Mäenkylän maitomies: Romaani

MÄENKYLÄN MAITOMIES

Romaani

Kirj.

EDUARD VILDE

Virosta suomentanut

Selma Patajoki

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920.

Ensimmäinen luku.

Tavallisesti noin kello yhdeksän aikaan haukottelee herraskartanon päärakennuksen uninen ulko-ovi ja päästää herran ulos, sillä juuri silloin, aamiaisen jälkeen, alkaa Ulrik von Kremer ensimmäisen kiertokulkunsa omilla tiluksillaan asuessaan siellä kesäisin Yrjönpäivästä Mikkelinpäivään — yksin niinkuin ainakin.

Vaatetuksessaan ei Mäenkylän isäntä tarjoa näkijälle vuosimääriin silmäähivelevää vaihtelua: sama muotonsa menettänyt tummansininen sheviottitakki vaaleaksi istuttuine takamuksineen ja vanhuuttaan kiiltävine hihoineen ja helmoineen, sama sininen liivi kuivine ja tuoreine ruokatahroineen, jotka todistivat, etteivät herra Kremerin aamiaispöydältä milloinkaan puuttuneet pehmeäksi keitetyt munat, sama vanhuuttaan vihertävä musta lippalakki, jonka lipasta oli kiilto hävinnyt ja jonka päällys oli edestä painunut notkoon, samaten kuin vihdoin viimein nuo harmaa- ja ruskeajuovaiset englantilaiset housut, joitten polvet ja lahkeet eivät puhu vähemmän harrasta kieltä kauneuden ja hyvinvoinnin katoavaisuudesta eivätkä anna tuta herraa. Aavistuksen varakkaasta ihmisestä antaa ainoastaan paksun sinettisormuksen kilvenmuotoinen nasta etusormen suunnattoman suuren nystyrän takana, liiveissä näkyvä punaiselta helottava töyhtöompeleinen panssari samoinkuin vitjoissa riippuva, sangen harvoin näkyvissä oleva Genfin kultakronomeetteri, mikä näyttää iänikuiselta perintökalulta, vaikkakin kuviot sen lommahtaneesta kotelosta jo aikoja sitten ovat hävinneet.

Mutta mies itse — ympäristön intelligenssi nimittää häntä Mäenkylän Bismarkiksi, koska hän pilakuvan mukaan on yhdennäköinen Saksan valtakunnankanslerin kanssa — mies itse on siinä jo kestävässä vanhuuden iässä, jolloin tusinakaan silmien ympärillä lisääntyviä kurttuja ja jokunen uusi ryppy leuan alla ei muuta muotoa, yhtä vähän kuin hiukan runsaampi parran kuurakaan, niskan käyryys ja polven kankeus. Kremerit vanhenevat yleensä hitaasti — saattaa olla, etteivät he syntyissäänkään ole nuoria. —

Astuttuaan kapealta kivirapulta — siinä on ainoastaan kolme astinta — nurmikolle — nurmi, tasainen nurmi peittää tiheänä kaltevan talonedustan siksi kunnes se häipyy rämeikköön — asettaa herra von Kremer kintaattomat kätensä, joista toinen pitelee jykevää katajakeppiä, ristiin taakse ja alkaa verkalleen soutaa ankarana ja aina samallaisena niinkuin liiallisesti lastattu purjevene rakennuksen ympäri etelänpuoleiselle suunnalle. Rakennuksen ympärystää ja moision pihamaata — niin ainakin väittävät monet terävämmät huomioiden tekijät — hän tuskin milloinkaan katselee isännän silmin. Säännöllisesti köntii se katse juuri saappaittenkärkien edellä. Ja jos se kuitenkin joskus eksyy katsomaan jotakin rakennusta, niin mumisee vanha herra jotakin, kohauttaa olkapäitään, nykii viiksiään ja ottaa kolme neljä nopeampaa askelta.

"Verflixt — der Dalles!"

Siellä on paljonkin sellaista, mikä pitäisi oleman toisin. On sellaista, mitä moision pienuuskaan ei anna anteeksi. Puhumattakaan navetasta ja tallista, jonka lähellä paimen ei enää uskalla puhaltaa torveensa, puhumattakaan olkikattoisesta, orjuuden aikaisesta väentuvasta, mikä moision portin edustalle ei todellakaan ole koristeeksi ja kunniaksi, lainkaan puhumatta puutarhasta, johon hoidon puutteessa kauan sitten on tunkeutunut metsää ja ryteikköä, jossa ei useihin marjoihin ja matoisiin vaapukkoihin kasva mitään syötävää — eniten kuitenkin itse asuinrakennus panee Mäenkylän omistajan mumisemaan, vaikkeikaan usein, sen kuvan on aika tykyttänyt ja Kremerin herra ei ole juuri tunneihmisiä.

"Verflixt — der Dalles!"

Rakennus, niin vähäpätöiseksi ja vaatimattomaksi kuin se onkin suunniteltu, vastaten moision pieniä tiluksia, on keskentekoinen. Jo toista vuosikymmentä sitten. Ja jolleivät ajat parane, josta valitettavasti yhä vieläkään ei ole tietoa, niin se jääkin sellaiseksi. Ja jos vieras sitä kauempaa katsoisi, voisi hän sitä pitää sahalaitoksenakin, jollei se olisi joesta liian kaukana ja mäellä.

Valmista on tästä Tyrolin talonpoikaisrakennustyyliin suunnitellusta huvilasta vain alimmainen kivikerros; valkeaksi kalkitussa muurissa pilkottelevat ikkunat ilmaisevat rakennuksen rappeutuneisuutta. Mutta koko puinen toinen kerros, joka vasta antaa rakennukselle sen suunnitellun näön, on surullisessa tilassa: suuresta pyöreästä kuistikosta ei ole siinä muuta kuin tukihirret, katon päätypuolesta vain parrut ja räystäät, ovista ja akkunoista laudoilla harvaan tukitut aukot sateen siniseksi huuhtomissa hirsiseinissä. Tänä vuonna paikattu pärekatto ja juuri valaistut savupiiput tekevät kuvan katkonaiset viivat vielä kirjavammiksi. Rakennuksessa on jotakin jättiläisen luurankomaista, josta kotkat ovat kokonaan lihan raastaneet.

Ja kauniina rakennuksena voisi se olla maiseman keskikohtana, sillä paikka on kauneusaistilla valittu: pitkän mäenseljänteen korkein kohta ennen sen alenemista jokilaaksoon. Ylemmästä kerroksesta olisi avara näköala toisella puolen vihannan suoniitun läpi kiemurrellen juoksevalle joelle, toiselta puolen näkyy vesaikon reunustamia nurmikkoja ja niittyjä ja niiden takana korkealle kohoava kirkko, jonka akkunoihin näkyy pohjoisessa ja lännessä aaltomaisesti kohoava maa, tammilehtoja ja mänty- ja kuusimetsikköjä sekä pähkinäpuita ja nuoria koivikkoja vaihdellen, ja karjamaan kalpea kanervikkokin tumman vihreine happomarjapensaspilkkuineen tekee maiseman erittäin vaihtelevaksi.

Ja siinä olisi rakennuksen pitänyt olla valmiina! Kaikki Särgveren sisarukset olivat olleet harvinaisen yksimielisiä: Ulrik saa herttaisen asumuksen, Ulrik saa rakennuksen, jota voi näyttää! Ja nyt — —.

Tämän kyllästyttävän ja Baltian ritaristossa harvinaisen jäsenen, jonka niskoille Mäenkylän isäntä panee syyn, sanotaan eläneen jo kolmatta polvea sitten Kremerien suvussa. Oli tullut pienoisena poikasena ja aikaa myöten kasvanut täydeksi mieheksi. Otappa tieto, mistä hän oikein tuli. Tuhlareita ja mässääjiä sanan täydessä merkityksessä ei ole perheessä ollut. Jää jäljelle moision pehtoorien selitys: kiittämätön pellonpinta, laiska ja pitkäkynsinen rahvas ja liian runsas syntyväisyys herraskartanossa, erittäinkin tyttäriin nähden. Mutta mikä kaikki ei estänyt herroja pehtoreita itseään lihomasta eikä liian pitkän uskollisen palveluksen jälkeen moisiota vuokraamasta tai omistamasta kaupunkitaloja.

Kuitenkin — eräästä edellisen polven Kremeristä, joka oli kuluttanut paljon rahaa, joka oli auttanut Dallesta mieheksi, tiedetään paljon puhua. Hänessä oli ilmennyt yllättävää kavaluutta kortinpeluussa, jonkavuoksi hänet pyhitettiin diplomaattikutsumukselle. Tietysti uskossa, että hän tuottaisi kunniaa sukukunnalle ja isänmaalle.

Kunnianhimosta ei Kremerejä voi sentähden moittia. Sitä on heillä niin niukasti, etteivät he tavallista "kelpo maamiehenkään" nimeä suuren vaivankaan jälkeen milloinkaan ole saaneet, ja ne harvat, jotka heistä koettivat onneaan sotaväessä tai valtionpalveluksessa, päästivät yhä toiset liikuttavalla epäitsekkyydellä ohitsensa. Myöskään ei muistella heidän sitkeitä yrityksiään päästä ritarikunnan hallinnon kunniavirkoihin, vielä vähemmin luonnollisesti pyrkimyksiä tieteen ja taiteen kautta tulla huomatuksi. Mutta kun nyt ei moneen sukupolveen ollut syntynyt ainuttakaan, johon Kremerien nerous niin sanoaksemme olisi keskittynyt, ei ainuttakaan sotamarskia, ei komentavaa kenraalia eikä ritariston esimiestä! Ja kun yhtäkkiä oli lapsonen, jolle korkeampi ura niin selvästi viittoi — — kullanmurunen, miksikäs ei siis! Ja niin oli siitä Kremeristä tullut diplomaatti.

Mutta pian oli tullut ilmi, että portaitten, jotka vievät ministeriön virastosta konsulaattien ja lähetystöjen kautta toivottuun päätekohtaan, täytyy olla paljon paksummin kullatut kuin mitä Särgveren metsäkylässä asuvat omaiset olivat kyenneet arvioimaan. Lähettiläs ja ministeri in spe oli valittanut rahanpuutteen ehkäisevän virka-uraansa, etenkin päästyään vihdoin viimeinkin Lontoossa attaché-asteelle, ja raha-asioista huolimatta onnistuttuaan erittäin hyvin kosionimispuuhissaan vähän ennen sitä. Vanhemmat kotona ja likeisimmät sukulaiset tekivät ihmeteltäviä uhrauksia, Särgveren ja Mäenkylän luottokassojen alle oli yhä enemmän laskettu miinoja, mutta Lontoon attachean mielestä siinä kuitenkin oli liian vähän avustusta. Ja niin hän oli jäänytkin attacheaksi, kunnes hänelle oli erään Englannin hovia lähellä olevan Tory klubin korttipöydässä rahapulan vuoksi sattunut jotakin, josta Kremerien sukuhistoria vaikenee, mutta mikä yleensä oli lopettanut Götz von Kremerin diplomaattiuran. Omalle lapsuudenaikaiselle rakkaudelleen, neljän kuninkaan kirjalle, oli diplomaatti ollut koko virkapalvelusaikansa aivan intohimoisen uskollinen.

Missä määrin vanhat haavat, joita Särgvere ja Mäenkylä potevat, ovat syynä nykyisten Kremerien asemaan, ja millainen osa kuuluu herrasväen personallisen tunne-elämän laskuun, on syrjäisen vaikea eritellä, ja olettaa täytyy, ettei se heille itselleenkään ole syitten säikeitä myöten selvillä. Tyydyttäköön sentähden pelkkään tosiasiaan, että kaikki kuusi Kremeriä, jotka omistavat moision — kolme sisarta ja kolme veljeä — elävät naimattomina. Paitsi Ulrikia, jota pieni Mäenkylä imettää, ovat kaikki toiset Särgveren utarilla, vaikkakin kaikkein vanhin veli Adalbert nimellisesti sen moision omistajaa edustaa. Huolimatta Kremerien miltei pikkuporvarillisen yksinkertaisista elämäntavoista tuntuu heruttaminen tuollaisessa melko suuressakin utaressa, kun sen antimien pitää riittää niin monelle, että Henrik von Kremerin, veljeksistä nuorimman, täytyy parantaa tulojaan kauppiaan tavoin — hänellä on virka moisionherrojen lainanantoyhtiössä kaupungissa. Muuten voisi ehkä kysyä, joutaako hän kylliksi tyydyttämään kahta vanhaa rakkauttaan: harvinaisia sikaari-imukkeita, tuhkatoosaa, lautasliinarenkaita ja taskuveitsiä keräilemään ja pitämään huomattavasti helpomman palvelijattaren sijasta kuvankaunista pulskaa kamaripalvelijaa sisäkkönä.

Kun nyt Mäenkylän Kremer on aamukävelyllään, pysyy hän tavallisesti uskollisena omalle periaatteelleen, mahdollisimman paljon varoen kaikkea, mikä panisi veren nopeammin kiertämään, sillä hän tahtoo elää kauan ja hänen vasemmassa sydämenläpässään on vikaa. Senvuoksi liikkuu hän hitaasti ja tasaisesti ja luovii kauempaa sellaisten ihmisten ohi, jotka voisivat häntä loukata — enimmäkseen pehtorinkin, jonka niskoille hän oli vierittänyt kaikki taloushuolet, sillä sen miehen tyynellä otsalla on aina niin paljon uusia aatroja, äkeitä, vankkureita ja paljon kalliimpiakin tarvekaluja luettavissa. Ja tupakanhimoa vastaan, jonka orjuuden lääkäri hänen sydämensä vuoksi on kieltänyt, taistelee hän kuivin vehnäleivin, joita hän ulos lähtiessään ei unohda panna pitkän takin takataskuun, ja ajatukset pysyttää hän huolella rauhallisissa, iloisissa, viattomissa asioissa, erittäinkin Särgveressä. Sillä talvinen ja kesällä pyhäpäiväinen oleskelu yhdessä sisarten ja veljien kanssa Särgveressä — myöskin kaupunkilaisveli kuluttaa siellä joutoaikansa — on oikeastaan koko hänen maailmansa.

Siinä maailmassa vallitsee vähintään kuusi mieltä ja yksi ajatus, kuusi sydäntä ja yksi lyönti. Aiheen puoluemuodostuksiin ja sitkeisiin kamppailuihin voivat antaa sellaisetkin kysymykset, jotka eivät juuri koskettele Europan eikä suvunkaan kohtaloita — kuten esimerkiksi: oliko liian vähäinen sokerimäärä vai huono säilytyspaikka syynä siihen, että Jakoba-sisaren marjakeitokset alkoivat käydä? ja kuinka monta kanaa kohden pitää olla kukko, jotta ne hyvin munisivat? ja voiko kissaa niinkuin koiraakin pestä lämpimällä vedellä ja saippualla? Puolueitten jäsenmäärä vaihteli kahdesta aina kuuteen asti — senmukaan, kuinka päivänmittaan pysytään samoissa puheenaiheissa tai saadaan uusia, ja ottelu loppui säännöllisesti niin, ettei yhtään sotijaa ollut taistelukentällä: yhtaikaa hypättiin pöydästä ja kadottiin läiskis kukin omaan huoneeseensa, josta sitten aikojen takaa — tuo aika saattaa vaihdella hyvin erilailla luonteenlaatujen mukaan, se voi kestää tunnista aina kahteen päivään asti, — yksitellen jälleen tultiin näkyviin öljypuun oksa kädessä.

Kuitenkin on Ulrik von Kremerin viallinen sydämenläppä tottunut sellaisiin veren liikehtimisiin. Niin tottunut, että sille epäilemättä olisi ollut sangen vahingollista olla ilman niitä. Mistään hinnasta ei Ulrik vaihettaisi niitä tunteeseen, mikä hänen poveaan kalvoi, kun hän kerran oli Särgverestä kauemmin poissa kuin viikonpäivät — tunteeseen, mikä kiertää ja kaivelee ja väliin nostaa vedetkin silmiin, erittäinkin iltaisin hiljaisuuden painostaessa ja väijyvien varjojen piirittäessä akkunoita. Niinä kertoina tulee vanhanherran tunneihminen syvästi liikutetuksi.

Tavallisesti valitsee herra von Kremer aamuiseksi jalottelukseen, päästyään portista pajan eteen tienhaaraan, kaikkein pisimmän tien — sen, mikä vie karjakartanolle. Sama tie, — huonosti hiekoitettu niinkuin kaikki muutkin Mäenkylän tiet, syväkuoppainen, kivinen ja savinen — kulkee mäenrinnettä myöten vaihtelevan vesaikon läpi silloin tällöin väläyksittäin muodostaen aukeamia, joista katse voi ulottua yli koko moision ahteen ja notkoisten nurmikkojen. Ja sitten tulee sorja hiekkakangasmännikkö ja lopuksi karjakartanon tasainen mäennyppylä, kuvastuen toisella puolen vasten turvesoita, toisella puolen vasten pientä kyläkuntaa ja pellon- ja karjamaan äärellä hajallaan olevia mökkejä.

Sillä tiellä pysähtelee jaloittelija usein hengähtämään. Hän istuu mättäälle tai heittäytyy nurmelle, ojentaa jalkansa suoraksi, heiluttelee keppiä, mumisee, haukottelee ja iloitsee tietäessään, että elää, että on olemassa, eikä vain ole olemassa, vaan on olemassa Mäenkylän kartanonherrana. On olemassa henkilönä, jolla on vielä osa maapellosta, jonka kyljenalunen on oma, vastaansanomatta oma, ja missä vielä voi vaatia ja käskeä. Ja jota vielä kunnioitetaankin. Ja jonka ei ketään tarvitse pelätä. Ja heinä kasvaa, vilja kypsyy ja lehmät lypsävät. Ja isännät maksavat vuokraa ja kuudennusmiehet tekevät kaiken työn. Ja — niin — — hoh hoo! — Mäenkylän herran makeaan haukotteluun sisältyy kaikki, järjestelmä ja ohjelma.

Enimmäkseen pysähtyy herra von Kremer karjan luo, kun se sattuu olemaan hänen tiensä varrella, ja silloin hänen silmänsä saavat isällisen ilmeen ja isällisesti liikkuvat hänen pitkät viiksensä. Sillä nuo sataneljäkymmentä utaretta siellä — enemmän niitä valitettavasti ei ole, ja kaikkein parasta rotua eivät ne ole — ne ovat hänen taloutensa elonsuonet, hänen herrallisen itsenäisyytensä päätuet; vasta paljon niiden jälkeen tulevat perunat ja vasta paljon jälkeenpäin vilja, jos sitä liikeneekään myytäväksi. Ja Mäenkylän herra kyhnyttää Laatikkia ja Kyytikkiä sarvien välistä, ojentaa Punikin suuhun vehnäleipäpalasen ja kunnioittaa karja-Tuomasta luottavaan sävyyn tehdyin kysymyksin. Sillä Tuomasta hän ei pelkää. Siinä miehessä ei ole mitään, mikä sydämenläppää jotenkin uhkaisi. Tuo pieni, sitkeähkö räppäsilmä tuijottaa isäntää silmiin, niinkuin seisoisi hänen edessään itse vanha, äkkiä pilvistä tipahtanut ukko yli-jumala. Lakinkin sipaisee hän päästään vasta sitten, kun toinen on jo kääntänyt selkänsä. Hänellä ei ole mitään valittamisen eikä tahtomisen syytä.

Ja kun siis vanhaherra karjakartanossa, jolla nimellä käsitetään vielä yhteisesti moision riiheä, kivistä heinälatoa ja kahta turvelatoa, pientä tarkastusta on pitänyt — sillä nuo uudenpuoleiset ja senvuoksi verrattain siistit huoneet eivät ole vastenmielisen näköiset, — ja kun hän mäenpenkereeltä on ajankuluksi etsinyt mansikoita ja silkkiäispuita, pannut lujille pensaikossa moniaan siilin, sisiliskon tai tarhakäärmeen, kääntyy hän toista tietä, laitumen alatse, takaisin kotiin, vieden mukanaan keittäjälleen päivälliseksi ruokahalun, joka ei tee eroa pöydälle ladottujen parempien ja huonompien ruokien välillä. Hän sammuttaa janonsa portviinilasilla, mikä ei ole varsin kallista, ja nukahtaa pariksi tunniksi rehelliseen peltomiehen uinahdukseen.

Toisen hiukan pienemmän kaaren risteilee herra von Kremer ehtoopuolella. Senjälkeen seuraa päivän kaikkein huvittavin kohta: lehmänlypsyn tarkastaminen karjatarhassa. Kun hän näkee tuon eloisan näytelmän: vetäviä käsiä, sorisevia nisiä ja kuohuvia kiuluja, vie se hänet niin ylevään mielentilaan, että hän kamariin päästyään panee kilisemään oman vanhan pelilaatikkonsa, joka vienolla äänellään valmistaa häntä samalla kertaa iloisesti nautitsemaan illallisen. Välistä laulaa syöjä leikillisiä lauluja paikkapaikoin sen mukana, ja kuuluu se Reemerin emännän arvostelun mukaan siltä, kuin sahattaisiin seinää seitsemin suurin sahoin ja sorkittaisiin lapioin vierinkiviläjää.

Kolmen kynttilän valossa — lamppuöljyä kohtaan tuntee hän vanhanaikaisen itsepäisesti vastenmielisyyttä — lukee ritari von Kremer ennen sänkyyn menoaan haukotellen vielä jonkun palstan Revalsche Zeitungia ja pari lukua kirjojen kirjaa, enimmäkseen Salomonin sananlaskuja, sillä muuta kirjallisuutta ei hänellä ole kotonaan. Niin sammuvat kynttilät ja sammuu vanhanpojan päivä, mikä oli niinkuin edellinenkin ja summaton jono edellisen edellisiä.

Toinen luku.

Eräänä keväänä yhdeksänkymmen luvun alussa tapahtui jotakin, mikä tähän, niin rauhallisessa väreessä säilyneeseen elämään tuotti kiihkeän virin. Hän huomasi, ettei hän enää ollut yksin itsensä kanssa. Hänen mielestään oli, kuin olisi kaikessa, mitä silmä näki, korva kuuli, nenä haistoi, keuhkot hengittivät jotain ennenaavistamattoman vierasta. Se ei ollut aluksi ei kaunista eikä rumaa, ei hyvää eikä huonoa, ainoastaan uskomattoman ihmeellistä ja uutta. Mutta sitten selvisi epämääräinen ja sai medeksi — medeksi, mikä on makeata aina kitkeryyteen asti.

Ainoastaan harvoin kerroin valitsi Ulrik von Kremer jaloitellakseen sen lyhyen, ruohottuneen tien, joka herraskartanon lounaisesta päästä aitaa pitkin vei Kruusimäen mökille päin, sillä se peltojen välinen tie vajosi siellä pian suohon, jossa vesi paikoin ulottui polviin asti. Voisi kyllä päästä kuivinjaloin takaisin mökkien ympäri kiertävää mäen ja suon välistä jalkapolkua pitkin ja matkaa sillätavoin pidentää, mutta Kremerin herra ei rakastanut ahtaita polkuja. Eräänä ehtoopäivänä sattui kuitenkin, että hän aitauksentakaisesta pähkinäpuumetsästä, jossa hän lehteen puhkeavien pensasten alta oli kuunnellut moision peltoa kyntävien häränajajien miellyttävää räyskimistä, sattui Kruusimäen nurmelle. Hän astui vehnäleipää mutustaen veräjän luo, josta jyrkästi alaspäin laskeutuva tie kävi märäksi ja liejupohjaiseksi, ja kääntyi, lahjoitettuaan takanaan korkealle kohoavalle kirkontornille tervehtivän silmäyksen, seiväsaidan viertä pitkin kaaressa sen lepikkötyppään luo, josta moisioon menevä nurmikon ja niityn rajaan tallattu tie alkoi.

Sen lepikön varjossa kyyköttikin nurmikon reunassa hämärtävistä moision maatyömiesten hökkeleistä viimeinen, nojautuen sorakumpua vasten, niin että moision puolelta katsoja saattoi nähdä siitä ainoastaan katonharjan. Herra von Kremeristä näytti alati, hänen katsoessaan sänkykamarin akkunasta, kuin ryömisi niillä paikoin suuri, pitkä perhostoukka pellonpiennarta myöten. Ja joka kerran muistui muuten hänen mieleensä pirtin yhtä karvainen omistaja, kuudennusmies Tönu Prillup, jonka sukunimen mukaan mökillä oli nimikin.

Kun jaloittelija oli juuri kulkemaisillaan Prillupin pihan ohi, johon keväinen aurinko hymyili, kääntyi hänen katseensa sattumalta värilliseen varjoon, niin että hän käänsi päätään ja hiukan pidätti askeleitaan. Varjo tuli vihannalla nurmella olevasta punaisesta hameesta, sillä aidan luona pihamaan sopessa, loikoi muuan nainen helakassa auringonpaisteessa silmät kiinni ja suu auki.

Ensimmäinen ajatus Kremerin isännänpäässä oli: Katsos, siinä perheessä maataan arkipäivänä! Sitten selitti lähempi tarkastelu hänelle, ettei hän tuntenut nukkujaa. Vieras? — No, samantekevää! Ja hän astui edelleen. Mutta vain kolme askelta. Mitähän, mitäpä jos maksaisi vaivan katsoa vielä kerran, näkyi hänen mieleensä johtuvan, ja hän käänsi päätään. Ja koska hän ei tuosta tarkoin ollut selvillä, astui hän ne kolme askelta takaisin ja vielä yhden lähemmäksi pihamaata. Pihassa ja mökissä ei näyttänyt olevan eloa, ainoastaan pari kanaa kuoposteli maata riihen alaisen veräjän alla, ja keskellä pihaa kököttävän suuren tunkion nenässä pitivät varpuset kokousta.

Nukkuva laiskottelija, muuten kissan tavoin keränä, piti vasemmalla kädellään lepäävän päänsä niin pitkälle taaksepäin, että valkea, päivettynyt leuka alas kaula-aukkoon asti oli näkyvissä. Kasvoilla ja avonaisella suulla oli ilme, kuin kuuntelisi hän viekkaasti myhäillen joitakuita hassutuksia. Herra von Kremer huomasi vielä, että nukkujalla oli harvahkot hampaat, ja erittäinkin huomasi hän, että hänen kaulassaan oli kaksi pientä vakosta, kaksi nuorta pulskuuden kuoppasta valkean hammasrivin yläpuolella, ja äkkiä huomasi ukko, että nämä vakoset — juuri ne — olivat herättäneet tuon hänen viattoman uteliaisuutensa. Muuten oli nuorikko samanlainen kuin toisetkin kylännuorikot, ja se, että hän oli nuorikko, eikä tytär, selvisi hopeisesta vihkisormuksesta, joka kajasti hänen oikean käden sormessaan.

Kysyäkö, kuka hän on? — Kremer tunsi kaikki oman alueensa, täysikasvaneet, erittäin hyvin kuudennusmiesten perhekunnat aina sylilapsiin asti, ja nyt oli siinä Prillupin pihassa ihminen päältänähden kotioloissa, ja tätä hän ei tuntenut — miksipä ei siis kysyä, kuka hän on? — Mutta Kremerin herra kääntyi mennäkseen pois, koska ei viitsinyt herättää nukkujaa, ja kysymys olisi jäänyt tekemättä, jollei Prillupin mökissä olisi ollut uutta ovea.

Mutta nyt jäi hän muutaman askeleen päästä silmäilemään sitä uhkeutta, nojaten jalallaan veräjän riukuun ja ristiluitaan tukien katajakeppiin, katseli mustaa majaa muualtakin, käänsi katseensa kaalitarhaan ja pellonkaistaleeseen ja havaitsi, hm, ettei Tönu talonsa hoitajana ole viimeinen kartanon pikku vuokralaisista. — Mutta hän siellä nurmikolla? Ja Kremerin katse meni viistoon kohden makaajaa. Ja sitten hän ajatteli: Missähän Leenu mahtaa olla? Kaksi — kolme lastahan heillä on? Akkunan silmä ei ilmaise sisälläolijoista — Ehkäpä se on heidän kotimiehensä? — Punainen hame aidan vieressä houkutteli hänet jälleen kääntämään kasvojaan. — Hän huomasi lopuksi, että jotkut aidan edessä olevat maitopytyt ja voivakkaset pesijätä odottivat, pienen tulen suuren pajan luona ollessa sammumaisillaan, ja olisi tosiaankin senjälkeen astunut edelleen — jollei kaksi innostuneesti pälpättävää ja iloisesti huudahtelevaa lasta, jotka heinämaan alta täyttä kyytiä juoksivat mökille, olisi pakoittanut hänet vieläkin seisahtumaan.

"Mari, Mari, katsos mikä meillä on! Katsos, mikä meillä on!"

Poikanen kulki edellä kantaen löydettyä peukaloisen pesää, tyttönen liehui hänen kannoillaan, molempien ympärillä pyöri himoitseva koiranretukka — aivankuin pientä tuulispäätä piiskattaisiin pihamaalla nukkujaa kohti. Veräjän luona seisovaa ei nähnyt kukaan.

Näyttää olevan aivan nuori, ajatteli Kremer seuraten heräävän liikettä. Kaikki hänen eleensä samoin kuin kasvot näyttivät aikuisen verkkaisuudesta huolimatta salaa väittävän ruumiillista täyskasvaneisuutta vastaan, tuo päännosto, polville pyörähdys, seisomaan nousu, kaikki liikkeet, millä Mariksi mainittu nuori nainen linnunpesää lähestyi, samoinkuin äänenvärikin, jolla hän pienelle varkaalle totisesti ja opettavasti selitti, että hänen piti heti viemän pesä kauniisti takaisin, muuten katoavat linnut Prillupin ympäriltä ja menevät kaikki toisiin perheisiin.

Mutta munat?

Tietysti kaikkine munineen!

Mitä vielä! Niin kauniita pilkullisia ja pikkuruikkuisia! — Pari kappaletta voisi ehkä —

Ei, ei, lintu on ne laskenut niin viimeisen kuin ensimmäisenkin!

Kuitenkin näkyi ilmeestä, jolla nuhtelija pesästä otettuja munia pivossaan katseli, kuin ei hän itsekään olisi varsin kaukana pojan mielipiteestä.

Kaikki kolme näkivät yhtäkkiä herran, jota koiranturrikka alkoi haukkua, ja väittely taukosi.

"Oletko siis talon ihmisiä?" kysyi Kremer, astuen likemmäksi, omalla hyvällä viron kielellään, josta ei suinkaan puuttunut sointuvaa, talonpoikaisen leveätä soreutta.

Nainen katsoi häntä rauhallisesti silmiin, mutta ei vastannut. Kremer odotti.

"No, miksi et puhu?"

Häntä tarkastettiin lakinlipasta saappaisiin asti, mutta suut eivät auenneet. Peukaloisen munat pani nuorikko hellästi pesään takaisin.

Tyhmä hän ei ole, ajatteli Ulrik naisen kovan katseen ollessa suunnattuna häneen, hän tunsi poskiaan kuumottavan. Hän tepasteli hiukan uutta tiedustelua muovaillakseen, mutta arveli sitten paremmaksi kääntyä lasten puoleen.

"Asuuko Mari teillä?"

He seisoivat nyt kolmittain rivissä hänen edessään, nainen vatsa, poika ja tyttö selkä vasten aitaa, kaikilla nenät pystyssä. Hänen kysyessään vilkaisivat pienemmät suurempaan, ja kun tämän suu jäi kiinni, vain suupielet huomattavasti värähtivät, niin oli näittenkin vastauksena vahingoniloinen vaikeneminen. Molempien nenänalukset paistoivat märkinä.

"Pässinpäät!" mumisee herra von Kremer, mutta vasta käännettyään heille selkänsä.

Tiellä, jopa muutaman kymmenen askeleen perästä, olisi hän heti voinut saada perusteellisen selvän hämäräperäisestä Marista, jos hän olisi vielä ollut utelias. Kyntömiehet olivat työssään ehtineet pähkinäpuumetsikön äärestä Kruusimäelle, pellolle, jonka joukossa oli myöskin Prillupin Tönu. Hän käänsi herran lähetessä parastaikaa aatraa, kun toiset vaollaan kulkivat jo ylöspäin. Mutta Kremer otti hänen tervehdyksensä vastaan häntä pysähdyttämättä; jokin, josta hän ei itse ollut selvillä, pidätti häntä tutkimasta asiaa. Pian kajahteli hänen korvaansa selän takaa Prillupin tummalta kumiseva ääni:

"Päits — vaolle: — Pugal — vaolle! — — kas niin — Päits! — Kas niin Pugal! — — Pugal — Päits! Päits — Pugal!" Ja vielä kovemmin raikui Punusta ja Mustasta, Kirjusta ja Kyytöstä, ja sekaan sateli piiskan läiskettä ja jokunen harvinainen piru ja perkele.

Tämän kyntöpastoraalin virkistävällä säestyksellä ehtii Mäenkylän herra kotiin, kuitenkin hiukan väsyneenä, ja tuntien hämärästi, ettei ollut täysin tyytyväinen itseensä.

Illalla tuli pehtoori jollekin selonteolle, ja Kremer aikoi jutun loputtua kysäistä jotakin Prillupin pihassa olleesta äänettömästä naisesta, kun samassa asia tuntui hänestä tyhjänpäiväiseltä ja hän antoi vaikenemisella Raametille lähtömerkin.

Hän oli jo vuoteessa, kun hänelle muitten ajatusten lomassa pisti mieleen, että Tönu Prillup oli ollut niitä, jotka Yrjönpäivänä olivat jääneet hänelle ruplan velkaa. Se oli valitettavasti niin usein toistuva ilmiö, että hän heidän anteeksipyyntöperusteluihinsa tottuneena vain puolin korvin kuunteli niitä. Mutta eikös Prillup juuri ollut sama, joka oli sillä kerralla sopertanut hautajaisista, vaimon hautajaisista? — Siis ehkä se muori oli —? Mutta Yrjönpäivästä ei ollut kulunut kuin kolme viikkoa eikä hän ollut lausunut sanaakaan häämenoista. — Tai oliko se Kiilaste Rein, joka oli puhunut vaimon kuolemasta, ja Tönu sittenkin sopertanut hautajaisten sijasta häistä? Leenu olisi voinut jo syksyn tai pitkän talven kuluessa — — Mutta — ja herra von Kremer tempasi peitteen korvilleen — mitäpä se häneen kuului?

Kuitenkin tuikahti hänen hämärtyvään mieleensä ennen nukahtamista vielä: Mutta Prillupin lapset nimittivät tätä Mariksi. — — Ja lopuksi hymähtäen jo silmät ummessa ja suu avautuneena kuorsaukseen: Hassunkuriset hiukset! Takkuiset — kuin huopa ja turpeen tuhan väri — pääh! — —

Pannessaan seuraavana aamuna kätensä portin hakaan pysähtyi Kremer neuvottelua pitämään: "Minnekä siis tänään? Taasko karjakartanolle? — Hm, voisihan mennä Kruusimäellekin päin katsomaan kuinka pitkälle miehet ovat ehtineet aamiaiseen mennessä kyntää!" — Ja Kremer kulki Kruusimäelle päin, katseli kyntöä isännän iloin ja tuli mökkien kautta eilistä pellon polkua jälleen takaisin. Katseen sattuessa Prillupin pihaan, näkyi siellä ainoastaan molemmat pienet "pässinpäät", jotka istuivat aidan aukossa keritsimillä koiraa keriten. He olivat toinen penistä kiinni pitäessään toinen keritsimiä käyttäessään niin kiireisessä työssä, ettei kumpaiseltakaan liiennyt katsetta ohimenijään. Mutta pirtistä kuului avonaisesta akkunasta kangaspuiden läiske, akkuna vain oli niin pieni, ettei voinut nähdä, kuka sukkulaa heitti.

Ilma oli sinä päivänä niin autereinen, että pirran säännöllinen loks — loks! etenevän korviin vielä pitkän matkan päähänkin kuului; vieläpä tuntui Kremeristä, että hän kuuli sen huoneessakin. Hän astui sänkykamariin, avasi akkunan ja jäi katselemaan — ikäänkuin kyntöä tarkaten — sinnepäin, missä suuri perhostoukka ryömi pellonpiennarta pitkin.

Parina seuraavana päivänä valui kylmää sadetta virtanaan, niin että vanhaherra ei päässyt kävelylle. Ensimmäisen päivän sai hän kulumaan kuljeskellen sinne tänne ja haukotellen, mutta toisena alkoi hän jo noitua, vieläpä kiroillakin, mikä muuten ei ollut hänen tapojaan. Kolmantena aamuna vielä pilvitteli ja sataa tihutti, tuli sadepuuskakin, mutta se ei enää pelottanut kärsimätöntä, oikean lantion ja vasemman nilkkaluun tuskallisesta repimisestä huolimatta. Ja niinpä ohjasi askeleensa Kremerin herra, korkeat kalossit jalassa ja sadetakki yllä, portille ja portista neuvotteluja pitämättä ulos ja suoraa päätä karjakartanolle, mistä käy selville, ettei sateinenkaan ilma ole vailla omia järkeviä puoliansa.

"Voih", sanoi kyökkipiika Fillemine Fahtrik, Kremerin yksinpalvelija, hänen oman nimityksensä mukaan Mäenkylän "firtin" emännöitsijä, kun herra parin tunnin perästä tuli takaisin, "herra on jo kotona ja Mari ei ole vielä saanut akkunoita falmiiksi! — Sanoin sille kyllä, että koeta olla fiksu, mutta ne ovat kaikki niin hitaita — niin hirveän hitaita!"

Herra von Kremer vastasi kärsivällisesti mumisten ja vapautti itsensä gummitakista ja päällyskengistä, mikä neitsyt Filleminelta, jonka ruumis oli taipuvainen levenemään ja lainehtimaan, ei juuri käynyt huristen. Mikähän Mari? ajatteli hän samalla, sillä akkunat ja lattiat pesi tavallisesti paimenen Kai. Mutta hän ei kysellyt, vaan astui eteisestä palvelijan avatessa ovea lähimpään huoneeseen, missä työ nähtävästi oli juuri loppunut.

Hän istui siinä pari minuuttia levätessään, kiersi sitten muutamin tarpeettomin pyörähdyksin permannon yli seisottuakseen viimeksi kädet syvällä housujen taskussa milloin minkin ikkunan eteen ikäänkuin tutkiakseen ruutujen kirkkautta.

Viereisessä työhuoneessa oli hiljaista.

Siis sekin ehkä oli jo valmis?

Hän painoi ovenripaa ja katsoi: oli.

Siinä siivessä ei ollut useampia huoneita; toiset kaksi hänen neljästä huoneestaan olivat pienen eteisen toisella puolella.

Mikä Mari? — Hän kääntyi takaisin, pani eteiseen vievän oven auki ja kuunteli. Kyökkipiika kolisteli jälleen keittiössä. Muuta ei kuulunut. Kremer astui senjälkeen eteiseen ja raotti vastapäistä ovea. Ja — salissa oli joku, ja se joku vihelteli.

Kun vanhaherra ilmestyi saliin — miksi ei hän katsoisi, kuka Kain asemesta pesi hänen akkunoitaan? — tunsi hän puvun erivärisyydestä huolimatta jo ovelta Prillupin pihassa näkemänsä laiskan naisen — jo ennen, ennenkuin näki tämän pään ja kaulan, mitkä akkunan ristipuu varjosti. Siinä nimittäin, miten ketteräluinen nuorikko istui ikkunan laudalla ja työskentelevän käden varassa piti kiinni yläruumistaan ja liikutti sitä, oli Kremeristä jotain epämääräisen tuttua ja Prillupin nurmikkoa muistuttavaa.

Välimaankaan ei Mari kuullut herran tuloa, sillä hän vihelsi rauhallisesti edelleen, aivan itsekseen ja heikosti, mutta taidolla, mikä todisti harjaantumista. Kremerin herran harmaankirjavat viikset riippuivat senvuoksi hiukan neuvottomina alaspäin, ennenkuin hän astuessaan lähemmäksi rohkeni huomauttaa itsestään.

"Nooh", alkoi hän sitten, kädet lomittain ristiluulla, "minulla näkyy jo olevan uusi akkunanpesijä. Mistä tämä siis tulee?"

Nuorikko veti päänsä verkkaan sisäpuolelle eikä kiirehtinyt vastaamaankaan. Vastata hän kyllä tällä kertaa tahtoi, sen voi hänen kasvoistaan nähdä, mutta oli kuin pitäisi hänen saada vastauksensa esiin kaukaa muiden ajatusten takaa. Kremerin mielestä oli kuin katsoisivat hänen silmänsä kieroon tenhoten sisäänpäin kääntyneellä ilmeellään.

"Päivää!" vastasi hän vihdoin jyrkästi. "Paimenen vaimo on lapsivuoteessa."

"Vai niin? — Niin, oikein — sitähän jälleen odotettiin. — Mutta mistäpäin sinä sitten olet?"

"No Prillupista."

"Prillupista — niin — —" herra von Kremer valmistautui leikinlaskuun — "onko siis Tönulla nyt kaksi vaimoa".

"Ei — yksi; sisareni kuoli neljä viikkoa sitten."

"Prillupin Leenu oli sisaresi?"

Mari myönsi päätään nyökäten, hän oli yhä istuallaan akkunalaudalla ja pani nyt märän rättinsä jälleen liikkumaan pyyhkien toisen akkunanpuoliskon ulkopuoleista sivua.

"Neljässä viikossa hautasi vaimon ja otti toisen!"

"Eihän hän ilman tule toimeen."

"No, mistä hän siis sinut toi?"

"No metsästä."

Vastaus ei ollut leikinlaskua, sillä kuten Kremerkin tiesi nimitettiin metsäksi erästä kirkon takana Särgverestä etelään päin olevaa korpirikasta suurta kuntaa.

"Vai niin; niin, muistan, Leenuhan oli ulkopitäjäläinen. — Teidän häänne olivat siis pian jälkeen Yrjön päivän?"

"Nigulinpäivänä", vastasi nuorikko tehden vasemman käden seljällä nenän alitse taitavan kierron.

"Mutta Tönun lapset eivät sano sinua lainkaan äidiksi?"

"Mikä äiti minä nyt niille — —." Mari astui maahan ja kastoi rievun ämpäriin; hänen turpeentuhan väriset hiuksensa, takkuiset kuten huopa, tulivat näkyviin pois solahtaneen liinan alta, ja kun hän jälleen nosti päätään, paistoi liinan solmun yläpuolella myöskin toinen hänen kurkunvakosistaan.

Herra arveli nyt parhaaksi lopettaa juttelun ja tekeytyi kuin olisi hänellä ollut asiaa seuraavaan huoneeseen ja hän vain ohi mennessään olisi siihen pysähtynyt. Mutta kun hän takaisin tullessaan oli jo ehtinyt salin läpi ja käsikin oli oven kahvassa, kääntyi hän kuitenkin vielä ympäri.

"Kuule Mari, kun minä sinulta joku päivä sitten kysyin, kuka sinä olet — — miksi et vastannut."

"En tahtonut."

"Et tahtonut?" Kremerin bismarckimaiset kulmakarvat nousivat hiukan.
"Vai niin — et tahtonut. Miksi et siis tahtonut?"

"Muuten vain", sanoi Mari ja astui riepuineen ja ämpärineen toisen akkunan luo.

Herra von Kremer hivuttautui oven edestä askeleen takaisin, niinkuin tahtoisi hän ottaa tarkemman selon asiasta, mutta lopuksi, maiskuteltuaan jonkun kerran suutaan otti kokonaan toisen asian puheeksi:

"No onko hän myöskin hyvä sinulle?"

"Kuka?"

"Prillup kaiketi."

Nuorikko otti tikapuut seinän luota, asetti ne pystyyn pestävän akkunan eteen ja astui ylös alkaakseen pestä korkeinta ruutua. Vasta sieltä hän vastata tokaisi ja Kremerin käsityksen mukaan piti hänen silloin katsoa kieroon:

"Tokkos hän on kenellekään paha?"

Mari pesi ja herra seisahtui vielä hetkeksi. Samalla kun Kremerin katse lipui nuorikon vartaloa pitkin tallukan kantapäistä aina paljaisiin käsivarsiin ja lakeen ulottuvaan päähän, huomautti hän sillä äitelällä äänensävyllä, mikä on ominainen huumorittomalle humoristille:

"Mutta jospa nyt putoat sieltä maahan ja katkaiset kaulasi!"

Sanoilla oli aivan odottamaton seuraus. Kasvot, jotka nuori vaimo käänsi laesta vanhan ritarin puoleen, olivat äkkiä vaihettaneet naamaria, ne olivat alkaneet hytkähdellä, ja huulten välistä välkkyivät harvat hampaat ensimmäistä kertaa.

"Kenelle siitä sitten vahinkoa olisi — herralleko ehkä?"

Kremer nauroi lyhyesti ja läksi. Hän oli hyvillään jostakin, jota hän ei huolinut selvittää itselleen. Astuessaan ruokasalista työhuoneeseen ja sieltä takaisin venytti hän viiksensä pari kertaa aivan pitkiksi, ja kun hän senjälkeen teki monta kierrosta pyöreän ruokapöydän ympäri, piti hän peukaloitaan liivin kädenrei'ässä ja naputteli sormiaan. Jotenkuten sattui hän sitten erään ikkunalaudan luo, johon oli jäänyt tuskin huomattava töppösen jälki. Sitä hän ei voinut olla pitkän aikaa mutta hyväntahtoisesti tarkastelematta, mutta lopulta hänen ajatuksensa pysähtyi vihdoin ruutuihin, ja kun hän niiden selkeyttä nyt todemmasti tutki, huomasi hän niissäkin merkkejä, jotka eivät olisi noudattaneet kaikkia järjestyksen vaatimuksia ja joita tämän pesijän edelläkävijän työssä tuskin oli havainnut. Mutta kyllä hän oppii, ajatteli sovinnollinen isäntä ja jatkoi akkunoitten tutkistelua työhuoneeseen asti.

Jonkun ajan perästä huomasi Kremerin herra, että hän oli unohtanut kysyä Marilta jotakin, mikä isännän on tarpeen tietää, ja hän läksi ja kysyi, kävikö Mari nyt ehkä myöskin lypsyllä paimenen vaimon sijasta; kysyjä itse ei ollut parina viimeisenä päivänä joutunut karjaa katsomaan.

Hän sai myöntävän vastauksen.

Oliko vouti tai voudin emäntä saattanut hänelle sanan?

Moisiosta oli saatettu — ei tämä tiennyt, kumpi.

Oliko hän aikaisemmin pessyt jonkin herraskartanon akkunoita?

Ei, se oli ensimmäistä kertaa.

Oliko — — oliko Prillup häiksi tehnyt uuden oven mökkiinsä?

Herralla näytti olevan vielä muitakin vähemmän tarpeellisia kyselyjä, mutta ne eivät tahtoneet tulla mieleen, niin että hän oli jo menemäisillään takaisin edellisiin kysymyksiin tyytyneenä. Mutta vihdoin hän kuitenkin yhytti jotakin.

"Jäikö sulle vielä toisia sisaria kotiin?"

"Jäi kaksi."

"Sinua nuorempia?"

"Toinen nuorempi, toinen vanhempi."

"No, kuinka hän sitten sinut otti heidän väliltään?"

"Liina ei ole vielä päässyt ripille ja Tiina ei lähtenyt."

"Mutta sinä läksit?"

"Jonkun piti lähtemän — hänellähän oli jo Leenun lapset."

"Vai niin, vai niin", mumisi herra kuivasti ja asiallisesti.

Kun Ulrik von Kremer senjälkeen oli joutunut rakennuksen toiseen siipeen, kiintyi hänen katseensa, hänen hieroessaan sormenpäillään ohimoitaan, hetkeksi suureen kirjoituspöydän haalistuneessa verassa olevaan mustetahraan. Ulrik von Kremerissä heräsi tunto, että on tyhmyyksiä, joita ei kaksipäiväinen sadekaan voi huuhtoa pois, varsinkaan kun ihminen ei ole vapaa "plebsillisistä taipumuksista". Ja samassa nosti hän silmänsä mustetahrasta ja katsoi pienenlaista mustunutta öljymaalausta, joka riippui siinä hiukan surkeassa valaistuksessa toisen samanlaisen rinnalla. Tuo sana oli nimittäin kerran livahtanut äidillisellä huolella tuon kunnianarvoisan, naisen patriisimaisen korkean ylähuulen alta.

Puoli tuntia myöhemmin istui herra von Kremer ruokapöydässä ja neitsyt
Vilhelmina palveli häntä.

Yhtäkkiä jäi viimeksimainittu kuuntelemaan ja hänen kuunnellessaan nousivat hänen hiuksensa pystyyn, ja huulet kuiskasivat: "Jeesus!" Sitten mennä humisti hän pois lainehtiakseen hetken perästä takaisin, kitisevä laatikko kädessä niinkuin suden kynsistä päässeellä karitsalla.

"Ne ovat nyt jo niin 'frekkiä', niin hirveän 'frekkiä!' Minä näin jo kohta hänen astuessaan sisään, että se oli frekki ihmisenluoma! — Tietääkö herra mitä hän teki? Istui yhtäkkiä soffalle, ojensi jalkansa suoraksi, venytteli itseään ja sanoi: 'Oi jukoliste, kyllä siinä olisi hyvä laiskotella! — Minun nähteni, minun kahden silmäni nähden istuu hän soffalle ja sanoo: Oi jukoliste, kyllä siinä olisi hyvä laiskotella!'"

Kun onneton taloudenhoitajatar loukkaantuneena asettaa kilisijän taakse nurkkapöydälle, liikuttaa hänen isäntänsä hitaasti leukaluitaan, nielasee suuntäydellisen ja huomauttaa:

"Niin, ne ovat niin tyhmiä ne kyläläiset, niitä pitää opettaa."

Illalla karjatarhassa, kun Kremerin herra joutui voudin emännän kanssa puheisiin, virkahti hän muun muassa: "No, meillä on jo nyt uusi lypsäjä Kain sijasta —."

"Niin, annoin tuon tulla, on niinkuin siistimpi kuin joku muu", vastasi lypsypäällikkö.

"Minun akkunani on se pessyt sievosen puhtaiksi, paremmin kuin Kai; voitte vastakin kutsua hänet pesemään ja kuuraamaan." Ja herra von Kremer johti jutun vasikoihin.

Kolmas luku.

Seuraavina päivinä on kuivaa ja Mäenkylän herra käy taas säännöllisesti lypsyllä, väliin kaksikin kertaa päivässä. Hän ilmestyy aikaiseen päästäkseen näkemään myöskin kaivonaltaalla tapahtuvan, lypsyn edellä käyvän juottamisen. Kuinka ne veden paisuessa täyttävät sinne ja toinen toistaan puskevat, kuinka ne kiskovat, kuinka vesi hulahtaa alas niiden kaulassa, ja kuinka ne huitovat hännällään, miten niitten sieraimet puhisevat, kellot kalkattavat — tämä kaikki on hänestä kuin eloisaa näytelmää, yhtä elävää kuin draama, johon hän ei hennoisi vaihtaa niitä siellä kaupunginteatterissa, mihin hän pari kertaa talven kuluessa eksyy, yhtävähän kuin möyryävää sonniaan kaikkein parhaimpaan orkesteriin. Ja kun ne senjälkeen märehtien ja uneksien seisovat hajallaan suuressa pihatossa, ja sinne ja tänne utarien alle ilmestyy valkea kiulu ja kymmenen vapauttavaa, helpottavaa sormea, niin kulkea viipottaa Kremerin herra ympäriinsä niitten välistä auttaen lypsäjiä peloittelemalla kepillään kärpäsiä lehmien etulavoilta ja vetää nautinnolla keuhkoihinsa tuoksua, mikä niitten suista, nahasta ja lämpimästä maidosta imeytyy ilmaan. Kauemmaksi aikaa pysähtyy hän lopuksi korvon luo, missä Reemetin emäntä istuu sukankutimineen jakkaralla pitäen silmällä lypsyn kulkua, ja on valmis antamaan isännän tiedusteluihin kaikkein laajimmat vastaukset. Ja kun he rupattelevat, tulee Tiiu, tulee Truutu, tulee Madli, tulee vielä eräs mummo ja vielä eräs nuorikko tyhjentämään kiulunsa vaahtoavan siivilävaatteen helmaan. Eräs näistä on uusi, tämän käsiä katsoo herra joskus ja luo hänen jälkeensäkin vielä tutkivan katseen.

He eivät sitä suuresti huomaa. Hän ei nähtävästi ole niitä saksalaisia herroja, joita kohtaan tunnetaan oikeata saksalaisherran pelkoa. Sen huomion näyttää uusikin palkkalainen tehneen, se sieltä Prillupin mökistä, sillä karjapiika nauraa, että kun ukko eräänä päivänä oli risteillyt ohitse, oli Mari pärskähdyttänyt hänen jälkeensä Kriimikin utareesta maitosuihkun, josta oli pitkän takin häntään jäänyt kuin valkea nappirivi. Hän oli kyllä kerran katsonut olkansa yli, että mikä siellä purskahteli, mutta oli mennyt menojaan. Ainoa, joka herraa pelkää, on paimen Toomas, mutta hänen vaimonsa onkin jo viidennessä lapsivuoteessa.

Ja kun kiulut vaahtoavat, korvo täyttyy ja Kurun emäntä vetää tyttöjen työntäessä takaa käsikärryillä puhtaita pyttyjä karjokyökistä maitokamariin, alkaa karjamaan harjanteelta näkyä mies, jonka heikotkin silmät jopa kaukaakin tuntevat. Sen miehen nenästä pitää nimittäin näkymätön käsi kiinni ja sysää sitä säännöllisessä tahdissa ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle. Ja kauempaa katsoessa näyttää kuin olisi kaulakin kulunut niin pieneksi, että sen yläpuolella olevan heiluvan pään täytyisi pudota maiskahtaa maahan.

Samainen mies astuu väentupaan, jonka katon alle maitokamarikin on sijoitettu, ja jos korvon tulo viipyy, niin ilmestyy hän myöskin väliin tarhaan katsomaan lypsyn loppua. Se on Kremerin herralle merkkinä ruveta lähtöä tekemään. Eipä juuri siksi, ettei hän tätä sietäisi — ei, hänhän on kaikin puolin tarpeellinen ihminen — mutta hänen tervehdyksessään on jotakin, joka mieluummin voi jäädä näkemättä. Yhdeksän vuotta sitten, kun näkymätön käsi ei vielä ohjannut Kurun Jaanin nenää, otti Kremerin herra hänet monta kertaa hyvällä mielellä yksityisesti puheilleen; siis oli Jaanin tervehdys silloin vielä aitoa sekä äänensoinnun että silmänäön puolesta.

"Kunpa minä tietäisin, mihin se mies rahansa kaivaa!" alkaa Jaan emännälle kun oli "hyvän päivän" asemesta "terveeksi" sanonut. "Kokoaa ja kokoaa — eikä sitä missään huomaa! Muissa moisioissa, ystäväiseni — —."

Mutta Jaanin jutut, jotka rahasta alkavat ja rahaan loppuvat, tuntee emäntä niin kylliksi, että hän kiittää onneaan, kun korvo nostetaan olkapäille. Maitohuoneesta, jossa hänen on mitattava maito ja kirjoitettava kirjaan tuoppimäärä, pääsee hän pian.

Ja niin lykkivät päivät toinen toistaan, ja Kremerin herra käy ahkerasti lypsyllä, ja vanhojen lypsäjien joukossa näkee hän myöskin aika-ajoin sen uuden, joka oli pessyt hänen akkunansa niin sievoisen puhtaiksi. Mutta eräänä aamuna huomaa hän sen uuden sijasta toisen lehmän alta: Pajusen Juulan, Marin naapurin.

"No, mikä Maria vaivaa?"

"Hyppyset sillä oli kipeät — pyysi minun tulemaan tänään."

"Hyppyset — vai niin? No, sepä on koko rouva!"

Iltapäiväisellä kävelyllään on herra von Kremer niin ajatuksissaan, että hän yllättää itsensä Kruusimäeltä vaikka oli aikonut mennä karjakartanolle. Vainiolla, Prillupin portin edessä pelataan keilaa. Lyömässä ovat Tönun lapset ja näiden uusi äiti. Kaikki kolme, mutta erittäinkin äiti, ovat täydellä todella antautuneet kiistasille. Viimeksimainitun silmä mittaa joka kerta ajattelevasti matkan, ennenkuin vauhtia ottava käsi päästää kepakon menemään ja kun joku pulikka vierii ruudulta, saattaa sitä seurata itsetietoinen "kas niin!" Herraa he eivät näe, eivät näkisi sittenkään, vaikka hän ei seisoisi leppäpensaan takana piilossa.

Ja Kremerin herra ei häiritse heitä. Hän katselee hyvillä mielin ottelua. Itse hän ei milloinkaan ole ollut urheilija.

Ja kun peli on loppunut, länsii hän samaa tietä hiljalleen takaisin kostea himmerrys silmissä ja suun ympärillä värähtelee nuorekas piirre.

Seuraavana päivänä istuu Prillupin Mari jälleen moision tarhassa lehmän alla työstä totisena ja vaiteliaana kuten ainakin. Kiulua tyhjentäessään katsoo hän hiukan kieroon ja kääntää nytkähyttäen päätään tenhoten kuten aina sisäänpäin kääntyneellä katseellaan. Ei ole mahdotonta, että isäntä hetkistä myöhemmin näkee hänen valkeitten, harvojen hampaittensa loistavan siitä ilosta, että Kirjak kaatoi maitokiulun. Ja niin vierivät vielä monet lypsyaamut ja illat, kunnes tulee päivä, jona Kremerin herra huomaa kiuluntyhjentäjien joukossa hoikan, keltaisen naisen, jonka kädet ja jalat liioitellun nokkelina ikäänkuin anovat jotakin hyvittää.

Sen päivän jälkeen alkoi Mäenkylän herran ajatus askarrella lypsyllä. Heinä ja vilja kasvoivat — niitty ja nurmi voittivat hänen rakkautensa puolelleen. Hän tihensi ja loitonsi omia matkojaan, hän jatkoi kulkuansa suota ja rapakkoakin pitkin aina pikimustalle joelle. Mutta hän havaitsi pian, ettei se auttanut, koska hän ei huomannut mitään. Hänen ja esineitten välille oli vedetty jokin huntu, joka heti jälleen ehjentyi, jos se kerraksi rikkoontui. Kaikki, mitä hän katseli, solui ohi ainoastaan epämääräisin ääriviivoin verhon takana. Heikosti tajusi hän katselevansa, vaikka olikin tunnin ajan tuijottanut katajapensasta, näki ja voisi luulla, että hän sille piti pitkää puhetta, olematta selvillä oman tekonsa perusteesta tai tarpeesta, sillä ajatteleminen, äkkiä yhyttävä ajatus siinä ei ollut. Ja kun hän jälleen joutui kotiin, mieleltään rikkinäisenä, povessa jossakin salaa kirvelevän rauhattomuuden tuntu, oli hänestä ikäänkuin jotakin olisi jäänyt kesken, ja hän taisteli houkuttelua vastaan samassa kääntyä ympäri solmiamaan kerrassaan tuota sitomatta unohdettua. Ainoastaan jotain oikein joutavaa, mutta useasti toistuvaa jäi välistä hänen mieleensä näiltä päämäärättömiltä kuljeskeluilta: hän oli peilaillut kauan itseään pikimustassa suopurossa ja sen ohessa mumissut kerta kerralta aina kovemmin: "Ulrik, Ulrik!"

Sitten tulivat helteiset päivät kirkkaine iltoineen. Taivas oli korkealla, ilman täytti pörriäisten surina, puutarharyteikön alta leijaili hajupilviä mäelle, ja kaikki näytti valuvan vetelänä niinkuin sulatusuunissa. Hämärästä keskiyöhön asti kulki rämeikön kohdalla sinervä, sees, kapea kuunsakara niinkuin taivaantaaton peukalonkynsi, tämän alla rantaniityllä heittivät mustat vedensilmät valkeita säteitä, koivikko kaalimaan takana pidätti henkeään, sillä satakieli lauloi. Mutta harjanteen hökkelit, joiden ympäri yölepakot salassa lensivät, paistoivat kuin mietiskelevät päät karkoitettuine murheajatuksineen.

Niinä ehtoina oli Ulrik ryntäillään avatussa akkunassa, katseli, kuunteli, haistoi ja oli alakuloinen. Hänen paljas päälakensa paistoi kuutamossa kalpeana ja houkutteli öisiä lentäjiä lähelle, niin että hän sitä välistä kädellään vaistomaisesti varjeli. Hän oli vasta toissapäivänä tullut Särgverestä, mutta kärsi jo yksinäisyyden tuottamaa ikävyyttä ja vaipui yhä enemmän sieluntilaan, minkä perussävynä oli hiljaa hivuttava laaja kaihontunne. Joka ilta yhä selvemmin alkoi hän nähdä sen pitkän ja kapean tien, mikä tuli niin suoraan autiolta nummelta ja hänen persoonaansa loppui. Ei ollut kiveä eikä tolppaa sen vieressä, mihin jokin muisto olisi ollut kytketty — jokin teko, hyvä tai paha, jokin tapahtuma, onnellinen tai onneton, jokin nautinto, luvallinen tai luvaton. Ja kääntäessään päätään ja katsoessaan eteenpäin yli kaihoisan lakeuden, jolle ainoastaan kirjava lehmäparvi toi eloa, näki hän säikähtäen mustien katettujen vaunujen lähenevän, auttamattomasti lähenevän, eikä enää olleet kaukana. Hän sipaisi päälakeaan, ikäänkuin pyyhkien kylmää hikeä, vetäisi akkunan kiinni ja kopeloi sänkyyn ottamatta raamattua käteensä. Mutta uni ei tullut. Ja satakieli houkutteli ruudunkin läpi.

Koko yön moitti hän itseään. Hänessä itsessään, ainoastaan hänessä itsessään oli syy. Olot vaikeuttivat asiaa, mutta eivät estäneet. Eikä hän ollut haluja vailla eikä tilaisuuksia puuttunut. Mutta hän siirsi sen tuonnemmaksi, yhä uudestaan tuonnemmaksi, toiseksi paremmaksi kerraksi, ilman että se parempi kerta olisi milloinkaan tullut. Hän epäili kun oli tartuttava kiinni, hän vastusteli kun oli otettava vastaan — onhan vielä aikaa, onhan vielä aikaa! Ja niin oli hän vesissä suin, kun toiset nauttivat, sillä toiset olivat viisaampia.

Viisaampia? Johtuikohan se viisaudesta? Miksi salata, ettei hänen suhteensa pitkiin hiuksiin ja leveisiin hameisiin ollut aivan tarpeeksi oikea, tarpeeksi leppoisa? Ne vetivät häntä lähemmäksi, mutta työnsivät myöskin pois. Hän salli näiden olentojen "puolueettoman vyöhykkeen" rajoitetulla alueella, he olivat hänestä haluttavia ristikon takana; mutta kun hän ajatteli jotakuta näistä ristikon sisässä — kohta löi sydän kuin peläten vaaraa, minkä piti sellaisessa yhdistymisessä piilemän, kohta näki hän tämän leninginpoimuissa, tukanlaitteessa, hatunsulassa jotakin salaperäisen kammottavaa väijymässä. Eikö hän alkanut aikoinaan, ottaessaan moision vuokralle, pystyttää rakennustakin tietyllä sivutarkoituksella? Voisihan ainakin jonkun löytää, joka tyytyisi vähään tai toisi itse lisää. Mutta tuskin hän hengessään pysähtyi jotakuta ajattelemaan, kun jo varoittava käsi veti häntä takinliepeestä. Tietysti tämä hänen kykenemättömyytensä huomattiin ja kohdeltiin häntä sen mukaan. Eräälle oli hän "vain Ulrik", toinen piti häntä melkein naurettavana oliona, useimmille ei häntä yleensä ollut olemassa. Mutta sen hän taas tunsi, niin että hän veti tuntosarvet sisäänsä ja piiloutui koteloonsa. Ja siellä hän pysyi hiottavina öinä elää kituuttaen niistä vähäisistä muiston muruista, jotka hänelle oli jäänyt jäljelle nuoruuden ajalta, kun hän syyskuisin ja maaliskuisin viinin liikuttamana toisten samanikäisten tiinasta teki öisiä tyhmyyksiä, joita hän jäljestäpäin säännöllisesti katui.

Siis myötäsyntynyttä kytkytten pelkoa? Mene, tiedä. Muistojen hämärästä tuli pieni Frieda hänen mieleensä. Hän rohkeni vielä tänäänkin olla varma siitä, että olisi ottanut äidin ompelijattaren sisäpuolelle, jollei päättävästä suusta olisi langennut tuhoavia sanoja: "Niin, Ulrik, miksikäs ei; mutta ala siis opetella suutarinammattia, johonka sinulla vielä on aikaa vuosiin nähden ja jonka sinun sielullesi ja hengellesi pitäisi oleman huviksi." Ja jollei pieni Frieda sen lisäksi olisi itse kirjoittanut: "Niin, Ulrik, mutta tiedäthän, että minun työstäni maksetaan niin vähän…" Tähän katkesi vapaankin liiton mahdollisuus, sillä Frieda-neito piti soveliaampana mennä suutarismiehelle, joka jo osasi ammatin.

Oliko ehkä viimeksi — autuaan leskirouva von Kremerin, syntyisin kreivitär Lützenin sielutieteellisen otaksuman lujittamiseksi — totta se, että hänen poikansa ainakin omien eroottisten tunteittensa mukaisesti tunsi viihtyvänsä mieluummin alhaisten, kuin ylhäisten kanssa. Ulrikin täytyi myöntää että siinä ajatuksessa piili totta, että se karkea ja rivo pohjakerrosaines, jonka hän joka päivä tapasi, häntä jollain tavoin veti puoleensa, ehkäpä juuri tuo ytimeltään terve rivous häntä houkutteli. Mutta oliko hän siis jokin kummallinen poikkeus? Voisiko olla paljonkin sellaisia, jotka esimerkiksi jättivät muinoin käyttämättä oman ritarioikeutensa alhaison tyttäriin nähden — oikeuden, jonka keksijällä täytyi olla alituinen tarve? Ja kun eräs Särgveren naapureita, vanha kunnianarvoisa Suurpalun Radeck, matkusti kaupunkiin, niin voi sangen helposti sattua, että tietystä maantien varrella olevasta talosta tulee paksu emäntä pysäyttämään vaunut: "Oleppa hyvä ja tuo minulle Kurun puodista kolme naulaa mustia villoja!" Ja entäs sitten Henrik-veli, josta sanottiin — — mutta ei, tuo kelvoton ei kuulunut tänne —?

Oli miten oli — mustat vaunut lähestyivät, ja aika oli pitää neuvoa, miten tuli korvata itselle tehty vääryys.

Ja Ulrik piti neuvoa ja tuumaili — yön toisensa perästä, loikoili kyljellään ja selitteli. Yöpöydältä pisti hän vähän väliä palasen vehnäleipää suuhunsa, — myöskin rasia happamia karamellia oli siellä varoilta — ja kun päänalunen kävi kuumaksi, mikä tapahtui aina joka kymmenes minuutti, käänsi hän sen ympäri, ja jäähdytti hiukan peitteen alustaakin hyllyttämällä sitä jaloillaan.

Mutta ylhäällä laipiolla vikisivät hiiret ja kolusivat rotat. Niillä oli siellä huoleton elämä kahdeksassa tyhjässä huoneessa, pehmeillä hiekkapermannoilla, huoneissa, missä päivälläkin vallitsi puolihämärä, koska akkunat olivat kiinninaulattuja — — yhtä huoleton ja hauska kuin pehtoorin kanoilla, jotka siellä romuista kokoonkyhätyillä orsilla pitivät yömajaa. Ja kun Ulrik vehnäleipää mutustaessaan, karamellejä imiessään ja päänalusta käännellessään oman elämänsä käänteitä sommitteli, kuulutti kukko hänelle ylhäältä joka kahden, mutta vieressä oleva käki joka puolen tunnin jälkeen, kuinka paljon tie hänen ja mustien vaunujen välillä oli jälleen lyhentynyt. Sama käki istui nimittäin Reematin Schwarzwaldilaisessa kellossa. Tämän äänen saattoi selvästi kuulla herrasväen huoneisiin senvuoksi, että suuri liuskakivilattiainen sisäeteinen, joka jakoi rakennuksen kahtia, ja jonka toisella puolella pehtoorin pariskunta ja keittäjätär elivät vierekkäin, pani äänen kaikumaan — niin kaikumaan, että Vilhelmina neitsyeen öiset kiljahdukset — tätä poloista vaivasivat lämpimänä vuodenaikana kuumehoureiset unennäöt, kuuluivat sinne aivan keittiön vierestä.

Unta sai Ulrik vasta kolmannen kukonlaulun perästä, kuun koitar jo ammoin oli suudellut hämärikön posket tulenhehkuviksi ja uuden päivän koitto hyväili salin haalistuneita huonekaluja.

Herra von Kremer oli niin hartaasti syventynyt omaan sisäiseen murrosaikaansa, että hän pökertyi viikonpäivistä ja lauantaina, luullen sitä perjantaiksi unohti matkustaa Särgvereen. Mutta sinä päivänä pidettiin hänen asunnossaan tavallista suurempaa siivousta, käytettiin näet hyväksi asukkaan poissaoloa, ja niinpä sattui, että pesijä joutui perälle, kun Vilhelmina ei vielä ollut saanut käskyäkään antaa panna hevoset valjaisiin.

"Ei", lasketteli Kremerin herra palvelijoille, "en ollut ajatellutkaan mennä tänään Särgvereen, menen illalla junalla kaupunkiin. Mutta Marin työ ei häiritse minua, voin mennä ulos, kun hän ryhtyy pesemään viimeistä kamaria eikä ensimmäinen ole vielä kuiva."

Ja siten oli Prillupin nuorikko työssä sänkykamarissa, kun herra työhuoneessaan pani silmälasit nenälleen ja kokonaan syventyi talouskirjan numeroihin.

Heidän välillään oli kaksi suurta kamaria — varmastikaan he eivät häirinneet toinen toistaan.

Herra von Kremer työskentelikin jonkun aikaa täydessä rauhassa, sitten nousi hän äkkiä ylös, otti nenälasit pois ja lähti päättävin askelin Marin luo.

Mari oli polvillaan permannolla liikuttaen riepua tahdissa, minkä saattoi sovittaa lauseeseen: jumalalla päiviä, isännällä leipää! Hän ei viheltänyt tänään, vaan pureskeli nauhan pätkää, mikä lepatti hänen leukansa alla. Ollen sivuttain oveen päin, piti hänen huomaaman toisesta huoneesta tulija, mutta hän ei nostanut päätään eikä raottanut suutaan tervehdykseen ikäänkuin peläten ajankulukkeensa putoavan hampaista. Hänen päänsä, käsivartensa ja kaulansa olivat puolirintaan paljaat, ruskealla ja valkealla iholla helmeili hiki, tappurainen paidanjatko, joka näkyi koholle käännetyn hameen alta, jätti hänen hoikat säärensä peittämättä.

Lähenijä, jonka valmiiksi suunnitellut sanat kieleltä katosivat, ojensi äkillisen mielijohteen valtaamana kätensä nuorikon leuan alle. Niin nopeasti kuin salaman leimauksen luuli hän tuntevansa kourassaan nuo lihavat vakoset, ja peukalo kosketti hyllyvän leuanalusen pehmeyttä, samalla kun ihmeellisen uusi, ihmeellisen nuori, ihmeellisen huumaava hientuoksu nousi päähän. Kaikki se hiukaisi Ulrikia niin, että hän avuttomana pysähtyi tempaisten kätensä takaisin, mutta paljon enemmän vaikutti vielä päännytkähdys ja ilakoivaan voivotukseen yhdistyvä, naurava katse, jolla hänen röyhkeyteensä vastattiin. Korvissa kohiseva ja silmissä värähtävä veri antoi hänelle käsityksen löydöstä, mitä hän oli himoinnut, mitä tutkien tullut etsimään, mutta nyt hänen ottaessaan vastaan, pani säikähdys polvet notkumaan, ja sydän antoi neuvon paeta.

Sen hän tekikin. Tassutellen pesijän ympäri yli märän permannon, kääntyi hän samaa tietä takaisin, kummankaan sanaakaan hiiskumatta. Marin helmat olivat hullunkurisesti koholla ikäänkuin kätkisivät ne voitetun saaliin, jota hän riensi saiturin tavoin piilottamaan.

Kremer istui senjälkeen ruokasalissa neljännestunnin aivan hiljaa, kädet ristissä polvien ympärillä, silmänurkissa ja suun-juonteissa aran salainen ilo, jäsenissä suloinen väsymys. Viimein alkoi hän tylsänä toistaa ajatusta: Toisen kerran eteenpäin — toisen kerran paremmin! Ja seuraavan neljännestunnin kuluttua johtui hänen mieleensä: "Siellä yöpöydällä on minulla läkkirasiassa happamia karamellejakin — olisinpa ottanut karamellin ja pidellyt sitä suun yläpuolella kuin koiranpenikalle: hän olisi nauraen ottanut vastaan!" — Ja Ulrik katui, että se oli jäänyt tekemättä.

Mutta karamellit olivat siellä, ja Mari oli vielä siellä —?

Ei, mieluummin toisen kerran.

Ei muutosta siihen, mikä on — ei rikkoa tunnelmaa.

Ja hän jätti karamellit ja jäi paikoilleen, alkaen hellästi katsella oikean käden kämmentä ja peukaloa. Niin hyvä oli istua ja katsella kouraansa, jonka ihossa tuntui yhä vielä lämmin hivelevä kosketus ikäänkuin untuvia hyväillessä. Ja äkkiä haistoi hän jälleen sitä hientuoksuakin ja pani silmänsä kiinni ja päänsä tuolin nojalle. Näytti kuin tippuisi hänen viiksenpäistään onnea maahan, tilkka tilkan jälkeen oikealle ja vasemmalle puolen.

Mutta yhtäkkiä tunsi Kremer voimakasta tarvetta saada liikkua. Hänen mielestään oli kuin pitäisi hänen mennä saavutuksineen muuanne, kauemmaksi, tarkastamaan sitä uudessa paikassa. Hänen kärsimättömästi helistäessään kelloa ilmestyi Vilhelmina, kuivaten käsiään esiliinan nurkkaan.

"Käske valjastaa hevosta!"

"Jo nyt? Herranhan piti mennä illalla asemalle —?"

"Ei, menen kuitenkin Särgvereen."

Mutta sanalla Särgvere oli tänään omituisen huono kaiku Ulrikin korvissa, aivan kuin särkyneen lasin kilahdus. Ja samalla pisti hänen päähänsä vanhemman veli Henrikin antama sisarien pilkkanimi "kolme pingviiniä". Ja kummastakin nimestä syöksyi hänen poveensa kuin harminsekaisen pelon ailahdus. Vilhelmina ei ollut vielä päässyt ovesta uloskaan, kun Kremer peruutti Särgveren-matkansa ja valitsi jälleen kaupungin matkan määräksi. Miksi rautatiellä, voihan hevosillakin — tuskin kolmekymmentä virstaa! Ja vaunuissa olet yksin, istut itseksesi, ajattelet ja päättelet suloisesti keinuessasi.

Mutta uudet vaatteet ovat kaapissa ja kaappi on sänkykamarissa.

Menisihän Mari siksi aikaa muualle.

Mutta ei — ei tänään enää — ei enää kohtausta.

Ja Vilhelmiinan piti tuoda puku työhuoneeseen, missä Kremerin herra muutti vaatteet, vaikka kyllä sänkykamarikin jo oli valmis ja kuivakin.

Kun Mäenkylän herra tomukappa hartioilla ja musta huopahattu päässä palvelijan saattamana astui avonaisiin vaunuihin, jonka jalkapeitteen Vilhelmina tietyllä pyhyydellä, mistä hän itseään ihaili, pisti takaa koukkuun, etsi herra katseellaan keskimäisestä salin akkunasta ihmistä, joka painoi nenänsä litteäksi ruutuun. Kremerin katse ainoastaan hipaisi häntä, mutta hän luuli kuitenkin nähneensä, että katselija maiskutteli pientä pyöreätä törösuutaan.

Siis oli hän itsekin löytänyt rasian? — Se oli onneksi menevälle. — Siinä oli jotakin, joka heitä vielä lähensi. — Siinä oli uskallusta, tuttavallisuutta — —

Ja yhtäkkiä uskoi Ulrik, että hän itse oli pudottanut ensimmäisen makeisen tämän suuhun: pitänyt suun yläpuolella niinkuin sylikoiralle sokeria — — mutta tämä vain nauraen sieppasi sen! Ja vaunujen vieriessä akkunoitten ohi huoneen nurkitse, jäi menijä riemumielin tuijottamaan oman kyytimiehensä selkää niinkuin olisi riemuisa matka ollut kuvattuna Pietarin nukkavierun ajurintakin haalistuneeseen olkapäähän. Hän ei huomannut, kuinka karja-Tuomaan likaiset lapset, jotka jo varhain olivat odotellen seisseet, aukaisivat portin, hän ei nähnyt, että hevosenkengittäjät tervehtivät häntä pajan edessä, ja vaunut olivat jo vierineet virstan verran tienhaarasta Särgvereen päin ennenkuin hän huomasi erehdyksen.

"Pidätä, Pietari, minähän matkustan kaupunkiin!"

Pietari antoi raudikkojen juosta hölkyttää jonkun matkaa tietä eteenpäin, kiinnitti sitten ohjaksia ja päästi "tprr!" Kului vieläkin hetken aikaa ennenkuin hän käänsi pitkän kaulan jatkona olevat laihat parrattomat pojankasvonsa isäntään päin.

"Kaupunkiinko ehkä —?"

"Kaupunkiin, niin, — matkustan hevosilla kaupunkiin."

"Ettäkö hevosilla —?"

"Niin, hevosilla, — matkustan tänään hevosilla, kaupunkiin, en junalla."

"Vai ei junalla —?" Ja Pietarin roikkuva leuka putosi vieläkin alemmaksi, kun hänen pienenlainen, niskakuoppaan asti ulottuvan huopahatun peittämä päänsä hitaasti jälleen kääntyi eteenpäin. Pietari loi pitkän hyväilevän katseen pitkin ruunain teräviä selkiä — ne eivät olleetkaan ajo-, vaan ainoastaan paremmat työhevoset — ja tokaisi sitten hetken mietittyään:

"Mutta minulla ei ole kauroja mukana."

"Kauroja voit ostaa joko kaupungista tai matkan varrelta — annan sinulle rahaa."

Pietari alkoi jo kääntää hevosia, mutta viivytteli jälleen.

"Mutta minulla ei ole itsellenikään ei leipää eikä rahaa."

"Annan siis sinullekin hiukan rahaa."

"Vai minullekin?"

"No niin, — etkä sinä jää yöksi kaupunkiin — lepäät ja lähdet heti takaisin."

Oltiin siis niin pitkällä, että matka voi alkaa oikealle tielle ja sieltä kaupunkiin päin.

Neljäs luku.

Herra von Kremer viipyi Tallinnassa riemuisan pyhäpäivän, kävi Katarinan puistossa jaloittelemassa, kuunteli musiikkia kylpylän juhlasalissa, söi iltasta Hotel du Nordissa — aina yksin, sillä Henrik veli oli Särgveressä, ja vierasta seuraa ei hän kaivannut — ja nukkui molemmat yöt kuninkaallisesti hiljaisessa kaupunkiasunnossa, minkä hän oli vuokrannut yhdessä Särgveren omaisten kanssa Suurkadun varrelta. Mutta mitään suunnitelmaa ei hän saanut valmiiksi, niinkuin hän tullessaan oli toivonut. Näiden suunnittelujen kävi aina niin, että mitään päätöstä ei tahtonut syntyä, senvuoksi että vaivoin kootut ajatukset, niitä lähemmin tarkastettaessa taaskin lähtivät lentoon aivan kuin kiinnisaadut kärpäset kouraa raottaessa.

Ja Mäenkylässä aikoi hän jatkaa yritystä, ja niinpä liikuskeli hän maanantaista alkaen jälleen siellä, istuen iltaisin entiseen tapaan avatussa akkunassa. Satakieli oli lentänyt pois puutarha-aidan takaa, mutta sen sijaan oli ilmestynyt käki, ja sen usein uudistuvat yksinpuhelut kiihoittivat häntä suuresti: koivikossa eli nyt hänen ajatustensa pieni päällysmies.

Hänhän kyllä tiesi, mitä tehdä, ja oli varma siitä, ettei se jäisi tekemättä. Hän ei voinut enää peräytyä, tuo tunne oli hänessä todeksi varmistunut.

Tietysti pitää hänelle antaa lahjoja, mutta sen luontoisten sylit eivät ole vaativaisia, etenkään mökkiläisten, vielä vähemmän siinä suonvierellä asuvien, jotka kirkkoon mennessään lainaavat toinen toisiltaan lahjoja ja liinoja. Ei, se ei huolettanut vanhaa herraa.

Mutta siinä oli jotakin muuta, mikä himmensi näköalan, mikä hunnutti päämäärän hämäryyteen, ja siitä hämäryydestä tuli väliin esiin kuin pidättävä sormi — pidättävä tai kerrassaan uhkaavako?

Kremer arveli ensin, että siinä oli jotakin korkeampien lain käskyihin kuuluvaa, ja otti selvää asiasta. Mutta pian hän aivan rauhoittui. Nitimur in vetitum (niin paljon oli hänellä vielä jäljellä Tuomiokoulussa oppimaansa latinankielen taitoa) — sillä se on lihallista. Nekin siellä paksussa kirjassa, jota hän iltaisin luki ja jonka hyvin tunsi — nekin, ja kaikkein suurimmatkin ja voimakkaimmat heistä, jotka olivat valitut vaeltamaan itse pyhimmän kasvojen edessä — nämäkin olivat ihmisiä, jotka käydessään kompastuivat — miksi siis puhuakaan heikoista sellaisista kuin joku Mäenkylän Ulrik von Kremer — miksi puhua maan matoisista! Sillä mitä varten oli siis usko ja mitä varten katumus? Eihän kukaan kompastunut mielellään, eihän kukaan langennut huvikseen. Sen, joka tarkasti Ulrik von Kremerin menneisyyttä ja joka tuon pitkän koetusajan otti tutkiakseen, täytyi se havaita. Enemmänkin. Hänen täytyi tunnustaa, ettei Ulrik von Kremer ollutkaan heikointa ainesta, että hän oli kamppaillut kuin mies. Mutta kaikella on rajansa tässä maailmassa. Yhtäkkiä ei voikaan enää. Ihmisen pitää olla vain nöyrä eikä kadottaa näkyvistään pelastuksen ankkuria.

Ei, täältä päin ei noussut se häiritsevä sormi. Hän kertasi luvun toisensa jälkeen omaa paksua kirjaansa, lukien toisen opinkohdan toisensa perästä, ja huomasi joka taholta saavansa tukea omille mielipiteilleen. Eihän voinut toisin ollakaan. Nekin lauseet, jotka hän ennen oli käsittänyt hiukan toisin, vahvistivat nyt, hänen niitä lähemmin ja syvemmin tutkiessaan, näitä hänen uusia ajatuksiaan.

Mutta mistä syystä se sormi siis nousi?

Käki kukkui ja aikaa myöten selvisi se Ulrikille.

Der Anstand. Der höhere Anstand. Olet Ulrik von Kremer. Ei sovi salaisesti narrata köyhän mökkiläisen vaimoa, tämän selän takana. Niin tehdään mutta sinä et ole niitä sellaisia. Miten se voisi mielestäsi unohtua! Suurpalun Radeck'kin — jonka kunniantunto tulenvalolla tarkastettaessa ja ankarampaa mittapuuta käytettäessä ei ollut juuri kehuttava — hänkin oli antanut muorin mieluummin tunnustaa totuuden, vaikka vasta myöhempään. Ei, Ulrik, sinun on toimittava kunnon miehen tavoin — mökkiläistäkin kohtaan tulee sinun toimia kuin todellisen kunnian miehen! Eikä jäljestäpäin niinkuin Radeck, vaan edeltäpäin sinun pitää aivan yksinkertaisesti sopia Tönun kanssa asiasta — niinpä niinkin!

Kremerin mieli keveni, hänen etsivä henkensä oli saavuttanut totuuden.

Ja hän oli ylempänä Radeck'ia.

Mutta niin oli muutenkin parempi. Hänhän oli näppärä tyttö eikä mikään suupaltti. Mutta mene tiedä — vahingossa — joku joutava asia — joku syrjäinen tapahtuma — — salaisuudellakin on häntiä, joitten päät joskus jäävät näkyviin. — Ja tämäkin — se mies: mene tunne ihminen! Päältä katsoen vakainen ja ajattelevainen, mutta kun vihastuu, kun ilkeys hiipii poveen — kuka edeltäpäin voi tietää, kun itsekään ei tiedä, mitä tekee! Mutta: joku kivi öisin akkunasta — onni vielä, jollei se ole lyijypalanen — tai punainen kukko katolle! Niitä ei voi milloinkaan uskoa, niihin ei milloinkaan voi täydelleen luottaa — niillä on sellainen kiukku meikäläisiä kohtaan! Mutta kun kaikki on oikeudenmukaista ja laillista, kun koko suhde on laillistettu — käyköönpä sitten kumpikaan toinen toistaan käsiksi. Siten voi kirkas ase yöpöydän laatikossa jäädä lataamatta.

— — Tietysti täytyy hänen saada siitä korvaus. Hänen pitää saada siitä tuloja — tämän niinkuin toisenkin. Harrastusten tasapaino on rauhan takeena.

Mutta Kremer ei ollut vielä lainkaan selvillä, miten järjestää se puoli asiasta. Hän käytti taas jonkun aikaa neuvotteluun. Ja jälleen pääsi hänen rinnassaan Ormus Ahrimaanista voitolle.

Lähtien siitä edellytyksestä, ettei korvauksen antaja ole rikas, alkoi hän suunnittelunsa melkoisen alhaalta käsin. Lahjoittaako vuokra, niinkuin Radeck puheitten mukaan oli tehnyt? — Mutta siellä oli täyden talon vuokra, tässä ainoastaan kuudennestalo. — Antaako kylästä kuusipäiväinen talo? — Mutta niitä oli hänellä vain kolme eikä yhdenkään vuokrasopimus loppunut niin pian. — Ottaako kartanoon, — Pietarin tilalle kyyditsijäksi ja tallimieheksi, — tietysti maksaen paremman palkan? — Mutta ei ollut asuntoa naineelle miehelle, — alatuvan pari kamaria on täpötäynnä pareja, naimattomia ja lapsia, ja pesutuvassa, joka rannalla oli saunana, asui eräs poika äitinsä, erään leskivaimon kanssa.

— — Vahinko, ettei ole kapakkaa — niin, se on todellakin vahinko! Mitäs puuttuisi: saisi lahjaksi tavallisen vuokransa — ja olisi pomomies päällepäätteeksi! Mutta asiata ei voi auttaa — naapurikartanon kapakka on kylän toisessa päässä eikä kirkon anniskelukaan ole toisella puolen kaukana!

— — Vai teemmekö ehkä pelkästään rahakaupat? — Kaikkein yksinkertaisinta, kaikkein selvintä — mitä?

Mutta ei! Se ajatus oli kerrassaan vastenmielinen. Sehän näyttäisi kaupalta — olisi kuin öinen kauppa kaupungin kadulla tai tietyssä laitoksessa. Ei, siitä ei tule mitään, ei kummallekaan rahaa — ei kummallekaan pelkästään sitä käteen, on toisiakin keinoja!

— — Ja yleensä, Ulrik, älä ole itara, älä tingi! Et ole rikas, mutta et myöskään köyhä etkä saituri. Määrää heille jotakin, mikä tekee heidät onnellisiksi — onnellisiksi ja kiitollisiksi!

Mutta mitä siis esimerkiksi?

No niin, hm — ilmoita talot syksyllä myytäviksi! Tahtoisit kyllä tehdä sen vasta parin vuoden perästä — antaisit heidän itseäsi palvella — nehän ovat kaikki siinä niin huonovoimaisia, mutta voithan tehdä sen hetikin, se on oikeutesi. Ja sitten lahjoitat niistä yhden nuorelle parille — vaikkapa vain niitä pienimpiä! Sillä ainakaan puolet entisistä isännistä eivät pysty ostamaan.

Neuvo miellytti vanhaa herraa ja hetken aikaa ajatteli hän tehdä niin. Mutta harkinta ehätti väliin. Entäpä jollei suhde kestäkään? Jos vuoden tai parin perästä — samantekevää mistä syystä — tulee loppu! Heidän tai minun puoleltani — ihmisiähän olemme kaikki kolme — —.

Samassa johtui jotakin Kremerin mieleen, jotakin, mikä sai silmät suuriksi ja pani läiskäyttämään käden polvea vastaan. Hän hypähti seisomaan.

Hyvä on. Aivan niin. Siinä on pohja, mikä kestää.

Ja hänen mielestään oli kuin olisi ovi avautunut, ja sisään olisi astunut se suuri lapsi tuttavallisesti ja kotoisesti nauraen.

Tämä oli rehellistä. Teko oli yleväkin. Ei jokaisen haltuun jätetä tällaista elämänsuonta, lisäksi ilman rahatakuuta, sillä mistä tämä sen saisikaan. Vain onneen luottaen, täyden tappion uhallakin! Asia vaatii enemmän lahjoja ja taitoa kuin mitä päältäkatsoen voisi luulla, ja Tönu, tossana — — mutta olkoon — me uskallamme ryhtyä siihen!

Ja heidän puoleltaan! — Uskon (herra von Kremer nauroi ja katseli hullunkurisesti oikealle ja vasemmalle) — uskon, että he ovat tyytyväisiä katsellessaan Jaania! He voisivat olla kiitollisiakin, todellakin voisivat he olla sitä! — —

Hän alkoi astua nurkasta nurkkaan totuuteen päässeen ihmisen innolla, kädet housujentaskussa ja niska kenossa; tuulen liikutellessa joitakuita yksinäisiä haivenia hänen päälaellaan. — — Tietysti; aatteen toteutumisessa on omat väkänsä ja melkoisen jykevät. Jaanille täytyy maksaa takaus takaisin — sekä takaus että jo edeltäpäin käytetyt rahat. Niitä voi ehkä jo piankin vähitellen ruveta vähentämään ja jos syksyllä on runsaampi, antavampi syli, niin olemme Yrjönpäivään kuitit. Mutta takaus — se vaatii erityisen leikkauksen, eikä se ole helppokaan — valitettavasti ei helppo. — — Mutta olkoon — otamme kantaaksemme sen uhrauksen.

Hän pysähtyi peilin eteen ja katseli julkeasti toista Kremeriä silmiin. Hän tunsi, että he nyt olivat yksimielisiä. Ja samassa asennossa ollessaan täydensi hän oman ajatusten kiertonsa.

— — Jaan lähtee muutenkin pois, siispä annan Kurun kuudenneksen näille. Sen saisi hän vielä kaupanpäällisiksi. Sitä on monikin halunnut. — Ja kun minä vielä eteenkinpäin lisään lehmiä, siis — niin sanalla sanoen: Der Vorhang kann aufgehen!

Hän otti kepin ja hatun ja lähti kävelemään.

Mutta esirippu ei noussut ja Tönu ei ilmaantunut. Puuttui kutsuja. Kremer siirsi kutsun päivästä päivään tietämättä, mistä syystä, jollei senvuoksi että huomenna näytti sopivammalta kuin tänään ja ylihuomenna vieläkin sopivammalta.

Eräänä aamuna huomasi hän männikön luona Tönun ja huusi häntä. Mutta miehen tultua ei huutajalla ollut mitään puhuttavaa.

"Hoh, joutavia — unohtui jo mielestä!"

Tönu arveli, että ehkä velka, ja sanoi: "Enkö saa maksaa herralle suvityöllä, mitä keväällä jäin velkaa."

"Ei, ei, se oli jotakin muuta", vastasi herra ollen jo menossa. "Ehkäpä tulet joskus konttoriin, kyllä sitten puhun."

Tönu tuli "konttoriin" — se on Kremerin herran työhuoneeseen — seuraavana päivänä illalla, mutta tuli varmaankin liian varhain, sillä herran täytyi ajatella ennenkuin hän osasi alkaa, ja sittenkin hän vain kysyi:

"Niin niin — puhuitko jo Reemetille heinäurakasta?"

"Puhuin kyllä."

"No mistä hän lupasi sinulle?"

"Suoltapa — mistä muualtakaan."

Vanha herra katseli akkunasta ulos ja mumisi jotakin, mikä kuului miltei kuin: "Voisit saada ylempääkin", mutta Tönu ei voinut vannoa sanoiko hän todella niin. Ja sitten virkkoi hän yhtäkkiä:

"Kuule, Tönu, voisit heti syksyllä repiä pois kaikki happomarjapensaat moision peltojen ääreltä. Särgveren herra luki eräästä kirjasta, että ne ovat viljalle vahingolliset. Niistä tarttuu ruostetta korsiviljaan."

"Mutta syksyllä tulevat kaupunkien puutarhurit ja maksavat marjoista herralle rahaa."

"Hoh, nekö kurkunsuolaajat? Mitä ne raadot maksavat minulle! Vahinko on kymmentä kertaa suurempi. Voit ryhtyä työhön, kun he tänä vuonna ovat käyneet. Vaot ota itsellesi."

Siinä kaikki. Ja syksyyn on vielä aikaa. Tönu ei käsittänyt, mikä kiire näillä happomarjapensailla nyt juuri oli. — —

Seuraavat päivät eli Ulrik velttona ihmeellisessä, hivuttavassa tuskassa. Hän ei päässyt selvyyteen itsestään, tuntui kuin hänessä olisi jokin ollut pois sijoiltaan. Kaikki oli järjestyksessä eikä kuitenkaan mitään! Sydän oli valmis eikä kuitenkaan ollut! Hän ei enää nähnyt mitään sormea, ei varoittavaa eikä uhkaavaa, ja pysyi kuitenkin paikoillaan. Mitä sinä oli, mitä siinä vielä voisi olla?

Häpesikö hän heitä? Heitä molempia ja muita?

Ei, vastasi hän nauraen naurua, mikä ei ollut varsin kaukana halveksunnasta. Nuo ja ne kaikki — he saisivat ajatella hänestä mitä tahtoisivat, se ei liikuttaisi häntä.

Heidän vuokseen oli hän ennenkin ollut ja tehnyt, kuten itse oli parhaaksi katsonut, muutenhan pitäisi hävetä sekä hevosia että variksiakin. Ainoastaan kolmen ihmisen ei tarvinnut sitä tietää — niiden kolmen siellä Särgveressä — niiden kolmen pingviinin, eikä suinkaan ollut vaikeata pitää heiltä se salassa.

Mutta Kremerin herra istui avonaisessa akkunassa ja mietiskeli edelleen, vaikka kyllä kaikki jo oli järjestyksessä, eikä näitä ajatuksia enää kukaan ollut kiihottamassa, sillä käkönenkin jo vaikeni kaalimaan takana. Varmaankin lensi se jälleen johonkin satakielen sijalle laulamaan kiihoittavaa säveltään jollekulle toiselle visapäälle.

Mutta käkeäkin seurasi toinen.

Mutta se ei laulanut, vaan nauroi.

Se nauraa mäkätti suon alapuolella, niinkuin näkisi se sieltä jonkun ennennäkemättömän narrin.

Mäenkylän herra piti sitä ensin lintuna, pukin äänellä mäkättävänä lintuna, mutta uskoi viimein, että siellä on ihminen — ihminen tai jokin samantapainen eläin. Hän luuli näkevänsä sen pörröisen pään ja pujoparran, sen tölppönenän ja kelminsilmät, ja teroittaessaan katsettaan keksi hän vielä miehisen sorkan ja sarventöngät.

Nyt löi Mäenkylän herra nyrkkiään akkunalautaan ja nousi ylös, kumpikin viiksenpää poskella päättäväisen kankeana. Leikkiä ei hän sallinut itsestään laskettavan.

Mutta hän ei ollut vielä ryhtynyt toimeen, hän vasta vauhtia ottaen mittaili neljän kamarinsa yhteistä pituutta. Jossakin kalistettiin oven linkkua. Kremer meni avaamaan. Työhuoneen ovella seisoi Mari, pieni koppanen käsivarrella.

"Toin herralle munia, mutta keittiössä ei ole ristinsielua, ovi on lukossa."

Hän katsoi herraa vasten naamaa, tämän suu oli auki, mutta vastausta ei kuulunut, senvuoksi jatkoi hän selitystä.

"Ehkä herra ottaa itse vastaan, minulla ei olisi aikaa odottaa, minun pitää mennä kirkolle kauppapuotiin."

Vain kädellä viitattiin Maria astumaan sisään, ja sen tapahduttua vaiettiin vieläkin.

Kremer oli todellakin hiukan pökerryksissä. Ensimmäistä kertaa näki hän Marin paremmissa vaatteissa ja niin puhtaana, niin ihmeen puhtaana kasvoiltaan. Erittäin selvästi tulivat silmät esiin noissa puhtaissa kasvoissa, olisi voinut nähdä sinisiä kristalleja mustan terän ympärillä. Päivettyneisyyskin oli pesty pois, niin että kaula ja pehmyt leuanalus näytti ainoastaan hiukan verran valkeammalta. Jotakin villiä täytyi olla väreissä, mitä nuorikolla oli päässään ja varrellaan, vaikkakin ne näkijän silmissä sulivat epämääräiseksi uduksi. Selvimmin huomasi hän ainoastaan tummanpunaisen myssyn tupsun, sillä se hehkui kuin yksinäinen hiili kellertävän tuhan keskellä.

Jotain tehdäkseen otti Kremer koppasen Marin käsivarrelta ja jäi sitä kahdella sormenpäällään pitelemään sangasta, aivankuin sisällön painoa punniten.

"Tahtoisin saada korin takaisin", huomautti Mari omalla välkkyvällä hymyllään, mikä kipinän tavoin pilkahti keskeltä keskeymätöntä totisuutta ja jälleen katosi siihen.

"Takaisin — — vai niin — — no, siis ladomme ne tähän — —."

Kremer pani kopan vasempaan käteensä ja alkoi oikealla latoa munia parittain riviin kirjoituspöydälle. Mutta varmaankin oli tuo työtätekevä käsi hätiköivä, sillä yksi muna putosi maahan. Molemmat katsoivat sitä: jopa muodostui vanhanherran saappaan kärjen eteen suuri kullankarvainen silmä.

Vain pudottaja nauroi, haihtuva puna poskilla, mutta katsoja jäi vastoin odotusta totiseksi.

"Luvatkaa", huomautti nuorikko ottaen herralta korin ja latoen munat tyynesti ja nopeasti vihreälle kirjoitusmatolle. "Viisitoista paria — — tämän kokoisia." Hän osoitti sormellaan permannolle.

Sisäisesti vahvistuneena siitä, ettei Mari nauranutkaan, saattoi herra von Kremerkin asettaa sanoihinsa jonkunlaista tiettyä leikillisyyttä kun hän maahan katsoessaan kysyi: "Mutta mitä me tälle teemme?"

"Minä voisin sen pyyhkiä pois, jos — —" nuorikko katsoi ympärilleen.

"Ei, ei — sanoin niin vain suotta, — kyllä Vilhelmina korjaa itse pois sen."

"Ehkä hän pyörtyy nähdessään sen."

"Kyllä minä herätän hänet jälleen henkiin."

Marin kuvitellessa sellaista herättämistä alkoi hänen nauruhermojaan nähtävästi hyvin kutkuttaa, sillä nyt valaisi salama laajasti ja kirkkaasti joka viivan hänen puhtaiksi pestyillä poskillaan. Hänen silmänsä sädehtivät, harvat hampaat näkyivät, ja upea rinta ilmoitti kätkettyä eloa.

Mutta siinä oli jotakin, mikä hämmensi Ulrikin järkeä. Kuin unessa muisti hän minuuttia myöhemmin tarjonneensa Marille suurempaa rahaa, ja että tällä ei ollut antaa takaisin, ja että hän kuitenkin pisti rahan Marin kouraan, änkyttäen, että nuorikko edelleenkin toisi munia. Selvemmin muisti hän kuinka hän ovea avatessaan äkkiä kävi kiinni tämän käsivarteen ja äänellä, mikä hänelle itselleenkin oli vieras, kovalla ja korkealla äänellä, käski:

"Sano Tönulle, että hän tulee huomenna konttoriin — — sano, että hän jo tänä iltana tulee!"

Viides luku.

Kun Prillup tuli 'konttorista', ei hän uskaltanut päästää villakoiran naamalleen tunteitaan vastaavaa ilmettä, niin kauan kuin kartanon akkunat katselivat liian läheltä hänen selkäänsä. Hän piti olkapäät pystyssä, pää oli maata kohden ja pitkät koivet puikkelehtivat eteenpäin. Vasta parin sadan askeleen perästä katsoi hän taakseen ja nauroi. Astui sitten taas eteenpäin, katsoi jälleen taakseen ja nauroi taaskin. Tuo tapahtui vielä kolmannenkin kerran ja perinpohjaisemmin, Prillupin joutuessa pähkinäpuumetsikön laitaa myöten harjanteelle, mistä alkoi Kruusimäen kukkula. Sitten ojentautui hän täyteen pituuteensa, tunnusteli hetken aikaa totisena iltaruskon punaamaa rakennusta, veti huuliaan purren suutaan virnistykseen ja päästi sitten vapisten vallalleen jotakin, mikä suuresti muistutti siilin murinata. Ja sitten nielaisi hän välistä, kädet kouristuksentapaisesti lantioitten ympärillä:

"— — Hyvä pilajuttu! — — Pilajuttu! — — Pitää kaikille kertoa!"

Prillup astui edelleen, selviydyttyään täydelleen naurun ryöpystä ja katseli mennessään kostein silmin ympärilleen nähdäkseen jonkun, jolle alkaa puhua. Mutta tiellä ei ollut ketään ei edessä eikä takana. Poskipäihin saakka ulottuvassa parrassa pysyi vielä kauan aikaa hymyn väre naurun jäännöksenä, kunnes sen hetkeksi sammutti uusi ajatus.

— — Vai kujeili toinen? — — Tahtoi narrata. — — No, että liian nuori oli vanhalle reuhkanalle? — — Että mitä hänen pitäisi vastata? — — Ettäkö tallukkajalka, kun kuulee — —?

Hän katsoi kieroon ja melkein varovasti tallukoitansa ja muistutteli uudestaan kaikkea, mitä oli kuullut ja nähnyt. Mutta nähtävästi pääsi hän päätökseen, minkä väliin vilahtanut ajatus oli karkoittanut, sillä jo taas loistivat karvaiset kasvot ilosta. Yhtäkkiä työnsi hän sormet partaansa, kohotti kosteita viiksiään ja tuuhisteli nenäänsä sitä haistellen: "Äm — — äm — — mokoma ryyppy. On kuin siirappijuomaa, mutta kappas vain, mitä renkaita tekee sydämen kohdalle!" — Prillup oli juonut konttorissa kaksi juomalasillista portviiniä ja unohtanut pyyhkiä suunsa.

Kun hän nyt naurussasuin lönkytti porttia kohden, oikean käden peukalo kohti sydäntä, johon isännän ryyppy teki hauskoja kuvioita, ollen lujasti päättänyt kertoa heti lämpimältään lähimmälle vastaantulijalle konttorissa kuulemansa hullun pilan, jotta toisetkin saisivat nauraa, johtui äkkiä hänen mieleensä jotakin, mitä hän ei voinut selittää itselleen. Hän poikkesi tien viereen, ja siellä, missä kolmetoista kaharaista mäntyä kasvoi rinnakkain harjanteen hietikolla, siellä tekivät hänen jalkansa yhtäkkiä tenän, niin että hän kaatui selälleen täyteen pituuteensa kitukasvuiselle nurmikolle.

Maitotalous!

Prillup jäi katsomaan iltaruskoa, silmät selko selällään, hiljaa kuin puukalikka, kädet ristissä pään alla. Taivaankaari hehkui vielä punaisena ja keltaisena kaikissa eri vivahduksissa, eräällä keskellä kaarta olevalla pilvenmöhkäleellä, joka näytti kaksipäisen mustan vaakunakotkan muotoiselta, oli niin kirkkaan loistavat ääriviivat, kuin seisoisi lintu aukeaman edessä, mistä taivaanvaltakunnan valo hohti sen selkään. Vielä toisiakin taivaan eläviä liikkui hitaasti etelästäpäin kuumotusta kohti, toiset samanlaiset kuin maisetkin, jotkut ventovieraat alkaen reunoistaan loistaa heti kun joutuivat kotkan kohdalle. Mutta vähitellen loisto himmeni, värit yhä enemmän hämmentyivät, ja Tönun poski oli lopuksi sininen kuin paiseisiin kuolleen ihmisen.

Mutta hän loikoi yhä jäsentäänkään väräyttämättä. Käsiä ja kaulaa myöten vilisi pieniä mustia muurahaisia, sillä hän oli sattunut aivan niiden rakoisen pesän lähelle, ja muuan vilisti juuri yli parran ja huulten.

Vihdoin viimein Prillup kuitenkin tunsi kutituksen, raapaisi oikeaa ja vasempaa kylkeä ja nousi istualle. Sitten heilutteli huolimattomasti käsiään silmien edessä kuten sääskiä torjuessa, ja hypähti seisomaan. Ja nyt leikki hänen karvaisilla kasvoillaan taas jotakin entisen naurun häivettä.

Mutta kun hän tuli takaisin tielle ja näki Otsan vanhan miehen kömpivän edellään kimppu haravanvarren puita olallaan, ei hän rynnännyt tämän jälkeen, ja kun Pikku-Jüri-Krööt tuli vainiolla häntä vastaan, ei Tönulla ollut tällekään mitään puhuttavaa. Hän asteli suoraa päätä Prillupin portille, niin ajatuksissaan, että kulki sylin verran keinun ohitse, huomaamatta Pajusen tytön tervehdystä.

Portilla hypähteli Kaaru häntä vastaan, ei ainoastaan häntäänsä kieputtaen vaan puolta ruumistaan; se paljasti irvistäen valkeat hampaansa, puuskuttaen koko sydämestään. Mutta tällekään ei tulijalla ollut sanottavaa, ei sitä eikä tätä, muuta palkintoa se ei saanut kuin että isäntä toisella puolen veräjätä jäi sitä katselemaan. Mutta Kaarasta tuntui varsin oudolta tuo tuijotus ja jatkuva paikalla seisominen, niin että se piti parempana kadota iltahämyyn, mikä tuhkan hienona oli varissut yli pihan, tylsyttäen ääriviivat ja hämmentäen esineitten muodot.

Prillup aikoi jo mennä tupaan, mutta huomasi kolme harmaata hahmoa aidalla pihan päässä ja meni sinne. Niinkuin suuri yölintu poikineen, toinen toisen siiven peitossa, toinen toisen, kaikki puristautuneina toisiinsa, istui siellä Mari Jukun ja Annin kanssa kaikkien nenät suota kohti.

"Mitä ihmettä te siinä oikein katselette?" nauroi isä.

"Me kuuntelemme Tapun väen puheen pakinata", vastasi Anni kuiskaten, "mutta ole vaiti!"

Kuulakka, viileä ilma oli todellakin niin äänetöntä, että suonotkon toiselta puolen, Kruusimäen tasalla olevalta pengermiköltä, jonka aukeamassa vesaikon välistä hämärsi Tapun kylä, saattoi kuulla ihmisääniä — niin hämmästyttävän ja hullunkurisen selvästi aivankuin seisoisi näkymätön puhelija lähimmän pensaan takana. Tosin jäivät sidesanat enimmäkseen kuulumatta ikäänkuin olisi ajoittain pantu kansi päälle, mutta myöskin varisi käsitesanoja, mikä kaikki teki lauseitten sisällön varsin hullunkuriseksi.

Mutta nuo kolme kuulijaa eivät nauraneet ihmeellisille yhteensattumille, kaikkien silmät ja suut olivat muuttumatta jännitetyn totisina, toisinaan vain lapset katsoivat äitiä kasvoihin.