Päivän koittaessa: Novelli

PÄIVÄN KOITTAESSA

Novelli

Kirj.

EDUARD WILDE

Tekijän luvalla vironkielestä suomentanut

Ape Laitio

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.

I

V:n puoliasemalla ja sen lähimmässä ympäristössä vallitsi muuten uninen ikävyys; asemapäällikkö istui huoneessaan, joi teetä, luki "Svjetiä" ja haukotteli; virantoimituksessa oleva telegrafisti ajatteli niin kauvan 20:ttä päivää [virkamiesten palkanmaksupäivä], kunnes hänen päänsä vaipui apparaattipöydän laitaa vasten ja silmät menivät kiinni; vahtimestari istui kyyryissään pakaasihuoneessa vaa'an päällä ja paikkasi poikansa kenkiä; ainoastaan ratamestari käveli hiljalleen aseman edessä kiskoilla, antoi vaihdemiehelle muutamia käskyjä ja läksi sitten kotiin vaimonsa luo; sireenipensastossa, pienen, keltaiseksi maalatun aseman takana visertelivät varpuset, joukko koppakuoriaisia lenteli nuorten päärynä- ja pihlajapuiden ympärillä, alhaalta metsästä kuului käen kukunta — muuten oli kaikki hiljaista, uinuvaa.

Mutta kun matkustajajunat aamuin illoin olivat tulossa, muuttui elämä V:n asemalla vilkkaammaksi kuin usealla suurella asemalla — luonnollisesti kuitenkin ainoastaan kesällä. Kaikkia teitä myöten, jotka pohjoisesta ja idästä johtivat asemalle — ja niitä oli hyvin paljon — tuli viheriöivien puiden ja pensasten välitse näkyviin valkoisia hattuja, vaaleita naispukuja, värikkäitä päivänvarjoja ja kaikenkarvaisia miesten päällystakkeja, ja pian vallitsi asemasillalla vilkas liike, hupaisa pujotteleminen toistensa ohi ja äänekäs hälinä. Asematalon seinien nojaile kokoontui joukko polkupyöriä, päärynä- ja pihlajapuiden alla taasen oli joukko hevosia satuloituina tahi vankkurien edessä. Parin virstan päässä V:n asemalta sijaitsi näet hiljan rakennettu kesähuvila, jonka asukkaille, etenkin nuoremmille, junien tulo ja lähtö tarjosivat hauskaa vaihtelua, etenkin kun asemalle johtavat, kuusimetsän ja viheriöivien niittyjen halki vievät tiet olivat aivan kuin luodut huvikävelyä varten.

T:n huvilassa asui rikkaita kaupunkilaisporvareita; sen voi nähdä heidän tyttäristään ja pojistaan heidän ollessaan asemasillalla. Heidän ulkomuotonsa, pukunsa, koristuksensa, heidän liikkumis- ja keskustelutapansa, kaikessa ilmeni tunnettu piirre, joka heidät muihin sisällisesti yhdistää, mutta ulkonaisesti heistä eroittaa, ja joka siinä yhteiskuntaluokassa on selvästi huomattavissa. Nuori asemapäällikkö, joka huoneessaan "Svjetiä" lukiessaan oli ikävästä haukotellut, miten reippaasti hän nyt liikkuikaan, miten kunnioittavasti hän tervehtikään puolelle ja toiselle, miten kärsivällisesti hän kuuntelikaan kaikkia, joilla oli häneltä jotakin kysyttävää tahi toivottavaa, ja miten punastuikaan hän onnellisuudesta, kun joku nuorista neitosista häntä kaikenlaisilla miellyttävillä kysymyksillä kunnioitti! Ja vahtimestari ja kantaja — he muuttuivat heti näiden herrojen kuuliaisiksi palvelijoiksi, kumarteleviksi käskyläisiksi, he olivat heti valmiit kiireesti lähtemään, kun joku herra, rouva tahi neiti lähetti heidät jollekin asialle. Väsynyt telegrafisti, joka niin suurella kaiholla odotti 20:ttä päivää, oli jo aikoja sitten herännyt unestaan, tähysteli ikkunasta puoleksi kunnioitettavalla uteliaisuudella ulos ja tunsi hivelevää riemua, kun herrasväen joukossa, joka ei häntä huomannut, löytyi henkilö, jota hän voi tervehtiä, olkoonpa, että se oli ainoastaan erään tohtorin rouvan — lastenhoitaja.

Eräänä tuorstai-iltana toukokuun loppupuolella, jolloin Andrei Petrowitschia kohtasi se odottamaton kunnia, että Riesemannin tyttäret olivat veljineen ja vieraineen itse saapuneet häntä asemalle vastaanottamaan, tarjosi V:n asema tavallista eloisamman kuvan. Asemasillalla käveli suuremmissa ja pienemmissä ryhmissä muodinmukaisesti kammattuja nuoria neitosia vaaleissa kesäpuvuissa, nuoria herroja valkoisine hattuineen tahi kirjavine urheilulakkeineen, viikset ylöspäin kierrettyinä ja kiilloitetut kepit kädessä, ja vielä lisäksi useammanikäisiä alaikäisiä nuoria tyttöjä lyhyine päällystakkeineen ja lyhyempine ja pitempine palmikoineen, joita useammanväriset nauhat koristivat, ja lopuksi nuorempia ja vanhempia poikasia, joista toiset olivat koululaisten puvussa, toiset taasen olivat puetut ohuisiin valkeisiin kesävaatteisiin. Vanhempaa herrasväkeä oli verrattain vähän saapuvilla, he nauttivat kotona kauniissa puutarhoissaan lämpimästä, ihanasta kesäillasta.

Andrei Petrowitsch Kurbatow oli pari päivää takaperin kirjoittanut saapuvansa tämäniltaisessa junassa perille. Herra Riesemann lähetti hänelle kyytimiehen "sharabaneilla" vastaan asemalle. Että Riesemannin herrasväestä, joka parhaillaan vietti vieraiden kera hauskasti neiti Stellan syntymäpäivää, kukaan ei tahtonut mennä itse noutamaan Eberhardin tulevaa opettajaa asemalta, oli aivan luonnollista. Tämä ei ollut Eberhardille itselleenkään mieluista, sillä ensinnäkin tunsi hän kaikkia opettajia, parastakin, kohtaan erikoista vastenmielisyyttä, ja toiseksi oli opettaja, jonka piti tulla hänen kesäistä loma-aikaansa häiritsemään, ja jota hän tämän vuoksi sydämensä pohjasta ennakkoluuloisesti vihasi, ainoastaan köyhä venäläinen ylioppilas, jota hän, rikkaan tehtailijan poika, voi alentua pitämään ainoastaan palvelijan veroisena. Vaan äkkiä huudahti neiti Stella, joka oli tänään kauniin sulhasensa rinnalla erittäin hyvällä tuulella:

"Lapset, lähtekäämme asemalle herra Kurbatowia vastaanottamaan! Agathe-täti kirjoittaa Pietarista, että hän kaikesta huolimatta on jotenkin hauska ihminen."

Mitä neiti Stella sanoilla "huolimatta kaikesta" tarkoitti, jätti hän toisille selittämättä, kun hänen ehdotukseensa heti suostuttiin. Ensimäisenä tietysti herra Göbler, jonka periaatteena oli sulhasena täyttää empimättä suloisen morsiamensa pienimmätkin toivomukset, sitten Heinrich Bergmann, joka itse oli ylioppilas ja sentähden halusi uteliaana oppia tuntemaan pietarilaista toveriaan, jota Stella oli sanonut hauskaksi ihmiseksi; pari nuorta neitoa ja eräs herra vierasten joukosta suostuivat lähtemään kävelymatkalle, ja Eberhard päätti, asiaa filosofillisesti punniten: mitä aikaisemmin näet vihollisesi, sitä pikemmin voit hänelle hampaitasi näyttää, lähteä mukaan. — Ainoa vastahakoinen oli neiti Rita Riesemann, jonka huulet venyivät pitkiksi ja nuhtelevasti katsoen sisartaan silmiin, lausui terävällä, pisteliäällä äänellä, joka oli hänelle niin ominainen:

"Mutta ajattelehan toki, mitä tämä ihminen rupeaa itsestään ajattelemaan, jos me lähdemme häntä vastaanottamaan! Mehän saatamme hänet aivan itserakkaaksi!"

"Mitä joutavia", vastasi Stella, "hänhän saa aina asua meidän kanssamme yhdessä, meidän kanssamme yhdessä syödä, meidän kanssamme yhdessä vieraissa käydä. Ja lopuksi: hän on ylioppilas, kuten Agathe-täti kirjoittaa, hyvästä perheestä, vaikka köyhä."

"Ja voihan hän ajaa vankkureissa yksin kotiin, sillaikaa kun me palaamme jalan takaisin", lisäsi herra Göbler.

Rita katsoi tutkivasti Heinrich Bergmannia, ihailijaansa; tämä näkyi olevan kahdella päällä, kierteli hetken ylähuulessaan esiinpuhkeavia viiksenalkuja, työnsi viheriäisen ylioppilaslakkinsa, jota hän nyt kantoi päällyksettä, toiselle korvalleen ja lausui pitkäveteisellä, ylpeän huolettomalla äänellään:

"Tuleehan toki tietää, kenen kanssa on tekemisissä, ja ellei hän tiedä, niin kyllä me tiedämme."

"Mutta meidän tulee ainakin kysyä, mitä äiti asiasta ajattelee", tiuskasi Rita, nyt kuitenkin jo myöntyväisempänä. Vaan Stella oli jo lähtenyt Oswald Göblerin käsivarteen nojaten liikkeelle ja muut tekivät heidän jäljessään samoin, niin ettei neiti Ritalla, joka muuten olikin kävelyretken puolella, jäänyt muu neuvoksi kuin lähteä ylioppilaansa kanssa seuraamaan seuruetta.

Nyt kävelivät he asemasillalla edestakaisin ja kuluttivat tuttaviaan tervehtiessä ja tuntemattomampia tarkastellessa ja arvostellessa, vilkkaasti, sisällöttömästi keskustellen aikaansa. Kellon soitto oli jo ilmoittanut junan lähteneen edelliseltä asemalta, merkkilauta oli laskettu alas.

Stella Riesemannin tuli tänään todella olla hauskalla tuulella, siksi hän, — joka sisareensa verraten oli muuten ujo, totinen, melkeinpä ikävä, huudahti äkkiä vallattomasti nauraen:

"Lapset, kuka tahtoo lyödä kanssani vetoa? Minä väitän, että hän on tummaverinen!"

"Kuka niin?" kysyi Göbler.

"Andrei Petrowitsch luonnollisesti!"

"Eberhardin tuleva opettajako?"

"Niin."

"Mutta Stella, mitä meillä on sellaisen ihmisen tukan kanssa tekemistä", kaikui Ritan ääni ikäänkuin pienen ratsupiiskan läimäys. "Sinä näyt tuntevan aivan erityistä mielenkiintoa häntä kohtaan."

"Niin teenkin", nauroi Stella. "Tietäkää, että minä olen kyllästynyt kaikkiin niihin kasvoihin, joita me täällä joka päivä näemme, näihin jokapäiväisiin kasvoihin — tähän saakka!" Hän osotti etusormellaan kurkkuaan. "Minä olen kyllästynyt teitä kaikkia — suokaa anteeksi — katselemaan!"

"Minuako myöskin?" kysyi herra Oswald Göbler teeskennellyllä hämmästyksellä, kääntäen samalla kauniit, hienot herraskasvonsa hellästi ja iloisesti morsiamensa puoleen ja katseli häntä suurilla ruskeilla silmillään uhmaten suoraan silmiin.

"Mahdollista kyllä — minä näen sinut ja kaikki muutkin liiaksi usein", vastasi Stella, luoden samalla sulhaseensa sinisistä silmistään leikillisen ja samalla hellän katseen. "Minä näen teidät liian usein, ja se heikontaa näkemisen voimaa, eikä mikään ole luonnollisempaa, kun että minä katselen huvitettuna kaikkia uusia kasvoja, jotka saapuvat minun läheisyyteeni… Minä väitän, että Andrei Petrowitsch on tummaverinen, kuka väittää vastaan ja lyö kanssani kättä?"

Luonnollisesti tunsi herra Oswald Göbler, joka oli ottanut periaatteekseen sulhasena suostua empimättä kaikkiin morsiamensa toivomuksiin, olevansa velvoitettu ottamaan vedonlyöntivaatimuksen vastaan.

"Minä väitän, että hän on vaaleanverinen, ihan liinavalkea, ihan niinkuin isäsi tallirenki Janka; hänen silmäripsensäkin ovat valkeat kuin —." Herra Oswald Göbler alkoi ääneensä nauraa ja jätti sanansa kesken, lyödessään Stellan kanssa kättä. Vedon hinnaksi määrättiin vähän makeisia — toiselta puolelta kaksi naulaa suklaata, toiselta puolen — hiljaisella suostumuksella — määrätty luku suukkosia.

"Tietäkää", lausui tarttolainen osakuntalais-ylioppilas, suutuksissaan olevan neiti Ritan vieressä paljon merkitsevällä äänenpainolla, "jos Te, neiti Stella, tahdotte tietää, miltä Andrei Petrowitsch todella näyttää, niin voin Teille hänet kuvata."

"Tekö? Ettehän edes tunnekaan häntä!"

"Tunnen. Ainakin senverran, että voin hänet Teille kuvata. Tunnen useita Andrei Petrowitscheja ja kaikki he ovat samannäköisiä. Meillä Tartossa on heitä jo niin, että kuhisee — kuten tunnettua. Kuulkaa siis, neiti Stella: Andrei Petrowitsch Kurbatowilla on punainen paita paikattujen housujen päällä, ja kun hänellä on univormu selässään, voitte antaa siitä keittää kotona hyvällä tuloksella saippuaa, ja kun siihen vielä lisäätte palttoon, saatte enemmän saippuaa, kuin voitte pesuissanne vuodessa kuluttaa. Mutta mitä sitten Andrei Petrowitsch Kurbatowin tukkaan tulee, jonka väriä minä, ikävä kyllä, en voi sanoa, niin ulottuu se todennäköisesti kiharaisena olkapäille asti ja on niin tiheä, että ei haravakaan voi tunkea sen läpi, mikä osaksi johtuu siitä, että se ei ole kolmeen vuoteen kampaa eikä haravaa nähnytkään."

Koko seurue, Stellaa lukuunottamatta, nauroi, sydämellisimmin neiti Rita Riesemann, joka puoleksi kiitollisena, puoleksi ihmeissään katseli pilaa puhuvaa ihailijaansa. Heinrich Bergmannin kuvaus olisi sattuvaisuudestaan huolimatta ja raakuutensa puolesta ehkä tuntunut ilettävältä, mutta hän osasi pilkatessaan käyttää niin sydämellistä, viatonta ääntä, että se vähensi ja heikensi hänen sanojensa vastenmielistä vaikutusta. Stellakaan ei pahastunut, vaan koska hän nyt kerran oli ottanut vastustaakseen, ei hän tahtonut jäädä vastausta velkaa. "En tiedä, Heinrich, miten oikea Teidän kuvauksenne herra Kurbatowista on", hän lausui totisena, vaikka terävyydettä, "mutta Teidän täytyy itsennekin tunnustaa, että eivät sileäksi kammattu pää eikä neulansilmästä lähtenyt puku vielä ole mitään ihmisarvon merkkejä, eivät tee miestä mieheksi, vielä vähemmin huvittavaksi."

Heinrich Bergmann kumarsi kohteliaasti. "Nytpä sain!" lausui hän rauhallisesti.

Kun Rita ei tahtonut antaa voittoa niin helposti sisarelleen, veti hän, kuten hänellä tällaisissa tapauksissa oli tapana tehdä, punaiset huulensa ylenkatseelliseen hymyyn ja lausui: "Noh, mitä minuun tulee, seurustelen mieluummin koristetun ja harjatun hölmön, kun puolivillin neron kanssa; minulla ei ole mitään tekemistä ryysyisen ja likaisen ihmisen kanssa."

"Makuasia, armas Rita", nauroi neiti Stella, "tiedänhän, että sinä arvostelet ihmisiä heidän vaatteidensa mukaan ja pidät kykyä yleensä jokseenkin tarpeettomana asiana."

Väittelyn lopetti junan tulo asemalle. Asemakellon kimeä ääni esti neiti Ritan vastauksen kuulumasta. Konduktöörit hyppäsivät vaununsillalta maahan ja avasivat vaunujen ovet; vaunujen ikkunoista katsoi usea pölystynyt matkustaja ulos; maahanastujoita oli ainoastaan vähän.

Riesemannin seurue piti silmällä toisen luokan vaunuja; ainoastaan Henrik Bergmann ei sitä tehnyt; hän näet odotti Andrei Petrowitsch Kurbatowin astuvan ulos kolmannen luokan vaunusta, — ja hän oli oikeassa. Kesti kyllä kauvan, ennenkuin näkyviin tuli sellainen henkilö, jonka hän voi ylioppilaspuvustaan päättää Eberhardin tulevaksi opettajaksi, sillä tällä oli suuri ja raskas matka-arkku vaunun oven ja eteisen portaiden väliltä ulos kiskottavana ja alas kannettavana; mutta koska tämä oli ainoa ylioppilas, joka ylipäänsä astui ulos junasta, niin ei voinut olla epäilystäkään, että raskaan matka-arkun omistaja oli Andrei Petrowitsch.

Hänen vastassaolijoidensa kesken syntyi tärkeä neuvottelu siitä, tuleeko heidän lähestyä häntä kaikkien yhdessä, vai olisiko se annettava yksin herrojen ja Eberhardin tehtäväksi. Mutta ennenkuin tästä ehdittiin päättää, astui vieras ylioppilas, asetettuaan matka-arkkunsa asemasillalle, Eberhardin luo, joka kantoi realikoululaisten lakkia, ja kysyi saksaksi, murtaen heikosti venäjäksi: "Ettekö ole tehtailija Riesemannin poika?"

Poika kohotti ihmetellen silmänsä ja vastasi myöntäen.

"Sepä on hauskaa", lausui vieras tämän jälkeen venäjäksi ja ojensi ystävällisesti kätensä. "Olen Andrei Petrowitsch, tuleva toverisi ja ystäväsi. Puhuessasi minulle sinuttele minua, kuten minäkin sinulle teen. Ja nyt näytä minulle, missä ovat vankkurit, joille voin asettaa matka-arkkuni; ellei tie ole pitkä etkä sinä ole väsynyt, lähdemme jalan kotiin."

Eberhard ei tietänyt itsekään, mistä se johtui, mutta hän oli tulevan opettajansa tervehdyksestä niin hämmästynyt, ettei huomannut vastata mitään ja katseli neuvoa ja apua odottavan näköisenä sisariaan ja näiden vieraita, jotka seisoivat jonkun matkan päässä.

"Etkö olekaan yksinäsi?" kysyi Andrei Petrowitsch, joka loi katseensa samaan suuntaan kuin poikakin, jonka jälkeen seurue astui Stellan johdolla lähemmäksi. "Kuten näen, on sinulla paljon tovereita", lisäsi hän nauraen ja astui, ottaen lakkinsa päästään reippain askelin neitoja ja herroja kohti.

Mies, joka esitteli itsensä Riesemannin neidoille ja herroille, teki Stellan vedon voittajaksi, sillä Andrei Petrowitschilla oli mustanruskea tukka, joka ohimoilta jo oli harmaantunut, ja samallainen täysiparta, jossa samoin siellä täällä näkyi harmaita suortuvia. Mutta Henrik Bergmannin kuvaus hänestä oli muuten vaan vähäisessä määrässä sattuva. Herra Kurbatowin hiukset olivat lyhyiksi leikatut, hänen tiheä partansa ympyriäiseksi ajettu, hänen vaatteensa kyllä kuluneet ja vaalenneet, vaan eivät likaiset ja paikatut, paitaa ei hän myöskään kantanut housujen päällä, vaan univormun alta, jonka hän oli viskannut irralleen hartioille, näkyi valkea liinainen vormutakki. Ainoastaan hänen lakkiansa vastaan saattoi vaativaisemmalla katsojalla olla muistuttamisen aihetta; aurinko, sade ja tuuli olivat jo aikoja sitten hävittäneet sen alkuperäisen värin ja antaneet sille muodon ja värin, jolla ei ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä alkuperäisen kanssa.

Uteliaimmin katseli vierasta Stella ja teki sen huomion, että Andrei Petrowitsch oli ruma mies. Hänen kellertävänkalpeat kasvonsa olivat rokonarpien peittämät, hänen paksuhuulinen suunsa leveä, hänen suuri nenänsä tylppä; mutta vilkkaissa ja päivänpaahtamissa kasvoissa oli hänellä mustat, suuret silmät, joilla hän katseli kaikkia niin rauhallisesti ja tutkivasti, niin luottavasti ja luottamusta vaativasti. Andrei Petrowitschin keskikokoinen, tukeva vartalo oli moitteeton, hänen käyntinsä vapaa ja varma. Sitä vastoin herätti katkeraa huomiota, kun hän ojensi oikean kätensä tervehtiäksensä; Rita neiti hypähti hämmästyksestä kiljahtaen taaksepäin ja Stellakin otti käden ainoastaan vastahakoisesti vastaan.

"Teidän tulee tottua sellaiseen" sanoi Andrei Petrowitsch nauraen, "olen nähnyt, että sellaiseen voi hyvin pian tottua."

Herra Kurbatowin kättä peitti yltäyleensä — paria sormenpäätä lukuunottamatta — kaukaa käsivarrelta tuleva sinipunainen syntymämerkki. Käden äkkiarvaamaton näkeminen saattoi herättää luulon, että se on nahan alta täytetty jähmettyneellä verellä.

"Hänen olisi pitänyt käyttää kintaita — sehän on hirmuista", kuiskasi neiti Rita, tämän nähdessään inhoa osoittaen, poispäin Heinrich Bergmannin puoleen kääntyen.

Ikäänkuin olisi Andrei Petrowitsch kuullut nämät sanat, otti hän taskustaan parin liinaisia kintaita ja pani käteensä.

"En käytä mielelläni kesällä kintaita, suokaatte siis anteeksi", sanoi hän rauhallisesti seurueelle.

Sillä välin oli Riesemannin kuski ilmaantunut aseman eteen, viedäkseen opettajan tavarat vankkureille, mikä Stellan neuvosta heti tapahtuikin.

"Me saavuimme jalan asemalle ja lähdemme samoin takaisinkin, niinkuin me joka päivä ajanvietteeksi teemme. Te taas, herra Kurbatow, haluatte varmaankin lähteä vastaanne lähetetyillä sharabaneilla", lausui Stella Riesemann, joka oli ottanut toimittaakseen tässä tilaisuudessa emännän virkaa.

Mutta herra Kurbatow katseli tulevaa oppilastaan ja lausui:

"Siitä saakoon nuori toverini, jonka kanssa tahdon olla yhdessä, päättää; Bernhard, ajammeko vai lähdemmekö jalan?"

"Lähden toisten kanssa yhdessä jalan", lausui poika, altakulmain vierasta ja sitten hänen ohitseen katsoen.

"Siis lähden minäkin teidän kanssanne jalan", huomautti Andrei Kurbatow rauhallisesti.

Rita neiti rypisti otsaansa, kääntyi Heinrich Bergmannin puoleen kohottaen harmistuneena olkapäitään, pudisti päätään ja astui pari askelta eteenpäin, ikäänkuin tahtoen eroittautua seurasta. Heinrich Bergmann seurasi jäljessä, nähtävästi tämän tunteisiin yhtyen. Oswald Göbler katseli kysyvästi kauniilla silmillään morsiantaan ja sitten toisia neitosia ja heidän seuralaistaan, herra Johan Mühlbachia, vaan Stella Riesemann vastasi nopeasti ja kuulematta toisten mieltä:

"Hyvä, herra Kurbatow, tulkaa kanssamme! Jüri, vie opettajan matka-arkku vankkureihin ja aja kotiin; opettaja lähtee jalan."

Ei ollut ihme, että Rita Riesemann läksi Heinrich Bergmannin kanssa seurueen edelle ja koetti pysytellä siitä niin monen kymmenen askeleen päässä kuin mahdollista. Heidän jälkeensä kiiruhtivat toiset, niin että ainoastaan neiti Stella, Göbler ja Eberhard, — viimeksimainittu Stellan salaisesta käskystä — jäivät Andrei Petrowitschin luo. Toisinaan sattui niinkin hullusti, että Stella ja Kurbatow jäivät kahden, kun Göbler kävi usein John Mühlbachilta tulta paperossiinsa ottamassa ja joutui siten tämän kanssa keskusteluun, ja kun Eberhard sellaisina hetkinä, jolloin Stella oli venäläisen kanssa vilkkaammassa keskustelussa, käytti tilaisuutta kauemmaksi poistuakseen.

Neiti Stellan ystävyys vierasta kohtaan ei kummastuttanut ketään. Se oli yksi hänen "päähänpistojaan", joita Riesemannin tuttavapiirissä tiedettiin Stellalla usein olevan. Päähänpistoja, itsepäisyyttä, vieläpä usein itsekkäisyyttäkin. Tämä näkyi joskus ajatuksissa, mielipiteissä ja teoissa, joille usein naurettiin tahi suuttuneena päätä pudistettiin, erittäinkin vanhemman naisväen keskuudessa. Stellasta oli näet usein hupaista väittää sitä valeeksi, mitä toiset pitivät totena ja kiittää sitä, mitä toiset tuomitsivat. Hänen sanottiin potevan vastaansanomistautia, ja kun hän oli hyvä väittelijä, ei tahdottu joutua hänen kanssaan väittelyyn, vaan pidettiin parempana tulla hänen kanssaan ilman sellaista toimeen. Niin teki erittäinkin Oswald Göbler, jonka periaatteena oli, sulhasena, empimättä suostua kaikkiin morsiamensa toivomuksiin, — ja useat muut nuoret miehet. Kaikki antoivat neiti Stellalle anteeksi, että hän oli häilyväinen ja itsepäinen.

Mitä Eberhardiin tulee, ei häntä miellyttänyt ollenkaan uusi kiduttajansa, jollaisena hän piti jokaista opettajaa. Hän piti tätä rumana ja liiaksi typeränä ja inhosi häntä siksi, sekä vihasi häntä itsetietoisen, julkean käytöksensä tähden, joka muun muassa ilmeni siinä, että Andrei Petrowitsch oli hänelle, tehtailija Riesemannin ainoalle pojalle, heti ensimäisessä lauseessaan sanonut "sinä." Eikä tämä edes ollut oikea opettaja, vaan ainoastaan tilapäinen kotiopettaja kesäloman aikana. Että Andrei Petrowitsch oli antanut hänelle luvan sinutella itseään, oli pojan mielestä naurettavaa. Eberhard Riesemann vihasi ja inhosi Andrei Petrowitschia ja vaivasi matkalla pientä ja typerähköä päätänsä kysymyksellä, miten hän voisi jo heti näyttää vihamiehelleen hampaitaan. Hän alkoikin aivan pian:

"Te matkustitte kolmannessa luokassa, herra Kurbatow, vaikka isä antoi Teille matkarahan toista luokkaa varten", pisteli Eberhard Riesemann kiusaajaansa sellaisella hetkellä, jolloin suurin osa seurueesta sattui olemaan niin lähellä, että se voi kuulla jokaisen sanan.

Seurasi äänettömyys. Stella katseli suurin, pelokkain silmin poikaa, löytämättä sopivia sanoja, joilla voisi hänen sanojensa vaikutusta heikentää. Toiset kokoontuivat, nauruaan pidätellen, yhteen ryhmään. Oli ikävää, että Rita oli mennyt Henrik Bergmannin kanssa liian kauaksi edelle; hän olisi aivan varmaan nauranut veljensä viisaudelle sydämensä pohjasta, ainakin ensi hetkenä, sillä seuraavana vastasi jo Andrei Petrowitsch:

"Matkustin kolmannessa luokassa, koska tahdoin saada puhella matkan kestäessä; rahalla, joka jäi isältäsi saamastani summasta yli, ostin sinulle, Eberhard, hyvän kirjan lahjaksi. Pidätkö kirjoista, ystäväni?"

Ei, " ystävä " vihasi kirjoja, mutta kun hän tunsi olevansa masennettu, hän koetti nyt peittää neuvottomuutensa teeskentelyllä ja vastasi siis, että hän pitää kirjoista.

"Sepä hauskaa", sanoi herra Kurbatow, taputtaen häntä ystävällisesti olalle, "sillä minä pidän erittäin paljon kirjoista, ne ovat rakkaimmat ystäväni, joista en voi erota. Sentähden toin mukanani paljon kirjoja — raskas matka-arkkuni on niitä täynnä, — ja sinä saat niitä lukea, mitä tahdot ja mistä saat selvää. Minulla on useita kirjoja, joita entiset oppilaani ovat suurella nautinnolla ja suureksi hyödykseen lukeneet."

Eberhard katseli kauhuissaan tällaista vaarallista kirjatoukkaa ja käytti hyväkseen ensimäistä sopivaa tilaisuutta päästäkseen hänen läheisyydestään. Stella Riesemann, joka jälleen jäi yksin Andrei Petrowitschin kanssa, otti uudestaan puheeksi saman asian vaikka toisessa muodossa.

"Matkustitte kolmannessa luokassa, koska tahdoitte saada jutella", lausui hän äänellä, josta vielä kuului anteeksipyyntö veljen ilkeydestä. "Miten se on käsitettävissä, herra Kurbatow? Voihan toisessakin luokassa tavata sellaisia, joiden kanssa voi keskustella."

"Minusta on opettavampaa ja huvittavampaa keskustella rahvaan kanssa, ja rahvasta tapaan kolmannessa luokassa", vastasi Andrei Petrowitsch.

Vai niin, rahvaan ystävä! ajatteli Stella Riesemann, eikä hänen hymyilynsä ollut tätä ajatellessaan ivasta vapaa.

"Mutta Teidän puhelunne heidän kanssaan ei voinut kestää kauvan, sillä junan tultua Narvan ohi, kävi rahvaan kieli Teille varmaankin vaikeammaksi käsittää."

"Ei paljonkaan, neiti Riesemann! Ymmärrän hyvästi Viron kieltä. Olin kolme vuotta Viljannin maakunnassa kotiopettajana, ja kun kielten oppiminen ei ole minulle vaikeata, niin opin ympäristöni avulla puhumaan täydellisesti vironkieltä. Te olette varmaankin virolainen, neiti Riesemann?"

Neiti Stella loi pikaisen katseen Kurbatowiin.

"Mistä sen päätätte?"

"Teidän kasvonpiirteistänne. Mutta olenhan voinut erehtyä", vastasi Andrei Petrowitsch rauhallisena, kun neiti Stellan kasvot, — jota vieras — todennäköisesti tietämättään ja tahtomattaan — oli syvästi loukannut, peittyivät syvällä, tummalla punalla.

"Tietääkseni olen saksalainen", vastasi neiti Riesemann käheällä, kummallisen epävarmalla äänellä, katsellen salaa Kurbatowia, ikäänkuin peläten saavansa nähdä hänen kasvoillaan epäilyksen merkkejä.

Mutta Andrei Petrowitschin kasvot pysyivät muuttumattomina ja rauhallisina, niistä ei voinut mitään lukea.

Kuinka syvällinen vaikutus onkaan muutamalla pintapuolisella, ajattelemattomasti lausutulla sanalla! Andrei Kurbatow voi tuskin aavistaa, että hänen yksinkertaiset, sattumalta lausutut sanansa olivat tehneet ainoan henkilön, joka oli häntä ennakkoluulottomasti, melkeinpä ystävällisesti lähestynyt, vastustajakseen. Stella Riesemann tunsi itsensä loukatuksi. Sillä venäläisen piti toki tietää, — niin mietti nuori neito ensi kiihkossaan, — että virolaisten kasvonpiirteitä ei pidetä kauniina, ja Kurbatow oli häntä, Stella Riesemannia, joka täydellä syyllä piti kasvojaan sievinä, pitänyt kasvonpiirteidensä perusteella virolaisena. Se oli ensimäinen vääryys. Stella piti tällaista ihmistä lievimmin sanoen huolimattomana, tahdittomana. Mutta vieläkin enemmän. Jos Kurbatow todella oli elänyt useita vuosia Itämeren maakunnissa, niin tuli hänen tietää, että sikäläisissä varakkaissa ja sivistyneissä piireissä ei kukaan tahtonut olla virolainen, että sitä pidettiin alentavana, häpeällisenä, että sanalla "virolainen" voitiin tarkoittaa ainoastaan talonpoikia ja toisia alempia kansankerroksia, sivistymättömiä tahi vähemmän sivistyneitä ihmisiä. Mutta jos Kurbatow tiesi sen, oli hän tahtonut pahoittaa ja haavoittaa Stella Riesemannin mieltä. Muuhun päätökseen ei tehtailija Riesemannin tytär, jonka käsityskyky ei jaksanut ulottua oman yhteiskuntaluokkansa ahtaita rajoja ulommaksi, voinut tulla. Mutta Stella Riesemann vihasi vielä kolmannestakin syystä Andrei Petrowitschia. Tämä oli siitä syystä joutunut pahaan pulaan. Stella pelkäsi, että hänen valeensa tulisi ilmi. Jos Kurbatow vähääkään tunsi Itämeren maakuntain väestöä ja oloja, ja oli varmaa, että hän tunsi niitä jonkun verran, niin hänen tuli heti käsittää, että tehtailija Martin Riesemann oli sitä lajia saksalaisia, joka ei halunnut tunnustaa olevansa virolainen. Martin Riesemann ei ainoastaan puhunut viroa puhtaalla ja selvällä maalaismurteella, vaan puhui saksaa ja venäjääkin niin pahasti viroksi ääntäen ja murtaen ja teki näissä kielissä niin suuria kieliopillisia virheitä, että hänen kansallisuudestaan voi jäädä epätietoiseksi ainoastaan se, joka ei tietänyt, että virolaista kansakuntaa yleensä löytyikään maailmassa. Ja Stella Riesemann oli Kurbatowille väittänyt olevansa saksalainen!

Heidän keskustelunsa katkesi, mikä kuitenkin tuskastutti ainoastaan nuorta neitosta. Andrei Petrowitsch kulutti aikaansa kaikessa rauhassa ympäröivää luontoa ihaillen. Aurinko laskeutui parhaillaan metsän taa, jota he lähestyivät, muodostaen tummanviheriälle kuusistolle, jossa niityn syrjässä kasvoi sekaisin koivuja, leppiä ja pihlajia, tulenkarvaisen, loistavan taustan. Keltaisenpunertava hohde tunkihe kirkkaana kultaverkkona puiden läpi ja kutoi niiden latvojen ympärille punaisen, väreilevän sädekehän. Ilma oli täynnä kukka- ja heinämailla kasvavista kukista ja nuoresta ruohosta nousevaa raikasta tuoksua, niityn läpi juoksevan ojan pinnalta nousi kevyttä, valkeaa utua. Yksinäinen lintu lauleli surullisesti, kaihoa herättävin sävelin puussa, tiheästä lehdikosta kuului satakielen metallikirkas liverrys, vaihtuen toisinaan laulajan rinnasta vastustamattomasti nousevaksi, kuohuvaksi riemun ja toivon lauluksi: olihan taasen kevät! — oi, jospa se valmistaisi tietä armaalle, lämpimälle, hedelmälliselle kesälle!

"No, pääkaupunkilainen toveri, miten nyt on politiikan laita?"

Andrei Petrowitsch katsahti, ikäänkuin kevyestä unesta heräten, ylös. Hänen katseensa osuivat Heinrich Bergmannin lakkiin jonka alta näkyivät tämän nuoren miehen hienot, ruskottumattomat kasvot, joiden ilme oli itsetietoisen hyväntahtoinen, puoleksi ylpeä, puoleksi ystävällinen ja joilla kuvastui puoli-ivallinen hymy, samalla kun Bergmannin hiljainen ääni osoitti samaa. Nuori ylioppilas oli jättäytynyt edellä kulkevasta seurueesta jälkeen, ikäänkuin tahtoen kuulla, mistä venäläinen ja Stella Riesemann keskustelivat.

"Politiikanko?" kysyi Kurbatow. "Sen te varmaankin tunnette."

Bergmann pudisti vastenmielisesti päätään, samalla kun hän sytytti merenvahasta tehdyssä imukkeessa olevan ohuen, kellertävän paperossinsa.

"Me emme sekaannu politiikkaan, sehän on tunnettua", lausui hän, pannen erityisen painon sanalle 'me'.

"Teitähän ei siis huvita asia, jota kysytte."

"No, ajanvietteeksi haluaa aina saada kuulla, millainen tuleva meteli tulee olemaan. Sellainen asia huvittaa."

"Ikävää, herra Bergmann, etten voi teille sellaisesta mitään kertoa. Parasta on, että odotatte."

Heinrich Bergmann katsahti äkisti venäläistä silmiin, vaan Kurbatow katseli entiseen tapaansa suoraan eteensä maahan, niin että niistä ei voinut nähdä, piilikö vastauksessa pistosta vai eikö. Nähdessään, ettei hän valitsemallaan puheenaiheella saanut tilaisuutta oppia tarkemmin tuntemaan pääkaupunkilaista toveriaan, teki hän toisen, jokapäiväisemmän kysymyksen. Hän kysyi, kuinka kauvan tämä on ollut yliopistossa ja milloin hän aikoo sieltä erota.

"Päättäen harmaista suortuvista, jotka partaanne koristavat, pitänee Teidät lukea kunnioitettavien harmaapäiden joukkoon", lausui hän nauraen, ei kuitenkaan enää pilkallisesti, "tahi tulitteko vasta varttuneemmalla ijällä yliopistoon?"

"Olen ollut jo kymmenen vuotta yliopistossa. Aikaisin harmaantuminen näkyy olevan perheominaisuutemme; isävainajani oli kolmenkymmenen viiden vuoden ikäisenä vielä harmaampi kuin minä."

"Olette olleet kymmenen vuotta yliopistossa! Ja aina samassa satulassa?" [tiedekunta], huudahti Heinrich Bergmann.

"Ei, jo kolmannessa, tahi, jos niin tahdotte, neljännessä. Tulin ensin yliopistoon hengellisestä akatemiasta, ensin lainopilliseen tiedekuntaan, siirryin sitten kansantaloudelliseen ja valtio-oikeudelliseen sekä luen nyt lääketiedettä."

"Ja sitten?" nauroi Bergman.

"Sitä en vielä tiedä."

"Mutta minne te kaikella tällä viisaudella sitten kerran lähdette?"

"Sinne, missä sitä enimmin tarvitaan, missä voin sitä hyödyllisimmin käyttää."

"Omaksi vai toisten hyödyksi?"

"Sekä toisten että omaksi hyödykseni."

"Tahdotte mennä kansan sekaan, kuten tunnetussa sananparressa sanotaan?"

"Siellä olen jo."

"Oletteko päättäneet edelliset kurssinne?"

"Olen, olen lakitieteen kandidaatti."

"Ja tahdotteko vielä lukea lääkäriksi?"

"Luonnollisesti."

Bergmannin lähestyessä, — joka tietämättään oli saapunut niin sopivaan aikaan, oli Stella Riesemann poistunut Kurbatowin luota niin kauvas, ettei hän enään selvään kuullut heidän keskusteluaan. Nyt hän taasen lähestyi, oman mielipahansa nähtävästi unohtaen tahi tukahuttaen, häntä jälleen.

Henrik Bergmann katsahti salaa nuoren neidon puoleen, vilkutti hänelle silmiään ja epäilystä täynnä oleva, pidätetty hymy, joka hänen huulillaan väreili, näytti lausuvan Stellalle: Ei kaikki ole totta, mitä hän höpisee! Liioittelee ja koettaa vaikuttaa meihin! — Andrei Petrowitschin puoleen kääntyen sanoi hyvästi kasvatettu toveri samalla kertaa viekkaalla ja luottavalla äänellä:

"Ja minkä alan valitsette itsellenne kerran käytännölliseksi toimialaksenne, herra Kurbatow, yhdenkö vaiko kaikki yhdessä?"

"Sitä en tiedä", vastasi Andrei Petrowitsch. "Minulla ei ole tapana suunnitella tulevaisuuttani niin tarkoin, että rajoittaisin sen tarkalleen määrättyjen rajojen sisään. Luulen kuitenkin, että tulen tarvitsemaan kokoomiani tietoja niin yhdellä kuin toisellakin toimialalla, hoidanpa niitä sitten yhtaikaa tahi erikseen."

Nyt piti neiti Stella Riesemann aikaa sopivana ottaa uudelleen puheenvuoron, sillä hän tunsi, että hänen äkillinen vaikenemisensa saattoi tuntua Andrei Petrowitschista epäilyttävältä. Hänen silmissään oli itsetietoisen vaativa ilme, kun hän lausui:

"Mutta eikö hyöty, jonka Te tahdotte hankkia itsellenne ja toisille, olisi suurempi, jos olisitte antautuneet tutkimaan ainoastaan yhtä tieteenhaaraa ja pyhittäneet elämänne ainoastaan yhdelle kutsumukselle, omaa voimaanne opiskellessanne ja sen jälkeen toimiessanne pirstomatta?"

Andrei Petrowitsch käänsi epämiellyttävät kasvonsa nuoren neidon puoleen, katsoi hetken vaieten häntä silmiin, ja hänen kasvoillaan kuvastui mielihyvän iloinen loiste.

"Toisille hankkimani hyöty on mielestäni sitä suurempi, mitä enemmän minä tiedän yleistä, mitä vähemmin yksipuolinen olen. Mitä enemmän minulla on useille annettavaa, sitä parempi. Tahtoisin mieluummin olla huono asianajaja ja huono lääkäri, kuin ymmärtää huonosti elämää ja ihmisiä, kuin olla huono neuvonantaja ja arvostelija. Mitä omaan hyötyyni tulee, olisi minulle aineellisesti luonnollisesti hyödyllisempää tuntea perinpohjin yhden ainoan ammatin ja sitä tarmokkaasti hoitaa. Mutta minä olen kaikkea muuta, kuin käytännöllinen ihminen, neiti Riesemann, ja minun tiedoistani johtuu, etten jaksa olla käytännöllinen ihminen. Minulta puuttuu mielenlujuutta, sitkeyttä, kärsivällisyyttä elää aina samassa toimessa, tehdä aina samaa, ajatella aina samaa ja jäädä elinijäkseni samalle alalle. Voin tehdä paljon työtä, mutta en aina samallaista. Lääkärinä ja asianajajana tuntisin pian kateutta puunhakkaajaa tahi katontervaajaa kohtaan, heittäisin oman toimeni hiiteen ja lähtisin heidän kanssaan työhön."

"Ei kuitenkaan ijäksi", nauroi Stella. (Niin, hän saattoi taasen nauraakin hänelle!)

"Ei, ei ijäksi."

Henrik Bergman loi toisen kerran katseen nuoren neidin puoleen ja sanoi hänelle nauraen avoimesti: "Tahtoo tehdä itsensä huvittavaksi!" Mutta tällä kertaa ei Stella huomannut hänen katsettaan eikä nauruaan; hän oli tekemisissä ainoastaan Andrei Petrowitschin kanssa.

"Miten Te jouduitte hengelliseen akademiaan, herra Kurbatow?" kysyi hän.

"Minut pantiin sinne."

"Pantiin?"

"Niin. Isäni oli korkea-arvoinen kirkonmies ja toivoi, että minustakin tulisi samanlainen. Tahdoin täyttää hänen toivomuksensa, sillä rakastin häntä."

"Mutta tulevainen uranne ei Teitä miellyttänyt?"

"En tahtonut tulla yksipuoliseksi."

"Ja teitte siis isän tahtoa vastaan?"

"Niin."

"Isän kuoleman jälkeen?"

"Ei. Hänen eläessään. Hän antoi sen minulle anteeksi."

"Ja ellei hän olisi sitä tehnyt?"

"Olisin pysynyt päätöksessäni. Minun ei tullut elää isääni, vaan itseäni ja tulevaista toimialaani varten."

Neiti Stellan katse viipyi tällä kertaa kauemmin Kurbatowin rokonarpisilla, epämiellyttävillä kasvoilla, hän oli jonkun aikaa mietteisiin vaipuneena, ennenkuin kysyi:

"Miten Teitä on miellyttänyt tähänastinen opettajatoimenne?"'

Andrei Petrowitschin kasvoille levisi äkkiä heleä puna, joka muutti hänen kasvonsa melkein kauniiksi, ja hänen kuiva, karhea äänensä sai lempeän ja hellän kaiun.

"Sitä työtä rakastan yli kaiken; mielestäni on se toisinaan ainoa työ, joka kantaa hedelmiä ja palkitsee tekijänsä vaivat."

"Mutta eikö juuri se työ vaadi suurinta kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja lujaa tahtoa?"

"Aivan oikein. Mutta sellaista työtä varten on minulla näitä ominaisuuksia riittävästi, on tähän asti ainakin ollut. En voi ajatella miellyttävämpää tunnetta, kun ihminen tuntee saadessaan huomata, silmillään nähdä ja korvillaan kuulla, kuinka siemen, jonka on jyvittäin kylvänyt, alkaa nuoressa sielussa itää, nousta oraalle, heilimöidä ja kypsyä! Tuntee olevansa luoja! Sillä sen, mikä siellä kasvaa ja kypsyy, on hänen sanansa luonut, neiti Riesemann! Kuinka suloiselta tuntuukaan tehdä sanalla ihmeitä, kääntää ihmisiä sanalla, sanalla ihmisiä uudistaa."

Neiti Stellan rinnassa vallitsi outo tunne. Hän katsoi jälleen vierasta ylioppilasta ja kysyi ihmetellen itseltään, kuinka tämän, päältäpäin katsoen niin itseensä sulkeutuneen ja juron ihmisen rinnassa voi löytyä niin aatteellisille haaveiluille tilaa. Ja millaiseen asiaan hän tunsi mieltymystä? Opettajan toimeen! Se oli melkein luonnotonta. Stella oli kuullut opettajien, mies- ja naispuolisten, suusta aina tähän asti, että ei löydy ikävämpää, hermostuttavampaa virkaa kuin opettajan virka. Heistä ei kukaan vielä ollut puhunut luojan -tunteesta, vielä vähemmän luojan- innostuksesta. He ikävöivät koko vuoden intohimoisesti kesälomaa ja koko aamupäivän vapaata iltapäivää. He pitivät itseään mielellään yhteiskunnan kidutettuina marttyyreinä ja puhuivat suurella suulla ja kovalla äänellä raskaasta, vaivoista ja vastuksista rikkaasta elämänkutsumuksestaan. Onnellista, iloista, innostunutta opettajaa ei Stella Riesemann vielä ollut nähnyt.

Eikä myöskään Henrik Bergmann. Eikä myöskään Oswald Göbler, joka taasen oli ilmaantunut morsiamensa luo. Henrik ja Oswald katsoivat, Kurbatowin puhetta kuullessaan, toisiaan, nauroivat; ja kumpaisenkin silmissä kuvastui täysin luonnollinen epäilys. Ja kun Göbler oli morsiamineen joutunut hieman etäämmälle venäläisestä, tarttui hän Stellaa hellästi käsivarteen, loi tarkkaavan katseen mietteissään olevaan neitoseen ja lausui, puoleksi kuiskaten:

"Ethän toki uskone kaikkea, mitä hän sinulle puhuu! Nämät ihmiset ovat sellaisia, jotka tahtovat tehdä itsensä erikoisuuksillaan huomatuiksi. Minä tunnen jo paljon sellaisia ihmisiä."

Missä ja miten herra Oswald Göbler, kaupunkilaisen suurkauppiaan poika ja itsekin kauppias, joka seurusteli ainoastaan liikemiesten kanssa, oli oppinut tuntemaan "sellaisia ihmisiä" jätti hän selittämättä. Stellan olisi ollut helppo saada hänet valeesta kiinni, vaan hän ei pannut hänen sanoilleen suurempaa huomiota; hänen ajatuksensa olivat vielä kiintyneet Andrei Petrowitschin puheeseen ja, Göblerin voimatta sitä estää, neito lähestyi uudelleen venäläistä ja jatkoi hänen kanssaan keskustelua.

"Olen utelias näkemään, voitteko Te tehdä meidän Eberhardistamme miestä — Te luoja!" lausui hän nauraen ja pilkallisesti, mutta, kummallista kyllä ei — mahdollisesti vastoin Stellan tahtoa — hänen äänessään ollut vähintäkään, mitä olisi voinut pitää pistoksena, epäilyksenä. Sana "luoja" tuli hänen huuliltaan niin avomielisesti, melkeinpä mielistellen ikäänkuin neiti ei sydämessään ollenkaan epäilisikään, että Andrei Petrowitsch on "luoja" ja tekee Eberhardista miehen.

"Miksi en voisi tehdä veljestänne miestä?" kysyi Andrei Petrowitsch. "Hänhän on terävä poikanen."

"Toisinaan liiankin terävä, herra Kurbatow! Hän saattaa katkeroittaa elämänne terävyydellään, joka usein muuttuu sietämättömäksi vallattomuudeksi. Sen lisäksi hän on huoleton, laiska ja itsepäinen. Teidän tehtävänne ei tule olemaan helppo, herra Kurbatow, enkä ollenkaan ihmettele, jos Teidän kärsivällisyytenne, kestävyytenne ja tahdonlujuutenne loppuisivat juuri tämän pojan suhteen, ja niiden kanssa samoin uskonne luomiskykyynne! Luulen, että Teidän kylvämistänne siemenistä hänessä aniharvat itävinä nousevat oraalle."

"Te ette siis paljonkaan luota opetuskykyyni?"

"Tunnen veljeni."

"Tunnetteko hänen tähänastisia opettajiaan?"

"Jonkun verran."

"Ette silloin tunne omaa veljeännekään kylliksi."

"No, suokoon Jumala, että löytäisitte oppilaassanne ne hyvät ominaisuudet, joita hänen entiset opettajansa ovat tähän saakka tuloksetta etsineet!"

Nyt Stella pilkkasi. Sen antoi hän Kurbatowin selvästi huomata. Tämä ei kuitenkaan antanut vakaumustaan järkyttää, vaan vastasi samalla kertaa vakaasti ja lämmöllä:

"En ole vielä koskaan tavannut ihmistä, jolla ei olisi ollenkaan hyviä ominaisuuksia. Usein ne ainoastaan näyttävät puuttuvan, ne ovat ainoastaan kätketyt, ja ettei niitä löydetä, riippuu siitä, että niitä ei etsitä oikein, että niitä ei viitsitä etsiä. Ihminen on suurempi, kuin mitä hän luuleekaan, ja vähinkin ja halvinkin ihminen on suuri. Ja jos veljenne on pieni ja huono ihminen, jota en vielä usko, tulee työni sitä huvittavammaksi, hänen hyvien ominaisuuksiensa etsiminen sitä kiihkeämmäksi. Ja että minä huomaan hänen hyvät ominaisuutensa, siitä voitte olla yhtä varma kuin itsekin olen."

II

Seurue oli sillä välin ehtinyt kuusikon läpi Riesemannin kesähuvilan luo. Se oli kaksikerroksinen, uusi, kirjavaksi maalattu puurakennus, jota avara, nuori puisto ympäröi. Talo ja puisto tekivät katsojaan ensi silmäyksellä loistavan vaikutuksen, etenkin kun toiset sen lähellä olevat huvilat pienine, hoitamattomine puutarhoineen olivat huomattavasti pienemmät ja yksinkertaisemmat. Niistä puuttuivat ne silmiinpistävät ja huomiota herättävät koristukset ja kaunistukset, joita oli, usein aivan mauttomasti, aseteltu sinne tänne Riesemannin huvilan ympärille. Niinpä torkkui valuraudasta tehdyn, tulipunaiseksi maalatun portin kummallakin puolella käpäliinsä nojaten kaksi valkoista leijonaa, joiden kummallinen muoto ja omituisesti lepäävä ruumiinasento pakoittivat katsojan väkisinkin nauramaan; nähtävästi oli herra Riesemann antanut jonkun halvan ja samalla kykenemättömän taiteilijan tehdä nämät hauskannäköiset pedot. Veräjän päällä upeili kummallisilla koristuksilla varustetun kaaren keskikohdalla oleva taulu, jossa oli suurilla kullatuilla kirjaimilla maalattuna "Villa Martinsruh" [Huvila Martininrauha]. Herra Riesemann rakasti ja kunnioitti luonnollisesti yli kaiken maailmassa ja perheensä keskuudessa ainoastaan itseään, ja oli sentähden antanut huvilalleen omasta nimestään johdetun nimen. Talon portaiden edusta ja kuisti olivat köynnöskasvien ja puisissa astioissa kasvavien kukkien ja troopillisten kasvien koristamat, jotka siellä voivat, liian kirkkaine väreineen ja mauttomissa, säännöttömissä ryhmissä ollen, herättää ainoastaan vastenmielisyyttä ja kummastusta. Puutarhassa näkyi viheriäisten pensasten välissä puistokäytävillä kiiltäviä kipsikuvia ja suuria, monivärisinä loistavia metallikuulia; niitä oli asetettu niin erilaisiin asentoihin toisiinsa nähden, että ihminen, jolla oli parempi aisti, ne nähdessään pakostakin rupesi pudistamaan päätään.

Kotona oleva seura oli suurimmaksi osaksi puutarhassa, jossa nuoremmat herrat parin palvelijan kanssa asettelivat kirjavia lasilyhtyjä nuoriin ja ilotulitusvehkeitä maahan, sillä päivän kunniaksi aiottiin toimeenpanna ilotulitus; vanhemmat herrat istuivat kortti- tahi totipöytien ääressä, rouvien ja neitosten kävellessä keskustellen yhdessä tahi istuessa siellä täällä pienemmissä ryhmissä. Vierasten luku ei ollut varsin suuri, sillä useimmat Riesemannin tuttavista viettivät kesäänsä joko ulkomailla tahi toisissa etäisemmissä kesänvietto- tahi kylpypaikoissa, josta he olivat lähettäneet neiti Stellalle kirjeellisesti onnentoivotuksensa.

"Haluatte varmaankin puhdistautua matkapölystä, ennenkuin tulette luoksemme puutarhaan, tekemään tuttavuutta isän ja äidin kanssa?" sanoi Stella Riesemann Andrei Petrowitschille, kun he olivat saapuneet huvilan portaiden eteen.

Tämä vastasi myöntävästi, jonka jälkeen nuori neito aikoi lähettää Eberhardin noutamaan kamarineitoa, että tämä osottaisi Kurbatowille hänen huoneensa. Mutta venäläinen otti poikaa kädestä ja lausui, katsoen häntä ystävällisesti silmiin:

"Nuori toverini osoittaa ehkä itse minulle tien; toisella kertaa teen minäkin taasen jotakin hänen hyväkseen."

Eberhard, joka mieluummin olisi juossut lyhtyjen ja muiden ilotulitusvehkeiden asettajien luo, rypisti kyllä vastenmielisesti otsaansa, vaan ei kuitenkaan rohjennut tempautua irti Kurbatowin kädestä, vaan läksi osoittamaan hänelle tietä huoneeseensa. Ja siellä, herra Kurbatowin huoneessa, antoi hän pidättää itseään yli puoli tuntia, ja kun hän taasen puutarhaan saavuttuaan sattui kulkemaan Stellan ohi, lausui hän iloisena:

"Hän toi minulle mukanaan todellakin hyvän kirjan — useita kauniita kuvia ja huvittava sisällys."

"Mistä sen tiedät? Ethän ole vielä lukenutkaan kirjaa?" kysyi sisar.

"Hän selitti minulle sen sisällön. Tiedätkö, että hän osaa puhua hyvin. Alan lukea kirjaa jo huomenna."

"Minkä sisältöinen kirja se on?"

"Luonnontiede. Mutta se ei ole nähtävästikään niin ikävä kuin se, jota minun pitää lukea. Hän lupasi vielä selittää kaikki erityisesti minulle. Ja hän selittää kaikki satujen muodossa. Ja sitten lupasi hän lähteä kanssani metsään ja niityille ja näyttää minulle monta luonnon ihmettä. Ja tiedätkö, mitä hän minulle vielä sanoi?"

"Mitä sitten?"

"Minun ei tarvitse peljätä, että hän alkaisi vaivata minua liiallisella lukemisella. Hän tietää itsekin, miten vaikeata ja ikävää lukeminen on minun laiselleni. Stella, hän näkyy olevan jotensakin viisas mies!"

"Luonnollisesti, kun hän ei tahdo sinua, laiskuria, lukemisella kiusata", nauroi Stella Riesemann. "Mutta miten hän sitä tapaa noudattaen voi edistää sinun matematiikan ja venäjän kielen kieliopin taitoasi, sitä en voi käsittää."

"Älä rupea häntä pilkkaamaan! Viisaana miehenä tietää hän itse, mitä tekee!"

Andrei Petrowitsch itse ilmaantui noin neljännestunnin kuluttua puutarhaan. Hän oli osaksi muuttanut pukuaan; valkean vormutakin asemasta oli hänellä nyt pitkä univormu, jonka kauluksen alta loisti puhdas kiiltokaulus, ja auringon paahtaman lakin asemesta oli hänellä nyt uudempi, valkealla kankaalla peitetty.

Eberhardin vaistomainen viha häntä kohtaan näkyi olevan vähenemään päin, sillä, kun Andrei Petrowitsch katseli puutarhassa ympärilleen etsien häntä, poika läheni, sen huomattuaan, kutsumatta, vieläpä hyvin nopeaankin.

"Vie minut nyt vanhempiesi luo, Eberhard", pyysi Kurbatow.

He kiersivät talon ympäri avaran parvekkeen luo, joka koristi talon puistonpuolista sivua ja jonka edusta oli kauniilla kukkalavoilla koristettu.

Parvekkeella oli pöytiä tuoleineen ja sieltä kuului vilkasta miesten puhelua ja aika ajoin kovaa naurua. Eberhard näkyi etsivän isäänsä äänen mukaan, sillä tuskin hän oli kuullut parvekkeella karkeanlaista ja rasvaista naurua, kun hän alkoi kuunnella tarkasti ja hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli löytänyt sen, jota oli etsinyt. Täällä terrassin puolella liittyi Stella, joka oli nähnyt heidän tulevan, heidän seuraansa. Kurbatow luuli huomaavansa, että neidon kasvot ja koko olento näyttivät rauhattomilta ja kiihottuneilta.

"Herrat pelaavat suurella innolla kortteja", lausui hän, ja hänen suupielissään väreili pakoitettu hymyily, "niin että me heitä mahdollisesti häiritsemme. Te varmaankin suostutte siihen, herra Kurbatow, että saatan Teidät ensin äidin tuttavuuteen. Hän istuu tuolla lehtimajassa."

"Olkaa niin hyvä, neiti Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch ja pysähtyi.

He kääntyivät samaa tietä takaisin ja seisoivat pian jasmiinilehtimajan oven edessä, jonka sisässä istui puutarhatuoleilla kaksi vanhanpuoleista naishenkilöä. Stellan esitettyä vieraan muutamin sanoin, nousi toinen heistä hitaasti ja juhlallisesti, ojensi samoin hitaasti ja juhlallisesti vieraalle kätensä ja vaipui sitten hitaasti tuolilleen takaisin.

Stellalla ei ollut äitinsä kanssa suurempaa yhdennäköisyyttä, ei myöskään Ritalla, vaan sitä enemmän Eberhardilla. Kun molemmilla tyttärillä oli valkeat hiukset, siniset silmät ja pyöreät, punakat kasvot, oli Eberhard perinyt äidiltään mustanruskean tukan, tummat, kapeat kasvot, pienet, ruskeat silmät ja ohuen, terävän nenän. Molemmilla, äidillä ja pojalla oli samallainen varovainen, epäilevä, alati varuillaan oleva luonne, joka pelkää vaaroja kaikkialla ja on joka tilaisuudessa valmis juoksemaan pakoon.

Rouva Riesemann ja Kurbatow vaihtoivat, viimemainitun tultua esitellyksi toiselle lehtimajassa olevalle rouvalle — se oli neiti Stellan tuleva anoppi, rouva Göbler — muutamia ylimalkaisia lauseita, joista Andrei Petrowitsch heti huomasi, että rouva Riesemann oli hyvin perehtynyt hienompiin seurustelu- ja puhelutapoihin. Hän käytti, vaikka keskustelu olikin sisällötöntä ja väritöntä, kuitenkin valittuja sanoja ja koetti kaikin tavoin antaa huomata, että vieras oli joutunut tekemisiin sivistyneen ja nerokkaan ihmisen kanssa.

"Tuletteko olemaan ankara lapselleni?"

Rouva Riesemann kysyi tämän nauraen ja leikillisellä äänellä, mutta hänen silmissään näkyi sekä suurta äidillistä hellyyttä että äidillistä murhetta.

"Ankara? Luulempa, etten tule olemaan", vastasi Andrei Petrowitsch.

"Iloitsen siitä, että ette ole enää liiaksi nuori ylioppilas, vaan jo vanhempi herra", sanoi Eberhardin äiti, puoleksi hartaalla, puoleksi juhlallisella äänellä, jonka ohessa hän pani kätensä ristiin. "Toivon nimittäin, että kohtelette häntä suuremmalla kärsivällisyydellä, kun mitä nuorempi henkilö voisi tehdä. Tietäkää, herra — herra —."

"Kurbatow", auttoi Stella.

"Tietäkää, herra Kurbatow, lapseni — hän ei ole huono, ei hidas eikä pilalle joutunut… Eberhard, mene pois!… Hän on kristillisessä kodissa kristillisesti kasvatettu, kristillisessä ahkeruudessa ja velvollisuuden tunnossa. Mutta en ymmärrä näitä nykyajan opettajia! He eivät ymmärrä kohdella oikein kasvattejaan, heihin kasvattaessa vaikuttaa, heidän henkiseen elämäänsä tutustua eivätkä edistää heidän henkistä kehitystään. He ovat usein liian kohtuuttomia! Eberhardin opettajien joukossa on sellaisia, jotka vihaavat häntä, vihaavat minun lastani — saatte uskoa minua. He eivät yksinkertaisesti päästä häntä eteenpäin, he antavat hänelle mielellään huonoja arvosanoja. Lapsi on joitakin heistä joskus pahoittanut, he eivät unohda sitä, he eivät kärsi häntä, he vihaavat häntä. Se on kristillistä, se on kasvattavaa!"

Rouva Riesemann katsoi tätä sanoessaan tukea etsien tarkkaan Andrei Petrowitschia ja vielä tarkemmin rouva Göbleriä. Hänen viimeiset sanansa, joilla hän edelliset vahvisti, näkyivät olevan tarkoitetut erittäinkin viimeksi mainitulle; hän lausui ne vasta sitten, kun oli huolellisesti tarkastellut ympärilleen ja huomannut, että Eberhardia ei ollut läheisyydessä:

"Lapseni ei ole laiska eikä hemmoittelulla pilattu, hän on niinkuin lapset ainakin, mutta mitä tuo raukka voi tehdä, kun häntä vihataan, kun kukaan ei tahdo häntä käsittää, oppia häntä kristillisellä kärsivällisyydellä tuntemaan. Mistä sellaista voisikaan tulla — opettajathan ovat enimmäkseen toisuskolaisia."

Stella katsoi pelokkaana ensin äitiään ja sitten Kurbatowia; tämähän oli epäilemättä "toisuskolainen." Sen oli äiti kiihkossaan ja enemmän rouva Göblerille kuin vieraalle puhuen unohtanut. Rouva Riesemann huomasi heti virheensä, nähdessään Stellan katseen, mutta hänen hermostuneella ärtyisyydellä koettaessaan etsiä sovittavia ja oikaisevia sanoja, oli Andrei Petrowitsch jo löytänyt tien, jolla voitiin sivuuttaa tämä arka kohta.

"Kristillinen kärsivällisyys on minun kielessäni inhimillinen kärsivällisyys", huomautti hän, "ja olette oikeassa, rouva Riesemann, sanoessanne, että opettajilta sitä usein puuttuu. Mutta ajatelkaa, kuinka paljon inhimillistä kärsivällisyyttä vaaditaankaan opettajalta, jonka tulee joka päivä kasvattaa kaikilla luokilla satoja oppilaita ja enemmänkin kerrallaan. Onko ihmeellistä, että kärsivällisyys siellä loppuu ja antaa tilaa kärsimättömyydelle ja osanottamattomuudelle. Se on valitettavaa, mutta myöskin inhimillistä. Mitä minuun tulee, tahdon tehdä mitä lyhyenä aikana voin hänen edistyksensä hyväksi tehdä."

Rouva Riesemann aikoi vastata jotakin, mutta juuri silloin tuli Eberhard juosten näkyviin ja huusi:

"Andrei Petrowitsch, isä pyytää Teitä luokseen!"

"Teitä?" kysyi Kurbatow oikaisten. "Sinunhan tuli sinutella minua, Eberhard?"

"No, sinua", sanoi poika kummallisella äänellä.

"Lähtekäämme siis!"

Ja Andrei Petrowitsch asetti kätensä ystävällisesti Eberhardin olalle, kumarsi sievästi naisille ja molemmat katosivat keskustellen pensasten taa.

Lehtimajassa katsoi rouva Göbler rouva Riesemannia ja rouva Riesemann rouva Göbleriä ja sitten molemmat Stellaa.

" Sinä? Pitääkö Eberhardin sinutella Kurbatowia?"

"Herra Kurbatow sinuttelee myöskin Eberhardia", vastasi Stella.

"Miksi niin?"

Neiti Riesemann kohautti olkapäitään.

"Se on herra Kurbatowin toivomus, niinkuin Eberhard on sanonut."

"Toivomus? Herra Kurbatowin toivomus?"

"Niin äiti."

"Mutta sehän ei käy päinsä!"

Se huudahdus tuli sydämen syvyydestä ja rouva Riesemannin ja rouva Göblerin suusta yhtaikaa.

Tällainen sinutteleminen opettajan ja oppilaan välillä oli Stellankin mielestä oikeastaan sopimatonta. Mutta nähdessään nyt molempien hämmästyksestä ja kummastuksesta pitkiksi venyneet kasvot ja heidän ikäänkuin pohjattomaan syvyyteen katsovat kauhistuneet silmänsä — sai vastustushalu taasen vallan neidossa ja, vaivoin kurkusta nousevia naurunpuuskauksia pidätellen, hän huudahti hyvin kummastuneena:

"Ei käy päinsä? Miksi se ei voi käydä päinsä? Käypiköhän se Eberhard-herran kunnialle, että lakitiedeitten kandidati Andrei Petrowitsch sinuttelee häntä?"

"Niin — mutta — Eberhardkin sinuttelee häntä!"

"Sitä suurempi kunnia Eberhardille, että hän saa tehdä sen!"

"Mutta se ei ole ensinkään sopivaa! Niinhän ei ole tapana tehdä! Sellaistahan ei ole ennen edes kuultukaan!"

"Maailmassa löytyy paljon asioita, joita kaikki ihmiset eivät ole vielä kuulleet."

"Mutta minne joutuu silloin keskinäinen kunnioitus, arvonanto?" huudahti rouva Göbler, jonka lihavat posket tulivat aivan punaisiksi. "Mihin joutuu opettajan auktoriteetti oppilaan suhteen? Mitä ajattelee oppilas opettajasta, jota hän sinuttelee niinkuin veljeään, palvelijoitaan tahi kylän poikia, samalla kun toiselta puolen on hyvin kummallista, ainakin minusta, että vieras ihminen, joka tänään ensi kerran saapuu taloon, heti sinuttelee suurta poikaani. Eberhardhan on, ellen erehdy, jo kolmentoista vanha?!"

"Opettajan auktoriteetti ei perustu teitittelemiseen, vaan hänen kykeneväisyyteensä", ärsytti Stella sydämestään riemuiten edelleen. "Voiko Eberhard tahi muut samanlaiset tuntea kunnioitusta kaikkia niitä opettajia kohtaan, joita he teitittelevät? Jospa tietäisitte, kuinka he heille nauravat ja millaisia kunnioitettavia pilkkanimiä he näille antavat! Herra Kurbatow tahtoo kasvattaa oppilastaan veljenään; se on hänen kasvatustapansa ja minun mielestäni ainoa oikea kasvatustapa."

"Minä en pidä siitä!" Ja rouva Göbler pudisti niin kovasti päätään, että hänen lihavat poskensa heiluivat.

"Enkä minäkään!" toisti rouva Riesemann, pudistaen kuitenkin päätään vähemmän äkäisesti, sillä hänen äidinsydämelleen ei oikeastaan ollut lainkaan vastenmielistä, että uusi opettaja tahtoi olla hänen lapsensa "veli ja ystävä", mikä merkitsi sitä, ettei hän tahtonut olla ollenkaan "ankara."

"Jos se on sinunkin mielipiteesi, armas Betty, niin tee sellaisesta epäjärjestyksestä heti alussa loppu", lausui kunnioitettava rouva Göbler, kääntäen tulipunaiset kasvonsa suuttuneen kostonjumalan tavoin tulevan miniänsä puoleen.

"Tahdon puhua mieheni kanssa", vastasi rouva Riesemann.

"Voithan tehdä sen itsekin", huomautti rouva Göbler.

Eroavaisuus rouva Riesemannin ja rouva Göblerin luonteiden välillä olikin siinä, että rouva Riesemann tahtoi aina "puhua miehensä kanssa" kun tuli jotakin päättää ja tehdä, kun taas rouva Göbler kotonaan päätti "itse", mitä oli tehtävä. He olivat kaksi suurta vastakohtaa: toisella puolen täydellinen epäitsenäisyys, ainainen alistuminen, neuvotteleminen, toisella puolen jyrkkä itsetietoisuus, tahdon lujuus, käskemishalu ja rajaton ylpeys. Viimeksimainitun ominaisuuden huomasi jokainen, joka loi ainoankaan katseen rouva Göblerin käskeviin kasvoihin, joka pani merkille, miten hän istui tuolillaan, millaisin silmäyksin hän katseli ympärilleen, ja jonka korva oli kyllin terävä huomaamaan hänen äänensä sointua ja siinä kuuluvaa terästä.

Andrei Petrowitsch ja Eberhard lähestyivät sillä välin parveketta, jossa vanhemmat herrat olivat kahden pöydän ääressä lopettaneet preferanssipelinsä. He istuivat sikaarit hampaissa punssilasien ääressä ja väittelivät kiivaasti pelin johdosta, jolloin kukin teki leikillisesti pilaa toisten pelissä tekemistä erehdyksistä ja häviöistä. Joka näki ja kuuli heitä etäämmältä, tuntematta väittelyn aihetta, saattoi luulla, että heillä oli tärkeitäkin tehtäviä ratkaistavanaan; niin vakavat olivat heidän kasvonsa ja niin vilkkaat heidän kädenliikkeensä. Hermostuneiden äänien yli kuului heikosti kähisevä, hiljemmin puhuessa ärisevä bassoääni, jonka rasvaisen, puserretun kaiun Andrei Petrowitsch muutamia hetkiä sitten oli kuullut, Eberhardin tahtoessa viedä hänet ensi kerran herra Riesemannin luo.

"Isä, herra Kurbatow on täällä."

Herra, jota Eberhard oli kutsunut isäkseen, istui wieniläisessä nojatuolissa, selkä tulijaan päin. Andrei Petrowitsch näki aluksi ainoastaan hänen paksun härjänniskansa ja lyhyen, paksun, lihavan kaulansa, joka muuttui ilman huomattavaa väliä ympyriäiseksi, pyöreäksi veistellyn pölkyn pään näköiseksi pääksi. Se pää oli tiheän, koneella lyhyeksi leikatun, karhean harjasmaisen tukan peittämä ja molemmat korvat olivat niin lähellä pääluuta, kun olisivat ne olleet siihen yhteen kasvaneet. Hitaasti, kankeasti, huomattavan vaivaloisesti kääntyi tämä huvittava pää ympäri, mutta ainoastaan sen verran, että herra Kurbatow voi nähdä ainoastaan toisen puolen herra Riesemannin kasvoista. Ne olivat paksut ja punakat sekä peitetyt lyhyeksi, leuasta teräväksi leikatulla harmaalla parralla.

"Terve tuloa, nuorimies!"

Ja tehtailija Riesemann ojensi, nousematta ylös ja nähden ainoastaan Andrei Petrowitsch Kurbatowin varjon, lyhyessä käsivarressaan olevan käden, jonka etusormessa loisti sinettisormus, huolimattomasti vieraalle.

Andrei Petrowitsch ei ottanut kättä vastaan. Hän astui herra Riesemannin eteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

"Nimeni on Andrei Petrowitsch Kurbatow."

Herra Riesemann oli tuskin luonut silmäyksen vieraaseen, ennenkuin hän veti uloslevitetyt jalkansa tuolin alle, kuten ihminen, joka haluaa nousta ylös. Hän ei kuitenkaan noussut vielä tällä kertaa, vaan katsottuaan kiireesti ja sekavasti Kurbatowia, kuului hänen suustaan tahtomattaan ärisevä huudahdus:

"No, sehän on vanhempi herra! Sepä on hauskaa… nimeni on Riesemann… tehtailija Riesemann."

Tarjotessaan taasen vieraalle kätensä, joka nyt otettiin vastaan, nousi hän, vasempaan käteensä nojaten, hitaasti ylös, mutta vaan puoliksi ja vaipui senjälkeen taasen alas. Tehtailija Riesemann olisi kyllä, Kurbatowin kanssa kahden ollessaan, noussut kokonaan ja reippaasti ylös, mutta seuransa nähden piti hän sellaista kohteliaisuutta henkilöä kohtaan, joka tuli hänen palvelukseensa, nähtävästi sopimattomana.

Tehtailija Riesemann jäi kuitenkin ainoastaan niin kauaksi istumaan poikansa opettajan eteen, kun oli välttämättömän tarpeellista näyttää seurueelle, että hän käsittää eron itsensä ja palkollisensa välillä. Sitten nousi hän verrattain nopeasti ylös, ja esitettyään Andrei Petrowitschin toisille pöydässä istuville herroille, hän tarttui heti ystävällisesti Andrei Petrowitschia käsivarteen sekä, hauskan isännän iloisella äänellä lausui erikoisella venäjänkielellään:

"Lähtekäämme kahden hieman kävelemään, Andrei Petrowitsch; viekää minut pois näiden roistojen seurasta, jossa minulle taas temmattiin nahka korvien yli. Tietäkää — ihminen voi tehdä konkurssin lyödessään tällaisten konnien kanssa korttia. Tänään taasen menetin kolme ruplaa!… Tulkaa, Andrei Petrowitsch, viihdyn mielelläni kunniallisten ihmisten seurassa."

"Joka ei osaa pelata, syyttää aina toisia konniksi", sanoi mäkättävällä äänellä nauraen Riesemannille paljaspäinen, paksuhuulinen pieni herrasmies, joka oli Kurbatowille esitelty vanhempana herra Göblerinä.

Herra Martin Riesemannin ja Andrei Petrowitschin välillä alkoi, heidän valittuaan kävelyään varten puutarhan syrjäisimmät ja yksinäisimmät käytävät, kohta vilkas keskustelu, josta etenkin lihava tehtailija piti hyvää huolta. Hänen iloisesta mielentilastaan ja erittäinkin sanarikkaudestaan voi huomata, että alkoholi oli vaikuttanut häneen. Hän puhui ensin venäjää, ja kun hän joutui siinä pulaan, hän otti saksan avuksi ja käytti lopulta molempia sekaisin.

"Poikaani, armas ystäväni, käykää kovasti käsiksi", — alkoi heidän keskustelunsa, siihen se kääntyi aina jälleen takaisin, sen keskuksen ympäri kiertelivät kaikki herra Martin Riesemannin ajatukset. "Tarttukaa ankaralla kädellä häneen käsiksi, älkää olko heikko, älkää myöntyväinen! Minä annan teille vapauden häntä nipistää ja rangaista, niinkuin haluatte, ainoastaan silloin, kun ruoskaa tarvitaan, jättäkää se työ minulle, ja minä tahdon häntä isällisestä kurittaa, siitä voitte olla varma."

"Luulen, että sitä ei koskaan tarvita", lausui Andrei Petrowitsch.

"Älkää sellaista puhuko, kyyhkyseni!" huusi herra Riesemann taasen venäjäksi, jatkaen taasen saksan kielellä, vaikka viroksi ajatellen: "Vitsatta ei lapsesta saa hyvää, älä anna lapselle armoa vaan kuria — se on vanha totuus, joka aina pysyy uutena. Katsokaa, Andrei Petrowitsch, poikani on hyvin hemmoteltu. Se on vaimoni syy. Hän on muuten mallikelpoinen nainen, mutta liikaa hellä äiti. Kun minä ojennan käteni vitsakimppuun tarttuakseni, juoksee tämä mielellään kloroformipullon luo, tehdäkseen pojan kipua vastaan tunnottomaksi. Niin on poika sydämystynyt, oppinut laiskaksi ja huolettomaksi. Ajatelkaa — käy neljättätoista, kaksi vuotta kolmannella luokalla, ja nyt vielä ehdot matematiikassa ja venäjän kielessä. Ja kuka on tämä laiskuri ja puupää? Tehtailija Riesemannin ainoa poika, jonka kerran tulee johtaa isänsä liikettä ja sen lopuksi perii! Milloin aikoo hän lopettaa realikoulun, milloin vielä käydä teknillisen opiston? Sehän on julkinen häpeä — häpeä etenkin minulle!… Tiedättekö, herra Kurbatow" — ja Martin Riesemann tarttui uudestaan ystävällisesti ylioppilaan käsivarteen, — "vaimoni sisar Pietarissa suositteli Teitä minulle tottuneena ja kykenevänä opettajana ja valmistajana, luotan täydelleen teihin. Auttakaa poikaani eteenpäin, ja saatte nähdä, että en ole mikään kitsas mies, raha ei minulla näyttele yleensä tärkeätä osaa, se tulee teidän heti alussa tietää."

Ja herra Martin Riesemann veti valkeat silkkiset liivinsä suurelle vatsalleen sileämmiksi, antoi raskaat kultaiset kellonvitjansa pari kertaa luistaa sormien läpi, ikäänkuin näkyen odottavan, mitä hänen sanansa vaikuttavat venäläiseen ylioppilaaseen.

"Rahaa voin tarvita", lausui Andrei Petrowitsch kuivasti, "ja otan lahjan, jonka minulle palkkani yli annatte, kiitollisuudella vastaan. Niin paljon olkoon kuitenkin huomautettu, että olisin jo sovitusta palkasta tehnyt aivan yhtä paljon poikanne hyväksi, kun nyt, kun minulla on lisää odotettavana."

"No, no", aikoi herra Riesemann lausua, mutta muutti kuitenkin ajoissa tämän liikaa julkisen epäilyksenosoituksen yskimiseksi, ja antoi ainoastaan kasvoillaan näkyä epäilyksen merkkejä.

"Oli miten oli", lausui hän sitten, "joka tapauksessa voitte luottaa sanaani — siinä käteni… Ja minä ehdotan Teille vielä jotakin muuta, herra Kurbatow. Jos Eberhard suorittaa ehtonsa tyydyttävästi ja pääsee neljännelle luokalle, — jonka minä tahdon lukea ainoastaan Teidän työnne ansioksi, niin teemme uuden kaupan: miten olisi, jos Te jäisitte vuodeksi tai puoleksi poikani ohjaajaksi? — hyvä palkkio on luonnollisesti itsestään ymmärrettävissä."

"Siitä en voi vielä mitään päättää."

"Estävätkö omat lukunne Teitä? Onko Teillä loppututkinto lähellä?"

"Se vähemmin; minä en pidä kiirettä lukujeni lopettamisella, — olen hyvin mielelläni ylioppilaana."

"Teillä ei siis ole mitään esteitä?"

"Tahdon ensin tietää miten minua elämä teidän talossanne miellyttää."

Herra Martin Riesemann pysähtyi äkkiä, laski Kurbatowin käsivarren irti ja kiireellinen silmäys, jonka hän heitti kierosti venäläiseen, näkyi sanovan: "Siinäpä on elukka! Rupeaa tinkimään! Tämä julkeaa olla kahden vaiheilla siitä, miellyttääkö häntä elämä Martin Riesemannin talossa!" Herra Riesemann lausui kuitenkin jonkun ajan kuluttua teeskennellyllä äänellä:

"Luonnollisesti on Teidän sitä silmälläpidettävä. Mutta voin vakuuttaa Teille, että elämä minun talossani on miellyttänyt kaikkia, jotka siellä ovat olleet. Puhumme siis ehdotuksestani sopivalla ajalla lähemmin."

Tehtailijan hauska mieliala oli pilattu; hän vaikeni, käytti syntyneen väliajan raskaasti hengittämiseen, — jonka hän ikäänkuin tahallaan muutti vieläkin raskaammaksi. Lopuksi sieppasi hän taskustaan paksun hopeaisen, sisältä kullatun sikarikotelon, otti itselleen sikarin ja tarjosi toisen Kurbatowille.

"Ottakaa pois, se on erittäin hyvää lajia."

"Minä otan siis", lausui Andrei Petrowitsch; "muuten tupakoin vähän, mutta hyvää sikaaria vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa."

"Ei myöskään mitään lasillista hyvää viiniä vastaan."

"Ei mitään."

"Siis käännymme takaisin ja minä vien Teidät lähteelle."

"Ei sillä ole kiirettä, herra Riesemann. Tahtoisin vielä ensin Teidän kanssanne puhua muutamia sanoja toimestani Teidän talossanne."

"Tehkää niin hyvin!"

"Minulla on Teille, ennenkuin ryhdyn työhön, tärkeä ja minun tännejäämiselleni ratkaiseva ehto asetettavana."

"Ehto?"

"Niin, tärkeä ehto."

Herra Martin Riesemann näytti tulevan rauhattomaksi, näytti siltä, kun ei hän olisi ollut koskaan tottunut siihen, että hänelle asetettiin ehtoja. Hän katseli pienillä, pyöreillä silmillään hermostuneesti ympärilleen, kun hän lyhyesti ja karmeasti sanoi:

"Siis puhukaa, herra Kurbatow!"

"Teidän pitää antaa minulle opetustyössäni täydellinen vapaus, herra Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch. "Teidän pitää antaa minun vapaasti ja tahtoni mukaan opettaa poikaanne, valmistaa häntä ehtojen suoritusta varten ja häntä yleensä kasvattaa, niinkuin itse parhaaksi näen, ilman että Te tulette väliin omine määräyksinenne. Ainoastaan siten voin vastata toivotuista tuloksista, pojan edistymisestä. Saman pyynnön aion esittää vaimollennekin. Omia ehtojani pidän sitä tärkeämpinä, koska Te ette ole vaimonne kanssa yhtä mieltä poikanne kasvatuksen suhteen."

"Ja sillä ehdolla menette siis takuuseen siitä, että Eberhard suorittaa ehtonsa ja pääsee ylemmälle luokalle."

"Niin."

"Siis on ehtonne täytetty, herra Kurbatow! Muuta en toivokaan."

Tehtailija ei vielä ollut oikein hyvällä tuulella; ylioppilaan rohkea, itsetietoinen ja vaativa esiintyminen ei miellyttänyt häntä. Mutta kun hän piti ennen kaikkea poikansa ja omaa hyötyään silmällä, tukahutti hän vastenmielisyytensä, oli olevinaan täysin rauhallinen ja antoi Andrei Petrowitschille miehekkäästi kättä. Hän näytteli viekasta osaansa vielä paremmin, lausuen:

"Oikeastaan ei Teidän, Andrei Petrowitsch, olisi tarvinnutkaan sellaista ehtoa asettaa; en olisi muutenkaan tullut teitä opetustyössänne häiritsemään — sellainen ei ole minun tapani; ja vaimoni tekee, mitä minä toivon ja käsken."

Toisiinsa täysin tyytyväisinä astuivat herra Riesemann ja Andrei Petrowitsch puutarhan halki, jossa kirjavat lyhdyt jo olivat sytytetyt palamaan, parvekkeelle takaisin, jonne sillä välin oli kutsuttu illallista syömään. Illallispöytä oli katettu parvekkeelle. Lamppujen valossa kimalteli pieni, kukilla koristettu pöytä hopealta ja kristallilta. Monien viinilajien joukosta ei puuttunut myöskään suuria, kullatuilla lyhyillä kauloilla varustettuja pulloja kiiltävissä jää-astioissa.

Iloinen, vilkkaasti keskusteleva seurue kokoontui pöytään. Että tehtailija Riesemannin talossa pidettiin kristillisiä tapoja arvossa, sitä todisti jo se, että jokainen kumartui ennen pöytään istumistaan tuolin selkänojaa kohti ja rouva Riesemann luki soinnukkaalla äänellään tunnetun saksalaisen värssyn, jossa kutsutaan Jeesusta vieraaksi ja rukoillaan häntä tuomaan mukanaan onnea. Sitten istuuduttiin äänettöminä.

Herra ja rouva Riesemann istuivat, niinkuin oikeus ja kohtuus vaativatkin, pöydän yläpäässä. Andrei Petrowitsch oli sattumalta, omaa sijaansa lainkaan valikoimatta, joutunut istumaan toiselta puolen paksun rouva Göblerin, toiselta puolen neiti Rita Riesemannin väliin, Stella Riesemannin sulhasineen istuessa häntä vastapäätä. Niinpian kuin Andrei Petrowitsch toi näkyviin onnettoman oikean kätensä, josta hän oli puistossa ottanut kintaan pois, tapahtui kiusallinen välikohtaus. Rita Riesemann käänsi kasvonsa Andrei Petrowitschista niin havaittavalla inholla ja käänsi hänelle niin huomiota herättävällä tavalla selkänsä, että kaikkien lähempänä istuvien katseet kääntyivät vierasta ylioppilasta kohti. Siten nähtiin hänen kätensä. Ei kukaan lausunut sanaakaan, mutta naisten, etenkin nuorempien joukossa kuului salaista kuiskinaa, joka teki paljon pahemman vaikutuksen kuin äänekkäästi ja sanoin ilmaistu tunteenpurkaus. Ainoastaan yksi alaikäinen tyttö ei voinut pidättää hiljaista, hämmästynyttä kauhun huudahdusta…

Andrei Petrowitsch loi katseensa rouva Göbleriin; hänen ihraisissa kasvoissaan näkyi vähemmin kummastusta ja pelkoa, kun mielipahaa, paheksumista ja nuhdetta. Rouva Göbler näytteli jälleen rangaistuksen jumalattaren osaa. Ja hän näytteli sitä niin vaikuttavasti, että Andrei Petrowitschin, tämän vakavan miehen, täytyi taistella nauruaan vastaan.

"Se on ainoastaan syntymämerkki — suokaa anteeksi!" lausui hän äänellä, josta kuului pidätetty nauru. "Se on yhtä vanha kuin minä itsekin. Kipeätä ei se minulle tee."

Ja ikäänkuin uhmaten kaikkia hämmästyneitä ja pelästyneitä, ei venäläinen pistänyt kinnasta käteensä vaan alkoi rauhallisesti veitsellä ja kahvelilla syödä. Kinnas olisikin ollut hänelle varmaankin syödessään haitaksi. Kun neiti Rita ei enään luonut katsettaan pelättävään käteen, vaan jäi, selkänsä puoliksi Kurbatowiin päin kääntäen, istumaan Heinrich Bergmannin viereen, loi rouva Göbler silloin tällöin silmäkulmiensa takaa katseen sinipunaiseen kauhun esineeseen ja sitten ikäänkuin nuhtelevasti herra ja rouva Riesemanniin. Toiset vieraat eivät asiasta enää välittäneet. He tottuivat näköön varsin pian, tahi eivät he syödessään, juodessaan tahi jutellessaan ajatelleet enempää Andrei Petrowitschin kättä.

Syötiin hyvästi, juotiin hyvästi ja huudettiin päivän sankarittarelle, vaahtoavia viinilaseja kilistellen "eläköön." Jouduttuaan istumaan kahden vihamiehensä väliin, oli Andrei Petrowitsch pakoitettu olemaan vaiti, olkoonpa, että neiti Stella silloin tällöin lausui hänelle jonkun pintapuolisen sanan.

Kun nuorempi väki läksi illallisen jälkeen moniväristen tulien loistaessa puutarhaan, jossa sytytettiin suurenmoinen ilotulitus, vei isäntä, joka oli saanut hyvän mielialansa täydelleen takaisin, vanhemmat herrat runsaasti katetun viinipöydän ääreen, joka oli sijoitettu yhteen parvekkeen loukkoon, suurten filodendronien ja palmujen väliin. Andrei Petrowitschille antamansa sanan muistaen, kutsui herra Riesemann hänetkin "lähteelle". Riesemann näkyi unohtaneen kaiken vastenmielisyytensä, jota hän oli puutarhassa tuntenut Kurbatowia kohtaan ja tämä totinen, melkeimpä umpimielinen ihminen, joka osasi niin itsetietoisesti puhua, näkyi vetävän häntä erikoisella tavalla puoleensa. Herra Riesemann koetti huomattavalla innolla saada häntä puhumaan, ikäänkuin olisi häntä huvittanut saada kuulla Kurbatowin mielipiteitä, ikäänkuin panisi hän tämän mielipiteille muutamissa asioissa suurta arvoa. Sen ohessa näkyi, että hän koetti itse puhua harkitummin, sisällökkäämmin kuin tavallista. Hän oli saanut joltakin kuulla, että Andrei Petrowitsch ei ollut ainoastaan korkeamman hengellisen miehen poika, vaan vielä lisäksi lakitieteen kandidaatti, siksi kutsui hän tätä aina "kandidaatti herraksi" ja oli häntä kohtaan erittäin ystävällinen sekä tuntuvassa määrässä kohtelias — seuransakin nähden.

Kun viinipöydässä oli juotu jonkun aikaa, osasi herra Martin Riesemann erotessa asettaa asiat niin, että hän jäi Kurbatowin kanssa kahden kesken. Keskustellen kulkivat he puutarhassa jälleen edestakaisin. Herra Riesemann johti keskustelun erikoisetta esipuheetta itseensä ja liikkeeseensä sekä menneisyyteensä ja nykyisyyteensä. Näytti siltä, kuin koettaisi hän kohottaa itseään vieraan ylioppilaan silmissä, saattaa itsensä parempaan valoon.

"Niin, niin", alkoi hän kerran, kun heidän keskustelunsa Pietarin korkeakoulujen oloista oli päättynyt, tuupaten hattunsa päälaelta niskaan. "Raskaita päiviä näkee monikin mies elämässään, sen tiedän itse parhaiten. Ei ole mitään helppoa kohota omin voimin alhaisesta asemasta ylös, mutta, Jumalan kiitos, se on onnistunut minulle. Voisitteko kuvitella mielessänne, rakas Andrei Petrowitsch, että mies, joka seisoo edessänne, on kerran ollut köyhä kuin kirkon rotta? En ollenkaan häpeä Teille kertoa, että olin vielä kaksikymmentäviisi vuotta sitten mitätön pannusepän sälli — sanon Teille, mitätön pannusepän sälli, joka mestarini luona pienellä viikkopalkalla hankin otsani hiessä jokapäiväisen leipäni. Mutta nyt, — tiedättekö, kandidaatti herra, — pitää Teidän tulla katsomaan tehdastani. Se ei ole tosin, Jumala paratkoon, vielä kovin suuri, siinä on ainoastaan neljäsataa työläistä ja yksi ainoa savutorvi, suurten tehdasten rinnalla se on vielä mitätön — mutta — teidän pitää se kerran itse nähdä, — ja voin Teille vakuuttaa, että olen siihen tyytyväinen, että se — niin sanoakseni — kukoistaa, ja mitä minun toimintaani ja etenkin tuloihini tulee, niin ovat ne suuremmat kuin monen suuren tehtaan… Niin, niin, sellaiseen tarvitaan hyvää johtoa, tehtailija tarvitsee nykyaikaan asioiden harkitsemiskykyä, suurta harkitsemiskykyä ja kaukonäköisyyttä — sanalla sanoen — liikeneroa. Kaukonäköinen liiketaito on se, joka panee rattaat pyörimään ja panee ne oikein ja oikealla ajalla pyörimään. Mitä arvelette, herra kandidaatti, puhunko valetta?"

"Tulen hyvin mielelläni katselemaan tehtaitanne", lausui Andrei Petrowitsch, huomaamatta Riesemannin kiittelevää kysymystä. "Milloin se voisi tapahtua?"

"Milloin vaan itse haluatte, herra Kurbatow! Te voitte tulla sinne rautateitse, voitte tulla kanssani vaunuissa, voitte lähteä hevosella ratsastaen, tahi rattailla ajaen — minulla on niitä kolme eikä tie ole pitkä — ainoastaan kaksitoista virstaa. Kaupungissa voi Teidät jokainen lapsikin johtaa Riesemannin tehtaalle."

"Omistatteko konetehtaan, herra Riesemann?"

"Rauta- ja konetehtaan; erikoisala höyrypannut… Minun höyrypannuni ovat kuuluisat, minulla on tilauksia suurista teollisuuskeskuksista, Pietarista, Moskovasta, Varsovasta, minun höyrykattiloitani tarvitaan Mustanmeren rannoilla, Siperiassa — kaikkialla."

Andrei Petrowitsch käveli jonkun aikaa ääneti tehtailijan vieressä, joka vilkkaasti jatkoi puhetta liikkeestään, ja kysyi sitten:

"Te sanoitte, herra Riesemann, että olette omin voiminne kohonneet nykyiseen asemaanne, kohonneet köyhästä rikkaaksi."

"Aivan selbst-made man [oikeastaan: self made-man (sano: selfmeedmän) — 'oman onnensa seppä', nousukas], niinkuin englantilainen sanoo, voitte uskoa minua, kandidaatti herra!" Ja herra Riesemann työnsi nyt niskassa olleen hattunsa toiselle korvalle ja pisti molemmat kätensä amerikalaiseen tapaan housujensa taskuun.

"Mutta Teillä täytyi olla tehtaanne rakennuttamiseen tahi ostamiseen jonkun verran pääomaa ja ehkä ainakin velkoja", lausui Kurbatow. "Köyhällä pannusepän sällillä ei tavallisesti ole kumpiakaan."

"Katsokaahan, jonkun verran onnea täytyy ihmisellä myöskin olla, vastasi Martin Riesemann, ja hänen leveille, pyöreille kasvoilleen levisi mielihyvän loiste, joka todistaa, että ihminen on tyytyväinen itseensä ja kohtaloonsa. Ihmisellä pitää olla onnea, ja pyrkivää ihmistä seuraa enimmäkseen aina onni. Pääasiaksi jää aina hyvä pää, — pienikin, terävä pää… Asianlaita oli seuraava, kandidaatti herra… Minä tein työtä kauemman aikaa erään mestarin luona, joka kuoli leskenä. Hänen työpajansa perijäksi tuli hänen tyttärensä, joka oli hänen ainoa lapsensa. Mitä voi nainen, ja etenkin nuori neiti, yksin tehdä pannusepän työpajalla. Neiti Betti oli suuressa pulassa ja valitti hätäänsä minulle. Minun tuli häntä sääli. Autanhan aina mielelläni pulaan joutunutta lähimmäistäni, etenkin jos hän on heikko, turvaton nainen. Niin kävi sitten, että minä —"

"Että Te kositte neiti Bettiä", keskeytti Andrei Petrowitsch hänet.

"Aivan niin, nuori herra. Minkätähden en olisi niin tehnyt? Neiti Betti oli tukea ja auttajaa vailla, samoinkuin minä vaimoa. Neiti Betti oli hyvin kasvatettu ja koulutettu, ja minä olin reipas ja raitis työmies. Jos hän olisi jättänyt liikkeensä vieraan käteen, palkollisen haltuun, — Jumala tiesi, miten paljon siitä olisi jäänyt jäljelle!

"Mutta jos Te, herra Riesemann, olisitte olleet tuo vieras palkollinen?"

"Minä?… No niin… olisin tehnyt, mitä olisin voinut, mutta… tiedättehän — oma on aina oma ja vieras on vieras. Teidän pitää tietää, että liike oli ihan laimiinlyöty, jätetty ihan oman onnensa nojaan. Autuas appeni, — Jumala suokoon hänelle rauhaisan levon! — oli myöntyväinen, veltto isäntä. Hän antoi sällien tehdä, mitä tahtoivat ja oppipojatkin kävivät joskus hänelle nenäkkäiksi. Parannuksen saattoi tuoda ainoastaan sellainen, joka oli itse isäntä, joka kävi kiinni asioihin isännän kädellä, lujalla, ankaralla, rautaisella isännän kädellä. Näin puhuin myös neiti Bettille. Sanoin hänelle, että hän saa pian ruveta vierasten luona opettajattarena syömään heidän leipäänsä, ellei hän anna liikkeen johtoa miehen käteen, joka harrastaa sen parasta paremmin kuin palkollinen. Ja hän ymmärsi minua. Hän huomasi, miten tarpeellinen minä olin hänelle, ja niin me menimme avioliittoon. Näin, kandidaatti herra, tulin hänen tuekseen ja auttajakseen ahdingossa…"

Herra Martin Riesemann silitti pari kertaa hyvillään valkeaa, lyhyttä poskipartaansa, ikäänkuin odottaen Kurbatowilta vastausta. Mutta Andrei Petrowitsch katsoi vaieten maahan. Jos herra Riesemann näki oikein, oli venäläisen otsa rypyssä ja hänen huulensa mustan parran keskessä kokoonpuristetut.

"Te muutitte työpajanne sitten aikaa myöten tehtaaksi?" kysyi Andrei Petrowitsch lopuksi.

"Mistä sen tiedätte?"

"En tiedä, — arvelen vaan niin."

"Olette oikeassa. Laajensin työpajaani niin kauvan kunnes se oli liikaa suuri työpajaksi ja liian pieni tehtaaksi. Sitten rakensin tehtaan."

"Aloitte pitää työpajassa enemmän sällejä ja vielä enemmän oppipoikia?"

"Niin, sillä työ laajeni, ajat olivat suotuisat."

"Ansaitsitteko tehtaan rakentamiseen tarvittavat rahat kaikki vaan työpajastanne?"

"Luonnollisesti", vastasi herra Riesemann, mutta siinä hän valehteli vähän; neiti Betti oli tuonut itsensä ja työpajan mukana pesään kolme tuhatta ruplaa puhdasta rahaa ja pienen kivitalon, jonka hän myöhemmin myi. Herra Riesemann salasi tämän, sillä häntä nähtävästi miellytti suuresti esiintyä "oman onnensa seppänä."

Ja nyt hän alkoi laajasti kertoa tehtaan perustamisesta ja sen kehityksestä, jota tehdessään hän koetti saattaa itsensä niin hyvään valoon kuin mahdollista. Mutta jos herra Martin Riesemann toivoi, että ihminen, jolle hän kaikkea tätä jutteli, ja jonka silmissä hänen nyt piti loistaa, jonka tuli häntä kiittävillä huudahduksilla tahi kummastelevilla katseilla palkita ja kiihottaa edelleen puhumaan, niin hän erehtyi. Tuo kummallinen mies vaikeni, hän vaikeni niin loukkaavalla tavalla, että herra Martin Riesemann itsekin lopulta vaikeni, ikäänkuin olisi häntä ilettänyt heittää päärlyjään sellaisen kylmän, tunteettoman elukan eteen…

He olivat joutuneet kävellessään ilotulituspaikalle, jossa puheliaat vieraat piirittivät Martin Riesemannin, niin että hän joutui erilleen Kurbatowista — seikka, jota vastaan kumpaisellakaan ei ollut mitään sanomista.

Andrei Petrowitsch etsi käsiinsä Eberhardin, jolla oli toisen samanikäisen pojan, Ralf Göblerin kanssa, tärkeä osa tulituslaitteiden sytyttämisessä. Ja Kurbatow jäikin nyt koko illaksi lasten luo. Hän otti nähtävästi huvitettuna osaa heidän iloonsa, neuvoi heille useita leikkejä, opetti heille pari uutta palloleikkiä ja saattoi heidät — pojat ja tytöt — pilapuheillaan usein makeasti nauramaan.

Stella Riesemann oli tahtonut pari kertaa lähestyä Kurbatowia, mutta hän tapasi hänet isänsä seurassa eikä tahtonut heitä häiritä. Oswaldin rinta oli myöskin tänä iltana niin täynnä keväistä tunnelmaa, että hän ei hennonnut jättää morsiantaan hetkeksikään toisten kanssa seurustelemaan. Ja kun Stella viimeinkin sai tilaisuutta etsiä Andrei Petrowitschia, oli tämä jo kadonnut puutarhasta. Kurbatowin valaistu akkuna toisessa kerroksessa osoitti, että hän oli saanut pidoista kyllikseen ja paennut pesäänsä, — aikaisemmin kuin kukaan muu ja kellekään hyvää yötä toivottamatta.

III

Andrei Petrowitschin pedagoginen toiminta Riesemannin talossa alkoi kaikella muulla kuin toivorikkaalla tavalla, ainakin oppilaan isän mielestä. Se toiminta nimittäin ei näyttänyt ollenkaan alkavan. Herra Martin Riesemannin piti päätään pudistaen ja kulmiaan rypistäen tunnustaa itselleen, että hän oli kuvitellut mielessään opettajan aivan toisenlaiseksi, opettajaksi, joka ohjaisi laiskaa oppilasta lyhyessä ajassa suurin askelin eteenpäin, saattaisi hänet onnellisesti karien läpi ehtoja kuulusteltaessa.

Sen sijaan, että olisi heti maanantai-aamuna ryhtynyt antamaan pojalle säännöllisesti oppitunteja, läksi herra Kurbatow Eberhardin kera kaikessa rauhassa kävelemään; molemmat tulivat päivälliseksi takaisin nälkäisinä kuin sudet sekä läksivät taasen heti päivällisen jälkeen liikkeelle ja saapuivat samallaisessa tilassa takaisin illalliseksi. Tämä tapahtui toisena ja kolmantenakin päivänä. Sitten alkoivat kyllä oppitunnit niitä varten määrätyssä ja jo kauvan sitten valmiiksijärjestetyssä huoneessa, mutta ne olivat niin lyhyet, se on, niitä oli niin vähän, että oppilas ei, herra Riesemannin arvelun mukaan, ehtinyt edes kirjoja haistelemaankaan. Ja kaikki pitkät iltapäivät käytettiin taasenkin kävelyyn kentillä, niityillä ja metsässä, ilman että pojalle olisi jäänyt aikaa valmistautua seuraavan päivän oppituntia varten, jos hän yleensä saikaan minkäänlaisia läksyjä, — joka oli hyvin epäiltävää. Ja tämä laiskotteleminen jatkui päivästä päivään ja näytti jatkuvan yhä edelleenkin.

Oppilas luonnollisesti oli tällaiseen opetukseen erittäin tyytyväinen. Tämä tyytyväisyys loisti hänen silmistään, punaisista ja terveistä poskistaan ja ilmeni hänen käytöksessään opettajaa kohtaan. Eberhard Riesemann ja Andrei Petrowitsch tulivat pian hyviksi tovereiksi, ja tämä toveruus muuttui pian ystävyydeksi, keskinäiseksi sydämelliseksi ystävyydeksi. Eberhard Riesemann, joka oli vastaanottanut tämän opettajan, joka tuli hänen kesäistä loma-aikaansa pilaamaan, laiskan oppilaan vihalla, joka oli päättänyt tehdä hänen elämänsä niin rasittavaksi kuin mahdollista ja joka kaiken tämän lisäksi oli tahtonut pitää vierasta ylioppilasta ainoastaan köyhän palvelijan arvoisena, jonka kanssa hän, rikkaan tehtailijan poikana, voi ainoastaan alentuen seurustella, sama Eberhard Riesemann, joka piti jokaista opettajaa synnynnäisenä vihamiehenään, hän oli parin viikon kuluttua toveriinsa huomattavasti kiintynyt, oli aina hänen seurassaan, puhui Andrei Petrowitschista suurimmalla kunnioituksella, ja kun nämät eroittamattomat toverit nähtiin jonnekin menevän, olivat oppilaan silmät aina opettajan huuliin kiinnitetyt — Eberhard Riesemann ei katsonut enää köyhän palkatun ylioppilaan puoleen alas, vaan hän katseli tämän puoleen ylös.

Kun rouva Riesemannin tunteet näiden seikkojen johdosta olivat jakaantuneet — hän riemuitsi sydämestään, että opettaja ei ollut hänen pojalleen ankara, kun hän toiselta puolen taasen oli huolissaan Eberhardin edistymisestä, muuttui herra Riesemannin mieli aikaa myöten yhä tuskallisemmaksi. Hänelle oli hyvin vaikeata pitää Kurbatowille antamansa lupaus, olla kokonaan sekaantumatta hänen toimintaansa. Hän päätti vihdoin ottaa asiasta kautta rantain lähempää selkoa, vaikka tämä askel olikin hänen lupaustaan vastaan. Herra Riesemann otti poikansa eräänä päivänä tutkittavakseen.

"Kuulehan poika, sinähän et opi ensinkään mitään", alkoi hän.

"Kuinka niin?" vastasi poika. "Minä opin joka päivä."

"Mutta minä en näe milloinkaan sinulla kirjoja kädessä, vaan kyllä puuhaavan kaikellaisia muita asioita, jotka eivät kuulu sinun tutkintoosi. Ja milloin sinä ylipäänsä opit, kun kiertelet kaiket päivät metsässä."

"Enhän kulje koskaan yksin, Andrei Petrowitsch on kanssani."

"Se ei muuta ollenkaan asiaa. Minä tahdon saada tietää, milloin sinä opit."

"Opin kaikkialla", lausui poika, nähtävästi kummastellen isän kysymyksiä. "Opin kotona ja opin silloin, kun olen Andrei Petrowitschin kanssa metsässä, joen rannalla tahi kylässä. Andrei Petrowitsch opettaa minua kaikkialla. Andrei Petrowitsch kysyy, minä vastaan ja selitän."

Herra Riesemannin lihavilla, punaisilla kasvoilla kuvastui suuri kummastus.

"Mutta mitä oppimista, mitä opettamista se sitten on, — metsässä, joen rannalla ja kylässä!", huusi hän. "Sehän ei ole mitään työntekoa vaan leikkimistä!"

"En tiedä", lausui Eberhard iloisen näköisenä ja vilkkaasti, "mutta minä opin sillä tavoin paljon mieluummin!"

"Sen minäkin uskon", nauroi herra Riesemann pilkallisesti. "Laiskotteleminen ja leikkiminen on sinua aina paljon miellyttänyt! Mutta tahtoisin tietää, mitä sinun mieleesi sillä tavoin jää ja mitä sinä tiedät syksyllä tutkinnossa."

"Tiedätkö, isä", vastasi poika vakavana ja lämpimästi. "Siten oppiessani jää minulle kaikki niin hyvin mieleen, paljon paremmin kuin luulisikaan, eivätkä kirjatkaan ole enään niin — niin ikäviä…"

"Sehän on luonnollista, kun otat niitä niin harvoin käsiisi!"

"Mutta Andrei Petrowitsch tietää kaikki ulkoa ja opettaa muististaan aivan samaa, mitä kirjoissakin on! Lukea kirjoista, oppia yksinomaan kirjoista — tiedätkö, isä, se on hirmuisen ikävää, enkä minä saa niistä mitään selvää. Mutta Andrei Petrowitsch puhuu muististaan ja selittää, mitä hän puhuu, ja se on paljon hauskempaa. Ja hän kyselee niin usein ja niin erikoisella tavalla sitä, mitä hän on opettanut, että se ei koskaan mene mielestä… Isä, voit uskoa, että Andrei Petrowitsch opettaa hyvin!"

Herra Riesemann pudisti päätään, pudisti yhä uudelleen päätään. Jos hän olisi voinut olla aivan varma siitä, että poika tällä kummallisella tavalla, nimittäin leikkien, todella oppi jotakin, olisi hän pian hyväksynyt Kurbatowin opetustavan. Mutta Eberhard voi myöskin laiskan oppilaan tavoin valehdella, ainakin liioitella. Siksi hän päätti ruveta salaisesti ottamaan selvää Andrei Petrowitschin opetustavasta ja sitten sopivassa tilaisuudessa, kun hätä siihen pakottaisi, lupauksestaan huolimatta, astua isän ja palkanmaksajan auktoriteetilla väliin.

"Teititteletkö jälleen herra Kurbatowia, niinkuin käskin?", kysyi isä Riesemann, hetkisen mietteissään oltuaan.

Eberhard punastui, katseli maahan ja vaikeni. Hän tiesi kyllä, mitä merkitsi tehdä isän tahtoa vastaan!

"En", vastasi hän vihdoin, kun isä oli toistanut ankarampana kysymyksensä.

"Miksi et?"

"En — en — voi…"

"Et voi? Mitä se merkitsee?"

Poika seisoi pää alaspäin painuneena, hänen sormensa nyppivät rauhattomina vyötä.

"Andrei Petrowitsch on jo niin hyvä ystäväni… ja — ja minä pahoittaisin hänen mieltään, jos teitittelisin häntä — siksi — —"

"No, siksi —?"

"Siksi hän toivoi itse, että sinuttelisin häntä."

"Vai niin! Sinä täytät herra Kurbatowin toivomuksia etkä minun käskyjäni! Etkö pelkää suututtavasi minua!"

"Isä", lausui Eberhard, nostaen rukoilevasti silmänsä, "koetin täyttää käskynne ja lausuin hänelle kerran 'te.' Mutta hän katseli niin vieraasti minua ja kysyi, kuka on käskenyt minun teititellä häntä…"

"Ethän toki sanonut, että minä käskin? Pidithän mielessäsi, mitä minä sinulle opetin?"

"Kyllä, muistin sen… Sanoin Andrei Petrowitschille, niinkuin käskit minun sanoa: että mielestäni ei ole sopivaa, että sinuttelen opettajaani, että häpeän sinutella häntä…"

"Ja sitten."

"Silloin muuttuivat Andrei Petrowitschin kasvot totisiksi ja surullisiksi ja hän lausui: Eberhard, nämä eivät ole sinun sanojasi, vaan on joku ne suuhusi pannut. Miksi valehtelet minulle? Ihminen ei saa valehdella. Ja sinun tulee sanoa, mitä itse ajattelet ja tunnet."

"Ja sinä vastasit?"

"En vastannut mitään. Olin vaiti…"

"Miksi et sitten sanonut, ettei kukaan ollut käskenyt sinua niin puhumaan?"

"En voinut, isä… Hän katsoi minua suoraan silmiin ja minä — punastuin…"

"Ja miten teidän keskustelunne vihdoin päättyi?"

Eberhard katseli jälleen maahan, raapi varpaillaan lattiamattoa ja vastasi viimein alakuloisena:

"Andrei Petrowitsch kysyi, rupeenko häntä jälleen sinuttelemaan…"

"Sinä lupasit luonnollisesti?"

"Lupasin, isä…"

Herra Martin Riesemann puri viiksiään ja käveli pari kertaa, kädet housujen taskussa, edestakaisin huoneessa. Hänen kasvonsa olivat synkät. Hän oli suutuksissaan pojalleen, mutta vielä enemmän hänen opettajalleen. Eberhard antoi nähtävästi vieraan ylioppilaan tahdon ja mielipiteiden valuttaa itseensä paljon enemmin, kuin isän käskyn, se oli loukkaus Riesemannin vanhemman-tunnetta vastaan. Ja tämä vieras ylioppilas pakoitti lapsen olemaan tottelematta isän käskyä, tehdä sitä vastaan; se oli loukkaus Riesemannin isännän-tunnetta vastaan. Ja lopuksi oli hän pahoillaan siitä syystä, että Kurbatow oli käsittänyt, että poika oli teititellyt häntä ainoastaan vanhempiensa tahdosta; herra Riesemannin täytyi myöntää itselleen, että hän oli siten rikkonut Kurbatowille antamansa lupauksen, ja se, että hänellä oli syytä hävetä Kurbatowin edessä, loukkasi hänen miehuudentunnettaan.

Hän mietti, mitä nyt oli tehtävä ja tuli siihen päätökseen, että on viisainta antaa Eberhardin ja Kurbatowin tehdä niinkuin tahtovat… Ryhtyä tämän sinuttelemisen tähden opettajan kanssa selvään riitaan, josta olisi ollut seurauksena Kurbatowin poislähtö, se ei käynyt — se ei käynyt talon rauhan eikä herra Riesemannin rauhan tähden päinsä. Siihen ei asia ollut kylliksi tärkeä. Kentiesi ei herra Riesemann olisi poikaansa kieltänytkään, ellei rouva Riesemann olisi esiintynyt valituksineen ja samalla kertaa kiivaasti huomauttanut, että "rouva Göbler ja koko tuttavapiiri" sellaista sinuttelemista paheksuu. Yleiseen mielipiteeseen alistui herra Martin Riesemann aina, erittäinkin "tuttavapiiriä koskevissa asioissa."

"Saat mennä", lausui hän pojalle lyhyesti ja ankarasti. "Ja muista, ettet puhu herra Kurbatowille sanaakaan siitä, mitä sinulle olen tästä asiasta puhunut!"

Poika arvasi aivan oikein, että hänellä oli nyt isältä lupa sinutella toveriaan, ja aikoi kevennetyin sydämin kiirehtiä pois, kun isä kutsui hänet vielä ovelta takaisin.

"Pane mieleesi, mitä sinulle vielä sanon, Eberhard. Saat sinutella herra Kurbatowia niin paljon kuin tahdot, kun olette kahden kesken, kun teitä ei kukaan kuule. Mutta kun meillä on vieraita, tahi kun me kaikki olemme koossa pöydän ääressä, minä, äitisi ja sisaresi, älä silloin käytä tätä sanaa! Voithan sinä aivan hyvin, kun herra Kurbatow sinulle puhuu toisten kuullen, vastata hänelle käyttämättä 'sinä' sanaa… Ymmärrätkö?"

Poika ymmärsi kyllä. Hän oli alkanut jo käyttää tätä viekkautta hädän pakosta, josta seurasikin, että herra Riesemannin täytyi tänään kysyä, teititteleekö Eberhard nyt opettajaansa, annettuaan käskynsä heti Kurbatowin tulon jälkeen. Eberhard oli ruokapöydässä ja yleensä vanhempien kuullen huolellisesti karttanut Andrei Petrowitschin kanssa keskustellessaan ottamasta suuhunsa tätä kiellettyä sanaa, ja milloin hän ei ollut voinut siten kiertää, oli hän mieluummin vaiennut. Hänen tuli nyt isän käskystä edelleen näytellä vanhaa osaansa.

"Kyllä ymmärrän, isä", vastasi hän ja pujahti ulos ovesta.

Kun herra Riesemann seuraavana päivänä näki, että Andrei Petrowitsch ei tahtonut muuttaa huolettomuutta ja laiskuutta kehittävää opetustapaansa, että hän piti Eberhardia mahdollisimman vähän huoneeseen ja kirjojen ääreen sidottuna, vaan vietti aikaansa sitä enemmän vapaassa ulkoilmassa, päätti hän ensin ottaa diplomaattisen rauhallisena ja huolellisena lähempää selvää asiasta.

"No, rakas Andrei Petrowitsch", alkoi hän eräänä päivänä, kuten näytti, hyvin hyvällä tuulella, "minkä käsityksen olette saaneet oppilaastanne?"

"Tyydyttävän käsityksen", vastasi Kurbatow.

"Luuletteko hänen edistyvän?"

"En sitä ainoastaan luule, vaan näen sen."

"Mutta eikö hän lue liian vähän. Eikö hän kuluta liian paljon aikaa turhaan?"

"Ei."

"Te ette huomaa hänessä laiskuutta eikä huolimattomuutta."

"En, huomaan hänessä opinhalua."

"Eikä lyhytjärkisyyttä, kovaa päätä —?"

"Teidän poikanne ei ole erittäin lahjakas, herra Riesemann, hänen päänsä ei ole aivan paras, erittäinkään käsittämään muutamia aineita, hänen muistinsa ei myöskään ole kaikkien paras, hän on keskinkertainen oppilas, herra Riesemann, niinkuin suurin osa yleensä on."

"Mutta hänen opettajansa syyttävät häntä juuri laiskuudesta ja huolimattomuudesta ja väittävät ihan päin vastoin kuin te, että hän on hyvä päinen ja erittäin kyvykäs."

Viimeisen lauseen valehteli herra Martin Riesemann. Eberhardin suuria kykyjä ei ollut vielä yksikään opettaja kiittänyt, sitä todisti pojan isä herra Martin Riesemannin suun kautta, sillä tämä isä toivoi, että pojalla olisi suuria henkisiä kykyjä.

"Saattaa olla", vastasi Andrei Petrowitsch, "minun arvosteluni oppilaastani on se, jonka teille lausuin."

"Mutta luulette kuitenkin voivanne auttaa häntä eteenpäin?"

"Luulen. Tiedättehän, että lupasin vastata siitä."

Herra Riesemann loi Andrei Petrowitschin rokonarpisiin kasvoihin pitkän, tutkivan katseen, ja tahtomattaan valtasi hänen mielensä rauhoittava tunne, luottava usko.

"Armas Andrei Petrowitsch", lausui hän imartelevasti, "te huomautitte, että poikani ei kykene oppimaan muutamia aineita hyvin. Mitä aineita ne ovat?"

"Ensinnäkin matematiikka ja kaikki, mikä on sen kanssa yhteydessä. Matematiikka on poikanne heikoin puoli… Oletteko määränneet tekniikan poikanne tulevaksi työalaksi, herra Riesemann?"

"Se on itsestään selvää. Hänenhän pitää kerran johtaa minun ja myöhemmin omaa tehdastaan!"

"Pelkään että Eberhardista ei tule hyvää insinööriä", lausui Kurbatow vakavana, "jos uskaltaisin antaa teille neuvon, herra Riesemann, niin päästäkää hänet yliopistoon oppimaan jotakin muuta."

Mutta tämä ajatus oli tehtailijasta niin vastenmielinen, niin vieras, niin tyhmä, ettei hän löytänyt kylliksi kovia sanoja sitä vastustaakseen. Eikö pitäisi antaa Eberhardista tulla insinööriä? Sehän oli kaikkia hänen toiveitaan, suunnitelmiaan, unelmiaan vastaan!

"Andrei Petrowitsch", huusi hän hermostuneena, "antakaa minulle neuvoja missä asioissa tahansa, ja minä olen teille kiitollinen, mutta tässä älkää! Minun poikani tulee siksi, miksi hän on määrätty, miksi hän, niin sanoakseni, on luotu. Ja hänestä pitää tulla hyvä insinööri, siitä tahdon itse huolehtia. Hänen tulee oppia, oppia ja vieläkin oppia! Ja ellei hän tahdo oppia, joutuu hän tekemisiin minun kanssani. Huolellisesti oppien saavuttaa ihminen aina päämääränsä. Kyky ei ole mitään muuta kuin oppimista, ahkeraa oppimista…"

Nähdessään, ettei niin itsepintaista käsitystä vastaan kannattanut väitellä, kohautti Kurbatow epäillen olkapäitään ja vaikeni.

IV

Neiti Stella Riesemannista tuntui kuin olisi Andrei Petrowitsch tuonut tullessaan taloon jotakin, jota siinä ei ennen ollut — nuorteutta.

Hänestä tuntui, kuin olisi Andrei Petrowitsch avannut jossakin akkunat selkoseljälleen, josta nyt viileä henkäys puhalsi sisään.

Stella tunsi sellaista. Jos häneltä joku olisi kysynyt, mihin tämä tunne perustuu, ei hän olisi voinut antaa siihen tyydyttävää selitystä. Sillä Andrei Petrowitsch ei esiintynyt talossa ollenkaan huomattavasti, hän ei pyrkinyt näkyviin, hän ei tahtonut sekoittua talon ja perheen sisäisiin asioihin, hän antoi kaikkien rattaiden kulkea niinkuin ne kulkivat, ja niiden, jotka eivät kulkeneet, antoi hän seisoa. Hän ei kuitenkaan ollut ujo sanan tavallisessa merkityksessä, hän ei ollut toisista erillään hän eli keskellä talon oloja ja talossa väreilevää ilmapiiriä, hän esitti ainoastaan puolueettoman, mykän näyttelijän osaa.

Se raikas tuoreus, jonka Andrei Petrowitsch neiti Stellan mielestä oli tuonut mukanaan, säteili siis hänen olemuksestaan. Hänen olemuksensa sisällisistä ominaisuuksista, joita Stella enemmän aavisti, hengessään tunsi, kuin ulkonaisesti näki. Mitä Kurbatowin suu ei ilmoittanut, sen luki Stella hänen katseistaan, hänen kasvoistaan, hänen vaikenemisestaan.

Andrei Petrowitschin olemuksesta levinnyt nuorteus ei ollut Stellalle tälläkertaa ollenkaan mieleen. Samoin kuin ihmisellä ei ole hauskaa silloin, kun ikkunasta sisään puhaltava tuuli ajaa tuvassa olevan pölyn ylös. Andrei Petrowitsch ajoi Stellan mielestä pölyä ylös. Pölyä, johon asukkaat olivat niin tottuneet, jota he eivät ajatelleetkaan pyyhkiä pois, tahi oikeammin, jota he eivät ollenkaan nähneetkään. Kun vieras henkilö näkee talossa pölyä, jota asukkaat eivät huomaa, kun hän näkee hämähäkin verkkoja, joita kotoväki ei ole nähnyt, tuntevat jälkimäiset häpeätä, eikä häpeän tunne ole ollenkaan hauskaa. Stella häpesi usein. Siksi että Andrei Petrowitsch pyyhki pölyä. Stella oli pahoillaan siitä. Hän oli sitä enemmän pahoillaan siitä, syystä että Andrei Petrowitsch löysi niin paljon pölyä, joka oli poispyyhittävä, niin paljon hämähäkin verkkoja, jotka olivat alasriistettävät.

Tämä ihminen vaikeni ja arvosteli kuitenkin. Stella tunsi, että hän arvosteli. Ja hänellä näkyi olevan paljon moitittavaa.

Stella oli useita kertoja aikonut tehdä hänelle tavallisen ja jokapäiväisen kysymyksen: "Miten teitä miellyttää olonne meidän talossamme?" Mutta hän oli aina jättänyt tämän sanomatta ja luopunut aikeestaan. Häneltä puuttui rohkeutta. Hän pelkäsi hänen vastaustaan.

Kun Andrei Petrowitsch katseli eräissä huoneissa ympärilleen, kun hänen katseensa osui esineestä toiseen, tunsi Stella rinnassaan salaista, käsittämätöntä, pistävää pelkoa. Huoneessahan oli kaikki aivan — aivan samallaista kuin kaikissa muissakin Riesemannin huoneissa. Huoneessahan vallitsi, kuten kaikissa muissakin, se hiljaisuus, ja hupaisuus, joka tekee elämän hauskaksi sellaiseksi, millaista ihminen toivoo, millaista se, jolla sitä ei ole, kadehtii. Ja tässä huoneessa oli vielä enemmän sellaista, mikä tavallisesti miellyttää, mistä tavallisesti pidetään, jolle tavallisesti annetaan suuri arvo: huoneessa ja koko talossa näkyi joka askeleella kolmen naisen ahkeran työn jälkiä, näkyi, että Riesemannilla on vaimo ja kaksi tytärtä, ahkera vaimo ja kaksi ahkeraa tytärtä. Heidän ahkeruutensa oli silmiinpistävä, se ei voinut jäädä pintapuolisimmaltakaan ihmiseltä huomaamatta. Heidän ahkeruutensa oli niin suuri, että talossa ei enää tahtonut olla tilaa sen tuotteille. Siinä talossa tehtiin työtä, ilman että tekijöiden olisi tarvinnut sitä tehdä, ja työstähän pitää toki jokainen ihminen! Ja se huone, samoinkuin koko talokin oli sievillä ja hienoilla töillä niin kaunistettu, koristettu ja sievistetty, että tavallisten vierasten sydän aina lämpeni.

Kun Andrei Petrowitsch katseli sellaisessa huoneessa ympärilleen, huomasi Stella hänen katseestaan, että tämä ei häntä miellyttänyt. Hänellä oli jotakin moitittavaa. Ja neiti Stella arvasi, että Andrei Petrowitsch tahtoo moittia juuri sellaista, joka kaikkia niin paljon miellytti, mitä kaikki niin paljon kiittelivät ja josta muiden muassa neiti Stella ja äiti ja Rita olivat niin — ylpeitä. Andrei Petrowitschin katseesta saattoi lukea, että hän moitti Riesemannin naisten — ahkeruutta.

Tämä arvelu näyttäytyi sillävälin toisella tavoin todeksi.

Rouva Riesemannin talonjärjestys vaati, että hän itse ja tyttärensä omistivat jonkun tunnin päivässä pienempään nypläystyöhön. Näinä tunteina tehtiin ahkerasti työtä. Parvekkeella tahi lehtimajassa, sateisella ilmalla siihen määrätyssä huoneessa neulottiin ja kudottiin, ommeltiin korutavaroita ja maalattiin, sidottiin, punottiin, poltettiin ja kullattiin. Naapuristosta tuli heille väliin rouvia ja neitejä seuraksi, ja silloin itämä työtätekevä seurue muistutti talkooväkeä. Mutta rouva Riesemann näki hyvin mielellään, että tyttärillä oli muulloinkin jotakin käsissään ja hän iloitsi suuresti, kun vieraita sattui tulemaan juuri silloin, kuin Stella ja Rita olivat ahkerassa työssä…

"Aina työssä, hyvät naiset!" lausui silloin vieras, jotakin puhellakseen, ja rouva Riesemann vastasi, jotakin vastatakseen:

"Niin, minun talossani, ei kukaan uskalla laiskotella! Joka tekee työtä, ei tee syntiä."

Kun Andrei Petrowitsch silloin tällöin sattui menemään työskentelevien ohi, ei hän ainoastaan ollut puhumatta mitään, vaan neiti Stella huomasi sen lisäksi hänen kasvoistaan, että hän ei välittänyt heidän työstään ja ahkeruudestaan, ja vieläkin enemmän, että hän sitä sydämessään pilkaten, tahi ainakin halveksien nauroi. Sellaisesta tunteesta ei neiti Stella rukka voinut vapautua, niin usein kuin Andrei Petrowitschin katse sattui heidän työhönsä ja useihin heidän valmisteihinsa.

Sama kiusallinen tunne vaivasi neidon sydäntä, kun herra Riesemann tai rouva Riesemann tahi myöskin Rita Kurbatowin kuullen puhelivat jotakin ja tämä silloin vaikeni! Se vaikeneminen merkitsi Stellan mielestä arvostelua, eikä ollenkaan kiittävää. Useinhan tämä terävä nainen voi varmasti tietää, mitä Andrei Petrowitsch isän, äidin tahi sisaren puheissa moitti tahi tuomitsi, ja hän koetti suojella jalomielisesti perheensä kunniaa ja intelligensiä siten, että hän vastusti puhujaa ja saatti väittelyt usein sangen kiivaiksi. Vaan oli kuitenkin paljon sellaisia asioita, joita hän piti aivan oikeina, joita hän uskoi tosiksi, joita vastaan hän ei kyennyt väittelemään, nähdessään venäläisen kasvoista, ettei häntä joku asia miellyttänyt.

Stella Riesemann alkoi tuntea tätä miestä vastaan jotakin, joka oli hyvin läheistä vihalle. Se oli pelkäävän vihaa pelättävää vastaan. Se oli heikomman vihaa väkevämpää vastaan. Se oli sellaisen ihmisen huono tunne, jolla on liiaksi itsetietoisuutta, alistuakseen hyvällä toisen tahdon alaiseksi, vaikka hän näkeekin aivan selvästi, että hän jo on sen alaisena. Stella Riesemann oli pahoillaan, suutuksissaan, nyrpeissään siitä, että tämä ihminen niin usein kielsi sen, mitä toiset pitivät totena, että hänellä oli aivan tavallisista ilmiöistä, erittäinkin tärkeimmistä asioista aivan toinen ajatus kuin muilla. Eikä neito kuitenkaan voinut nuhdella häntä siitä, että hän täten heitä kiusotteli, moitti ja säälimättä arvosteli. Tämä ajatus ei tahtonut paraimmallakaan tahdolla mahtua Stellan mieleen — hän oli pakoitettu ajattelemaan sellaisesta ihmisestä, omasta vihastaan huolimatta, parempaa. Ja tämä pahoitti häntä enimmin…

Stellan pelko heräsi ensimäisen kerran, kun hän alkoi huomata, mitä Kurbatowin oli onnistunut tehdä Eberhardista lyhyessä ajassa.

Niin, mitä olikaan nyt syntynyt tuosta vallattomasta, itsepäisestä, laiskasta ja huolettomasta pojasta? Hän ei enään tuntenut muuta huvia, kun saada viipyä vihollisensa, kiusaajansa seurassa, katsella häntä kasvoihin, häntä tarkkaavasti kuunnella, ladella kysymyksiä hänelle ja odottaa kiihkeästi niihin vastausta. Eberhard Riesemann, yksi realikoulun pahimmista telmijöistä, oli talttunut, parantunut, ainakin täksi kerraksi. Ja lopuksi neiti Stella vielä lisäksi kuuli, että poika edistyy opinnoissaan, että hän tahtoi oppia, että hän piti oppimisesta.

"Herra Kurbatow", kysyi neito eräänä päivänä, "kuinka olette sen oikein tehneet?"

"Voitte sen itsekin arvata, neiti Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch. "Enhän ole mikään ihmeiden tekijä."

"Olette osannut tehdä oppimisen pojalle hauskaksi, mutta miten?"

"Hyvin yksinkertaisella tavalla. Ensinnäkään en rasita häntä lukemisella liiaksi, en valjasta häntä määrätyksi ajaksi raskaiden vankkurien eteen, en anna hänen tuntea liiaksi paljon vapautensa rajoittamista. Toiseksi koetan mahdollisimman paljon poistaa oppiaineiden ikävyyttä, etsiä ja esittää niiden huvittavampia puolia, vertailla opetettavia asioita käytännöllisen elämän ilmiöihin, valaista niitä käytännöllisillä esimerkeillä — jos asia niin vaatii, pilapuheillakin. Siinä kaikki, ja kaikki tämä on niin yksinkertaista."

"Ja pojan luottamuksen ja rakkauden voititte siten, että rupesitte hänen ystäväkseen ja toverikseen?"

"Sehän on itsestään selvää."

"Ja kaikkeen siihen riittää teillä kärsivällisyyttä?"

"Miksi ei, koska se huvittaa minua, ja olenhan jo teille huomauttanut, että pidän kasvattajan toimesta."

He seisoivat kahden huoneessa, jota käyttävät osaksi molemmat neidot kirjoitushuoneenaan, osaksi kirjastohuoneenaan. Pari valkeata, hienosti sorvattua kirjoituspöytää, kaikilla tarpeilla varustettuna, oli ikkunan ääressä, avara lasikaappi seinän ääressä oli täynnä kauniisti sidottuja kirjoja, ja suuri ympyriäinen pöytä sohvan ja pehmeiden tuolien keskellä oli saksalaisten aikakauslehtien ja aikakauskirjojen peittämä.

Kun Stella Riesemann rupesi miettimään Kurbatowin vastauksia tahi valmisti uusia kysymyksiä, oli Andrei Petrowitsch astunut kirjakaapin luo ja antoi katseensa käydä lasin läpi pitkin kirjarivejä, lukien niiden kullattuja nimiä niiden sidotuista seljistä. Hän oli ensimäistä kertaa tässä huoneessa. Pari kertaa hän oli katsonut ovesta sisään, mutta nähdessään ensi kerralla Stellan ja sitten neiti Ritan kirjoituspöydän ääressä, oli hän luullut huonetta neitojen neitsytkammioksi ja pysytellyt siitä etäämpänä, kunnes hän tänään, jouduttuaan viereisessä salissa keskusteluun vanhemman neiti Riesemannin kanssa, tämän seurassa oli huomaamattaan astunut sinne sisään.

Andrei Petrowitsch kääntyi pois kirjakaapin luota ja alkoi silmäillä pöydälle sekaisin viskottuja aikakauskirjoja. Kaapissa ja pöydällä näkyi samallaista, porvaristaloissa niin tavallista kirjallisuutta. Edellisessä olivat vallitsevina paitsi useita Saksan klassikoita, joiden seasta eivät luonnollisestikaan puuttuneet Schiller, Goethe eikä Lessing, erittäinkin Marlitt, Werner, Heimburg, Schubin, Perfall, Ompteda, pastori Funke j.n.e. Pöydällä oli toistensa päällä ja vieressä porvarillisessa rauhassa niinkutsuttuja perhe-aikakauskirjoja, jotka ovat täynnä samaa laatua olevien kirjailijoiden kynäntuotteita, kuten: "Ueber Land und Meer", "Daheim", "Die Gartenlaube", "Moderne Kunst", parooni Grothussin aikakauskirja "Für Herz und Gemüth" [sydämelle ja hengelle (mielelle). Tekijän muist.] — "Der Türmer" j.n.e., sitten useita muotilehtiä ja naisten talouslehtiä sekä lopuksi paikallinen saksalainen sanomalehti "Düna Zeitung", St. Petersburger Zeitung ja pieni kirkollinen lehti.

Stella Riesemann seurasi katseillaan Andrei Petrowitschia tämän seistessä kaapin ja pöydän ääressä ja katseli tutkivana hänen silmiään ja huuliaan. Neiti Riesemann tunsi taasenkin, että Kurbatow arvosteli, ja hän aavisti, että tämä arvostelu ei ollut kiittävää laatua. Ja nyt kun venäläinen käänsi kasvonsa suoraan hänen puoleensa ja jäi katsomaan kysyvästi häntä silmiin, nyt tiesi Stella selvästi, mitä Andrei Petrowitsch Riesemannien kirjakokoelmasta ja lukupöydästä ajatteli.

"Luetteko mitään muuta?" kysyi Kurbatow.

"En", vastasi Stella lyhyesti ja tylysti, sillä hän tahtoi mielellään näyttää sellaiselle näykkijälle hampaitaan. "Eikö siinä Teidän mielestänne ole tarpeeksi?"

"Ole tarpeeksi?" toisti Andrei Petrowitsch. "Se riippuu siitä, minkälaiset vaatimukset, tarpeet lukijalla on."

"Luuletteko siis, että nämä aikakauskirjat eivät tyydytä minun vaatimuksiani ja tarpeitani?"

"Niin, sen luulen."

"Mistä syystä?"

"Siitä syystä, että luettava niissä ei ole kyllin aatteellista!"

Stellan kasvot tulivat tulipunaisiksi.

"Mutta jos se on minun mielestäni kyllin aatteellista."

"Se ei saata olla niin. Luulen tuntevani Teitä vähän. Sanokaa minulle, neiti Riesemann, ettekö ole tunteneet niitä lukiessanne ikävää ja kaihonneet jotakin — jotakin muuta?"

Stella oli tuntenut joskus sellaista, erittäinkin parina viimeisenä vuotena. Hänhän oli lukenut niin paljon novelleja, jotka kaikki alkavat niin yhdellä tavalla, samalla tavalla loppuvat, yhdellä tavoin "intresseeraavat" ja luettua yhdellä tavoin menevät mielestä. Mutta tahtoen väitellä, koska vastustus-himo oli taasen tarttunut häneen ja tahtoen kiihoittaa tätä maailmanparantajaa puhelemaan ja saattaa hänet puhuessaan arvostelemaan, ei hän sanonut totuutta, vaan lausui vakavana:

"Ei, herra Kurbatow, luen kaikkia näitä asioita suurella mielihyvällä. Ne ovat mielestäni hyvin kirjoitetut."

Andrei Petrowitsch astui, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa neitoa tarkemmin silmiin, pari askelta lähemmäksi häntä.

"Luetteko paljon, neiti Riesemann?"

"Hyvin paljon."

"Ja aina tätä kirjallisuutta?"

"Sen olen jo sanonut."

"Ja ettekö tunne joskus tyhjyyttä rinnassanne, ettekö tunne tyytymättömyyttä mielessänne? Ettekö toivo saada vaihtelun vuoksi maistaa jotakin uutta, jotakin toista, jotakin, joka tavalla tahi toisella eroaa siitä?"

"En."

"Neiti Riesemann, minun on vaikea uskoa teitä! Ellette olisikaan päässeet selvyyteen tarpeistanne ja vaatimuksistanne kirjallisuuden suhteen, enkä sitä ihmettelekään, — niin olisi teidän kuitenkin pitänyt huomata haluamattannekin, tiedottomasti, joitakin puutteita ja tuntea halua saada parempaa."

"Miksi sellaista arvelette?"

"Luulen niin vilkkaan luonteenne tähden. Se lentää joskus tavallisesta piiristä ulos ja joskus korkeammallekin. Olen huomannut sen useammin kuin kerran. Te vaaditte joka tapauksessa enemmän vapautta, kuin sisarenne."

Stellan silmät alkoivat loistaa; hän tunsi poskensa jälleen lämpiävän, ja peittääkseen punastumisensa, hän alkoi nauraa.

"Kiitän miellyttävästä arvostelustanne", hän vastasi leikillisellä äänellä, "mutta en todellakaan tietänyt, että kykyni puolesta olen etevämpi tavallista. Se ei voi olla totta, sillä, kuten näette, tyydyn aivan samanlaiseen henkiseen ravintoon kuin sisareni ja vanhempani sekä koko se piiri, jonka kanssa me seurustelemme. Näitä kirjoja ja aikakauslehtiä tapaatte jokaisessa sivistyneessä kodissa, ne ovat kirjoitetut sellaisia lukijoita varten, jollaisia me olemme. Kuten näette, en eroa ollenkaan makuni, vaatimustani ja toivomuksieni suhteen toisista, josta seuraa, että en ole ollenkaan erilaisempi kuin toiset."

"Kenen valinnan mukaan teidän kirjallisuutenne ostetaan ja tilataan?" kysyi Andrei Petrowitsch, katsoen samalla neitoa epäillen ikäänkuin olisi hän huomannut neiti Stellan lausunnossa jotakin sekavaa.

"Enimmäkseen äidin valinnan mukaan", vastasi neiti Riesemann.

"Ja onko asia aina ollut niin?"

"On."

"Teidän äitinne panee arvoa etupäässä kirjallisuuden siveelliseen ja kristilliseen sisältöön sekä valvoo sitä, ettei taloon joudu mitään, jota ei pidetä kelvollisena?"

"Sehän on aivan luonnollista."

"Neiti Riesemann, ettekö ole lukeneet mitään salaa, mitään, josta tiesitte, että se on kiellettyä?"

Stella loi silmänsä maahan ja nosti ne sitten jälleen nopeasti ylös; hän oli hämillään, sillä hän ei käsittänyt, mihin toinen sellaisella kysymyksellä pyrki.

"Miksi sellaista kysytte?"

"Minulle olisi hauskaa saada tietää se. Ettekö halua vastata?"

"Miksi en! Kyllä, olen lukenut monta kirjaa äitini tietämättä."

"Siinä näette! Siis etsitte kuitenkin jotakin muuta, kuin sitä, mitä teidän kirjakokoelmanne ja aikakauskirjat sisältävät! Ja te tahdoitte sen pyrkimyksenne peittää, kokonaan salata!… Mutta uskon, että ette puhuneet minulle totta. Te ette ajattele niin, kuin puhutte."

Stella Riesemann olisi vielä puolustanut katsantokantaansa, ellei Andrei Petrowitsch olisi katsonut niin vakavasti, melkein nuhtelevasti häntä silmiin. Kurbatow näkyi olevan pahoillaan siitä, että hänen vastustajansa, kuten hän oli arvannutkin, vaan teeskenteli. Ja äkkiä päätti neito lopettaa leikkimisen, antaa naamion pudota ja olla suora sitä henkilöä kohtaan, joka ilmaisi häntä kohtaan myötätuntoaan. "Herra Kurbatow, tahdon myöntää teidän olevan osaksi oikeassa", lausui neiti Riesemann jonkun ajan kuluttua, istuutuen kevyesti tuolille ja hetkisen taistellen arkaa häpeäntunnetta vastaan. "Minun täytyy tunnustaa, että se kirjallisuus tuntuu minusta joskus ikävältä; huomaan nimittäin, että näissä kirjoissa ja aikakauslehdissä ei useinkaan puhuta totta, ikäänkuin ei mielellään tahdottaisi puhua totta."

Kurbatow istuutui äkkiä toiselle siniselle tuolille neitoa vastapäätä. Hänen kasvonsa loistivat innostuksesta.

"Eikö teistä tunnu, neiti Riesemann, ikäänkuin olisi se, mitä nämä kirjailijat kirjoittavat, tilauksesta kirjoitettua? Eikö teille johdu mieleen maalarit, jotka koettavat maalata aina kauniita tauluja, koska he tietävät, että se miellyttää ostajaa, että suurin osa tilaajoista juuri sellaista haluaa?"

"Kyllä", vastasi Stella. "Se on samaa, jota minä kutsuin tahallaan valehtelemiseksi. Löydän kaunistelua, aina vaan kaunistelua, ja että tätä kaunistelua toimitetaan tahallaan tarkoituksen mukaisesti ja suunnitelmallisesti, ja totuus peitetään, vastoin parempaa tietoa — se on vastenmielistä."

"Mistä huomaatte sitten tämän epätoden, totuudenvastaisen kaunistelun?" kysyi Andrei Petrowitsch, jonka poskipäitä alkoi punottaa.

"Mistäkö sen huomaan? Näenhän ihmisiä ja elämää! Ne eivät ole sellaisia, miksi niitä usein kirjoissamme kuvataan. Mutta minun täytyy teille tunnustaa, että olen lukenut kuitenkin näitä kirjoja suurella mielenkiinnolla ja luen useita vielä nytkin."

"Huolimatta siitä, että löydätte niissä vääristeltyä totuutta, totuuden vastaista kaunistelua?"

"Niin. Ettekö usko sitä?"

"Uskon. Mutta mistä se johtuu?"

"Sitä en tiedä."

"Joskus siitä, että ei ole toisia kirjoja."

"Saattaa olla."

"Sallikaa, että mainitsen teille vielä yhden syyn", lausui Andrei Petrowitsch, siirtäen tuolinsa lähemmäksi neitoa. "Se syy on seuraava: teitä, neiti miellyttävät kauniit kuvat! Niiden tulee vaan olla taitavasti kaunistettuja. Te katselette mielellänne 'kaunistettua' kuvaa. Sitä katsellessanne unohdatte kaunistuksen — unohdatte, että kaunistelu peittää totuuden, että on puhuttu tahallaan valetta. Sillä onhan kylliksi ihmisiä, joita miellyttää kaunis, kaunisteltu kertomus vanhoista ajoista, ja sellaisessa on kuitenkin kaikki valetta. Ja tiedättekö, neiti Riesemann, miksi teitä usea taidokkaasti kaunisteltu kuva miellyttää?"

"No?"

"Siksi, että se on teidän oma kuvanne, teidän oma kaunisteltu kuvanne. Se kuva miellyttää teitä, teitä itseänne."

"Miten niin luulette?"

"Ajattelen näin. Te huomautitte, että näitä kirjoja ja aikakauslehtiä lukee täällä koko seurapiiri, jonka kanssa te ja omaisenne seurustelette, ja että ne ovat juuri sellaisia piirejä varten. Se on oikein. Mutta me tiedämme, että ihminen, joka antaa kuvata itsensä, joka tilaa kuvan omasta itsestään tahtoo siksi olla 'kaunis', kauniimpi kuin mitä hän todellisuudessa on. Maalari maalaakin sellaisen kuvan. Kirjailija on yhteiskunnan kuvaaja. Hän on tilattu kuvaaja, kuvaaja, joka katsoo omaa hyötyään, hänet yhdistävät sitäpaitsi tilaajaan yhteiskunnalliset siteet ja siis hän laatii yhteiskunnasta, se on, tilaajistaan, hyvin kauniin kuvan. Kuva luonnollisesti miellyttää tilaajia, se on yhteiskuntaa siksi, että se sitä imartelee. Ja se miellyttää sitä enemmän, mitä taitavammin se on kaunistettu. Mikä taasen miellyttää koko yhteiskuntaa, se miellyttää yhteiskunnan yksityistä jäsentä, joka tuntee vähänkin kuuluvansa siihen, jonka mielipiteet, ja tunteet ovat yleensä yhteiset yhteiskunnassa vallitsevien kanssa… Neiti Riesemann, teitä miellyttää moni taidokkaasti kirjoitettu valheellinen kirja siksi, että se miellyttävästi kuvailee seurapiiriänne ja teitä itseänne."

Stella katseli suurin, miettivin silmin Kurbatowia jonka äkillinen vilkkaus näkyi kummastuttavan häntä.

"Ettekö tee minulle vääryyttä, herra Kurbatow?" lausui hän sitten. "Te kuulitte, että minä tunnustin totuuden salaamisen tahallisen valehtelun epäkohdaksi kirjallisuudessa, tuomitsin sen suurena vikana. Siitä selviää ettei minua miellytä imartelu, kaunistelu, että se on minulle vastenmielistä, etten sitä kärsi."

"Te ette kärsi kehittyneemmän makunne tähden taitamatonta kaunistelua, liian räikeitä värejä, karkeata kirjallista tuotetta. Pientä taidetyötä vastaan, joka tarkoittaa samaa, ei teillä ole mitään, sillä muuten ette löydä huvia sellaisten kirjojen lukemisesta."

"Arvelette siis, etten voisi kärsiä moittivaa arvostelua itsestäni ja seurapiiristäni, että minua todella miellyttää imartelu, kaunistelu ja vale enemmän kuin luonnollisuus ja todellisuus."

"Ei, neiti Riesemann, sitä en luule", vastasi Andrei Petrowitsch kovalla äänellä. "Te tunnette kyllä tuskan moittivasta arvostelusta, se pahoittaa, loukkaa ja haavoittaa teitä ensin, mutta te jaksatte kärsiä sen, ja — kentiesi se alkaa teitä vihdoin miellyttää ja te opitte itse arvostelemaan! Luulen tohtivani luottaa siihen."

"Mutta miten minun sitten pitäisi saavuttaa tämä mielenmuutos ja uudestaan syntyminen?" kysyi Stella nauraen, ei kuitenkaan pilkallisesti.

"Ajatelkaa itse asiaa", vastasi Kurbatow samoin nauraen.

Stella katseli äänettömänä hetken ulos ikkunasta puutarhaan, jossa hiljainen tuuli heilutteli puiden latvoja, ja kääntyi sitten Kurbitowin puoleen kysyen nopeasti:

"Andrei Petrowitsch, mitä te sitten oikein luette?"

"Olkaa hyvä, tulkaa huoneeseeni ja katsokaa", vastasi ylioppilas.

"Annatteko minun lukea muutamia kirjoja?"

"Hyvin mielelläni, neiti Riesemann. Ellei äitinne —?"

"Älkää unohtako, että olen nyt täysi ikäinen" nauroi Stella. "Vietin kahdettakymmenettäensimäistä syntymäpäivääni, kun te tulitte tänne. Sitäpaitsi olen aina ollut niin tottelematon lapsi, että äiti pitää minua parantumattomana ja antaa nyt minun tehdä, mitä tahdon… Tulkaa, Andrei Petrowitsch, tahdon heti nähdä kirjojanne! Mikä hauska aate, tulen samallaiseksi armottomaksi arvostelijaksi kuin te olette!"

Ja neiti Stella hypähti kiihkeän vilkkaasti pystyyn.

"Miksi te kutsutte minua armottomaksi arvostelijaksi?" kysyi Andrei Petrowitsch, nousten myöskin seisomaan.

"Ettekö ole sitä? Onko meidän talossamme mitään, jota ette moittien arvostele? Luonnollisesti teette sitä ääneti, mielessänne; puhuessanne kuulen teidän tänään ensi kerran arvostelevan. Mutta minä näen kaikki ja tiedän kaikki, ja olen jo kauan aikonut ottaa teidät käsiini, alkaa väitellä kanssanne, astua teitä vastaan talon ja perheen ja yhteiskunnan kunnian puolesta uhmaten esiin."

"Siis tehkää se!" huusi Andrei Petrowitsch huvitettuna. "Minua ei huvita mikään niin paljon, kuin ankara väittely aatteellisista asioista!"

He astuivat ulos kirjastosta ja kiipesivät ylös portaita — Kurbatow edellä, Stella hänen kintereillään. Kun Andrei Petrowitsch talon toisessa kerroksessa, jonka eteisessä ei ollut ainoatakaan ihmistä näkyvissä, avasi huoneensa oven, pysähtyi neiti Riesemann äkkiä ennenkuin astui sisään. Hänen katseensa lensi nopeasti ympäri, ikäänkuin jotakin etsien.

"Tehkää niin hyvin", lausui ylioppilas, joka oli jo astunut kynnyksen yli huoneesen.

"Ei — eikö Eberhard ole ylhäällä?" kysyi neiti Stella, ja hänen kasvoillaan näkyi, että hän oli odottamatta joutunut hämilleen.

"Eberhard? Mitä te Eberhardista tahdotte?"

"Ei — niin muuten…"

"Neiti Riesemann, ettekö yksin —?"

Andrei Petrowitschin keskeytetyn kysymyksen sävyssä kuului ja hänen kasvoillaan näkyi jotakin, joka saattoi Stellan äkkiä punastumaan. Nopeasti hän astui ovesta sisälle. Kurbatow sulki oven.

Kun he nyt toistensa vieressä soikeassa, avarassa huoneessa astuivat eteenpäin, katseli Andrei Petrowitsch syrjästä neitoa. Stella ei nähnyt tätä katsetta, vaan tunsi, että siinä ilmeni kummastusta, epäilyä tahi jotakin muuta… Tälle ihmiselle näkyi olevan käsittämätöntä että nuori neito häpeää yksin astua miehen asuntoon, että se on hänelle siveellisesti vastenmielistä!

Stella odotti, että Kurbatow huomauttaisi häntä pelokkaasta viivyttelemisestään, mutta kun sellaista ei tullut, koetti neito voittaa hämminkinsä, peittää sen häneltä kaikilla tavoin. Ei tiedä, mistä se johtui, mutta Stellasta tuntui, kun olisi hän hävetessään tehnyt vääryyttä, kun olisi hän antanut jälleen Andrei Petrowitschille moitteen aihetta… Ja Stellasta tuntui, kun olisi hän tehnyt vääryyttä itse Andrei Petrowitschille.

Ikäänkuin koettaen irroittautua näistä vastakkaisista tunteista, astui hän Kurbatowin edellä kiireesti kiilloitetun kirjahyllyn luo, jolle ylioppilas oli huolellisesti latonut suuren kirjakokoelmansa.

"Vaan tiedettä ja politikaa!" huudahti Stella Riesemann, otettuaan useita kirjoja hyllyltä alas ja avattuaan ne sitä myöten, asettaen ne taasen puoleksi pettyneenä paikoilleen hyllylle.

"Siellä on myöskin kaunokirjallisuutta", huomautti Andrei Petrowitsch. "Mitä teillä on tiedettä ja politikaa vastaan, neiti Riesemann?"

"Sehän ei ole mitään minunkaltaiselleni, herra Kurbatow!"

"Teidän kaltaisenne?"

"Niin, naiselle!"

"Miksi ei naiselle?"

Stella katsoi kysyvästi häntä, sitten näkyi äkkiä hänen silmistään, että tämä oli ymmärtänyt hänet.

"Tiedän kyllä, että löytyy naisia, jotka toimivat tällaisissa asioissa, lausui hän… Olen kuunnellut useita oppineita ja politikoivia naisia ja lukenut yhtä ja toista niin sanotusta naiskysymyksestä ja naisliikkeestä. Mutta, Andrei Petrowitsch, mitä ne asiat minuun koskevat? Mitä minä niillä tekisin?"

"Miksi ette myöskin te?"

"Tiedättehän, että olen tehtailija Riesemannin tytär ja menen pian avioliittoon! Mitä tekisi kauppias Göblerin rouva politikalla? Minun 'kysymyksenihän' ovat niin yksinkertaiset, ne pyörivät kaikki vaan kotoisten asioiden ympärillä, ja minun 'liikkeeni' mahtuvat täydellisesti asuinhuoneen ja keittiön ja —", neiti Riesemann loi katseensa maahan, — "ja myöhemmin vielä yhden huoneen välille!"

"Ainakin pitäisi niiden asioiden teitä huvittaa, neiti Riesemann!"

"Miksi niin?"

"Jo siksi, että ne koskevat teidän sukupuoltanne."

Stella selaili pintapuolisesti yhtä venäjänkielistä kirjaa ja oli mietteissään.

"Joskus huvittaisivat ne minua, ainakin alkaisivat huvittaa minua, mutta minähän en voi niissä toimia, minulle ei jää siihen aikaa, ei nyt eikä vastedeskään."

"Teidän pitäisi varata itsellenne aikaa, neiti Riesemann. Se on välttämättömän tarpeellista, jos —"

"No, jos —?"

"Jos tahdotte tulla arvostelijaksi ja vieläpä armottomaksi arvostelijaksi", nauroi Andrei Petrowitsch. "Vai luuletteko, että arvostelija voi tietoja, elämänkokemusta ja yleisten olojen opettavaa tuntemusta omaamatta toimia?"

"Mutta sehän oli vaan pilaa, herra Kurbatow! Ja me pidimme, siitä alhaalla puhellessamme, ainoastaan kaunokirjallisuutta silmällä. Te tahdoitte antaa minun lukea romaaneja, joissa kuvataan oloja ja ihmisiä oikeammin, todellisemmin, puolueettomammin, kuin niissä kirjoissa, joita olen tähän saakka lukenut."

"Pilaa, neiti Riesemann? Teittekö vaan pilaa? Ette siis halua oppia arvostelemaan, selvemmin terävämmin ja syvemmälle tunkevin silmin katselemaan maailmaa ja ihmisiä?… Niin, silloin ette tarvitse parempaa kaunokirjallisuutta! Mitä te sillä silloin tekisitte? Miksi pitäisi astua ensimäistä askelta, kun tietää, että kaikki jää tekemättä? Oletteko siis puolinaisten toimenpiteiden ystävä, neiti Riesemann?"

"Olen jo sanonut teille, että en voi astua täyttä askelta, ja etten sitä tarvitsekaan tehdä. Kaunokirjallisuutta luen vaan huvikseni. Pidemmälle ja syvemmälle en voi, en saata mennä."

"Ajan puutteenko tähden?"

"Niin, ajan puutteen tähden."

"Ja kuitenkin luulitte, että nämät etäisemmät ja syvällisemmät asiat voisivat huvittaa teitä!"

"Niin, kun voisin, kun olisi aikaa."

"Niinkö, neiti Riesemann! Nyt joudumme siis puhumaan teille niin tärkeästä ajanpuutteesta. Minä vältän, että teillä on kyllin aikaa, että teillä on sitä tuhlata turhaan. Myöskin suurkauppias Göblerin rouvalla tulee olemaan paljon aikaa, enemmän kuin tuhansilla toisilla naisilla, jotka kuitenkin löytävät tilaisuutta harrastaa yllinkyllin yleisiä asioita… Mihin teidän aikanne sitten kuluu, neiti Riesemann? Sallikaa, että sanon sen heti teille. Teidän aikanne kuluu pukeutumiseen ja koristelemiseen, ompelijan ja muotikauppiaan luona käymiseen, vieraisilla olemiseen ja vieraiden vastaanottamiseen, ajamiseen ja ratsastamiseen, kävelyyn ja puhelemiseen…"

"Entä jokapäiväinen työni, herra Kurbatow?" huudahti Stella, avaten silmänsä suuriksi.

"Teidän työnne? Ajatteletteko jokapäiväistä työtänne äitinne ja sisarenne seurassa? Tietäkää, neiti Riesemann, sen työn voisitte aivan hyvin jättää tekemättä…"

"Miten niin?"

"Se ei ole työtä, se on urheilua. Se ei ole urheiluakaan, se on ajanvietettä. Se ei ole edes ajanvietettä se on — suokaa anteeksi — ajan tuhlausta. Minulla ei ole mitään urheilua vastaan. Ei myöskään mitään ajanvietettä vastaan. Vaadin kuitenkin, että urheilulla, samoinkuin ajanvietteelläkin on joku tarkoitus, jonkunlainen sisältö, pienikin tarve…"

"Eikö meidän nypläys- ja käsityöllämme siis ole mitään sellaista?"

"Ei. Ei ole enää pitkään aikaan ollut."

"Mitä se merkitsee: ei ole enää pitkään aikaan ollut?"

"Tarkoituksenmukaista ja tarpeellista oli työnne silloin, kun tarvitsitte vielä sen tuloksia, vaikka niiden tuotteiden joukossa on kylläkin paljon sellaisia, joita yleensä ei tarvita. Mutta nyt, kun huoneenne ovat niillä yltyleensä koristellut, aivan kuormitetut, nyt puuttuu siltä työltä tarkoitus ja tarpeellisuus, nyt pitäisi sen sijaan tulla jotakin muuta, joka ei ole niin tarpeetonta, olkoon, että ette tee sellaista työtä yksinomaan itseänne varten."

"Emme teekään mitään yksinomaan itseämme varten", huudahti neiti Stella, jonka hienot kasvot hermostuneesti punastuivat. "Annamme suuren osan tuotteistamme hyväntekeväisiin tarkoituksiin — ne myydään pari kertaa vuodessa köyhien hyväksi pidettävissä arpajaisissa. Niin on työllämme mielestäni jokseenkin hyvä ja tuottava tarkoitus ja tarve."

"Oi, nuo hyväntekeväisyys myyjäiset", huudahti Andrei Petrowitsch, ja ensi kerran kuului hänen vakavassa hillityssä äänessään puolinaista pilkkaa. "Mitä ihmiset, joilla ei ole työtä, tahi jotka siten koettavat hankkia itselleen kunniaa, eivät ajattelekaan edukseen!"

"Omaksi edukseenko?"

"Miksi sitten, neiti Riesemann? Eikö se ole teillä selvillä? Onko sellaisilla hyväntekeväisyys myyjäisillä mitään muuta tarkoitusta, kuin oma hyöty, joka tarkoitus vaan verhotaan hyväntekeväisyyden, ihmisrakkauden vaippaan — itselle ja toisille nähtäväksi?… Eikö ole paljon yksinkertaisempaa, käytännöllisempää ja oikeampaa auttaa köyhiä suoraan rahalla? Miksi tarvitaan tätä etsittyä kiertotietä tehtailijan, kauppiaan, omien nypläystöiden, myyjäissalin kautta?"

"Olette oikeassa, Andrei Petrowitsch", lausui Stella päättävästi, ja hänen silmänsä loistivat niin, kun ne tavallisesti loistavat silloin, kun ihminen kuulee omat ajatuksensa toisen suusta. "Olen ajatellut joskus myyjäisiä, ja olen tehnyt aivan saman johtopäätöksen. Mutta te toivoisitte, että emme kotona tekisi työtä yksinomaan itseämme varten, vaan myöskin toisia varten, tahi nyt, kun emme sitä enään itse tarvitse, ainoastaan toisia varten. Miten sen mielestänne pitäisi tapahtua? Kenen hyväksi meidän tulisi työtä tehdä?"

"Työskennelkää niiden hyväksi, jotka sitä tarvitsevat. Ja tehkää sellaista työtä, mikä on todella tarpeellista."

"Selittäkää tarkemmin, herra Kurbatow?"

"Neiti Riesemann, tehän teette työtä vapaaehtoisesti, omaksi huviksenne ja ajanvietteeksenne, ette tahdo sillä mitään ansaita, sillä ette sitä tarvitse; te työskentelette, kuten juuri kuulin ja kuten itse voin arvata, osaksi hyväntekeväisyystarkoituksia varten. Tahdotte jotakin antaa, lahjoittaa pois omasta kyllyydestänne, jakaa jotakin toisillekin. Erittäinkin niille, jotka ovat puutteessa. Tehkää sitä, mutta tehkää tarkoituksenmukaisesti, käytännöllisesti, niin että se täyttää tarpeen! Lahjoittakaa tuotteenne heti köyhille, ja valmistakaa ainoastaan sellaisia tavaroita, joita köyhät voivat tarvita. Mutta niitä tavaroita, joita te valmistatte, ei köyhä voi käyttää mihinkään."

Stella oli istuutunut Kurbatowin pöydän ääreen ja nojasi kaunista, kiharaista päätään käteensä.

"Myyjäiset ovat nyt kuitenkin kerran olemassa, emmekä me yksin voi niitä poistaa", lausui hän synkännäköisenä. "Ja meiltä pyydetään vähän, anotaan lahjoja — tiedättehän, miten näissä asioissa on tapana…?"

"Tiedän, mutta silloinkin löytäisitte oikeamman tien", lausui Andrei Petrowitsch. "Antakaa myyjäisiin tarkoitetut lahjat niiden valmistettavaksi, joilla on työn puute ja jotka elättävät itseään työllä. Siten tekisitte hyvää, jota te tahdottekin tehdä ja voittaisitte itsellenne aikaa, joista sanotte olevan itsellänne niin suuren puutteen. Voisitte käyttää aikanne huvittavampaan työhön, vai onko mielestänne, neiti Riesemann, sellaisessa nypläys- ja käsityössä kylläksi huvia?"

Stella pudisti päätään ja alkoi nauraa.

"Ei, herra Kurbatow! Tahdon olla suora ja tunnustaa teille, että se työ on minulle vastenmielistä, että pidän sitä joskus kauhean kiduttavana. Olen laiskin ja huolettomin työntekijä kaikista tuttavapiiriimme kuuluvista naisista ja neitosista — luonnollisesti äidin suureksi mieliharmiksi — ja mietin joka päivä uusia keinoja lyhentääkseni työaikaa tahi päästäkseni kokonaan työtä tekemästä. Siksi minulla on niin useasti päänsärky tahi on tarpeellisin väline kipeä… Katsokaa…!"

Ja neiti Stella ojensi nauraen etusormensa, jota keskinivelestä saakka peitti valkea nahkatuppo.

"Kysytte usein, miksi en vapaudu sellaisesta vastenmielisestä ajanvietteestä", lausui neiti Riesemann vakavana nähdessään Kurbatowin katselevan itseään moittivin silmäyksin. "Vaan se ei ole ollenkaan helppoa. Äitini panee suurta arvoa sellaiselle työlle. Ja isä samaten. He pitävät sitä tarpeellisena moralin ja hyvien tapojen kasvattamiseksi ja samoin Jumalalle otollisena, koska osa työstämme kantaa hyväntekeväisyyden leimaa. Se on erittäinkin Jumalaa pelkäävän äitini vakaa ajatus. Työskentelemisemme on vanhempieni mielestä osa kodin järjestyksestä. Ja kodin järjestystä rikkoa — tiedättehän, että se kysyy rohkeutta, voimaa ja ponnistusta; se synnyttää vaan riitaa ja pahennusta. Minulla ei ole vielä ollut sitä rohkeutta ja voimaa. Mutta lohdutan itseäni sillä, että pääsen pian itsenäiseksi ja vapaudun sellaisesta orjuudesta. Minun kodissani, Andrei Petrowitsch, tuhlataan aikaa vähemmin sellaiseen…"

Kurbatow aikoi kysyä Stellalta, miksi niin rikkaassa suurporvarin kodissa, kun tehtailija Riesemannin oli, oli huomattavissa, tapana niin pikkuporvarillinen työnteko; mutta hän jätti sen tekemättä, sillä vastaus oli niin helposti löydettävissä, että hän sen heti itsekin huomasi.

Herra ja rouva Riesemann olivat olleet pikkuporvareita ja jääneet pikkuporvareiksi, vaikka muuttuneissa oloissa. He olivat käsityöläisistä kohonneet, edellinen sällistä, toinen mestarin tyttärestä ja tuoneet uuteen, korkeampaan seurapiiriin suuren määrän entisen ympäristönsä tavoista, mielipiteistä, käsityskannasta, traditioneista. Mitä uutta he olivat omistaneet, se peitti ainoastaan ohuena kiiltona kaikkea vanhaa, se oli vaan ulkonaista. Pikkuporvarillisuuteen perustui koko heidän kotoinen elämänsä, heidän perhe- ja seuratapansa, heidän mielipiteensä ja luontaiset ominaisuutensa. Siihen liittyi vielä herra Riesemannin mahtava ylpeys rikkaudestaan, jota nähdään perinnöllisissä suurporvareissa ainoastaan vähän, peitetymmässä muodossa, sekä rouva Riesemannin mielellään osottama työkyky ja ahkeruus, jonka asemesta varsinaisessa rahamaailmassa käytetään muita loistokeinoja. Siitä johtui Riesemannin avioparin harras pienimpienkin ulkonaisten tapojen noudattaminen, sillaikaa kun he eivät huomanneet ollenkaan tekemiään suuria virheitä seuratapoja ja makua vastaan, erittäinkään herra Riesemann. Se näkyi myöskin Riesemannien kitsaudesta pikkuasioissa, jota Kurbatow usein huomasi, sekä heidän tuhlaamisestaan avoimin käsin silloin, kun tuli näyttää rikkauttaan ihmisille. Vaikuttavaan, loistavaan esiintymiseen oli Riesemannien kukkaro aina avoinna, mutta herra Riesemann saattoi tinkiä kyökkipiian palkasta viidenkymmenen kopeekan tähden ja rouva Riesemann naulasta voita puolen kopeekan tähden kiivaasti kuin juutalainen.

Esiintymiskiihkossaan pitivät molemmat hyvää huolta siitä, että he itse ja heidän lapsensa kävivät komeissa puvuissa ja koristeltuina, ettei kukaan siinä päässyt heidän edelleen, ja että he ottivat tarkan selvän siitä, millainen "muoti" kulloinkin oli. Riesemannit tekivät matkoja ulkomaille, niinkuin Andrei Petrowitsch oli kuullut heidän puheistaan; heillä oli teatterissa oma aitionsa, he kävivät usein "kuuluisammissa" konserteissa; Stellalla, Ritalla ja Eberhardilla oli ratsuhevoset ja rattaat, ja isä Riesemann aikoi tilata itselleen ulkomailta automobilin, sillä hänen oli vaikea ratsastaa.

Se kaikki oli suurporvarillista kiiltoa, minkä ohuen kuoren alla — kudottiin, ommeltiin, nyplättiin, punottiin, rukoiltiin ja vähennettiin kamarineitsyen palkasta kymmenen kopeekkaa, kun hän oli rikkonut vesilasin, hyvin pikkuporvarilliset herjaussanat vielä sen lisäksi…

"No, neiti Riesemann", lausui Andrei Petrowitsch, kun nämät ajatukset olivat risteilleet hänen päässään, "olemmeko siis nyt saaneet selville, että teillä pitäisi olla aikaa tutkia muitakin asioita, kun niitä, jotka nyt täyttävät elämänne?"

Stella loi katseensa ylös kirjasta, jota hän oli alkanut lukea.

"Olemme, Andrei Petrowitsch", vastasi hän, "Minun itsekiitokseni oli vaan teeskenneltyä, tahdoin ainoastaan vastaan väittäen saada tietää teidän arvosteluanne ja verrata sitä siihen ajatukseen, joka minulla joskus on tavallisista töistäni ja ajanvietteistäni, joka minulle usein tulee pakostakin mieleeni."

"Ja se ajatus on?"

"Että en tee mitään. Että teen turhaa työtä. Että vietän aiheettomasti aikaani. Että minun pitäisi tehdä jotakin, tunteakseni sydämessäni tyytyväisyyttä itseäni kohtaan, tunteakseni tyhjyyden sijasta täydellisyyden tunnetta…"

Andrei Petrowitsch istuutui pöydän ääreen neiti Riesemannia vastapäätä. Hänen silmänsä loistivat ja hänen poskensa punottivat.

"Stella Martinowna —", Kurbatow, joka muulloin puhui neidon kanssa aina saksaa ja kutsui häntä silloin "neidiksi", kutsui häntä ensi kertaa tällä nimellä — "Stella Martinowna, nyt sanoitte jotakin, jota teiltä odotin. Niin, odotin suustanne sellaista tunnustusta. Ja kuitenkin ihmettelen sitä nyt… Te tunnustatte tähänastisen työnne ja ajanvietteenne olevan turhaa, ja kuitenkin voisitte haukotellen asettaa tieteen ja politikan takaisin hyllylle!"

"Olenko siis selvillä itsestäni ja tunteistani ja tahdostani!" huudahti Stella Martinowna intohimoisella äänellä. "Minähän hapuilen pimeässä, etsin — ei, en vielä etsikään — tahtoisin etsiä, — mutta en tiedä, mitä tahtoisin etsiä… Tunnen ainoastaan, että minulta puuttuu jotakin, vaan en tiedä, mitä minulta puuttuu, mistä voisin saada ja löytää sitä, mitä minulta puuttuu… jos se on tietoa ja pohtikaa, Andrei Petrowitsch, niin antakaa minulle sitä! Antakaa minulle kaikki kirjanne, ja sanon teille jonkun ajan kuluttua, olenko löytänyt, mitä minulta puuttuu, mitä olen etsinyt."

"Stella Martinowna, te etsitte työtä! … Terve ihminen häpeää elää ilman työtä. Hän tuntee, että hän on turhaan maailmassa. Hän tuntee, että hän on alempana kun ne, jotka tekevät työtä. Hän tuntee elävänsä toisten työstä. Te etsitte työtä, Stella Martinowna, sillä häpeätte elää ilman työtä!"…

"Siis antakaa minulle työtä!"

"Minä annan!"

Andrei Petrowitsch astui kirjahyllyn luo, otti sieltä enempää etsimättä pari paksuhkoa kirjaa ja antoi ne yhtaikaa Stellalle käteen.

"Ottakaa aluksi tämä; opitte siitä käsittämään ja kunnioittamaan työtä!… Ja kun olette siihen väsyneet, lukekaa huviksenne tätä romaania. Ja kun olette ne lopettaneet, tulkaa luokseni, me käymme vapaasti keskustellen niiden sisällön arvostellen läpi, ja sitten otatte pari uutta mukaanne."

Ottamatta selvää kummankaan kirjan nimestä neiti Riesemann painoi ne povelleen sydäntään vasten ja läksi kiittäen kiireesti menemään.

V

Herra Martin Riesemannin kasvoista saattoi nähdä, että hän oli mielissään saadessaan näyttää Andrei Kurbatowille tehdastaan. Hänen kasvoillaan näkyi vieno loiste ja suun ympärillä väreili rauhallinen ja ylpeyden sekainen nauru. Hän vei vieraansa yhdestä nokisesta huoneesta toiseen sekä selitteli lakkaamatta. Niin puhelias ei herra Riesemann ollut vielä koskaan ollut. Hän ei jättänyt näyttämättä ja selittämättä tehdashuoneissa ainoatakaan huomiotaherättävämpää seikkaa, ja hänen selityksensä venyivät sitä pitemmiksi, hänen mielihyvänsä kasvoi sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän huomasi, että kaikki nämät asiat todella huvittivat Andrei Petrowitschia. Osottaakseen lopuksi isäntävaltaansa ja sen laajuutta, pani hän mestarit ja työnjohtajat, niin sanoaksemme, tanssimaan sekä pakotti heidät karkealla käskijän äänellään mitä suurimpaan nöyryyteen.

Riesemannin kone- ja rautatehdas sijaitsi kaupungin itäpuolella, laajan mäenselänteen harjalla, josta se aina savuavine tornineen ja nokisine huoneineen katseli alas laaksossa olevaa kaupunkia taistelussa olevan hyökkäykseen valmiin linnoituksen tavoin. Andrei Petrowitsch oli nähnyt suurempiakin tehtaita, mutta rakennustensa, sisustuksensa ja työn vilkkauden suhteen tuskin paremmin järjestettyä. Hän huomasi hyvin, että johto siinä oli todella "rautaisissa käsissä", että tarmokas yrittelijä, väsymätön, peräytymätön rikkauden kokooja oli tämän laitoksen johtavana henkenä. Herra Riesemann voi kieltämättä olla ylpeä siitä, mitä hän pienestä alusta oli aikojen kuluessa kehittänyt.

Tehtaan huoneiden lattioita peittivät pitkissä riveissä valmiit höyrypannut, maanviljelyskoneet ja laatikoihin asetetut koneenosat, joista herra Riesemann iloisesti hymyillen huomautti, että "tämä romu on pian levinnyt kaikille neljälle ilmansuunnalle, ja uutta samallaista on saapunut sijaan." Suurissa, korkeissa huoneissa aikaansaivat sadat vasarat työn alaisina olevien kattiloiden kimpussa korvia särkevän, päätä huimaavan melun.

Mustien kärpäsien tavoin riippuivat ja liikkuivat nokiset työmiehet kattiloiden rautaisien seinien ympärillä, toiset sisässä, toiset ulkopuolella. He olivat varmaankin kuuroja, sillä muutoin eivät he olisi voineet niin rauhallisesti kestää sitä helvetillistä melua, jonka heidän raskaat vasaransa kattiloiden kylkiin sattuessaan synnyttivät… Sitten seurasivat laajat työhuoneet meluavine koneineen, työpenkkeineen, alasimineen, täynnä nokisia sorvareita, viilaajia, höylääjiä ja seppiä.

Illalla, kun työmiehet toisista osastoista poistuivat, alkoi valimossa raudan valanta. Eberhardille, Andrei Petrowitschin eroittamattomalle seuralaiselle, oli tämä työ tehtaassa ollut kaikkein hauskinta. Olihan se suurenmoinen, synkkiä mielikuvia herättävä näky, kun mustat, rautakätiset miehet johtivat sulatusuuneista juoksevaa, tulta leimuavaa rautaa astioihin sekä kaatoivat palavaa, kihisevää nestettä, josta nouseva hirmuinen lieska korvensi heidän käsiään ja kasvojaan, muotteihin, jotka olivat tehdyt puusta jättiläissuureen huoneeseen, savesta ja mullasta olevan lattian sisään. Se oli ikäänkuin kuva helvetistä, joka näkyi rauhalliselle katsojalle — niin väritetty ja kuitenkin niin tympäisevä, aavemainen, riehuva. Ahjoista tuleva punainen loiste heitti ikäänkuin väreileviä, leikkiviä värijuovia huoneen pehmeälle, mustalle permannolle, sen nokisiin seiniin ja kattoon, ja vaaleankellertävä, liekehtivä loiste, joka sulatetulla raudalla täytetyistä astioista löi valajia kasvoihin, muutti nämät tummien, pahaa tekevien henkien näköisiksi. Vielä ulkonakin, tehtaan pihassa, tuntui valamistyön aavemaisuus, savupiipuista löi loimuavan, ahmivan jättiläiskielen tavoin suuri tulipatsas ulos, saatti taivaan punottamaan niinkuin suuren tulipalon aikana ja valaisi punertavalla, väreilevällä loisteellaan koko ympäristöä kaupungin laidassa.

Andrei Kurbatow ja Eberhard olivat tulleet rattailla kaupunkiin ja tahtoivat lähteä samoin takaisin, mutta he asettuivat, herra Riesemannin hartaasta toivomuksesta, jättäen rattaat Riesemannien kaupungissa olevaan taloon, tehtailijan uusiin loistaviin vaunuihin, joiden edessä juoksi kaksi tulista rotuhevosta. Isä Riesemann halusi nähtävästi saada kuulla, miten tehdas, tämä hänen ylpeytensä ja koko olemuksensa oli miellyttänyt Andrei Petrowitschia, sillä tuskin olivat he lähteneet tehtaan ääressä olevan asunnon portaiden luota, kun vanha herra alkoi siinä mielessä puhua.

"No, Andrei Petrowitsch, oletteko käyntiinne tyytyväinen? Löysittekö mitään huvittavaa minun savumökistäni?"

Kurbatow oli mietteissään, kysyjä herätti hänet.

"Hyvin paljon huvittavaa", vastasi hän, hetken vaiettuaan.

"Vai niin! Sepä hauskaa!"…

"Te olette — sallikaa minun tunnustaa, — hiton tarmokas ihminen! Olette huvitettu kaikista asioista — sellaisistakin, joiden ei luulisi ollenkaan huvittavan teitä, jotka ovat teille vieraat… Andrei Petrowitsch" — ja isä Riesemann löi ylioppilasta veljellisesti olalle, — "jos vielä toisenkin kerran — tehkää vaan hyvin, kaikki ovet ovat teille avoinna. Tahdon saattaa teidät tuttavuuteen insinörini kanssa, ja hänen johdollaan —"

"Kiitän, herra Riesemann", lausui Kurbatow, "ja käyttäisin lupaanne hyvin pian hyväkseni, ellei minulla olisi teille toista pyyntöä tehtävänä, joka menee vieläkin pitemmälle."

Riesemann katsoi kysyvästi ylioppilasta, suu jo avattuna pyynnön täyttämiseen.

"Puhukaa, Andrei Petrowitsch!"

"Tahtoisin tehdä tehtaassanne pari tuntia päivässä työtä…"

Tehtailija käänsi raskaan ruumiinsa istuimellaan puoleksi ympäri ja jäi katsomaan Kurbatowia suuhun, ikäänkuin luullen kuulleensa sanat, jotka sieltä olivat lähteneet, väärin.

"Työskennellä?… Tehtaassa?… Mitä sanoitte, Andrei Petrowitsch?"

"Te kuulitte oikein", lausui Andrei Petrowitsch. "Tahtoisin silloin tällöin työskennellä tehtaassanne. Otatteko minut vastaan?"

Isä Riesemann tarkasteli tutkivasti Kurbatowia, näyttäen samalla olevan kahden vaiheella siitä, tuliko hänen panna hänen sanansa pahakseen vai pitikö hänen alkaa niiden johdosta nauraa.

"Minkätähden on tämä pila tarpeen?" kysyi hän lopuksi.

"Se ei ole pilaa, herra Riesemann."

"Te — Te — herra kandidati, te tahtoisitte ruveta työmieheksi tehtaaseeni?"

"Niin, — ajoittaisin, kuten sanoin"

"Tahtoisitte tehdä työtä tehtaassani, — ei katsella?"

"Niin."

"Mutta miksi se on tarpeellista, herra kandidati?" huusi tehtailija ja löi kätensä kummastuneena polviensa päällä yhteen. "Kaikkien paholaisten nimessä, miksi se on tarpeellista? Mitä te sillä teette, mikä tarkoitus teillä sillä on?"

"Se huvittaa minua", vastasi Andrei Kurbatow. "Tehän sanoitte, herra Riesemann, että minua huvittavat sellaisetkin asiat, jotka ovat minulle vieraat. Huomautuksenne on oikea. Annatteko pyytämäni luvan?"

Herra Riesemann jäi, kädet polvien päällä, hymyillen katsomaan eteensä. Hän kuvaili mielessään, miten herra kandidati työmiehen mekossa, silmät nokisina, kantaa sulatusuunista sulatettua rautaa, tahi miten hän, raskas vasara kädessä, takoo höyrykattilan reunalla; kuva oli Riesemannin mielestä niin huvittava, että hän puhkesi täyttä kurkkua nauramaan.

"Voittehan koettaa, Andrei Petrowitsch, voittehan kerran koettaa!" huudahti hän, ja hänen pilkallisista kasvoistaan näkyi, mitä hänen suunsa jätti lausumatta: "Odotappas vaan, veliseni! Puolen tunnin kuluttua viskaat vasaran hiiteen ja kiität, että pääset lähtemään tehtaasta."

Ja sitä lähtöä ajatellessaan alkoi tehtailija Riesemann uudelleen nauraa. Mutta kun hän nyt katseli Andrei Petrowitschin totisia kasvoja, tuli hän pian jälleen totiseksi. Hän luki tämän kasvoista jotakin, joka vei pohjan hänen pilkaltaan, joka kokonaan muutti hänen mielessään kuvan työtä tekevästä herra kandidatista. Hän jäi kyllä siihen vakaumukseen, että hän oli tekemisissä kummallisen henkilön käsittämättömän luonteen kanssa, mutta naurettavaa ei hän siinä enää löytänyt.

"Tahdotte varmaankin saada tietää, miltä työläisen elämä maistuu, vai onko teillä ehkä aikomus antautua joskus tekniikan alalle?" kysyi hän vielä nauraen, mutta hänen sanoillaan oli jo vakavampi sävy.

"Tahtoisin tutustua tehdasoloihin" vastasi Kurbatow rauhallisesti. "Luulen nimittäin, että mitä enemmän ihminen tuntee elämää, sitä parempi… Teidän myöntymyksenne on siis minulla herra Riesemann?"

"Se on luonnollista, Andrei Petrowitsch. Mitä minulla voisi olla sitä vastaan, jos teillä itsellänne on halua ja — ja aikaa… Pari tuntia päivässä, sanoitte?"

"Niin paljon kun opettajatoimeltani riittää, ilman että oppilaani siitä kärsii vahinkoa… Tahtoisin alkaa jo huomenna iltapäivällä."

"Kernaasti. Mutta tietäkää, herra kandidati, että voin ottaa teidät ainoastaan oppipojaksi, tahi, jos tahdotte, apurityömieheksi."

"Se on samantekevää."

"Palkkanne ei tule olemaan kovin korkea: oppipojat saavat 25 kopeekkaa, apurityöläiset 70 kopeekkaa päivässä. Ja koska te ette ole koko päivää työssä, niin saatte luonnollisesti suhteellisesti vieläkin vähemmin… Oletteko tyytyväinen?"

Herra Riesemann teki pilaa herra Kurbatowin kustannuksella, mutta hänen pilansa ei ollut pisteliästä, vaan se oli sävynsä ja sisältönsä puolesta kohteliasta, melkeinpä lämpimän kunnioittavaa. Siitä huolimatta ei Andrei Petrowitsch vastannut isännän kysymykseen, ei ollut edes kuulevinaankaan sitä eikä hänen pilaansa. Hänen katseensa lepäsi oppilaansa kasvoilla, jotka ilmaisivat suurta kummastusta, melkeinpä sisällistä kunnioitusta. Poika näkyi haluavan jotakin lausua, jotakin kysyä, mutta isän läsnäolo sulki hänen suunsa. Hänhän ei uskaltanut sinutella ystäväänsä ja toveriaan isän kuullen!

Mutta niin pian kun he olivat saapuneet kotiin ja Eberhard oli yksin herra Kurbatowin kera, kevensi hän sydämensä.

"Andrei Petrowitsch, sinä alat käydä tehtaassa työssä?"

"Niin, veliseni."

"Minä tahtoisin myöskin!"

"Sinä? Miksi?"

"Minäkin tahtoisin tehdä työtä — raskaampaa työtä…"

"Raskaampaa työtä?… Raskas työ ei ole helppoa tehdä, Eberhard!… Sinulla ei ole siihen voimia."

"On kyllä, Andrei Petrowitsch! Tehtaassahan on minua nuorempiakin poikia työssä! Etkö huomannut sitä?"

"Huomasin. Mutta he ovat harjautuneet raskaaseen työhön, jota sinä et ole."

"Ethän sinäkään ole."

"Minä tahdon harjaantua."

"Minä tahtoisin myöskin."

Kurbatow kiersi kätensä pojan kaulaan ja painoi hänen päänsä rintaansa vastaan.

"Olet hyvä poika, Eberhard, mutta se ei käy laatuun! Isäsi ei myönny. Ja minä en voi siinä asiassa mitään luvata."

"Mutta minä tahdon olla sinun kanssasi!" huudahti poika itku kurkussa. "Mitä minä teen sillä aikaa, kun sinä olet tehtaassa? Kysy isältä, ehkä hän lupaa! Kun sinä pyydät, niin hän varmasti lupaa."

"Ole järkevä, äläkä vaadi sitä", vastasi Andrei Petrowitsch hellällä, mutta vakavalla äänellä. "Se pahoittaa minua, ja sitä et varmaankaan toivone?"

"En, Andrei Petrowitsch. Mutta miksi se sinua pahoittaa?"

"Isäsi panee pahakseen, että sinä minun esimerkkiäni seuraten pyydät päästä tehtaaseen ja tahdot laiminlyödä opintosi. Hän ei silloin sallisi minunkaan käydä tehtaassa, ja se pahoittaisi minua."

"Siis en pyydä", sanoi poika päättäväisesti.

"Yhteen asiaan voin kuitenkin myöntyä: voit tulla usein kanssani tehtaaseen ja siellä katsella, miten työtä tehdään."

Siihen Eberhard lopulta oli tyytyväinen.

Seuraavasta päivästä alkaen alkoi Andrei Petrowitsch kulkea iltapäivin Riesemannin tehtaassa työssä. Hän ajoi rattailla tahi rautateitse kaupunkiin ja tuli sieltä myöhään illalla, toisinaan vasta varhain aamulla takaisin, nimittäin silloin kun hän oli ottanut valamistyöhön osaa.

Herra Riesemannin arvelu, että kandidati herra hyvin pian kyllästyy ja väsyy tehtaan ummehtuneeseen ilmaan ja likaiseen, raskaaseen työhön, ei käynyt toteen. Andrei Petrowitsch ei lähtenyt tehtaasta ensimäisenä, eikä seuraavinakaan päivinä, ja herra Riesemann voi omin silmin nähdä ja johtavalta insinööriltä ja työnjohtajilta kuulla, että herra kandidati ei pelännyt raskaimpiakaan töitä, että hän etsi juuri voimia ja vaivoja vaativia tehtäviä, että hän koetti olla samalla hyvä oppilas ja hyvä työmies. Hän ei kyllä voinut vetää toisille vertoja kestävyydessä, hän väsyi pian ja piti lepoaikoja, jota toiset eivät tohtineet. Mutta hän tarttui aina uudella innolla ja halulla työhön, karkaisi ruumiinvoimiaan, harjoitti jäseniään ja voitti siten väsymyksensä ja kyllästymisensä.

Riesemannin kotiopettajan työläiseksi rupeaminen herätti perheen tuttavapiirissä luonnollisesti huomiota — "kiusallista huomiota" niinkuin rouva Göbler väitti. Ensinnä kummasteltiin, lausuttiin epäilyksiä, pudistettiin päitä, lyötiin käsiä yhteen, — sitte alettiin nauraa, pilkata, ivaten puhua ja lopuksi — vainuta kaikenlaisia vaarallisia tarkoituksia.

"Hän koettaa tehdä itseään huvittavaksi — tahtoo herättää huomiota — tahtoo erikoisesti loistaa — se oli Rita Riesemannin, Oswald Göblerin, Henrik Bergmannin ja useiden muiden ensimäinen arvelu."

Sitten tulivat rouva Riesemann, rouva Göbler ja useat muut kunnianarvoiset rouvat ja joutuivat siihen johtopäätökseen, että sellainen — "temppuileminen" ei sopinut tehtailija Riesemannin kotiopettajalle. Se koski talon kunniaa; Eberhard ei voinut ottaa tehtaalaisella tunteja, eikä tehtaalainen, niinkuin eräs rouva Meier nerokkaasti huomautti, voinut antaa mitään tunteja Eberhard Riesemannille. Taasen oli opettajan auktoriteetti oppilaan suhteen vaarassa; mitä voikaan sivistyneen perheen poika oppia ihmiseltä, joka seurustelee joka päivä työläisten kanssa, joka asettuu heidän tasalleen ja on heidän kanssaan veljellisessä yhteydessä!

Lopuksi sanottiin asiaa politisesti vaaralliseksi, alettiin varoittaa herra Riesemannia vahingollisista seurauksista.

"Saattepa nähdä, hän kiihoittaa teidän työläisiänne, hän saattaa heidät nousemaan teitä vastaan", sanoi Riesemannille hänen tuleva vävynsä, sama herra Göbler, joka oli ensin arvellut, että venäläinen ylioppilas koettaa tehdä itseään huvittavaksi.

"Suuren lakon panee hän ainakin toimeen" lisäsi tarttolainen ylioppilas, sama Henrik Bergmann, joka siihen asti oli väittänyt, että pietarilainen toveri tahtoo erikoisuuksillaan loistaa.

"Miksi niin luulette?" kysyi herra Riesemann.

"Yksinkertaisesti siksi", vastasi Oswald Göbler, "että ihminen, joka ilman erikoista syytä rupeaa työläiseksi, siten puuhaa jotakin salahanketta, ja että se hanke ei ole viattominta laatua, sen voi jokainen joka tuntee yleisiä oloja, arvata."

"Ja erittäinkin venäläinen ylioppilas", lisäsi Henrik Bergmann. "Me näemme ja kuulemme Tartossa joka päivä, miten he viettävät loma-aikojaan, miten he pitävät salaisia kokouksia, laativat julistuksia ja levittävät niitä ja ovat kaikkien salassa toimivien lähellä ja kaukana asuvien henkilöiden kanssa yhteydessä, temmatakseen työmiehiä mukaansa liikkeeseensä… En ollenkaan ihmettelisi, jos jonakin kauniina päivänä huomaisitte, että teidän viaton kotiopettajanne on täyttänyt työmiestenne taskut julistuksilla, joissa hän neuvoo heitä vaatimaan teiltä palkan korottamista viidelläkymmenellä prosentilla ja kahdeksantuntista työpäivää!"

Tehtailija Riesemann pudisti epäillen päätään. Hän yleensä luotti suuresti Andrei Kurbatowiin, hän ei ollut huomannut hänessä mitään epäiltävää, ei kotona eikä tehtaassa. Ja toiseksi hän tunsi omansa ja muut paikalliset työläiset — hän tunsi virolaiset työläiset. Heillä ei ollut mitään vaatimuksia, he olivat tyytyväisiä, että heille annettiin työtä ja maksettiin palkkaa, he pitivät työnantajaa hyväntekijänään, eikä mikään ollut heistä niin kaukana kuin lakko- tahi levottomuuspuuhat. Nuoret herrat liioittelivat nähtävästi, he näkivät itse kuvailemiaan peikkoja. Siltä puolelta ei herra Riesemann luullut itsellään olevan mitään peljättävää.

Huomio, jota Andrei Petrowitschin toiminta herätti, tuli kuitenkin hänestä kiusalliseksi, ja hän olisi piankin tehnyt lopun venäläisen työhalulle, ellei hän tahtomattaan olisi ollut venäläisen vaikutuksen alaisena. Hän tunsi Andrei Kurbatowia kohtaan kunnioitukseen vivahtavaa kohteliaisuutta, kunnioitusta, jota matalalta kohonnut, pienen sivistysmäärän omaava ihminen, kaikesta rikkauden synnyttämästä ylpeydestään huolimatta, tuntee korkeasti sivistynyttä, tietopuolisessa suhteessa hänet joka suhteessa voittavaa henkilöä kohtaan, joskin salaa, sydämessään ehkä tietämättään. Riesemann ei saattanut astua Andrei Petrowitschin luo ja sanoa hänelle: "Teidän työssä käymisenne ei miellytä tuttaviani, siksi älkää menkö enään tehtaaseen!" Ja mitä Riesemanniin itseensä tulee, ei hänellä ollut mitään ylioppilaan työssä oloa vastaan; hän ei voinut käsittää, miksi se tuottaisi hänen pojalleen, perheelleen ja tuttavilleen häpeätä, että herra kandidati käy — huvikseen, piloillaan tehtaassa työssä. Aivan päinvastoin — hän oli hyvillään siitä, että herra kandidati kävi hänen tehtaassaan, herra Martin Riesemannin tehtaassa työssä, että hän piti tätä tehdasta niin hauskana.

Ja sitäpaitsi ilmaantui tälle henkilölle, jonka toiminta herätti niin kiusallista huomiota, Riesemannin omassa perheessä rohkea puolustaja. Neiti Stella vastusti kaikkia pilkkaajia, kiusottelijoita ja epäilijöitä; erittäinkin sulhastaan ja tulevaa anoppiaan niin vaikuttavin, sattuvin sanoin, että kiihtynyt keskustelu loppui tuskalliseen äänettömyyteen. Hän ei ainoastaan tahtonut huomauttaa niille, jotka hänen isäänsä varoittivat, että heidän pelkonsa on aivan aiheeton, vaan hän alkoi myöskin selittää, mikä ei ollut kenellekään selvillä, nimittäin kysymystä siitä, miksi herra kandidati oli ruvennut työläiseksi.

"Se mies tekee jotakin, jota te ette viitsi vaivaantua tekemään, vaikka se kyllä olisi teille yhtä tarpeellista kuin hänellekin: hän tutkii elämää ja sen erilaisia ilmiöitä, voidakseen arvostella niitä oikein ja puolueettomasti ja niitä selitellessään ja arvostellessaan nojautua omaan kokemukseensa ja siten todellisuuteen. Te puhutte usein yleisistä asioista, teette johtopäätöksiänne ja julistatte tuomioitanne; mutta kaikki se, mitä te tiedätte, on toisilta ja kolmansilta lainattua, enimmäkseen niiltä, jotka eivät itsekään tiedä mitään, jotka itsekin ovat käyneet lainaamassa; luonnollisestikin teette silloin vääriä johtopäätöksiä ja arvostelette väärin. Aivan samoin, kun nytkin olette arvostelleet väärin Andrei Petrowitsch Kurbatowin tiedon halua."

Näin puhui neiti Stella erittäinkin Oswald Göblerille ja Henrik Bergmannille, kun he hänelle olivat lausuneet huonosti valituin sanoin ajatuksensa venäläisestä ylioppilaasta.

Ja Oswald Göbler ja Henrik Bergmann katsoivat toisiaan silmiin ja kysyivät toisiltaan, miten neiti Stella oli saanut niin hyvän käsityksen Andrei Petrowitschistä ja niin huonon käsityksen heistä molemmista ja olivat yksimieliset siitä, että se on Andrei Kurbatowin, saman epäilyttävän ihmisen syy, josta he olivat saaneet niin huonon käsityksen…

Vaan Andrei Petrowitsch Kurbatow työskenteli tehtaassa — herra Riesemannin tehtaassa, päivä päivältä edelleen, eikä häntä tullut kukaan kieltämään, niin sopimatonta ja kartettavaa kun se Riesemannien tuttavien mielestä olikin.

VI

Stella Riesemannin seurustelu Andrei Kurbatowin kanssa tuli joka viikko yhä vilkkaammaksi, he lähentyvät toisiaan päivä päivältä. Andrei Petrowitsch oli saanut itselleen uuden oppilaan, Stella Riesemann toverin ja ystävän. Ja miten tämä uusi oppilas oppikaan, miten hän edistyikään! Ja miten hänen toverinsa ja ystävänsä huolehtikaan hänen oppimisestaan ja edistymisestään, miten hän koettikaan herättää hänen mielessään ja povessaan aina uusia pyrkimyksiä, johtaa häntä entisestä ajatuspiiristään uusiin, vapaampiin!

Heidän ystävyytensä ja seurustelunsa ei jäänyt talossa ja sen tuttavapiirissä huomaamatta, ei, vaan se huomattiin kasvavalla epäilyksellä, tuskalla, kateudella, lopuksi murheella ja pelolla. Mutta kun Stellalla oli kylliksi luonteenlujuutta ja tarmoa pitämään huolta vapaudestaan ja kun äidin heikot moitteet ja toruilemiset samoin kuin sulhasen pienet varoitukset ja Ritan pilkka eivät vaikuttaneet häneen, oltiin voimattomia estämään tätä suhdetta, jonka ainoastaan venäläisen ylioppilaan lähtö syksyllä voi lopettaa.

Stellan jokapäiväinen elintapa oli kokonaan muuttunut. Hän nousi aamulla aikaisemmin ylös, huolehti vähemmin pukeutumisestaan, näyttäytyi harvemmin kaupungissa kauppiasten luona, vähensi kylässä käyntejään, unohti pitemmäksi aikaa ratsuhevosensa ja rattaansa, kartti yhä enemmän ikäistensä nuorten neitojen seuraa ja oli melkein kokonaan poissa äidin työtunneilta. Kaiken tämän sijaan oli tullut harras Kurbatowin kirjojen tutkiminen ja alituinen vilkas ajatusten vaihto hänen kanssaan. Ainoastaan sulhasen osalle jäi Stellalle vielä ylimääräistä aikaa ja huvia, usein ehkä kylläkin vähemmin kuin ennen, niin että herra Göbler sai syytä olla pahoillaan hänen välinpitämättömyydestään. Tämä pahoitteleminen ei jäänyt morsiameen vaikuttamatta, ja Stella koetti näissä tilaisuuksissa korjata virheensä suuremmalla hellyydellä ja ylläpitää entistä suhdettaan sulhasensa ja itsensä välillä. Mutta hän ei voinut ajan pitkään salata sitä, että hänen olemuksensa ja henkinen elämänsä oli kahtia jaettu, että hänessä vallitsi uusia voimia ja ajatuksia, ja teki ennen pitkää jälleen samoja virheitä, antoi yhä uudelleen syytä pahoitteluun.

Stella uskoi varmasti, että häntä yhdistävät Andrei Petrowitschiin ainoastaan henkiset siteet, että heidän lähentymisensä oli tapahtunut ainoastaan aatteellisella pohjalla ja että heidän välilleen syntynyt, aikojen kuluessa kasvanut ja kehittynyt suhde oli yksinomaan ulkonaista, aatteellista laatua. Se usko antoi neidolle voimaa, pitää suhdettaan Kurbatowiin oikeana ja luonnollisena ja rohkeasti puolustautua niitä vastaan jotka olivat huomaavinaan siinä jotakin muuta. Siitä johtuva voima, rohkeus ja itsetietoisuus veivät neidon etäämmälle, kun hän olisi voinut aavistaakaan. Ne tekivät hänestä uuden ihmisen. Ne herättivät hänessä pyrkimyksiä ja toiveita, joille hän olisi aikaisemmin päätään pudistaen nauranut. Ne kasvattivat hänestä kumouksellisen itseään ja yhteiskuntaa kohtaan. Andrei Petrowitschin opetukset, hänen esimerkkinsä ja personallinen vaikutuksensa olisivat kyllä ilman sitäkin vaikuttaneet Stellaan, mutta neito ei olisi löytänyt suurille, ratkaiseville päätöksilleen tarpeellista siveellistä voimaa. Hän olisi tuntenut epäilystä itseään kohtaan, ja ajatus, että häntä johtavat vieraat aatteet, olisi häntä masentanut, saattanut hänet horjumaan päätöksissään.

Tästä siis seurasi, että Stella kääntyi eräänä päivänä henkisen ystävänsä puoleen lausuen sanoja, joista tämä suuresti hämmästyi. Ei siksi, että ne ajatukset, mitä Andrei Petrowitsch kuuli Stellan suusta, olisivat olleet hänelle vieraita — nehän olivat vaan heidän henkisen yhdessä olonsa, neidon henkisen edistyksen tulos — vaan niiden käytännöllisten tulosten tähden, joita hän huomasi näissä ajatuksissa, ajatuksien kehittyessä teoksi hänen mielessään. Kurbatow kummasteli neidon päätteliästä rohkeutta, hänen selvää johdonmukaisuuttaan.

"Andrei Petrowitsch, tahtoisin tulla ihmiseksi", alkoi Stella Riesemann. "Häpeän elää tällä tavoin edelleen. En tahtoisi olla toimeton, elää toisten kustannuksella…! Auttakaa minua hyvällä neuvolla, Andrei Petrowitsch!"

Stella tarvitsi, kuten Kurbatow huomasi, hänen neuvoaan, eikä lainkaan tietämättään; neito tahtoi siten vaikuttaa sitovammin johtajaansa ja opettajaansa, jonka neuvoa hän tarvitsi.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Andrei Petrowitsch, katsoen tutkivasti neitoa hänen totisiin, kylmiin kasvoihinsa.

"Tahtoisin tulla työtätekeväksi ihmiseksi, kuten tekin. En muuten voi sietää nykyistä ja tulevaa elämääni. Olen vakaasti päättänyt hankkia elämälleni sisältöä. Ikävöin työtä ja toimintaa — tarkoituksenmukaista, tarpeellista työtä."

"Esimerkiksi?"

"Siitä en ole vielä selvillä. Siksi tarvitsenkin teidän neuvoanne… Rupeaisin opettajaksi niinkuin tekin olette — sitä olen enimmin ajatellut —, mutta olen huomannut, ettei minulla ole siihen toimeen tarvittavia ominaisuuksia, ennen kaikkea kärsivällisyyttä — teidän kärsivällisyyttänne. Ja kun en tahdo olla puolinainen tehtävissäni, luovuin siitä ajatuksesta. Andrei Petrowitsch, minkä toimialan te neuvoisitte minun valitsemaan?"

"Toimialan?… Mutta tehän aiotte mennä naimisiin, Stella Martinowna!"

"Niin aionkin. Mutta se ei saa olla minulle esteenä toimialaani valitessani eikä toimeentuloani hankkiessani. Avioliittoa en tahdo tehdä itselleni miksikään kutsumukseni esineeksi — nyt kaikkein vähimmin, Andrei Petrowitsch!"

Neiti Riesemann lausui tämä niin rauhallisesti ja niin päättävällä äänellä, että Kurbatow jäi hetkeksi sanattomaksi ennenkuin hän voi huomauttaa hänelle sanojensa, päätöksensä seurauksia.

"Miten luulette voittavanne vastukset, joita avioliittonne epäilemättä tuottaa?" kysyi hän lopuksi. "Teidän miehenne, suurkauppias Göbler, ei luullakseni ole tyytyväinen siihen, että hänen vaimonsa, hänen kanssaan yhdessä eläen, harjoittaa tointa; se olisi vastaista hänen ja hänen seurapiirinsä ajatus- ja elintavoille, joiden alaisena hän on!"

"Hänen täytyy tyytyä siihen!"

"Siksi että hän teitä rakastaa?"

"Niin. Ja siksi, etten voi enkä tahdo hänen kanssaan muutoin elää."

"Sitten vaatii tärkeämpi käytännöllinen toimiala jota te luultavasti pidätte silmällä, valmistusta, joka eroittaa teidät useaksi vuodeksi. Luuletteko, että sulhasenne suostuu siihen?"

"Hänen täytyy suostua siihen, jos hän rakastaa minua ja yleensä haluaa tulla yhdistetyksi minuun."

"Aiotteko asettaa tämän hänelle ehdoksi?"

"Aion."

"Ja oletteko jo kylliksi ajatelleet, mitä siitä voisi seurata, ellei hän suostuisikaan vaatimukseenne?"

Stellan huulet puristuivat yhteen ja hän loi silmänsä maahan. Hänen kasvonsa oli peittänyt tumma puna ja hänen suunsa ympärille oli ilmaantunut päättävä, terävä piirre. He olivat nähtävästi koskeneet asian hellimpään ja arimpaan kohtaan.

"Olen kyllä, Andrei Petrowitsch. Olen ajatellut tätä asiaa, ja luulen voivani pysyä järkähtämättä päätöksessäni, niin raskasta kun se tulee minulle olemaankin. Sitäpaitsi en vielä odotakaan sellaista seurausta, toivon saavuttavani tarkoitukseni sovinnollista tietä, ilman että sellainen kauhea ero tulee tapahtumaan. Tahdon taitavasti vastustaa kaikkia ennakkoluuloja, armas ystävä, ja ottaa vasta sitten viimeisen, ratkaisevan askeleen, kun kaikki puolustuskeinoni, kaikki apuneuvoni ovat käytetyt."

"Mutta teillä ei tule olemaan taisteltavana ainoastaan sulhastanne, vaan myöskin vanhempianne, tuttavapiiriänne ja sen lisäksi koko sitä yhteiskunta-luokkaa vastaan, joka on heidän takanaan. Luuletteko olevanne siihen valmis, Stella Martinowna, luuletteko omaavanne niin paljon voimia ja tarmoa, että pääsette taistelussa voittajaksi?"

"Olen varma siitä!"

"Ja oletteko varma siitäkin, ettei päätöksenne ole syntynyt ohimenevästä innostuksesta, keinotekoisesti syntyneestä kiihkosta, vaan kypsästä harkitusta halusta oppia tuntemaan totuutta, todellisesta työhalusta ja rakkaudesta työhön? Ja oletteko lisäksi täysin vakuutetut siitä, että työkykynne ja kestävyytenne riittää vaikeampaan käytännölliseen toimeen, ettette jonkun ajan kuluttua menetä haluanne, että innostuksenne ei vähene, ettette ole tyytymätön ettekä rupea katuen ajattelemaan kaikkea sitä, mitä olette kärsineet ja uhranneet saavuttaaksenne tarkoitusperän, mikä ei vastaakaan toiveitanne, ei tarjoa teille rauhaa, mitä etsitte, koska se vaatii teiltä enemmän, kuin mitä voitte antaa."

"Andrei Petrowitsch, luulen voivani olla varma siitä!"

"Siis eteenpäin, Stella Martinowna, rohkeasti eteenpäin! Luotan teidän voimiinne, luotan voittoonne ja toivotan teille onnea!"

Ja Andrei Petrowitschin ympäriltä ikäänkuin putosi peite maahan, hänen varovainen kylmyytensä katosi hänen silmissään loisti innostuksen tuli, hänen äänessään väreili riemu, ylpeys — voiton varmuus. Hän tarttui karkealla työläisen kädellään neidon hienoon, valkeaan käteen, puristi sitä, ja tähän kädenpuristukseen sisältyivät kaikki hänen ystävyytensä ja toverilliset tunteensa, koko hänen veljellinen luottamuksensa…

"Andrei Petrowitsch, ettekö odottaneet minulta mitään sellaista?" kysyi Stella Riesemann, nostaen hehkuvat kasvonsa, loistavat silmänsä hänen puoleensa.

"Kyllä, odotin sitä", vastasi Kurbatow, "mutta en niin äkillistä enkä niin perinpohjaista. Näinhän nopean edistyksenne, ihmettelin käsitysvoimaanne ja kykyänne, mutta en pitänyt rohkeuttanne, tahdonlujuuttanne niin suurena, kun se nyt on näyttäytynyt olevan."

"Siitä olen suureksi osaksi teille kiitollisuuden velassa! Tiedättekö, mikä minut herätti, mikä lujensi tahtoani, karkaisi voimiani, kasvatti rohkeuttani?… Se, että te rupesitte työmieheksi Andrei Petrowitsch."

"Niinkö? Mutta sehän ei vaatinut minkäänlaista rohkeutta eikä tarmoa!"

"Sitä enemmän itseuhrautuvaisuutta, aatteellista innostusta, ennen kaikkea rakkautta. Teidän rakkautenne, Andrei Petrowitsch, tämä persoonallisuuden ja itsekkyyden voittava rakkaus ihmisiin ja elämään kypsytti minut niin nopeasti, antoi minulle sisäistä voimaa, josta ajatus ratkaisevaan päätökseen kehittyi."

Ja Stella alkoi, ikäänkuin tuntien itsensä siihen velvoitetuksi, selittää Andrei Petrowitschille, herättäjälleen ja johtajalleen itsessään tapahtunutta henkistä muutosta ja kehitystä esittää hänelle kuluneena oppiaikana saavuttamiaan tuloksia. Hän kertoi kuinka hän oli usein aikaisemminkin tuntenut salaista, synnynnäistä vastenmielisyyttä useita ilmiöitä, tapoja ja mielipiteitä kohtaan seurapiirissään, ne olivat herättäneet hänessä vastustushalua, saattaneet hänen toivomaan enemmän tilaa, vapaampaa ilmapiiriä. Mutta oleviin oloihin tottuneena, pitäen niitä pysyväisinä, muuttumattomina ja täydellisinä, hän oli tehnyt samoin, kuin muutkin tekevät — oli tyytynyt niihin, oli ottanut ne vastaan sellaisina kun ne olivat, arvostelematta, ajattelematta. Sitten oli ilmestynyt Andrei Petrowitsch sanansaattajana toisenlaisesta, paljon muuttuneesta, paljon raikkaammasta ja paremmasta ilmapiiristä — ilmapiiristä, joka vielä suuremmaksi osaksi on järjen ja aatteiden maailmaa, neron valtakuntaa. Ja katso, neidolle oli säteillyt tästä ilmakehästä niin paljon valoa, hän oli tuntenut niin raikkaita, virkistäviä tuulahduksia, että hän, jonkun aikaa viivyteltyään, oli astunut sinne sisään ja laatinut itselleen uuden elämänsuunnitelman. Hän oli sitten oppinut tässä ilmapiirissä nopeasti näkemään, kuulemaan, tekemään huomioita ja — ajattelemaan. Ja nyt oli hän niin perehtynyt uusiin oloihin, niihin niin kiintynyt, ettei hän saattanut enää puolella jalallaankaan pysyä vanhassa, että sellainen ajatuskin jo oli syntiä häntä itseään ja yhteiskuntaa vastaan.

"En ole enään tehtailija Riesemannin tytär", lopetti Stella, "enkä voi myöskään olla suurkauppias Göblerin rouva. En kumpaakaan missään suhteessa. Jos he tahtovat minua vielä omakseen kutsua, pitää heidän päästää minut maailmaan, tahi muussa tapauksessa olla ilman minua. En tahdo enään heidän ja heidän seurapiirinsä tavoin olla vaan räätälin ja muotikauppiaan muotinukkena, vanhempieni ja mieheni leikkikaluna, juorujuttujen kertojana kahvipöydän ääressä, laiskottelevana tyhjäntoimittajana työtätekevässä maailmassa, toisten hiellä elävänä loisena! Minulle ei kelpaa enään väliseinillä koppeihin jaettu maailma, koppeihin, joiden nimi on salonki boudoiri ja lastenhuone; tahdon elää ulkona laajoilla vainioilla, avaran taivaan alla, vapaassa päivänpaisteessa, tuulten estämättä puhaltaessa, tahdon vapaasti katsoa ympärilleni, vapaasti liikkua… Andrei Petrowitsch, lähden kanssanne ulos maailmaan!"

"Aiotteko ruveta ylioppilaaksi, Stella Martinowna?"

"Aion."

"Ennen häitä vai niiden jälkeenkö?"

"Luullakseni ennen. Silloin olen vähemmin sidottu!"

"Ja toivotteko opintonne ja työalanne valitsemiseen minulta neuvoa? Tahdon tehdä sen, mutta muistakaa, että sellainen neuvo on pienestä arvosta, että tekisitte paremmin, kun päättäisitte itse tulevasta alastanne, ja vasta sitten, kun olette lähemmin tutkineet tieteiden alaa… Mille alalle olette, kasvattajan tointa lukuunottamatta, jo itse aikoneet antautua?"

"Tahtoisin tulla lääkäriksi niinkuin tekin."

"Oletteko ottaneet huomioon ne vaikeudet ja erikoisuudet, jotka teitä tällä alalla kohtaavat?"

"Olen."

"Siis lukekaa lääketiedettä, Stella Martinowna! Tapaatte edessänne laajan, tuloksellisen ja kiitollisen työalan. Aiotteko lähteä Pietariin kursseille?"

"Aion."

"Milloin?"

"Pian. Silloin, kun te lähdette pois meiltä."

— Andrei Petrowitschiin tultiin Riesemannin talossa yhä tyytymättömämmiksi. Hän kokosi niskaansa synnin toisensa jälkeen eikä antanut huomata, että hän katui niitä, koetti parantaa itseään, huolimatta siitä, että hän kyllä huomasi, että hänen toimiaan paheksuttiin. Andrei Petrowitschin olisi varmasti käynyt huonosti, ellei häntä olisi säästetty Eberhardin lukujen tähden, sillä poika näkyi hänen johdollaan todella oppivan ja edistyvän.

Tämä vastenmielinen ihminen oli epäilemättä kykenevä opettaja, kasvattajana ja seuramiehenä ei hän kelvannut mihinkään. Siitä olivat kaikki Riesemannin talossa yksimielisiä, neiti Stellaa luonnollisesti lukuunottamatta.

Mikä kasvattaja sekin oli, joka esimerkiksi opetti oppilaalleen, että hän voi kylän lasten kanssa leikkiä ja seurustella aivan yhtä hyvin kuin vertaistensakin kanssa, että siinä ei ole mitään pahaa ja kiellettävää — että se on toivottavaakin, sillä maalaisten lapset ovat monessa suhteessa paljon parempia ja järkevämpiä kuin herrasväen lapset…

Näin oli Eberhardin opettaja kerran selittänyt oppilaalleen, kun tämä oli osoittanut eräälle kylän pojalle oikeutettua sääty-ylpeyttä.

"Mutta isä ja äiti kieltävät minua seurustelemasta kyläläisten kanssa", oli tehtailijan poika vastannut.

"Miksi?"

"Hehän ovat vaan talonpoikia!"

"Ja sinä olet?"

"Minä olen saksalainen!"

"Siis parempi kuin he?"

"Niin."

"Minkä puolesta?"

Poika ei löytänyt tyydyttävää vastausta.

"Et ole heitä parempi, etkä huonompikaan, olet vaan rikkaampi", opetti silloin mallikelpoinen kasvattaja. "Se on ainoa ero heidän ja sinun, talonpojan ja saksalaisen välillä. Mutta se eroitus ei saa tehdä sinua ylpeäksi heitä kohtaan, sillä rikkaus, jonka omistat, ei ole sinun ansaitsemaasi, ja köyhyyteen, jossa he elävät, eivät he ole syyllisiä. Sinä ilmestyit maailmaan ilman mitään omaisuutta niin kuin hekin."

Mutta vieläkin enemmän!

Oppilas kysyy, voiko hän siis myöskin seurustella kaupungin katupoikien kanssa, ja oivallinen kasvattaja vastaa suurimmassa rauhassa:

"Miksi et voisi?"

"He ovat niin likaiset ja ryysyiset!" huudahtaa poika.

"Ja siksikö et seurusteleisi heidän kanssaan?"

"Niin."

"Jos he olisivat puetut yhtä hyvästi kuin sinäkin, ei sinulla olisi mitään heitä vastaan?"

"Luonnollisestikaan ei."

"Luuletko, etteivät he mielellään pukeutuisi yhtä hyviin vaatteisiin, kuin sinäkin?"

"Luonnollisesti he sen tekisivät?"

"Mutta miksi he eivät tee sitä?"

"Heillä ei ole."

"Miksi heillä ei ole?"

"He ovat köyhiä."

"Ja sinulla on, koska olet rikas… Näetkö, aivan sama erotus kun sinun ja kylän poikien välillä. Ja koska et ole ansainnut itsellesi hyviä pukujasi omalla työlläsi ja vaivallasi, ei sinulla ole mitään syytä olla ylpeä katupoikia kohtaan, halveksia heitä ja pysyä heistä erillään. Siten sinä teet heille vääryyttä, sillä he eivät ole omasta syystään köyhiä, ja kunniallinen ihminen ei tee toiselle vääryyttä."

"Isä ja äiti sanovat, että opin heiltä pahoja tapoja."

"Mutta isäsi ja äitisihän valittavat että sinä olet liian pahatapainen!"

"Ja kuulen heiltä rumia sanoja", lisää oppilas.

"Oletko siis seurustellut katupoikien kanssa, Eberhard?"

"En."

"Ja kuitenkin osaat joukon rumia sanoja, niinkuin olen kuullut! Keneltä olet oppinut haukkumasanasi, Eberhard?"

"Toisilta pojilta koulussa."

"Siinä näet! Ja he eivät ole katupoikia eivätkä kylän lapsia! Oletko nyt siis parempi heitä?… Ja jos todella olisit parempi, Eberhard, niin tiedätkö, mitä sinun olisi tehtävä? Sinun tulisi olla usein heidän seurassaan, opettaaksesi heitä paremmiksi! Silloin tekisit heille oikein ja täyttäisit velvollisuutesi heitä kohtaan"…

Sellaista mieletöntä moralin opetusta oli neiti Rita sattumalta joutunut kuulemaan, kertoi sen, siveellisestä suuttumuksesta punottaen, vanhemmilleen, ja Eberhard, jolta nämä asiaa tutkivat, voi sen ainoastaan todistaa oikeaksi.

Kummallinen kasvattaja! Hän ei ainoastaan kehoittanut tehtailija Riesemannin poikaa seurustelemaan ystävällisesti kylänviikarien ja katupoikien kanssa, vaan selitti vielä oppilaalleen vanhempien entiset opetukset valheeksi ja halveksi niitä! Samalla muutti hän usein opetuksensa teoksi, vietti kasvattinsa kera aikaansa kylän savupirteissä, vainioilla ja kujilla kylän lasten seurassa.

Toinen tärkeämpi asia, jota Riesemannit eivät voineet ollenkaan sietää, oli heidän opettajansa työskentely tehtaassa.

Jonkun ajan kuluttua alkoi herra Riesemannkin huomata, että asiat kehittyivät tavalla, joka rikkoi hyvää järjestystä ja hyviä tapoja vastaan, että hän olisi tehnyt paremmin, kun ei olisi suostunut siihen. Riesemann huomasi nimittäin jonkun ajan kuluttua, että herra kandidati seurustelee veljellisesti työmiesten, etenkin apurien ja oppipoikien kanssa. Se ihminen ei työmiehen puvussaan ollenkaan muistanut, että hän oli ruvennut työmieheksi ainoastaan huvikseen, piloillaan, vallattomasta mielijohteesta. Se loukkasi herra Riesemannia. Herra kandidati ei muistanut ylläpitää omaa eikä siis myöskään hänen arvoaan alempiaan kohtaan. Hän oli täydelleen vapaa siitä ylpeydestä, joka on tarpeellinen eri ihmisryhmien erottamiseksi toisistaan. Työmiehet saattoivat ivaten lausua toisilleen; "Katsohan, minkälaista yksinkertaista ihmistä meidän herramme pitää kotiopettajana!" Ja sitä ajatusta ei Riesemann voinut sietää.

Samoin alkoi tehtailija salaa peljätä, mitä hän ei alussa ollut peljännyt: että venäläinen ylioppilas kylvää työmiesten sekaan huonoja siemeniä. Hänellä ei ollut tähän arveluunsa mitään varmaa tukea, mutta hän huomasi kasvavalla pelolla — ja insinööri ja työnjohtajat kiinnittivät hänen huomionsa tähän ilmiöön —, että Andrei Petrowitschiliä on liiaksi paljon puhelemista työmiesten kanssa, että hän usein näkyi pitävän heidän kanssaan neuvotteluja, jakoi heille selityksiä ja opetuksia. Keskustelujen sisällöstä tuli vähän tunnetuksi, ja mikä tuli tunnetuksi, ei ollut epäiltävää. Mutta herra Riesemann, varovaisena miehenä, jonka epäluulo oli herännyt, ajatteli itsekseen, että on parempi karttaa kuin katua ja antoi Andrei Petrowitschin loppuaikoina kautta rantain huomata, että olisi toivottavaa, että hän heittäisi nyt työmiehen takin yltään ja olisi jälleen yksinomaan hänen poikansa kotiopettaja.

Suurinta mielipahaa, niin, julkista vihaa herätti Riesemannin perheessä se vaikutus, joka venäläisellä oli tehtailijan vanhempaan tyttäreen, kauppias Göblerin kihlattuun morsiameen. Se vaikutus alkoi tulla vaaralliseksi, uhata aavistamattomilla seurauksilla. Stella ei ainoastaan irroittautunut kaikesta, joka siihen asti oli muodostanut hänen elämänsä sisällön ja muodon, ei ainoastaan karttanut entisiä seuralaisiaan, huvejaan, ajanvietteitään, vaan hän vapautti itsensä vallitsevasta perhe- ja talojärjestyksestä, heikensi entisiä itsensä, vanhempiensa ja sisarensa välisiä siteitä ja näkyi kaikkien suureksi mielipahaksi hoitavan huolettomasti niitäkin siteitä, jotka yhdistivät hänet sulhaseensa. Hän ei koettanutkaan salata Oswald Göbleriltä henkistä yhteyttään ja sopusointuaan Andrei Petrowitschin kanssa, hän näkyi haluavan usein kiihottaa ja ärsytellä häntä, ja yhä useammin hän osoitti halua vaatia sulhastaan periaatteellisiin väittelyihin terävästi arvostellen niitä asioita ja mielipiteitä, joita Göbler puolsi, osottaakseen hänelle, kuinka paljon nämä ajatukset eroavat elävästä todellisuudesta. Noin syntyneitä ajatustenvaihtoja, jotka usein muodostuivat kiivaiksi väittelyiksi, seurasi kyllä hellä leppyminen molemminpuolisine anteeksipyyntöineen. Mutta joka tarkemmin piti silmällä nuorten suhdetta, teki sen johtopäätöksen, että asiat eivät olleet niinkuin olla pitäisi, että heidän tulevaisuutensa näytti hyvin vakavalta ja uhkaavalta.

Ja niin tuli ratkaiseva päivä — ratkaiseva morsiusparille, ratkaiseva herra Riesemannille, ratkaiseva Andrei Kurbatowille.

Stella Riesemann ilmoitti sulhaselleen päätöksensä, jäädä vielä Stella Riesemanniksi ja vielä sittenkin, kun hän oli tullut rouva Göbleriksi, olla Stella Riesemann ja elää aina hänen kanssaan Stella Riesemannina — ei tehtailija Riesemannin tyttärenä, vaan yksinkertaisesti Stella Riesemannina.

"Tahdon olla minä, enkä sinä ", sanoi Stella Riesemann tulevalle puolisolleen.

Herra Oswald Göbler ei ollut tuhma mies. Hän oli oppinut paljon, paljon nähnyt, paljon kuullut, paljon lukenut. Hän tilasi kahta saksalaista sanomalehteä, joista toinen oli vapaamielinen, toinen vanhoillinen, otti ne usein käteensä ja luki niitä. Häntä voi usea vaikuttava kirjoitus Maximilian Hardenin "Zukunftissa", erittäinkin ne, joissa kiitettiin Bismark vainajaa, innostuttaa, ja klubissa oli hän yksi niistä, jotka tunsivat parhaiten yleismaailmallista politikaa, erittäinkin kysymyksiä sodasta ja rauhasta, mutta myöskin yhteiskunnallisia kysymyksiä. Väittelyt politikasta, joihin hän otti osaa, olivat aina hyvin vilkkaat. Hän uskalsi julkisesti nousta vastustamaan paikallisen saksalaisen päivälehden toimittajaakin. Herra Oswald Göbler luki myöskin kirjallisuutta, eikä mitään huonoa. Romaanit, joita kirjakauppiaat hänelle antoivat käteen, olivat aina "uutuuksia", elleivät ne olleet sellaisia, joita ainoastaan poikamiehet voivat lukea. Herra Oswald Göbler kävi myöskin teatterissa, eikä ainoastaan sunnuntai-iltoina, niinkuin pikkukauppiaat ja puotipalvelijat, vaan silloin kun esitettiin Sudermannin, Hauptmannin tahi Ibsenin teoksia. Ja hän käsitti, mitä silloin näyteltiin; ainakin lausui hän näistä kappaleista mietteitä ja ajatuksia, jotka usein poikkesivat paikallisen saksalaisen päivälehden teatteriarvostelijan arvosteluista. Ja lopuksi — mikä on pääasia — herra Oswald Göbler oli hyvä seuramies, syvä ihmistuntija. Hän ei ollut sellainen tavallinen sivistynyt elostelija, josta sanotaan, että hän elää elääkseen, ei yksinomaan taitava kavaljeeri, joka tahtoo yksinomaan miellyttää naisia, vaan hänessä oli suuri määrä synnynnäistä neroa, synnynnäistä hauskuutta, joka tuotti hänelle tuttavapiirissään lisänimen "nerokas", eikä syyttä.

Herra Oswald Göbler ei ollut tuhma mies. Ja kuitenkaan ei hän käsittänyt, mitä Stella Riesemann sanoi. Hän ei käsittänyt Stella Riesemannia silloinkaan, kun tämä hänelle selvin sanoin selitti tahtovansa lukea Pietarin lääketieteellisillä kursseilla naislääkäriksi, ja ryhtyä harjoittamaan tätä tointa myöhemmin, herra Göblerin vaimona. Erittäinkin jäivät herra Göblerille käsittämättömiksi syyt, jotka saattoivat Stella Riesemannin lykkäämään avioliiton solmimisen, — avioliiton solmimisen Oswald Göblerin kanssa toistaiseksi ja mitkä saattoivat suurkauppias Oswald Göblerin rouvan harjoittamaan tointa, jota hänen ei tarvinnut harjoittaa. Työtähän tekevät ainoastaan ne, jotka eivät muuten tule toimeen!

Mitä merkitsi: "Tahdon itse ansaita ylöspitoni, omalla työlläni ansaita, en tahdo toisten työllä elää, en tahdo, että toiset tekevät minun puolestani työtä, sillaikaa kun itse olen laiskana — tahdon olla ihminen, en loinen?"

Herra Oswald Göbler katsoi hetkisen morsiantaan silmiin ja hänestä tuntui ikäänkuin seisoisi hän tutkimattoman arvoituksen edessä. Ja siksi oli hänen ensimäinen ajatuksensa ja lauseensa:

"Mutta ajattelehan toki, mitä ihmiset minusta sanoisivat! Ajattelehan toki, mitä minusta sanottaisiin, jos laskisin morsiameni useaksi vuodeksi avaraan maailmaan, jos antaisin vaimoni tehdä työtä!"

Mitä ihmiset sanoisivat Stella Riesemannista ja rouva Göbleristä, se ajatus ja tunne vaivasi herra Göbleriä. Stella Riesemann huomasi luonnollisesti sen.

"Mutta sehän on meille yhdentekevää, mitä ihmiset meistä sanovat", lausui Stella. "Emmehän tee mitään pahaa!"

Herra Oswald Göbler selitti, ettei hänelle ole ollenkaan yhdentekevää, mitä ihmiset hänestä puhuvat, hän ei voi tehdä itseään naurunalaiseksi. Hänen tuli pitää huolta arvostaan, nimestään.

Morsiamen selitys, että herra Göblerin arvoa ja nimeä ei uhkaa mikään vaara, ei tehnyt sulhaseen mitään vaikutusta.

"En ole narri enkä aio ruveta narriksi!" huudahti herra Göbler, repien armotta kauniita viiksiään, ja sama herra Göbler, jonka periaatteena oli sulhasena empimättä täyttää morsiamen toivomukset, suuttui äkkiä, eikä ajatellutkaan täyttää morsiamensa toivomusta. Hänen vihansa kuitenkin kohdistui etupäässä sitä henkilöä kohtaan, joka hänen arvelunsa mukaan oli saanut hänen morsiamensa toivomaan sellaista, jota hän ei voinut täyttää. Hän alkoi sisimmässään sadatella ja kirota tätä miestä ja ilmaisi tunteensa hieman hienommin sanoillakin.

"Sellainen ihminen tarvitsisi, että hänet jätettäisiin kiihotuksesta oikeuden käsiin!" huusi hän säkenöivin silmin. "Jos minä ja vanhempasi olisimme tietäneet, että hän ahtaa päähäsi sellaisia ajatuksia, niin olisi hän jo kauvan sitten kadonnut niinkuin varjo! Sellainen ilmiantaja! Sellainen häpäisijä! Sellainen venäläinen nihilisti!"

"Syytät tätä kunnioitettavaa miestä aivan aiheettomasti", lausui neiti Riesemann rauhallisena. "Vakuutan kunniasanallani, että olen tehnyt tämän päätöksen itse, aivan yksin. Mutta Andrei Kurbatow oli kyllä se, joka minulle varottaen koetti ennustaa askeleeni seurauksia."

"Sellainen teeskentelijä!" lausui siihen herra Oswald Göbler. "Se oli vaan hänen viekkauttaan!… Luuletko siis, etten tiedä, mitä salaista lähetystyötä hän sinun kanssasi on tehnyt, miten hän on myrkyttänyt henkesi urkkivilla puheillaan, miellyttävillä sanoillaan, kielletyillä kirjoillaan, miten hän on sinun mielesi kaikenlaisilla utopioilla huimannut, silmäsi loistavilla valhekuvilla lumonnut, saadakseen sinut verkkoihinsa. Ja mitä en tiedä, sen voin nyt arvata, senhän kuulen nyt suustasi omin korvin! Voin arvata, kuka sinun aivoissasi on hautonut sellaisen koppakuoriaisen, joka nyt lähtee suristen lentoon, ja jolla on hivelevä nimi, neiti tohtori, tahi rouva tohtori!… Ole varma siitä, että me tunnemme sellaiset urkkijat, nämät pimeät sielun kalastajat joiden mertaan sinä olet joutunut!"

Herra Oswald Göbler osasi puhua vaikuttavasti, kauniisti ja hyvin, kun hän tahtoi, ja nyt hän tahtoi sitä. Hän käytti koko klubissa oppimansa puhetaidon, voidakseen seistä morsiamensa edessä tarmokkaana miehenä, voittaa hänet vaikuttavilla henkisillä aseilla. Taistelun suurena palkintonahan oli morsiamen pelastaminen pelättävän viettelijän käsistä!… Ikäväkseen sai pelastaja kuitenkin huomata, että hänen sanoillaan oli eksyneeseen naisparkaan pienempi vaikutus, kun mitä viettelijän sanoilla oli ollut. Neito jäi vakavaksi, kylmäksi ja kuunteli puhetta loukkaavan rauhallisena.

"Mitä Andrei Petrowitsch on minusta tehnyt, siitä voin häntä ainoastaan kiittää, sillä se ei ole mitään pahaa, vaan hyvää", lausui hän lopuksi. "Eikä sinullakaan ole syytä olla kiittämätön hänelle, sillä mikä on tapahtunut, olisi kuitenkin joskus tapahtunut, ja silloin usein vähemmin sopivalla ajalla ja vähemmin toivotulla tavalla. Andrei Petrowitsch herätti minut, ja minä olisin ennemmin tahi myöhemmin itsekin herännyt, tahi minun herättäjäni olisi voinut olla joku toinen. Joka tapauksessa on sinulla edessäsi tosiasia, jota syytökset ja uhkaukset eivät muuta eivätkä tee olemattomaksi."

"Pysyt siis lujasti päätöksessäsi?"

"Aivan lujasti."

"Oletko ajatellut sitä, että vanhempasi eivät siihen milloinkaan suostu?"

"Silloin täytän aikomukseni heidän luvattaan."

"Miten aiot sen tehdä? Olethan riippuvainen vanhemmistasi, sillä tarvitsethan elääksesi aineellisia varoja."

"Luulen tulevani siinä suhteessa toimeen. Mitä tarvitsen, tahdon itse ansaita."

"Lähtisitkö minunkin luvattani?"

"Sinunkin luvattasi!"

Herra Göbleristä tuntui hetken, kun seisoisi hän vähäjärkisen ihmisen edessä.

Hän alkoi kävellä edestakaisin ja miettiä.

Terve harkinta, kypsynyt mietiskely, perinpohjainen tutkiminen on aina hyödyksi. Tämä hyöty tuli varsin pian näkyviin.

Herra Göbler alkoi äkkiä nauraa. Hän nauroi niin lempeästi, niin anteeksiantavasti, niin isällisesti… Niin voi tällaisessa tapauksessa nauraa ainoastaan se ihminen, joka on täydellisesti rauhoittunut, joka on voittanut surunsa ja pelkonsa, joka on saanut tyydyttävän selityksen epäselvään asiaan.

Sellaisen selityksen oli herra Göbler nyt todella löytänyt. Hän tiesi nyt, että hänen edessään oli täysijärkinen ihminen, mutta että se ihminen oli — nainen, että hän oli lapsi.

Stella Riesemannin suusta oli ainoastaan nainen, ainoastaan lapsi voinut puhua. Se oli naisen mieltä, lapsen lörpötystä. Molemmat niin viattomia, niin ohimeneviä, niin helposti voitettavia! Tuli ainoastaan kärsiä. Tuli ainoastaan odottaa. Kyllä talttuu, kyllä unohtuu! Täytyy pahimpina hetkinä olla pitävinään asiaa totena, — kyllähän mielen muutos tulee itsestään… Se tulee viimeistään silloin, kun lähtö on käsissä. Silloin, kun Stella Riesemann tarttuu kädellään ovenripaan, lähteäkseen isän majasta. Hänhän olisi kivestä tahi puusta, ellei hän huomaisi, mitä hän kadottaa, mitä hän kevytmielisesti heittää luotaan ja mikä häntä sen asemesta odottaa! Hän ei olisi nainen eikä lapsi, ellei hän käsittäisi, että hän jättää jonnin joutavan syyn tähden Eedenin ja lähtee tyhjään korpeen…

Mutta niin pitkälle ei tarvinnut ajatellakaan. Lapsukainen Stella ei tulisi menemään ovellekaan asti. Hän kääntyy ennenminkin takaisin. Hänen edessäänhän on taistelu, joka käy hänelle yli voimain. Herra Oswald Göbler ei voi kuvaillakaan mielessään, että nainen ja lapsi Stella voisi vastoin vanhempiensa ja hänen kieltoaan ja vastustustaan saada niin tärkeätä asiaa läpiajetuksi. Ja ettei hän tulisi saamaan vanhemmiltaan lupaa, siitä tahtoo herra Göbler pitää huolta, jos sitä askelta ylipäänsä tarvitaankaan…

Ja herra Oswald Göbler nauroi niinkuin onnellinen ja murheeton sulhanen konsanaan voi nauraa, otti morsiantaan hellästi leuasta kiinni ja sanoi hellällä, isällisellä äänellä:

"Lapsi kulta, siitä asiasta puhelemme vielä kerran hiukan myöhemmin. Eihän sillä ole niin kiirettä! Nyt ole armas, kallis suloinen kyyhkyläiseni, ja puhele minulle jotakin muuta."

Stella Riesemann työnsi herra Göblerin hyväilevän käden kasvoiltaan ja kysyi:

"Miksi jotakin muuta? Tahdon tietää päätöksesi. Tahdon saada kuulla sen heti, sillä minulla on kiire."

"Mutta — mutta pitäähän sinun toki antaa minulle ajatusaikaa!"

"Ajatusaikaa? Ikäänkuin sinun tarvitsisi sitä ajatella! Ikäänkuin en tietäisi, että olet jo tehnyt päätöksesi!… Oswald, ole suora ja tunnusta, että et laske minua millään ehdoilla menemään!"

"Mutta rakas lapsi, enhän voi luvata sinulle mitään, ennenkuin olet puhunut vanhemmillesi! Heidänhän käsissään on vielä lopullinen päätösvalta. Jos saat heidän suostumuksensa, en tahdo vastustaa…"

"Valehtelet!" huudahti Stella ja hypähti ylös tuolilta. Sinulla ei ole niin paljon kunnioitettavaa rohkeutta, että puhuisit minulle totta! Tiedät, etten saa vanhempieni suostumusta ainakaan niin kauvan, kun sinä et ole antanut minulle omaa suostumustasi ja tiedät myöskin, että minä saisin vanhempieni suostumuksen, jos sinä täyttäisit toivomukseni, sillä Riesemannin tytär on Göblerin morsian ja tuleva puoliso! Mutta sinulla on aivan toista mielessäsi. Luen sen sinun kasvoistasi. Tahdot vaikuttaa vanhempiini niin, että saan heiltä myöntymyksen sijasta kiellon… Oswald, sinä valehtelet!

"Mutta armas lapsi — —"

Herra Göblerin etsiessä sanoja astui Stella Riesemann aivan hänen eteensä, nauroi hänelle suuttuneena vasten silmiä ja lausui:

"En ole lapsi! Sinulla ei ole enää tekemistä lapsen, vaan täysikasvaneen ihmisen kanssa. Aiot tuudittaa minut tuuditteluillasi uneen niinkuin lapsen, niinkuin naisen, koetat saattaa minut hyväilyilläsi pettymään. Mutta sinä erehdyt! Minä olen herännyt ja tahdon pysyäkin valveilla! En petä enää itseäni enkä tahdo pettää sinua enkä toisiakaan…"

Herra Göbler raukka! Hän oli näytellyt huonosti osaansa: hän oli paljastettu! Hän oli haavoittanut morsiantaan heikoinpaan kohtaan, hänen heränneeseen itsetietoisuuteensa, joka suojeli neidon inhimillistä täysiarvoisuutta, hänen kunniantuntoaan ja ylpeyttään. Herra Göbler raukka oli tehnyt morsiamelleen, jota hän ei enää tuntenut, vääryyttä ja saanut hänestä vastustajan ja vihamiehen, jonka voimasta hänellä ei ollut aavistustakaan…

Herra Göbler olisi ollut onnellisempi, jos hän olisi tässä asiassa vedonnut tunteisiin, jos hän olisi vastannut neidon vaatimukseen vetoamalla rakkauteensa; jos hän olisi hehkuvin sydämin ja surullisin kasvoin astunut hänen eteensä ja sanonut: "Tahdot erota minusta useaksi vuodeksi — en voi kestää sitä, saatat minut sillä kovin onnettomaksi! Armahda minua, uhraa aikeesi rakkautemme tähden, valitse itsellesi toinen työ, joka ei eroita sinua minusta!"

Sellainen pyyntö ei olisi ollut vaikuttamatta morsiameen. Morsian oli odottanut sellaista pyyntöä. Ja ellei se olisikaan vienyt herra Göblerin toivomaan tulokseen, järkyttänyt morsiamen suunnitelmaa, niin olisivat siteet, jotka heitä molempia yhdistivät, jääneet katkaisematta niin jyrkästi, niin äksysti, sillä Stella rakasti Oswaldia, ainakin luuli todella rakastavansa häntä. Hän ikävöi häntä, oli onnellinen ollessaan yhdessä hänen kanssaan ja ajatteli riemulla, rauhallisesti liittoa, jonka hän aikoi hänen kanssaan solmia. He olivat itse, vanhempien tahi muiden heihin vaikuttamatta, lähestyneet toisiaan, tunsivat toisensa jo useita vuosia ja luulivat tuntevansa toisensa luonteeltaan, mieleltään ja voimaltaan.

Tähän päivään asti.

Tähän hetkeen asti.

Nyt muuttui asia kokonaan. Ja herra Göbler oli siihen syypää.

Stella Riesemann näki, että he olivat vieraat toisilleen — se, että Oswald Göbler oli pitänyt häntä lapsena, hänen hyväilynsä, hänen tuudittelunsa olivat avanneet neidon silmät. Ja hänet valtasi aavistus, että tämä mies ei tule koskaan käsittämään häntä, että hän ei voi, tahdo eikä uskalla käsittää häntä, että hän voi tulla pitämään häntä ainoastaan naisena ja lapsena tahi — mikä on yhtä pelättävää — ihmisenä, jonka itsetietoisuus on hänelle vastenmielistä, loukkaavaa — miesnaisena, jonka kanssa hän ei osaa seurustella, jonka kanssa hän tulee elämään onnetonta elämää, koska ei saa häntä vallita, sortaa häntä oman itsetietoisuutensa, oman vallitsijatahtonsa mukaan. Ja miten oli siis hänen rakkautensa laita? Hänen vakuutustensa mukaan sen tuli olla suurta ja todellista. Mutta todellinen ja suuri rakkaus ei ainoastaan vaadi, vaan se myöskin antaa, se antaa paljon enemmän kuin se ottaa ja vaatii, se kantaa mielellään uhreja, raskaimpiakin, se opettaa ihmiselle itsensä kieltämistä, se tekee sokeasti hyvää.

Voiko sellaista huomata Oswald Göblerin rakkaudessa?

Ei.

Herra Göblerin rakkaus ei saattanut kantaa uhreja. Hän ei tahtonut antaa, vaan ainoastaan vaati ja otti. Sitä ei todistanut ainoastaan se seikka, että herra Göbler ei jaksanut täyttää morsiamensa toivomusta, vaan paljon selvemmin se, että hän ei peljännyt tämän toivomuksen täyttämisestä mitään häpeää morsiamelleen, vaan itselleen. Omalle itselleen. Hän rakasti itseään enemmän kuin morsiantaan. Hänen itserakkautensa oli niin paljon suurempi rakkautta morsiameensa, ettei hän peljännyt edes alhaisia keinoja, petosta ja kavaluutta, varjellakseen itseään ikävyyksiltä.

Tämä tosiasia silmiensä edessä oli Stella Riesemannista aivan luonnollista, että se petollinen valeside, joka oli heidät yhdistänyt, usvan tavoin puhallettiin pois.

Hän laski kätensä sulhasensa olalle ja loi häneen surullisen katseen, jollaisella hyvät ystävät jättävät toisilleen hyvästi, ja sanoi:

"Oswald, me olemme kaksi järkevää ihmistä ja teemme oikein, jos emme enää ole toisillemme kuormaksi. Olemme toisistamme vapaat. Olen sinusta vapaa — tästä hetkestä alkaen!"

Ensimäinen tunne, joka kuvastui herra Oswald Göblerin kasvoilla oli epäilys, selvä epäilys. Hän koetti nauraakin. Hänen katseessaan oli luettavana kysymys: Miten on mahdollista, että minulle puhutaan tällaista!… Mutta vähitellen hän kalpeni, ja nyt loisti hänen silmistään pelko, tuskansekainen pelokas kummastus…

"Mitä se merkitsee, Stella?" kysyi hän hitaasti ja veti olkansa tytön käden alta. "Sinä aiot purkaa kihlauksemme…?"

"Niin, Oswald."

"Julkisen, kaikille ilmoitetun kihlauksemme…?"

"Kaikille ilmoitetun…? Voimmehan taasen ilmoittaa julkisesti kaikille, että se, mikä oli, ei ole enää olemassa!…"

"Se on mahdotonta!"

"Miksi?"

"Tahdotko siis minut maailman edessä…"

"Maailman edessä… Se asiahan koskee etupäässä meitä, ei maailmaa!"

Herra Göbler painoi alahuulensa hammastensa väliin. Hän huomasi morsiamen silmissä jotakin, josta hän aavisti, että hän oli erehtynyt morsiamensa suhteen ja äkkiä hän muutti menettelytapaa.

"Se on mahdotonta, sillä rakastan sinua, rakastan enemmän kuin mitään muuta…"

Ja herra Göbler kokosi ääneensä ja katseeseensa koko rakkautensa, eikä sitä ollutkaan sanan tavallisessa merkityksessä ollenkaan vähän. Herra Göbler voi vannoa, ja sen voi jokainen epäilyksettä uskoa, että hän rakasti morsiantaan, luonnollisesti niin suuresti kun se oli hänelle ja hänen kyvyilleen mahdollista. Hänhän ei voinut mitään sille, että häneltä vaadittiin enemmän, kun sivistyneeltä ihmiseltä on sopivaa vaatia…

Stella Riesemann astui jälleen hänen eteensä, asetti kätensä jälleen hänen olalleen ja katseli häntä sinisillä, nyt niin vastenmielisen pisteliäillä silmillään suoraan silmiin.

"Sanot rakastavasi minua, Oswald?"

"Sinä tiedät sen!"

"Rakastat minua yli kaiken maailmassa, enemmän kuin mitään muuta?"

"Niin, Stellani!"

"Tule siis kanssani vanhempieni luo, selitä heille, että olet yhtä mieltä kanssani aikeeni suhteen, ja saa aikaan, että he suostuvat pyyntööni. Hanki minulle suostumus ja minä uskon, että sinä rakastat minua! Mutta niinkauan kun sitä ei ole tapahtunut, älä pidä minua morsiamenasi, samoinkuin minäkään en pidä sinua sulhasenani…?"

Herra Oswald Göbler ei aluksi tiennyt, mitä tehdä. Hän loi katseensa morsiamensa edessä epäröivänä maahan, käänsi kasvonsa, joihin neidon raskas hengitys koski, sivulle ja hänen vapisevat sormensa leikkivät taskukellon kultaisilla ketjuilla.

"Ja elleivät he anna tätä lupaa, kaikesta huolimatta?"

"Tee minut silloin viipymättä vaimoksesi, niin etten enää tarvitse tätä lupaa, ja anna minulle oma myöntymyksesi!"

Herra Göblerin kädet vaipuivat kellonvitjoista veltosti alas, hän astui muutamia askeleita poispäin morsiamestaan; hän kokosi nähtävästi ajatuksiaan, vaivas liikemiehen älyään päästäkseen pinteestä, johon hän oli yhä syvemmälle joutunut…

Stella Riesemann katsoi häntä sääliväisenä, surkuttelevana. Mutta tämä oli sitä ivallista sääliä, sitä huvittavaa surkuttelua, jota ihminen tuntee, kun hän näkee kavalan ihmisen olevan satimessa.

Stella Riesemann tiesi nyt varmasti, ettei hän ollut koskaan rakastanutkaan häntä. Hän huomasi ensi kerran täysin selvästi, miten alhainen tämä ihminen oli, ja ihmetteli, mistä se voima oli tullut, että hän milloinkaan oli lähestynyt häntä tunteiden siivillä, hänen kanssaan siihenasti ylläpitänyt suhdetta, oli aikonut tehdä tämän suhteen kestäväksi — kuinka hän oli voinut itseään niin suuresti pettää ja sokaista.

Kun herra Göbler jälleen kääntyi Stellan puoleen, huusi viimemainittu:

"Tiedän, mitä aiot sanoa! Vaadit minulta vielä ajatusaikaa!"

"Niin", vastasi Oswald, ja hänen äänensä vapisi vihasta, "olen tottunut harkitsemaan ennenkuin teen tärkeitä päätöksiä."

"Hyvä on, annan sinulle kolme päivää ajatusaikaa… Annan sen sinulle, vaikka kyllä tiedänkin, mihin sitä tarvitset ja minkä päätöksen minulle ilmoitat. Mutta sinulla ei pidä olla syytä myöhemmin syyttää minua siitä, etten antanut sinulle miettimisaikaa, ennenkuin teit tärkeitä päätöksiä!"

Herra Göblerillä olisi ollut keskustelun kuluessa montakin kertaa syytä suuttua, mutta tottuneena seuramiehenä hän muisti, että hän oli tekemisissä naisen kanssa, ja niin hän voi hillitä itsensä, pysyen rauhallisena ja järkevänä. Stellan viimeisissä sanoissa ja äänessä, jolla ne lausuttiin, oli kuitenkin niin paljon herra Göblerin miehen-arvoa alentavaa epäilystä ja veristä pilkkaa, että seuramies hänessä vetäytyi syrjään ja pakeni nurkkaan ja sijalle ilmaantui suuttunut, mustasukkainen, itsetietoisuudessaan loukattu mies.

Herra Göblerin kauniit, hienot herraskasvot olivat kalpeat, hänen otsallaan näkyi paksu, sinertävä juova, hänen suurentuneet silmänsä loistivat.

"Jo riittää — siihen asti mutta ei pitemmälle!" huudahti hän. "Näyt unohtavan, että edessäsi ei seiso poika, vaan mies, — mies, jolla on kunnioitettu, arvossa pidetty, tahraton nimi, joka ei salli kasvoihinsa syljettävän, miehen arvoaan lokaan tallattavan… Hyvä on, en tarvitse enään ajatusaikaa, olen jo tehnyt päätökseni, ja se päätös on seuraava: Myöntymystäni et saa, ja tahdon vanhempiisikin kaikilla tavoin, kaikilla käytettävissäni olevilla keinoilla vaikuttaa, koettaa, että hekään eivät anna sinulle suostumustaan, että he väkisin pidättävät ja pitävät kiinni sinusta, kuten mielipuolesta."

"Sen tiesin", nauroi Stella.

"Mutta et tiedä kaikkea! Et tunne syitä, jotka vaativat minun niin tekemään, sillä olet harhaan johdettu, olet hyljännyt sinulle sopivan seuran… Jos sinä, Stella, pysyt lujana aikeessasi, olet vapaa — minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä! Ja kuitenkin tahdon vanhemmillesi ja kaikille, joilla on sinuun vaikutusvaltaa, neuvoa, että he tekisivät aikeesi tyhjäksi…"

"Se on kostoa", nauroi Stella uudelleen.

"Ei, se ei ole kostoa, se on huolehtimista minulle läheisen perheen kunniasta, se on halu säästää perhettä häpeältä, sen tytärtä perikadosta! … Ja kun teen tämän toisten hyväksi, voit itsekin arvata, missä määrin koetan itseänikin suojella sellaisesta epäsiveellisestä saastasta!…"

"Häpeä…? perikato…? epäsiveellinen saasta…?" Stella astui säkenöivin silmin lähemmäksi häntä, "Oswald, kuinka uskallat puhua sellaista?"

"Uskallan sanoa, ettei ainoakaan kunniallinen mies päästä morsiantaan, sitä vähemmin vaimoaan, useiksi vuosiksi yksin elämään suurten kaupunkien ylioppilasten säännötöntä elämää, että hän ei saata nähdä, kuinka hänen morsiamensa tahi vaimonsa rupeaa jonkun nokisen ylioppilaan rakastajattareksi…"

"Oswald!"

"Niin, uskallan sanoa, että jokaisen kunniallisen miehen velvollisuus on varoittaa vanhempia, joiden tytär on joutumassa sellaiselle tielle, uhkaavasta vaarasta…"

Syntyi hiljaisuus, jonka kestäessä saattoi kuulla ainoastaan Stellan kiihkeän hengityksen. Neidon kasvoista oli hävinnyt jokainen verenpisara, hänen kalpeat huulensa liikkuivat, ikäänkuin etsien sanoja.

"Mihin perustat hävyttömät väitteesi?" huudahti hän viimein tukahutetulla äänellä.

"Hyvin luotettaviin ilmiöihin, jotka kaikki tuntevat! Kuka ei tietäisi, että sinä siihen siellä ylhäällä pyrit, että te ylläpidätte yhteyttä, joka jo aikoja sitten on mennyt yli soveliaisuuden rajojen, että sinä olet tuntikausia toveritta hänen huoneessaan. Sitä kauhistuvat jo talon palvelijatkin ja seuroissa se on tullut yleiseksi puheenaineeksi… Ainoastaan sokea voi vielä väittää, ettet rakasta häntä, ja juuri tämä, tämä siveetön rakkaus on saattanut mieleesi mielettömän aatteesi, että tahdot juosta hänen jälkeensä Pietariin!"…

Niin! Nyt oli herra Oswald Göbler heittänyt katkeruuden, joka oli jo kauvan aikaa ollut hänen mustasukkaisessa povessaan, syylliselle viimeiseen pisaraan asti suoraan kasvoihin! Aikaisempia epäilyksiään hän ei ollut antanut huomata, sillä toiselta puolen ei hän tahtonut uskoa, että Stellan ja Kurbatowin välinen suhde voisi muuttua todelliseksi, ja toiselta puolen ei hänen ylpeytensä sallinut hänen näyttää morsiamelleen, että hän, rikas ja kaunis herra Göbler on "sellaiseen siellä ylhäällä" mustasukkainen. Samalla lohdutti hän itseään sillä, että venäläinen ylioppilas lähtee pian pois, jolloin hän pääsee mustasukkaisuutta herättävästä painajaisestaan ja Stella viettelijästään. Mutta nyt, kun hänen suhteensa morsiameensa oli päättynyt, kun peljätty tapaturma hänen mielestään oli toteutunut, ei hän pelännyt enää liioittelujakaan, osoittaessaan uskollisuutensa unohtajalle hänen syntinsä ja antaessaan hänen tuntea täysin tuntuvasti vihaansa.

Ja herra Göbler voi mielestään olla täysin tyytyväinen vaikutukseen, jonka hänen sanansa olivat tehneet.

Sillä miksi joutui vahva neito yhtäkkiä niin suuresti hämilleen, miksi painui hänen kaunis, ylpeä päänsä alas, miksi katsoivat hänen vihasta leimuavat silmänsä niin apua rukoilevalla sekavuudella maahan, miksi haki hänen puhelias suunsa turhaan sanoja syytösten torjumiseksi?…

Stella Riesemannille riitti vielä voimaa ainoastaan siihen, että hän kehoitti syyttäjäänsä käskevällä käden liikkeellä poistumaan… Sitten vaipui hän hervotonna tuolille, piteli päätään ja mietti, mietti, mietti…

VIII

Neiti Riesemann katkaisi suhteensa sulhaseensa iltapäivällä; jo illalla joutui hän tässä asiassa tekemisiin vanhempiensa, etenkin isänsä kanssa. Herra Göbler oli nimittäin — rouva Riesemannin heikkona naisena heti syrjäyttäen — kiiruhtanut suoraan kaupunkiin herra Riesemannin luo, kunniallisena miehenä varoittamaan häntä uhkaavasta vaarasta.

Tehtailija tuli hyvin myöhään kotiin ja oli jo kaupungissa — luultavasti Göblerien seurassa klubissa — syönyt illallisen. Pian käski kamarineitsyt vanhemman neidon tulla isän luo, joka odotti häntä työhuoneessaan.

Stellan astuessa sisään sulki isä paraillaan harmaata kirjeen kuorta, johon oli painettu Riesemannin toiminimi, neito näki enään ainoastaan yhden paperirahan reunan katoovan lakan alle. Sitten kirjoitti vanha herra huolettomasti kuoreen jonkun nimen, helisti pöytäkelloa ja antoi kirjeen sisäänastuvalle kamarineidolle.

"Opettajalle ylös!"

Aluksi ei herra Riesemann ollut huomaavinaankaan tytärtään. Rauhallisena otti hän kirjoituspöydällä olevasta laatikosta sikaarin ja sytytti sen palamaan. Sitten hän nousi ylös, pisti kätensä housujensa taskuun, astui tyttärensä eteen ja alkoi, sikaari hampaissaan ja ruumistaan edestakaisin heilutellen, katsella häntä sanaakaan lausumatta.

Samalla hän nauroi, suutaan pilkallisesti vääntäen ja purskahti lopuksi äänellä, joka tuntui tulevan vatsasta, nauramaan.

"Vai tahdot sinä siis — öh-öh-öh! — leikata tukkasi lyhyeksi, vetää miesten housut jalkaasi ja lähteä Pietariin — öh-öh-öh! — kapakassa toisten ylioppilasten kanssa juomaan viinaa, paperossia imemään ja laulamaan 'Nalivai, brat, nalivai!' — Öhöh-öh! ja uudelleen yskien: Öh-öh-öh!"

Isä Riesemann näkyi juoneen Göblerien seurassa, sillä hänen yskiessään löyhkäsi hänen henkensä viiniltä.

Stella astui mitään lausumatta hänestä muutamia askelia edemmäksi.

"Älä pelkää mitään, lapsi", sanoi isä Riesemann, "en tee sinulle mitään… Tahdoin ainoastaan katsoa silmiin, nähdäkseni, onko sinulla tuossa — hän kosketti sormellaan tyttärensä otsaa — mitään rikki. Mutta näen, että pelkoni oli turha. Se katse on aivan kirkas…"

Hän näkyi odottavan tyttäreltään vastausta, mutta tämä vaikeni päättäväisen, vakavan näköisenä. Tämä ei kuitenkaan rikkonut isän armollista, iloista mielialaa:

"Olet ollut sulhastasi kohtaan tänään hyvin kummallinen, lapseni", jatkoi hän. "Miten voi hyvin kasvatettu nuori neito, ja vielä päälle päätteeksi morsian, olla niin itsepäinen! Häpeä sinulle!… Huomenna olkoon ensimäinen työsi pyytää häneltä anteeksi — hän tulee tänne."

Stella vaikeni edelleen.

"Ja mitä sinun tohtorinarvoosi tulee — salli, että minä sille vielä kerran nauran sydämeni pohjasta!"

Ja isä Riesemann alkoi nauraa täyttä kurkkua. Se tuli aivan kuin vatsan pohjasta.

"Mene nyt levolle!" sanoi hän lyhyesti, kääntyi häneen selin ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen.

Stella jäi seisomaan. Hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi sisällinen taistelu.

Riesemann silmäili jo aikakauslehteä, kun kevyt käsi laskeutui hänen olalleen.

"Isä!"

"Mitä tahdot?"

"Isä, rakastatko minua?"

"Mikä kysymys!"

"Ja toivotko, että olisin onnellinen?"

"Mutta lapsi —!"

"Jos rakastat minua ja toivot, että elämäni olisi onnellinen, niin sallit minun lukea lääkäriksi. Eihän siinä voi olla mitään pahaa, että ihminen oppii jotakin!… Ja tiedätkö, isä, mitä sinulle vakuutan, pyhästi vannoen vakuutan. Tahdon lukea hyväksi lääkäriksi, lääkäriksi, joka tuntee tehtävänsä ja rakastaa sitä! Eihän siinä voi olla mitään pahaa, että ihminen tekee työtä!… Ja vakuutan sinulle vielä jotakin: Tahdon elää nuhteettomasti, minua ei kukaan tule osoittamaan sormellaan, sinun kunniallesi ei tule varjoakaan lankeamaan!… Isä, salli minun lukea lääkäriksi!"

Stellan yksinkertaisissa sanoissa oli niin liikuttava rukous, että sen olisi pitänyt sulattaa kovimmankin sydämen. Herra Riesemann tunsi ehkä jotakin sellaista, mutta ei tahtonut antaa sitä huomata — se olisi ollut isällistä heikkoutta ja rohkaissut lasta — ja hän voitti pian tämän heikkoutensa. Hän kääntyi tuolillaan puoleksi ympäri ja kysyi samalla kylmällä, pilkallisella äänellä, jota hän oli käyttänyt alussakin:

"Stella, muistatko vielä, mitä vitsat ovat?"

"Isä, en ole enään lapsi!" huudahti nuori neito, ja vihan ja häpeän kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"Olet vielä täydellisesti lapsi, vieläpä tyhmä ja hemmoiteltu lapsi, jolle vitsat olisivat aivan omiaan", vastasi Riesemann vihasta vapisevalla äänellä… "Ja muista vielä Stella, mitä sinulle sanon! Ellet ole huomisaamuksi luopunut lapsellisesta hullutuksestasi, niin otan vitsan asemesta kepin käteeni ja ajan sen itse sisästäsi ulos!… Voit olla varma siitä! Vanha Riesemann ei salli lapsensa joutua huonoille teille!"

Kasvot punottavina, pöhöttyneinä hän avasi viereisen huoneen oven ja huusi sinne sisälle:

"Äiti, tule viemään tämä houraileva tytär nukkumaan!"

Kyyneleet Stellan silmissä olivat äkkiä kuivuneet, ja katse, jonka hän mennessään loi isäänsä, oli kylmempi, vakavampi, kovempi, mutta myöskin päättävämpi kuin ennen. — —

Siihen eivät olleet Riesemannin tyttären taistelut tänä iltana vielä päättyneet. Isän jälkeen tuli äiti, joka oli kuullut onnettomuuden sanoman mieheltään.

Tämä vastustaja hyökkäsi kyynelin ja rukouksin, jumalan sanalla ja varoituksilla eksyneen lapsen kimppuun. Tyttärensä suunnitelman, oman toimialansa määräämiseksi, käsittämiseen puuttui rouva Riesemannilta nähtävästi käsitys- ja arvostelukykyä, sillä hän ei yrittänytkään arvostella hänen aiettaan, ei kiittäen eikä moittien, vaan hänen ajatuksensa pyörivät ainoastaan sen "skandaalin" ympärillä, jonka Stellan ja Oswaldin kihlauksen purkautuminen tulisi synnyttämään tuttavapiirissä. Hän vakuutti useamman kerran, ettei hän julkea näyttää silmiään kellekään, jos asia niin pitkälle kehittyy, ei palvelijoilleenkaan; hän tulisi häpeästä heittäytymään järveen! Ja hän nyyhkytti Stellan sylissä, ikäänkuin hän olisi löytänyt tyttärensä yleisistä laitoksista. Hän vaivasi neito raukkaa kehoituksillaan ja pyynnöillään siihen määrään, että tämä epätoivoissaan pakeni hänen käsistään.

Neitojen yhteisessä makuuhuoneessa oli Rita juuri menossa levolle, kun Stella astui sisään. Hän seisoi, hiuksiaan palmikoiden, paljain rinnoin ja käsivarsin peilin edessä ja katseli neitseellistä kauneuttaan nähtävällä mielihyvällä. Sitten irroitti hän nyörit vartalonsa ympäriltä, antoi kaikkien alusvaatteidensa pudota yhdellä kertaa, sängyn viereen, astui niiden sisästä alusvaatteissaan ulos ja laskeutui vuoteelle, jättäen vaatteensa renkaan tavoin matolle permannolla. Tämä oli hänen tapansa riisuutua. Aamulla astui hän sitten sängystä suoraan vaatteiden kehän sisäpuolelle.

Vuoteella peitteen alla oikoi hän suurella mielihyvällä jäseniään ja jäi seljällään, kädet ristissä pään alla, katselemaan kattoon; ainoastaan pari pintapuolista, osaksi uteliasta, osaksi kiihoittavaa katsetta sattui sisaren väsyneihin kasvoihin.

Neiti Ritahan ei ollut ollenkaan pitänyt siitä, että hänen sisarensa seurusteli niin julkisesti rokonarpisen venäläisen kanssa, ja nyt oli tämä kummallinen tyttö raukka vielä joutunut niin syvästi tämän vastenmielisen ihmisen vaikutuksen alaiseksi, että hän tahtoi jättää sulhasensa ja seurata vierasta pääkaupunkiin. Mitä sisaren lukemiskiihkoon tulee ei Rita hetkeäkään uskonut siihen. Se oli hänen mielestään ainoastaan tekosyy, jonka taakse sisar tahtoi peittää kummallisen tunteensa tätä kunnotonta ihmistä kohtaan.

Stella loi katseensa sisarensa kylmille, pilkallisille kasvoille, ja katkera nauru väreili hänen suupielissään. Vielä yksi leppymätön vihollinen! Ei osanottoa, käsitystä, haluakaan käsittää kenenkään puolelta!…

Molemmat olivat vaiti.

Stella alkoi hitaasti, mietteissään riisuutua. Ennenkuin hän oli sen ennättänyt tehdä, oli Rita nukkunut. Sitä todistivat hänen suljetut silmänsä, raskas hengityksensä. Hän oli nukkunut, toivottamatta sisarelleen hyvää yötä.

Stella sammutti lampun ja heittäytyi yönutussa ja alusvaatteissaan vuoteelle peitteen päälle. Hän katseli avoimin silmin pimeyteen, kuunteli tarkasti jokaista kolinaa, joka vielä kuului talossa, ja oli noin tunnin verran liikkumatta paikallaan. Sitten hän nousi varovasti ylös, pukeutui hätäisesti, avasi hiljaa lukitsematta jääneen oven ja meni ulos. Hän pääsi eteisestä kenenkään huomaamatta puutarhaan.

Ulkona löi lämmin vihma, pehmeän, kostean harson tavoin häntä kasvoihin. Puut ja pensaat eivät liikahtaneetkaan, ikäänkuin raskaasti nukkuen. Syvä hiljaisuus, punaisen harmaa utuinen pimeys vallitsi lähellä ja kaukana.

Stella asteli, vaivoin tien löytäen, kosteudesta pehmeiksi ja liukkaiksi käyneitä käytäviä pitkin eteenpäin, yhä syvemmälle puutarhaan. Kerran hän katsahti taakseen taloon päin ja näki silloin yhdessä ikkunassa ylimmässä kerroksessa tulta, kaikki muut ikkunat olivat pimeät. Stella tunsi hyvin sen ikkunan, ja hän oli arvannut, että tuli siinä palaisi tänä iltana kauemmin kuin muulloin. Kapea, kellertävä valonjuova, joka sieltä tunki alas puutarhaan, osoitti hänelle vähän tietä ja hän alkoi, kun hän oli käynyt puutarhassa ristiin ja rastiin, kävellä edes takaisin juovan suuntaan, rauhatonna, pysähtymättä, kiihtyvää sadetta huomaamatta.

Hänellähän oli niin paljon ajateltavaa, voidakseen tehdä ratkaisevan päätöksen.

Väliin nosti hän silmänsä ylös valoisaa ikkunaa kohti ja hänestä tuntui, ikäänkuin vuotaisi sieltä hänelle rohkeutta ja voimaa sydämeen…

IX

Kirje, jonka Andrei Petrowitsch sai illalla herra Riesemannilta, teki hänen toiminnalleen tehtailijan talossa ennenaikaisen lopun, sillä Eberhardin ensimäiseen tutkintoon oli vielä kymmenen päivää aikaa. Oppilaan isä antoi opettajalle palkan — puuttuvaltakin ajalta — käteen, ja ilmoitti parilla epäkohteliaalla rivillä perustelemattoman toivomuksen, että herra Kurbatow poistuisi mahdollisimman pian hänen talostaan. Pietarin iltajuna oli jo lähtenyt, kun kirje tuotiin Andrei Petrowitschille, ja siksi päätti hän käyttää aamujunaa ja alkoi heti koota tavaroitaan.

Mutta niin tottunut kun hän olikin tähän työhön, ja niin vähän kun hän kutsuikin omakseen maallista tavaraa, tänään ei tahtonut työ käydä, hän puuhasi ahkerasti saamatta valmista ja huomasi yhä uudelleen tehneensä huolimattomasti ja jättäneensä työnsä kesken.

Eikä se ollut kummaakaan, sillä pää oli täynnä ajatuksia ja rinnassa riehuivat raskaat, kiihkeät tunteet.

Andrei Petrowitschin ei voinut olla erittäin vaikea lähteä talosta, jonka elintavat häntä niin vähän miellyttivät. Hän ei tuntenut itseään loukatuksi siitä että hän oli näin järjettömällä tavalla karkoitettu ja irtisanottu, sillä hän arvasi, mistä se oli johtunut, eikä hänellä ollut syytä hävetä antamansa aiheen tähden.

Oppilaansa suhteen ei hänen tarvinnut olla huolissaan; hän oli varma että Eberhard suorittaa ehdot, ja sillä tiesi hän täyttäneensä velvollisuutensa häntä sekä palkanmaksajaa kohtaan. Hän ei liioin peljännyt paljon Stellan kohtaloa, sillä neito oli taistelussaan tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka häntä rakastivat, jotka eivät voineet tehdä hänelle pahaa. Ja kuitenkin laskeutui raskas paino hänen rinnoilleen, kun hän oli lukenut Riesemannin kirjeen, kun hän oli saanut tietää, että hänen täytyi kahdentoista tunnin kuluttua kääntää selkänsä talolle. Ja hän alkoi tuntea povessaan tuskaa, todellista, katkeraa eron tuskaa, katkeraa tunnetta, jota ihminen tuntee, kun hänen täytyy erota kalliimmasta, mitä hän omistaa.

Kysymys, voittaako Stella Riesemann taistelussa, ajaako hän aikeensa perille, lähteekö hän Pietariin, sai äkkiä Andrei Petrowitschille sellaisen merkityksen, joka siltä oli tähän asti puuttunut; Andrei Petrowitschista tuntui äkkiä, kun olisi tämä kysymys tärkein kaikista niistä, jotka heitä molempia koskivat, kun koskisi se mitä syvimmin hänen nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan: Hänet valtasi kiihkeä tunne siitä, että hän ei voi kokonaan erota Stellasta.

Eron tuskallisuus teki Andrei Petrowitschille selväksi, mitä hän siihen asti oli ainoastaan aavistaen ja epäillen tuntenut, jota vastaan hän oli taistellut, niin kuin järkevä ja terve ihminen taistelee aiheetonta heikkoutta, petollista haavetta vastaan… Andrei Petrowitsch tiesi nyt rakastavansa Stella Riesemannia.

Se tunne valtasi niin äkkiä hänet, että se lamautti hänen voimiaan, huumasi hänen mieltään. Hän vaipui hervotonna tuolille, ja ensi kerran eläissään, hän hapuili epätietoisena siitä, mitä oli tehtävä, mihin ryhdyttävä, mistä alkaa, ikäänkuin pilkkopimeässä. Hän tunsi pohjan jalkojensa alla horjuvan, ilmakehän ympärillään väreilevän; hänen entisen tunnemaailmansa läpi kiisi särkevä ja hävittävä myrskytuuli.

Hän koetti reipastuttaa itseään, koota uupuneita voimiaan — se onnistui ainoastaan hetkeksi kerrallaan. Pian seisoi hän vaatekappale tahi kirja kädessään taasen neuvotonna paikallaan, katsellen ympärilleen, ja jos hänellä yleensä oli mitään selvää ajatusta, ei se koskenut sitä työtä, jota hän parhaillaan teki, eikä myöskään niitä lähimpiä toimia, joihin hän oli ryhtyvä.

Andrei Petrowitsch näki unta — hän joka siihen asti oli kuluttanut niin vähän aikaa unelmoimiseen ja haaveiluun!

Kello saattoi olla jo kaksi, kun Kurbatow oli vihdoinkin ennättänyt niin pitkälle että hän voi sulkea täytetyn matka-arkkunsa ja lukita sen. Hän istuutui matkalaukun syrjälle, nojasi kyynärpäätään polviinsa ja poskeaan kättään vastaan. Lampun valo valaisi hänen mustaa päätään, hopeisilla karvoilla sekoitettua partaansa, hänen kalpeita kasvojansa. Hänen kasvoissaan näkyi, vaikka hän olikin ne kyllä tehtaasta kotiin lähtiessään pessyt, vielä nokisen työn jälkiä, hänen silmäkulmiaan mustensivat vielä ne silmiä suurentavat nokiset juovat, joita tehdastyömies ei pesemälläkään tahdo saada lähtemään, joita hän kantaa kasvoissaan ammattinsa merkkinä. Kun Andrei Petrowitschilla oli vielä yllään sininen, mekontapainen venäläinen paita — niinä iltoina, jolloin hän tuli tehtaasta, ei hän syönyt illallista Riesemannien pöydässä, vaan antoi tuoda ruoan huoneeseensa — niin voi häntä hänen nyt matkalaukullaan istuessaan, pitää työstään irtisanottuna työmiehenä, joka surullisena ajattelee, mihin nyt kääntyisi, mistä saisi jokapäiväisen leipänsä ja toimeentulonsa…

Tavanneekohan hän enää häntä, saaneekohan hän puhella edes sanaakaan hänen kanssaan? Vai pidättänevätköhän he häntä väkisin kauempana peljättävästä viettelijästään, kunnes hän on joutunut huvilan piiristä kauas pois? Näitä kysymyksiä risteili Kurbatowin päässä, kun äkkiä koputettiin hänen ovelleen, hiljaa ja varovaisesti. Jo ennenkuin hän ehti mitään vastata tahi edes nousta ylös, aukeni ovi ja sisään astui neiti Stella Riesemann pitkässä, mustanharmaassa sadetakissa, musta pitsihuivi oli irrallaan hänen päänsä ympärillä. Hänen kalpeat kasvonsa loistivat marmorivalkeina tumman päähineen ja ruskean tukan alta, jossa sadepisarat hopeisten helmien tavoin loistivat, hänen kirkkaat silmänsä loistivat suurempina ja käsittämättömämpinä kuin muuten. Hiljaa ja rauhallisesti hän läheni, suljettuaan huolellisesti oven, Andrei Petrowitschia, joka vielä istui hämmästyneenä paikoillaan ja huomasi vasta sitten nousta ylös, kun neito tarjosi hänelle pienen kostean kätensä tervehdykseksi.

"Stella Martinowna, mistä tulette?"

"Puutarhasta."

"Näin myöhään!"

"Minulla oli puutarhassa tehtävää."

Kurbatow loi kysyvän, tutkivan katseen neidon totisiin, rauhallisiin kylmettyneisiin kasvoihin. Stella vastasi katseella, joka oli syvä ja tutkimaton kuin merenpohja.

"Andrei Petrowitsch, tulen toivottamaan teille hauskaa matkaa."

"Ja mitä minä voin teille toivottaa?"

"Pian myöskin hauskaa maatkaa."

"Lähdettekö —?"

"Lähden."

"Luvalla vai luvatta?"

"Luvatta."

Kurbatowista tuntui, kun olisi hänen pitänyt siepata hänen rohkean, märjän päänsä käsiensä väliin, sitä hyväillä ja suudella.

"Mitä on tapahtunut, Stella Martinowna?"

Neiti Riesemann istui hiljaa sohvan reunalle ja antoi kädellään merkin, että Andrei Petrowitsch istuutuisi jälleen matkalaukulleen, mikä tapahtuikin.

"Ensinnäkin on minun ilmoitettava teille, etten ole enään morsian. Olen vapaa. Teidän ei kannata toivottaa minulle onnea, sillä olen muutoinkin onnellinen…"

"Ettekö rakasta enää sulhastanne?"

"En ole häntä koskaan rakastanutkaan."

"Ja se tietoisuus —?"

"Sen tietoisuuden sain tänään, sitten, kun hän oli puhunut, kun olin oppinut tuntemaan hänet."

"Ja vanhempanne?"

"Vanhempienikin suhteen olen selvillä. Heidän puolestaan ei minulla ole mitään toivottavaa. Olen yksin maailmassa ja se tekee minut niin rohkeaksi… Andrei Petrowitsch, tunnen tänään ensi kerran, että olen täysikasvuinen ihminen. Ja se tunto tekee minut niin vahvaksi. Mielessäni tuntuu, kun voisin murtaa rautaa."

Andrei Petrowitsch ei voinut kääntää katsettaan puhujan kasvoista; niissä oli jotakin, jonka hän näki niissä ensimäisen kerran, mikä niihin oli tänään ilmestynyt, jotakin, joka antoi neidon katseelle, hänen puheelleen, hänen koko olemukselleen uuden sisällön.

"Ja minulla on teille vielä jotakin muuta sanottavaa", jatkoi Stella Riesemann. "Olen vielä päässyt selvyyteen yhdestä asiasta. Entinen sulhaseni syytti minua siitä, että rakastan teitä, Andrei Petrowitsch. Olen miettinyt tätä syytöstä ja olen huomannut, että se on totta. Rakastan teitä, Andrei Petrowitsch."

Andrei Petrowitsch oli aluksi aivan mykistynyt. Hän vaan katsoi neitoa, äänetönnä, silmiään räpäyttämättä, kummastellen. Sitten — sitten alkoi hän nauraa. Hän katseli häntä ja nauroi — nauroi niin kauvan, kunnes kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ja ne kyyneleet kasvoivat suuriksi, muuttuivat pisaroiksi ja pisarat vierivät kirkkaina hänen poskiltaan parralle ja parralta työmiehen mekkoa pitkin maahan. Hänen ei tarvinnut vastata mitään suullaan Stella Riesemannille, ei tarvinnut tunnustaa mitään — Stella Riesemann luki hänen vastauksensa ja tunnustuksensa näistä kyynelistä, ja tämä selvä kirja oli niin helppo, niin hyvä lukea.

Ja kun neito oli loistavin silmin lukenut tämän, astui hän hänen luokseen, tarttui molemmilla käsillään hänen päähänsä sekä suuteli hänen tukkaansa ja suuteli näitä silmiä, joita koristivat tehtaantyömiehen nokiset merkit. Ja tehtailija Riesemannin tytär kahisevassa silkkitakissa istui matka-arkulle miehen viereen, jonka rintaa peitti työmiehen puku, antoi painaa itseään tämän rintaa vastaan ja työmiehen palavien, janoavien huulten peittää oman suunsa…

Täytetyllä ja kiinniköytetyllä matka-arkulla istui aviopari, jonka oli pian erottava, istui kaksi työläistä, jotka läksivät etsimään työtä.

He eivät puhuneet pitkään aikaan sanaakaan, katsoivat vaan toisiaan silmiin ja kyselivät ja pohtivat ja tutkivat äänettöminä itsekseen, mistä ja miten tämä onni, joka heillä oli käsissään, ja jonka suuruutta ja arvoa he tuskin uskalsivat arvostella, oli tullut heidän osakseen… Ja he ajattelivat ja tutkivat siihen asti, kun ulkona jo alkoi päivä koittaa.

Päivän koitteessa he löysivät vastauksen.

Päivän koi oli tuonut heille heidän onnensa.

Se oli kirjoitettuna koiton kultaiselle kilvelle kultakirjaimilla.

Siinä oli purppuralle, kullalle ja hopealle hohtavista tähdistä luettavana: "Tehkää työtä ja rakastakaa!"

Enempää ei heidän tarvinnut tietää.

He käsittivät nyt onnensa arvon.

Ja he käsittivät nyt elämän arvon.

X

Kun Stella Riesemann ilmaantui jälleen makuuhuoneeseen, heräsi Rita ja kysyi:

"Missä olet käynyt?"

Stella vastasi:

"Kävin aamulla vieraissa."

Kun Rita ei käsittänyt sitä, käänsi Stella hymyilevät kasvonsa, joita nouseva aurinko valaisi, sisarensa puoleen sekä lisäsi:

"Kävin mieheni luona."

Rita nyrpisti nenäänsä, sillä hän ei sallinut, että hänelle tehtiin pilkkaa, kääntyi toiselle kyljelleen ja nukahti uudelleen.

Mutta Stella avasi molemmat akkunat sänkynsä kohdalla, että päivän koi voisi nyt tulla hänenkin huoneeseensa vieraaksi ja että sen vanhempi veli aurinko voisi seurata jäljessä.

Ja katso, ne tulivat!

Tuskin oli neito heittäytynyt sänkyyn, kun päivän koi ilmoitti tulostaan. Peitteelle lankesi kimpullinen kukkia, tulipunaisia, lumivalkoisia, kullankeltaisia sateesta, kasteesta kosteina. Ja koi itse seurasi jäljessä, huoneen purppuralla kaunistaen, ja tämän perässä tuli aurinko, kamarin loisteella täyttäen. Ja molempien sylissä, kukat rinnallaan, nukahti neito ja heräsi vasta silloin, kun rattaiden kolina akkunan luota herätti hänet…

Herra Riesemann läksi kaupunkiin.

Stella alkoi kiireesti pukeutua, sillä puolen tunnin kuluttua tuli tallipojan viedä Andrei Petrowitsch asemalle, ja hän tahtoi vielä saada nähdä lähtijää.

Hän oli jo valmis, kun äiti astui sisään.

Rouva Riesemann suuteli ensin sänkyyn Ritaa, joka hänelle silmät unisina väsyneesti vasten silmiä haukotteli patjojen sisästä, sekä sitten Stellaa poskelle.

"Isä käskee sanoa sinulle, Stella, ettet saa mennä sanomaan jäähyväisiä herra Kurbatowille; sinun on luovuttava siitä hulluudesta."

"Niinkö! Mutta jos herra Kurbatow tulee jättämään minulle hyvästi?" kysyi Stella nauraen.

"Sinun pitää karttaa häntä, niinkuin me kaikki; se on isän ankara käsky", lausui rouva Riesemann ja koetti tehdä äänensä niin ankaraksi kuin mahdollista.

"Ja mitä itse käsket, äiti?"

"Käsken samaa."

"Mikä liikuttava yksimielisyys teidän molempien välillä!" huudahti Stella mitä iloisimmalla mielellä. "Mutta en käsitä, miksi minun täytyy Kurbatowia pakoon juosta, eihän hän tee minulle pahaa!"

"Tiedäthän minkätähden isä pakoittaa hänet lähtemään ennen määrä aikaa?"

"En tiedä."

"Kokonaan sinun tähtesi!"

"Minun tähteni! Mutta silloinhan olen minä syyllinen, eikä herra Kurbatow, jota te vainootte! Että Riesemannin avioparilla on kehno tytär, siitä saa siis vieras kärsiä!… Näet itsekin, äiti, se ei käy päinsä! Minun täytyy koettaa hyvittää tähteni tehdyn vääryyden! Jäähyväisten jättäminen on siihen pienin askel!"…

Stella pujahti nauraen ulos huoneesta. Äidin uhkaava varotus ponnahti ovesta takaisin.

Eteisessä tuli herra Kurbatow täydessä matkapuvussa neiti Riesemannia vastaan.

"Lähdet sanomaan jäähyväisiä Andrei?"

"Niin."

"Ei tarvita! Isä on jo lähtenyt, ja äidin sijassa tulen minä sanomaan sinulle jäähyväiset."

Stella tarttui Andreita käsivarteen ja käveli hänen kanssaan talosta ulos — syrjässä veräjän luona odottavien vankkurien luo.

Rouva Riesemann ja Rita seisoivat ristissä käsin avoimen ikkunan ääressä, eivätkä voineet mitään tehdä! Toisista ikkunoista ja portailta katsoivat nauravat palvelijat, eivätkä tahtoneet mitään tehdä…

Ja nyt vielä ilmaantui Eberhardkin jostakin nurkkauksen takaa silmät itkusta punaisina, kiersi kätensä poistuvan toverin ja ystävän kaulaan, suuteli häntä ja antoi itseään suudella. Hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli jo aikaisemmin maistanut jäähyväishetken katkeruutta, hänhän oli ollut koko ajan isän lähdöstä saakka Kurbatowin huoneessa.

Kun Andrei Petrowitsch jo istui vankkureissa, puristi neiti Stella vielä kerran hänen kättään, ja kamarineito luuli kuulleensa, että hän samalla huusi "näkemiin asti." Neiti ja nuori herra — molemmat liehuttivat lähtijälle nenäliinojaan. Makuuhuoneen ikkunassa seisoivat rouva ja Rita-neiti ristissä käsin eivätkä voineet tehdä mitään.

Mutta isäkään ei voinut tehdä mitään, kun hän tuli iltapäivällä kotiin ja kuuli asian. Hän kutsui tyttärensä kyllä luokseen, mutta sai häneltä sellaisen vastauksen, että hän vastauksen asemasta jätti puheet kesken ja etsi keppiä. Hän etsikin keppiä, mutta ei ottanut sitä käsiinsä, siihen ei hänellä ollut rohkeutta. Hänen mieleensä johtui parhaaseen aikaan, mitä toiset tulisivat sanomaan, kun kuulisivat, että tehtailija Riesemann oli antanut täysikasvuiselle tyttärelleen keppiä.

Ja sitten pelkäsi hän, että tytär ottaisi liiaksi suuttuneena sulhasensa vastaan, kun hän tulee illalla kuulemaan hänen anteeksipyyntöään. Kepin käyttämiseen oli vielä tilaisuutta. Paras tilaisuus oli esimerkiksi silloin, kun tytär jättää sulhaseltaan anteeksi pyytämättä. Herra Riesemann ei jättänyt tyttärelle muistuttamatta entistä uhkaustaan.

Herra Oswald Göbler tuli. Mutta hän läksi niinkun oli tullutkin.

Hän alkoi kauniisti. Oli surullinen, hermostunut, rauhaton. Oli hellä, viekas, myöntyväinen. Puhui leppymisestä, ei anteeksiannosta.

Sovintoon oli Stella Riesemann heti valmis. Hän ei luvannut kantaa herra Göbleriä kohtaan mitään vihaa. Mutta mitä se auttoi, kun hän lisäsi leppymättömänä selityksensä, ettei hän ole enään herra Göblerin morsian, että sulhasen ja morsiamen suhde heidän välillään oli pysyväisesti loppunut, että he voivat vielä kuitenkin olla hyviä tuttavia ja, jos herra Göbler tahtoo, hyviä tovereja.

"Minkätähden näin?" huudahti herra Göbler hermostuneena.

Hänen päähänsä ei nimittäin tahtonut millään ehdoin mahtua, että sellainen peruuttaminen oli tullut neidon puolelta, että joku neito voi hänet hyljätä ja siksi hän olisi uhrannut, Jumala tiesi minkälaisen summan, jos joku olisi muuttanut asiat niin, että hän olisi voinut näytellä purkajan osaa.

"Miksi niin?" toisti herra Göbler vavisten koko ruumiiltaan, vaikka hän olikin jo saanut vastauksen kysymykseensä.

"Siksi, ettemme rakasta toisiamme", selitti Stella rauhallisesti.

"Mutta minä rakastan sinua!"

"Et siinä määrin, kun minä vaadin. Ja mikä meille molemmille on yhtä tärkeätä: minä en rakasta sinua!"

"Mutta sehän on mahdotonta!" oli herra Göbler huudahtamaisillaan, mutta alkaen yhä selvemmin käsittää, että se on kuitenkin mahdollista, piti hän parempana valmistella peräytymistä: hän tarjosi neidolle kättä jäähyväisiksi.

Stella astui hänen luokseen, asetti molemmat kätensä hänen olalleen, katsoi häntä ystävällisesti silmiin ja sanoi:

"Toivon, että voittaisit pian tuskasi. Muuten olen sinun suhteesi jotensakin huoletta. Löydät ennemmin tahi myöhemmin vaimon, joka tekee sinut onnelliseksi, ja jota voit käsittää. Kiitä siis Jumalaa, että pääsit minusta irti. Vaimoksi, jonka sinä tarvitset, minä en kelpaa. Elä hyvin, Oswald!"

Ja herra Göblerin ollessa jo ovella lisäsi hänen entinen morsiamensa:

"Vielä jotakin, armas ystävä! Voit sanoa ihmisille, että kihlaus purkautui sinun toivomuksestasi. Samaa tahdon minäkin sanoa, voit olla varma siitä. Sinun yhteiskunnallinen asemasi vaatii sitä — ja minulle se ei tee mitään pahaa… Niinkö, Oswald?"

Neidon sanoissa ei ollut mitään loukkaavaa, siksi nyökkäsi Oswald vaan päätään, astuessaan ulos, mutta epävarmaksi jäi, ottiko hän ehdotuksen vastaan vai hylkäsikö hän sen.

Ensimäinen, jonka Göbler toisissa huoneissa tapasi oli hänen entinen "tuleva appensa." Tämä astui häntä vastaan kasvoilla, jotka olivat yhtenä ainoana suurena, rasvaisena, mieltäkiinnittävänä kysymysmerkkinä. Mutta herra Göblerin pystyyn kohonneet hiukset ja alasvaipuneet viikset eivät ennustaneet mitään hyvää.

"Herra Riesemann" lausui nuori Göbler, ja hänen äänessään väreili vaivoin hillitty tuska, "annoitte eilen minulle sananne, että tyttärenne katuu hulluuttansa ja katuu minulle tekemäänsä vääryyttä. Ette ole pitäneet sanaanne!"

"Kuinka hän on uskaltanut vastustaa?"

Nuori Göbler kohautti olkapäitään ja etsi lakkiaan.

Herra Riesemann kuljetti paksun ruumiinsa hänen tielleen.

"Se oli varmaan liian aikaista", lausui hän lepyttävällä, rauhoittavalla äänellä, vaikka hänen silmistään näkyi, että hän oli suuttunut tyttäreensä. "En saanut tehdyksi häntä vielä kyllin myöntyväksi ja — ja viettelijähän matkusti pois vasta tänä aamuna… Mutta voin antaa sinulle sanani, armas poikani…"

"Sanaanne en enää luota!"

"Voin kuitenkin antaa sinulle sanani, että asia kolmen — sanokaamme viiden — päivän kuluttua — viimeistäänkin viiden, kuuden päivän kuluttua — sillä olenhan isäntä tässä talossa…"

"Tässä talossa ei ole isäntää!"

"Odotahan toki hiukan!… Poika, kuka ajaa niin ajattelemattomasti asioitaan!… Näillä nuorilla ihmisillä ei ole hituistakaan kärsivällisyyttä!"

Mutta näillä moitteillaan pilasi isä Riesemann koko asian. Nuori Göbler nosti ylpeästi päätään, astui ovelle ja huudahti:

"Oswald Göbler ei tarvitse kärsivällisyyttä, jos hän kunnioittaa pannusepän tytärtä kosinnallaan. Oswald Göbler ei juokse yhdenkään pannusepän tyttären jäljessä — huomatkaa se, herra Riesemann!"

Otti hatun ja poistui.

Herra Riesemann katsoi halvauskohtauksen saaneen ihmisen tavoin kiinni paiskattua ovea. Hän katsoi niin kauan sinnepäin äänetönnä ja liikkumatta, kunnes jostakin hiljainen itkunsekainen ääni kuiskasi hänen kaulattomassa päässään oleviin korviinsa joitakin typeriä sanoja.

Siinä seisoi rouva Riesemann, piteli ohimoitaan ja nyyhkytti, ja kaikki hänessä osoitti, miten kovasti tapaus oli häneen koskenut.

"Martin, hän haukkui sinua pannusepäksi!…"

"Niin, hän haukkui minua pannusepäksi!"

"Ja olet kuitenkin tehtailija!"

"Olen tehtailija!" toisti herra Riesemann koneellisesti, sillä hänen päänsä ei voinut vielä ajatella, maailma hänen ympärillään pyöri kuin tehtaan suuri väkipyörä.

Hänen surkuteltava hämminkinsä täytti rouva Riesemannin mielen osanotolla, hän juoksi hänen luokseen, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja nyyhkytti!

"Martin, olemme häväistyt! Koko maailman silmissä häväistyt!"

Sen Martinkin käsitti, ja hieman toivuttuaan, valtasi hänen povensa hirmuinen viha niitä vastaan, jotka tämän loukkauksen olivat aiheuttaneet.

Loukkaajaa itseään ei hän saanut enää käsiinsä, mutta toinen, syyllinenhän oli lähellä.

"Lyön hänet maahan! Ruoskin hänet mäsäksi!" kiljaisi entinen pannuseppä, riuhtaisi itsensä vaimostaan irti ja juoksi kohotetuin nyrkein tyttärensä kammioon, josta nuori Göbler oli muutamia hetkiä sitten tullut ulos.

Hän työnsi oven enemmän jalallaan kuin kädellään auki ja ryntäsi sisään kauheasti kiroillen.

Kaunis huone oli kuitenkin tyhjä.

Muualtakaan ei voinut syyllistä löytää.

Hän tuli vasta monen tunnin jälkeen metsästä, ja silloin oli herra Riesemannin viha jo huomattavasti lauhtunut.

XI

Riesemannin aviopuolisot olivat todella pahoillaan siitä, että heidän tyttärensä kihlaus nuoren Göblerin kanssa oli purkautunut. Sillä molemmat Göblerit, isä ja poika, jotka hoitivat yhdessä liikettä, joka jäi Oswaldille perinnöksi, eivät olleet ainoastaan seudun suurimpia suurkauppiaita, vaan olivat myöskin korkeimmissa seurapiireissä suuressa arvossa pidetyt. Heidän liikkeensä — maanviljelyskoneet ja työkalut, lannoitusaineet, siemenet, rauta, suola, silakat, sillit, petroleumi, metsänriista j.n.e. — saattoi heidät tekemisiin tilanomistajien kanssa, joista useat olivat heidän kanssaan ystävällisissä suhteissa, sitä enemmän, kun molemmat Göblerit olivat innokkaita urheilijoita, joiden hevoset näyttelivät kilpa-ajoissa tärkeätä osaa ja jotka olivat vuokranneet tilanomistajilta laajoja metsästysalueita.

Riesemannien pitkällinen toive, päästä kerran seurapiiriin, jossa voisivat istua aatelissukua olevien henkilöiden kanssa samassa pöydässä, oli siten tyttären kautta loistavasti täyttymäisillään. Ja nyt ei siitä tullut mitään. Se oli pahaa, se oli anteeksiantamatonta!

Herra Riesemann oli suutuksissaan vielä yhdestä asiasta. Että nuoren Göblerin loukkaus häntä loukkasi, oli tietysti selvää. Ja nyt suututti häntä vielä se tieto, että hän oli jäänyt hänelle vastausta velkaa! Ja hän olisi voinut vastata hänelle niin helposti, niin syvästi vaikuttavasti, ellei hän olisi ollut niin naurettavan hämmentynyt! Ja sitä vastausta olisi niin tarvittu, sillä olihan kaikki lopussa! Hän olisi voinut nuorelle Göblerille — ei hänen olisi pitänyt huutaa hänen jälkeensä:

"Eikä pannusepän tyttären tarvitse juosta Silakka-Simon jäljessä! Pannusepän tytär näyttää heti Silakka-Simolle, missä ovi on!"

Oswald Göblerin isoisä oli nimittäin vanhaan hyvään aikaan, kun vielä ei muutettu sukunimiä, kaupungin syrjässä, maantien vieressä pitänyt maalaispuotia, ja myynyt etupäässä maukkaita silakoita. Kiitokseksi siitä, ja koska hänen puodillaan ei ollut muuta kylttiä, lisäsi rahvas hänen kunnialliseen ristimänimeensä sanan silakka. Vanhan Silakka-Simon sukunimi oli kirkonkirjoissa Kabli. Jumala ja Silakka-Simon poika tiesivät, miten tämä nimi oli muuttunut "Göbleriksi." Aikakauskirjat vaikenevat siitä.

Mitä syytä oli siis Martin Riesemannilla, joka oli ainoastaan lisännyt ristimänimensä jälkeen pienen in'in, vaieta siitä! Varsinkin kun hän oli niin syvästi loukattu!

Ja herra Riesemann raapi korvallisensa verisiksi syvästä harmista. Sellainen vastaus, ja tämän häpeämättömän keltanokan piti jäädä ilman sitä!…

Riesemannin suureksi harmiksi ennätti nuori Silakka-Simo vielä yhdessä asiassa hänen edelleen.

Herra Oswald Göbler huolehti kunniastaan ja levitti kaupungille huhun, että hän oli hyljännyt morsiamensa. Riesemann tuli juttuineen, että morsian oli hyljännyt Göblerin, liian myöhään; hän tapasi ainoastaan epäileviä kasvoja ja olkapäiden kohottamisia. Ei auttanut mitään, että hän, tehdäkseen asian uskottavammaksi, kertoi miten hän oli näyttänyt nuorelle Göblerille, joka oli tullut hävyttömäksi, ovea ja sanonut:

"Tehtailija Riesemannin tytär ei tarvitse tuollaista Silakka-Simoa. Tehtailija Riesemannin tytär on jo kauvan toivonut, että tuollainen Silakka-Simo ei juoksisi hänen jäljessään!"

Pari kertaa joutui herra Riesemann raukka niin pahasti puheissaan kiinni, ettei tiennyt, minne silmänsä kääntäisi. Hänelle vastattiin:

"Mutta sehän ei ole lainkaan mahdollista, herra Riesemann, sillä tyttärenne lausui minulle itselleni, että purkaminen on tapahtunut herra Göblerin tahdosta."

Ja herra Riesemannin kysyessä tyttäreltään, onko hän kenellekään puhunut sellaista, sai hän vastaukseksi että kyllä, olen puhunut!

Suurimmalla rauhallisuudella!

Mutta minkätähden siis?

Vastaus: herra Göblerille mieliksi. Menetetyn morsiamen tähden hänelle mieliksi?

Surkeata, sellaisesta lapsesta ei voinut päästä selville!… Parempi olisi ollut, että olisi hänelle sidottu kivi kaulaan ja heitetty mereen, missä se on syvin…

Stellan elämä isän kodissa muuttui helvetiksi.

Hän olisi saanut varmasti lyöntejä, ellei hän olisi tietänyt niitä karttaa. Joka kerta, kun isä oli suuttunut, oli hän kadoksissa. Hän tuli jälleen näkyviin, kun isän viha oli lauhtunut.

Mutta sitten tuli päivä, jolloin hän ei enää tullut näkyviin.

Se oli unohtumattoman hirmuinen häpeäpäivä Riesemannin talolle!

Se päivä, jolloin Riesemannin piti tunnustaa olevansa lyöty mies — lyöty ja murtunut!…

Eberhard oli onnellisesti suorittanut ehtonsa.

Pieni ilo isän rauhattomalle sydämelle raskaana aikana!

Viimeisen tutkinnon jälkeisenä päivänä, eräänä sunnuntaina — lähti Stella aamulla kaupunkiin eikä tullut illaksi takaisin. Isä ei tavannut häntä seuraavana päivänä kaupunkiasunnostaan, tytär ei saapunut sinne päivän kestäessäkään, eikä häntä ollut illallakaan kesä-asunnossa. Sitten alettiin häntä kuulostella ja etsiä. Seuraavana päivänä oli vanhemmilla edessään pelottava tosiasia, heidän tyttärensä oli paennut isän talosta!

Verohallituksesta passi otettu, säästökassasta prosentit — monta sataa ruplaa — ulosotettu, kaupunkiasunnosta vaatteet mukaan viety!… Lisäksi oli joku tuttava nähnyt hänet sunnuntai-iltana astuvan asemalla Pietarin junaan…

Kun Riesemann ehti näine tietoineen kotiin, oli hän suunniltaan. Hän ei puhunut sanakaan, kun äiti, kädet taivasta kohti kohottaen, alkoi huutaa: "Hän riensi venäläisensä jälkeen!" ja kun Ritan mieleen johtui, että Stella oli yöllä ennen Kurbatowin lähtöä tullut ulkoa ja lausunut: "Kävin mieheni luona!…" Mutta äkkiä herra Riesemann heräsi. Hän hypähti ylös, ikäänkuin olisi laattia häntä polttanut. Ja hän joutui niin mielettömän vihan valtaan, että hän, keltainen vaahto suupielissään, alkoi raivota niinkuin mielipuoli.

Hän sieppasi kepin käsiinsä ja löi salissa ja tyttäriensä kammiossa lamput, vaasit, peilit, ylipäänsä kaikki esineet, jotka särkyessään kolisivat, pieniksi sirpaleiksi.

Äiti ja tytär saivat ponnistaa kaikki voimansa, hillitessään hänen kiihkoansa ja ottaessaan kepin hänen kädestään.

Mies raukka vaipui sen jälkeen voimattomana, kauttaaltaan hiessä, tuolille, peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja alkoi itkeä.

Hän itki omaa ylpeyttään, joka oli saanut niin kovan iskun.

Ja kun hän oli lakannut itkemästä huusi hän:

"Tehtailija Riesemannilla ei ole enää sitä tytärtä! Älköön kukaan enää tässä talossa mainitko hänen nimeään!"

Seuraavana päivänä — saapui Stellalta pääkaupungista kirje, jossa hän rauhoitti vanhempiaan itsensä suhteen ja ilmoitti heille, että hän alkaa pääkaupungissa lukea lääketiedettä.

Mutta koska Riesemannilla ei ollut enää tytärtä, repi isä kirjeen tuhansiksi kappaleiksi ja antoi perheelleen ankaran käskyn, ettei saa ottaa toisia samallaisia kirjeitä enää vastaan.

XII

Ja kuitenkin oli Riesemannilla vielä kaksi tytärtä.

Hänen isänsydämensä tunsi sen, ja samoin hänen loukattu ylpeytensä, joka vaati hyvitystä.

Ja lopuksi — hän ei tahtonut hukkua vaimonsa kyyneliin!

Eräänä kauniina päivänä seisoi vanhahko paksu herrasmies "Suurella Monetnajalla", Pietarin puolella, talon numero 47 neljännessä kerroksessa erään asunnon oven edessä, jolle oli vierekkäin kiinnitetty kaksi nimikorttia. Lihava herra huohotti raskaasti, sillä korkeat portaat olivat koskeneet hänen keuhkoihinsa, ja pyyhki tippuvaa hikeä kasvoiltaan. Kun hänen silmänsä eivät voineet tottua niin pian pimeään, sieppasi hän tikulla tulta ja tutki sen valossa molempia nimikortteja. Äkkiä putosi tikku hänen sormistaan maahan ja vanhan herran kurkusta nousi raskas huokaus.

"Todellakin!" kuului pidätetyllä äänellä hänen hampaidensa välistä, "to-todellakin!"

Tarttuen oikealla kädellään lujemmin hopeanuppuiseen keppiinsä, hän soitti vasemmalla kädellään nopeasti ja rajusti ovikelloa.

"Tahdon näyttää hänelle! Hänen pitää oppia tuntemaan minut!" ajatteli herra Riesemann, ja hänen päätänsä alkoi kuumottaa, hänen korvansa suhisivat ja hänen silmissään väikkyi purppuraisia väreitä.

Ovi avattiin ja vanha herra astui kiireesti sisään.

Riesemannin suureksi hämmästykseksi otti hänet vastaan eräs upseeri. Hän tunsi Andrei Kurbatowin, upseerinpuvustaan huolimatta, kyllä varsin hyvin, mutta tahtomattaan hämmästyi hän hetkeksi, sillä Riesemann tunsi sotilaspukua kohtaan luontaista kunnioitusta.

Kun Andrei Petrowitsch, joka oli kirjoittautunut lääketieteelliseen sotilasakatemiaan, ei mielellään käyttänyt upseerin pukuaan, oli hän kesällä Riesemannien luona yksinkertaisessa puvussaan, tahi entisessä juristiaikaisessa yliopistonutussaan. Nyt, luennoilla käydessään, oli hänellä kuitenkin virkapukunsa yllään, jonka näkemiseen ei Riesemann kuitenkaan ollut valmistunut.

Kun vanha herra oli jälleen toipunut hämmästyksestään, kysyi hän lyhyesti ja jyrkästi, tervehtämättä.

"Missä tyttäreni on?"

Andrei Petrowitsch kääntyi välioven puoleen, joka vei toiseen huoneeseen, ja huusi:

"Stella, tule tänne, isäsi tahtoo tavata sinua!"

Riesemannin tytär ilmestyi heti ovelle, astui muutamia askeleita isänsä luo, mutta pysähtyi sitten, nähdessään hänen punottavat kasvonsa ja säkenöivät silmänsä.

"Vai niin, elättekö siis yhdessä!" huudahti Riesemann, ja hänen äänensä jyrisi alkavan ukkosen tavoin.

"Niin, elämme yhdessä!" vastasi Andrei Petrowitsch.

"Miksi."

"Se on huokeampaa ja olemme toisillemme seuraksi."

Venäläisen suuri rauhallisuus, jota Riesemann piti hävyttömyytenä, riisti häneltä lopunkin maltistaan.

"Roisto! Kurja roisto!" ärjäsi hän kovalla jalopeuran äänellään ja olisi käynyt Andrei Petrowitschin kimppuun keppineen, ellei Stella olisi astunut väliin.

Neito tarttui kiinni isän käsivarteen, pidätti sitä, kaikki voimansa ponnistaen ja lausui pehmeällä, rauhoittavalla äänellä:

"Isä, älä tee mitään, mitä myöhemmin kadut! Sinulla ei ole oikeutta soimata Andrei Petrowitschia! Hän ei ole tehnyt mitään siihen, että minä olen täällä. Jos siitä tahdot puhua, niin puhu ainoastaan minulle!"

Vaan Riesemann työnsi tyttärensä huolimattomasti syrjään, astui aivan Kurbatowin eteen ja karjaisi hänelle silmiin:

"Ilmiantaja! Viettelijä! Taskuvaras!"

"Tehkää niin hyvin, herra Riesemann, ja istuutukaa!" lausui Andrei Petrowitsch, osoittaen kädellään sohvaa, vetäen samalla itselleen tuolin lähemmäksi.

Herra Riesemann istuutui todella sohvalle, ikäänkuin olisi se läpitunkeva, kirkas, rauhallinen katse, joka viipyi hänen kasvoillaan, hänet lumonnut, petoa hänen sisässään kesyttänyt.

"Herra Riesemann", alkoi Andrei Petrowitsch, heidän istuessaan vastakkain, "vaivautuessanne matkustamaan Pietariin, teitte sen luonnollisesti tärkeistä syistä. Ette luultavastikaan tulleet tänne ainoastaan sanoaksenne minulle loukkaavia sanoja. Sanokaa minulle ne, että voimme pian päättää."

"Vaadin teiltä tyttäreni takaisin!" huusi herra Riesemann.

"Enhän ole teiltä tytärtänne ottanutkaan!"

"Vai niin! Eikö hän ole seurannut teitä tänne, enkö löydä teitä nyt yhdessä elämästä?!"

"Tyttärenne tuli Pietariin lukemaan lääkäriksi, ja koska rakastamme toisiamme ja meillä on vähä rahaa, asumme samassa asunnossa. Hänen kunniansa on koskematon sillä ei hän enkä minä — kumpikaan ole tehnyt mitään pahaa."

"Niin ajattelevat hukkaan joutuneet ihmiset!"

"Niiden joukkoon ette voi meitä lukea, sillä elämme nuhteettomasti… Mutta kuinka pitäisi minun teidän mielestänne pelastaa tyttärenne kunnia?"

"Teidän pitää tehdä hänet puolisoksenne!"

"Hän on jo puolisoni!"

"Vanhempiensa luvatta, vihkimisettäkö?"

"Niin, sillä rakastamme toisiamme."

Stellan isä katsoi Kurbatowia, ikäänkuin epäilisi hän hänen tervettä järkeään, tahi ainakin, tarkoittiko hän sitä, mitä puhui. Ja sitten katsoi hän tytärtään, ikäänkuin odottaen, että hän punastuisi häpeästä.

Mutta Riesemannin tytär ei punastunut, hän seisoi suorana isänsä edessä, ja hänen silmänsä loistivat.

"Herra, vihityttäkää itsenne tyttäreeni!" ärjäisi Riesemann uudessa vihan puuskassa, ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi.

"Jos se on tarpeen ja vaimoni suostuu — kyllä", vastasi Andrei Petrowitsch.

Stella astui isänsä luo, laski kätensä hänen olalleen ja lausui:

"Isä, näen kasvoistasi, että olet suuttunut minuun. Onko äiti myöskin hyvin suuttunut?"

"Kysy ennemmin, onko hän vielä elossa!" nousi Riesemannin kurkusta, ja parta suun ympärillä alkoi väristä, — ja se parta oli lyhyessä ajassa käynyt lumivalkeaksi.

"Siis vietämme pian vihkiäisemme, Andrei", lausui Stella, ja kiiruhti isänsä luota miehensä luo asettaakseen pehmeän, lepyttävän kätensä tämän olalle.

"Olen valmis", oli Andrei Petrowitschin lyhyt vastaus.

Riesemann pyyhki otsaltaan kylmää hikeä ja lausui äänellä, jolla vielä oli taukoavan ukkosen tapainen kaiku:

"Vihkiäisten edellä käy kihlaus. En lähde Pietarista ennen, kun minulla on kihlakorttinne taskussani. Lähden niitä heti tilaamaan."

Andrei ja Stella — he eivät nauraneet, sillä heidän kävi sääli vanhaa miestä, jota niin suuret murheet painostivat. He antoivat tapahtua, että hän otti hattunsa ja keppinsä ja lähti heti tilaamaan kihlakortteja, joita ilman hän ei voinut lähteä Pietarista. Ja hän tuli lasten luo jälleen takaisin, kun hänellä oli "kihlakortit taskussa."

Ja sitte vasta — vastoin tavallisia tapoja — hän antoi heille isällisen siunauksensa.

Hän teki sen lyhyesti, kylmästi, vastenmielisesti — mutta hän teki sen. Ja lupansa, että tytär saa lukea lääkäriksi, lisäsi hän kysymättä…

Mutta hänellä oli vielä yksi murhe sydämellään.

Hän vaati, että morsiuspari asuisi häihin asti erillään toisistaan. Morsiamen piti "heti" lähteä yhteisestä asunnosta… Mutta sillä vaatimuksella ei ollut onnea lasten puolelta. He vastustivat sitä jyrkästi ja vakuuttivat hänelle, että se ei hyödytä mitään, että tapahtunutta ei enää voi tehdä tapahtumattomaksi. Ja hän myöntyi raskain sydämin.

"En kuitenkaan salli, että Riesemannin tytär asuu tällaisessa kurjassa sopessa", lausui hän, kohottaen päätään ja luoden katseensa nuoren parin pienessä pesässä ympärilleen.

Ja hän sieppasi taskustaan täysinäisen kukkaron ja latoi pöydän kulmalle joukon kultarahoja. Ja nuori pari antoi sen tapahtua, etteivät pahottaisi hänen mieltään. Sitten pakeni tehtailija Riesemann pienestä kurjasta pesästä, joka kätki niin paljon puhdasta onnea.

XIII

Stella Riesemannin asia antoi Tarton kahvi- ja olutpöytäseuroille ainakin puoleksi vuodeksi kiitollisinta puheen ainetta.

Se oli todellakin asia, joka herätti huomiota, joka saatti mielet ja kielet kerraksi liikkeeseen!

Ja miten siinä seurasi juttu toistaan, niin että, kun yksi vielä ajatteli, toisella oli jo selvitys valmiina!

Ensinnäkin neidon ja nuoren Göblerin kihlauksen purkautuminen.

Sitten neidon pakeneminen pääkaupunkiin "armaansa luo".

Sitten kihlaus ja — häät rakastetun kanssa isän pakotuksesta.

Lopuksi nuorikon opinnot lääkärinarvoa varten lääketieteellisillä kursseilla naisia varten…

Että tyttö, joka sellaista teki, ei ollut täysin viisas — kuka uskalsikaan sitä epäillä! Ja puoli vuotta ja enemmänkin puhuttiin vaan "Riesemannin hullusta Stellasta." Ja kun muut asiat jo vähitellen unohtuivat, antoivat "hullun Stellan" opinnot yhä vielä aihetta päänpudistamisiin, silmien pyörittämisiin ja "Riesemann raukkojen" surkutteluun.

Sillä miten saattoikaan nainen, kunniallisen perheen lapsi, rikasten vanhempien tytär miten hän toki voikaan — ruveta ylioppilaaksi!

Onnettomat Tarton porvarit — sitä he eivät voineet käsittää eivätkä unohtaa!

Aivan samoin kuin rouva Riesemann parkakaan ei voinut unohtaa, että hänen tyttärensä oli valinnut — toisuskolaisen miehekseen.

Paraiten tottui herra Riesemann onnettomuuteen, joka oli kohdannut häntä, hänen taloaan ja tuttavapiiriään. Hän oli liikemies, joka ymmärsi mukautua kaikkiin olosuhteisiin. Jos joku sattui hänen läsnäollessaan puhumaan surkutellen ja ivaten hänen tyttärestään, avasi Riesemann silmänsä suuriksi, kohautti kummastellen olkapäitään ja huudahti pilkkaajalle syvällä äänellään:

"En ymmärrä teitä! Miksi ei nainen saisi hankkia itselleen korkeampaa sivistystä ja toimialaa… Elämmehän kahdennellakymmenellä vuosisadalla! Olen ylpeä tyttärestäni, jonka nimikorttia kerran koristaa lääkärin kunnianimi… Mutta te, kaikki te olette peräti vanhoillisia, jotka ette käsitä ajan vaatimuksia ja virtauksia!"

Näin puhui tehtailija Martin Riesemann.

Ja hän jäi mielenkiinnolla odottamaan päivää, jolloin hänen tyttärensä nimikorttia koristaa lääkärin arvonimi…