Produced by Tapio Riikonen

ABDALLAH ELI NELILEHTINEN APILA

Arabialainen kertomus

Jutellut

EDVARD LABOULAYE

Suomentanut R. Mellin. [Ranskalainen alkuperäisteos: "Abdallah ou le trèfle à quatre feuilles, conte arabe">[.

G. W. Edlund, Helsinki, 1880.

SISÄLLYS:

Alkulause LUKU 1. Perheen ilo 2. Horoskopo 3. Kasvatus 4. Kiitollisuuden osoitus 5. Uusi Salomo 6. Palkittu hyve 7. Barsim 8. Juutalainen 9. Zobeyden kaivo 10. Vaskilehti 11. Iremin puutarhat 12. Molemmat veljekset 13. Karavaani 14. Kafur 15. Kertomus Kandaharin sulttaanista 16. Päällekarkaus 17. Sulttaanitar 18. Hopealehti 19. Salaisuus 20. Ketun kärsiväisyys 21. Huutokauppa 22. Kotiintulo 23. Kara-Chitan 24. Vieraanvaraisuus 25. Kultalehti 26. Paluu 27. Leila 28. Kosto 29. Timantti-lehti 30. Omarin onni 31. Kaksi ystävää 32. Loppu 33. Jälkilause

ALKULAUSE

Jumalan, sen lempeän ja laupiaan nimessä, joka on antanut meille ruovonkorren kirjoittaaksemme ja joka päivä opettaa ihmiselle mitä tämä ei tiedä.[1] Tämä kirja ei ole romaani Abu-Zeydistä eikä Ez-Zahirin elämänvaiheista, eikä ole se yksikään niistä kauniista saduista, joita juhlapäivinä luetaan ja lauletaan Kairon kahviloissa. Tämä on se mutkaton kertomus, jonka kameelin-ajaja Ben-Ahmed jutteli meille erämaassa muuanna iltana, ollessamme leiriin asettuneina, Siunauksen lähteen vaiheilla. Yö edistyi, tähdet sammuivat taivaalla, kaikki uinaili: tuuli, maa, ihmiset; Jumala yksinään silmäili luontoa. Meille päivän helteestä ja vaivoista väsyneille tämä kertomus oli kuin kristalli kirkas puro, joka levittää pirteyttä ja eloa ympärilleen. Jospa se samalla tavoin virkistäisi muitakin maapiirin vaeltajia ja heihinkin vuodattaisi rauhaa, unelmia ja unhotusta!

ENSIMMÄINEN LUKU.

Perheen ilo.

Rikkaassa Djeddahissa, Punaisen meren rannalla, asui nykyjään egyptiläinen kauppias nimeltä Hadji-Mansur. Hän oli, niin sanottiin, ollut orjana voimallisella Ali-Bey'llä, joka sotain aikana Egyptissä oli peräkkäin, ja välistä yhtä aikaa, käynyt avulliseksi ranskalaisille ja turkkilaisille, mamelukkeille ja Mehemed-Alille. Sodan aikana oli hän varustanut molempia puolia ruokavaroilla, sota-aseilla ja kameeleilla, ja yhtäkaikki kuultiin hänen alinomaa taistelun jälkeen valittavan, että hän voittajan hyväksi oli kuluttanut varojansa. Se oikeus on kuitenkin hänelle tehtävä, ettei kukaan silloin osoittanut suurempaa intoa, niinkuin ei myös kukaan saanut paremmalla hinnalla ostaa voitetuilta otettua saalista. Tällä kunniallisella ammatilla oli kohtelias Mansur koonnut suuren rikkauden, joskin ei aivan vastuksitta. Ilkeät kadehtijat olivat syyttäneet häntä vakoilijaksi, ja uskovimmaiset olivat antaneet hosua häntä petturina, ja mikä vielä enempi oli, hän oli kahdesti ollut joutua hirsipuuhun, josta hänet pelasti ainoastaan erään pashan ihmisrakkaus, joka yhteen miljoonaan piasteriin oli taipunut tunnustamaan noin selvän ja silminnähtävän viattomuuden. Mansurilla oli kovin suuri sielu peljästyäkseen mokomista valtiollisista tuulenpuuskista, ja jos hän rauhanteon jälkeen oli peräytynyt jälleen Djeddahin, niin se oli vaan sentähden, että säännöllinen kauppa nyt oli ainoa onneen viepä tie.

Tämä Mansurin uusi toimintoliike oli merkillinen yhtä suuresta viisaudesta ja menestyksestä kuin edellinenkin; yleisenä hokuna oli että hänen huoneidensa lattiat olivat kullalla ja timanteilla tilkoitetut. Tämä egyptiläinen ei ollut juuri mielehinen; hän oli muukalainen Arabiassa, ja hän katsottiin velkojaksi mitä jäykimmäksi; mutta Djeddahissa ei rohjetakaan julkisesti halveksia miestä joka mittaa rahaa kapottain. Tuskin ennätti Mansur näyttäytä basaarissa, ennenkuin joka haaralta syöksähdettiin hänen jalustintansa pitämään ja hänen kättänsä suutelemaan. Kauppias otti nämät kunnioitukset vastaan miehen semmoisen vaatimattomuudella joka tietää rikkauden etuoikeudet; kolmenkymmenen vuoden ahneus ja viekkaus oli laskenut kaikki kunnialliset ihmiset hänen jalkainsa juurelle.

Yksi ainoa asia puuttui tältä onnen lemmikiltä ja häiritsi hänen iloansa: hänellä ei ollut lapsia. Kulkiessaan jonkun köyhän ammattiveljen konttoorin sivu ja nähdessään isän ympärillä nuoria poikia, perheen toivon ja ylpeyden, hän huokasi kaipuusta ja kateudesta. Tavaramakasiinaansa tultuaan, hän heti väistyi sen piiloisimpaan paikkaan, unhotti piippunsa ja rupesi, sen sijaan että olis rukousnauhaansa käyttänyt ja koraanista[2] värsyjä lukenut, verkalleen pyyhiskelemään yhä vaalenevaa partaansa. Sydämensä sisimmässä pohjassa, ajatteli hän kuinka vanhuus läheni ja kuinka hän ei tulis jättämään yhtään lihastaan ja verestään jälkeensä joka ottais kauppa-asiat toimeksensa. Hänen ainoa perillisensä, pasha, kenties kyllästyisi odotukseen, ja kukapa silloin estäis häntä musertamasta lapsetonta muukalaista ja panemasta hänen näin kalliisti ansaituita aarteitaan takavarikkoon.

Nämät ajatukset ja penkomiset myrkyttivät egyptiläisen elämän. Kuinka suuri hänen ilonsa siis oli, kun eräänä päivänä muuan hänen vaimoistaan, syntyjään abyssinialainen, ilmoitti hänelle, että hänestä kohta oli tuleva isä! Tämän kuultuansa tuo kunnon mies oli sulasta ilosta mielensä menettää. Ruveten nyt, kun hänellä oli lapsi jolle sai koota, kahta ahneemmaksi ja itarammaksi kuin ennen, sulkeusi hän lukkoin taa kultaansa lukemaan ja punnitsemaan; hän kiersi kalliit vaatepakkansa auki, kaivoi ylös timanttinsa, helmensä, rubiininsa. Mansur puhutteli näitä hengettömiä kappaleita juuri kuin ne hänet kuulisivat ja ymmärtäisivät, sanoi niille että ne tulisivat saamaan uuden isännän, joka vuoroltaan heitä hoitais ja rakastaisi. Jos hän meni kaupungille, piti hänelle välttämättömästi puhua hänen pojastaan, sillä sen oli Jumala velvollinen uskolliselle palvelijalleen antamaan. Ei mikään kauppiastamme niin hämmästyttänyt kuin nähdä kaikkein ihmisten hoitavan askareitaan niinkuin ainakin, koska kaikilla Djeddahin asukkailla olis pitänyt olla yksi ainoa ajatus vaan: että Jumala vanhurskaudessaan jo vihdoin oli siunaava viisaan ja onnellisen Mansurin kodon.

Egyptiläinen ei pettynyt toiveessaan, ja ettei mitään puuttuis hänen onnessaan, syntyi hänelle poika onnentuottavimman kuukauden myötäisimmällä hetkellä. Kun hänen kahdeksantena päivänä sallittiin nähdä tämä niin kauan ikävöitty lapsi, läheni hän vapisevin polvin tuota palmupuun lehdestä muodostettua kehtoa, jossa, turpealla pumpuli vuoteella, kullalla kirjatun peiton alla, Mansurin nimen perillinen lepäsi. Hän kohotti hiljaa peittoa ja näki pienen heikon olennon, melkein yhtä mustan kuin sen äiti oli, mutta vankkatekoisen, joka pienillä käsillään jo kiskoi pumpulia vuoteesta jolla lepäsi. Tämän nähtyään kauppias seisoi äänettömänä ihmettelemisestä; isoja karpaloita vieri hänen kasvoillaan; mutta rohkaisten mielensä otti hän äskensyntyneen syliinsä, ja nostaen hänet huultensa luoksi kuiski hänen korvaansa: "Jumala on sangen suuri; minä todistan ettei yhtään Jumalata ole paitse Jumala; minä todistan että Muhammed on hänen profeetansa." Tästä rukouksesta levostuneena alkoi hän hellin silmin katsella poikaansa. "Sinä Jumalan lahja," sanoi hän; "tosin olet vaan kahdeksan päivän ikäinen lapsi, mutta kun näen kuinka vahva ja kaunis olet, luulisinpä sinua vuoden vanhaksi. Mutta", jatkoi hän äitin puoleen kääntyen, "minkä nimen olet hänelle antanut?"

— Jos Jumala olis rankaissut minua niin kovasti että olis antanut minulle tytön, vastasi Etiopian nainen, niin minä olisinkin antanut hänelle nimen; mutta koska olen ollut niin onnellinen että olen saanut pojan, niin se kunnia on sinun. Vältä vaan kovin kunnianhimoista nimeä, joka voisi nostaa pahan silmän kateutta.

Mansur seisoi mietiskellen, kun äkkiä kuuli melskettä kadulta. Eräs persialainen dervishi[3] ajoi edellään ruokakasveilla kuormattua aasia, jota paitse joukko poikia kulki tuon vääräuskoisen jäljessä, haukkuen ja pieksäen häntä minkä ennättivät. Niinkuin mies joka ei etsi eikä pelkääkään marttyrin kärsimistä, dervishi joudutti askeliaan, ehtimiseen pilkaten vihollisiansa. "Ole kirottu sinä, Omar!"[4] kiljui hän, "ja kirotut olkoot kaikki sinun kaltaisesi!"

— Tuossa, sanoi Mansur, on minulla uusi todistus onnen suosiosta. Se oikein ajelee minua. Poikani nimi tulee olemaan Omar. Semmoinen nimi on poistava pahan silmän ja suojeleva lastani kaikelta noituudelta.

Juuri kun hän laski äskensyntynyttä kehtoon jälleen, astui eräs erämaan nainen huoneesen, jolla niinikään oli lapsi sylissään. Nainen oli varteva ja ilman hunnutta, niinkuin tapa erämaassa on. Vaikka oli köyhän laatuun puettu, oli hänellä kumminkin semmoinen arvoisuus käynnissä ja ryhdissä että olis luullut häntä sulttaanittareksi.

— Halima, sanoi Mansur hänelle, minä kiitän sinua tulemastasi. Empä ole unhottanut että miehesi Jussuf kaatui minun palveluksessani, viimeisen karavaanini puolustuksessa, ja hetki on tullut jona minun tulee näyttää etten ole mikään kiittämätön katala. Sinä tiedät mitä minä odotan sinulta. Jos en voi saada pojastani sheriffiä eli hankkia hänelle vihriätä käärelakkia, niin saatanhan kumminkin kasvatuttaa häntä sheriffin pojan lailla jalojen Beni-Ameurien luona ja heidän telteissään. Sinun perheesesi otettuna ja yhdessä sinun poikasi kanssa kasvatettuna, rakas Omarini oppii puhtaamman kielen kuin minun puhumani on ja saapi omaisissasi ystäviä jotka toiste suojelevat häntä. Minä puoleltani olen osoittava kiitollisuutta uskollisuudestasi. Meidän lastemme ystävyys alkakoon jo tästä päivästä ja he nukkukoot samassa kehdossa. Huomenna sinä otat heidät kanssas kotiisi, ja he kasvakoot sinun heimokunnassasi. Omar olkoon sinun poikasi, niinkuin Abdallah on minun. Olkoon onni heille myötäinen!

— Olkoon Jumala heidän turvansa kirottua saatanata vastaan! vastasi nainen, päätään kumarruttaen. Me olemme Jumalan omat ja me palaamme hänen tykönsä.

Mansur katseli häntä hymysuin. Hän oli vapaa-uskoja, joka ei suuresti uskonut Jumalan päälle, vaikka alinomaa piti hänen nimeänsä huulillaan. Hän oli elänyt kovin kauan ja oppinut kovin likeisesti tuntemaan ihmisiä, taitaakseen uskoa että Jumala erittäin paljon puuttuisi tämän maailman asioihin; sen sijaan uskoi hän vahvasti perkeleen olemisen ja pelkäsi häntä suuresti. Ainoa teko koko hänen elämässään jonka hän itselleen viaksi luki oli se, että hän Mekkaan vaeltaissaan oli seitsemällä kivellä heittänyt isoa perkelettä Jamratissa. Aina hän pelkäsi tuon kivitetyn saatanan kostoa. Tosin hän suurenteli siitä että oli helpolla hinnalla saanut tuon komealta kuuluvan arvonimen Hadji, joka antoi hänelle jonkunlaisen arvon hänen turvattiensa silmissä, ja hartaudella mitä voimakkaimmalla hän puhuikin kaabasta,[5] tuosta paratiisin kalliista kivestä jonka isä Abrahami oli rakentanut tuolle pyhälle paikalle Mekkassa; mutta oikeastaan ei hän ensinkään ollut tuon varomattomuutensa seurauksista levollinen ja hän olis mielellään luopunut tuosta Hadji-nimestäkin,[6] jos vaan perkele olis antanut hänelle rohkeutensa anteeksi.

TOINEN LUKU.

Horoskopo.

Vielä samana iltana juuri kuun noustessa ja molempain lasten toistensa sylissä makeasti nukkuessa, tuli viisas Mansur huoneesen jossa ne makasivat, laahaten muassaan erästä ryysyistä dervishiä, joka oli hyvin sen vääräuskoisen näköön jota poikalauma aamulla oli takaa ajanut. Se oli yksi noita hävyttömiä kerjäläisiä jotka kokevat keksiä muiden ihmisten onnenvaiheita, löytämättä niissä milloinkaan omaa onneansa, ja joita, alinomaa pois-ajetuita ja herjatuita ja alinomaa käytetyitä, tulee olemaan yhtä kauan kuin saatanan pahuutta ja ihmisten ahneutta ja kevytuskoisuutta. Ei olis Halima mielellään jättänyt lapsia tuon epäluulonalaisen kuvatuksen kanssa yhteen huoneesen, mutta Mansur vaati sitä ja hänen täytyi totella. Erämaan nainen oli tuskin lähtenyt huoneesta kun egyptiläinen vei dervishin kehdon luoksi ja pyysi häntä toimittamaan hänen poikansa horoskopoa.

Lasta tarkasti katseltuaan nousi dervishi huoneen katolle ja teki tähdistä vaarinottoja. Sitten otti hän hiilen, jonka jakoi useampaan "huoneesen", asetti niihin kiertotähdet ja selitti viimein että tähdet eivät olleet epäsuosiolliset. Vaikka Mars ja Venus olivatkin osan-ottamattomat, Merkurio sitä vastoin esiintyi sitä suosivaisempana. Tässä oli kaikki mitä hän taisi sanoa niihin kahteen sekiiniin, jotka Mansur oli hänelle antanut.

Kauppias vei ennustajan jälleen huoneesen ja sanoi, pitäen hänen silmäinsä edessä kahta isoa dubloonia:

— Enkö millään keinoin saa tietää enempää. Ovatko tähdet jo ilmoittaneet kaikki salaisuutensa?

— Taito on ääretön, vastasi dervishi, halukkaasti käyden syöttiin jota hänen edessään pidettiin; vielä saatan sanoa sinulle minkä taivaanmerkin vaikutuksen alaisena lapsi täällä tulee elämään.

Tähtein-ennustaja veti nyt vyöltään salaopillisen taulun ja pronssisen piirustimen ja kirjoitti taululle äitin ja lapsen nimen, pannen joka kirjaimen eri riville. Sitten teki hän laskun kirjainten numero-arvosta ja lausui, katsellen Mansuria kiiluvin silmin:

— Onnellinen isä, poikasi on syntynyt Vaaka-merkin alla; jos hän saa elää, hän voi onnelta odottaa kaikkea.

— Kuinka, jos hän saa elää? huudahti Mansur. Mitä näet sinä tuosta kirotusta taulusta? Uhkaako poikaani mikään vaara?

— Uhkaa, vastasi dervishi, vaara uhkaa jota en saata likemmin ilmoittaa: hänen paraasta ystävästään tulee hänen suurin vihollisensa.

— Ah, kuinka varomaton olin olla! Tuostako erämaan lapsesta, jonka olen pannut tähän kehtoon, kerta tulisi minun poikani murhaaja? Jos sen uskoisin, kuristaisin sen heti paikalla.

— Jumalan tähden, kavahda toki mokomaa tekoa. Jos poikasi henki on tuon lapsen hengen varassa, niin siten tappaisit heidät molemmat. Ei ole mitään mikä varmasti sanoisi että tästä erämaan lapsesta, joka on määrätty elämään erämaan teltissä, kerta tulee Djeddahin rikkaimman kauppiaan paras ystävä. Voiko ihminen välttää kohtaloaan? Voiko hän muuttaa mitä enkelien kynä on kirjoittanut? Mitä on kirjoitettu, se on kirjoitettu.

— Kyllä vainenkin, sanoi kauppias, mutta Jumala (ylistetty olkoon hänen nimensä) on kirjain kirjassa sanonut: "Älkäät omin käsin heittäytkö turmioon".[7]

— Kuoleman päivä, vastasi dervishi juhlallisesti, on yksi niistä viidestä salaisuudesta, joiden avaimet Jumala on itselleen pidättänyt. Muista kertomusta siitä miehestä joka istui Salomon vierellä kun Azrael tuli käymään kuninkaan luona. Kuultuansa että se oli kuoleman enkeli, sanoi hän Salomolle: "Näyttää niinkuin hän tahtois ottaa minut. Käske tuulen viedä minut Indiaan." Ja tuuli vei hänet pois. Azrael sanoi nyt kuninkaalle: "Minua hämmästyttää että näen tuon miehen täällä. Minulla oli käsky ottaa hänen sielunsa Indiassa ja nyt tapasin hänet Palestinassa." Kuolemata emme voi välttää. Menetellemme miten hyvänsä, ennen tahi myöhemmin tuo käsi, joka alati on lyömään valmiina, putoaa päällemme. Viisahin on se joka uskaliaasti katsoo häntä silmiin, pelkäämättä ja rohkeilematta.

Nämät sanat lausuttuaan tähtein-ennustaja kumarsi jättääkseen hyvästiä
Mansurille, joka kumminkin tarttui häntä kaapuun ja pidätti häntä.

— Onko mitään muuta jota tahdot kysyä minulta? sanoi dervishi, tarkasti katsellen egyptiläistä.

— On, vastasi kauppias, mutta minä en rohkene puhua. Kuitenkin sinä näytät olevan minun ystäväni, ja koska poikani etu on kysymyksessä, tottapa annat isän heikkouden anteeksi. Tottapa mies noin viisas kuin sinä, joka ymmärrät mitä tähdet merkitsevät, on ulotuttanut tiedonhalunsa vieläkin edemmäksi. Sanotaan ihmisiä löytyvän, jotka tutkimuksillaan tiedon perään ovat onnistuneet keksimään Jumalan suuren nimen, tuon nimen joka vaan on ilmoitettu patriarkoille ja profeetalle (olkoon hän siunattu!), tuon nimen jonka paljaalla lausumisella kuolleita herätetään ja eläviä tomuksi muutetaan, tuon nimen joka panee maailman perustukset tärisemään, joka lannistaa helvetin vallat, vieläpä itse Eblis'inkin, tottelemaan kuin orja. Tunnetko sattumoisiin jonkun noista ylämaailman hengistä ja luuletko hänen kieltäyvän tekemästä erästä apua miehelle, jolla ei ole sitä mainetta että on kiittämätön?

— Sinä olet juuri viisaus itse, vastasi tähtein-ennustaja masennetulla äänellä, astuen likemmä kauppiasta; sinuun käy luottaminen; mutta sanat ovat paljasta lörpötystä, ja kauniimmat lupaukset ovat kuin unennäköjä, jotka jo aamulla ovat olleet ja menneet.

Mansur ei vastannut, vaan sen sijaan pisti oikean kätensä dervishin pitkään takinhihaan ja pani yhden sormistaan ennustajan käteen.

— Yksi kukkaro,[8] vastasi tämä ylenkatseellisesti liikahtaen, — se on juuri minkä kameeli maksaa. Ketä luulet niin mielettömäksi että henkensä uhalla vaivaa saatanata niin vähällä palkalla?

Egyptiläinen oikasi vielä yhden sormen, katsellen ennustajaa, jonka kasvot osoittivat kylmää välinpitämättömyyttä; vähän aikaa ääneti oltuaan veti hän syvän huokauksen ja oikasi vielä yhden.

— Kolme kukkaroa, sanoi ennustaja, se on orjan ja epäuskoisen hinta.
Mahomettiläisen sielu ei tyydykään niin halpaan hintaan. Erotkaamme,
Mansur, ja unhottakaamme ne varomattomat sanat jotka lausuit.

— Älä luovu minusta! huudahti kauppias, tarttuen dervishiä käsivarteen. Viisi kukkaroa on suuri summa, ja siinä on kaikki minkä saatan tarjota. Jos niin tarvitaan, annan sieluni kaupantekijäisiksi; yhteinen vaaramme on takauksena vaitiolostani.

— No niin, anna tänne ne viisi kukkaroa, vastasi velho, ystävyyteni sinuun saa täyttää mitä puuttuu. Minä tunnustan heikkouteni: en ole saattanut nähdä sinua tuntematta minuani vedetyksi sinun puoleesi. Kunpa vaan tämä löyhämielisyyteni ei tulis minulle kovin paljon maksamaan!

Mansur meni rahoja noutamaan: dervishi punnitsi niitä useita kertoja kädessään ja pisti ne vyöhönsä suuren sielun ylevällä välinpitämättömyydellä; sitten otti hän lampun, astui kolme kertaa kehdon ympäri, kummallisia sanoja mumisten, kuljetti valoa lapsen otsan ylitse ja heittäysi useita kertoja polvilleen huoneen joka neljään nurkkaan, pelvosta ja tuskasta vapisevan Mansurin häntä alinomaa seuratessa.

Suoritettuaan kaikki nämät seremoniat, jotka tuntuivat kauppiaasta jokseenkin ikävältä, velho asetti lampun penkille seinän viereen, otti sitten tyhjenemättömästä vyöstään vähäisen rasian, josta otti hyppysellisen mustaa pulveria, jonka nakkasi valkeanliekkiin. Heti täyttyi koko huone mustalla savulla, joka näytti tulevan seinästä, ja tämän savun keskellä luuli Mansur näkevänsä jonkun afrit'in[9] perkeleelliset kasvonmurteet ja liekitsevät silmät. Dervishi tarttui häntä kiivaasti käsivarteen, ja molemmat heittäysivät matolle, painaen kädet silmäinsä eteen.

— Puhu, sanoi dervishi läähättävällä äänellä, puhu, mutta älä katso ylös, niin totta kuin henkesi pitää tahdot. Kolme asiata saatat sinulles toivottaa. Eblis on tullut, ja Eblis on kuuleva rukouksesi.

— Soisin pojastani tulevan rikkaan kaikeksi elinajakseen.

— Myönnetään, vastasi hautamainen ääni, joka tuntui tulevan huoneen kaukaisimmasta perästä, vaikka Mansur oli nähnyt hahmun ihan silmäinsä edessä.

— Vielä soisin, jatkoi egyptiläinen, että pojallani aina olis hyvä terveys, sillä mitäpä on rikkaudesta ilman terveyttä!

— Myönnetään, vastasi ääni.

Nyt seurasi hetkisen äänettömyys. Mansur ei oikein tiennyt mikä hänen kolmas pyyntönsä tulis olemaan. Pyydänkö hänelle hyvää päätä? ajatteli hän. En pyydä, hän on minun poikani ja hänestä tulee yhtä viekas kuin minäkin olen. Yhtäkkiä johtui hänellä dervishin ennustus muistiin. Koska hänen paras ystävänsä on hänelle vaarallinen, sanoi hän itsekseen, hänellä on vaan yksi keino pelastukseen, ja se on ettei hän rakasta ketään eikä huoli kenestään muusta kuin itsestänsä. Ilmankin ihminen vaan häiritsee elämänsä nautintoa pitämällä muista murhetta, ja jos teemme ihmisille hyvää, saamme vaan kiittämättömyyttä palkaksi.

— Soisinpa, sanoi hän lopuksi, että pojastani tulisi oikein itsekäs ihminen.

— Myönnetään, vastasi hirveä kiljahus.

Tuo kiljahus pani egyptiläisen semmoiseen kauhistukseen, että hän pysyi samassa asennossa järkähtämättömänä, kunnes ennustaja nykäisi häntä takista ja käski hänen nousta ylös.

Samassa hulmahti tulta lampusta ja koko huone näytti olevan ilmivalkeassa. Varomattomuudestaan säikähtynyt Mansur syöksähti ovesta ulos, nähdäkseen oliko hän enää hengissäkään ja oliko kaikki hänen kartanossaan vielä entisellään.

Sillä aikaa kun dervishi, mielenmaltilla miehen jonka tottumus on terästyttänyt pelkoa vastaan, otti kaapua ja varvikkaita päällensä, juoksi eräs nainen lasten kehdolle. Se oli Halima, joka kaiken ajan minkä lumousnäytelmä oli kestänyt oli seisonut juuri oven takana. Mansurin äkkipikainen hyökkääminen huoneesta ulos oli vielä enemmin säikähyttänyt häntä; hänen silmänsä olivat levottomat, ja tuskin oli hän ennättänyt kätkyen vierelle kun hän kasteli sormensa ja kuljetteli sitä lasten otsain päällitse, mumisten joitakin loihtusanoja taikausta ja noituutta vastaan. Dervishin maltillinen ja kunnioitusta vaikuttava katsanto asetti kumminkin kohta hänen levottomuutensa. Hän oli pahoillaan siitä että oli pitänyt epäluuloja noin hurskaasta miehestä, jonka kasvoissa pyhyyden tyyneys kuvastui. Hän meni kunnioittavasti esille ja suuteli hänen kaapunsa lievettä.

— Pyhä mies, sanoi nainen, poikani on isätön lapsi ja minä olen köyhä nainen; minulla ei ole muuta tarjota sinulle kuin kiitollisuuteni, mutta — —

— Et tarvitsekaan enempää sanoa, huudahti tähtein-ennustaja; minä tiedän edeltäkäsin mitä aiot anoa. Sinä tahdot että pojastasi tulis rikas, eikös niin? Mutta siihen et tarvitsekaan minun apuani. Laita poikasi kauppiaaksi ja anna hänen varastaa yhtä viekkaasti kuin Mansur vanhus on sitä tehnyt; laita hänet bashibutsuk'iksi ja anna hänen rosvota veljiänsä; laita hänet dervishiksi ja anna hänen imarrella ja valhetella. Kaikki paheet vievät rikkauteen kun vaan ovat ahneuteen, rumimpaan niistä kaikista, yhdistettyinä. Siinä on sinulle elämän salaisuus. Jää hyvästi!

— Sitäpä en haluakaan, huudahti hämmästynyt erämaan nainen; se on sinulta väärin tehty että noin pilkkaat minua. Pojastani pitää tulla rehellinen mies, niinkuin hänen isänsä oli; mitä pyydän on se, että hänestä tulis onnellinen täällä alhaalla.

— Siveellinen ja onnellinen! sanoi dervishi kummasti nauraen, ja minultako sitä pyydät? Nais-parka, nelilehtistäpä apilaa nyt pyydätkin; aina Aatamin ajasta asti ei ole kenkään sitä nähnyt. Hakekoon poikasi sitä, ja jos löytää, ole silloin vakuutettu ettei häneltä mitään tule puuttumaan.

— Nelilehtinen apila! Mikä se on? kysyi levoton äiti, mutta velho oli jo kadonnut palaamattomiin. Ihminen vai paha henkikö lienee ollut, ei kukaan ole häntä siitä ajasta nähnyt. Kauhistunut Halima kallistui kehdon päälle ja katseli poikaansa, joka unissaan näytti hymyilevän hänelle. — Nuku levollisesti, lapsukaiseni, sanoi hän, ja luota rakkauteeni. En tiedä mikä se taikakalu on josta dervishi puhui, mutta me tahdomme yhdessä etsiä sitä, ja minulle sanoo en tiedä mikä että sinä sen löydät. Saatana on kavala ja ihminen on sula heikkous, mutta Jumala johdattaa uskollistensa sydämiä ja tekee mitä tahtoo.

KOLMAS LUKU.

Kasvatus.

Uskomallaan poikansa erämaan naisen hoitoon oli Mansur antanut todistuksen tavallisesta viisaudestaan. Aina ensimmäisestä hetkestä alkain kantoi Halima kasvattipoikaansa kohtaan kaikkea äitin hellyyttä; näyttipä pitävän häntä omaa poikaansa parempanakin. Jos hänen täytyi mennä pois teltistä, niin oli pieni kauppias — näin Omaria Beni-Ameurien luona kutsuttiin — aina se jota hän olallaan tahi sylissään kantoi. Ja kuitenkin mikä eroitus näiden veljesten välillä! Kasvannoltaan pitkä, hoikka, notkea, jäntevä Abdallah, kirkkaine silmineen ja pronssin-värisine ihoineen, olis ollut kaikkein isäin ylpeys, jota vastoin Mansurin poika, mustan ihonsa, paksun kaulansa ja pulloisen vatsansa kanssa, oli vaan egyptiläinen, joka erehyksissä oli erämaahan hairahtunut. Mutta mitäpä erämaan nainen tästä huoli? Eikö ollut hän samaa maitoa imettänyt heille kummallekin? Kenties hän myös, tosi äitin tavalla, salaa tunsi tykönään suuremman lemmen siihen lapseen, joka hänen lempeänsä enimmin tarvitsi.

Kasvaessaan osoitti Abdallah pian, että hän oli perinyt kansakuntansa kaikki jalot omaisuudet. Nähdessäs hänet egyptiläisen rinnalla, olisit luullut hänen jo tuntevan itseään herraksi teltissä ja isoilevan oikeudestaan saada vieraanvaraisuutta harjoittaa. Vaikka vaan kuutta kuukautta vanhempi Omaria, hän oli tekeytynyt veljensä holhojaksi ja suojelijaksi; hänen suurin ilonsa oli saada huvitella häntä, auttaa ja puolustaa häntä. Kaikissa leikeissä, kaikissa juhlatiloissa piti pienellä kauppiaalla olla ensimmäinen sija, ja jos jostain asiasta jankka nousi, oli Abdallah aina, ja hän yksinään se joka, sukkela, vahva ja rohkea kuin erämaan poika ainakin, tappeli heidän kummankin puolesta.

Omar salli mielellään Abdallahin olla häntä etevämpi arvossa, niinkuin hän myös oli jo käsittänyt kaiken sen hyödyn mikä hänellä tulis olemaan harkitsemattomasta rakkaudesta. Vitkallinen kuin kaupunkilainen ainakin, hän harvoin liikkui teltistä ulos; beduiini (erämaalainen) juoksenteli hevosten jaloissa, painiskeli nuorten varsain kanssa ja kiipeili kameelien selkään tarvitsematta pakoittaa heitä polvilleen rupeamaan, sillä aikaa kun egyptiläinen, istuen jalat ristissä matolla, kulutti suuren osan päivää nukkumalla. Tämä halveksi noita meluisia huvituksia, jotka olivat Abdallahin ihastus. Jos hän oli leikkimässä muiden lasten kanssa, hän vaan tahtoi olla kauppias olevinaan: Mansurin pojalla oli merkillinen taito vaihtaa daadelia sitruunaan, sitruunaa apelsiiniin, apelsiinia korallipalaseen taikka muuhun koristukseen. Kymmenvuotiaana oli Omar jo keksinyt että hyödyllisin keino käyttää rukousnauhaa oli sen käyttäminen luvunlasku-koneeksi. Muuten hän ei millään muotoa ollut mikään kiittämätön olento; hän rakasti veljeään tavallansa. Tuhansilla hyväilemisillä otti hän vastaan Abdallahta, joka tuskin koskaan tuli kotiin tuomatta muassaan banaaneja, granaatteja, aprikooseja taikka muita hedelmiä, joita oli saanut lähiseudun naisilta, joiden tykönä hän, armaan ja vilkkaan luonteensa tähden, oli erinomainen lemmikki. Hellyyden osoituksillaan arvasi Omar aina saada hänet tarjoamaan mitä hänen mielensä milloinkin teki, mutta hänen tyytyväisyytensä sukkeluuteensa ei ollut suurempi kuin veljen ilo oli siitä että näin sai itseltään ryöstättää sille jota hän rakasti. Itsekukin meistä syntyy yhdessä onnensa kanssa, jota hän kantaa kaulassaan kuin raskaita vitjoja, jotka häntä muassaan vievät. Leijonan imettämä kettu pysyy aina kettuna, ja kauppiaan pojasta ei saada ikänä beduiinia.

Kun Abdallah oli täyttänyt kymmenen vuotta, hänen kasvatuksensa oli, Haliman huolenpidosta, loppuun saatettuna: hän tiesi kaikki mitä Beni-Ameurin tulee tietää. Jussufin poika tiesi luetella sukunsa ja heimokuntansa sukutaulun; hän tiesi kaikki hevosten syntyperät, nimet, liikanimet, karvan ja merkit; hän osasi tähdistä sanoa mikä tunti milloinkin yöllä oli, samoin kuin varjo sanoi hänelle päivän tunnit. Ei kukaan osannut paremmin kuin hän saada kameeleja polvilleen rupeamaan, ei kukaan laulanut heille maireellisemmalla äänellä noita surumielisiä lauluja jotka lyhyentävät heidän matkaansa ja kivottavat heitä, helteestä ja väsymyksestä huolimatta, jouduttamaan kulkuansa. Hän oli jo oppinut pyssyäkin käsittelemään ja hoiti miekkaa ja keihästä kuin jos jo olis ollut kymmenellä karavaanimatkalla. Ilokyyneliä vuodattaen Halima katselikin tätä nuorta miehuutta. Hän tunsi hänensä uljaaksi synnyttämästään miehen, ja iloiseksi näkemästään että lapsesta jota hän oli helmassaan kantanut kerta oli tuleva hänen kansansa kunnia ja hänen heimokuntansa rakkaus.

Halima oli oikea mosleminainen. Hän tiesi että viisaus, voima ja lohdutus ovat etsittävät Jumalalta yksistänsä. Lapset olivat parahiksi täyttäneet seitsemän vuotta kun hän jo opetti heidät toimittamaan heidän viisi jokapäiväistä rukoustaan ja pesuansa. Aamulla kun himeä siinne valaisi itäistä taivaanrantaa, keskipäivällä kun aurinko paistoi ylinnä taivaalla, iltapäivällä kun varjot alkoivat pidentyä, illalla kun aurinko meni mailleen ilmanrannalla, yöllä kun pimeys peitti maanpiiriä, levittivät Omar ja Abdallah rukousvaippansa maahan ja lukivat, Mekkaan päin kääntyneinä, nuot pyhät, kaiken heidän uskontonsa sisältävät sanat: "Ei ole muuta Jumalata kuin Jumala, ja Muhamed on hänen profeetansa." Rukouksen jälkeen oli Haliman tapa kertoa lapsille Aisha'n opetuksia — opetuksia jotka hän oli ottanut ohjeeksi kaikessa elämässään.

— Sieluni lapset, sanoi hän heille, kuulkaat mitä Aisha, profeetan korkeasti rakastettu puoliso, se verraton neitsy, oikeauskoisten äiti, vastasi eräälle moslemille, joka pyysi neuvoa häneltä. Kätkekäät visusti nämät pyhät sanat; ne ovat profeetan oma testamentti ja totuuden helmi:

"Tunnustakaat ettei ole useampaa kuin yksi ainoa Jumala, pysykäät lujina uskonnossanne, valistakaat ymmärrystänne, hillitkäät kielenne, alaspainakaat vihanne, kavahtakaat tekemästä sitä mikä paha on, pitäkäät seuraa hyväin kanssa, peittäkäät lähimmäisenne vikoja, lohduttakaat köyhiä almuillanne ja odottakaat ijankaikkisuutta palkaksenne."

Näin nämät kasvatettiin, molemmat samalla rakkaudella suosittuina, ja niin hellällä ja kumpaakin kohtaan yhtäläisellä rakkaudella, etteivät olleet aavistaneetkaan että olivat eri-verellisiä. Muuanna päivänä astui kumminkin telttiin vanhus, joka kantoi kädessään valkeaksi maalattua puutaulua, jolle kauniita mustia kirjaimia oli maalattu. Tämä sheiki[10] nautti suurta arvoa heimokunnassaan; hokuna oli että hän nuoruudessaan oli harjoittanut oppia Kairon loistavassa moskeassa El-Azhar'issa, tässä valonlähteessä joka on oikeauskoisten ylpeys ja uskottomain tuska. Hän oli niin oppinut että osasi koraania lukea ja ruokokynällä kirjoittaa Jumalan yhdeksänkymmentä nimeä ja koko Fattah'in.[11] Beduinin suureksi ihmeeksi omisti ukko, hiljaa puheltuaan Haliman kanssa, joka pisti kukkaron hänen käteensä, huomionsa vaan Mansurin pojalle. Hän taputti tätä päälaelle isällisellä hellyydellä, asetti hänet vierelleen istumaan, pani taulun hänen käsiinsä ja antoi hänen, näytettyään kuinka hänen tuli päätään ja ruumistaan heiluttaa muistoa helpoittaaksensa, laulaen kertoa koko kirjaimiston. Omar halustui niin tulisesti näihin harjoituksiin, että jo ensi päivinä oppi kaikkein puustavien numero-arvon. Myös lupasi sheiki, kun hän opetuksen päätettyään syleili häntä mennäkseen pois, että, jos hän pitkitti sillä tavoin, hänestä kerta tulis oppineempi kuin itse opetusisä oli. Sitten meni hän tiehensä, huolimatta edes katsahtaa Abdallahin puoleen.

Tämän ensimmäisen opetuksen jälkeen, joka hänen veljelleen oli annettu ja johonka hän niin mielellään olis tahtonut käydä osalliseksi, poika-raiska tunsi mielensä kovin raskautetuksi. Hänelläpä olikin uusi koetus varalla. Jo seuraavana päivänä hän lähetettiin arolle äitinsä lampaita paimentamaan. Ei hän kumminkaan yksinään ollut: hän oli pantu enonsa, erään vanhan nilkun ja silmäpuoli paimenen, mutta hyvin viisaan ja kokeneen miehen katsannon alle. Hafiz, tämä oli Haliman veljen nimi, oli urhoollinen sotija, siivo moslemi, joka oli paljon nähnyt ja kärsinyt, Jussufin, Abdallahin isän, entisenä toverina, ja hänen vierellään tullut haavoitetuksi, ja hän oli tämän miltei loppuneen suvun viimeinen turva. Yksinään ja lapseton kuin oli, hän rakasti sisarensa poikaa kuin isä poikaansa.

Hän se nyt oli joka oli vastustanut sitä tuumaa että Abdallahista tehtäisiin oppinut mies.

— Tahdotko sinä, sanoi hän nuorelle beduiinille, tahdotko tietää enemmän kuin profeeta (jota Jumala siunatkoon ja varjelkoon!)? Mitä tulee sinun siis lukea? Koraaniako? Ryysyrievulleko vai sydämeesikö sinun tulee tuo pyhä sana piirustaa? Ulkonaiset kirjat, mitä hyvää niistä on? Eikö kaikki ole koraanissa sanottuna? Eikö juuri noille ajattelemattomille sieluille jotka etsivät totuutta muualta ole kirjoitettu: "Jotka etsivät muita suojelijoita kuin Jumalata, ovat hämähäkin kaltaiset joka pesäänsä rakentaa; onkopa mitään heikompaa pesää kuin hämähäkin on? Jospa vaan sen tietäisivät!"[12] Kaikki nuot ihmiset joiden sielut asuvat kirjoissa ovat kuin aasit jotka ovat kuormatut toisen rikkaudella: se vaan painaa heitä maahan alas. Ihminen ei ole syntynyt toisten ajatuksia keräämään ja arkkuun kätkemään; hän on syntynyt toimimaan. Käy eteenpäin, poikani, rehellisellä sielulla ja jumalanpelvolla sydämessä. Mieheksi tultuasi Jumala on antava sinulle viisautta ja oppia niinkuin hän ennen vanhaan antoi Jaakopin pojalle. Tällä tavalla hän hurskaita palkitsee; hän itse on sen sanonut.[13]

Nämät sanat panivat Abdallahin sydämen liekkiin. Joka päivä, kun helle pakoitti heitä teltissä pysymään, luki Hafiz Jussufin pojalle ulkoa muutamia värsyjä pyhästä kirjasta, antaen hänen sitten aina kertoa niitä ulkomuistilta. Tällä tavalla opetti hän hänelle vähitellen koko koraanin, alkaen Fattah'ista ja noista lyhvistä luvuista joissa puhutaan Ihmisistä, Aamuruskosta ja Jumalan ykseydestä, ja lopettaen noihin pitkiin ja kauniisin opetuksiin joita luvut Naisista, Amramin perheestä ja Lehmästä sisältävät. Poika oli kuin erämaan hieta, joka imee kaikki sateenpisarat, antamatta ainoankaan mennä hukkaan; hän ei koskaan kyllästynyt kuulemasta enon laulavan tuota tahdillista prosaa, joka on runollisuutta yhtä paljon ylempää kuin Jumalan sana on ylempää kuin ihmisen sana. Öin ja päivin kertoili hän itsekseen noita sääntöjä, joissa kaunopuheisuus ja viisaus yhtä tiheässä seuraavat toisiaan kuin helmet kaulanauhassa. Kun joku kunnon moslemi aikoi antaa juhlapidot tovereilleen tahi kunnioittaa jonkun ystävä vainajan muistoa, ainapa silloin käännyttiin tämän ontuvan vanhuksen ja hänen opetuslapsensa puoleen, saadakseen koko koraani, taikka joku sen kolmestakymmenestä osastosta, muistosta luetuksi. Istuen kehässä kentällä mestarin ja opetuslapsen ympärillä, Beni-Ameurit ihastuksella kuuntelivat tuota jumalallista sanaa. "Jumala on suuri!" he huusivat. "Gabriel ei ollut tätä nuorukaista ihanampi, silloin kun hän profeetan sydämeen laski ilmoitetun pyhän sanan."

Eikä ainoastaan koraanin tekstiä Hafiz opettanut sisarensa pojalle; hän tutustutti hänet myöskin niihin profeetan lauseisin jotka hänen ystävänsä ovat meille säilyttäneet. Hän opetti hänelle ne neljä suurta velvollisuutta joihin Jumala sitoo kaikki jotka pelastua tahtovat, viisi jokapäiväistä rukousta, almuin annot, paaston ramadan aikana, Mekkaan vaelluksen. Hän opetti hänet vihaamaan seitsemää kuolemansyntiä, noita syntiä jotka synnyttävät satoja muita ja kuolettavat sieluja: epäjumalanpalvelusta, tuota rikosta jota Jumala, nimenomaisen sanan mukaan,[14] ei koskaan anna anteeksi, murhaa, väärää syytöstä avioliiton rikkomisesta kunniallista naista vastaan, vääryyttä isättömiä ja äitittömiä kohtaan, koron kiskomista, karkausta sotaretkeltä uskottomia vastaan, tottelemattomuutta vanhemmille.

— Oi poikani, sanoi hän hänelle joka opetuksen lopulla, sinä joka Jumalan päätöksen voimasta olet tullut luetuksi niiden joukkoon jotka ovat raamatut vastaanottaneet, kerro itselles joka päivä tämä jumalallinen lupaus jossa täällä alhaalla on koko meidän väkevyytemme ja kaikki meidän toivomme: "Joka tottelee Jumalaa ja profeetaa, hän on vaeltava niiden kanssa joille Jumala on armollinen ollut, profeetain kanssa, rehellisten kanssa, marttyrein kanssa, hurskaiden kanssa. Mikä jaloinen seura! Semmoinen on Jumalan hyvyys, ja Jumala tietää kaikki!"[15]

Ettei Abdallahta kyllästyttäisi, kertoi Hafiz vaihetuksen vuoksi myöskin historian jostakusta noita lukemattomia profeetoja, joihin Jumala, Muhamedin tuloa odottaessaan, oli totuutta istuttanut. Niissä oli Aatami, jolle Jumala hyvyydessään opetti kaikkein olentoin nimet. Enkelien herran käskystä nämät tulesta syntyneet olennot kumarsivat maan mudasta vedettyä ihmistä; yksi ainoa ei tehnyt sitä. Se oli kiittämätön Eblis, jonka kopeus syöksi perikatoon. Kovaksi onneksi Aatami ja Eeva antoivat vihollisen vietellä heitänsä ja maistivat kiellettyä hedelmätä. Rangaistakseen heitä tästä tottelemattomuudesta Jumala ajoi heidät pois paratiisista. Aatami heitettiin Serendib saarelle, jossa vieläkin nähdään hänen jalkansa jälki; Eeva putosi Djeddahiin, elääkseen siellä kaksisataa vuotta yksinäisyydessä; mutta Herra armahti viimein molempia puolisoita ja Gabriel yhdisti heidät jälleen Arafat vuorella, lähellä tuota ihmetekojen paikkaa, jossa Abrahamin ja Ismaelin sittemmin oli perustus pyhälle Kaaballe laskettava.

Eräällä toisella kerralla jutteli raajarikko, kuinka Jumala näytteli Abrahamille taivasten ja maapiirin valtakuntaa, että tämä oppisi tuntemaan totisen ja varman tieteen. Isiensä jumalanpalveluksessa kasvatettu Azarin poika kunnioitti ja palveli tähtiä. Kun yö oli peittänyt hänet varjoihinsa, hän sai nähdä tähden ja huudahti: "Katso, minun herrani!" Tähti katosi, ja hän sanoi nyt: "Ne eivät ole mieleeni jotka katoavat." Kuu nousi ja Abrahami sanoi: "Katso, minun herrani!" Mutta sen mentyä alas huusi hän: "Ellei minun Herrani olis johdattanut askeleitani, olisin eksynyt." Hän näki auringon nousevan ja sanoi: "Tämä on minun herrani, tämä on paljoa isompi!" Mutta auringon laskettua huusi hän: "Oi kansani, minä olen syytön siihen epäjumalanpalvelukseen, jotas harjoitat."[16] Azarin poika oli käsittänyt että taivaankannella kiertävät tähdet ilmoittavat ylintä hallitsevaa kättä, niinkuin jalanjäljet hiedassa ilmaisevat että vaeltaja on siitä kulkenut.

Tosi moslemin tavoin tuskin oli Abraham totuuteen jälleen palannut, ennenkuin hän löi rikki kansansa epäjumalat, säästäen Baalia ainoastaan, jonka kaulaan hän ripusti hävityksen kirveen. Ja kun tästä vimmastuneet kaldealaiset kysyivät häneltä kuka oli ollut niin rohkea että oli tuolla lailla menetellyt heidän jumaliansa kohtaan, sanoi Abraham: "Se on Baal; kysykäät häneltä vaan, kyllä kuulette vastaako." — "Ei jumalankuva vastaa:" huusivat kaldealaiset, ja he sanoivat keskenään: "Sinä olet jumalankieltäjä." Mutta kukapa voi valistaa niitä joilla on silmät eivätkä näe? Itse totuuskin on valkeus joka heitä sokaisee. Vimmoissaan siitä kun näki lapsen voittaneen hänet, heitätti Nimrod, kaldealaisten kuningas, Abrahamin palavaan pätsiin. Turhaa julmuutta! Hän se iankaikkinen antaa elämän ja kuoleman. Jumalan käskystä tuli vaan kulutti nuot uskottomat. Abrahamille muuttui rovio vihannaksi niityksi ja häntä peittävä liekki virvoittavaa siimestä antavaksi pensaaksi. Näin Herra korottaa vanhurskaan ja lannistaa kopean.

Kukapa voinee kertoa kaikkia niitä pyhiä legendoja joita koraani ja muinaismuisto on meille säilyttänyt! Ne ovat lukuisammat ja ihanammat kuin tähdet kesäisellä taivaalla, Hafiz kertoi niitä niinkuin hän ne oli esi-isiltään perintönä saanut, ja Abdallah jutteli niitä jälleen samalla hartaudella ja samalla uskolla. Niissä oli Taavitti, aseseppä kuningas, jonka Jumala opetti takomaan teräksisiä sota-asuja suojaksi oikeauskoisille; niissä oli Salomo, jolle Jumala teki tuulet, linnut ja henget alamaisiksi; niissä oli Balkis, Saban kuningatar: kultaisella ja hopeaisella, hohtokivillä ympärinsä koristetulla valtaistuimellaan istuva, ottaa hän vastaan kuningas Salomon kirjeen, jonka lintu tuopi hänelle; hän suutelee tuota sinettiä joka panee saatanan vapisemaan, ja menee Mahometin uskoon tämän viisahimman kuninkaan kehoituksesta. Entä vielä sotijat luolassa jotka, uskollinen koira El-Rakim jalkain juurella, nukkuivat kolmesataa vuotta totuuden valtakunnan odotuksessa! Entä pyhä naaras-kameeli, jota kallio elättää, kun Saleh tahtoo vaientaa thalmuditien heikkouskoisuuden! Milloinpa lienee Jumala väsynyt tekemästä ihmeitä uskollistensa avuksi?

Kaikissa näissä ihmeellisissä kertomuksissa, joita tekis mieli alinomaa kuulla uudestaan juteltavan, oli erittäinkin yksi jota Halima usein käski poikansa uudestaan kertoa: se oli historia Joobista, tästä hurskaasta Jumalan palvelijasta, joka tuskainsa ylimmillään ollessa kääntyi Jumalan puoleen. Turhaan suostui hänen vaimonsa, joka ei kauemmin jaksanut nähdä hänen kärsimistänsä, että Joob palvelisi Eblistä saadaksensa kadonnut onnensa jälleen. Joob ei myöntynyt ottamaan apua tuolta kirotulta kädeltä. Jos hän tunkiolle pystytti toukkain kalvaaman ruumiinsa, hän sen teki huutaakseen Herralle tätä hellyttävää rukousta, joka pakoitti Jumalan armahtamaan onnetonta: "Kova onni lyö minut maahan, mutta sinä olet laupiaampi kaikkia jotka laupiutta osoittavat."[17] Ihanat sanat, jotka vaan oikeauskoinen taisi lausua.

Hafiz oli oikeauskoinen, mutta myös oli hän beduiini, heimokunnastaan ylpeilevä, ruutinhajua ja taistelua rakastava sotija. "Muista, poikani," sanoi hän usein Abdallahille, "muista mitkä etuisuudet profeeta on meille valloittanut, joita meidän tulee puolustaa viimeiseen verenpisaraan asti. Tehdäksensä elämämme helpoksi ja suloiseksi on Jumala antanut meille yrttitarhoja, puroja, lukemattomia karjalaumoja, durrhania ja daadelipalmuja. Tehdäksensä elämämme kunniarikkaaksi on hän antanut meille jalon veren, maan jota ei koskaan ole valloitettu, vapauden jota ei yksikään valtija ole tahrannut. Me olemme erämaan kuninkaita. Käärelakkimme ovat meidän diadeemamme, telttimme ovat meidän hovilinnamme, miekkamme ovat meidän linnoituksemme, Jumalan sana on meidän lakimme. Isäsi kaatui taistelussa; hän on marttyri. Esi-isistäsi on, paitse yhtä joka sattumuksesta kuoli teltissä, kolme kaatunut erämaassa miekka kädessä. He osoittavat sinulle tien jota sinun tulee noudattaa; he ovat ymmärtäneet näiden jumalallisten sanain merkityksen: Jotka uhraavat henkensä täällä alhaalla tulevaisen elämän vuoksi, ne kilvoittelevat Jumalan tiellä. Joka taistelee uskonnon puolesta, hän kaatukoon tahi voittakoon, sille annamme suuren palkinnon. Nykyisen elämän nautinto on lyhyt. Tulevainen elämä on tosi hyvä niille jotka Jumalata pelkäävät."[18]

Oletko nähnyt sotahevosta, kun se torven äänelle kuopii hietaa kaviollaan ja purskuttaa tulta sieramistaan? Semmoinen oli Abdallah kun Hafiz hänelle taistelusta puhui; hänen sydämensä löi, hänen silmänsä säihkivät, hänen poskensa leimahtivat tulipunaisiksi: "Oi hyvä Jumala," huusi hän, "suo kohta minun vuoroni tulla, suo minun musertaa uskottomat ja tee minut mahdolliseksi kuulumaan siihen kansaan johonka kuulun."

Kuinka ihana hän oli tämä erämaan poika! Olisittepa nähneet hänet pitkässä sinisessä kaapussaan hihnapalmikko vyöllä, kymmeneen kertaan kiertävä hänen ohimoltaan! Pitkät mustat kiharat varjosivat hänen kasvojaan, rippuen hänen kaulallaan. Kaapun päähineen alta vilkahteli hänen silmänsä kiillolla lauhkeammalla kuin on sinertävästi kimelteleväin kiertotähtien kiilto jotka taivaalla tuikkivat. Keihäs kädessä, jonka varsi pitkin pituuttaan oli hopealangalla kierretty ja jonka kärki välkkyi kuin miekanlape, astui hän verkalleen, suloisesti kuin lapsi ja vakaisesti kuin mies, harvoin puhuen, ei koskaan nauraen. Kun hän laitumelta palasi, pieniä karitsoita kaapunsa helmassa kantaen, jonka ohessa lampaat määkien seurasivat häntä ja hyväillen päillään sivelivät hänen kättänsä, muut paimenet seisahtuivat katsomaan hänen sivumenoaan; olisitpa luullut näkeväsi yksitoista tähteä Jooseppia kumartamassa. Ja kun hän illan tultua kaivolla, voimalla enemmällä kuin hänen ikäisellään tavallisesti onkaan, nosti raskaan kiven pois ja juotti karjalaumoja, silloin naiset unhottivat täyttää ruukkunsa ja sanoivat keskenään: "Hän on kaunis kuin hänen isänsäkin oli," ja miehet lisäsivät: "hänestä tulee urhoollinen kuin hänkin oli."

NELJÄS LUKU.

Kiitollisuuden osoitus.

Aikaa oli kulunut siitä päivästä kun Halima vei rikkaan Mansurin perillisen kanssansa erämaahan. Omar oli viisitoista-vuotias tietämättä vielä syntynsä salaisuutta. Useammin kuin kerran oli hänen toveriensa nenäkkäät pilapuheet antaneet hänen tuntea ettei hän ollutkaan beni-ameur ja että hänen suonissaan liikkuva veri ei ollut yhtä puhdas kuin Abdallahin. Mutta vaikka Omaria kutsuttiin pieneksi kauppiaaksi, ei kukaan heimokunnassa sentään tiennyt kenenkä poika egyptiläinen oli; itse hän luuli olevansa orpolapsi, jonka Halima hyvyydestä oli ottanut luoksensa ja jonka osa tuli olemaan erämaassa eläminen kaiken elinajan.

Eräänä iltana kun veljekset tulivat kotiin arolta, heitä hämmästytti kun teltin oven edustalla näkivät komeasti satuloittuja kameeleja ja näiden edessä korealla ratsuvaipalla huolitetun hevos-aasin, jota valkeaksi puettu neekeri piti kiini.

— Mistä tämä hevosaasi tulee ja kuka on sen isäntä?

— Se on isäsi hevosaasi, vastasi orja, joka kasvoista helposti tunsi
Mansurin pojan; me olemme tulleet tänne Djeddahista sinua noutamaan.

— Kuka siis isäni on? kysyi egyptiläinen, mielenliikutuksella mitä vilkkahimmalla kasvoissansa.

— Isäsi, vastasi neekeri, on rikas Mansur, ruhtinas Djeddahin kauppiasten joukossa ja Egyptin poikain sulttaani. Ei yhtään tavarapakkaa, olkoon iso tahi pieni, tule ankkuripaikalle eikä mene kaupungin kolmen portin kautta ulos, jota ei ensin hänelle tarjota ja jonka kanssa hän ei menettele miten tahtoo ja hyväksi näkee. Yambossa, Suez'issa, Khartum'issa, Kairossa isälläsi on suuri joukko orjia jotka hoitavat hänen asioitaan. Ja niin suuri on hänen rikkautensa, että hänen palvelijansa eivät kysy hänen ajatustaan mistään asiasta joka ei nouse sataantuhanteen piasteriin.

— Oi isäni, missä olet? huusi nuorukainen, samassa telttiin syöksähtäen. Kiitetty olkoon Jumala, joka on antanut minulle rakkauttani niin ansaitsevan isän!

Ja hän heittäysi Mansurin syliin hellyydellä joka ihastutti vanhaa kauppiasta ja saatti kunnon Haliman syvästi huokaamaan.

Huomen-aamulla lähdettiin, beduiini-naisen suureksi suruksi, matkalle Djeddahiin. Hän oli kovin murheissaan siitä kun hänen täytyi erota tästä lapsesta jota hän niin monta vuotta oli rakastanut ja hoitanut. "Hyvästi, poikani, sinä joka olet minusta poikaakin rakkaampi," nyyhkytti hän, ylenmäärin itkien ja hyväillen häntä. Omar oli rohkeampi. Hän erosi äitistään iloisena kuin vanki joka saa vapauden ja rikkauden yhtä haavaa jällensä. Abdallah saatti veljeään aina kaupunkiin asti. Niin oli Mansur tahtonut. Näyttää beduiinille mikä arvo seuraa rikkautta kaupungissa semmoisessa kuin Djeddahissa ja kuinka äärettömästi tämä arvo korottaa kauppiaan ylemmä erämaan paimenia, antaa hänen huomata kuinka hänen äitinsä ja hänen itsensä tulis arvata heitänsä erinomaisen onnellisiksi saamasta viidentoista vuoden kuluessa rakastaa ja palvella Omaria, tämä oli Mansurin laatu maksaa kiitollisuus-velkansa. Vasta toisellapa puolen hautaa rikas huomaakin hulluutensa ja turhamielisyytensä.

Djeddahiin tultua laski Omar ihastuksensa oikein valloillensa. Hän oli syntymämaahansa palannut maanpakolainen. Kaikki ihastutti häntä: ahtaat kadut isoine kivihuoneuksineen, satama, jossa sokeriastioita laivoista purjettiin, kahvisäkit, pumpulipakat, kirjava, basaariin vievillä kaduilla liikkuva väestö; turkkilaiset, syrialaiset, greikalaiset, arabialaiset, persialaiset, hindut, neekerit kaikkia vaiheväriä, juutalaiset, pyhiin-vaeltajat, dervishit, kerjäläiset, komeasti satuloituilla hevosaaseilla ratsastavat rikkaat kauppiaat, aasin-ajajat jotka ohjista taluttivat eläimiään, joiden seljässä istui suuriin mustiin mantteleihin peittäyneitä naisia kuin kummituksia joista vaan silmät olivat nähtävänä, kameelin-ajajat jotka kiljuen vaativat väkijoukkoa edestään siirtymään, röyhkeän- ja uhkaavan-näköiset, kirjotaotuista sota-aseistaan ja liehuvasta fustanellastaan ylpeilevät arnautit; rauhalliset tupakoitsijat jotka, jalat ristissä aliansa, istuivat kahviloiden ulkopuolella, markkinoille vietävät orjat, — kaikki nämät olivat Omarille paratiisi ihanampi kuin hän vielä oli unissaankaan nähnyt. Tämmöisessä paikassa mitä kävi myöminen, mitä kaikkea ostaminen! Eikö ollut hän jo matkalla tänne isältään oppinut mitä mikin kalu maksoi? Eikö hän jo tietänyt taksaa jonka mukaan kaadin lahjomattomuuden, sheikien arvelukset ja itsepä pashankin omantunnon sai ostaa?

Erään ahtaan ja synkän kadun päässä tultiin Mansurin kartanoon. Huoneus oli ulkoa halvan-näköinen; kadulle näkyi vaan pimeä kellarikerta; muutamat pitkin kalkittuja seiniä ripustetut kahilamatot olivat sen ainoa koristus. Mutta ensimmäisessä kerrassa, jonka akkunat olivat varustetut visusti ummistetuilla peitteillä, aurinkoa ja uteliaita silmiä vastaan, oli suuria loistoisia huoneita, joiden lattiat olivat peitetyt turkkilaisilla matoilla ja joiden seinä-vierustoilla oli hopeakirjaisella sametilla peitettyjä turkkilaisia sohvia. Tuskin olivat matkustajat ennättäneet yhteen näistä huoneista istua kun jo heidän eteensä asetettiin siseleerattu pöytä täynnä maljoja, jotka sisälsivät hedelmä-hyytelöitä mitä valituimpia. Sillä aikaa kun toinen orja valoi ruusuvettä Abdallahin käsille ja ojensi hänelle kultahipsuilla reunustetun salvetin, poltteli toinen suitsutetta Mansur-vanhuksen edessä, joka käsillään löyhytteli tätä hyvänhajuista savua partaansa ja vaatteisinsa. Sitten tuotiin kahvia pienissä kiinalaisissa kupeissa kultaisilla, reijitellyillä vatiloilla. Kahvin jälkeen tarjottiin imannetta sorbettia, orvonkukkain ja granaatti-omenain mehusta tehtyä. Lopuksi sytyttivät pienet neekeripojat, tulipunaisissa vaatteissa ja oikein peitetyt rannerenkailla ja kaulaketjuilla, kolme pitkää jasmiini-piippua, jotka he ojensivat itsekullekin seurassa, jonka perästä kaikki kolme istuivat lattialle.

Kauan nyt tupakoittiin sanaakaan virkkamatta. Mansurin mieltä hyvitti se ilo jonka hän näki poikansa kasvoissa ja se ihastus jonka hän luuli keksivänsä Abdallahin silmissä. Beduiinin kasvot ei kumminkaan olleet vähääkään muuttuneet; kaiken tämän ylellisyyden keskellä oli hän yhtä vakainen ja välinpitämätön kuin lammastensa keskellä. Mitäpä onkaan maailman korskeus ja komeus sen mielestä joka odottaa niitä pysyväisiä palkinnoita joita Jumalalla on varalla oikeauskoisille.

— No poikani, sanoi vihdoin vanha Mansur, kääntyen Abdallahin puoleen, oletko matkaasi tyytyväinen?

— Isä, vastasi nuorukainen, minä kiitän sinua vieraanvaraisuudestasi.
Sydämesi on vielä rikkaampi kuin rahastohuoneesi.

— No niin, no niin, vastasi kauppias; mutta sitäpä en sinulta kysynytkään; tahdoin vaan tietää mitä pidät Djeddahista; etkö haluaisi jäädä meille?

— En. Tämä kaupunki on inhottavainen. Ilma täällä on myrkytetty, vesi pilautunutta. Minä en suvaitse noita laiskoja dervishejä, jotka kaikkein silmäin eteen levittävät julkeutensa ja ahnautensa. Entä nuot sotamiehet, joiden hävyttömyyttä ei saa miekanlyönnillä häkäistä! Ja nuot orjat sitten jotka vaan näyttävät olevan sitä varten olemassa että veisivät meiltä meidän omain kättemme käytännön ja jotka nuuskivat intohimojamme, käyttääkseen niitä eduksensa! Ei, toista toki erämaa on! Minä pidän tuhansia kertoja enemmän hirmuisista myrskytuulistamme kuin kuumasta ja helteisestä ilmasta tässä vankeudessa. Teltissä on vaan miehiä. Keihäs kädessä itsekukin siellä näyttää mistä hän käypi. Sieltä ajetaan pois se katala koira joka laiskana kerjää, siellä lyödään kenttään se röyhkeä joka ei tiedä osoittaa kunnioitusta paremmillensa.

— Sinä puhut kultaa, poikani, sanoi Mansur, kädellään kampaillen pitkää partaansa; vahabiti tuskin olis ankarampi.

Kun lasna ollessani luin ulkoa imettäjältäni opituita läksyjäni, minä ajattelin niinkuin sinä nyt. Jää meille vähäksi aikaa ja rupea kauppiaaksi. Nähtyäsi kuinka rikkaus antaa halvimmallekin ihmiselle mahtia, nuoruutta, siveyttä; kuinka päivän valtijattaret, naiset, vieläpä pyhimyksetkin polvistuvat tuon metallin eteen jota sinä halveksit, tulet toisin ajattelemaan ja kaupunkien iljettävä hajukin on tuntuva sinusta suloiselta. Kyllähän ihanata on elää kuin pääsky vapaana avaruudessa, mutta ennen tahi myöhemmin siinä, niinkuin hän, kiini joudutaan. Duro on maailman kuningas, ja päivä on tuleva jolloin urhoollisimmat, samoin kuin oppineimmatkin, ovat vaan rikkahimpain palvelijoita.

— Minä tiedän, vastasi Abdallah ylevästi, ettei mikään muu kuin haudan multa voi tukahuttaa kullan himoa Aatamin lapsissa; mutta erämaassa käy toki unssi kunniata enemmästä kuin leiviskä kultaa. Jumalan avulla tahdon elää niinkuin esi-isäni ovat eläneet. Joka ei mitään halua on aina vapaa. Hyvästi siis Mansur, hyvästi veljeni; tänäpänä tiemme eroavat; jospa se tie jonka valitset veisi sinut siihen tarkoitusperään johon jokaisen oikeauskoisen tulee pyrkiä.

— Hyvästi, hyvä Abdallah, vastasi Omar; itsekukin meistä menee minne sallimus viepi; mitä kirjoitettu on, se on kirjoitettu; sinä olet syntynyt teltissä elämään ja minä kauppiaaksi. Hyvästi, lapsuutemme ystävyyttä en ole unhottava; ole varma siitä että jos joskus tarvitsen voimakasta kättä, niin sitä sinulta pyydän.

— Kiitoksia, veljeni, huudahti beduiini, ja käyden Mansurin poikaa vyötäisiin käsin, syleili hän häntä hellästi, pidättämättä ja salaamatta kyyneliään.

Omar otti nämät ystävyyden osoitukset huoletonna vastaan, ja kun Abdallah, allapäin ja pahoilla mielin, oli lähtenyt huoneesta ja poismennessään useita kertoja oli katsonut taaksensa, puhkesi egyptiläinen sanomaan:

— Mitä ajattelit sinä, isäseni, kun annoit minun noin kauan olla tuon beduiinin luona. Jos olisit kuollut ja minä olisin esiintynyt sinun perillisenäs, kaupungin vanhukset olisivat sanoneet: "Emme ole ikäpäivinämme kuulleet sanottavankaan että vanhalla Mansurilla on ollut poikaa tahi tytärtä," ja kukapa muu kuin pasha olis silloin tullut sinun perilliseksesi. Vie minua hetikohta basaariin, esitä minua kaikille kauppiaille, jotka ovat ystäviäsi, ota minut edellä kaikkia kumppanikses ja anna minulle omituinen myömämakasiina hoidettavakseni. Minä tunnen tykönäni äärettömän halun kultaa käsitellä, minä olen jo teltissä laskuni tehnyt, minä tiedän kuinka tulee kohdella ihmisiä että vähällä vaaratta paljon voitettaisin. Et tarvitse poikaasi hävetä.

— Poikani, huudahti Mansur, ojentaen vapisevat kätensä, viisaus puhuukin suusi kautta; mutta nyt on jo myöhäinen mennä enää ulos, eikä ole sinulla soveliasta pukuakaan. Mutta huomenna menemme basaariin, ja huomenna pitää onneni ja kunniani koko Djeddahissa olla tietona.

Kaiken yön näki Omar unissaan kultaa ja hopeata, kaiken yön heittelehti Mansur sinne tänne vuoteellaan, saamatta silmiänsä umpeen: hänestä tuntui niinkuin hän alkaisi elää uudestaan pojassaan, joka oli vielä kavalampi ja neuvokkaampi, vielä itarampi ja ahneempi kuin hän. "Ah!" huudahti hän iloissaan, "minä olen onnellisin kaikista isistä! Eipä dervishi minua pettänyt; jos poikani välttää tuon häntä uhkaavan vaaran, kukapa saattanee rajaa määrätä sukuni rikkaudelle?"

Mieletön! Sinä unhotit, että jos kulta onkin siunaus sille joka sitä antaa, se on myrkky sille joka sitä kätkee. Joka ottaa ahneuden sydämeensä asumaan, se ottaa siihen ihmisten vihollisen, ja voi sitä joka valitsee saatanan majatoverikseen!

VIIDES LUKU.

Uusi Salomo.

Varhain aamulla seuraavana päivänä vei Mansur poikansa kylpylaitokseen ja puetti hänet niin kuin hänen uusi säätynsä vaati. Raitainen, heleävärinen silkkitakki, avara kauhtana pehmeimmästä ja hienoimmasta verasta, valkoinen kirjailtu lakki, jonka ympärille musliininen turbaani oli käärittynä, tämmöinen oli se pönäkkä asu minkä Djeddahin taitavin räätäli toi Omarille. Tässä puvussa egyptiläisen kasvot näyttivät vielä jäykemmiltä ja hänen ihonsa vielä mustemmalta kuin tavallisesti. Räätäli oli kumminkin toista mieltä; hän ei osannut kyllin kiittää Omarin suloista näköä ja surkutteli suuresti niitä kaupungin naisia jotka taitaisivat välinpitämättömästi nähdä noita kasvoja, täyttä kuuta kauniimpia. Kun ei ollut enää mitään tähteinä eilisen päivän beduiinista, laitettiin aamiainen ja tarjottiin sorbettia, jonka perästä, sittenkun vanha Mansur vielä oli antanut muutamia isällisiä neuvoja, Omar istui hevos-aasin selkään ja, nöyrästi pysyen muutamia askelia jäljempänä isäänsä, lähti hänen kanssansa basaariin.

Egyptiläinen vei poikansa erääsen kauppapuotiin joka, niinkuin kaikki muutkin, oli ahdas, mutta täynnä kalliita tavaroita. Indian saaleja, Kiinan silkki- ja kultakirja-vaatetta (brokaadia), Bassoran mattoja, jataganneja siseleeratuissa hopeatupeissa, ambra-munstykkisiä ja rubiineilla istutettuja piippuja, rukousnauhoja mustasta korallista, kaularihmoja sekiineistä ja helmistä, — sanalla sanoen kaikkea mikä viekoittelee naisia ja köyhyttää miehiä oli tässä tavaramakasiinassa. Puodin eteen oli tehty kivinen korkopaikka; Mansur istui tyynylle, jalat ristiin, ja sytytti piippunsa. Omar otti rukousnauhansa ja alkoi, huolimatta katsahtaakaan väkijoukkoon, ääneen lukea rukouksiansa. Tällä nuorukaisella oli vanhuksen viisaus.

Päällysmiehensä nähtyään kauppamiehet nousivat istuimiltaan ja menivät kaikki hänen luoksensa fattah'iansa lukemaan ja hyvää huomenta hänelle toivottamaan. Kaikki katselivat hämmästyksellä äskentullutta, ja itsekukin kysyi kuiskien viereiseltään kuka tuo muukalainen oli. Oliko hän sukulainen egyptiläiselle? Oliko hän nuori orja, komeaan pukuun laitettu ostajia houkuttelemaan? Mansur huusi isolla äänellä sheikin luoksensa ja sanoi, osottaen Omaria:

— Tässä näet minun poikani, kauppakumppanini ja liikkeeni jatkajan.

— Sinun poikasi! sanoi sheiki. Kuka on kuullut mainittavankaan että rikkaalla Mansurilla on perillinen?

— Minä olen tahtonut pitää häntä poissa pahan silmän vaikutuksesta, sanoi ukko; siinä syy minkä tähden olen salaa kasvatuttanut häntä kaukana täältä. Tarkoitukseni oli ensin etten esittäisikään häntä teille ennenkuin hänen kävisi partaansa kouriminen; mutta minä alan vanhata, odotus on käynyt minulle ikäväksi ja minä aion tänäpänä, teidän luvallanne, asettaa hänet omaksensa basarissa, että hän teiltä oppisi myönnin ja oston taidon.

— Mansur on aina viisas, vastasivat kauppiaat, ja kaikki riensivät onnittelemaan isää tämmöisen pojan vuoksi. "Allah," huusivat he, "varjelkoon sekä runkoa että oksaa!"

Näiden onnentoivotusten ohessa, jotka tietysti himartelivat egyptiläisen ylpeyttä, otti sheiki puhuakseen:

— Meillä, sanoi hän Mansurille, on tapana että kun poika tahi tyttö syntyy, köyhäkin kutsuu veljensä käymään iloonsa osalliseksi; oletko siis unhottanut meidät?

— Kunnioittakaa minua tänä iltana tulemalla luokseni, vastasi ukko, ja te olette tervetulleet.

Tunnin kuluttua tämän perästä kierteli orja, kukka kimppu kädessä, basaaria ja sanoi, ojentaen kukan siitä kullekin kauppiaalle:

— Lue fattah profeetalle, ja kauppiaan luettua rukouksensa lisäsi sanansaattaja:

— Mene tänä iltana Mansurin kotiin kahvia nauttimaan,

— Mansur on kaikkein jalomielisten ruhtinas, vastasivat kutsutut. Jumalan avulla olen tänä iltana tuleva kantamaan hänelle kunnioitustani.

Määrätyllä ajalla vastaanotti egyptiläinen poikansa kanssa kauppamiehiä vähäisessä puutarhassaan, jossa loistavat laitokset odottivat vieraita. Manteleilla ja pistaasia-hedelmillä täytettyä karitsanpaistia, riisiä safranin kanssa, pippurilla maustettua kermakastaketta, ruusuhyytelöä, kaikenlaisia pasteijoja, sanalla sanoen: ei mitään ollut säästetty näin arvosain vierasten kunnioittamisessa. Ensi kerran eläissään tahtoi Mansur että köyhät kävisivät hänen iloonsa osallisiksi; heille jaettiin ovenpielissä atrian jäännöksiä ja vähäisiä hopealanttia. Tässä oli kyllä täyttämään koko kadun ilohuudoilla ja siunauksilla ja viemään anteliaan Omarin ja rikkaan Mansurin nimet Djeddahin joka neljään kulmaan.

Kahvin juotua ja piiput sytytettyä, kävi sheiki Omarin käteen ja sanoi kauppioille:

— Minä saan tässä esittää teille ystävämme pojan; hän anoo saadakseen astua meidän kunnioitettuun kauppaseuraan. Minä kehoitan teitä kutakin lukemaan fattah'insa profeetalle.

Rukousta kolmeen kertaan luettaissa sitoi sheiki saalin Omarin vyölle ja teki sitten solmun joka fattah'ille. Juhlamenon päätettyä nuorukainen suuteli sheikiä ja jokaista toimituksessa läsnäolevaa kädelle, alkaen vanhimmasta. Hänen silmänsä kiiluivat ihastuksesta; hän oli nyt kauppias Djeddahissa, hän oli rikas, maailma aukesi hänelle.

Jälkiosa iltaa vietettiin haasteluissa, jotka kaikki koskivat samaa ainetta: kauppa-asioita. Omar ei avannut suutansa, hän istui vanhusten vierelle ja nämät eivät voineet kyllikseen puhutella tätä nuorta miestä joka kuunteli heitä semmoisella tarkallisuudella ja kunnioituksella. Hänelle sanottiin kuinka viisaan kauppiaan aina tulee pyytää neljä vertaa enempää kuin kalun oikea hinta onkaan eikä koskaan kadottaa mielenmalttiaan, kauppa-ammatin avainta. Myödä on sama kuin kalastaa koukulla: ostajaa pitää houkutella ja mairitella, kunnes hän viimein, tuskastuneena ja häikäistynä, ei voi enää vastustaa. Leikitellä rukousnauhalla, tarjota kahvia tahi piippua, puhua vähäpätöisistä asioista, varoa ettei ainoakaan jäntäre kasvoissa värähdä, mutta yhtäkaikki sytyttää halua ostajan mielessä, se on vaikea konsti jota ei ensi päivänä opitakaan. "Mutta," he sanoivat Omaria imarrellen, ja päähän taputellen, "sinä olet hyvässä koulussa; ei löydy yhtään juutalaista, eipä armenialaistakaan, joka siinä konstissa vetäis viisaalle Mansurille vertoja."

— Eikö kauppa mitään muuta olekaan? sanoi nuorukainen itsekseen, sittenpä en teitä tarvitsekaan, vanhat tolvanat. Että aina ja ainoastaan itseään ajatellaan, että muiden intohimoja tahi heikkouksia imarrellaan houkutellakseen hulluilta sitä rikkautta joka estää heitä järkeään käyttämästä, ne kaikki tiedän minä kuin viisi sormeani; enhän ole muuta koko tuolla ajalla minkä erämaassa vietin harjoitellutkaan. Opettajani täytyy olla oikein mestarit konstissaan, jos en kuukaudessa jätä heitä kauas jälkeeni.

Parin päivän perästä tämän jälkeen lähti Mansur kadin (tuomarin) luoksi, erään riita-asian vuoksi, jonka lopullisesta päättymisestä hän kuitenkin oli jotensakin huoleton. Salainen kanssapuhe kadin kanssa oli antanut hänelle vähän luottamusta asiansa oikeisuuteen. Ukko otti pojan mukaansa, ajoissa totuttaaksensa häntä oikeuden kanssa tinkimään. Kadi istui tuomiota erään moskean kartanolla. Hän oli ruumiikas, suopean näköinen mies, joka ei koskaan ajatellut ja harvoin puhui, jotka asianhaarat, yhdessä hänen ison turbaaninsa ja aina hämmästelevän katsantonsa kanssa, tuottivat hänelle suurta mainetta oikeudenpidosta ja majesteetillisesta mahtavuudesta. Lukuisa kuulijakunta oli tullut saapuville. Etevimmät kauppiaat istuivat maahan levitetyillä matoilla puolikehässä tuomarin edessä. Mansur meni istumaan sheikin vierelle ja näiden keskelle Omar, joka oli erinomaisen halukas näkemään kuinka tarpeen vaatiessa lakia noudatetaan taikka ylenkatsotaan.

Ensimmäinen esiin astuva riitapuoli oli eräs nuori, iholtaan ruskeankeltainen baniani, avarassa puvussa ja vähän naisellinen käytöksessään. Se oli äskettäin Indiasta tullut muukalainen, joka valitti, että eräs Mansurin kilpailija oli pettänyt hänet.

— Isäni jälkeenjääneissä kapineissa Delhissä, sanoi nuori mies, tapasin minä lippaan täynnä timantteja; minä matkustin Egyptiin, toivossa että siellä, niillä summilla jotka näitä kalliuksia myömällä saisin, eläisin päiväni ylellisyydessä. Myrskyn tähden pakoitettuna tulemaan Djeddahiin, minut tänne pidättivät ne huvitukset ja nautinnot joita kaupunki niin runsaasti tarjoo. Minä jouduin kohta rahapulaan. Minulle sanottiin, että jos tahtoisin panna timanttini menemään, minä täällä olisin tilaisuudessa edullisesti muuttaa ne rahaksi. Meninpä siis basaariin ja pyysin että minulle osoitettaisiin joku kalliiden kivien ostaja. Rikkahin, sanottiin minulle, on Mansur, rehellisin sitä vastoin juveeli-seppä Ali. Minä käännyin tätä puhuttelemaan. Kuultuansa asiani hän kohteli minua niinkuin olisin hänen poikansa ollut; hän ei ensinkään sallinut minun puhua kauppa-asioista basaarissa, vaan vei minut kotiinsa. Useina päivinä kohteli hän minua erinomaisen hyvätahtoisesti, voitti kaikenlaisella huomaavaisuudella minua kohtaan luottamukseni ja antoi minulle rahaa niin paljon kuin tahdoin. Vihdoin erään päivällisen jälkeen, jota syödessä kenties kyllä liiaksi join, tuotatti hän lippaan esille, ja sittenkun hän hyvin tarkasti oli tutkinut jokainoan timantin, sanoi hän, surkuttelevinaan ollen:

— Poikani, Arabiassa ja Egyptissä näillä kivillä ei ole paljo arvoa; erämaan kalliot antavat meille niitä tuhansittain. Minulla on niitä kokonaisia arkullisia.

Todeksi näyttääkseen mitä sanoi, avasi hän rasian, otti siitä timantin joka oli vielä isompi kuin yksikään minun timanteistani, ja lahjoitti sen minua saattelevalle orjalle.

— Mitenkä minun nyt käypi! huudahdin minä; näissä timanteissa on kaikki mitä minulla on. Minä luulin minuani rikkaaksi, ja nyt! nyt olen köyhä, yksinäinen, kaukana suvustani ja isänmaastani.

— Poikani, vastasi minulle tuo ilkeä petturi; ensi hetkestä kun näin sinut, minusta tuli ystäväsi. Lieköpä koskaan kuultu moslemin hyljänneen ystäviään heidän hädässänsä. Anna minulle tämä lipas ja minä sulasta ystävyydestä maksan sinulle summan jota ei kukaan sinulle tarjoa. Hae ja valikoitse sinulle mitä ikänä tahdot Djeddahissa, olkoon se kultaa, hopeata tahi korallia, ja minä sitoudun ennen kahden tunnin kuluttua antamaan sinulle indialaisista kivistäsi niiden täyden painon niissä kaluissa joita haluat.

Kotiin tultuani ja saatuani yön rauhassa miettiä asiata, minä kohta huomasin että Ali oli ilvehtinyt kanssani. Tuo kaunis timantti jonka hän antoi orjalle olikin ainoastaan lasipalanen; timantit ovat harvinaisempia Djeddahissa kuin Indiassa ja kymmentä vertaa korkeammassa arvossa kuin kulta. Minä vaadin lipastani takaisin, mutta Ali ei antanut. Kunnian arvoinen tuomari, sinun oikeudenpitoosi nyt turvaan. Ota muukalaisen asia huostaasi, ja saakoon tuo ilkiö, joka on koettanut onnettomuuttani hankkia, saakoon hän kaikessa iankaikkisuudessa juoda kiehuvaa vettä.

Nyt oli Alin vuoro puhua.

— Avaralta ylistetty Jumalan palvelija, sanoi hän kadille, koko tuossa pitkässä jutussa jonka tämä nuori mies on esiin latonut on vaan yksi asia tosi, ja se on että me olemme tehneet kauppasopimuksen ja että minä olen valmis siinä pysymään. Kaikki muu on sulaa valhetta. Jos olen antanut orjalle lahjan, mitä se tähän asiaan kuuluu? Saattaako kukaan mielellinen ihminen siinä nähdä muuta kuin leikintekoa? Olenko pakoittanut tätä muukalaista antamaan minulle lippaansa? Onko syyni minun että rahapula saapi hänet suostumaan ehtoihini? Miksi syyttää hän minua petollisuudesta? Minäkö tässä sanani syön? Hänkö tässä sanansa pitää?

— Nuori mies, sanoi kadi banianille, onko sinulla todistajia siihen että Ali on kavaltanut sinulta kaluisi hintaa? Muuten annan syytetyn tehdä valansa, sillä niin laki säätää.

Koraani tuotiin esiin, Ali laski oikean kätensä tälle pyhälle kirjalle ja sanoi kolmasti: "Suuren Jumalan nimessä ja Jumalan sanan kautta, joka on tässä kirjassa kirjoitettuna, vannon minä etten ole pettänyt tätä muukalaista. Minä vannon sen tänä päivänä, lisäsi hän, kääntyen kuulijain puoleen, niinkuin olen sen vannova tuomiopäivänä, jolloin Jumala on kadina ja enkelit todistajina."

— Onneton! huusi baniani, sinä olet yksi niitä joiden jalat lipuvat perikatoon. Sinä syökset sielusi turmioon.

— Tuo on mahdollista, sanoi sheiki hyvin hiljaa Omarille, mutta hän voittaa mahdottoman suuren omaisuuden. Ompa oikea mestari-konna tuo Ali!

— Ei se ole mikään tavallinen mies, lisäsi Mansur, tuopa oli sukkelasti ajateltu.

Omar naurahteli, ja Alin iloitessa petoksensa menestymisestä, meni hän kokonansa itkun valloissa olevan muukalaisen luoksi. "Tahdotko," sanoi hän hänelle, "että autan voittamaan asiasi?"

— Tahdon, huudahti hindu, muserra tuo katala, ja vaadi siitä mitä tahdot. Mutta lapsipa vaan oletkin, sinä et voi mitään.

— Minä en vaadi mitään muuta kuin että luotat minuun hetkisen aikaa, vastasi egyptiläinen. Suostu Alin tarjoukseen, ja anna minun valita sinun sijassasi äläkä mitään pelkää.

— Mitäpä enää pelkäisinkään kun olen kaikki kadottanut? jupisi muukalainen, allapäin niinkuin se jolla ei enää toivoa ole.

Kuitenkin meni hän vielä kadin eteen ja sanoi, kunnioittavasti kumartaen:

— Minun herrani ja isäntäni, orjasi rukoilee sinulta viimeistä suosion-osoitustasi: anna kaupasta tosi tulla, koska laki niin säätää, mutta salli että tämä nuori mies minun sijassani valikoipi mitä Alin tulee maksaa minulle.

Sikeä hiljaisuus seurasi nyt kokouksessa kun Omar, tervehdettyään kadia, näin aloitti puheensa:

— Ali, sanoi hän juveeli-sepälle, epäilemättä lipas on sinulla muassasi ja sinä saatat siis sanoa meille mitä se painaa.

— Tässä se on, vastasi kauppias; se painaa kaksikymmentä naulaa; minä sanon sen vieläkin kerran: hae ja valikoitse mitä tahdot; jos kalu jota haluat on Djeddahissa saatavissa, sinä saat sen ennen kahden tunnin kuluttua, jos ei ole, kauppa purkautuu. Kyllä tietään että sanani on pyhä ja etten koskaan luovu siitä.

— Se mitä haluamme, sanoi Omar, koroittaen ääntänsä, on muuriaisen siipiä, toiset puolet koiraksilta, toiset naaraksilta. Sinulla on kaksi tuntia aikaa suorittaaksesi meille ne kaksikymmentä naulaa jotka olet luvannut.

— Mutta tuohan on sulaa hulluutta! huusi juveeli-seppä. Se on mahdotonta! Minä tarvitsisin kymmenen henkeä ja kuuden kuukauden työn täyttääkseni tuota hullua vaatimusta. Tuoda esiin mokomia lapsen-oikkuja on leikintekoa oikeuden kanssa.

— Onko siivellisiä muuriaisia Djeddahissa? kysyi kadi.

— Ompa niinkin, vastasivat kauppiaat nauraen. Ne ovat meidän maan-vaivamme. Huoneemme oikein vilisevät niitä, ja olisipa tosi hyväteko jos joku meidät pelastaisi niistä.

— Niinpä siis, jatkoi kadi, täytyy Alin pitää lupauksensa taikka antaa lipas takaisin. Tämä nuori mies on menetellyt mielettömästi myödessään timanttinsa painomitan mukaan, ja tuommoisen maksun vaatiminen on mieletöntä. Sitä parempi Alille ensi kerta, sitä pahempi toinen. Oikeudella ei ole kahtalaisia painoja eikä kahtalaisia mittoja. Kaikkinaiset kauppasopimukset pysyvät lujina lain edessä. Anna banianille kaksikymmentä naulaa muuriaisen siipiä taikka lipas takaisin.

— Se on viisaasti tuomittu, huusivat kuuntelijat, ylenmäärin ihmetellen niin suurta oikeudenpitoa.

Ylen-onnellinen baniani heittäysi sylin Omarin kaulaan, sanoen häntä pelastajakseen ja vallitsijakseen. Mutta ei hän antanut kiitollisuutensa jäädä sanoihin, vaan otti lippaastaan kolme timanttia mitä kirkkahinta, isoja kuin satakielen munat, ja likisti ne Omarin käteen. Egyptiläinen pisti ne vyöhönsä, suuteli nöyrästi baniaanin kättä ja meni jälleen istumaan isänsä viereen, ilman että sinne kokoontuneiden häneen kiinitetyt silmät saaneet hänen yksitotisuuttansa vähääkään järkähtämään.

— Vallan hyvästi, poikani, sanoi Mansur, mutta Ali on vasta-alkaja konstissaan; jollei vaan olis laiminlyönyt kadia, hän olis voittanut. Nyt on vuoro minun; ota nyt vaari, niin annan sinulle opetuksen josta saattaa olla sinulle hyvää.

— Jää vielä tänne vähäksi aikaa, nuori mies, sanoi hän hindulle, joka lähti menemään timantti-lippaansa kanssa; meillä on eräs luvunlasku keskenämme päätökseen saattamatta. Minä pyydän korkeasti valistunutta kadia vielä vähäksi aikaa ottamaan lipasta talteen. Ehkäpä täällä on semmoisia joilla on siihen suurempi oikeus kuin tällä muukalaisella taikka viisaalla kadilla.

Yleinen hämmästys nousi läsnäolevissa. Jokainen kuunteli kiinteällä tarkkaavaisuudella tätä uutta vaatimuksen tekijätä.

— Toissa-päivänä, sanoi Mansur, tuli eräs hunnullinen herrasnainen puotiini. Ei mikään mitä minä näytin hänelle ollut hänestä mieleen, mutta juuri mennessänsä keksi hän puodin nurkasta sinetillä varustetun rasian, jota käski minun avaamaan. Tämä rasia sisälsi topaasi-reunuston, joka ei enää ollut minun. Se oli myöty Egyptin pashalle. Sen sanoin tälle hunnulliselle herrasnaiselle, mutta hän tahtoi ainakin että kumminkin näyttäisin hänelle tuon sulttanittareille määrätyn lahjan. Naisen halua ei ole helppo vastustaa. On, sanotaan, kolmenlainen uppiniskaisuus jota on mahdoton saada taipumaan; ruhtinasten, lasten ja naisten; olinpa kyllä niin heikko että myönnyin. Tämä tuntematon katseli kaularihmaa, koetteli sitä kaulalleen ja sanoi minulle sitten että hänen täytyi saada se, maksoi mitä maksoi. Kun edelleen kielsin meni hän tiehensä, purkaen minua vastaan uhkauksia ja kirouksia. Tunnin perästä sen jälkeen astui tämä nuori mies puotiini; hän sanoi tuon hunnullisen naisen ja hänen oman henkensä olevan tämän kaularihman varassa; hän rukoili minua, suuteli minua, itki ja huusi useampia kertoja: "Vaadi, isäseni, mitä tahdot, mutta minun täytyy saada tuo reunusto, muuten se tuottaa minulle kuoleman." Minä tunnustan että minä suuresti hemmoittelen nuorta väkeä, ja vaikka minä kyllä ymmärsin kuinka vaarallista se oli jos loukkaisin herrani pashan mielen, niin en sittenkään voinut näin monia rukouksia vastustaa. "Ota se siis," sanoin minä muukalaiselle, "ja lupaa antaa minulle siitä mitä tahdon." — "Annan päänikin, jos niin tahdot," vastasi hän, "sillä sinä pelastat henkeni"; jonka perästä hän otti rasian reunuston kanssa ja meni tiehensä. "Todistajia meillä ei kyllä ole", lisäsi Mansur, kääntyen banianin puoleen, "mutta eikö niin ole kuin sanon."

— On, sanoi nuorukainen, suo anteeksi etten ole ennen maksanut sinulle. Syyn tiedät sinä. Mutta nyt, kun poikasi avulla olen saanut omaisuuteni jälleen, vaadi vaan ja sinä saat mitä tahdot.

— Se mitä tahdon, sanoi Mansur, antaen pään nyökäyksellä merkin kadille, joka tarkasti katseli kartanolla kasvavan palmupuun varjoa, se mitä tahdon on tuo lipas ja kaikki mitä siinä on. Se ei ole liiaksi miehelle joka panee henkensä vaaraan tottelemattomuudella pashaa kohtaan. Korkeasti valistunut tuomari, teidän ylhäisyytenne sanoi äsken että kaikkinaiset kaupat pysyvät lujina lain edessä; minulle on luvattu mitä tahdon; nyt sanon että vaan tahdon nuot timantit omikseni.

Kadi nosti päänsä ja katsoi kuuntelijoihin, ikäänkuin kysyäkseen neuvoa heidän kasvoiltansa; sitten hän kampaili partaansa sormillaan ja vaipui jälleen mietteisinsä.

— Ali on voitettuna, sanoi sheiki mielihyvissään Omarille. Sitä kettua ei ole vielä syntynyt joka kavaluudessa pääsee kunnioitettavan Mansurin rinnalle.

— Voi minua onnetonta, huudahti baniani. Omar, oletko pelastanut minut ainoastaan syöstäksesi minut vielä syvempään perikatoon! Toimita niin että isäsi säästää minua, niin saan vielä kerran kiittää sinua hengestäni.

— No, poikani, sanoi Mansur, luuletko osaavasi tehdä samaten. Kekseliäs pää kyllä olet, mutta tämä näyttäköön sinulle että isäsi toki tietää hieman enemmän kuin sinä. Kadi julistaa kohta ikään päätöksensä; koeta sitten vielä määrätä se hänelle.

— Eikö mitään muuta, sanoi Omar kohauttaen hartioitaan, sehän on vaan lapsenleikkiä; mutta koska niin tahdot, isä, niin menköön. Pidä varasi, sillä sinä tappaat.

Näin puhein nousi hän ylös, otti yhden piasterin vyöstään ja pisti sen käteen hindulle, jonka vei tuomarin eteen.

— Korkeasti valistunut kadi, sanoi hän, tämä nuori mies on mieluinen täyttämään lupauksensa, ja kas tässä mitä hän tarjoo Mansurille. Se on yksi piasteri. Itsessään se kyllä on vähäarvoinen,[19] mutta huomatkaa että se on varustettu sulttaanin, meidän kaikkein armollisimman herramme, nimimerkillä (Jumala musertakoon ja hävittäköön kaikki jotka eivät ole hänelle kuuliaiset!)

— Juuri tätä kallista nimimerkkiä, lisäsi Omar, kääntyen Mansurin puoleen, me nyt tarjoamme sinulle. Jos se kelpaa sinulle, no niin, silloin olet saanut maksusi; jos sitä vastoin rohkenet sanoa ettei se kelpaa sinulle, niin se on häväistys padishah'ta kohtaan, rikos joka tuottaa kuoleman: tottapa kunnioitettava kadimme ei rupea sinulle rikoskumppaniksi, hän joka aina on ollut ja aina tulee olemaan kaikkein sulttaanien uskollinen palvelija.

Omarin herjettyä puhumasta kaikkein silmät kääntyivät kadiin; hän oli läpitunkemattomampi kuin koskaan ennen, ja nosti verkalleen kätensä huulilleen, odottaen vanhaa kauppiasta avuksensa. Mansur oli kokonansa ällistyksissä ja hämmennyksissä. Kadin ja kuuntelijoiden äänettömyys peljätti häntä ja hän katsahti rukoilevasti poikaansa.

— Isä, sanoi Omar, salli tämän nuoren miehen kiittää sinua siitä opetuksesta varovaisuuden asiassa jota olet tahtonut antaa hänelle peloittamalla häntä hiukan. Hän ymmärtää hyvin kyllä että sinä juuri olet lähettänyt minut hänen avuksensa ja että koko tämä asia on vaan ollut leikkiä. Siitä ei ole saattanut erehtyä kukaan joka on nähnyt pojan astuvan isäänsä vastaan. Kukapa on koskaan epäillyt Mansurin jalomielisyydestä ja kokemuksesta?

— Ei kukaan, puuttui nyt kadi puheesen, niinkuin se joka yhtäkkiä herää, ja minä vähemmin kuin kukaan. Senpä tähden olenkin antanut sinun, nuori Salomo, puhua. Minä olen tahtonut sinussa kunnioittaa isäsi viisautta, mutta karta toiste Hänen korkeutensa nimeen koskemasta. Ei ole leikkikaluksi leijonan käpälästä. Asia on päätetty. Tämän kaularihman arvo on satatuhatta piasteria, eikö niin Mansur? Siispä pitää tämän nuoren vintiön antaa sinulle satatuhatta piasteria, ja sillä tavoin tulemme kaikki tyytyväisiksi.

Vaikka ujelias, ei Omar tainnut välttää hindun kiitollisuutta ja kauppiasten ylistyksiä. Muukalainen tahtoi välttämättömästi häntä ottamaan hänen lippaansa huostaansa: häntä ei voitu edes estää tarttumasta hevosaasia, jolla Omar ratsasti, ohjaksiin ja taluttamasta kotiinsa sitä miestä jota hän sanoi jalomielisimmäksi ja viisahimmaksi ihmisistä. Kauppiaat kohdaltaan eivät kyllästyneet Mansuria onnittelemasta, ja vielä tänä päivänä puhutaan Djeddahissa siitä mainiosta oikeuden istunnosta, jossa tuon miehen viisaus, jota syvämielinen kadi niin sattuvasti oli nimittänyt nuoreksi Salomoksi, ensi kerran ilmaantui.

Kotiin tultuaan Mansur laski tunteensa valloilleen.

— En ymmärrä sinua, poikani, sanoi hän; minä pitelen kokonaista omaisuutta käsissäni, ja sinä tempaat sitä minulta pois. Tuollako lailla kauppa-asioita käsität? Tuoko se kunnioitus johon olet velvollinen isällesi?

— Malttakaa, isä, vastasi Omar tyveneesti. Minä olen tänäpänä saanut maineen viisaudesta ja rehellisyydestä. Se maine tulee pysymään; tämä on ensimmäinen tunne, ja se ei saa hävitä. Nimi ja maine ovat arvo jota ei mikään voi korvata; se on pääoma joka on tuhansia kertoja suurempiarvoinen kuin sinun timanttisi. Kaikki pitävät epäluuloa viekkaasta Mansurista, mutta kaikki tulevat, niinkuin tuo muukalainen, saamaan luottamusta Omarin rehellisyyteen ja voitonpyytämättömyyteen. Koukku on heitetty ulos, kalat tulkoot!

Mansur seisoi äänettömänä hämmästyksestä. Hän oli toivonut poikaa itsensä kaltaista; hän alkoi peljätä että Eblis oli kovin paljon kuullut hänen rukouksiansa. Hän oli kyllä Omariin ihastunut; noin paljo miettiminen noin nuorella iällä ei saattanut muuta kuin ihastuttaa miestä joka kaiken elinaikansa ei ollut muuta tehnyt kuin miettinyt. Mutta vanhuksen häpeäksi meidän täytyy tunnustaa, että tuo aikaisin kypsynyt kokemus löi hänen sydämensä kylmäksi. Lyhyesti sanoen, tämä viisitoista vuotias viisas peloitti häntä.

KUUDES LUKU.

Palkittu hyve.

Ei mitään puuttunut Mansurin onnessa. Niinä viitenä vuotena jotka hän vielä eli taisi hän täysin määrin iloita poikansa taidonlahjoista ja menestyksistä. Hän näki kaiken kauppatoimensa siirtyvän Omarin käsiin. Mansurin kauppahuoneen rikkaus kävi suunnattomaksi, ja yleinen arvo kasvoi niinkuin tavallisesti rinnatusten rikkauden kanssa. Kuinkapa taisi toisin käydäkään kuin että Omarin elämänretki tuli olemaan loistava. Hänellä oli kaikki edut puolellansa: paljo rahaa, harvat intohimot, omantunnon vaivoja ei ensinkään. Ei ollut vielä kukaan samassa määrässä tykönään yhdistänyt niitä omaisuuksia jotka yhdistyneinä ovat toimintomiehen nero: kullan halu ja ylenkatse ihmisiä kohtaan. Mansur taisi siis huoleti päivänsä päättää, hän oli elänyt kauan, hänen vanhuutensa oli säästynyt taudeista, hänen unelmansa olivat täyttyneet, hän oli varma siitä että hän jätti jälkeensä perillisen joka oli säilyttävä ja lisäävä tätä näin paljolla vaivalla koottua rikkautta; ja yhtäkaikki sanotaan täyttä totta että egyptiläinen kuoli sydämen vimmoissa, huutaen ettei yhtään ollut joka häntä rakasti, kiroten mielettömyyttänsä ja vapisten aarteitaan nähdessään, ikäänkuin tuo perikadon liekissä tulisteltu kulta jo olis polttanut hänen rintaansa ja otsaansa.

Täydellisellä malttavaisuudella vastaanotti Omar sanoman isänsä kuolemasta. Kauppa-asiat olivat pitäneet häntä kaukana kuolevan vuoteelta ja kauppa-asiat olivat hänen lohdutuksensa. Hänellä oli ihmeteltävä mielenlujuus. Piasterin paljaassa näkemisessä oli kyllä pyyhkimään pois hänen kyynelensä ja asettamaan hänen surunsa.

Jäätyään yksinään näin komean omaisuuden isännäksi, Mansurin poika ei enää tahtonut tietääkään mistään rajoista himollensa. Ei mikään asia jäänyt pois hänen vertomisistaan ja yhteenlaskemuksistaan. Pienestä vähäpätöisestä kartanostaan Djeddahissa, niinkuin hämähäkki verkkonsa keskeltä, veti hän näkymättömiin verkonsilmiinsä kaikkia maailman rikkauksia. Indian riisiä ja sokeria, Yemenin gummia ja kahvia, Abyssinian elehvantinluuta, kultahietaa, orjia, Egyptin jyviä, Syrian kankaita, laivoja ja karavaania, kaikkea lähetettiin hänen myötäväkseen. Muuten ei ole rikkautta vielä milloinkaan kannettu enemmällä vaatimattomuudella. Kun näki hänen vähäiseen turbaaniin ja vanhoihin kuluneihin vaatteisin puettuna, astuvan katua eteenpäin, silmät alaspäin ja rukousnauha kädessä, ei olis luullut häntä kahdenkymmenenkään tuhannen piasterin mieheksi. Hänen puheessaan ei ollut mitään mikä olis häntä rikkaaksi osoittanut; hän oli tuttavallinen alhaisten kanssa, suora ja jäykkä ammattiveljilleen, kiertelevä ja imarteleva niille joiden apua hän tarvitsi ja kunnioittavainen kaikkia kohtaan jotka voivat vahingoittaa häntä. Jos sai uskoa häntä itseään, erehdyttiin joltisestikin jos luultiin hänellä olevan melkeämpää omaisuutta: kaikki nuot tavarat eivät muka olleet hänen; niitä oli muukalaiset jotka häneen luottivat lähettäneet hänen myötävikseen; mutta tuo luottamus tuli hänelle paljon maksamaan ja hän valitti alinomaa tappioitansa. Jos hän osti orjia kauniimpia, hajuvesiä komeimpia, tupakkia erinomaisinta, kankaita harvinaisimpia, se aina oli jonkun pashan tahi jonkun muukalaisen kauppiaan varalle. Kuiskittiin hyvin hiljaa, että nuot kalliit tavarat eivät enää lähteneet egyptiläisen taloudesta — kukapa voi estää ihmisiä loruamasta — mutta ei mitään tietty visseydellä: Omarilla ei ollut yhtään ystävää, hän sopi kaikista asioistaan basaarissa eikä nähnyt koskaan ketään luonansa. Oliko hän rikas vai köyhä, viisas vai itsekäs, nöyrä vai ulkokullattu? Se eli saatanan salaisuus.

Hänen viisautensa oli yhtä suuri kuin hänen pöyhkeilemättömyytensä. Pashasta aina tullitarkastajaan asti, ei ollut Djeddahissa yhtään virkamiestä, ei ylhäisempää eikä alhaisempaa, jonka lempiorjaa Omar ei tuntenut. Hänestä ei ollut mieluista antaa ja hän kertoi usein noita koraanin sanoja, että tuhlaajat ovat saatanan veljiä; mutta hän ymmärsi avata kätensä kun tarvittiin, eikä koskaan kukaan katunut apua jonka oli tehnyt tälle kunnon miehelle. Pashat seurasivat tiheään toisiansa Djeddahissa; turkkilaisen käsi on raskas ja rikkaimpain kauppiasten täytyy usein maksaa lunnaita. Mansurin poika oli ainoa joka pääsi näistä lainoista joita ei koskaan maksettu. Kahdeksassa päivässä oli hänestä, tavalla tahi toisella, tullut uuden pashan ystävä, vieläpä hänen pankkiirinsakin; myrsky joka oli uhannut häntä ärjähti aina muiden pään päälle eikä hänen. Myös oli hän kaikkein ammattiveljiensä kateuden ja kummastuksen esineenä.

Tuli kumminkin päivä jona hänen tähtensä peittyi pilveen; eräs pasha, joka kolmessa kuukaudessa kovin nähtävällä tavalla oli koonnut näppärän omaisuuden, kutsuttiin takaisin Konstantinopeliin; hänen jälkeisensä oli saanut käskyn olla rehellinen mies; tahdottiin kaiken mokomin olla mieliksi ranskalaisille, joita kovaksi onneksi tarvittiin ja jotka silloin nostivat suurta huhua itsestänsä. Turkkilainen kuin oli, uusi pasha hyvin hyvästi tiesi kuinka ylemmässä paikassa suosioon päästään. Päivällä tulonsa jälkeen otti hän valepuvun päällensä ja teki itse ostoja Djeddahin etevimmiltä leipureilta ja teurastajilta. Torin katsastajalla oli edeltäkäsin tieto tästä päätöksestä; hän odotti kadulla painomittoineen ja palvelijoineen, ja väestön nähden nyt punnittiin mitä pasha vastikään oli ostanut. Olipa kaksi unssia vaille kahdestatoista naulasta leipää ja yksi unssi lihaa vankasta lampaanpuoliskosta. Rikos oli silminnähtävä ja oikeus ei itseään odotuttanut. Pasha nuhteli ja torui kovasti noita kataloita jotka lihoittivat heitänsä kansan hiellä; oikeutetussa vihassaan ei hän edes kuunnellut mitä he puolustuksekseen sanoivat. Hän antoi omain silmäinsä edessä riisua, köyttää ja hosua heitä, jonka tehtyä, hänen käskystään, leipuri naulattiin korvasta puotinsa oveen ja lahtari sidottiin moskean akkunaan kiini, sittenkun hänen nenänsä läpi oli pistetty rautalanka jossa hänen varastamansa lihapalanen rippui. Ei ole sitä häväistyksen laatua jolla ei väkijoukko herjannut noita kahta onnetonta, mutta koko kaupungissa viritettiin kiitosvirsiä uuden pashan kunniaksi. Häntä kutsuttiin kansan ystäväksi, suureksi lainkäyttäjäksi, uudeksi Harun-al-Rashidiksi, ja maine tästä jalomielisestä teosta tunki, sittenkun se oli sulttaanin korvia riemastuttanut, aina länsimaihinkin asti, uskottomia siellä hämmästyttämään.

Vielä samana iltana vuokrasivat muutamat kauppiaat aluksen Egyptiin. He olivat yhtäkkiä tulleet tietämään että heidän läsnäolonsa Kairossa oli välttämättömästi tarpeen. Kaukana siitä että yleinen pelko olis Omariinkin tarttunut, tämä vaan itsekseen naurahteli: "Hyve," ajatteli hän, "on tavara jolla ei ole kurssia markkinoilla; myös on se tarvittaissa kalliisti maksettava;" jonka perästä hän lähti basaariin, kohtasi siellä pashan sihteerin, kutsui tämän istumaan puotiinsa ja ojensi hänelle erehyksestä piipun jonka hän oli aikonut sulttaanille.

— Tehdä kansalle oikeutta on aina vika, sanoi Omar sihteerille; jos se kerta vaan on pahoihin tapoihin totutettu, se alkaa kopeilla. Tämä on suurten toimintoasiain turma.

Sihteeri katseli kaunista piippuaan ja ajatteli että olipa tuo Omar älykäs mies.

Egyptiläinen sai vaan liiaksi oikeutta. Ensimmäisenä toripäivänä huomattiin yleinen mielten kuohu kaupungissa. Jyväin hinta oli noussut kymmenen piasteria ja pahansuovat ihmiset väittivät sitä Omarin syyksi, joka oli pannut allensa kaiken jyvävaraston. Väestö oli kiukustunut ja erittäinkin oli kaksi miestä jotka ylen kiivaasti puhuivat tästä asiasta: toinen oli tuo teurastaja jolta nenä oli puhki pistetty, toinen leipuri jolla ei ollut enää kuin yksi korva. Eilispäivän varkaista oli tullut päivänsankarit; heitä surkuteltiin marttyreinä, ja jota kovemmasti he huusivat, sitä enemmin heidän hyveitään ylistettiin.

Tuumista toimeen on yhteisessä kansassa yksi askel vaan. Jo oltiin koettamassa lyödä Omarin kartanon portteja sisään, kun poliisin päällysmies tuli sotamiesten kanssa noutamaan kauppiasta ja pashan eteen viemään. Omar otti oikeuden palvelijan helposti ymmärrettävällä mielenliikutuksella vastaan ja suuteli hänen kättänsä innolla semmoisella ettei enää olis luullut hänen saavankaan huuliaan siitä erilleen. Mutta poliisin päällysmies nykäsi nyrkkinsä äkisti pois ja pisti sen vyöhönsä, ikäänkuin pahantekijän suun-anto olis sen saastuttanut. Kuitenkaan ei hän mitenkään pahoin pidellyt eikä haukkunut Mansurin poikaa, joukon suureksi harmiksi, joka harrastaa oikeutta eikä ensinkään pahastu jos syytetty kerrassa muserretaan, olletikin jos hän on rikas. Päinvastoin kuultiin poliisin päällysmiehen kehoittavan vankia luottamaan kuvernöörin oikeudentekoon. "Mitä on kirjoitettu se on kirjoitettu," vastasi egyptiläinen, antaen pallosen toisensa perään rukousnauhassaan livahtaa sormiensa välitse.

Palatsin portit olivat auki, väestö hyömäsi kartanolle, jossa pasha istui yksitotisena ja liikahtamattomana, käden viittauksilla asetellen tuota kuohuista mielenkiihkoa. Molemmat syyttäjät saivat astua esille; kuvernööri käski heidän puhua pelkäämättä: "Oikeus kaikille," sanoi hän kovalla äänellä, "se on minun velvollisuuteni. Ei yhdelläkään varkaalla, olkoon rikas tahi köyhä, ole minulta armoa odotettavana."

— Jumala on suuri ja pasha on oikeudenpitäväinen, kiljui joukko.

Nyt vietiin tuomioistuimen eteen neljä hätäilevää kauppiasta, jotka kaikki suutelivat koraania ja vannoivat että Omar oli ostanut heiltä kaikki Egyptistä tulleet jyvät.

— Kuolemaan, kuolemaan! kiljui väkijoukko. Pasha antoi kädellä merkin että hän tahtoi kuulla syytettyä ja nyt oltiin taas ääneti.

— Herrani ja valtijani, huusi Omar, heittäyten maahan kasvoilleen, orjasi laskee päänsä sinun käsiisi. Jumala rakastaa anteeksi antavia; kuta halvempi rikoksen alainen on, sitä kauniimpi on ettei häntä perin muserreta. Säästihän itse Salomokin muuriaista. Tosi on että olen ostanut moniaita Djeddahin satamaan määrätyitä jyvälastia, niinkuin se on jokaiselle kunnialliselle kauppiaalle luvallista, mutta jos vihamieheni luetaan pois, jokainen täällä tietää että olen herrani sulttaanin varalle tehnyt tämän oston. Nämät jyvät ovat niitä sotajoukkoja varten, jotka teidän ylhäisyytenne on asettanut Mekkaan menevän tien varrelle pyhiinvaeltajia suojelemaan. Niin on ainakin sihteerisi sanonut minulle, kun hän sinun puolestas antoi minulle ne rahat, joita minä, köyhä mies en tainnut hyljätä. Valtijani antakoon orjalleen anteeksi etten ennen ole lähettänyt hänelle niitä tuhatta mittaa jyviä jotka hän on tahtonut minulta; poliisin päällysmies on sanova teidän ylhäisyydellenne että pelkkä väkivalta on estänyt minut tottelemasta.

— Mitä tuo on jota sinä puhut tuhannesta mitasta jyviä? huusi pasha hirmuisella äänellä.

— Antakaa anteeksi, valtijaiseni, vastasi kauppias vapisevalla äänellä, mieleni on hämmennyksissä niin etten kykene oikein lukuja laskemaan. Niinkuin luulen, lisäsi hän, katsellen pashan ryppyyn vedetyitä kulmia, niitä onkin tuhat viisisataa mittaa, ellei liene kaksituhattakin.

— Niitä on kolmetuhatta, sanoi sihteeri, ojentaen paperin kuvernöörille. Tässä on käsky jonka mies on saanut. Se on minun kirjoittamani ja varustettu teidän ylhäisyytenne sinetillä.

— Ja rahat on annettu tälle kauppiaalle? kysyi pasha leppeämmällä äänellä.

— Niin on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Omar, taas kumartuen. Saapuvilla oleva poliisi-päällysmies tietää sanoa, että hän on antanut minulle tämän käskyn, ja sihteerisi antoi minulle edeltäpäin kaksisataa tuhatta piasteria, jotka ostoihini tarvitsin. Siis olen kaksisataa tuhatta piasteria eli kolmetuhatta mittaa jyviä velkaa.

— Mistä siis tässä elämää pidetään? huusi pasha, iskien hurjasti silmänsä molempiin kokonansa hätäytyneihin päällekantajiin. Tämäkö se kunnioitus mikä osoitetaan herraani sulttaania kohtaan? Pitäisikö sotamiesten jotka suojelevat jumalisia pyhiinvaeltajia kuolla nälkään erämaassa? Ottakaa kiini nuot molemmat koirat ja antakaa heille kummallekin kolmekymmentä kepin lyömää. Oikeutta kaikille, ei yhtään armoa panettelijoille. Syyttää viatonta, se on enempi kuin ottaa hänet hengiltä.

— Kunnon lailla puhuttu! huusivat kuulijat; pasha on oikeassa.

Tuomio pantiin hetikohta täytäntöön. Teurastajan otti neljä sotamiestä kiini, jotka eivät suinkaan epäröineet käyttää oikeutta omassa asiassaan. Rangaistavan jalat pistettiin paaluun sidottuun juoksu-silmukkaan, jonka perästä kepillä varustettu arnauti alkoi kaikista voimistaan pieksää hänen jalkopohjiaan. Teurastaja oli sankari tavallansa: hän luki isoon ääneen joka lyönnin jonka sai ja meni, rangaistuksensa saatuaan, tiehensä valittamatta, ystäväinsä olkapäillä kannettuna ja hurjia silmäyksiä Omariin iskien.

Mies, jonka korva oli haavoitettu, ei ollut niin miehuullinen. Joka kerta kun keppi häneen kävi, parkasi hän sydäntä vihlovasti Allah! Kahdennentoista lyönnin perästä heittäysi Omar maahan pashan eteen ja rukoili armoa pahantekijälle, mikä armollisesti myönnettiinkin. Mutta hän ei siihen tyytynyt. Hän painoi kaikkein nähden yhden duron tuon raukan käteen ja ilmoitti että hänellä vielä oli kolmekymmentä mittaa eloa, jotka hän aikoi lahjoittaa kaupungin enimmin tarvitseville köyhille. Häntä saateltiin sitten koko matkan hänen kotiinsa noiden samain ihmisten siunauksilla jotka tuntia sitä ennen olisivat hänet palasiksi raastaneet. Mutta, niin ylistykset kuin uhkauksetkin otti hän vastaan samalla nöyryydellä tahi samalla täydellisellä välinpitämättömyydellä.

— Jumala olkoon kiitetty! sanoi hän, astuessaan huoneesensa, pasha oli vähän vaikea saada taipumaan, mutta nyt on hän minun vallassani.

Päästyään huolettomaksi tältä taholta, ryhtyi Mansurin poika nerollisiin asioimisiinsa jälleen. Hänen kauttansa Djeddah päivä päivältä rikastui. Eräänä aamuna saivat orjakauppiaat herätessään sen sanoman, että heidän kalunsa hinta oli noussut tasalleen sata prosenttia. Kovaksi onnekseen olivat he kahta päivää sitä ennen myöneet kaiken varastonsa Omarille, joka Egyptistä tulleiden käskyin mukaan oli ostanut kaikkityyni. Kuukautta myöhemmin tuli riisivaraston vuoro, sitten tupakin, vahan, kahvin, sokerin, ruutin y.m. Kaikki nousi hinnassa, mutta aina olivat Omarin asian-antajat ne, joille tämä äkillinen hinnan-nousu oli voitoksi. Djeddahista tuli tällä lailla rikas yhteiskunta: rikkaus oli siellä niin suuri, että vähävaraisten ei käynytkään siellä eläminen, mutta kekseliäät ja neuvokkaat, jotka osasivat ostaa egyptiläisen suosion, keräsivät siellä piankin kauniin omaisuuden.

Hänen itsensä nähtiin, nöyrempänä ja simasukaisempana kuin milloinkaan ennen niille joita hän tarvitsi, joka päivä istuvan tavaramakasiinassaan basaarissa ja kuluttavan aikaansa rukousnauhan avulla laskemalla niitä miljoonia piastereita joita hän joka haaralta suuriin kasoihin keräsi ympärilleen. Itsekseen hän arveli, että jos häntä ylenkatsottiinkin, hän yhtähyvin oli ihmisten valtija, ja että, jos hän asioissaan onnistuakseen tarvitsi sulttaania, hänellä oli tarpeeksi asti rahaa ostaakseen sekä sulttaanin että vielä päällisiksi koko seraljin (sulttaanin linnan).

Rikas ei pääse kurittamatta. Rikkautta ei käy paremmin kuin savuakaan salaaminen. Niin vaatimaton kuin Omar olikin, hän eräänä päivänä sai kutsumuksen Mekkan suur-sheriffiltä. Häntä käskettiin Taifiin erään avunteon vuoksi jota ei kukaan muu kuin hän voisi tehdä profeetan jälkeläiselle. Kauppiaan mieltä ei niinkään liikuttanut hänelle osoitettu kunnia kuin hän säikähti häneltä pyydettävää apua. "Rikkaalla", sanoi hän itsekseen, "on kahdenlaisia vihollisia: köyhät ja mahtavat. Edelliset ovat kuin muuriaiset: jyvä jyvältä he talon tyhjentävät. Jälkimäiset ovat kuin leijonat, tuo varasten kuningas: yhdellä ainoalla käpälän lyönnillä ne raastavat meidät palasiksi. Mutta malttavaisuudella ja viekkaudella pääsee helpommasti leijonasta kuin muuriaisesta. Saapa nähdä mitä sheriffi tahtoo. Jos tahtoo pettää minua, en aiokaan antaa kavaluudessa voittoa; jos tahtoo maksaa, hän saa arvo-aineen rahoistaan."

Tällä ei juuri erittäin kunnioittavalla mielialalla oikeauskoisten päämiestä kohtaan lähti nyt Omar matkalle Taifiin. Kun hän näki erämaan, hänen ajatuksensa saivat uuden suunnan. Teltit, nuot hietalakeudella siellä täällä olevat palmumetsiköt muistuttivat hänelle hänen lapsuuttansa. Ensi kerran muisti hän veljensä Abdallahin. Kukapa tietää, ajatteli hän. enkö saattais tulla häntä tarvitsemaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Barsim.

Sillä aikaa kun Mansurin poika yhä antausi voitonhimon valtoihin niinkuin ei kuoleva olisikaan, kasvoi Abdallah jumalisuudessa, viisaudessa ja hyvissä avuissa. Hän oli valinnut isänsä elinkeinon ja opasti karavaaneja Yamhon, Medinan ja Mekkan välillä. Urhokas ja tulinen, kuin nuori hevonen jonka harja liehuu tuulessa, ja viisas kuin harmaaparta, oli hän saavuttanut arvokkaimpain kauppiasten luottamuksen. Niin nuori kuin hän olikin, häntä kuitenkin parhaiten puolustettiin pyhiinvaeltajille oppaaksi, kun pyhällä kuulla oikeauskoisia kaikista maailman osista virtasi maahan, vaeltaakseen seitsemän kertaa pyhän Kaaban ympäri, kiivetäkseen Arafat vuorelle ja uhratakseen Mina-laksossa. Nämät retket eivät olleet vaaroittansa: useammin kuin kerran oli beduiini pannut oman henkensä alttiiksi pelastaakseen niitä jotka hän oli suojellakseen ottanut; mutta hän oli tapellut niin urhoollisesti, että häntä oli aljettu pitkin tietä peljätä ja kunnioittaa. Vanha Hafiz ei luopunut opetuslapsestaan. Vaikka raajarikko, hän ei sentään ollut hänelle hyödytön. Joka paikassa missä ihmisiä on, tavataan miehuullisia sydämiä ja urhoollisia käsiä, mutta uskollista ystävää ja viisasta neuvoa ei aina löydetä.

Tämä milloin levollinen ja milloin levoton, milloin rauhallinen ja milloin vaarallinen elämä oli Jussufin pojasta mieleen. Elää urhoollisen miehen lailla ja kuolla soturin kuolemalla, se oli Abdallahin ainoa kunnianhimo. Sen edemmä hänen ajatuksensa eivät ulottuneet. Ja yhtäkaikki oli pilvi tässä selkeässä sielussa. Halima oli puhunut hänelle dervishistä, ja erämaan poika ajatteli alinomaa tuota salaista yrttiä joka antoi onnea ja hyviä avuja.

Hafiz, ensimmäinen jolle Abdallah avasi sydämensä, näki tuossa ajatuksessa ainoastaan saatanan paulan.

— Miksi vaivaat mieltäsi mokomilla joutavilla houreilla? sanoi hän tuotuostakin nuorukaiselle. Jumala on koraanissa sanonut meille kuinka meidän tulee tehdä että hänelle kelpaisimme; ei Jumalalla ole kahta tahtoa; tehkäämme mitä hän käskee ja jättäkäämme kaikki muut asiat hänen huostaansa; ei hän meitä tarvitse johdattaessaan asioita päämääräänsä.

Nämät sanat eivät voineet rauhoittaa Abdallahin levottomia ajatuksia. Hafiz oli jutellut hänelle niin monta ihmeellistä asiata, joiden todellisuutta hän ei ollut epäillyt; minkätähden ei tuo taikakalukin voisi olla olemassa? Minkätähden ei oikeauskoisen onnistuisi sitä löytää? "Me erämaan lapset," ajatteli beduiini, "olemme sangen tietämättömiä; mikäpä estänee minua pyhiinvaeltajilta kysymästä tätä asiata? Jumala on kylvänyt totuuden kaikelle maanpiirille, kukapa tietää eikö joku hadji itä- tai länsimaista tuntisi etsittämääni salaisuutta. Ei sattumuksesta dervishi antanut äitilleni tuota vastausta; Jumalan avulla kyllä löydän oikean tien."

Joku aika tämän jälkeen saatti beduiini vartiojoukolla Mekkaan erästä karavaania Egyptistä olevia pyhiinvaeltajia. Joukon etupäässä ratsasti eräs lääkäri, joka ehtimiseen puheli ja nauroi. Se oli, niin sanottiin, eräs ranskalainen joka oli valalla kieltäynyt pois uskottomain erhetyksistä ruvetakseen pashan palvelukseen. Abdallah päätti kysyä tältä.

Heidän kulkiessaan erään kukkaisan nurmilakeuden poikki otti hän maasta apilan ja sanoi, ojentaen sen muukalaiselle:

— Onko tätä kukkaa sinun maassasi?

— Ompa niinkin, vastasi lääkäri; se on se jolla teillä on nimenä barsim ja meillä trifolium. Se on Aleksandrianapila, leguminosae heimoa, kupu pillikkeinen, lehdet kolmena pikkulehtenä, välistä neljänä tahi viitenä, mutta tämä on harvinaisuus.

— Sinun maassasi ei siis ole apilaa jolla aina on neljä lehteä?

— Ei ole, nuori luonnontutkijani, ei minun eikä missään muussa maassa.
Mutta miksi sitä kysyt?

Saatuansa kuulla Abdallahin tarkoituksen hän remahti suureen nauruun. "Poikani," sanoi hän, "dervishi on ottanut luvakseen tehdä pilkkaa äitistäsi. Äitisi pyysi häneltä mahdottomia, ja mahdottomia dervishi onkin hänelle luvannut."

— Minkätähden ei Jumala, jos tahtoisi, voisi luoda nelilehtistä apilaa? kysyi beduiini, joka loukkautui muukalaisen pilkallisesta naurusta.

— Minkätähden, nuori mies? Joo, sentähden että maa, tuotantovoimalla joka nyt on tyhjennetty, aikanaan on tuottanut kaikki kasvit. Aina kuningas Salomon ajasta ei ole mitään uutta auringon alla.

— Entä jos Jumala nyt tekis ihmeen, sanoi Hafiz, joka tällä aikaa oli lähennyt molempia puhelevia. Onkohan Jumalakin tyhjentänyt voimansa? Hän joka kahdessa päivässä kutsui maailmansavusta esiin seitsemän taivasta ja seitsemän maata ja asetti ne viidensadan päiväyksen päähän toisistaan, hän joka käski yön peittää päivää, hän joka yleensä on kylvänyt elinvoimaa, eikö voisi hän lisätä yhtä kasvinkortta noihin miljooniin kasveihin, jotka hän on luonut ihmisten ravinnoksi ja iloksi!

— Epäilemättäkin, vastasi lääkäri pilkallisella äänellä; minä olen kovin hyvä moslemi tahtoakseni toisin väittää. Jumala voisi niinikään lähettää ukonleimauksen piippuani sytyttämään, joka nyt on sammumaisillaan; mutta eipä Jumala tahdo. Hän tahtoo sitä vastoin että pyydän sinulta hitusen taulaa ja piitä, johon lyön tulta, jonka sanottua hän alkoi pistää piippuunsa ja vihellellä erästä ulkomaista laulun nuottia.

— Kirotut olkoot jumalattomat! huudahti vanhus. Tule, poikani, eroa tuosta uskottomasta, jonka hengitys tuottaa kuoleman. Syntejämme rangaistakseen on Jumala antanut ranskalaisille tuon tiedon joka on heidän voimansa, mutta myös on hän sen antanut kurittaakseen noiden koirain kopeutta ja sitä pikemmin syöstäksensä heidät turmion perikatoon. Hyi mielettömiä jotka, kieltäessään Jumalan, käyttävät hyväkseen juuri hänen voimansa ja hyvyytensä alituisia ihmeitä! Mene, uskoton, lisäsi hän, kohottaen kätensä taivasta kohti, ikäänkuin manatakseen ukkosta uskonhylkääjän päälle, mene, kiittämätön, joka käännät selkäsi valtijain valtijalle! Jumala näkee sielusi pohjan, sinä olet kuoleva epätoivon vimmassa, ja helvetinpuu karvaine hedelmineen ja myrkyllisine piikkineen on oleva sinun iankaikkinen ravintosi.

Toisessa päässä karavaania ratsasti eräs harmaaparta persialainen, korkea musta lammasnahka-lakki päässä. Hän oli joukon köyhin ja vanhin ja samalla enimmin ylenkatsottu, sentähden että oli harhauskoista kansaa. Ei iästä, ei köyhyydestä eikä yksinäisyydestä näyttänyt äijä olevan minäänkään. Hän ei puhutellut ketään ihmistä, söi vaan vähän ja poltti piippua kaiken päiväkauden. Istuen ristissä jaloin laihan kameelin seljässä, vietti hän aikaansa pyörittämällä rukousnauhansa yhtä vaille sataa pallosta sormiensa välissä, nostellen vapisevaa päätänsä taivasta kohti ja mumisten salamielisiä sanoja. Vanhuksen jumalisuus ja lauhkea mielenilmaus hänen kasvoissaan oli liikuttanut Abdallahin sydäntä. Kovin nuori vielä ketään vihataksensa, Jussufin poika etsi nyt tämän hairauskoisen tykönä turvaa tuota uskotonta vastaan.

Nuoren päällysmiehen vilkkaat kasvot ja säihkyvät silmät kävivät dervishin sydämeen: suopeasti hymyillen kävi hän vastaamaan luottamukseen jota aavisti.

— Poikani, sanoi hän, Jumala antakoon sinulle Platon neron,
Aristoteleen oppisuuden, Aleksanderin tähden ja Kosroeen onnen!

— Isä, huudahti nuori mies, sinä puhut kunnon lailla; juuri oppiapa tarvitsenkin; en kuitenkaan pakanan, vaan tosi moslemin, jolle usko avaa totuuden aartehiston.

— Puhu siis, poikani, vastasi vanhus; kenties saatan olla sinulle joksikin avuksi. Totuus on kuin helmi: ainoastaan sillä se on joka on sukeltanut elämän pohjaan ja haavoittanut kätensä ajan kallioihin. Sen, jota sinä etsit, minä kenties olen jo löytänyt. Ehkäpä voinen antaa sinulle tuota valoa jota noin hartaasti haluat ja jolla minun silmissäni ei ole enää mitään arvoa.

Näin paljolla hyväntahtoisuudella houkuteltu Abdallah purki nyt sydämensä dervishille, joka ääneti kuunteli häntä. Beduiinin lopetettua, otti vanhus vaipasta jonka päällä hän istui vähäisen valkean villatukkosen irti, jonka nakkasi ilmaan, jossa tuuli sieppasi sen mukaansa. Sitten alkoi hän huojua edes takaisin kuin juopunut, ja kummallisesti katsellen Abdallahta puhkesi hän suorasta päästä näin laskettelemaan:

"Uljas sypressi, tummateräinen tulpaani, nuorukainen yötä mustempi- ja lauhkeampi-silmäinen, näetkö tuon valkoisen villatukon joka kuin lumihöytyvä lentää ilmassa? Samalla tavalla päivämme katoavat. Ne ovat katoavainen unennäkö. Erämaahan putoava sateenpisara ei kuiva niin äkisti, lehtensä pudottava ruusu ei niin pikaa lakastu. Kaikki vilpistyy tahi luopuu meistä, ja ihaninkin elämä on vaan ikuisen jäähyvästin pitkällistä nyyhkytystä. Jumala vaan on totinen, Jumala vaan on suuri, Jumala vaan on Jumala! Jos siis, poikani, tahdot että suojelus enkelisi pyhän kirjan lehteen kirjoittaa siunatun nimen, niin karta sitä aistien myrkkyä jonka haju hurmaa sielusi. Ei Jumala tahdo sydäntä jonka maailma on tahronut. Tämä ruumis on vaan hauta; onnellinen se joka vapauttaa hänensä siitä ja kokonansa vajoaa iäiseen rakkauteen. Elää Jumalassa, se on kuolla; kuolla Jumalaan, se on elää!"

— Sanasi lämmittävät minua, vastasi Abdallah, mutta sinä et vastaa.

— Mutta etkö siis ymmärrä, poikani, että olen jo vastannut sinulle, huudahti salaopillinen vanhus. Nelilehtistä apilaa ei ole maan päällä; muualla tulee sinun sitä etsiä. Nelilehtinen apila on vaan vertauskuva. Se on mahdottomuus, selittämättömyys, äärettömyys. Sitäkö haluat? Minä annan sinulle avaimen. Hervahduta aistisi, rupea sokeaksi, mykäksi ja kuuroksi, luovu olemisen kaupungista ja rupea vaeltajaksi olemattomuuden valtakuntaan, vajoa viehtymyksen horrokseen, ja kun ei mikään enää voi saada sydäntäsi kiirehtimään tykytystään, kun olet asettanut kuoleman ihanan kruunun päähäsi, silloin, poikani, löydät iäisen rakkauden, ja sinä vajoat häneen kuin vesipisara äärettömään valtamereen. Tämä on elämä! Kun ei vielä mitään ollut, oli rakkaus olemassa; kun ei enää mitään ole, on rakkaus kumminkin oleva. Hän on ensimmäinen, hän on viimeinen, hän on Jumala, hän on ihminen, hän on luoja, hän on luotu kappale, hän on korkeus, hän on syvyys, hän on kaikki.

— Vanhus, sanoi peljästynyt beduiini, vanhuus heikontaa ymmärrystäsi; sinä et huomaakaan että herjaat; Jumala vaan oli ennen maailmaa, hän vaan on oleva kun taivaat ovat musertaneet maan pudotessansa. Hän se on joka on ensimmäinen ja viimeinen, näkyväinen ja salattu, hän, se väkevä ja viisas, se on joka tietää kaikki ja voipi kaikki.[20]

Vanhus ei kuullut mitään mitä nuorukainen oli puhunut; olis luullut hänen uneksivan; hänen huulensa vavahtelivat, hänen silmänsä seisoivat liikkumattomina; silminnähtävää oli että joku näky viehätti tätä saatanan petoksen uhria loitolle maan päältä. Abdallah palasi surullisena Hafizin luoksi ja kertoi hänelle tämän uuden pettymyksensä.

— Poikani, sanoi vanhus, karta noita mielipuolia, jotka hurmaavat mielensä unelmilla kuin opiumilla tahi hadshishilla. He ovat epäjumalanpalvelijoita, jotka vaan itseänsä kumartavat. Voi houkkioita! Onkohan silmä se joka luo valkeuden? Onko ihmisen ymmärrys se joka luo totuuden? Voi sitä onnetonta joka aivoistaan lappaa maailmaa, joka on saippua-kuplaa keveämpi ja ontompi! Voi sitä onnetonta joka asettaa ihmisen Jumalan istuimelle! Jos vaan kerran on pantu jalkansa unelmain kaupunkiin, ollaan hukassa: Jumala pyyhitään pois, usko haihtuu, tahto sammuu, sielu tukehtuu, pimeyden ja kuoleman valtakunnassa ollaan.

KAHDEKSAS LUKU.

Juutalainen.

Nuoruus on halun ja toivon aika. Huolimatta vastuksistaan Abdallah ei väsynyt tiedustelemasta niiltä pyhiinvaeltajilta joita hän vartijainsa avulla saatteli Mekkaan. Yhä edelleen toivoi hän onnellista sattumusta. Mutta Persia, Syria, Egypti, Turkinmaa, India olivat mykkiä. Ei kukaan ollut kuullut nelilehtisestä apilasta puhuttavan. Hafiz oli vihoissaan tuosta uteliaisuudesta jonka hän katsoi synnilliseksi, ja Halima lohdutteli poikaansa uskottelemalla että hänkin vielä toivoi poikansa kanssa.

Eräänä päivänä kun Abdallah, tavallista surullisempana, oli poistunut telttiinsä ja hiljaisuudessa mietiskeli eikö hänen olis parasta luopua heimokunnastaan ja lähteä maailmalle hakemaan tuota taikakalua joka häntä pakeni tuli sinne eräs juutalainen vieraanvaraisuutta pyytämään. Se oli pienoinen äijä, ryysyinen ja niin laiha että vyö oli hänet kahtia leikata. Sauvaan nojautuva, hän verkalleen laahasi verisillä rievuilla käärityitä jalkojaan. Tuotuostakin nosti hän päänsä ylös ja katseli ympärilleen säälimistä rukoilevaisena. Ryppyinen otsa, tulehtuneet silmät, ohuet huulet jotka tuskin voivat peittää hampaatonta suuta, vanukkeinen, aina rinnalle asti rippuva parta, koko hänen muotonsa osoitti kipua ja puutetta. Muukalainen huomasi Abdallahin ja ojensi häntä kohti vapisevan kätensä, heikolla äänellä mumisten!

— Oi, teltin herra, Jumalan vieras!

Ajatuksiinsa kokonaan vajonnut Jussufin poika ei kuullut häntä. Äijä oli jo kolmasti uudistanut rukouksensa kun hän kovaksi onnekseen käänsi kasvonsa läkeistä telttiä kohti, jossa eräs neekeri-nainen parastaikaa lasta imetti.

Juutalaisen nähtyänsä nainen pisti lapsensa kiireesti kätköön, suojellakseen sitä tuolta pahalta silmältä, juoksi teltistä ulos ja huusi pyhiinvaeltajalle: "Menetkö tiehesi, ilkeä ukko; aiotko tuoda tänne onnettomuutta? Kirotkoon Jumala sinua yhtä monasti kuin sinulla on karvaa parrassasi!"

Sitten kutsui hän koirat luoksensa ja usutti niitä muukalaisen päälle. Ukko koetti paeta, mutta hänen jalkansa takertuivat hänen pitkään takkiinsa, ja hän kaatui, suureen ääneen voivotellen, ja kykenemätönnä häätämään pois noita vihollisia jotka nyt hyökkäsivät häntä palasiksi repimään.

Nämät voivotukset havauttivat Abdallahin: juosta ukolle avuksi, hänkäistä koiria, varoittaa naisorjaa, oli nuorelta mieheltä vaan silmänräpäyksen teko. Hän nosti ylös kerjäläisen, otti hänet syliinsä ja kantoi telttiinsä. Kohta tämän jälkeen hän jo pesi hänen käsiään ja jalkojaan ja hoiteli hänen haavojaan, sillä aikaa kun Halima pani esiin daadeleita ja maitoa.

— Salli minun siunata sinua, poikani, sanoi vanhus. Halvimmankaan ihmisen siunaus ei ole halpa iankaikkisen silmissä. Jumala antakoon sinulle viisautta, kärsivällisyyttä ja rauhaa; hän poistakoon sinusta luulevaisuuden, surun ja kopeuden. Nämät ovat ne tavarat jotka hän on luvannut jalomielisille, moisille kuin sinä ja kaltaisesi ovat.

Illalla kohtalaisen atrian ympärillä istuessaan puhelivat Abdallah. Hafiz ja juutalainen kauan keskenänsä, vaikka raajarikko ei saattanut salata vastenmielisyyttään tuohon Israelin poikaan. Abdallah sitä vastoin kuunteli vanhusta mielellään, sillä vieras puhui matkoistaan, ja oli käynyt joka paikassa. Hän tunsi Maskatin, Indian ja Persian; hän oli käynyt ranskalaisten maassa ja vaeltanut kautta Afrikan erämaiden. Nyt tuli hän Sudanista ja Egyptistä ja oli paluumatkalla Syriaan ja Jerusalemiin.

— Ja se, mitä olen etsinyt, rakas isäntäni, sanoi juutalainen, ei ole rikkaus; useammin kuin kerran olen sen nähnyt tien vieressä odottavan ja olen mennyt hänen ohitsensa. Köyhyys, niin ovat viisaamme sanoneet, sopii Abrahamin lapsille kuin punaiset suitset valkealle hevoselle. Se, mitä viidenkymmenen vuoden kuluessa, erämaissa ja merillä, vaivoissa ja vaurioissa olen etsinyt, on ollut Jumalan sana, pyhät muinaistarut. Tuon kirjoittamattoman sanan jonka Jumala antoi Moosekselle Sinailla, Mooses uskoi Josuah'lle. Josuah jätti sen perinnöksi seitsemällekymmenelle vanhimmalle, nämät profeetoille, ja profeetat synagogalle; Jerusalemin hävityksen jälkeen meidän kirjanoppineet ottivat ne talmudiin; mutta kuinka paljo puuttuu siitä että ne meillä kaikki olisivat! Isäimme syntejä rangaistakseen Jumala löi totuuden pirstoiksi ja lähetti hituset kaikille ilman neljälle kulmalle. Onnellinen se joka voi koota nuot hajalliset hituset, onnellinen se joka voi löytää jumalallisen kunniakehän säteen! Maailman lapset kenties ylenkatsovat tahi vihaavat semmoista ihmistä, mutta heidän väärintekonsa ovat hänen sielulleen ainoastaan mikä myrsky on maalle: samalla kun he häntä rikki raastavat, he häntä virvoittavat ja hedelmöittävät.

— Ja sinäkö arvoisa vanhus, olet se mies? sanoi Abdallah, johon vieraan sanat niin pystyivät, ettei hän enää muistanutkaan että hän puhutteli uskotonta. Sinäkö siis olet tuon kalliuden löytänyt? Sinullako on siis kaikki totuus?

— Minä olen vaan maanmato, vastasi juutalainen; mutta lapsuudestani alkain minä olen kysynyt kirjanoppineilta neuvoa; minä olen pyytänyt heitä ilmoittamaan minulle lain salaisuuksia, minä olen kabbalasta[21] urkkinut rikkauksia, joilla ei ole maailman markkinoilla käypää arvoa, minä olen kokenut oppia tuota numerolukujen kieltä joka antaa avaimen kaikkiin totuuksiin. Kuinka pitkälle olen ennättänyt? Jumala sen tietää; hänelle ainoalle tulee siitä kunnia. Yhden asian tiedän kumminkin, ja se on että enkeli Raziel opetti Aatamille luomisen salaisuudet. Onko tämä ilmoitus mennyt kadoksiin? Kukapa sitä uskaltais sanoa? Ihmisellä, joka on nostanut yhdenkään siekaleen tätä peitettä pois, jos semmoista ihmistä löytynee, ei ole enää mitään toivomista eikä pelkäämistäkään maan päällä; hänellä ovat päivänsä olleet, hän saattaa kuolla.

— Arvoisa isä, kysyi beduiini vapisevalla äänellä, onko tieteelläsi jotain kerrottavaa eräästä pyhästä yrtistä, joka antaa sekä viisautta että onnea?

— Ompa niinkin, vastasi ukko hymysuin. Zohar'issa on, paitsi muista ihmeistä, siitäkin luettavana.

— Se on nelilehtinen apila; eikö niin?

— Jospa lienee, vastasi juutalainen, kulmiaan rypistäen. Kuinka se nimi on tullut sinun korviisi?

Jussufin pojan päätettyä kertomuksensa, juutalainen katseli häntä armain silmin.

— Poikani, sanoi hän, köyhä voi monasti paremmin kuin rikas maksaa osoitetun vieraanvaraisuuden, sillä köyhän ja hyljätyn edestä Jumala maksaa. Salaisuuden jota etsit minä jo ammoin olen löytänyt syvältä Persiasta; jos Jumala on johtanut minun askeleeni sinun telttiisi, se epäilemättä on sen vuoksi että hän on valinnut minut tuomaan sinulle totuuden. Kuule siis ja piirrä sydämehesi mitä nyt käyn sinulle ilmoittamaan.

Hafiz ja Abdallah siirtyivät likemmä vanhusta, joka matalalla ja salamielisellä äänellä kertoi mitä tässä seuraa:

— Te tiedätte että Jumala, ajaessaan kantaisämme Aatamin paratiisista, salli hänen viedä muassaan daadelipalmun, joka oli hänelle ravintoa antava, ja kameelin, joka muodostettiin samasta savesta kuin ihminenkin ja joka ei voi elää ilman ihmistä.

— Se on totta, sanoi Hafiz. Nuoret kameelini, tultuaan maailmaan, kuolisivat jo toisena päivänä, ellen kannattais heidän päätänsä ja veis sitä emän nisille; kameeli on luotu meitä varten niinkuin me häntä.

— Kun välkkyvä miekka ajoi näitä ensimmäisiä pahantekijöitä edellänsä, loi Aatami tuskallisen silmäyksen tuohon asuinpaikkaan josta hänen oli lähteminen ja taittoi myrtin lehväsen, viimeiseksi muistoksi mukaansa ottaakseen. Enkeli ei estänyt häntä; hän muisti että hän vastikään Jumalan käskystä oli kunnioittanut ja palvellut tätä kuolevaista, jota hänen nyt kävi sääliksi.

— Se on totta, sanoi Hafiz. Se on sama myrtin lehvä jonka Choaib kauan jälkeenpäin antoi vävylleen Moosekselle; se on se sauva jolla profeeta vartioitsi karjojansa ja jota hän sittemmin käytti tehdessään ihmeitä Egyptissä.

— Eikä saanut, jatkoi äijä, katkerasti itkevä Eevakaan silmiään erilleen noista kukkasista, noista puista joita hän ei ikänä enää ollut näkevä. Mutta miekka oli jäykkä, kirous hääsi häntä yhä edelleen. Kun hänen juuri piti mennä portista ulos, hän sivumennessään sieppasi yhden paratiisin kukan; enkeli ei ollut tästä milläänkään niinkuin ei ollut Aataminkaan teosta. Mikä kasvi se oli? Eeva ei sitä tiennyt. Hän oli paetessaan sen ottanut ja heti puristanut kätensä kiini. Hän olis tehnyt viisaasti jos olis sitä edelleen näin kantanut, mutta uteliaisuus voitti hänet vieläkin kerran; ennenkuin astui tuon kohtaloa ratkaisevan kynnyksen yli, kanta-äitimme avasi kätensä. Kukka jonka hän oli ottanut oli ihanin kaikista paratiisin kasveista; se oli nelilehtinen apila. Yksi sen lehdistä oli punainen kuin vaski, toinen valkoinen kuin hopea, kolmas keltainen kuin kulta, neljäs vilkkuva kuin timantti. Eeva oli seisahtunut kalliuttansa katselemaan kun samassa välkkyvä miekka koski häneen; väristys karsi hänen ruumistaan, hänen kätensä vapisi, timanttilehti putosi paratiisiin; kolme lehteä vei tuuli ja hajoitti maan päälle. Minne ne putosivat? Se on Jumalan salaisuus.

— Kuinka? huudahti nuori mies, eikö ole sitä sitten enää löydetty?

— Ei sen mukaan kuin minä tiedän, vastasi juutalainen, ja se on hyvin mahdollista että tämä kertomus vaan on vertaus joka kätkee syvää totuutta.

— Ei, ei, sanoi Abdallah, niin se ei saata olla. Kysypä muistoltasi, isäseni; ehkäpä niistä löydät uuden johtolangan. Minun täytyy, maksakoon mitä maksaa saada se yrtti; minä tahdon, ja Jumalan avulla minä sen saankin.

Äijä laski kätensä otsalleen ja istui kotvan aikaa syvissä ajatuksissa, Abdallah ja Hafiz tuskin tohtivat hengittää, pelvosta että häiritsisivät häntä hänen mietinnöissään.

— Jos kuinkakin urkin muistostani, sanoi hän vihdoin, en löydä mitään. Kentiesi kirjani sanoo minulle jotain enempää. Ja hän otti vyöstään kellastuneen käsikirjoituksen, joka oli mustassa ja rasvaisessa nahka-kotelossa. Hän selaili sitä verkalleen lehti lehdeltä, tarkasti katsellen mittaustieteisiä neliöitä, samakeskisiä ympyröitä, numeroilla seoitettuja kirjaimistoja, joissa muutamissa oli aleph, toisissa thau ensimmäisenä kirjaimena.

— Kas tässä, huudahti hän, neljä värsyä, joita kuulin luettavan Sudanissa ja jotka kenties ovat mieleesi; mutta niiden ajatus ei ole minulle selvä.

Yks' ihmeellinen yrtti on,
Ei silmä sitä keksi.
Maan päältä ei se löydy, ei;
Taivaassa vaan se löytyy.

— Malta, poikani, lisäsi hän, nähtyään Abdallahin innostuksen; sanoissa saattaa olla enempi kuin yksi merkitys; pinnalta vaan tietämättömäin suku totuutta onkii; viisaat sitä vastoin ajavat sitä aina valtameren syvyyteen asti ja saavat sen siellä pyydetyksi pyydöksellä kaikista lujimmalla, sephireth'in pyhällä kymmen-luvulla. Kuule mitä eräs kirjanoppineistamme, rabbi Halaphta, Dozzan poika, lausuu:

"Älä etsi taivasta tuolta ylhäältä, sinilaelta, kussa kuu levittää vaaleata valoansa, tahi aurinko hohtaa; taivas, poikani, on omassa sielussasi. Paratiisi on puhdas sydän."

— Niin, sanoi hän, korottaen äänensä, minä näen valkeuden joka valistaa polun edessäni. Jos Jumala on sallinut meidän toisiimme yhtyä, niin se epäilemättä on sen vuoksi että hän tahtoo antaa sinulle mitä haluat; mutta varo käymästä hänen tahtonsa edelle turhamielisellä ja synnillisellä uteliaisuudella. Seuraa hänen lakiansa, elä hänen käskyinsä jälkeen, siirrä taivas sieluusi, niin kenties jonakin päivänä kun vähimmin odotat löydät sen palkinnon josta uneksit. Siinä on kaikki mitä ainakin minun tieteeni osaa sinulle sanoa.

— Kunnon lailla puhuttu, vanhus, sanoi Hafiz ja lisäsi, laskien kätensä Abdallahin olalle: Poika sisareni, Jumala on tunnin ja päivän valtija; tottele ja odota!

YHDEKSÄS LUKU.

Zobeyden kaivo.

Yö oli suloinen ja ihana Abdallahilla, useita kertoja näki hän unissaan tuon kummallisen nelilehtisen apilan; myös tahtoi hän herättyänsä pidättää luonansa sitä ystävää joka oli antanut hänelle toivon jälleen, mutta juutalainen ei mitenkään siihen myöntynyt.

— Ei, poikani, sanoi hän; siinä on kyllä kun olen yhden yön teltissäsi viettänyt: ensi päivänä ollaan vieras, toisena ollaan takka, kolmantena rutto. Sinulla ei ole enää mitään minulle opetettavaa, minulla ei mitään sinulle sanottavaa ja sentähden on aika että eroamme. Salli minun vaan vielä kerran kiittää sinua ja rukoilla Jumalata edestäsi. Jos ei meillä enää olekaan sama kibla,[22] niin olemme toki kumpikin Abrahamin lapset ja palvelemme samaa Jumalata.

Kaikki mihin Jussufin poika sai juutalaisen myönnetyksi oli se että tämä istui kameelin selkään ja salli molempain ystäväin saatella häntä päivän-matkan. Hafiz oli mielistynyt muukalaiseen ja Abdallah toivoi saattavansa houkutella häneltä jotain uutta valistusta sydämensä asiassa, mutta erämaan esineet saattivat vanhuksen toisiin ajatuksiin eikä hän enää ajatellut eilispäivän kertomuksia.

— Ellen pety, sanoi muukalainen vanhalle Hafizille, me tällä tiellä tulemme kulkemaan niiden kaivoin ohitse jotka sulttaani Zobeyde kaivatti Mekkaan vaeltaessaan.