Sydän: Kirja nuorisolle

SYDÄN

Kirja nuorisolle

Kirj.

EDMONDO DE AMICIS

Mukaillen suomentanut Maikki Friberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

Tekijän esipuhe. Ensimmäinen koulupäivä. Opettajamme. Tapaturma. Toverini. Intomielisyyttä. Ensi luokan opettajattareni. Vinttikamarissa. Koulu. Nokikolari. Pieni padovalainen isänmaanystävä. Vainajain päivä. Ystäväni Garrone. Hiilikauppias ja herrasmies. Veljeni opettajatar. Äitini. Ystäväni Coretti. Nellin puolustaja. Luokkamme ensimmäinen oppilas. Kauppias. Ylpeyttä. Ensimmäinen lumi. Muurarimestari. Lumipallo. Haavoittuneen kodissa. Pieni firenzeläinen kirjuri. Tahto. Kiitollisuutta. Apuopettaja. Stardin kirjasto. Sepän poika. Viktor Emanuelin muisto. Köyhät. Franti erotetaan koulusta. Sardinialainen rummunlyöjä. Isänmaanrakkaus. Kateutta. Frantin äiti. Oikeaan osunut palkinto. Pieni juna. Ylpeyttä. Haavoittunut työmies. Vanki. Isän sairaanhoitaja. Paja. Sairas opettaja. Kadulla. Iltakoulut. Kiista. Kuolemansairas muurarimestari. Kevät. Isäni opettaja. Parantuminen. Työläis-ystäväni. Garronen äiti. Uhraus. Apennineilta Andes-vuorille. Kesä. Kuuromykkä. 32 astetta. Äitini viimeinen lehti. Loppututkinto. Hyvästi.

TEKIJÄN ESIPUHE.

Tämä kirja on aiottu etupäässä alkeisopistojen pojille, jotka ovat noin yhdeksän-kolmentoista vuoden iässä. Sille voisi antaa myös nimen: Lukuvuoden historia, jonka eräs italialaisen valtionkoulun kolmannen luokan oppilas on kirjoittanut. Kun sanon: eräs kolmannen luokan oppilas, en siltä tahdo väittää, että hän olisi sen kirjoittanut juuri niin kuin se on painettu. Hän kirjoitteli kykynsä mukaan vihkoon mitä oli koulussa ja sen ulkopuolella nähnyt, kuullut ja ajatellut, ja hänen isänsä korjasi vuoden lopussa nämä muistiinpanot koettaen mikäli mahdollista säilyttää pojan sanoja ja ajatuksenjuoksua. Kun poika kolme vuotta myöhemmin kävi kymnaasissa, luki hän vihon uudestaan ja lisäsi siihen vielä mitä muistissa oli säilynyt henkilöistä ja asioista. Lukekaa tätä kirjaa, rakkaat lapset! Minä toivon teidän saavan siitä sekä hupia että hyötyä.

ENSIMMÄINEN KOULUPÄIVÄ.

Maanantaina lokakuun 17 p:nä.

Tänään on ensimmäinen koulupäivä.

Kuin unennäkö kului kolmikuukautinen loma-aika maalla. Äitini saattoi minut tänä aamuna Barettin osastoon kirjoituttaakseen minut kolmanteen alkeisluokkaan; minä muistelin hauskaa kesäelämää ja kuljin allapäin.

Kaikki kadut vilisivät poikia. Molemmissa kirjakaupoissa tunkeili isiä ja äitejä, jotka ostivat koululaukkuja, paperia ja vihkoja, ja koulun ulkopuolelle kokoontui niin paljon väkeä, että poliisilla ja koulun vahtimestarilla oli täysi työ pitäessään sisäänkäytävää auki. Astuessani ovesta sisään taputti joku minua olkapäälle. Se oli toisen luokan opettajani, iloinen, punatukkainen mies, joka sanoi:

"Nyt olemme siis ainaiseksi erotetut, Henrik."

Minä tiesin sen kyllä, ja kuitenkin nuo sanat koskivat minuun.

Tuskin pääsimme kulkemaan. Eteinen ja portaat olivat täynnä herroja, rouvia, kansannaisia, käsityöläisiä, upseereja, isoäitejä ja palvelijoita, kukin taluttaen toisella kädellä poikasta ja pitäen toisessa todistusta, ja niin ne porisivat, että tuntui siltä, kuin olisi oltu markkinatorilla. Minä katselin ilolla alakerroksen tuttua eteistä, jota nyt kolme vuotta joka päivä olin kulkenut ja jossa oli ovet seitsemään luokkahuoneeseen. Siellä oli tungosta. Naisopettajat kulkivat edestakaisin. Opettajattareni ensi luokan ajoilta tervehti minua ovessaan seisoen ja sanoi: "Henrik, tänä vuonna sinä joudut yläkerrokseen. En saa edes nähdä sinun käyvän tästä ohi!" Ja hän silmäili minua sangen surullisesti.

Koulun johtajaa ympäröivät levottomat äidit, sillä koulussa ei ollut enää tilaa heidän lapsilleen. Minusta tuntui siltä, kuin johtajan parta olisi viime vuodesta käynyt valkeammaksi.

Näin poikia, jotka olivat kasvaneet ja vanhentuneet. Pohjakerroksessa, missä järjestäminen jo oli päättynyt, nähtiin monta ensiluokkalaista, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet astua luokkahuoneeseen, vaan käyttäytyivät kuin mitkäkin vastahakoiset pienet aasinvarsat; väkisin oli heitä sisään vedettävä. Muutamat pakenivat taas penkeistään, toiset, jotka havaitsivat vanhempiensa poistuvan, rupesivat itkemään, ja niin täytyi näiden jälleen palata heitä joko lohduttamaan tai mukaansa ottamaan. Opettajattaret olivat ihan epätoivoon joutumaisillaan.

Pikku veljeni joutui ensi luokalle opettajatar Delcatille, minä yläkerrokseen opettaja Perbonille.

Kello 10 olimme kaikki luokkahuoneissamme. Meitä oli minun luokallani 54 poikaa, mutta näistä oli tuskin 15 tai 16 entisiä tovereitani toiselta luokalta. Näiden joukossa oli kuitenkin Derossi, joka aina saa ensimmäisen palkinnon. [Italian kouluissa jaetaan eteville oppilaille palkintoja.]

Minusta tuntui luokkahuone pieneltä ja synkältä muistellessani metsiä ja vuoria, missä olin kesäni viettänyt. Muistelin myöskin toisen luokan opettajaani, joka aina oli niin hyvä, aina nauroi kanssamme ja sitäpaitsi oli niin pieni, että näytti ihan toveriltamme. Oikein kipeästi koski minuun ajatus, etten enää saisi nähdä häntä ja hänen punaisia, pörröisiä hiuksiaan.

Nykyinen opettajamme on kookas, parraton, harmaahapsinen, otsassa poikittainen poimu. Hänen äänensä kaikuu kolealta, ja hän tarkastelee meitä kaikkia vakavasti, aivan kuin tahtoisi tunkea meidän sieluihimme. Hän ei koskaan naura.

Minä tuumin itsekseni: "Tämä on ensimmäinen päivä. Vielä on yhdeksän kuukautta. Voi kuinka paljon työtä, kuinka paljon kokeita, kuinka paljon vaivaa!" Halusin tavata äitiäni. Ulos mennessäni juoksin hänen luoksensa ja tartuin hänen käteensä. Hän kuiskasi: "Rohkeutta, poikani! Oppikaamme yhdessä." Sitten palasin tyytyväisenä kotiin.

Mutta ei minulla ole enää entistä opettajaani ystävällisine hymyineen, eikä koulukaan tunnu yhtä hauskalta kuin ennen.

OPETTAJAMME.

Tiistaina lokakuun 18 p:nä.

Nykyinenkin opettajani miellyttää minua tämän päivän aamusta alkaen. Astuessamme luokkaan hän istui jo paikallaan. Ovelle ilmaantui vähän väliä hänen viimevuotisia oppilaitaan tervehtimään vanhaa opettajaansa.

Iloisesti he huusivat: "Hyvää päivää, herra opettaja, hyvää päivää, herra Perboni!"

Muutamat astuivat sisään, antoivat hänelle kättä ja hiipivät jälleen ulos. Selvään huomasi, että he rakastivat häntä ja olisivat mielellään jälleen palanneet hänen luokkaansa.

Hän vastasi: "Hyvää päivää", ja puristi heidän käsiänsä, mutta ei katsonut kehenkään erikseen. Tervehtiessään hän pysyi hyvin vakavana, kasvot ikkunaan päin käännettyinä, ja katseli vastapäätä olevan talon kattoa. Sen sijaan että tervehdykset olisivat häntä ilahduttaneet, ne näyttivät häntä pikemmin vaivaavan. Sitten hän katseli meitä vuoroin kutakin hyvin tarkasti.

Kirjoitusta sanellessaan hän astui pulpettien väliä edestakaisin, ja kun hän huomasi erään pojan, jonka kasvot olivat punaiset ja turvonneet, hän keskeytti sanelemisen, otti poikasen kasvot käsiensä väliin ja katseli häntä. Sitten hän kysyi, mikä häntä vaivasi, ja kosketti hänen otsaansa tunnustellakseen, oliko se kuuma.

Sillä aikaa eräs oppilas käytti tilaisuutta noustakseen seisomaan penkille opettajan takana ja teki käsivarsillaan vekkulitemppuja niinkuin nukke. Yht'äkkiä opettaja käännähti. Poika silloin kiireimmiten istuutui ja odotti allapäin rangaistusta. Opettaja pani kätensä hänen päälaelleen sanoen: "Älä tee sitä toiste!" Siinä kaikki. Sitten hän palasi pöytänsä ääreen ja jatkoi sanelua. Kun kaikki oli valmista, katseli hän meitä hetkisen äänetönnä ja sanoi sitten karkealla, mutta kuitenkin ystävällisellä äänellään:

"Kuulkaa, meidän on kokonainen vuosi oltava yhdessä. Koettakaamme käyttää tämä vuosi hyvin. Oppikaa ja olkaa kunnollisia! Minulla ei ole perhettä. Te olette minun perheeni. Viime vuonna oli minulla vielä äitini; hän on nyt kuollut. Yksin olen jäänyt. Minulla ei ole ketään koko maan päällä, minulla ei ole ketään muuta rakastettavaa, ketään muuta ajateltavaa kuin teidät. Te olette minun poikiani. Minä rakastan teitä, ja tärkeätä on, että tekin minua rakastatte. Toivon ettei ketään tarvitse rangaista. Osoittakaa minulle, pojat, että teillä on sydäntä, silloin koulumme on oleva kuin perhe, ja te olette minun lohdutukseni ja ylpeyteni. En tahdo teiltä mitään suullista lupausta, olen varma siitä, että teidän sydämenne jo ovat suostuneet. Ja minä kiitän teitä siitä."

Samassa vahtimestari avasi oven ja ilmoitti, että tunti oli päättynyt. Me astuimme aivan hiljaa paikoiltamme. Poika, joka tuonoin oli noussut penkissään pystyyn, läheni opettajaa ja sanoi vapisevalla äänellä: "Opettaja, antakaa minulle anteeksi!"

Opettaja silitti hänen päätään ja sanoi: "Mene, poikaseni!"

TAPATURMA.

Perjantaina lokakuun 21 p:nä.

Lukukausi on alkanut onnettomuudella. Kun tänä aamuna kävelin kouluun isäni saattamana ja juuri par'aikaa kerroin hänelle mitä opettaja oli sanonut, näimme kadulla suuren ihmisjoukon, joka oli keräytynyt koulun oven ulkopuolelle.

Isäni sanoi heti: "Onnettomuus! Vuosi ei ala hyvin."

Suurella vaivalla pääsimme sisään. Avara eteinen oli täynnä vanhempia ja lapsia, joita opettajat eivät saaneet siirtymään luokkahuoneisiin. He olivat kaikki johtajan huoneeseen päin kääntyneinä ja sanoivat vähän väliä: "Poika parka, Robetti rukka!"

Yli joukon näkyi poliisin kiiltävä kypäri ja johtajan kalju pää. Samassa astui korkeahattuinen herra huoneeseen, ja kaikki sanoivat heti: "Tuossa on lääkäri."

Isäni kyseli eräältä opettajalta: "Mitä on tapahtunut?"

"Pojan jalka on joutunut pyörän alle", vastasi opettaja. "Hänen jalkansa on katkennut", sanoi toinen. "Eräs toisen luokan poika näki kadulla kouluun tullessaan pienen ensiluokkalaisen lankeavan muutaman askelen päässä lähestyvästä raitiovaunusta ja kävi uskaliaasti häneen kiinni pelastaen hänet. Mutta itse hän ei kyllin nopeasti vetänyt jalkaansa pois, ja raitiovaunun pyörä kulki sen yli. Hän on erään tykistökapteenin poika."

Meille tätä kerrottaessa eräs nainen syöksyi saliin kuin mieletön työntäen väkijoukon tieltänsä. Hän oli Robettin äiti, joka oli saanut tiedon tapahtumasta.

Toinen nainen juoksi häntä vastaan ja heittäytyi nyyhkien hänen syliinsä. Se oli pelastetun lapsen äiti. Molemmat riensivät huoneeseen, josta kuului sydäntäsärkevä huuto: "Voi minun Julioni, minun lapseni!"

Samassa vaunut pysähtyivät oven eteen ja johtaja astui kamarista poikanen käsivarsillaan. Lapsen kasvot olivat kalmankalpeat, silmät olivat ummessa, ja pää nojasi johtajan olkapäätä vastaan. Kaikki olivat äänettömiä. Kuului vain äidin nyyhkytys.

Johtaja pysähtyi hetkeksi. Hän oli kalpea ja kohotti poikasta vähäisen, jotta kokoontuneet näkisivät hänet. Opettajat, opettajattaret, vanhemmat ja pojat, kaikki kuiskailivat: "Urhokas Robetti, uljaasti tehty, rakas lapsi." Ne opettajattaret ja pojat, jotka olivat aivan lähellä, suutelivat hänen käsiänsä ja käsivarsiansa.

Hän raotti silmiänsä ja sanoi: "Minun koululaukkuni." Pelastetun lapsen äiti näytti sitä hänelle itkien ja sanoi: "Rakas enkeli, kyllä minä tuon sen." Hän tuki myöskin runneltuneen lapsen äitiä, joka peitti kasvonsa molemmilla käsillään.

He astuivat ulos, asettivat poikasen mukavasti vaunuihin ja ajoivat pois. Me muut astuimme hiljaa kouluun.

TOVERINI.

Lauantaina lokakuun 22 p:nä.

Eräs tovereistani miellyttää minua muita enemmän. Hänen nimensä on Garrone. Hän on suurin kaikista, kohta neljäntoistavuotias. Hänellä on iso pää ja leveät hartiat. Hän on hyväluontoinen, sen näkee hänen hymystään, mutta tuntuu siltä, kuin hänellä jo olisi täysi-käisen ajatukset.

Tunnen jo useita tovereitani. Eräs nimeltä Coretti miellyttää minua myöskin. Hän käyttää aina ruskeata takkia ja kissannahkaista lakkia.

Hän on aina hyvin iloinen. Hänen isänsä, joka on puukauppias, oli sotavuonna 1866 Umberto-prinssin rykmentissä ja sai, kuten kerrotaan, kolme mitalia.

Sitten on pikku Nelli, kyttyräselkäinen raukka, nääntyneen näköinen, laihakasvoinen. Eräs toinen on erittäin hienosti puettu; hän pyyhkii aina tarkoin pölyn vaatteistansa ja on nimeltään Votini.

Minun edessäni istuu poika, jota kumppanit nimittävät muurarimestariksi, koska hänen isänsä on muurari. Hänellä on pyöreät kasvot kuin nauris ja nykerö nenä. Hänellä on eräs erityinen taito. Hän osaa näyttää jäniksennaamaa, ja tätä tahtovat kaikki nähdä ja sille nauraa. Hän käyttää pientä valkeata huopahattua, jonka hän rutistaa kokoon kuin nenäliinan ja pistää taskuunsa.

Muurarimestarin vieressä istuu Garoffi, pitkä ja laiha poika, jolla on haukannenä ja pienet silmät. Hän kauppaa kyniä, kuvia ja tulitikkulaatikoita sekä kirjoittelee läksyt kynsiinsä luntatakseen sitten salaa.

Onpa meillä eräs pieni herrakin, sangen ylpeän näköinen, joka istuu kahden miellyttävän pojan välillä. Toinen niistä on sepän poika, jonka takki roikkuu polviin asti. Hän on kalpeanlainen, niin että luulisi häntä aina kipeäksi. Hänen kasvonsakin näyttävät aina pelästyneiltä, eikä hän koskaan naura. Toinen on punatukkainen, ja hänen käsivartensa on hervoton, jonka tähden hän kantaa sitä aina siteessä. Hänen isänsä on matkustanut Amerikkaan ja äitinsä myy vihanneksia.

Omituinen veitikka on vasemmanpuolinen naapurini, Stardi. Hän on pieni, paksu ja kaulaton, pieni jöröjukka, joka ei puhu kenenkään kanssa. Tuntuu siltä, kuin hän ei varsin paljoa ymmärtäisikään, mutta aina hän tarkkailee opettajaa silmiään räpäyttämättä, otsa rypyssä, suu tiukasti suljettuna. Ja kun häneltä jotakin kysäisee opettajan puhuessa, ei hän ensimmäisellä eikä toisella kerralla vastaa mitään ja kolmannella hän polkee kysyjää jalalle.

Hänen vieressään istuu hävyttömän näköinen poikanen nimeltä Franti, joka jo kerran on erotettu eräästä toisesta osastosta.

Sitten meillä on veljekset, aivan toistensa näköiset ja samalla tavalla puetut. Molemmilla on riikinkukon töyhtö hatussaan. Mutta kaunein ja taitavin kaikista on kuitenkin Derossi, joka varmaan tänäkin vuonna tulee ensimmäiseksi, ja opettajamme kysyy häneltä aina silloin, kun muut eivät tiedä.

Minä pidän myöskin Precossista, sepän pojasta, hänestä, jolla on pitkä takki ja joka aina näyttää kipeältä; muut sanovat, että hänen isänsä lyö häntä. Hän on sangen arka, ja joka kerta kun hän jotakin kysyy tai jotakuta koskettaa, hän sanoo: "anteeksi"; ja hän katselee meitä hyvillä, surullisilla silmillään.

Mutta Garrone on paras ja suurin.

JALOMIELISYYTTÄ.

Maanantaina lokakuun 24 p:nä.

Tänä aamuna oli minulla tilaisuus oikein tutustua Garroneen. Kun astuin luokkaan — olin hieman myöhästynyt, sillä ensi luokan opettajattareni oli hiukan viivyttänyt minua kysellessään mihin aikaan hänen huomenna sopisi käydä meitä tervehtimässä — ei opettaja vielä ollut siellä, ja kolme, neljä poikaa kiusasi Crossia, vihanneksienmyyjän punatukkaista, heikkokätistä poikaa. He pistelivät häntä viivoittimilla, heittivät kastanjankuoria hänen kasvoihinsa ja nimittivät häntä raajarikoksi ja epäsikiöksi matkien hänen tapaansa pitää kättänsä.

Hän istui äärimmäisenä penkissään kuunnellen aivan kalpeana näitä herjauksia ja katseli vuoroin toista, vuoroin toista rukoilevin silmin, päästäkseen rauhaan. Mutta toiset vain pilkkasivat yhä enemmän, ja viimein hän alkoi vavista ja vihasta vimmastua.

Yht'äkkiä Franti kiipesi eräälle penkille ja ollen kantavinaan koppaa kummallakin käsivarrellaan matki Crossin äitiä, niinkuin oli nähnyt tämän tekevän poikaansa odotellessaan koulun ulkopuolella. Nyt hän on sairaana. Moni rupesi ääneensä nauramaan. Silloin Crossi suuttui silmittömästi, sieppasi mustepullon ja viskasi sen kiusaajaansa kohti suurella voimalla. Mutta Franti väistyi taitavasti, ja mustepullo lensi päin opettajaa, joka samassa astui huoneeseen. Kaikki hiipivät äänettömästi paikoilleen ja olivat hiljaa ja peloissaan.

Opettaja nousi aivan kalpeana lavalle ja kysyi värisevällä äänellä: "Kuka sen teki?"

Ei kukaan vastannut.

Opettaja toisti kovemmalla äänellä: "Kuka sen teki?"

Silloin Garrone, joka sääli Crossi parkaa, nousi nyreästi seisoalleen ja sanoi päättäväisesti: "Minä sen tein!"

Opettaja katseli häntä, katseli myöskin hämmästyneitä oppilaita ja sanoi sitten maltillisella äänellä: "Sinä se et ollut." Ja hetkistä myöhemmin: "Syyllistä ei rangaista. Hän nouskoon seisoalleen." Crossi nousi istualtaan ja sanoi itkien: "He löivät ja häpäisivät minua, minä raivostuin ja heitin — —"

"Istu", sanoi opettaja. "Ne, jotka ovat häntä ärsyttäneet, nousevat seisomaan." Neljä nousi allapäin. "Te", sanoi opettaja, "olette kiusoittaneet erästä toveria, joka ei ole tehnyt teille mitään, te olette pilkanneet erästä onnetonta, te olette hyökänneet heikon kimppuun, joka ei mitenkään saattanut itseään puolustaa. Tämä on kaikkein alhaisimpia ja hävyttömimpiä tekoja, joilla inhimillinen olento voi itseään tahrata. Hyi teitä kunnottomia!" Tämän sanottuaan hän astui pulpettien väliin, pani kätensä Garronen leuan alle, kohotti hänen päätään, katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi: "Sinä olet jalo sielu. Älä kuitenkaan toiste poikkea totuudesta edes hyvässä tarkoituksessa."

Garrone käytti tätä tilaisuutta ja kuiskasi jotain, en tiedä mitä, opettajan korvaan. Tämä kääntyi syyllisten puoleen ja sanoi tuimasti ja lyhyesti: "Minä annan teille anteeksi."

ENSI LUOKAN OPETTAJATTARENI.

Tiistaina lokakuun 25 p:nä.

Opettajattareni piti sanansa ja tuli meitä tänään tervehtimään, juuri kun olin äitini kanssa menossa vaatteita viemään eräälle köyhälle vaimolle, jota sanomalehtikin oli kehoittanut auttamaan. Kokonaiseen vuoteen emme olleet nähneet opettajatarta luonamme. Me tervehdimme häntä kaikki hyvin iloisesti. Hän on aina samanlainen ja yhtä pieni, viheriäinen huntu hatussa, yksinkertaisesti kammattu ja puettu, sillä hänellä ei ole aikaa eikä halua itseään koristella. Vähän kalpeampi hän kuitenkin on kuin viime vuonna, muutamat hiuskarvat ovat jo valkeat, ja aina hän yskii. Äitini sanoi hänelle: "Mitenkä jaksatte, rakas opettaja? Te ette ollenkaan säästä itseänne." — "Ei se mitään tee", vastasi hän surumielisesti hymyillen. — "Te puhutte liika kovaa", lisäsi äitini. "Te huolehditte pojistanne liian paljon."

Se onkin aivan totta, aina hänen äänensä kuulee. Muistan vielä hyvin sen ajan, jolloin kävin hänen koulussansa. Aina hän puhuu, jotta poikien ajatukset eivät lähtisi lentoon, eikä hän istu ainoatakaan silmänräpäystä. — Olin ihan varma siitä, että hän tulisi tänään, sillä hän muistaa aina entisiä oppilaitaan. Vuosien takaa hän vielä muistaa heidän nimensä, kuukausitutkintojen aikana hän aina menee johtajan luo kysymään, millaisia arvosanoja hänen entiset poikansa ovat saaneet; hän odottaa heitä koulusta tullessa ja tarkastelee heidän ainekirjoituksiansa nähdäkseen, ovatko he edistyneet, ja monet heistä, jotka jo ovat lukiossa ja käyvät pitkissä housuissa ja ovat saaneet oman kellonkin, pistäytyvät häntä tervehtimässä. Tänään hän palasi aivan uupuneena taulukokoelmasta, jonne hän oli johtanut poikiansa, kuten hänellä on tapana tehdä joka torstai. [Italian kouluissa ei lueta torstaisin.] Opettajatar parka, hän on käynyt yhä läpikuultavammaksi. Mutta aina hän vain on hyvin vilkas ja joutuu helposti haltioihinsa, kun on kysymys hänen koulustaan. — Pian hänen taaskin oli mentävä tervehtimään erästä oppilastaan, satulasepän poikaa, joka oli sairastunut tuhkarokkoon. Päällepäätteeksi oli hänellä vielä koko kasa korjattavia vihkoja, joissa kyllä oli työtä koko illaksi, ja vielä ennen yötä hänen täytyi antaa yksityinen laskentotunti. "Henrik", sanoi hän minulle mennessään, "vieläkö sinä pidät entisestä opettajastasi, vaikka jo osaatkin ratkaista vaikeita laskuesimerkkejä ja kirjoittaa pitkiä aineita?" Hän taputti minua ja sanoi vielä rappusia alas mennessään: "Eikö totta, sinä et unohda minua?" Voi hyvä opettajani, enpä milloinkaan sinua unohda! Suureksi tultuanikin olen aina sinua muisteleva ja etsivä sinut poikiesi keskestä. Ja joka kerta, kun tieni johtaa jonkin koulun ohitse ja kun kuulen jonkun opettajattaren äänen, muistan niitä vuosia, jotka olin sinun koulussasi, missä opin niin monta asiaa, missä usein näin sinut kipeänä ja väsyneenä, mutta aina toimeliaana, aina lempeänä, missä välisti tuskastuit, kun joku piti kynää hullusti, missä vapisit, kun tarkastaja meiltä kyseli, missä olit onnellinen, kun me käyttäydyimme siivosti, missä aina olit hyvä ja hellä kuin äiti. En minä koskaan maailmassa opettajaani unohda.

VINTTIKAMARISSA.

Keskiviikkona lokakuun 26 p:nä.

Eilen illalla menin äitini ja Silvia-siskoni seurassa erään sanomalehdessä mainitun vaimon luo vaatteita viemään. Minä kannoin myttyä, Silvialla oli sanomalehti, jossa oli osoite ja nimen alkukirjaimet. Me nousimme erään korkean rakennuksen vinttikerrokseen ja jouduimme pitkään käytävään, jossa oli ovia molemmin puolin. Äitini naputti äärimmäistä. Nuori, vaaleaverinen, riutuneen näköinen vaimo avasi meille oven. Minusta tuntui, kuin olisin hänet sinisine huiveineen jo ennenkin nähnyt. "Oletteko sen ja sen niminen sanomissa mainittu vaimo?" kysyi äitini. — "Olen, armollinen rouva." — "Tässä tuomme teille vähän vaatteita." Hän malttoi tuskin tauota meitä kiittelemästä ja siunailemasta. Sillä aikaa havaitsin tuon aution, pimeän huoneen nurkassa poikasen tuolin edessä polvillaan. Selkä oli meihin päin käännettynä, ja tuntui siltä, kuin hän olisi kirjoittanut. Ja todellakin hän kirjoitti. Paperi oli asetettu tuolille, ja mustepullo oli lattialla. Mitenkä hän saattoi kirjoittaa tässä hämärässä? Juuri kun tätä mietiskelen, tunnen Crossin, vihanneskauppiaan pojan punaisen tukan ja sarkatakin, luokkatoverini hervottomine käsineen. Kuiskasin sen äidilleni vaimon pannessa pois vaatteita. "Hiljaa", vastasi äitini. "Ehkä hän häpee nähdä sinua nyt, kun annat hänen äidillensä almua; älä kutsu häntä." Samassa Crossi kääntyi; minä olin hämilläni, mutta hän vain hymyili, ja nyt äitini työnsi minut eteenpäin hänen luoksensa. Minä tervehdin häntä, hän kohottausi ja tarttui käteeni. — "Olen aivan yksin tämän poikani kanssa", sanoi Crossin äiti minun äidilleni. "Mieheni on ollut Amerikassa jo kuusi vuotta, ja minä olen sitäpaitsi kivulloinen, niin etten enää jaksa kulkea vihanneskoreineni ansaitakseni muutaman soldon. [Italialaiset rahayksiköt ovat: liira = n. 2 Suomen markkaa, soldo = n. 10 penniä, sentesimo = n. 2 penniä.] Ei ole edes jäänyt pöytääkään, jonka ääressä Ludvig rukkani saattaisi aineitansa kirjoittaa. Niin kauan kuin minulla vielä oli myymäpöytäni tuolla porttikäytävässä, sai hän edes sitä käyttää, mutta nyt on sekin minulta otettu. Eipä edes ole kynttilää, jonka valossa hän voisi lukea silmiään tärvelemättä. Jumalan kiitos, että kuitenkin voin pitää häntä koulussa, kun kunta antaa vihot ja kirjat ilmaiseksi. Ludvig rukka, hän tahtoo niin mielellään oppia."

Äitini antoi hänelle kaikki, mitä hänen kukkarossaan oli, hyväili poikasta ja miltei itki lähtiessämme. Ja kai hän oli oikeassa sanoessaan minulle:

"Katso millaisissa olosuhteissa tämän köyhän pojan täytyy työskennellä ja miten innokas hän kuitenkin on. Sinulla sitävastoin on kaikki mukavuudet, ja kuitenkin tuntuu sinusta oppiminen vaikealta! Yksi ainoa hänen päivätyönsä on ansiokkaampi kuin sinun vuosityösi. Semmoisille oppilaille olisi ensi palkinto annettava."

KOULU.

Torstaina lokakuun 27 p:nä.

Niin, rakas Henrikkini, oppiminen käy sinulta kankeasti, kuten äitisi sanoo; vielä en näe sinun astuvan kouluun päättäväisin mielin ja säteilevän iloisena, kuten niin halusta soisin. Vastenmielisesti sinä yhä vain sinne lähdet.

Mutta kuulepa. Ajattele hiukkasen, kuinka surkea ja arvoton elämäsi olisi, ellet koulua kävisi! Kädet ristissä sinä piankin kyllästymisestä ja häpeästä väsyneenä, leikkikaluihisi ja koko oloosi ikävystyneenä rupeaisit viikon lopulla kouluun pyrkimään.

Kaikki, kaikki oppivat nyt juuri, poikaseni. Ajattele käsityöläisiä, jotka koko päivän aherrettuaan vielä käyvät iltakoulua; ajattele niitä kansannaisia, vaimoja ja tyttäriä, jotka viikon työt tehtyään käyvät sunnuntaikoulua, sotamiehiä, jotka väsyneinä harjoituskentältä palattuaan vielä tarttuvat kyniin ja vihkoihin. Ajattele mykkiä ja sokeita lapsia, jotka kuitenkin oppivat! Jopa vangitkin opettelevat lukemaan ja kirjoittamaan.

Ajattele aamulla, kun astut kouluun, että samana aikana sinun syntymäkaupungissasi menee kolmekymmentätuhatta lasta istuakseen 3 tuntia kouluhuoneissa oppimassa kuten sinäkin! Ja vieläkin enemmän. Ajattele niitä lukemattomia lapsia, jotka jotenkin samaan aikaan kaikissa maissa menevät kouluun!

Koeta hengessäsi kuvitella, kuinka he sinne rientävät hiljaisia kyläteitä, kaupunkien meluavia katuja pitkin, järvien ja merien rantoja, täällä paahtavassa auringonpaisteessa, tuolla sumussa, laivoilla sellaisissa maissa, joita kanavat risteilevät, hevosilla läpi suurien tasankojen, reellä yli jäätikköjen, yli vuorten ja laaksojen, metsien halki ja jokien poikki, yksinäisillä vuoripoluilla, yksinään, parittain, ryhmittäin, pitkissä riveissä, kaikilla kirjat kainaloissaan, tuhannenlaisiin eri vaateparsiin puettuina, puhuen tuhansia kieliä, aina Suomen äärimmäisestä, lumen ja jäiden keskellä olevasta koulusta Arabian eteläisimpiin kouluihin, joita palmut varjostavat. Kaikkialla kulkevat monet miljoonat sadassa eri muodossa oppimaan samoja asioita.

Koeta kuvitella koko tätä sadoista kansakunnista kokoonpantua lapsijoukkoa, tätä suuria liikettä, johon sinäkin olat osaa, ja ajattele: Jos tämä liike lakkaisi, joutuisi ihmiskunta jälleen raakuuden tilaan; tämä liike on maailman edistys ja kunnia.

Rohkaise siis mielesi, sinä suuren joukon pieni sotilas! Kirjasi ovat sinun aseesi, luokkasi on sinun rykmenttisi, taistelutanner on koko maailma, ja voitto on ihmiskunnan sivistys. Älä ole pelkurimainen sotilas, oma poikani.

Isäsi.

NOKIKOLARI.

Perjantaina lokakuun 28 p:na.

Siinä koulussa, jossa siskoni Silvia käy ja joka on aivan meidän koulumme läheisyydessä, on seitsemänsataa tyttöä. Kun eilen illalla kuljin siitä ohitse, tulivat he kaikki ulos riemuiten vainajainpäiväluvasta. Silloin näin jotakin kaunista.

Vastapäätä koulua, kadun toisella puolella, seisoi pieni, mustakasvoinen nokikolari pusseineen ja kalvinrautoineen katkerasti itkien ja nyyhkien.

Pari kolme toisen luokan tyttöä lähestyi häntä ja kysyi: "Mikä sinua vaivaa, miksi itket?" Mutta hän ei vastannut, itki vain yhä rajummin.

"Mutta sano toki, mikä sinun on ja miksikä itket", kysyivät tytöt taaskin. Nyt kasvot vähän kohosivat — oikeat lapsenkasvot — ja hän kertoi itkien käyneensä useissa taloissa nuohoamassa ja ansainneensa 30 soldoa, mutta hukanneensa nämä. Ne olivat pudonneet hänen taskunsa ratkeamasta — hän osoitti sitä — ja nyt hän ei uskaltanut rahatta palata. "Mestari lyö minua", sanoi hän nyyhkien ja antoi päänsä jälleen vaipua käsivarrelleen epätoivoisena. Lapset katselivat häntä hyvin vakavina.

Sillä aikaa oli saapunut koko joukko tyttöjä, suuria ja pieniä, köyhiä ja komeapukuisia, koululaukut käsivarsilla. Eräs suurempi, jolla oli sininen höyhen hatussa, otti kaksi soldoa taskustaan ja sanoi:

"Minulla on vain kaksi soldoa, pankaamme toimeen keräys."

"Minullakin on kaksi soldoa", sanoi eräs toinen, jolla oli punainen puku, — "kyllä meillä nyt kaikilla yhteensä on kolmekymmentä soldoa". Ja he rupesivat huutamaan: "Amalia, Silvia, Annina. Yksi soldo! Kellä on soldoja?"

Useimmilla oli rahaa kukkien tai vihkojen ostamista varten, ja ne he nyt ottivat esiin. Muutamat pienemmät antoivat sentesimoja. Tuo sinitöyhtöinen kokosi kaikki ja laski ääneen: "Kahdeksan, kymmenen, viisitoista." Mutta vielä tarvittiin lisää. Nyt tuli eräs, joka oli muita isompi ja miltei muistutti nuorta opettajaa. Hän antoi puoli liiraa, josta kaikki iloitsivat. Mutta vielä puuttui viisi soldoa.

"Nyt tulevat neljännen luokan tytöt, joilla on enemmän", tiesi eräs kertoa. He tulivat, ja soldoja rupesi satelemaan. Kaikki tytöt asettuivat ylt'ympärille. Oli liikuttavaa nähdä pieni nokikolari keskellä kukoistavia kasvoja ja kirjavia pukuja. Jo oli kolmekymmentä soldoa koottu ja yhä vain keräytyi lisää. Pienet, joilla ei ollut rahoja, eivät tahtoneet olla isoja huonommat ja antoivat sentähden kukkakimppunsa.

Yht'äkkiä ilmestyi ovenvartija ja huusi: "Johtajatar!"

Tytöt hajaantuivat joka taholle kuin varpusparvi. Keskellä katua oli vain pieni nokikolari silmiänsä pyyhkien hyvin tyytyväisen näköisenä, kädet täynnä rahaa ja napinreijissä, taskuissa ja hatussa paljon kukkia; maassakin hänen jalkainsa juuressa oli niitä.

PIENI PADOVALAINEN ISÄNMAANYSTÄVÄ.

(Opettajan kertomus.)

Lauantaina lokakuun 29 p:nä.

Meidän opettajallamme on tapana kertoa meille kuukausittain jokin pieni kertomus, jonka sitten saamme kirjoittaa. Tänään hän kertoi meille pienestä padovalaisesta isänmaanystävästä, jonka tässä nyt koetan esittää.

Ranskalainen laiva lähti Barcelonasta, eräästä Espanjan kaupungista, Genovaan. Laivassa oli ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia ja sveitsiläisiä. Paitsi muita matkustajia oli siellä myös eräs italialainen yksitoistavuotias poika huonoissa vaatteissa, aivan yksinään. Hän pysyi kaikista muista erillään kuin pieni villieläin silmäillen heitä vain silloin tällöin hyvin vihaisesti. Mutta eipä hän syyttä niin julmistuneelta näyttänyt. Kaksi vuotta sitten hänen isänsä ja äitinsä, jotka olivat padovalaisia talonpoikia, olivat myyneet hänet eräälle kuljeksivalle näyttelijäseurueelle. Kun nämä olivat opettaneet hänelle temppujaan antaen runsaasti ruoskaa ja niukalta ruokaa, he veivät hänet mukanaan Ranskaan ja Espanjaan. Barcelonaan saavuttuaan hän ei enää kestänyt tuota alituista rääkkäämistä ja nälkää, vaan pakeni hyvin surkeassa tilassa Italian konsulin luo turvaa etsimään. Tämä oli säälistä hankkinut hänelle paikan laivassa ja antanut hänelle kirjeen vietäväksi Genovan poliisimestarille, jonka piti lähettää hänet takaisin vanhemmille, näille sydämettömille vanhemmille, jotka olivat hänet myyneet.

Poika parka oli repaleissa ja sairas. Hänelle oli luovutettu toisen luokan hytti laivassa. Kaikki katselivat häntä ja muutamat puhuttelivatkin, mutta hän ei virkkanut mitään. Näytti siltä, kuin kova kohtelu ja alituinen ruoskiminen olisi hänet niin katkeroittanut, että hän vihasi ja halveksi kaikkia. Oli kuitenkin kolme matkustajaa, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan, ennenkuin saivat hänet puhumaan. Hän kertoi silloin kaikki vaiheensa sekoittaen puheeseensa ranskaa, espanjaa ja italiaa. Nämä matkustajat eivät olleet italialaisia, mutta he ymmärsivät häntä kuitenkin ja osaksi säälistä, osaksi siksi, että olivat juoneet eivätkä olleet oikein selväpäisiä, he antoivat hänelle jonkin soldon, laskivat leikkiä hänen kanssaan ja koettivat houkutella häntä kertomaan vielä enemmän. Samassa eräs naishenkilö astui saliin, ja ylvästelläkseen miehet antoivat pojalle vielä enemmän rahaa huutaen: "Otapa vielä tämäkin, kas tässä saat." Poika pisti kaikki taskuihin ja kiitti äreällä tavallaan aivan hiljaa, mutta hänen katseensa oli ensi kerran hymyilevä ja ystävällinen. Sitten hän kiipesi makuusijalleen, veti uutimet eteen ja rupesi miettimään elämänsä vaiheita. Näillä rahoilla hän saisi laivassa ollessaan monta hyvää suupalaa nähtyään nälkää nyt jo pari vuotta, ja astuttuaan maalle Genovassa hän voisi ostaa itselleen uuden takin käytyään repaleissa. Hänen osakseen tulisi kotona kenties inhimillisempi kohtelu, kun hän saapuu sinne rahaa taskussaan. Tämä raha oli hänestä koko rikkaus. Näitä hän mietiskeli uutimensa takana sillä aikaa kuin miehet istuivat pöydän ääressä toisen luokan salissa. He joivat ja juttelivat matkoistaan ja maista, joita olivat nähneet, ja tulivat puhuneeksi Italiastakin. Toinen moitti majataloja, toinen rautateitä, ja pian he kilvan parjailivat kaikkea italialaista. Erään mielestä oli Lapissakin parempi matkustaa, toinen ei sanonut Italiassa tavanneensa muita kuin pettureita ja renttuja. Kolmas väitti, etteivät italialaiset virkamiehet osanneet lukea. —

"Se on valistumatonta kansaa", aloitti ensimmäinen taas uudestaan. — "Likaista", lisäsi toinen. — "Var…", huusi kolmas ja oli sanoa "varkaita", mutta ei ehtinyt, sillä samassa sateli soldoja ja puolia liiroja heidän päihinsä ja hartioillensa, josta sitten pyörivät lattialle ja pöydälle. Kaikki kolme nousivat raivostuneina paikoiltaan ja katsoivat ylöspäin, mutta saivat vielä aika soldokuuron.

"Ottakaa soldonne takaisin!" huusi poika raivostuneena tullen esille uutimen takaa. "Sellaisilta ihmisiltä, jotka parjaavat minun maatani, minä en ota almua."

VAINAJAIN PÄIVÄ.

[Vainajain päivä on juhla, jota katolisissa maissa vietetään kaikkien kuolleiden muistoksi.]

Tiistaina marraskuun 1 p:nä.

Tämä päivä on omistettu kaikkien kuolleiden muistolle. Tiedätkö, Henrik, keitä kuolleita teidän lasten etupäässä tulee muistella? Niitä, jotka ovat teidän lasten edestä kuolleet. Kuinka monta sellaista onkaan jo kuollut ja vieläkin kuolee! Etkö milloinkaan ole ajatellut, kuinka raskas työ on lyhentänyt monen isän iän, kuinka moni äiti on vaipunut ennenaikaiseen hautaan puutteiden ja kärsimyksien takia, joita hän on kestänyt voidaksensa elättää lapsiansa.

Tiedätkö, kuinka moni mies on epätoivosta kuollut nähdessään lastensa kärsivän kurjuutta, kuinka monen vaimon sydän on särkynyt, kun on lapsensa kadottanut? Ajattele noita kaikkia tänä päivänä! Ajattele kaikkia niitä opettajia, jotka ovat nuorina kuolleet uhrattuaan kaikki voimansa koulullensa ja lapsillensa, joista eivät ole hennoneet erota!

Ajattele lääkäreitä, jotka ovat kuolleet tarttuviin tauteihin, kun niitä pelkäämättä vastustivat pelastaaksensa pieniä lapsia!

Ajattele niitä, jotka haaksirikoissa, tulipaloissa, nälänhädässä, suurimmassa vaarassa ovat antaneet nuorisolle pelastukseksi viimeisen leipäpalan, viimeisen köydenpään, viimeisen lankun, ja ilolla uhranneet oman henkensä!

Heitä on lukemattomia, Henrik. Jokaisen hautausmaan povessa lepää sadoittain näitä jaloja henkilöitä, jotka, jos voisivat hetkeksikään kohottaa päätään, mainitsisivat jonkun lapsen, jolle ovat nuoruutensa ilot, vanhojen päiviensä rauhan, kaiken rakkautensa, kaikki tietonsa, vieläpä elämänsäkin uhranneet. Äitejä, isiä parhaassa iässään, vanhuksia, nuorukaisia — lapsimaailman tuntemattomia, sankarillisia marttyyrejä — niin suurenmoisia, ettei maa kasva niin paljon kukkia, kuin olisimme velkapäät sirottelemaan heidän haudoillensa.

Niin teitä, lapset, rakastetaan. Ajattele tänään kiitollisuudella kaikkia näitä kuolleita! Silloin sinun suhteesi niihin, jotka sinua rakastavat ja sinun edestäsi lyötä tekevät, on käypä paljon paremmaksi ja hellemmäksi.

Äitisi.

YSTÄVÄNI GARRONE.

Perjantaina marraskuun 4 p:nä.

Vaikka meillä oli vain kaksi päivää lupaa, tuntuu siltä, kuin en olisi pitkään aikaan nähnyt ystävääni Garronea. Kuta kauemmin hänet tunnen, sitä enemmän häntä rakastan, ja niin käy kaikkien muidenkin, paitsi väkivaltaisten, jotka eivät sovi hänen kanssaan, koska hän ei kärsi vääryyttä. Joka kerta kun joku isompi kohottaa kätensä pienempää vastaan, huutaa tuo pieni: "Garrone!" — eikä iso lyö enää.

Hänen isänsä on koneenkäyttäjä; itse hän on tullut hyvin myöhään kouluun, koska oli pari vuotta sairaana. Hän on luokan suurin ja voimakkain, nostaa yhdellä kädellään penkin ja on aina hyvä. Jokaista tarvekalua, jota häneltä pyytää, olkoon sitten lyijykynää, kumia, paperia, kynäveistä, hän on aina valmis lainaamaan ja antamaan. Hän ei koskaan naura eikä lörpöttele koulussa. Hän istuu aina liikkumattomana pulpetissaan, joka on hänelle liian ahdas, selkä hiukan kumarassa, iso pää hartioiden välissä, ja kun minä häntä katselen, niin hän hymyilee vastaani silmät ummessa, aivan kuin tahtoisi sanoa: "Eikö niin, Henrik, me olemme ystävät?"

Mutta nauraa täytyy nähdessään, miten kaikki vaatteet, takki, housut ja liivit ovat liian pienet ja ahtaat tälle isolle, väkevälle nuorukaiselle. Lakki ei sovi hänen päähänsä, hänen tukkansa on aivan lyhyeksi keritty, jaloissa on vahvat kengät, ja kaulus on sidottu kuin nuora.

Rakas Garrone! Sinut kun vain kerran näkee, voitat jo suosiota. Kaikki pienet tahtovat mielellään istua hänen läheisyydessään. Hän osaa myöskin hyvin laskea. Kirjansa hän aina kantaa punaisissa nahkahihnoissa. Hänellä on helmiäisvartinen veitsi, jonka hän löysi viime vuonna ja jolla hän kerran leikkasi sormeensa aina luuhun asti, mutta ei kukaan koulussa sitä huomannut ja kotona hän ei liioin valittanut, jotteivät vanhempansa säikähtyisi. Hänen kanssansa uskaltaa laskea pilaa, eikä hän sitä pahakseen pane, mutta voi armias sitä, joka sanoo hänen jotakin kerrottuaan: "Ei se ole totta." Silloin hänen silmänsä säkenöivät ja hän lyöpi nyrkillään penkkiin, että luulisi sen siihen paikkaan pirstautuvan.

Lauantai-aamuna hän antoi soldon eräälle ensiluokkalaiselle, jonka tapasi kadulla itkemässä, kun toiset olivat ottaneet pojan rahat eikä hän siis voinut ostaa vihkoa.

Kolme päivää sitten hän aloitti kahdeksansivuista kirjettä, jonka reunat hän koristelee piirustuksilla, antaakseen sen äidillensä nimipäivälahjaksi. Tämä äiti, joka usein noutaa poikansa koulusta, on iso ja komea kuin hänkin ja yhtä herttainen.

Opettaja katselee Garronea aina ystävällisesti ja joka kerta ohi mennessään taputtaa häntä kuin nuorta hyvänsävyistä varsaa. Minä viihdyn erittäin hyvin hänen seurassaan ja tunnen itseni onnelliseksi, kun hän isolla, miehekkäällä kädellään puristaa minun kättäni. Olen varma siitä, että hän uskaltaisi henkensä pelastaakseen toverinsa, että hän antaisi lyödä itsensä kuoliaaksi toista puolustaakseen. Sen näkee hänen silmistään. Ja vaikka hänen karkea äänensä muistuttaa mörinää, on hänen sydämensä kuitenkin jalo, sen tuntee kohta.

HIILIKAUPPIAS JA HERRASMIES.

Maanantaina marraskuun 7 p:nä.

Eipä Garrone milloinkaan lausuisi sellaista sanaa kuin Carlo Nobis eilen sanoi Bettille. Carlo Nobis ylpeilee siitä, että isänsä on oikea herra, kookas, mustapartainen ja hyvin vakava. Hän saattaa poikaansa miltei joka päivä.

Eilen aamulla Nobis riiteli Bettin kanssa, joka on hiilikauppiaan poika ja luokan pienimpiä oppilaita. Kun hän ei enää tiennyt mitä vastata Bettille, koska oli väärässä, sanoi hän ääneen: "Sinun isäsi on renttu." Betti punastui aina hiusmartoon saakka eikä sanonut mitään, mutta kyynelet kiersivät hänen silmissään, ja kotiin tultuaan hän toisti isälleen tämän sanan.

Iltapäivällä tuli hiilikauppias, pieni musta mies, poikaansa taluttaen opettajalle valittamaan.

Sill'aikaa kuin hän selitti asiaansa opettajalle ja kaikki olivat ääneti, kuuli Nobisin isä, joka tavallisuuden mukaan oli poikaansa saattamassa, nimeänsä mainittavan, astui sisään ja kysyi mistä oli puhe.

"Tämä työmies" — vastasi opettaja — "on tullut valittamaan, että teidän poikanne Carlo on Bettille sanonut hänen isäänsä rentuksi".

Nobisin isä rypisti otsaansa ja punastui hieman. Sitten hän kysyi pojaltaan: "Oletko todellakin sanonut tämän sanan?"

Carlo, joka seisoi keskellä luokkaa, pikku Bettiä vastapäätä, ei vastannut sanaakaan.

Silloin isä otti häntä käsivarresta kiinni, työnsi hänet lähemmäksi Bettiä, niin että molemmat pojat miltei koskettivat toisiansa, ja sanoi: "Pyydä anteeksi!"

Kivihiilikauppias tahtoi astua väliin ja sanoikin jo: "Ei tarvitse", mutta herrasmies ei huolinut siitä, vaan uudisti käskynsä: "Pyydä häneltä anteeksi! Toista minun sanani: Anna anteeksi tuo häpeällinen, ajattelematon herjaussana, jonka äsken isästäsi lausuin, tästä isästä, jonka kättä minun isäni pitää kunnianansa puristaa!"

Kivihiilikauppias teki estävän liikkeen, kuin sanoakseen: "En minä tahdo." Herrasmies ei ottanut tätä huomatakseen, ja hänen poikansa sanoi hitaasti, matalalla äänellä, nostamatta silmiään maasta: "Anna anteeksi tuo häpeällinen — — — ajattelematon — — — herjaussana, jonka isästäsi lausuin, tästä isästä, jonka kättä minun isäni pitää kunnianansa puristaa!"

Silloin herrasmies ojensi kätensä hiilikauppiaalle, joka puristi sitä voimakkaasti ja sitten yht'äkkiä työnsi poikansa Carlo Nobisin syliin.

"Tehkää minulle se ilo, että panette pojat vieretysten istumaan", sanoi herrasmies opettajalle. Opettaja asetti Bettin Nobisin penkkiin. Kun pojat olivat paikoillaan, kumarsi herrasmies ja läksi.

Kivihiilikauppias seisoi hetkisen miettiväisen näköisenä ja tarkasteli noita molempia, vieretysten istuvia poikia. Sitten hän lähestyi penkkiä, silmäili Nobisia ilmaisten katseessaan sekä suosiota että surumielisyyttä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän kohotti kättään häntä hyväilläkseen, mutta ei uskaltanut sitäkään. Sitten hän meni ovea kohti, kääntyi vielä kerran katsomaan ja katosi.

"Pankaa mieleenne tämän päivän tapahtuma, lapset", sanoi opettaja. "Se on vuoden kaunein opetus."

VELJENI OPETTAJATAR.

Torstaina marraskuun 10 p:nä.

Kivihiilikauppiaan poika kävi ennen koulua opettajatar Delcatilla, joka tänään tuli meille tervehtiäkseen sairasta veljeäni. Hän sai meidät sydämellisesti nauramaan kertoessaan, mitenkä tämän pojan äiti pari vuotta sitten kantoi hänelle esiliinan täyden kivihiiliä kiittääksensä häntä siitä, että poika oli saanut mitalin koulussa. Hän vaati itsepintaisesti niitä ottamaan — vaimo rukka — eikä tahtonut viedä niitä kotia sekä miltei itki, kun hänen kuitenkin täytyi palata antimineen. Eräästä toisestakin vaimosta hän kertoi. Tämä toi hänelle kerran raskaan kukkavihon, johon oli kätketty kasa soldoja.

Aika kului niin rattoisasti näitä kertomuksia kuunnellessa, että veljenikin nieli rohtonsa, joita hän ei sitä ennen ollut tahtonut ottaa. —

Voi miten paljon kärsivällisyyttä tarvitaan näiden ensi luokan poikien kanssa, jotka kaikki ovat hampaattomia kuin vanhat ihmiset eivätkä osaa ääntää s:ää eikä r:ää! Yksi yskii, toisen nenä vuotaa verta; tuolla joku kadottaa puukenkänsä penkin alle, täällä taas eräs on pistänyt sormeensa kynällä ja parkuu, ja kolmas, joka on ostanut itsellensä vihon N:o 2, vaikka piti ostaa Nro 3, itkee. Yhdessä luokassa on viisikymmentä aivan tietämätöntä pienokaista, joita pitää opettaa lukemaan ja pitelemään kynää taikinanpehmoisissa käsissä.

He tuovat lakritsia, nappeja, pullontulppia, tiilikiviä ja kaikenlaista kamaa kouluun. Opettajattaren täytyy tutkia heidän taskunsa, ja siksi he piilottavat näitä tavaroita kenkiinsäkin.

Ja jos he edes olisivat tarkkaavaisia! Mutta jo iso kärpänen, joka ikkunasta lentää sisään, saa heidät pois tolalta, ja kesällä he tuovat luokkaan kukkia ja turilaita, jotka lentävät ympäri tai putoavat musteastiaan ja vielä tahraavat vihotkin.

Opettajattaren täytyy aina aivan kuin äidin auttaa heidän yllensä päällysvaatteet, sitoa haavoittuneet sormet, nostaa lattialle pudonneet lakit, valvoa etteivät he vaihda päällystakkejaan, josta pian syntyisi hirmuinen huuto. Opettaja parat! Ja kuitenkin äidit tulevat valittamaan: "Mitä varten minun lapseni on kadottanut kynänsä?" "Miksi minun poikani ei mitään opi?" "Miksi ette anna minun pojalleni, joka kuitenkin on niin taitava, kunniamitalia?" "Miksi ette vedätä penkistä pois sitä naulaa, joka repi meidän pojan housut?"

Hän on nuori ja iso, tämä opettajatar Delcati, siististi puettu ja niin vilkas, kuin koko hänen olentonsa olisi vietereillä. Sangen vähäpätöisestä asiasta hän tulee liikutetuksi ja puhuu silloin suurella hellyydellä.

"Lasten rakkauden te voitatte", sanoi äitini.

"Niin kyllä", hän vastasi, "mutta kun vuosi on kulunut umpeen, ei suurin osa enää ensinkään minusta välitä. Jouduttuaan miesopettajien luo he miltei häpeävät olleensa naisen koulussa. Todella alakuloiseksi käypi mieli, kun kaksivuotisen yhdessäolon kestäessä opittuaan lasta oikein rakastamaan täytyy siitä erota."

Tässä opettaja keskeytti puheensa. — "Mutta sinä, pienokainen, et ole opettajaasi unohtava", sanoi hän sitten kostein silmin, suuteli veljeäni ja nousi mennäkseen. "Sinä et käännä päätäsi pois tavatessamme, ethän? Sinä et luovu opettajastasi."

ÄITINI.

Perjantaina marraskuun 11 p:nä.

Veljesi opettajan läsnäollessa sinä olet käyttäytynyt tyhmästi äitiäsi kohtaan. Älköön tämä milloinkaan enää tapahtuko. Sinun puuttuvaa kunnioitusta ilmaiseva sanasi on tunkenut sydämeeni kuin teräsmiekka. Minä ajattelin äitiäsi, kuinka hän vuosi sitten koko yön valvoi kumartuneena vuoteesi yli tutkistellen hengitystäsi, kuinka hän pelosta itki, kun luuli sinut kadottavansa. Tätä minun täytyi ajatella, ja katkera, haikea tunne valtasi minut. Sinä solvaiset äitiäsi! Äitiäsi, joka antaisi elämästään kokonaisen onnentäytteisen vuoden säästääkseen sinulta tuskan hetken, joka menisi sinun tähtesi kerjäämään, joka antaisi tappaa itsensä pelastaakseen henkesi. Kuule, Henrik! Paina mieleesi mitä sinulle nyt sanon!

Voit olla varma siitä, että tulet kokemaan monta kovaa hetkeä, mutta kaikkein kauhein on se, jolloin äitisi kadotat.

Mitenkä oletkaan silloin muistava jokaisen katkeran hetken, jonka hänelle olet tuottanut, ja millaisin omantunnon vaivoin oletkaan niitä ajatteleva! Onneton! Älä toivo mitään iloa elämässäsi, jos olet saattanut äitisi mielen murheelliseksi. Sinä kadut, pyydät häneltä hengessäsi anteeksi, niin usein kuin häntä muistelet. Omatunto ei ole sinulle rauhaa antava. Jokaisella suloisella, lempeällä kuvalla on oleva surun ja soimauksen leima.

Muista, Henrik, että tämä on kaikista inhimillisistä tunteista pyhin, ja voi sitä, joka sen jalkainsa alle tallaa! Murhaajalla, joka kunnioittaa äitiänsä, on kuitenkin vielä hyviä ja jaloja tunteita sydämessään, jotavastoin mainehikkain henkilö, joka äitiänsä solvaisee ja vihoittaa, on kurja. Älköön suustasi enää milloinkaan lähtekö kovaa sanaa äitiäsi vastaan. Ja jos sellainen joskus tulisi sanotuksi, saattakoon sinut silloin sydämesi vaatimus eikä suinkaan pelon tunne hänen jalkainsa juureen pyytämään, että hän sovituksen suudelmalla pyyhkisi otsastasi kiittämättömyyden tulimerkin. Minä rakastan sinua, poikani. Sinä olet elämäni kallein toivo. Mutta mieluummin näkisin sinut kuolleena kuin kiittämättömänä äidillesi.

Isäsi.

YSTÄVÄNI CORETTI.

Lauantaina marraskuun 12 p:nä.

Isäni on antanut minulle anteeksi, mutta kun mieleni jonkin aikaa jälkeenpäin oli alakuloinen, lähetti äitini minut portinvartijan täysikasvuisen pojan kanssa kävelemään Corsolle. Kun olin joutunut Corson keskikohdalle ja kuljin erään puodin edustalla vaunujen ohitse, kuulin nimeäni mainittavan ja käännyin. Siellä oli koulutoverini Coretti ruskeine takkeineen ja kissannahkaisine lakkeineen. Hän hikoili ja kantoi puutaakkaa. Mies seisoi vaunujen päällä ja kurotti hänelle puusylyksen toisensa jälkeen. Coretti otti vastaan ja kantoi ne isänsä puotiin, jossa kiireimmiten ne pinosi.

"Mitä sinä teet, Coretti?" kysyin.

"Etkö näe", vastasi hän levittäen käsivarsiaan vastaanottaaksensa kantamusta. "Minä kertaan läksyäni."

Minä nauroin. Mutta hän puhui todenperästä ja tartuttuaan kantamukseensa hän lausui mennessään — — — "Teonsanan taivutuksella ymmärretään sen muuttumista luvun — — — luvun ja tekijän suhteen" — ja sitten puita pois asettaessaan ja pinotessaan — "ajan suhteen, jossa tekeminen tapahtuu" — ja palatessaan taas kärryistä toista kantamusta ottamaan — — — "tapamuodon suhteen".

Se oli meidän seuraavan päivän kielioppiläksymme. "Mitäpä muuta neuvoksi" — sanoi hän minulle — "minä koetan käyttää aikaa parhaan taitoni mukaan. Isäni on mennyt ulos apulaisensa kanssa eräälle asialle. Äitini on sairaana. Siis täytyy minun purkaa kuorma, ja sillä aikaa minä kertaan kielioppia. Tänään meillä on hyvin vaikea läksy. Ei se tahdo pystyä päähän. — Isäni sanoi palaavansa kello seitsemältä maksaakseen teille",huomautti hän miehelle, joka oli tuonut puita.

Vaunut ajoivat tiehensä. "Tule hetkiseksi puotiin", sanoi Coretti minulle. Minä astuin sisään. Se oli iso huone täynnä puupinoja ja risukimppuja; eräässä kulmassa oli vaaka. "Tänään sitä on hommaa, sen voin sinulle vakuuttaa", jatkoi Coretti. "Minun täytyy varastella silloin tällöin hetkinen läksyjäni varten. Kun kirjoitan lauseita, tulee ostajia. Tuskin olen sitten taas aloittanut, niin vaunut saapuvat. Tänä aamuna olen jo kaksi kertaa juossut puutorille, joka on Venetsian aukealla. Tuskin enää tunnen jalkojani, ja käteni ovat turvoksissa. Olisin ihan helisemässä, jos huomiseksi vielä olisi piirustusharjoitus."

Tätä puhuessaan hän lakaisi kokoon lastut ja kuivat lehdet, joita oli tiilikivilattialla.

"Mutta missä sinä suoritat kirjoituksesi, Coretti?" kysyin minä.

"En suinkaan täällä, se on varma", hän vastasi.

"Tule katsomaan!" Ja hän vei minut pieneen, puodin takana olevaan kamariin, joka yht'aikaa oli sekä keittiö että ruokailuhuone. Nurkassa oli pieni pöytä, jolle oli asetettu kirjoja, vihkoja ja papereita. "Niin", hän sanoi, "toisen vastauksen olen jättänyt keskeneräiseksi: nahasta tehdään jalkineita, kantohihnoja — — — nyt panen tähän vielä lisää: postilaukkuja". Ja hän otti kynän ja alkoi kirjoittaa ihmeen kauniilla käsialalla… "Eikö täällä ole ketään", kuului samassa ääni puodista. Se oli eräs vaimo, joka tuli risuja ostamaan. "Täällä olen", vastasi Coretti ja juoksi sinne, punnitsi risukimput, otti vastaan soldot, juoksi merkitsemään oston erääseen isoon kirjaan ja palasi takaisin työhönsä sanoen: "Saa nähdä, enkö pääse niin pitkälle, että saisin lauseeni päätetyksi." Ja hän kirjoitti: "Matkalaukkuja, sotilaitten reppuja." — "Voi minun kahviparkaani!" huusi hän äkkiä ja kiiruhti takan luo nostamaan kahvipannun tulelta. "Tässä on kahvia äidilleni" — sanoi hän — "hyvä oli, että opin sitä keittämään. Odota hiukan, niin viemme sen hänelle yhdessä, että hän saa nähdä sinut. Se on varmaankin hänestä hauskaa. Viikko sitten hän joutui vuoteen omaksi. Pannu on niin kuuma, että vielä tässä poltan sormeni. Mitä minun pitää vielä lisätä sotilasreppujen jälkeen? Kyllä vielä muitakin kaluja valmistetaan, mutta en minä nyt tällä hetkellä niitä hoksaa. Tule nyt äitini luo!"

Hän avasi oven. Me astuimme toiseen pieneen huoneeseen. Siellä makasi Corettin äiti sängyssä, valkoinen huivi sidottuna pään ympäri.

"Täällä on kahvisi, äiti", sanoi Coretti antaen kahvikupin, "ja tässä on eräs minun koulutoverini". — "Nuori herra on kovin ystävällinen", sanoi vaimo minulle, "kun tulee sairasta tervehtimään". Sil'aikaa Coretti sovitteli tyynyt äitinsä selän taakse, järjesti peittoa, korjasi valkeata ja ajoi kissan pois piirongilta. "Tarvitsetko vielä mitään, äiti?" kysyi hän ottaessaan kuppia pois. "Joko olet ottanut nuo kaksi lusikallista siirappia? Jollei pullossa enää ole, juoksen apteekista tuomaan. Puukuormat ovat tyhjennetyt. Kello neljältä asetan lihan tulelle, kuten olet sanonut, ja kun voi-akka kulkee ohitse, annan hänelle kahdeksan soldoa. Kaikki käy hyvin. Älä ensinkään huolehdi!"

"Kiitos, poikani", vastasi vaimo. "Poika parka! Kaikkea hän ajattelee."

Hän vaati minua ottamaan sokeria. Sitten Coretti näytti minulle pientä taulua, joka kuvasi hänen isäänsä sotilaspuvussa kunniamitaleineen, jotka hän sai v. 1866 Umberto-prinssin rykmentissä. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin pojankin, samat vilkkaat silmät ja iloinen hymy.

Me palasimme keittiöön. "Jo olen löytänyt jatkoa", sanoi Coretti ja lisäsi vihkoonsa: "Siitä valmistetaan myöskin hevosen valjaita." "Loput kirjoitan tänä iltana, sillä aion vielä kauan olla valveilla. Sinä olet onnellinen. Sinulla on aikaa lukemiseen ja vielä kävelemiseenkin."

Iloisesti ja näppärästi hän sitten rupesi asettelemaan puita pukille poikki sahattavaksi. "Tämä on voimistelemista ja hieman toisenlaista kuin: 'Kädet ojentakaa!' Minä tahdon, että kaikki puut ovat sahatut isän kotiin tullessa. Silloin hän on iloinen. Pahinta on, että sahattuani tulevat t- ja l-kirjaimet niin rumia ja kiemuraisia. Mutta mitäpä minä sille mahdan? Minä kerron opettajalle, että on täytynyt liikuttaa käsivarsia. Pääasia on, että äiti pian paranee. Tänään hän onkin jo vähän virkeämpi. Jumalan kiitos! Kieliopin harjoitan huomenna kukon laulussa. Voi, täällä ovat jo vaunut pölkkyineen. Työhön siis!"

Puilla lastatut vaunut pysähtyivät puodin ulkopuolelle. Coretti juoksi ulos puhutellakseen miestä. Sitten hän palasi. "Nyt en enää saata pitää sinulle seuraa", sanoi hän minulle. "Näkemiin huomiseksi! Sinä teit hyvin käydessäsi minun luonani. Hauskaa kävelyretkeä! Sinä olet onnellinen."

Ja hän ojensi minulle kätensä, riensi ensimmäistä pölkkyä vastaanottamaan ja rupesi taas juoksemaan vaunujen ja puodin väliä edestakaisin; kasvot punoittivat kuin ruusu kissannahkaisen lakin alla, ja liikkeet olivat niin nopeat, että niitä ilolla katseli.

"Sinä olet onnellinen", hän sanoi. "Voi, en suinkaan, Coretti, en. Sinä olet onnellisempi, siksi että sinä opit enemmän ja teet enemmän työtä, siksi että olet isällesi ja äidillesi suuremmaksi hyödyksi, siksi että olet parempi, sata kertaa parempi ja kunnollisempi kuin minä, rakas toveri."

NELLIN PUOLUSTAJA.

Keskiviikkona marraskuun 23 p:nä.

Pikku Nelli on hyvä ja ahkera, mutta kovin laiha ja kalpea, ja hengitys käy raskaasti. Hänellä on aina pitkä, musta, palttinainen esiliina yllään.

Hänen äitinsä on pieni, vaalea, mustiin puettu nainen, joka aina koulun päätyttyä tulee häntä noutamaan, jottei hän joutuisi tungokseen. Ensi päivinä monet pojista pilkkasivat häntä siitä syystä, että tuo poloinen on kyttyräselkäinen, ja paukuttivat häntä selkään koululaukuillaan. Mutta hän ei tehnyt koskaan vastarintaa eikä liioin hiiskunut äidilleen mitään säästääksensä häntä siitä tuskallisesta tiedosta, että hänen poikaansa ylenkatsottiin.

Hän oli vaiti, itki ja kyyristyi pulpettia vastaan. Mutta eräänä aamuna Garrone ryntäsi esiin ja huusi: "Joka Nelliin ensimmäisenä koskee, sitä minä säväytän korvalle, että helähtää!" — Franti ei välittänyt siitä, korvapuusti läjähti, ja siitä päivästä ei kukaan enää koskenut Nelliin.

Opettaja asetti hänet Garronen viereen samalle penkille. Heistä tuli ystävät. Nelli mieltyi suuresti Garroneen; tuskin on hän päässyt huoneeseen, kun jo etsii häntä. Eikä hän milloinkaan poistu sanomatta: "Hyvästi, Garrone." Ja samoin on Garronen laita.

Jos Nelliltä sattuu putoamaan kynä tai kirja penkin alle, niin Garrone kumartuu paikalla niitä ottamaan, säästääksensä häneltä vaivan, sekä auttaa häntä asettamaan koulutarpeitaan laukkuunsa ja takkia päälleen panemaan. Siksi Nelli pitää hänestä paljon, katselee häntä alituisesti ja on niin onnellinen, kun opettaja Garronea kiittää, kuin se koskisi häntä itseään. Ja sitten Nelli nähtävästi on jo kertonut kaikki äidillensä, sekä ensi päivien solvauksista että uudesta ystävästään, joka häntä aina puolustaa ja rakastaa. Sillä mitä tapahtui tänä aamuna?

Opettaja lähetti minut vähää ennen tunnin loppua johtajan luo lukujärjestystä viemään, ja kun juuri olin johtajan huoneessa, astui eräs kalpea, mustiin puettu nainen — Nellin äiti — sisään ja sanoi: "Herra johtaja, onko minun poikani luokalla eräs Garrone niminen oppilas?"

"On kyllä", vastasi johtaja.

"Tahtoisitteko olla hyvä ja kutsuttaa hänet tänne; minulla olisi vähän hänelle puhuttavaa."

Johtaja lähetti vahtimestarin häntä luokalta noutamaan, ja minuutin kuluttua Garrone seisoi ovella hyvin hämmästyneen näköisenä. Vaimo ennätti tuskin nähdä hänet, ennenkuin jo riensi vastaan, laski kätensä hänen olkapäilleen ja sanoi: "Oletko sinä Garrone, poikani ystävä, lapsi parkani suojelija? Oletko todellakin se rakas, urhokas poika?" Sitten hän otti kaulastaan pienet vitjat, joissa oli risti, ja ripusti ne Garronen kaulaliinan alle sanoen:

"Ota tämä a pidä se pienenä muistona Nellin äidiltä, joka kiittää ja siunaa sinua!"

LUOKKAMME ENSIMMÄINEN OPPILAS.

Perjantaina marraskuun 25 p:nä.

Garrone voittaa kaikkien suosion. Derossi taas on kaikkien ihmettelyn ja ihailun esineenä.

Hän on saanut ensimmäisen palkinnon ja tulee tänäkin vuonna ensimmäiseksi. Ei kukaan voi kilpailla hänen kanssaan, kaikki tunnustavat hänen etevyytensä joka alalla.

Hän on ensimmäinen laskennossa, kieliopissa, ainekirjoituksessa, piirustuksessa, käsittää kaikki paikalla, onnistuu kaikessa, hänen muistinsa on hämmästyttävä, ja koko oppiminen on hänestä leikintekoa.

Opettaja sanoi hänelle eilen: "Jumala on suonut sinulle suuret lahjat. Karta vain niiden väärinkäyttämistä!" Sitäpaitsi hän on iso ja kaunis, keltakiharainen ja niin notkea, että helposti heilauttaa itsensä pulpetin yli.

Hän on kahdentoistavuotias, erään kauppiaan poika, käyttää aina sinistä, kiiltävänappista takkia. Hän on aina vilkas, iloinen ja herttainen, auttaa jokaista minkä voi, eikä kukaan vielä ole uskaltanut sanoa hänelle tylyä tai solvaavaa sanaa.

Ainoastaan Nobis ja Franti katselevat häntä karsain silmin, ja Votinin silmät säkenöivät kateutta. Mutta Derossi ei sitä huomaakaan. Muut kaikki hymyilevät hänelle tai tarttuvat hänen käteensä ja käsivarteensa, kun hän kulkee luokalla ja miellyttävällä tavallaan kokoilee vihkoja.

Hän lahjoittelee kuvalehtiä, piirustuksia ja kaikenlaista tavaraa, jota kotonaan on saanut, meille kaikille erotuksetta. Minä kadehdin häntä aivan kuin Yotini, tunnen katkeruutta, miltei vihaa, kun kotona suurella vaivalla valmistelen kirjoituksiani ja sitten muistelen, että hän on jo suorittanut kaikki loistavasti ja vaivatta. Mutta kun sitten taas tulen kouluun ja näen hänet siellä kauniina, hymyilevänä, voitonriemuisena, ja kun kuulen miten hyvin hän osaa vastata kaikkiin opettajan kysymyksiin, miten hän on kohtelias ja kaikille ystävällinen, silloin haihtuu kaikki katkeruus ja viha minun sydämestäni ja oikein hävettää, että minussa on liikkunutkaan sellaisia tunteita. Minä tahtoisin aina olla hänen seurassaan, käydä hänen kanssansa kaikki koulut. Pelkkä hänen läheisyytensä herättää minussa rohkeutta, työhalua, iloisuutta ja tyytyväisyyttä.

KAUPPIAS.

Torstaina joulukuun 1 p:nä.

Isäni tahtoo, että minä joka lupapäiväksi kutsun jonkun tovereista luokseni tai käyn heitä tervehtimässä, jotta välimme vähitellen muodostuisivat tuttavallisiksi ja ystävällisiksi.

Sunnuntaina lähden kävelemään Votinin kanssa, joka aina on niin hienosti puettu, aina harjaa ja siistii itseään ja kadehtii Derossia. Tänään taas on Garoffi luonamme, pitkä, laiha poika, jonka kotkannenä ja vilkkuvat silmät tuntuvat tarkastelevan kaikkia esineitä.

Hän on maustekauppiaan poika ja muuten sangen omituinen. Aina hän laskee taskussa olevia soldojaan ja käyttää kaikkia esimerkkejä suorittaessaan hyvin näppärästi sormiaan. Kaikkea hän kokoilee, ja nyt hänellä on jo säästöpankkikirja. Eikä ihme, sillä ei hän suotta tuhlaa soldoakaan, ja jos hän on pudottanut penkin alle vaikka kuinka pienen kolikon, on hän valmis etsimään sitä koko viikon.

"Hän rakastaa kaikkea kiiltävää niinkuin harakka", sanoo Derossi. Kaikkea mitä hän löytää, vanhoja teräskyniä, käytettyjä postimerkkejä, nuppineuloja, kynttilänpäitä, hän kokoilee. Jo pari vuotta sitten hän rupesi keräilemään postimerkkejä, ja hänellä onkin niitä jo satoja kaikista maista isossa albumissa, jonka hän aikoo myydä kirjakauppiaalle niin pian kuin se on täysi. Kirjakauppias antaa hänelle vihkosia ilmaiseksi, koska hän on hommannut liikkeelle uusia ostajia poikien keskuudesta. Koulussa hän hieroo joka päivä kauppaa, siellä pidetään myyjäisiä, arpajaisia ja vaihtokauppaa. Jälkeenpäin hän katuu kauppojaan ja vaatii tavaroitaan takaisin.

Hän myy tupakkakauppiaalle vanhoja sanomalehtiä ja merkitsee kauppansa pieneen vihkoseen, joka on täynnä yhteen- ja vähennyslaskuja. Koulussa hän ei välitä mistään muusta kuin laskennosta, ja kun hän toivoo itselleen palkkiota, niin hän tekee sen vain päästäkseen ilmaiseksi nukketeatteriin. Minua hän miellyttää ja huvittaa. Me olemme leikkineet kauppiasta ja käyttäneet oikein vaakoja ja mittoja. Hän tietää kaikkien tavaroiden oikean hinnan, tuntee mitat ja tekee tötteröitä yhtä näppärästi kuin tottunut puotipalvelija. Hän sanoi avaavansa oman kauppaliikkeen, oikein oman keksimänsä, heti koulun päätettyään.

Minä annoin hänelle ulkolaisia postimerkkejä, joista hän suuresti iloitsi, ja heti hän osasi sanoa minkä arvoinen mikin niistä oli kokoelmassa. — Isäni, joka oli lukevinaan sanomalehtiä, kuuli kaiken, ja se huvitti häntä suuresti.

Garoffilla on taskut täynnä pientä kauppatavaraa, jotka hän peittää pitkällä, mustalla päällystakillaan, ja hän näyttää silloin aina niin miettivältä ja toimeliaalta kuin todellinen kauppias.

Ei mikään ole kuitenkaan niin lähellä hänen sydäntään kuin tuo postimerkkikokoelma. Se on hänen aarteensa, josta hän aina puhuu, aivan kuin toivoisi siitä paisuvan itselleen suurta rikkautta. Kumppanit sanovat häntä saituriksi ja koronkiskuriksi. Miten lienee? Mielelläni minä seurustelen hänen kanssaan, sillä häneltä opin monta hyvää asiaa. Hän on kuin täysikasvuinen ihminen.

Puukauppiaan poika Coretti kyllä sanoo, ettei hän luopuisi postimerkkikokoelmastansa, vaikka hän voisi sillä pelastaa äitinsä hengen. Isäni ei usko sitä. — "Sinun ei pidä langettaa mitään tuomiota hänestä", sanoi hän minulle. "Hänellä on kyllä tämä kiihkonsa, mutta hänellä on kuitenkin sydän."

YLPEYTTÄ.

Maanantaina joulukuun 5 p:nä.

Eilen olin kävelemässä Votinin ja hänen isänsä kanssa. Kun me kuljimme Dora-Grossa-katua, näimme Stardin, jolla on tapana polkea häiritsijäänsä jalalle, erään kirjakauppiaan ikkunan ääressä kuin kiinnikasvaneena tarkastelemassa erästä karttaa.

Kukaties kuinka kauan hän jo oli siinä seisonut, sillä hän tutkii aina kadullakin.

Tuskin hän huomasi meidän tervehdystämme.

Votini oli hienosti puettu, liian hienosti. Hänellä oli ompeluksilla kirjaillut saappaat hienosta nahasta, takki rihmoilla ja silkkitupsuilla koristettu, valkoinen huopahattu ja kello. Ja voi kuinka hän rehenteli! Mutta tällä kertaa hänen kävi nolosti. Kun me olimme kulkeneet kappaleen matkaa puu-istutuksilla reunustettua tietä, ja Votinin isä, joka astui hitaasti, oli jäänyt kauas jälkeemme, istuuduimme kiviselle penkille. Siinä oli ennestään köyhästi puettu poika, joka istui miettiväisenä, pää kumarassa.

Eräs mies, nähtävästi hänen isänsä, astuskeli edestakaisin puiden alla ja luki sanomalehteä. Votini asettui vieraan pojan ja minun väliini. Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen hieno pukunsa, ja nyt hän tahtoi herättää naapurinsa ihmettelyä ja kateutta.

Hän kohotti jalkaansa ja sanoi minulle: "Oletko jo nähnyt uusia upseerisaappaitani?" Hän sanoi sen vain näyttääksensä niitä tuolle toiselle. Mutta tämä ei ollut tietävinäänkään.

Sitten hän laski alas jalkansa, mutta rupesi sen sijaan näyttämään minulle silkkitupsujaan ja selitteli, vilkaisten poikaan päin, etteivät nämä tupsut olleet oikein hänen mieleensä, vaan että hän tahtoi vaihtaa ne hopeanappeihin. Mutta poika ei katsellut tupsujakaan. Sitten Votini käänteli etusormensa päässä kaunista, valkoista hattuaan. Mutta poikanen — näytti siltä kuin hän olisi tehnyt sen tahallaan — ei edes vilkaissut sinnepäinkään.

Votinia jo suututti. Hän otti esiin kellonsa, avasi sen kuoren ja antoi minun katsella rattaita. Mutta tuo toinen vain ei kääntänyt päätään. "Onko se kullattua hopeata?" kysyin minä. "Ei suinkaan", hän vastasi. "Se on kultaa." "Mutta ei se ole kauttaaltaan", intin minä; "kyllä siinä on hopeatakin".

"Vai ei", hän vastasi ja pakottaaksensa poikaa katsomaan hän piti kelloa hänen kasvojensa edessä ja virkkoi: "No sanopa sinä, eikö ole kultaa?"

Poika vastasi kuivasti: "En minä tiedä."

"Kas, kas", huusi Votini raivostuneena, "mikä ylpeys!"

Juuri hänen tätä sanoessaan tuli hänen isänsä kävellen ja kuuli kaikki. Hän loi tiukan katseen vieraaseen poikaan ja sanoi sitten omalle pojalleen kiivaasti: "Ole vaiti" — ja kumartuen hänen ylitsensä kuiskasi: "Poika on sokea."

Votini kavahti pystyyn, ällistyi ja silmäsi pojan kasvoja. Hänen silmäteränsä olivat lasimaiset, ilman eloa ja tuntoa. Votini oli masentunut; sanaakaan virkkamatta hän loi katseensa maahan. Sitten hän änkytti:

"Olen pahoillani… en tiennyt…" Mutta sokea, joka oli ymmärtänyt kaikki, sanoi surumielisesti hymyillen: "Ei se tee mitään."

No niin, Votini tosin on ylvästeleväinen, mutta ei hänen sydämensä kuitenkaan ole paha. Koko tällä retkellä hän ei sen koommin nauranut.

ENSIMMÄINEN LUMI.

Keskiviikkona joulukuun 10 p:nä.

Hyvästi, rakkaat kävelyretket Rivolilla!

Poikien ystävä, ensimmäinen lumi, on täällä. Eilisillasta asti sitä on tullut suurina paksuina höytäleinä. Ilomielin katselin tänä aamuna, mitenkä sitä tulla tuprutti vasten koulun ikkunaruutuja ja läjäytyi kasoihin. Opettajakin katsoi ikkunasta ulos ja hieroi käsiänsä. Ja kaikki olivat onnellisia ajatellessaan lumipalloja ja jäätä, joka myöhemmin tulee, sekä kodikasta takkavalkeata. Stardi yksin ei välittänyt tästä mitään. Hän oli tykkänään syventynyt läksyynsä.

Ja mikä riemu ulkoilmaan astuessa! Kaikki ryntäsivät pitkin katua huutaen ja huitoen. He kahlasivat lumessa kuin koiranpenikat vedessä ja kahmivat sitä kouran täydeltä. Koulun ulkopuolella odottavilla vanhemmilla oli valkoiset sateenvarjot, poliisien kypärit olivat valkeat, ja kaikki meidän koululaukkumme muuttuivat muutamassa silmänräpäyksessä valkoisiksi.

Kaikki hehkuivat ilosta, paitsi sepän poika Precossi, tuo kalpea lapsi, joka ei milloinkaan naura, ja Robetti, joka pelasti toverinsa raitiovaunun alta ja nyt kulkee kainalosauvoin.

Eräs kalabrialainen poika, joka ei milloinkaan ennen ole lunta koskettanut, pusersi siitä pallon ja rupesi haukkaamaan kuin omenaa. Crossi, jonka äiti kaupitsee vihanneksia, täytti koululaukkunsa lumella, ja pieni muurarimestari oli saada meidät naurusta halkeamaan, sillä kun isäni tuli kutsumaan häntä huomiseksi meille, oli hänen suunsa täynnä lunta, ja kun hän nyt ei uskaltanut sitä niellä eikä poiskaan sylkeä, seisoi hän siinä katsellen meitä suuttomana, sanattomana.

Opettajatkin riensivät iloiten ja riemuiten koulusta. Ensi luokan opettajani kulki keskellä lumipyryä koettaen suojella kasvojaan viheriäisellä hunnullaan ja yski. Sillävälin tuli satoja tyttöjä läheisestä naapurikoulusta hyppien ja tanssien valkoisella lumella, mutta opettajat, poliisit ja vahtimestarit huusivat: "Kotiin! Kotiin!" ravistaen lunta parrastaan ja viiksistään.

Mutta heidänkin täytyi nauraa sitä iloista hyörimistä ja pyörimistä, jolla lapset talven tuloa tervehtivät. — — —

Te vietätte talven tuloa ilolla, mutta on satoja lapsia, joilla ei ole vaatteita, ei kenkiä, ei tulta. On tuhansia, jotka astuvat pitkiä, kaukaisia teitä kantaen pakkasesta punertavissa käsissään puunkappaletta saadaksensa kouluunsa vähän lämmintä.

On satoja kouluja, jotka ovat miltei lumeen haudatut ja joissa lapset istuvat vilusta väristen tai ovat tukehtua savuun. Pelon tuntein he katselevat noita valkeita kinoksia, jotka tuntuvat loppumattomilta ja peittävät heidän hökkelinsä. Te riemuitsette talven tulosta, mutta ajatelkaa myöskin niitä tuhansia olentoja, joille talvi luottaa tuskaa ja kuolemaa!

Isäsi.

MUURARIMESTARI.

Sunnuntaina joulukuun 14 p:nä.

Pikku muurarimestari tuli tänään puettuna isänsä vanhoihin vaatteisiin, jotka vielä olivat valkeat kipsistä ja kalkista. Isäni toivoi hänen tuloaan vielä hartaammin kuin minä. Ja paljon iloa hän meille tuottikin. Tuskin hän oli päässyt ovesta sisään, ennenkuin jo kääri kokoon valkean huopahattunsa, joka oli lumesta aivan märkä, ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän tuli lähemmäksi, astuskellen väsyneen työmiehen hiukan veltoin askelin, ja käänteli pyöreitä nauriskasvojaan ja nykerönenäänsä joka taholle. Kun hän ruokasalissa oli tarkastellut joka esinettä ja havainnut siellä muun muassa erään hullunkurisen kuvan, niin hän osoitti jäniksennaamaa. On mahdotonta olla nauramatta tätä nähdessään.

Me rakensimme siltoja ja torneja puupalikoista, ja siinä hän osoitti suurta taitoa ja näppäryyttä. Ihan ne itsestään kasvoivat hänen taitavissa käsissään. Ja hän pysyi koko ajan vakavana kuin täysikäinen. Tornia rakentaessaan hän kertoi minulle kotioloistaan. He asuivat vinttikamarissa, ja hänen isänsä kävi iltakoulua oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan; äiti oli Biellasta kotoisin, ja varmaankin he häntä rakastivat, sen huomasi kaikesta. Vaatteet, vaikka olivatkin kuluneet, olivat kuitenkin lämpimät ja hyvin paikatut, ja kaulaliinan oli hänen äitinsä aina huolellisesti sitonut. Hän kertoi isänsä olevan ison miehen, oikean jättiläisen. Poika sitävastoin oli pieni.

Iltapäivällä, kun istuimme sohvalla, saimme leivoksia ja viinirypäleitä syödäksemme. Noustuamme ei isä antanut minun puhdistaa sohvan selkänojaa, joka oli tullut aivan valkeaksi muurarimestarin takista; hän pidätti kättäni ja pyyhkäisi sen sitten itse salaa. Leikkiessämme putosi nappi muurarimestarin takista, ja kun äitini sen ompeli kiinni, näytti poika hyvin hämmästyneeltä, punastui ja pidätti henkeänsä.

Hän oli niin tyytyväinen koko ajan, ettei muistanut panna lakkia päähänsä, ja rappusissakin hän vielä tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan näyttämällä jäniksennaamaa. Hänen nimensä on Antonio Rabucco, ja hän on kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden vanha. — — —

Tiedätkö, poikani, miksi en antanut sinun puhdistaa sohvaa? Jos olisit sen tehnyt kumppanisi nähden, olisi se ollut ikäänkuin moite siitä, että hän oli sen tahrannut. Ja tämä olisi ollut sangen tyhmästi ensiksikin siitä syystä, ettei hän sitä tahallaan tehnyt, ja toiseksi siitä syystä, että vaatteet olivat hänen isänsä ja olivat siis työssä käyneet valkeiksi.

Työ ei likaa. Tomu, kalkki ja vernissa käyvät kyllä vaatteisiin, mutta se ei ole likaa. Työ ei milloinkaan tahraa. Älä sano työstä palaavasta työmiehestä: "Hän on likainen." Sinun pitää sanoa: "Hänen vaatteissaan on työn jälkiä." Älä unohda tätä!

Ja rakasta pientä muurarimestaria sen tähden, että hän on toverisi ja kunnon työmiehen poika!

Isäsi.

LUMIPALLO.

Perjantaina joulukuun 16 p:nä.

Yhä vain tulee lunta. Tänään sattui hirmuinen onnettomuus koulun päätyttyä. Poikaparvi oli tuskin päässyt Corsolle, kun jo puristettiin tuoreesta lumesta kovia lumipallosia ja ruvettiin niitä nakkelemaan. Eräs herra huusi: "Jättäkää jo pojat", ja samassa kuului sydäntäsärkevä huuto kadun toiselta puolen, ja eräs vanha mies, joka oli pudottanut lakkinsa, horjahti taaksepäin peittäen kasvonsa molemmilla käsillään. Hänen läheisyydessään huusi eräs poikanen: "Tulkaa auttamaan!" ja kohta keräytyi paljon väkeä hänen ympärilleen.

Lumipallo oli sattunut vanhuksen silmään. Pojat hajaantuivat kohta nuolen nopeudella joka taholle. Minä seisoin erään kirjakaupan ikkunan edustalla isääni odotellen, kun näin heitä tulevan juoksujalassa ja pujahtavan meidän joukkoomme, aivan kuin olisivat siinä vain ikkunaa katselleet. Siellä oli Garrone, ainainen leipäpala taskussaan. Coretti, muurarimestari ja postimerkkien kokooja Garoffi.

Sillä aikaa oli yhä enemmän väkeä kokoontunut vanhuksen ympärille, ja poliisi sekä muutamat muutkin juoksivat edestakaisin huutaen ja uhaten: "Missä on syyllinen? Kuka sen teki? Sinäkö se olit? Sanokaa kuka sen teki!" Ja he tarkastelivat lasten käsiä nähdäkseen olivatko ne lumesta märät.

Garoffi seisoi minun vieressäni. Minä huomasin, että hän oli kalpea ja vapisi. "Missä se ilkiö on?" huudettiin yhtämittaa. Nyt kuulin Garronen kuiskaavan Garoffille: "Mene ja ilmaise itsesi. Olisi hyvin pelkurimaista antaa syyttömän kärsiä." — "Mutta enhän minä sitä tahallani tehnyt", vastasi Garoffi vavisten kuin haavanlehti. — "Se on yhdentekevää, tee velvollisuutesi", kuiskasi Garrone. — "Mutta minä en uskalla." — "Rohkaise mielesi, minä saatan sinua."

Yhtämittaa jatkui huutaminen: "Missä on syyllinen? Kuka se on? He ovat lyöneet hänen silmälasinsa pirstaleiksi silmään, ovat tehneet hänet sokeaksi, senkin kunnottomat!"

Minä luulin Garoffin vaipuvan maan alle. "Tule", sanoi Garrone päättäväisesti, "minä puolustan sinua". Sitten hän tarttui hänen käsivarteensa, veti häntä eteenpäin samalla tukien häntä kuin sairasta.

Väkijoukko käsitti heti mitä tämä merkitsi, ja muutamat juoksivat jo vastaan nyrkit pystyssä. Mutta Garrone asettui väliin ja huusi: "Mitä? Kymmenen miestä yhtä poikaa vastaan." Silloin he laskivat hänet, ja poliisi vei hänet kädestä taluttaen väkijoukon keskitse erääseen leipurinpuotiin, johon haavoitettu oli viety. Heti tunsin hänet siksi vanhaksi virkamieheksi, joka asuu neljännessä kerroksessa meidän talossamme. Hän istui nojatuolissa, nenäliina silmien edessä.

"En minä sitä tahallani tehnyt", sanoi Garoffi nyyhkien ja puolipyörryksissä pelosta.

Pari kolme henkeä sysäsi hänet kiivaasti puotiin huutaen: "Lankea polvillesi, pyydä anteeksi", ja viskasivat hänet maahan. Mutta yht'äkkiä voimakkaat kädet nostivat hänet seisoalle ja päättäväinen ääni sanoi: "Ei, hyvät herrat."

Se oli meidän johtajamme, joka oli nähnyt kaiken.

"Kun hänellä kerran on ollut rohkeutta tunnustaa rikoksensa, ei kellään ole oikeutta häntä nöyryyttää."

Kaikki olivat ääneti.

"Pyydä anteeksi", sanoi johtaja Garoffille. Garoffi syleili vanhuksen polvia katkerasti itkien. Tämä hapuili poikasen päätä ja silitteli hänen tukkaansa. Silloin kaikki sanoivat: "Mene, poika, mene kotiin."

Isäni veti minut joukosta ja kysyi: "Olisiko sinulla tällaisessa tilaisuudessa ollut rohkeutta tehdä velvollisuutesi ja tunnustaa rikoksesi?" Ja minä vastasin: "Olisi." — "Anna minulle kunniasanasi, että aina olet sen tekevä." — "Minä annan sen, isä."

HAAVOITTUNEEN KODISSA.

Sunnuntaina joulukuun 18 p:nä.

Istuessani jäljentämässä "Pieni firenzeläinen kirjuri" nimistä kertomusta, tuli isäni ja esitti, että menisimme neljänteen kerrokseen katsomaan, mitenkä tuo vanha herra jaksoi.

Me astuimme melkein pimeään huoneeseen, missä ukko istui sängyssä, monet tyynyt selkänsä lakana. Jalkopäässä istui hänen vaimonsa, ja hänen veljensä poika leikitteli nurkassa. Ukon silmä oli sidottu.

Hän oli mielissään nähdessään isäni, kutsui meidät istumaan ja vakuutti jo olevansa parempi. Silmä olikin pelastettavissa ja jo paranemaan päin.

"Se oli onneton sattuma", sanoi hän. "Minä niin säälin sitä poika parkaa, jonka täytyy kärsiä sellaista tuskaa." Sitten hän kertoi lääkäristä, jonka tuloa hän juuri odotti.

Samassa eteisen kello soi.

"Se on lääkäri", sanoi rouva.

Ovi aukesi — ja kenenkä minä näin? Garoffi pitkässä mustassa takissaan seisoo allapäin kynnyksellä, rohkenematta astua sisään.

"Kuka se on?" kysyi sairas.

"Se on se poika, joka heitti lumipallon", sanoi isäni.

Sitten ukko sanoi: "Poika parka, astu lähemmäksi! Sinä olet tullut haavoittuneen tilaa tiedustelemaan. Eikö niin? Mutta minä olen jo parempi. Ole rauhallinen, olen jo melkein terve. — Tule tänne!"

Garoffi astui vuoteen luo, mutta oli niin hätääntynyt, ettei huomannut meitäkään, ja oli vähällä purskahtaa itkuun.

Vanhus hyväili häntä, mutta poika ei kyennyt mitään puhumaan. "Minä kiitän sinua", sanoi vanhus. "Mene nyt kotiin ja kerro vanhemmillesi, jotteivät he olisi levottomia, että kaikki käy hyvin!"

Mutta Garoffi ei liikahtanut. Näytti siltä, kuin hänellä vielä olisi ollut jotakin sanomista, mutta hän ei uskaltanut.

"No mitä sinulla vielä on sanomista? Mitä sinä tahdot?"

"Minä — — — en mitään."

"Voi sitten hyvin, näkemiin saakka, rakas poika! Mene nyt hyvällä omallatunnolla!"

Garoffi meni ovelle asti, mutta siellä hän seisahtui ja kääntyi vanhuksen veljenpoikaan päin, joka häntä uteliaasti katseli. Samassa hän veti takkinsa alta jonkin esineen, laski sen pojan käsiin ja sanoi kiireesti: "Tämä on sinulle —" ja katosi kuin salama.

Poika toi lahjan sedälleen. Siihen oli kirjoitettu: "Minä annan tämän sinulle."

Me katsoimme ja huudahdimme hämmästyksestä. Se oli hänen kuuluisa postimerkkikokoelmansa, josta hän alituisesti puhui ja niin paljon toivoi ja joka oli niin paljon vaivaa maksanut: koko hänen aarteensa. Poika rukka! Se oli puolet hänen sydänverestään, ja sen hän nyt lahjoitti saadakseen anteeksi.

PIENI FIRENZELÄINEN KIRJURI.

(Opettajan kertomus.)

Keskiviikkona joulukuun 21 p:nä.

Hän oli kolmannella luokalla kansakoulussa, tuo herttainen, vaaleaverinen, kaksitoistavuotias poika, erään rautatievirkamiehen vanhin lapsi. Isä häntä rakasti lämpimästi, jopa hellittelikin kaikessa paitsi mikä koski koulunkäyntiä. Siinä hän oli vaativainen, vieläpä ankarakin, sillä pojan piti pian kyetä hoitamaan virkaa auttaakseen vanhempiaan. Sentähden hänen piti oppiman paljon vähässä ajassa. Vaikka poika siis oli kuinkakin ahkera, kehoitti isä häntä kuitenkin yhtenään.

Isä oli jo jotenkin iäkäs ja sitäpaitsi ankarasta työstä ennen aikojaan vanhentunut. Siitä huolimatta hän otti sieltä täältä lisätyötä edistääkseen perheensä toimeentuloa ja käytti siihen suuren osan yötä. Hiljattain hän oli eräältä kustannusyhtiöltä, joka viikoittain lähetti sanomia ja kirjoja ympäri maata, ottanut toimekseen kirjoittaa osoitteet ja tilaajien nimet siteisiin. Täten hän ansaitsi viidestäsadasta isolla käsialalla kirjoitetusta osoitteesta 3 liiraa. Mutta tämä työ väsytti häntä, ja usein aterioiden ajoilla hän sitä valitti.

"Minun silmäni heikkonevat", hän sanoi. "Tämä yötyö näännyttää minut."

Eräänä päivänä sanoi poika: "Isä, anna minun auttaa sinua! Sinä tiedät, että minä kirjoitan yhtäläistä kuin sinä."

Mutta isä vastasi: "Ei, poikaseni, sinun täytyy lukea, koulusi on tärkeämpi kuin minun osoitteeni. Minä en tahdo riistää sinulta ainoatakaan tuntia. Kiitos tarjouksestasi, mutta älkäämme siitä enää puhuko."

Poika tiesi olevan turhaa uudistaa pyyntöänsä eikä enää virkkanut mitään. Mutta mitä hän teki? Hän tiesi isän herkeävän kirjoittamasta puoliyön aikana. Hän oli muutaman kerran kuullut, miten isä jälkeen kahdentoista asetti tuolin paikoilleen ja hitain askelin lähti huoneesta. Eräänä yönä hän odotti, kunnes isä oli vuoteessa, pukeutui aivan hiljaa, meni varovasti huoneeseen, sytytti lampun, istuutui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan jäljitellen tarkalleen isänsä käsialaa. Innolla hän kirjoitti, jos kohta hiukan pelokkaana, ja osoitteet yhä lisääntyivät. Silloin tällöin hän laski kynän kädestään hiukan levätäkseen, mutta alkoi jälleen uudella innolla kirjoittaa itsekseen hymyillen. Kirjoitettuaan 160 kappaletta hän lopetti, asetti kynän paikalleen, sammutti tulen ja palasi varpaillaan vuoteeseensa. Seuraavana päivänä isä oli erittäin hyvällä tuulella. Hän ei ollut huomannut mitään. Tuo työ kävi häneltä konemaisesti ajatusten liidellessä muualla. Kirjoittamansa osoitteet hän laski vasta seuraavana päivänä.

Istuessaan siinä noin hyvillään hän taputti poikaa olalle ja sanoi: "Ajattelepas, Giulio, sinun isälläsi on vielä paljon työkykyä. Kahdessa tunnissa kirjoitin viime yönä kolmatta osaa enemmän kuin tavallisesti. Käteni on vielä sukkela ja silmät hyvässä kunnossa."

Ja Giulio ajatteli hyvillä mielin, miten hän paitsi rahallista ansiota hankki isälleen myös ilon tuntea itsensä nuortuneeksi. No hyvä, rohkeutta vain!

Menestyksestä rohkeana poika seuraavana yönä nousi heti kellon alettua lyödä kahtatoista ja ryhtyi työhön. Ja niin hän teki monena yönä peräkkäin. Isä ei huomannut mitään. Ainoastaan kerran hän ihmetteli, miten paljon talossa viljeltiin öljyä. Giulio säpsähti. Mutta isä ei siitä sen enempää puhunut. Ja yötyö jatkui.

Seurauksena tästä valvomisesta oli väsymys. Giulio tunsi itsensä aamulla raukeaksi, ja illalla läksyjä lukiessaan hänen oli vaikea pysyä valveilla. Eräänä iltana — ensi kerran eläissään — hän nukkui kirjansa ääreen. "Rohkeutta, rohkeutta!" huusi isä hänelle, taputtaen käsillään. "Työhön!" Hän hypähti ylös ja jatkoi lukuaan.

Mutta seuraavana päivänä kävi aivan samoin, hän nukkui aina työnsä ääreen, nousi myöhemmin aamulla, ja oppiminen näytti tulleen hänelle vastenmieliseksi.

Isä piti häntä silmällä ja nuhteli häntä. Hänen ei milloinkaan ennen ollut tarvinnut sitä tehdä. "Giulio", sanoi hän eräänä aamuna, "sinä et enää ole sama kuin ennen. Se ei minua miellytä; sinun tulee huomata, että koko perhe asettaa sinuun toivonsa. En ole sinuun tyytyväinen. Ymmärrätkö?"

Tämä nuhde koski poikaan kipeästi. Näin eivät asiat voi jatkua, ajatteli Giulio itsekseen. Minun täytyy ilmaista kaikki isälleni.

Mutta saman päivän iltana isä sanoi iloisesti: "Ajatelkaas, olen ansainnut osoitteiden kirjoittamisella tässä kuussa 32 liiraa enemmän kuin edellisessä", ja samalla hän otti esiin makeisia, joita oli ostanut viettääkseen lasten kanssa oikeata ilojuhlaa.

Silloin Giulio rohkaisi mielensä ja ajatteli: "Ei, isä armaani, minä en herkeä sinua auttamasta. Ponnistan viimeiset voimani, mutta tahdon tehdä työtä sinun ja perheemme hyväksi."

Ja isä toisti vielä: "32 liiraa enemmän, sehän on mainiota — mutta tuo tuossa" — hän sanoi osoittaen Giuliota — "tuottaa minulle huolta". Giulio otti nuhteen ääneti vastaan ja koetti hillitä kyyneliänsä, mutta samalla hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa.

Sitten hän jatkoi yhä työtään ponnistaen voimiaan. Mutta hänelle kävi yhä vaikeammaksi voittaa väsymystänsä. Kaksi kuukautta oli kulunut. Isä nuhteli häntä alati ja tuli hänelle päivä päivältä nurjamielisemmäksi.

Kerran hän meni opettajan luo ottaakseen selvää asianlaidasta. Opettaja myönsi Giulion edistyvän jotakuinkin. Mutta entiseen tapaan se ei enää käynyt. "Hän on uninen, haukottelee ja on hajamielinen. Hänen aineensa ovat lyhyet, kiireesti kyhätyt ja huonosti kirjoitetut. Kyllä hän voisi osata paljon paremmin."

Joka ilta isä nyt moitti poikaa ankarammin kuin ennen. — "Giulio, sinä näet", hän sanoi, "että minä teen työtä ansaitakseni perheeni elatuksen. Sinä et ole minulle avullisena. Sinä et sääli minua, et äitiäsi, et veljiäsi."

"Oi, isä, älä sano niin!" huudahti poika puhjeten kyyneliin ja oli juuri tunnustamaisillaan kaikki. Mutta isä keskeytti hänet ja sanoi: "Sinä tunnet meidän tilamme ja tiedät, että hyvä tahto ja uhrautuvaisuus ovat kaikille tarpeen. Katso, minun täytyy itse ruveta tekemään puolta enemmän työtä. Minä toivoin tässä kuussa sata liiraa palkanlisää rautatieltä ja tänä aamuna sain kuulla, etten saakaan mitään."

Tämän kuullessaan Giulio jätti tunnustuksen tekemättä ja sanoi päättäväisesti itsekseen: "Ei, isä, en kerro sinulle mitään, säilytän salaisuuteni voidakseni työskennellä sinun hyväksesi. Huolen, jonka sinulle tuotan, korvaan toisella tavalla; koulussa opin aivan kylliksi. Tärkeintä on nyt auttaa sinua ansaitsemaan leipämme ja huojentaa sinun vaivojasi."

Ja hän työskenteli yhä, ja siten kului kaksi pitkää, raskasta kuukautta, joiden kuluessa isän ankarat soimaukset häntä masensivat. Mutta pahinta oli, että isä tuli poikaa kohtaan yhä kylmemmäksi, puhutteli häntä harvoin, melkeinpä vältti Giulion katsetta. Giulio huomasi tämän ja kärsi siitä sanomattomasti, mutta kun isä käänsi selkänsä, lähetti poika hänelle salaa hellän suudelman. —

Näin kärsien hän laihtui ja kelmeni ja laiminlöi yhä enemmän lukujansa. Hän käsitti selvään, että kaiken täytyi tulla ilmi, ja joka ilta hän ajatteli: "Tänä yönä en enää nouse kirjoittamaan." — Mutta aina kello kaksitoista, jolloin hänen piti toteuttaa päätöksensä, hän sai omantunnonvaivoja. Hänestä tuntui siltä, kuin hän poisjäämisellään varastaisi perheeltä, isältänsä liiran. Ja hän nousi ajatellen, että isä jonakin yönä tapaisi hänet kirjoittamassa tai että hän huomaisi asianlaidan laskiessaan osoitteet kahteen kertaan; ja silloin ei Giulion itse olisi tarvinnut tehdä tuota vaikeata tunnustusta. Ja niin työ jatkui yhä.

Mutta eräänä iltana perheen aterioidessa isä puhutteli häntä erittäin ankarasti. Äiti katseli Giuliota ja huomasi hänet huonommaksi ja kelmeämmäksi kuin ennen.

"Sinä olet varmaankin sairas, poikaseni", hän sanoi ja kääntyi isän puoleen osoittaen Giulion kelmeitä poskia.

Isä katsahti häneen ja sanoi: "Paha omatunto hänet tekee sairaaksi. Silloin kun hän oli ahkera ja tiedonhaluinen, ei hänen ulkomuotonsa ollut tuon näköinen."

"Mutta hän on sairas", huudahti äiti.

"Se on minulle yhdentekevää", sanoi isä.

Nämä sanat olivat puukon iskuja pojan sydämelle. Oi, hän oli isälleen nyt aivan arvoton! Isälle, joka muinoin oli vapissut kuullessaan hänen yskivän. Ei epäilemistäkään, hän ei enää rakastanut poikaansa. — Oi isäni, tästä pitää tulla loppu, ilman sinun rakkauttasi en voi elää; minä sanon sinulle kaiken, minä rupean lukemaan kuten ennen. Tulkoon mitä tahansa, kunhan sinä vain, armas isäni, minua rakastat! Tällä kertaa aion pysyä päätöksessäni.

Kuitenkin hän nousi seuraavana yönä jälleen vanhan tavan mukaan vuoteeltaan. Hänen piti vielä kerta mennä katsomaan huonetta jättääkseen sille viimeiset hellät jäähyväiset. Hän tuli kirjoituspöydän luo ja sytytti lampun, mutta kun hän näki nuo valkeat kääröt, joihin hän ei milloinkaan enää tulisi kirjoittamaan osoitteita, valtasi hänet syvä suru, ja varomattomalla liikkeellä hän tarttui kynään taas aloittaakseen.

Samassa putosi eräs kirja kovalla kolinalla lattialle. Hän jäykistyi. Jos isä heräisi! No, olihan hän päättänyt kumminkin selittää kaikki. Mutta kuitenkin, miten kauheata olisi kuulla isän askelet yön hiljaisuudessa, nähdä hänet nöyryytettynä edessään. Hän kuunteli hengitystään pidättäen. Ei kuulunut hiiskaustakaan. Kaikki oli hiljaa, koko talo nukkui. Isä ei ollut kuullut mitään. Hän rauhoittui ja rupesi kirjoittamaan. Osoitteet yhä lisääntyivät. Hän kuuli vahdin tasaiset askelet autiolla kadulla, sitten vaunujen kolinaa, ja taas vallitsi äänettömyys, jonka ainoastaan koiranhaukunta aika-ajoin katkaisi. Giulio vain kirjoitti.

Sillä aikaa seisoi isä hänen tuolinsa takana. Hän oli noussut vuoteeltaan melun kuullessaan, oli hiljaa hiipinyt huoneeseen, ja tuossa hän nyt seisoi kumartuneena Giulion yli. Hän oli nähnyt kynän ahkerasti lentävän paperilla, ja silmänräpäyksessä oli kaikki selvinnyt hänelle.

Sanomaton katumus, ääretön hellyys valtasi hänet, ja hän seisoi äänetönnä, hengittämättä poikansa takana.

Äkkiä Giulio huudahti. Isän kädet olivat vavisten tarttuneet hänen päähänsä, hän peitti Giulion otsan suudelmilla. "Nyt ymmärrän, suo minulle anteeksi, rakas lapseni! Tule, seuraa minua!"

Ja hän vei tai oikeammin kantoi hänet äidin vuoteen ääreen, sulki hänet äidin syliin ja sanoi: "Suutele tätä herttaista lasta, joka kolmeen kuukauteen ei ole nukkunut ansaitakseen meille leipää."

Äiti painoi hänet rintaansa vasten löytämättä sanoja. Vihdoin hän virkkoi: "Mene levolle, lapseni! — Kanna hänet vuoteeseen!"

Isä otti hänet käsivarrelleen, kantoi hänet hänen huoneeseensa ja asetti vuoteeseen. Syvästi huoaten hän järjesti sitten peitteen paikoilleen.

"Kiitos", sanoi Giulio hitaasti, "kiitos! Mutta mene sinä nyt nukkumaan, minä olen niin onnellinen, isä."

Mutta isä tahtoi nähdä hänen nukkuvan, istuutui vuoteen ääreen, tarttui pojan käteen ja sanoi: "Nuku, poikaseni!"

Ja heikontunut Giulio nukkui, nukkui monta tuntia nauttien rauhallista, virkistävää unta.

Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla ja isä nojautuneena hänen rintaansa vasten. Siinä hän oli viettänyt yönsä ja nukkui vielä, otsa Giulion povella.

TAHTO.

Keskiviikkona joulukuun 28 p:nä.

Stardilla olisi tarmoa käyttäytyä samaten kuin tuo pieni firenzeläinen kirjuri. Kaksi tapahtumaa oli tänä aamuna keskustelun esineenä koulussa: Garoffi oli aivan haltioissaan ilosta saadessaan postimerkkikokoelmansa takaisin, ja siihen kun oli vielä liitetty kaksi harvinaista merkkiä Guatemalan tasavallasta. Ja Stardi sai toisen palkinnon.

Kaikki olivat hämmästyneet. Kukapa olisi sellaista lokakuussa aavistanut, kun hänen isänsä toi hänet kouluun suureen vihreään päällystakkiin käärittynä ja kaikkien kuullen sanoi: "Olkaa kärsivällinen häntä kohtaan! Ei hänellä ole liikaa älyä."

Kaikki pitivätkin häntä alussa houkkiona, mutta itse hän sanoi: "Joko yritys menee männikköön tai minä onnistun" ja alkoi voimainsa takaa lukea yöt ja päivät, kotona, koulussa ja kävelyretkilläkin, kädet nyrkissä, huulet yhteenpuristettuina, kärsivällisenä kuin lammas, itsepintaisena kuin aasi. Ja näin hän viimein alituisten kertauksien avulla ja vastaamalla kumppanien pilaan vain jalallaan tönäisten on päässyt kaikista muista edelle.

Alussa hän ei ymmärtänyt laskentoa vähääkään, hänen kirjoituksensa vilisivät virheitä, eikä hän saanut yhtäkään täydellistä lausetta päässään pysymään, ja nyt hän ratkaisee kaikki esimerkit, kirjoittaa ihan oikein ja osaa läksynsä kuin vettä valaen. Jo hänen ulkomuotonsa osoittaa hänen rautaista tahtoansa. Hän on pieni ja tukeva, pää on kuin kirveellä veistetty ja kaulaton, kädet lyhyet ja paksut, ääni karkea.

Hän lukee kaikkea, mitä vain käsiinsä saa, vanhoja sanomalehtiä ja teatteriohjelmia, ja niin pian kuin hän saa kootuksi kymmenen soldoa, hän ostaa itselleen kirjan. Hänellä on jo oma pieni kirjastonsa, ja kerran hyvällä päällä ollessaan hän antoi minulle vihiä siitä, luvaten joskus viedä minut kotiinsa sitä katsomaan.

Hän ei juttele eikä leikittele kenenkään kanssa. Liikkumattomana kuin kallio hän istuu penkillään ja kuuntelee opettajaansa. Kuinka paljon sinä lienetkään tehnyt työtä, Stardi rukka! Vaikka opettaja olikin huonolla tuulella ja kärsimätön, sanoi hän kuitenkin tänä aamuna Stardille antaessaan hänelle mitalin: "Hyvin, Stardi! Ken kestävänä pysyy, se kruunataan."

Mutta hän ei ensinkään ylvästele, ei hymyile, ja tuskin hän oli päässyt mitaleineen penkkiinsä, kun jo taas asettui pää nyrkkiä vasten ja rupesi jos mahdollista entistä tarkkaavaisemmaksi ja liikkumattomammaksi.

Mutta vielä liikuttavampaa oli koulusta mennessä, kun hänen isänsä, lyhyt ja paksu, isokasvoinen ja karkeaääninen parturi odotteli häntä.

Hän ei ollut milloinkaan toivonut mitalia eikä ollut uskoa koko asiaa, ennenkuin opettaja vakuuttamalla vakuutti. Ja sitten hän rupesi nauramaan, löi poikaansa niskaan ja sanoi ääneen: "Kas se oli urhoollisesti ja kauniisti tehty, pikku pölkkypää", ja katsoi häntä hämmästyneenä hymyillen. Ja kaikki pojat hymyilivät paitsi Stardi. Hänen päässään pyöri jo seuraavan päivän läksy.

KIITOLLISUUTTA.

Lauantaina joulukuun 31 p:nä.

Sinun toverisi Stardi ei koskaan moiti opettajaansa, siitä olen vakuutettu. — "Opettaja oli tänään huonolla tuulella, opettaja oli kärsimätön"; sinä sanot sen tavalla, joka osoittaa suuttumusta. Mutta ajattelepa hiukkasen, kuinka monta kertaa sinä olet kärsimätön ja kenelle! Isällesi ja äidillesi; ja se on rikos. Sinun opettajallasi on kyllä syytä silloin tällöin olla kärsimätön. Ajattele kuinka monta vuotta hän jo on työskennellyt ja uuvuttanut itseänsä teidän tähtenne, ja vaikka muutamat teistä ovatkin hyviä ja herttaisia, on teissä paljon sellaisiakin, jotka vain hänen hyvyyttään väärinkäyttävät. Ja kaikki te hänelle tuotatte enemmän katkeria hetkiä kuin iloa.

Ja jospa tietäisit, kuinka monesti opettaja tulee kouluun, vaikka onkin sairas. Hänen kärsimättömyytensä on usein vain seuraus siitä, että hän on pahoinvoipa, ja kipeästi häneen koskee, kun hän huomaa, etteivät oppilaat ole siitä tietävinänsäkään, vaan käyttävät tilaisuutta vaivatakseen häntä.

Poikaseni, kunnioita ja rakasta opettajaasi! Rakasta häntä siksi, että isäsikin häntä rakastaa ja kunnioittaa; siksi että hän pyhittää elämänsä monen pojan hyväksi; siksi että hän valaisee ja laajentaa sisäistä ihmistäsi ja kasvattaa sieluasi; siksi että monen vuoden perästä, kun sekä minä että hän jo olemme poissa, hänen kuvansa nousee sielussasi aina minun kuvani keralla. Ja silloin muistuu mieleesi sellaisia surun ja väsymyksen piirteitä hänen kasvoissaan, joita nyt et huomaakaan, ja sinä häpeet ja kadut, ettet ole häntä kyllin rakastanut, kyllin kunnioittaen häntä kohdellut. Rakasta opettajaasi, sillä hän on jäsen tuosta suuresta, 50.000 henkilöä käsittävästä perheestä, joka on levinnyt ympäri koko maamme ja työskentelee alkeisopettajina miljoonien lasten henkisinä isinä. Hän on noita huonosti palkattuja ja vähässä arvossa pidettyjä työmiehiä, jotka maallemme kokevat kasvattaa nykyistä sukupolvea kunnollisempaa kansaa. Minä en voi iloita rakkaudestasi, ellet ulota sitä kaikkiin hyväntekijöihisi, joista opettajasi on vanhempiesi jälkeen ensimmäisen sijan saava. Rakasta häntä aivan kuin rakastaisit minun veljeäni, rakasta häntä silloin kun hän sinua hyväilee ja silloin kun hän sinua nuhtelee, silloin kun hän sinusta tekee oikein ja silloin kun et saata hänen toimiansa ymmärtää; rakasta häntä silloin kun hän on iloinen ja puhelias, mutta vielä enemmän silloin kun näet hänet surullisena! Ja lausu aina sana "opettaja" suurimmalla kunnioituksella, sillä isän ja äidin nimen jälkeen ei ole sanaa, jolla olisi suloisempi sointu!

Isäsi.

APUOPETTAJA.

Keskiviikkona tammikuun 4 p:nä.

Isä oli oikeassa. Opettaja oli huonolla tuulella siksi, että hän oli sairas. Hänen sijaansa me saimme jo kolme päivää sitten apuopettajan, joka on pieni ja parraton ja melkein nuorukaiselta näyttävä. Tänä aamuna sattui koulussamme ruma tapahtuma. Jo ensimmäisenä ja toisena päivänä pojat melusivat aikalailla, siksi että tämä apuopettaja on hyvin kärsivällinen ja ainoastaan sanoi: "Olkaa hiljaa, olkaa hiljaa, minä pyydän!" Mutta tänä aamuna vallattomuus meni yli rajojensa. Syntyi sellainen rähinä, ettei hänen sanojansa enää kuulunut. Hän nuhteli ja pyysi, mutta turhaan. Pari kertaa esiintyi johtaja ovella meitä ankarasti katsellen. Tuskin hän oli päässyt pois, ennenkuin taas syntyi sellainen hälinä kuin markkinatorilla.

Garrone ja Derossi kääntyivät ja koettivat merkkejä antamalla hillitä toisia, sellainen käytös kun oli häpeä. Ei kukaan heistä välittänyt. Ei kukaan muu pysynyt alallaan kuin Stardi, joka kyynärpäät pulpetilla ja nyrkit ohimoilla istui luultavasti mietiskellen ihanaa kirjastoansa, ja Garoffi haukannenineen ja postimerkkeineen; hän järjesteli niiden nimiä, jotka olivat ottaneet arpoja ja maksaneet kaksi sentesimoa voittaakseen erään taskussa kannettavan mustetolpon. Toiset lörpöttelivät ja nauroivat, kiinnittivät kyniä pulpettiin ja soittivat niillä, ampuivat toisiaan pureskelluilla paperikuulilla, käyttäen linkoina venyviä sukkanauhojaan.

Opettaja tarttui milloin mihinkin, ravisteli heitä ja pani seinää vastaan seisomaan. Ei siitä mitään apua ollut. Hän ei lopulta enää tiennyt muuta sanoa kuin: "Miksi käyttäydytte tällä tavalla? Tahdotteko välttämättömästi, että saan nuhteita?"

Sitten hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi vimmastuneella, itkunsekaisella äänellä: "Hiljaa, hiljaa, hiljaa!" Se oli surullista kuulla. Mutta melu vain kasvoi. Franti viskasi hänen päällensä paperinuolen, muutamat naukuivat, jotkut löivät toisiaan päähän kirjalla. Kaikki oli niin mullin mallin, ettei sitä kielin voi kertoa. Samassa astui vahtimestari sisään ja sanoi: "Johtaja kutsuu teitä, herra opettaja." Opettaja meni kiireesti ulos tehden tuskastuneen liikkeen. Nytpä hälinä oikein nousi. Mutta yht'äkkiä Garrone syöksähti paikaltaan, kasvot muuttuneina, nyrkkiä puiden, ja huusi raivostuneella äänellä: "Heretkää jo! Te olette petomaisia. Te rääkkäätte opettajaa siksi, että hän on hyvä. Jos hän teitä löisi ja hutkisi, kyllä te silloin luikertelisitte kuin koirat. Te olette raukkoja. Sitä, joka häntä vielä vihoittaa, odotan minä tuolla ulkona ja lyön niin, että hampaat kurkussa kolisevat, vaikka hänen isänsä olisi näkemässä. Sen minä lupaan."

Kaikki olivat ääneti. Miten kaunis Garrone oli tällä hetkellä säihkyvine silmineen! Hän oli kuin nuori jalopeura. Hän tähysteli kaikkein rohkeimpia toista toisensa perästä, ja kaikki olivat allapäin. Kun opettaja hetkisen kuluttua palasi, silmät punaisina, ei kuulunut enää hiiskaustakaan. Hän oli hyvin hämmästynyt. Mutta kun hän sitten näki Garronen värisevänä ja tulistuneena, sanoi hän sydämellisesti, aivan kuin veljelleen: "Minä kiitän sinua, Garrone."

STARDIN KIRJASTO.

Torstaina tammikuun 5 p:nä.

Minä olen nyt käynyt Stardin luona, joka asuu vastapäätä koulua, ja kateeksi kävi nähdessäni hänen kirjansa. Hän ei ole ensinkään varakas eikä voi ostaa itselleen monta kirjaa, mutta hän säilyttää huolellisesti kaikki koulukirjansa ja muut vanhemmiltaan saamansa kirjat. Joka soldon, jonka hän saa, hän panee säästöön ja vie kirjakauppiaalle. Hän on siten jo saanut pienen kirjaston. Kun isä huomasi tämän hänen mielitekonsa, osti hän hänelle kauniin kirjahyllyn viheriäisine uutimineen ja sidotti melkein kaikki hänen kirjansa erivärisiin kansiin, jotka poika itse valitsi.

Nyt hän vain vetää erästä rihmaa, uutimet aukenevat, ja sitten näkee kolme riviä kirjoja, kaikenvärisiä, kiiltävillä kultakirjaimilla kaunistettuja satukirjoja, matkakertomuksia, runoja. Kuvitettujakin kirjoja hänellä on.

Ja hän ymmärtää niin hyvin sovitella värit yhteen. Hän panee valkoiset punaisten, keltaiset mustien ja siniset valkoisten rinnalle, niin että ne jo kaukaa näkee, ja kokonaisvaikutus on komea. Hänestä on todellinen ilo ryhmitellä niitä aina uuteen järjestykseen. Hän on hankkinut itselleen luettelon ja on aivan kuin luotu kirjastonhoitajaksi. Hän seisoo aina kirjojensa ääressä, pyyhkii niitä, selailee niitä sekä tarkastelee niiden siteitä. Kannattaa nähdä millä huolella hän aukoilee niitä pyöreillä, lyhyillä käsillään ja puhaltelee lehtiä. Kaikki näyttävät vielä aivan uusilta. Ja minä olen jo aikaa omani repinyt. Jokaisen kirjan saanti on hänestä juhlatilaisuus. Hän sivelee sitä, asettaa hyllylle ja ottaa jälleen alas, tarkastelee ja vartioitsee kuin aarretta. Ei hän tunnin aikaan näyttänyt minulle mitään muuta. Väliin hänen silmiänsä pakottaa pelkästä lukemisesta.

Kerran hänen isänsä, joka myöskin on tanakka, voimakas ja isopäinen kuin poikakin, tuli sisään, löi häntä kahdesti niskaan ja sanoi karkealla äänellään: "No, mitä sanot tästä visapäästä? Se on kova pää, mutta jotakin tulee, sen vakuutan." Ja isän hyväillessä Stardi ummisti silmänsä kuin iso metsäkoira. Minä en ymmärrä syytä, mutta minä en uskaltanut laskea leikkiä hänen kanssaan, ja minusta tuntuu ihan uskomattomalta, että hän on vain vuotta vanhempi minua. Kun hän ovessa sanoi minulle: "Näkemiin", ei paljoa puuttunut, etten täysikasvuisen tavalla vastannut: "Voikaa hyvin!"

Sitten sanoin isälle kotona: "Stardi ei ole nerokas, hänellä ei ole minkäänmoisia seurustelutapoja, hänen vartalonsa on miltei naurettava, ja kuitenkin hän tekee minuun syvän vaikutuksen." Ja isäni vastasi: "Syy on siinä, että hänellä on luonteen lujuutta." Ja minä sanoin: "Tunnin kuluessa, jonka nyt olen oleskellut hänen seurassaan, hän ei ole vaihtanut kanssani viittäkymmentä sanaa, ei näyttänyt leikkikaluja, ei kertaakaan nauranut, ja kuitenkin olen viihtynyt mainiosti hänen seurassaan." — Ja isäni vastasi: "Se johtuu siitä, että sinä kunnioitat häntä."

SEPÄN POIKA.

Perjantaina tammikuun 6 p:nä.

Mutta myöskin Precossia minä kunnioitan, ja oikeastaan on liian vähän sanottu, että häntä vain kunnioitan. Precossi, tuo sepän poika, on pieni näivettynyt raukka, joka aina pelokkaasti katsoo syvillä, mutta suloisilla silmillään ja tuntuu kaikille sanovan: Suokaa anteeksi! Hän on aina kivulloinen ja lukee kuitenkin paljon. Isä tulee usein päihtyneenä kotiin, lyö häntä aivan syyttä ja viskoo hänen kirjansa ja vihkonsa sekaisin. Usein hän tulee kouluun mustelmia poskissa, kasvot turvoksissa, silmät itkusta punaisina. Mutta ei hän milloinkaan myönnä isänsä häntä lyöneen.

"Isäsi on taas lyönyt sinua", huutavat toverit. Mutta hän huutaa takaisin: "Ei se ole totta, ei se ole totta" vain pelastaakseen isänsä kunnian. "Tätä lehteä sinä et ole polttanut", sanoi opettaja eräänä päivänä osoittaessaan hänen puoleksi palanutta työtänsä. "Olen", vastasi hän värisevällä äänellä, "se pääsi minulta luiskahtamaan tuleen". Ja kuitenkin me kaikki tiesimme, että hänen humalainen isänsä oli potkaissut pöydän kumoon pojan kirjoittaessa.

Hän asuu eräässä meidän talomme vinttikamarissa. Ovenvartija kertoo äidilleni kaikki. Ja sisareni Silvia kuuli hänen kerran itkevän, kun isä tyrkkäsi hänet päistikkaa rappusista alas; hän oli pyytänyt muutamia soldoja ostaakseen kieliopin. Hänen isänsä juo, on työtönnä, ja perhe kärsii nälkää. Usein Precossi tulee syömättä kouluun ja pureskelee salaa leivänpalaa, jonka Garrone hänelle antaa. Mutta hän ei koskaan sano: "Minun on nälkä, isä ei anna ruokaa."

Aina kun hänen isänsä kulkee koulun ohi hoippuvin askelin, kasvot pöhöttyneinä, hiukset kuin tuulenpesä ja lakki kallellaan, hän jääpi poikaansa odottamaan. Ja poika parka värisee kuin haavanlehti hänet kadulla nähdessään. Mutta sitten hän kuitenkin juoksee hymyillen häntä vastaan, vaikk'ei isä ole hänestä tietävinäänkään.

Precossi parka! Hän ompelee hajalliset vihkonsa kokoon, lainaa kirjoja lukeakseen läksynsä, kiinnittää paidanriekaleitaan nuppineuloilla yhteen. Kerrassaan surkeata on nähdä hänen voimistelevan isoissa kaltoissa kengissään, retkuvissa housuissaan ja liian pitkässä takissaan, jonka hihat ovat aina kyynärpäihin käärityt. Hän on ahkera ja oppivainen. Hän olisi ensimmäisiä luokalla, jos hän voisi kotona rauhallisesti työskennellä. Tänä aamuna hän tuli kouluun kynsien jäljet poskissa, ja kaikki huusivat: "Nyt et voi enää valheeksi väittää. Isäsi on sen tehnyt. Sanopa johtajalle, että hän toimittaa isäsi linnaan!"

Mutta hän nousi seisomaan aivan tulipunaisena ja huusi vapisevalla äänellä: "Se ei ole totta, isäni ei lyö minua koskaan." Mutta sitten tunnilla vierähtivät kyynelkarpalot hänen pulpetilleen, ja kun joku häntä katseli, koetti hän hymyillä salatakseen mielenhaikeuttaan. Precossi rukka!

VIKTOR EMANUELIN MUISTO.

Tiistaina tammikuun 17 p:nä.

Tänään kello kaksi, kun olimme kokoontuneet kouluun, kutsui opettaja Derossin, joka asettui luokan eteen ja kauniilla, sointuvalla äänellään rupesi meille kertomaan:

"Tänään neljä vuotta sitten, juuri tänä tuntina, saapuivat Rooman Pantheonin edustalle ruumisvaunut, jotka kuljettivat Viktor Emanuelin ruumista. Viktor Emanuel II, Italian ensimmäinen kuningas, kuoli 29-vuotisen hallituskauden jälkeen, joka muodostui mainehikkaaksi ja siunausta tuottavaksi hänen urhoollisuutensa, oikeudentuntonsa ja rohkeutensa vuoksi.

"Hänen ajaltaan on suuri, yhteinen italialainen isänmaa. Seitsemästä valtakunnasta, joihin se oli hajonnut, syntyi yksi ainoa itsenäinen, vapaa valtio.

"Seppeleiden peittämät ruumisvaunut kulkivat kukkien sadellessa hiljalleen eteenpäin lukemattomien ihmisjoukkojen ohi, jotka olivat rientäneet Italian kaikista osista ja nyt seisoivat hiljaa, henkeä pidättäen, surun valtaamina. Saattojoukon etunenässä kulki kenraaleja, koko joukko ministereitä ja ruhtinaita, joita seurasi jono sotavanhuksia, koko metsä lippuja, kolmensadan kaupungin edustajat, parhaita, mainehikkaimpia miehiä, mitä kansassa oli. Vihdoin se pysähtyi sen ylevän temppelin edustalle, missä hauta odotti suurta vainajaa.

"Kaksitoista haarniskoitua sotilasta kantoi arkun vaunuista. Silloin Italian kansa lausui viimeiset jäähyväiset kuninkaalleen, joka sitä oli niin lämpimästi rakastanut, viimeiset jäähyväiset sotilaalleen, isälleen, historiansa siunatuimmille, onnellisimmille vuosille. Se oli suuri, juhlallinen hetki, Tuhannesta kurkusta kaikui yht'aikaa: 'Hyvästi, jalo, hyvä, oikeuttarakastava kuningas! Sinä olet elävä kansasi sydämessä niin kauan kuin aurinko Italiaa valaisee.' Liput kohosivat taivasta kohti, ja Viktor Emanuel laskettiin mainehikkaaseen hautakammioonsa."

KÖYHÄT.

Perjantaina tammikuun 20 p:nä.

On suurta uhrautua isänmaansa puolesta, mutta silti ei pidä halveksia pienempiä hyveitä, poikani. Kun tänä aamuna tulit koulusta ja astelit minun edelläni, näin vastaasi tulevan erään köyhän vaimon, joka kantoi näivettynyttä, surkeannäköistä lasta ja pyysi sinulta almua. Sinä kyllä katsoit häneen, mutta et kuitenkaan antanut mitään, vaikka taskussasi oli soldoja.

Älä totuta itseäsi kulkemaan välinpitämättömänä köyhän ohi, joka ojentaa kättään, varsinkaan jos tämä köyhä on äiti, joka pyytää soldon lapselleen! Ajattele, että tämä lapsi mahdollisesti kärsii nälkää, ajattele mitä äiti silloin tuntee! Koeta kuvitella, miltä tuntuisi omasta äidistäsi, jos hänen jonakin päivänä täytyisi sanoa: "Henrik, tänään en voi antaa sinulle edes leipää." Kun annan jollekulle köyhälle soldon ja hän sanoo: "Jumala siunatkoon teitä", et voi käsittää, minkä suloisen tunteen se minussa herättää. Minusta tuntuu sillä, kuin saisin paljon enemmän kuin olen antanut. Ota sinäkin silloin tällöin soldo pienestä kukkarostasi ja anna se jollekulle turvattomalle vanhukselle, leivättömälle äidille tai orpolapselle. Köyhät pitävät lasten lahjoista, sillä ne eivät nöyryytä heitä, koska lapset, jotka eivät mitään omista, vaan saavat kaiken muilta, ovat heidän kaltaisiansa. Katsopa vain kuinka köyhät aina ympäröivät kouluja. Aikaihmisen almu on lähimmäisrakkaudesta lähtenyt, multa lapsen anti on kuin hyväily. On kuin hän soldon ohessa myös antaisi kukan.

Ajattelepa, että kun sinulla on joka lajia yllin kyllin, heiltä puuttuu kaikki, että sinun ollessasi onnellinen he kerjäävät almua vain siksi, etteivät kokonaan menehtyisi! Ajattele kuinka surkeata, että keskellä näitä komeita palatseja ja valaistuja katuja, joilla loistavat vaunut kulkevat ja samettiin puetut lapset astuvat, on vaimoja ja lapsia, joilla ei ole leipää! Keskellä meluavia kaupunkeja on poikasia, aivan yhtä kyvykkäitä kuin sinä, joilla ei ole enempää syötävää kuin erämaan pedoilla. Voi lapseni, älä koskaan enää mene almua rukoilevan äidin ohi antamalta hänelle jotain!

Äitisi.

FRANTI EROTETAAN KOULUSTA.

Lauantaina tammikuun 21 p:nä.

Franti on inhoittava poika. Kun joku isä tulee kouluun poikaansa nuhtelemaan, iloitsee Franti. Hänen on pakko pelätä Garronea, mutta muurarimestaria hän lyö, siksi että tämä poloinen on pieni. Hän kiusaa Crossia hänen hervottoman kätensä takia ja härnäilee Precossia, jota kaikki kunnioittavat; Robettiakin, joka pelasti lapsen ja nyt liikkuu puujaloilla, hän pilkkaa. Hän pistelee kaikkia, jotka ovat häntä heikommat, ja kun hän pui nyrkkiään, on hän oikein raivoisa ja vaarallinen.

Hänen matalassa otsassaan ja ilkeissä silmissään, jotka hän melkein piilottaa lakkinsa alle, on jotain inhoa herättävää. Hän ei välitä mistään, nauraa opettajaa päin silmiä, varastaa kun vain tilaisuuden saapi, valehtelee hävyttömällä naamalla, tuo nuppineuloja kouluun pistääkseen toverejaan, repii napit sekä omasta että toveriensa takeista pelatakseen nappikuoppaa. Hänen kirjansa, vihkonsa ja karttansa ovat rutistetut, tahratut ja repaleina. Viivoittimessa on hampaan jälkiä, kynät ovat pureskeltuja, kynnet samaten, hänen vaatteensa ovat täynnä tahroja ja tappeluissa saatuja ratkeamia ja repeämiä.

Kerrotaan, että hänen äitinsä on tullut huolista sairaaksi ja että hänen isänsä on kolme kertaa ajanut hänet kotoa pois. Usein tulee äiti kouluun poikansa käytöstä tiedustelemaan ja menee aina itkien pois. Franti vihaa koulua, vihaa tovereitaan, vihaa opettajaa. Opettaja ei aina ole huomaavinansakaan hänen konnamaisuuksiaan, mutta siitä hän vain yltyy.

Opettaja koetti voittaa häntä hyvyydellä, mutta sitten Franti vain pilkkasi häntä. Nuhteita saadessaan hän oli itkevinään, peitti kasvonsa käsillään ja — nauroi. Hänet erotettiin kolmeksi päiväksi koulusta, mutta hän palasi entistä ilkeämpänä.

Derossi sanoi hänelle tuonoin: "Mutta herkeä jo, etkö näe, että opettaja kärsii" — ja Franti uhkaa iskeä naulan hänen ruumiiseensa.

Tänä aamuna hänet vihdoin ajettiin koulusta kuin koira. Juuri kun opettaja ojensi Garronelle kirjoitusvihkoa, viskasi Franti lattialle pienen dynamiittinallin, joka räjähti kuin pyssynpamaus.

Koko luokka hypähti seisoalleen, ja opettaja ryntäsi paikaltaan huutaen: "Franti, tiehesi heti!" Hän vastasi: "En minä sitä tehnyt." Ja nauroi. Opettaja sanoi vielä kerran: "Ulos täältä!" "Enkä mene", vastasi hän.

Silloin opettaja kiivastui, tarttui hänen käsivarteensa, ravisti häntä ja laahasi pulpetista ulos. Hän puolustautui, kiristi hammasta ja teki vastakynttä. Opettaja enemmän kantoi kuin talutti hänet johtajan luo ja palasi sitten yksin luokkaan asettuen paikalleen. Hänen päänsä vaipui kättä vasten, ja kasvojen ilme oli niin alakuloinen ja väsynyt, että meihin oikein syvästi koski häntä katsellessa.

"Kolmikymmenvuotisena opettaja-aikanani ei ole vielä sellaista tapahtunut", sanoi hän katkerasti päätään pudistaen. Ei kukaan uskaltanut hiiskahtaa. Hänen kätensä vapisivat liikutuksesta, ja ryppy hänen otsassaan oli niin syvä, että muistutti arpea. Opettaja parka! Kaikki kärsivät hänen kanssaan.

Derossi nousi ja sanoi: "Opettaja, älkää olko noin murheellinen! Me rakastamme teitä." Hän tointui hiukkasen ja sanoi: "Palatkaamme taas tehtäväämme!"

SARDINIALAINEN RUMMUNLYÖJÄ.

(Opettajan kertomus.)

Tiistaina tammikuun 24 p:nä.

Custozan taistelun ensimmäisenä päivänä, heinäkuun 24:ntenä 1848, joutui noin 60 miestä meidän jalkaväkeämme suureen vaaraan. Kun he juuri olivat miehittämässä yksinäistä taloa, joka oli pienellä töyryllä, karkasi pari komppaniaa vihollisia heidän kimppuunsa lähettäen sellaisen luotituiskun joka puolelta, että meikäläiset tuskin ennättivät taloon suojaan.

Ovet lujasti suljettuaan meikäläiset riensivät maakerroksen ja kellarin ikkunoihin ja aloittivat kiivaan tulen hyökkääjiä vastaan, jotka vastasivat samaan tapaan, lähestyen askel askelelta. Nämä kuusikymmentä italialaista olivat vanhan valkopartaisen, ankaran näköisen kapteenin komennossa. Heidän joukossaan oli myöskin sardinialainen rummunlyöjä, neljätoistavuotias poika, joka tuskin näytti kaksitoistavuotiaalta, pieni, oliivinvärinen, mustasilmäinen.

Kapteeni johti puolustusta eräästä alakerroksen ikkunasta. Hänen komentonsa kajahtivat kuin pistolinlaukaukset, eikä hänen rautakasvoissaan havainnut vähintäkään liikutuksen merkkiä.

Rummunlyöjä oli hieman kalpea, mutta seisoi tanakkana pystyssä. Sitten hän kiipesi eräälle pöydälle ja nojaten seinää vasten kurotti kaulaansa nähdäksensä ikkunasta. Hän erotti savun läpi vihollisten valkeat univormut, jotka kentällä hitaasti lähenivät.

Talo oli jyrkällä rinteellä, mutta sinnepäin oli vain yksi ikkuna, sekin vinttikamariin kuuluva. Siksi eivät viholliset uhanneetkaan tältä puolelta. Koko rinne oli vapaa. Tuli kohtasi vain huoneen etupuolta ja sivuja.

Mutta se oli kauhea tuli. Luoteja sinkoili kuin rakeita, muurit murenivat, tiilet pirstautuivat ja ovet, ikkunapielet ja huonekalut särkyivät. Puun pirstaleita, kalkkipilviä ja keittiökalujen kappaleita lensi ilmaan. Kaikkialla pamahteli, rätisi ja ryskyi. Siellä täällä kaatui aina joku sotilas ikkunan luota ja vietiin syrjään. Toiset hoipertelivat huoneesta huoneeseen painaen käsiään haavoihinsa. Keittiössä makasi jo eräs kuolleena, ammottava reikä otsassa. Vihollisten puoliympyrä vetäytyi yhä lähemmäksi.

Kapteeni, joka tähän asti oli seisonut järkähtämättä, teki samassa levottoman liikkeen ja poistui pitkin askelin huoneesta. Vahti seurasi häntä. Kolmen minuutin kuluttua tämä palasi kiireesti takaisin ja huusi pientä rummunlyöjää käskien häntä mukaansa. Poika seurasi. Hän juoksi portaita ylös ja astui vahdin kanssa autioon vinttikamariin, missä tapasi kapteenin kirjoittamassa ikkunaa vasten nojautuneena. Lattialla oli köysi.

Kapteeni pani kirjeen kokoon ja käänsi poikaan harmaat, kylmät silmäteränsä, jotka saivat kaikki sotilaat värisemään, ja sanoi tuimasti: "Rummunlyöjä!"

Tämä nosti heti kätensä ohimolle.

Kapteeni sanoi: "Onko sinulla sydän oikealla paikalla?"

Pojan silmät iskivät tulta. "On, herra kapteeni", vastasi hän.

"Katso tuonne", sanoi kapteeni työntäen hänet ikkunan luo, "tuonne tasangolle, Villafrancan lähelle, missä nuo pistimet nyt juuri välähtelevät! Siellä meikäläiset seisovat joutilaina. Ota tämä kirje, laskeudu tästä pienestä ikkunasta köyttä myöten, lennä kuin nuoli rinnettä alas, aukealla tapaat meikäläiset ja anna tämä kirje ensimmäiselle upseerille, jonka näet. Jätä tänne vyösi ja reppusi!"

Pieni rummunlyöjä laski vyönsä ja reppunsa lattialle ja kätki kirjeen povitaskuunsa. Vahti viskasi köyden pään ikkunasta ja piti lujasti molemmin käsin kiinni sen toisesta päästä. Kapteeni auttoi poikaa, joka selkä tasangolle päin laskeusi köyttä myöten. "Paina mieleesi" — sanoi hän — "että tämän joukon pelastus riippuu sinun rohkeudestasi ja voimastasi! Sen kohtalo on sinun käsissäsi."

"Luottakaa minuun, herra kapteeni", vastasi poika ja kapusi alas.

"Juokse kumarassa rinnettä alas!" varoitti kapteeni vielä pitäen köyden päästä vahdin kanssa.

"Olkaa huoleti!"

"Jumala auttakoon sinua!"

Muutamassa silmänräpäyksessä oli poika jo maassa. Vahti veti köyden ylös ja katosi. Kapteeni jäi ikkunaan seisomaan ja seurasi levottomana poikaa, joka täyttä laukkaa juoksi rinnettä alas. Hän toivoi hänen jo päässeen onnellisesti, kun äkkiä kuusi pientä tomupilveä, jotka kohosivat maasta aivan poikasen läheisyydessä, ilmoitti, että viholliset olivat huomanneet hänet ja ampuneet ylängön harjalta. Pienet tomupilvet olivat hiekkaa, jonka kuulat olivat tupruttaneet ilmaan. Mutta rummuttaja vain juoksi kuin mieletön. Yht'äkkiä hän kaatui. "Kuoliaaksi ammuttu", huusi kapteeni nyrkkiään puiden. Mutta tuskin oli sana päässyt hänen suustaan, ennenkuin hän jo taas näki pojan nousevan. "Pieni kompastus vain", sanoi hän itsekseen ja hengitti jälleen helpommin. Ja todellakin, rummuttaja alkoi taas voimiensa takaa juosta, mutta hän ontui. "Jalka on nyrjähtänyt", ajatteli kapteeni. Muutamia tomupilviä nousi vielä siellä täällä, mutta yhä etempänä pojasta. Hän oli pelastunut. Kapteeni päästi riemuhuudon. Mutta hän jäi kuitenkin vielä ikkunan ääreen silmillään seuraamaan poikaa pelosta vavisten, sillä kaikki riippui nyt muutamasta tuokiosta. Ellei poika avunpyyntökirjeineen saapunut ajoissa perille, oli näiden sotilaiden joko siihen paikkaan kaatuminen tai antautuminen. Poika juoksi jonkin aikaa sangen nopeasti, mutta sitten hän hiljensi vauhtia ja näkyi ontuvan pahasti. Taas hän jatkoi juoksuaan, mutta se kävi yhä vaivalloisemmaksi; ehtimiseen hän kompastui ja pysähtyi. "Kuula on hipaissut häntä", ajatteli kapteeni, seurasi tarkkaan ja vavisten hänen liikkeitänsä ja lausui rohkaisevia sanoja, ikäänkuin poika olisi voinut kuulla häntä. Palavin silmin hän lakkaamatta mittasi pojan ja noiden välähtelevien aseiden väliä, jotka näkyivät keskellä auringon kultaamia vehnäpeltoja. Ja sillä aikaa hän kuuli alakerroksesta kuulien vinkumista ja jyskettä, upseerien ja vahdin raivoisia, käskeviä huutoja, haavoittuneiden äänekkäitä valituksia, särkyvien huonekalujen ja muurien ryskinää.

"Rohkeutta!" huusi hän seuraten silmillään kaukaista rummuttajaa. "Eteenpäin! Juokse! Kas nyt hän pysähtyy, voi surkeutta! Mutta kas, nyt hän taas juoksee."

Eräs upseeri riensi hengästyneenä kertomaan, että viholliset jo liehuttivat valkeata liinaa viitaten antautumaan.

"Ei saa vastata siihen", huusi kapteeni kääntämättä silmiään pojasta, joka jo oli tasangolla, mutta ei enää juossut, vaan hiljaa laahusti eteenpäin.

"No mene nyt! Juokse nyt vielä vähäisen!" sanoi kapteeni hampaitaan kiristellen ja nyrkkiään puiden. "Kuole, lurjus, mutta juokse! — Voi tuota kurjaa laiskuria! Nyt hän kai istuu."

Ja tosiaankin, poika, jonka pää tähän asti vielä oli pistänyt esiin vehnäpellosta, oli kadonnut aivan kuin hän olisi kaatunut. Mutta hetken kuluttua hänen päänsä näkyi uudestaan, kunnes hän vihdoin katosi kapteenin näkyvistä pensaston taakse.

Nyt kapteeni laskeusi kärsimättömänä alas. Kuulat vinkuivat, huoneet olivat täynnä haavoittuneita, joista muutamat hoipertelivat kuin juopuneet etsien tukea huonekaluista. Seinät ja lattia olivat veriset. Ruumiita makasi poikkiteloin ovien edessä. Kuula oli murskannut erään luutnantin oikean käsivarren. Kaikki oli savu- ja tomupilvien peitossa. "Rohkeutta!" huusi kapteeni. "Pysykää järkähtämättöminä! Apua tulee kohta. Vähän kestävyyttä vielä!"

Viholliset olivat yhä lähenneet. Savun läpi saattoi jo erottaa heidän kasvonsa, ja ammunnan keskeltä kuuluivat heidän raivoisat huutonsa. He vaativat antaumista uhaten muuten surmata kaikki. Muutamat pelästyneet sotilaat vetäytyivät jo ikkunasta pois. Kersantit ajoivat heidät takaisin.

Mutta puolustus laimeni yhä Alakuloisuus kuvastui kaikkien kasvoilla. Vastarinta oli mahdotonta. Hetkeksi taukosi ampuminen, ja jylisevä ääni karjaisi: "Antautukaa!" — "Emme!" ärjäisi kapteeni eräästä ikkunasta. Ja tuli alkoi uudestaan entistä kiivaammin ja raivoisammin molemmilta puolin. Sotilaita kaatui, moni ikkuna oli jo ilman puolustajaa. Ratkaiseva hetki läheni. Kapteeni huusi vimmastuneena: "He eivät tulekaan, eivät tule!" ja riehui miekka kädessä kuin mieletön valmiina kuolemaan. Mutta samassa tuli vahti vinttikamarista ja kirkaisi ääneen: "He tulevat!" "He tulevat!" toisti kapteeni riemusta huudahtaen.

Tämän kuullessaan kaikki, sekä terveet että sairaat, vahdit ja upseerit syöksyivät ikkunoihin, ja vastustus kävi taaskin ankaraksi. Hetkisen kuluttua huomattiin jonkinmoista epävarmuutta ja alkavaa epäjärjestystä vihollisten riveissä. Salaman nopeudella kapteeni kokosi joukon maakerrokseen ja järjesti siellä pistinhyökkäyksen vihollista vastaan.

Sitten hän taas oli ylhäällä. Tuskin hän oli sinne päässyt, kun jo kuului kovaa töminää, johon yhtyi raikkaita hurraa-huutoja, ja tuolla jo italialaisten ratsumiesten kaksihuippuiset lakit näkyivät savupilvien läpi. Heitä oli koko eskadroona, joka kiiti täyttä laukkaa, ja miekat, jotka välähtelivät ilmassa, iskivät suhinalla vihollisten päihin, hartioihin ja selkiin. Nyt ryntäsi myöskin tuo pieni joukko pistimet ojennettuina ovesta ulos. Viholliset horjuivat, joutuivat epäjärjestykseen ja pötkivät pakoon.

Koko tanner ja tuo pieni talo oli vihollisista vapaa, ja kohta sen jälkeen asetettiin kukkulalle kaksi pataljoonaa italialaista jalkaväkeä ja kaksi tykkiä.

Kapteeni palasi jäljellejääneiden sotilaittensa kanssa rykmenttiinsä, taisteli vielä sielläkin, mutta sai viimeisessä hyökkäyksessä haavan vasempaan käteensä. Päivä päättyi meikäläisten voitolla.

Mutta seuraavana päivänä taistelun uudestaan alettua meikäläiset kärsivät tappion vihollisten ylivoiman takia, vaikka he tekivätkin urhoollista vastarintaa. Nyt ei ollut muu neuvona kuin peräytyä Mincioon. Haavoittunut kapteeni astui koko matkan jalkaisin väsyneine, alakuloisine sotilaineen ja saapui viimein auringonlaskussa Mincion tienoille. Heti hän siellä rupesi tiedustelemaan haavoittunutta luutnanttia, joka oli viety sotasairaalaan.

Hänelle osoitettiin erästä kirkkoa, joka kiireessä oli tehty sairaalaksi. Sinne hän nyt meni. Se oli täynnä haavoittuneita, jotka lepäsivät kahdessa rivissä joko vuoteissa tai lattialle levitetyillä patjoilla. Kaksi lääkäriä ja useita sairaanhoitajia kulki kiireesti vuoteiden väliä, ja tuontuostakin kuului tukahdutettuja huutoja ja valitusta.

Sisään päästyään kapteeni pysähtyi ja katseli joka taholle löytääkseen upseerinsa.

Samassa hän kuuli heikon äänen läheisyydessään sanovan: "Herra kapteeni!" Hän kääntyi ja näki pienen rummunlyöjän. Tämä makasi halvalla sotavuoteella, karkea, puna- ja valkoruutuinen ikkuna-uudin peitteenään. Kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet, mutta vielä hänen silmänsä säteilivät kuin jalokivet.

"Sinäkö se olet", kysyi kapteeni kummastuneena, mutta tapansa mukaan tuimasti. "Hyvä! Sinä olet tehnyt velvollisuutesi."

"Minä tein minkä voin", vastasi rummunlyöjä.

"Oletko haavoittunut?" kysyi kapteeni sitten etsien silmillään lähimmistä vuoteista luutnanttiansa.

"Mitä tehdä", sanoi poikanen, joka tunsi rohkeutensa kasvaneen haavojensa johdosta, muuten hän ei suinkaan olisi uskaltanut puhutella tätä tuimaa päällikköänsä. "Minä juoksin aikalailla ja koetin kumartua. Mutta he huomasivat minut. Olisin joutunut pariakymmentä minuuttia aikaisemmin, ellei tuo kuula olisi kohdannut minua. Onneksi löysin heti erään upseerin ja jätin hänelle kirjelipun. Mutta kyllä oli kulku huonoa tämän kuulatervehdyksen jälkeen. Olin janosta nääntyä, pelkäsin jääväni siihen paikkaan ja itkin epätoivosta ajatellessani, että joka minuutin viivytys oli syynä urhojen kuolemaan. — Tein kuitenkin minkä voin. Olen tyytyväinen. — Anteeksi, herra kapteeni, näen että kätenne vuotaa verta."

Ja todella valui muutamia veripisaroita huonosti sidotusta kädestä.

"Tahdotteko, että sidon sen vähän paremmin? Jos kurotatte kätenne tänne, niin minä koetan."

Kapteeni ojensi hänelle vasemman kätensä ja kohotti oikeata auttaakseen poikaa siteen aukomisessa ja kiinnipanemisessa. Mutta poika, joka tuskin sai päätään kohoamaan, kalpeni äkkiä ja hänen täytyi heti taas laskea päänsä alas.

"Hyvä on, hyvä on", sanoi kapteeni katsellen poikasta ja veti pois haavoittuneen kätensä. "Sinun täytyy pitää huolta omista haavoistasi, sen sijaan että tahdot auttaa muita. Vähäpätöisetkin haavat voivat muuttua vaarallisiksi, jos niitä huonosti hoitaa."

Pieni rummunlyöjä pudisti päätään.

"Mutta sinä olet varmaankin", sanoi kapteeni poikasta tarkastaen, "menettänyt paljonkin verta, koska olet noin heikko".

"Verta", vastasi poika surullisesti hymyillen. "Enemmän kuin verta. Katsokaa!"

Ja hän veti peitteen pois.

Kapteeni vetäytyi kauhistuneena askelen taaksepäin. Pojalla oli vain toinen jalka jäljellä. Vasen jalka oli sahattu poikki polven yläpuolelta ja tynkä oli kiedottu verisiin rääsyihin.

Samassa astui pieni, paksu sotilaslääkäri kapteenin luo. "Voi", sanoi hän osoittaen rummunlyöjää, "se on hyvin surkuteltava tapaus. Jalka olisi helposti ollut pelastettavissa, ellei sitä olisi aivan mielettömällä tavalla rasitettu. Sitä seurasi verenmyrkytys, ja jalka oli pantava poikki. Mutta kerrassaan kunnon poika hän on, sen vakuutan teille. Ei hän ole kyyneltä vuodattanut, ei kertaakaan huutanut leikkausta tehdessäni. Kautta kunniani, oikein ylpeilen siitä, että hän on pieni italialainen. Hän on hyvää rotua, sen vakuutan."

Ja lääkäri riensi eteenpäin.

Kapteeni rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja katseli rummuttajaa miettivänä, levittäen huolellisesti peitteen takaisin hänen päällensä. Sitten hän hitaasti, ikäänkuin huomaamattaan, kohotti kätensä ja teki kunniaa.

"Herra kapteeni", huusi poika hämmästyneenä, "mitä te teette, herra kapteeni? Minulle?"

Ja silloin tämä jäyhä soturi, joka ei vielä milloinkaan ollut lausunut ystävällistä sanaa alaisilleen, sanoi hyvin hellällä ja lempeällä äänellä: "Minä olen vain kapteeni, mutta sinä olet sankari."

Ja sitten hän kumartui pienokaisen yli ja suuteli häntä kolme kertaa otsalle.

ISÄNMAANRAKKAUS.

Torstaina tammikuun 26 p:nä.

Koska tuo kertomus pienestä rummunlyöjästä on liikuttanut sinun sydäntäsi, pitäisi sinun osata helposti kirjoittaa tämänpäiväinen aine: "Miksi rakastan Italiaa?"

Eikö ole sata vastausta juolahtanut mieleesi? Minä rakastan Italiaa siksi, että äitini on italialainen, siksi että suonissani virtaa italialaista verta. Siksi että maa, jonka povessa vainajat lepäävät, joita äitini itkien kaipaa ja isäni kunnioittaa, on italialainen. Siksi että kaupunki, missä olen syntynyt, kieli, jota puhun, kirjat, jotka minua kasvattavat, veljeni, siskoni, toverini, kaikki ne ihmiset, joiden keskuudessa elän, kaunis luonto, joka minua ympäröi, kaikki, mitä näen, kuulen, opin ja rakastan, on italialaista.

Sinä et vielä saata ymmärtää tätä rakkautta. Täysin tunnet sen vasta silloin, kun olet aikaihminen ja pitkän poissaolon jälkeen jonkin suuren laivan kannelta taas näet taivaanrannalla maasi korkeat, siniset vuoret. Sinä tunnet sen siinä rajattomassa hellyydessä, joka saa silmäsi kostumaan ja panee sydämesi riemusta sykkimään. Sinä tunnet sen silloin, kun suuressa, vieraassa kaupungissa ohimennen kuulet parin käsityöläisen puhuvan kieltäsi. Silloin sen tunnet, kun kuulet jonkun ylenkatseellisesti puhuvan maastasi ja tunnet veren nousevan kasvoihisi. Ja kaikkein selvimmin tunnet sen silloin, kun isänmaasi on vaarassa. Muista, että rakkaus isänmaahan on kallis, pyhä tunne!

Isäsi.

KATEUTTA. Perjantaina tammikuun 27 p:nä.

Derossi kirjoitti tuon aineen isänmaasta kaikkein parhaiten. Ja kuitenkin Votini oli varmaan toivonut ensi palkintoa. Täytyihän tuota Votinia sietää, vaikka hän onkin hieman ylpeä, mutta nyt olen oppinut häntä halveksimaan jouduttuani samaan penkkiin ja nähtyäni kuinka hän kadehtii Derossia. Hän koettaa kilpailla hänen kanssaan ja lukea ahkerasti, mutta Derossi voittaa hänet kymmenkertaisesti joka alalla, ja Votini pureskelee sormiaan kiukusta.

Myöskin Carlo Nobis kadehtii häntä, mutta hänellä on sen verran uljuutta, ettei viitsi sitä osoittaa.

Votini sitävastoin ei osaa sitä ensinkään peittää. Hän valittaa kotona arvosanojaan ja moittii opettajaa vääryydestä. Ja kun Derossi tapansa mukaan vastaa hyvin ja täsmällisesti, harmittaa se Votinia. Hän istuu allapäin eikä ole kuulevinaan, tai koettaa nauraa, mutta se on pelkkää mielikarvautta. Ja kun me kaikki sen tiedämme, on meillä tapana katsella häntä opettajan kiittäessä Derossia, ja muurarimestari näyttää jäniksennaamaa.

Tänä aamuna esimerkiksi hänen ylpeytensä oikein pääsi valloilleen. Opettaja astui huoneeseen ja ilmaisi koekirjoituksen tuloksen. "Derossi on saanut kymmenen ja ensi palkinnon." Votini aivasti äänekkäästi kiukusta. Opettaja katsoi häneen ja käsitti heti. "Votini", sanoi hän, "älä anna kateuden hengelle valtaa! Se on mato, joka kalvaa aivoja ja myrkyttää sydämen."

Kaikki katselivat häntä paitsi Derossi. Votini koetti vastata, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Hän oli kuin kivettynyt, kasvot kalpeina. Kun opettaja sitten jatkoi opetusta, kirjoitti Votini suurilla kirjaimilla paperille: " Minä en kadehdi sellaisia palkintoja, joita annetaan suosikeille ansiotta." Tämän paperin hän tahtoi lähettää Derossille. Mutta sillävälin minä näin Derossin naapurien kuiskailevan keskenänsä. Sitten he leikkasivat paperista ison mitalin, johon oli piirretty käärme. Votinikin sen huomasi. Opettaja pistäysi hetkiseksi ulos. Heti Derossin naapurit poistuivat paikoiltaan ja veivät paperimitalin juhlallisesti Votinille. Koko luokka odotti suurella jännityksellä mitä tästä seuraisi. Votini vapisi raivosta. Derossi huusi: "Antakaa se minulle!" — "Niin, se onkin parempi", vastasi toiset, "sinun pitääkin antaa se hänelle".

Derossi otti mitalin ja repi sen palasiksi. Samassa opettaja palasi luokalle. Minä tarkastelin Votinia. Hän oli tulipunainen — otti paperin aivan kuin ajatuksissaan, kiersi sitä sormiensa välissä, pisti sen suuhunsa, pureskeli sitä hiukkasen ja solahutti sen penkin alle. Luokalta mentäessä Votini, joka vielä oli hämillään, pudotti imupaperinsa juuri Derossin kohdalle. Derossi otti sen ystävällisesti ja pani Votinin koululaukkuun auttaen häntä kiinnittämään sen kantohihnoja. Votini ei uskaltanut silmiään nostaa.

FRANTIN ÄITI.

Lauantaina tammikuun 28 p:nä.

Mutta Votini on parantumaton. Eilen uskontotunnilla johtajan läsnäollessa opettaja kysyi Derossilta, tunsiko hän lukukirjassa olevan virren, joka alkoi sanoilla: "O Jumala, et hyljää pienten ääntä." Derossi vastasi kieltävästi, mutta Votini sanoi heti: "Minä tiedän", ja hymyili aivan kuin olisi tahtonut sillä kiusoittaa Derossia. Mutta eipä hän saanutkaan tiedoillaan loistaa, sillä samassa astui Frantin äiti sisään huolestuneena, harmaat, lumesta märät hiukset hajallaan, työntäen edellään poikaansa, joka oli erotettu koulusta.

Surkea oli se näytelmä, joka nyt seurasi. Vaimo rukka miltei heittäytyi johtajan jalkojen juureen, pani kätensä ristiin ja huusi rukoillen: "Osoittakaa minulle se armo, että otatte poikani takaisin kouluun! Kolme päivää olen häntä kotona piilottanut, mutta jos isä saa vihiä siitä, lyö hän pojan kuoliaaksi. Armahtakaa! En tiedä enää mitä tehdä, mihin ryhtyä. Minä rukoilen teitä kaikesta sydämestäni."

Johtaja koetti viedä hänet ulos, mutta hän pani vastaan itkien ja rukoillen.

"Jospa tietäisitte kuinka paljon huolta tämä poikanen jo on tuottanut minulle, säälisitte varmaankin minua. Voi, armahtakaa! Minä toivon, että hän parantaa tapansa. Ei minulla enää ole pitkää aikaa jäljellä. Minä tunnen kuoleman läheisyyden ja ennen poismenoani tahtoisin nähdä hänet muuttuneena, sillä" — hän purskahti katkeraan itkuun — "hän on minun lapseni, minä rakastan häntä, minä kuolen epätoivoon. Ottakaa hänet vielä kerta, herra johtaja, estääksenne suurta onnettomuutta tapahtumasta! Tehkää se siksi, että säälitte onnetonta sortunutta äitiä!" Ja hän peitti kasvonsa itkien ja nyyhkien.

Franti seisoi allapäin, mutta ei osoittanut mitään liikutusta. Johtaja tähysteli häntä, mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Franti, mene paikallesi!"

Silloin vaimo otti kädet kasvoiltaan ja puhkesi lämpimiin, loppumattomiin kiitoksiin, niin ettei johtaja saanut suunvuoroa. Sitten hän meni ovelle päin pyyhkien silmiään ja läähättäen: "Poikaseni, minä varoitan sinua. Olkaa kärsivällisiä häntä kohtaan! Kiitos, herra opettaja! Te olette osoittanut kristillistä lähimmäisrakkautta. Ole kunnollinen, poikani! Jääkää Jumalan haltuun, rakkaat lapset! Kiitoksia, herra johtaja, ja näkemiin! Ja antakaa anteeksi, olkaa kärsivällinen onnetonta äitiä kohtaan!"

Ja vielä kynnykseltä rukoilevasti silmäiltyään poikaansa hän meni huiviinsa kietoutuneena, kalpeana, kumarassa, vavisten ovesta ulos, ja me kuulimme hänen yskänsä vielä portailta. Johtaja silmäili Frantia vakavasti koko luokan ollessa ääneti ja sanoi sitten tavalla, joka pani jokaisen värisemään: "Franti, sinä murhaat äitisi."

Kaikki kääntyivät katsomaan Frantia. Tämä kurja nauroi.

OIKEAAN OSUNUT PALKINTO.

Lauantaina helmikuun 4 p:nä.

Tänä aamuna tuli tarkastaja, mustiin puettu, valkopartainen herra, palkintoja jakelemaan. Tehtyään muutamia kysymyksiä hän antoi ensimmäisen mitalin Derossille. Mutta ennenkuin hän antoi toisen, vaihtoi hän muutamia sanoja opettajan kanssa. Kaikki pojat arvelivat: Kukahan tuon toisen saanee? Tarkastaja sanoi sitten ääneen: "Toisen mitalin on ansainnut Pietro Precossi. Hän on ansainnut sen sekä läksyjensä, käsitöittensä ja kaunokirjoituksensa että käytöksensä vuoksi." Kaikki iloitsivat ja katsoivat Precossiin. Hän nousi seisoalleen niin hämillään, ettei enää tiennyt missä oli. "Tule tänne", käski tarkastaja. Precossi astui esiin.

Tarkastaja tähysteli tutkivasti hänen vahankalpeita kasvojaan ja heikkoja jäseniään, joita paikatut epämukavat vaatteet verhosivat, ja hänen hyviä, surullisia silmiään, joista saattoi lukea kokonaisen kärsimysten historian. Sitten hän kiinnittäen mitalin hänen rintaansa sanoi: "Precossi, sinä saat tämän. Ei kukaan ansaitse sitä paremmin kuin sinä. Tämä palkinto ei ole annettu vain sinun ymmärryksesi ja tahtosi takia, vaan myöskin rohkeutesi ja sydämesi tähden. Eikö niin?" sanoi hän meihin kääntyen.

Precossi teki liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut niellä jotain, ja katsahti kiitollisesti meihin. "Mene nyt, rakas lapsi", sanoi tarkastaja, "ja Jumala varjelkoon sinua".

Oli aika mennä kotiin. Tuskin olimme päässeet ovesta ulos, niin kenenpä näemme eteisen päässä? Siellä seisoi Precossin isä, seppä, kalpeana kuten ainakin, synkän näköisenä, hiukset silmillä, lakki kallellaan päässä, käynti epävarmana.

Opettaja kuiskasi jotakin tarkastajan korvaan. Tämä etsi kiireesti Precossin ja johdatti hänet isänsä luo. Poika vapisi.

Opettaja ja johtaja lähenivät myöskin, ja pojat muodostivat suuren piirin heidän ympärillensä. "Te olette kai tämän pojan isä"? kysyi tarkastaja tuttavallisesti. Ja vastausta odottamatta hän lisäsi: "Minä iloitsen teidän kanssanne. Hän, nähkääs, on viidestäkymmenestäneljästä oppilaasta ansainnut toisen mitalin. Hän on ymmärtäväinen, hyväsydäminen poika, joka aina tekee tehtävänsä, kelpo lapsi, joka saavuttaa kaikkien suosion ja kunnioituksen. Te voitte olla ylpeä hänestä, sen vakuutan."

Seppä, joka suu auki oli kuunnellut, katseli ensin tarkastajaa, sitten johtajaa ja viimein poikaansa, joka seisoi hänen edessään vavisten, silmät maahan luotuina. Näytti siltä, kuin hän nyt vasta olisi muistanut, miten hän oli rääkännyt tätä pientä poloista. Ja vasta nyt hän näytti käsittävän, miten kärsivällisesti tämä oli kaikki kestänyt. Tuon kovan miehen kasvoilla kuvastui jonkinlainen tylsä hämmästys, joka muuttui synkän surun ilmaukseksi ja vihdoin osoittautui hillittömänä hellyytenä. Nopealla liikkeellä hän tarttui poikansa päähän ja puristi sitä rintaansa vastaan.

Me kuljimme kaikki Precossin ohi. Minä käskin häntä tulemaan Garronen ja Crossin kanssa torstaina meille. Kaikki sanoivat hänelle jotakin ja tervehtivät häntä. Isä katseli meitä hämmästyneenä, yhä edelleen puristaen nyyhkyttävän poikansa päätä rintaansa vastaan.

PIENI JUNA.

Perjantaina helmikuun 10 p:nä.

Precossi tuli eilen Garronen kanssa meille. Minä olen ihan varma, että vaikka he olisivat olleet ruhtinaan poikia, ei heitä olisi voitu ottaa vastaan suuremmalla riemulla. Garrone oli ensi kertaa meillä. Hän näet ei mielellään käy missään, kun pitää itseänsä kovin isona ollakseen vasta kolmannella luokalla.

Me menimme kaikki ovelle vastaan, kun he soittivat. Crossi ei tullut, sillä hänen isänsä on kuuden vuoden poissaolon jälkeen palannut Amerikasta. Äitini hyväili Precossia, ja isäni esitteli hänelle Garronen sanoen: "Hän ei ole ainoastaan kelpo poika, vaan myös todella jalo ihminen." Precossilla oli mitalinsa mukanaan. Hän oli hyvin onnellinen siitä, että hänen isänsä oli työssä eikä viiteen päivään ollut juonut. Isä on niin mielistynyt poikansa seuraan, että tahtoo hänet kanssaan pajaansa ja näkyy yleensä kerrassaan muuttuneen.

Me rupesimme leikkimään, ja minä toin kaikki leluni esiin. Precossi oli hyvin ihastunut nähdessään pienen junan vetureineen, joka ihan itsestään liikkuu, kun vieteri vedetään avaimella vireeseen. Sellaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ihan hän oli silmillään niellä nuo pienet punaiset ja keltaiset vaunut. Minä annoin hänelle avaimen, jotta hän saisi itse panna junan käyntiin. Hän laskeutui polvilleen eikä enää katsonutkaan muuta.

Niin tyytyväisenä en ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt. Hän sanoi ehtimiseen: "olkaa hyvä, olkaa hyvä", ja torjui kaikkia kätösillään pois tieltä, jotteivät seisauttaisi junaa. Sitten hän otti vaunut hyvin varovasti käteensä, asetti ne jälleen lattialle aivan kuin ne olisivat olleet lasia, pelkäsi himmentävänsä niitä hengityksellään, rupesi niitä puhdistamaan, katseli niitä alta ja päältä ja hymyili itsekseen.

Me seisoimme kaikki hänen ympärillään ja katselimme häntä. Katselimme hänen ohutta kaulaansa, noita pieniä korvia, joista eräänä päivänä olin nähnyt vuotavan verta, isoa takkia kyynärpäihin käärittyine hihoineen, joista hänen laihat käsivartensa pistivät esiin, nämä käsivarret, jotka niin usein olivat koettaneet torjua lyöntejä hänen kasvoiltaan. Tällä hetkellä minä olisin tahtonut antaa hänelle kaikki leikkikaluni, panna kaikki kirjani hänen jalkainsa eteen, antaa hänelle viimeisen leipäpalani, riistää vaatteet yltäni.

Junan tahdoin ainakin antaa hänelle, mutta ensin oli isältä pyydettävä lupa.

Samassa pistettiin käteeni paperilippu, johon isän käsialalla oli kirjoitettu: " Precossi pitää junastasi. Hänellä ei ole ensinkään leikkikaluja. Eikö sydämesi vaadi sinua tekemään jotain?" Minä tartuin heti junaan ja vaunuihin, laskin ne hänen käteensä ja sanoin: "Ne ovat sinun. Ota ne!" Hän katseli minua, mutta ei ollut ymmärtää. "Ne ovat sinun", sanoin; "minä lahjoitan ne sinulle". Hän katseli isääni ja äitiäni vielä kummastuneempana ja kysyi: "Mutta miksi?" Isäni sanoi: "Henrik lahjoittaa ne sinulle siksi, että sinä olet hänen toverinsa, siksi että hän tahtoo viettää sinun juhlapäivääsi." Precossi kysyi arasti: "Saanko… saanko minä… viedä ne kotiin?"

"Tietysti", vastasivat kaikki. Hän oli jo ovensuussa, mutta ei uskaltanut lähteä. Hän oli onnellinen, pyysi anteeksi, vapisi ja nauroi yht'aikaa. Garrone auttoi häntä käärimään vaunut nenäliinaan.

"Huomenna", sanoi Precossi, "sinun pitää tulla pajaan katsomaan miten isäni takoo. Silloin minä annan sinulle nauloja."

Äitini kiinnitti hänen napinreikäänsä kukkavihon käskien hänen viedä sen kotia äidilleen. Matalalla, epävarmalla äänellään poika sanoi päätään kohottamatta: "Kiitoksia!" Mutta koko hänen kiitollinen sielunsa loisti hänen silmistään.

YLPEYTTÄ.

Lauantaina helmikuun 11 p:nä.

Onko mahdollista! Carlo Nobis puhdistaa hihansa huolellisesti joka kerta, kun Precossi ohimennessään tulee siihen koskeneeksi. Hän on oikein ylpeyden perikuva, syystä että hänen isänsä on rikas herra. Mutta on Derossinkin isä varakas. Nobis tahtoisi penkin yksinomaan itseään varten. Peläten, että kumppanit hänet tahraavat, tarkastelee hän kaikkia kiireestä kantapäähän ja hymyilee ivallisesti.

Ja voi sitä poloista, joka rivissä ulos mennessämme sattuu astumaan hänen jalalleen! Vähemmästäkin hän jo syytää parjauksia vasten silmiä tai uhkaa tuoda isänsä kouluun. Ja kuitenkin hän tietää, kuinka pahakseen isä pani, kun hän solvasi kivihiilikauppiaan poikaa nimittäen hänen isäänsä rentuksi.

En ole koskaan nähnyt ylpeämpää otusta. Ei kukaan puhuttele häntä, ei kukaan mennessä sano hänelle hyvästiä, ei kukaan auttaisi häntä läksyissä. Eikä hänkään siedä ketään. Varsinkin hän koettaa kohdella Derossia ylenkatseellisesti, siksi että tämä on etevin, ja Garronea siksi, että tämä on kaikkien suosikki. Mutta Derossi ei ole siitä tietävinäänkään, ja kun Garronelle kertoo hänen katalasta mielialastaan, vastaa hän: "Nobis on niin järjettömän ylpeä, ettei häntä ilkeä edes korvalle lyödä."

Mutta Coretti sanoi hänelle tuonoin, kun hän nauroi hänen kissannahkaista lakkiaan: "Mene oppiin Derossin luo, jos tahdot herrana esiintyä!" Eilen Nobis valitti opettajalle, että kalabrialainen poika oli polkenut häntä jalalle. Opettaja kysyi syytetyltä: "Oletko sen tahallasi tehnyt?" — "En suinkaan", vastasi poika avomielisesti. Ja opettaja sanoi: "Sinä olet liian ärtyisä, Nobis." Nobis veti vanhaa nuottiaan: "Sen minä kerron isälleni."

Mutta silloin opettaja suuttui. "Isäsi tulee nytkin sanomaan, että sinä olet väärässä, kuten edelliselläkin kerralla. Ja sitäpaitsi opettaja tutkii asiat koulussa." Sitten hän sanoi Nobisille leppyisästi: "Muuta käytöksesi! Ole tuttavallinen ja ystävällinen kumppaneillesi. Katso, täällä on köyhien ja rikkaiden, käsityöläisten ja herrojen poikia, ja kaikki elävät sovussa ja rakkaudessa kuin veljet, niinkuin te oikeastaan olettekin. Miks'et sinä tee niinkuin muutkin? Niin vähällä vaivalla sinä voittaisit rakkautta, ja se tyydyttäisi sinua itseäsikin paljon paremmin. — Eikö sinulla ole mitään vastaamista?"

Nobis, joka oli kuunnellut ivallisesti hymyillen, virkahti kylmästi: "Ei mitään."

"Mene paikallesi", sanoi opettaja. "Minä säälin sinua. Sinä olet sydämetön poika."

Kaikki näytti päättyneen tähän. Mutta muurarimestari, joka istui ensi penkillä, käänsi pyöreät, pulleat kasvonsa Nobisia päin, joka istui viimeisessä rivissä, ja näytti hänelle niin onnistaneen ja hullunkurisen "jäniksennaaman", että koko luokka purskahti nauruun.

Opettaja kyllä nuhteli häntä tästä, mutta ei voinut itsekään olla salavihkaa nauramatta. Nobiskin nauroi, mutta se ei tullut sydämestä.

HAAVOITTUNUT TYÖMIES.

Maanantaina helmikuun 13 p:nä.

Nobis ja Franti ovat samankarvaisia. Molemmat he katselivat kylmästi ja välinpitämättömästi aamullista surkeata näytelmää. Kun palasin koulusta ja tapasin isäni kadulla, jäin vähäksi aikaa seisomaan ja katselemaan toisen luokan pikku naskaleja, jotka olivat polvillaan ja hankasivat katuojan jäätä takkiensa liepeillä ja lakeillaan saadakseen sen liukkaammaksi. Samassa näimme kadun toisesta päästä väkijoukon syöksyvän esiin. Kaikki näyttivät pelästyneiltä ja totisilta ja puhuivat matalalla äänellä. Keskellä kulki kolme poliisia ja heidän jäljessään kaksi miestä kantaen paareja.

Poikasia juoksi joka taholta esiin ja yhtyi joukkoon. Se lähestyi meitä.

Paareilla lepäsi mies kalmankalpeana, hiukset verissä ja sekaisin, ja verta vuoti hänen suustaan ja korvistaankin. Paarien vieressä astui vaimo, lapsi käsivarrella. Hän näytti olevan epätoivon vallassa ja vaikeroi yhtenään: "Hän on kuollut, hän on kuollut, hän on kuollut!"

Vaimon jäljestä tuli poika, koululaukku kainalossa, ja nyyhkytti.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi isäni.

Eräs lähellä oleva vastasi, että mies oli muurari, joka oli työtä tehdessään pudonnut neljännestä kerroksesta. Paarien kantajat levähtivät hetkisen. Moni käänsi kasvonsa kauhistuneena pois.

Samassa tunsin jonkun koskettavan kyynärpäätäni. Siinä oli pieni muurarimestari aivan kalpeana ja vapisten. Poika ajatteli varmaankin isäänsä. Minäkin muistelin häntä. Minä saatoin kuitenkin rauhallisesti istua koulussa siinä tiedossa, että isäni on kotona kirjoituspöytänsä ääressä, vaaroista kaukana. Mutta kuinka monen pojan täytyy peläten ajatella, että hänen isänsä työskentelee korkeilla telineillä tai koneen rattaiden ääressä ja että yksi ainoa varomaton liike, yksi ainoa harha-askel voi saattaa hänet hengiltä. He ovat samassa asemassa kuin sotilaiden lapset, joiden isät ovat taistelussa.

Muurarimestari katseli sinnepäin ja vapisi yhä enemmän. Isäni huomasi sen ja sanoi: "Mene kotiin, lapsi, mene isäsi luo! Sinä löydät hänet terveenä ja levollisena."

Muurarimestari alkoi astella poispäin, mutta kääntyi ehtimiseen taaksensa. Samassa joukko lähti taas liikkeelle ja vaimo huusi sydäntäsärkevästi: "Hän on kuollut!" — "Ei, ei hän ole kuollut", sanottiin joka taholta. Mutta hän ei kuunnellut, repi vain tukkaansa.

Yht'äkkiä kuulin äkäisen äänen sanovan: "Sinä naurat!" Havaitsin samassa erään miehen katsovan Frantia, joka vieläkin nauroi. Silloin mies sivalsi hänen lakkinsa maahan sanoen: "Lakki pois, kunnoton, kun työn uhria kannetaan ohitse!"

Joukko oli jo mennyt, ja kadun keskellä näkyi verinen juova.

VANKI.

Perjantaina helmikuun 17 p:nä.

Voi! Enpä ole milloinkaan kummempaa kuullut. Isäni vei minut eilen Moncalierin läheisyyteen katsomaan erästä huvilaa, jonka hän aikoo vuokrata ensi kesäksi. Avaimet olivat erään opettajan hallussa, joka samalla oli isäntäväen sihteeri. Hän näytti meille huvilaa ja vei meidät omaan huoneeseensa, jossa tarjosi juotavaa.

Pöydällä oli suppilomaiseksi koverrettu puinen mustetolppo.

Kun opettaja havaitsi isäni sitä katselevan, sanoi hän: "Tämä mustetolppo on minulle hyvin kallisarvoinen. Jospa te tietäisitte sen historian!"

Ja hän kertoi sen meille. Joitakin vuosi sitten hän oli opettajana Torinossa ja opetti muun muassa talvisin vankeja. Opetussalina oli vankilan kirkko, pyöreä rakennus. Ylt'ympäri korkeissa, alastomissa muureissa oli pieniä neliskulmaisia, rautaristikoilla suljettuja ikkunoita, ja joka ikkunan takana oli pieni koppi. Siellä hän opetti astellen edestakaisin kylmässä, hämärässä kirkossa. Ja vangit lähenivät vihkoineen ja kirjoineen rautaristikkoja. Monella näistä oppilaista oli näivettyneet, kärttyisen näköiset kasvot, pörröiset harmaat päät ja tuijottavat silmät.

Kopissa n:o 78 oleva vanki oli oppivaisin ja kiitollisin kaikista. Hän oli nuori, mustapartainen, onnettoman näköinen mies. Ammatiltaan hän oli puuseppä, ja kerran vihan vimmassa hän oli viskannut mestarinsa päähän napakairan, niin että mies heitti henkensä. Mestari näet oli aina ärsytellyt häntä. Tästä hänet tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Siellä hän oppi kolmessa kuukaudessa lukemaan ja kirjoittamaan ja lueskeli mielellään. Kuta enemmän hän opiskeli, sitä selvemmin näkyi myöskin, että hänen tapansa muuttuivat ja että hän katui rikostaan.

Eräänä päivänä tunnin päätyttyä hän viittasi opettajaa luoksensa ja ilmoitti surumielin, että hänen täytyi seuraavana päivänä matkustaa pois ollakseen lopun rangaistusaikaansa Venetsian vankilassa. Ja sanoessaan opettajalleen hyvästi hän pyysi liikutettuna nöyrällä äänellä saada puristaa hänen kättänsä. Opettaja kurotti hänelle kätensä, jota mies suuteli ja kostutti kyynelillään.

"Kuusi vuotta kului, ja minä sain uusia vaikutteita ja ajateltavia", kertoi opettaja. "Mutta toissa päivänä tuli luokseni yksinkertaisesti puettu mies, jonka pitkässä, mustassa parrassa jo näkyi valkeita karvoja. Hän kysyi, olinko sen ja sen niminen opettaja? 'Kuka te sitten olette?' kysyin. — 'Minä olen vanki n:o 78', vastasi hän. 'Te opetitte kuusi vuotta sitten minua lukemaan ja kirjoittamaan. Jos muistatte, ojensitte minulle eron hetkenä kätenne. Nyt on rangaistusaikani ohitse, ja minä olen tullut tänne pyytämään, että te… olisitte armollinen ja vastaanottaisitte minulta pienen muiston, jonka olen teitä varten vankilassa valmistanut. Tahdotteko ottaa sen minulta muistolahjaksi?' Minä seisoin siinä sanaakaan virkkamatta. Mutta hän käsitti vaitioloni siten, etten olisi välittänyt lahjasta, ja katsoi minuun kuin olisi tahtonut sanoa: 'Kuuden vuoden kärsimykset eivät siis ole riittäneet puhdistamaan käsiäni.' Mutta hänen kasvojensa ilme oli niin perin surullinen, että heti kävin kiinni hänen tarjoamaansa esineeseen, ja tässä se nyt on."

Me katselimme mustetolppoa tarkasti. Näytti siltä, kuin se olisi suurella kärsivällisyydellä koverrettu naulan kärjellä. Siihen oli kaiverrettu vihko ja viistosti sen poikki kynä. Ympärille oli kirjoitettu: "Opettajalleni. N:o 78. Muistoksi. Kuusi vuotta!" ja pienemmillä kirjaimilla: "Kestävyyttä ja toivoa!"

Opettaja ei virkkanut enää mitään, ja me sanoimme jäähyväiset. Mutta astellessamme Moncalierista Torinoon en saanut mielestäni vankia pienen ikkunan ääressä, hänen eroaan opettajastansa, tuota vankilan komerossa koverrettua mustetolppoa, joka kertoi niin paljon. Yölläkin näin siitä unta ja tänä aamuna rupesin taas sitä samaa ajattelemaan — — — aavistamatta mikä hämmästyttävä uutinen minua odotti tänään koulussa.

Tuskin olin istuutunut uudelle paikalleni Derossin viereen ja kirjoittanut laskuesimerkkini, kun jo rupesin kertomaan toverilleni vangista, mustetolposta, kaiverretusta kynästä ja vihosta ja kirjoituksesta, joka oli sen ympärillä. Derossi säpsähti nämä sanat kuullessaan ja katseli vuoroin minua, vuoroin Crossia, vihanneskaupustelijavaimon poikaa, joka istui selin meihin ja näytti tykkänään kiintyneen esimerkkiinsä.

"Hiljaa", sanoi hän sitten matalalla äänellä käyden minun käteeni. "Tiedätkö mitä? Crossi kertoi minulle toissa päivänä nähneensä Amerikasta palanneen isänsä kädessä puusta koverretun mustetolpon. Kuusi vuotta — — — Hän sanoi isänsä olleen kuusi vuotta Amerikassa — — —, mutta hän olikin vankilassa. Crossi oli siihen aikaan vielä niin pieni, ettei hän sitä muistanut, eikä äiti ole tahtonut puhua hänelle mitään rikoksesta. Älkäämme mekään hiiskuko asiasta."

En saanut mitään sanotuksi, silmäni olivat kuin naulitut Crossiin.

ISÄN SAIRAANHOITAJA.

(Opettajan kertomus.)

Lauantaina helmikuun 18 p:nä.

Sateisena maaliskuun päivänä ilmestyi Napolin sairashuoneen ovenvartijan luokse poikanen talonpoikaisissa vaatteissa, sateesta märkänä, pieni mytty kainalossa, ja kysyi isäänsä osoittaen erästä kirjettä. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja ruskeahkot, silmät miettiväiset, ja puoliavoimesta suusta loistivat valkeat hampaat.

Hän oli kotoisin eräästä kylästä Napolin tienoilta. Hänen isänsä, joka vuosi sitten oli matkustanut Ranskaan työnhakuun, oli joitakin päiviä sitten palannut Napoliin, missä oli heti äkillisesti sairastunut ja tuskin ehtinyt ilmoittaa perheelleen kotiintulostaan ja sairaalaanmenostaan. Vaimo joutui epätoivoon tästä tiedosta ja olisi heti tahtonut mennä miestään katsomaan, mutta sairas tyttö ja muutaman kuukauden ikäinen pienokainen kiinnittivät hänet kotiin. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää vanhin poika isää etsimään ja auttamaan. Hän sai muutamia soldoja matkaa varten ja kulki jalkaisin useita penikulmia.

Ovenvartija silmäili hänen kirjettään ja kutsui sitten erästä sairaanhoitajaa pyytäen tätä opastamaan poikaa isän luo.

"Kuka isäsi on?" kysyi sairaanhoitaja. Poika mainitsi nimen väristen ja peläten surullisia tietoja.

Sairaanhoitaja ei muistanut nimeä. "Ulkomaalta tullut vanha työmies?" "Työmies kyllä", vastasi lapsi yhä huolestuneempana, "mutta ei kovin vanha. Ulkomaalta hän myöskin oli."

"Milloinka sairaalaan tullut?" kysyi sairaanhoitaja taaskin.

Poika silmäili kirjettä ja vastasi: "Noin viisi päivää sitten, luullakseni."

Sairaanhoitaja mietti hetkisen. Sitten asia näytti yht'äkkiä johtuvan hänen mieleensä, sillä hän sanoi: "Kah, neljännessä kerroksessa, viimeinen sija."

"Onko hän vaarallisesti sairaana ja miten hän nyt jaksaa?" kysyi poika levottomasti.

Sairaanhoitaja katseli häntä vastaamatta. Sitten hän sanoi: "Tule!"

He astuivat portaita ylös, tulivat vihdoin leveään käytävään ja seisahtuivat erään salin ovelle, josta näkyi vuoteita kahdessa pitkässä rivissä. "Tule", sanoi sairaanhoitaja sisään astuessaan. Poika rohkaisi mielensä ja seurasi silmäillen oikealle ja vasemmalle noita riutuneita sairaita, joista muutamat lepäsivät silmät ummessa kuin kuolleet, toiset taas tuijottivat kattoon. Muutamat uikuttivat kuin pienet lapset. Huone oli hämärä, ja väkevä lääkkeiden haju tuntui joka paikassa. Kaksi laupeudensisarta kulki edestakaisin pullot käsissä.

Sairaanhoitaja pysähtyi erään vuoteen ääreen salin perimmäisessä kolkassa, veti uutimet syrjään ja sanoi: "Tässä on isäsi."

Poika purskahti itkuun, mytty putosi hänen kädestään, hän nojasi päätään sairaan olkaa vasten ja tarttui hänen käteensä, joka liikkumatta oli peitteellä ojennettuna. Sairas ei hiiskahtanut.

Poika kohottautui vähäisen, tarkasteli isäänsä ja rupesi uudestaan itkemään. Silloin sairas loi häneen pitkän katseen ja näytti, kuin olisi tuntenut hänet. Huulet vain eivät liikkuneet. Voi isä parka, miten oli muuttunut! Poika ei ollut mitenkään tuntea häntä. Hiukset olivat käyneet harmaiksi, parta kasvanut pitkäksi. Kasvot olivat turvoksissa ja punaiset, silmät pienemmät, huulet pullistuneet, koko ulkomuoto oli muuttunut. Ainoastaan otsa ja kulmakarvain kaari oli entisellään. Hän hengitti vaivalloisesti.

"Isä, oma isäni", sanoi poika. "Minä olen täällä. Etkö tunne minua? Minähän olen Ciccillo, sinun oma poikasi kotikylästä; olen tullut tänne, äiti lähetti. Katso, etkö tunne minua? Sano vain sananen!" — Mutta sairas sulki silmänsä vähän aikaa poikasta tarkasteltuaan.

"Isä, isä! Mikä sinun on? Minä olen sinun poikasi, sinun Ciccillosi."

Mutta sairas ei enää liikahtanut, ja hengitys kävi raskaasti.

Silloin poikanen otti itkien tuolin ja istuutui odottamaan kääntämättä silmiään isänsä kasvoista. "Lääkäri kulkee kai pian tästä ohi käydessään sairaita katsomassa", ajatteli hän. "Hän sanoo minulle jotakin." Ja hän vajosi surullisiin mietteisiin, muisteli monta seikkaa isästään, lähtöpäivää, hänen viimeisiä jäähyväisiään laivan kannelta, toiveita, joita perhe tähän matkaan oli kiinnittänyt, toivottomuutta, jonka tämän viimeinen kirje oli synnyttänyt. Kuolemaakin hän ajatteli. Hän näki äitinsä surupuvussa, perheen kurjuudessa. Näin hän istui pitkän aikaa. Kevyt käsi kosketti hänen olkapäätänsä. Hän säpsähti.

Se oli laupeudensisar.

"Mikä minun isääni vaivaa?" kysyi hän nopeasti.

"Onko hän sinun isäsi?" kysyi sisar ystävällisesti.

"On. Äitini lähetti minut hänen luoksensa. Mikä hänen on?"

"Rohkeutta, lapsi", vastasi sisar, "pian tulee lääkäri". Ja hän poistui muuta sanomatta.

Puolen tunnin päästä hän kuuli kellon kilisevän ja näki lääkärin apulaisensa seurassa astuvan huoneeseen. He aloittivat käyntinsä pysähtyen jokaisen vuoteen luona. Tämä odottaminen tuntui pojasta iankaikkisuudelta, ja hänen epätoivonsa kasvoi kasvamistaan. Lääkäri oli pitkäkasvuinen, kumara vanhus, kasvot vakavat. Jo ennenkuin hän poistui naapurivuoteelta, nousi poika seisomaan ja alkoi itkeä lääkärin lähetessä.

Lääkäri katseli häntä. "Hän on sairaan poika", selitti laupeudensisar. "Tänä aamuna hän on tullut maalta tänne."

Lääkäri pani kätensä pojan olalle, sitten hän kumartui sairaan puoleen, koetti hänen valtimoansa, kosketti hänen otsaansa ja kääntyi lopuksi sisaren puoleen tehden muutamia kysymyksiä. Tämä vastasi, että kaikki oli entisellään. Lääkäri näkyi hetkisen miettivän, sitten hän sanoi: "Menetelkää samoin kuin tähänkin asti."

Silloin poika rohkaisi mielensä ja sanoi itkun tukahduttamalla äänellä:

"Mikä minun isääni vaivaa?"

"Koeta rauhoittua, lapsi", sanoi lääkäri laskien uudestaan kätensä hänen olkapäälleen. "Hänellä on ruusu kasvoissa. Se on vaarallista. Mutta vielä on toivoa. Hoida häntä. Sinun läsnäolosi voi tehdä hänelle hyvää."

"Mutta hän ei tunne minua!" huudahti poika epätoivoisesti.

"Kyllä hän sen vielä tekee… kenties jo huomenna. Toivokaamme parasta."

Poika olisi mielellään kysellyt enemmän, mutta ei uskaltanut.

Lääkäri poistui, ja sitten alkoi Ciccillon sairaanhoitajatoimi. Kun hän ei tiennyt muuta tehdä, asetteli hän peitettä, piti sairaan kädestä kiinni, torjui pois kärpäset, kumartui pienenkin huokauksen kuullessaan sairaan ylitse, ja kun sisar toi jotain juotavaa, tarttui hän lasiin tai lusikkaan ja tahtoi itse antaa sitä. Sairas kyllä katseli häntä silloin tällöin, mutta ei kuitenkaan millään tavalla osoittanut tuntevansa häntä.

Näin kului ensi päivä. Yönsä poika nukkui kahdella tuolilla huoneen nurkassa ja aamulla hän aloitti jälleen rakkaudentyönsä. Tänään osoittivat sairaan silmät jo jonkinlaista tajuntaa. Niissä kuvastui epäselvä kiitollisuudenilme pojan hellästi puhuessa, ja kerran hän liikutti huuliaan ikäänkuin jotakin sanoakseen. Joka kerta, kun hän nukahdettuaan heräsi, näytti siltä, kuin hän olisi etsinyt pientä hoitajaansa. Lääkäri, joka kahdesti kävi katsomassa, huomasi hänet vähän paremmaksi. Illempänä antaessaan sairaalle juomista luuli poikanen huomaavansa heikon hymyn hänen pöhöttyneillä huulillaan. Tästä hän uudestaan rohkaisi mielensä ja rupesi toivomaan. Voittaakseen näille toiveilleen edes heikkoa vastakaikua hän rupesi kertomaan. Hän puhui laveasti äidistä, pikku siskoista, paluumatkasta kotiin ja kehoitti sairasta lämpimin, sydämellisin sanoin rohkaisemaan mielensä. Ja vaikk'ei hän tiennyt, ymmärsikö sairas hänen puhettaan, kertoi hän sentään yhä uudelleen, sillä hän luuli kuitenkin huomanneensa, että sairas mielihyvällä kuunteli itse äänen kaikua ja nautti sen sydämellisyydestä ja lempeydestä. Ja näin kului toinen päivä, vieläpä kolmas ja neljäskin, ja parantumisen merkit ja uudistuneet taudinkohtaukset vaihtelivat alinomaa.

Poika oli niin kiinni toimessaan, että tuskin malttoi kahdesti päivässä pureskella kuivaa leipää ja juustoa, jota sisar hänelle toi. Muuten hän ei tiennyt mitään ympäristöstään. Ei hän havainnut ohikulkevia sisaria, ei omaisiaan tervehtimässä käyvien vieraiden itkua ja epätoivoa eikä niitä surkeita kuvia, jotka kuuluvat sairaalan päiväjärjestykseen. Päivät vierivät, ja hän istui alituisesti isänsä luona tarkkaavaisena ja huolehtivana, vapisten ja peläten jokaista hänen hengenvetoaan, häilyen toivon ja epätoivon välillä.

Viidentenä päivänä sairaan tila huononi yht'äkkiä tuntuvasti.

Kun lääkäri tuli, pudisti hän päätänsä, kuin ei olisi enää mitään toivottavaa, ja poika vaipui tuolille purskahtaen nyyhkytyksiin. Mutta aina oli sentään jotakin lohduttavaistakin. Vaikka sairaan tila huononikin, luuli poika huomaavansa tajunnan palaavan. Sairas katseli poikaa yhä tarkemmin ja kasvavalla hellyydellä, ei tahtonut vastaanottaa lääkkeitä ja juotavaa keltään muulta, ja usein hän liikutti huuliaan, kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Ja kerran hän sen teki niin selvään, että poikanen äkillisen toiveen elähdyttämänä tarttui hänen käteensä ja sanoi iloisesti: "Rohkeutta, rohkeutta vain vähän, isä! Sinä paranet, ja me lähdemme yhdessä kotiin äidin luo. Hiukan kärsivällisyyttä vielä."

Oli kello 4 iltapuolella, ja poika oli juuri antautunut toivon ja valoisamman mielialan valtaan, kun hän viereisestä huoneesta kuuli läheneviä askelia ja äänen, joka lausui vain kolme sanaa: "Jumalan haltuun, sisar", mutta ne saivat hänet kuitenkin hypähtämään paikaltaan. Samassa hetkessä astui mies mytty kainalossa huoneeseen. Poika päästi vihlovan huudon hänet nähdessään ja jäi seisomaan kuin lattiaan naulittuna. Mies kääntyi, katseli häntä ja huudahti: "Ciccillo!" ja syöksyi hänen luokseen.

Poika vaipui miltei tiedottomana isänsä syliin.

Sisaret, sairaanhoitajat ja apulaislääkärit, kaikki riensivät luo ja katselivat kummissaan heitä.

Poika ei saanut mitään sanotuksi. "Voi minun Ciccilloani!" huusi isä luotuaan sairaaseen tarkkaavan katseen. "Ciccillo, lapseni, kuinka sinä tänne olet tullut? He ovat saattaneet sinut vieraan vuoteen ääreen. Ja minä kun jo pelkäsin, etten enää saisi nähdä sinua, kun äiti kirjoitti lähettäneensä sinut. Ciccillo parka! Montako päivää olet jo täällä ollut? Kuinka tämä erehdys oli mahdollinen? Minä paranin pian. Nyt olen jo terve, tiedäpä. Ja äiti. Ja sairas tyttö? Ja pikku kultamunamme! Kuinka he jaksavat? Nyt lähden sairashuoneesta. Tule, menkäämme! Voi hyvä Jumala! Kuka olisi tällaista aavistanut."

Poika sai ainoastaan suurella vaivalla soperretuksi muutaman sanan ja vastatuksi isän kysymykseen. "Voi, kuinka olen iloinen! Kauheita päiviä olen viettänyt." Eikä hän tauonnut isäänsä hyväilemästä, mutta hän ei liikahtanut paikalta.

"Tule", sanoi isä. "Vielä tänä iltana olemme kotona. Mennään!" Ja hän veti häntä luoksensa.

Poika kääntyi katsomaan sairasta.

"No tuletko vai etkö?" kysyi isä kummastellen.

Poika silmäili vielä kerran sairasta, joka juuri sillä hetkellä avasi silmänsä ja katsoi häntä vakavasti.

Silloin pojan ahdistetusta sydämestä vihdoin puhkesi oikea sanatulva. "Ei, isä. Odota! Ei, en minä voi. Hän katselee minua alituisesti. Alussa luulin häntä sinuksi. Minä pidän hänestä. Hän etsii minua silmillään, kun tahtoo juoda. Hän tahtoo, että aina pysyn hänen läheisyydessään. Nyt juuri hän on hyvin heikko. Ole kärsivällinen! Minulla ei ole sydäntä jättää häntä. En tiedä oikein, mutta minuun niin koskee. Huomenna kyllä tulen kotiin, mutta anna minun viipyä vielä vähän! En voi jättää häntä nyt juuri. Katso, kuinka hän tarkastelee minua! En tiedä kuka hän on, mutta hän kaipaa minua. Hän muuten kuolisi yksinään. Jätä minut tänne, rakas isä!"

"Kelpo poika", virkkoi apulaislääkäri.

Isä katsoi ihmeissään poikaan, sitten sairaaseen. "Kuka se on?" hän kysyi.

"Talonpoika kuten tekin", vastasi apulaislääkäri "Muualta tullut sairaalaan samana päivänä kuin tekin. Hänet tuotiin tänne tiedottomana, eikä hän voinut mitään sanoa. Ehkä hänellä on perhe jossakin kaukana. Hän luulee kenties teidän poikaanne omakseen."

Sairas katseli poikaa lakkaamatta.

Isä sanoi Ciccillolle: "Jää sitten!"

"Hänellä on vain lyhyt aika jäljellä", lisäsi apulaislääkäri.

"Jää sitten", toisti isä. "Sinulla on sydäntä. Minä menen heti kotiin rauhoittamaan äitiä. Tässä saat hiukan rahaa tarpeitasi varten. Voi hyvin, kunnon poikani! Näkemiin!"

Hän syleili häntä, katsoi vakavasti silmiin ja meni.

Poika palasi vuoteen ääreen, ja sairas näytti rauhoittuvan. Ciccillo jatkoi taas sairaanhoitajatointaan, ei tosin enää itkien, mutta samalla huolellisuudella ja samalla kärsivällisyydellä kuin ennenkin. Hän antoi sairaalle juomista, järjesti peitteitä, hyväili hänen kättänsä ja puhutteli häntä ystävällisesti ja rauhoittavasti. Hän hoiti häntä koko sen päivän, koko yön ja vielä koko seuraavan päivän. Mutta sairaan tila yhä vain huononi. Hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi, hengitys nopeammaksi, levottomuus kasvoi, sekavia ääniä pääsi hänen suustaan, ja pöhöttyminen yhä eneni. Illalla sanoi lääkäri käydessään hänen luonaan, että tämä kaiketi oli hänen viimeinen yönsä. Silloin Ciccillo yhä enensi huolenpitoaan eikä hetkeksikään kiinnittänyt huomiotaan muualle. Ja sairas katseli häntä yhtämittaa, liikutti vieläkin silloin tällöin huuliaan suurella vaivalla, aivan kuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Ääretön hellyys kuvastui hänen silmissään, jotka kävivät yhä pienemmiksi ja himmeämmiksi. Ja tämän yön valvoi poikanen alusta loppuun hänen luonaan, kunnes aamu alkoi sarastaa ja sisar näyttäytyi. Hän lähestyi vuodetta, silmäili sairasta ja kiiruhti pois. Parin minuutin kuluttua hän palasi lääkärin kanssa.

"Hän tekee loppua", sanoi lääkäri.

Poika tarttui sairaan käteen.

Sairas avasi silmänsä, katsahti häneen ja sulki ne uudelleen.

Tällöin pojasta tuntui, kuin sairas olisi puristanut hänen kättänsä.

"Hän puristi minun kättäni!" huudahti hän.

Lääkäri kumartui sairaan yli, ja sisar otti ristiinnaulitunkuvan seinältä.

"Hän on kuollut!" huudahti poika.

"Mene, poikani", sanoi lääkäri. "Sinun pyhä toimesi on päättynyt. Se palkka, jonka tällä olet ansainnut, tulkoon elämässä moninkertaisesti osaksesi! Jumala suojelkoon sinua! Hyvästi!"

Sisar, joka oli hetkeksi poistunut, palasi nyt tuoden kädessään orvokkeja, joita oli lasissa ikkunalla, ja antoi ne pojalle sanoen: "Minulla ei ole muuta annettavaa. Ota nämä muistoksi sairaalasta!"

"Kiitoksia", sanoi poika ottaen kukkavihon toisella kädellään ja pyyhkien toisella kyyneliä silmistään. "Mutta minun on käytävä pitkä matka jalan, ja ne lakastuisivat tiellä." Hän hajoitti kukkavihon ja sirotti kukat kuolleen vuoteelle. "Nämä minä jätän rakkaalle vainajalleni muistoksi. Kiitos, sisar! Kiitos, herra lääkäri! Hyvästi, isä raukka!"

Ja tämän sanottuaan hän otti myttynsä kainaloonsa ja meni matkaansa väsynein askelin. Päivä oli jo silloin koittanut.

PAJA.

Maanantaina helmikuun 20 p:nä.

Precossi tuli eilen illalla muistuttamaan minua, että kävisin katsomassa hänen isänsä pajaa, joka on täällä saman kadun varrella. Ja kun tänä aamuna isäni kanssa menin kaupungille, poikkesimme hetkeksi sinne.

Kun astuimme ovesta sisään, näimme Precossin istuvan tiilikasalla. Hän lueskeli läksyään, kirja polvellaan.

Hän nousi heti ja tuli meitä vastaan. Huone oli avara ja täynnä hiilentomua. Seinillä riippui moukareja, pihtejä, kankia ja rautaa jos jonkinlaista. Nurkassa paloi ahjossa tuli, johon eräs poika puhalteli palkeilla. Precossin isä seisoi alasimen ääressä, ja sälli piti rautatankoa tulessa.

Tuskin oli seppä meidät huomannut, ennenkuin jo nosti lakkiaan huutaen: "Terve tuloa! Kas tuossa on se kunnon poika, joka lahjoitti meidän pojalle junan. Hän on tullut katsomaan miten pajassa työskennellään. Heti paikalla saatte nähdä." Ja tätä sanoessaan hän hymyili. Hänen kasvonsa eivät enää olleet niin julmannäköiset kuin ennen, eikä katsekaan ollut niin karsas. Sälli ojensi hänelle toisesta päästä tulikuuman rautatangon, jonka seppä asetti alasimelle. Siitä piti tehtämän kaiderauta satamakadun ristikkoaitaan. Seppä kohotti moukariaan ja rupesi takomaan hehkuvaa tangonpäätä käännellen sitä joka puolelle, sysäten sen väliin alasimen keskelle, väliin sivulle. Ja kummallista oli nähdä, miten nopeat, raskaat vasaranlyönnit saivat raudan taipumaan, vääntymään ja laajenemaan, kunnes se vihdoin sai siron kukkalehden muodon, aivan kuin olisi ollut sormin muodostettu vahankappale.

Sill'aikaa Precossi katseli meitä tyytyväisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: Huomatkaa kuinka isä osaa tehdä työtä!

"Onko pikku herra nyt nähnyt, kuinka sitä tehdään?" kysyi seppä näyttäen minulle valmista kappaletta, joka muistutti piispansauvaa. Sitten hän pani sen pois ja työnsi toisen kangen tuleen.

"Todella hyvin taitavasti tehty", sanoi isäni. Ja hän jatkoi: "Te siis teette työtä nyt taas. Hyvä tahto on jälleen palannut."

"Niin, se on palannut", vastasi käsityöläinen pyyhkien hikeä otsaltaan ja punastuen. "Ja tiedättekö, kuka sen on minulle antanut? Tämä kunnon poika, joka ahkeruudellaan on tuottanut isälleen kunniaa, sill'aikaa kuin isä hävitti sekä tavaransa että palkkansa ja kohteli häntä kuin eläintä. — Pikku kääpiöni, tule tänne, että saan nähdä kasvosi!"

Ja poika riensi hänen luokseen. Isä nosti hänet alasimelle pystyyn kannattaen häntä käsivarsista, ja poikanen hyväili isäänsä sivellen kätösillään hänen nokisia kasvojaan. "Kas niin", sanoi seppä ja laski hänet lattialle.

"Niin tosiaankin, Precossi", sanoi isäni hymyillen.

Ja sanottuaan hyvästit sepälle ja hänen pojalleen hän saattoi minut kadulle.

Ulos astuessani sanoi Precossi: "Suo anteeksi", ja pisti taskuuni paperikäärön täynnä nauloja, ja minä pyysin hänet meille katsomaan ikkunastamme karnevaalia. [Karnevaali-juhlaa vietetään katolisissa maissa paaston aikana leikkisällä juhlakulkueella.]

Kadulla sanoi isäni: "Sinä olet antanut hänelle junasi, mutta vaikka se olisi ollut kultaa ja jalokiviä, olisi se kuitenkin ollut pieni lahja pojalle, joka on kääntänyt isänsä paremmalle tielle."

SAIRAS OPETTAJA.

Lauantaina helmikuun 25 p:nä.

Eilen illalla, kun palasin koulusta, kävin tervehtimässä sairasta opettajaani. Liika työ on tehnyt hänet kipeäksi. Viisi opetustuntia päivässä, sitten voimistelutunti ja vielä pari tuntia iltakoulussa. Siis hyvin vähän aikaa nukkumiseen, syötävä aina kovassa kiireessä, ja aamusta iltaan kiireesti ja hengästyneenä riennettävä toisesta toimesta toiseen. Hän on turmellut terveytensä. Niin sanoo äitini.

Äitini jäi portaille odottamaan minua, ja minä lähdin yksin ylös kiipeämään. Neljännessä kerroksessa pysähdyin pienen oven eteen ja soitin.

Palvelija saattoi minut pieneen, köyhään, puolipimeään huoneeseen, missä opettajani oleskeli. Hän makasi pienessä rautasängyssä. Hänen partansa oli kasvanut pitkäksi.

Hän varjosti kädellään silmiänsä paremmin nähdäkseen ja huudahti ystävällisellä äänellä: "Vai Henrik!"

Minä lähenin vuodetta, hän laski kätensä minun olalleni ja sanoi: "Hyvä poikani! Hyvin teit, kun tulit sairasta opettajaasi katsomaan. Minä voin hyvin huonosti, kuten näet, rakas poikani. Kuinka koulussa käy? Ja kuinka toverisi jaksavat? Kaikki hyvin, eikö totta, vaikk'ei minua olekaan? Te tulette varsin hyvin toimeen ilman vanhaa opettajaannekin."

Minä tahdoin kieltää, mutta hän keskeytti minut: "Niin, niin. Minä tiedän jo, ettette minua vihaa." Ja hän huokasi.

Minä katselin muutamia seinällä olevia valokuvia.

"Katso", sanoi hän, "nämä kaikki ovat minun entisiä oppilaitani, jotka viimeisinä parina kymmenenä vuotena ovat antaneet valokuvansa minulle. Kunnon poikia! Ne ovat minun muistojani. Kuollessani on viimeinen katseeni kohtaava heitä, heitä kaikkia, joiden keskessä olen koko aikani elellyt. Sinäkin kai annat minulle valokuvasi, kun jätät koulun?"

Sitten hän otti pöydältä appelsiinin ja antoi sen minulle sanoen: "Minulla ei ole muuta annettavaa; se on sairaan lahja."

Minä katselin häntä, ja sydämeni oli murheellinen, en tiedä miksi.

"Kuule", sanoi hän, "minä toivon paranevani, mutta ellen tulisi terveeksi, niin koeta edistyä laskennossa, sillä se on sinun heikko puolesi! Tee luja ponnistus siinä varmassa vakaumuksessa, että se onnistuu, sillä usein edistymisen esteenä ei ole puuttuva tarkkuus, vaan jonkinlainen ennakkoluulo."

Puhuessaan hän hengitti vaivalloisesti, ja selvään näki, että hän kärsi. "Minulla on paha kuume", huokasi hän, "olen miltei puolikuollut. Minä pyydän siis sinua, ryhdy laskentoon, suorita esimerkkisi. Ei se ensi kerralla onnistu. Mutta sitten pitää levätä vähäisen ja alkaa taas. Ei käy vieläkään. Taas lepoa ja uusi yritys! Ja niin vähitellen eteenpäin ilman liikarasitusta! Tervehdi äitiäsi! Älä enää kiipeä näitä portaita! Pian tapaamme toisemme koulussa. Ja jollei niin kävisi, niin muista välisti kolmannen luokan opettajaasi, joka rakasti sinua!"

En voinut pidättää kyyneliäni. "Kumarru vähän tännepäin", käski hän. Minä painoin pääni tyynylle ja hän suuteli otsaani. Sitten hän sanoi: "Voi hyvin", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Minä riensin portaita alas syleilläkseni äitiäni.

KADULLA.

Lauantaina helmikuun 25 p:nä.

Minä tarkastelin sinua ikkunasta, kun tänä iltana tulit opettajasi luota. Sinä syöksyit erästä rouvaa vastaan. Ota vaari siitä, miten kuljet kadulla. Sielläkin on velvollisuuksia. Kun sinä kerran kotonasi pidät huolta liikkeistäsi ja kävelystäsi, miks'et sitä tekisi myöskin kadulla, joka on kaikkien koti. Ajattele sitä, Henrik! Joka kerta kun tapaat voimattoman vanhuksen, köyhän vaimon lapsi käsivarrella, raajarikon tai raskaasta työstä kumartuneen miehen tai surupukuisen perheen, väisty kunnioittaen heidän tiellään. Sillä meidän tulee kunnioittaa harmaita hapsia, köyhyyttä, äidinrakkautta, raajarikkoisuutta, työtä ja kuolemaa.

Kun joku on joutumaisillaan hevosten jalkoihin, niin vedä hänet pois, jos hän on lapsi; huomauta häntä, jos hän on täysikasvuinen. Kun tapaat itkevän lapsen yksinään kadulla, niin kysy aina mikä häntä vaivaa. Nosta sauva, jonka vanhus pudotti. Kun kaksi lasta on joutunut kahakkaan, niin mene erottamaan heidät. Jos kaksi miestä tappelee, niin poistu, sillä tällaiset raakuuden näytökset vain loukkaavat ja koventavat sydäntä. Ja kun näet poliisien kuljettavan jotakuta henkilöä, niin älä ole yhtä utelias ja julma kuin tuo suuri joukko, joka asettuu häntä katselemaan. Tuo kuljetettava saattaa olla viatonkin.

Herkeä juttelemasta ja nauramasta toveriesi kanssa kohdatessasi paarit, joilla kuljetetaan sairasta, tai ruumissaaton, sillä et tiedä, vaikka jo huomenna saisit saattaa jonkun omasta kodistasi.

Katsele osanotolla kaikkia hyväntekeväisyyslaitoksien lapsia, jotka kulkevat parittain kadulla, sokeita, mykkiä, orpoja ja turvattomia.

Kun tapaat jonkun, jolla on ruumiillinen vamma tai epämuodostuma, niin älä ole sitä näkevinäsi. Sammuta aina palava tai hehkuva tulitikku, jonka tapaat tielläsi, sillä se voi tulla syypääksi jonkun kuolemaan. Vastaa aina kohteliaasti vieraalle, joka kyselee tietä. Älä naura katsoessasi jotakuta silmiin. Älä juokse, paitsi hätätilassa, äläkä huuda. Pidä katua arvossa. Kansan sivistystä arvostellaan etupäässä sen mukaan, kuinka se käyttäytyy kadulla. Siellä missä kadulla näkee raakuutta, tapaa sitä myöskin kodeissa.

Tutki katuja. Opi tuntemaan kotikaupunkisi, sillä jos huomenna joutuisit muualle, olisit iloinen siitä, että se on mielessäsi, että ajatuksissasi voit kuvailla tuon oman kaupunkisi, pienen isänmaasi, joka useiden vuosien kuluessa on ollut koko maailmasi, missä äitisi taluttamana astuit ensimmäiset askelesi, sait ensimmäiset vaikuttimesi, löysit ensimmäiset ilosi. Tämä kaupunki on muuttunut sinun äidiksesi. Se on antanut sinulle opetusta, ilonaihetta ja suojelusta. Opi tuntemaan sen oloja, sen kansaa. Jos kuulet jonkun sitä solvaavan, niin nouse puoltamaan sitä.

Isäsi.

ILTAKOULUT.

Torstaina maaliskuun 2 p:nä.

Eilen illalla isä vei minut katsomaan iltakoulua, jota pidetään meidän koulurakennuksessamme. Se oli jo aivan valaistu, ja työmiehet rupesivat kokoontumaan. Juuri sisään astuessamme olivat johtaja ja opettajat hyvin vihoissaan, sillä vähää ennen oli sisään heitetty kivi särkenyt ikkunaruudun.

Vahtimestari oli heti juossut ulos ja tarttunut erääseen ohikulkevaan poikaan. Mutta Stardi, joka asuu vastapäätä koulua, oli tullut ja vakuuttanut: "Ei se tämä poika ole. Minä näin omin silmin, että Franti sen viskasi. Ja hän sanoi minulle: 'Varo itseäsi, jos tästä hiiskut!' Mutta minä en pelkää häntä."

Vähitellen kiintyi koko huomioni käsityöläisiin, jotka parittain ja ryhmittäin tulivat sisään. Ja heitä oli kolmatta sataa. En koskaan ollut aavistanut, kuinka kaunis tällainen iltakoulu on. Siellä oli väkeä kaksitoistavuotiaasta pojasta parrakkaaseen mieheen saakka, jotka kaikki tulivat työstään ja nyt kantoivat vihkoja ja kirjoja käsissään. Siellä oli kirvesmiehiä, lämmittäjiä kasvot mustina, muurareja kädet kalkista valkeina, leipurinsällejä, joilla vielä oli hiuksissa jauhoja, ja koko huone tuoksui vernissalle, nahalle ja öljylle. Kaikki pujahtivat penkkeihinsä ja ryhtyivät työhönsä. Muutamat menivät opettajien luo vihkoineen neuvoja saadakseen.

Kaikki luokkahuoneiden ovet olivat auki, ja minä olin aivan hämmästynyt nähdessäni, miten kaikki tunnin alettua tarkkasivat ja seurasivat opettajaa. Ja sentään suurin osa heistä, kertoi johtaja, oli tullut suoraa päätä työstään illallista syömättä ja varmaankin nälissään. Puolen tunnin opetuksen jälkeen rupesi kaikkein pienimpiä nukuttamaan. Muutamat nukahtivat pää pulpettia vastaan ja heräsivät vasta opettajan lähestyessä.

Toisin oli isojen laita. He olivat koko ajan hereillä. Suu auki ja silmää räpäyttämättä he seurasivat opettajan esitystä. Oudolta tuntui minusta nähdä penkeissämme parrakkaita miehiä. Me astuimme yläkertaankin, ja minä juoksin heti oman luokkani ovelle katsomaan. Omalla paikallani näin siellä mustaviiksisen miehen, käsi siteessä. Se oli luultavasti loukkaantunut jossakin koneessa, mutta hän kirjoitti sillä, vaikka se kävi hitaasti. Hauskinta oli minusta kuitenkin nähdä pikku muurarimestarin isä poikansa paikalla. Siellä tämä jättiläinen istui ahtaaseen pulpettiin litistettynä, käsi poskella ja silmät kirjassa niin tarkkaavaisena, että tuskin uskalsi hengittää.

Eikä se ollut mikään sattuma, että hän juuri sillä paikalla istui. Heti ensi iltana kouluun tullessaan hän oli sanonut: "Herra johtaja, olkaa hyvä ja näyttäkää minulle pikku jäniksennaamani paikka." Siksi hän näet aina nimittää poikaansa.

Isäni tahtoi, että olisimme loppuun asti, ja sitten poistuessamme näimme kadulla vaimoja, lapset käsivarrella, odottamassa miehiään. Miesten tullessa tehtiin vaihdos. Isät ottivat pienokaiset käsivarrelleen ja antoivat vihot ja kirjat vaimoilleen, ja niin he nyt yhdessä rupesivat kotiin päin kulkemaan. Katu oli hetkisen täynnä väkeä ja hälinää. Sitten kaikki hiljeni, emmekä me nähneet muuta kuin johtajan kumaran, väsyneen vartalon, kun hän asteli kotiinsa.

KIISTA.

Maanantaina maaliskuun 20 p:nä.

Coretti sai hiljattain palkinnon, mutta vaikka hän sen sai ja minä jäin ilman, ei meidän riitamme kuitenkaan siitä alkanut tänä aamuna. Ei se ollut kateutta. Mutta kuitenkin olin väärässä.

Opettaja oli asettanut hänet minun viereeni. Kirjoittaessani kuukautista kertomustamme muurarimestaria varten, joka nykyään on sairaana, hän tyrkkäsi kyynärpäätäni, niin että paperille tuli aika mustetahra. Minä suutuin ja sanoin hänelle ruman sanan. Hän vastasi hymyillen: "En minä sitä tahallani tehnyt." Minun olisi pitänyt uskoa se, koska tunnen hänet. Mutta hänen hymynsä ei miellyttänyt minua ja minä ajattelin: "Kas nytkös hän on olevinaan, kun on saanut palkinnon." Ja vähän sen jälkeen sysäsin häntä rajusti kostaakseni. Hän lensi tulipunaiseksi ja sanoi kohottaen sormeansa: "Sinä varmaankin teit sen tahallasi." Opettaja katsoi meihin, ja Coretti laski sormensa alas, mutta sanoi: "Minä odotan sinua tuolla ulkona."

Minua hävetti, raivoni laimeni, ja minä kaduin.

Ei, Coretti ei voinut tehdä sitä tahallaan. Hän on hyvä, ajattelin. Minä muistelin sitä kertaa, jolloin kävin hänen kotonaan ja näin, kuinka hän puuhasi ja auttoi sairasta äitiään ja kuinka iloinen hän sittemmin oli meillä käydessään ja kuinka hän miellytti isääni. Paljon olisin antanut, jos tuo sana olisi jäänyt sanomatta, tuo vääryys tekemättä. Ja minä ajattelin neuvoa, jonka isäni olisi antanut: "Oletko väärässä?" — "Olen." — "Siis pyydä anteeksi!" Mutta tähän minulla ei ollut rohkeutta, minä häpesin nöyrtyä. Katselin häntä salavihkaa ja näin, että hänen takkinsa oli olkapään kohdalta kulunut, ehkäpä paljosta puiden kantamisesta. Sydämessäni tunsin itseni jo aivan leppyneeksi ja ystävälliseksi ja sanoin itsekseni: "Rohkeutta!" Mutta sanat "anna anteeksi" tarttuivat kurkkuuni.

Hän katseli minua vähänväliä ja tuntui olevan enemmän pahoillaan kuin suuttunut. Mutta sitten minäkin taas katselin häntä uhalla osoittaakseni, etten pelännyt.

Hän toisti: "Tuolla ulkona tapaamme toisemme." Ja minä: "Niin, ulkona tavataan." Ja taas muistelin mitä isäni oli sanonut: "Jos olet väärässä, niin puolusta itseäsi, mutta älä lyö!" Ja minä sanoin itsekseni: "Niin, minä kyllä puolustan itseäni, mutta en lyö." Mutta minä olin tyytymätön, murheellinen, enkä edes kuunnellut opettajaa.

Viimein tuli hetki, jolloin mentiin kotiin. Kun olin kadulla yksinäni, huomasin, että hän seurasi minua. Minä pysähdyin odottamaan, viivoitin kädessä. Hän lähestyi minua, minä kohotin viivoitinta.

"Ei, Henrik", sanoi hän hymyillen hyvää hymyänsä ja työntäen viivoittimeni syrjään. "Olkaamme taaskin ystävät kuten tähän astikin." Minä jäin muutamaksi hetkeksi hämmästyksestä liikkumattomaksi, sitten oli kuin joku olisi pannut kätensä minun olalleni ja työntänyt minut hänen syliinsä. Hän syleili minua ja sanoi: "Ei mitään tappelua meidän kesken, eikö totta?"

"Ei milloinkaan, ei milloinkaan", vastasin minä. Ja me erosimme tyytyväisinä.

Kotiin päästyäni kerroin kaikki isälleni. Mutta kun luulin saavuttavani hänen hyväksymisensä, synkistyivät hänen kasvonsa ja hän sanoi: "Sinun olisi ensin pitänyt ojentaa kätesi, koska olit väärässä." Sitten hän sanoi: "Eikä sinun olisi koskaan pitänyt tarttua viivoittimeen toveriasi vastaan, varsinkin kun hän on Corettin lainen poika, joka jo osaa kantaa isänsä työkuormaa." Ja hän otti viivoittimen kädestäni, katkaisi sen ja viskasi kappaleet nurkkaan.

KUOLEMANSAIRAS MUURARIMESTARI.

Torstaina maaliskuun 28 p:nä.

Pieni muurarimestarimme on kovin sairaana. Opettaja kehoitti meitä menemään häntä katsomaan. Garrone, Derossi ja minä päätimme lähteä. Stardikin olisi tullut, mutta kun opettajamme oli käskenyt meidän kirjoittaa aineen erään isänmaanystävän muistopatsaasta, sanoi hän menevänsä sitä tarkastamaan voidakseen sitä paremmin kuvata. Me kysyimme silloin vlpeältä Nobisilta, tahtoiko hän yhtyä meihin, mutta hän kieltäytyi lyhyesti. Ja Votinikin teki esteitä, ehkäpä sen tähden, että pelkäsi päällystakkinsa tahrautuvan kalkkiin.

Me menimme heti koulun päätyttyä kello neljä.

Ulkona satoi kuin saavista kaataen. Kadulla sanoi Garrone: "Mitä ostaisimme", kilistellen kahta soldoa taskussaan. Jokainen antoi pari soldoa, ja me ostimme kolme appelsiinia.

Kiipesimme kapeita vintinportaita ja pysähdyimme ovelle.

Derossi otti mitalinsa ja kätki sen taskuunsa. Me kysyimme miksi hän niin teki.

"En oikein itsekään tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin olisi hienotunteisempaa tulla ilman sitä. Se voisi näyttää jonkinlaiselta ylvästelyltä." Me naputimme oveen, ja pikku muurarimestarin isä, tuo jättiläiskokoinen työmies, tuli avaamaan. Hänen kasvonsa osoittivat huolestumista ja kärsimystä. "Keitä te olette?" kysyi hän. Garrone vastasi: "Me olemme teidän poikanne koulutovereita ja olemme tulleet tuomaan hänelle kolme appelsiinia."

"Voi minun poika poloistani", puhkesi hän puhumaan päätään pudistaen. "Pahasti pelkään, ettei hänessä enää ole teidän appelsiinienne syöjää." Ja hän pyyhki silmiään karhealla kädellään.

Hän pyysi meitä astumaan sisään, ja siellä ahtaassa vinttikamarissa me näimme muurarimestarimme pienessä rautasängyssään. Hänen äitinsä istui toivottoman näköisenä vuoteen ääressä peittäen kasvonsa käsillään ja käänsi tuskin päätään meidän lähestyessämme. Seinällä riippui jokunen suti, muurarinlasta ja kalkkiseula. Vuoteen jalkopäähän oli levitetty muurarin kalkista valkea takki. Poika parka oli laihtunut ja kalpea. Nenännykerökin oli käynyt kapeammaksi, ja hengitys oli lyhyt. Voi hyvä, rakas, reipas toverini, kovin minuun koski surullinen tilasi ja paljon olisin antanut saadakseni nähdä sinun taas tekevän jäniksennaaman, pikku muurarimestari.

Garrone pani appelsiinin päänalukselle hänen kasvojensa lähelle. Tämän tuoksu herätti hänet. Hän tarttui siihen kohta, mutta antoi sen sitten pudota ja katsoa tuijotti Garronea. "Minä se olen", sanoi tämä, "olen Garrone, etkö tunne minua?"

Heikko hymy näkyi hetken hänen kasvoillaan. Hän sai vaivalla kätensä nousemaan peitteen päältä ja kurotti sitä Garronelle, joka otti sen molempien käsiensä väliin ja sanoi: "Kärsivällisyyttä vain, pikku muurarimestari, pian olet terve ja tulet jälleen kouluun. Silloin opettaja asettaa sinut istumaan minun viereeni. Oletko sitten tyytyväinen?" Mutta muurarimestari ei vastannut mitään. Hänen äitinsä purskahti itkuun. "Voi minun pikku poikaani! Hän on niin hyvä ja reipas, ja Jumala tahtoo ottaa hänet pois." "Rauhoitu", huusi muurari epätoivoissaan, "tai tulen hulluksi!"

Sitten hän sanoi huolestuneena: "Menkää kotiin nyt, pojat, ja kiitos käynnistänne!" Sairas oli taas ummistanut silmänsä ja näytti kuolleelta. "Voisinko palvella teitä millään tavalla?" kysyi Garrone. — "Et, hyvä poika, kiitos vain, mene nyt kotiin." Ja näin sanoen hän työnsi meidät ystävällisesti ovesta ulos.

Mutta tuskin olimme ehtineet portaiden puoliväliin, ennenkuin jo kuulimme hänen huutavan: "Garrone, — Garrone!" Kaikki kolme riensimme takaisin. "Garrone!" huusi muurari ilosta säihkyvin silmin. "Hän on maininnut sinun nimesi. Hän tahtoo nähdä sinut. Jo kaksi päivää hän on ollut puhumatta ja nyt hän on pari kertaa maininnut nimesi. Voi hyvä Jumala, jospa se olisi hyvä merkki!" — "Näkemiin", sanoi Garrone meille, "minä jään tänne". Ja sitten hän palasi isän kanssa huoneeseen. Derossin silmissä kiilsivät kyynelet. "Itketkö muurarimestarin takia?" kysyin. "Kyllä kai hän paranee, koska on jo puhunutkin." — "Niin minäkin luulen", vastasi Derossi, "mutta nyt en ajatellut häntä. Tuumin vain, kuinka jalo ja hyvä Garrone on."

KEVÄT.

Lauantaina huhtikuun 1 p:nä.

Huhtikuun ensimmäinen päivä! Vain kolme kuukautta enää! Tämä aamu on kaikkein kauneimpia. Olin hyvin tyytyväinen koulussa, sillä Coretti pyysi minua tulemaan isänsä ja hänen kanssaan, kun he menevät kuninkaan tuloa katsomaan. Ja äitini oli luvannut viedä minut katsomaan erästä lastenkotia.

Myöskin muurarimestarin parantuminen ilahdutti minua, ja sitäpaitsi kuulin opettajani eilen sanovan isälleni hänen ohikulkiessaan: "Hyvin käy, hyvin käy." Mutta ennen kaikkea oli kaunis aamu.

Koulun ikkunasta näkyi sininen taivas. Puutarhan puut olivat täynnä umppuja, ja ympärillä olevien talojen ulkopuolisille ikkunalaudoille oli pantu kukkaruukkuja. Opettaja ei nauranut, sillä sitä hän ei tee koskaan, mutta hän oli kuitenkin niin hyvällä tuulella, että tuo poikittainen poimu hänen otsassaan tuskin näkyi, ja hän selitti leikillisesti erästä laskuesimerkkiä mustalla taululla. Selvään näki, että hän nautti raittiista ilmasta, joka tulvi avoimista ikkunoista täynnä versovan kasvillisuuden tuoretta tuoksua ja muistutti kävelyretkistä luonnon helmassa. Hänen selitellessään kuului lähikadulta sepän takomista ja vastapäätä olevasta talosta kehtolaulua, jolla joku äiti tuuditteli lastansa nukuksiin. Hän keskeytti yht'äkkiä opetuksensa, jäi tätä kuuntelemaan ja sanoi ikkunasta katsoen: "Taivas hymyilee, äiti laulaa, kunnon mies tekee työtä ja pojat opiskelevat. Voi kuinka tämä kaikki on kaunista!"

Kun astuimme luokasta ulos, huomasimme, kuinka kaikki olivat iloisia. He kulkivat rivissä nauraen ja hyräillen kuin lupapäivän aattona. Opettajat laskivat leikkiä, vanhemmat keskustelivat ja nauroivat keskenään, ja Crossin äidillä, vihannesmyyjällä, oli niin paljon orvokkeja, että koko eteinen täyttyi niiden tuoksusta. En ollut vielä koskaan tuntenut sellaista riemua kuin tänä aamuna, varsinkin nähtyäni äitini kadulla minua odottamassa. Ja rientäessäni häntä vastaan huusin: "Olen niin iloinen. En ymmärrä mikä siihen on syynä." Mutta äitini sanoi hymyillen: "Sen tekee kaunis ilma ja hyvä omatunto."

ISÄNI OPETTAJA.

Tiistaina huhtikuun 11 p:nä.

Eilen olin isäni kanssa hauskalla retkellä.

Kun hän toissa päivänä luki sanomalehteä, pääsi häneltä yht'äkkiä ihmettelyn huudahdus. Sitten hän sanoi: "Ja minä kun luulin hänen jo vuosia sitten kuolleen. Tiedäpä, että minun ensimmäinen opettajani, joka on jo kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, elää vielä. Minä tässä luen, että ylihallitus on antanut hänelle kuusikymmenvuotisesta palveluksesta kunniarahan. Kuusikymmentä vuotta! Ja vasta kaksi vuotta sitten hän on luopunut toimestaan. Opettaja parka! Hän asuu tunnin rautatiematkan päässä täältä, samassa kylässä kuin meidän vanha puutarhurimme. — Henrik", hän jatkoi, "menkäämme häntä tervehtimään". Ja koko illan hän puhui vain tästä vanhasta opettajastaan.

Tämä nimi palautti hänen muistiinsa satoja seikkoja hänen koulu ajaltaan, tovereistaan ja äitivainajastaan. "Crosetti", puhkesi hän sanomaan, "oli jo silloin nelikymmenvuotias, kun minä olin hänen luokallaan. Tuntuu aivan siltä, kuin näkisin hänet vielä. Vartalo oli hiukan kumarassa, silmät kirkkaat ja kasvot parrattomat. Hän oli kyllä ankara, mutta samalla hyväntahtoinen kuin isä. Ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta. Talonpojasta hän oli tarmokkaan työn ja monen vastuksen kautta kohonnut. Oikea kunnon mies! Äitini kunnioitti häntä, ja isäni kohteli häntä kuin hyvää ystävää ainakin. Miksi hän nyt asunee tässä maakylässä, kaukana Torinosta? Ei suinkaan hän minua enää tunne. Mutta eipä haittaa. Kyllä minä tunnen hänet. Neljäkymmentäneljä vuotta on kulunut siitä. Ajattele, lapseni, neljäkymmentäneljä vuotta! Huomenna käymme häntä katsomassa."

Jo eilen aamulla kello yhdeksän olimme asemalla. Olisin suonut Garronen tulevan mukaan, mutta hän ei voinut äitinsä sairastumisen takia. Juna kiiti vihreiden nurmikenttien ja kukoistavien puistojen ohitse, ja joka hengenveto täytti keuhkot sulotuoksuisella ilmalla. Isäni oli iloinen ja tyytyväinen. Ehtimiseen hän laski kätensä minun olalleni ja puhutteli minua miltei kuin ystävää.

"Voi opettaja rukkaani", sanoi hän. "Hän oli isäni jälkeen ensimmäinen, joka osoitti minulle hyvyyttä. Muutamia hänen hyviä neuvojaan ja paria ankaraa nuhtelua, jotka vielä kotiin mennessäni saivat itkun nousemaan kurkkuuni, en unohda koskaan. Aivan näen hänet vielä hengessäni, kuinka hän kouluun tullessaan aina samoilla liikkeillä asetti keppinsä nurkkaan ja takkinsa naulaan. Ja joka päivä hän oli yhtä tarkka, iloinen ja tunnokas, kuin joka päivä olisi ollut hänen ensimmäisensä koulussa. Muistan vielä, mitenkä hän kirjoittaessani huusi: 'Bottini, Bottini, etusormi suoraan!' Varmaan hän on paljon muuttunut neljänkymmenenneljän vuoden kuluessa."

Perille saavuttuamme etsimme käsiimme entisen puutarhurinvaimon, jolla oli oma pieni kauppapuoti erään syrjätien varrella. Hän otti meidät vastaan suurella riemulla ja rupesi kertomaan perheestään. Mies, joka kolme vuotta sitten oli mennyt Kreikkaan työnhakuun, oli kotiin odotettavissa. Vanhin tyttö oli kuuromykkäinkoulussa. Sitten hän neuvoi meille opettajan kotiin johtavan tien.

Me läksimme astumaan kylätietä, joka johti kukoistavien pensaikkojen halki pienelle kummulle.

Isäni ei enää virkkanut mitään. Hän näytti tykkänään vaipuneen muistoihinsa. Väliin hän hymyili itsekseen ja sitten taas pudisti päätään.

Yht'äkkiä hän pysähtyi sanoen: "Kas tuolla hän tulee. Lyön vaikka veikkaa, että hän on tuossa."

Meitä vastaan tuli pieni valkopartainen ukko, leveälierinen hattu päässä. Hän nojautui sauvaansa; kulku oli vaivalloista, ja kädet vapisivat.

"Hän se on", toisti isäni jouduttaen askeliaan.

Päästyämme aivan hänen läheisyyteensä pysähdyimme. Vanhuskin seisahtui ja katseli isääni. Kasvot olivat vielä nuorekkaat ja silmät eloisat ja kirkkaat.

"Oletteko", kysyi isäni hattuaan kohottaen, "opettaja Vincenzo Crosetti?"

Vanhus nosti hänkin hattuaan ja vastasi hieman vapisevalla äänellä: "Olen."

"Suvaitsetteko", kysyi isäni tarttuen vanhuksen käteen, "että eräs entinen oppilaanne puristaa kättänne ja tiedustelee vointianne? Olen tullut Torinosta teitä tervehtimään."

Vanhus katseli häntä hämmästyneenä. "Te teette minulle liian suuren kunnian… en tiedä… oppilaani, sanoitte?… Suokaa anteeksi… nimenne?"

Isäni mainitsi nimensä, Alberto Bottini, sekä milloin ja missä oli ollut hänen koulussaan, lisäten: "Te ette tietysti enää muista minua. Mutta minä tunnen teidät mainiosti."

Opettaja seisoi mietiskellen, silmät maahan luotuina, ja höpisi pari kertaa itsekseen isäni nimen. Tämä katseli häntä sillä aikaa päätään kääntämättä ja hymyilevin kasvoin.

Mutta sitten vanhus kohotti päätään ja sanoi hitaasti: "Alberto Bottini? Insinööri Bottinin poika, joka asui Consolata-torin varrella?"

"Aivan sama", vastasi isäni kurottaen hänelle molemmat kätensä.

"Siinä tapauksessa" — sanoi vanhus — "sallikaa, rakas herra, sallikaa, että minä…" Ja hän lähestyi isääni ja syleili häntä. Hänen harmaa päänsä tuskin ulottui isäni olkapäihin. Isäni painoi poskensa hänen otsaansa vastaan.

"Tahdotteko olla hyvä ja tulla kanssani", sanoi opettaja. Ja vastausta odottamatta hän kääntyi menemään kotiinsa päin. Kohta pysähdyimmekin pienen kaksiovisen talon edustalle.

Opettaja avasi oven ja kehoitti meitä astumaan sisään. Kovin yksinkertainen oli tämä huone. Eräässä kolkassa oli hänen vuoteensa, toisessa pieni pöytä ja kirjahylly, muuten vain neljä tuolia ja seinällä vanha kartta. Hyvä omenain tuoksu tuntui ilmassa.

Me istuimme. Isäni ja opettaja katselivat toisiaan äänettöminä.

"Bottini", huudahti opettaja sitten luoden katseensa tiilikivilattiaan, jossa auringon säteet tanssivat. "Niin, minä muistan aivan hyvin. Teidän äitinne oli jalo nainen. Te istuitte ensi vuonna yhteen aikaan ensimmäisessä penkissä vasemmalla ikkunan lähellä. Enköhän vieläkin muistane jotain?" Hän näytti mietiskelevän. "Teillä oli kihara tukka, ja vilkas te myöskin olitte, eikö niin? Toisena vuonna te sairastitte kurkkutautia. Kun teidät sitten jälleen tuotiin kouluun isoon huiviin käärittynä, olitte hyvin laihtunut. Siitä on neljäkymmentäneljä vuotta, eikö niin? Te olette hyvin ystävällinen, kun vielä muistatte vanhaa opettajaanne. Muitakin entisiä oppilaitani on tässä takavuosina käynyt minua katsomassa." Hän kysyi isäni ammattia. Sitten hän sanoi: "Iloitsen teidän käynnistänne kaikesta sydämestäni. Minä kiitän teitä. Pitkään aikaan ei kukaan ole käynyt, ja suuresti pelkään, että te olette viimeinen."

"Mitä te nyt puhelette!" sanoi isäni. "Olettehan vielä terve ja voimakas. Ette saa sellaista otaksua."

"Älkää puhuko!" vastasi opettaja. "Katsokaa miten käteni vapisevat!" Ja hän osoitti niitä. "Se on huono merkki. Jo kolme vuotta sitten, vielä koulussa ollessani, se alkoi. Ensin en siitä välittänyt. Luulin sitä ohimeneväksi. Mutta päinvastoin se yhä vain eneni. Koittipa vihdoin päivä, jolloin en enää saanut kirjoitetuksi. Voi sitä päivää, jolloin ensi kerran tahrasin erään oppilaani vihon! Se oli kuin pisto minun sydämeeni. Jonkin aikaa koetin vielä vaivalla jatkaa. Mutta viimein en kyennyt enää. Kuusikymmenvuotisen koulutyön jälkeen minun täytyi nyt jättää kouluni, oppilaani ja työni. Ja se oli raskasta, hyvin raskasta. Annettuani viimeisen tuntini saattoivat kaikki minut kotiin ja juhlivat minua mutta minä olin murheellinen, käsitin, että elämäni työ oli loppunut. Jo vuotta ennen olin kadottanut vaimoni ja ainoan poikani. Nyt minulla on parin sadan liiran eläke. En toimita enää mitään. Päivät tuntuvat mahdottoman pitkiltä. Ainoa ajanviettoni on selailla vanhoja koulukirjojani, sanomalehtikokoelmiani ja muutamia kirjoja, joita olen saanut. Tuossa ne ovat", sanoi hän osoittaen kirjahyllyään. "Ne ovat minun muistojani — koko menneisyyteni. Ei minulla ole mitään muuta koko maailmassa."

Mutta sitten hän jatkoi iloisemmalla äänellä: "Minulla on tässä teille jotain näytettävää, joka varmaan hämmästyttää teitä."

Hän nousi, meni pöytänsä luo ja avasi erään laatikon, joka sisälsi useampia nuoralla kokoonsidottuja kääröjä, kaikki numeroilla ja päivämäärillä varustettuja. Hetkisen etsittyään hän avasi erään niistä, selaili sitä vähäisen, veti sitten esiin kellastuneen paperin ja antoi sen isälleni. Se oli eräs hänen koulukirjoituksistaan neljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen ylälaitaan oli kirjoitettu: "Alberto Bottini, sanelu, huhtikuun 3 p:nä 1838." Isäni tunsi paikalla koulupoikakäsialansa ja alkoi nauraen lukea kirjoitusta. Mutta sitten nousivat kyynelet hänen silmiinsä.

"Nämä", sanoi opettaja osoittaen kääröjä, "ovat minun muistojani. Vuosittain talletin kultakin oppilaalta jonkin kirjoituksen, jotka sitten järjestin ja numeroin. Silloin tällöin selailen niitä, luen rivin sieltä, toisen täältä, ja silloin johtuvat tuhannet seikat mieleeni. On kuin näkisin menneet ajat. Voi kuinka monet vuodet ovat jo vierineet ohitseni! Minä suljen silmäni, ja heti näen sadoittain lapsenkasvoja. Ties kuinka monet heistä jo ovat kuolleetkin. Monet muistan vielä selvästi, varsinkin parhaat ja huonoimmat, ne, jotka tuottivat minulle iloa, ja ne, joista oli surua ja huolta, sillä luonnollisesti oli niin suuressa joukossa sekä toista että toista. Mutta nyt on jo niinkuin olisin toisessa maailmassa, ja kaikki he ovat minusta yhtä rakkaita."

Hän istuutui jälleen ja tarttui käteeni.

"Ettekö muista mitään minun tekemääni kujetta?" kysyi isäni hymyillen.

"En, hyvä herra, en tällä hetkellä", vastasi vanhus. "Mutta uskon kyllä, että tekin sellaisia teitte. Yleensä olitte kuitenkin ymmärtäväinen poika. Muistan vielä mitä rajatonta hellyyttä te osoititte äidillenne… Mutta kovin oli ystävällistä, että tulitte minua katsomaan. Kuinka olettekin voinut irtaantua toimistanne tänne tullaksenne?"

"Kuulkaa, herra Crosetti", sanoi isäni vilkkaasti, "minä muistan vielä, kun ensi kerran tulin kouluun äitini saattamana. Siihen asti olin aina ollut hänen seurassaan, ja kun hänen nyt piti jättää minut tuntemattoman henkilön haltuun kahdeksi tunniksi, oli se hänestä, kuin minut olisi syösty ulos avaraan maailmaan. Yhteiskunta riisti nyt häneltä pojan, jota hän ei voinut toivoa milloinkaan saavansa kokonaan takaisin. Hän oli liikutettu, ja minä myöskin. Hän ilmoitti minut vapisevalla äänellä ja puhui puolestani opettajalle. Vielä mennessään hän nyökkäsi minulle ovenraosta kostein silmin. Ja samassa te teitte liikkeen, ikäänkuin olisitte tahtonut sanoa: 'Luottakaa minuun, hyvä rouva.' Tätä liikettä ja katsetta, joka ilmoitti, että olitte täysin ymmärtänyt äitini huolen, ja jolla lupasitte suojelusta ja hellää huolenpitoa hänen kultamunilleen, sitä en koskaan unohtanut. Se on minut nyt tuonut tännekin Torinosta neljänkymmenenneljän vuoden kuluttua teitä sydämellisesti kiittämään."

Opettaja ei vastannut. Hän silitteli tukkaani, ja sitten hänen kätensä solui olalleni.

Sill'aikaa isäni tarkasteli noita alastomia seiniä, kehnoa vuodetta, ikkunalaudalla olevaa kuivaa leipäpalaa ja pientä öljylamppua, ja tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Opettaja rukka! Tämä siis on koko palkkasi kuusikymmenvuotisesta työstä."

Mutta vanhus oli tyytyväinen ja rupesi taas vilkkaasti juttelemaan meidän perheestämme, muista opettajista ja isäni koulutovereista. Isänikin muisti muutamia, ja niin he paikkailivat ja täydensivät toistensa muistoja.

Mutta sitten isäni keskeytti pakinoimisen ja pyysi opettajaa kylään syömään aamiaista kanssamme. Hän vastasi lämpimästi: "Minä kiitän teitä, minä kiitän teitä", mutta näytti epäilevältä. Isäni tarttui hänen molempiin käsiinsä ja uudisti pyyntönsä.

"Mutta kuinka minä voin syödä" — sanoi opettaja — "näillä onnettomilla käsilläni, jotka aina vapisevat? Se jo häiritsee muitakin."

"Me kyllä autamme teitä, herra opettaja", sanoi isäni. Ja silloin vanhus suostui, vaikka pudistelikin päätänsä.

"Tämä on ihana päivä", sanoi hän ovea sulkiessaan, "ihana päivä, rakas Bottini. Minä vakuutan, että tulen muistamaan sen koko elinaikani."

Isä tarjosi käsivartensa opettajalle. Tämä kävi siihen kiinni taluttaen minua toisella kädellään, ja niin me astuimme kylätietä. Tapasimme kaksi avojalkaista tyttöä, jotka ajoivat lehmiä, ja pojan, joka risukimppu kainalossa juoksi ohitsemme. Opettaja selitti, että ne olivat oppilaita, jotka aamulla veivät karjaa laitumelle ja aamupäivin työskentelivät avojaloin niityllä. Illalla he panivat kengät jalkaansa ja menivät kouluun. Muutoin emme nähneet ketään.

Pian jouduimme ravintolaan ja istuimme ison pöydän ääreen, opettaja keskelle, ja rupesimme aterialle. Ravintola oli rauhallinen kuin luostari'. Opettaja oli juhlatuulella, ja liikutus lisäsi tuota värisemistä, niin että hän tuskin saattoi syödä. Isäni leikkeli hänelle lihan, taittoi leivän ja pani suolaa hänen lautaselleen. Juodessa hänen täytyi pitää lasista molemmin käsin, ja sittenkin se kalisi hänen hampaitansa vastaan.

Mutta hän jutteli vilkkaasti ja innokkaasti entisistä ajoista, oppikirjoista, joita käytettiin hänen nuoruudessaan, opetusohjelmista ja tarkastajista. Oikein hän vielä tuntui nuorelta puhellessaan siinä ilosta loistavin kasvoin. Ja isäni tarkasteli häntä, kasvoilla samanlainen ilme, jonka niin usein kotona olin havainnut, kun hän katselee minua ystävällisesti, mutta ajatukset kuitenkin tuntuvat olevan muualla.

Ja ovensuussa seisoi ravintoloitsija ja muutamia kyläläisiä, jotka tyytyväisinä katselivat meitä, aivan kuin siten olisivat tahtoneet näyttää pitävänsä arvossa sitä huomaavaisuutta, jota me osoitimme heidän kylänsä opettajalle.

Kello kahden tienoissa meidän täytyi palata asemalle, jonne vanhus välttämättömästi tahtoi meitä saattaa. Isä tarjosi taas hänelle käsivartensa. Minua hän otti jälleen kädestä kiinni, ja minä sain kantaa hänen keppiänsä. Ihmiset pysähtyivät meidän jälkeemme katsomaan, sillä kaikki tunsivat vanhuksen. Muutamat tervehtivätkin. Tiellä kuului eräästä ikkunasta raikkaita pojanääniä, jotka tavasivat ja lukivat. Vanhus pysähtyi ja näytti käyvän murheelliseksi.

"Koskee niin kipeästi", selitti hän, "kuulla poikien ääniä koulusta pääsemättä sinne. Kuusikymmentä vuotta olen kuunnellut tätä musiikkia ja oppinut sitä rakastamaan. Nyt olen perheetön. Ei minulla ole enää lapsia."

"Ei, herra opettaja", sanoi isäni taas kävelyä jatkaen, "teillä on vielä monta lasta pitkin maailmaa hajaantuneina, ja he muistavat teitä kuten minäkin nyt".

Vanhus nojasi hetkeksi harmaata päätään isäni olkapäätä vastaan ja puristi samassa minun kättäni.

Me olimme jo asemalla, ja juna seisoi siinä lähtövalmiina. "Voikaa hyvin, rakas opettaja", sanoi isäni suudellen hänen molempia poskiaan.

"Hyvästi, kiitoksia", vastasi opettaja tarttuen vapisevilla käsillään isäni käteen ja puristaen sitä rintaansa vastaan. Minä havaitsin, että hänen kasvonsa olivat kyynelistä kosteat. Isäni sysäsi minut vaunuihin, mutta ennenkuin hän itse nousi, otti hän nopeasti opettajan kädestä hänen karkean, koristamattoman sauvansa ja antoi sijaan oman hopeanuppisen keppinsä, johon hänen nimensä oli kaiverrettu, sanoen: "Pitäkää se pienenä muistona minulta!" Opettaja esteli ja koetti antaa sitä pois, mutta silloin isäni oli jo vaunussa ja ovi suljettu.

"Hyvästi, rakas opettaja!"

"Hyvästi, poikani", vastasi hän junan jo liikkeelle lähtiessä, "ja Jumala siunatkoon teitä siitä lohdutuksesta, jonka olette hankkinut köyhälle vanhus paralle".

"Näkemiin", huusi isäni liikutettuna.

Mutta opettaja pudisti päätään ikäänkuin sanoakseen: "Emme koskaan enää tule toisiamme tapaamaan."

"Totta kai", toisti isäni, "näkemiin siis!"

Ja vanhus vastasi kohottaen vapisevan kätensä taivasta kohti: "Tuolla ylhäällä."

Ja niin hän katosi meidän näkyvistämme.

PARANTUMINEN.

Torstaina huhtikuun 20 p:nä.

Kukapa olisi voinut aavistaa silloin, kun niin iloisena palasin isäni kanssa pieneltä retkeltämme, etten kymmeneen päivään pääsisi ulkoilmaan.

Minä olen ollut sairaana, oikein hengenvaarassa. Olen kuullut äitini nyyhkivän, olen nähnyt isäni kalpeana tuijottavan minuun ja kuullut Silvia-siskoni ja pikku veljeni puhuvan hiljaa, olen nähnyt lääkärimme, hänen, jolla on silmälasit, seisovan vuoteeni ääressä ja puhuvan sellaista, jota en ensinkään ymmärtänyt. Minä olin jo vähällä sanoa ikuiset jäähyväiset kaikille.

Voi äiti rukkaani! Kolme, neljä päivää olin ihan tiedoton, tunnoton, niin että kaikki tapahtumat ympärilläni tuntuivat hämärältä unennäöltä. Minusta tuntui siltä, kuin olisin vuoteeni ääressä nähnyt ensiluokan opettajani, joka koetti nenäliina suun edessä pidättää yskäänsä, jottei häiritsisi minua. Hämärästi muistan myöskin opettajani kumartuneen vuoteeni yli, ja kuin sumussa näin Derossin vaaleat kiharat ja Crossin punatukkaisen pään ja Garronen, joka toi minulle appelsiinin ja heti taas juoksi tiehensä, koska hänen äitinsä oli kipeä.

Kun sitten heräsin ikäänkuin pitkästä unesta ja tunsin olevani parempi, näin isäni ja äitini hymyilevän ja Silvia-siskoni ilosta hyppivän. Voi kuinka se uni oli ollut pitkä ja ikävä! Sitten tilani parani päivä päivältä. Muurarimestari tuli minua katsomaan ja sai minut ensi kerran nauramaan jäniksennaamallaan. Nyt vasta hän on siinä oikea mestari, kun hänen kasvonsa ovat sairauden jälkeen käyneet vähän pitemmiksi. Coretti kävi minun luonani, ja Garoffikin tuli ja lahjoitti minulle kaksi arpaa, sillä hänellä on nykyjään arvottavana viisiteräinen kynäveitsi.

Eilen nukkuessani oli Precossi käynyt ja pannut kätensä minun poskelleni herättämättä minua. Voi kuinka puut olivat tulleet vihreiksi muutamissa päivissä ja kuinka minä kadehdin poikia, joiden näin rientävän kouluun kirjat kainalossa, kun isä kantoi minut ikkunan luo! Mutta pian minäkin sinne taas pääsen. Hartaasti halajan nähdä toverini, pulpettini, puutarhan ja kadut, kuulla, kaikki mitä sillä aikaa on tapahtunut ja taas istua kirjojen ja vihkojen ääreen. Tuntuu siltä, kuin en olisi nähnyt niitä kokonaiseen vuoteen.

Äiti rukka, miten hän on laihtunut ja käynyt kalpeaksi! Isä rukka, kuinka väsyneeltä hän näyttää! Ja voi noita hyviä tovereitani, jotka kävivät minua tervehtimässä astuen varpaillaan vuoteeni ääressä. Minua surettaa ajatella, että minun täytyy kerran erota heistä. Derossi ja kenties jotkut muut tulevat jatkamaan opintoja kanssani, mutta kaikki muut? Kun olen päättänyt neljännen luokan, silloin hyvästi! Me emme enää tapaa toisiamme. He eivät enää tule minun vuoteeni luo, kun olen kipeä. Garrone, Precossi, Coretti, kelpo pojat, rakkaat toverit, teitä en näe silloin enää koskaan.

TYÖLÄIS-YSTÄVÄNI.

Perjantaina huhtikuun 21 p:nä.

Miksi, Henrik, "ei koskaan enää"? Se riippuu sinusta itsestäsi. Kun olet päättänyt neljännen luokan, niin menet lukioon, ja heistä tulee käsityöläisiä. Mutta te jäätte samaan kaupunkiin kenties moneksi vuodeksi, ja miks'et silloin tapaisi heitä? Kun sinä olet lukiossa tai yliopistossa, menet tervehtimään heitä puoteihin ja työhuoneisiin, ja sinulle on tulevaisuudessa tuottava paljon iloa tavata entisiä koulutovereitasi työn miehinä. Tahtoisin mielelläni tietää, etkö aina menisi tapaamaan Corettia ja Precossia, vaikka he olisivat missä tahansa. Sinä menet heidän luoksensa ja vietät tuntikausia heidän seurassaan ja pian olet huomaava, jos tahdot maailmaa tutkia, kuinka monta asiaa sinä heiltä opit, asioita, joita et saa tietää mistään muualla. Sinä saat selkoa heidän ammateistaan ja isänmaasi oloisia.

Jollet sinä ylläpidä näitä tultavuuksiasi, on sinun sangen vaikea vastaisuudessa solmia samanlaisia ystävyydenliittoja oman piirisi ulkopuolella. Silloin tulet elämään ja liikkumaan aina samassa seurapiirissä, ja sellainen ihminen on kuin opinhaluinen, joka lukee vain yhtä kirjaa. Pane siis päämääräksesi tästä hetkestä alkaen säilyttää nämä jalot ystäväsi ja kohtele heitä aina samalla ystävyydellä juuri siitä syystä, että he ovat käsityöläisten poikia!

Opi halveksimaan tuota ihmisien erottelemista varallisuuden ja säädyn mukaan. Vain halpamieliset antavat sellaisten seikkain määrätä mielipiteensä ja käytöksensä. Tiedäpä, että nämä työmiehet ovat aikoinaan vuodattaneet verensä tämän maan vapauttamiseksi ja että nyt heidän työnsä ja vaivansa pelloilla ja työhuoneissa on tehnyt sen viljavaksi ja kukoistavaksi.

Rakasta Garronea, rakasta Precossia, rakasta Corettia, rakasta muurarimestaria, sillä näissä pienissä käsityöläisissä on sielun aateluutta. Tee se varma päätös, ettet anna minkään onnen vaiheen vieroittaa itseäsi näistä nuoruudenystävistä. Lupaa, että kolmenkymmenen vuoden kuluttua tunnet Garronen jollakin asemalla nokisena koneenkäyttäjänä… mutta ei siihen lupausta tarvitakaan. Olen varma siitä, että heti juokset häntä tervehtimään, vaikka olisit senaattori.

Isäsi.

GARRONEN ÄITI.

Lauantaina huhtikuun 29 p:nä.

Kouluun palattuani kuulin heti surullisen uutisen. Garrone oli ollut koulusta poissa useita päiviä, sillä hänen äitinsä oli ollut kipeä ja kuollut perjantaina.

Eilen aamulla opettaja sanoi meille heti kouluun päästyään: "Garronea on kohdannut suurin onnettomuus, mikä lapsen osaksi voi tulla. Hänen äitinsä on kuollut. Huomenna hän aikoo palata kouluun. Pojat, kunnioittakaa sitä ääretöntä surua, joka hänen sydäntänsä raatelee. Tervehtikää häntä ystävällisesti, mutta älköön kukaan naurako tai laskeko leikkiä hänen kanssaan."

Ja tänä aamuna Garrone astui luokkaan hiukan myöhemmin kuin muut.

Kipeästi koski minuun nähdessäni hänet. Hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen käyntinsä epävarma. Näytti siltä, kuin hän olisi sairastanut kokonaisen kuukauden. Tuskin häntä enää tunsi. Hän oli mustiin puettu, ja meidän kävi häntä kovin sääliksi. Kaikki tuskin uskalsivat hengittää, he vain katsoivat häntä. Kun hän oli päässyt sisään ja nähnyt koulun, josta hänen äitinsä miltei joka päivä oli käynyt häntä noutamassa, ja penkin, jossa niin monesti oli istunut äitiään muistellen ja odotellen, hän purskahti epätoivoiseen itkuun.

Opettaja veti hänet luokseen, painoi rintaansa vastaan ja sanoi: "Itke, itke, rakas lapsi, se helpottaa, mutta rohkaise mielesi! Äitisi ei ole enää täällä, mutta hän näkee sinut, rakastaa sinua ja elää läheisyydessäsi; ja kerran saat hänet jälleen nähdä, sillä sinä olet jalo ja rehellinen sielu niinkuin hänkin. Rohkaise mielesi!" Näin sanottuaan hän talutti hänet pulpetin luo minun viereeni. En uskaltanut katsoa häneen.

Hän otti esiin kirjansa ja vihkonsa, joita ei ollut avannut moneen päivään. Nähtyään lukukirjan kannella olevan kuvan, joka esitti äitiä lastaan taluttamassa, hän purskahti uudestaan itkuun ja painoi päänsä käsivarttansa vastaan.

Opettaja antoi meille merkin käskien jättämään hänet rauhaan, ja opetus alkoi.

Olisin mielelläni sanonut hänelle jotakin, mutta en tiennyt mitä. Laskin vain käteni hänen käsivarrelleen ja kuiskasin: "Älä itke!"

Hän ei vastannut mitään, tarttui vain käteeni. Ulos mentäessä ei kukaan puhutellut häntä. Kaikki antoivat hänen olla häiritsemättä ja kulkivat kunnioittavan hiljaisina.

Minä näin äitini, joka odotti minua, ja juoksin häntä syleilläkseni. Mutta hän työnsi minut hiljaa luotaan ja katsoi Garroneen päin. En ymmärtänyt heti syytä. Mutta sitten huomasin, että Garrone, joka seisoi hiukan syrjempänä, katseli minua. Hänen katseensa oli niin surullinen, kuin se olisi sanonut: "Sinä hyväilet äitiäsi, mutta minä en voi sitä koskaan enää tehdä. Sinun äitisi elää, minun on kuollut."

Nyt käsitin, miksi äitini oli työntänyt minut luotaan, ja menin kotiin ojentamatta hänelle kättäni.

UHRAUS.

Tiistaina toukokuun 9 p:nä.

Silvia-siskoni tulee äitiini, hänellä on samanlainen hellä, jalo sydän.

Kun eilen istuin kirjoittamassa, astui Silvia varpaillaan luokseni ja kuiskasi hiljaa: "Tule kanssani äidin luo. Olen kuullut vanhempiemme keskustelevan tänä aamuna. Isä sanoi onnistuneensa huonosti jossakin yrityksessä; äiti koetti rohkaista häntä. Me olemme ahdingossa, ymmärrätkö? Ei ole enää ollenkaan rahaa. Isä sanoi, että on tehtävä uhrauksia, jotta pääsisimme jälleen entisellemme. Se on myöskin meidän asiamme, eikö totta. Oletko valmis? No hyvä. Minä puhun siitä äidille, ja sinä lupaat kunniasanallasi tehdä mitä minä esitän."

Tämän sanottuaan hän otti minua kädestä ja vei äidin luo, joka istui ompelemassa miettivän näköisenä. Minä istuin toiselle puolelle sohvaa, Silvia toiselle, ja sitten hän sanoi yht'äkkiä: "Minulla olisi sinulle puhuttavaa. Meillä molemmilla on sinulle jotakin sanomista." Äiti katsoi meihin hämmästyneenä. Ja Silvia aloitti: "Isällä ei ole rahaa, eikö totta?" — "Mitä sinä sanot", vastasi äitini. "Ei siinä ole perää. Mistä sinä semmoista olet kuullut? Kuka on sanonut?"

"Minä tiedän sen", sanoi Silvia päättävästi. "Kuule, äiti, me tahdomme myöskin tehdä uhrauksia. Sinä lupasit minulle päivänvarjon toukokuun lopulla, ja Henrik odottaa värilaatikkoa. Me emme tahdo niitä. Me emme tahdo, että niihin suotta tuhlataan rahaa. Me olemme aivan yhtä tyytyväiset ilmankin. Ymmärrätkös?" Äiti koetti vastata, mutta Silvia sanoi: "Me olemme sen jo valmiiksi miettineet. Ja niin kauan kuin isällä ei ole rahaa, emme tahdo hedelmiä emmekä mitään herkkuja. Keitto riittää, ja aamulla me syömme vain leipää. Siten menot vähenevät, kulunkeja meistä kyllä sittenkin on. Ja me lupaamme, että aina saat nähdä meidät tyytyväisinä. Eikö niin, Henrik?" — "Niin", vastasin minä. — "Aina iloisina, kuten tähänkin asti", toisti Silvia keskeyttäen äidin, joka näytti tahtovan sanoa jotakin vastaan. "Ja jos vielä muita uhrauksia on tarpeen vaatteiden tai muun suhteen, olemme heti valmiit. Voisimmehan myydä leikkikalumme ja lahjamme, minä tuon kaikki tavarani tänne. — Ja sitten minä rupean sinun palvelijaksesi, emmekä teetä enää mitään ulkona. Minä teen työtä sinun kanssasi aamusta iltaan, teen mitä vain tahdot. Olen valmis kaikkeen, kaikkeen", huusi hän ja kietoi käsivartensa äidin kaulaan, "jotta ei isällä ja äidillä enää olisi huolia, jotta taas voisitte olla onnellisia ja elää Silvianne ja Henrikkinne iloksi, jotka teitä niin sanomattomasti rakastavat".

Voi, en koskaan ole nähnyt äitiäni niin iloa säteilevänä kuin näitä sanoja kuunnellessaan. Hän suuteli meitä otsalle itkien ja nauraen, saamatta kotvan aikaan mitään sanotuksi. Ja sitten hän vakuutti, että Silvia oli käsittänyt väärin, että kaikeksi onneksi emme olleetkaan puutteessa. Hän kiitti meitä monta kertaa ja kertoi kaikki isälle hänen kotiin tultuaan. Isä ei virkkanut mitään.

Mutta kun minä seuraavana päivänä istuin ruokapöytään, löysin ilokseni ja surukseni värilaatikon, ja siskoni löysi päivänvarjonsa.

APENNINEILTA ANDES-VUORILLE.

(Opettajan kertomus.)

Torstaina toukokuun 11 p:nä.

Monta vuotta sitten läksi pieni genovalainen kolmetoistavuotias työmiehenpoika ihan yksinään Genovasta Amerikkaan äitiänsä etsimään.

Äiti oli pari vuotta aikaisemmin matkustanut Argentiinan tasavallan pääkaupunkiin Buenos Airesiin etsiäkseen siellä paikkaa jossain varakkaassa perheessä ja siten mitä pikimmin ansaitakseen niin paljon, että voisi saada perheensä tilan parannetuksi, sillä se oli useiden onnettomuuksien johdosta joutunut velkoihin ja kurjuuteen.

Hän ei suinkaan ollut ensimmäinen äiti, joka Italiasta matkusti siinä tarkoituksessa. Moni rohkea vaimo oli ennen häntä tehnyt tuon pitkän matkan ja joitakin vuosia palveltuaan palannut kotiin tuoden mukanaan muutamia tuhansia liiroja, jotka oli saanut säästetyksi siellä maksetuista suurista palkoista.

Äiti itki katkeria kyyneliä erotessaan pojistaan, joista toinen oli kahdeksantoista-, toinen yksitoistavuotias. Mutta hän oli uskalias ja toiveita täynnä. Matka onnistui hyvin, ja heti Buenos Airesiin päästyään hän oli erään genovalaisen kauppiaan, miehensä serkun välityksellä, joka jo useita vuosia oli asunut sielläpäin, onnistunut saamaan hyvän paikan varakkaassa genovalaisessa perheessä, joka maksoi hänelle hyvän palkan ja kohteli häntä kaikin puolin hyvin. Jonkin aikaa hän ylläpiti omaistensa kanssa säännöllistä kirjeenvaihtoa. Keskinäisen sopimuksen johdosta mies lähetti kirjeet serkulleen, joka ne sitten toimitti vaimolle, ja tämä antoi taas hänelle vastaukset, jotka hän pani menemään Genovaan lisäten itsekin väliin pari riviä niihin. Kun vaimo kuukausittain ansaitsi kahdeksankymmentä liiraa eikä niistä mitään kuluttanut, lähetti hän aika-ajoin kotiin kauniin summan, jolla kelpo mies maksoi kaikkein kiireellisimmät velat ja sai kunniallisen nimensä ja maineensa pelastetuksi. Ja sillä aikaa hän itse työskenteli ahkerasti ja oli tyytyväinen tuloksiin eläen siinä toivossa, että vaimo pian palaisi, sillä ilman häntä tuntui koti tyhjältä ja kolkolta. Varsinkin nuorin poika, joka oli äitiinsä kovin kiintynyt, kävi yhä alakuloisemmaksi eikä voinut tottua hänen poissaoloonsa.

Kun lähdöstä oli noin vuosi kulunut, saapui lyhyt kirje, jossa äiti valitti voivansa pahoin, ja sen jälkeen ei enää kuulunut mitään. He kirjoittivat kaksi kertaa serkulle, mutta tämä ei vastannut. He kirjoittivat argentiinalaiselle perheelle, jonka luona vaimo palveli, mutta vastausta ei kuulunut. Ehkäpä kirje ei ollut saapunutkaan perille, kun osoite oli vaillinainen. Peläten jotain onnettomuutta he kirjoittivat Buenos Airesiin Italian konsulille pyytäen häntä tiedustelemaan asiaa. Kolmen kuukauden kuluttua he saivat konsulilta vastauksen, missä tämä ilmoitti, että kaikki haku oli ollut turhaa. Vaikka hän oli pannut ilmoituksen lehtiin, ei kukaan tullut antamaan minkäänmoisia tietoja. Oli luultavaa, että tämä hyvä, mutta arka äiti, peläten perheelleen syntyvän joitakin ikävyyksiä siitä, että hän oli ottanut palvelijan paikan, ei ollut ilmoittanutkaan oikeata nimeään.

Taas kului kuukausia ilman minkäänlaisia tietoja. Isä ja pojat olivat hyvin murheissaan, ja varsinkin oli nuorin niin masentunut, ettei mikään häntä enää lohduttanut. Mitä tehdä, kenen puoleen kääntyä? Isän ensimmäinen ajatus oli matkustaa Amerikkaan vaimoaan etsimään. Mutta työ? Kukapa sillä aikaa elättäisi poikia? Eikä vanhin poikakaan voinut matkustaa, sillä hän rupesi juuri siihen aikaan ansaitsemaan ja oli siis tarpeen kotona. Ja tässä tuskassa he elivät. Joka päivä oli toisensa kaltainen, aina vain uudistuivat samat surulliset puheet, tai he istuivat ääneti ja katselivat alakuloisina toisiaan.

Eräänä iltana sanoi Marco, pienempi pojista, päättäväisesti: "Nyt minä itse matkustan Amerikkaan äitiäni etsimään." — Isä pudisti päätään surullisesti eikä vastannut mitään. Se oli kyllä kaunis ajatus, mutta mahdoton toteuttaa. Kolmetoistavuotiaana lähteä kuukauden kestävälle matkalle Amerikkaan! Mutta poika pysyi itsepintaisesti tässä ajatuksessa. Hän pyysi tänään, huomenna, joka päivä hyvin maltillisesti, mutta samalla hän esitti syynsä niin selvään ja perusteellisesti kuin täysi-ikäinen. "Moni muukin on mennyt sinne, vieläpä minua pienemmätkin. Kun kerran olen laivassa, pääsen yhtä hyvin perille kuin joku toinenkin. Sinne päästyä ei ole muuta tekemistä kuin etsiä serkun puoti. Siellä on monta italialaista, kyllä joku minulle sen kadun osoittaa. Kun kerran olen löytänyt serkun, on äitikin löydetty. Jos taas en tapaisiltaan serkkua, menen konsulin luo ja otan selon argentiinalaisesta perheestä. Tulkoon mitä tulee, kyllä siellä niin paljon työtä on, että minäkin jotain saan, edes paluupiletin ansaituksi."

Ja näin hän vähitellen sai isänsä vakuutetuksi. Isä piti häntä suuressa arvossa, sillä hän tiesi, että Marcolla oli rohkeutta ja ymmärrystä, että hän oli tottunut puutteeseen ja kieltäymyksiin ja että kaikki nämä ominaisuudet kasvaisivat hänessä kaksinkertaisiksi, kun hänellä oli mielessään tuo kallis päämäärä, löytää äitinsä, jota hän rakasti yli kaiken. Sattui vielä niin hyvin, että eräs isän tuttavista oli hyvä ystävä erään laivankapteenin kanssa, ja tämä kuultuaan pojan tuumista lupasi hankkia hänelle vapaalipun kolmannessa luokassa Argentiinaan. Silloin isä viimeinkin pitkällisen viivyttelyn jälkeen antoi suostumuksensa, ja matka päätettiin. Poika sai pieneen laukkuun vähän vaatteita, taskuunsa hiukan rahoja ja serkun osoitteen, ja eräänä kauniina huhtikuun iltana he saattoivat hänet laivaan. Hyvästi jättäessään isä sanoi kyynelet silmissä: "Rohkeutta, Marconi! Sinä matkustat pyhän asian takia, ja Jumala on sinua auttava."

Marco rukka! Hänellä oli luja luonne, jota hän vielä kaikin tavoin oli koettanut karaista matkaa varten. Mutta kun kaunis Genova katosi taivaanrannan taakse ja hän oli aavalla merellä suuressa laivassa, joka oli täynnä tuntemattomia siirtolaisia, yksinäisenä, outona, vieressään vain pieni laukku, joka sisälsi koko hänen omaisuutensa, silloin ääretön alakuloisuus valtasi hänet. Kaksi päivää hän oli pitkänään etukannella kuin koira, ei syönyt juuri mitään, mutta itku oli koko ajan kurkussa. Kaikenlaisia surullisia ajatuksia pyöri hänen päässään, ja kaikkein surullisin palasi itsepintaisesti ehtimiseen takaisin, se ajatus, että hänen äitinsä oli kuollut. Levottomissa unissaan hän näki usein erään oudon henkilön, joka katseli häntä säälivästi ja sitten kuiskasi: "Äitisi on kuollut." Ja silloin hän aina heräsi päästäen tukahdutetun hätähuudon.

Sitten hän taas rohkaisi mielensä, kun oli kuljettu Gibraltarin salmen läpi ja päästiin Atlantin valtamerelle. Mutta se oli vain pieni huojennus. Tämä ääretön meri, yhä enenevä kuumuus, siirtolaisparkojen alakuloisuus ja hänen oma kasvava yksinäisyydentunteensa oli kerrassaan masentaa hänet. Kun päivät olivat niin tyhjät, niin toistensa kaltaiset, ei hän edes voinut erottaa niitä, vaan ne sulivat kaikki yhteen sellaiseksi sekasorroksi kuin sairaana ollessa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut merellä jo koko vuoden. Ja joka aamu herätessään hän tunsi uutta kauhua ajatellessaan pitkää matkaansa, yksinäisyyttään ja tätä suunnatonta vedenpaljoutta. Ja nuo lentävät kalat, jotka tuontuostakin kapsahtivat kannelle, kuuman vyöhykkeen ihmeelliset auringonlaskut veren- ja tulenpunaisine pilvineen, nuo öiset fosforivalot, jotka saivat koko meren loistamaan kuin hehkuvat laavavirrat, kaikki tämä tuntui hänestä paljon enemmän unennäöltä kuin todellisuudelta. Toisinaan taas, kun ilma oli sateinen ja myrskyisä, hänen täytyi istua kajuuttaan suljettuna, missä kaikki häilyi ja tärisi, kesken sairaiden valituksia ja hätähuutoja. Poika luuli viimeisen hetkensä tulleen.

Sitten oli meri taas tyyni ja herttainen, mutta silloin vallitsi sietämätön kuumuus ja ikävystyttävä yksitoikkoisuus. Ne olivat loppumattomia ja ikäviä päiviä, jolloin hikoilevat matkustajat viruivat liikkumattomina pöydillä ja tuoleilla ja näyttivät kuolleilta.

Matka ei tuntunut loppuvan koskaan. Vettä ja taivasta, taivasta ja vettä, tänään samoin kuin eilen, huomenna samoin kuin tänään — aina ja iankaikkisesti. Tuntikausia hän seisoi nojaten laivan parrasta vastaan ja katseli tätä ääretöntä merta huolestuneena, levottomana äitiään muistellen, kunnes hänen silmänsä ummistuivat ja pää vaipui olkapäätä vastaan.

Unissaan hän sitten taas näki tuon tuntemattoman, joka säälien katseli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Äitisi on kuollut." Tämä ääni sai hänet yht'äkkiä havahtamaan ja taas avoimin silmin jatkamaan samoja unia ja tuijottamaan kohden taivaanrantaa.

Matkaa kesti kaksikymmentäseitsemän päivää. Mutta viimeiset päivät olivat parhaat. Ilma oli kaunis ja raikas. Hän oli tutustunut erääseen hyväntahtoiseen lombardialaiseen. Tämä matkusti Amerikkaan etsimään poikaansa, joka oleskeli maanviljelijänä Rosario nimisessä kaupungissa. Hän kertoi tälle vanhukselle kaikki perheolonsa ja huolensa, ja usein tämä sitten taputti poikasen päätä ja sanoi: "Rohkeutta vain, pienokainen! Sinä löydät vielä äitisi terveenä ja reippaana." Tämä seura vahvisti häntä, ja hänen surulliset aavistuksensa alkoivat vähitellen hälvetä ja hänen mielialansa kävi levollisemmaksi. Laivan etukannella istuen vanhan talonpojan vieressä, joka poltti piippunysäänsä, kauniin tähtitaivaan alla, keskellä laulavia maanmiehiään, hän kuvaili sata kertaa ajatuksissaan tuloansa Buenos Airesiin, näki jo itsensä sillä määrätyllä kadulla, löysi puodin ja hyökkäsi serkkua vastaan. "Mitenkä äitini jaksaa? Missä hän on? Tulkaa! Antakaa, minä menen heti hänen luoksensa!" He juoksevat yhdessä, rientävät portaita ylös, ovi avautuu… Mutta tähän päättyivät hänen äänettömät yksinpuhelunsa, ja mielikuvitus suli sanomattomaan hellyydentunteeseen.

Kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä päivänä Genovasta lähdettyä he pääsivät perille. Oli kaunis, valoisa toukokuun aamu, kun laiva laski ankkurin mahtavassa La Plata-joessa, jonka varrella tuo suuri Buenos Aires, Argentiinan tasavallan pääkaupunki, sijaitsee.

Tämä ihana ilma oli hänestä kuin hyvä enne. Hän oli ihan pakahtua ilosta ja malttamattomuudesta. Äiti oli enää vain muutaman penikulman päässä. Jonkin tunnin kuluttua hän saisi jo nähdä hänet. Ja nyt hän siis oli Amerikassa, uudessa maailmassa, ja hänellä oli ollut uskallusta tulla tänne aivan yksin. Koko pitkä, vaivalloinen matka ei nyt enää merkinnyt mitään. Se tuntui kuin unennäöltä, josta hän juuri oli herännyt. Hän oli niin onnellinen, ettei hän kummastunut eikä huolestunut, vaikka tarkastellessaan taskujaan huomasi toisen rahakäärönsä olevan poissa. Hän oli näet jakanut pienen aarteensa kahtia, jotta ei kadottaisi kaikkea yht'aikaa. Se oli laivassa varastettu, ja nyt oli hänellä vain muutamia liiroja jäljellä. Mutta mitä hän siitä, nyt kun oli äitinsä läheisyydessä. Laukku selässä hän astui monen muun italialaisen keralla pieneen laivaan, joka kuljetti heidät rannan läheisyyteen, sitten taas Andrea Doria nimiseen veneeseen, josta hänet laskettiin satamassa maihin, puristi vanhan lombardialaisen ystävänsä kättä ja läksi pitkin askelin astumaan kaupunkiin päin. Päästyään ensimmäiselle kadulle hän pysähdytti ohikulkevan miehen ja pyysi häntä neuvomaan tietä "Taiteidenkadulle".

Sattumalta hän tuli puhutelleeksi erästä italialaista työmiestä. Tämä katseli häntä uteliaasti ja kysyi, osasiko hän lukea. Poika nyökäytti päätään. "No hyvä", sanoi työmies osoittaen katua, jota oli kulkenut. "Mene vain yhtämittaa suoraan eteenpäin ja lue tarkkaan kaikissa kulmissa katujen nimet. Viimein kyllä löydät senkin kadun, jota etsit." Poika kiitti ja läksi astuskelemaan pitkin edessään olevaa katua.

Se oli suora, loppumattoman pitkä ja kaita katu. Molemmin puolin oli pieniä valkeita taloja, jotka muistuttivat huviloita. Katu oli täynnä käveleviä ja ajavia, vaunuja ja rattaita, jotka synnyttivät huumaavan melun. Siellä täällä liehui ilmassa suuria, erivärisiä lippuja, joihin oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu mihin aikoihin laivat lähtivät eri kaupunkeihin. Vähän matkaa kuljettuaan hän näki oikealla ja vasemmalla poikkikatuja, jotka nekin kulkivat aivan suoraan niin pitkälle kuin silmä kantoi, olivat matalien valkeiden huoneiden reunustamat ja täynnä vaunuja ja ihmisiä.

Kaupunki tuntui ihan siltä, kuin sillä ei olisi ollut alkua eikä loppua. Tuntui, että vaikka olisi kulkenut päiviä ja viikkoja, olisi yhä vain kestänyt noita suoria katuja, aivan kuin koko Amerikka olisi ollut pelkkinä katuina. Hän katseli tarkkaan katujen nimiä. Ne olivat niin outoja, että hän tuskin osasi niitä lukea. Joka kadun kulmassa hän tunsi sydämensä rajusti sykkivän ajatellessaan, että se ehkä oli etsitty katu.

Hän tarkasteli kaikkia vaimoja siinä toivossa, että ehkä jo kadulla tapaisi äitinsä. Hän näki erään edessään kulkevan, joka pani hänen sydämensä seisahtumaan. Hän saavutti hänet ja huomasi, että se olikin neekerivaimo.

Taaskin hän tuli kadunristeykseen, luki ja jäi seisomaan kuin maahan kiinni kasvanut. Se oli Taiteidenkatu. Hän kääntyi kulmasta ja luki n:o 117. Serkun puoti oli 175. Hän kiirehti kulkuaan, juoksi pikemmin kuin astui. N:o 171:n luona hänen täytyi seisahtua hengähtämään. Hän sanoi itsekseen: "Oi äiti, äiti! Onko totta, että minä jo kohta saan nähdä sinut?" Hän juoksi eteenpäin ja saapui pieneen rihkamakauppaan. Siinä se nyt oli. Hän astui sisään. Kauppapöydän takana oli harmaapäinen nainen, joka katsoi häneen silmälasiensa läpi ja kysyi espanjankielellä:

"Mitä tahdot, poika?"

"Onko tämä", kysyi poika saaden vaivoin sanan suustaan, "onko tämä Francesco Merellin puoti?"

"Francesco Merelli on kuollut", vastasi nainen nyt italiankielellä.

Pojasta tuntui siltä, kuin hän olisi saanut piston rintaansa.

"Milloin hän kuoli?"

"Kyllä siitä jo on aikoja", vastasi nainen, "useita kuukausia. Kauppa kävi huonosti, ja hän etsi itsellensä toista paikkaa. Kerrotaan, että hän muutti Bahia Blancaan, kauas täältä. Mutta tuskin hän sinne ehti, ennenkuin jo kuoli. Puoti on nyt minun."

Poika kalpeni. Sitten hän sanoi nopeasti: "Merelli tunsi minun äitini, joka palveli erään herra Mequinezin luona. Hän yksin olisi saattanut sanoa minulle, mistä voin löytää äitini. Olen tullut Amerikkaan äitiäni etsimään. Merelli lähetti meille usein kirjeitä. Minun täytyy löytää äitini."

"Poika parka", sanoi nainen. "Nyt ovat hyvät neuvot kalliita. Minäpä kysyn puotipojalta. Hän tunsi Merellin juoksupojan. Ehkäpä hän tietää jotakin."

Hän meni puodin perälle ja kutsui poikaa, joka heti tuli. "Muistatko", kysyi nainen, "veikö Merellin poika silloin tällöin kirjeitä eräälle vaimolle, joka palveli eräässä argentiinalaisessa perheessä?"

"Mequinezilläkö?" sanoi poika. "Kyllä, rouva, aina joskus. He asuvat tuolla Taiteidenkadun päässä."

"Voi rakas rouva, kiitoksia", huusi Marco. "Sanokaa minulle myös talon numero! Ettekö tiedä? Antakaa jonkun johdattaa minut sinne! Tule sinä, poika! Minulla on vielä soldoja."

Hän puhui niin lämpimästi, ettei puotipoika edes odottanut emäntänsä käskyä, vaan sanoi: "Mennään sitten!"

Hän riensi nopein askelin ovesta ulos.

Kiireesti, sanaakaan vaihtamatta he menivät eteenpäin, kunnes pääsivät pitkän kadun päähän, astuivat erään valkoisen talon porttikäytävään ja pysähtyivät kauniin rautaristikon eteen, jonka takana levisi piha täynnä istutuksia.

Marco soitti kelloa.

Eräs neitonen tuli avaamaan.

"Täällä asuu eräs perhe Mequinez, eikö niin?" kysyi poika levottomasti.

"Asui", neiti vastasi, ääntäen italiankieltä kuin espanjaa. "Mutta nyt me asumme täällä."

"Ja mihin he sitten ovat muuttaneet?" kysyi Marco vavisten.

"Cordovaan."

"Cordovaan!" huusi Marco. "Missä on Cordova ja se henkilö, joka palveli heidän luonaan, minun äitini! Palvelija oli minun äitini. Ovatko he ottaneet äitini mukaansa?"

Neitonen katseli häntä ja vastasi: "En tiedä. Ehkä isäni voi antaa jonkinmoisia tietoja. Hän tutustui heihin ennen heidän poismuuttoaan. Odottakaa hetkinen!"

Hän riensi pois ja palasi kohta isänsä kanssa, joka oli kookas, harmaapartainen herra. Tämä katseli vähän aikaa genovalaisen pojan miellyttävää vartaloa, valkeita kiharoita ja kotkannenää ja kysyi sitten huonolla italiankielellä:

"Äitisi on genovalainen?"

"On", vastasi Marco.

"Hyvä, tämä genovalainen palvelija on seurannut heitä, sen tiedän ihan varmaan."

"Ja minne he ovat menneet?"

"Cordovan kaupunkiin."

Poika huokasi ja sanoi sitten kohtaloonsa nöyrästi alistuneena:

"No sitten minäkin lähden Cordovaan."

"Voi poika rukka", sanoi herra katsellen häntä säälien. "Cordovaan on täältä sata penikulmaa."

Marco kalpeni ja nojautui rautaristikkoon.

"Katsotaanpa — katsotaan mitä tässä voisi tehdä", sanoi herra osaaottavaisesti ja avasi oven. "Tule hetkeksi tänne sisään. Ehkäpä tästä vielä selviää jokin keino." Hän käski häntä istumaan ja kertomaan koko elämäkertansa, kuunteli kaikkea hyvin tarkasti ja kysyi sitten lyhyesti: "Sinulla ei ole rahaa, eikö totta?"

"On minulla vielä… vähäisen", vastasi Marco.

Herra mietti hetkisen. Sitten hän istui pöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeen, sulki sen ja antoi pojalle sanoen: "Kuule, pieni italialainen, ota tämä kirje ja mene Bocaan. Se on pieni, puoleksi genovalainen kaupunki kahden tunnin matkan päässä täältä. Kuka tahansa saattaa neuvoa sinulle tien sinne. Mene sinne ja etsi se herra, jolle tämä kirje on kirjoitettu ja jonka siellä kaikki tuntevat. Hän pitää huolen siitä, että pääset huomenna Rosarion kaupunkiin, ja siellä hän taas voi mainita jonkun henkilön, joka auttaa sinua, niin että pääset Cordovaan ja löydät siellä Mequinezin perheen ja äitisi. Ota kuitenkin tämä." Ja hän laski muutamia liiroja hänen käteensä. "Mene nyt! Ole uskalias! Kaikkialla tapaat maanmiehiäsi, eivätkä he jätä sinua avutta. Hyvästi!"

Poika vastasi: "Kiitos!" Muita sanoja hän ei löytänyt, vaan astui laukkuineen ulos. Erottuaan pienestä oppaastaan hän käänsi askelensa Bocaan päin, sydän täynnä surua, mutta myöskin hämmästystä, nähdessään tämän suuren meluavan kaupungin, jonka katuja hän nyt asteli.

Kaikki mitä tapahtui tästä hetkestä seuraavaan päivään asti, jäi hänen muistiinsa epäselväksi ja sekavaksi, kuin kuumetautisen houreet, niin väsynyt, levoton, toivoton ja kiihtynyt hän oli. Yönsä hän lepäsi halvassa majassa Bocassa erään satamalastaajan vieressä ja istui sitten miltei koko päivän lankkukasan päällä katsellen kuin unissaan tuhansia laivoja, proomuja ja veneitä. Seuraavan päivän iltahämärässä hän istui suuressa, hedelmillä lastatussa purjelaivassa, jota kaksi auringon paahtamaa genovalaista kuljetti Rosarioon. Näiden maanmiesten ääni ja tuo rakas, tuttu murre, jota he puhuivat, lohdutti taas vähän hänen mieltään.

He lähtivät, ja matkaa kesti kolme päivää ja neljä yötä ja herätti pienessä matkustajassa yhtämittaista ihmettelyä.

Kolme päivää ja neljä yötä tällä mahtavalla Parana-virralla, jonka rinnalla Italian suuri Po-joki on kuin pieni puro ja jonka pituus on kuin monta Italiaa. Laiva kulki hitaasti tätä ääretöntä vesitietä ylöspäin. Kuljettiin ohi pitkien saarien, jotka ennen muinoin olivat olleet käärmeiden ja tiikerien pesäpaikkoja ja nyt oranssipuiden ja pensaikkojen peittämillä muistuttivat vedessä uiskentelevia metsiä. Väliin mentiin ahtaita kanavia, joista tuskin enää luuli ulos pääsevänsä; sitten saavuttiin taas aavoille ulapoille, jotka olivat kuin suuret, tyynet järvet; sitten taas purjehdittiin mutkikkaita salmia tiheäkasvuisten saarien välissä. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Kuta kauemmaksi he kulkivat, sitä alakuloisemmaksi tämä suuri virta teki Marco paran. Hän kuvitteli äitinsä olevan sen lähteillä ja matkan kestävän vuosikausia. Kahdesti päivässä hän söi laivamiesten kanssa kuivaa leipää ja vähäisen suolaista sianlihaa. Kun laivamiehet näkivät hänet alituisesti surumielisenä, eivät he puhutelleet häntä. Öisin hän makasi kannella ja heräsi usein yht'äkkiä säikähtäen kuun kirkasta loistetta, joka valaisi näitä äärettömiä vesiä ja kaukaisia rannikoita, ja silloin sydän ihan kuin pusertui kokoon.

"Cordova!" Hän toisti tätä nimeä: "Cordova!" Se oli kuin noiden ihmeellisten kaupunkien nimet, joista saduissa puhuttiin. Mutta sitten hän ajatteli: "Äitinikin on kulkenut tätä samaa tietä, nähnyt nämä saaret ja rannat." Ja silloin nämä seudut eivät enää tuntuneet niin oudoilta ja yksinäisiltä, koska äidin silmäkin oli niitä katsellut…

Yön hiljaisuudessa eräs laivamies lauleskeli. Tämä ääni johdatti hänen mieleensä ne laulut, joilla äiti oli tuudittanut hänet pienenä nukuksiin. Kun hän viimeisenä yönä kuuli nämä sävelet, hän rupesi nyyhkimään. Laivamies keskeytti laulunsa. Sitten hän huusi: "Rohkeutta, rohkeutta, poika! Ei sovi, että genovalainen itkee, siksi että on kaukana kotitienoilta. Genovalaisethan vaeltavat halki maailman voitonriemuisina ja jalomaineisina." Nämä sanat rohkaisivat pojan mieltä. Hän tunsi genovalaisen veren virtaavan suonissaan, kohotti uljaasti otsaansa ja laski puristetun nyrkkinsä peräsimelle.

"No hyvä", puhui hän itsekseen. "Vaikka minun pitäisi marssia läpi koko maailman, vielä matkustaa vuosikausia, kulkea jalan satoja penikulmia, niin eteenpäin vain olen pyrkivä, kunnes löydän äitini. Vaikka sitten puolikuolleena pääsisinkin perille ja heti vaipuisin hengettömänä hänen jalkainsa juureen, kun hänet vain kerran vielä saan nähdäkseni." Ja sitten hän saapui rusottavassa aamuauringon valossa rauhoittuneena, miltei juhlallisin mielin Rosarion kaupunkiin, joka sijaitsee Parana-virran aavalla rannalla, missä satojen eri maista tulleiden laivojen liputetut mastot kuvastuivat veteen.

Heti rantaan laskettua hän astui laukkuineen kaupunkiin etsiäkseen sitä argentiinalaista herraa, jolle hänellä oli vietävänä suosituskirje Bocasta. Rosario oli hänestä kuin vanha tuttu kaupunki. Siellä olivat nuo samat, pitkät, suorat kadut, samat valkoiset, matalat talot. Kattojen yli kulki joka suuntaan sähkö- ja puhelinlankoja, jotka näyttivät jättiläissuurelta hämähäkinverkolta. Kaikkialla oli hevosten, ihmisten ja vaunujen synnyttämää melua. Hän miltei huumautui ja luuli uudestaan olevansa Buenos Airesissa ja kulkevansa serkkua etsimässä. Tunnin verran hän näin käyskenteli, kääntyi väliin sinne, väliin tänne ja luuli aina vain tulevansa samoille kaduille. Uudistettujen kyselyjen avulla hän viimeinkin löysi uuden suosijansa talon. Hän soitti. Ovella näyttäytyi iso, vaaleaverinen äreä mies, joka näytti jonkinlaiselta taloudenhoitajalta ja kysyi tylysti, vieraasti ääntäen:

"Mitä sinä tahdot?"

Poika mainitsi herran nimen.

"Herra" — vastasi taloudenhoitaja — "matkusti eilen illalla perheineen Buenos Airesiin".

Poika jäi mykäksi.

Sitten hän sammalsi: "Mutta minä… minulla ei ole ketään täällä. Olen aivan yksin." Ja hän antoi kirjeensä.

Taloudenhoitaja otti sen, luki ja sanoi sitten nyreästi: "Minä en voi sinua auttaa. Kun herra kuukauden kuluttua palaa, annan sen hänelle."

"Mutta minä, minä olen yksin, olen avun tarpeessa", huudahti poika rukoilevalla äänellä.

"Ei se minuun koske", vastasi toinen. "Sinun maastasi on Rosariossa jo yllin kyllin roskaväkeä. Korjaa vain pikimmiten luusi täältä ja kerjää Italiassa." Ja hän sulki portin hänen silmäinsä edessä.

Poika jäi seisomaan kuin kivettynyt.

Sitten hän hitaasti nosti laukun selkäänsä ja poistui murtunein sydämin. Tässä kauheassa mielenliikutuksessa häntä vaivasivat tuhannet surulliset ajatukset. Mitä tehdä? Minne mennä? Rosariosta Cordovaan oli vielä kokonaisen päivän junamatka. Hänellä oli vain muutamia liiroja. Mutta kun niistä tämän päivän menot maksettiin, ei jäänyt juuri mitään. Mistä saada rahoja rautatielipun lunastamiseen? Hän osasi tehdä työtä! Mutta keneltä sitä pyytää? Rupeaisiko kerjäämään? Ei, ei. Tulla poisajetuksi, herjatuksi, nöyryytetyksi niinkuin äsken. Ei koskaan, ei koskaan, ennen vaikka kuolla!

Ja näin ajatellessaan ja tuota silmänkantamatonta katua uudestaan mittaillessaan hän tunsi rohkeutensa menneeksi. Hän heitti laukkunsa katukäytävälle, istui sille nojaten muuriin, ja kätki kasvonsa käsiinsä äänettömässä epätoivossa.

Ohikulkevat tyrkkivät häntä. Vaunujen tärinä täytti kadun. Muutamat poikaset jäivät suu avoinna töllistelemään häntä. Näin hän istui jonkin aikaa.

Yht'äkkiä eräs ääni sai hänet säpsähtämään, ääni, joka puhutteli häntä italiankielellä sanoen:

"Mikä sinua vaivaa, poika?"

Hän kohotti päätään, hypähti jaloilleen ja päästi kummastuneen huudon: "Te täällä!"

Se oli tuo vanha lombardialainen talonpoika, joka oli matkalla osoittanut hänelle ystävyyttä. Talonpojan hämmästys ei ollut vähempi. Poika ei antanut hänelle aikaa kyselyihin, vaan kertoi kiireesti kaikki vaiheensa. — "Nyt olen rahatta. Minun täytyy tehdä työtä. Voi, hankkikaa minulle jotakin tehtävää, jotta voisin saada kootuksi muutamia liiroja! Voin tehdä kaikkea, kantaa tavaroita, lakaista katuja, toimittaa asioita, työskennellä pellolla. Olen varsin tyytyväinen karkeaan leipään, kun vain saan niin paljon, että pääsen matkustamaan, että saan tavata äitini. Tehkää minulle se palvelus ja etsikää minulle työtä! Jumalan tähden työtä, muuten olen hukassa!"

"Kas niin", sanoi talonpoika, katsoen ympärilleen ja kynsäisten korvantaustaan. "Ikävä juttu! Tehdä työtä, se on pian kyllä sanottu… Katsotaanpa! Eiköhän olisi mahdollista täällä oleskelevien maanmiesten keskuudesta saada kootuksi kolmekymmentä liiraa."

Poika loi silmänsä häneen, ja toivo alkoi uudestaan elää hänen rinnassaan.

"Tule kanssani", sanoi talonpoika.

"Minne?" kysyi poika tarttuen laukkuunsa.

"Tule vaan!"

Talonpoika läksi astumaan, ja Marco seurasi häntä. He kulkivat pitkän matkan vieretysten sanaakaan vaihtamatta. Talonpoika pysähtyi erään pienen ravintolan edustalle, jonka kyltissä oli tähti ja sen ympärillä kirjoitus: "La estrella de Italia" [Italian tähti].

Hän kurkisti sisään ja sanoi sitten pojan puoleen kääntyen: "Me tulemme oikealla hetkellä." He astuivat suureen huoneeseen, jossa oli monta pöytää, ja niiden ympärillä istui miehiä syöden, juoden ja puhuen. Vanha lombardialainen läheni ensimmäistä pöytää, ja tavasta, millä hän tervehti siellä istuvia, saattoi päättää, että hän oli hiljattain istunut heidän seurassaan. He kilistelivät lasejaan ääneen puhuen ja nauraen. "Toverit", sanoi lombardialainen, pitemmittä mutkitta esitellen Marcon. "Täällä on eräs köyhä poika, meidän maanmiehemme, joka on tullut ihan yksinään Buenos Airesiin äitiään etsimään. Mutta siellä hänelle sanottiin: 'Ei äitisi olekaan täällä, hän on Cordovassa.' Hän astuu purjelaivaan ja saapuu kolmen päivän ja neljän yön perästä Rosarioon tuoden mukanaan pienen suosituskirjeen. Perille päästyään hän antaa kirjeensä. Se ei merkitse mitään. Herra on poissa. Hänellä ei ole ainoatakaan sentesimoa. Hän on täällä yksin ja aivan epätoivossa. Ja sillä pojalla on sydäntä. Katsotaanpa, emmekö voisi koota niin paljoa, että saisimme hänelle Cordovaan matkalipun, jotta hän löytäisi äitinsä. Emme suinkaan voi jättää häntä tänne kuin koiraa."

"Ei, ei millään ehdolla! Kukapa siihen suostuisi", kaikki huusivat yhteen suuhun ja löivät nyrkkinsä pöytään. "Meidän maanmiehemme! Tule tänne, pienokainen! Me olemme siirtolaisia. Katsokaa, kuinka pulska poika! Rahat esiin, pojat! Hyvä! Ja yksin sinä olet tullut. Kas siinä on sydän paikallaan. Kyllä me lähetämme sinut äitisi luo, usko pois."

Ja yksi nipisti häntä poskesta, toinen laski kätensä hänen olalleen, kolmas otti laukun hänen selästään. Nekin siirtolaiset, jotka istuivat vähän etäämpänä toisissa pöydissä, nousivat paikoiltaan ja tulivat lähemmäksi. Pojan elämänvaiheet kiersivät ympäri koko ravintolan. Lähihuoneesta tuli kaksi argentiinalaista miestä. Eipä kestänyt kymmentäkään minuuttia, ennenkuin lombardialainen oli saanut kerätyksi neljäkymmentäkaksi liiraa hattuun, jota piti kädessään.

"Näetkös", sanoi hän sitten poikaan kääntyen, "kuinka nopeasti kaikki käy Amerikassa!"

"Juo vähäisen", huusi eräs toinen kurottaen hänelle viinilasia. "Juo äitisi terveydeksi!" Kaikki kohottivat lasejaan. Ja Marco toisti: "Äitini terveydeksi!" Mutta ilo puristi hänen kurkkunsa kokoon, hän asetti lasin pöydälle ja heittäytyi vanhan ystävänsä kaulaan.

Seuraavana päivänä aamun koittaessa hän oli jo matkalla Cordovaan rohkeana, hymyilevänä, täynnä iloisia aavistuksia. Mutta ei ole sellaista iloa, joka kestäisi kauan, kun luonto oikein osoittaa nurjaa muotoaan. Ilma oli kylmän harmaa ja kolkko. Juna, joka oli melkein tyhjä, kiiti silmänkantamatonta asumatonta tasankoa. Marco oli yksinään suuressa, sangen pitkässä vaunussa, joka muistutti sellaisia, missä haavoitettuja kuljetetaan. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle, mutta ei nähnyt muuta kuin äärettömän erämaan, missä kasvoi siellä täällä pieni omituinen puu, jonka runko ja oksat olivat koukistuneet ja kitukasvuiset. Sellaisia hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Ne näyttivät melkein huolestuneilta ja vihaisilta. Tuo synkkä, niukka, surullinen kasvillisuus antoi tasangolle äärettömän suuren kalmiston leiman. Hän nukahti puoleksi tunniksi ja katseli taaskin maisemaa. Aina vain sama näky. Rautatieasemat olivat kuin autioita erakkomajoja, ja junan seisahtuessakaan ei kuulunut yhtään ääntä. Hän oli mielestään kuin hylätty ja kadonnut keskelle erämaata. Joka asemaa hän luuli viimeiseksi ja arveli, että nyt seuraa tuo kamala, salaperäinen villien maa. Jääkylmä tuuli puhalsi vasten hänen kasvojansa. Kun hän huhtikuun loppupuolella Genovassa oli noussut laivaan, eivät hänen omaisensa tulleet ajatelleeksi, että hän Amerikassa saisi maistaa talvea, ja olivat vain pukeneet hänet kesävaatteisiin. Jonkin tunnin kuluttua häntä rupesi viluttamaan, ja kaikki nuo edellisten päivien väsymykset, vaivat ja kärsimykset, kaikki unettomat yöt alkoivat nyt vaikuttaa. Hän nukkui kauan ja heräsi viimein kylmästä kankeana, tuntien pahoinvointia. Ja hän turisi sanomatonta kauhua kuvitellessaan sairastuvansa ja kuolevansa matkalle. Sitten hänen ruumiinsa heitettäisiin tälle synkälle, autiolle tasangolle ja joutuisi koirien ja petolintujen raadeltavaksi, kuten ne kuolleet hevoset ja lehmät, joita hän oli nähnyt siellä täällä junan läheisyydessä, mutta joista hän aina oli kauhulla kääntänyt silmänsä muualle. Pahoinvointi lisäsi hänen levottomuuttaan, ja luonnon kolkko hiljaisuus pani hänen mielikuvituksensa liikkeelle äärimmäisyyksiin asti. Oliko sitten varmaa, että hän saisi tavata äitiänsä Cordovassa? Jos tuo herra Taiteidenkadun varrella olikin erehtynyt! Ja jos hän oli kuollut! Näitä ajatellessaan hän uudestaan nukkui, näki unta, että oli jo Cordovassa, mutta että siellä huudettiin joka ovesta, joka ikkunasta: "Ei äitisi ole täällä, ei hän ole täällä, ei ole." Hän heräsi siihen, kavahti pystyyn ja näki vaunun perällä kolme parrakasta miestä kirjaviin saaleihin kiedottuina. He katselivat häntä ja puhuivat keskenään matalalla äänellä. Salaman nopeudella hänessä heräsi epäluulo, että ne olivat murhamiehiä, jotka tahtoivat tappaa hänet varastaakseen hänen laukkunsa. Viluun ja pahoinvointiin liittyi vielä pelkokin. Liikkeelle päässyt mielikuvitus ei tuntenut enää rajoja. Miehet katselivat häntä yhtämittaa. Eräs heistä jo lähestyi häntä. Hän kadotti tykkänään tajunnan ja hyökkäsi kädet ojossa häntä vastaan huutaen: "Ei minulla ole mitään, olen vain köyhä poika. Olen Italiasta ja etsin äitiäni. Olen ihan yksin, älkää tehkö minulle pahaa!"

Miehet ymmärsivät hänet heti ja tunsivat sääliä. He hyväilivät häntä ja koettivat lohduttaa häntä lausuen sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Kun he huomasivat hänen hampaittensa kalisevan vilusta, kietoivat he yhden isoista saaleista hänen ympärilleen ja käskivät hänen istua, jotta hän taas nukkuisi. Ja sen hän tekikin, niin pian kuin alkoi hämärtää. Kun he sitten herättivät hänet, oltiin jo Cordovassa.

Voi kuinka vapaasti hän nyt hengitti, kuinka kiihkeästi hän juoksi vaunuista. Heti hän kysyi eräältä rautatienpalvelijalta, missä insinööri Mequinez asui. Mies mainitsi hänelle erään kirkon nimen. Talo oli aivan kirkon läheisyydessä. Poika riensi matkaansa. Yö oli. Hän saapui kaupunkiin ja luuli taas uudestaan tulleensa Rosarioon nähdessään samat suorat kadut, joiden varrella olivat nuo valkeat, matalat rakennukset ja joita taas yhtä pitkät ja suorat poikkikadut leikkasivat. Mutta kaduilla oli vähän väkeä. Kun hän lyhdyn valossa tarkasteli ihmisiä, huomasi hän heidän olevan oudon näköisiä, kasvojen värin tummanvihreän. Siellä täällä hän näki omituisesti rakennetun kirkon kohoavan suurena ja mustana öistä taivasta kohti. Kaupunki oli pimeä ja hiljainen. Mutta pojasta se tuntui ystävälliseltä, sillä se oli kuitenkin toista kuin tuo ääretön erämaa, jota hän vast'ikään oli kulkenut. Hän kyseli eräältä papilta, löysi pian kirkon ja talon ja veti vavisten kellonnuoraa, puristaen toisen kätensä rintaansa vastaan saadaksensa hiljenemään sykkivän sydämensä, joka oli pakahtua.

Vanha nainen tuli avaamaan, lyhty kädessä.

Poika ei vähään aikaan saanut mitään sanotuksi.

"Ketä etsit?" kysyi vaimo espanjankielellä.

"Insinööri Mequineziä", vastasi Marco.

Vanhus teki liikkeen ikäänkuin ristiäkseen kätensä ja vastasi päätään pudistaen: "Sinäkin tahdot tavata insinööri Mequineziä. Minusta tuntuu tosiaankin siltä, kuin tästä jo pitäisi tulla loppu. Nyt on jo kolme kuukautta käyty meitä vaivaamassa. Ei näy riittävän, että se seisoi sanomalehdissä. Olisi kai painettava kadunkulmiinkin, että herra Mequinez asuu Tucumanissa."

Poika teki epätoivoisen liikkeen. Sitten hän puhkesi raivoon: "Se on kuin kirous. Kai minun vielä täytyy kadulle kuolla löytämättä äitiäni… Tulen hulluksi, tappakaa minut ennen… Voi hyvä Jumala!… Mikä sen kaupungin nimi on? Missä se on? Kuinka kaukana se on?"

"Poika parka", sanoi vanhus sääliväisesti, "eihän se ole mikään pieni matka. Noin neljä- tai viisisataa penikulmaa."

Poika peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti: "Ja nyt… mitä minun pitää tehdä?"

"Niin, mitäpä nyt sanoisin sinulle, pieni raukka! Minä en tiedä."

Mutta silloin eräs ajatus juolahti hänen mieleensä ja hän sanoi kiireesti: "Kuule, tässä pistää jotakin päähäni. Minä tiedän jotakin. Mene tuonne vastapäätä, oikealle puolelle katua. Kolmannen portin kohdalla löydät pihan. Siellä on eräs 'capataz', eräs kauppias, joka huomenna lähtee vaunuineen härkineen Tucumaniin. Mene ja tiedustele, ottaisiko hän sinut mukaansa, jos tarjoat hänelle palvelustasi. Hän ehkä antaa sinulle sijan vaunuissaan. Riennä!"

Poika tarttui laukkuunsa, kiitti ja juoksi tiehensä. Parin minuutin kuluttua hän oli suurella, lyhtyjen valaisemalla pihalla, missä monta miestä asetti hedelmäsäkkejä suuriin vaunuihin, jotka pyöreine kattoineen ja korkeine pyörineen muistuttivat markkinoilla esiintyvän teatteriseurueen huonetta. Iso, parrakas mies, valko- ja mustaruutuinen takki yllä, suuret saappaat jalassa, johti työtä. Poika läheni häntä ja esitti arasti asiansa, kertoen myöskin tulevansa Italiasta ja etsivänsä äitiänsä. Capataz, karavaanin johtaja, tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja vastasi sitten kuivasti: "Ei ole tilaa."

"Minulla on viisitoista liiraa", vastasi poika rukoilevalla äänellä. "Ne minä annan teille. Matkan kestäessä teen työtä. Ammennan vettä ja juotan juhtia, teen mitä tahansa. Vähäisen leipää riittää minulle ruoaksi. Voi, minä pyydän teitä, ottakaa minut mukaanne, hyvä herra!"

Mies katseli häntä uudestaan ja vastasi sitten ystävällisemmin: "Ei ole paikkaa… ja sitäpaitsi… emme menekään Tucumaniin, vaan erääseen toiseen kaupunkiin, Santiago dell' Esteroon. Meidän täytyisi jättää sinut tielle, ja sitten sinun olisi vielä kuljettava pitkä matka jalan."

"Voi, minä teen vaikka mitä", huusi Marco. "Minä kyllä kävelen, älkää sitä ensinkään ajatelko. Kyllä minä sitten jollakin tavalla pääsen perille. Antakaa minulle vain paikka vaunuissanne, hyvä herra! Jumalan tähden, älkää jättäkö minua tänne yksin!"

"Mutta ajattele, lapsi, että se on kahdenkymmenen päivän matka!"

"Ei se tee mitään."

"Se on vaivalloinen matka."

"Kyllä minä kestän kaikki."

"Sinun täytyy kulkea ihan yksin."

"En minä pelkää mitään, kunhan vain löydän äitini. Armahtakaa minua!"

Mies kohotti lyhtyä ja katseli hänen kasvojaan. Sitten hän sanoi: "Olkoon menneeksi!"

Poika suuteli hänen kättänsä.

"Tämän yön saat nukkua vaunuissa", sanoi kauppias jättäessään hänet. "Huomenna kello neljä tulen herättämään sinut. Hyvää yötä!"

Seuraavana aamuna kello neljä tuo pitkä vaunurivi lähti tähtien tuikkeessa hirmuisella melulla liikkeelle. Jokaisten vaunujen eteen oli valjastettu kuusi härkää, koko härkälauma seurasi vielä jäljestä, jotta aina olisi vaihtaa, kun ensimmäiset uupuivat. Marco sijoitettiin yhteen näistä vaunuista säkkien päälle, ja sinne hän piankin nukkui. Kun hän jälleen heräsi, oli koko vaunujono pysähtynyt yksinäiselle paikalle ja kaikki miehet istuivat piirissä vasikan-neljänneksen ympärillä, joka oli pantu maahan pistetyn seipään päähän paistumaan suuren, tuulessa liehuvan valkean ääreen. Sitten he söivät kaikki yht'aikaa, panivat pitkäkseen levähtämään ja jatkoivat taas matkaa. Ja näin matka jatkui säännöllisesti kuin sotilasmarssi. Joka aamu kello viisi lähdettiin liikkeelle, sitten pysähdyttiin kello yhdeksän. Iltapäivällä viiden tienoissa taas mentiin eteenpäin, kunnes kello kymmenen sijoituttiin yötä varten. Ajajat ratsastivat vaunujen vieressä ja ajoivat härkiä pitkillä seipäillä.

Poika viritti tulen, kun oli valmistettava ruokaa, syötti härkiä, puhdisti lyhdyt ja nouti vettä.

Maisema liukui hänen ohitsensa kuin epäselvä näky, laajat metsät käyrine ruskeine puineen, kylät sinne tänne hajaantuneine taloineen. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli suuria lakeuksia, valkean suolan peittämiä, ehkäpä entisten suurien suolajärvien pohjia, ja joka puolella rajatonta tasankoa, autiomaata, hiljaisuutta. Ani harvoin kohtasi pari kolme ratsastajaa, joita seurasi koko lauma irtonaisia hevosia. Kuin tuulispää ne suhahtivat ohitse. Päivät olivat toistensa kaltaiset aivan kuin merellä, tuskastuttavat, loppumattomat. Mutta ilma oli kaunis. Ajajat kävivät sitävastoin päivä päivältä vaateliaammiksi, aivan kuin Marco olisi ollut heidän palvelijansa. Muutamat kohtelivat häntä raa'asti ja uhaten. Ja kaikki käyttivät hyväkseen hänen palveluksiaan armahtamatta. Hänen täytyi kantaa raskaita taakkoja häränruokaa ja mennä pitkien matkojen päästä vettä tuomaan. Eikä hän edes öisin saanut nukutuksi, vaan vaunujen ankara tärinä, kovat puuvieterit ja rattaiden alituinen kolina vaivasivat häntä lakkaamatta.

Päällepäätteeksi nousi tuuli. Hieno, punertava pöly, joka peitti kaiken, tunkeutui vaunuihinkin, täytti silmät ja korvat, tunkeutui vaatteidenkin alle, vaikeutti näkemistä ja hengittämistä ja teki olon sietämättömäksi. Väsymyksen ja unettomuuden valtaamana, likaisena ja rikkirevittynä, parjattuna ja pahoin kohdeltuna aamusta iltaan Marco parka joutui päivä päivältä yhä surkeampaan tilaan ja olisi varmaan tykkänään menettänyt rohkeutensa, ellei kulkueen johtaja aika-ajoin olisi sanonut hänelle ystävällistä sanaa. Usein hän salaa itki vaunun nurkassa, pää painettuna laukkua vastaan, joka tuskin sisälsi enää muuta kuin riekaleita. Joka aamu hän nousi yhä heikompana ja alakuloisempana ja sanoi itsekseen katsellen tuota ääretöntä, tylyä tasankoa: "Tämän päivän iltaa en enää näe. En näe. Tänään kuolen tielle." Ja vaivat lisääntyivät ja huono kohtelu yhä eneni. Eräänä aamuna, kun hän oli hiukan myöhästynyt vedentuonnissa, eräs miehistä löi häntä päällikön läsnäollessa. Ja siitä päivästä rupesivat muutkin samaa tapaa noudattamaan. He pitivät häntä pilkkanaan, antoivat käskyjen ohessa myöskin korvapuustin sanoen: "Pistä se reppuusi, maankulkija, ja vie äidillesi!" Viimein hän ei enää kestänyt. Hän sairastui. Kolme päivää hän makasi kuumeessa peitteen alla vaunuissa eikä nähnyt ketään muuta kuin päällikön, joka tuli antamaan hänelle juomista ja koettamaan hänen valtimoaan. Hän luuli menehtyvänsä siihen paikkaan ja huusi epätoivossaan äitiään, mainiten hänen nimeään satoja kertoja. "Voi äiti, äiti! Auta minua! Tule luokseni, sillä minä kuolen! Voi äiti rukka, en saa enää nähdä sinua. Äiti rukka, sinä löydät minut kuolleena tieltä." Ja hän pani kädet ristiin rinnalle ja rukoili. Vähitellen hän kuitenkin rupesi paranemaan päällikön huolehtiessa hänestä ja tuli terveeksi. Mutta samassa myöskin lähestyi kauhea päivä, jolloin hänen täytyi jäädä yksin. He olivat jo olleet kaksi viikkoa matkalla, kun tulivat sille kohdalle, missä Tucumaniin kulkeva maantie eroaa Santiago dell' Esteron tiestä. Päällikkö ilmoitti nyt, että heidän oli erottava. Hän antoi pojalle muutamia neuvoja tien suhteen, sitoi laukun hänen selkäänsä, jottei se olisi kävellessä haittana, ja sanoi hänelle hyvästi lyhyesti, aivan kuin olisi pelännyt osoittavansa liikutusta. Poika sai tuskin tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kiittää. Toisetkin miehet, jotka olivat häntä tylysti kohdelleet, näyttivät tuntevan jonkinlaista sääliä nähdessään hänen nyt jäävän yksin ja viittoivat hyvästiksi poistuessaan. Marco vastasi kättään heiluttaen ja katseli vaunujonoa, kunnes se katosi tasangon punaiseen pölyyn, ja sitten hän alakuloisena jatkoi matkaansa.

Olipa kuitenkin eräs seikka, joka lohdutti häntä alusta pitäen. Monipäiväisen matkan jälkeen aavalla, yksitoikkoisella tasangolla hän näki nyt edessään mahtavan, korkean, sinisen vuorenselänteen valkeine huippuineen, joka miltei muistutti Alppeja ja herätti hänessä sellaisen tunteen, kuin hän olisi lähestynyt kotia. Se oli Andien vuorijono, Amerikan mannermaan selkäranka, joka ulottuu Tulimaasta Pohjois-Jäämereen asti läpi sadankymmenen leveysasteen.

Sekin seikka lohdutti häntä, että ilma kävi yhä lämpimämmäksi kuta kauemmin hän astui, sillä hän läheni kuumaa vyöhykettä. Pitkien matkojen päässä hän tapasi huoneryhmiä ja pienen kauppapuodin, josta hän osti jotakin syödäkseen. Hän tapasi ratsastavia miehiä ja näki usein vaimoja ja lapsia, joiden ihonväri oli mullankarvainen, silmät viistot ja poskipäät ulkonevat, liikkumattomina istuvan maassa. He katselivat häntä tuijottaen ja seurasivat häntä silmillään vielä kauan aikaa kääntäen päätään hitaasti kuin koneet. Ne olivat intiaaneja.

Ensi päivänä hän kulki, kunnes voimat loppuivat. Sitten hän nukkui puun alle. Seuraavana päivänä hän ei enää jaksanut kävellä niin paljon, ja rohkeus alkoi vähetä. Kengät olivat rikki, jalat aristuneet ja vatsa huonosta ruoasta heikontunut. Illempänä hänet valtasi sanomaton kauhu. Kotimaassaan hän oli kuullut puhuttavan Amerikassa olevan käärmeitä. Hän luuli jo kuulevansa niiden sihinää, seisahtui, jatkoi taas kulkuaan, ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Välisti hän hiljalleen itki eteenpäin laahustaessaan. Sitten hän taas ajatteli: "Voi kuinka äitini kärsisi, jos hän tietäisi miten minua hirvittää!" Ja tämä ajatus taaskin rohkaisi hänen mieltään. Sitten hän pelkoaan haihduttaakseen rupesi ajattelemaan äitiä, muisteli kaikkia hänen sanojaan hänen Genovasta lähtiessään, tuota tuttua liikettä, jolla hän asetti peitteen hänen ympärilleen iltaisin vuoteessa, ja miten hän kantoi häntä ennen pienempänä käsivarsillaan. Ja hän sanoi itsekseen: "Saanenkohan koskaan enää nähdä sinua, rakas äiti? Pääsenkö matkani perille, äiti?"

Ja yhä eteenpäin hän kulki, eteenpäin, läpi outojen metsien, laajojen sokeriruokoviljelyksien, äärettömien ruohoaavikkojen, ja aina hän näki edessään nuo mahtavat siniset vuoret, vuoret, joiden korkeat huiput näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Neljä päivää, viisi päivää — kokonainen viikko kului. — Hänen voimansa vähenivät yhä, hänen jalkansa vuotivat verta. Vihdoin eräänä iltana auringon laskussa hänelle sanottiin: "Tucuman on viiden penikulman päässä täältä." Hän päästi riemuhuudon ja joudutti käyntiään, aivan kuin tuo sanoma olisi antanut kaikki hänen voimansa takaisin. Mutta se oli vain hetkellinen harhatunne. Voimat raukesivat yht'äkkiä, ja hän kaatui aivan uupuneena erään ojan partaalle. Mutta sydän sykki ilosta. Tuo tumma, tähdikäs taivas ei ollut milloinkaan ennen tuntunut hänestä niin ihanalta. Hän katseli sitä pitkällään ruohikossa maaten ja ajatteli, että äiti ehkä juuri samaan aikaan loi katseensa tähtitaivasta kohti. Ja hän sanoi: "Oi äiti, missä olet? Mitä teet tällä hetkellä? Muisteletko poikaasi, ajatteletko Marcoasi, joka on niin lähellä sinua?"

Marco parka, jos olisit nähnyt missä tilassa äitisi tällä hetkellä oli, olisitpa tehnyt äärimmäisen ponnistuksen päästäksesi muutamia tunteja varhemmin perille. Hän oli sairaana, vuoteen omana erään komean talon alakerroksessa. Siinä talossa asui Mequinezin perhe. Tämä oli suuresti mieltynyt palvelijaansa ja toimitti hänelle mitä huolellisinta hoitoa. Vaimo parka oli jo silloin kivulloinen, kun insinööri Mequinez muutti Buenos Airesista, eikä Cordovan terveellinen ilmakaan häntä voimistanut. Kun hän ei sitten saanut vastausta kirjeisiinsä, ei mieheltä eikä serkulta, valtasi hänet surullinen aavistus, että varmaankin hänen omaisiaan oli kohdannut jokin onnettomuus. Yhtämittainen levottomuus, epätietoisuus siitä, mitä oikeastaan piti tehdä, lähteäkö vai jäädä, kalvava pelko saada huonoja sanomia kotoa päin, kaikki tämä oli huonontanut hänen tilaansa.

Jo kaksi viikkoa hän oli ollut vuoteen omana. Hänen henkensä pelastamiseksi oli leikkaus tarpeen. Samassa hetkessä kun Marco häntä huusi, seisoi isäntäväki hänen vuoteensa ääressä ja koetti lempeästi houkutella häntä suostumaan tähän leikkaukseen, mutta hän vain kieltäytyi itkien. Eräs taitava lääkäri oli jo viikko sitten turhaan käynyt talossa siinä tarkoituksessa. "Ei, rakas isäntäväkeni", hän sanoi, "ei se ole miksikään hyödyksi, sillä minulla ei ole kyllin voimia. Minä vain kuolisin lääkärin käsiin. Antakaa minun ennen kuolla näin. Minulla ei ole enää mitään tässä maailmassa. Parempi on, että kuolen, ennenkuin kuulen niistä onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet perhettäni."

Hänen isäntäväkensä koetti kyllä kaikin tavoin rohkaista häntä ja johtaa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, sanoen, että hän saisi kyllä vielä vastauksen viimeiseen kirjeeseensä, joka oli lähetetty suoraan Genovaan. Hänen pitäisi nyt vain suostua tuohon leikkaukseen perheensä, rakkaiden poikiensa takia. Mutta tämä ajatus vain lisäsi sitä tuskaa ja alakuloisuutta, joka jo kauan oli painanut hänen mieltänsä. Hän purskahti itkuun ja huusi käsiään väännellen: "Voi minun lapseni, minun poikani! Ehk'eivät he enää ole elossakaan. Paras on, että minäkin kuolen. Minä kiitän teitä, hyvä isäntäväkeni, kiitän teitä kaikesta sydämestäni. Mutta parempi on kuitenkin, että kuolen. En minä kuitenkaan enää paranisi leikkauksen jälkeen, siitä olen varma. Kiitän teitä ystävällisestä huolenpidostanne. Turhaa on, että lääkäri taas ylihuomenna tulee. Minä tahdon kuolla. Se on nyt kerran sallittu, ja minä olen valmis."

Mutta toiset vain koettivat häntä lohduttaa ja sanoivat aina uudelleen: "Älkää toki sellaista puhuko!" Ja he tarttuivat hänen käteensä eivätkä herenneet häntä kehoittamasta. Mutta hän ummisti silmänsä ja nukkui kuolonkaltaiseen uneen. Ja isäntäväki jäi hetkeksi hänen vuoteensa ääreen seisomaan ja katseli säälien tätä ihmeteltävää äitiä, joka perhettään auttaakseen oli tullut tänne ja nyt oli paljon kärsittyään kuolemaisillaan kuudentuhannen penikulman matkan päässä kodistaan. Onneton, rehellinen, kelpo vaimo rukka!

Seuraavan päivän aamuna Marco astui laukku selässä, kumarassa ja ontuen, mutta täynnä toivoa Tucumaniin, joka on Argentiinan valtion nuorimpia, mutta kukoistavimpia kaupunkeja. Hän luuli uudestaan näkevänsä Cordovan, Rosarion ja Buenos Airesin. Samanlaiset kadut ja valkeat talot, mutta kaikkialla oli rehoittava kasvillisuus, sulotuoksuinen ilma, ihmeellinen valo ja niin kirkkaansininen taivas, ettei hän ollut sellaista nähnyt Italiassakaan. Katuja kulkiessaan hän tunsi taas samaa mielenjännitystä kuin Buenos Airesissakin. Hän tarkasteli kaikkia ikkunoita, ovia ja taloja, kaikkia ohikulkevia siinä toivossa, että näkisi äitinsä. Hän olisi tahtonut kysyä jokaiselta vastaantulijalta, mutta ei uskaltanut. Kaikki, jotka seisoivat joutilaina ovillaan, kääntyivät katsomaan tätä tomuista, repaleista poikaa, joka näytti tulevan kaukaa. Ja poika etsi kaikkien noiden ihmisten joukosta sellaista henkilöä, jonka puoleen voisi luottamuksella kääntyä taas tuota arkaa asiaansa tiedustelemaan. Samassa hänen katseensa osui kauppapuodin kylttiin, jossa oli italialainen nimi. Sisällä istui silmälasi-mies ja kaksi naista. Hän lähestyi hitaasti ja kysyi rohkaisten mieltään: "Voisitteko sanoa, hyvä herra, missä Mequinezin perhe asuu?"

"Insinööri Mequinezkö?" kysyi kauppias. "Niin, hän juuri", poika vastasi hiljaa. "Mequinezin perhe", sanoi kauppias, "ei ole Tucumanissa".

Pojalta pääsi kauhea tuskanhuuto, ikäänkuin hän olisi saanut surmaniskun.

Kauppias ja naiset säpsähtivät ja naapurit juoksivat katsomaan. "Mikä sinua vaivaa, poika?" kysyi kauppias, veti hänet puotiin ja käski istumaan. "Ei tässä toki ole syytä joutua epätoivoon. Mequinezin perhe ei tosin asu täällä, mutta eipä täältä etäälläkään, vain jonkin tunnin matkan päässä Tucumanista."

"Missä, missä?" huusi Marco hypäten paikaltaan kuin unesta herännyt.

"Vain viidentoista penikulman päässä", jatkoi mies, "Saladillo-joen rannalla, jonne aikovat rakentaa suuren sokeritehtaan. Siellä on herra Mequinezin talo, jokainen sen tuntee, ja jo muutaman tunnin kuluttua voit olla perillä."

"Noin kuukausi sitten olin siellä", sanoi eräs nuori mies, joka huudon kuullessaan oli kiiruhtanut paikalle.

Marco katseli häntä suurin silmin ja kysyi sitten yht'äkkiä kalveten:

"Näittekö herra Mequinezin palvelijan, italialaisen vaimon?"

"Genovalaisenko? Näin kyllä."

Marco puhkesi hermostuneeseen nyyhkytykseen, joka oli puoleksi naurua, puoleksi itkua. Sittenhän huusi kiihkeästi ja päättäväisesti: "Mitä tietä sinne mennään? Sanokaa pian… mitä tietä… minä menen nyt heti, näyttäkää minulle tie!"

— "Mutta sinä tarvitset siihen matkaan koko päivän", sanoivat kaikki yht'aikaa. "Sinä olet väsynyt. Sinun pitää levätä ensin. Voithan huomenna aikaisin lähteä liikkeelle."

"Mahdotonta — mahdotonta", vastasi poika. "Sanokaa minnepäin on mentävä! En odota enää silmänräpäystäkään. Nyt heti lähden liikkeelle, vaikkapa täytyisi kuolla tielle."

Kun he näkivät hänen järkähtämättömyytensä, eivät he enää koettaneetkaan vastustaa. "Jumala johdattakoon sinua", he sanoivat. "Seuraa vain metsätietä, ja onnea matkalle, pikku italialainen!"

Eräs mies saattoi hänet kaupungin ulkopuolelle, osoitti hänelle tien, antoi muutamia neuvoja ja jäi hänen jälkeensä katsomaan. Muutaman minuutin kuluttua katosi ontuva poika laukku selässä suurien puiden taakse, joita oli molemmin puolin tietä.

Tämä yö oli hirveä Marcon äidille. Hänellä oli kamalia tuskia, ja hänen valituksensa olivat sydäntäsärkeviä. Vähänväliä hän sai kuumekohtauksia. Naiset, jotka häntä hoitivat, olivat aivan epätoivoon joutumaisillaan. Emäntä kävi ehtimiseen häntä katsomassa. Kaikki alkoivat pelätä, että leikkaus myöhästyisi, jos odotettaisiin lääkärin tuloa seuraavaan päivään. Mutta selvään huomasi myös, kun kuume vähän helpotti, ettei hänen pahin vaivansa ollut ruumiillinen tuska, vaan se levottomuus, jota hän tunsi ajatellessaan perhettään. Riutuneena, perikadon partaalla, kasvot aivan muuttuneina hän repi tukkaansa hirmuisessa epätoivossa ja huusi: "Hyvä Jumala! Täytyykö minun kuolla näin kaukana! Kuolla heitä näkemättä! Voi poika parat, jotka jäävät orvoiksi, rakkaat lapseni, Marco, joka vielä on niin pieni, vain tuon korkuinen, mutta niin hyvä ja herttainen! Te ette tiedä, millainen poika hän oli. Voi hyvä rouva, jospa olisitte nähnyt! Minä en saanut häntä kaulastani irtautumaan lähtiessäni. Hän nyyhkytti niin, että hänen sydämensä oli pakahtua, aivan kuin olisi tiennyt, ettei enää näkisi äitiänsä. Marco parka, rakas lapsukaiseni! Minä luulin sydämeni halkeavan. Voi jospa silloin olisin kuollut, juuri sillä hetkellä, kun jätin hänelle hyvästi! Äiditön lapsi parka, hän, joka niin suuresti rakasti minua ja vielä kauan olisi minua tarvinnut. Äidittä, kurjuuteen joutuneena, hänen täytyy kerjätä. Minun oman Marconi täytyy nälkäisenä kurottaa kättään. Voi hyvä Jumala, ei milloinkaan! En tahdo kuolla. Lääkäri! Kutsukaa hänet heti! Hänen pitää tulla, hänen pitää tehdä leikkaus! Käyköön vaikka kuinka, kun hän vain pelastaa henkeni. Tahdon jäädä eloon, tahdon parantua, lähteä täältä jo huomenna. Lääkäri tänne! Auttakaa, auttakaa!"

Ja hoitajat pitelivät hänen käsistään, hyväilivät häntä, koettivat rauhoittaa, rukoilivat hänen kanssansa ja puhuivat Jumalasta ja toivosta. Ja sitten taas hänen mielialansa kävi hirveän alakuloiseksi. Hän itki, repi pitkiä, harmaita hiuksiansa, valitti kuin pieni lapsi, huokasi pitkään vähänväliä ja supatti itsekseen: "Oi Genova, kotini, kaunis meri… Voi minun Marconi, Marco parkani! Missä nyt olet, lapsi rukkani?" —

Oli puoliyön aika, ja hänen Marco-poikansa käveli keskellä aarniometsää levähdettyään useita tunteja. Suuret puut, oikeat jättiläiskasvit, kohosivat kuin kirkontornit korkeuteen, ja niiden tuuheat latvat muodostivat, katoksen, jonka läpi kuu loi kirkkaan valonsa. Puolihämärässä hän näki kaikenmuotoisia runkoja. Niitä oli suoria, kaarevia, mutkikkaita, ristikkäitä, ja ne näyttivät uhkaavilta ja taisteluhaluisilta. Muutamat olivat maassa ja muistuttivat kaatuneita pylväitä. Ne olivat rehoittavien köynnöskasvien peittämät ja ympäröimät. Sitten oli taas toisia puuryhmiä pystysuoraan ylöspäin pyrkivine runkoineen kuin kimppu jättiläispeitsiä, joiden kärjet näyttivät koskettavan pilviä. Se oli suurenmoista, täysi labyrintti outoja kasveja, komein ja samalla kauhistuttavin näky, mitä hän eläissään oli nähnyt.

Monta kertaa hänet valtasi hirmuinen pelko. Mutta heti hän silloin käänsi ajatuksensa äitiin. Ja hän astui väsyneenä, verisin jaloin keskellä tätä ääretöntä metsää, missä etäällä joskus häämötti ihmisasunto, joka näiden puiden juurella tuntui pieneltä kuin muurahaispesä, tai näkyi jokin puhvelihärkä tien vieressä nukkumassa. Hän oli väsynyt, mutta ei tuntenut sitä, yksin, mutta ei pelännyt. Luonnon suuruus teki hänen sielunsakin suuremmaksi, äidin läheisyys synnytti hänessä miehen mieltä ja voimaa. Kun hän muisteli valtamerta, kaikkia kauhuja, voitettuja kärsimyksiä, kestettyjä vaivoja, niin se sai hänen jalon genovalaisen verensä nopeammin virtaamaan ja otsansa kohoamaan. Ja kumma kyllä, vaikka hänen äitinsä kuva parinvuotisen eron tähden oli hieman himmentynyt, niin se juuri tällä hetkellä astui hänen eteensä aivan kirkkaana. Hän näki hänen kasvonsa selvemmin kuin pitkiin aikoihin, näki hänet aivan läheisyydessään kirkastettuna, puhelevana, näki hänen huuliensa ja silmiensä pienimmätkin liikkeet, hänen ruumiinasentonsa. Ja kaikki nämä muistot jouduttivat hänen askeliansa ja synnyttivät hänen sydämessään niin sanomattoman hellyyden ja rakkauden tunteet, että kyynelet valuivat hänen silmistään. Kulkiessaan eteenpäin pimeässä hän puhutteli äitiään, lausui sanoja, joita tahtoi kuiskata hänen korvaansa: "Minä olen täällä, rakas äiti. En koskaan enää jätä sinua. Me palaamme yhdessä takaisin kotiin, ja laivalla olen aina sinun läheisyydessäsi, sinuun kyyristyneenä, eikä kukaan saa minua sinusta erotetuksi, ei kukaan, ei koskaan, niin kauan kuin sinä elät."

Hän ei edes huomannut, että kuun hopeinen valo puiden latvoista vähitellen haihtui rusottavaan aamuruskoon.

Jo kello kahdeksan saman päivän aamuna seisoi Tucumanin lääkäri, nuori argentiinalainen, apulaisineen sairaan vuoteen ääressä vielä viimeisen kerran houkutellakseen häntä suostumaan tuohon leikkaukseen. Rouva ja herra Mequinez yhtyivät lääkärin pyyntöihin. Mutta kaikki oli turhaa. Vaimo paran voimat olivat niin vähissä, ettei hän enää luottanut mihinkään leikkaukseen. Hän oli ihan varma siitä, että kuolisi joko heti tai ainakin jonkun tunnin kuluttua, suotta kärsittyään hirmuisia vaivoja. Lääkäri vakuutti monta kertaa: "Mutta leikkaushan on aivan vaaraton. Teidän pelastuksenne on ihan varma, kun teillä vain on hiukkanen rohkeutta. Ja yhtä varma on teidän kuolemanne, jos kieltäydytte." Ne olivat suotta lausuttuja sanoja. "Ei", sanoi vaimo hiljaa. "Kuolla minulla on rohkeutta, mutta ei enää turhaan kärsiä. Kiitos, herra tohtori! Se on sallittu. Antakaa minun kuolla rauhassa!" Lääkäri ei enää kehoittanut, eikä kukaan puhunut mitään. Silloin vaimo käänsi kasvonsa emäntäänsä päin ja esitti raukealla äänellä viimeiset määräyksensä. "Rakas rouva", hän sanoi vaivoin ja ähkyen, "lähettäkää minun vähät rahani ja muut tavarani perheelleni… konsulin kautta! Minä toivon, että he kaikki ovat elossa. Sydämeni sanoo sen minulle näinä viimeisinä silmänräpäyksinä… Ja olkaa niin hyvä ja kirjoittakaa… että aina olen heitä ajatellut, heidän edestänsä työskennellyt… poikieni edestä… ja että ainoa suruni oli se, etten saanut heitä enää nähdä… mutta että kuolin toivossa… tyytyväisenä… heitä siunaten, ja että tervehdin miestäni… vanhinta poikaani… pienempää, omaa Marcoani… jota aina viime hetkeen olen sydämessäni kantanut…" Ja yht'äkkiä kohottautuen hän huusi pannen kätensä ristiin: "Voi minun Marconi, minun lapseni, minun elämäni!"

Mutta kun hänen kyyneleiset silmänsä sitten harhailivat ympäri, huomasi hän, ettei emäntänsä ollutkaan enää siellä. Häntä oli salaa kutsuttu ulos. Hän etsi isäntäänsä. Tämäkin oli kadonnut. Läheisestä huoneesta kuului kiireisiä askelia, hiljaista supatusta ja tukahdutettuja huutoja. Sairas loi katseensa ovelle ja odotti. Muutaman minuutin kuluttua hän näki lääkärin astuvan sisään, omituinen ilme kasvoissa, sitten isännän ja emännän, myöskin muuttuneen näköisinä. Kaikki kolme katselivat häneen omituisesti ja vaihtoivat hiljaa keskenään muutamia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi lääkäri sanonut emännälle: "Parempi nyt oitis." Sairas ei ymmärtänyt…

"Josefa", sanoi emäntä vapisevalla äänellä. "Minä tuon teille hyvän uutisen. Valmistakaa sydämenne vastaanottamaan iloista sanomaa."

Vaimo katseli häntä tarkasti.

"Uutisen", jatkoi emäntä, ääni yhä enemmän väristen, "joka on tuottava teille sanomatonta riemua".

Sairas avasi silmänsä.

"Valmistautukaa tapaamaan erästä henkilöä… jota te suuresti rakastatte."

Vaimo kohotti päätään kiivaalla liikkeellä ja katseli välkkyvin silmin vuorotellen emäntää ja ovelle päin.

"Erästä henkilöä", sanoi emäntä kalveten, "joka nyt juuri… odottamatta on saapunut".

"Kuka se on?" huusi vaimo luonnottomalla, puserretulla äänellä. Ja kohta sen jälkeen hän päästi vihlovan huudon, istui vuoteessaan liikahtamatta, silmät selällään, kädet ohimoilla, kuin olisi nähnyt ilmestyksen toisesta maailmasta.

Marco seisoi kynnyksellä repaleisena, tomuisena, pitäen lääkärin kädestä kiinni.

Vaimo huudahti kolme kertaa: "Jumala, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

Marco syöksyi eteenpäin, äiti kurotti laihtuneita käsivarsiansa ja puristi hänet rintaansa vasten jalopeuran voimalla, puhkesi sitten itkunsekaiseen nauruun, kunnes vaipui hengästyneenä tyynylle. Mutta pian hän jälleen toipui ja huusi riemun valtaamana Marcoa suudellen: "Kuinka sinä olet täällä? Miksi? Sinäkö se todellakin olet? Voi kuinka olet kasvanut. Kuka sinut on tänne tuonut? Oletko yksin? Etkö ole kipeä? Oletko sinä todellakin Marco? Eikö se ole vain unennäköä? — Voi puhu!" Mutta sitten hän yht'äkkiä sanoi muuttuneella äänellä: "Ei, älä puhu, odota!" Ja kääntyen lääkäriin hän sanoi nopeasti: "Nyt pian, herra tohtori, minä tahdon parantua, olen valmis. Älkää viivytelkö silmänräpäystäkään! Viekää Marco pois, ettei hän kuule! Marcoseni, ei se ole mitään. Sitten jälkeenpäin kerrot minulle kaikki. Vielä yksi suudelma. Mene! Tässä nyt olen, herra tohtori."

Marco vietiin pois. Isäntäväki poistui myöskin, ja lääkäri sulki oven.

Herra Mequinez tahtoi viedä Marcon rakennuksen toiseen päähän. Mutta se oli ihan mahdotonta. Hän oli kuin maahan naulittu.

"Mitä se on?" hän kysyi. "Mikä äitiäni vaivaa? Mitä he hänelle tekevät?"

Herra Mequinez, joka yhä koetti vetää häntä pois, puhui hiljaa: "Kuule, minä sanon sen sinulle. Äitisi on kipeä, leikkaus on tarpeen. Tule nyt, niin selitän sinulle kaikki."

"En", vastasi poika. "Tahdon jäädä tänne. Voittehan sen täälläkin sanoa."

Vieläkin insinööri teki ponnistuksen saadakseen hänet pois, mutta poika pelästyi ja alkoi vapista.

Samassa kajahti vihlova huuto, kuin kuolettavasti haavoitetun parahdus, läpi koko talon.

Poika kirkaisi yhtä tuskaisesti: "Äitini kuolee!"

Samassa lääkäri näkyi ovella sanoen: "Äitisi on pelastettu."

Poika katsoi häneen hetkisen, heittäysi sitten hänen jalkoihinsa ja huudahti: "Kiitoksia, herra tohtori!"

Mutta, lääkäri nosti hänet maasta ja sanoi: "Nouse, uljas poika! Sinä se olet äitisi pelastanut."

KESÄ.

Keskiviikkona toukokuun 24 p:nä.

Kertomus pienestä Marcosta on viimeisiä kuukausikertomuksia. Ei ole enää kuin kaksi kuukausitutkintoa, kaksikymmentäkuusi työpäivää, kuusi torstaita ja viisi sunnuntaita. Lukuvuoden lähestyvä päättyminen tuntuu jo ilmassakin. Puut ovat lehdessä ja kukassa ja luovat tumman varjon voimistelutelineille. Pojat ovat kesäpuvuissa. On niin mukavaa nähdä heidän tulevan luokistaan. Kaikki on aivan toisin kuin edellisinä kuukausina. Pitkä, hartioille riippuva tukka on leikattu lyhyeksi, kaulat ja sääret ovat paljaat. Näkee jos jonkinmoisia olkihattuja, joiden nauhat riippuvat pitkin selkää, kaikenvärisiä paitoja ja kaulaliinoja. Moni tulee hatutta kouluun, ikäänkuin olisi kotoa karannut. Toiset käyttävät valkeita voimisteluvaatteitaan. Eräs pieni poika opettaja Delcatin luokalta on aivan punaisiin puettu kiireestä kantapäähän. Hän on kuin keitetty krapu. Monet ovat merimiespuvussa. Lystillisin on kuitenkin muurarimestari, jolla on päässään iso olkihattu kuin mikäkin katto. Se tekee hänet ihan sienen näköiseksi. Oikein naurattaa, kun hän sitten sen alla näyttelee jäniksennaamaansa. Corettikin on vaihtanut kissannahkalakkinsa harmaaseen silkkiseen matkalakkiin. Votinilla on hyvin soma skottilainen puku. Crossilla on rinta paljaana. Precossilla on iso sininen sepänpaita. Ja Garoffi? Kun hän on heittänyt yltään päällystakkinsa, joka peitti koko hänen tavaravarastonsa, niin kaikki hänen rihkamilla täytetyt taskunsa tulevat näkyviin ja arpaluettelot pistävät esiin niistä. Nyt kaikki näyttävät mitä ovat tuoneet: putkenkappaleita, nuolia lintujen ampumista varten, ruohoja, turilaita, jotka tulevat taskuista esiin ja kömpivät hitaasti pitkin nuttua. Useat pikkuisista antavat opettajattarilleen kukkakimppuja. Opettajattaretkin kaikki ovat heleänvärisissä kesävaatteissa. Nyt on kirsikkain ja perhosien, katumusiikin ja kävelyretkien aika. Monet neljännen luokan pojista ovat jo uineet Po-joessa. Kaikkien ajatukset liikkuvat vain lupa-ajassa. Joka päivä iloitaan siitä, että taaskin on yksi lukupäivä ohitse, ja yhä maltittomampina mennään kouluun. Minun mieltäni vain painaa nähdä Garronea surupuvussa ja ensi luokan opettajatartani, joka käy yhä kalpeammaksi ja ehtimiseen yskii.

KUUROMYKKÄ.

Sunnuntaina toukokuun 28 p:nä.

Toukokuu ei voinut päättyä paremmin kuin tämänaamuisella retkellä. Eteisen kelloa soitettiin, ja kaikki juoksivat katsomaan. Minä kuulin isäni hämmästyneellä äänellä sanovan: "Tekö täällä, Yrjö?" Se oli meidän puutarhurimme, joka juuri vast'ikään oli tullut Genovasta saavuttuaan sinne edellisenä päivänä Kreikasta, missä oli ollut kolme vuotta rautatietöissä. Hänellä oli iso mytty kainalossa. Hän oli hieman vanhentunut, mutta oli kuitenkin vielä iloinen ja punaposkinen.

Isäni tahtoi häntä sisään, mutta hän kieltäysi ja kysyi sitten vakavana: "Mitenkä perheeni jaksaa? Kuinka on pienen Gigiani laita?" "Varsin hyvin joku päivä sitten, jolloin hänet tapasin", vastasi äitini.

Yrjö huokasi syvään. "Jumalan kiitos! Minulla ei ollut rohkeutta heti mennä tämän kuuromykän luo saamatta ensin vähän tietoja hänestä. Jätän myttyni tänne ja kiiruhdan häntä tapaamaan. Kolmeen vuoteen en ole tyttö raukkaani nähnyt. Enpä ole kolmeen vuoteen tavannut ainoatakaan omaistani."

Isäni sanoi minulle: "Mene saattamaan!"

"Suokaa anteeksi, vieläkin sananen", sanoi puutarhuri jo portailla ollessaan.

Mutta isäni keskeytti hänet: "Millainen on toimeentulo ollut?"

"Hyvä, Jumalan kiitos", puutarhuri vastasi. "Olenhan minä tuonut jonkin soldon mukanani. Mutta minulla oli aikomus kysyä, mitenkä tuon pienen mykän opetus onnistuu. Kertokaa minulle jotakin siitä. Kun hänet viimeksi näin, oli hän kuin eläin, pieni poloinen. Onko hän oppinut tekemään merkkejä? Tosin vaimoni kirjoitti, että hän oppii puhumaan ja edistyy. Mutta minä arvelin itsekseni, että mitä hyötyä siitä on, kun en kuitenkaan itse osaa tehdä noita merkkejä. Mitenkä voimme ymmärtää toisiamme? Mutta onhan sekin jo hyvä, että nuo onnettomat ymmärtävät toisiaan. Kuinka hän siis on edistynyt?"

Isäni hymyili ja vastasi: "En sano mitään. Saatte itse nähdä. Rientäkää nyt vain!"

Me astuimme ulos. Kuuromykkäinlaitos on aivan lähellä. Astuessamme katua joutuisasti puutarhuri puhui surullisesti: "Voi, minun Gigia parkani on syntymästään saakka ollut kuuromykkä. Hänen suustaan en ole koskaan saanut kuulla isän nimeä, hän ei milloinkaan ole kuullut minun häntä tyttärekseni nimittävän, ei ole vielä kuullut yhtäkään sanaa. Mutta Jumalan kiitos, että eräs jalo, hyväntahtoinen herra on ottanut suorittaakseen hänen koulumaksunsa. Kolmeen vuoteen hän ei ole ollut kotona. Nyt hän jo on yhdennellätoista. Sanokaapa minulle, onko hän kasvanut? Onko hän iloinen?"

"Pian saatte itse nähdä", vastasin minä yhä jouduttaen kulkuamme.

"Mutta missä laitos on? Vaimoni vei lapsen sinne minun poissa ollessani. Minusta tuntuu, kuin sen pitäisi olla tällä kohdalla."

Olimme jo päässeet perille ja astuimme vastaanottohuoneeseen. Vahtimestari tuli meitä vastaan. "Minä olen Gigia Voggin isä", sanoi puutarhuri. "Tyttäreni — pian, pian!"

"Heillä on nyt juuri välitunti", vastasi vahtimestari. "Kyllä minä ilmoitan opettajalle." Ja hän riensi pois.

Puutarhuri ei enää voinut puhua eikä levollisesti seisoakaan. Hän katseli seinällä olevia kuvia näkemättä kuitenkaan mitään. Ovi avautui, ja mustiin puettu opettajatar astui sisään taluttaen kädestä pientä tyttöä.

Isä ja tytär katselivat toisiaan hetkisen. Sitten he huudahtaen syöksyivät toistensa syliin.

Tytöllä oli yllään puna- ja valkearaitainen hame ja harmaa esiliina. Hän on minua vähän isompi. Hän itki ja piti isästään kiinni kietoen molemmat käsivartensa hänen ympärilleen.

Isä irtautui, katseli lasta ilosta loistavin silmin kiireestä kantapäähän, raskaasti hengittäen, ikäänkuin olisi kävellyt nopeasti, ja huusi: "Voi, miten hän on kasvanut! Kuinka kauniiksi hän on tullut! Voi minun rakas Gigiani, minun pieni mykkä raukkani! Oletteko te, hyvä neiti, opettaja? Sanokaapa hänelle, että hän tekisi vähän merkkejä, jotta minäkin ymmärtäisin jotakin! Vähitellen minäkin tahdon oppia nuo merkit."

Opettajatar hymyili ja sanoi sitten hiljaa tytölle: "Kuka tämä mies on, joka on tullut sinua tapaamaan?"

Ja tyttö vastasi karkealla, omituisella, soinnuttomalla äänellä kuin villi, joka ensi kerran puhuu meidän kieltämme: "Hän on isäni."

Puutarhuri astui askelen taaksepäin ja huudahti kuin mieletön: "Hän puhuu! Onko se mahdollista? Kuinka se on mahdollista? Sinähän puhut, lapseni! Sano minulle, osaatko sinä puhua!" Ja uudestaan hän syleili häntä ja suuteli kolmasti otsalle. "Mutta eikö täällä sitten puhutakaan merkkien avulla, neiti? Eikö sormilla, näin? Mitä tämä on?"

"Ei, herra Voggi", vastasi opettajatar, "ei merkeillä. Se oli vanha tapa. Täällä opetetaan uuden tavan mukaan, puhelemistavan mukaan. — Ettekö tietänyt sitä?"

"Voi, en minä tietänyt mitään", vastasi puutarhuri hämmästyneenä. "Olen ollut poissa kolme vuotta. Kyllä he ovat minulle siitä kirjoittaneet… mutta en ole ymmärtänyt mitään. Olen sellainen pöllöpää. Voi tyttäreni, sinä siis ymmärrät minua, sinä kuulet minun ääneni. Vastaa vähäisen. Kuuletko minua? Kuuletko mitä sanon?"

"Voi ei, hyvä mies", sanoi opettajatar. "Ei hän kuule ääntä, sillä hän on kuuro. Hän ymmärtää vain huulten liikkeistä mitä te puhutte, mutta hän ei kuule teidän ääntänne ja sanojanne. Ei hän edes kuule sitä, mitä itse sanoo. Hän puhuu siksi, että olemme opettaneet hänelle mitenkä on huulia ja kieltä liikutettava eri ääniä lausuttaessa, miten on rintaa ja kurkkua ponnistettava äänen syntymistä varten."

Puutarhuri ei ymmärtänyt vielä, vaan seisoi suu auki. Hän ei uskonut vielä.

Hän kuiskasi tyttärensä korvaan: "Sano minulle lapseni, oletko iloinen siitä, että isäsi on tullut!"

Lapsi katseli häntä miettiväisen näköisenä eikä virkkanut mitään.

Opettajatar nauroi. Sitten hän sanoi: "Hyvä ystävä, hän ei saata vastata, kun ei näe suunne liikkeitä. Te kuiskasitte hänen korvaansa. Uudistakaa kysymys ja katsokaa häntä silmiin."

Isä katsoi kiinteästi tytön kasvoihin ja toisti: "Oletko iloinen siitä, että isäsi on palannut eikä koskaan enää jätä sinua?"

Tyttö, joka katseli tarkkaan isänsä huulia, ikäänkuin olisi tahtonut tunkea suun sisään, vastasi avomielisesti: "O-len hy-vin i-loi-nen sii-tä, et-tä o-let pa-lan-nut etkä kos-kaan e-nää jä-tä mi-nu-a."

Isä suuteli häntä riemun valtaamana ja teki sitten joukon kysymyksiä tullakseen oikein vakuutetuksi hänen puhetaidostaan.

"Mikä on äitisi nimi?"

"An-to-ni-a."

"Mikä on pikkusiskosi nimi?"

"A-de-lai-de."

"Mikä tämä laitos on?"

"Kuu-ro-myk-käin-lai-tos."

"Paljonko on kaksi kertaa kymmenen?"

"Kak-si-kym-men-tä."

Me luulimme puutarhurin hymyilevän ilosta, mutta hän purskahtikin yht'äkkiä itkemään. Sekin oli pelkkää iloa. "Rohkeutta vain", sanoi opettajatar. "Teillä on syytä iloita eikä itkeä. Katsokaa, te saatatte tyttärennekin itkemään. — Te olette siis tyytyväinen."

Puutarhuri puristi opettajattaren kättä monta kertaa sanoen: "Kiitos, kiitos, satakertainen kiitos, arvoisa opettajatar! Suokaa anteeksi, etten tiedä muuta sanoa!"

"Mutta hän ei osaa ainoastaan puhua", sanoi opettajatar. "Teidän tyttärenne osaa myöskin kirjoittaa ja laskea. Hän tuntee kaikkien tavallisten esineiden nimet ja on lukenut vähän historiaa ja maantiedettäkin. Nyt hän on ensi luokalla. Mutta kun hän on suorittanut seuraavat kaksi luokkaa, tietää hän jo paljon enemmän. Päästyään täältä hän saattaa opetella jotakin ammattia. Meillä on kuuromykkiä, jotka palvelevat myymälöissä ja osaavat siellä puhella ostajan kanssa yhtä hyvin kuin muutkin."

Puutarhuri hämmästyi uudelleen. Näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat toistamiseen joutuneet sekaisin. Hän katseli tytärtään ja hieroi otsaansa.

Opettajatar kääntyi vahtimestarin puoleen ja sanoi: "Kutsukaa tänne joku valmistavan luokan oppilas!"

Vahtimestari palasi hetken kuluttua tuoden mukanaan kuuromykän, joka oli oleskellut laitoksessa jonkun päivän.

"Tämä", sanoi opettajatar, "on yksi niitä, joille me opetamme alkeita. Minäpä näytän teille, kuinka tätä tehdessä menetellään. Nyt tahdon tytön lausumaan e:n." Opettajatar avasi suunsa samaan tapaan kuin e:tä lausuttaessa. Hän viittasi lasta avaamaan suunsa samalla tavalla. Lapsi totteli. Nyt opettajatar osoitti, että hänen piti saada ääni syntymään. Lapsi äänsi, mutta tulikin e:n sijaan o. "Ei", sanoi opettaja, "ei se ole oikein". Ja hän tarttui lapsen molempiin käsiin, pani toisen kurkkunsa päälle ja toisen rintansa päälle ja lausui uudestaan "e". Lapsi, joka oli käsillään tuntenut kurkun ja rinnan liikkeet, avasi taas suunsa ja lausui oikein selvään "e". Samalla tavalla opettajatar sai hänen lausumaan d:n ja h:n. "Oletteko nyt ymmärtänyt?" kysyi hän sitten puutarhurilta.

Tämä oli käsittänyt, mutta nyt se oli hänestä vielä entistä kummempaa. "Ja tällä tavalla siis oppii puhumaan?" kysyi hän hetkisen mietittyään opettajaa katsellen. "Teillä on kärsivällisyyttä näin neuvoa kaikkia ja lausua heille joka sana moneen kertaan vuosi toisensa perästä. Te olette pyhimys, enkeli paratiisissa. Ei ole palkintoa teitä varten koko maan piirissä. Voi, jättäkää minut vähäksi aikaa tyttäreni kanssa kahden kesken, vain viideksi minuutiksi!"

Ja hän veti tyttärensä erikseen ja rupesi kyselemään, ja tämä vastasi. Isä nauroi ilosta säihkyvin silmin, löi nyrkkiään polviinsa, tarttui tyttärensä käsiin ja katseli häntä niin autuaallisen näköisenä, kuin olisi kuullut äänen taivaasta.

Sitten hän taas kääntyi opettajattaren puoleen sanoen: "Saisinkohan kiittää johtajaa?"

"Johtaja ei ole täällä", vastasi opettajatar. "Mutta erästä toista henkilöä teidän olisi kiittäminen. Täällä jokainen pikku tyttö jätetään jonkun isomman huostaan, joka on ikäänkuin äiti ja sisar yht'aikaa. Gigia on uskottu erään seitsentoistavuotiaan kuuromykän huostaan. Hän on leipurin tytär, erittäin hyväluontoinen, ja rakastaa Gigiaa kaikesta sydämestään. Hän on koko ajan joka aamu auttanut häntä pukeutumisessa, kammannut hänen tukkansa, opettanut häntä ompelemaan, pitänyt hänen tavaransa kunnossa ja ollut hänelle hyvänä seurana. Gigia, kuka on sinun holhoojasi täällä laitoksessa?"

Tyttö hymyili ja vastasi:

"Ca-te-ri-na Gior-da-no." Sitten hän sanoi isällensä: "Hän on niin hyvä."

Vahtimestari oli opettajattaren käskystä mennyt ulos, ja hetkisen kuluttua nuori, vaaleaverinen, terveen näköinen nainen astui huoneeseen. Hänelläkin oli yllään punaraitainen hame ja harmaa esiliina. Hän jäi ovelle seisomaan ja punastui. Sitten hän hymyillen laski päänsä alas. Puutarhurin tytär juoksi häntä vastaan, otti häntä kädestä kiinni ja vei hänet isänsä luo sanoen karkealla äänellään: "Ca-te-ri-na Gior-da-no."

"Voi sitä kelpo tyttöä!" huudahti isä. "Jumala siunatkoon häntä ja antakoon hänelle onnea ja lohdutusta! Rehellinen työmies, köyhä perheenisä toivottaa sitä hänelle kaikesta sydämestään."

Iso tyttö hyväili pientä, pää yhä alaspäin ja hymyili.

"Tänään voitte ottaa tyttärenne mukaanne", sanoi opettajatar.

"Niin, minä otan hänet", vastasi puutarhuri. "Minä vien hänet perheeni luo Gondoveen ja tuon hänet huomenna takaisin. Älkää luulko, että minä jätän hänet sinne."

Tyttö riensi vaatteita muuttamaan.

"Kolme vuotta on jo kulunut siitä, kun hänet viimeksi näin", jatkoi puutarhuri. "Nyt hän jo puhuu. Kyllä minä vien hänet Condoveen. Mutta ensin tahdon kuitenkin näyttää hänet tuttavilleni Torinossa. Voi, mikä kaunis päivä! Se on oikea lohdutus. Annapa kätesi tänne, Gigiani!"

Tyttö, joka jo oli palannut päällystakki yllä ja pieni lakki päässä, antoi kätensä isälleen.

"Ja nyt sulimmat kiitokset", sanoi puutarhuri ovella. "Kaikkia minä kiitän sydämestäni. Ja vielä minä tulen kerran tänne teitä kaikkia kiittämään."

Hän jäi hetkeksi seisomaan, palasi sitten vielä takaisin, etsiskeli jotakin liivintaskustaan ja sanoi sitten ääneen: "Vaikka olenkin köyhä mies, annan tässä kaksikymmentä liiraa laitosta varten. Se on uusi, kaunis kultaraha."

"Ei millään tavalla, hyvä mies", sanoi opettajatar liikutettuna. "Ottakaa rahanne takaisin. Minä en voi sitä ottaa vastaan. Ei se kuulu minulle. Teillä on ollut suuri vaiva sitä ansaitessanne. Kyllä me silti olemme kiitolliset teidän hyväntahtoisuudestanne."

"Ei", vastasi puutarhuri itsepintaisesti, "minä jätän sen tänne".

Mutta opettajatar pisti rahan hänen taskuunsa muitta mutkitta. Ja nyt hänen oli suostuminen, vaikka päätään pudistaen. Vielä kerran hän sanoi jäähyväiset, otti sitten tyttärensä kädestä ja riensi ulos.

Ja tytär sanoi mennessään karkealla äänellään:

"Voi kuin-ka au-rinko on kau-nis!"

32 ASTETTA.

Perjantaina kesäkuun 16 p:nä.

Viisi viimeistä päivää on kuumuus ollut oikein sietämätön. Mutta nyt onkin jo täysi kesä. Kaikki alkavat jo väsyä; keväinen ruusuinen väri on jo kadonnut, kaula ja jalat käyvät kalpeammiksi, päät horjuvat sinne tänne, ja silmät ummistuvat. Nelli parka, joka kovin kärsii kuumuudesta, on kalpea kuin vaha, nukahtaa vähän väliä, pää vihkoon nojautuneena. Silloin Garrone asettaa avoimen kirjan hänen eteensä, jottei opettaja näkisi häntä. Crossi laskee punaisen päänsä pulpetille, niin että näyttää melkein kuin se olisi ruumiista erillään. Nobis valittaa, että meitä on liian monta ja että me myrkytämme häneltä ilman. Ja voi, miten nyt täytyy ponnistaa, jotta oppisi jotakin. Minä katselin ikkunasta noita kauniita puita, joiden tummassa varjossa niin mielelläni tahtoisin juoksennella, ja koulupenkillä istuminen tuntuu nyt sekä ikävältä että harmittavalta. Mutta sitten taas rohkaisen mieleni tavatessani hyvän äitini, joka minua aina koulusta tullessani katselee nähdäkseen olenko kalpea. Hän kysyy aina mitenkä jaksan, ja kun hän aamuisin kello kuudelta minut herättää, hän sanoo: "Rohkeutta! Nyt on vain niin ja niin monta päivää jäljellä, sitten olet vapaa ja saatat levätä, saat kävellä puistojen varjossa." Ja hän on oikeassa muistuttaessaan minulle sellaisista pojista, joiden täytyy työskennellä ulkona kedolla polttavassa auringonpaahteessa tai seisoa lasitehtaissa päiväkaudet kaasuliekin yli nojautuneena ja jotka kaikki nousevat aamuisin paljon aikaisemmin kuin me eivätkä saa mitään loma-aikaa. Rohkeutta siis!

Derossi on aina ensimmäinen kaikista; ei kuumuus eikä uni häntä uuvuta, aina hän on vilkas ja iloinen kuten talvellakin, hän oppii vaivatta ja saa kaikki ympäristössään hyvälle tuulelle, aivan kuin jo hänen äänensä sointu raitistaisi ilman.

Virkku ja tarkkaavainen on myöskin tuo itsepintainen Stardi, joka pureskelee huuliaan unta estääksensä, ja kuta enemmän hän väsyy ja kuta kuumempi on, sitä lujemmin hän kiristää hampaitaan ja aukoo silmiään, kuin tahtoisi niillä niellä opettajansa. Eikä väsymys liioin ole voittanut Garoffia. Hän valmistelee ahkerasti viuhkoja punaisesta paperista, koristelee niitä vanhoilla kuvilla ja myy niitä kahdesta sentesimosta kappaleen. Mutta urhoollisin kaikista on Goretti. Hän poloinen nousee viideltä auttaakseen isäänsä puunkannossa. Kello yhdeltätoista hän ei saa enää koulussa silmiään pysymään auki, ja pää vaipuu rintaa vastaan. Mutta hän koettaa vain pysyä pystyssä, lyö kädellään niskaansa, pyytää lupaa mennäkseen ulos valelemaan kasvojansa vedellä, antaa naapurinsa ravistaa ja nipistellä itseään. Mutta kaikista varokeinoista huolimatta hän ei enää tänä aamuna voinut pidättää itseään, vaan vaipui sikeään uneen. Opettaja huusi ääneen "Goretti!" Hän ei kuullut. Opettaja toisti äkäisesti: "Goretti!" Silloin nousi kivihiilikauppiaan poika, joka asuu hänen läheisyydessään, ja sanoi: "Hän on tänä aamuna tehnyt työtä kello viidestä seitsemään. Hän on kantanut risuja." Opettaja antoi hänen nukkua ja jatkoi opetusta noin puoli tuntia. Sitten hän hiljaa läheni Corettin pulpettia ja herätti hänet varovaisesti. Kun Goretti näki opettajan edessään, hypähti hän pelästyneenä pystyyn. Mutta opettaja otti hänen päänsä käsiensä väliin, suuteli hänen otsaansa ja sanoi: "Ei sinun tarvitse itseäsi soimata, poikaseni. Sinun unesi ei ollut laiskuuden unta, se oli työtä seuraava lepo."

ÄITINI VIIMEINEN LEHTI.

Lauantaina heinäkuun 1 p:nä.

Kouluvuosi on siis päättynyt, Henrik. Nyt kun olet eroamaisillasi opettajistasi ja tovereistasi, on minun kerrottava sinulle ikävä uutinen. Isäsi täytyy toimiensa takia muuttaa Torinosta pois, ja me kaikki seuraamme tietysti häntä. Tulevana syksynä me lähdemme. Sinun täytyy muuttaa koulua. Se on sinusta surullista, eikö niin? Sillä minä olen varma siitä, että sinä rakastat tätä vanhaa kouluasi, missä olet neljän vuoden aikana työskennellyt ja iloinnut, missä niin kauan olet aina samoina tunteina nähnyt samat pojat, samat opettajat, samat vanhemmat, oman isäsi ja äitisi, jotka sinua riemulla odottivat; vanhaa kouluasi, missä sinun henkesi on ikäänkuin puhjennut, missä olet niin monta hyvää toveria tavannut, missä joka sana, jonka kuulit, tarkoitti sinun parastasi, eikä yksikään mielipaha, jota sait kokea, ollut hyödytön. Ota tämä hellä tunne mukaasi ja sano kaikille näille tovereillesi sydämelliset jäähyväiset. Muutamat heistä tulevat kokemaan onnettomuuksia, toiset saattavat pian kadottaa äitinsä ja isänsä, jotkut kuolevat nuorina, toiset kenties vuodattavat verensä taistelukentällä. Useimmat heistä tulevat kunnioitettaviksi käsityöläisiksi ja rehellisiksi perheenisiksi. Ja kukapa tietää, kuinka moni heistä vielä tulee tekemään maallensa suuria palveluksia ja lisäämään sen mainetta. Eroa siis heistä hellästi. Jätä tälle suurelle perheelle osa sydämestäsi, tälle perheelle, joka otti sinut lapsena vastaan ja jonka sinä nyt nuorukaisena jätät. Koulu on kuin äiti, Henrik. Se otti sinut minun sylistäni, kun tuskin vielä osasit selvästi puhua, ja nyt se antaa sinut minulle takaisin isona, väkevänä, ahkerana. Olkoon se siunattu, äläkä sinä koskaan sitä unohda! Ja mahdotontahan onkin, että sinä unohtaisit koulusi. Sinä kehityt mieheksi, matkustat ympäri maailmaa, olet näkevä suuria kaupunkeja ja ihmeteltäviä muistopatsaita ja olet ne taas unohtava. Mutta tämän vaatimattoman valkean rakennuksen pienine puutarhoineen, missä henkesi ensimmäiset kukat puhkesivat, sen olet aina näkevä silmäisi edessä.

Äitisi.

LOPPUTUTKINTO.

Perjantaina heinäkuun 7 p:nä.

Tämä tärkeä päivä oli siis käsissä. Kello kahdeksalta me kaikki olimme koulussa, ja neljänneksen yli kahdeksan meidät kutsuttiin neljä kerrallaan isoon eteishuoneeseen. Siellä oli suuri, vihreällä veralla katettu pöytä, jonka ääressä johtaja ja neljä opettajaa istui, muiden muassa meidän opettajamme, herra Perboni. Minä olin ensimmäisten kutsuttujen joukossa. Opettaja rukka! Tänä aamuna oikein näin, miten paljon hän meistä piti. Meiltä kyseltäessä hän seurasi meitä koko ajan silmillään, kävi levottomaksi, kun me olimme epävarmoja, mutta iloiseksi, kun annoimme hyviä vastauksia, ja hänen katseensa oli sekä varoittava että rohkaiseva. Vaikka siellä olisi ollut jokaisen oppilaan oma isä, ei kukaan heistä olisi saattanut osoittaa suurempaa osanottoa. Minä olisin tahtonut huutaa hänelle kymmenkertaisen kiitoksen kaikkien kuullen. Ja kun muut opettajat sanoivat minulle: "Hyvä on, saat mennä", loistivat hänen silmänsä tyytyväisyydestä. Minä palasin heti luokkaan isääni odottamaan.

Melkein kaikki toverit olivat vielä siellä. Minä istuin Garronen viereen. En ollut juuri iloinen. Ajattelin, että me nyt viimeisen kerran istumme näin vieretysten. En ollut vielä ilmoittanut Garronelle, etten tule jatkamaan koulua hänen kanssansa, vaan että muutan isäni kanssa Torinosta pois. Hän istui kumarassa piirustellen kiemuraisia koristeita isänsä valokuvan reunaan. Hänen isänsä on kookas, väkevä mies ja näyttää yhtä vakavalta ja rehelliseltä kuin poikakin. Hänen siinä kumarassa istuessaan, paita edestä hiukan avoimena, minä näin hänen paljaalla, leveällä rinnallaan sen kultaisen ristin, jonka Nellin äiti hänelle lahjoitti huomattuaan hänen suojelevan hänen poikaansa.

Mutta minun täytyi vihdoinkin hänelle ilmoittaa, että me aioimme muuttaa pois. Sanoin siis hänelle:

"Garrone, ensi syksynä isäni lähtee Torinosta ainiaaksi." — Hän kysyi, lähdenkö minäkin; minä vastasin myöntävästi.

"Etkö enää käykään neljättä luokkaa meidän kanssamme?" kysyi hän minulta.

Minä vastasin: "En." Hän oli hetkisen ääneti jatkaen piirustamistaan. Sitten hän kysyi päätään kohottamatta: "Vieläkö sitten muistat kolmasluokkalaistovereitasi?"

"Muistan kyllä", vastasin, "kaikkia, mutta varsinkin sinua — ennen muita. Kuka voisikaan unohtaa sinut?"

Hän katsoi minuun tiukasti ja vakavasti silmillään, jotka puhuivat sanomattoman paljon. Sitten hän ojensi minulle vasemman kätensä asettuen kuin olisi piirtänyt oikealla kädellään, ja minä puristin tätä voimakasta, rehellistä kättä molempien käsieni välissä.

Samassa opettaja astui sisään kasvot punaisina ja sanoi hiljaa ja nopeasti: "Hyvä on! Tähän asti on kaikki käynyt hyvin. Pojat, joita ei vielä ole kuulusteltu, jatkakoot samaan tapaan. Minä olen varsin tyytyväinen." Ja hänen äänensä oikein värähteli ilosta.

Tämä ilo oli koko hänen palkkansa yhdeksän kuukauden työstä ja vaivasta. Siksi hän oli niin paljon mielipahaa kestänyt, niin usein tullut väsyneenä ja sairaana kouluun. Tämä oli ainoa palkka, jonka hän meiltä pyysi kaikesta rakkaudestaan ja hellästä huolestaan. Nyt minusta tuntui siltä, kuin säilyttäisin hänet aina juuri noin iloisen näköisenä mielessäni.

HYVÄSTI.

Maanantaina heinäkuun 10 p:nä.

Kello yksi olimme viimeisen kerran koulussa kuullaksemme tutkinnon tulokset ja saadaksemme todistuksemme. Kadut vilisivät vanhempia. Heitä oli eteishuonekin täynnä, ja muutamat olivat astuneet luokkahuoneisiin tunkeillen opettajan lavalle asti. Meidän luokkahuoneessamme oli heitä myöskin huoneen täydeltä. Siellä oli Garronen isä, Derossin äiti, seppä Precossi, rouva Nelli, vihanneksienmyyjä, muurarimestarin ja Stardin isät sekä monta muuta, joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikkialla kuului kuisketta ja suhinaa aivan kuin kadulla.

Opettaja tuli sisään, ja kaikki vaikenivat. Hänellä oli todistukset käsissään. Hän rupesi lukemaan niitä: "Precossi siirretään luokalta ja saa kuusikymmentä ääntä seitsemästäkymmenestä. Coretti siirretään, viisikymmentäviisi ääntä seitsemästäkymmenestä. Muurarimestari ja Crossi siirretään. Ernesto Derossi siirretään ja saa seitsemänkymmentä ääntä seitsemästäkymmenestä sekä ensi palkinnon." — Läsnä olevat vanhemmat, jotka kaikki tunsivat hänet, huusivat: "Hyvä, hyvä, Derossi." Ja hän pudisti vaatimattomasti kauniita kiharoitaan hymyillen ja silmäillen äitiään, joka viittaisi hänelle kädellään.

Garoffi, Garrone ja kalabrialainen pääsivät luokalta. Sitten jäi kolme tai neljä luokalle ja eräs heistä rupesi itkemään, siksi että hänen isänsä, joka seisoi ovella, katsoi häntä uhkaavasti. Mutta opettaja sanoi isälle: "Ei se aina ole lapsen syy, se voipi myöskin riippua olosuhteista." Sitten hän luki: "Nelli siirretään, kuusikymmentäkaksi ääntä seitsemästäkymmenestä." — Hänen äitinsä lähetti hänelle lentomuiskun. — "Stardi siirretään, kuusikymmentäseitsemän ääntä seitsemästäkymmenestä." Tätä kaunista kiitosta kuullessaan hän ei kuitenkaan edes hymyillyt eikä laskenut nyrkkiään ohimoiltaan. Viimeinen, joka mainittiin siirretyksi, oli Votini. Hän oli taas erittäin hienosti puettu ja kammattu.

Kaikki nimet luettuaan opettaja sanoi: "Pojat, nyt olemme tässä viimeisen kerran yhdessä. Me olemme työskennelleet vuoden yhdessä ja olemme tästälähinkin hyvät ystävät. Eikö niin? Minusta tuntuu hyvin ikävältä erota teistä, rakkaat pojat." Hän pysähtyi hetkeksi; sitten hän jatkoi: "Jos olen silloin tällöin osoittanut kärsimättömyyttä tai liiallista ankaruutta tahi vääryyttä, niin suokaa se minulle anteeksi!"

"Ette suinkaan", vastasivat vanhemmat, ja useat oppilaat vakuuttivat: "Ei koskaan."

"Suokaa minulle anteeksi ja pitäkää minut rakkaassa muistossa", toisti opettaja. "Tulevana vuonna ette ole enää minun luokallani, mutta minä näen teidät kuitenkin ja te tulette aina pysymään sydämessäni. Näkemiin, rakkaat pojat!"

Tämän sanottuaan hän astui meidän keskellemme. Kaikki ojensivat käsiään hänelle, tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja takkinsa liepeisiin. Viisikymmentä ääntä sanoi yhtaikaa: "Näkemiin, herra opettaja! Voikaa hyvin, muistakaa meitä." Ei kukaan hänen poistuessaan voinut salata liikutustaan.

Me menimme kaikki sekaisin ulos. Samaten tekivät muidenkin luokkien oppilaat. Sielläpä nyt melua ja tungosta syntyi, kun kaikki, sekä vanhemmat että oppilaat, yhtaikaa sanoivat jäähyväisiä. Opettajatar, punainen sulka hatussaan, seisoi keskellä pienokaisiaan, jotka muodostivat kuin muurin hänen ympärilleen ja antoivat hänelle tuskin tilaa hengittää, ja toisen opettajattaren hatun he olivat innossaan miltei rutistaneet kiinnittäessään hänen napinreikiinsä ja takkiinsa kukkia. Robetti, joka tänä päivänä ensi kerran oli kainalosauvoitta, oli yleisen huomion ja ihastuksen esineenä. Kaikkialla kuuli sanottavan: "Syksyllä siis, lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Näkemiin!" Me sanoimme toisillemme hyvästit. Ja voi, kuinka kaikki pikkumaisuudet nyt unohdettiin! Votini, joka aina ennen oli kadehtinut Derossia, oli ensimmäisenä valmis heittäytymään hänen syliinsä. Minä kättelin muurarimestaria, ja hän näytti minulle viimeisen kerran jäniksennaamansa. Minä kättelin Precossia, kättelin Garoffia, joka ilmoitti minun voittaneen hänen viime arpajaisistaan paperipuristimen, jonka hän nyt antoi minulle. Liikuttavaa oli nähdä, miten Nelli riippui Garronessa aivan kuin ei olisi voinut irtautua. Kaikki keräytyivät Garronen ympärille. "Hyvästi, Garrone! Hyvästi, näkemiin!" Ja häntä syleiltiin, puristettiin ja kiiteltiin, niin että hänen isänsä hämmästyneenä katseli ja hymyili. Garrone oli viimeinen, jota minä kadulla syleilin. Hän suuteli minua otsalle. Sitten juoksin isäni ja äitini luo. Isäni kysyi: "Oletko nyt jättänyt hyvästit kaikille tovereillesi?" Minä vastasin myöntäen. "Jos on joku, jolle olet tehnyt vääryyttä, niin mene pyytämään häneltä anteeksi." — "Ei ole ketään." — "Hyvästi sitten", sanoi isäni liikutettuna silmäillen koulua viimeisen kerran. Ja äitini toisti: "Hyvästi!" Enkä minä voinut sanoa mitään.