Hän istui äärimmäisenä penkissään kuunnellen aivan kalpeana näitä herjauksia ja katseli vuoroin toista, vuoroin toista rukoilevin silmin, päästäkseen rauhaan. Mutta toiset vain pilkkasivat yhä enemmän, ja viimein hän alkoi vavista ja vihasta vimmastua.

Yht'äkkiä Franti kiipesi eräälle penkille ja ollen kantavinaan koppaa kummallakin käsivarrellaan matki Crossin äitiä, niinkuin oli nähnyt tämän tekevän poikaansa odotellessaan koulun ulkopuolella. Nyt hän on sairaana. Moni rupesi ääneensä nauramaan. Silloin Crossi suuttui silmittömästi, sieppasi mustepullon ja viskasi sen kiusaajaansa kohti suurella voimalla. Mutta Franti väistyi taitavasti, ja mustepullo lensi päin opettajaa, joka samassa astui huoneeseen. Kaikki hiipivät äänettömästi paikoilleen ja olivat hiljaa ja peloissaan.

Opettaja nousi aivan kalpeana lavalle ja kysyi värisevällä äänellä:
"Kuka sen teki?"

Ei kukaan vastannut.

Opettaja toisti kovemmalla äänellä: "Kuka sen teki?"

Silloin Garrone, joka sääli Crossi parkaa, nousi nyreästi seisoalleen ja sanoi päättäväisesti: "Minä sen tein!"

Opettaja katseli häntä, katseli myöskin hämmästyneitä oppilaita ja sanoi sitten maltillisella äänellä: "Sinä se et ollut." Ja hetkistä myöhemmin: "Syyllistä ei rangaista. Hän nouskoon seisoalleen." Crossi nousi istualtaan ja sanoi itkien: "He löivät ja häpäisivät minua, minä raivostuin ja heitin — —"

"Istu", sanoi opettaja. "Ne, jotka ovat häntä ärsyttäneet, nousevat seisomaan." Neljä nousi allapäin. "Te", sanoi opettaja, "olette kiusoittaneet erästä toveria, joka ei ole tehnyt teille mitään, te olette pilkanneet erästä onnetonta, te olette hyökänneet heikon kimppuun, joka ei mitenkään saattanut itseään puolustaa. Tämä on kaikkein alhaisimpia ja hävyttömimpiä tekoja, joilla inhimillinen olento voi itseään tahrata. Hyi teitä kunnottomia!" Tämän sanottuaan hän astui pulpettien väliin, pani kätensä Garronen leuan alle, kohotti hänen päätään, katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi: "Sinä olet jalo sielu. Älä kuitenkaan toiste poikkea totuudesta edes hyvässä tarkoituksessa."

Garrone käytti tätä tilaisuutta ja kuiskasi jotain, en tiedä mitä, opettajan korvaan. Tämä kääntyi syyllisten puoleen ja sanoi tuimasti ja lyhyesti: "Minä annan teille anteeksi."

ENSI LUOKAN OPETTAJATTARENI.

Tiistaina lokakuun 25 p:nä.

Opettajattareni piti sanansa ja tuli meitä tänään tervehtimään, juuri kun olin äitini kanssa menossa vaatteita viemään eräälle köyhälle vaimolle, jota sanomalehtikin oli kehoittanut auttamaan. Kokonaiseen vuoteen emme olleet nähneet opettajatarta luonamme. Me tervehdimme häntä kaikki hyvin iloisesti. Hän on aina samanlainen ja yhtä pieni, viheriäinen huntu hatussa, yksinkertaisesti kammattu ja puettu, sillä hänellä ei ole aikaa eikä halua itseään koristella. Vähän kalpeampi hän kuitenkin on kuin viime vuonna, muutamat hiuskarvat ovat jo valkeat, ja aina hän yskii. Äitini sanoi hänelle: "Mitenkä jaksatte, rakas opettaja? Te ette ollenkaan säästä itseänne." — "Ei se mitään tee", vastasi hän surumielisesti hymyillen. — "Te puhutte liika kovaa", lisäsi äitini. "Te huolehditte pojistanne liian paljon."

Se onkin aivan totta, aina hänen äänensä kuulee. Muistan vielä hyvin sen ajan, jolloin kävin hänen koulussansa. Aina hän puhuu, jotta poikien ajatukset eivät lähtisi lentoon, eikä hän istu ainoatakaan silmänräpäystä. — Olin ihan varma siitä, että hän tulisi tänään, sillä hän muistaa aina entisiä oppilaitaan. Vuosien takaa hän vielä muistaa heidän nimensä, kuukausitutkintojen aikana hän aina menee johtajan luo kysymään, millaisia arvosanoja hänen entiset poikansa ovat saaneet; hän odottaa heitä koulusta tullessa ja tarkastelee heidän ainekirjoituksiansa nähdäkseen, ovatko he edistyneet, ja monet heistä, jotka jo ovat lukiossa ja käyvät pitkissä housuissa ja ovat saaneet oman kellonkin, pistäytyvät häntä tervehtimässä. Tänään hän palasi aivan uupuneena taulukokoelmasta, jonne hän oli johtanut poikiansa, kuten hänellä on tapana tehdä joka torstai. [Italian kouluissa ei lueta torstaisin.] Opettajatar parka, hän on käynyt yhä läpikuultavammaksi. Mutta aina hän vain on hyvin vilkas ja joutuu helposti haltioihinsa, kun on kysymys hänen koulustaan. — Pian hänen taaskin oli mentävä tervehtimään erästä oppilastaan, satulasepän poikaa, joka oli sairastunut tuhkarokkoon. Päällepäätteeksi oli hänellä vielä koko kasa korjattavia vihkoja, joissa kyllä oli työtä koko illaksi, ja vielä ennen yötä hänen täytyi antaa yksityinen laskentotunti. "Henrik", sanoi hän minulle mennessään, "vieläkö sinä pidät entisestä opettajastasi, vaikka jo osaatkin ratkaista vaikeita laskuesimerkkejä ja kirjoittaa pitkiä aineita?" Hän taputti minua ja sanoi vielä rappusia alas mennessään: "Eikö totta, sinä et unohda minua?" Voi hyvä opettajani, enpä milloinkaan sinua unohda! Suureksi tultuanikin olen aina sinua muisteleva ja etsivä sinut poikiesi keskestä. Ja joka kerta, kun tieni johtaa jonkin koulun ohitse ja kun kuulen jonkun opettajattaren äänen, muistan niitä vuosia, jotka olin sinun koulussasi, missä opin niin monta asiaa, missä usein näin sinut kipeänä ja väsyneenä, mutta aina toimeliaana, aina lempeänä, missä välisti tuskastuit, kun joku piti kynää hullusti, missä vapisit, kun tarkastaja meiltä kyseli, missä olit onnellinen, kun me käyttäydyimme siivosti, missä aina olit hyvä ja hellä kuin äiti. En minä koskaan maailmassa opettajaani unohda.

VINTTIKAMARISSA.

Keskiviikkona lokakuun 26 p:nä.

Eilen illalla menin äitini ja Silvia-siskoni seurassa erään sanomalehdessä mainitun vaimon luo vaatteita viemään. Minä kannoin myttyä, Silvialla oli sanomalehti, jossa oli osoite ja nimen alkukirjaimet. Me nousimme erään korkean rakennuksen vinttikerrokseen ja jouduimme pitkään käytävään, jossa oli ovia molemmin puolin. Äitini naputti äärimmäistä. Nuori, vaaleaverinen, riutuneen näköinen vaimo avasi meille oven. Minusta tuntui, kuin olisin hänet sinisine huiveineen jo ennenkin nähnyt. "Oletteko sen ja sen niminen sanomissa mainittu vaimo?" kysyi äitini. — "Olen, armollinen rouva." — "Tässä tuomme teille vähän vaatteita." Hän malttoi tuskin tauota meitä kiittelemästä ja siunailemasta. Sillä aikaa havaitsin tuon aution, pimeän huoneen nurkassa poikasen tuolin edessä polvillaan. Selkä oli meihin päin käännettynä, ja tuntui siltä, kuin hän olisi kirjoittanut. Ja todellakin hän kirjoitti. Paperi oli asetettu tuolille, ja mustepullo oli lattialla. Mitenkä hän saattoi kirjoittaa tässä hämärässä? Juuri kun tätä mietiskelen, tunnen Crossin, vihanneskauppiaan pojan punaisen tukan ja sarkatakin, luokkatoverini hervottomine käsineen. Kuiskasin sen äidilleni vaimon pannessa pois vaatteita. "Hiljaa", vastasi äitini. "Ehkä hän häpee nähdä sinua nyt, kun annat hänen äidillensä almua; älä kutsu häntä." Samassa Crossi kääntyi; minä olin hämilläni, mutta hän vain hymyili, ja nyt äitini työnsi minut eteenpäin hänen luoksensa. Minä tervehdin häntä, hän kohottausi ja tarttui käteeni. — "Olen aivan yksin tämän poikani kanssa", sanoi Crossin äiti minun äidilleni. "Mieheni on ollut Amerikassa jo kuusi vuotta, ja minä olen sitäpaitsi kivulloinen, niin etten enää jaksa kulkea vihanneskoreineni ansaitakseni muutaman soldon. [Italialaiset rahayksiköt ovat: liira = n. 2 Suomen markkaa, soldo = n. 10 penniä, sentesimo = n. 2 penniä.] Ei ole edes jäänyt pöytääkään, jonka ääressä Ludvig rukkani saattaisi aineitansa kirjoittaa. Niin kauan kuin minulla vielä oli myymäpöytäni tuolla porttikäytävässä, sai hän edes sitä käyttää, mutta nyt on sekin minulta otettu. Eipä edes ole kynttilää, jonka valossa hän voisi lukea silmiään tärvelemättä. Jumalan kiitos, että kuitenkin voin pitää häntä koulussa, kun kunta antaa vihot ja kirjat ilmaiseksi. Ludvig rukka, hän tahtoo niin mielellään oppia."

Äitini antoi hänelle kaikki, mitä hänen kukkarossaan oli, hyväili poikasta ja miltei itki lähtiessämme. Ja kai hän oli oikeassa sanoessaan minulle:

"Katso millaisissa olosuhteissa tämän köyhän pojan täytyy työskennellä ja miten innokas hän kuitenkin on. Sinulla sitävastoin on kaikki mukavuudet, ja kuitenkin tuntuu sinusta oppiminen vaikealta! Yksi ainoa hänen päivätyönsä on ansiokkaampi kuin sinun vuosityösi. Semmoisille oppilaille olisi ensi palkinto annettava."

KOULU.

Torstaina lokakuun 27 p:nä.

Niin, rakas Henrikkini, oppiminen käy sinulta kankeasti, kuten äitisi sanoo; vielä en näe sinun astuvan kouluun päättäväisin mielin ja säteilevän iloisena, kuten niin halusta soisin. Vastenmielisesti sinä yhä vain sinne lähdet.

Mutta kuulepa. Ajattele hiukkasen, kuinka surkea ja arvoton elämäsi olisi, ellet koulua kävisi! Kädet ristissä sinä piankin kyllästymisestä ja häpeästä väsyneenä, leikkikaluihisi ja koko oloosi ikävystyneenä rupeaisit viikon lopulla kouluun pyrkimään.

Kaikki, kaikki oppivat nyt juuri, poikaseni. Ajattele käsityöläisiä, jotka koko päivän aherrettuaan vielä käyvät iltakoulua; ajattele niitä kansannaisia, vaimoja ja tyttäriä, jotka viikon työt tehtyään käyvät sunnuntaikoulua, sotamiehiä, jotka väsyneinä harjoituskentältä palattuaan vielä tarttuvat kyniin ja vihkoihin. Ajattele mykkiä ja sokeita lapsia, jotka kuitenkin oppivat! Jopa vangitkin opettelevat lukemaan ja kirjoittamaan.

Ajattele aamulla, kun astut kouluun, että samana aikana sinun syntymäkaupungissasi menee kolmekymmentätuhatta lasta istuakseen 3 tuntia kouluhuoneissa oppimassa kuten sinäkin! Ja vieläkin enemmän. Ajattele niitä lukemattomia lapsia, jotka jotenkin samaan aikaan kaikissa maissa menevät kouluun!

Koeta hengessäsi kuvitella, kuinka he sinne rientävät hiljaisia kyläteitä, kaupunkien meluavia katuja pitkin, järvien ja merien rantoja, täällä paahtavassa auringonpaisteessa, tuolla sumussa, laivoilla sellaisissa maissa, joita kanavat risteilevät, hevosilla läpi suurien tasankojen, reellä yli jäätikköjen, yli vuorten ja laaksojen, metsien halki ja jokien poikki, yksinäisillä vuoripoluilla, yksinään, parittain, ryhmittäin, pitkissä riveissä, kaikilla kirjat kainaloissaan, tuhannenlaisiin eri vaateparsiin puettuina, puhuen tuhansia kieliä, aina Suomen äärimmäisestä, lumen ja jäiden keskellä olevasta koulusta Arabian eteläisimpiin kouluihin, joita palmut varjostavat. Kaikkialla kulkevat monet miljoonat sadassa eri muodossa oppimaan samoja asioita.

Koeta kuvitella koko tätä sadoista kansakunnista kokoonpantua lapsijoukkoa, tätä suuria liikettä, johon sinäkin olat osaa, ja ajattele: Jos tämä liike lakkaisi, joutuisi ihmiskunta jälleen raakuuden tilaan; tämä liike on maailman edistys ja kunnia.

Rohkaise siis mielesi, sinä suuren joukon pieni sotilas! Kirjasi ovat sinun aseesi, luokkasi on sinun rykmenttisi, taistelutanner on koko maailma, ja voitto on ihmiskunnan sivistys. Älä ole pelkurimainen sotilas, oma poikani.

Isäsi.

NOKIKOLARI.

Perjantaina lokakuun 28 p:na.

Siinä koulussa, jossa siskoni Silvia käy ja joka on aivan meidän koulumme läheisyydessä, on seitsemänsataa tyttöä. Kun eilen illalla kuljin siitä ohitse, tulivat he kaikki ulos riemuiten vainajainpäiväluvasta. Silloin näin jotakin kaunista.

Vastapäätä koulua, kadun toisella puolella, seisoi pieni, mustakasvoinen nokikolari pusseineen ja kalvinrautoineen katkerasti itkien ja nyyhkien.

Pari kolme toisen luokan tyttöä lähestyi häntä ja kysyi: "Mikä sinua vaivaa, miksi itket?" Mutta hän ei vastannut, itki vain yhä rajummin.

"Mutta sano toki, mikä sinun on ja miksikä itket", kysyivät tytöt taaskin. Nyt kasvot vähän kohosivat — oikeat lapsenkasvot — ja hän kertoi itkien käyneensä useissa taloissa nuohoamassa ja ansainneensa 30 soldoa, mutta hukanneensa nämä. Ne olivat pudonneet hänen taskunsa ratkeamasta — hän osoitti sitä — ja nyt hän ei uskaltanut rahatta palata. "Mestari lyö minua", sanoi hän nyyhkien ja antoi päänsä jälleen vaipua käsivarrelleen epätoivoisena. Lapset katselivat häntä hyvin vakavina.

Sillä aikaa oli saapunut koko joukko tyttöjä, suuria ja pieniä, köyhiä ja komeapukuisia, koululaukut käsivarsilla. Eräs suurempi, jolla oli sininen höyhen hatussa, otti kaksi soldoa taskustaan ja sanoi:

"Minulla on vain kaksi soldoa, pankaamme toimeen keräys."

"Minullakin on kaksi soldoa", sanoi eräs toinen, jolla oli punainen puku, — "kyllä meillä nyt kaikilla yhteensä on kolmekymmentä soldoa". Ja he rupesivat huutamaan: "Amalia, Silvia, Annina. Yksi soldo! Kellä on soldoja?"

Useimmilla oli rahaa kukkien tai vihkojen ostamista varten, ja ne he nyt ottivat esiin. Muutamat pienemmät antoivat sentesimoja. Tuo sinitöyhtöinen kokosi kaikki ja laski ääneen: "Kahdeksan, kymmenen, viisitoista." Mutta vielä tarvittiin lisää. Nyt tuli eräs, joka oli muita isompi ja miltei muistutti nuorta opettajaa. Hän antoi puoli liiraa, josta kaikki iloitsivat. Mutta vielä puuttui viisi soldoa.

"Nyt tulevat neljännen luokan tytöt, joilla on enemmän", tiesi eräs kertoa. He tulivat, ja soldoja rupesi satelemaan. Kaikki tytöt asettuivat ylt'ympärille. Oli liikuttavaa nähdä pieni nokikolari keskellä kukoistavia kasvoja ja kirjavia pukuja. Jo oli kolmekymmentä soldoa koottu ja yhä vain keräytyi lisää. Pienet, joilla ei ollut rahoja, eivät tahtoneet olla isoja huonommat ja antoivat sentähden kukkakimppunsa.

Yht'äkkiä ilmestyi ovenvartija ja huusi: "Johtajatar!"

Tytöt hajaantuivat joka taholle kuin varpusparvi. Keskellä katua oli vain pieni nokikolari silmiänsä pyyhkien hyvin tyytyväisen näköisenä, kädet täynnä rahaa ja napinreijissä, taskuissa ja hatussa paljon kukkia; maassakin hänen jalkainsa juuressa oli niitä.

PIENI PADOVALAINEN ISÄNMAANYSTÄVÄ.

(Opettajan kertomus.)

Lauantaina lokakuun 29 p:nä.

Meidän opettajallamme on tapana kertoa meille kuukausittain jokin pieni kertomus, jonka sitten saamme kirjoittaa. Tänään hän kertoi meille pienestä padovalaisesta isänmaanystävästä, jonka tässä nyt koetan esittää.

Ranskalainen laiva lähti Barcelonasta, eräästä Espanjan kaupungista, Genovaan. Laivassa oli ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia ja sveitsiläisiä. Paitsi muita matkustajia oli siellä myös eräs italialainen yksitoistavuotias poika huonoissa vaatteissa, aivan yksinään. Hän pysyi kaikista muista erillään kuin pieni villieläin silmäillen heitä vain silloin tällöin hyvin vihaisesti. Mutta eipä hän syyttä niin julmistuneelta näyttänyt. Kaksi vuotta sitten hänen isänsä ja äitinsä, jotka olivat padovalaisia talonpoikia, olivat myyneet hänet eräälle kuljeksivalle näyttelijäseurueelle. Kun nämä olivat opettaneet hänelle temppujaan antaen runsaasti ruoskaa ja niukalta ruokaa, he veivät hänet mukanaan Ranskaan ja Espanjaan. Barcelonaan saavuttuaan hän ei enää kestänyt tuota alituista rääkkäämistä ja nälkää, vaan pakeni hyvin surkeassa tilassa Italian konsulin luo turvaa etsimään. Tämä oli säälistä hankkinut hänelle paikan laivassa ja antanut hänelle kirjeen vietäväksi Genovan poliisimestarille, jonka piti lähettää hänet takaisin vanhemmille, näille sydämettömille vanhemmille, jotka olivat hänet myyneet.

Poika parka oli repaleissa ja sairas. Hänelle oli luovutettu toisen luokan hytti laivassa. Kaikki katselivat häntä ja muutamat puhuttelivatkin, mutta hän ei virkkanut mitään. Näytti siltä, kuin kova kohtelu ja alituinen ruoskiminen olisi hänet niin katkeroittanut, että hän vihasi ja halveksi kaikkia. Oli kuitenkin kolme matkustajaa, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan, ennenkuin saivat hänet puhumaan. Hän kertoi silloin kaikki vaiheensa sekoittaen puheeseensa ranskaa, espanjaa ja italiaa. Nämä matkustajat eivät olleet italialaisia, mutta he ymmärsivät häntä kuitenkin ja osaksi säälistä, osaksi siksi, että olivat juoneet eivätkä olleet oikein selväpäisiä, he antoivat hänelle jonkin soldon, laskivat leikkiä hänen kanssaan ja koettivat houkutella häntä kertomaan vielä enemmän. Samassa eräs naishenkilö astui saliin, ja ylvästelläkseen miehet antoivat pojalle vielä enemmän rahaa huutaen: "Otapa vielä tämäkin, kas tässä saat." Poika pisti kaikki taskuihin ja kiitti äreällä tavallaan aivan hiljaa, mutta hänen katseensa oli ensi kerran hymyilevä ja ystävällinen. Sitten hän kiipesi makuusijalleen, veti uutimet eteen ja rupesi miettimään elämänsä vaiheita. Näillä rahoilla hän saisi laivassa ollessaan monta hyvää suupalaa nähtyään nälkää nyt jo pari vuotta, ja astuttuaan maalle Genovassa hän voisi ostaa itselleen uuden takin käytyään repaleissa. Hänen osakseen tulisi kotona kenties inhimillisempi kohtelu, kun hän saapuu sinne rahaa taskussaan. Tämä raha oli hänestä koko rikkaus. Näitä hän mietiskeli uutimensa takana sillä aikaa kuin miehet istuivat pöydän ääressä toisen luokan salissa. He joivat ja juttelivat matkoistaan ja maista, joita olivat nähneet, ja tulivat puhuneeksi Italiastakin. Toinen moitti majataloja, toinen rautateitä, ja pian he kilvan parjailivat kaikkea italialaista. Erään mielestä oli Lapissakin parempi matkustaa, toinen ei sanonut Italiassa tavanneensa muita kuin pettureita ja renttuja. Kolmas väitti, etteivät italialaiset virkamiehet osanneet lukea. —

"Se on valistumatonta kansaa", aloitti ensimmäinen taas uudestaan. — "Likaista", lisäsi toinen. — "Var…", huusi kolmas ja oli sanoa "varkaita", mutta ei ehtinyt, sillä samassa sateli soldoja ja puolia liiroja heidän päihinsä ja hartioillensa, josta sitten pyörivät lattialle ja pöydälle. Kaikki kolme nousivat raivostuneina paikoiltaan ja katsoivat ylöspäin, mutta saivat vielä aika soldokuuron.

"Ottakaa soldonne takaisin!" huusi poika raivostuneena tullen esille uutimen takaa. "Sellaisilta ihmisiltä, jotka parjaavat minun maatani, minä en ota almua."

VAINAJAIN PÄIVÄ.

[Vainajain päivä on juhla, jota katolisissa maissa vietetään kaikkien kuolleiden muistoksi.]

Tiistaina marraskuun 1 p:nä.

Tämä päivä on omistettu kaikkien kuolleiden muistolle. Tiedätkö, Henrik, keitä kuolleita teidän lasten etupäässä tulee muistella? Niitä, jotka ovat teidän lasten edestä kuolleet. Kuinka monta sellaista onkaan jo kuollut ja vieläkin kuolee! Etkö milloinkaan ole ajatellut, kuinka raskas työ on lyhentänyt monen isän iän, kuinka moni äiti on vaipunut ennenaikaiseen hautaan puutteiden ja kärsimyksien takia, joita hän on kestänyt voidaksensa elättää lapsiansa.

Tiedätkö, kuinka moni mies on epätoivosta kuollut nähdessään lastensa kärsivän kurjuutta, kuinka monen vaimon sydän on särkynyt, kun on lapsensa kadottanut? Ajattele noita kaikkia tänä päivänä! Ajattele kaikkia niitä opettajia, jotka ovat nuorina kuolleet uhrattuaan kaikki voimansa koulullensa ja lapsillensa, joista eivät ole hennoneet erota!

Ajattele lääkäreitä, jotka ovat kuolleet tarttuviin tauteihin, kun niitä pelkäämättä vastustivat pelastaaksensa pieniä lapsia!

Ajattele niitä, jotka haaksirikoissa, tulipaloissa, nälänhädässä, suurimmassa vaarassa ovat antaneet nuorisolle pelastukseksi viimeisen leipäpalan, viimeisen köydenpään, viimeisen lankun, ja ilolla uhranneet oman henkensä!

Heitä on lukemattomia, Henrik. Jokaisen hautausmaan povessa lepää sadoittain näitä jaloja henkilöitä, jotka, jos voisivat hetkeksikään kohottaa päätään, mainitsisivat jonkun lapsen, jolle ovat nuoruutensa ilot, vanhojen päiviensä rauhan, kaiken rakkautensa, kaikki tietonsa, vieläpä elämänsäkin uhranneet. Äitejä, isiä parhaassa iässään, vanhuksia, nuorukaisia — lapsimaailman tuntemattomia, sankarillisia marttyyrejä — niin suurenmoisia, ettei maa kasva niin paljon kukkia, kuin olisimme velkapäät sirottelemaan heidän haudoillensa.

Niin teitä, lapset, rakastetaan. Ajattele tänään kiitollisuudella kaikkia näitä kuolleita! Silloin sinun suhteesi niihin, jotka sinua rakastavat ja sinun edestäsi lyötä tekevät, on käypä paljon paremmaksi ja hellemmäksi.

Äitisi.

YSTÄVÄNI GARRONE.

Perjantaina marraskuun 4 p:nä.

Vaikka meillä oli vain kaksi päivää lupaa, tuntuu siltä, kuin en olisi pitkään aikaan nähnyt ystävääni Garronea. Kuta kauemmin hänet tunnen, sitä enemmän häntä rakastan, ja niin käy kaikkien muidenkin, paitsi väkivaltaisten, jotka eivät sovi hänen kanssaan, koska hän ei kärsi vääryyttä. Joka kerta kun joku isompi kohottaa kätensä pienempää vastaan, huutaa tuo pieni: "Garrone!" — eikä iso lyö enää.

Hänen isänsä on koneenkäyttäjä; itse hän on tullut hyvin myöhään kouluun, koska oli pari vuotta sairaana. Hän on luokan suurin ja voimakkain, nostaa yhdellä kädellään penkin ja on aina hyvä. Jokaista tarvekalua, jota häneltä pyytää, olkoon sitten lyijykynää, kumia, paperia, kynäveistä, hän on aina valmis lainaamaan ja antamaan. Hän ei koskaan naura eikä lörpöttele koulussa. Hän istuu aina liikkumattomana pulpetissaan, joka on hänelle liian ahdas, selkä hiukan kumarassa, iso pää hartioiden välissä, ja kun minä häntä katselen, niin hän hymyilee vastaani silmät ummessa, aivan kuin tahtoisi sanoa: "Eikö niin, Henrik, me olemme ystävät?"

Mutta nauraa täytyy nähdessään, miten kaikki vaatteet, takki, housut ja liivit ovat liian pienet ja ahtaat tälle isolle, väkevälle nuorukaiselle. Lakki ei sovi hänen päähänsä, hänen tukkansa on aivan lyhyeksi keritty, jaloissa on vahvat kengät, ja kaulus on sidottu kuin nuora.

Rakas Garrone! Sinut kun vain kerran näkee, voitat jo suosiota. Kaikki pienet tahtovat mielellään istua hänen läheisyydessään. Hän osaa myöskin hyvin laskea. Kirjansa hän aina kantaa punaisissa nahkahihnoissa. Hänellä on helmiäisvartinen veitsi, jonka hän löysi viime vuonna ja jolla hän kerran leikkasi sormeensa aina luuhun asti, mutta ei kukaan koulussa sitä huomannut ja kotona hän ei liioin valittanut, jotteivät vanhempansa säikähtyisi. Hänen kanssansa uskaltaa laskea pilaa, eikä hän sitä pahakseen pane, mutta voi armias sitä, joka sanoo hänen jotakin kerrottuaan: "Ei se ole totta." Silloin hänen silmänsä säkenöivät ja hän lyöpi nyrkillään penkkiin, että luulisi sen siihen paikkaan pirstautuvan.

Lauantai-aamuna hän antoi soldon eräälle ensiluokkalaiselle, jonka tapasi kadulla itkemässä, kun toiset olivat ottaneet pojan rahat eikä hän siis voinut ostaa vihkoa.

Kolme päivää sitten hän aloitti kahdeksansivuista kirjettä, jonka reunat hän koristelee piirustuksilla, antaakseen sen äidillensä nimipäivälahjaksi. Tämä äiti, joka usein noutaa poikansa koulusta, on iso ja komea kuin hänkin ja yhtä herttainen.

Opettaja katselee Garronea aina ystävällisesti ja joka kerta ohi mennessään taputtaa häntä kuin nuorta hyvänsävyistä varsaa. Minä viihdyn erittäin hyvin hänen seurassaan ja tunnen itseni onnelliseksi, kun hän isolla, miehekkäällä kädellään puristaa minun kättäni. Olen varma siitä, että hän uskaltaisi henkensä pelastaakseen toverinsa, että hän antaisi lyödä itsensä kuoliaaksi toista puolustaakseen. Sen näkee hänen silmistään. Ja vaikka hänen karkea äänensä muistuttaa mörinää, on hänen sydämensä kuitenkin jalo, sen tuntee kohta.

HIILIKAUPPIAS JA HERRASMIES.

Maanantaina marraskuun 7 p:nä.

Eipä Garrone milloinkaan lausuisi sellaista sanaa kuin Carlo Nobis eilen sanoi Bettille. Carlo Nobis ylpeilee siitä, että isänsä on oikea herra, kookas, mustapartainen ja hyvin vakava. Hän saattaa poikaansa miltei joka päivä.

Eilen aamulla Nobis riiteli Bettin kanssa, joka on hiilikauppiaan poika ja luokan pienimpiä oppilaita. Kun hän ei enää tiennyt mitä vastata Bettille, koska oli väärässä, sanoi hän ääneen: "Sinun isäsi on renttu." Betti punastui aina hiusmartoon saakka eikä sanonut mitään, mutta kyynelet kiersivät hänen silmissään, ja kotiin tultuaan hän toisti isälleen tämän sanan.

Iltapäivällä tuli hiilikauppias, pieni musta mies, poikaansa taluttaen opettajalle valittamaan.

Sill'aikaa kuin hän selitti asiaansa opettajalle ja kaikki olivat ääneti, kuuli Nobisin isä, joka tavallisuuden mukaan oli poikaansa saattamassa, nimeänsä mainittavan, astui sisään ja kysyi mistä oli puhe.

"Tämä työmies" — vastasi opettaja — "on tullut valittamaan, että teidän poikanne Carlo on Bettille sanonut hänen isäänsä rentuksi".

Nobisin isä rypisti otsaansa ja punastui hieman. Sitten hän kysyi pojaltaan: "Oletko todellakin sanonut tämän sanan?"

Carlo, joka seisoi keskellä luokkaa, pikku Bettiä vastapäätä, ei vastannut sanaakaan.

Silloin isä otti häntä käsivarresta kiinni, työnsi hänet lähemmäksi Bettiä, niin että molemmat pojat miltei koskettivat toisiansa, ja sanoi: "Pyydä anteeksi!"

Kivihiilikauppias tahtoi astua väliin ja sanoikin jo: "Ei tarvitse", mutta herrasmies ei huolinut siitä, vaan uudisti käskynsä: "Pyydä häneltä anteeksi! Toista minun sanani: Anna anteeksi tuo häpeällinen, ajattelematon herjaussana, jonka äsken isästäsi lausuin, tästä isästä, jonka kättä minun isäni pitää kunnianansa puristaa!"

Kivihiilikauppias teki estävän liikkeen, kuin sanoakseen: "En minä tahdo." Herrasmies ei ottanut tätä huomatakseen, ja hänen poikansa sanoi hitaasti, matalalla äänellä, nostamatta silmiään maasta: "Anna anteeksi tuo häpeällinen — — — ajattelematon — — — herjaussana, jonka isästäsi lausuin, tästä isästä, jonka kättä minun isäni pitää kunnianansa puristaa!"

Silloin herrasmies ojensi kätensä hiilikauppiaalle, joka puristi sitä voimakkaasti ja sitten yht'äkkiä työnsi poikansa Carlo Nobisin syliin.

"Tehkää minulle se ilo, että panette pojat vieretysten istumaan", sanoi herrasmies opettajalle. Opettaja asetti Bettin Nobisin penkkiin. Kun pojat olivat paikoillaan, kumarsi herrasmies ja läksi.

Kivihiilikauppias seisoi hetkisen miettiväisen näköisenä ja tarkasteli noita molempia, vieretysten istuvia poikia. Sitten hän lähestyi penkkiä, silmäili Nobisia ilmaisten katseessaan sekä suosiota että surumielisyyttä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän kohotti kättään häntä hyväilläkseen, mutta ei uskaltanut sitäkään. Sitten hän meni ovea kohti, kääntyi vielä kerran katsomaan ja katosi.

"Pankaa mieleenne tämän päivän tapahtuma, lapset", sanoi opettaja.
"Se on vuoden kaunein opetus."

VELJENI OPETTAJATAR.

Torstaina marraskuun 10 p:nä.

Kivihiilikauppiaan poika kävi ennen koulua opettajatar Delcatilla, joka tänään tuli meille tervehtiäkseen sairasta veljeäni. Hän sai meidät sydämellisesti nauramaan kertoessaan, mitenkä tämän pojan äiti pari vuotta sitten kantoi hänelle esiliinan täyden kivihiiliä kiittääksensä häntä siitä, että poika oli saanut mitalin koulussa. Hän vaati itsepintaisesti niitä ottamaan — vaimo rukka — eikä tahtonut viedä niitä kotia sekä miltei itki, kun hänen kuitenkin täytyi palata antimineen. Eräästä toisestakin vaimosta hän kertoi. Tämä toi hänelle kerran raskaan kukkavihon, johon oli kätketty kasa soldoja.

Aika kului niin rattoisasti näitä kertomuksia kuunnellessa, että veljenikin nieli rohtonsa, joita hän ei sitä ennen ollut tahtonut ottaa. —

Voi miten paljon kärsivällisyyttä tarvitaan näiden ensi luokan poikien kanssa, jotka kaikki ovat hampaattomia kuin vanhat ihmiset eivätkä osaa ääntää s:ää eikä r:ää! Yksi yskii, toisen nenä vuotaa verta; tuolla joku kadottaa puukenkänsä penkin alle, täällä taas eräs on pistänyt sormeensa kynällä ja parkuu, ja kolmas, joka on ostanut itsellensä vihon N:o 2, vaikka piti ostaa Nro 3, itkee. Yhdessä luokassa on viisikymmentä aivan tietämätöntä pienokaista, joita pitää opettaa lukemaan ja pitelemään kynää taikinanpehmoisissa käsissä.

He tuovat lakritsia, nappeja, pullontulppia, tiilikiviä ja kaikenlaista kamaa kouluun. Opettajattaren täytyy tutkia heidän taskunsa, ja siksi he piilottavat näitä tavaroita kenkiinsäkin.

Ja jos he edes olisivat tarkkaavaisia! Mutta jo iso kärpänen, joka ikkunasta lentää sisään, saa heidät pois tolalta, ja kesällä he tuovat luokkaan kukkia ja turilaita, jotka lentävät ympäri tai putoavat musteastiaan ja vielä tahraavat vihotkin.

Opettajattaren täytyy aina aivan kuin äidin auttaa heidän yllensä päällysvaatteet, sitoa haavoittuneet sormet, nostaa lattialle pudonneet lakit, valvoa etteivät he vaihda päällystakkejaan, josta pian syntyisi hirmuinen huuto. Opettaja parat! Ja kuitenkin äidit tulevat valittamaan: "Mitä varten minun lapseni on kadottanut kynänsä?" "Miksi minun poikani ei mitään opi?" "Miksi ette anna minun pojalleni, joka kuitenkin on niin taitava, kunniamitalia?" "Miksi ette vedätä penkistä pois sitä naulaa, joka repi meidän pojan housut?"

Hän on nuori ja iso, tämä opettajatar Delcati, siististi puettu ja niin vilkas, kuin koko hänen olentonsa olisi vietereillä. Sangen vähäpätöisestä asiasta hän tulee liikutetuksi ja puhuu silloin suurella hellyydellä.

"Lasten rakkauden te voitatte", sanoi äitini.

"Niin kyllä", hän vastasi, "mutta kun vuosi on kulunut umpeen, ei suurin osa enää ensinkään minusta välitä. Jouduttuaan miesopettajien luo he miltei häpeävät olleensa naisen koulussa. Todella alakuloiseksi käypi mieli, kun kaksivuotisen yhdessäolon kestäessä opittuaan lasta oikein rakastamaan täytyy siitä erota."

Tässä opettaja keskeytti puheensa. — "Mutta sinä, pienokainen, et ole opettajaasi unohtava", sanoi hän sitten kostein silmin, suuteli veljeäni ja nousi mennäkseen. "Sinä et käännä päätäsi pois tavatessamme, ethän? Sinä et luovu opettajastasi."

ÄITINI.

Perjantaina marraskuun 11 p:nä.

Veljesi opettajan läsnäollessa sinä olet käyttäytynyt tyhmästi äitiäsi kohtaan. Älköön tämä milloinkaan enää tapahtuko. Sinun puuttuvaa kunnioitusta ilmaiseva sanasi on tunkenut sydämeeni kuin teräsmiekka. Minä ajattelin äitiäsi, kuinka hän vuosi sitten koko yön valvoi kumartuneena vuoteesi yli tutkistellen hengitystäsi, kuinka hän pelosta itki, kun luuli sinut kadottavansa. Tätä minun täytyi ajatella, ja katkera, haikea tunne valtasi minut. Sinä solvaiset äitiäsi! Äitiäsi, joka antaisi elämästään kokonaisen onnentäytteisen vuoden säästääkseen sinulta tuskan hetken, joka menisi sinun tähtesi kerjäämään, joka antaisi tappaa itsensä pelastaakseen henkesi. Kuule, Henrik! Paina mieleesi mitä sinulle nyt sanon!

Voit olla varma siitä, että tulet kokemaan monta kovaa hetkeä, mutta kaikkein kauhein on se, jolloin äitisi kadotat.

Mitenkä oletkaan silloin muistava jokaisen katkeran hetken, jonka hänelle olet tuottanut, ja millaisin omantunnon vaivoin oletkaan niitä ajatteleva! Onneton! Älä toivo mitään iloa elämässäsi, jos olet saattanut äitisi mielen murheelliseksi. Sinä kadut, pyydät häneltä hengessäsi anteeksi, niin usein kuin häntä muistelet. Omatunto ei ole sinulle rauhaa antava. Jokaisella suloisella, lempeällä kuvalla on oleva surun ja soimauksen leima.

Muista, Henrik, että tämä on kaikista inhimillisistä tunteista pyhin, ja voi sitä, joka sen jalkainsa alle tallaa! Murhaajalla, joka kunnioittaa äitiänsä, on kuitenkin vielä hyviä ja jaloja tunteita sydämessään, jotavastoin mainehikkain henkilö, joka äitiänsä solvaisee ja vihoittaa, on kurja. Älköön suustasi enää milloinkaan lähtekö kovaa sanaa äitiäsi vastaan. Ja jos sellainen joskus tulisi sanotuksi, saattakoon sinut silloin sydämesi vaatimus eikä suinkaan pelon tunne hänen jalkainsa juureen pyytämään, että hän sovituksen suudelmalla pyyhkisi otsastasi kiittämättömyyden tulimerkin. Minä rakastan sinua, poikani. Sinä olet elämäni kallein toivo. Mutta mieluummin näkisin sinut kuolleena kuin kiittämättömänä äidillesi.

Isäsi.

YSTÄVÄNI CORETTI.

Lauantaina marraskuun 12 p:nä.

Isäni on antanut minulle anteeksi, mutta kun mieleni jonkin aikaa jälkeenpäin oli alakuloinen, lähetti äitini minut portinvartijan täysikasvuisen pojan kanssa kävelemään Corsolle. Kun olin joutunut Corson keskikohdalle ja kuljin erään puodin edustalla vaunujen ohitse, kuulin nimeäni mainittavan ja käännyin. Siellä oli koulutoverini Coretti ruskeine takkeineen ja kissannahkaisine lakkeineen. Hän hikoili ja kantoi puutaakkaa. Mies seisoi vaunujen päällä ja kurotti hänelle puusylyksen toisensa jälkeen. Coretti otti vastaan ja kantoi ne isänsä puotiin, jossa kiireimmiten ne pinosi.

"Mitä sinä teet, Coretti?" kysyin.

"Etkö näe", vastasi hän levittäen käsivarsiaan vastaanottaaksensa kantamusta. "Minä kertaan läksyäni."

Minä nauroin. Mutta hän puhui todenperästä ja tartuttuaan kantamukseensa hän lausui mennessään — — — "Teonsanan taivutuksella ymmärretään sen muuttumista luvun — — — luvun ja tekijän suhteen" — ja sitten puita pois asettaessaan ja pinotessaan — "ajan suhteen, jossa tekeminen tapahtuu" — ja palatessaan taas kärryistä toista kantamusta ottamaan — — — "tapamuodon suhteen".

Se oli meidän seuraavan päivän kielioppiläksymme. "Mitäpä muuta neuvoksi" — sanoi hän minulle — "minä koetan käyttää aikaa parhaan taitoni mukaan. Isäni on mennyt ulos apulaisensa kanssa eräälle asialle. Äitini on sairaana. Siis täytyy minun purkaa kuorma, ja sillä aikaa minä kertaan kielioppia. Tänään meillä on hyvin vaikea läksy. Ei se tahdo pystyä päähän. — Isäni sanoi palaavansa kello seitsemältä maksaakseen teille",huomautti hän miehelle, joka oli tuonut puita.

Vaunut ajoivat tiehensä. "Tule hetkiseksi puotiin", sanoi Coretti minulle. Minä astuin sisään. Se oli iso huone täynnä puupinoja ja risukimppuja; eräässä kulmassa oli vaaka. "Tänään sitä on hommaa, sen voin sinulle vakuuttaa", jatkoi Coretti. "Minun täytyy varastella silloin tällöin hetkinen läksyjäni varten. Kun kirjoitan lauseita, tulee ostajia. Tuskin olen sitten taas aloittanut, niin vaunut saapuvat. Tänä aamuna olen jo kaksi kertaa juossut puutorille, joka on Venetsian aukealla. Tuskin enää tunnen jalkojani, ja käteni ovat turvoksissa. Olisin ihan helisemässä, jos huomiseksi vielä olisi piirustusharjoitus."

Tätä puhuessaan hän lakaisi kokoon lastut ja kuivat lehdet, joita oli tiilikivilattialla.

"Mutta missä sinä suoritat kirjoituksesi, Coretti?" kysyin minä.

"En suinkaan täällä, se on varma", hän vastasi.

"Tule katsomaan!" Ja hän vei minut pieneen, puodin takana olevaan kamariin, joka yht'aikaa oli sekä keittiö että ruokailuhuone. Nurkassa oli pieni pöytä, jolle oli asetettu kirjoja, vihkoja ja papereita. "Niin", hän sanoi, "toisen vastauksen olen jättänyt keskeneräiseksi: nahasta tehdään jalkineita, kantohihnoja — — — nyt panen tähän vielä lisää: postilaukkuja". Ja hän otti kynän ja alkoi kirjoittaa ihmeen kauniilla käsialalla… "Eikö täällä ole ketään", kuului samassa ääni puodista. Se oli eräs vaimo, joka tuli risuja ostamaan. "Täällä olen", vastasi Coretti ja juoksi sinne, punnitsi risukimput, otti vastaan soldot, juoksi merkitsemään oston erääseen isoon kirjaan ja palasi takaisin työhönsä sanoen: "Saa nähdä, enkö pääse niin pitkälle, että saisin lauseeni päätetyksi." Ja hän kirjoitti: "Matkalaukkuja, sotilaitten reppuja." — "Voi minun kahviparkaani!" huusi hän äkkiä ja kiiruhti takan luo nostamaan kahvipannun tulelta. "Tässä on kahvia äidilleni" — sanoi hän — "hyvä oli, että opin sitä keittämään. Odota hiukan, niin viemme sen hänelle yhdessä, että hän saa nähdä sinut. Se on varmaankin hänestä hauskaa. Viikko sitten hän joutui vuoteen omaksi. Pannu on niin kuuma, että vielä tässä poltan sormeni. Mitä minun pitää vielä lisätä sotilasreppujen jälkeen? Kyllä vielä muitakin kaluja valmistetaan, mutta en minä nyt tällä hetkellä niitä hoksaa. Tule nyt äitini luo!"

Hän avasi oven. Me astuimme toiseen pieneen huoneeseen. Siellä makasi
Corettin äiti sängyssä, valkoinen huivi sidottuna pään ympäri.

"Täällä on kahvisi, äiti", sanoi Coretti antaen kahvikupin, "ja tässä on eräs minun koulutoverini". — "Nuori herra on kovin ystävällinen", sanoi vaimo minulle, "kun tulee sairasta tervehtimään". Sil'aikaa Coretti sovitteli tyynyt äitinsä selän taakse, järjesti peittoa, korjasi valkeata ja ajoi kissan pois piirongilta. "Tarvitsetko vielä mitään, äiti?" kysyi hän ottaessaan kuppia pois. "Joko olet ottanut nuo kaksi lusikallista siirappia? Jollei pullossa enää ole, juoksen apteekista tuomaan. Puukuormat ovat tyhjennetyt. Kello neljältä asetan lihan tulelle, kuten olet sanonut, ja kun voi-akka kulkee ohitse, annan hänelle kahdeksan soldoa. Kaikki käy hyvin. Älä ensinkään huolehdi!"

"Kiitos, poikani", vastasi vaimo. "Poika parka! Kaikkea hän ajattelee."

Hän vaati minua ottamaan sokeria. Sitten Coretti näytti minulle pientä taulua, joka kuvasi hänen isäänsä sotilaspuvussa kunniamitaleineen, jotka hän sai v. 1866 Umberto-prinssin rykmentissä. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin pojankin, samat vilkkaat silmät ja iloinen hymy.

Me palasimme keittiöön. "Jo olen löytänyt jatkoa", sanoi Coretti ja lisäsi vihkoonsa: "Siitä valmistetaan myöskin hevosen valjaita." "Loput kirjoitan tänä iltana, sillä aion vielä kauan olla valveilla. Sinä olet onnellinen. Sinulla on aikaa lukemiseen ja vielä kävelemiseenkin."

Iloisesti ja näppärästi hän sitten rupesi asettelemaan puita pukille poikki sahattavaksi. "Tämä on voimistelemista ja hieman toisenlaista kuin: 'Kädet ojentakaa!' Minä tahdon, että kaikki puut ovat sahatut isän kotiin tullessa. Silloin hän on iloinen. Pahinta on, että sahattuani tulevat t- ja l-kirjaimet niin rumia ja kiemuraisia. Mutta mitäpä minä sille mahdan? Minä kerron opettajalle, että on täytynyt liikuttaa käsivarsia. Pääasia on, että äiti pian paranee. Tänään hän onkin jo vähän virkeämpi. Jumalan kiitos! Kieliopin harjoitan huomenna kukon laulussa. Voi, täällä ovat jo vaunut pölkkyineen. Työhön siis!"

Puilla lastatut vaunut pysähtyivät puodin ulkopuolelle. Coretti juoksi ulos puhutellakseen miestä. Sitten hän palasi. "Nyt en enää saata pitää sinulle seuraa", sanoi hän minulle. "Näkemiin huomiseksi! Sinä teit hyvin käydessäsi minun luonani. Hauskaa kävelyretkeä! Sinä olet onnellinen."

Ja hän ojensi minulle kätensä, riensi ensimmäistä pölkkyä vastaanottamaan ja rupesi taas juoksemaan vaunujen ja puodin väliä edestakaisin; kasvot punoittivat kuin ruusu kissannahkaisen lakin alla, ja liikkeet olivat niin nopeat, että niitä ilolla katseli.

"Sinä olet onnellinen", hän sanoi. "Voi, en suinkaan, Coretti, en. Sinä olet onnellisempi, siksi että sinä opit enemmän ja teet enemmän työtä, siksi että olet isällesi ja äidillesi suuremmaksi hyödyksi, siksi että olet parempi, sata kertaa parempi ja kunnollisempi kuin minä, rakas toveri."

NELLIN PUOLUSTAJA.

Keskiviikkona marraskuun 23 p:nä.

Pikku Nelli on hyvä ja ahkera, mutta kovin laiha ja kalpea, ja hengitys käy raskaasti. Hänellä on aina pitkä, musta, palttinainen esiliina yllään.

Hänen äitinsä on pieni, vaalea, mustiin puettu nainen, joka aina koulun päätyttyä tulee häntä noutamaan, jottei hän joutuisi tungokseen. Ensi päivinä monet pojista pilkkasivat häntä siitä syystä, että tuo poloinen on kyttyräselkäinen, ja paukuttivat häntä selkään koululaukuillaan. Mutta hän ei tehnyt koskaan vastarintaa eikä liioin hiiskunut äidilleen mitään säästääksensä häntä siitä tuskallisesta tiedosta, että hänen poikaansa ylenkatsottiin.

Hän oli vaiti, itki ja kyyristyi pulpettia vastaan. Mutta eräänä aamuna Garrone ryntäsi esiin ja huusi: "Joka Nelliin ensimmäisenä koskee, sitä minä säväytän korvalle, että helähtää!" — Franti ei välittänyt siitä, korvapuusti läjähti, ja siitä päivästä ei kukaan enää koskenut Nelliin.

Opettaja asetti hänet Garronen viereen samalle penkille. Heistä tuli ystävät. Nelli mieltyi suuresti Garroneen; tuskin on hän päässyt huoneeseen, kun jo etsii häntä. Eikä hän milloinkaan poistu sanomatta: "Hyvästi, Garrone." Ja samoin on Garronen laita.

Jos Nelliltä sattuu putoamaan kynä tai kirja penkin alle, niin Garrone kumartuu paikalla niitä ottamaan, säästääksensä häneltä vaivan, sekä auttaa häntä asettamaan koulutarpeitaan laukkuunsa ja takkia päälleen panemaan. Siksi Nelli pitää hänestä paljon, katselee häntä alituisesti ja on niin onnellinen, kun opettaja Garronea kiittää, kuin se koskisi häntä itseään. Ja sitten Nelli nähtävästi on jo kertonut kaikki äidillensä, sekä ensi päivien solvauksista että uudesta ystävästään, joka häntä aina puolustaa ja rakastaa. Sillä mitä tapahtui tänä aamuna?

Opettaja lähetti minut vähää ennen tunnin loppua johtajan luo lukujärjestystä viemään, ja kun juuri olin johtajan huoneessa, astui eräs kalpea, mustiin puettu nainen — Nellin äiti — sisään ja sanoi: "Herra johtaja, onko minun poikani luokalla eräs Garrone niminen oppilas?"

"On kyllä", vastasi johtaja.

"Tahtoisitteko olla hyvä ja kutsuttaa hänet tänne; minulla olisi vähän hänelle puhuttavaa."

Johtaja lähetti vahtimestarin häntä luokalta noutamaan, ja minuutin kuluttua Garrone seisoi ovella hyvin hämmästyneen näköisenä. Vaimo ennätti tuskin nähdä hänet, ennenkuin jo riensi vastaan, laski kätensä hänen olkapäilleen ja sanoi: "Oletko sinä Garrone, poikani ystävä, lapsi parkani suojelija? Oletko todellakin se rakas, urhokas poika?" Sitten hän otti kaulastaan pienet vitjat, joissa oli risti, ja ripusti ne Garronen kaulaliinan alle sanoen:

"Ota tämä a pidä se pienenä muistona Nellin äidiltä, joka kiittää ja siunaa sinua!"

LUOKKAMME ENSIMMÄINEN OPPILAS.

Perjantaina marraskuun 25 p:nä.

Garrone voittaa kaikkien suosion. Derossi taas on kaikkien ihmettelyn ja ihailun esineenä.

Hän on saanut ensimmäisen palkinnon ja tulee tänäkin vuonna ensimmäiseksi. Ei kukaan voi kilpailla hänen kanssaan, kaikki tunnustavat hänen etevyytensä joka alalla.

Hän on ensimmäinen laskennossa, kieliopissa, ainekirjoituksessa, piirustuksessa, käsittää kaikki paikalla, onnistuu kaikessa, hänen muistinsa on hämmästyttävä, ja koko oppiminen on hänestä leikintekoa.

Opettaja sanoi hänelle eilen: "Jumala on suonut sinulle suuret lahjat. Karta vain niiden väärinkäyttämistä!" Sitäpaitsi hän on iso ja kaunis, keltakiharainen ja niin notkea, että helposti heilauttaa itsensä pulpetin yli.

Hän on kahdentoistavuotias, erään kauppiaan poika, käyttää aina sinistä, kiiltävänappista takkia. Hän on aina vilkas, iloinen ja herttainen, auttaa jokaista minkä voi, eikä kukaan vielä ole uskaltanut sanoa hänelle tylyä tai solvaavaa sanaa.

Ainoastaan Nobis ja Franti katselevat häntä karsain silmin, ja Votinin silmät säkenöivät kateutta. Mutta Derossi ei sitä huomaakaan. Muut kaikki hymyilevät hänelle tai tarttuvat hänen käteensä ja käsivarteensa, kun hän kulkee luokalla ja miellyttävällä tavallaan kokoilee vihkoja.

Hän lahjoittelee kuvalehtiä, piirustuksia ja kaikenlaista tavaraa, jota kotonaan on saanut, meille kaikille erotuksetta. Minä kadehdin häntä aivan kuin Yotini, tunnen katkeruutta, miltei vihaa, kun kotona suurella vaivalla valmistelen kirjoituksiani ja sitten muistelen, että hän on jo suorittanut kaikki loistavasti ja vaivatta. Mutta kun sitten taas tulen kouluun ja näen hänet siellä kauniina, hymyilevänä, voitonriemuisena, ja kun kuulen miten hyvin hän osaa vastata kaikkiin opettajan kysymyksiin, miten hän on kohtelias ja kaikille ystävällinen, silloin haihtuu kaikki katkeruus ja viha minun sydämestäni ja oikein hävettää, että minussa on liikkunutkaan sellaisia tunteita. Minä tahtoisin aina olla hänen seurassaan, käydä hänen kanssansa kaikki koulut. Pelkkä hänen läheisyytensä herättää minussa rohkeutta, työhalua, iloisuutta ja tyytyväisyyttä.

KAUPPIAS.

Torstaina joulukuun 1 p:nä.

Isäni tahtoo, että minä joka lupapäiväksi kutsun jonkun tovereista luokseni tai käyn heitä tervehtimässä, jotta välimme vähitellen muodostuisivat tuttavallisiksi ja ystävällisiksi.

Sunnuntaina lähden kävelemään Votinin kanssa, joka aina on niin hienosti puettu, aina harjaa ja siistii itseään ja kadehtii Derossia. Tänään taas on Garoffi luonamme, pitkä, laiha poika, jonka kotkannenä ja vilkkuvat silmät tuntuvat tarkastelevan kaikkia esineitä.

Hän on maustekauppiaan poika ja muuten sangen omituinen. Aina hän laskee taskussa olevia soldojaan ja käyttää kaikkia esimerkkejä suorittaessaan hyvin näppärästi sormiaan. Kaikkea hän kokoilee, ja nyt hänellä on jo säästöpankkikirja. Eikä ihme, sillä ei hän suotta tuhlaa soldoakaan, ja jos hän on pudottanut penkin alle vaikka kuinka pienen kolikon, on hän valmis etsimään sitä koko viikon.

"Hän rakastaa kaikkea kiiltävää niinkuin harakka", sanoo Derossi. Kaikkea mitä hän löytää, vanhoja teräskyniä, käytettyjä postimerkkejä, nuppineuloja, kynttilänpäitä, hän kokoilee. Jo pari vuotta sitten hän rupesi keräilemään postimerkkejä, ja hänellä onkin niitä jo satoja kaikista maista isossa albumissa, jonka hän aikoo myydä kirjakauppiaalle niin pian kuin se on täysi. Kirjakauppias antaa hänelle vihkosia ilmaiseksi, koska hän on hommannut liikkeelle uusia ostajia poikien keskuudesta. Koulussa hän hieroo joka päivä kauppaa, siellä pidetään myyjäisiä, arpajaisia ja vaihtokauppaa. Jälkeenpäin hän katuu kauppojaan ja vaatii tavaroitaan takaisin.

Hän myy tupakkakauppiaalle vanhoja sanomalehtiä ja merkitsee kauppansa pieneen vihkoseen, joka on täynnä yhteen- ja vähennyslaskuja. Koulussa hän ei välitä mistään muusta kuin laskennosta, ja kun hän toivoo itselleen palkkiota, niin hän tekee sen vain päästäkseen ilmaiseksi nukketeatteriin. Minua hän miellyttää ja huvittaa. Me olemme leikkineet kauppiasta ja käyttäneet oikein vaakoja ja mittoja. Hän tietää kaikkien tavaroiden oikean hinnan, tuntee mitat ja tekee tötteröitä yhtä näppärästi kuin tottunut puotipalvelija. Hän sanoi avaavansa oman kauppaliikkeen, oikein oman keksimänsä, heti koulun päätettyään.

Minä annoin hänelle ulkolaisia postimerkkejä, joista hän suuresti iloitsi, ja heti hän osasi sanoa minkä arvoinen mikin niistä oli kokoelmassa. — Isäni, joka oli lukevinaan sanomalehtiä, kuuli kaiken, ja se huvitti häntä suuresti.

Garoffilla on taskut täynnä pientä kauppatavaraa, jotka hän peittää pitkällä, mustalla päällystakillaan, ja hän näyttää silloin aina niin miettivältä ja toimeliaalta kuin todellinen kauppias.

Ei mikään ole kuitenkaan niin lähellä hänen sydäntään kuin tuo postimerkkikokoelma. Se on hänen aarteensa, josta hän aina puhuu, aivan kuin toivoisi siitä paisuvan itselleen suurta rikkautta. Kumppanit sanovat häntä saituriksi ja koronkiskuriksi. Miten lienee? Mielelläni minä seurustelen hänen kanssaan, sillä häneltä opin monta hyvää asiaa. Hän on kuin täysikasvuinen ihminen.

Puukauppiaan poika Coretti kyllä sanoo, ettei hän luopuisi postimerkkikokoelmastansa, vaikka hän voisi sillä pelastaa äitinsä hengen. Isäni ei usko sitä. — "Sinun ei pidä langettaa mitään tuomiota hänestä", sanoi hän minulle. "Hänellä on kyllä tämä kiihkonsa, mutta hänellä on kuitenkin sydän."

YLPEYTTÄ.

Maanantaina joulukuun 5 p:nä.

Eilen olin kävelemässä Votinin ja hänen isänsä kanssa. Kun me kuljimme Dora-Grossa-katua, näimme Stardin, jolla on tapana polkea häiritsijäänsä jalalle, erään kirjakauppiaan ikkunan ääressä kuin kiinnikasvaneena tarkastelemassa erästä karttaa.

Kukaties kuinka kauan hän jo oli siinä seisonut, sillä hän tutkii aina kadullakin.

Tuskin hän huomasi meidän tervehdystämme.

Votini oli hienosti puettu, liian hienosti. Hänellä oli ompeluksilla kirjaillut saappaat hienosta nahasta, takki rihmoilla ja silkkitupsuilla koristettu, valkoinen huopahattu ja kello. Ja voi kuinka hän rehenteli! Mutta tällä kertaa hänen kävi nolosti. Kun me olimme kulkeneet kappaleen matkaa puu-istutuksilla reunustettua tietä, ja Votinin isä, joka astui hitaasti, oli jäänyt kauas jälkeemme, istuuduimme kiviselle penkille. Siinä oli ennestään köyhästi puettu poika, joka istui miettiväisenä, pää kumarassa.

Eräs mies, nähtävästi hänen isänsä, astuskeli edestakaisin puiden alla ja luki sanomalehteä. Votini asettui vieraan pojan ja minun väliini. Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen hieno pukunsa, ja nyt hän tahtoi herättää naapurinsa ihmettelyä ja kateutta.

Hän kohotti jalkaansa ja sanoi minulle: "Oletko jo nähnyt uusia upseerisaappaitani?" Hän sanoi sen vain näyttääksensä niitä tuolle toiselle. Mutta tämä ei ollut tietävinäänkään.

Sitten hän laski alas jalkansa, mutta rupesi sen sijaan näyttämään minulle silkkitupsujaan ja selitteli, vilkaisten poikaan päin, etteivät nämä tupsut olleet oikein hänen mieleensä, vaan että hän tahtoi vaihtaa ne hopeanappeihin. Mutta poika ei katsellut tupsujakaan. Sitten Votini käänteli etusormensa päässä kaunista, valkoista hattuaan. Mutta poikanen — näytti siltä kuin hän olisi tehnyt sen tahallaan — ei edes vilkaissut sinnepäinkään.

Votinia jo suututti. Hän otti esiin kellonsa, avasi sen kuoren ja antoi minun katsella rattaita. Mutta tuo toinen vain ei kääntänyt päätään. "Onko se kullattua hopeata?" kysyin minä. "Ei suinkaan", hän vastasi. "Se on kultaa." "Mutta ei se ole kauttaaltaan", intin minä; "kyllä siinä on hopeatakin".

"Vai ei", hän vastasi ja pakottaaksensa poikaa katsomaan hän piti kelloa hänen kasvojensa edessä ja virkkoi: "No sanopa sinä, eikö ole kultaa?"

Poika vastasi kuivasti: "En minä tiedä."

"Kas, kas", huusi Votini raivostuneena, "mikä ylpeys!"

Juuri hänen tätä sanoessaan tuli hänen isänsä kävellen ja kuuli kaikki. Hän loi tiukan katseen vieraaseen poikaan ja sanoi sitten omalle pojalleen kiivaasti: "Ole vaiti" — ja kumartuen hänen ylitsensä kuiskasi: "Poika on sokea."

Votini kavahti pystyyn, ällistyi ja silmäsi pojan kasvoja. Hänen silmäteränsä olivat lasimaiset, ilman eloa ja tuntoa. Votini oli masentunut; sanaakaan virkkamatta hän loi katseensa maahan. Sitten hän änkytti:

"Olen pahoillani… en tiennyt…" Mutta sokea, joka oli ymmärtänyt kaikki, sanoi surumielisesti hymyillen: "Ei se tee mitään."

No niin, Votini tosin on ylvästeleväinen, mutta ei hänen sydämensä kuitenkaan ole paha. Koko tällä retkellä hän ei sen koommin nauranut.

ENSIMMÄINEN LUMI.

Keskiviikkona joulukuun 10 p:nä.

Hyvästi, rakkaat kävelyretket Rivolilla!

Poikien ystävä, ensimmäinen lumi, on täällä. Eilisillasta asti sitä on tullut suurina paksuina höytäleinä. Ilomielin katselin tänä aamuna, mitenkä sitä tulla tuprutti vasten koulun ikkunaruutuja ja läjäytyi kasoihin. Opettajakin katsoi ikkunasta ulos ja hieroi käsiänsä. Ja kaikki olivat onnellisia ajatellessaan lumipalloja ja jäätä, joka myöhemmin tulee, sekä kodikasta takkavalkeata. Stardi yksin ei välittänyt tästä mitään. Hän oli tykkänään syventynyt läksyynsä.

Ja mikä riemu ulkoilmaan astuessa! Kaikki ryntäsivät pitkin katua huutaen ja huitoen. He kahlasivat lumessa kuin koiranpenikat vedessä ja kahmivat sitä kouran täydeltä. Koulun ulkopuolella odottavilla vanhemmilla oli valkoiset sateenvarjot, poliisien kypärit olivat valkeat, ja kaikki meidän koululaukkumme muuttuivat muutamassa silmänräpäyksessä valkoisiksi.

Kaikki hehkuivat ilosta, paitsi sepän poika Precossi, tuo kalpea lapsi, joka ei milloinkaan naura, ja Robetti, joka pelasti toverinsa raitiovaunun alta ja nyt kulkee kainalosauvoin.

Eräs kalabrialainen poika, joka ei milloinkaan ennen ole lunta koskettanut, pusersi siitä pallon ja rupesi haukkaamaan kuin omenaa. Crossi, jonka äiti kaupitsee vihanneksia, täytti koululaukkunsa lumella, ja pieni muurarimestari oli saada meidät naurusta halkeamaan, sillä kun isäni tuli kutsumaan häntä huomiseksi meille, oli hänen suunsa täynnä lunta, ja kun hän nyt ei uskaltanut sitä niellä eikä poiskaan sylkeä, seisoi hän siinä katsellen meitä suuttomana, sanattomana.

Opettajatkin riensivät iloiten ja riemuiten koulusta. Ensi luokan opettajani kulki keskellä lumipyryä koettaen suojella kasvojaan viheriäisellä hunnullaan ja yski. Sillävälin tuli satoja tyttöjä läheisestä naapurikoulusta hyppien ja tanssien valkoisella lumella, mutta opettajat, poliisit ja vahtimestarit huusivat: "Kotiin! Kotiin!" ravistaen lunta parrastaan ja viiksistään.

Mutta heidänkin täytyi nauraa sitä iloista hyörimistä ja pyörimistä, jolla lapset talven tuloa tervehtivät. — — —

Te vietätte talven tuloa ilolla, mutta on satoja lapsia, joilla ei ole vaatteita, ei kenkiä, ei tulta. On tuhansia, jotka astuvat pitkiä, kaukaisia teitä kantaen pakkasesta punertavissa käsissään puunkappaletta saadaksensa kouluunsa vähän lämmintä.

On satoja kouluja, jotka ovat miltei lumeen haudatut ja joissa lapset istuvat vilusta väristen tai ovat tukehtua savuun. Pelon tuntein he katselevat noita valkeita kinoksia, jotka tuntuvat loppumattomilta ja peittävät heidän hökkelinsä. Te riemuitsette talven tulosta, mutta ajatelkaa myöskin niitä tuhansia olentoja, joille talvi luottaa tuskaa ja kuolemaa!

Isäsi.

MUURARIMESTARI.

Sunnuntaina joulukuun 14 p:nä.

Pikku muurarimestari tuli tänään puettuna isänsä vanhoihin vaatteisiin, jotka vielä olivat valkeat kipsistä ja kalkista. Isäni toivoi hänen tuloaan vielä hartaammin kuin minä. Ja paljon iloa hän meille tuottikin. Tuskin hän oli päässyt ovesta sisään, ennenkuin jo kääri kokoon valkean huopahattunsa, joka oli lumesta aivan märkä, ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän tuli lähemmäksi, astuskellen väsyneen työmiehen hiukan veltoin askelin, ja käänteli pyöreitä nauriskasvojaan ja nykerönenäänsä joka taholle. Kun hän ruokasalissa oli tarkastellut joka esinettä ja havainnut siellä muun muassa erään hullunkurisen kuvan, niin hän osoitti jäniksennaamaa. On mahdotonta olla nauramatta tätä nähdessään.

Me rakensimme siltoja ja torneja puupalikoista, ja siinä hän osoitti suurta taitoa ja näppäryyttä. Ihan ne itsestään kasvoivat hänen taitavissa käsissään. Ja hän pysyi koko ajan vakavana kuin täysikäinen. Tornia rakentaessaan hän kertoi minulle kotioloistaan. He asuivat vinttikamarissa, ja hänen isänsä kävi iltakoulua oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan; äiti oli Biellasta kotoisin, ja varmaankin he häntä rakastivat, sen huomasi kaikesta. Vaatteet, vaikka olivatkin kuluneet, olivat kuitenkin lämpimät ja hyvin paikatut, ja kaulaliinan oli hänen äitinsä aina huolellisesti sitonut. Hän kertoi isänsä olevan ison miehen, oikean jättiläisen. Poika sitävastoin oli pieni.

Iltapäivällä, kun istuimme sohvalla, saimme leivoksia ja viinirypäleitä syödäksemme. Noustuamme ei isä antanut minun puhdistaa sohvan selkänojaa, joka oli tullut aivan valkeaksi muurarimestarin takista; hän pidätti kättäni ja pyyhkäisi sen sitten itse salaa. Leikkiessämme putosi nappi muurarimestarin takista, ja kun äitini sen ompeli kiinni, näytti poika hyvin hämmästyneeltä, punastui ja pidätti henkeänsä.

Hän oli niin tyytyväinen koko ajan, ettei muistanut panna lakkia päähänsä, ja rappusissakin hän vielä tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan näyttämällä jäniksennaamaa. Hänen nimensä on Antonio Rabucco, ja hän on kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden vanha. — — —

Tiedätkö, poikani, miksi en antanut sinun puhdistaa sohvaa? Jos olisit sen tehnyt kumppanisi nähden, olisi se ollut ikäänkuin moite siitä, että hän oli sen tahrannut. Ja tämä olisi ollut sangen tyhmästi ensiksikin siitä syystä, ettei hän sitä tahallaan tehnyt, ja toiseksi siitä syystä, että vaatteet olivat hänen isänsä ja olivat siis työssä käyneet valkeiksi.

Työ ei likaa. Tomu, kalkki ja vernissa käyvät kyllä vaatteisiin, mutta se ei ole likaa. Työ ei milloinkaan tahraa. Älä sano työstä palaavasta työmiehestä: "Hän on likainen." Sinun pitää sanoa: "Hänen vaatteissaan on työn jälkiä." Älä unohda tätä!

Ja rakasta pientä muurarimestaria sen tähden, että hän on toverisi ja kunnon työmiehen poika!

Isäsi.

LUMIPALLO.

Perjantaina joulukuun 16 p:nä.

Yhä vain tulee lunta. Tänään sattui hirmuinen onnettomuus koulun päätyttyä. Poikaparvi oli tuskin päässyt Corsolle, kun jo puristettiin tuoreesta lumesta kovia lumipallosia ja ruvettiin niitä nakkelemaan. Eräs herra huusi: "Jättäkää jo pojat", ja samassa kuului sydäntäsärkevä huuto kadun toiselta puolen, ja eräs vanha mies, joka oli pudottanut lakkinsa, horjahti taaksepäin peittäen kasvonsa molemmilla käsillään. Hänen läheisyydessään huusi eräs poikanen: "Tulkaa auttamaan!" ja kohta keräytyi paljon väkeä hänen ympärilleen.

Lumipallo oli sattunut vanhuksen silmään. Pojat hajaantuivat kohta nuolen nopeudella joka taholle. Minä seisoin erään kirjakaupan ikkunan edustalla isääni odotellen, kun näin heitä tulevan juoksujalassa ja pujahtavan meidän joukkoomme, aivan kuin olisivat siinä vain ikkunaa katselleet. Siellä oli Garrone, ainainen leipäpala taskussaan. Coretti, muurarimestari ja postimerkkien kokooja Garoffi.

Sillä aikaa oli yhä enemmän väkeä kokoontunut vanhuksen ympärille, ja poliisi sekä muutamat muutkin juoksivat edestakaisin huutaen ja uhaten: "Missä on syyllinen? Kuka sen teki? Sinäkö se olit? Sanokaa kuka sen teki!" Ja he tarkastelivat lasten käsiä nähdäkseen olivatko ne lumesta märät.

Garoffi seisoi minun vieressäni. Minä huomasin, että hän oli kalpea ja vapisi. "Missä se ilkiö on?" huudettiin yhtämittaa. Nyt kuulin Garronen kuiskaavan Garoffille: "Mene ja ilmaise itsesi. Olisi hyvin pelkurimaista antaa syyttömän kärsiä." — "Mutta enhän minä sitä tahallani tehnyt", vastasi Garoffi vavisten kuin haavanlehti. — "Se on yhdentekevää, tee velvollisuutesi", kuiskasi Garrone. — "Mutta minä en uskalla." — "Rohkaise mielesi, minä saatan sinua."

Yhtämittaa jatkui huutaminen: "Missä on syyllinen? Kuka se on? He ovat lyöneet hänen silmälasinsa pirstaleiksi silmään, ovat tehneet hänet sokeaksi, senkin kunnottomat!"

Minä luulin Garoffin vaipuvan maan alle. "Tule", sanoi Garrone päättäväisesti, "minä puolustan sinua". Sitten hän tarttui hänen käsivarteensa, veti häntä eteenpäin samalla tukien häntä kuin sairasta.

Väkijoukko käsitti heti mitä tämä merkitsi, ja muutamat juoksivat jo vastaan nyrkit pystyssä. Mutta Garrone asettui väliin ja huusi: "Mitä? Kymmenen miestä yhtä poikaa vastaan." Silloin he laskivat hänet, ja poliisi vei hänet kädestä taluttaen väkijoukon keskitse erääseen leipurinpuotiin, johon haavoitettu oli viety. Heti tunsin hänet siksi vanhaksi virkamieheksi, joka asuu neljännessä kerroksessa meidän talossamme. Hän istui nojatuolissa, nenäliina silmien edessä.

"En minä sitä tahallani tehnyt", sanoi Garoffi nyyhkien ja puolipyörryksissä pelosta.

Pari kolme henkeä sysäsi hänet kiivaasti puotiin huutaen: "Lankea polvillesi, pyydä anteeksi", ja viskasivat hänet maahan. Mutta yht'äkkiä voimakkaat kädet nostivat hänet seisoalle ja päättäväinen ääni sanoi: "Ei, hyvät herrat."

Se oli meidän johtajamme, joka oli nähnyt kaiken.

"Kun hänellä kerran on ollut rohkeutta tunnustaa rikoksensa, ei kellään ole oikeutta häntä nöyryyttää."

Kaikki olivat ääneti.

"Pyydä anteeksi", sanoi johtaja Garoffille. Garoffi syleili vanhuksen polvia katkerasti itkien. Tämä hapuili poikasen päätä ja silitteli hänen tukkaansa. Silloin kaikki sanoivat: "Mene, poika, mene kotiin."

Isäni veti minut joukosta ja kysyi: "Olisiko sinulla tällaisessa tilaisuudessa ollut rohkeutta tehdä velvollisuutesi ja tunnustaa rikoksesi?" Ja minä vastasin: "Olisi." — "Anna minulle kunniasanasi, että aina olet sen tekevä." — "Minä annan sen, isä."

HAAVOITTUNEEN KODISSA.

Sunnuntaina joulukuun 18 p:nä.

Istuessani jäljentämässä "Pieni firenzeläinen kirjuri" nimistä kertomusta, tuli isäni ja esitti, että menisimme neljänteen kerrokseen katsomaan, mitenkä tuo vanha herra jaksoi.

Me astuimme melkein pimeään huoneeseen, missä ukko istui sängyssä, monet tyynyt selkänsä lakana. Jalkopäässä istui hänen vaimonsa, ja hänen veljensä poika leikitteli nurkassa. Ukon silmä oli sidottu.

Hän oli mielissään nähdessään isäni, kutsui meidät istumaan ja vakuutti jo olevansa parempi. Silmä olikin pelastettavissa ja jo paranemaan päin.

"Se oli onneton sattuma", sanoi hän. "Minä niin säälin sitä poika parkaa, jonka täytyy kärsiä sellaista tuskaa." Sitten hän kertoi lääkäristä, jonka tuloa hän juuri odotti.

Samassa eteisen kello soi.

"Se on lääkäri", sanoi rouva.

Ovi aukesi — ja kenenkä minä näin? Garoffi pitkässä mustassa takissaan seisoo allapäin kynnyksellä, rohkenematta astua sisään.

"Kuka se on?" kysyi sairas.

"Se on se poika, joka heitti lumipallon", sanoi isäni.

Sitten ukko sanoi: "Poika parka, astu lähemmäksi! Sinä olet tullut haavoittuneen tilaa tiedustelemaan. Eikö niin? Mutta minä olen jo parempi. Ole rauhallinen, olen jo melkein terve. — Tule tänne!"

Garoffi astui vuoteen luo, mutta oli niin hätääntynyt, ettei huomannut meitäkään, ja oli vähällä purskahtaa itkuun.

Vanhus hyväili häntä, mutta poika ei kyennyt mitään puhumaan. "Minä kiitän sinua", sanoi vanhus. "Mene nyt kotiin ja kerro vanhemmillesi, jotteivät he olisi levottomia, että kaikki käy hyvin!"

Mutta Garoffi ei liikahtanut. Näytti siltä, kuin hänellä vielä olisi ollut jotakin sanomista, mutta hän ei uskaltanut.

"No mitä sinulla vielä on sanomista? Mitä sinä tahdot?"

"Minä — — — en mitään."

"Voi sitten hyvin, näkemiin saakka, rakas poika! Mene nyt hyvällä omallatunnolla!"

Garoffi meni ovelle asti, mutta siellä hän seisahtui ja kääntyi vanhuksen veljenpoikaan päin, joka häntä uteliaasti katseli. Samassa hän veti takkinsa alta jonkin esineen, laski sen pojan käsiin ja sanoi kiireesti: "Tämä on sinulle —" ja katosi kuin salama.

Poika toi lahjan sedälleen. Siihen oli kirjoitettu: "Minä annan tämän sinulle."