language: Finnish

ILLAN VARJOT

Romaani

Kirj.

E. von Keyserling

Suomentanut ("Abendliche Häuser")

Kaarlo Nieminen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

ENSIMÄINEN LUKU.

Elämä Padurenin linnassa oli käynyt hyvin hiljaiseksi siitä lähtien kun siellä oli saatu kokea niin paljo onnettomuutta. Suuri, ruskea rakennus raskaine, ihmeellisesti huippenevine kattoineen seisoi äänettömänä ja hiukan alakuloisena lehdettömien kastanjapuiden keskellä. Kuin syvät vaot vanhoja kasvoja uursivat suuret puolipylväät ruskeata julkisivua. Ulkoportailla makasi musta setteri, ojenteli raajojaan ja koetti lämmitellä kalpeassa marraskuun auringon paisteessa. Silloin tällöin kulki joku piika tai tallipoika yli pihan hitaasti ja veltosti. Täällä ei kellään näyttänyt olevan kiirettä. Avoimella tallinovella seisoi, ovenpieleen nojaten, Mahling, vanha valkopartainen kuski, ja haukotteli. Puutarhan portilla oli Garbe, puutarhuri, venytteli sileäksi ajeltua juoponnaamaansa ja tirkisteli aurinkoon. Sitten lähtivät molemmat miehet astumaan toisiansa kohden, pysähtyivät puolivälissä pihamaata, juttelivat jonkun sanan keskenään, vaikenivat, sylkäisivät ja virkkoivat taas sanasen.

Rakennuksen toisella sivustalla avautui lasiovi, joka johti suoraan puutarhaan, ja linnanherra, Warthen parooni, tuli siitä juuri ulos pyörätuolissaan palvelijansa Christophin työntämänä. Visusti turkkiinsa verhoutuneena, turkislakki päässä, huojui kumarainen vartalo tuolissa hiljaa eteenpäin. Kasvot olivat hyvin kalpeat ja ankarassa säännöllisyydessään väsyneen ilmeettömät, vain ulkonevat silmät olivat vielä ihmeen kirkkaat ja siniset. Pyörätuolin vieressä asteli paroonin sisar, paroonitar Arabella, suurena ja laihana mustassa päällysviitassaan ja liehuvassa suruharsossaan, kasvot kapeina ja veitsenterävinä, pöhöhihaisten, valkeiden olkapäiden välillä. Näin kävi matka pitkin puiston syysmärkiä teitä, joilla putoilleet lehdet rapisivat. Puista tippui vesipisaroita ja latvat olivat täynnä meluavia variksia. Christoph painoi leukansa syvempään pystyyn nostetun kauluksensa sisään ja huohotti hiukan työntämisen aiheuttamasta ponnistuksesta. Sitten pysähtyi hän äkkiä, hänen isäntänsä oli tehnyt merkin kädellään; parooni katsahti sisareensa ja sanoi äänellä, joka kuului äkäiseltä ja vaivautuneelta: "Kuulehan, Arabella, mikä on rouva Dachausen syntyään?" — "Birkmeier, tehtailijan tytär", vastasi paroonitar rauhallisesti ja melkein koneellisesti. Tyytyväisenä antoi parooni päänsä painua jälleen alas, ja Christoph työnsi taas tuolia eteenpäin.

Ja kuitenkin oli Paduren vielä muutamia viikkoja takaperin ollut tämän seudun aateliselämän ylimmäinen tyyssija ja parooni Siegwart von der Warthe oli täältä käsin vastaansanomatta hallinnut kaikkia vertaisiaan. Tuo pieni, pyöreähkö mies ankarine, juhlallisine kasvoineen, joita valkeat hiukset ja valkea poskiparta ympäröivät kuin hopeinen sädekehä, oli ollut tämän aatelisnurkkakunnan sielu. Julkisia toimia ei hän halunnut, kokouksissa hän vaikeni. "En ole mikään kokouksissa juoksija", oli hänen tapansa sanoa, mutta hänen mielipiteensä oli kuitenkin aina määräävä ja jokaisessa tärkeässä asiassa oli pääkysymyksenä: "Mitä sanoo von der Warthe?" Politiikkaa ja maataloutta koskevissa seikoissa, perheasioissa ja kunniakysymyksissä, kaikessa lausui hän painavimman sanan. Hän lainasi rahaa niille, jotka sitä tarvitsivat ja joita hän piti auttamisen arvoisina, ja valvoi ankarasti, etteivät hyvät vanhat aatelistavat täällä päässeet rappeutumaan. Kun Warthen parooni kohotti harmaita kulmakarvojaan, teki kämmenellään liikkeen ylhäältä alas ikäänkuin sulkeakseen arkunkannen ja sanoi hiljaa: "Hm, — niin, vahinko, mutta miehen asia on toimitettu", silloin oli miehen asia tällä seudulla tosiaankin toimitettu. Parooni oli asemastaan täysin tietoinen ja nautti siitä, ja se oli ehkäpä hänen elämänpä ainoa todellinen ilo. Olla aina hyväntahtoisen arvokas, arvossa pidetty ja hiukan pelätty lienee kyllä hyvä asia, mutta yksinäiseksi se tekee eikä se hauskaa ole. Tämä se antoi paroonin kasvoille myöskin juhlallisen, hiukan epämiellyttävän ilmeensä; hän näytti siltä kuin ei hän koskaan olisi voinut olla oikein vapaa ja kuin olisi tämäkin hänestä taas toisinaan ollut epämukavaa. Dietz von Egloff, jonka tapana oli puhua vanhemmista herroista tarpeellisetta kunnioituksetta, sanoi: "Soisinpa vanhan Warthen kasvojen kerran saavan tuntikauden tarpeekseen irvistellä, jotta ne pääsisivät kunnolleen toipumaan alinomaisesta arvokkuudestaan." Parooni näki mielellään ympärillään iloa, hänen metsästyksensä ja punaviininsä olivat kuuluisat, mutta hän ei voinut salata itseltään, että ihmisillä oli hauskinta juuri silloin, kun hän sattumalta ei ollut saapuvilla. Se lienee tehnyt hänet toisinaan hiukan melankoliseksi, mutta hän ei myöntänyt sitä itselleen, vaan oli vakuutettu siitä, että hän oli valinnut paremman osan, viisauden, arvokkuuden ja vallan. Nuoret eivät hänestä pitäneet, nauroivat häntä toistensa seurassa ja nimittivät häntä "parooni Paheksumukseksi". Mutta he pelkäsivät häntä, ja kun he joutuivat vaikeuksiin, kääntyivät he aina hänen puoleensa. Vanhat herrat ihailivat häntä ja kuuntelivat hänen sanojaan kuin evankeliumia.

Kamiinan ääressä, iltapuolissikaaria poltellessaan, jutteli parooni mielellään vanhalle ystävälleen, Witzowin linnan paroonille Port'ille, periaatteistaan: "Mielipiteet, hm, nuorilla ihmisillä pitää nykyään olla kaikenlaisia mielipiteitä. No jaa, enhän kiellä, että voi olla mielipiteitä ja periaatteita, jotka toisille ovat sangen hyviä ja oikeita. Eihän ole, loppujen lopuksi, välttämätöntä olla aatelismies, mutta meillä on eräitä mielipiteitä ja periaatteita, jotka ovat oikeita ja tosia, ei sen vuoksi, että joku on ne meille todistanut, vaan senvuoksi, että me tahdomme, että ne ovat oikeita ja tosia. Minulle ei tarvitse mitään todistaa eikä selittää. Minä tahdon, että se tai se on oleva totta ja oikein, koska, jos se olisi väärin, minä en enää olisi se von der Warthe, mikä olen, etkä sinä se von Port, mikä olet, koska me muutoin olisimme molemmat vanhoja narreja. Näetkös, niin minä sanon."

Parooni Port oli ystävänsä alkaessa puhua ravistautunut irti lievästä iltapäivä-unisuudestaan. Hän kurkotti raskasta yläruumistaan eteenpäin, nosti käden torveksi korvalleen ja kuunteli tarkkaavaisesti. Kun puhe oli lopussa, löi hän Warthen paroonia polvelle ja tuumi: "Oletpa taasen oikeassa, veli hyvä." Sitten heittäytyivät molemmat herrat jälleen nojatuoleihinsa ja imivät tyytyväisinä sikaarejansa.

Esikuvallisia niinkuin Warthen paroonin mielipiteet ja maatalous olivat hänen naapureilleen myöskin hänen talonsa, sen korkeat suojat suurine, raskaine mahonkihuonekaluineen, suurine kaakeliuuneineen, sukumuotokuvineen ja vanhoine hopeineen, suojat, joissa vallitsi hyvinjärjestetyn varallisuuden mieluisa olo. Padurenin paroonin molemmat lapset, Fastrade ja Bolko, olivat kaikkien naapuriston lasten esikuvia, sen tiesi jokainen seudun lapsi. Paroonitar von der Warthe oli kuollut toisen lapsensa syntyessä, paroonitar Arabella johti veljensä taloutta ja lasten kasvatusta, ja tätä kasvatustakin ihailtiin yleisesti. Heillä oli kotiopettaja, herra Arno Holst, jonka tuli valmistaa Bolkoa ylemmille kymnaasiluokille ja joka sitä paitsi opasti juuri täysikasvuiseksi tullutta Fastradea kirjallisuudessa ja taidehistoriassa. Kapeahartiainen nuori mies, jolla oli likinäköiset, ruskeat silmät, vaaleat hiukset ja kauniit tytönkasvot. Hän oli hyvin musikaalinen, lauloi kauniilla barytoniäänellä, lausui Schillerin näytelmiä ja oli täynnä miltei poikamaista kaiken kauniin ihastelua. Padurenin kotiopettaja oli koko naapuristossa kuuluisa. "Sepä on merkillistä", sanoi parooni Port rouvallensa, "kun Warthe hankkii jotain itsellensä, niin on se aina erehtymättä ensiluokkaista. Mitenkä hän sen tehneekään? Jos hänellä on lintukoira, on se puhdasrotuisempi kuin mikään meidän koiristamme, jos hän ottaa itselleen kotiopettajan, niin on se heti tavattoman oivallinen mies."

"Sairaalloiselta hän minusta näyttää", sanoi paroonitar, joka ei pitänyt siitä, että ihmisten ja asioiden varjopuolet syrjäytettiin. Sitä suurempaa kummastusta herätti uutinen, että herra Holst oli äkkiä lähtenyt linnasta. Padurenissa elettiin, kuin ei olisi mitään merkillistä tapahtunut, olikin muka juuri aika lähettää Bolko kymnaasiin. Mutta muuan huhu, kukaan ei tiennyt mistä se oli lähtöisin, ei ottanut vaietakseen; se kertoi ihmeellisistä asioista, joita piti tapahtuneen Padurenissa. Oliko herra Holst rakastunut Fastradeen? Oliko Fastrade rakastunut kauniiseen kotiopettajaan? Olivatko he menneet kihloihin ja oliko tapahtunut paha perhekohtaus? Kukaan ei oikein sellaista uskonut, mutta kuitenkin naapuritiloilla kovasti sellaista kuiskailtiin… ja tuntui siltä, kuin useimmille ei olisi ollut epämieluisa ajatus, ettei Padurenissakaan aina kaikki käynyt niin moitteettomasti, kuin miltä näytti. Warthe'ilta itseltään ei luonnollisesti ollut mitään kuultavissa. Bolko lähti kymnaasiin, parooni oli arvokas ja täynnä auktoriteettia kuten aina, paroonitar Arabella oli vaiti ja Fastraden nähtiin kuten muulloinkin ratsastavan pienellä kimollaan metsäteitä pitkin sinisessä ratsastuspuvussaan. Valkean pojanlakin alla liehuivat vaaleat kiharat pyöreiden, punaisten kasvojen ympärillä, huulilla oli alinomainen hymy, kuin olisi hän hymyillyt hurjan vauhdin synnyttämälle tuulenpuuskalle. Myöskin toisten seurassa oli hän sama huoleton, iloinen, hurmaavasti naurava tyttö kuin tavallisesti. Hän taivutti päätään taaksepäin, avasi hiukan huuliaan, ja silmät tulivat säihkyviksi ja kosteiksi. "Pienen Warthen silmät tekevät minut janoiseksi", oli Dietz von Egloff sanonut, "koko maailmasta olen etsinyt juomaa, joka olisi niin sininen ja läpikuultava, mutta sitä ei ole".

Kaksi vuotta kului, Bolko pääsi yliopistoon, Fastrade vietti kahdettakymmenettä ensimäistä syntymäpäiväänsä, kun jälleen uutinen saattoi koko seudun tasapainostaan. Fastrade, kerrottiin, jättäisi kotinsa ryhtyäkseen jossain kaukana, Hampurissa, opettelemaan sairaanhoitoa. Tieto vahvistui, mutta oli kuitenkin yhä niin uskomaton. Kuinka usein olikaan jokainen kuullut von der Warthen sanovan: "Tyttäremme kuuluvat kotiimme aina siihen saakka, kunnes he muuttavat omaansa. Aatelisen talon tyttärenä oleminen on kutsumus, joka on yhtä tärkeä kuin mikä muu kutsumus tahansa." Ja vielä äsken, kun Portien toinen tytär lähti Dresdeniin, kehittämään ääntänsä, oli parooni sanonut sitä karkaamiseksi. Ja nyt karkasi hänen ainoa tyttärensä, jätti molemmat vanhukset yksin. Mitä oli tapahtunut? Padurenissa oltiin siitä vaiti kuten aina. Oltiin huomaavinaan, että parooni tyttärensä lähdön jälkeen oli muuttunut arvosteluissaan ankarammaksi ja suvaitsemattomammaksi, että hän tuli kärsimättömäksi, jos joku uskalsi häntä vastustaa, mutta muuten ei hänessä ollut mitään muutosta huomattavissa. Padurenissa pidettiin suuria metsästyksiä, jolloin hän hermostuneella tavallaan kehotti nuorisoa iloitsemaan. Niin, yrittipä hän itsekin olla iloinen, puhui paljon Bolkosta ja ylioppilaselämästä, kertoi omalta ylioppilasajaltaan haalistuneita kepposia, joille vain hän ja parooni Port saattoivat nauraa.

Eräänä marraskuuniltana astui paroonitar Arabella veljensä työhuoneeseen. Hän tapasi veljensä tuolistaan, pää taaksepäin nojautuneena, kasvot harmaina ja kuin särkyneinä, silmät suljettuina; kädessään piti hän sähkösanomaa. "Jumalani! Siegwart!" huusi paroonitar. Voimattomasti ojensi hän paroonittarelle toisella kädellään sähkösanoman, toisellaan viittasi hän. Hän tahtoi olla yksin. Sähkösanoma ilmoitti, että Bolko oli kaatunut kaksintaistelussa. Paroonitar sulkeutui huoneeseensa itkemään. Linnassa oli hetkisen aivan hiljaista, mutta yön saavuttua alkoi kuulua läpi pitkän huonerivin taukoamattomia, harhailevia askeleita, ja kun ne kulkivat paroonittaren huoneen ohitse, luuli tämä kuulevansa ikäänkuin hiljaista valitusta. Seuraavana aamuna parooni oli kalpea ja tyyni, ryhtyi hautajaisvalmistuksiin ja vastaanotti suruvalittelukäyntejä. Hän oli juhlallinen ja arvokas kuten aina, mutta näytti vain välillä siltä, kuin olisi tämä juhlallisuus ja arvokkuus alkanut horjua, kuin täytyisi hänen väkisin pitää sitä yllään kuin raskasta viittaa, joka uhkaa pudota hartioilta. Kokemansa raskaan iskun jälkeen eivät Padurenin asukkaat enää näyttäytyneet naapurien luona. He pysyivät kotona ja kulkivat vaiteliaina suurissa huoneissaan. Kerran sanoi paroonitar Arabella veljelleen: "Fastrademme, eikö Fastrademme olisi tultava?" Mutta parooni teki hermostuneena torjuvan kädenliikkeen. Naapurit arkailivat tulla hiljaiseksi käyneeseen linnaan, vain parooni Port kävi ystävänsä luona. Silloin istuivat he molemmat tapansa mukaan kamiinan ääressä sikaaria poltellen ja Warthen parooni jutteli periaatteistaan ja nuorten vääristä mielipiteistä, hän tahtoi jälleen iloita omista kauniista ja järkevistä sanoistaan, mutta tuntui, kuin eivät ne enää olisi hänelle maistuneet, ääni alkoi vavista, muuttui hiljaiseksi ja araksi ja petti lopulta kokonaan. Silloin kumartui parooni Port eteenpäin ja taputti vanhaa ystäväänsä lempeästi polvelle. "Warthe ei enää ole entisellään", kertoi parooni Port rouvalleen, "hän kestää tosin, mutta hänen poikansa kohtalo on kuitenkin ollut hänelle liikaa."

Niin, se oli ollut hänelle liikaa. Kun Christoph eräänä iltapäivänä astui herransa työhuoneeseen, missä tämän oli tapana suuressa nojatuolissa nauttia päivällislepoansa, näki hän herransa makaavan lattialla. Pieni parooni makasi siinä kädet ja jalat avuttomasti ojennettuina, kasvot harmaina ja kuin tuskan vääristäminä hiusten ja poskiparran muodostaman hopeisen sädekehän keskellä. Halvaus oli kohdannut häntä, riistänyt parooni "Paheksumus" raukalta silmänräpäyksessä koko hänen juhlallisuutensa ja komean ryhtinsä ja tehnyt hänestä avuttoman vanhan miehen.

TOINEN LUKU.

Paroonitar Arabella oli päättänyt iltapäivällä käydä vieraisilla paroonitar Port'in luona. Linnan sairaalamainen hiljaisuus vaivasi häntä kuin tauti. Hän tahtoi nähdä ja puhutella ihmisiä, ennen kaikkea puhutella. Niinpä kyyditsi Mahling hänet suurissa vaunuissa Witzowin puolelle. Syystiet olivat kurjat, ilma kostea ja kylmä, taivas harmaa ja pilvet matalalla, tuuli myllersi riippakoivujen hienossa oksistossa kuin punaisissa hiuksissa. Vasta kynnettyjen peltojen vaoissa oli jo siellä täällä hiukan lunta. Kaikki näytti epäsiistiltä ja viluiselta. Mutta vanha nainen katseli rakastettavasti hymyillen maisemaa. Hänellä oli jo vierailuilmeensä valmiina, sillä hän iloitsi todellakin sydämellisesti tästä iltapuolisesta. Valkea Witzowin maakartano mataloine portaineen, joiden eteen he nyt pysähtyivät, näytti hänestä tänään erikoisen kodikkaalta, suuri eteinenkin, joka aina tuoksui kostealta kalkilta ja jossa paroonitar aina ajatteli: "Sanokoon hyvä Karoline mitä haluaa, talo on kuitenkin kostea."

Sylvia, talon vanhin tytär, solakka, vanhahko neiti, jolla oli kalpeat kasvot ja tunteellinen, hiukan sääliväinen hymy, otti paroonittaren vastaan. Sylvialla oli sellainen tapa ottaa vieraita vastaan, kuin olisivat he olleet sairaita ja tarvinneet osanottoa ja sääliä. Ja tänään se teki vanhalle paroonittarelle hyvää. Arkihuoneessa suurella sohvalla, jossa oli liian vino selusta, istui paroonitar Port, sangen pyylevä nainen, kasvot aina punoittavina valkean silkkipitsimyssyn alla. "Arabella hyvä", sanoi hän kovalla, matalalla äänellä, "siinähän te olette, olen jo pitänyt teitä miltei vainajana." Paroonitar hymyili surumielisesti: "Ah niin, toisinaan tahtoisikin tosiaan jo olla vainaja."

"No, no, tulee jälleen parempiakin aikoja", lohdutti paroonitar Port, "istukaahan ja kertokaa, miten teillä voidaan?"

"Aina vaan samalla tavalla", vastasi paroonitar Arabella, "mutta eihän sentään, yksi hyvä uutinen minulla on, Fastrademme tulee kotia, olen kirjoittanut hänelle ja hän tulee."

"Niinkö?" Paroonitar Port'in pienet silmät kiiluivat uteliaisuudesta ja hän kohotti pitsimyssyään hiukan korvilta, kuullakseen paremmin. "Vai niin, hän tulee siis, nyt vasta."

Paroonitar Arabella vastasi surullisesti hymyillen: "Tähän saakka ei isä tahtonut, mutta nyt —". "Ja yhä vain tuon nuoren miehen vuoksi?" kysyi paroonitar Port jännittyneenä. Paroonitar Arabella nyökäytti päätään, oli hetkisen vaiti, nojasi päätään taaksepäin. Hän tunsi, että hän nyt olisi puhuva kaikista noista asioista, joista hänen niin kauan oli täytynyt olla vaiti. Mutta hän ei voinut muuta. Sylvia kulki hiljaa edestakaisin ja tarjoili teetä. Paroonitar Port otti esille neuloksensa, ikäänkuin rauhoittuneena siitä, että hän nyt oli saanut vieraansa johdetuksi siihen, mihin halusi.

"Ah niin! mitä kaikkea sitä saakaan kokea", alotti paroonitar Arabella, "ja ajatelkaahan, etten minä ollut huomannut mitään koko asiasta, minä en huomaa sellaista koskaan. Vasta eräänä päivänä, kun nuo molemmat ottivat toisiaan kädestä ja menivät veljeni työhuoneeseen, valtasi mieleni pelko ja polveni vapisivat niin että minun täytyi istuutua."

"Siis yksinkertaisesti kihlaus", huomautti paroonitar Port asiallisesti.

"Niin, lapsiparat ajattelivat kai jotain sellaista, mutta veljeni teki siitä kaikesta pikaisen lopun."

"Miten kesti Fastrade sen?" urkki paroonitar Port edelleen.

Paroonitar Arabella huokasi, näiden kauan salattujen asioiden kertominen koski häneen niin kovasti: "Fastrade, tunnettehan hänet, on luja ja rohkea tyttö, ja jos hän kärsikin, ei hän sitä meille milloinkaan näyttänyt. Ja kun aika kului, ajattelin että hän oli hänet jo kokonaan unohtanut. Silloin tulee tuo hänen syntymäpäivänsä, jolloin hän isällensä selittää, että hänen täytyy lähteä sairaalaan, hän on täysi-ikäinen, on perinyt äidiltään rahaa; mitä kaikkea puhuttiinkaan, en tiedä, tunnettehan heikkouteni; kun jotain sellaista on ilmassa, hiivin huoneeseeni. Silloin saapuu luokseni lapsi valkeana kuin liina ja sanoo: Minä matkustan. Rakas lapsi sanon minä, vain yhden asian tahtoisin tietää: tapahtuuko se hänen tähtensä? Hän katsoo minuun tyynesti ja sanoo lujasti ja rauhallisesti: Hän on sairaana ja puutteessa, ja silloin täytyy minun olla hänen luonansa. Mitä voin sanoa; enhän ole juuri koskaan voinut hänelle mitään sanoa. Jo silloin, kun hän vielä oli pikku tyttö, tunsin että hän aina oli viisaampi ja voimakkaampi meistä kahdesta. Hän matkusti siis. Oli hyvä rekikeli, minä seisoin suuressa salissa ikkunan ääressä ja kuuntelin vielä hänen rekensä kulkusten ääntä, sehän kuuluukin meille niin kaukaa maantieltä, — kun veljeni tuli huoneestaan, istuutui kamiinan ääreen, hämmenteli hiiliä ja mumisi hiljaa itsekseen. Paikallaan ei kukaan tahdo pysyä. Onkin kai vaikeampaa olla neiti von der Warthe kuin joku muu."

"Siis matkusti hän suoraa päätä nuoren miehen luokse", sanoi paroonitar
Port terävästi.

"No niin", vastasi paroonitar Arabella epäröiden, "tämä oli sairas, makasi sairashuoneessa, Fastrade kai hoiti häntä ja sitten, sitten hän kuoli."

Paroonitar Port laski työn kädestään ja katsahti hämmästyneenä ylös:
"Hän kuoli! Jumalan kiitos!"

"Älkäämme tehkö syntiä, rakas Karoline", lausui paroonitar Arabella surumielisesti. "Nuori mies parka! Ehkä oli niin parempi."

"Paljoa parempi", vahvisti paroonitar Port, "asiahan ei sitten ole niin paha, mutta sellaista sitä seuraa salaperäisyydestä, silloin luullaan heti kukaties mitä."

"Ja sitten, rakas Karoline", sanoi paroonitar Arabella ja hymyili liikutettuna, "Fastradellemme ei tätä kaikkea voi laskea viaksi, hänellä on niin kuuma sydän. Kun pikku koiramme hukkui, hän oli silloin vielä pieni lapsi, itki hän koko yön ja oli suorastaan kuumeessa. Ja myöhemmin, kun vanha hoitajamme Knaut kuoli — veljeni toivomuksesta otettiin lapset mukaan hautausmaalle, heidän oli varhain totuttava sellaisiin velvollisuuksiin, sanoi hän — no hyvä, illalla, oli kesäkuu, oli Fastrade poissa. Häntä etsitään, ja mistä löydetään hänet? Hän istuu iltahämärässä hautausmaalla Knautin haudalla, hän ei tahdo jättää Knautia yksin. Sellainen oli hän aina."

Paikaltaan saattoi paroonitar Arabella nähdä läpi hämärän huonerivin, jonka toisesta päästä nyt ilmestyi parooni Port'in leveä haahmo ja lähestyi hitaasti. Hän oli herännyt päivällisunestaan ja näytti huonotuuliselta, hän tervehti paroonitarta lyhyesti ja istuutui pöytään. "Puhuimme Fastradesta", sanoi paroonitar Port, "hän tulee vihdoinkin kotiin."

Parooni teki kädellään torjuvan liikkeen ja kumartui teekuppinsa yli, jonka hänen tyttärensä oli hänelle ojentanut.

"Ja Gertrudhan palaa myös jälleen Teidän luoksenne", sanoi paroonitar
Arabella.

Silloin alkoi parooni puhua, käheästi ja epäselvästi, kuin ei hän olisi välittänyt mitään siitä, ymmärrettiinkö häntä: "Niin, takaisin he kaikki tulevat, mutta millaisina? Hermot pilalla, viheliäisinä kuin kanat sateen jälkeen. Vanha Warthe oli aivan oikeassa, paikallaan ei kukaan tahdo pysyä. Aikaisemmin ei aatelisneideillä ollut milloinkaan sellaisia lahjoja, joita täytyi 'kehittää', sekin on uudenaikaista." Tämä mariseva haukkuminen näytti tekevän hänelle hyvää ja hän jatkoi, ikäänkuin kiukkuunsa kiinni takertuen: "Olin eilen Dachausenilla päivällisellä. No, että siellä tuoksuu finansseille, sille eivät he mitään mahda, hänhän on tehtailijantytär, mutta Dachausen on kelpo poika ja yksi meikäläisiä. Hyvä, siellä tarjotaan siis kaurista, omia kelpo elukoitamme, mutta ylt'ympärillä samalla lautasella on puolikkaan suuruisia appelsiininkuoria täynnä appelsiinihyytelöä, tuollaista imelää laitetta, jollaista saa sokerileipureilta."

"Onko se hyvää?" kysyi paroonitar Arabella osaaottavasti.

Parooni kohautti olkapäitään. "Hyvää! Berlinissä ja Pariisissa kai kokeillaan niin eriskummallisilla ruoilla, mutta täällä meillä — en voi auttaa, että minusta sellainen tuntuu perversiltä. No, ja että toinen naapurimme, Egloff Sirowista, pitää hiuksiaan jakauksella kuin mennoniittipappi, se on hänen asiansa, se kuuluu olevan amerikkalaista. Toissa päivänä olin asioissa hänen luonaan, silloin esitti hän minulle pienen miehen, mustan kuin mustepullon, se on portugalilainen markiisi, ja toisen pitkän, harmaahiuksisen, jolla oli siniset silmälasit, tämä taas on puolalainen kreivi. Ja isoäiti, vanha paroonitar, katselee näitä epämiellyttäviä ihmisiä säteilevin silmin ja iloitsee siitä, että hänen Dietzillään on niin ylhäisiä tuttavuuksia. Ja kun hän iltaisin istuu huoneessaan ja antaa neiti Dussan lukea hänelle hurskaita kirjoja, kuuntelee hän herrojen hälinää pelihuoneessa ja on onnellinen, että hänen Dietzinsä pitää niin hauskaa vihreän pöydän ääressä, missä hän panee alttiiksi perheomaisuuden."

Parooni ravisti itseään kuin vastenmielisyyden puuskauksessa, ja lopetti synkästi: "Yhden asian tiedän, minun ei enää kauan tarvitse katsella tätä ilveilyä, minun permantopaikkani on pian oleva tyhjänä."

Kaikki olivat vaiti. Oli tullut täydelleen hämärä. Sylvia oli isänsä alkaessa puhua noussut paikaltaan ja kulki kuulumattomin askelin huoneissa edestakaisin, välillä jäi hän seisomaan jonkun ikkunan ääreen ja katseli ulos rikinkeltaista juovaa, joka iltataivaalla näkyi mustan metsän yläpuolella. Siinä oli muuan, joka kalpeana ja mietteliäänä oli jäänyt paikalleen.

Kun tuli pimeä, lähti paroonitar Arabella kotimatkalle. Istuessaan vaunuissa mietti hän itsekseen ettei Port'illa juuri ollut iloista ollut, mutta hän oli saanut puhuakseen, ja se tuntui hänestä jo helpotukselta pitkän vaikenemisen jälkeen.

KOLMAS LUKU.

Oli satanut runsaasti lunta, illan hämärä lepäsi sinisenä valkean peitteen yllä. Paroonitar Arabella oli antanut sytyttää kaksi lamppua suuressa salissa ja kulki siellä nyt taukoamatta edestakaisin, sisäänpainuneet posket hiukan punoittaen. Useasti pysähtyi hän ja kuunteli kulkusten ääntä, joka tuli kaukaa maantieltä. Kuunnella sellaista kulkusten helinää, kuinka se kaikui tieltä, kävi käänteissä heikommaksi, kuinka se etääntyi ja läheni, se oli ollut hänen totuttua työtään hiljaisina talvi-iltoina, ja kuinka kohtalokasta oli tuo soitto ollut toisinaan, sinäkin iltana, jolloin Fastrade matkusti heidän luotaan, ja jälleen sinä iltana, jolloin Bolkon kuolinviesti tuli yhä lähemmäksi. Siitä lähtien tuntui paroonittaresta, kuin olisi hän voinut kulkusten äänestä kuulla, mikä heitä siellä maantiellä lähestyi. Tänään, luuli hän, tänään kaikuivat kulkuset erikoisen kirkkaina ja elvyttävinä, tulija oli Fastrade. Vanha nainen iloitsi, mutta tässä ilossa oli jotain kiihoittunutta, joka miltei koski.

Nyt oli kilinä aivan lähellä, se teki suuren kaaren pihalla ja pysähtyi ulkoportaitten eteen. Kolisten avasi Christoph oven. Vanha nainen seisoi liikkumattomana paikallaan ja kuunteli eteisestä tulevia askeleita. Fastraden metallisointuinen ääni sanoi: "Hyvää iltaa, Christoph, miten vähän olettekaan muuttunut, vain harmaaksi olette tullut." — "Me olemme täällä kaikki tulleet harmaiksi, armollinen neiti", vastasi Christoph. Nyt avautui ovi ja Fastrade seisoi siinä suorana ja kaunisryhtisenä. Mustan surupuvun yllä näytti vaalea pää, pyöreät, ajon hiukan punervoittamat kasvot ihmeen kirkkailta ja värikkäiltä. Hän hymyili hymyänsä, joka niin herkästi nousi hänen huulilleen, ja silmät, hämärään tottuneina, räpyttelivät valon häikäiseminä. Paroonitar seisoi yhä vielä kuin avuttomana paikallaan ja itki. Vasta kun Fastrade tutulla, suojelevalla tavallaan tarttui häntä käsivarteen, kävi käsiksi vanhaan raihnaiseen vartaloon ja talutti sitä, tunsi paroonitar jälleen koko tästä olennosta virtaavan lämmön, jonka puutteessa hän vuosikausia oli värissyt.

Fastrade vei paroonittaren sohvan luokse, istutti hänet sille, istuutui itse viereen ja piti molempia vanhoja käsiä omissaan. Paroonitar itki hiljaa itsekseen, Fastrade istui rauhallisena paikallaan ja antoi katseittensa harhailla huoneessa, etsien esineitä tutuilta paikoiltaan. Kaikki oli siinä, missä oli ollutkin, kaikki oli muuttumattomana, ja kuitenkin näytti hänestä, kuin olisi se ollut kalpeampaa, värittömämpää kuin se kuva, jota hän oli koko ajan muistissaan kantanut. Paneelaus näytti tummemmalta, huonekalujen silkki kuluneemmalta, kattokruunun kristallit himmeämmiltä. Kaikki tämä muistutti Fastradesta esinettä, joka huolellisesti pannaan säilöön lukon taakse, ja kun se vihdoin otetaan jälleen esille, ihmetellään että se piilossaan on tullut vanhaksi ja haalistuneeksi. Ja myös talon äänet olivat vanhastaan tuttuja. Isän huoneesta kuuli hän Ruhke voudin paksun, narisevan äänen, ruokasalista kuului lasien kilinää, lautasten kalinaa ja pienessä salin viereisessä huoneessa vihdoin lauloi aivan ohut, vapiseva ääni hiljaa itsekseen hypähtelevää säveltä. Se oli ikivanha ranskatar Couchon, joka oli ollut paroonitar Arabellan opettaja. Hän istui vihreävarjostimisen lampun luona aivan kumaraisena, pienet kasvot tiukan, harmaan samettimyssyn peitossa, pani pasianssiansa ja hyräili hiljaa vanhanaikaista ranskalaista lauluaan. Tämä vaikutti Fastradeen niin voimakkaasti, että hänen täytyi sanoa ääneensä: "Ah, Ruhke on isän luona ja Christoph kattaa pöytää ruokasalissa ja Couchon istuu yhä pasianssinsa ääressä ja laulaa."

"Niin, lapseni", sanoi paroonitar, "meillä ei ole mitään muuta tekemistä kuin istua ja odottaa, kunnes toinen toisensa jälkeen murentuu pois."

Fastrade nousi nopeasti paikaltaan, kuin olisi hän tahtonut ravistaa päältään jotakin: "Menen tervehtimään Couchonia", sanoi hän ja meni pieneen huoneeseen. Vanha ranskatar nosti pikku kasvonsa Fastradeen päin, hymyili huulettomalla suullaan ja sanoi: "Te voilà, ma fillette, à la bonne heure." Sitten kääntyi hän jälleen kortteihinsa. Nyt päätti Fastrade mennä isänsä luokse. Sielläkin vihreäkaihtiminen lamppu valaisi huonetta vain himmeästi, parooni istui nojatuolissaan hyvin kumaraisena, pää rinnalle painuneena, hän näytti nukkuvan, kauniit hopeaiset hiukset olivat poissa ja lampunvalo lankesi suurelle, sileälle päälaelle. Nurkassa seisoi Ruhke pehtori muodottoman suurena ja paksuna, ja häntä ympäröi lumen ja rasvasaappaiden tuoksu. Fastrade polvistui isänsä edessä ja sanoi: "Tässä olen taas, isä." Parooni nosti päätään ja katsahti häneen, silmät olivat yhä vielä kirkkaat ja siniset, mutta kalpeat kasvot näyttivät liian väsyneiltä, jotta niissä olisi ollut mitään ilmettä. "Vai niin, vai niin", sanoi parooni ja koetti miedosti hymyillä, "tätisi ilmoitti, että tulet." Sitten silitti hän kädellään Fastraden poskea. "Kylmät posket", huomautti hän, "kas niin, istuhan tuonne, lapsi, Ruhke ei vielä ole lopettanut, on hyvä, että olet mukana kuulemassa. No Ruhke, siis öljykakut". Parooni antoi päänsä jälleen painua rinnalle, Fastrade istahti erääseen suurista tuoleista, Ruhke rykäsi hämillään ja alkoi sitten jälleen puhua paksulla, narisevalla äänellään, puhui öljykakuista, jotka oli noudettava asemalta, härästä, joka näytti olevan sairas, laudoista, joita oli sahattava, puhui yksitoikkoisesti ja koneellisesti kuin se, joka tietää, ettei häntä kukaan kuuntele, ja lopulta vaikeni hän kokonaan. Kuin äänettömyyden herättämänä kohotti parooni katseensa ja sanoi: "Siinäkö kaikki? No sitten hyvää yötä, Ruhke." "Hyvää yötä", vastasi pehtori ja työntäytyi ovesta ulos. Nyt oli vihreän hämärässä huoneessa aivan hiljaista, parooni antoi jälleen päänsä painua ja torkahti, kerran hän vain kohotti katsettaan ja kysyi: "Onko paljo lunta maantiellä?" — "On, isä", vastasi Fastrade. Sitten olivat he jälleen vaiti. Fastrade istui siinä kädet helmassa, silmät suurina ja kasvoillaan ilme, kuin olisi hän nähnyt pahaa unta. — Salissa alkoi suuri kello hitaasti ja kumeasti lyödä yhdeksää, Christoph tuli viemään herraansa vuoteeseen. "Menen nyt nukkumaan", sanoi parooni "tulet sitten taas, lapseni, lukemaan." Ja kalpeihin kasvoihin tuli jotain iloisuuden tapaista, kun hän lisäsi: "on hyvä, että taas ollaan yhdessä."

Ruokasalissa istuivat paroonitar ja Fastrade vastakkain, ja täälläkin entisyys kaikkine pöytäastioineen ja ruokalajeineen teki Fastradeen voimakkaan vaikutuksen. Mustamonogrammiset porsliinit, hopeainen samovaari, kotlettien ja sämpyläin maku, kaikki tuntui liittävän elämän juuri siihen kohtaan, johon hän vuosia sitten oli sen jättänyt, ja koneellisesti kuin ennenkin nousi Fastrade tuoliltaan, asettuakseen samovaarin luo teetä valmistamaan. Paroonitar Arabella sillä välin kertoi, kertoi laajasti ja valittaen kaikesta siitä surullisesta, mitä vuosien kuluessa oli tapahtunut. Illallisen jälkeen piti Fastraden mennä lukemaan isälleen; muulloin oli paroonitar Arabella makuuhuoneessa lukenut Sain Simonin herttuan muistelmia, kunnes parooni oli nukkunut. Fastrade löysi isänsä makaamasta sängyssä suljetuin silmin, eikä hän silmiään avannutkaan Fastraden sisään astuessa, mumisi vain hiljaa: "vai niin". Mutta kun hän istuutui vihreävarjostimisen lampun luokse pöydän ääreen ja otti kirjan esille, kuuli hän isänsä äänen sanovan selvästi ja tutulla, opettavalla sävyllään sanan velvollisuuspiiri. Hän luki nyt, talossa oli aivan hiljaista, vuoteelta kuului vanhan miehen raskas ja vaivalloinen hengitys, ja kaikki tämä oli niin hirveän painostavaa, että Fastrade kuuli, miten hänen oma äänensä välillä vapisi ja miltei petti hänen lukiessaan pitkäveteistä historiaa ranskalaisten herttuoiden arvoriidoista. Vihdoin avasi Christoph hiljaa oven ja teki merkin, että riitti.

Kun paroonitar vei Fastraden hänen huoneeseensa, itki hän jälleen ja sanoi: "Lapsi, kaikkien näiden kuluneiden vuosien jälkeen minä ensimäisen kerran menen onnellisena levolle."

Jäätyään yksin pysähtyi Fastrade keskelle huonettaan kädet velttoina riipuksissa. Kaikki tämä hiljaa loppuaan kohti kulkeva elämä hänen ympärillään heikensi hänenkin vertansa, otti häneltäkin voimaa elää edelleen; "me istumme hiljaa ja odotamme, kunnes toinen toisensa jälkeen murenee pois", kuului kuin hiljaisena valituksena hänen korviinsa ja sitten hänessä ikäänkuin jokin nousi vastarintaan, hän olisi tahtonut temmata ikävän irti itsestään kuin epämukavan puvun. Nopeasti meni hän ikkunaan, avasi painavat ikkunaluukut, työnsi ikkunan auki ja katsahti puutarhaan. Suurten, levottomasti tuikkivien tähtien valossa lepäsi talviyö siinä hänen edessään, valkeana ja äänettömänä, ilma löi häntä kosteasti ja kylmästi vastaan, puut kohosivat kuin suuret valkeat sulat yötaivasta vastaan ja niiden ohitse avautui Fastradelle näköala etäisyyteen, joka valkean hämärän verhossa näytti äärettömältä. Täällä oli tilaa, täällä saattoi hän hengittää, täällä viileässä uinui se suuri, voimakas elämä, johon hän kuului. Ja katsellessaan ulos tähän valkeuteen täytyi hänen ajatella sairaalaa pitkine, valkeine käytävineen, valkeine ovineen, joiden takana kärsimykset ja kivut asustivat, mutta kärsimykset ja kipu siellä olivat ikäänkuin joku asiaankuuluva, oikeutettu seikka, niitä palveltiin, niitä varten elettiin, ja säälikin oli asiaankuuluva laitos, sitä kannettiin keveästi kuin tottumusta eikä seisty sen edessä avuttomina, niinkuin täällä suuren tuskan edessä. Kun hän siellä tuli jonkun sairaan huoneesta, kohtasi hänet käytävissä vilkas elämä, hänen ohitseen juoksi valkotakkisia lääkäreitä, joilla oli kiire, toinen huusi toiselleen jotain iloista, naurettiin ja kaikki tunsivat olevansa urhoollisia ja hyödyllisiä tässä reippaassa, miltei iloisessa taistelussa elämän vihollisia vastaan. Fastradea vilutti, mutta hän tunsi jälleen, että hänellä oli lämmintä, nuorta verta suonissaan, tunsi ruumiinsa voimakkuuden ja tunsi elämänsä jälleen joksikin, josta hän kaikesta huolimatta saattoi iloita. Nopeasti sulki hän ikkunan, nyt tahtoi hän nukkua.

NELJÄS LUKU.

Oli vielä aivan pimeä, kun Fastrade heräsi. Oli varmaankin aika laskea pois valvontavuorolla olevat, ajatteli hän ja nousi istumaan vuoteessaan, mutta kun hän kuunteli, vallitsi hänen ovensa ulkopuolella syvä äänettömyys niiden alinomaa edestakaisin kulkevien hiljaisten askelten asemasta, jotka eivät sairashuoneessa milloinkaan tauonneet. Silloin hän muisti: hän oli kotona. Hän nojautui jälleen tyynyihin, kohotti kätensä ylös ristiin päälaelleen ja tuijotti pimeyteen. Aluksi tuotti hänelle voimakasta mielihyvää tunne, että sai jäädä makaamaan, nukkumaan, — kuinka usein hän olikaan sairaalassa sitä toivonut; mutta uni ei tullut ja eileniltaiset kuvat nousivat jälleen hänen mieleensä, hänen isänsä kalpeat kasvot, täti Arabellan kapea, tumma olemus, sellaisena kuin hän seisoi keskellä salia ja avuttomana itki. Hän nousi ylös. Ei, tämä tuskallinen toivottomuus, joka eilen illalla oli tehnyt hänet kipeäksi, ei enää saisi häntä valtaansa. Hän sytytti kynttilän ja alkoi pukeutua. Se virkisti häntä; hän ajatteli lapsuusaikojaan, kuinka pikku Fastrade oli unohtanut kirjoittaa ranskan kirjoitustaan ja pukeutui viluissaan talviaamuna kynttilän valossa, kaikkien muiden vielä nukkuessa.

Pitkässä huoneiden rivissä vallitsi vielä pimeys. Joku piika kulki äänettömänä edestakaisin, jalkaan pistetty kynttilänpätkä kädessään, ja pieni liekki loi seinille suuria, häilyviä varjoja. Mahtavien kaakeliuunien edessä oli harmaita olentoja, jotka latoivat puita pesään, sytyttivät ne, ja märät halot alkoivat äkäisesti rätistä. Kummastuneina ja peloissaan kuin aavetta katselivat palvelijat Fastradea, kun hän äkkiä ilmaantui heidän joukkoonsa ja hitaasti astui huoneiden läpi. Fastradesta oli kuin voisi hän nyt hiipiä kaikkiin näihin huoneisiin, kun ne näyttivät nukkuvan pimeässä tai lepattavassa uuninvalkeassa, löytääkseen niistä kaiken sen, mikä hänelle kerran oli ollut tuttua ja rakasta. Salin viereistä huonetta valaisi uunin tuli kirkkaasti, ja uunin edessä istui Merlin, vanha setteri, ja katseli miettiväisenä tuleen; kun Fastrade astui sisään, käänsi se päänsä häntä kohden ja katseli häneen rauhallisesti. "Merlin", sanoi Fastrade, ja silloin se nousi hitaasti, tuli hänen luokseen ja hieroi pehmeästi päätään hänen polviinsa; Fastraden mieleen johtui se hiljainen, väsynyt tapa, jolla Arabella täti eilen oli tervehtinyt häntä. "Tule, Merlin, lämmitellään", sanoi hän ja istuutui uunin edessä olevalle tuolille; Merlin asettui hänen viereensä ja molemmat tuijottivat nyt valkeaan, ja Fastradesta tuntui, kuin ei hän milloinkaan olisi ollutkaan poissa, kuin ei hän olisi lakannutkaan kuulumasta tähän ihmeelliseen, vanhaan taloon, jonka hämärissä, unisissa sopissa kaikkialla näytti asustavan äänetön valitus.

Mutta lämpimässä istuminen teki raukeaksi, sitä paitsi oli Merlinin mustassa kuonossa, sen ruskeissa silmissä, jotka lieden valossa tulivat lasimaisen kirkkaiksi, niin toivottoman rauhallinen katse, kuin ei elämässä enää olisi voinut tapahtua mitään. Kärsimättömänä nousi Fastrade, kulki jälleen huoneiden läpi; ikkunanluukut olivat avatut, valkea, usvainen talviaamu katsoi sisään ikkunoista. Fastrade katsahti pihalle, tallit ja palkollisten rakennus seisoivat siinä niin epämiellyttävän selvinä kuin esineet näyttäytyvät nousevan auringon valossa. Ulkona oli varmaankin hyvin kylmä; avoimesta tallinovesta tuli höyryä, palvelijain rakennuksen portaille ilmestyi Ruhke, muodottoman suurena ja paksuna, kokonaan pitkään lammasnahkaturkkiin verhoutuneena, kasvot kalpeina ja pöhöttyneinä. Alakuloisena silmäili hän itsellisten rakennuksille johtavaa tietä pitkin, ja tätä tietä myöten tuli pitkä jono harmaita olentoja hitaasti ja vastahakoisesti; vaaleita, rumanvärisiä täpliä kaiken tämän valkean keskellä. Fastradea puistatti; kuinka hirvittävän ilottomalta näytti hänestä tämä harmaa jono, täytyikö täällä tosiaan kaiken olla noin ilotonta, täytyikö täällä, mihin katsoikin, tehdä kipeää, eikö täällä milloinkaan päässyt irtautumaan tuosta säälistä? Hän kääntyi poispäin, salissa kohtasi hän pienen palvelustytön; ruusunpunaisessa karttuunipuserossaan, punainen huivi päässään seisoi hän siinä, posket pakkasesta hehkuvan punaisina, pienet silmät kirkkaina. Kun tyttö näki Fastraden, nauroi hän, avasi leveän, punaisen suunsa ja näytti valkeat hampaansa. Fastrade nauroi myöskin: "Trine, sinähän se olet", sanoi hän, "sinusta on tullut suuri ja sinusta on tullut kaunis." Trinen kasvot punastuivat kauttaaltaan, hän suoristi ruumistaan ohuen puseronsa alla ja ravisti sitä hiukan, kuin olisi hänestä suurena ja sievänä oleminen tuntunut miellyttävältä ja lämpimältä. "Tänään tulee pakkanen", jatkoi Fastrade vain pidättääkseen tyttöä vielä luonaan, nähdäkseen tämän nuoren, värikkään ja nauravan olennon vielä edessään. "Niin, neiti." — "Mutta kaunis ilma tänään tulee." — "Niin, neiti." Nyt nousi aurinko, ruusunpunaista valoa virtasi saliin, liukui yli tumman paneelauksen, tarttui kattokruunun kristalleihin. Trine seisoi siinä, aivan ruusuisen hohteen punaamana, ja nauroi leveätä nauruansa. Fastrade tunsi, miten valo tulvasi hänenkin ylitsensä, tunsi myöskin olevansa nuori ja kaunis. "Kas tuossa on aurinko", sanoi hän. — "Niin, nyt se nousee", sanoi Trine ja juoksi nauraa kikattaen huoneesta.

Nyt alkoi talossa syntyä liikettä, Christoph tuli kattamaan aamiaispöytää, mamseli Grün ilmestyi näkyviin, kantaen tarjottimella tuoreita sämpylöitä, hän tervehti Fastradea äänekkäästi: "Armollinen neiti tulee taas tänne emännöimään, se on meistä hyvä, mehän täällä vallan homehdumme. Niin, Fastrade tahtoi jälleen emännöidä täällä; hän ryhtyi niinkuin ennenkin järjestämään aamiaispöytää, pani sämpylät leipäkoriin ja asettui samovaarin luokse valmistamaan teetä. Täällä piti, täällä täytyi jälleen tulla miellyttävää. Kun paroonitar Arabella astui ruokasaliin, oli hän niin hämmästyksissään, että hän pani kätensä ristiin ja alkoi itkeä, mutta Fastrade kävi kärsimättömäksi…Täällähän ei ole mitään itkettävää, täti, tulehan istumaan, tee on valmista." Kun vanha nainen istui paikallaan, pyyhki hän silmiään ja sanoi miettivästi: "Lapsi, eikö ole ihmeellistä, muulloin, kun yksin istuuduin paikalleni, paleli minua aina niin kovin, nyt ei minua lainkaan palele."

Talvinen päivä oli käynyt aivan valoisaksi, huoneet olivat täynnä keltaista auringonpaistetta, parooni ilmestyi huoneestaan, kävelläkseen Christophin käsivarteen nojaten hitaasti huonerivin lävitse, hän pysähtyi Fastraden eteen, katsoi häneen ankarasti ja sanoi: "Lapseni, oletko löytänyt velvollisuuspiirisi?"

"En tiedä, isä", vastasi Fastrade ja punastui.

Parooni mietti hiukan ja kysyi sitten: "Menetkö tänään lehmiä katsomaan?"

"Lehmiä katsomaan?" Fastradea ihmetytti; hän ei ollut milloinkaan käynyt lehmien luona.

"Hyvä, jättäkäämme se huomiseksi", jatkoi parooni, "mutta isännän silmä ruokkii karjaa." Mennessään edemmäksi lisäsi hän vielä: "Muuten syömme täsmälleen kello yksi, lääkäri on määrännyt niin."

Velvollisuuspiiriä ei Fastradella ilmeisesti vielä ollut. Hän kuljeskeli huoneissa ja kosketteli huonekaluja, kuin olisi hän tahtonut herättää ne ja ilmoittaa, että hän oli siinä. Vihdoin meni hän kirjoitushuoneeseensa ja istuutui. Tuossa oli hänen kirjoituspöytänsä, tuossa olivat hänen tavaransa ja kirjansa, mutta ne eivät vielä sanoneet hänelle mitään, hänellä ei vielä ollut mitään suhdetta niihin. Hän ei enää ollut tottunut sellaiseen, että hänellä oli kokonainen päivä edessään, jonka suhteen hän saattoi itse määrätä. Sairaalassahan jokainen hetki oli pakottanut määrättyyn työhön. "Mitä teinkään ennen tähän aikaan?" kysyi hän itseltään. Silloin kohosi jälleen hänen mieleensä entisyyden muisto ja sen mukana Arno Holstin kaunis, hoikka olemus. Kuinka selvästi muistikaan hän nyt illan, jolloin hän ensi kerran tiesi rakastavansa Arno Holstia tai oli päättänyt rakastaa häntä. Hän istui pianon ääressä ja soitti Mendelssohnia, Arno Holst seisoi hänen takanaan ja kuunteli. Lopetettuaan antoi hän käsiensä vaipua syliinsä, Arno Holst nojasi pianoa vastaan ja alkoi puhua äidistään; hän oli myöskin niin kauniisti soittanut Mendelssohnin lauluja. Hän muisti sen sangen hyvin, vaikka hän äitinsä kuollessa vasta oli pieni poika, siksipä nämä säveleet hänen mielestään olivatkin niin kotoisia ja turvallisia, sillä äitinsä kuoltua oli hän jäänyt kodittomaksi ja yksinäiseksi, ja yksinäisyys oli kai hänen kohtalonsa. Se oli liikuttanut Fastradea. Hän oli mennyt ulos puutarhaan; hän muisti selvästi tämän varhaiskevään illan: lauha tuuli puhalsi lehdettömiin puihin, hopeinen kuunsirppi oli taivaalla, puiston tiet olivat märkiä, kaikkialla juoksi ja solisi pikku puroja ja tuoksui voimakkaasti kostealta maalta. Siellä oli sääli Arno Holstia kohtaan voimakkaasti vallannut hänen mielensä, ei sääli, joka tekee kipeää, vaan sääli, joka huumaa. Ei, hän ei tahtonut, että hän oli yksin, ja sitten oli hänen mieleensä johtunut, että se saattoi olla rakkautta, ja tämä ajatus oli tehnyt hänet onnelliseksi. Hän oli äkkiä tuntenut, että tytöstä, joka kostealla puistotiellä kulki eteenpäin kevättuulta vastaan, oli tässä silmänräpäyksessä tullut jotain aivan erikoista, toisen kohtalo ja onni. Hän ei ollut pitkään aikaan ajatellut tuota iltaa, sillä toinen mielikuva oli häivyttänyt sen hänen mielestään, Arno Holstin kuva sellaisena kuin hän makasi sairaalassa vuoteellaan sisäänpainunein poskin, kuumehohteisin silmin ja kuoleman väsyneenä yskänkohtauksista, jotka vapisuttivat häntä. Hän oli puhunut vain vähän Fastradelle, likinäköiset, ruskeat silmät olivat katsoneet häneen kiihkeinä ja nälkäisinä, ja kun Fastrade jollain tavoin auttoi häntä, oli hän hymyillyt väsyneesti ja kiitollisesti. Vain eräänä viimeisistä öistä, jolloin hän istui hänen vuoteensa ääressä, oli hän äkkiä sanonut selvästi ja ikäänkuin olisi hän ollut vihoissaan: "Sinä et saa olla niin uskollinen ja sääliväinen, se tuottaa liian paljon tuskaa."

Christoph tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Parooni istui jo nojatuolissa pöydän ääressä, hän oli antanut Christophin pukea hänen ylleen mustan takin, muuten ei ruoka olisi hänelle maistunut. Myös Couchon istui paikallaan, harmaan samettimyssyn verhoama pää syvään painuneena lautasta kohti. Paroonitar tarjoili soppaa. Aterian aikana puhuttiin naapureista. "Port'eilla", sanoi paroonitar, "ei ole myöskään oikein hauskaa, Gertrudin täytyy lopettaa lauluopintonsa ja tulla kotiin, ja isä murisee sitä, että hän lähti, ja murisee myös sitä, että hän tulee takaisin, vanha Port on viime aikoina käynyt oikein ikäväksi. Niin, ja Egloffit, vanha paroonitar tulee joka päivä yhä ylhäisemmäksi, hän ei enää puhu muusta kuin niistä ajoista, jolloin hän oli hovinaisena, ja hänen pojanpoikansa, Dietz, tulee joka päivä yhä hurjemmaksi, elää kuin viimeistä päivää, kutsuu kaikellaisia vieraita, pitää pitoja, metsästyksiä, rekiretkiä, ja yöt hän istuu vihreän pöydän ääressä ja pelaa ja pelaa, on aivan sääli kaunista tilaa ja sievää omaisuutta. Ja sitten, minähän en sitä tiedä, mutta ihmiset kertovat, kuuluu hän nykyään olevan paljon Dachausenien luona ja vallan hurmaavan pikku rouvan. Minua surettaisi se kunnon Dachausenin puolesta. No rouva Dachausenista en tahdo mitään pahaa ajatella, mutta näitä naisia, jotka eivät kuulu seurapiireihin, ei milloinkaan tiedä. Ah niin, on se sangen surullista, niin nuori mies, jolla ei ole lainkaan tuntoa."

Fastrade nojasi tuolinsa selustaan, niinkuin ei syöminen enää olisi häntä haluttanut, ja sanoi: "Mutta olla iloinen ja onnellinen, sitä ei siis täällä kukaan osaa."

"Rakas lapsi", sanoi paroonitar, "jokaisellahan on surunsa." Silloin pani parooni kahvelinsa pois, ojentautui suoraksi ja sanoi ankarasti ja hiukan vaivalloisesti: "Ei riitä se, että on syntynyt aatelismieheksi, täytyy myöskin tahtoa olla aatelismies."

"Olet aivan oikeassa, veli rakas", keskeytti hänet paroonitar, joka pelkäsi hänen kiihoittuvan. Couchon taivutti päätään syvälle lautasta kohden ja mumisi: "Un bel homme tout de même!"

Iltapuolella, kun parooni ja paroonitar olivat vetäytyneet huoneisiinsa, oli aina uninen hiljaisuus vallinnut talossa. Fastraden täytyi ajatella Bolko parkaa, joka poikana useasti oli sanonut: "Tähän aikaan tuntee vastustamatonta vetoa kaikissa jäsenissään, täytyy, täytyy tehdä jotakin luvatonta." Hänkään ei rakastanut tätä räikeänkirkkaan iltapäiväauringon ja alaslaskettujen ikkunaverhojen hetkeä. Kun valo alkoi käydä punertavaksi ja aurinko oli alhaalla metsänreunassa, silloin poistui talosta kuin raskas paino ja Fastrade tunsi uutta toimintahalua. Hän meni ulos metsään, oli kaunista kulkea noin auringon laskiessa aivan ruusunpunaisen metsän halki, tiet loistivat kuin kirjava lasi, koko ilma oli täynnä väriä, kaikki näytti silloin tunteellisen hennolta, yksinpä työmiesten harmaat haahmot ja harmaat talotkin, joita kohti he hitaasti ja väsyneinä menivät. Mutta tässä valaistuksessa ei mikään näyttänyt surulliselta, ja Fastrade ajatteli, että heistä tuntui tällä värikkäällä hetkellä yhtä lohdulliselta kuin hänestäkin. Kun hän saapui metsään, oli aurinko laskenut, kaikki oli jälleen hiljaisena ja valkeana hänen ympärillään, tuore lumi lepäsi pehmeänä patjana puunrunkojen välillä, kuusen oksat kannattivat sitä suurilla, levitetyillä käsillään, ja salaperäisen hiljaista oli täällä, missä suuret, rauhalliset puut sovinnossa seisoivat toistensa rinnalla vaikenevassa kauneudessaan. Kuului pehmeä ääni, kuin olisi askeleita mennä suhahtanut hänen ohitseen erilaisella alustalla, ja jänis hypähti tien yli ja sukeltautui jälleen pehmeään lumipatjaan, sen täytyi tuntua hyvältä, ajatteli Fastrade. Niin, hän olisi mielellään myös seisonut yhtenä tuollaisena puuna, liikkumattomana hämärässä, kietoutuneena kaikkeen tähän viileään valkeuteen ja ottaen osaa tähän salaperäiseen vaikenemiseen ja unelmoimiseen. Mutta kun hän tahtoi syvemmäs metsään, pudottivat kuuset lumitaakkansa, männyn latvasta lähti korppi äänekkäin siivenlyönnein lentoon. Syntyi epäjärjestystä, hän tunsi olevansa tunkeilija. Hän oli kulkenut metsäpolkua pitkin, nyt tuli hän vanhaan hongikkoon, korkeina ja aivan suorina kohosivat honkien rungot ja niiden lumiset latvat tähtiä kohden. Täällä saattoi Fastrade esteettömästi kulkea, täällä oli niin juhlallista, niin pyhää, ettei sellainen pieni tunkeilija kuin hän voinut häiritä. Hän nojasi muuatta kylmää runkoa vastaan ja katseli ylös; eräässä liikkumattomassa honganlatvassa näytti kuunsirppi riippuvan. Kuinka usein olikaan Fastrade nähnyt sen riippuvan siellä, kuinka hyvin tunsikaan hän nämä puut! Kaikkina vuoden ja vuorokauden aikoina oli hän ollut niiden luona, keväällä, kun tuuli huojutti vanhoja latvoja, jotka humisivat syvästi ja metallinheleästi, ikäänkuin olisivat ne äkkiä alkaneet taistella keskenään, tai kuumina puolipäivän hetkinä, jolloin täällä tuoksui niin voimakkaasti päivän paahtamilta neulasilta ja haukka leijaili latvojen yläpuolella. Fastrade painoi poskensa runkoa vastaan, nyt vasta tunsi hän aivan selvästi, että hän oli kotona.

Kukkulalta, jolla hongat seisoivat, katseli hän säästettyä nuorta kuusimetsikköä, se oli Padurenin metsän rajalla, sen takaa alkoi Sirowin metsä, mutta siellä oli kaikki muuttunutta; aikaisemmin oli siellä ollut vanhojen kuusien tiheä seinä, nyt oli siellä autio, tyhjä lakeus, suuret rungot olivat kaadetut maahan ja puoleksi lumen peitossa kuin vainajat käärinliinoissaan, kannot, lumen peittäminä, kohosivat kuin pienet valkeat hautakummut, ja kaikki tämä täällä metsän ylhässä hiljaisuudessa teki sen vaikutuksen, kuin olisi täällä tehty rikos, kuin olisi raa'asti kukistettu jotain korkeata ja ylevää. Tämä näky tärveli Fastradelta koko hänen mielialansa juhlallisuuden, hän lähti kulkemaan rinnettä alas takaisin kuusitiheikköä kohti. Täällä oli tullut jo miltei pimeä, ja äkkiä tuntui hänestä, kuin asuisi tässä hämärässä, jossa suuret valkeat puut seisoivat äänettöminä, yksinäisyys, joka melkein peloitti häntä. Hän riensi pitkin metsäpolkua, saapuakseen maantielle; täällä oli valoisampaa, täällä saattoi hän jälleen nähdä kuun, ja äkkiä oli koko metsä täynnä kirkasta, iloista kulkusten kilinää. Fastraden ohi kulki jono rekiä, etumaisena suuren, mustan hevosen vetämä, siinä istui mies ja hänen vieressään nainen, jonka valkea harso liehui. Fastrade kuuli miehen nauravan ja hänen äänensä sointui kirkkaana talvi-iltaan: "Niin, siinäpä se on, me olemme tulleet liian viisaiksi eksyäksemme, vahinko kyllä!"

Toisia rekiä seurasi, herroja ja naisia istui niissä, kaikki juttelivat, kevyt tuuli toi sikaarin tuoksua Fastraden luokse ja naisääni sanoi, juuri kun reki aivan läheltä sivuutti hänet: "Ken tuolla seisoo noin tummana, salaperäisenä?"

"Yksinäisyys itse", vastasi miehen ääni ja nauroi. Samassa he olivat jo ohi; vain kulkusten ääni, kirkkaana ja puheliaana, kuului vielä kauan. Fastrade lähti kotimatkalle, helisevä elämä, joka oli kulkenut hänen ohitseen nauruineen, liehuvine harsoineen, sikaarintuoksuineen ja kulkusten kilinöineen, oli tehnyt hänet vallan lämpimäksi. Hyvä, että tuollaista vielä oli olemassa, kotona hän olisi voinut sen melkein unohtaa.

Kun hän jälleen istui kotona isänsä huoneessa ja kuunteli, miten Ruhke paksulla, narisevalla äänellään puhui öljykakuista ja vasikoista ja parooni antoi päänsä painua rinnalle ja torkahti, lampun valon langetessa hänen suurelle, paljaalle päälaelleen, silloin kaikui kulkusten kirkas nauru lumisen metsän keskeltä yhä hänen korviinsa ja muistutti häntä siitä, että tuolla ulkona, hiljaisten kammioiden ulkopuolella, elämä vaelsi iloisesti eteenpäin pitkin teitä.

VIIDES LUKU.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun Fastrade iltahämärissä palasi kävelyltä, sanoi paroonitar hänelle: "Rakas lapsi, isäsi on kysynyt sinua, tiedäthän hänen tahtonsa olevan, että olet saapuvilla kaikista tilaa koskevista asioista puhuttaessa." — "Niin, niin", sanoi Fastrade, "kunhan vain ymmärtäisin jotain niistä. Tähän saakkahan olen ainakin tällaisissa asioissa ollut mukana vain dekoratiivisena laitoksena. Mistä on nyt sitten kysymys?"

"Nuori Egloff on täällä", kertoi paroonitar, "luulen että metsärajassa on jotain epäselvää."

Fastrade huokasi: "Hyvä jumala, metsärajaa en ole vielä koskaan ajatellut. Hyvä, minä menen." Hän hipaisi kädellään iltasumusta kosteata tukkaansa ja "miltä näytänkään" miettien astui hän sisään.

Isänsä huoneessa tapasi hän Dietz von Egloffin. Hän oli tuntenut tämän jo kauan, olivathan he naapurien lapsia ja leikkitovereita, ja ensi katseelta näytti, kuin ei hän olisi paljoa muuttunut. Vartalo oli vielä nuorekkaan solakka ja notkea, keskeltä jakaukselle kammatut, vaaleat hiukset antoivat otsalle, antoivat koko kapeille kasvoille nuorekkaan ilmeen, ja silmät olivat yhä vielä omituisen tummat. Kun hän nousi ja puristi Fastraden kättä, hymyili kaunis suu yhä vielä tuota hiukan vinoa hymyä, jonka Fastrade tunsi jo hänen poika-ajaltaan. Muuten oli hän hyvin muodollinen, kumarsi syvään ja sanoi mitä kylmimmän kohteliaalla äänellä: "Minua ilahduttaa, armollinen neiti, että jälleen olette seudullamme."

"Niin, ah niin, minua myöskin", vastasi Fastrade ja punastui. Hän tunsi olevansa hämillään ja lisäsi sen vuoksi jotain, mikä ei häntä itseäänkään miellyttänyt, kun hän oli sen sanonut. "Täällä on siis kysymys liikeasioista?"

"Niin", sanoi parooni, "istu lapseni, Egloff on tullut puhumaan metsäin rajasta. Egloff, selittäkää asia hänelle."

Egloff hymyili jälleen, mutta muuttui sitten vakavaksi ja puhui tyynellä liikemiesäänellä, pannen sormenpäänsä varovasti vastakkain: "On siis kysymys seuraavasta. Olen tehnyt suurehkon metsäkaupan ja hakkautan parhaillaan metsääni Padurenin metsän rajalla."

"Sen olen nähnyt", pääsi Fastradelta äänellä, joka ilmaisi harmia.

"Te olette nähnyt sen?" kysyi Egloff ja katsahti Fastradeen tarkkaavasti. Silloin huomasi Fastrade, että hänen kasvonsa eivät kuitenkaan olleet aivan samanlaiset kuin entisen leikkitoverin, ne olivat hyvin kalpeat, ne olivat terävämmät ja jännittyneemmät, entinen kirkas, huoleton iloisuus oli poissa. "Todellakin, minä olen nähnyt sen", vastasi Fastrade, "siellä näyttää sellaiselta kuin taistelukentällä."

Egloff kohautti olkapäitään: "Niin, kauniilta ei se näytä", sanoi hän miettiväisesti, "eikä se kaunista olekaan; taistelukenttä, sanotte te, siis taistelu, jossa me olemme voittaneet metsän. Mutta sitten, kun me olemme voittaneet koko metsän, olemme kuitenkin itse voitettuja."

Parooni katsahti ylös, silmäili tyytymättömänä Egloffia ja sanoi opettavalla äänellä: "Metsät ovat perheillemme oikeastaan sitä, joka yhdistää sukupolvia toisiinsa, me nautimme sitä, mitä esi-isämme ovat hoitaneet ja istuttaneet, ja me hoidamme ja istutamme tulevia sukupolvia varten." Puheen loppu kuului väsyneeltä eikä enää niin vakuuttavalta, parooni antoi jälleen päänsä painua alas rinnalle. Egloff oli kuunnellut hartaasti, niinkuin kaikkien seudun nuorten tapa oli vanhan paroonin puhuessa, sitten sanoi hän, ja Fastrade tunsi taasen entisen poikamaisen äänensävyn: "No, minä olen juuri nyt siinä asemassa, että minun täytyy nauttia sitä, mitä esivanhempani istuttivat, mutta", jatkoi hän kääntyen Fastradeen, "te olette näin lyhyessä ajassa ennättänyt jo tarkoin katsella maatilaanne."

"Eilen illalla läksin ulos metsään", vastasi Fastrade, "ja kun seisoin honkamäellä, kaipasin vastapäätä ollutta kaunista vanhaa kuusimetsää."

"Niin, hm, se on poissa", lausui Egloff, tiivisti kulmakarvojansa ja katseli kynsiänsä, kuin olisi tämä hänestä todellakin ollut epämiellyttävää; sitten katsahti hän ylös ja hymyili: "Sitten se kai olitte te, joka eilen illalla seisoitte niin tummana metsänreunassa, kun ajoimme ohitse."

"Niin, se olin minä", vastasi Fastrade, "ja joku herroista sanoi:
'Tuolla seisoo yksinäisyys itse'."

"Oo, se oli kreivi Betzow", huusi Egloff, hän tahtoo aina sanoa jotain runollista ja sanoo silloin joka kerta tyhmyyden. Miksi olisitte Te yksinäisyys? Mehän olimme hyvin seuranhaluisia nuoruudessamme. Muistatteko katrilleja, joita yritimme ratsastaa metsäniityllä, Te, Gertrud Port, Dachausen ja minä. Dachausen oli juuri tullut vänrikiksi ja oli senvuoksi minua suunnattomasti ylempänä, hän teki myös suuremman vaikutuksen naisiin, se harmitti minua ja minä vaadin hänet kaksintaisteluun, mutta hän sanoi aivan isällisesti: "Älä tee itseäsi naurettavaksi, poikaseni."

Fastrade nauroi: "Niin, niin, ja minun Pariksellani ei ollut minkäänlaisia katrillin-taipumuksia."

"Totta", sanoi Egloff, "Paris oli pienen kimonne nimi, koska se oli kaunis ja arka. Mitä siitä on tullut?"

"Paris seisoo vielä tallissa", vastasi Fastrade, "mutta eläinparka on tullut vanhaksi ja surulliseksi, sillä on huonot hampaat eikä se voi kunnolleen purra kauroja eikä heiniä."

Egloff tuli totiseksi, kuin olisi tämä tieto koskenut häneen: "Se on paha", sanoi hän, "tulla kykenemättömäksi syömään kauroja ja heiniä on hevoselle suuri elämänkatastroofi, ja mikäli minä tunnen hevosia, ampuisivat ne kuulan otsaansa, jos voisivat, sen sijaan että ihmiset, kun he eivät enää voi syödä heiniä ja kauroja —"

"Mitä te puhuttekaan", keskeytti Fastrade närkästyneenä, "kuka on sanonut, ettei Pariksellakin vielä ole hyviä aikojansa päivänpaisteessa apilapellolla ja rauhallisia vanhuudenmietteitänsä ja monia pieniä elämäniloja."

"Ja velvollisuutensa", kuului äkkiä paroonin ääni.

Fastrade ja Egloff vaikenivat pelästyneinä, he olivat luulleet vanhuksen torkkuvan, mutta hän olikin kuunnellut. He katsoivat toisiinsa ja näyttivät samanlaisilta kuin ennen lapsuudessaan, pelätessään että täytyisi nauraa. Syntyi äänettömyys. Kun ei parooni kuitenkaan sanonut enää mitään, alkoi Egloff jälleen puhua: "Velvollisuudesta puheen ollen johtuu mieleeni, että meidänhän piti puhua muista asioista."

"Niin", vastasi Fastrade, "miten olikaan metsäparkanne laita?"

"Ei, kysymys on teidän metsästänne", oikaisi Egloff, "viidakko on niin peittänyt rajalinjan, että pelkään metsänhakkuun erehdyksestä voivan siirtyä teidän alueellenne. Olisi sen vuoksi hyvä itse paikalla verrata karttoja toisiinsa ja uudelleen hakkauttaa rajalinja."

"Sen ymmärrän", sanoi Fastrade, "siinä tapauksessa lienee Ruhken lähdettävä sinne kartta mukanaan."

Nyt kohotti parooni jälleen päätänsä ja sanoi ääneen ja voimakkaasti: "Rajat ovat pyhiä asioita, omistajan täytyy tuntea rajansa. Sen vuoksi olisi parempi, lapseni, että sinä olisit mukana."

"Onko se tarpeellista?" kysyi Fastrade kummastuneena. "Parooni on aivan oikeassa", sanoi Egloff, "vain siten saa rajankäyntitoimitus tarpeellisen juhlallisuuden." Parooni nyökäytti päätään: "Se on siis päätetty", mumisi hän. Silloin nousi Egloff, sanoakseen hyvästi. Kun hän ojensi Fastradelle kätensä, hymyili hän pilkallista hymyään ja sanoi: "Me tapaamme siis asioissa, niin sanoakseni vastustajina." Sitten meni hän.

Fastrade istuutui jälleen tuoliinsa, hänen isänsä torkahti uudelleen ja vihreän lampunhämärän täyttämän huoneen äänettömyys näytti hänestä tänään erikoisen syvältä.

Egloff astui ulkoportailta rekeensä, joka odotti, peittäytyi vällyihin ja antoi ohjakset kuskille. "Kotiin", sanoi hän.

"Kotiin?" kysyi ajaja kummastuneena.

"Hitto vieköön, niin, kotiin", huusi Egloff kärsimättömästi, ja hevonen lähti juoksuun. Yö oli pimeä, satoi tasaisesti, lumihiutaleita ei voinut nähdä pimeässä, mutta Egloff tunsi ympärillään tuon hiljaisen sateen, joka hitaasti kietoi hänet johonkin kylmään. Hän ei kyllä ollut aikonut ajaa kotiin, hän oli lähtenyt sieltä hyvin pahalla tuulella, ajat olivat huonot, hän oli hävinnyt paljon pelissä, sitten tämä metsäkauppa, joka inhotti häntä, käynti asioiden vuoksi Padurenin vanhan paroonin luona tuntui hänestä ikävältä ja hän oli päättänyt Padurenista ajaa Dachausenille, viettääkseen aikaansa nuoren rouvan seurassa; Dachausen ei ollut kotona ja Lydia oli hänen siellä viimeksi käydessään ilmoittanut miehensä matkustavan ja samalla näyttänyt niin hemmetin viehkeältä. Ja nyt, hänen poikettuaan Padurenissa, oli häneltä halu tuohon matkaan mennyt ja hän ajoi kotiin. Herra nähköön, tuo Fastrade oli sentään yhä sama pystypäinen kaunis tyttö kuin ennenkin. Lämminkatseinen ja rohkea oli hän aina ollut, Egloff muisti, kuinka hän poikana kerran Fastraden seurassa ollessaan oli lyönyt koiraansa, silloin oli Fastrade punastunut, työntänyt pikku nyrkillään häntä voimakkaasti rintaan ja sanonut "hyi!", äänellä, joka tuntui melkein kuin ruoskan sivallus. Siitä lähtien ei Fastrade oikein ollut voinut sietää häntä. Niin, hän oli aina ollut kunnon tyttö, tämä Fastrade, mutta tämänlaiset tytöt ne tavallisesti rakastuivat kotiopettajiinsa, vahinko kyllä! Joka tapauksessa hänessä yhä oli paljo elämänhalua, ja hänestä täytyi tuntua kovalta asua tuossa talossa, missä ei eletty, vaan ainoastaan seurusteltiin. Hän kietoi turkin tiukemmin ympärilleen, häntä vilutti, ei ollut miellyttävää noin hiljaa, hiljaa kääriytyä tähän kylmään, valkeaan lakanaan, ja myöskin suuri, valkea kuusiseinä, jonka lävitse he nyt ajoivat, huokui jäistä kylmyyttä. "Hyvä", ajatteli Egloff, hän viettäisi tänään siis iltaansa kotona, mutta mitä hän tekisi? Viime aikoina oli yksinäänolo alkanut tuntua hänestä tuskalliselta, ei ollut mieluisa ajatus nähdä isoäitiä ja neiti Dussaa tänään; hän siis makaisi huoneessaan sohvalla, joisi punaviiniä ja antaisi Klaus palvelijansa kertoa itselleen juttuja. Kunpa hän vain ei olisi jo osannut kaikkia näitä juttuja seudun tytöistä, ja sitä paitsi mies valehteli ja valehteli huonosti. Ei ollut houkuttelevaa. Jospa olisi ollut edes joku, jonka kanssa olisi voinut pelata korttia, se oli sentään paras keino harmaita mietteitä vastaan. Oli oikeastaan kummallista ja vaikeata selittää, mutta tämä keino ei milloinkaan pettänyt; kun hän istuutui vihreän pöydän ääreen ja otti kortit käteensä, tuli se aina varmasti, tuo kiihoittunut tunne, joka ruumiillisen hyvinvoinnin tavoin tunkeutui vereen ja miellyttävästi hipoi aina sormenpäihin saakka. Sitä voi verrata ainoastaan sen hetken miellyttävään kiihoitukseen, kun ensimäisen kerran tarttuu kaunista naista noin hiljaa takaapäin hartioista eikä tiedä, suuttuuko hän vai onko hiljaa.

Hevonen hypähti äkkiä voimakkaasti sivullepäin ja kuski huusi vihoissaan: "Hoi, hoi, kuka siellä on, ettekö osaa liikkua tiellä?" Pieni hevonen, matala reki, jossa oli lumisia myttyjä, ja luminen mies koettivat vaivalloisesti syvän lumen lävitse päästä kääntymään tien oheen. "Laibe", huusi Egloff, "sinäkö se olet?" "Niin, herra parooni, minä Laibe", vastasi ystävällinen ääni.

"Mitä teet täällä metsässä?"

"Minun on käynyt huonosti", kuului hiljaa valittava ääni, "olen eksynyt metsässä ja nyt ajelen täällä, ja sapatti on tulossa!"

"Sellaista sitä tulee salakuljetuksesta", tuumi Egloff, "mutta voit tulla meille viettämään sapattiasi. Aja eteenpäin, kuski."

"Kiitos, kiitos, herra parooni", huusi Laibe hänen jälkeensä.

"On sekin elämää", ajatteli Egloff, "rämpiä noin yksinään pimeässä metsässä, no, ehkäpä ei olekkaan niin paha kuljeskella tuolla tavalla, kun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, tokko pimeässä löytää oikean tien ja mistä päin tulta mahtaisi näkyä, ehkäpä silloin ei tarvitse ajatella kaikkia mahdollisia, vastenmielisiä tyhmyyksiä."

Nyt saapuivat he Sirowin kartanon pihalle. Vain muutamat suuren talon ikkunoista olivat valaistut. "Ahaa, kukaan ei odota minua", sanoi Egloff ja heitti turkit yltään, "Klaus, menen huoneeseeni, kamiina on lämmitettävä, ja sinä, Joseph, ilmoitat rouva paroonittarelle, etten tule syömään, olen väsynyt ja menen nukkumaan. Sitä paitsi tuot minulle pullon burgundilaista huoneeseeni. Kas näin." Hän meni huoneeseensa, riisuutui, antoi Klausin hieroa ruumistaan kölninvedellä, kääriytyi sitten yönuttuunsa ja heittäytyi pitkäkseen työhuoneensa sohvalle. Joseph toi burgundilaisen, kamiinassa paloi tuli, alkoi olla miellyttävän lämmintä. Egloff sytytti sikaarin, kas niin, nyt kelpasi, puuttui enää vain miellyttäviä ajatuksia, ajatuksia, jotka eivät varomattoman karkeasti kosketelleet kipeätä kohtaa. Mitä siis? Tuossa oli tuo juutalainen, joka harhaili pimeässä, lumisessa metsässä ja rukoili ja tähysteli etäistä valoa, siinä oli jotain, jonka ajatteleminen tässä kamiinavalkean ääressä tuotti hetkisen viehätystä. Mutta se ei riittänyt, ajatukset eksyivät muuhun. Mitä mahtoi se pikku rouva Barnewitzissa nyt tehdä? Hän odotti Egloffia, tämä oli näkevinään, kuinka hän pukeutui häntä varten. Liian paljoa ei hän voinut itseään koristaa, sillä eihän kukaan talossa saanut tietää, että hän odotti ketään, hän oli kai ottanut ylleen tummanvioletin villapukunsa ja pannut helminauhan kaulaansa. Sitten käski hän kattamaan illallispöydän, sytytti salin lamput kamaline tulipunaisine varjostimineen; noihin piireihin kuuluvat naiset luulevat aina, että kun he ovat rakastuneita, heillä täytyy lampuissa olla tulipunaiset varjostimet. Siinä hän istui punaisessa lampunvalossa, kauniit vahanukenkasvot hyvin juhlallisina, hiukset hehkuvan mustina, violetin värisessä puvussaan ikäänkuin kokonaan orvokkeihin käärittynä, ja odotti häntä. Ilta käy yhä myöhäisemmäksi, vahanukenkasvot käyvät yhä jäykemmiksi ja vihdoin hän itkee, niinkuin vain pikku Lydia Dachausen voi itkeä, aivan vaivattomasti vuodattaen kyynelvirran yli kasvojen, jotka eivät ole muuttuneet miksikään, hän itkee niinkuin nuket itkisivät, jos osaisivat itkeä. Egloff hymyili, tuon punaisten lamppujen alla yksinään häntä itkevän naisen ajatteleminen teki hänelle hyvää, ja sitten täytyi hänen äkkiä ajatella Fastradea, lapsuutensa ajan Fastradea, pientä tyttöä, joka puristetulla nyrkillään työntää häntä rintaan ja sanoo "hyi!" Levottomana kääntyi hän, tarttui lasiin ja joi, sitten painoi hän vihdoin sähkönappulaa. Kun Klaus tuli, käski Egloff: "Laibe juutalainen tulkoon luokseni, kun on päättänyt rukousmenonsa."

"Kuten käskette", sanoi Klaus. Egloff heittäytyi jälleen pitkäkseen, imi sikaariaan ja odotti kärsimättömästi Laiben tuloa.

Hetken kuluttua avautui ovi varovaisesti ja juutalainen työntäytyi huoneeseen, hänen vihreänharmaa takkinsa oli tiiviisti napitettu, harmaat hiukset ja harmaa, paksu parta olivat tasatut ja hänen kasvonsa vääntyivät sanomattoman rakastettavaan, ystävälliseen hymyyn. Hän kumarteli moneen kertaan, hieroi käsiänsä ja sanoi: "Hyvää sapattia, herra parooni, hyvää sapattia."

"Saat asettua tuonne kamiinan ääreen lämmittelemään", viittasi Egloff, "jos haluat, voit myös istuutua tuolle pienelle tuolille." Laibe istuutui, pani kädet polvilleen ja hymyili yhä itsekseen samaa imelää hymyään. Egloff silmäili häntä tarkasti. "Mitä on tapahtunut", kysyi hän sitten, "vielä äsken sinä ryömit lumessa tuolla pimeässä metsässä kuin vikisevä jänis ja nyt tulet tänne, hierot käsiäsi ja näytät siltä kuin viettäisit häitäsi."

"Katto pään yllä, herra", sanoi Laibe, "on kai hyvä asia, ja lämmin huone on myös hyvä asia, miksi en siis iloitsisi?"

"Siinäkö kaikki?" sanoi Egloff.

Laibe kävi totisemmaksi, siveli kädellään partaansa ja pyöritti kirkkaita, siirapinvärisiä silmiään. "Tätä nyt ei herra parooni ymmärrä, se kuuluu meidän uskontoomme, tänään täytyy olla iloinen, tahtoi tahi ei."

"Niinkö, vain siksi että käsketään", sanoi Egloff.

"Että käsketään", vahvisti Laibe. "Koko viikon sitä petkuttaa ihmisiä ja on peloissaan ja yhtenä päivänä muistaa, että kaikki kerran on muuttuva hyväksi. Sellainen on lupaus, ja siis odottaa sitä."

"Odottaa", toisti Egloff pilkallisesti.

"Mitä voi muuta tehdä, odottaa", vastasi Laibe varmasti.

Egloff nousi hiukan koholleen ja sanoi äkkiä tavattoman kiivaasti: "Ja tämä odottaminen tekee meistä kaikista narreja! Odotetaan ja odotetaan, tehdään sitä ja tätä, jotta aika kuluisi, mutta suuri, pääasia, tulee vasta. Ja aika kuluu eikä tule mitään ja me olemme narreja."

Vihaisena heittäytyi Egloff jälleen tyynyille. Juutalainen heitti parooniin pikaisen, pelokkaan katseen, kumarsi ja sanoi hiljaa ja nöyrästi: "Odottaminen ei ole mitään suurille herroille, aatelismiehellä on kuuma veri, hän ei odota mielellään, mutta juutalaisraukalla ei ole muuta."

"Onhan sinulla rahasi", väitti Egloff, "tekeehän se sinut onnelliseksi. Kun olet pettänyt talonpoikaa, silloin olet onnellinen, kun olet kuljettanut jotain salaa rajan yli, silloin olet onnellinen, kun olet ostanut vasikannahan alle hinnan, silloin olet onnellinen."

Laibe pudisti arvelevasti päätänsä: "Onnellinen, loruja, kaunis onni. Silloin on myös se onnellinen, joka on hyvin nälkäinen ja hänen ympärillään on pelkkiä paisteja ja ne höyryävät ja tuoksuvat hyviltä ja hän saa haistella niitä kaikkia, mutta ei koskea mihinkään. Onnellinen, kun aina vaan saan kävellä ja ajaa toisten rahojen ohitse. Ajan tuolla metsässä, kauniita, suuria runkoja, puhdasta rahaa, mutta ei minun rahaani. Kuljen ladon ohitse, se on aivan täynnä rahaa, mutta ei minun rahaani. On sekin onnea." Laibe nauroi pilkallisesti partaansa.

"Sanoppas", alkoi Egloff miettiväisenä puhua, "oletko aina ajatellut rahaa. Olethan ollut nuorikin, ja nuoruudessa on toki myös muita ajatuksia päässä, silloin on myös hauskoja asioita." Mutta Laibe nauroi jälleen hiljaista, pilkallista nauruaan: "Hi, hi, nuoruuteni, hyvä herra, mikä nuoruus se oli. Olin viidentoistavuotias poikaloppi, kun isä pani repun selkääni ja sanoi: Mene ansaitsemaan. No, ja minä menin, ja maantiellä pelkäsin santarmeja ja rajavartijoita ja metsässä metsänvartijoita, ja kun metsässä tuli pimeä, silloin tuli suuria, mustia lintuja, lensi aivan matalalta ja suhisutti siipiään — pelkäsin! Ja kun sitten saavuin talonpojan luokse, pelkäsin kolkuttaa ovelle, ja kun kuitenkin kolkutin ja talonpoika tuli avaamaan, pelkäsin jälleen. Ja minä luulin, että keisari ja ministerit ja herrat ja talonpojat kaikki ovat olemassa vain pelottaakseen juutalaispoika parkaa."

"Mutta etkö toisinaan", keskeytti Egloff, "etkö ajatellut tyttöjä ja sellaisia asioita?"

"Kyllähän niitä oli tyttöjä", vastasi Laibe. "Kun sunnuntaisin tulin talonpoikaistupaan, niin istuivat he pöydässä, tytöt hyvissä leningeissään, puhtaiksi pestyinä, kasvot kuin punaiset omenat, ja poikia oli myöskin, ne laskivat leikkiä heidän kanssaan, ja minä istuin uunin luona ja katselin niinkuin joku katsoo kuvaa; hän ei voi mennä kuvaan eikä kuva astua hänen luokseen. Hyvä jumala minun nuoruuttani! Toisella puolella pikkusen ansiota ja toisella puolella suuri pelko."

Molemmat vaikenivat nyt. Laibe katseli surullisena eteensä ja hiveli käsillään lempeästi polviaan, kuin olisi hän tahtonut lohduttaa itseään. Egloff imi mietteissään sikaariansa. "Hm", sanoi hän vihdoin, "ei ole hullumpaa. Juutalaispoika pimeässä metsässä, aivan pienenä korkeiden puiden alla, ja suuret mustat linnut, jotka itsekseen ääntelevät. Mutta ainaisine pelkoinenne olette kenties oikeassa. Te pidätte vaarallista petoa aina silmällä, me muut, me emme pelkää, ja meidän kimppuumme karkaa se takaa päin."

"Anteeksi, herra parooni", kysyi Laibe liehakoivasti, "mikä peto se on?" Egloff huokasi: "Ah, Laibe rukka, käsitystä siitä, mitä sanotaan runolliseksi kuvaksi, ei sinulla ole. Mikäkö peto se on? Elämä on tämä peto."

"Sangen kaunista", sanoi Laibe ja hymyili mitä rakastettavimmin, "mutta minulla ei ole sellaista hienoa järkeä kuin herra paroonilla, minulla on vain poloinen juutalaisjärki, pää täynnä suruja, se ei voi ajatella niin hienoja ajatuksia."

"Hyvä, hyvä", keskeytti Egloff, "alat käydä epäintressantiksi, ukkoseni, on aika sinun mennä nukkumaan. Hyvää yötä." Laibe nousi, hieroi käsiään, kumarsi ja sanoi: "Hyvin hyvää yötä, herra parooni." Sitten hän meni.

Egloff pysyi vielä hetkisen paikallaan, kamiinan lämpö oli tehnyt hänet aivan veltoksi, ja burgundilainen antoi miellyttävän, keveän huumauksen. Uni kai alkanee maistua, ajatteli hän, ja sitten kaikui äkkiä hänen korviinsa Fastraden ääni, "siellä näyttää samanlaiselta kuin taistelukentällä", oli hän sanonut metsästä ja se kuului yhtä vihaiselta kuin "hyi!" silloin, kun hän oli lyönyt koiraa. Egloff hymyili itsekseen. Suututtaa tämä tyttö kerran niin, että hän tulisi vallan kuumaksi ja hurjaksi, se mahtaisi olla ihanaa. Sitten soitti hän Klausta mennäkseen vuoteeseen.

KUUDES LUKU.

Iltapäivällä teenjuonnin aikaan oli Sirowilla vieraita. Paroonitar Arabella tuli esittääkseen paroonitar Egloffille Fastraden jälleen hänen pitkän poissaolonsa jälkeen, ja paroonitar Port oli siellä mukanaan molemmat tyttärensä Sylvia ja Gertrud. Naiset istuivat paroonittaren huoneessa, jossa oli paksut Smyrnan matot, raskaat, tummansiniset ikkunaverhot, joiden lävitse talvisen iltapäivän kalpea valo tunkeutui vain hillitysti ja miltei unisesti. Ilma täällä oli raskasta, sillä oli lämmitetty kovasti ja tuoksui teeltä ja eräältä hajuvedeltä, josta paroonitar piti. Paroonitar kookkaana, mustassa silkkipuvussaan, kuuskymmenluvun-muotisessa mantiljassaan, istui valtijattaren tavoin nojatuolissaan; kasvot olivat hyvin valkeat ja piirteet säännölliset, kumpaisellakin ohimolla kolme harmaata hiuskiertuvaa ja päässä pitsiliina, joka oli kiinnitetty paksuilla, kultaisilla neuloilla. Hän puhui selvään ja painokkaasti, hän puhui mielellään ja vaati, että häntä kuunneltiin hartaasti. Hän kääntyi molempien vanhojen naisten puoleen ja kertoi heille suurherttuattaresta, jonka luona hän ennen oli ollut hovinaisena. Suurherttuatar oli ollut niin täsmällinen, että jos kamarirouva aamulla toi hänelle paidan, jossa ei ollut järjestyksessä seuraava numero kuin edellisenä päivänä pidetyssä paidassa, hän ei huolinut siitä, vaan oli hyvin vihainen. Ja samoin oli kaiken muunkin, nenäliinojen y.m. laita. Harvinainen nainen. "Erittäin intressanttia", huomautti paroonitar Arabella, "saada kuulla niin ylhäisten henkilöiden intimiteeteistä." "Oo, niistä voisin kertoa paljon", sanoi paroonitar. Muut eivät ottaneet keskusteluun osaa. Gertrudin pieni vartalo vajosi kokonaan suureen nojatuoliin, hän nojasi vaaleine, epäjärjestyksessä olevine kiharoineen selustaa vastaan. Valkeaksi puuteroidut kasvot liian hienoine piirteineen ja liian punainen suu ilmaisivat hiljaista tuskaa. Hän istui siinä nojatuolissaan ja kaipasi intohimoisesti paperossia. Fastrade ja Sylvia näyttivät ajatuksineen olevan hyvin kaukana poissa, ja neiti Dussa käsitteli teekalustoa hiljaa ja varovaisesti, ollakseen häiritsemättä paroonittaren kertomusta. "Oletteko tuntenut Dewitzenit Dresdenissä?" kääntyi paroonitar äkkiä ankaran näköisenä sanomaan Gertrudille ja katsoi häneen samalla paheksuvasti. Gertrud hätkähti, näytti pelästyneeltä: "En", sanoi hän kiireesti. Sitten nojasi hän jälleen mukavasti taaksepäin ja alkoi puhua väsyneesti ja äänessään miltei ylemmyyden sävy: "Ah en, elin kokonaan taiteelleni, minulla oli vain pieni ystävättärien ja ystävien piiri, enimmäkseen taiteilijattaria ja taiteilijoita. Taidehan ottaa ihmisen niin kokonaan."

"Niinkö", sanoi paroonitar, "näitä piirejä en tunne. Meidän nuoruudessamme olivat nämä piirit meistä penikulmien päässä, niin sanoakseni toisessa maailmassa, niistä ei yksinkertaisesti tiedettykään."

Paroonitar Port, joka oli huolestuneena kuunnellut tätä keskustelua, huomautti: "Niin, kuinka ajat muuttuvatkaan. Lapset oppivat ja kokevat nyt asioita, joista me vanhat emme tiedä mitään. Tuntee itsensä vallan tyhmäksi."

Paroonitar Egloff katsahti ylös käsityöstään ja sanoi terävästi: "En tiedä, minä en kaikesta huolimatta tunne itseäni vielä läheskään tyhmäksi. Ja kaikkiin niihin asioihin nähden, joita nuorisomme nyt tahtoo tietää, minä en ole lainkaan utelias."

Syntyi kiusallinen hiljaisuus, ulkona kuului ovi avautuvan ja taas sulkeutuvan, paroonitar ja neiti von Dussa katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja neiti von Dussa kuiskasi: "Parooni." — "Niin", selitti paroonitar, "Dietz parallani on nykyään niin paljo puuhaa metsäkaupoista, hänen täytyy alinomaa ratsastaa metsään tällaisella ilmalla. Dussa hyvä, suostuttakaa te hänet tulemaan tänne ja juomaan lasi teetä, se lämmittää häntä."

Neiti von Dussa meni toimittamaan asiaansa ja keskustelu kävi hajanaiseksi ja laimeaksi. Paroonitar kertoi katarrista, mikä Dietzillä oli ollut aikaisemmin, mutta kaikki odottivat. Kun sitten neiti von Dussa palasi Dietzin kanssa, tapahtui seurassa yleinen vilkastuminen ja kohentautuminen. Dietz oli kylmä matkansa jäleltä ja näytti iloiselta. Hän tervehti naisia ja sanoi: "Täälläpä on lämmin sopukka", ja hänen äänensä kuului kovana ja häikäilemättömänä tässä huoneessa, jossa koko ajan oli puhuttu vain puoliääneen. Hän istuutui Gertrudin luokse, antoi kaataa itselleen teetä, kertoi metsästä ja puujuutalaisista. Kaikki kuuntelivat häntä, paroonitar Egloffin ankarat kasvot tulivat aivan lempeiksi hänen katsellessaan pojanpoikaansa. "Voit huoletta sytyttää paperossisi", sanoi hän, "naiset sallivat sen kyllä."

"Polttaako joku naisista?" kysyi Dietz ottaessaan esille paperossikotelonsa.

"Oi, minulle, olkaa hyvä", huudahti Gertrud intohimoisesti, ja pitäessään savuketta huulillaan ja puhallellessaan savuja kuvastui hänen kasvoiltaan sanomatonta mielihyvää. Dietz hymyili: "Te olitte kuin janoinen erämaassa, paroonitar", huomautti hän. Mutta paroonitar Egloff rypisti kulmakarvojaan ja sanoi: "Ah niin, unohdan yhä, että sellainen on nyt tapa." Dietz alkoi keskustella Gertrudin kanssa teatterista, vanhat naiset ryhtyivät jälleen juttelemaan hillityllä tavallaan, ja kun alkoi tulla pimeä, tuotiin lamput esille. "Meillä on kai vielä hetkinen aikaa bésigue-peliämme varten", sanoi paroonitar. "Sillä välin paroonitar Gertrud varmaankin esittää meille jotakin", ehdotti Dietz, "eteisessä näin nuotit". Vanhat naiset ja Sylvia Port istuutuivat korttipöydän ääreen, musiikkihuoneessa asetettiin kynttilät pianon eteen ja neiti von Dussa valmistautui säestämään Gertrudin laulua. Fastrade ja Egloff istuutuivat huoneen toiseen päähän odottamaan.

"Se on aina ensimäinen asia", sanoi Dietz hiljaa, "kun antautuu taiteelle, niin ei enää käytä tavallisten ihmisten pukuja." Hän katseli tätä sanoessaan Gertrudin hentoa vartaloa, jota verhosi omituista mallia oleva harmaa puku, pitkälle alasriippuvin hihoin. Fastrade ei vastannut mitään, hän ei tahtonut Egloffin kanssa nauraa Gertrud parkaa. Nyt alkoi Gertrud laulaa:

"Vyöryvä vuo,
Humu hongikon,
Uumento vuoren
Asuntoni on."

Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kohottautui varpailleen, hänen kasvonsa saivat tuskaisen ilmeen, kuin olisivat häneen koskeneet nuo voimakkaat, tummat, intohimoiset äänet, jotka kumpusivat esiin hänen suustaan ja kaikuivat hiljaisessa talossa, kuin olisi siellä äkkiä sattunut joku suuri, traagillinen tapaus.

"Liittyvi laine
Laineesehen,
Vierivät multa
Veet kyynelten."

Dietz kumartui Fastradeen päin ja kuiskasi: "Hän ei kestä tuota, tuo ääni tuhoaa hänet."

"Latvoissa tuolla
Pauhaavi yö,
Lepoa vailla
Syömeni lyö.

Kuin iki-malmi
Maan uumenen,
Tuskani mun on
Myös ikuinen."

valitti Gertrudin ääni edelleen, ja kun hän sitten vaikeni, oli vielä hiljaisuudessakin vapisevaa värinää.

Gertrud nojasi väsyneenä pianoon ja neiti von Dussa alkoi rauhallisesti ja kielevästi puhella hänen kanssaan. Viereisestä huoneesta kuului pelimerkkien helinää ja Fastrade saattoi paikaltaan nähdä Sylvian kalpeat kasvot, jotka välinpitämättömästi ja alistuneesti katselivat kortteihin. "Mitä se auttaa", sanoi Egloff hiljaa; "tyttö raukka huumautuu tuskasta ja intohimosta, ja viimeisen soinnun mukana on kaikki lopussa ja hän on jälleen vain Gertrud Port, jolla on hermotauti, joka ei voi enää jatkaa opintojaan ja jota hänen isänsä haukkuu."

"Mutta hänellä on kuitenkin ollut tämä elämys", vastasi Fastrade ja hänen äänensä kaikui niin kiivaana, että Egloff hämmästyneenä katsahti häneen.

Fastraden kasvot olivat ylt'yleensä kyynelissä. "Te itkette?" kysyi
Egloff. "Se johtuu vain musiikista", vastasi Fastrade ja hymyili.

Egloff katseli jälleen käsiään. "No niin", alkoi hän hitaasti, "mutta ettekö tunne, miten täällä, tässä huoneessa kaikki intohimoinen ja elämänhaluinen heti häipyy ja kuolee, miten sen tappaa — kuinka sanoisin — ehtoomainen, isoäitimäinen, sirowimainen? Bésigue-pöydän ääressä he kalistelevat merkkejään, tuoksuu kamiinan kuumentamalta matolta, ja neiti von Dussa luennoi, Goethe ja Schubert ovat kaukana poissa. Hyvä jumala tätä sirowimaista, miten sen näenkään edessäni, olen sen varmaankin lapsena nähnyt kulkevan huoneiden läpi ja vaientavan kaiken elämän, joka pyrki liikahtamaan. Sillä on väljä, ruskea puku, sinisenpunertava myssy, pienet, harmaat kasvot, ja se panee pienen harmaan käden suun eteen ja haukottelee"; hän odotti hetkisen, sanoisiko Fastrade mitään, mutta kun tämä oli vaiti: "niin on Port'eilla, niin on teilläkin, ja se johtuu siitä, että meidän vanhuksemme ovat voimakkaampia kuin me. He tahtovat viettää elämänehtootansa rauhallisesti ja melankoolisesti, hyvä, mutta me saimme kasvaa tuona elämän ehtoopäivänä, meidän täytyy palvella sitä, meidän täytyy elää siinä ja me aloitamme niin sanoakseni elämän illasta. Se on väärin." Hän pysähtyi jälleen ja katsahti ylös. Fastrade istui hyvin vakavana ja työnsi hiukan alahuultaan ulospäin, niinkuin hänellä oli tapana tehdä ollessaan tyytymätön. "Teitä ei miellytä se, mitä sanoin?" kysyi Egloff.

"Ei", vastasi Fastrade, "se kuuluu epämiellyttävältä ja tylyltä."

"Tylyltä?" toisti Egloff miettivästi, "ah ei, tämä ehtooelämä tekee meidät päinvastoin tunteellisiksi. Olen kasvanut täällä ilman tovereita isoäitini hoimissa ja minusta tuli tavattoman hentomielinen poika. Kerran menin puistoon kesäillan hämärässä. Tulin erääseen paikkaan, missä oli pitkille nuorille ripustettu vaatteita kuivamaan, siinä riippui kokonainen rivi miesten paitoja, iltatuuli puhalsi niihin, keinutti niitä hiljaa edestakaisin ja ne kohottivat hihojaan hitaasti ylös ja laskivat ne jälleen väsyneinä alas, se liikutti minua, minä seisoin siinä ja itkin ääneen, totisesti."

Gertrud lauloi jälleen, tällä kertaa Mendelssohnin laulua, kohosi varpailleen, väänteli käsiään.

"Jo syksyinen aurinko laskee,
se lienee mun unelmani."

Hänen koko pientä ruumistaan värisytti jälleen sävelten suloinen surumielisyys, ja kun hän oli lopussa, vaipui hän tuolille ja hengitti syvään. Neiti von Dussa kääntyi heti häneen päin ja alkoi innokkaasti puhua hänelle Mendelssohnista. Egloff kohotti sormeaan ja sanoi hiljaa Fastradelle: "Nyt pitäkää varanne, niin huomaatte, miten sirowilaisuus kohta käy huoneen läpi ja lakaisee Mendelssohnin ulos."

Fastrade rypisti kulmakarvojaan ja sanoi miltei kärsimättömästi: "En ymmärrä, mitä te oikeastaan valitatte, teidän elämänne ei varmaankaan ole ehtoomaista eikä melankolista." Egloff kohautti olkapäitään: "Teen minkä voin, mutta sirowilainen on kuitenkin voimakkaampi. On totta, että toisinaan houkuttelen tänne ihmisiä tai matkustelen tai menen kaupunkiin klubiin ja juon tai pelaan korttia, totta, totta, mutta sirowilaisuus asuu kuitenkin minussa ja kuuluu minuun. Muuten", hän mietti silmänräpäyksen, "teille on kai sanottu, että olen pelaaja."

Fastrade rypisti kulmakarvojaan. Miksi hän tulee kysymyksineen ja tunnustuksineen niin lähelle, ajatteli hän; sitten sanoi hän miltei tahtomattaan: "Miksi te sitten pelaatte?"

"Miksi?" vastasi Egloff miettien, "en tiedä, ehkäpä sen vuoksi että pelissä aina nopeasti tapahtuu ratkaisu, jokseenkin kuin oikein nopeasti ratkeava kohtalo. Elämässähän kaikki muuten saa ratkaisunsa niin hitaasti. Jos tänään toivon jotakin, täyttyy se vasta niin pitkän ajan kuluttua, ettei minulla enää ole siitä mitään iloa, sitähän eletään, kuin olisi aikaa iankaikkisesti." Hän pysähtyi ja katsahti Fastradeen. "Teidän", sanoi hän sitten, "tulisi myös enemmän kiiruhtaa."

"Minun?" Fastrade katsoi häneen vihasta säkenöivin silmin. "Mitä te tiedätte minusta?"

Egloff kumarsi hieman. "Suokaa anteeksi, tosiaankin liian vähän, voidakseni antaa neuvoja."

"Minä", jatkoi Fastrade nopeasti, "minä palvelen mielelläni tuota — kuinka sanottekaan, niiden iltatunnelmaa, joita rakastan ja — ja osaan kyllä muodostaa päivät oman mieleni mukaisiksi." Hän oli hyvin kiihottunut, sillä hän tunsi, että se, mitä hän sanoi, ei ollut totta. Egloff hymyili.

"Te suutuitte minuun jälleen", sanoi hän, "ylipäänsä olette tänään, siltä tuntuu, minua vastaan."

"Tänään?" toisti Fastrade kummastuneena, "olenko sitten ollut teidän puolellannekin?"

Egloff nauroi: "Aivan niin. Minun puolellani oleminen ei kuulu juuri täällä päin tapoihin."

Naiset nousivat korttipöydästä. Portaiden edessä kilahtelivat rekien kulkuset. Vieraat lähtivät pois. Kun talossa oli jälleen hiljaista ja tyhjää, seisoi Egloff hetkisen mietteissään musiikkihuoneessa, sitten kutsui hän Klausin ja sanoi: "Valjastettakoon hevonen, menen vielä kaupunkiin klubiin."

Paroonitar ja neiti von Dussa istuivat jälleen rauhassa arkihuoneessa lampun ääressä, paroonitar kutoi riikinkukonsinistä käsityötään, neiti von Dussa oli asettanut lornetin nenälleen ja avannut kirjan, mutta nojasi päätään tuolin selustaan. Kun Egloffin reen kulkuset kaikuivat sisään, sanoi paroonitar: "Hän menee jälleen ulos." "Niin", sanoi neiti von Dussa. "Hän on taas sangen levoton", tuumi paroonitar. — "Sangen levoton", vahvisti neiti von Dussa, sitten jatkoi hän valittaen: "Kunpa hän löytäisi oikean vaimon." "Niin, tietäisittekö te sopivan?" kysyi paroonitar ärtyisästi. Neiti von Dussa pudisti päätään. "Nämä molemmat tytöt elämyksineen ja kokemuksineen eivät varmaankaan ole sopivat." Paroonitar katsahti käsityöstään ja sanoi terävästi: "Gertrudista on tullut narri, Fastrade lienee kunnon tyttö, vahinko vaan —"

"Niin, vahinko vaan", toisti neiti von Dussa ja kumartui lukemaan kirjaansa.

SEITSEMÄS LUKU.

Oli aamiaisaika, kun paroonitar Arabella huolestuneena kurtisti harmaita kulmakarvojaan ja sanoi Fastradelle: "En ole koko yönä osannut nukkua, ajatus, että sinun täytyy tänään iltapäivällä lähteä metsään tuon raja-asian takia, ei antanut minulle rauhaa. Se ei sovi. Aikaisemmin ei isäsi mitenkään olisi sallinut sitä. Vilustumiseni vuoksi en voi lähteä mukaasi, Ruhkea ei voi ottaa lukuun ja sinun pitää nyt mennä sinne tapaamaan tuota huonomaineista nuorta miestä."

"Huonomaineista?" kysyi Fastrade. "Onko hän sitten tosiaankin huonomaineinen?" Ja Fastrade hymyili tätä sanoessaan hiukan halveksivasti.

"No niin", jatkoi paroonitar kiihoittuneena, "hyväksi ei hänen mainettaan voi sanoa, hänestä saa kuulla kaikenlaista. Hyvä ihminen ei hän missään tapauksessa ole."

"Niinhän täällä on ollut aina", vastasi Fastrade, "ihmisille on nopeasti liimattu nimiliput kylkeen ja niihin kirjoitettu: tämä on huono ihminen ja se pannaan kerta kaikkiaan myrkkykaappiin." Fastrade ihmetteli itsekin sanojensa terävyyttä, ja paroonittaren sisäänpainuneet posket punastuivat hiukan. "Minä en, rakas lapsi", sanoi hän, "ole pannut alkuun hänen huonoa mainettaan, ja missään tapauksessa ei ole sopivaa, että olet siellä yksin. Kirjoitan Gertrud Port'ille ja pyydän häntä saapumaan myös sinne, sitten on teitä edes kaksi."

"Ah niin", sanoi Fastrade, "unohdinkin että taas olen se hyvin suojeltu tyttö, jota täytyy puolustaa ja vartioida ja jota vaarat väijyvät kaikkialla."

"Miten suuressa maailmassa on laita", vastasi paroonitar ankarasti, "en tiedä; täällä on meillä lakimme, ja täällä se ei sovi. Kirjoitan Gertrud Port'ille."

Iltapäivällä kyyditsi Mahling Fastradea metsään. Ruhke ajoi jäljessä reki täynnä karttoja. Oli kylmä, kirkas talvipäivä, Mahling saattoi tuskin pidättää hevosta, jolle sileällä tiellä juokseminen tuotti suurta nautintoa. Fastrade, talvipuku tiukasti napitettuna, saukonnahkalakki otsalle painettuna, tunsi pakkasilman keveän poltteen poskillaan, iltapäiväauringon hohteen lumella ja matkan nopean vauhdin panevan hänen verensä nopeammin kiertämään. Hän oli lapsellisesti iloinnut tästä retkestä, olivathan päivät kotona niin yksitoikkoisia, että tuskin huomasi elävänsä. Täällä keskellä tätä säteilyä ja huminaa oli yksinkertaisesti mahdotonta uskoa, että oli olemassa jotain sellaista kuin Couchon korttiensa ääressä. Nyt poikkesivat he metsätielle; se johti lumisten kuusien alitse, pitkiä, valkeita käytäviä myöten; tuoksui kovasti lumelta ja hartsilta ja kaikkialla kipenöi ja nirskui, kuin olisi ajettu valkean silkin ylitse. Kukkulalla seisoivat vanhat hongat jäykkinä ja heleinä sinistä taivasta vastaan. Kun he olivat kiertäneet kukkulan ympäri, ajoivat he lyhyttä, ahdasta tietä myöten nuoren kuusimetsikön lävitse, sitten pysähtyivät he. Heidän edessään oli aukeama, joka oli täynnä ihmisiä ja hevosia. Suuria hirsiä sidottiin kiinni rekiin; takkuisia hevosia, joiden harjat olivat huurteessa, ajettiin äänekkäin huudoin; kaikkialla seisoi miehiä, harmaita, paksusti puettuja olentoja suurine nahkalakkeineen ja punaisine nenineen. Ja niiden joukossa kuljeskeli Egloff turkislakki takaraivolla, kädet lyhyen metsästysturkin taskussa, näiden kömpelöiden olioiden joukossa hyvin solakkana ja nähtävästi huolettomana ja joutilaana keskellä meluisaa, ankaraa työtä. Kun hän huomasi Fastraden reen, tuli hän luokse ja tervehti: "Ah, liiketuttavamme", huusi hän ja nauroi ilmeisesti iloissaan. Hän auttoi Fastraden reestä. "Nähkääs", sanoi hän, "tämä täällä on nyt minun valtakuntaani. Ruma, vai kuinka?"

"Niin", sanoi Fastrade, "se on ruma."

"Itse sen varmaankin selvimmin tunnen", jatkoi Egloff, "se on suorastaan vastenmielinen, likainen. Näettekö tuota tuolla?" Hän osoitti kaupunkilaispalttooseen puettua herrasmiestä, joka seisoi työmiesten keskellä muistikirja kädessä; häntä näytti kovasti palelevan, hänen kasvonsa olivat sinipunaiset, punainen parta huurteessa, mutta räikeänruskeat silmät seurasivat rauhallisen ja kylmän tarkasti, mitä ympärillä tapahtui.

"Se on herra Mehrenstein", sanoi Egloff, "esittelenkö hänet teille?"

"Oh, älkää", vastasi Fastrade, "hänhän on vihollinen." Egloff nauroi: "Aivan niin, Mehrenstein on vihollinen. Mihin Mehrenstein ilmaantuu, siellä tulee metsästä laskupöytä. Kuin paha tuhohyönteinen hävittää hän metsän. Minusta tuntuu, että pelko värisyttää puita, kun Mehrenstein käy metsän lävitse."

Tahtomattaan katsahti Fastrade taaksensa, Padurenin metsän honkiin päin. Egloff nauroi: "Te katselette omia honkianne", sanoi hän. — "Oh, ne eivät pelkää", vastasi Fastrade. — "Ei ole niin varmaa", arveli Egloff, "mihin Mehrenstein ilmaantuu, siellä on vaara tarjolla. Mutta joka tapauksessa nuo tuolta ylhäältä tänään katselevat kirotun ylhäisesti minun markkinapaikkaani, ne ovat kaikki pukeutuneet puhtaisiin ja henkivät jäätävän kylmästi ylenkatsettaan alas tänne meihin, likaisiin työihmisiin. Herra Ruhke muuten seisoo tuolla, meidän täytyy katsoa, enkö ole tullut liian lähelle teidän metsäänne. Teille on tuolla liian syvältä lunta."

"Mutta miksi minä olen täällä?" huomautti Fastrade.

"Tekemässä asiaa juhlalliseksi", vastasi Egloff, "ja se käy päinsä yhtä hyvin, vaikka odotattekin täällä." Näin sanoen hän meni Ruhken luokse ja molemmat katosivat tiheikköön.

Fastrade istahti puunkannolle. Hänen edessään hinasivat miehet suurta hirttä pieniin rekiin, sitoivat sen lujasti, ja hoputtivat kiljuen hevosia. Herra Mehrenstein astui myöskin paikalle, naputti hopeisella lyijykynällään jotain hirteen ja kirjoitti jotain muistikirjaansa. Se näytti kuin taikalausekkeelta, joka lopullisesti teki kuolleen esineen siitä, mikä kerran oli ollut elävä puu. Keskellä aukeamaa paloi kuivista risuista tehty valkea, siellä kohosi sankkoja savupilviä, peittäen koko paikan nokiharsoon. Harmaita, huurteisia olentoja seisoi tulen ympärillä, ojensi palelevia käsiänsä lämmitelläkseen ja puhui niin kovalla äänellä, kuin olisivat he olleet etäällä toisistaan.

Mahtaneeko hän tietää, että hän on huonossa maineessa, ajatteli Fastrade, ja koskeneeko se häneen; mutta siinä tapauksessa hänellä tuskin olisi tuota kevytmielistä hymyä kasvoillaan.

Metsänreunaan ilmestyi pikku tielle nyt reki. Gertrud tervehti jo kaukaa, sitten hän hyppäsi maahan ja tuli yli tasaisen lumihangen epävarmoin askelin Fastradea kohti. Hän oli pukeutunut upeasti, hänellä oli yllään tummanpunainen turkistakki ja turkislakki ja hänen kasvonsa olivat yhtenä hymynä.

"Oi miten täällä on kaunista, Fastrade", huusi hän, "miten iloitsinkaan, kun kirje tuli. Tulen vähän myöhään, tiedäthän että minun täytyi odottaa kunnes isä oli mennyt päivällislevolleen, muuten olisi tietysti taas tullut kyselyjä ja vastaväitteitä. Ah, ja metsä, sen puhdas karkelopuku. Ja hän, missä on hän?" Hän pysähtyi ja veti henkeä kuin se, joka on juossut liian nopeaan.

"Täti tahtoi, että sinä tulisit minua suojelemaan", sanoi Fastrade ja katsoi kirjavaa, vilkasta olentoa hymyillen ja hiukan säälien. Gertrud istahti myös puunrungolle ja muuttui vakavaksi: "Se onkin hyvä", sanoi hän, "onko hän tänään hyvin demooninen?" Ja kun Fastrade ei vastannut, jatkoi hän: "Isä sanoi, että hän vielä pelaa koko metsänsä."

"Sehän on hänen asiansa", vastasi Fastrade kärsimättömästi.

"No niin", vastasi Gertrud, "oikeastaan minä kuulunkin hänen puolueeseensa. Ah, millainen tunnelma oli taas kotona, niin harmaa, niin harmaa! Minulla oli sellainen tunne, kuin olisivat hämähäkinverkot tarttuneet kaikkiin sormiini. Silloin tuli tuo siunattu kirje, nyt on kaikki hyvin, pian laskee aurinko, se ryömii jo punaisena Padurenin puiden välitse." Hän hypähti ylös, lauloi itsekseen äänekkäästi heleän nuottiasteikon ja alkoi liukua edestakaisin rekien liukkaaksi tasoittamalla lumella.

Paikalla olevat miehet valmistautuivat taukoamaan työstään; kiivaasti juoksentelivat he edestakaisin, etsivät tavaroitaan kokoon, nyt kuului yksi ja toinen karheasti nauravan, he paiskautuivat pieniin rekiinsä ajaakseen pois, herra Mehrenstein pisti muistikirjan taskuunsa ja nosti turkiskauluksensa pystyyn, paikka tyhjeni vähitellen. Sitten alkoi Klaus kuljettaa vällyjä ja levittää niitä tulen läheisyyteen, hän toi paikalle teekeittiön ja kuppeja ja alkoi keittää teetä ja avata viinipulloja. "Teetä saamme myöskin", riemuitsi Gertrud. "Mutta tuoltahan tulee vielä joku", huusi hän "nehän ovat Dachausenit, äiti on varmaankin lähettänyt ne meidän jälkeemme." Tosiaankin ajoi juuri reki kilisevin kulkusin metsätietä pitkin ja pysähtyi paikalle. "Niin, ne ovat Dachausenit", kaikui parooni Dachausenin iloinen ääni. Hän hyppäsi reestä ja heilutti turkislakkiaan. Hänen kaunis, ruskea täyspartansa oli kokonaan huurteessa ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta. "Rouvani on, tiesi miten, saanut tietää, että täällä pidetään kokousta, ja tahtoi välttämättömästi olla mukana. Ja tässä olemme. Tule, Liddy, nostan sinut reestä."

Paroonitar oli kokonaan verhottu valkeihin turkiksiin kuin suuriin, pehmeihin lumihiutaleihin, ja hänen kasvonsa näyttivät ruusunpunaisilta tämän valkeuden keskeltä. Hän antoi nostaa itsensä reestä, tervehti Fastradea ja Gertrudia ja näytti olevan epävarma ja hämillään. "Missä on Dietz?" kysyi Dachausen, "ah, tuolla hän tulee. Hyvää iltaa, Dietz poikaseni, olemme itse kutsuneet itsemme täällä pidettävään illatsuusi."

Dietz ja Ruhke olivat juuri sukeltautuneet esiin tiheiköstä. "Vai niin", sanoi Egloff, "sehän on hyvä, puolisosi on myöskin mukana. Sepä hauskaa." Hän sanoi sen kuitenkin jokseenkin viileästi ja huonotuulisesti. "No, luultavasti ei enää tule ketään, niin että voimme ruveta juomaan teetä. Tehkää hyvin ja istukaa. Fritz, sinä olet aina ollut kohteliaampi meistä kahdesta, esiinny sinä isännäntapaisena minun puolestani."

"Mitä loruja, kohteliaampi, tällainen vanha aviomies — no, joka tapauksessa, hyvät naiset, istukaa."

Käytiin istumaan vällyille, Klaus tarjoili teen, Dachausen kaatoi portviiniä ja puhui kaiken aikaa innostuneena: "Ihanaa, hyvät naiset, ihanaa. Täällä sydän laajenee, eikö totta. Mitä sanotte Te, paroonitar Gertrud, eikö teistä tunnu, että täällä suurkaupunkilaispinta tai, kuinka sanoisin, suurkaupunkilaiskuori —"

"Ah, jättäkää, hyvä parooni", sanoi Gertrud, taivutti päätään vähän taaksepäin ja katsoi tunteellisesti Dachauseniin, "täällä on suurkaupunki unohdettu." "Eikö totta", huusi Dachausen, "mitä ovat kaikki oopperat verrattuna tähän iltaruskoon. Katsokaas, hyvä herrasväki, noita honkia tuolla ylhäällä, kuinka ne seisovat kuin tulessa. Sen on Egloff järjestänyt hyvin onnistuneesti."

"Anteeksi", sanoi Egloff, joka seisoi syrjässä ja miettiväisenä poltteli paperossia, "iltarusko ei kuulu minulle, se jää Padurenin metsän puolelle, minun puolelleni se ei tule".

"Ah", sanoi Gertrud ja tuijotti iltaruskoon, "kauneimmat värit ovat sentään kauneinta musiikkia." Hän huokasi syvään, kuin olisi värien valtava liekehtiminen koskenut häneen. "Niin, tavallaan", vahvisti Dachausen epävarmasti.

Egloff oli nyt heittäytynyt eräälle peitteelle ja joi mitään sanomatta lasin portviiniä. Vihdoin alkoi hän puoliääneen puhua Fastraden kanssa rajasta. Padurenin metsälle ei ollut tapahtunut mitään vääryyttä, kaikki oli järjestyksessä. Mitäkö hän nyt aikoi tehdä tälle autiolle maalle? Hyvänen aika, istuttaa, kasvattaa, mutta ketä varten? Mehrensteinin lapsenlapsia kenties.

"Teidän ei pitäisi puhua noin", keskeytti Fastrade.

Egloff kohautti olkapäitään: "Kuka tietää, kellä sadan vuoden päästä valta on. Tulevia sukupolvia varten, sanoo Teidän arvoisa isänne, mutta minulla ei ole mitään historiallista tajuntaa. Minua ei viehätä ajatus nähdä pitkä jono Dietz Egloffeja, jotka sadan vuoden ajat laahaavat eteenpäin olemukseni palasia kuin rumia huonekaluja, jotka kulkevat perintönä vanhoissa taloissa."

"Mutta te voitte jättää perinnöksi myös kalleuksia", väitti Fastrade.

"Niin se, kellä niitä on", vastasi Egloff. "En muuten halua hyökätä oman itseni kimppuun, mutta Dietz Egloffilaisuus satavuotisena laitoksena, se ajatus ei minua viehätä."

Iltarusko oli sammunut, toisaalla nousi kuu metsänreunasta, suurena ja punaisena. "Kuu", huusi paroonitar Lydia, joka koko ajan oli hiljaa istunut paikallaan. "Parooni Egloff, se tulee teidän puolellenne, se ei mene Padurenin metsään."

"Niin, hm", vastasi Egloff ja katseli tyytymättömän näköisenä kuuta, "se näyttääkin aika lailla markkinamaiselta, tuo suuri, punainen kiinalainen lyhty. No, kunhan se nousee korkeammalle, alkaa se näyttää hienommalta. Sitä tulee aina hienommaksi, kun kohoaa."

Miksi sanoo hän tuon niin epäystävällisesti, ajatteli Fastrade, mitä on tuo pieni nukkeparka hänelle tehnyt. "Nyt muuan ehdotus", sanoi Egloff ja nousi. "Lähdemme vierailulle Padurenin metsään. Kun olemme saapuneet pienelle metsäniitylle, lienee kuu jo kyllin korkealla; siellä tapahtuvat sitten juhlalliset päättäjäiset."

Kutsuttiin reet paikalle, naiset kiedottiin jälleen peitteihin. "Olen teidän ajajanne, jos sallitte", sanoi Egloff ja istuutui Fastraden viereen. Hän asettui retken johtajaksi ja ohjasi ahtaalle metsätielle. Täällä vallitsi lumivalaistuksen kalpea hämärä ja tavattoman turvallinen tunne valkeina kaareutuvien lumisten oksien alla. Kuin pieni, tumma varjo hypähti jänis äänettömästi tien yli, pelästynyt metsäkauris tunkihe tiheikön halki, rekien kulkuset kaikuivat outoina ja aavemaisina, ja niiden pelottamana räpytti lintu siipiään kuusen latvassa. Egloff ja Fastrade vaikenivat, vain kerran huomautti Egloff: "Vähitellen alkaa tuntea kuuluvansa tänne." Metsätie johti pienelle pyöreälle niitylle, jota kuutamo nyt valaisi kirkkaasti. "Seis!" komensi Egloff, "tässä noustaan reestä ja tanssitaan katrilli." — "Dietz, sinä olet oiva mies!" huusi Dachausen, "tietysti tanssitaan katrilli, sen täytyy vain juolahtaa mieleen. Saanko pyytää, paroonitar Gertrud. Liddy jää rekeen, hänen turkkinsa on liian raskas."

Parit astuivat nyt yli kovaksi hangeksi jäätyneen lumen. "Miten hauskasti se rapisee", sanoi Gertrud, "on kuin kulkisi leivoksen sokeripäällystää pitkin."

"Alottakaa!" huusi Egloff ja parit asettuivat järjestykseen, kuutamo antoi tanssivien liikkeille jotain omituisen hypähtelevää ja varjomaista, tyttöjen vartalot kävivät ihmeen solakoiksi heidän lipuessaan yli valkean, kimmeltävän lattian ja päästäessään pieniä huudahduksia kuin olisivat he olleet uimassa ja kuuvalo olisi ollut aalto, josta pärskyi vettä heidän päälleen. "Chaîne, s'il vous plaît", komensi Egloff hyvin äänekkäästi, ja kuusista, jotka totisina seisoivat niityn ympärillä, kertasi kaiku aavemaisesti: "s'il vous plaît." "Grand galop", komensi Egloff. Molemmat parit kääntyivät; pelästyneenä alkoi uroskauris määkiä metsänreunassa, silloin he pysähtyivät aivan hengästyneinä ja nauroivat.

"Sepä oli ihanaa", sanoi Gertrud ja nojasi horjuen Dachausenin käsivarteen, "mitä on tanssisali tähän verrattuna." "Sen ovat jänikset jo aikaa sitten tienneet", vastasi Dachausen hupaisesti. "Mutta nyt täytyy naisten nopeasti jälleen peitteiden alle." Mentiin takaisin rekien luo. Paroonitar Lydia istui omassaan kokonaan valkoisten turkistensa sisässä. "Ah, Liddy, se oli ihanaa", sanoi Gertrud, "taas kerran jotain, joka kannatti elää. Mutta mikä sinulla on? Sinähän itket." Liddy itki, itki niin, että koko ruumis vapisi. Nyt tuli Dachausen ja moitti ja lohdutti: "Olenhan aina sanonut, että sinä et kestä voimakkaita luonnonvaikutelmia, ne järkyttävät sinua liiaksi. Nyt nopeasti kotiin."

"Hän on mustasukkainen minulle", kuiskasi Gertrud Fastradelle. Egloff seisoi rauhallisena kädet turkintaskussa ja hymyili. Nyt, kun oli erottava, tuli Gertrudkin tunteelliseksi. Hän syleili Fastradea. "Kuinka ahtaalta nyt tuntuukaan kotona", kuiskasi hän, "siellä tuoksuu leivoksille ja isä tekee ilkeitä huomautuksia." — "Onhan sinulla sentään laulusi", huomautti Fastrade. — "Ah, isä ei sitä mielellään kuuntele", vastasi Gertrud, "mutta yhtä kaikki, se oli ihanaa. Egloff on demooninen ja Dachausen, luulen, onneton avioliitossaan."

Niin lähdettiin sitten matkaan pitkin sileätä maantietä, kuutamo teki maiseman rajattoman laajaksi ja nopeassa liikkeessä näytti valo jonkun juoksevan aineen tavoin lipuvan ajavien ohitse. Tasangolla tienhaarassa erosivat he: "Hyvää yötä", kuului reestä rekeen ja jokainen läksi suunnalleen. Etäältä loistivat aatelistojen valot pieninä, punaisina pilkkuina valkeassa kuutamossa.

Kun Fastraden hevonen pysähtyi Padurenin portaiden edessä, näki hän ruokasalin ikkunoista tumman varjon kiihtyneenä kulkevan siellä edestakaisin. Häntä siis odotettiin, ajatteli Fastrade, ja tosiaankin tuli paroonitar Arabella moittien häntä vastaan: "Näin myöhään, lapseni, Ruhke on jo aikaa ollut kotona, isäsi kysyy sinua." Mutta Fastrade otti vanhan naisen syliinsä ja keinutti raihnasta vartaloa varovaisesti edes takaisin ja sanoi: "Oli oikein hauskaa. Joimme teetä, tanssimme niityllä, ajelimme. Kuulehan, täti, etkö sinä koskaan eläissäsi ole laulanut? Eikö sinulle koskaan ole sattunut, että asetuit keskelle salia ja lauloit kaikin voimin, niin että seinät tärisivät."

"Lapsi, lapsi", vastasi paroonitar, "mitä hupsuttelet?"

"Vahinko", sanoi Fastrade, "se tekisi sinut onnelliseksi."

Mutta nyt tuli paroonitar jälleen surumieliseksi ja vakavaksi: "En tarvitse enää mitään lauluja enkä onnea. Istun hiljaa omaisteni luona ja odotan kunnes minut kutsutaan pois. Ja lapsi, miksi puhut niin äänekkäästi?"

Fastraden kädet vaipuivat. Ah niin, hän oli hetkeksi unohtanut, että täällä oli tapana puhua hiljaa kuin sairashuoneessa ja että tässä talossa oli jokaisen velvollisuus istua hiljaa, kunnes sai kutsun pois. Hän päätti lähteä isänsä luokse. Sinne mennessään pysähtyi hän vielä seisomaan ikkunan eteen ja katseli kuutamoiseen yöhön kuin johonkin ystävään ja liittolaiseen.

Kun Gertrud pysähtyi Witzowin portailla, oli hänen elämänrohkeutensa taas kokonaan kadonnut, ja kun hän oli eteisessä, ja tuttu, kostea kalkinhaju tuli häntä vastaan, tunsi hän itsensä jälleen vain nuoreksi tytöksi, jonka elämänsuunnitelmat olivat haaksirikkoutuneet ja joka pelkäsi isäänsä. Sylvia tuli huolestuneena häntä vastaan ja kertoi kuiskaten, että isä oli hyvin vihainen. Gertrud kohautti olkapäitään, hän oli päättänyt, ettei olisi asiasta tietävinäänkään. Kun hän astui huoneeseen, sanoi hän senvuoksi mahdollisimman huolettomasti: "Hyvää iltaa." Parooni Port istui lampun ääressä lukien sanomalehteä, paroonitar istui hänen vieressään kutoen. Karo, lintukoira, joka nukkui isäntänsä jaloissa, kohotti hiukan päätään, lumen ja metsän tuoksu, jota Gertrud toi mukanaan vaatteissaan, kiihotti sitä. "Hyvää iltaa", sanoi parooni ja pani lehden pois; hän odotti kunnes hänen tyttärensä oli istuutunut, sitten katsahti hän tähän silmälasiensa yli ja alkoi puhua. Ilmeisesti oli hän miettinyt mitä sanoisi, sillä hän puhui sujuvasti ja liioitellun opettavasti. "Tahtoisin tietää, kuka tämän uuden seurustelun lajin on tuonut tänne meille. Onko Fastrade tuonut sen mukanaan sairaalasta vai sinäkö laulukoulusta, vai onko Dietz Egloff oppinut, sen portugalilaisiltaan ja puolalaisiltaan? Laupeudensisarille, laulajattarille ja portugalilaisille ne ovat ehkä sopivia, meidän tyttärillemme ne eivät sovi. Sen tahdoin saada sanotuksi. Ja sitten, olethan sairaalloinen, sinun pitäisi olla toipumassa; kun on kysymyksessä omaisteni terveys, en säästä; mutta minä vaadin, ettei terveyttä järjettömästi tuhlata. Sen tahdoin saada sanotuksi." Hän tarttui jälleen sanomalehteensä. Gertrud istui vaieten; hän olisi mielellään itkenyt, hän olisi voinut myös puolustaa itseään, mutta sensijaan otti hän kasvoilleen ylimielisen ilmeen, tuijotti lamppuun, kuin ei olisi lainkaan kuullut, vaan ajatellut muita asioita. Huoneessa oli nyt hiljaista, kuumaa ja tukahduttavaa; hän ei kestänyt sitä kauemmin, hän nousi ja meni pimeinä oleviin huoneisiin. Siellä käveli hän kauan edestakaisin, hän tunsi itsensä loukatuksi ja nöyryytetyksi. Siis olla sairaalloinen, se oli nyt hänen virkansa, eikä muuta mitään. Kävellessään antoi hän käsiensä velttoina riippua alas, liikutti koko ruumistaan huolimattomasti sinne tänne, hän kulki niinkuin oli joskus Dresdenissä nähnyt erään pienen laulajattaren, joka ymmärsi häikäilemättä nauttia elämästä, tekevän. Kun hän humussa vietetyn yön jälkeen aamulla tuli taivaansiniseen aamunuttuunsa pukeutuneena arkihuoneeseen, oli hän kulkenut tällaisin huolettoman väsynein liikkein, jotka Gertrudista aina olivat olleet kaiken poroporvarimoraalin halveksimisen kaunopuheisin ilmaus. Mutta tämän kulkutavan jäljitteleminen ei nyt tuottanut Gertrudille mitään huojennusta. Jospa hän voisi laulaa. Mutta sitähän hän ei saanut. Ainoa, mikä häntä nyt voi auttaa, oli häneltä kielletty. Mutta laulamisen tarve oli liian voimakas, hän meni ulos eteiseen ja sieltä johtavia portaita myöten talon alempaan kerrokseen. Täällä oli huone, jossa piikojen oli tapana kehrätä; jo etäältä kuuli hän rukkien surinaa ja piikojen unisen yksitoikkoisen laulun. Päättävästi avasi Gertrud oven. Huonetta valaisi himmeä öljylamppu; se tuoksui villoilta ja kosteilta haloilta, jotka palaa rätisivät uunissa. Pitkässä rivissä istuivat palvelijattaret siellä, paksuihin villavaatteihin puettuja, leveitä olentoja; he kehräsivät lankojansa ja lauloivat tyynesti ja unisesti. Kun Gertrud saapui, pysähtyivät rukit ja päät kohottautuivat. "Odottakaa", sanoi Gertrud hiukan hengästyneenä ja hämillään, "minä laulan teille jotakin." Ja hän alkoi heti. Jotain hyvin suloista sen piti olla.

"Ma laulun siivillä kannan
Sinut, armaani, täältä pois."

Hän väänteli jälleen käsiään, kohosi varpailleen, lauloi kaikesta witzowilaisen sielustaan, huumasi itseään tällä lemmenkuhertelulla.

"Ja siellä istukaamme
Me varjohon palmupuun,
Siellä lemmestä juopua saamme
Ja vaipua uinailuun."

Piiat kuuntelivat, heidän huulensa vetäytyivät jäykkään hymyyn, silmät, jotka aluksi olivat uteliaina suunnatut Gertrudiin, olivat kirkkaat ja liikkumattomat ja suurilla kasvoilla oli unelias ilme. Nyt oli Gertrud lopussa, hiukan kummissaan katsahti hän ympärilleen, kuin olisi hän herännyt unesta, sitten nauroi hän hämillään. Piiat nauroivat myös ja paksu Liisa vanhimpana otti puheenvuoron ja sanoi: "Kylläpä neiti osaa huutaa sen kauniisti." — "Niinkö", sanoi Gertrud, "hyvää yötä nyt", ja hän lähti nopeasti huoneesta. Tämä teki hänelle hyvää, nyt voisi hän nukkua, hän ottaisi unipulveria ja uneksisi edelleen kauniista, suloisista asioista.

Dachausen oli kotimatkalla koettanut puhella rauhoittavasti ja iloisesti vaimolleen. Mitä oli oikein tapahtunut? Ei mitään, eikö niin? Hän oli viime aikoina ollut hiukan hermostunut, sen vuoksi lienee tällainen kuutamoretki ollut hänelle liian rasittava. Tästedes he ajelisivat päivällä, siinä kaikki. Mutta Lydia ei sanonut sanaakaan, vasta kotona, kun hän seisoi peilin edessä ja katseli hehkuvia kasvojaan ja itkettyneitä silmiään, alkoi hän puhua niin vihaisella ja valittavalla äänellä, kuin olisivat he jo koko ajan riidelleet keskenään. Luonnollisesti, hänen miehensä mielestä ei siinä kaikessa ollut mitään, hänen mielestään ei koskaan ollut mitään tapahtunut, hän tanssii itse niityllä katrillia, mutta hänen, Lydian, täytyy istua reessä. "Mutta sinähän et voinut, lapsi parka", huomautti Dachausen avuttomana. Mutta Lydia nauroi pilkallisesti. Oh! kyllä hän tiesi, hänet suljettiin aina pois, hänen annettiin aina ymmärtää, ettei hän kuulunut mukaan. Miksei hän mennyt yksinään metsään, kun hän kerran tahtoi tanssia Gertrudin kanssa. Hänen puolestaan sai hänen miehensä tanssia vaikka koko päivän Gertrudin kanssa, hyvä jumala, miten se oli hänestä yhdentekevää, mutta hänen miehensä ei ollut oikeutettu nöyryyttämään häntä. Dachausen oli epätoivoissaan. "Nöyryyttämään", huusi hän, "tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaa sinua nöyryyttää!" Mutta se ei tehnyt Lydiaan mitään vaikutusta. "Niinkö", jatkoi hän, "ja etkö muka kuullut mitä Egloff puhui kuusta ja ylenemisestä?" — Ei, Dachausen ei muistanut, ja mitä se lienee ollutkin, Lydiaa se varmaankaan ei ollut tarkoittanut. Lydia kohautti olkapäitään. "Luonnollisesti, sinä et ymmärrä mitään, sinä et näe mitään, sinä et kuule mitään", ja kun Dachausen lepytellen aikoi tarttua häntä kädestä, käänsi hän hänelle selkänsä, sanoi tahtovansa olla yksin ja meni huoneeseensa.

Neuvottomana jäi Dachausen seisomaan arkihuoneeseen; hän ymmärsi Lydiaa yhä huonommin, hän oli viime aikoina ollut niin ärtyisä, hänen avioelämänsä oli muuttunut niin konstikkaaksi, ettei hän enää osannut selviytyä. Oliko Lydialla jotain häntä vastaan? Mutta sehän ei ollut mahdollista, eihän kellään ollut mitään häntä vastaan, ja kaikkein vähimmän kai hänen vaimollaan. Mutta mitään ei ollut tehtävissä: hänen luokseen ei hän uskaltanut mennä, senvuoksi meni hän työhuoneeseensa, heittäytyi sohvalle ja sytytti huokaisten sikaarin.

Sillä välin ajoi Egloff edelleen kuutamoista maantietä pitkin. "Aja eteenpäin", oli hän sanonut kuskille. "Kaupunkiinko?" kysyi tämä. "Mitä joutavia", sanoi Egloff ärtyisesti, otti ajajalta ohjakset ja ajoi itse. Hän tarvitsi avaraa tilaa, hän tarvitsi tätä valoa ja tätä liikettä; kotona odottivat häntä vain rahahuolet ja vastenmieliset ajatukset. Täällä ei hänen tarvinnut ajatella ja täällä saattoi hän säilyttää tuon lämmittävän, miellyttävän tunteen, joka oli hänelle uusi ja arvokas. Siis eteenpäin, läpi utuisen valon, ohi pikku torppien, jotka hiljaa uinuivat lumipäähineittensä alla, tyhjää kyläkatua pitkin, jossa vain siellä täällä uninen koira alkoi haukkua. Erään kapakan edessä pysähtyi hän, antaakseen hevosen hiukan hengähtää. Matalassa kapakkahuoneessa kärysi lamppu tarjoilupöydän yllä; musta Lene, kapakoitsijan tytär, oli pannut paljaat käsivartensa pöydälle ja nojannut päänsä niitä vastaan ja nukkui aivan sikeästi. Penkillä istui talonpoika turkit yllään, piiska kädessään, viinalasi edessään, ja nukkui myöskin. Mutta uunin läheisyydessä värjötti aivan kiinni toisissaan kaksi punapartaista juutalaista ja kuiskutteli keskenään. "Lene", sanoi Egloff ja kosketti tytön kättä. Lene hypähti ylös, kasvot unesta punaisina, mustat hiukset pörröisinä. "Herra parooni", sopersi hän ja hymyili unen pöpperössä. "Nouse, tumma", sanoi Egloff, "anna minulle ryyppy ja vie toinen kuskilleni ulos." Tytön täyttäessä laseja katseli Egloff tuvassa ympärilleen ja hänen kasvoillaan oli ilme, kuin olisi häntä inhottanut. Että tällaisissa luolissa ylipäänsä enää voitiin asua, ajatteli hän. Tällä hetkellä tunsi hän kokonaan kuuluvansa avaralle, kuutamoiselle lakeudelle. Juutalaisten eteen pysähtyi hän ja sanoin: "Miks'ette nuku, juutalaiset? Eivätkö rahat anna teidän nukkua? Kiusaako raha teitä niin, ettette saa unta?" Juutalaiset loivat Egloffiin nopean, varovan katseen kuin väijyvät eläimet, sitten hymyilivät he nöyrästi ja toinen sanoi: "Meitä estävät huolemme nukkumasta, herra paroonia estää hurja veri nukkumasta, molemmilla on, mikä meitä kiusaa." "Ah, mitä te tiedätte verestä", sanoi Egloff, "eihän teissä sitä ole lainkaan." Hän kääntyi pois, joi "gilkansa" ja meni ulos. Ovella seisoi Lene, kädet esiliinaan kiedottuina ja tuijotti kuutamoon. "Kirkasta, kirkasta", sanoi hän. "Niin, Lene", sanoi Egloff, "kaunis yö, toisella kerralla otan sinut mukaani", ja hän nousi rekeensä ja ajoi edelleen. Hän ohjasi pitkälle koivukujalle, joka johti Barnewitziin. Tuolla oli linna valkeana ja hiljaisena; kuutamo kimmelsi ikkunanruuduissa. Mitä? tuolla työhuoneessa oli vielä valoa. Olisiko kunnon Fritz vielä työssä, ajatteli Egloff, se olisi uutta. Mutta tuolla toisessa sivustassa, Lydian makuuhuoneessa, oli myös vielä valoa; siis aviollista epäsopua. Ja kun hän kulkuset soiden ajoi puutarhanveräjän ohitse, avautui tuossa sivustassa ikkuna, valkea olento kumartui ulospäin ja kuunteli. "Hän tuntee kulkuseni", sanoi Egloff tyytyväisenä. "Kuinka hän tänään itkikään metsässä. Joutavia, nukensuruja." Hän kääntyi jälleen maantielle Witzowiin päin. Siellä nukkuivat jo kaikki; pitkässä talossa kömpelöine, suunnatonta tölppönenää muistuttavine kylkirakennuksineen olivat kaikki ikkunat huolellisesti lukitut, ei liikahdustakaan, vain pörröinen pihakoira seisoi oven edessä ja haukkui ulisten kuuta. Tuolla sisällä nukkuu, ajatteli Egloff, Gertrud parka ja uneksii jostain suuresta rakkaudesta. Kuinka näissä hiljaisissa taloissa tyttöjen unet mahtavatkaan olla hurjia! "Eteenpäin!" hoputti hän ruskoansa, ja nyt kulki matka taas pitkää koivukujannetta Padureniin päin. Pimeänä seisoi linna valkeiden puiden keskellä, vain yhdestä ikkunasta tunkihe heikko valonsäde verhojen lävitse: se oli varmaankin vanhan paroonin yölamppu. Loppua kohti vaeltavien talo, johtui Egloffin mieleen, suuri, synkkä sairashuone, ja keskellä sitä Fastrade nuorine unelmineen. "Minä osaan kyllä tehdä päivät mieleisikseni", kaikuivat hänen sanansa Egloffin korvissa. Hm, no siitä tullee tavallista kirkkaampi päivä, jolloin toinenkin viluinen ehkä saattaisi lämmitellä. Joutavia, — millaiset kortit, sellainen peli.

Nyt häntä vilutti ja väsytti. Rusko höyrysi jo, olipa aika ajaa kotiin.

KAHDEKSAS LUKU.

Oli satanut paljo lunta. Padurenin pihalla ja puistossa oli lumiauralla täytynyt avata teitä. Koko päivän seisoivat taivaalla kirkkaanharmaat pilvet ja tyynessä ilmassa putosivat lumihiutaleet rauhallisesti ja taukoamatta. Mutta illemmalla nousi aina koillistuuli, joka hetkiseksi lakaisi pilvet pois, ikäänkuin tehdäkseen tilaa auringonlaskulle, joka peitti taivaan purppuralla ja kullalla. Tämä hetki tuntui Fastradesta ainoalta tapaukselta noina lyhyinä päivinä, jotka muuten olivat harmaita ja muodottomia niinkuin lumipilvetkin. Hän riensi silloin puistoon ja asteli lumikinosten välisiä kapeita teitä edestakaisin. Täällä saattoi hän jälleen iloita jostakin, josta hän ei tiennyt, mitä se oli, täällä saattoi hän odottaa jotakin, jota hän ei tuntenut, täällä tuntui hänen ruumiinsa ja verensä kuin nuortuneelta. Mitä hän ajattelisi? Yhdentekevää, vain jotakin, joka olisi mahdollisimman kaukana kodin hiljaisista huoneista, ja hän ajatteli Egloffia. Miten rauhaton hän olikaan. Mahling kuski oli kertonut, että Sirowin herra ajeli yökausia täällä ympäristössä. Kärsiikö hän, painavatko salaisuutensa häntä? Häntä vastaan olivat kaikki, mutta hänestä itsestään se näytti olevan yhdentekevää. Kun on kaksi toisella puolella ja vaikkapa kaikki muut toisella, voi se tuntua hupaiseltakin. Viisas naisenkäsi voisi tähän poloiseen, hajanaiseen elämään kenties tuoda järjestystä, joka tapauksessa hän levottomuudessaan ja iloisuudessaan, salaisuuksineen ja suruineen edusti elämää, mutta mitä nämä toiset täällä?

Metsästä kaikui äkkiä jahtitorvi, toitotti rohkeasti ja riemuitsevasti talvi-iltaan. Fastrade pysähtyi puutarhanportille ja kuunteli. Se oli Egloff, joka päätti tämänpäiväisen metsästyksensä ja lähetti tämän elämän raikkaan tervehdyksen hänelle. Fastrade seisoi veräjällä, kunnes metsästystorvi vaikeni ja iltarusko oli vaalennut, sitten meni hän jälleen sisään, kuunnellakseen isänsä huoneessa Ruhken kertomusta, lukeakseen St. Simonin herttuan muistelmia tai istuakseen paroonitar Arabellan kanssa kamiinan ääressä.

Tällaisina talvipäivinä paroonitar Arabella kernaasti eli muistoissaan. Kun hän ja Fastrade istuivat kamiinan ääressä, alkoi hän kertoa hiljaa, valittavalla äänellä, kertoi nuoruudestaan, kauan sitten menneistä Padurenin kesistä, aikaa sitten kuolleista ihmisistä, ja Fastrade kuunteli sitä, näki nämä ihmiset ja nämä suvet niinkuin vanhat kuvat, joiden ylle on laskeutunut pölyharso. Ääretön katoavaisuuden, menneen tunne puhui tädin kertomuksesta ja teki Fastraden surulliseksi. Toisinaan puhui paroonitar myös tulossa olevasta juhlasta, leivoksista ja lahjoista samalla valittavalla äänellä, jolla hän puhui nuoruudestaankin. Juhlia, ajatteli Fastrade, voimmeko me täällä viettää juhliakin?

Mutta juhla tuli, joulukuusi kynttilöineen seisoi pöydällä, parooni antoi pukea itsensä mustaan takkiinsa ja istui hartaasti odottaen nojatuolissaan salissa. Rengit ja piiat lauloivat raskailla, kovilla äänillään hitaasti ja juhlallisesti virren. Ja heidän mentyään istuttiin yhdessä ja katseltiin, miten kuusen kynttilät paloivat loppuun. Paroonitar itki hiljaa, parooni oli pannut kätensä ristiin ja tuijotti eteensä. Fastrade meni hänen luokseen ja polvistui hänen tuolinsa viereen. Hän ei tiennyt, mitä tuossa vanhassa, äänettömässä miehessä tapahtui, mutta jos hän kärsi, tahtoi hän polvistua hänen lähelleen, kuin olisi hän voinut auttaa häntä.

Kun kaikki oli ohitse ja Fastrade seisoi huoneessaan, tunsi hän itsensä niin sairaaksi ja avuttomaksi säälistä ja kaihosta, että sanoi itsekseen: "Jos nyt menen vuoteeseen, en voi muuta kuin painaa pääni tyynyyn ja itkeä. Sitä en tahdo. Mutta sitä vastaan on vain yksi keino, talviyö." Hän otti turkkitakkinsa ja saukonnahkalakkinsa ja meni hiljaa puistoon. Täällä riippuivat valkeat puunlatvat täynnä suuria, kirkkaita tähtiä, täällä oli ihmeen salaperäistä, täällä kirkkaassa ilmassa, säihkyvän hangen yllä oli kuin juhlallinen odotus, luonto seisoi siinä hiljaa ja koristettuna, odottaen tulevia riemuja. Se teki Fastradenkin jälleen rauhalliseksi, hänen tuskansa ja kaihonsahan olivat vain pieniä, syrjässä olevia tummia sopukoita, todellista elämää oli tämä suuri säteily, tämä avaruus, tämä salaperäinen lupaus ja odotus. Hän jäi seisomaan puutarhan veräjälle ja katseli maisemaa, valkeata tasankoa, joka epämääräisessä tähtien valossa haihtui valkeaksi sumuksi, johon sinne tänne oli piroiteltu etäisten talojen valopilkkuja.

Pitkin maantietä, joka johti puistonaidan ohitse, lähestyi kulkusten kilinä, tuli näkyviin hevonen ja reki suurena ja mustana epämääräisessä, vaaleassa valaistuksessa. Joku hypähti reestä ja tuli ristikkoveräjää kohti. "Ajattelinkin heti, että te tässä seisotte", sanoi Egloff ja nauroi. "Niin, läksin vielä vähän ulos", vastasi Fastrade. — "Sen uskon", sanoi Egloff. "Minä ajoin myös tieheni, päästäkseni Sirowin joulusta."

"Te ajelette useasti öisin, olen kuullut", sanoi Fastrade. Hän ei kummastellut tätä keskustelua puutarhanportilla, se tuntui hänestä luonnolliselta, kuin jos molemmat olisivat seisoneet Sirowin arkihuoneessa, se vain että täällä tähtien tuikkeessa oli miellyttävämpää ja toverillisempaa.

"Niinkö, oletteko kuullut siitä?" kysyi Egloff, "niin, olen tehnyt tästä lakeudesta itselleni jonkinlaisen makuuhuoneen. Se on hyvin terveellinen. Ylipäänsä olen sitä mieltä, että kehityksemme on kulkenut väärään suuntaan. Me olemme oikeastaan yöeläimiä kuten kaikki petoeläimet. Päivällä nukutaan pesässä, ja kun sitten ulkona tulee hiljainen ja pimeä, silloin kontataan ulos, kuljeskellaan ympäri, hiivitään nukkuvien asuntojen ja kanakoppien tienoilla ja eletään todellista elämää."

"Niinkö arvelette?" sanoi Fastrade. "Niin, se lienee toisinaan hauskaa."

"Teidän pitäisi tulla sellaiselle retkelle", ehdotti Egloff.

Fastrade nauroi: "Se taitaisi sentään olla vastoin täällä noudatettavia lakeja."

"Uskotteko näihin lakeihin?" kysyi Egloff.

Fastrade kohotti olkapäitään: "Minä en usko niihin, mutta minä tottelen niitä."

"Siinä teette väärin", sanoi Egloff, "ette usko, miten noin kahden kiitäessään eteenpäin tuntee itsensä tutunomaisiksi."

"Voin kuvitella sitä", vastasi Fastrade miettien. Hän oli riisunut hansikkaansa ja viilensi kättään aidalle sataneessa lumessa. "Mutta tuollaiseen ystävyyteen olen liian arka."

"Arka ette ole", vakuutti Egloff. "Teillä on vain vielä taikauskoa noihin pieniin, tihrusilmäisiin lainsilmiin, jotka katselevat linnojen ikkunoista yöhön. Tuo tuolla ylhäällä on Barnewitz. Miten naurettavalta sentään tuollainen valo näyttää tähtien rinnalla. No, yhdentekevää, jollei ystävyyttä synny siten, täytyy se aikaansaada toisin. Ruskoni tulee hiton levottomaksi, hyvää yötä."

He ojensivat portin lävitse toisilleen kätensä, Egloff meni rekeensä ja Fastrade juoksi pitkin puistotietä rakennusta kohden. Hän arveli nyt voivansa nukkua tarvitsematta itkeä.

Eräänä joulunpyhistä tuli Gertrud Port Padureniin tervehtimään Fastradea. Hän oli jälleen hyvin solakka omituisessa puvussaan, ylt'yleensä puuteroidut kasvot näyttivät tulleen pienemmiksi, silmät olivat luonnottoman suuret. Hän valitteli huonoa terveyttään — "elämä kuluu väsymyksessä ja melankoliassa", sanoi hän. Mutta kun molemmat tytöt istuivat Fastraden huoneessa kamiinan ääressä, alkoi Gertrud puhua Dresdenistä, ja se vilkastutti häntä. "Tiedäthän", sanoi hän, "että kotona en saa tästä puhua, ja kun joskus kerron yhtä ja toista Sylvialle, näen hänen silmistään ensiksikin, ettei se häntä miellytä ja toiseksi ettei hän enää kuuntele." Niinpä kertoili hän siis tuosta ihanasta ajasta, jolloin hän sai tehdä mitä miellytti, tarvitsematta kuulla happamia huomautuksia, jolloin jokainen päivä toi mukanaan uuden elämyksen. Hän kertoi, miten iltaisin oli istuttu ystävättärien ja ystävien seurassa kahvilassa ja poltettu sikaareja. "Näetkös, ei ainoastaan elämä ja ihmiset olleet intresantteja, sitä oli itsekin intresantti. Eräs nuori taiteilija sanoi minulle: 'Iloitsen joka aamu noustessani siitä, että tänään jälleen saan nähdä silmänne, niinkuin iloitaan kauniin kirjan edelleen lukemisesta. Meillä kotonahan ei kukaan ajattelekaan, että minulla on silmät, kotona olen minä kuin ikävä vieras." Muistojensa vallassa hän vaikeni ja tuijotti uneksien kamiinan tuleen. — Talon alakerroksessa, palkollisten huoneissa, tanssittiin. Saattoi kuin hyvin etäältä kuulla viulun kitisevän äänen, kun sillä yksitoikkoisesti ja väsymättömästi yhä uudelleen soitettiin muutamia valssin tahteja. "Mutta sinä et kerro itsestäsi", sanoi Gertrud äkkiä, "sinä et kai ole mitään kokenutkaan? Oletko nähnyt Egloffia? Hän kuuluu olleen matkalla, hän kuuluu pelanneen ja hävinneen paljon, kuuluupa hän olleen kaksintaistelussakin. Hurja mies. Neiti von Dussa kertoi, että hän on niin levoton ja ajaa öisin täällä ympäristössä. Isä sanoi myöhemmin: se on kai huono omatunto, joka ei anna hänelle unta. Isä tuomitsee häntä yleensä hyvin ankarasti."

"Ah niin, he tuomitsevat häntä yleensä kaikki hyvin ankarasti, mutta minä olen sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla ainakin yksi, joka häntä puolustaa, vaikkapa hän olisi väärässäkin. Kun kaikki käyvät yhden kimppuun, on se inhottavaa."

"Aivan niin, minusta on hän myös sympaattinen", vastasi Gertrud, ja hänen äänensä sai erittäin tunteellisen soinnun, "ja yleensä, jollemme rakasta, mitä meille sitten jää tässä elämässä?"

"Rakasta?" kysyi Fastrade kummastuneena. "Kuka rakastaa? Rakastatko sinä sitten?" Mutta Gertrud jatkoi puhettaan ikäänkuin ei olisi kuullut Fastraden kysymystä: "Vaikkapa se olisi vain onnetontakin rakkautta."

"Rakastatko sitten onnettomasti?" kysyi Fastrade jälleen.

Gertrud ei vastannut, hän katseli tuleen ja hymyili itsekseen. Hän ei tahtonut sanoa, että hän viime päivinä oli päättänyt olla onnettomasti rakastunut Dachauseniin. Alakerrasta kuului jälleen selvästi viulun rämisevä, iloton valssi. Molemmat tytöt olivat hetkisen vaiti, sitten nousi Gertrud äkkiä ja alkoi kamiinan edessä olevalla matolla pyörähdellä viulun tahdissa, vakavana ja innoissaan, ja hänen varjonsa, pitkänä ja kapeana, siirtyi levottomana pitkin seiniä. Hyvä jumala, ajatteli Fastrade, täällähän eletään kuin pitäisi juuri herätä unesta, alkaakseen sitten vasta todella elää.

Gertrud oli uuvuksissa, hän heittäytyi sohvalle ja hengitti syvään.
"Kas niin", sanoi hän, "se teki minulle hyvää, nyt ajan kotiin."

YHDEKSÄS LUKU.

Talvi läheni loppuaan. Fastrade oli ollut iltakävelyllä jo kosteiksi käyneillä teillä ja palasi kotiin, missä häntä odotti tavallinen Padurenin ilta. Couchon istui korttiensa ääressä ja huoneessa tuoksui paistetuilta omenilta, joita hän aina piti uunissa. Salissa eivät lamput vielä olleet sytytetyt. Fastrade aikoi, niinkuin oli joka ilta tehnyt, mennä isänsä huoneeseen, mutta hänet pysähdytti paroonitar Arabella, joka pimeässä tarttui Fastraden käsiin ja kuiskasi: "Egloff on ollut täällä." "Tosiaanko?" sanoi Fastrade. Hänen äänensä kuulosti välinpitämättömältä, mutta hän tiesi heti, että oli tapahtunut jotain, joka yhdellä iskulla oli tehnyt tämän Padurenin illan hänelle merkilliseksi. "Ja ajattelehan", jatkoi paroonitar, "hän on pyytänyt isältäsi sinun kättäsi."

"Hullu ihminen", pääsi Fastraden suusta.

"Eikö totta?" sanoi paroonitar. "Isäsi onkin luullakseni puhunut hänen kanssaan hyvin vakavasti, hän on kai myös sanonut hänelle, ettei hän pidä tätä liittoa toivottavana. Muuten on hän jättänyt kaiken riippuvaksi sinun ratkaisustasi. Tiedäthän, ettei hän enää mielellään ratkaise mitään yksinään. Mutta minua ilahduttaa, rakas lapsi, että sinäkin ajattelet samoin.

"Kuinka minä ajattelen?" sanoi Fastrade nopeasti, "en tiedä lainkaan, mitä minä ajattelen."

"Mutta, rakas lapsi", huomautti paroonitar, "tuollainen kevytmielinen nuori mies."

"Ei, ei, ei, en tiedä mitä ajattelen", toisti Fastrade; hän riistäytyi irti vanhasta naisesta ja lähti isänsä huoneeseen.

Kun Fastrade astui sisään, ojentihe parooni kumaraisesta asennostaan suoraksi: "Tule istumaan, tyttäreni", sanoi hän juhlallisesti. "Dietz Egloff on pyytänyt kättäsi, ja sinä olet kyllin vanha ratkaisemaan itse." Hän pysähtyi ja näytti tyytymättömältä. Hän oli pettynyt sen johdosta, että se, mitä hän sanoi, tuli esille niin vaivalloisesti ja kankeasti. "No niin", jatkoi hän sitten ja antoi äänelleen vakavamman, täyteläisemmän soinnun, "olen sanonut hänelle, etten voi pitää häntä soveliaana puolisona tyttärelleni. Olen sanonut hänelle, että minä en hyväksy häntä, mutta että hän kysyköön sinulta ja sinä saat ratkaista." Hän vaikeni sitten ja yski, sillä puhuminen oli rasittanut häntä.

"Mitä sanoi hän?" kysyi Fastrade ja hymyntapainen leikki hänen suupielessään. "Hän ei sanonut paljoa", vastasi parooni, "hän sanoi vain, että hän odotti sinun ratkaisuasi, sitten hän nousi ja lähti. No, arvelen, ettei ratkaisu tule olemaan vaikea." Syntyi äänettömyys. Fastrade oli nojannut päänsä tuolin selustaan ja katseli miettien kattoon, huulet yhä vielä kuin hymyyn valmiina. "No?" kysyi parooni vihdoin.

"Ajattelen", sanoi Fastrade vihdoin ylös kattoa kohden, "ajattelen kirjoittaa hänelle, että hän saa tulla."

Parooni ei vähään aikaan vastannut, hän yski ja ryki, vihdoin alkoi hän puhua, epävarmasti ja vaivalloisesti: "Toisin sanoen, sinä siis otat hänet, harkitsematta, miehen, josta tiedät, että minä en häntä hyväksy, kevytmielisen ihmisen, pelaajan. Mutta sellainen olet aina ollut, minun neuvoanihan et ole milloinkaan kuullut, sinun on aina täytynyt saada oma tahtosi perille. Mutta lapsi, lapsi", ääni kohosi ja muuttui pateettiseksi, "liian myöhäinen havaitseminen, että minä olen oikeassa, tuottaa surua kaikille. Saat nähdä —." Mutta hän oli arvostellut voimansa liian suuriksi, ääni petti yht'äkkiä, hän nojasi tuolissaan taaksepäin ja sulki silmänsä. "Tee miten haluat", mumisi hän hiljaa ja masentuneena, "ethän kuitenkaan tahdo totella."

Fastrade kumartui huolestuneena eteenpäin ja otti isäänsä kädestä: "Kyllä, isä", sanoi hän, "tottelen kyllä, mutta jos minun tulee ratkaista, niin ratkaisen näin."

Parooni rypisti suuttuneena kasvojaan: "Hyvä, hyvä, tee kuten tahdot, mene nyt, olen väsynyt." Fastrade nousi ja meni. Huoneessaan tapasi hän pikku palvelustytön Trinen. "Trine", sanoi hän, "vieläkö pidät Hansista, hevospojastasi?" Tyttö taivutti ujosti päätään ja nauroi: "Mitä vielä, hänestä —", sanoi hän hiljaa. — "Niin, rakasta vain häntä", jatkoi Fastrade, "hän on toisinaan humalassa, eikö totta?"

"Niin, kyllähän —", vastasi Trine, mutta Fastrade keskeytti hänet: "Se ei haittaa, rakasta vain häntä, miesparat, he ovat sellaisia, he eivät oikein osaa selvitä elämässä, me voimme kenties auttaa heitä." Trine kohotti punastuneet kasvonsa Fastradeen päin ja sanoi avomielisesti: "Voi, neiti, Hans onkin niin säyseä humalassa ollessaan."

"Vai niin", sanoi Fastrade, "sitä parempi."

Mutta Egloffille kirjoitti Fastrade: "Voitte tulla. Fastrade."

Seuraavana iltapäivänä odotettiin Egloffia. Paroonitar Arabellalla oli musta silkkipukunsa yllään. Hän kulki huoneissa huolestuneesti touhuten ja järjestellen. Mietteissään jäi hän seisomaan Fastraden eteen: "Luulen, että teemme niin", sanoi hän, "että minä annan sytyttää lamput salissa jo aikaisemmin, sinä otat hänet vastaan täällä, te sanotte toisillenne sen, mikä on tarpeellista, minä olen isäsi luona, sitten tulette te sisään meidän luoksemme. Kauvan ette saa viipyä, se kiihoittaa isääsi ja voisi olla hänelle vahingoksi. Minä annan teille merkin, milloin teidän tulee lähteä. Hyvä, te menette sitten sinun huoneeseesi ja kihlautuminen jatkuu edelleen, kunnes Christoph kutsuu illalliselle. Isäsi tarjoo pullon Château Pape Clémentiä ja pullon Roedereriä. Meillä on kalaa, lintuja ja omenapaistosta, luulen että siten kaikki käy hyvin."

"Siis juhla", sanoi Fastrade pilkallisesti. Vanha nainen kohautti kapeita hartioitaan: "Isäsi on sitä mieltä, että mitä hän ajatteleekin asiasta, on kuitenkin kaikki tapahtuva niin, kuin sellaisissa tilaisuuksissa on tapana." Mutta Fastradea ei tämä kaikki tuntunut miellyttävän ja hänen äänensä kaikui harmistuneena, kun hän sanoi: "Isä tekee tosin hyvin ystävällisesti uhratessaan rakasta Pape Clémentiään, mutta minusta ei kihlaus muutenkaan ole mikään erityisen miellyttävä hetki, ja jos siitä nyt vielä tehdään seremonia —"

"Sitä ei voi muuttaa", sanoi paroonitar ja kääntyi jälleen puuhiinsa, "jokaisella asialla on muotonsa."

Alkoi jo olla hämärä, kun Egloff tuli. Fastrade seisoi keskellä salia mustassa pitsipuvussaan, vaalea ruusu vyöhön pistettynä. Hän näytti hiukan vihaiselta, niinkuin aina, kun hän oli hämillään. Sisään astuessaan hymyili Egloff pilkallista hymyään, mutta Fastrade näki heti, että hänkin oli hämillään, ja se rohkaisi häntä. Egloff astui hänen luokseen, tarttui hänen käteensä suuteli sitä ja piti sitä sitten omassaan. Fastrade huomasi, että hänen kätensä oli hyvin kylmä ja varovainen, ikäänkuin olisi hän pelännyt Fastradeen sattuvan. "Kiitän teitä", sanoi Egloff, "en olisi uskonut, että kirjeen odottaminen voi tuottaa sellaista tuskaa, joka hetki tuntui minusta tekoni uskalletummalta, mutta en voi odottaa, pelaan mielelläni uhkapeliä."

Fastrade rypisti hiukan kulmakarvojaan. "Ah ei, ei sitä", sanoi hän, "en tahtoisi mielelläni kuulua noiden vastenmielisten pelivoittojen joukkoon."

Egloff nauroi: "No hyvä, nimittäkäämme sitä toisin." — "Mutta mistä tämä ajatus juolahti mieleenne?" kysyi Fastrade, "mehän tunnemme toisiamme niin vähän." "Se oli vain yksi voitonmahdollisuus minulle lisää", vastasi Egloff, "sillä kun oikein tarkasti tuntee toisensa —." Mutta Fastrade keskeytti hänet: "Te ette saa tänään puhua niin — jumalattomasti." — "Jumalattomasti", toisti Egloff, "ei, minä tunnen itseni tänään niin hurskaaksi kuin vain se, jolle on tapahtunut hyvä työ." Hän suuteli jälleen Fastraden kättä ja sitten olivat he vaiti. Fastradelle johtui mieleen: niin on, kuin olen aina ajatellutkin, siitä muodostuu naurettava tilanne. Vihdoin alkoi Egloff jälleen puhua: "Näette miten tämä talo tekee minut araksi, unohdan varmaankin tärkeitä asioita. Eikö ole vielä muodollisuuksia täyttämättä?"

"Meidän on mentävä isäni luokse", vastasi Fastrade.

"Luonnollisesti", sanoi Egloff, "isällinen siunaus, luonnollisesti. Täytyykö sitä vastaanottaessaan polvistua?" — "Se ei kai ole tarpeellista", vastasi Fastrade ja meni edellä isänsä huoneeseen.

Parooni ja paroonitar Arabella istuivat siellä vakavina ja odottavan näköisinä. Kun Egloff astui sisään, ojensi parooni hänelle hitaasti kätensä ja sanoi: "Terve tuloa, tyttäreni ratkaisu on ollut teille suosiollinen, ja meidän on siis jätettävä kaikki muu kaitselmuksen huostaan. Istukaa, lapset." Hän odotti kunnes he olivat istuutuneet ja jatkoi sitten: "Isälliset epäilykseni ja huoleni olen ilmoittanut teille molemmille. Fastrade on siinä ijässä, jolloin päätetään itse, älköön siis tästä kaikesta enää puhuttako." Ja vanhaan tapaansa teki hän kädellään tutun liikkeen ilmassa. "Minun on siis vain rukoiltava taivaan siunausta teille. Yhden ehdon tahtoisin kuitenkin asettaa, vaadin odotusaikaa, sanokaamme vaikkapa ensi talveen saakka. Te ette voi pahastua minulle, vaikka vaadinkin tällaista odotusaikaa, saadakseni tietää, tokko tyttäreni tuleva puoliso osoittautuu tyttäreni arvoiseksi." Parooni oli valmis, hän nojautui taaksepäin, hän oli puhunut voimakkaasti ja sujuvasti, niinkuin ennen piirikokouksessa, ja se tyydytti häntä. Egloff taas ajatteli: tämäpä elämäni viheliäisin hetki, tässä saa istua ja kuulla itselleen sanottavan vastenmielisiä asioita, ja mitä voi vastata? Vihdoin juolahti hänelle mieleen hyvin pyöristetty vastaus, jonka hän lausui nopeasti ja huolimattomasti: "Olen täysin tietoinen siitä edesvastuusta, jonka tämä ansaitsematon onni asettaa minulle." Sanan "edesvastuu" kuullessaan höristi parooni korviaan: "edesvastuusta", toisti hän, "aivan oikein. Suuri edesvastuu kasvattaa ihmisiä, se on aivan oikein." Nyt antoi paroonitar merkin, ja Fastrade ja Egloff vetäytyivät takaisin.

Fastraden huoneessa painautui Egloff lujasti sohvannurkkaan, veti
Fastraden lähelle itseänsä ja sanoi: "Kas niin, nyt se on ohitse.
Täällä sinun luonasi on hyvä istua, miellyttävämpää ei voi toivoa."
"Sinua poloista", sanoi Fastrade, "kylläpä sinulle oltiin ankaria." —
Egloff kohautti olkapäitään: "Se on ohitse, mutta puheeni edesvastuusta
oli hyvin tavattu, se sopi niin täydelleen tunnelmaan."

Heidän edessään oli hiljainen talo, ei kuulunut äännähdystäkään, kamiinassa räiskyi valkea, ikkunaluukkuja rytyytti kevättuuli. Egloff oli hetken ollut vaiti, sitten alkoi hän äkkiä nauraa: "Aina kun näin", sanoi hän, "että kaksi kihlautunutta jätettiin juhlallisesti ja salaperäisesti huoneeseen kahden kesken ja kaiken ympärillä piti olla hiljaista, kukaan ei saanut häiritä heitä, tuumin itsekseni: mitä ne puhuvat? He oppivat tuntemaan toisiansa, no hyvä, miten mahtavat he tehdä sen? Nyt sen tiedän. He eivät puhu lainkaan. Ei ole halua puhumiseen, on kuultu, mitä haluttiin kuulla, että on kelvattu, nyt ollaan niin hyvinvoivan kylläisiä, ettei tarvitse puhua mitään."

"Ja minä ajattelin", sanoi Fastrade, "että kun kaksi kihlautunutta jää kahdenkesken, silloin saa kuulla paljo suloisia asioita."

"Ah niin, luonnollisesti", sanoi Egloff, "nämä suloiset asiat ovat aina esillä, mutta ne ovat aina samoja kuin kondiittori Kirschin karamellit. Toiset ovat ruusunpunaisia, toiset keltaisia ja kaikki silkkipaperiin käärittyjä."

"Niin, niistä pidin ennen hyvin paljon", tunnusti Fastrade, "toiset olivat ruusun, toiset sitruunan makuisia ja niin makeita, että kun niitä söi, hengitys salpautui ja kyyneleet kohosivat silmiin. Mutta meille sellainen ei mitään merkitse, meidän kihlauksemme on liian vakava."

Egloff hätkähti: "Vakava? Miksi olisi meidän kihlauksemme erikoisen vakava? Siksikö, että tässä talossa on aavemaisen hiljaista ja juhlallista, että isäsi oli ankara ja minut asetettiin koetukselle? Se ei saa vaikuttaa meidän kihlaukseemme. Luonnollisesti minä käyn täällä, näyttääkseni, olenko kestänyt kokeen, mutta toisiimme tutustua, toisiamme nähdä tahdomme ulkona. Kun kuulen, miten tuolla ulkona tuulee ja jyskyttää ikkunanluukkuja, tahtoisin ottaa sinut heti mukaani." Fastrade hymyili: "Eikö se olisi vastoin lakia, kuten parooni Port sanoo?" Egloff löi kädellään tuolin selustaan ja nauroi ääneensä: "Parooni Port'in lakien rikkomus merkitsee aina yhtä hyvää työtä enemmän."

Heidän puhuessaan katseli Fastrade tarkoin Egloffin kasvoja. Noin läheltä katsoen näyttivät ne hänestä oudoilta, itsepäinen pojanotsa sileäksi kammattujen hiusten alla oli hänelle tuttu, mutta kulmakarvojen välissä oli pari sirpinmuotoista pikku vakoa. Myöskin olivat oikeanpuoliset kulmakarvat hiukan korkeammalla kuin vasemmanpuoliset, ja se kai antoi kasvoille niiden ylimielisen, pilkallisen ilmeen. Silmät olivat hyvin tummat, mutta katsoessaan kamiinantuleen tulivat ne ruskeiksi niinkuin suuren, mustan syysperhosen siivet, joihin aurinko paistaa. Hän katseli Egloffin kättä, joka piteli hänen omaansa, leveätä, valkeata kättä, jossa oli pitkät, kapeat, omituisen hermostuneesti suippenevat sormet. Fastrade muisti kuulleensa, että Egloff oli hyvin voimakas. Tekisi ehkä hyvää tulla noilla käsillä kannetuksi ulos kevättuuleen.

"Herra nähköön, kasvatukseni", sanoi Egloff, "kasvatukseni oli typerää; minua hemmoteltiin vallan suunnattomasti ja toisinaan oli kaikki taas kiellettyä. Kun sitten myöhemmin ahneesti kävin käsiksi vapauteeni, petyin; olin odottanut enemmän. Ylipäänsä koko nykyinen sukupolvi näillä seuduin on jonkun verran laiminlyötyä. Isämme olivat erinomaisen hyviä, he ottivat kaiken hyvin vakavasti ja hartaasti. Sinun isäsi kai muistaakseni mielellään puhui isäin tilojen hoitamisen ja hallitsemisen pyhästä kutsumuksesta. No, me emme oikein jaksaneet enää kohota tähän hartauteen, ja uudesta hartaudesta meitä varten ei pidetty lukua. Ja siitä johtui, ettemme ottaneet mitään oikein vakavasti, emme isiämmekään, niin, emme edes isoäitejämme. Siitä kai johtui myöskin halu nauraa kaikille vakaville ihanteille."

Fastraden kasvoille kohosi tuskallinen ilme; äkkiä kuin ilmestyksenä näki hän edessään sairaalan valkeat käytävät, salit vuoderiveineen, joissa valkeilla tyynyillä lepäsivät kalpeat kasvot; nuo suuret kärsimysten majapaikat, jonne ne olivat ladotut numeroituina ja ryhmiin järjestettyinä.

"Ja se on kuitenkin niin hirveää.⁰

"Elämä? luonnollisesti", sanoi Egloff rauhallisesti, "peto, jota ei voi kesyttää, jota vastaan ei ole mitään neuvoa. Ennen annoin pedon olla petona, nyt täytyy minun varoa, etten anna sen tulla sinua liian lähelle", ja hän painoi Fastradea lujemmin itseänsä vastaan. Fastrade hymyili jälleen: "Mutta täällä Padurenissa", sanoi hän, "et saa nauraa kenellekään.⁰

"Mutta Port'in laki", huusi Egloff huvitettuna, "Sille me näytämme pitkää nenää."

Huoneissa alkoi nyt vilkastua, paroonitar Arabella hyöri edestakaisin, parooni kuljetutti itseään ja vihdoin tuli Christoph ja ilmoitti, että pöytä oli katettu.

Ruokasalissa istui parooni jo pöydässä, pää painuksissa, kalpeat kasvot väsyneinä ja huolestuneina; paroonitar Arabella ja Couchon seisoivat odottaen tuoliensa takana. Kun Fastrade esitti sulhasensa Couchonille, katseli vanha ranskatar miltei satavuotiailla silmillään keikaillen Egloffiin, hymyili hampaattomalla suullaan ja mumisi: "Joli garçon". Täällä käytiin kummitusten seurassa pöytään, ajatteli Egloff. Sitten alkoi ateria. Paroonitar piti vireillä miltei kuumeisen vilkasta keskustelua, kuin olisi hän pelännyt, että voisi syntyä epämiellyttävä paussi. Hän puhui Egloffeista, jotka hän oli tuntenut, eräästä ruhtinatar Caronatista, Dietz Egloffin äidinäidistä, hän erehtyi sukulaissuhteissa, mille sitten voitiin nauraa. Mutta kun kuitenkin syntyi hetken äänettömyys, katsahti parooni Egloffiin ankarasti ja kysyi: "Vieläkö Sirowissa tulee kaadettavaksi paljo metsää?" Fastrade katsoi Egloffiin, tosiaankin, tämä punastui kuin poika vastatessaan: "Ei, luulen että riittää jo."

"Niin, meidän metsämme", jatkoi parooni korkealla äänellä, "meidän metsämme —", mutta sitten hän hervottomana vaikeni, niinkuin hänelle nykyään useasti tapahtui, kun hän valmistautui entiseen tapaansa lausumaan tärkeän mielipiteensä. Paroonitar alkoi jälleen nopeasti puhua, hän puhui kalasta, jota juuri oli syöty, suuresta toutaimesta; alhaalla puistossa olevan pikku järven toutaimethan olivat kuuluisia puhtaasta maustaan, ja sitten puhuttiin muistakin kaloista. Tarjoiltiin juuri lintua, kun parooni jälleen kohotti päätään ja kysyi: "Eivätkö metsänhävityksen johdosta metsotkin häiriinny?"

Tällä kertaa vastasi Egloff rauhallisesti ja tuskin huomattavasti hymyillen: "Ei, metsoille ei tapahdu mitään." Parooni nyökäytti päätään: "Niin, niin, metsästyksestä huolehtiminen kuuluu myöskin aatelismiehen ihanteisiin."

Christoph kaatoi nyt Roedererin laseihin, syntyi juhlallinen hiljaisuus, vapisevin käsin kohotti parooni lasiaan ja sanoi huolestuneella äänellä: "No, Arabella, me voimme kai esittää uudelle sukulaisellemme sinunmaljan. Jumalan siunaus teille, lapseni." Lasit kilahtivat yhteen, Christoph seisoi herransa tuolin takana, pani kätensä ristiin ja näytti sellaiselta kuin aikoisi hän itkeä. Omenapaistosta syödessä matoi keskustelu vain vaivalloisesti eteenpäin, kaikki tunsivat helpotusta, kun paroonitar vihdoin antoi merkin nousta pöydästä. Aterian jälkeen oltiin vielä hetkinen salissa, poltettiin paperossi, parooni puhui salaojituksen tarpeellisuudesta, ja sitten sanoi Egloff hyvästi. Fastrade saattoi häntä eteiseen, hän taivutti päätään taaksepäin, nähdäkseen Egloffia silmiin, ja nauroi: "Tämä oli koetuksen päivä", sanoi hän, "kun tulen teille, on minun vuoroni." "Oikeus vallitsee", vastasi Egloff, tarttui Fastradea vyötäisistä, kohotti hänet ylös ja suuteli häntä. Christoph katseli sitä suunnattoman hämmästyneenä ja kääntyi poispäin.

KYMMENES LUKU.