VAIHERIKKAILTA VUOSILTA II
Sotavuodet ja oleskelu Saksassa
Kirj.
EDVARD HJELT
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
Muistoja sotakesältä 1914.
Vallankumouspäiviltä maaliskuussa 1917.
Itsenäisyyden valmisteluja.
Ensimmäinen käyntini Saksan päämajassa.
Suomen valtiollinen itsenäisyys ja ulkovaltojen sille myöntämä.
tunnustus.
Saksan avunanto.
Keskusvaltojen ja Suomen väliset rauhansopimukset.
P.E. Svinhufvud Berliinissä.
Käynti Saksan päämajassa heinäkuulla 1918,
Hallitsijakysymys ensimmäisessä vaiheessaan.
Käynti Friedrichshofissa.
Matka Tallinnaan prinssi Friedrich Karlin seurassa.
Käynti Preussin prinssin Heinrichin luona Kielissä lokakuussa 1918.
Lokakuun ja marraskuun päivät Berliinissä.
Lyhyt luku Ludendorffista.
Kuninkaanvaalin jälkeen.
Berliinissä oleva Suomen lähetystö.
Ebertin luona käymässä.
Weimarissa helmikuun 6 p:nä 1919.
Eroaminen lähettilääntoimesta Berliinissä.
Viitteet.
Esipuhe.
Esilläoleva teos on jälkimmäinen osa muistelmiani "vaiherikkailta vuosilta". Se käsittää sotavuodet ja oleskeluni tällävälin itsenäiseksi tulleen Suomen edustajana Saksassa, kohdistuen siis tapahtumiin, jotka ajassa ovat meitä hyvin lähellä. Tämä seikka on vaatinut jonkinmoista varovaisuutta aiheiden valinnassa ja käsittelyssä. Puheeksi on otettu vain sellaisia asioita ja yksityisiä kysymyksiä, jotka jo on saatettu päätökseen.
Tässä julkaistut elämykset ja muistot eivät muodosta mitään yhtäjaksoista esitystä tapausten kulusta, vaan ovat irrallisia kuvauksia asioista ja kohtauksista, joihin itse olen ottanut osaa tai joiden kanssa olen joutunut läheiseen kosketukseen. Kuvaukset ovat puhtaasti kertoilevia ja perustuvat yksinomaan muistiin tai heti jälkeenpäin tehtyihin kirjallisiin merkintöihin, eivät muihin lähteisiin. Ne eivät voi olla tyhjentäviä esityksiä puheenaolevista aineista tai kysymyksistä, koska en ole tahtonut mennä itse-eletyn ja -havaitun ulkopuolelle.
Eri luvut on kirjoitettu eri aikoina, enimmäkseen tapausten ja vaikutelmain ollessa vielä tuoreessa muistissa. Myöhemmin en ole niitä asiallisesti muokannut muuten kuin sikäli, että olen jättänyt jotakin pois sellaisissa tapauksissa, joissa julkaiseminen on minusta tuntunut syystä tai toisesta sopimattomalta tai ennenaikaiselta. Missä asiallista esitystä on kirjoitettaessa täydennetty mietteillä ja johtopäätöksillä, ovat nämä saaneet jäädä silleen niissäkin kohdin, missä muuttuneet olot myöhemmin ovat niitä oikaisseet. Kuvaukset ovat siten säilyttäneet muistelmaluonteensa, joka myöskin on vaikuttanut, että henkilökohtainen näkökulma on tullut enemmän esille ja että henkilökohtaiset elämykset ja teot ovat kuvauksessa vallitsevammalla sijalla kuin mikä soveltuisi objektiiviseen historialliseen esitykseen.
Helsingissä lokakuun 1 p:nä 1919.
Edv. Hjelt.
Muistoja sotakesältä 1914.
Totuttuun tapaani olin kesällä 1914 taasen lomamatkalla Keski-Euroopassa. Vietettyäni erittäin miellyttävän ajan Baijerissa Schloss Mainbergissa tunnetun elämänfilosofin ja kirjailijan Johannes Müllerin luona sekä Berchtesgadenissa rouva von Michael-Hanielin vieraana hänen kauniissa Doris-huvilassaan lähdin heinäkuun alussa Ala-Engadinissa (Sveitsissä) sijaitsevaan Taraspiin terveysvettä juomaan. Innsbruckiin asti kuljettiin automobiililla, jonka mainittu rakastettava rouva oli tarjonnut käytettäväksi. Sieltä jatkettiin matkaa rautateitse Tyrolin kauniiseen Landeckiin, sitten postiautolla Sveitsin rajalle ja edelleen — noin 3-4 peninkulmaa — sveitsiläisen postin mukana määräpaikkaan, jossa hoidin terveyttäni ja tein pitkiä kävelyretkiä ympärillä olevaan vuoristoon.
Kesäkuun 28 päivästä lähtien, jolloin Itävallan kruununperijä oli joutunut kavalan murhatyön uhriksi, oli Itävallan ja Serbian välillä ollut ankaraa jännitystä, mutta asiaanperehtymättömissä piireissä tuskin uskottiin sodan syttyvän. Mutta tilanne kärjistyi, ja heinäkuun 25 päivänä vastasi Serbia epäävästi Itävallan uhkavaatimukseen. Taraspin kylpyvieraat, joiden joukossa oli kaikkia kansallisuuksia, olivat varsin rauhallisia. Sodan mahdollisuutta tosin pohdittiin, mutta ei kiirehditty poistumaan paikkakunnalta. Ainoastaan itävaltalaiset lähtivät kotiin.
Hoito oli johtanut hyvään tulokseen, lääkäri oli tyytyväinen, ja minä päätin palata Saksaan odottaakseni siellä tapausten kehittymistä ja mahdollisesti kiiruhtaakseni kotiin, jos tilanne kävisi kriitilliseksi. Matkustin taaskin Landeckin kautta. Säteilevän sään vallitessa kuljin tuon suurenmoisen vuoristomaiseman halki istuen sveitsiläisen postivaunun korkealla takaistuimella erään vanhanpuoleisen saksalaisen tehtailijan vieressä. Keskustelimme Saksan ja Venäjän kesken mahdollisesti syttyvästä sodasta, mutta aivan teoreettiseen ja abstraktiseen tapaan. Mies oli liikeyhteydessä suomalaisten liikkeiden kanssa ja tunsi Suomen kysymystä jossakin määrin. Hänen mielestään maamme oli tuomittu Venäjän jättiläisen nieltäväksi. Itävallan raja-asemalla aloimme kuulla kaikenlaisia huhuja, m.m., että tsaari oli ammuttu, mikä tiedonanto herätti itävaltalaisissa ja sveitsiläisissä matkatovereissani äänekästä tyydytystä. Innsbruckissa huomasi ihmisten olevan vilkkaassa liikkeessä, ja asemalla näkyi lukuisia rykmentteihinsä rientäviä upseereja, mutta muuten oli jo julistettu sotatila vain vähässä määrin havaittavissa. Kufsteinin kautta Müncheniin menevä juna lähti tavallisessa järjestyksessä, joskin hiukan myöhästyneenä. Saavuin Müncheniin myöhään ehtoolla, mutta lähdin vielä samana iltana kaupungin keskiosiin päin saadakseni vaikutelmia mielialasta. Myöhäisestä hetkestä huolimatta oli liikkeellä suuria ihmisjoukkoja, jotka kulkivat katuja pitkin laulaen "Die Wacht am Rhein" ja muita isänmaallisia lauluja. Edellisenä iltana oli kansanjoukko hävittänyt erään Karlsthorin luona sijaitsevan hotellin ja kahvilan, kun soittokunnan ei ollut sallittu esittää yleisön vaatimusten mukaista ohjelmaa. Sotainen mieliala teki minuun voimakkaan vaikutuksen, ja minut valtasi tunne, että elämä oli liukumassa tavallisilta raiteiltaan, sekä tulevain suurten tapahtumain epämääräinen aavistus. Ilmautumaan pyrkivät tunteet olivat lähinnä Itävaltaan — saksalaiseen Itävaltaan — kohdistuvan sympatian tunteita, mutta niiden pohjalla oli ilmeisesti jotakin enemmän. Vielä myöhäiseen yöhön kaikuivat kadulta hotellin ulkopuolelta kansanjoukkojen askelten töminä ja isänmaalliset laulut.
Tarkoitukseni oli ollut viettää viikko Itä-Baijerissa, Bayrischer Wald'issa ja Böhmerwald’issa, jotka ovat niitä harvoja Etelä-Saksan seutuja, joissa en ollut aikaisemmin käynyt, sekä retkeillä siellä. Kärjistyneen poliittisen aseman vuoksi olin kumminkin alkanut epäillä, oliko tuo suunnitelma toteutettavissa. Seuraavana päivänä suuntasin matkani Regensburgiin, sieltä mahdollisesti jatkaakseni matkaa Mainbergiin, jonne olin jättänyt osan tavaroitani ja papereitani. Kaupunki oli aivan rauhallinen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin Walhallassa, Saksan Ruhmeshallessa, joka on pyhitetty sekä sodan että henkisen viljelyksen kentillä toimineille suurille Saksan miehille. Tämä valtava, kreikkalaistyylinen marmoritemppeli sijaitsee korkealla, Tonavaa kohti viettävällä rinteellä, tarjoten näköalan laajaan Baijerin tasankoon, joka nyt lepäsi auringonpaisteisena tuleentuneine viljavainioineen.
Kun seuraavan päivän sähkösanomat kuulostivat suotuisammilta — Venäjän tsaari oli kehoittanut Saksan keisaria ryhtymään Itävallan ja Serbian välittäjäksi — ja kun olin liiaksi optimisti voidakseni oikein uskoa maailmansodan syttymiseen, matkustin Bayrischer Wald'iin, lähinnä Zwieseliin, tämän metsäisen vuoriseudun keskellä sijaitsevaan pieneen paikkakuntaan. Kahtena seuraavana päivänä tein jalkamatkoja ympäristön ihmeen kauniisiin metsiin aina Böömin rajalle saakka. Hiljainen rauha vallitsi noissa syrjäisissä seuduissa. Ihmiset olivat teeskentelemättömiä ja ystävällisiä, hinnat halpoja. Olisi ollut ihanaa saada viettää siellä joku aika, mutta mahdollisesti tulossa olevien tapahtumain odottaminen ei antanut minulle oikeata rauhaa. Olisi ollut sekä epämieluista että arveluttavaa sodan sattuessa salpautua näille seuduille. Päätin senvuoksi matkustaa Passauhun, jossa voi olla suoranaisemmassa yhteydessä ulkomaailman kanssa. Torstai-iltapäivänä heinäkuun 30:ntenä saavuin Tonavan ja Inn'in välisellä niemekkeellä sievästi sijaitsevaan paikkakuntaan, joka yleiseltä leimaltaan melkoisesti muistuttaa Salzburgia.
Sijaiten Itävallan rajalla, missä sodan liekki jo oli leimahtanut ilmi, tämä kaupunki tuntui olevan ikäänkuin hiljaisen odotuksen vallassa. Hiljaisina ja vakavina kerääntyivät ihmiset lukemaan uusimpia sähkösanomia, jotka kuulostivat yhä huolestuttavammilta. Eräs sanoma tiesi Venäjän varustautuvan sotaan, kertoen m.m., että Suomenlahden majakat oli sammutettu. Sieltä siis jo häämötti suuren sodan varjo. Nyt ei ollut enää kysymyksessä ainoastaan diplomaattien välinen noottien vaihto. Illaksi oli ilmoitettu suuri sotilaskonsertti. Siellä kenties voisi päästä silmäämään syvemmälle siihen, mitä noiden hiljaisten ihmisten mielissä liikkui. Sali oli täpösen täysi. Soittokunta esitti pari kappaletta. Sitten esiintyi eräs siviilihenkilö — ehkä pormestari — puhuen Itävallan Serbialle osoittamasta kärsivällisyydestä, joka vihdoin oli loppunut, Itävaltaan kohdistuvasta veljeystunteesta, Venäjästä germaanien vihollisena. Eräs toinen mies luki sähkösanoman, joka sisälsi Venäjän valtakunnan länsiosien, m.m. Suomen, sotatilaan julistamista koskevan, tsaarin julkaiseman manifestin. Soittokunta alkoi virittää isänmaallisia lauluja, joihin yleisö yhtyi, ja kokoontuneessa joukossa kävi kuin myrskyn kohina. Nyt minulle selvisi, mitä oli odotettavissa. En voinut enää rauhallisena jäädä saliin vaan lähdin ulos ja käyskelin hiljaisena iltahetkenä molempain suurten virtojen äärillä, joitten yhtyneet vedet liukuivat kuun valossa äänettöminä ja vinhaa vauhtia kohti tuntematonta kaukaisuutta.
Regensburgiin olin jättänyt osan matkatavaroitani ja odotin siellä saavani postia. Wienistä tulevalla pikajunalla matkustin seuraavana päivänä sinne. Kaupunki oli menettänyt tyynen leimansa. Näkyi, että jotakin oli tekeillä. Upseereja liikkui edestakaisin, ja nuoria univormu- tai siviilipukuisia miehiä virtasi kasarmiin ihmisjoukkojen seistessä ulkona torilla. Kotiin päästetyt sotilaat ja kenties ensimmäiset reserviläiset olivat saaneet saapumiskutsun. Hetken kuluttua naulattiin näkyviin keisarin käsky, jonka mukaan Saksa — Baijeria lukuunottamatta — julistettiin sotatilaan. Muutamia tunteja myöhemmin oli Baijerin kuningas antanut samanlaisen, omaa maatansa koskevan käskyn. Minun siis oli kiirehdittävä pois — olinhan vihollismaan alamainen — ja lähimpänä päämääränäni oli Mainberg, josta matkaa oli heti jatkettava.
Ensimmäisen pikajunan, jota voin käyttää, piti lähteä seuraavana päivänä, elokuun ensimmäisenä, klo 5 aamulla. Mitään junainkulkuaikoja koskevaa vakuutta ei kumminkaan enää voitu antaa. Sinä yönä ei tullut paljon nukutuksi, varsinkaan kun isänmaallinen mieliala puhkesi kaduilla äänekkäisiin ilmauksiin aina myöhäiseen yöhön asti. Juna oli melkoisesti myöhästynyt. Nürnbergissä oli muutettava toiseen junaan, joka kulki Würzburgin kautta Frankfurtiin. Se oli täpötäysi, ja matkustajat saivat suurelta osalta tyytyä seisomaan vaununkäytävissä tai käyttämään matkalaukkujansa istuiminaan. Ravintolavaunussa saattoi kuitenkin hyvässä rauhassa nauttia kahviaamiaistansa katsellen maisemaa, jonka yllä väräjöi kaunis aamutunnelma. Siltojen ja viaduktien luona oli jo vahtimiehistöä, aseistettuja siviilipukuisia vanhanpuoleisia miehiä. Suuremmille asemille oli sijoitettu sotaväkeä. Würzburgin asemalla oli mylläkkä jo melkoinen. Siinä vilisi ihmisiä, ja kokonaisia matkatavaravuoria näkyi asemasilloilla. Matkalaukkuni, joka sisälsi m.m. orgaanisen kemian historiaa käsittelevän teokseni käsikirjoituksen, oli poissa. Saksalaista järjestystä on minun kiittäminen siitä, että se myöhemmin löytyi. Seikkailuitta jatkui matka Schweinfurtiin ja sieltä vaunuissa Mainbergiin, jossa vastaanotto oli sydämellisen ystävällinen kuten aina. Tuntui sanomattoman hyvältä, kun oli päässyt tuohon tyyneen satamaan. Yövalvonta, jännitys ja levottomuus olivat väsyttäneet minut perinpohjaisesti, ja minusta tuntui tuskin mahdolliselta yrittää samana iltana jatkaa matkaa Berliiniin. Junain saapumisajoista ei ollut mitään varmuutta ja rautateillä vallitsi jo pakokauhu. Sanottiin niinkin, ettei Venäjän valtakunnan alamaisia päästetä matkustamaan rajan poikki. Minusta näytti viisaimmalta pysähtyä Mainbergiin odottamaan kotiin matkustamiselle suotuisampaa ajankohtaa. Niinpä en matkustanutkaan sinä iltana, ja menettelyni osoittautuikin onnellisimmaksi, joskin oleskeluni Mainbergissa venyi pitemmäksi kuin olin ajatellut, kolmatta viikkoa kestäväksi, lähinnä siitä syystä, että henkilöliikenne rautateillä oli melkein kokonaan lakkautettu. Samana iltana saapui tieto sodan julistamisesta Venäjälle ja Ranskalle sekä määräys liikekannallepanosta, jonka piti alkaa seuraavana päivänä. Nyt teki tuloansa se mikä ei ollut vältettävissä. Vaikka muodollinen sodanjulistus annettiinkin Saksan puolelta, oltiin siellä kuitenkin vakuutettuja siitä, että tuo tapahtui hätävarjelukseksi ja että lähin syy sodan puhkeamiseen oli Venäjän. Ranskassa harjoitettu sotakiihoitus oli sekin herättänyt voimakkaita tunteita. Jaurésin murha, rauhanystävän, joka halusi sovintoa Saksan kanssa, herätti täällä ankaraa katkeroitumista ja suuttumusta.
Mainbergin vieraat olivat lähinnä kuluneina päivinä melkoisesti vähentyneet. Niitä oli enää vain 25—30. Samana iltana matkusti vielä muutamia kotiinsa Saksaan tai joukko-osastoihinsa. Vietimme iltamme "Rüstkammerissä" pohtien päivän suurta kysymystä. Klo 10 illalla saapui linnaan nuori mies, eräs "Wandervogel" selkäreppuineen ja luuttuineen hakemaan vanhempiansa, jotka kumminkin olivat jo matkustaneet pois. Häntä pyydettiin jäämään yöksi, mutta hän ei saanut rauhaa. Hän mieli päästä sotaan, mutta oli valitettavasti liian nuori. Tuo muuten ujo nuorukainen oli täynnä innostusta. Hänessä ilmeni voimakkaana, joskin vivahdukseltaan hieman lapsekkaana heijastuksena se suuri tunne, joka kasvoi äkkiä esiin ja näinä päivinä valtasi Saksan kansan. Kaikki, jotka voivat, tahtoivat päästä mukaan; vihollinenhan kävi isänmaan kimppuun ja puolustus vaati kaikkien avustusta. Meille, Mainbergin ulkomaalaisille vieraille, tämä aseisiintarttumisinnostus oli ihanuutta ja vierasta, mutta kylmiksi ja välinpitämättömiksi se ei meitä jättänyt. Saattoi havaita, ettei asia koskenut tyhjiä lauseparsia ja sapelinkalinaa vaan tunnetta ja tyyntä uskallusta, joka pohjautui oikeamielisyysvaatimuksiin ja ihanteellisiin arvoihin. Tämä havainto kehittyi meissä selväksi oivallukseksi ja vakaumukseksi seuraavana aikana ihmisistä ja tapahtumista saatujen vaikutelmain nojassa. Yksimielisenä esiintyi Saksan kansa, "ein einig Volk von Brüdern". Kansallistunto, jota puolueriidat ja aineelliset pyrinnöt olivat lamanneet, elpyi väkevänä ja terveenä, voimansa tuntevana. Kaikki olivat valmiit suurimpiinkin uhrauksiin. Oliko tuo ohimenevää mielialaa? Ei siltä tuntunut.
Mainbergissa oleskeleminen oli tällä kertaa pakollista, mutta kun kerran oli luopunut välittömän kotiinmatkustamisen ajatuksesta ja päättänyt jäädä toistaiseksi, niin alussa vallinnut levottomuus häipyi ja oleskelu muuttui täysin miellyttäväksi. Noina tapauksista rikkaina ja rauhattomina viikkoina en olisi voinut löytää parempaa pakopaikkaa "vihollismaassa". Linnassa oli varsin hiljaista ja rauhallista useimpain ihmisten matkustettua pois. Jäljelläolevat muodostivat ikäänkuin perheen, jossa harrastukset, toiveet ja elämykset olivat yhteiset. Me ulkomaalaisetkin otimme osaa saksalaisten ystäviemme iloon ja huoleen tuntien olevamme täysin solidaarisia heidän kanssaan. Muutaman päivän kuluttua matkusti vieläkin eräitä vieraita pois jäljellejäävien onnentoivotusten seuraamina. Mainbergissa oleskelumme loppupuolella oli linnassa ainoastaan kaksi miespuolista vierasta, eräs kreikkalainen kirjailija ja minä. Muuten oli siellä, Müllerin perhettä ja linnaan kuuluvia henkilöitä lukuunottamatta, pari saksatarta, kaksi suomalaista ja yksi ruotsalainen naishenkilö sekä kaksi hollannitarta.
Müller, jonka asunto oli alhaalla laaksossa, kävi linnassa tavallista useammin ja vietti siellä varsinkin iltansa. Me istuimme silloin, eräät joukostamme, hänen seurassaan Mainpengermällä, "Rüstkammerissa" tai "Oehrenissä" viinipullon tai sitroonalimonaadin ääressä. Hän oli yleensä varsin luokseenlaskeva ja puhelias, toisinaan hilpeä ja leikillinen, ja me opimme tämän yhdessäolon aikana tuntemaan hänet paremmin kuin ennen. Suomen asemaa ja tulevaa kohtaloa hän keskustelujen kuluessa useinkin kosketteli. Hän vakuutti itse, ettei hänen maatamme kohtaan tuntemansa mielenkiinto riippunut ainoastaan siitä, että hän oli tutustunut varsin moneen suomalaiseen, vaan oli hän jo aikaisemmin ymmärtänyt asemamme ja suhtautunut myötätuntoisesti sivistyspyrintöihimme sekä tsarismia ja slaavilaista sortoa vastaan suuntautuvaan taisteluumme. Oli jo olemassa sopimus, että Müller tulisi syksyllä 1914 pitämään esitelmiä Helsingissä — aiheet ja ajat oli jo määrätty — mutta paha kyllä täytyi suunnitelman sodan vuoksi raueta. Nyt hän toivoi ja tahtoi vaikuttaa siihen suuntaan, että meidänkin maamme kohtalo otettaisiin huomioon sodan loputtua tapahtuvassa suuressa selvityksessä. Mielessäni herännyt ajatus, että Suomi oli maailmansodan yhteydessä täysin vapautettava Venäjästä, tuntui hänestä täysin huomionarvoiselta eikä liian haaveelliselta. Hän tahtoi herättää asiaan kohdistuvaa harrastusta erittäinkin Badenin prinssissä Maxissa, joka oli hänen läheinen ystävänsä ja jonka hän uskoi tulevan vaikutusvaltaiseksi poliittiseksi henkilöksi. Prinssi oli tänäkin kesänä käynyt Mainbergissa, ja oli minulla silloin ollut tilaisuutta perehdyttää häntä, joskin pintapuolisesti, Suomen kysymykseen.
Müller piti yhden ainoan esitelmän tämän Mainbergissa oleskelumme aikana, nimittäin elokuun 2 päivänä puhuen sodasta, jonka suuria puolia, sekä huonoja että hyviä, hän kuvaili. Hän uskoi tästä maailmanpalosta sukeutuvan paremman, puhdistuneen ja ennen kaikkea syventyneen ihmiskunnan. Samalla hän kumminkin oli lämmin isänmaanystävä, joka voimakkaasti tunsi sen suuren merkityksen, mikä on germaanien ihmiskunnan edistyksen hyväksi suorittamalla työllä. Itse hän ei olisi empinyt astua riviin, jos hän olisi ollut fyysillisesti riittävän voimakas ja harjaantunut. Me kaikki muut olimme aivan yhtä mieltä, että hän voi paremmalla tavalla hyödyttää maatansa ja ihmiskuntaa, ja sen hän kyllä tiesi itsekin. Hän suunnitteli myöskin sodan aikana eri paikoissa pidettäviä esitelmiä, jotka aiheiltaan liittyisivät ajan suuriin tapahtumiin.
Koko sinä aikana, jonka me nyt oleskelimme Mainbergissa oli sää säteilevän kaunis, enkä minä ollut milloinkaan ennen ymmärtänyt ja omaksunut Mainin seutujen erikoislaatuista kauneutta siinä määrin kuin nyt. Puuhailin tosin joka päivä joitakin tunteja kirjallisissa töissä, mutta olin myöskin paljon ulkoilmassa ja tein pitkiä kävelyretkiä lähellä oleviin laajoihin ja kauniisiin metsiin. Linnan vieraat ottivat myös, kun sattui, osaa puutarha- ja niittytöihin. Maanviljelyksessä käytettävät työvoimat vähenivät sodan vuoksi melkoisesti, mutta sato, joka tänä vuonna oli runsas, saatiin sentään vähitellen korjatuksi suotuisain ilmojen kestäessä. Pari kertaa viikossa vaelsivat muutamat meistä kuuden kilometrin päässä sijaitsevaan Schweinfurtin kaupunkiin saadakseen Rabenin hotellissa lukea suurempaa sanomalehtivalikoimaa kuin Mainbergissa oli tarjona. Tiedot olivat enimmäkseen hyviä ja rohkaisevia. Belgiaan marssimista, joka tosin oli muodollinen puolueettomuuden loukkaus, pidettiin välttämättömänä puolustustoimenpiteenä ja Lüttichin nopea valloitus kohta sodan ensimmäisinä päivinä lujitti Saksan aseiden vastustamattomuuteen kohdistuvaa luottamusta. Päämajasta saapuneet lyhyet, asialliset tiedonannot vaikuttivat luottamusta herättävästi. Ainoastaan Englannin sodanjulistus aiheutti mielenapeutta ja levottomuutta.
Elokuun 3 päivänä alkoi joukkojen kuljettaminen länsirintamalle pitkin Bambergin—Würzburgin linjaa, joka kulkee juuri Mainbergin sivuitse, ja sitä jatkui säännöllisesti lähes kahden viikon ajan. Muu rautatieliikenne oli äärimmilleen rajoitettu, ajoittain kerrassaan lakkautettukin. Tämä sotilaallinen matkaanlähtö tapahtui erinomaisen täsmällisesti. Lakkaamatta, tavallisesti kahdesti tai kolmasti tunnissa, kulki ohitse pitkiä, 40-50 vaunua käsittäviä junia sotamiehineen, hevosineen, tykkeineen, automobiileineen, lokomobiileineen, venheineen, kenttäkeittiöineen ja muine tarpeineen. Myöhemmin kulki silloin tällöin ohi täysin varustettuja sairaalajunia. Vastakkaiseen suuntaan kulkivat, yhtä täsmällisesti, tyhjät junat. Sotilasjunien kulkiessa Mainbergin ohi kokoontui väki viertotielle huiskuttamaan, hurraamaan ja heittämään kukkia sotilaille. Linnan pengermältäkin huiskutettiin hiljaisia tervehdyksiä, joihin junista aina vastattiin. Kokonaisuudessaan tuo oli valtavaa näytelmää, joka toisaalta todisti sitä erinomaista järjestystä ja kuria, toisaalta sitä tyyntä innostusta, joka oli vallannut kaikki, sekä sotaan lähtijät että jäljellejäävät. Kyyneleiden ja hempeämielisten valitusten todistajiksi emme koskaan joutuneet. Kaikkia elähdytti ihmeellisen tyyni rohkeus, vakaa ja luottavainen mieliala, joka vaikutti mukaansatempaavasti meihin sivullisiinkin ja suuressa määrin lujitti saksalaisiin germaaneihin ja heidän taisteluunsa kohdistuvaa solidaarisuuden tunnetta. Mitään varsinaista kiihkoisänmaallisuutta emme voineet havaita. Sotilasjunien vaunuissa tosin oli kaikenlaisia suurisanaisia kirjoituksia, mutta ne olivat pelkkiä sotilashuumorin ilmauksia: Minua kummastutti ja samalla pahoitti mieltäni se, että joukkoja vietiin etupäässä länttä eikä itää kohti. Saksista ja Schlesiastakin kulki joukkoja siihen suuntaan. Idässähän kumminkin oli päävihollinen, joka jo hävittäen ja raastaen eteni Itä-Preussissa. Ranskaa kohtaan ei ollut olemassa, mikäli saatoin huomata, mitään ankaran vihamielisiä tunteita vaan pikemmin sääliä. Mutta nyt pantiinkin käytäntöön kahdella rintamalla käytävää sotaa varten sommiteltu Schlieffenin suunnitelma: oli ensin saavutettava voitto lännessä ja sitten käännyttävä Venäjää vastaan. Voittoa ei epäilty. Ranska joutuisi pian pois leikistä. Luultiin sodan voivan kestää korkeintaan kuusi kuukautta.
Mainbergissa oleskeleminen oli häiriintymättömän rauhallista ja mieltäkiinnittävää, mutta luonnollisesti oli velvollisuuteni matkustaa kotiin kohta kun olosuhteet sallivat. Virkavapauteni loppui elokuun 10 päivänä. Mitään tietoja kotoa en saanut — ainoastaan muutamista niukoista sanomalehtiuutisista voi arvata, ettei Suomi jäänyt sodan koskemattomaksi — enkä osannut päätellä, millaisiksi olot muodostuivat kotimaassa. Kaikenlaiset selkkaukset olivat ajateltavissa, ja tuntui ikäänkuin vaativalta velvollisuudelta olla sellaisena kriitillisenä aikana paikallaan, jos vain oli olemassa mahdollisuuksia päästä kotiin. Kirjoittamalla ja sähköttämällä tutuille henkilöille Ruotsiin olin koettanut ilmoittaa kotimaahan, missä oleskelin ja että aioin ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa tulla kotiin.
Tuon aikomuksen toteuttaminen ei kumminkaan ollut mikään helppo asia. Minulla ei ollut mitään muita virallisia papereita kuin suomeksi ja ruotsiksi kirjoitettu passini, jonka esittämistä minun täytyi välttää. Schweinfurtin "Bezirksamtmann" olikin tohtori Müllerin välityksellä saattanut tietooni, että sain olla hyvässä turvassa Mainbergin linnassa, mutta että todennäköisesti joutuisin kokemaan vastuksia, jos matkustaisin pois. Müllerin pyynnöstä kääntyi eräs vaikutusvaltainen henkilö, kreivi Selms, pääesikunnan puoleen tiedustellen, olisiko mahdollista, että pääsisin matkustamaan Ruotsiin. Pian senjälkeen saapui pääesikunnasta sähkösanomavastaus, jossa ilmoitettiin, että "jokainen ulkomaalainen voi vapaasti matkustaa puolueettomiin ulkomaihin, ellei paikallisilla viranomaisilla ole mitään aihetta kieltää sitä". Müller jätti käytettäväkseni tämän arvokkaan asiakirjan.
Käännyin siis Mainbergin kylän "pormestarin", kelpo ravintolanisännän ja postimestarin Kressin puoleen, jonka kanssa olin usein tavatessamme pohtinut päivän kysymyksiä ja tapahtumia. Tohtori Müllerin nauttiman luottamuksen ansioksi on lähinnä katsottava, että Kress selitti ole\ansa taipuvainen antamaan minulle ja myöskin Mainbergissa oleskeleville suomalaisille naishenkilöille tarvittavat todistukset. Siten avautui mahdollisuus päästä lähtemään. Sotilaallinen joukkojenvienti oli elokuun 15 päivänä likipitäen loppuunsuoritettu ja eri liikekannallepanoalueilla järjestettiin muutamia junia henkilöliikennettä varten. Elokuun 16 päivänä me saimme todistukset, jotka olin soveliaita lauseparsia käyttäen itse laatinut jättäen ne pormestarin allekirjoitettaviksi ja Schweinfurtin "Bezirksamtin" asianmukaisesti leimattaviksi. Lähdimme heti matkaan. Ero Mainbergista ja sikäläisistä ihmisistä, joiden seurassa olimme viettäneet tapauksista rikkaan ja mieltäylentävän ajan, tuntui haikealta. Mainbergiin vielä jäävät "Helferinnen" lauloivat tavanmukaisen erolaulunsa, ja Müllerin tutunomainen hahmo näkyi vielä kauan Mainpengermällä, mistä hän huiskutti meille hyvästejänsä. Kylänväkikin hyvästeli meitä toivottaen "auf Wiedersehen". Milloin ja missä olosuhteissa tulisimmekaan näkemään jälleen tämän kauniin seudun, tämän rakkaan linnan ja sen asujamet? Lähdettäessä valtasi meidät ahdistava tunne, jota lisäsi matkan epävarmuus.
Mitään yhtämittaisesti kulkevia junia ei ollut vielä järjestetty. Ensimmäinen vei meidät ainoastaan Ritschenhauseniin, ja tämä lyhyt matka vaati viisi tuntia. Neustadtissa kohtasimme junan, joka kuljetti keisaria ja hänen sotilaallista seuruettansa länsirintamalle. Asemalle oli kerääntynyt ihmisjoukko, joiden kasvoista kajasti ajan syvä vakavuus ja joiden onnentoivotukset varmaan seurasivat ylintä sodan johtajaa hänen raskaalle matkallensa. Ritschenhausenissa meidän oli odotettava muutamia tunteja. Seuraavalle pääteasemalle, Erfurtiin, menevän junan piti lähteä klo 1 yöllä. Asemalla, joka on liikenteen keskuskohtia, oli voimakas sotilasvartiosto. Odotushuoneessa, samassa pöydässä kuin me, istui upseereja alkoholittomain olutlasiensa ääressä, matalaäänisesti keskustellen sodasta. Me herätimme ilmeisesti heidän huomiotaan ja he havaitsivat varsin hyvin, että olimme muukalaisia, mutta he eivät kysyneet meiltä mitään, vaan antoivat meidän olla täydellisesti rauhassa. Matka jatkui sitten halki Thüringin. Useimmilla asemilla nousi junaan keskellä pimeätä yötä joukottain palvelukseen kutsuttuja reserviläisiä tai nostoväen miehiä, joita sukulaiset ja ystävät olivat saattamassa ja jotka lähdettäessä virittivät isänmaallisia lauluja. Klo 6 aamulla olimme Erfurtissa, ja jo puoli tuntia myöhemmin lähti juna eteenpäin Berliiniin päin. Arvaamattamme se kuljetti meidät Saksan pääkaupunkiin saakka. Matkalla me kohtasimme useita sotilasjunia, ja kaikkialla tervehdittiin sotilaita innostuneesti. Kaikille suuremmille asemille oli kenttäharmaille järjestetty maksuton kestitys. Naiset olivat tarjonneet voimiansa käytettäväksi siten hyödyttääkseen suurta asiaa. Neljätoista tuntia matkustettuamme saavuimme Berliiniin. Kaikki oli tähän asti sujunut hyvin. Tulisiko jatko olemaan yhtä suotuisa ja pääsisimmekö ollenkaan eteenpäin? Siinä oli huomisen huoli, joka etupäässä kiinnitti mieltämme.
Pohjoismaisessa matkatoimistossa saimme seuraavana aamuna kuulla, että pääsy Ruotsiin Sassnitzin tietä oli vapaa, mutta että venäläisiin nähden oli olemassa yleinen matkustuskielto, joten suomalaisiakaan ei päästettäisi menemään. Ruotsin pääkonsulinvirastossa ei voitu tehdä mitään hyväksemme, mutta varakonsuli Moberg neuvoi minua henkilökohtaisesti käymään ylijohdon puheilla. Ennen sinne menoa kävin tapaamassa salaneuvos Harnackia, jonka uskoin tahtovan itseäni avustaa. Olin kirjoittanut hänelle, ja hän oli kehoittanut minua käymään luonansa Berliiniin saavuttuani. Löysin hänet upeasta työhuoneestaan kuninkaallisessa kirjastossa ja esitin asemamme. Hän piti tuskin mahdollisena, että pääsisimme matkustamaan eteenpäin. Hän oli itse yrittänyt saada matkustuslupaa Berliinissä oleskeleville useille baltilaisille, joiden joukossa oli hänen omia likeisiä sukulaisiaan, mutta onnistumatta, vaikka oli käyttänyt henkilökohtaista vaikutusvaltaansa asian hyväksi. Kun viittasin siihen, että tuskin maksoi vaivaa lähteä ylijohdon puheille, neuvoi hän minua kumminkin koettamaan. Keskustelu koski sitten yleisempiä asioita, itse sotaa ja sen syitä sekä näiden aikojen Saksassa saamiamme vaikutelmia. Hänen lausuntonsa todistivat samaa tyyntä, ylevää suhtautumista sotaan ja Saksan taisteluun, minkä jo aikaisemmin olin oppinut tuntemaan Müllerissä ja muissa, sielun aateluutta ja lujaa, isänmaallisia korulauseita karttavaa luottavaisuutta, joka vaikutti voimakkaasti mieleeni.
Matkan jatkamisen mahdollisuudet näyttivät nyt minusta varsin pieniltä; olin vakuutettu siitä, että meidän täytyi jäädä toistaiseksi Berliiniin. Työtä voin siellä kyllä tehdä jonkin aikaa eteenpäin, mutta sittenkin oli koetettava, jos suinkin mahdollista, päästä heti matkustamaan kotiin. Lähdin siis — tosin hieman raskain ja epäröivin askelin — "Oberkommandoon", lähetin korttini ja minut kutsuttiin sisään. Preussilainen, monokkeliniekka ja erittäin huoliteltu eversti otti minut vastaan. Esitin lyhyesti asiani ja näytin paperimme. Eversti vei minut toiseen osastoon, jossa eräs nuori luutnantti esittäytyi. Katsottuaan papereita kysyi hän: "Oletteko ollut tri Johannes Müllerin luona?" ja kun vastasin myöntävästi, valautui hänen kasvoillensa varsin ystävällinen ilme. Hän meni sisähuoneeseen ja palasi hetken kuluttua mukanaan paperimme, joissa oli Oberkommandon sinetti, ja pääesikunnasta saapunut sähkösanoma varustettuna merkinnällä: "Lupa matkustaa pois Brandenburgin provinssista myönnetään." Samalla hän mainitsi, että lupa tosin muodollisesti koski ainoastaan Brandenburgin provinssia, mutta että me sen nojalla pääsemme rajan yli. Hän teki muutamia ystävällisiä kysymyksiä ja toivotti minulle onnellista matkaa. Kiitin lämpimästi ja lähdin. Ei sanaakaan puhuttu siitä, että olimme "Venäjän valtion alamaisia", vaikka nuori luutnantti luonnollisesti tiesi, missä Helsinki sijaitsee. Suomalaista (venäläistä) passiani minun ei tarvinnut näyttää nyt enempää kuin koskaan muulloinkaan koko matkan aikana. En saanut milloinkaan selville, mikä tämän välittömän, ystävällisen auliuden aiheutti, olemassaolevasta matkustuskiellosta huolimatta — oliko syynä tohtori Müllerin tunnettu nimi, harmaat hiukseni, vilpittömän saksalaisystävällisyyteni vaistoaminen vaiko jokin muu seikka. Aikaisempi "preussilaista luutnanttia" koskeva käsitykseni, joka ei ollut erittäin myötätuntoinen, oli jo varhemmin melkoisesti muuttunut. Berliinin Oberkommandossa kokemani hieno, moitteeton kohtelu vaikutti samaan suuntaan.
Tie oli nyt auki matkan jatkamiseen, ja minusta näytti varovaisimmalta heti käyttää matkustuslupaa. Ilmoitin asian Harnackille, valitin, etten voinut noudattaa hänen kutsuansa saapua päivällisille seuraavana päivänä ja ilmaisin hänelle samalla tuttavallisesti ajatukseni Suomen mahdollisesta vapauttamisesta edellyttämällä, että Saksa selviytyisi sodasta voittajana. Ajan niukkuuden vuoksi oli minun valitettavasti pakko rajoittua matkan jatkamiselle välttämättömiin vierailuihin. Niinpä minun täytyi lähteä Berliinistä tapaamatta erinäisiä vaikutusvaltaisia henkilöitä, joiden kanssa olisin mielelläni jutellut niistä sodan yhteydessä olevista asioista, jotka olivat eniten sydämelläni.
Sattumalta sain kuulla, että professori Hj. Tallqvist perheineen oli Berliinissä. Kävimme heidän luonansa hotellissa ja saimme kuulla yhtä ja toista kotimaasta. He olivat saapuneet Etelä-Baijerista viikkoa aikaisemmin suoritettuaan varsin vaivalloisen matkan eivätkä olleet saaneet lupaa matkustaa pois, vaikka olivat tehneet kaikkensa kääntymällä Oberkommandonkin puoleen, joten heidän oli jäätävä toistaiseksi Berliiniin. Muitakin suomalaisia oli Berliinissä samassa tilassa kuin herrasväki Tallqvist, mutta emme tavanneet ketään heistä. Useimpia oli kohdeltu hyvin eikä poliisi ollut laisinkaan rettelöinyt. Ainoastaan joitakin nuoria miehiä oli sijoitettu vankileiriin.
Seuraavana aamuna matkusti seurueemme, johon nyt kuului kuusi henkeä, Stettiner Bahnhofilta lähtevässä junassa. Hitaasti kuljettiin eteenpäin, mutta meillä ei ollut hätää missään suhteessa. Ei kukaan kysellyt meiltä mitään. Noin kaksitoista tuntia matkustettuamme saavuimme Stralsundiin, jossa otaksuin matkustajia jotenkin tarkastettavan, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Paria tuntia myöhemmin istuimme taas junassa matkalla Sassnitziin, jonne saavuimme klo neljän tienoissa aamulla. Oli jo sangen valoisaa, ja meri levittäytyi näkyviimme varhaisessa aamunsarasteessa. Kuljimme hotelliin tarkoin määrättyä tietä, jossa tapasimme rajavahdin, upseerin ja muutamia sotilaita. Upseeri pyysi nähdä papereitamme. Ruotsalaisiin passeihin nähden hänellä ei ollut mitään muistutettavaa, mutta meistä suomalaisista hän sanoi, että "Venäjän valtion alamaiset" eivät päässeet rajan taakse. Viittasin silloin Oberkommandon sinettiin ja sanoin meille vakuutetun, että pääsisimme rajan yli. Hän salli meidän mennä yöksi hotelliin, koska meidän kumminkin täytyi seuraavana päivänä jälleen kulkea rajavahdin ohi laivalle tullessamme. Hän lupasi silloin antaa meille tiedon asian ratkaisusta.
Aamulla istuimme hotellin kuistikolla tyyni, aurinkoinen meri edessämme ja kirjoitimme kirjeitä saksalaisille ystävillemme ennenkuin Saksanmaan jätimme. Klo 12 ajoissa kuljimme tiheänä ryhmänä satamaan, missä ruotsalainen alus "Malmö" jo oli odottamassa. Jossakin määrin levottomina lähestyimme rajavahtia. Otin esiin paperimme, mutta upseeri ei niihin katsonutkaan, sanoihan vaan: "Tehän olitte täällä jo aamulla, olkaa hyvä" ja osoitti kädenliikkeellä, että pääsimme menemään. Selviydyttiin siis taaskin enemmittä vaikeuksitta. Kuljimme edestakaisin rannalla ja vihdoin meidät päästettiin laivaan, jossa paperimme vielä kerran esitettiin. Nyt ei se seikka, että olimme suomalaisia, enää aiheuttanut mitään hankaluuksia. Omituisen sekavat tunteet risteilivät mielessä: oli ikävä jättää Saksa, mutta samalla tuntui ihanalta saada matkustaa vapaasti minne tahtoi. Kapteenilta saimme kuulla m.m., että oli järjestetty säännöllinen liikenne Tukholman (sekä Geflen) ja Rauman välille. Meidän siis ei tarvinnut matkustaa Tornion kautta. Muitakin Suomea koskevia "uutisia" hän tiesi kertoa. Illalla saavuimme Trelleborgiin, luimme ahmien Ruotsin lehtiä ja jatkoimme matkaa Malmöhön, jossa päätimme viipyä päivän lepäämässä.
Vietimme miellyttävän päivän Malmössä, jossa meillä oli tilaisuutta perinpohjaisesti tarkastella baltilaista näyttelyä, joka sodasta huolimatta oli vielä avoinna. Muutamia tunteja sen jälkeen kun olimme saapuneet Tukholmaan, matkustimme ruotsalaisella Svithiod-laivalla Raumalle. Parissa kohden Ruotsin vesillä komennettiin kaikki matkustajat kannen alle. Tarkoituksena oli pitää salassa miinaesteitä, joiden ohi kuljimme. Aikaisin seuraavana aamuna saavuimme Raumalle. Rannalla seisoi venäläisiä santarmeja, jotka tutkivat passejamme — venäläiset passit tulivat nyt ensi kerran käytäntöön — ja matkatavaramme joutuivat lievän tullikäsittelyn alaisiksi. Muutamia tunteja meidän oli vielä vietettävä tuossa pienessä kuolleessa kaupungissa, josta oli äkkiä tullut läpikulkupaikka lännestä itään matkustaville. Juna kuljetti meitä sitten hitaasti kohti Helsinkiä. Tapasimme joitakin tuttavia matkan varrella, mutta he eivät vaikuttaneet virkistäviltä. Kaikki näytti olevan pientä ja harmaata. Myöhään illalla saavuimme perille. Tunsin kaipausta ajatellessani sitä, mikä oli mennyttä. Voimakkaasti vaikuttavain elämysten kausi oli nyt pelkkää muistoa. Mutta nuo elämykset eivät toivottavasti koskaan pääse mielestä haihtumaan.
Seuraavana päivänä tapasin Ranskan konsulin. Hän kysyi osaaottavin ilmein, oliko minua kovin "pahoinpidelty" Saksassa oleskellessani. Selitin hänelle, että minua päinvastoin oli kohdeltu erittäin hyvin ja että olin voinut mainiosti. Vastaus ei soveltunut hänelle ollenkaan, hänen osaaottava ilmeensä muuttui tuokiossa halveksivaksi, hän mutisi jotakin barbaareista ja meni menojaan. Saksalaisiin kohdistuvat parjaushyökkäykset olivat jo alkaneet, ja minä saatoin valitettavasti todeta, että ne olivat kantaneet hedelmää omien maanmiestenikin joukossa. Sotaan suhtauduttiin vielä silloin laajoissa yhteiskuntapiireissä aivan takaperoisesti.
Helsinki, syyskuussa 191+
Vallankumouspäiviltä maaliskuussa 1917.
Maaliskuun alussa 1917 tapahtunut Venäjän vallankumous oli meidän maallemme sangen odottamaton. Tosin oli ajateltu, että vallankumous mahdollisesti, jopa todennäköisestikin tulisi tapahtumaan sodan loppuessa, mutta ei sitä ennen. Korkeintaan uskottiin sodan aikana vapaamielisempäin ainesten saavan enemmän valtaa, mutta siitä ei toivottu koituvan paljoakaan hyvää maallemme. Yllättävää oli, että kaikki kävi melkein kuin kädenkäänteessä, ilman suurempia sisäisiä taisteluita, suurempaa verenvuodatusta ja suoranaista anarkiaa.
Maassamme ei myöskään oltu mitenkään valmistuttu ottamaan vastaan sellaista historiallista tapahtumaa. Ainakin olivat sangen laajat piirit jossakin määrin hämmennyksissä, kun niin oli käynyt. Kansamme vapautumistoiveet olivat suuntautuneet aivan toiselle taholle, oli kadonnut usko, että idästäpäin voisi tulla meille mitään hyvää, ja oli aljettu hautoa mielessä täydellistä, ulkoapäin saatavan avun nojassa suoritettavaa vapautumista. Nuoriso oli teossa ilmaissut sensuuntaisia toivelmia, ja yhteiskunta suhtautui, joskaan ei kokonaisuudessaan, myötätuntoisesti sen pyrintöihin ja hankkeisiin. Silloin pyyhkäistiin Venäjän sortohallitus yht'äkkiä pois ja meille tarjottiin idästä sisäistä vapautta, joskaan ei todellista vapautumista!
Eduskunnan lisätty valtuuskunta otti yhteiskunnallispoliittisen johdon käsiinsä. Kohta kun kävi selväksi, että Venäjällä oli tapahtunut todellinen vallankumous, kokoontui valtuuskunta pohtimaan autonomiamme palauttamista, manifestiehdotuksen laadintaa y.m. seikkoja koskevia kysymyksiä. Olin oikeastaan kaiken tämän ulkopuolella, koska en kuulunut eduskunnan valtuuskuntaan enkä ollut viimeksi kuluneina aikoina ottanut osaa mihinkään puoluepoliittiseen toimintaan. Johtui sattumasta, että sittenkin jouduin noina merkittävinä päivinä olemaan mukana eräällä kulmalla. Aktiivisesti otin vain vähän osaa neuvotteluihin ja tapahtumiin, etupäässä sisäisistä syistä, kun näet en halunnut antautua noudattamaan suuntaa, jonka en missään tapauksessa uskonut johtavan maallemme suotuisimpaan päämäärään. Tarkoitukseni ei olekaan yhtenäisesti kuvailla tapahtumain kehittymistä, vaan ainoastaan kertoa eräitä henkilökohtaisia elämyksiä ja vaikutelmia.
Keskiviikkona ja torstaina marraskuun 14 ja 15 päivänä liikkui tsaarin vallastaluopumista ja Venäjän uuden väliaikaisen hallituksen muodostumista koskevia huhuja. Varmoja tietoja ei saatu, kun sanomalehdet sensuroitiin kuten ennenkin ja sähkösanomat pidätettiin. Suomessa ei vallankumouksesta ollut paljoakaan havaittavissa. Vanha hallitustapa oli täällä yhä voimassa. Mutta ilmassa tuntui jännitystä ja levottomuutta. Kuudennentoista päivän illalla kuultiin, että Seyn ja Borovitinov oli vangittu ja viety johonkin sotalaivaan. Tuntui ikäänkuin keveämmältä, kun tiesi, että nuo järjestelmän tärkeimmät ja vihatuimmat välineet maassamme oli kukistettu ja tehty vaarattomiksi. Samalla kävi selväksi, että tilanne alkoi täälläkin olla vakava. Mitään riemastusta ei ilmennyt, kuiskailtiin vain hiljaa siitä, mitä oli tapahtunut ja kyseltiin itseltään, mitä nyt piti tuleman. Kuten myöhemmin Pietarissa käydessäni sain tietää, ei Venäjän uusi hallitus ollut ehtinyt heti ajattelemaan Suomessa vallitsevia olosuhteita. Pietarissa oleskelevien suomalaisten viidentenätoista päivänä ruotsalaisen seurakunnan pastorin Malinin luona pitämässä kokouksessa vasta virisi ajatus, että Suomessa olevat järjestelmän johtomiehet oli tehtävä vaarattomiksi. Kokoukseen saapui "ystävämme" D. Protopopov, jolle huomautettiin olevan väärin, että mainitut miehet yhä saivat olla Suomen hallintoa johtamassa. Hän oli heti taipuvainen ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin. Väliaikainen hallitus lähetti Itämeren laivaston päällikölle amiraali Njepeninille sähkösanoman käskien vangitsemaan Seynin ja Borovitinovin. Njepenin vastasi muutaman tunnin kuluttua, että edellisen pidättämisestä aiheutuisi yleinen anarkia ja että jälkimäisellä oli koko senaatin kannatus puolellaan. N. sai kumminkin uudelleen käskyn toimia tämän määräyksen mukaisesti.
Samana päivänä, jolloin tämä oli tapahtunut, perjantaina maaliskuun 16:ntena, sain kutsun saapua amiraali Njepeninin luo Petschett (ent. Oihonna) -laivalle. Sinne kokoontui kymmenkunta eri puolueisiin kuuluvaa henkilöä (A. Ramsay, E. Schybergson, Ståhlberg, K. Castrén, E. Nevanlinna, Paasikivi, Kallio, Gylling ja ehkä vielä joku muu). Muutamat kutsun saaneet olivat jääneet tulematta. En tiedä, kuka meidät oli valinnut eri puolueiden luottamusmiehiksi, mutta luultavasti sen oli tehnyt v.t. kenraalikuvernööri Lipski jonkin senaatin jäsenen neuvon mukaisesti. Laivan suuressa salongissa ottivat meidät vastaan Lipski ja kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Orlov. Molemmat näyttivät ulkonaisesti aivan rauhallisilta, Lipski hymyili tavallista äitelää hymyänsä. Tulkki Melartin tuntui kovin hermostuneelta. Hetken kuluttua saapui amiraali, pyylevä, vakaa henkilö, ja tervehti kaikkia. Voimakkaalla äänellä ja selvästi lausuen luki hän aivan tyynenä kenraalikuvernööri Frans j.n.e. Seynin ja senaatin varapuheenjohtajan Mikael j.n.e. Borovitinovin vangitsemista ja johonkin panssarilaivaan varmaan talteen toimittamista koskevan sähkösanomamääräyksen, "jonka määräyksen", lisäsi hän, "olen pannut käytäntöön". Ei yksikään ilme, ei yksikään sana ilmaissut mitä hän itse ajatteli tai tunsi. Hän oli totellut ja toiminut kuten sotilas ainakin. Vielä ilmoitti amiraali, että Suonien asiain uusi komissaario väliaikaisessa hallituksessa, Roditshev, saapuu Helsinkiin seuraavana päivänä ja haluaa neuvotella yhteiskunnallisten luottamusmiesten kanssa. Hän oli kutsunut meidät koolle pyytääkseen meitä mainitussa suhteessa olemaan R:n käytettävissä ja toivoi että me toimisimme rauhan ja järjestyksen säilyttämiseksi maassa. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, kun Suomessa kauan kyteneet toiveet nyt olivat täyttyneet. Ståhlberg kiitti meidän puolestamme amiraalia hänen osoittamastaan luottamuksesta. Myöskin Lipski, vanha repo, esitti onnittelunsa sen johdosta, että Suomelle nyt oli koittanut valoisampi aika. Onnittelu kuulosti valheelliselta ja mauttomalta. Lähdimme sitten pois amiraalilaivalta. Seuraavana päivänä amiraali Njepeninin surmasi matruusikiväärin kuula.
Meillä ei mielestämme ollut valtuuksia ryhtyä niihin neuvotteluihin, joista meille oli ilmoitettu, ja menimme me niin ollen samana iltana pidettyyn edustajavaltuuskunnan kokoukseen, jossa esitimme olevan välttämätöntä, että valtuuskunta valitsee neuvottelijat. Omasta puolestani huomautin, etten voinut pitää itseäni sopivana edustamaan nuorsuomalaista puoluetta, koska sen toiminta nyttemmin oli käynyt minulle kerrassaan vieraaksi. Ryhmittäin toimitetussa vaalissa minä kumminkin jouduin nuorsuomalaiselta taholta valittujen joukkoon. Jokaisesta porvarillisesta puolueesta valittiin kolme henkilöä: J. Grotenfelt, Lille ja E. Estlander, Ståhlberg, Setälä ja minä, Danielson-Kalmari, Paasikivi ja Nevanlinna, sekä Kallio, Mäkinen ja Alkio. Sosiaalidemokraattien valtuuskunta valitsi viisi, m.m. Tokoin, Mannerin ja Gyllingin.
Valtuuskunnan kokoukseen saapui tohtori Kaila Pietarissa olevan suomalaisen siirtokunnan lähettinä. Hän antoi tärkeitä ja mielenkiintoisia tietoja vallankumouksesta ja Venäjän pääkaupungissa vallitsevasta tilanteesta. Minua ilahdutti erikoisesti se tiedonanto, että Pietarin vankiloista vapautuneet suomalaiset poliittiset vangit olivat hyvässä turvassa. Kokoukseen saapui tieto, että satamassa ja Katajanokalla oli laukaustenvaihtoa ja että laivoilla oli puhjennut levottomuuksia.
Palatessani kotiin myöhään illalla lähdin satamaan. Sotalaivoissa paloivat punaiset lyhdyt vallankumouksen merkkeinä. Oli pimeätä ja aivan hiljaista. Ainoastaan muutamia laukauksia kuului silloin tällöin. Joitakin sotilasjoukkoja kulki äänettömästi pitkin katuja. Puolihumalainen meriupseeri, joka oli ulkonaisestikin jossakin määrin epäjärjestyksessä, hyppäsi raitiovaunuun. Seuraavana aamuna kuultiin, että kapina oli ulottunut kaikkiin sotalaivoihin ja että matruusit olivat yön aikana vanginneet tai surmanneet suuren joukon meriupseereja. Aamulla kulkivat sotilaat ja matruusit punaisine lippuineen pitkin katuja, toiset kulkueissa marseljeesia laulaen, toiset irrallisina joukkioina jaellen punaisia nauhoja ja vaatepalasia. Aseistettuja matruusivartiostoja kierteli kaikkialla kaupungissa riisuen aseista kaikki upseerit, jotka vähänkin vastustaessaan tai kieltäytyessään ottamasta vastaan punaista merkkiä ammuttiin ja jätettiin maahan virumaan. Kaikki hotellit, ravintolat ja monet yksityistalotkin tutkittiin ja niistä löydetyt upseerit ammuttiin tai vangittiin. Poliisin täytyi väistyä näyttämöltä ja pysytellä syrjässä. Järjestystä pitivät yllä sotilasvartiostot. Siviiliväestön annettiin olla rauhassa. Paljon väkeä oli liikkeellä, mutta yleisö pysytteli aivan passiivisena. Koko juttu muodostui sotilaiden ja upseerien kesken tapahtuvaksi välien selvittelyksi, ja ensinmainittujen menettely ei herättänyt myötätuntoa. Vallankumousamiraali, puolisuomalainen Maksimow, joka oli nimitetty Itämeren laivaston päälliköksi, saapui aamupäivällä Helsinkiin. Hän ajoi automobiilillaan ympäri kaupunkia, puhui sotilaille ja kansalle venäjäksi ja ruotsiksi vallankumouksen avulla saavutetusta vapaudesta, mutta kehoitti samalla rauhallisuuteen. Myöhemmin samana päivänä saapui Roditshev, ja hänenkin ensimmäisenä tehtävänään oli puhua sotilaille ja matruuseille, jotta järjestys ja rauha palautuisi. Seuraava päivä, sunnuntai, oli verraten rauhallinen, mutta oikeastaan kaupunki oli sotamieslauman hallussa.
Valituille edustajille ilmoitettiin, että heidän piti sunnuntai-iltana kokoontua Säätytalolle neuvottelemaan Roditshevin kanssa ja sitten klo 12 yöllä matkustaa Pietariin ylimääräisellä junalla. Ennen Roditshevin saapumista pidettiin kokous, jossa esitettiin ehdotus manifestiksi, joka valtakunnan uuden hallituksen oli annettava Suomen kansalle. Sosialistit eivät olleet siihen tyytyväisiä. He tahtoivat, että heidän erikoisesti harrastamansa kysymykset, kieltolaki, työväensuojeluslaki, torpparikysymys, laajennettu kunnallinen äänioikeus y.m. otettaisiin manifestissa tai sen yhteydessä huomioon. Se huomautus, että nämä kysymykset olivat sisäistä laatua eivätkä kuuluneet siihen, mitä manifestilla tarkoitettiin, ja tahdottiin vakauttaa, ei heihin tehonnut. Sitten saapuivat Roditshev ja parooni Korff, joka oli nimitetty v.t. kenraalikuvernöörin apulaiseksi, sekä amiraali Maksimov. R. oli kookas, näöltään ja olemukseltaan miellyttävä, hyvänsuopa mies. Hänen monet sotilaille pitämänsä puheet olivat tehneet hänet aivan käheäksi. Kun Ståhlberg oli lausunut hänet tervetulleeksi, piti hän puheen, jossa ilmaisi olevansa iloinen saadessaan tuoda meille tiedon autonomian, palauttamisesta, eduskunnan kokoonkutsumisesta, uuden, maan luottamusmiehistä kokoonpannun senaatin valitsemisesta y.m. Manifestiehdotus luettiin, eikä Roditshevilla ollut sen johdosta mitään muistutettavaa. Sosialistien vaatimukset olivat hänen mielestään sisäisiä asioita, joihin uusi senaatti voi käydä käsiksi. Hän tiedusteli vielä, millä kannalla olimme asevelvollisuuteen nähden. Vastattiin, että sen kysymyksen voi ainoastaan eduskunta ratkaista. Sosialistit arvelivat, että kysymys kotimaisen miliisin asettamisesta liittyi venäläisen sotaväen poistamista koskevaan kysymykseen ja olisi otettava pohdittavaksi sodan loputtua. Amiraali Maksimov pyysi tällöin puheenvuoroa ja lausui toivomuksenaan, että Suomi, kiitollisena Venäjältä saamastaan vapaudesta, osoittaisi solidaarisuuttansa antamalla armeijaan edes joitakin vapaaehtoisia. Tähän vastasi ainoastaan eräs edustaja ja tavalla, jota ei sovi pitää aivan onnistuneena. Puhuessani kokouksen jälkeen Maksimovin kanssa muutaman sanan selitin hänelle, miksi sotilaskysymys nykyään vain vähässä määrin kiinnitti mieliä meillä. Hän arveli, että kun m.m. "34 upseeria oli kaatunut Helsingin kaduilla", meidän pitäisi tuntea velvollisuudeksemme ottaa osaa sotaan Venäjän rinnalla. Kun huomautin, että upseereja olivat surmanneet venäläiset sotilaat ja ettei meillä ollut asian kanssa mitään tekemistä, vastasi hän, että sekin, mitä täällä oli tapahtunut, oli eräs vaihe vallankumousta, joka oli meille lahjoittanut vapauden. M. vaikutti hyväätarkoittavalta tunneihmiseltä.
Pietarin matkaan ottivat osaa myöskin Korff sekä Ehrnrooth ja Holsti, jotka olivat jo aikaisemmin valtuuskunnan puolesta käyneet Pietarissa. Matka sujui seikkailuitta. Myöskin venäläinen sosiaalidemokraatti Skobelev, joka oli käynyt Helsingissä, oli junassa mukana. Keskellä yötä me heräsimme lauluun ja hurraamiseen. Lahtelaiset sotilaat ja sosiaalidemokraattinen nuoriso olivat tulleet tervehtimään Skobelevia, joka piti kokoontuneelle joukolle pitkän puheen. Juna odotti kiltisti. Valkeasaaressa kulki junan läpi sotilasvartiosto, jonka mielenkiinto kumminkin suuntautui enemmän toveri Skobeleviin kuin muihin matkustajiin. Aamulla pohdittiin pienissä ryhmissä senaattorilistaa toisten edustajain neuvotellessa sosiaalidemokraattien kanssa saadakseen heidät taipuvaisemmiksi.
Pietarin asemalla oli meitä vastassa m.m. Protopopov. Meidän tuli kokoontua ruotsalaisen seurakunnan kirkkosaliin, jonka piti olla päämajanamme. Matkatavaramme sijoitettiin rekeen kuljetettaviksi keskushuoneustoomme. Me itse aloimme taivaltaa jalkaisin. Prokuraattori Grotenfelt ja minä käytimme sentään vastaantulevaa vapaata ajuria. Lukemattomia kertoja olen käynyt Pietarissa monenlaisissa eri toimissa, mutta tämä saapuminen erosi laadultansa kaikista muista. Kaupunki oli nyt rauhallinen ja liike kaduilla kenties hiukan laimeampaa kuin tavallisesti. Punaisia lippuja näkyi kaikkialla, ja ihmisillä, erityisesti kaikilla sotilashenkilöillä, oli punaiset nauhat tai merkit. Poliiseja ei näkynyt ollenkaan, ainoastaan sotilasvartiostoja ja suojelusvahtiin kuuluvia siviilihenkilöitä, joilla oli valkoiset hihanauhat. Eräiden elintarvemyymälöiden luona seisoi pitkiä ihmisjonoja. Muutamat palaneet tai tärveltyneet rakennukset todistivat katutaisteluita sattuneen. Pastori Malin ja hänen rouvansa ottivat meidät ystävällisesti vastaan ja kuvailivat meille eloisasti ja värikkäästi monia sattuneita tapauksia. Kirkkosalissa tarjoiltiin meille Helsingin Seurahuoneelta mukaan otetuista ruokavaroista hyvä aamiainen, jonka herttainen pastorinrouva oli järjestänyt.
Jäljelläoleva osa päivää kului kokonaan neuvotteluihin, jotka koskivat lähinnä manifestia. Ne muodostuivat pitkiksi ja sitkeiksi, kuten kaikki väittelyt varsinaisissa poliittisissa piireissä meillä. Jaariteltiin kelpo tavalla ja kallis aika kului. Sosiaalidemokraatit tahtoivat yhä työntää etualalle erikoisharrastuksiansa ja tehdä manifestin niistä riippuvaksi. He halusivat harrastustensa valvontaa huomioonotettavaksi erikoisen käskykirjeen muodossa, mutta peräytyivät vihdoin siihen, että uusi senaatti ennakolta velvoitettaisiin enemmittä harkinnoitta lähettämään eduskunnan hyväksymät lait, kieltolain, työväensuojeluslain y.m. vahvistettaviksi. Ainoastaan tällä ehdolla sosialistit olisivat suostuneet hyväksymään manifestiehdotuksen, johon nähden he esittivät myöskin pienempiä muistutuksia. Tätä ehtoa porvarilliset eivät voineet hyväksyä. Asetettiin erityinen valiokunta tasoittelemaan erimielisyyttä, mutta se onnistui työssään vain osittain. Sill'aikaa muut porvarilliset pohtivat senaattorilistaa koskevaa kysymystä, mutta asia havaittiin siinä määrin valmistamattomaksi, ettei lopullista ehdotusta voitu tehdä.
Illalla saapui Protopopov kokoukseen. Hän selitti tilannetta ja puhui vakavasti sosialisteille. Nyt on olemassa, lausui hän, Suomen ja Venäjän asiain välillä kynnys. Kummaltakin puolelta on varottava sen yli astumista. Kukistetun Venäjän hallituksen Suomen kysymyksessä tekemä pahin virhe oli siinä, että se oli astunut tuon kynnyksen yli ja joutunut siten pettävälle pohjalle. Suomalaisten täytyy itse hoitaa asiansa ja olisi arveluttavaa sosialistien nyt esittämien toivomusten mukaisesti sekoittaa Venäjän hallitus Suomen sisäisiin asioihin. P:n mielestä ei myöskään saanut hukata aikaa keskinäisiin kiistoihin. Sosialistit näyttivät nolostuneilta — heitä sitoi kotimaassa tehty puolueen päätös — ja he menivät syrjään asiaa harkitsemaan. Porvarilliselta taholta oli aikaisemmin johdonmukaisesti lausuttu toivomus, että sosialistit, jotka lisäksi olivat eduskunnan suurin puolue, muodostaisivat uuden senaatin. Väliajalla puhuttelimme Protopopovia yksityisesti, ja hän lausui m.m. olleensa kuohuksissaan kuullessaan puolueriitaa pikkuasioista aikana, jolloin hetket olivat kalliimpia kuin koskaan ja jolloin koko maan vapaus ja itsehallinto oli kysymyksessä.
Kun sosialistiedustajat palasivat, kysyi Tokoi Protopopovilta, hyväksyisikö Venäjän korkein hallitus sosiaalidemokraattista senaattorilistaa. P. vastasi, ettei Venäjän hallituksella ollut mitään syytä sekaantua siihen kysymykseen, koska se oli Suomen sisäisiä asioita. Jos Suomi piti välttämättömänä tehdä sellaisen kokeen — ja vaarallisiakin kokeita on toisinaan tehtävä — oli se Suomen oma asia. Vastaus oli siis myöntävä, ja sosiaalidemokraattien tuli nyt ottaa pitääkseen huolta senaattorikysymyksestä. Manifesti oli hyväksytty ja voitiin jättää vahvistettavaksi. Meille porvarillisille asian ratkaisu tuntui suurelta kevennykseltä; sosiaalidemokraatit sitävastoin näyttivät hermostuneilta, kun olivat ottaneet sellaisen vastuun kantaakseen. Sosiaalidemokraattien mieliksi oli manifestiin tehty eräitä korjauksia, jotka eivät sitä suinkaan parantaneet, vaan päinvastoin huononsivat, esim. siten, että uskontorikokset samaten kuin poliittisetkin rikkomukset tehtiin armahduksen esineiksi, että määrättiin eduskunnan hyväksymät lait senaatin heti edelleen toimitettaviksi y.m.
Manifesti laajentui oleellisesti sikäli, että valtakunnanlainsäädäntö välittömästi kumottiin. Ehdotuksessa puhuttiin ainoastaan sen toistaiseksi lakkauttamisesta. Olimme ajatelleet, että valtakunnanduuman myötävaikutus oli välttämätön sen kumoamiseen, mutta venäläiset ystävämme pitivät meitä liian vaatimattomina. He arvelivat silloisen valtakunnanhallituksen omistavan sekä yksinvaltiaalle että duumalle kuuluneen vallan ja katsoivat niinmuodoin olevan sen vallassa kumota Suomea koskeva valtakunnanlainsäädäntö. Meille se oli, ainakin tässä erikoistapauksessa, iloinen uutinen, mutta asian koko käsittely tuntui kevytmieliseltä eikä luottamusta herättävältä.
Suomalaiset lähetystön jäsenet majailivat yksityisissä perheissä, sillä hotellit olivat täpösen täynnä. Grotenfelt, Lille ja minä asustimme herra Krookin sillä kertaa vapaassa huoneistossa. Päivällisille meidät oli kutsuttu Palmgrenin perheeseen, joka asui ruotsalaisen kirkon talossa.
Seuraavana päivänä useimmat meistä olivat sangen joutilaita. Muutamat juristit sekä Danielson-Kalmari ja Setälä kokoontuivat valtiosihteerin-virastoon Protopopovin ja uuden kenraalikuvernöörin Stahovitshin kanssa yksissä neuvoin määrittelemään manifestin lopullista sanamuotoa, vertaamaan käännöksiä j.n.e. Se kesti aamusta aina iltapuoleen saakka. Ennen kokouksen alkua sattui pieni välikohtaus. Kokous oli määrätty pidettäväksi ministerivaltiosihteerinapulaisen huoneessa alakerrassa. Mutta sitä ennen olikin apulainen Platon Ivanov saapunut paikalle, lukinnut oven, ottanut avaimen mukaansa ja mennyt kenraali Markovin luo, joka oli ollut aikaisemmin vangittuna, mutta saanut sitten palata kotiinsa, josta hänen ei ollut lupa poistua. Kun Protopopov saavuttuaan sai kuulla asian, joutui hän vimmoihinsa, mutta vapaaherra Th. Bruunin onnistui vihdoin pitkällisten suostuttelujen avulla saada avain. Markovin sanottiin olleen alistuvainen, Ivanov sitävastoin oli kovin vihoissaan.
Aamupäivällä me lähdimme, Lille ja minä kävelyretkelle kaupungille ja tarkastelimme varsinkin hävitettyä oikeuspalatsia ja Spalernajan varrella olevaa vankilaa, jonka tyrmistä useat suomalaiset nyt odottamattansa olivat vapautuneet. Ensinmainittu rakennus, muhkea ja melkoisen suuri talo, oli kokonaan turmeltu, kellarista ullakkoon asti. Seinämuurit vain seisoivat, ja akkunat ammottivat mustina reikinä. Spalernaja ei ollut siinä määrin hävitetty. Osa akkunoita oli vielä jäljellä, mutta tuli oli sielläkin tehnyt hävitystyötään. Vankilan ulkopuolella oli katu lumisohjoon sekaantuneiden puoleksi palaneiden kirjain ja paperien peitossa. Siinä sai voimakkaimman vaikutelman kauan tukahdutettuna olleen vihan raivoisasta riehunnasta.
Manifestin hyväksyminen kiinnitti mieliämme enemmän kuin mikään muu.
Emme halunneet mielellämme palata kotiin, ennenkuin se oli saavutettu.
Esittelyn, joka oli Protopopovin asiana, piti tapahtua viiden ja kuuden välillä, mutta tuotiin sana, että se oli lykkäytynyt klo 1/2 9:ään. Klo 8:ksi oli Pietarin suomalainen siirtokunta kutsunut meidät päivällisille Grand Hoteliin. Ravintolat olivat auki ensimmäistä päivää vallankumouksen jälkeen. Sinne oli kokoontunut suunnilleen 100 henkeä ja kutsuttujen joukossa olivat myöskin uusi kenraalikuvernööri ja Protopopov sekä Suomen asiain komissarion toinen apulainen, virolainen tohtori Ramott, ja Korff. Stahovitsh on ulkonäöltään juhlallinen ja kaunis, mutta lienee paremmin tottunut mukavaan elämään kuin työhön. Hän sanoi tuntevansa Suomen asioita varsin vähän, mutta oli vakuutettu siitä, että me kyllä itsemme hoidamme. Useita puheita pidettiin, m.m. puhui Stahovitsh ranskaksi, mutta manifestista ei kuulunut mitään. Protopopov tiedusteli puhelimitse, pantaisiinko esteitä, jos manifestin tahtoisi julkaista myöskin Venäjän senaatti. Vastattiin luonnollisesti, että se oli yksinomaan Venäjän hallituksen päätettävä asia. Aika vaan yhä kului. Klo 1/2 12 piti ylimääräisen junamme lähteä. Puhelimitse saatiin lähtöaika siirretyksi klo 1:een. Vasta 1/2 11 tienoissa saapui Protopopov. Hän kohotti manifestia teatterimaisesti korkealle kättentaputusten ja riemun raikuessa. Manifesti luettiin kolmella kielellä, minkä jälkeen Maamme laulu puhkesi ilmoille kuin itsestään. Merkittävän tapahtuman johdosta pitivät puheita Danielson-Kalmari ja Lille, toinen suomeksi, toinen ruotsiksi. Mieliala oli korkeassa vireessä, mutta meidän täytyi tehdä lähtöä ehtiäksemme junaan.
Pietarilaiset maanmiehemme eivät olleet onnistuneet hankkimaan muullaisia ajopelejä kuin työrekiä. Niihin istuutuivat lähetyskunnan jäsenet veljellisessä sovussa, ja niin lähdettiin menemään pitkin Pietarin katuja. Se sopi hyvin tilanteeseen. En saanut kuitenkaan koetella noita matkaneuvoja, sillä Protopopov tarjosi minulle ja Korffille sijan automobiilissaan. Mentäessä sain P:lta kuulla aika paljon mielenkiintoista, manifestia koskevaa ja muuta. Allekirjoittaminen ei ollut sujunut ihan liukkaasti. Oli epäröity allekirjoittaa niin tärkeätä asiakirjaa lähemmin sitä tutkimatta. Mutta Protopopov oli huomauttanut, miten kiireellinen asia oli: Suomi odotti; ellei manifestia kuuluisikaan huomenna, valtaisi maan levottomuus; hänen täytyi viedä se sinne jo tänä iltana; veturi odotti j.n.e. Hän oli vakuuttanut, että se on visusti tarkastettu joka kohdasta. Miljukov oli sanonut sen lukeneensa ja huomanneensa sen "maltilliseksi" ja oli tahtonut sitä allekirjoitettavaksi. Seitsemän kahdeksasta läsnäolleesta oli kirjoittanut alle. Yksi, valtakunnankontrollööri Godnjev, oli kieltäytynyt, koska hän ei ollut vakuutettu siitä, että hallituksella oli täydet valtuudet kaikkiin manifestissa mainittuihin seikkoihin nähden. Siten tuo merkillinen paperi tuli vahvistetuksi. — Protopopovin mielestä piti silloisen hallituksen työskennellä kuumeisen kiireellisesti, koska tilanne oli vielä epävarma eikä tiedetty, miten lehti saattoi kääntyä. Hän katsoi olevan suuren vaaran tarjona, että valta siirtyisi työläissuuntaan. Heidän ideologinsa — Tsheidshe etunenässä — tekivät innokkaasti työtä, eikä ollut mahdotonta, että nykyinen hallitus kukistuu ennen kansalliskokouksen koolletuloa, ja sitten seuraisi taantumus, ei tosin vanha järjestelmä, jota P. piti lopullisesti kukistettuna, mutta joka tapauksessa taantumus. "Musta sisar", sanoi hän, "astelee aina punaisen jäljessä, eikä niitä erota toisistaan pitkä välimatka. Onnellisimmassa tapauksessa suuntautuu Venäjän kehitys bourgeois-tasavaltaa kohti. Mutta talonpoikain kanta on vielä epäselvä."
Kello kahden tienoissa yöllä juna lähti, ja matka sujui seikkailuitta. Klo 12 seuduissa saavuimme Helsinkiin. Senaatintalossa, yliopistolla, säätytalolla y.m. liehui punainen leijonalippu. Tuntui siltä, että uusi aika oli taasen kansallemme koittamassa, mutta moni meistä ei suinkaan tuntenut eheää ja sekoittumatonta iloa.
Minusta näyttää, että me tarvitsemme toisenlaista vapautta kuin se, minkä venäläinen svaboda voi meille antaa. Sen on rakennuttava varmalle germaaniselle pohjalle eikä jäätävä riippumaan slaavilaisista tunnekuohuista.
Helsinki, maaliskuun lopussa 1917.
Itsenäisyyden valmisteluja.
Mitä tulee Suomen itsenäistymissuunnitelmiin sellaisina kuin ne maailmansodan aikana kehkeytyivät ilmi, kuuluin minä kyllä asiaa harrastaviin ja siihen perehtyneisiin, mutta olin aluksi, lähinnä julkisen asemani vuoksi, ottamatta erikoisemmin aktiivisesti osaa sen edistämiseen. En merkinnyt muistiin mitään tähän kuuluvasta poliittisesta toiminnasta tai sen yhteydessä olevista tapahtumista. Asemani pakotti olemaan hyvin varovainen. Nyt jälkeenpäin voin merkitä paperille ainoastaan hajanaisia muistoja.
Niinä viikkoina, jotka sodan puhkeamisen jälkeen vietin Saksassa, lujittui minussa se vakaumus, että maailmansota tarjosi kenties koskaan toistumattoman tilaisuuden irroittaa Suomi Venäjästä ja että Saksa oli se valta, joka voi meitä auttaa mainitun päämäärän saavuttamisessa. Tämä tietoisuus oli ilmestyksen tavoin syöpynyt sieluuni ja se tuli määräämään suuntautumiseni. Tultuani kotiin elokuun lopussa kohtasin kuitenkin niissä piireissä, joissa liikuin, vain vähän ymmärtämystä. Sodan alussa vallitsi meillä jonkinlainen epäluuloisuus Saksaa ja sen suunnitelmia kohtaan. Sitäpaitsi elettiin siinä pintapuolisessa käsityksessä, että Saksa oli sotaan syypää, ja Belgian puolueettomuuden loukkausta pidettiin karkeana väkivallantekona. Ajatus, että voisimme irtautua Venäjästä, tuntui useimmista poliitikoistamme liian rohkealta, jopa haaveelliseltakin. Toivottiin korkeintaan, että autonomiamme palautuisi rauhanteossa.
Syksyn kuluessa tulin tietämään, että eräissä toisissa helsinkiläisissä piireissä, joskaan ei varsinaisesti poliittisesti johtavissa, vallitsi ilmeinen saksalaisystävällisyys ja että niissä toivottiin Saksan voivan sotilaallisilla voitoillaan saada aikaan maamme vapautumisen. Sitävastoin en tiennyt, että jo tehtiin järjestelmällistä, tuohon päämäärään tähtäävää työtä. Siitä nuorison keskuudessa syntyneestä liikkeestä, joka sitten ilmeni ajatuksena, että oli mentävä Saksaan saamaan sotilaallista koulutusta ja muodostettava siellä suomalainen joukko-osasto, jota voitaisiin käyttää tulevassa vapauttamistoimessa, kuulin vasta joulukuussa 1914. Joskin aluksi suhtauduin epäilevästi yrityksen käytännölliseen puoleen, tuotti minulle kumminkin vilpitöntä iloa, että nuoriso oli kyllin rohkeata ja ihanteellista ryhtymään niin uskallettuun isänmaalliseen tekoon säikähtämättä yritykseen epäilemättä liittyviä vaikeuksia, uhrauksia ja kärsimyksiä. Tällä yrityksellä näytti minusta sitäpaitsi olevan merkitystä sikäli, että se oli omansa kiinnittämään Saksan sotilaallisen johdon huomiota maahamme sekä todenteolla osoittamaan, mille puolelle me asetuimme suuressa maailmantaistelussa. Sellaisen joukon olemassaolo Saksassa muodostuisi paljoa voimakkaammaksi vapautumispyrkimyksiimme kohdistuvaa harrastusta herättäväksi välineeksi kuin yksityisten henkilöiden toiminta. Kaikki nämä seikat vaikuttivat, että ennen pitkää suhtauduin yritykseen täysin myötätuntoisesti. Se seikka, että niinmuodoin annoin kannatukseni muodollisessa katsannossa lainvastaiselle hankkeelle, ei minua huolestuttanut. Moraalinen lojaalisuusvelvollisuus Venäjää kohtaan ei enää sitonut meitä, kaikkein vähimmän sen jälkeen, kun keisari oli hyväksynyt ohjelman, joka tähtäsi autonomiamme ja kansallisen olemassaolomme täydelliseen tuhoamiseen. Irroittumisemme oli konjunktuuri- eikä oikeuskysymys. Lausetta "salus rei publicae summa lex", jota Plehve oli kerran käyttänyt venäläiseltä katsantokannalta puolustaakseen Suomen kansalaisiin kohdistuvaa menettelyä, voitiin tässä soveltaa suomalaiselta kannalta vielä oikeutetummin.
Eräänä helmikuun päivänä 1915 kävi luonani Alexis Gripenberg. Hän ilmoitti, että eräät henkilöt, jotka kannattivat maailmansodan yhteydessä suoritettavan Suomen vapauttamisen aatetta, olivat liittyneet yhteiseen piiriin keskustelua ja toimintaa varten. He olivat ilmeisiä Saksan ystäviä, jotka odottivat vapautumisemme tapahtuvan Saksan voiton nojassa ja Saksan avulla. Gripenberg kehoitti minua liittymään tähän piiriin, ja minä suostuin mielelläni tarjoukseen. Ensimmäinen kokous pidettiin W:n luona. Meitä oli noin kymmenkunta henkilöä, poliitikkoja ja akateemikkoja, ja me järjestyimme vapauttamistyön keskuskomiteaksi eli "vanhojen neuvostoksi". Silloin sain lähempiä tietoja siitä aktiivisesta työstä, joka oli jo pantu alulle mainitun tarkoitusperän saavuttamiseksi, niistä eri järjestöistä, jotka toimivat mainittuun suuntaan, sekä Saksassa koulutettavaa suomalaista joukko-osastoa koskevista suunnitelmista. Joitakin kymmeniä nuoria miehiä oli jo silloin lähtenyt Lockstedter Lageriin Holsteiniin. Kokoonnuimme sitten noin joka toinen viikko pohtimaan tilannetta ja kuulemaan Tukholmassa olevalta suomalaiselta valtuuskunnalta — siellä olivat toiminnassa H. Gummerus ja J. Castrén — saapuvia ilmoituksia sekä kotimaassa suoritettua työtä ja Saksassa olevaa joukko-osastoa koskevia tiedonantoja. Pienemmässä valiokunnassa suunniteltiin ja pohdittiin Suomen valtiomuotoehdotuksia tai oikeammin sommiteltiin kokoon valtiomuodon pääkohtia täysin suvereenista Suomea varten ja myöskin siltä varalta, että Suomi autonomisena jäisi kuulumaan Venäjän valtakuntaan. Näitä ja kaikkia periaatteellisempaa laatua olevia kysymyksiä harrastivat erikoisesti R. Erich ja Arvid Neovius-vainaja; käytännöllisissä asioissa taas oli W. Zilliacus toimekkain. Puheenjohtajan virkaa hoidimme vuoroin A. Gripenberg ja minä. Me kokoonnuimme toistemme luo, mutta myöskin erinäisiin pankkihuoneistoihin, jottemme olisi herättäneet huomiota. Yhteyttä Tukholman kanssa pidettiin yllä osaksi kirjeenvaihdon, osaksi suoranaisten kuriirien avulla. Yksi ja toinen piiriimme kuuluvistakin henkilöistä teki matkoja Ruotsiin. Suomen asian puolesta toimimaan lähetettiin Ameriikkaan kevättalvella L. Kihlman ja J. Reuter, kun taas E. Estlander piirin toimesta kävi tapaamassa vaikutusvaltaisia henkilöitä Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, jotta saataisiin aikaan ainakin diplomaattista toimintaa skandinaavisten maitten taholta Suomen hyväksi. Berliinissä valvoivat ja hoitivat Suomen asioita, varsinkin jääkäriasiaa, varatuomari Fr. Wetterhoff ja tohtori J. Sundvall, ja lehtori J. Öhquist tutustutti saksalaista yleisöä Suomen mielialoihin ja itsenäisyyspyrintöihin pitämällä esitelmiä ja harjoittamalla julkaisutoimintaa. Wetterhoffin oli onnistunut suunnata eräiden Saksan virallisten piirien mielenkiinto Suomen asiaan. Oli perustettu erikoinen, Saksan yleisillä varoilla kustannettu toimisto, jossa hän oli johtajana. Järjestöt toimivat sangen itsenäisesti, joten ainoastaan tärkeämmät kysymykset jätettiin vanhainneuvoston ratkaistaviksi. Kevättalvella me muuten vielä elimme siinä käsityksessä ja toivossa, että Ruotsi tulisi ottamaan sotaan osaa Saksan rinnalla ja että Suomen vapautumiseen voitaisiin päästä sitä tietä.
Poliittisessa piirissämme lausuttiin keväällä 1915 toivomus, että minä matkustaisin Ruotsiin perehtymään tilanteeseen ja toimimaan pyrintöjemme hyväksi. Minulla oli hyvä ulkonainen aihe matkustaa, sillä 60-vuotispäiväni oli kesäkuun 28:s ja minä tahdoin mielelläni välttyä silloin joutumasta sovinnaisen huomion esineeksi. Matkustin kesäkuun 18 päivän tienoissa Haaparannan kautta. Sieltä Karunkiin johtava rata avattiin liikenteelle samana päivänä, joten minä sain käyttää ensimmäistä tuolla linjalla kulkevaa vakinaista junaa. Kun Karunkiin oli jäätävä tunniksi junaa odottamaan, voin valoisana kesäiltana käyskellä tuossa tilapäisessä, laudoista rakennetussa kaupungissa, joka aivan äkkiä oli muuttunut kansainvälisen liikenteen keskuskohdaksi, keinotekoiseksi sota-ajan tuotteeksi, jonka tarina oli oleva lyhyt. Tukholmaan saavuttuani lähdin heti Saltsjöbadeniin, jossa sitten oleskelin joitakin viikkoja.
Kävin usein Tukholmassa ja tapasin erinäisiä oikeistolaispoliitikkoja, joiden kanssa keskustelin tilanteesta ja toiveista. Itsenäistymispyrintöjämme kohtaan osoitettiin suurta mielenkiintoa, mutta niiden toteuttamismahdollisuuksia pidettiin sangen vähäisinä. Arveltiin, ettei Ruotsin kansa missään tapauksessa tarttuisi aseisiin muuten kuin puhtaan puolustussodan tullessa kysymykseen. Satavuotinen rauha ja harrastusten yksipuolinen keskittyminen maan taloudelliseen kehittymiseen ja valtiopäiväkysymyksiin oli rajoittanut kansan poliittisen näköpiirin oman maan puitteisiin ja vieroittanut sen ulkopolitiikasta. Valtiomiehille, joiden poliittiset näköalat ovat avarammat, asia näkyi oleellisesti toisenlaisena, mutta kansaa ei voitu saada mukaan. Äskeisimpänä aikana oli Saksa nimenomaisesti tiedustellut Ruotsin hallitukselta, tahtoiko Ruotsi esiintyä sodassa Saksan puolella, mutta vastaus oli tullut kieltävä. Vielä sain tietää, ettei skandinaavisten maitten taholta ollut tapahtunut mitään diplomaattista esiintymistä Suomen hyväksi ja että mitään sellaista näissä oloissa tuskin oli odotettavissakaan. Englanti oli siinä suhteessa esteenä. Sille oli eduksi pitää Venäjän mielialaa mahdollisimman korkeassa vireessä. Kysymys kenties voitaisiin ottaa esiin syksyllä, kun sotatilanne selviäisi, ja silloin sopisi kääntyä mahdollisesti Saksan puoleen. Oikeistopiireissä ymmärrettiin täydellisesti se, että me toivoimme Saksan saavuttavan sotilaallista menestystä ja itsenäisyysliikkeellemme koituvan siitä hyötyä, mutta toisaalta arveltiin, ettei Saksa vielä ollut muodostanut mitään selvää ohjelmaa niihin Venäjän valtakunnan osiin nähden, joiden vapauttaminen voi tulla kysymykseen. Tuo oli tiedustelujen! pääasiallinen tulos, ja keskustelut eivät suinkaan vaikuttaneet erityisen rohkaisevasti.
Professori F. ehdotti, että kävisin kuninkaan puheilla saadakseni kuulla hänen henkilökohtaisen mielipiteensä Ruotsin suhtautumisesta Suomen kysymykseen ja tehdäkseni hänelle selkoa maassa vallitsevasta käsityskannasta. Kotimaassakin oli lausuttu samansuuntainen toivomus. Audienssi ei saanut herättää mitään huomiota ja tuli sen niinmuodoin olla mahdollisimman yksityisluontoinen. Kuten F. muutamia päiviä myöhemmin minulle ilmoitti, oli kuningas kumminkin antanut audienssipyyntöön kieltävän vastauksen, koska hän ei katsonut sen voivan tapahtua Venäjän ministerin tietämättä, mutta hän oli käskenyt kehoittaa minua käymään ulkoministeri Wallenbergin puheilla. Noudatin kehoitusta heinäkuun 13 p:nä. Wallenberg lausui jotenkin terävästi ajatuksensa niistä yrityksistä, joiden tarkoituksena oli saada Ruotsi sotaan osalliseksi Suomen vuoksi. Hän piti Suomen vapauttamista sodan avulla vahingollisena Ruotsille ja Suomelle itselleen, koska muka Venäjä ei milloinkaan luopuisi koston ajatuksesta. Suomesta tulisi toinen Elsass-Lothringen, joka muodostuisi uusien sotien siemeneksi. Sitävastoin katsoi Wallenberg Ruotsin velvollisuudeksi koettaa diplomaattisin keinoin edistää Suomen autonomian palauttamista, mutta sovelias ajankohta oli Ruotsin hallituksen saatava itse valita. Mitään vastakkaisia edunharrastuksia ei hänestä näyttänyt olevan olemassa, mitä Ruotsiin ja Suomeen tulee, pikemmin päin vastoin. Jätin Wallenbergille promemorian, jossa kosketeltiin maassamme vallitsevaa poliittista tilannetta ja toivomuksiamme, erittäinkin mikäli ne tähtäsivät Ruotsin esiintymiseen hyväksemme, mutta sotilaallista asioihin sekaantumista koskevaa kysymystä en ollenkaan maininnut.
Tukholmassa olevaa Saksan lähettilästä, vapaaherra Luciusta, en tällä kertaa käynyt tapaamassa, mutta meriasiainattashean Fischer von Lossainen'in puheilla olin. (Hänen Itä-Preussissa sijaitsevalla kotitilallaan on tuo suomalaiselta kajahtava nimi.) Kumpikaan heistä ei oikein tajunnut eikä kannattanut Suomen itsenäistymispyrkimyksiä. He kuuluivat sen suunnan miehiin, joka halusi Saksan ja Venäjän kesken vallitsevan yhteisymmärryksen ja työskenteli näiden valtojen välisen erikoisrauhan hyväksi. Fischer ei uskonut saksalaisten ryhtyvän sotatoimiin Suomessa. Hänen mielestään oli petytty laskuissa kahdessa kohden: toinen koski Ruotsin myötävaikutusta taistelussa Venäjää vastaan, toinen Suomen kapinaannousua tai ainakin vaikeuksien tuottamista Venäjälle tekemällä passiivista vastarintaa. Kun ei mitään saksalaisten maihinnousua Suomessa voitu odottaa, ei suomalaisen joukko-osaston Saksassa tapahtuvalla kouluttamisella ollut mitään käytännöllistä, vaan yksinomaan moraalinen merkitys. Erityisesti kysyessäni lausui Fischer, ettei hän uskonut Saksan taholta esitettävän mitään Suomen Venäjästä irroittamista koskevaa vaatimusta, mutta toisaalta hän piti varmana, että Saksa rauhanteossa tulisi vaatimaan Suomelle autonomiaa, jos Suomen puolelta tehtäisiin sellainen esitys. Annoin tietysti keskustelun kuluessa tarvittavia tietoja ja esitin vastaväitteitä sellaisissa kohdissa, joissa ne olivat tarpeen.
Vähä ennen Helsingistä lähtöäni oli maisteri R. Numelin käynyt luonani. Hän oli juuri palannut Tukholmasta ja kertoi, että saksalaisella taholla suunniteltiin Lockstedtissa olevan suomalaisen koulutusjoukon hajoittamista. Senvuoksi oli hänen mielestään tärkeätä, jos joku auktoritatiivinen henkilö Suomesta voisi vakuuttaa, että kurssin jatkaminen ja edelleenkehittäminen ei ollut ainoastaan nuorisopiirien vaan myöskin maamme vanhempien vastuullisten kansalaisten kesken toivomuksena. Sekä Berliinissä että Tukholmassa toivottiin, että minä henkilökohtaisesti antaisin asianomaisille Saksassa tähän kuuluvia tietoja. Otin tehtävän vastaan empimättä, sillä oivalsin, että joukon hajoittaminen merkitseisi koko itsenäisyysliikkeen taantumista, jonka seuraukset tulisivat kohtalokkaiksi.
Yksissä neuvoin niiden Tukholmassa olevien suomalaisten kanssa, jotka siellä pitivät huolta nuorison pyrinnöistä, sekä joukko-osaston edustajia kuullen lähetin Berliiniin maisteri A. Fabritiuksen mukanaan eräälle tunnetulle miehelle osoitettu kirje, jossa lausuin toivomukseni saada kohdata jonkun auktoritatiivisen, ulkoasiain johtoa lähellä olevan henkilön, jolle voisin avoimesti puhua poliittisista kysymyksistä. Tähän tarkoitukseen valittiin lähetystönsihteeri von Wesendonck, joka ulkoasiainministeriössä käsitteli idässä olevia pikkukansoja koskevia kysymyksiä. Kohtauspaikaksi määrättiin Kööpenhamina, jossa me heinäkuun 5 päivänä tapasimme toisemme eräässä Klampenborgin hotellissa. Siellä, peilikirkkaan salmen rannalla, me keskustelimme pitkän aikaa. Kävi selvästi ilmi, että W:n edustamissa piireissä oli vielä jonkinlaista epäluuloisuutta Suomea kohtaan näennäisesti lojaalisen esiintymisemme vuoksi sodan aikana ja siitä syystä, että olimme avustaneet Venäjän sotatarveteollisuutta. Oli odotettu aktiivista vastarintaa, jopa kansannousuakin. Selitin niitä syitä, joista passiivisuutemme tässä suhteessa johtui, ja huomautin, ettemme me milloinkaan ulkonaista tukea vailla antautuisi veriseen seikkailuun, jonka tulos olisi lievimmin sanoen epäiltävä. Se ajatus, että Venäjästä piti irtautua, oli voittanut maassa yhä enemmän jalansijaa, joskin konservatiivinen ja epäilevä suhtautuminen asian mahdollisuuteen vaikutti, että monet eivät tahtoneet asettua määrätylle kannalle mainitussa suunnassa tapahtuvaan Suomen kysymyksen ratkaisemiseen nähden. Wesendonck mainitsi useita seikkoja, jotka todistivat Saksan mielenkiintoa vapautumistamme kohtaan, mutta hän ei uskonut, että mikään suoranainen sotilaallinen esiintyminen ilman Ruotsin myötävaikutusta voi tulla kysymykseen. Suomen piti ennen kaikkea itse aktiivisella tavalla ottaa ohjatakseen kohtaloitaan, ellei ennen, niin ainakin sitten kun kärsityt tappiot aiheuttaisivat Venäjällä vallankumouksen tai anarkian. Kysyttyäni voisiko Saksa, siinäkin tapauksessa, että sota ei tulisi Suomea suoranaisesti koskettamaan ja ajatus sen vapauttamisesta olisi jätettävä, kumminkin tehdä jotakin autonomiamme palauttamisen hyväksi, vastasi hän, että siinä suhteessa tuskin voitiin odottaa mitään erikoista asianharrastusta Hän ei uskonut valtojen autonomiallemme myöntämän vakuuden merkitsevän paljoakaan, sillä Venäjä ei tulisi kumminkaan siitä välittämään. Vastaväitteitteni johdosta hän kuitenkin myönsi, että kysymys ansaitsi Saksankin huomiota ja sanoi esittävänsä sen asianomaisille. Keskustelimme sitten Lockstedtissa olevasta joukosta, ja minä tehostin sekä sen moraalista että myöskin mahdollisesti kysymykseen tulevaa käytännöllistä merkitystä. Sanoin sen muodostamisen ilmaisevan laajoihin Suomen yhteiskuntapiireihin levinnyttä liikettä.
Palattuaan Berliiniin oli v. Wesendonck ulkoasiainministeriössä selostanut kantaani siten, että minä muka olin jossakin määrin epäilevällä kannalla joukko-osaston säilyttämiseen nähden. En voinut oikein ymmärtää, mistä tuo väärinkäsitys aiheutui. En voinut uskoa lausuneeni ajatuksiani liian varovaisesti. Ajateltavissa olisi, että v. Wesendonckiin oli vaikuttanut päättävästi kielteinen kantani kapinaannousun ollessa kysymyksessä, mutta todennäköisempää on, että ulkoasiainministeriössä ilmennyt virtaus piti otollisena antaa auktoritatiivisen suomalaisen henkilön suhtautua asiaan epäilevästi. Mutta aivan vieras ei tälle asialle liene se varsin merkittävä seikka, että Klampenborgiin saapui samoihin aikoihin kuin minä eräs poliittisesti toimelias maanmiehemme, joka ei ollut mikään jääkäriliikkeen suosija ja joka, v. Wesendonckiin tutustuttuaan, matkusti samassa junassa kuin viimeksimainittu Berliiniin, missä hän kävi ulkoasiainosastossa alivaltiosihteerin puheilla. Se, mitä hän esitti, voi kenties herpaista keskustelusta minun kanssani saatuja vaikutelmia. Wetterhoff lähetti heti kuriirin (W. Strömin) luokseni Tukholmaan ilmoittamaan, millä kannalla asiat olivat. Minä annoin kirjallisen selityksen, joka oli omansa poistamaan väärinkäsityksen. Missä määrin antamani tiedot ovat vaikuttaneet joukko-osaston kohtaloon, on minulle tuntematonta. Lienee ollut lähinnä Wetterhoffin ansiota, että sen hajoittamista koskeva valmis päätös peruutettiin ja tuo pieni Pfadfinder-joukko muodostettiin täydelliseksi jääkäripataljoonaksi.
Oleskeltuani lyhyen ajan Abiskossa Tornion järven rannalla palasin heinäkuun lopussa kotimaahan. Poliittiselle piirillemme ilmaisemani vaikutelmat ja tiedot eivät vaikuttaneet erikoisen rohkaisevasti. Meidän täytyi odottaa soveliaampaa aikaa ja seurata tapahtumain kehittymistä. Se vakaumus, että tie, jota olimme lähteneet kulkemaan, oli ainoa päämäärään vievä, säilyi minussa yhä, mutta mahdotonta oli varmasti arvata, tulisiko todellakin niin käymään.
Syksyn kuluessa oli muodostettu eri järjestöjen edustajista kokoonpantu toimintakomitea, jonka erikoisena tehtävänä oli pitää huolta jääkäriliikkeestä, ja tämä komitea otti johdon käsiinsä, niin että me vanhainneuvostoon kuuluvat henkilöt oikeastaan olimme vain koko hankkeen moraalisena tukena. Hajaantumista syntyi piirissämme senkin vuoksi, etteivät eräät sen jäsenet tahtoneet noudattaa yksinomaan saksalaista linjaa, joka heidän mielestään ei täysin taannut päämäärän saavuttamista. Me muut liityimme sitäkin kiinteämmin yhteen ja saimme lisäksi pari jäsentä vanhasta suomalaisesta puolueesta, jolla siihen asti ei ollut ollut edustajia vanhainneuvostossa. Käydessäni Ruotsissa olin tullut vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä sijoittaa pari huomattavaa, arvovaltaista ja nimenomaisesti saksalaisystävällistä henkilöä joksikin aikaa asumaan Tukholmaan, josta käsin — tai henkilökohtaisesti Berliinissä käymällä — he voisivat toimia vapauttamisasian hyväksi. Piirimme yhtyi tähän käsitykseen ja valitsi toimeen professori R. Erichin ja vapaaherra A. von Bonsdorffin, jotka olivat halukkaat panemaan itsensä alttiiksi niille uhrauksille ja vaaroille, jotka hankkeeseen liittyivät. Syyskuun lopussa he matkustivat Tukholmaan ja kävivät muutamia viikkoja myöhemmin Berliinissä, missä he tapasivat useita poliittisessa suhteessa johtavia henkilöitä, toimittaen meille jokseenkin seikkaperäisiä tiedonantoja. Tämän Berliinissä-käynnin sai kuitenkin venäläinen santarmisto tietää, joten lähettien Suomeen palaamista pidettiin uskallettuna. Jos Erichin ja von Bonsdorffin oleskelu ulkomailla pakosta muodostuikin pitkäaikaisemmaksi kuin oli tarkoitettu, hyödytti heidän siellä suorittamansa toiminta — ei vähimmin Erichin harjoittama laaja valtio-oikeudellinen julkaisutoiminta — suuressa määrin itsenäisyysasiaa. Myöhemmin, vuoden 1916 alussa matkusti vielä johtaja S. Sario ulkomaille vaikuttaakseen itsenäisyysasian hyväksi. Hän asettui asumaan Berliiniin, mutta teki usein matkoja Tukholmaan. Siitä eripuraisuudesta, joka syntyi Suomen asiaa ulkomailla ajavien henkilöiden, lähinnä Wetterhoffin ja eräiden tukholmalaiseen piiriin kuuluvien henkilöiden välille, ja joka johti siihen, että Wetterhoffin toiminta Berliinissä töykeästi lakkautettiin syksyllä 1916, en tahdo tässä lausua mielipidettäni, koska olin kokonaan asian ulkopuolella. Arvoamme se ei Saksassa lisännyt. Vanhainneuvostossa tunnustettiin Wetterhoffin toiminta täysin, joskaan ei katsottu hänen voivan käydä Suomen auktoritatiivisesta edustajasta.
Syksyllä 1915 toimittiin vilkkaasti miesten hankkimiseksi jääkäripataljoonaan. Itse olin luonnollisesti tuosta toiminnasta kokonaan syrjässä, mutta luonani kävi silloin tällöin eräitä niistä, joiden hoidettavana tämä vaarallinen asia lähinnä oli (erittäinkin maisteri K. Donner). He olivat nuoria, pelottomia kunnon miehiä, innostuneita asiaansa, jota he pitivät keinona isänmaan pelastamiseksi, täysin tietoisia heitä uhkaavista henkilökohtaisista vaaroista, mutta vailla kaikkea pingoittuneisuutta.
Oli odotettavissa, että venäläiset santarmiurkkijat kaikesta varovaisuudesta huolimatta vihdoin pääsisivät toiminnan jäljille. Jo keväällä 1915 saivat ainakin suomalaiset viranomaiset tiedon eräästä Ostrobotnialla pidetystä ylioppilaskokouksesta, jossa oli toimeenpantu "värväystä", ja minulle ilmoitettiin asiasta. Asia saatiin kuitenkin vaiennetuksi. Saman vuoden kesäkuun lopussa vangittiin yliopiston miekkailunopettaja Mexmontan, joka oli Ruotsiin menossa. Hänen toimintaansa minä en tuntenut ollenkaan ja otaksuin silloin, että tässä oli kysymys jostakin hänen suorittamastaan puhtaasti henkilökohtaisesta, varomattomasta yrityksestä, joka ei ollut missään yhteydessä jääkäriliikkeen kanssa. Yliopiston taholta luonnollisesti tehtiin mitä suinkin tehtävissä oli hänen hyväkseen, mutta hänet tuomittiin kuitenkin kuolemaan, mikä rangaistus myöhemmin lievennettiin 15 vuoden rangaistustyöksi. Kaikki asiaan perehtyneet eivät tietenkään olleet vaiteliaita ja liiankin useita koski yritys henkilökohtaisesti, joten jääkäripataljoonan olemassaolo ja rekryyttien hankkiminen sitä varten muuttuivat julkisiksi salaisuuksiksi. Joulun aikaan 1915 alkoivat liikkeen hyväksi toimiviin henkilöihin kohdistuvat santarmivainot. Useita nuorempia akateemisia kansalaisia vangittiin ja kotitarkastuksia pantiin toimeen heidän asunnoissaan tai heidän vanhempiensa, sukulaistensa ja toveriensa luona kevättalvella ja keväällä 1916. Erittäin satoisa oli santarmeille ylioppilas E. Bruhnin vangitseminen. Hän samoinkuin useimmat muutkin vangitut nuorukaiset oli minulle täysin tuntematon enkä minä tietänyt heidän toiminnastaan muuta kuin sen, mitä myöhemmin sain kuulla. Ainoa minulle tuttu oli maisteri Y.O. Ruuth, joka oli pari kertaa käynyt luonani. Asian luonnosta johtui, etteivät yliopisto: viranomaiset voineet mainittavassa määrin toimia näiden nuorten miesten hyväksi. Olivathan he muodollisessa katsannossa "rikoksellisia", joskin heidän toimintatapojansa ohjasivat puhtaasti isänmaalliset vaikuttimet ja joskin tämän takia meidän yhteiskuntamme myötätunto oli heidän puolellansa. Tällä kertaa santarmeilla oli laki puolellansa, joskaan ei ollut heidän asiansa lakia turvata. Itse en näiden asioiden vuoksi joutunut santarmiston kanssa kosketuksiin, vaan olin keskusteluissa ainoastaan yliopiston v.t. kanslerin kanssa. En voinut tietenkään ottaa heitä puolustaakseni, kaikkein vähimmin niitä, jotka olivat toimineet urkkijoina, mutta koetin selittää ja vähentää heidän "rikoksellisuuttansa". Rehtori Ruin kävi yksityistapauksissa santarmipäällikön puheilla, mutta keskustelut viimeksimainitun kanssa, joka esiintyi hyvin uhkaavasti, jäivät yleensä tuloksettomiksi. Vangitut vietiin toinen toisensa jälkeen Spalernaja-vankilaan Pietariin ja heidän tuomionsa olisi ollut varma, ellei Venäjän vallankumous olisi tullut väliin ja vapauttanut heitä.
Suhtautumiseni itsenäisyyspyrintöjen hyväksi suoritettuun työhön ei luonnollisesti voinut pysyä salassa enempää kuin saksalaisystävällisyytenikään, vaikka koetin noudattaa kaikinpuolista ulkonaista varovaisuutta. Santarmistakin sai nämä seikat tietoonsa. Nuoret, joilla oli vakoojia joka taholla, ilmoittivat, että minua pidettiin jossakin määrin silmällä ja että sotasensuuri kiinnitti kirjeenvaihtooni erikoista huomiota. Vangittuja ylioppilaita kuulusteltaessa oli tehty myöskin minua koskevia tiedusteluja. Eräs pidätetyistä, Bruhn, oli ilmoittanut, että kesällä 1915 tekemäni ulkomaanmatka oli tarkoituksiltaan poliittinen ja että minä silloin olin käynyt Lockstedtin jääkärileirissä. Kuten myöhemmin osoittautui, aiheutti juuri tämä ilmoitus sen, että minä helmikuussa 1917 sain kirjallisen kehoituksen saapua määrättynä aikana tutkintotuomari Maskevitshin luo santarmihallitukseen. Hänen tehtävänään oli tutkia ja selvitellä Suomessa ilmenevä "maankavallus"-liike. Käynti ei ollut miellyttävä, varsinkaan kun en voinut ennakolta tietää, mitä minusta tahdottiin ja mitä aikeita minuun nähden oli olemassa. Siitä sukeutui varsin seikkaperäinen Ruotsinmatkaani koskeva kuulustelu; minulta kysyttiin, keitä henkilöitä olin tavannut, mistä asioista olimme keskustelleet j.n.e. ja vihdoin tuli pääpykälänä tiedonanto, että olin käynyt Lockstedter Lagerissa, mikä onneksi oli kokonaan tuulesta temmattu. Muuten yritti herra M. saada selville, mitä minä tiesin aktiivisesta nuorisoliikkeestä ja miten minä sitä selitin ja arvostelin. Paljoakaan sellaista, mikä olisi ollut hänelle arvokasta, ei hän onnistunut minusta onkimaan. Keskustelu tapahtui tulkin välityksellä, M. merkitsi sen heti pöytäkirjaan ja tulkki käänsi sen minulle. Vallankumouksen jälkeen, kuukautta myöhemmin, jätti ystävällinen käsi haltuuni saman pöytäkirjan, joka nyt hävitettiin.
Maaliskuun päivien jälkeen itsenäisyyspyrinnöt väistyivät joksikin aikaa syrjemmälle, mutta kohta kun selvisi, ettei meillä ollut uudelta Venäjältä mitään hyvää odotettavissa, lähdettiin jälleen kulkemaan vanhaa latua. Kotimaassa ja ulkomaalla toimivien voimien nimenomaisesta toivomuksesta matkustin elokuussa Tukholmaan jatkaakseni sieltä tarpeen vaatiessa matkaa kauemmaksi eteläänpäin. Tarkoituksena oli lähinnä saada lopullinen tieto, voimmeko ja missä muodossa saada Saksalta apua pyrkiessämme irtautumaan Venäjästä ja pelastumaan uppoamasta venäläiseen vallankumouskurjuuteen.
Tukholmassa-olo oli suunniteltu syyskuun loppuun kestäväksi. Otin osaa eräisiin suomalaisen valtuuskunnan kokouksiin ja neuvottelin ahkerasti sen eri jäsenten kanssa. Mieltäni pahoitti kovin, kun oli pakko todeta, että valtuuskunnan keskuudessa vallitsi syvällekäypiä erimielisyyksiä, osaksi asiallisia, mutta suurimmaksi osaksi henkilökohtaisia laadultaan, ja että niiden tasoittaminen oli tuskin ajateltavissa. Valtuuskunta näytti minusta liian suurelta ja eriaineiselta. Se oli monivalta vailla yhtenäistä johtoa eikä voinut ajan pitkään toiminnassaan saavuttaa käytännöllistä menestystä. Lisäksi tuli se seikka, että Tukholmassa työskenteli erikoinen sotilaallinen keskusasema, joka ei ollut tai ei tahtonut olla tekemisissä valtuuskunnan kanssa, joten aiheutui paljon hämminkiä ja oltiin joutumassa arveluttaviin selkkauksiin. Epäluuloisuutta ja tyytymättömyyttä ilmeni joka taholla. Suomalainen luonnonlaatu esiintyi uskollisena itselleen. Tämä seikka oli kaikkea muuta kuin suotuisa suuren tehtävän toteuttamiselle.
Tukholmassa oleskellessani kävivät minua tapaamassa myöskin eräät Saksassa olevan joukkomme johtajat: Jernström, von Hertzen, Jakobson, Alenius y.m., joilta sain täsmällisiä, pataljoonassa vallitsevaa asiaintilaa ja mielialaa koskevia tietoja, jotka eivät olleet joka suhteessa rohkaisevia. Sain sen varman vaikutelman, ettei joukkoa voitu enää kauan pitää koossa, ellei se pian joutuisi varsinaiseen tarkoitukseensa käytettäväksi. Syynä oli luonnollisesti osalta pitkä, yksitoikkoinen odotus epäsuotuisain ulkonaisten olosuhteiden vallitessa, mutta myöskin se, että joukossa löytyi melkoinen määrä kehnoa ainesta, joka levitti sen keskuuteen tyytymättömyyttä ja kurittomuutta. Epäkohtien poistamiseksi ehdotettiin joitakin toimenpiteitä, jotka ainakin osittain pantiin käytäntöön. Joukon johtajienkin keskuudessa vallitsi se mielipide, ettei joukko ollut saanut kotimaasta käsin riittävää tukea tai rohkaisua, ja Tukholmassa olevaan johtoon oltiin tyytymättömiä. Jääköön ratkaisematta, missä määrin tuo oli oikeutettua. Ainoastaan K. Donner näytti nauttivan täyttä luottamusta. Kaikista mainituista seikoista lähetin ilmoituksia asianomaisille Suomeen.
Tukholmassa tapasin luonnollisesti myöskin erinäisiä ruotsalaisia poliitikkoja, valtiomiehiä ja sanomalehtimiehiä. Vapauspyrintöihimme kohdistuva mielenkiinto oli oikeistopiireissä yhä valveilla, joskin vähemmän ilmeisenä kuin aikaisemmin. Harald Sohiman oli uskollisimpiamme, ja Sven Hedinin eloisa persoonallisuus tajusi täysin asiamme, vaikka hän näinä aikoina pysyttelikin näkyvästä poliittisesta toiminnasta syrjässä. Mitään Ruotsin taholta saatavaa aktiivista apua ei tietenkään sopinut enää toivoa, varsinkaan sen jälkeen, kun syyskuussa toimitettujen uusien vaalien jälkeen liberaalit ja sosialistit olivat päässeet valtaan. Valtioministeri Swarzin luona kävin vähän ennen ministeripulaa, mutta keskustelu hipoi ainoastaan ohimennen Suomen oloja. Vapaaherra K. Langenskiöldin tapasin verraten usein. Hän oli suuressa määrin avustanut Tukholmassa olevaa suomalaista valtuuskuntaa, mutta hän tunnusti kuitenkin suhtautuneensa sangen epäilevästi vapauspyrintöjemme toteuttamismahdollisuuksiin. Minua ilahdutti kuulla, että hän nyt rohkeni uskoa päämäärän olevan saavutettavissa. Ruotsin oikeistopoliitikot pitivät aivan luonnollisena, että me tällöin rakensimme Saksasta toivotun tuen ja suoranaisen avun pohjalle.
Asianomaisille Saksassa oli ilmoitettu, että oleskelin Ruotsissa. Elokuun lopussa kävi luonani johtaja H. Steinwachs, Tukholmassa oleva Saksan pääesikunnan poliittisen jaoston edustaja, jolle oli annettu erikoiseksi toimekseen Suomen kysymys ja joka työskenteli sen hyväksi. Pitkä keskustelumme koski Suomessa vallitsevaa tilannetta, Venäjästä irtautumisen toiveita sekä mahdollista saksalaista avustusta, jos tuohon päämäärään pyrittäisiin aktiivisen toiminnan avulla. Steinwachs ilmoitti, että Berliinistä tulisi piakkoin eräs vaikutusvaltainen henkilö Tukholmaan kanssani neuvottelemaan. Muutamia päiviä myöhemmin saapui mainitussa tarkoituksessa salaneuvos Riezler ulkoasiainministeriöstä. Huomiota välttääksemme me tapasimme toisemme myöhään illalla eräässä Djursholmin huvilassa. Kolmantena henkilönä oli läsnä johtaja Steinwachs. Minä luin ja jätin Riezlerille tätä tarkoitusta varten sommitellun promemorian, joka kosketteli vapauspyrintöämme ja niitä toiveita, joita meillä tässä suhteessa oli Saksan kannatukseen nähden. Eräistä kohdista keskustelimme lyhyesti, jonka jälkeen minä poistuin. Promemorian lähetti Riezler ulkoasiainministeriöön ja Saksan päämajaan.
Toinenkin saksalainen lähetti saapui sielläoloni johdosta Tukholmaan, nimittäin majuri Crantz, joka tuli syyskuun 25 päivänä suoraan Saksan päämajasta, jonka poliittiseen jaostoon hän kuului. Samana päivänä pidettiin Steinwachsin luona kokous, jossa paitsi Crantzia olivat läsnä myöskin saksalainen kapteeni, tohtori Schmidt ja professori Erich, parooni von Bonsdorff, varatuomari J. Castrén ja eversti Mexmontan. Crantz toi Ludendorffin terveiset ja ilmoitti hänen lukeneen Riezlerille jätetyn promemorian, jota vastaan hänellä ei ollut mitään tärkeätä muistutettavaa. Minusta näyttää oikeimmalta jättää tässä lähemmin selostamatta majuri Crantzin tuttavalliset tiedonannot ja niihin liittyvä keskustelu. Hänen käyntinsä päätarkoituksena oli luottamuksemme lujittaminen. Hän mainitsi Saksan sotilaallisen johdon lämpimästi harrastavan Suomen irroittamista Venäjästä ja sanoi siihen tähtäävän sotilaallisen toiminnan kuuluvan sen suunnitelmiin. Siihen saimme luottaa, joskaan ei voitu vielä määrätä ajankohtaa, jolloin Saksa kävisi asiaan käsiksi. Tuo riippui kokonaan Itämerenmaakunnissa suoritettavista sotaliikkeistä. Ahvenanmaan miehittäminen ei voinut tulla kysymykseen, ennenkuin Hiidenmaa ja Saarenmaa oli vallattu. Sota oli yhtenäinen ja kaikki täytyi suorittaa askel askelelta. Suomalaiset itse voivat monin tavoin valmistella suoritettavaa sotatointa. Aseitten tuonti Saksasta pantaisiin toimeen aivan pian. Olisi tärkeätä, että aseita olisi saatavissa, siltäkin varalta, että Venäjän joutuessa heikkoudentilaan tai venäläistä Suomessa olevaa sotaväkeä vähennettäessä sopisi toivoa aseisiintarttumisen Suomessa onnistuvan. Crantzin persoonallisuus vaikutti luottamusta herättävästi ja neuvottelu nosti meihin toivoa ja rohkeutta. Me tiesimme myöskin, että Tukholmassa oleva Saksan sotilasattashea, eversti von Giese, jonka tapasin useita kertoja, oli luotettava suunnitelmiemme kannattaja. Hän oli vaitelias, mutta erittäin sympaattinen henkilö, luottamusta herättävää saksalaista sotilastyyppiä.
Tavattuani Riezlerin ja Crantzin, jotka olivat Saksan ulkoasiain johdon ja korkeimman sotilasjohdon suoranaisia lähettejä, ei Saksaan matkustaminen näyttänyt minusta sillä kertaa ehdottomasti välttämättömältä. En tahtonut lähteä sinne, ellei pakottavaa aihetta ollut olemassa. Katsoin varsinaisen tehtäväni nyt olevan suoritetun ja valmistauduin palaamaan kotiin. Se tosin oli jossakin määrin uskallettua — venäläinen urkkijajärjestö harjoitti vielä vallankumouksen jälkeenkin toimintaansa Tukholmassa — mutta sittenkin pidin oikeimpana palata paikalleni. Uusien venäläisten määräysten vuoksi ilmeni kumminkin passivaikeuksia, jotka viivyttivät lähtöäni. Sill'aikaa sain kotoa tietoja, että minun toivottiin jäävän toistaiseksi Ruotsiin, jotta voisin tarpeen tullen matkustaa Saksaan. Pyysin senvuoksi sähköteitse hallitukselta virkavapautta, joka myönnettiin, ja asetuin Söderteljeen, kuitenkin niin, että joka toinen tai joka kolmas päivä matkustin Tukholmaan käydäkseni tapaamassa henkilöitä tai ottaakseni osaa kokouksiin. Olosuhteet kotimaassa alkoivat nyt kärjistyä, ja marraskuun alussa minua nimenomaisesti kehoitettiin matkustamaan etelän puoleen. Osa uuden senaatin jäseniä oli tämän kehoituksen takana tai tiesi siitä, joten katsoin toimeni asiallisesti täysin lojaaliseksi.
Berliini, maaliskuussa 1919.
Ensimmäinen käyntini Saksan päämajassa.
Ruotsissa syyskuussa 1917 tapahtunut hallituksenvaihdos kumosi viimeisetkin tästä maasta Suomen vapauttamisen hyväksi saatavaan apuun kohdistuneet toiveemme. Oli niinmuodoin sitäkin välttämättömämpää todenteolla vedota Saksaan, viedä perille Tukholmassa olevan suomalaisen valtuuskunnan ja sen Berliinissä sijaitsevan haaraosaston tähän suuntaan suorittama työ, jolla oli ollut suuri merkitys vapautumisemme valmistelussa huolimatta siitä, että epäkohdat ja persoonallinen eripuraisuus olivat jossakin määrin herpaisseet sen toimintaa ja vaikuttaneet epäedullisesti ulospäin. Oli saatava sekä Saksan sotilaalliset että poliittiset johtajat täysin luottamaan myötätuntomme rehellisyyteen ja vapautumissuunnitelmaimme lujuuteen sekä vakuutetuiksi siitä, ettei näitä pyrintöjä kannattamassa ollut ainoastaan ryhmä poliitikkoja vaan kansan suuri enemmistö. "Hanki nyt vain saksalaiset tänne, muuten me emme tule toimeen", sanoi minulle vähän ennen lähtöäni se henkilö, josta sittemmin tuli ensimmäinen valtionhoitajamme, ja saman evästyksen antoivat minulle muutkin Helsingissä olevat johtavat saksalaisystävät. Tuo tehtävä minun nyt oli koetettava saada suoritetuksi asianomaisessa paikassa. Lopullinen toimeksianto tuli siinä muodossa, että minun katsottiin pitävän "hoitaa terveyttäni eteläisemmässä seudussa". Minua johti tällöin itseäni sisäinen käskyvalta ja minä toimin, samoinkuin useasti ennenkin elämässäni, sen vaikutuksen alaisena, paljoakaan punnitsematta henkilökohtaisia seurauksia.
Saksalaiset olivat valloittaneet Hiidenmaan ja Saarenmaan. Odotettiin, että heidän etenemisensä meritse jatkuisi Ahvenanmaan saaristoon asti. Niiden miehittäminen voisi antaa meille sen turvallisuuden ja voiman, joka oli välttämätön voidaksemme menestyksellisesti ryhtyä karkoittamaan venäläisiä joukkoja maasta. Hankin tarpeellisen matkaluvan, ja passi kirjoitettiin professori Heidille. Yksin en tahtonut mielelläni matkustaa ja kehoitin senvuoksi parooni von Bonsdorffia, joka sodan aikana oli useita kertoja käynyt Berliinissä ja jolla oli siellä tuttavuuksia, seuraamaan mukana. Me matkustimme kuitenkin eri päivinä. Erich oli jo aikaisemmin matkustanut Saksaan ottaakseen osaa Bernissä pidettävään kansainvälisen oikeuden tutkijain kongressiin, josta kumminkaan ei tullut mitään.
Marraskuun 14 päivän iltana minä lähdin matkaan. Tohtori E. Suolahti, innokkaimpia saksalaisystäviämme, joka oli poliittisissa tarkoituksissa oleskellut Tukholmassa muutamia viikkoja ja jonka kanssa olin ollut yhteistyössä, saattoi minua asemalle. Seuraavana aamuna astuin Sassnitzin lautalle. Omituinen tunne valtasi mielen nyt taas kolmen vuoden kuluttua matkustaessani samaa tietä, jota kulkien olin muutamia viikkoja sodan puhkeamisen jälkeen palannut Saksasta kotimaahan. Se, mitä silloin olin toivonut: maamme vapautuminen maailmansodan vaikutuksesta ja lähinnä Saksan avulla, oli nyt toteutumistaan lähempänä, joskin vielä pimeän peitossa. Oli pilvinen ja usvainen sää, ja kolea merituuli puhalsi. Matkustajia oli vähän, niiden joukossa kaksi kelpo jääkäriämme, von Hertzen ja Åhlenius, jotka palasivat salaa tekemältään retkeltä kotimaasta. Olin tavannut heidät Tukholmassa, mutta varovaisuus kielsi nyt tuttavia tuntemasta. Monesti kuvailtua ja paljon puhuttua kiusallista ja kovakouraista tarkastusta Sassnitzissa en saanut ollenkaan kokea. Junassa tutustuin ensi kerran Saksassa vallitsevaan elintarpeiden niukkuuteen. Ravintolavaunussa ei ollut paljoa tarjottavaa, ja sitäpaitsi minulla ei ollut mitään elintarvekortteja. Siellä nauttimani ateria ei ollut ollenkaan verrattavissa lautan runsaaseen pöytään. Rügenin ja Stralsundin väliä kuljettaessa passit tarkastettiin jälleen. Berliiniä lähestyessämme ilmaantui pari salapoliisia, jotka vielä silmäilivät matkustajain papereita. Minun paperini eivät nähtävästi olleet heidän mielestään oikein tyydyttävät, koska minun täytyi selittää matkani tarkoitusta. Mukanani oleva Hauptmann von Hülsenin kirje, jossa minua kutsuttiin Berliiniin, todisti minun kulkevan luvallisissa asioissa. Salapoliisi poistui varsin kohteliaana. Asemalla oli minua vastassa johtaja Steimvachs, joka vei minut pääesikunnan automobiilissa Königshof-hotelliin. Muutin myöhemmin Fürstenhof-hotelliin, jossa Erichkin asui ja jonne seuraavana päivänä saapui von Bonsdorff. Fürstenhofista tuli lähikuukausina matkustavien suomalaisten erikoinen tyyssija.
Ensimmäinen Berliinistä saamani ulkokohtainen vaikutelma ei suinkaan ollut valoisa. Minut valtasi surunvoittoinen ja raskas mieliala. Jo aamukahvi, joka ennen oli Berliinissä ollut niin hyvää ja miellyttävästi tarjoiltua, vaikutti masentavasti. Se oli sangen tympäisevää mustaa mehustetta ilman sokeria ja ilman maitoa, ja sen kanssa tarjoiltiin pari viipaletta mustaa hapanta leipää ja porkkanamarmelaadia. Paksu marraskuinen sumu peitti kaupunkia. Kadut vaikuttivat likaisilta ja sangen autioilta. Ihmiset näyttivät väsyneiltä ja totisilta. Vuokra-autoja ja ajureita oli tuskin yhtäkään näkyvissä. Käynti eräässä ennen vanhaan hyväksi mainitussa olutravintolassa Friedrichstrassen varrella ei ilahduttanut mieltä. Sattui olemaan "lihaton" päivä. Tämä ensimmäinen masentava tunne riippui kaiketi lähinnä nykyisen olotilan ja entisen Berliinin välisestä vastakkaisuudesta ja elämäniloisen ja sodankoskemattoman Tukholman jättämistä vereksistä vaikutelmista. Totuin pian uusiin olosuhteisiin, ja ensimmäinen vaikutelma — voisinpa sanoa ensimmäisen päivän vaikutelma — hävisi kohta kun opin syvästi kunnioittamaan Saksan kansan kestävyyttä ja tyyntä alistumista niihin vaatimuksiin, joita sota asetti kullekin yksilölle. Ulkonaiset elämänehdot olivatkin ensimmäisten kokemusten perusteella syntyneitä otaksumiani paremmat. Mutta tunteessa, että olin "vihollisvaltion alamainen" oli jotakin ahdistavaa, josta minun, kaikesta osakseni tulleesta henkilökohtaisesta ystävällisyydestä huolimatta, oli mahdoton kokonaan vapautua.
Kaikkein ensinnä kävin yleisesikunnan poliittisessa jaostossa puhuttelemassa Hauptmann Ernst von Hülseniä, miestä, joka lämpimämmin kuin kukaan muu oli omaksunut asiamme ja oli hyvin perehtynyt maamme oloihin sekä varsinkin saksalaissuuntaiseen liikkeeseen meillä. Hauptmann von Hülsen on siviilielämässä kulutusministeristön salaneuvos ja yliopistoasiain esittelijä, mutta nyt sodan aikana hän oli v. 1917 maaliskuusta alkaen saanut toimekseen johtaa Berliinissä yleisesikunnan poliittista jaostoa. Hän on muutamia vuosia viidennelläkymmenellä; hänen germaaninen ulkonäkönsä on edullinen, luottamustaherättävä. Koko hänen olemuksensa teki sympaattisen vaikutuksen, joka vain lujittui myöhemmän pitkäaikaisen yhteistyömme kestäessä. Hänen lähin miehensä, johon myös tutustuin ensimmäisellä käynnilläni, oli Hauptmann Püschel, hänkin varsin tuttu kaikille niille suomalaisille, jotka ovat käyneet Berliinissä poliittisia tehtäviä suorittamassa. Minä tein selkoa maassamme vallitsevasta tilanteesta, vapautumistoiveista ja toivomuksistamme, ja v. Hülsen lupasi toimittaa kaikki päämajan tietoon. Samalla päätettiin pitää ulkoasiainministeriössä neuvottelukokous lähinnä Ahvenanmaan saarten miehittämistä koskevan ajatuksen pohtimista varten. Kokous pidettiin, ja sen puheenjohtajana toimi salaneuvos Nadolny, joka silloin hoiti ulkoministeristössä Suomen asioita. Suomen taholta ottivat kokoukseen osaa Erich, v. Bonsdorff ja minä. Me osoitimme, kuinka poliittisesti tärkeätä olisi, että Saksa tukisi vapausliikettämme ja varsinkin että Ahvenanmaan saaret miehitettäisiin. Nadolny esitti vastaväitteitä. Meistä tuntui, ettei ollut olemassa paljoakaan ymmärtämystä eikä halua myötämielisyyteen. Neuvottelu ei johtanutkaan mihinkään positiiviseen tulokseen.
Sill'aikaa oli päämajaan annettu tieto minun Berliinissä-olostani, ja sieltä lähetettiin poliittisen jaoston päällikkö, kenraali v. Bartenwerffer, ottamaan lähempää selkoa, mitä suomalaiselta taholta tahdottiin esittää. Järjestettiin yleisesikuntaan kokous, jossa v. Bartenwerfferin ohella olivat läsnä v. Hülsen, Püschel ja Steinwachs sekä suomalaiselta taholta me kolme aikaisemmin mainittua ja M. Gripenberg sekä everstiluutnantti W. Thesleff, joka oli äskettäin suomalaisten aloitteesta päässyt vapaaksi sotavankeudesta ja oleskeli vielä Berliinissä salanimellä, Kaufmann Thalenina. Bartenwerffer, viidenkymmenen ikäinen mies, jonka ulkonäkö oli vakava, jossakin määrin ankarakin, nautti päämajassa suurta luottamusta. Me olimme jo jakaneet osat keskenämme. Selostimme laajasti niitä valmisteluja, joita oli tehty vapautumistointa varten, mikä kumminkaan ei näyttänyt mahdolliselta suorittaa ilman Saksan apua. Ahvenanmaan miehittämisen tärkeyttä kosketeltiin sekä sotilaalliselta että poliittiselta näkökannalta. Lisäksi tehostimme sitä, että Saksan tulisi Venäjän kanssa tapahtuvissa neuvotteluissa vaatia venäläisiä joukkoja vietäviksi Suomesta pois. Kokous kesti suunnilleen kaksi tuntia. Bartenwerffer kuunteli tarkkaavasti kaikkea, mutta pysytteli pikemmin passiivisena. Hän lupasi selostaa ehdottelumme Ludendorffille ja sitten ilmoittaa hänen vastauksensa. Mutta vastauksen asemesta tulikin kutsu v. Bonsdorffin ja minun saapua päämajaan.
Me lähdimme poliittiseen jaostoon kuuluvan yliluutnantti Blankin seurassa 25 päivän iltana Kreuznachin kylpypaikkaan, missä päämaja silloin sijaitsi. Matka tapahtui Mainzin ja Bingenin kautta. Mainzissa rautatieasema vilisi sotilaita. Oli kaunis syksyaamu, ja vastakkaisella Rheinin korkealla pohjoisrannalla loisti kevyt lumipeitto. Klo 9:n tienoissa me saavuimme perille, missä meidät otti vastaan eräs ordonanssiupseeri, luutnantti Fischer, joka sitten oli koko päivän käytettävissämme. Hänen päänsä oli pahoin haavoittunut, mutta hän oli nyt muuten terve paitsi että koko toinen puoli ruumista oli tunnoton. Meidät majoitettiin Hotel Europäischer Hofiin päämajan vieraina. Ensimmäisenä oli vastassamme mainio kahviaamiainen vehnäsämpylöineen, voineen ja juustoineen — harvinainen nautinto siitä lähtien kun olin tullut Berliiniin. Iltapäivällä oli Ludendorffin määrä ottaa meidät vastaan. Aamupäivä kului osaksi luonakäynnin valmisteluihin, osaksi kävelyretkiin tuossa pienessä, Nahe-joen rannalla somasti sijaitsevassa kylpyläkaupungissa. Tässä melkoisten kukkulain ympäröimässä paikkakunnassa vallitsi rauhaisa mieliala, ja vaikeata oli käsittää, että täältä lähtivät ne määräykset, joiden mukaisesti valtava Saksan sotakoneisto toimi. Päivällistä me söimme Oranienhof-hotellin kasinossa niiden upseerien seurassa, jotka kuuluivat poliittiseen jaostoon ja joiden pöydässä istui ensimmäisenä kenraali v. Bartenwerffer. Siellä tapasimme myöskin majuri Crantzin, johon olin tutustunut syyskuun aikana Tukholmassa. Klo 4 joimme teetä v. Bartenwerfferin huoneessa, ja hetkistä myöhemmin meidät kutsuttiin Ludendorffin luo. Kaikki päämajan virkahuoneet olivat Oranienhof-hotellissa. Meitä seurasi ainoastaan kenraali v. Bartenwerffer. Olimme luonnollisesti juhlallisen jännityksen vallassa astuessamme tuon mahtavan miehen huoneeseen. Ylimajoitusmestari otti meidät vastaan ystävällisen vakavana. Hän istuutui tuoliinsa ja me häntä vastapäätä. Bartenwerffer asettui toiselle puolelle kirjoituspöytää. Ludendorff, 53 vuoden ikäinen mies, on kookas ja tanakkarakenteinen, vaaleaverinen ja sinisilmäinen. Hän voisi olla ruotsalainen ja hänen suonissaan onkin ruotsalaista verta — hänen sukupuunsa johtaa Kustaa Waasaan — mutta sitäpaitsi hänellä on nuo ankarat piirteet, jotka enimmäkseen ovat korkeammille saksalaisille sotilashenkilöille ominaisia ja joista voi lukea, että velvollisuus, kovinkin, on kaikkea muuta korkeampi. Hän puhuu lyhyeen ja täsmällisesti, ääni on hieman terävä ja soinnuton. Se, minkä hän lausuu, todistaa selvää, nopeata ymmärrystä, laajaa katsetta ja voimakasta tahtoa.
Olin aikaisemmin sommitellut kirjallisen lausunnon, jonka nyt vapaasti esitin Ludendorffille. Se päättyi seuraaviin ponsiin:
1) Suomi on saksalaisystävällinen ja on maailmansodan aikana palvellut keskusvaltoja, joskin vain vaatimattomalla tavalla.
2) Suomi tahtoo irtautua ja se on välttämättä irroitettava Venäjästä ja muodostettava itsenäiseksi valtioksi, joka liittyy läheisesti Saksaan. Tämä voidaan saavuttaa ainoastaan Saksan taholta tulevan suoranaisen tai välillisen avustuksen nojalla.
3) Suomen erottaminen Venäjästä ja sen itsenäisyys on käsityksemme mukaan myöskin Saksalle tärkeätä, poliittisesti, taloudellisesti ja sivistyksellisesti. Suomi muodostaisi niin ollen pohjoisimman renkaan siinä valtioiden sarjassa, joka muodostaa Euroopassa suojamuurin itää vastaan.
4) Suomen erottamiseksi Venäjästä olisi toivottavinta, että saksalaisia joukkoja laskettaisiin maihin Suomessa, ja se johtaisi suoraan päämäärään. Silloin tapahtuisi jo valmisteltu kansannousu ja suomalaiset toimisivat yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa.
5) Ellei joukkojen maihin laskeminen Suomen rannikolla voisi sodan yleisen tilanteen vuoksi käydä päinsä, olisi Suomelle erittäin tärkeätä, että Ahvenanmaan saaret miehitettäisiin. Suomi kenties voisi sitten itse suorittaa muun. Ahvenanmaan miehittäminen saksalaisilla joukoilla tulisi ratkaisevasti vaikuttamaan Suomen ja Saksan myöhempiin suhteisiin. — — —
6) Siinä tapauksessa, että Venäjän kanssa pian tehdään aselepo, olisi Saksan taholta pakottavan välttämätöntä vaatia venäläisiä sotavoimia vietäviksi pois Suomesta, kunnes maan asema on ehtinyt tulla järjestetyksi. Muussa tapauksessa olisivat Suomen kädet sidotut eikä se pääsisi nykyisestä pakkotilastansa.
7) Suomen eduskunnan taholta tapahtuva Suomen täydellisen itsenäisyyden julistaminen voi saada tarpeellisen voiman ja merkityksen ainoastaan, jos Saksa sen tunnustaa.
Ludendorff kuunteli esitystäni terävästi ja tarkkaavasti, keskeyttämättä, mutta hänen ilmeestänsä olin kuitenkin havaitsevinani, että yhtä ja toista hänelle entuudesta tunnettua olisi voinut jättää pois. Hän alkoi sitten itse puhua ja puhui sangen kauan. Valitettavasti en merkinnyt heti muistiin hänen lausuntoansa, mutta pääasiat sisältyvät käynnin jälkeen laadittuun pöytäkirjaan. Hän ilmaisi suurta harrastusta maatamme ja sen vapauttamista kohtaan, mutta korosti sitä, että meidän oli ensinnä itse koottava voimamme tuon tarkoitusperän saavuttamiseksi suoritettavaan ponnistukseen. Yksinomaan ulkonaisen avun nojassa voitetulla vapaudella ei hänen mielestään ollut pysyvää arvoa. Erityistä painoa hän pani siihen, että Suomen piti selvästi, verukkeitta ja mahdollisimman pian julistautua täysin itsenäiseksi ja sitten ryhtyä venäläisen sotaväen poistamista tarkoittaviin toimenpiteisiin. Saksa tulisi siinä tarkoituksessa varustamaan meitä aseilla. Ahvenanmaan kysymyksessä hän sillä kertaa asettui kielteiselle kannalle. Joukkojen kuljettaminen sinne tähän vuodenaikaan ja joukkojen ylläpito siellä talvisaikaan kohtaisi liian suuria teknillisiä ja merenkulkuvaikeuksia. Jos sotaa jatkuisi talvella, piti hän Ahvenanmaan tilapäistä valtaamista mahdollisena. Hänen lausuntoansa seurasi keskustelu, jonka kuluessa me annoimme selityksiä, teimme joukon vastaväitteitä ja tähdensimme eräitä kohtia. Vastaanotto kesti 55 minuuttia. Ludendorff oli siis omistanut asiallemme aika paljon kallista päiväänsä. Mutta hän kuuluukin nähtävästi niihin, joille mikään ei ole sinänsä pientä, vaan jotka tahtovat perinpohjin tutkia kaikkea, ennenkuin ryhtyvät lopulliseen ratkaisuun.
Vastaanoton jälkeen menimme v. Bartenwerfferin huoneeseen, jossa B. saneli neuvottelun tulokset majuri Crantzille pöytäkirjaan, joka jätettiin meille jo ennen illalla tapahtunutta lähtöämme.
Pöytäkirja, jonka otsakkeena oli "Ergebnis der Besprechung am 26.11.1917 (Exzellenz Ludendorff, General von Bartenwerffer, Staatsrat Hjelt, Herr von Bonsdorff)" ja jonka todisti oikeaksi majuri Crantz, kuului käännöksenä näin:
1) Ahvenanmaan saarien miehittäminen ei voi tulla kysymykseen kuluvana vuotena; sitävastoin ovat sellaisen yrityksen mahdollisuudet ensi vuonna suotuisat, edellyttämällä että tilanne idässä on silloin toinen kuin nyt. Nykyään täytyy ottaa lukuun Venäjän kanssa todennäköisesti solmittava aselepo.
2) Siinä tapauksessa, että syntyy aselepo Venäjän kanssa, on Suomen puolesta annettava selitys, että Suomen kansa vaatii itselleen itsemääräämisoikeutta. Tämän seikan ulkonaiseksi ilmaukseksi on asetettava vaatimus, että Venäjä vie joukkonsa pois Suomesta. — — —
3) Mainitun selityksen yhteydessä on julkisesti ilmaistava toivomus, että Saksa tukisi näitä Suomen pyrkimyksiä. Kenraali Ludendorff selittää olevansa valmis vaikuttamaan siihen suuntaan, että Suomen taholla ilmenevää halua saada maa vapautetuksi venäläisistä joukoista tuetaan aselevon- tai rauhanneuvotteluissa.
4) Suomen täytyy olla siinä tilassa, että se kykenee selitystänsä tehostamaan. Tämä saavutetaan parhaiten lujan järjestäytymisen ja miliisin kuntoonpanoa tarkoittavain valmistelujen avulla.
5) Armeijan ylijohto tulee jatkamaan jo aloitettua aseittenhankintaa y.m.s. ja lähettämään jo luvatun aselähetyksen jälkeen toisia. Lisäksi on suomalainen jääkäripataljoona kuljetettava Suomeen, osaksi aseidenkuijetuksen ohella, osaksi pienempinä ryhminä Ruotsin ja Hiidenmaan kautta.
6) Elintarvekysymys on otettava puheeksi Berliinissä. Ei voida jättää huomioonottamatta, että elintarpeet voivat helposti joutua vääriin käsiin venäläisten joukkojen vielä oleskellessa Suomessa. Avustaminen voi tulla kysymykseen vasta maan vapauduttua.
7) Kenraali Ludendorffilla ei ole mitään sitä vastaan, että herrat ilmoittavat Suomeen päämajassa tapahtuneesta vastaanotostaan, mikäli he edellyttävät sellaisesta ilmoittamisesta olevan jotakin hyötyä.
Me söimme illallista kasinossa majuri Crantzin seurassa ja matkustimme yötä myöten Berliiniin. Käyntimme ei tosin sujunut aivan toivomustemme mukaisesti, mutta se jätti meihin kumminkin turvallisuudentunteen, Varmuuden siitä, että voimme toivoa Saksan sotilaalliselta johdolta avunantoa tulevina aikoina. Emmekä me erehtyneetkään. Tapausten koko myöhempi kehitys noudatti olennaisesti Ludendorffin ohjelmaa. Bolshevikien välineinä ja liittolaisina toimivia omia punaisia vastaan käytävä taistelu oli ainoa seikka, jota ei oltu edeltäpäin arvattu. Ylempänä kuvailemani käynti oli, sen poliittista merkitystä lukuunottamattakin, tapaus, josta jäi elinkautinen muisto. Ainoa valitettava seikka oli, ettemme saaneet nähdä Hindenburgia. Mutta tämäkin toivomus täyttyi myöhemmin runsaassa määrin. Ensimmäisen käynnin jälkeen tulin minä matkustamaan päämajaan vielä kaksi muuta kertaa.
Kohta Berliiniin päästyämme lähetin minä poliittisen jaoston kautta hallituksellemme kipinäsähkösanoman käynnin tuloksista ja korostin erikoisesti, että oli välttämätöntä ryhtyä itsenäisyyden julistamiseen. Pöytäkirjan sai hallitus sitten Tukholmasta käsin, jonne muutamia päiviä myöhemmin palasin. Tohtori Suolahti, joka siellä odotti paluutani, oli opetellut sen ulkoa ja esitti sen hallitukselle suullisesti.
Berliini, lokakuussa 1918.
Suomen valtiollinen itsenäisyys ja ulkovaltojen sille myöntämä tunnustus.
Ottaessaan meidät vastaan Saksan päämajassa marraskuun 26 päivänä Ludendorff oli voimakkaasti tähdentänyt, miten välttämätöntä Suomen hallituksen oli mahdollisimman pian julistaa maa itsenäiseksi, ja tästä asiasta oli heti ilmoitettu hallituksellemme. Missä määrin tuo vaikutti asiaan ratkaisevasti, en voi arvostella, mutta varmaa on, että ilmoitus kiiruhti sitä askelta, jonka senaatti otti julkaistessaan joulukuun 4:ntenä päivätyn itsenäisyysjulistuksen.
Palasin Berliinistä Tukholmaan joulukuun 2 päivänä. Kahta päivää myöhemmin saapui sinne senaattori J.K. Paasikivi Helsingistä ja 6 päivänä vielä maanviljelysneuvos H.G. Paloheimo, jotka oli lähetetty ilmoittamaan välittömästi odotettavissa olevasta itsenäisyysjulistuksesta sekä minun ohellani tekemään valmisteluja siihen suuntaan, että muut vallat sen hyväksyisivät. Kotimaasta käsin lausuttujen toivomusten mukaan oli minun otettava suorittaakseni työ Saksassa. Paasikivi määritteli asian muistiin painamansa vasta Tukholmassa kirjoitetun valtakirjan mukaan suullisesti, ja annettiin minulle siinä tehtäväksi myöskin esittää venäläisten joukkojen maasta poistamista koskeva vaatimus. Neuvotteluihimme otti osaa myöskin tohtori A. Törngren, joka oleskeli Tukholmassa ja jolla oli aikaisempi, eduskuntavaltuuskunnan taholta saatu poliittinen mandaatti. Minä kävin Paasikiven keralla tapaamassa entistä ulkoasiainministeriä Lindmania saadakseni häneltä ystävällisiä neuvoja, miten oli meneteltävä varsinkin Skandinavian maissa. Paasikivi ja Törngren kävivät valtioministeri Edenin puheilla — luullakseni joulukuun 7 päivänä — mutta keskustelu hänen kanssaan ei tehnyt heihin kovinkaan rohkaisevaa vaikutusta. Hän oli lausunut, että Ruotsin hallitus luultavasti tulisi asettumaan odottavalle kannalle Suomen itsenäisyyteen nähden, koska näytti toistaiseksi epäselvältä, voisiko Suomi toteuttaa itsenäisyyttänsä.
Haaparannasta saapuneella sähkösanomalla oli meille joulukuun 6 päivänä ilmoitettu, että senaatti oli julkaissut itsenäisyysjulistuksen aiotussa muodossa ja että se 7 päivänä esitettäisiin eduskunnalle, jonka kannasta oltiin varmoja. Lähetin silloin kohta yleisesikunnan poliittiselle jaostolle seuraavan sähkösanoman:
"Suomen itsenäisyysjulistuksen antanut joulukuun neljäntenä eduskunnan valitsema hallitus. Hallitus ja kaikki eduskunnan porvarilliset puolueet ovat antaneet tehtäväkseni saattaa tämä päämajan ja ulkoasiainministeriön tietoon ja ovat lausuneet yksimielisenä toivomuksenaan, että Saksa aseleposopimuksessaan ottaisi huomioon Suomen itsemääräämisoikeuden ja vaatisi venäläisiä joukkoja sekä laivastoa ja linnoitusgarnisoneja vietäviksi pois Suomesta. Pyydän ilmoittamaan tämän asianomaisille viranomaisille. Tulen Suomen valtuutettuna ensi viikon keskivaiheilla Berliiniin."
Saksan ja Venäjän kesken käydyt neuvottelut olivat sillä välin alkaneet Brest-Litovskissa, ja levottomuus, että voitaisiin päättää jotakin ratkaisevaa ottamatta huomioon Suomen etuja, vaikutti, että minä matkustin jälleen Berliiniin jo joulukuun 10 päivänä. Tärkeimpänä tehtävänäni siis oli vaikuttaa asianomaisiin siihen suuntaan, että Saksa parhaillaan käytävissä rauhanneuvotteluissa ottaisi asiamme omakseen ja auttaisi saamaan nuorta valtiotamme jaloilleen. Ulkoministeri von Kühlmann oli Brest-Litovskissa, mutta minun ulkoasiainministeriöön jättämäni kirjelmä osoitettiin kuitenkin hänelle. Sen sommitteli, ellen väärin muista, etupäässä professori Erich, ja siihen sisältyi selonteko Suomen valtiollisen itsenäisyyden synnystä ja sisällöstä sekä huomautus, että erityinen valtuuskunta saapuisi aivan pian Saksaan ja muihin keskusvaltoihin itsenäisyyttämme notifioimaan hankkiakseen sille tunnustuksen. Kirjelmässä, ensimmäisessä puhtaasti virallisessa nootissa, mikä on Suomen taholta jätetty Saksan hallitukselle, huomautettiin lisäksi, miten venäläis-suomalaisen valtioyhteyden pohja oli kadonnut ja kaikki oikeudellisesti määriteltävissä oleva venäläisten hallitsijanoikeuksien harjoittaminen lakannut sekä Suomi joutunut Venäjän vaihtuvista vallanpitäjistä onnettomasti riippuvaiseksi. Tuossa oli Suomen hallituksella ja eduskunnalla ollut riittävä peruste itsenäisyyden julistamiseen, joskin maassa olevan venäläisen sotaväen harjoittama väkivalta todellisuudessa esti Suomen hallitusvaltaa pääsemästä vapaasti vaikuttamaan. Kurittomien venäläisten joukkojen maasta poistaminen oli maan itsenäisyyden elinehto, jonka vuoksi minä hallituksemme puolesta vetosin hänen ylhäisyyteensä pyytäen häntä Venäjän kanssa neuvoteltaessa tässä suhteessa valvomaan vapaan Suomen etuja.
Jokseenkin samoin kuuluva kirjelmä jätettiin myöskin poliittiseen jaostoon edelleen toimitettavaksi kenraali Ludendorffille, joka hänkin vaikutti Saksan hallitukseen, jotta kirjelmässä mainitut näkökohdat tulisivat huomioonotetuiksi. Toivomuksemme tosiaan esitettiinkin asianmukaisella kannatuksella Saksan taholta Brest-Litovskin neuvotteluissa.
Tämän Berliinissä-oloni aikana, joka kesti ainoastaan muutamia päiviä, kävin myöskin persoonallisesti puhuttelemassa erinäisiä henkilöitä, jotta matkan tarkoitus tulisi saavutetuksi. Suomen rohkea päätös herätti iloa, mutta jossakin määrin epäillen suhtauduttiin sen toteuttamismahdollisuuteen. Ratsumestari, sittemmin kenraali Hannes Ignatius oli näihin aikoihin lyhyellä käynnillä Berliinissä, lähinnä saadakseen aikaan, että suomalainen pataljoona lähetettäisiin kotiin, mikä jo nyt näytti välttämättömältä. Myöskin von Bonsdorff oli yhä edelleen Berliinissä, ja hänen kanssaan minä palasin Tukholmaan joulukuun 17 päivänä.
Se oli meille Tukholmassa oleville suomalaisille eloisaa aikaa. Alexis Gripenberg oli saapunut sinne notifioimaan Paloheimon ja Paasikiven keralla, jotka olivat palanneet Törngrenin seurassa Kööpenhaminaan ja Kristianiaan tekemältään matkalta, Suomen itsenäisyyttä Skandinaavian maissa. Vastaava tehtävä Saksaa, Itävaltaa, Hollantia ja Sveitsiä varten oli uskottu Erichille, Sariolle ja minulle. Myöskin L. Kihlman, E. Wolff ja Holsti, joiden piti matkustaa Länsi-Euroopan maihin, olivat saapuneet Tukholmaan. Tyhjät valtakirjat, joissa oli Svinhufvudin allekirjoitus, oli tuotu salaa rajan yli, ja ne nyt asianmukaisesti täytettiin. Pidettiin yhteisiä ja yksityisiä konferensseja. Eräässä konferenssissa oli J. Castrén läsnä. Hän edusti tyytymättömyyttä ja kritiikkiä. Saksassa suorittamani toiminta ei ilmeisesti ollut löytänyt armoa hänen silmissään. Hänen mielestään täytyi olla agressiivisempi ja vaativampi. Diplomatiani oli tosiaankin noudattanut toista, nimittäin luottamuksen voittamisen latua.
Tukholmassa ollessani kävin pari kertaa puhuttelemassa parooni Luciusta ja salaneuvos Riezleriä, osalta voidakseni seurata Brest-Litovskin neuvotteluja, osalta keskustellakseni niistä, varsinkin venäläisten neuvottelijain muistutuksiin ja heidän osoittamaansa vastahakoisuuteen nähden. Ulkoasiainministeriön välityksellä lähetettiin Brest-Litovskiin pitkänlainen sähkösanoma, jonka sanamuotoa minulla valitettavasti ei ole säilyssä. Yhteys kotimaahan oli tähän aikaan vielä varsin hankala. "Itsenäisyys" oli olemassa ainoastaan paperilla. Sähkölennätintä ei voitu käyttää poliittisissa asioissa muuten kuin aivan peitetyssä muodossa. Kirjalliset tiedonannot täytyi joko kirjoittaa näkymättömällä musteella tai salateitä kuljettaa rajan yli. Millä kannalla kysymyksemme oli Brest-Litovskissa siihen aikaan, kun minä jälleen lähdin Tukholmasta matkustaakseni Berliiniin, käy parhaiten ilmi joulukuun 23 päivänä Svinhufvudille lähettämästäni tiedonannosta. Se oli sisällöltään seuraavanlainen:
Saksan ulkoministeriöstä saapuneen seikkaperäisen sähkösanoman mukaan olivat saksalaiset neuvottelijat tarmokkaasti ajaneet asiaamme. Venäläiset neuvottelijat olivat tahtoneet väittää, ettei voitu katsoa selväksi, että itsenäisyytemme vastasi kansan tahtoa, koska eduskunta ja senaatti olivat porvarilliset. Senvuoksi he eivät olleet halunneet kiinnittää huomiota itsenäisyysjulistukseen. Tätä käsitystä olivat venäläisten tiedonannon mukaan vahvistaneet "suomalaiset edustajat", nähtävästi jotkin sosiaalidemokraatit, jotka olivat olleet suoranaisessa tai välillisessä yhteydessä venäläisten neuvottelijain kanssa. Saksalaiset ovat kumminkin pakottaneet venäläiset tiedustelemaan, millä kannalla Venäjän hallitus on Suomen kysymykseen nähden. Trotskin vastaus kuului: "Venäjän hallitus on valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden kohta kun Suomen hallitus sitä pyytää." Lisäksi voin tiedonannossani mainita, että Saksan hallitus on selittänyt jo nyt periaatteessa tunnustavansa Suomen itsenäisyyden, mutta pitävänsä sekä Saksalle että Suomelle edullisimpana, että Suomen hallitus tekisi heti Venäjän hallitukselle riippumattomuutensa tunnustamista koskevan ehdotuksen. Jos vastaus vastoin otaksumaa tulisi kieltävä tai välttelevä, voisi Saksa vedota Trotskin viralliseen ilmoitukseen ja katsoa itsellään olevan vapaat kädet Suomeen nähden. Ulkoministeriö oli pyytänyt minua kehoittamaan ja kiiruhtamaan sellaista Suomen taholta tapahtuvaa ehdotusta, ja vallitsevissa oloissa katsoin ehdottomaksi velvollisuudekseni tehdä niin. Asiaa pidettiin hyvin kiireellisenä. Saksan taholta tahdottiin huomauttaa, että jos Venäjän nykyinen hallitus antaisi suostumuksensa, tunnustaisivat Saksa ja Ruotsi kohta Suomen itsenäisyyden ja siten syntynyttä tosiasiaa ei mikään muu Venäjän hallitus voisi tehdä tyhjäksi.
Seuraavana aamuna matkustin taas etelää kohti ja tällä kertaa paljon pitemmäksi ajaksi kuin silloin voin arvatakaan. Kesti kuusi kuukautta, ennenkuin palasin pohjoisiin seutuihin. Oli jouluaatto, kun nousin Trelleborgiin vievään pikajunaan. Ihmiset olivat etsineet itselleen hiljaisen hetken kotilieden ääressä, ja juna oli melkein tyhjä. Viikoksi eteenpäin olivat kaikki makuupaikat tilatut, joten ei ollut mitään valitsemista. Oikeastaan lähdin tällä kertaa Saksaan paljoa keveämmin mielin kuin varhemmin syksyllä. Suomi oli julistautunut vapaaksi, joten ei mikään salahankkeisuus eikä salaperäisyys ollut tarpeen. Laillinen hallituksemme oli antanut valtakirjan valtiolliseen tehtävään, ja tästä aiheutui jonkinlainen sisäisen turvallisuuden tunto, ainakin virkamiesmieleen, joka ei ollut voinut täysin välttyä joutumasta ristiriitaan inhimillisten ja kansalais-velvollisuuksien kanssa näinä poliittisina murrosaikoina. Nyt ei voinut olla puhettakaan siitä, että liikuin muodollisestikaan "laittomilla teillä".
Professori Erich oli jo aikaisemmin Berliinissä ja johtaja Sario saapui päivää myöhemmin. Joulukuun 26 päivänä kävimme puhuttelemassa lähetystöneuvos Trautmannia, joka salaneuvos Nadolnyn poissaollessa hoiti Suomen asioita ulkoministeriössä, ja pyysimme päästä valtakunnankanslerin puheille. Trautmann antoi Brest-Litovskin neuvotteluista lähempiä tietoja, jotka vahvistivat Tukholmaan saamani tiedonannot. Epäilyksieni johdosta, jotka Lucius oli toimittanut perille, oli Trotskilta tiedusteltu asiaa toistamiseen ja hän oli vahvistanut aikaisemman lausuntonsa, jonka mukaan Venäjän hallitus oli valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden. Trautmannkin katsoi tuon velvoittavan Venäjän hallitusta ja kaiken riippuvan siitä, että Suomen taholta tehtäisiin Venäjälle esitys. Samansuuntaisia olivat Hauptmann von Hülsenin tiedonannot. Hänen mielestään asiamme oli suotuisalla kannalla, minkä seikan oli vahvistanut myöskin Ludendorffilta saapunut sähkösanoma. Minä lähetin 27 päivänä yleisesikunnasta Svinhufvudille seuraavan sähkösanoman: "Saanut tietää Berliinistä Saksan taholta tunnustuskysymyksen olevan suotuisan. Ehdottomasti välttämätöntä, että Suomen hallitus mitä pikimmin tekee ehdotuksen riippumattomuuden hyväksymisestä Venäjän hallitukselle, koska Trotski on Brest-Litovskissa antanut selittää, että tässä tapauksessa Venäjän hallitus tunnustaisi riippumattomuuden. Meidät ottaa huomenna vastaan valtakunnankansleri."
Samana päivänä klo 5 otti meidät vastaan valtakunnankansleri kreivi Hertling. Vastaanotto tapahtui valtakunnankanslerin palatsissa v.t. ulkoministerin, alivaltiosihteerin vapaaherra von dem Bussche-Haddenhausenin läsnäollessa. Vanha kreivi otti meidät ystävällisesti vastaan. Minä luin virallisen, senaatin määräyksestä, allekirjoittamamme, itsenäisyyttämme koskevan ilmoituksen sekä pyynnön, että riippumattomuutemme tunnustettaisiin Saksan taholta. Notifikatsioniasiakirjassa selitettiin lähemmin Suomen valtioelinten ottaman askelen oikeutus ja välttämättömyys. Vuonna 1809 tapahtunut Suomen yhdistäminen Venäjään ei perustunut mihinkään molempien maiden välillä vallitsevaan historiallis- tai sivistyksellisluontoiseen yhteyteen. Kolmen vuosikymmenen kuluessa ovat Venäjän vallassaolijat noudattaneet politiikkaa, joka on tarkoittanut Suomen oikeuden ja valtiollisuuden sortamista. Sodan puhjetessa suunniteltiin maan poliittisen erikoisaseman tuhoamista. Vuosikausia kestävä oikeustaistelu lujitti Suomen kansassa sitä vakaumusta, että ainoastaan täysi valtiollinen riippumattomuus voi turvata maan tulevaisuuden. "Syvästi tietoisena historiallisesta vastuunalaisuudestaan", lausuttiin kirjelmässä, "on Suomen kansa ryhtynyt toteuttamaan tätä ajatusta. Mitään epätietoisuutta siitä, onko päätös ottaa kohtalo omiin käsiinsä oikeutettu ja välttämätön, ei tässä kansassa ole voinut syntyä."
Sen jälkeen kun oli viitattu kansain itsemääräämisoikeuden periaatteeseen ja Suomen hädänalaiseen asemaan, joka vaatii suhteita ulkovaltoihin, huomautettiin nootissa erikoisesti, kuinka merkityksellistä olisi, että Saksa tunnustaisi Suomen itsenäisyyden. Suomi on, sanottiin siinä, tietoinen siitä, mitä se on velkaa saksalaiselle hengelle ja sen aikaansaannoksille, ja samalla myöskin siitä, että Saksan aseet ovat olennaisesti muuttaneet voimasuhteita, niin että Suomen valtiollinen itsenäisyys on tullut mahdolliseksi. Suomi on vakuutettu siitä, että Saksa tulee sitä hyväntahtoisesti tukemaan nyt ja tuonnempana.
Asiakirjan luettuani lausuin suunnilleen seuraavaa:
"Täyttäessämme meille annettua tehtävää rohkenemme toivoa, että T. Ylh. ottaa hyväntahtoisesti vastaan tämän Suomen hallituksen esityksen. Olemme pätevältä taholta kuulleet, että Saksan hallituksen edustajat Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa ovat ottaneet lämpimästi puoltaakseen Suomen itsenäisyyttä ja katsomme sen todistavan sitä harrastusta, mikä Saksassa on olemassa itsenäistä Suomea kohtaan. Voimme vakuuttaa T. Ylh:llenne, että maailmansodan aikana Suomessa ilmautunut saksalaisystävällinen mieliala on syvään juurtunut ja tulee tuonnempanakin vaikuttamaan Saksan ja Suomen välisten poliittisten ja taloudellisten suhteiden muodostumiseen."
Otettuaan- vastaan kirjelmän ja valtakirjat Hertling lausui mielihyvänsä Suomen kansan Saksaa kohtaan tunteman sympatian johdosta sekä ilonsa siitä, että saksalaisella kulttuurilla on maassamme voimakkaat juuret. Hän huomautti, ettei Suomen riippumattomuuden tunnustaminen kohdannut mitään estettä, mutta että asia otettaisiin muodollisesti harkittavaksi. Keskustelussa, joka tapahtui virallisen toimituksen jälkeen, korostivat Hertling ja von dem Bussche sitä, että Venäjän hallitukselle oli välttämättä tehtävä esitys myöskin Venäjän taholta saatavaa tunnustusta varten.
Puolivirallisessa (Nordd. allg. Zeitungin) uutisessa, joka koski käyntiämme valtakunnankanslerin luona, sanottiin:
"Herra valtakunnankansleri vastasi valtioneuvos Hjeltin puheeseen, että Saksan hallitus ja Saksan kansa tuntevat Suomen kansan pyrintöjä kohtaan vilkasta myötätuntoa, mutta että Saksan Suomen itsenäisyydelle myöntämä tunnustus riippuu siitä, syntyykö sovinto Suomen ja Venäjän hallituksen välille, jonka kanssa Saksa on nykyään rauhanneuvotteluissa. Sellaista sovintoa piti kansleri sitä helpompana, kun herra Trotski ulkoministerinä oli antanut Venäjän edustajain Brest-Litovskissa kysyttäessä selittää Saksan valtuutetuille, että Venäjä tulisi täysin täyttämään Suomen toivomukset, jos Suomi kääntyisi Venäjän hallituksen puoleen."
Uutinen esiintyi sanomalehdissä vasta joulukuun 31 päivänä. Sen mukaan, mitä von dem Bussche erään vastaanottonsa aikana mainitsi, riippui tämä siitä, että oli tahdottu ennen julkaisemista odottaa ilmoitusta suomalaisen lähetystön käynnistä Ruotsin kuninkaan luona.
Ehto, että oli käännyttävä Venäjän puoleen, ennenkuin itsenäisyydellemme voitiin myöntää tunnustus Saksan taholta, oli meistä varsin epämiellyttävä, mutta myöhemmin se osoittautui hyvin harkituksi. Ainoastaan Saksan painostuksen avulla oli Venäjän tunnustus saatavissa, ja tämä taas oli välttämätön, jotta voitiin vaatia venäläisiä joukkoja poistettaviksi Suomesta. Venäjän taholta kieltäydyttiin yhä ollenkaan ryhtymästä Suomen kysymystä käsittelemään rauhanneuvotteluissa, ennenkuin oli tehty esitys mainitussa tarkoituksessa. Joka tapauksessa oli joudutettava asiaa senaatissa, jossa oltiin sangen vastahakoisia ryhtymään kysymyksessäolevaan toimenpiteeseen. Joulukuun 29 päivänä me vielä lähetimme poliittisen jaoston välityksellä Svinhufvudille seuraavan sähkösanoman: "Ulkoasiainministeriöstä saamiemme tiedonantojen nojalla pyydämme hartaasti senaattia tekemään Venäjän hallitukselle riippumattomuuden tunnustamista koskevan ehdotuksen. Silloin Suomen asia rauhanneuvotteluissa selvä, muuten vaara tarjona, että kaikki Saksan taholta hyväksemme tehdyt ponnistukset turhat. Käynti valtakunnankanslerin luona sujui suotuisasti. Hjelt. Erich. Sario."
Saksan hallitukselle (ulkoasiainministerille, joka oli Brest-Litovskissa) jätimme vielä Erichin sommitteleman kirjelmän, joka kosketteli rauhanneuvotteluissa huomioonotettavia suomalaisten toivomuksia. Kirjelmää seurasivat erinäiset liitteet (Itä-Karjalan kysymystä y.m. koskevat). Jäljennös jätettiin poliittiseen jaostoon toimitettavaksi edelleen armeijan ylijohdolle.
Kotimaasta saapui nyt Tukholman kautta erinäisiä sähkösanomatietoja, joiden mukaan ensin Enckell ja sitten Svinhufvud olivat matkustaneet Pietariin tekemään Venäjän hallitukselle itsenäisyytemme tunnustamista koskevan esityksen. Tammikuun 2 päivänä sain A. Gripenbergiltä seuraavan sähkösanoman: "Renvall pyytää ilmoittamaan senaatin tunnustamisehdotus jätetty Venäjän hallitukselle. Senaatinpuheenjohtaja palaa tammikuun 1 Pietarista." Minä pidin tätä virallisena ilmoituksena siitä, että vaadittu toimenpide oli suoritettu. Sanomalehdissä näkyi ristiriitaisia tietoja siitä, minkä vastauksen Venäjän hallitus tulisi antamaan. Ulkoasiainministeriössä meitä neuvottiin odottamaan asiain kehittymistä. Koska saksalaiselta taholta oli esitetty vain se vaatimus, että Suomen taholta oli käännyttävä Venäjän hallituksen puoleen eikä ollut pantu mitään vastausta koskevaa ehtoa, kirjoitin minä v.t. ulkoasiainministerille (von dem Busschelle) kirjeen, jossa huomautettiin, että Suomi nyt oli täyttänyt sen, mikä oli asetettu Saksan diplomaattisen esiintymisen ehdoksi, ja lausuin julki pelkoni asian enemmästä viivyttämisestä johtuvain seurausten suhteen. Sellainen viivytys aiheuttaisi Suomessa mitä suurinta pettymystä. Jokseenkin samanlainen kirje lähetettiin Ludendorffille. Seuraavina päivinä saapui tieto, että komissaarien neuvosto Pietarissa oli puoltanut ja toimeenpaneva keskuskomitea hyväksynyt Suomen itsenäisyyden. Ilman Saksan taholta tapahtuvaa painostusta ei tuota tulosta olisi saavutettu.
Tammikuun 5 päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa, että Ruotsi oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Tuo oli sinänsä ilahduttavaa, vaikka meihin vaikuttikin masentavasti, että Saksan vastaus yhä viipyi. Seuraavana päivänä, kuudentena, minä sain puhelimitse kutsun saapua Hauptmann von Hülsenin luo, joka ilmoitti, että Ruotsin hallituksen antama tunnustus oli tapahtunut Saksan kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti ja että Saksan oma tunnustus oli välittömästi odotettavissa. Samana päivänä me saimme kutsun saapua iltapuolella valtiokanslerin luo. Hän otti meidät vastaan von dem Busschen läsnäollessa ja lausui suunnilleen seuraavaa: "Minun tehtävänäni on antaa se ilahduttava tieto, että Hänen Majesteettinsa keisari on jättänyt toimekseni Saksan hallituksen puolesta tunnustaa Suomen itsenäinen tasavalta. Samalla toivotan uudelle pohjolaan syntyneelle valtiolle parasta onnea."
Minä lausuin edustajain ja maamme puolesta julki kiitollisuutemme Saksan hallitusta kohtaan ja huomautin, että Saksan tunnustus oli meille merkityksellisempi kuin minkään muun vallan. Seuranneen lyhyen keskustelun aikana kreivi Hertling ilmoitti Hänen Majesteettinsa jostakin muusta syystä käyneen samana päivänä hänen luonansa ja ilmaisseen erikoisen mielihyvänsä sen johdosta, että Suomi nyt oli saavuttanut pyrkimystensä päämäärän. Kysyttäessä, oliko tunnustaminen päätetty samana päivänä, vastasi Hertling, että se oli tapahtunut jo 4 päivänä, vaikka päätöksestä oli annettu tieto vasta nyt. Oli pidetty sopivana, että Ruotsi lähimpänä naapurivaltiona antoi tunnustuksensa ensin. Hertling huomautti keskustelun aikana, että maallamme varmaan oli vielä paljon vaikeuksia voitettavanaan, minkä me todensimme, mutta samalla hän lausui toivovansa, että kansamme tulee vaikeuksista suoriutumaan saadessaan vapaasti hallita itseänsä.
Iloisina siitä, että olimme ponnistuksissamme onnistuneet ja että suuri tarkoitusperä oli saavutettu, palasimme asuntoomme. Olimme jo aikaisemmin, päivän merkitystä aavistamatta, kutsuneet illalliselle muutamia Suomen-ystäviä. Olimme uutisesta vaiti, kunnes minä lyhyessä puheessa ilmaisin päivän merkittävän tapauksen. Syntyi suuri riemu, ja maljoja juotiin uuden valtion tulevaisuuden onneksi. Myöskin kaksi suomalaisen jääkäripataljoonan upseeria, Ausfeld ja Stahel, olivat kutsuttujen vieraiden joukossa. Heidän toivomustaan noudattaen lähetettiin seuraavana päivänä meidän kolmen allekirjoittama kirjelmä pataljoonalle juhlallisesti luettavaksi. Kirjelmässä ilmoitettiin tuo iloinen uutinen ja muistettiin joukon uhrautuvaa toimintaa kansamme itsenäisyyspyrkimyksen kannattamisessa sekä lausuttiin vakaumuksena "että joukko pian oli saava tilaisuuden suoranaisesti palvella vapaata itsenäistä Suomea ja ryhtyä lujittamaan sen kansallista tulevaisuutta".
Tunnustuksen johdosta lähetimme kiitossähkösanoman keisarille ja iloksemme saimme sähkösanomavastauksen, jossa hän kiitti "ilmituodusta mielialasta" ja lausui: "Minäkin toivon mitä vilpittömimmin, että se osuus, joka Saksalla on itsenäisen Suomen valtion perustamisessa ja varmentamisessa, muodostaa hyvän pohjan saksalais-suomalaisille suhteille, ja toivon, että niiden kehittelemistä tulee elähdyttämään molemminpuolisen luottamuksen ja hyvän naapuruuden henki".[1]
Lähinnä seuraavina päivinä saapui lukuisia onnittelusähkösanomia yhdyskunnilta ja yksityisiltä Suomen ystäviltä, kuten Lyypekin kauppakamarilta, Stettinin kaupungilta, professori Euckenilta y.m. Erikoisen ilahduttavaa huomaavaisuutta osoitettiin Saksan valtiopäiväin taholta. Kun valtiopäiväin päävaliokunta (Hauptausschuss) kokoontui, avasi puheenjohtaja Fehrenbach kokouksen seuraavin sanoin: "Tyydytykseksemme toteamme, että Suomen kansa on vaikeiden ja pitkällisten taistelujen jälkeen saavuttanut itsenäisyytensä ja että Venäjä, Ruotsi ja Saksan valtakunta ovat tämän itsenäisyyden tunnustaneet. Me toivotamme Suomelle parhainta onnea ja toivomme, että sen ja Saksan valtakunnan välillä ylläpidetään hyvät ja kestävät suhteet erityisesti taloudellisellakin alalla." Lausunnon otti valiokunta vastaan vilkkain suosionosoituksin. Minä lähetin Fehrenbachille kiitoskirjelmän, jonka hän myöskin esitti valiokunnalle ja joka julkaistiin sanomalehdissä.
Tärkein tehtävämme, Saksan tunnustuksen hankkiminen, oli onnellisesti suoritettu. Tehtäväämme kuului kumminkin Suomen itsenäisyyden notifioiminen myöskin Itävalta-Unkarissa, Hollannissa ja Sveitsissä. Tammikuun 7 päivänä kävin puhuttelemassa Itävallan lähettilästä, prinssi Hohenlohe-Schillingsfürstiä ilmoittaakseni pian tapahtuvasta käynnistämme Wienissä. Prinssi, miellyttävä, kohtelias viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, oli hyvin myötämielinen ja lupasi ryhtyä kaikkiin valmistaviin toimenpiteisiin. Hän on käynyt Suomessa ja tuntee suurta mielenkiintoa maatamme kohtaan.
Pari päivää myöhemmin sain tiedon, että meitä odotettiin Wienissä, ja passikysymyksen järjestyttyä lähdimme me matkaan, Erich, Sario ja minä, kymmenennen päivän iltana. Myöskin professori H. Paasonen rouvineen matkusti mukana. Hän oli saanut tehtäväkseen viedä Suomen hallitukselta adressin Unkarin ministeripresidentille. Böömin läpi kulkiessamme jouduimme lumimyrskyyn, joka aiheutti liikenne-esteen. Znaimissa saimme odottaa kolme tuntia, kun rataa aurattiin auki. Viisi tuntia myöhästyneinä me saavuimme Wieniin, missä asetuimme asumaan Sacheriin. Hyvä ateria sai meidät unohtamaan matkan vaivat. Ruokatavarain runsaus Wienin ravintoloissa Berliinin oloihin verraten oli silmäänpistävä, ja kumminkin olivat varastot Itävallassa varmaan paljoa niukemmat kuin Saksassa.
Iltapäivällä kävin ulkoasiainministeriössä ja lähinnä jaostoneuvoksen parooni Matschekon puheilla, jonka jälkeen minut kutsuttiin v. t. ulkoasiainministerin parooni von Flotow'n luo. Hänen kanssaan sovittiin, että esittäisimme notifikatsionikirjelmän sunnuntaina 13:ntena päivänä ulkoasiainministeriössä. Flotow oli saanut tehtäväkseen silloin heti ilmoittaa, että Itävalta tunnusti Suomen riippumattomaksi valtioksi. Oli näet jo saatu tarpeelliset ohjeet Berliinistä. Käyntiä keisarin puheilla ei Flotow pitänyt välttämättömänä. Hallitsija ei ollut kaupungissakaan ja hänen piti seuraavana päivänä matkustaa rintamalle.
Määrättyyn aikaan, kolmantenatoista päivänä klo 12 lähdimme landoo-vaunuissa ulkoasiainministeriöön, ja hetken kuluttua meidät vietiin ulkoasiainministerin työhuoneeseen. Läsnä olivat v. Flotow'n ohella v.t. jaostopäällikkö, vapaaherra von Rhemen ja jaostoneuvos Matscheko. Minä luin kirjelmämme, joka oli laadittu samaan suuntaan kuin Saksan hallitukselle jättämämme, ja annoin sen sekä muita asiakirjoja v. Flotoville, joka tämän johdosta lausui:
"Hänen k. ja k. Apostolisen Majesteettinsa valtuutuksesta olen minä hänen Ylhäisyydeltään k. ja k. hovi- ja ulkoasiainministeriltä saanut tehtäväkseni ottaa vastaan teidän, hyvät herrat, tuoman notifikatsionin ja teidän toivomuksenne mukaisesti tunnustaa Itävalta-Unkarin monarkian nimessä Suomen itsenäinen tasavalta. Suorittaessani nyt mainitun tehtävän lausun k. ja k. hallituksen nimessä toivomuksen, että sinä aikakautena, joka nyt on Suomelle alkanut, Itävalta-Unkarin ja uuden valtion väliset suhteet myötätunnon ja ystävällisen harrastuksen pohjalla yhä syvenevät ja kehittyvät".[2]
Minä esitin kiitoksemme Hänen Majesteetilleen sekä k. ja k. hallitukselle ja huomautin, kuinka meidän on itsenäisyydestämme kiitettävä ennen kaikkea keskusvaltojen suurenmoista sotilaallista menestystä. Vihdoin lausuin toivomuksen, että Itävalta-Unkarin hallitus Venäjän kanssa parhaillaan pidettävissä rauhanneuvotteluissa ottaisi huomioon ja kannattaisi niitä toivomuksia, joita Suomen taholta oli esitetty Saksan valtiokanslerille. Tämä virallinen toimitus oli muodollisesti paljoa juhlallisempi kuin vastaava toimitus Saksassa. Vasta virallisen toimituksen päätyttyä kutsuttiin sisään professori Paasonen, joka jätti Unkarin ministeripresidentille lähetettävän unkarinkielisen adressinsa. Minä sain vielä kutsun saapua yksityisesti keskustelemaan v. Flotow'n kanssa, ja minulla oli silloin tilaisuus esittää hänelle Brest-Litovskin rauhanneuvotteluja koskevat toivomuksemme.
Notifikatsionia ja tunnustusta koskevan virallisen uutisen yhteydessä lausui Neue Freie Presse seuraavaa: "On muodostunut uusi vapaa valtio: Suomen tasavalta. Itävalta-Unkarin hallitus on sen tunnustanut ja väestö tulee myötätuntoisesti tervehtimään uuden valtion saavuttamaa menestystä. Ankarain kärsimysten jälkeen ovat Suomen asukkaat, ruotsalaiset ja suomalaiset, jotka ovat saaneet kestää vuosikymmenien kidutuksen, taistellen voittaneet itselleen itsenäisyysoikeutensa. Urhokas, sitkeä ja kaikelle edistykselle altis maa, joka on vapauden arvoinen, liittyy riippumattomana valtiona Euroopan kansojen perheeseen."
Neljännentoista päivän iltana me matkustimme Balkanin junalla
Berliiniin. Sielläkin oli täysi talvi.
Lähimpinä päivinä suoritettiin välttämättömiä valmisteluja Hollannissa ja Sveitsissä käyntiä varten. Notifikatsionikirjelmän sommitteli Erich. Erichin täytyi erityisten töiden takia jäädä Berliiniin ja Sario halusi palata Suomeen, joten minun täytyi ottaa yksin suorittaakseni notifikatsionitehtävä mainituissa maissa. Matkustin Hollantiin varhain aamulla tammikuun 25 päivänä. Matka tapahtui Saksan rajalla olevan Bentheimin aseman kautta jossa ei esiintynyt mitään vaikeuksia, kun saapumisestani oli sahkösanomateitse ilmoitettu. Tulin illalla Haagiin. Seuraavana päivänä kävin, Berliinissä olevasta Hollannin lähetystöstä saamani neuvon mukaan ulkoasiainministeriön kabinettipäällikön Doude van Troostewegin luona, joka tiedusteli ulkoasiainministeriöstä milloin minut otettaisiin vastaan. Se määrättiin tapahtuvaksi tammikuun 28 päivänä.
27 päivänä matkustin Leideniin tapaamaan professori van der Vlugtia, joka valitettavasti oli matkoilla. Katseltuani tuota mielenkiintoista kaupunkia ja syötyäni päivällistä lähdin Amsterdamiin, missä vietin iltaa eräässä tutussa hollantilaisessa perheessä. Hollantilaisen maiseman yllä lepäsi rauhallinen tunnelma. Aurinko paistoi ilma oli lauha ja eläimiä näkyi laitumilla.
Seuraavana päivänä kävin puhuttelemassa Saksan lähettilästä, tohtori von Rosenia, miellyttävää, hienosti sivistynyttä miestä, joka lausui julki myötätuntonsa Suomea kohtaan, ja iltapäivällä lähdin ulkoasiainministerin Jonkheer Loudonin luo hänen virkahuoneistoonsa Esitin tehtäväni ja luin notifikatsioniasiakirjan Se oli sommiteltu hiukan lyhemmäksi kuin Saksan hallitukselle jätetty esitys ja asianmukaisesti toisin muodosteltu. Siinä lausuttiin m.m. seuraavaa:
"Kääntyessään Alankomaiden kuningaskunnan puoleen, jolla on loistavat vanhat muistot ja jolla nytkin on sija etevimpäin kulttuurivaltioiden joukossa, ilmaisee Suomen hallitus toivomuksensa, että tämä kansa joka on varsin suuressa määrin edistänyt kansainoikeuden kehittämistä ja joka on ollut Suomelle arvokkaana moraalisena tukena vaikeassa oikeustaistelussa tulee tunnustamaan Suomen valtioyhteiskuntain jäseneksi ja ystävällisesti siihen suhtautumaan."
Loudon ilmoitti saaneensa Suomen hallitukselta odotettavissa olevaa notifikatsionia koskevan kirjelmän ja sanoi parooni Geversin Berliinistä antaneen tiedon saapumisestani. Sen johdosta oli hallitus jo käsitellyt kysymystä Suomen tunnustamisesta ja esittänyt sen kuningattarelle, ja Alankomaat olivat päättäneet tunnustaa Suomen suvereeniseksi valtioksi. Tämän voin minä heti ilmoittaa Suomen hallitukselle, ja virallinen ilmoitus tulisi lähetettäväksi senaatille Pietarissa olevan Alankomaiden lähettilään ja Helsingissä olevan pääkonsulin välityksellä. Ketään muuta ei tilaisuudessa ollut läsnä. Koko toimitus oli vähemmän juhlallinen kuin Berliinissä, Itävallasta puhumattakaan. Käyntiä kuningattaren luona ei Loudon pitänyt nyt välttämättömänä. Yhdessäolon viralliseen puoleen liittyi Suomen oloja, m.m. elintarvehätää koskeva keskustelu.
29 päivänä tein retken Scheveningeniin ja nautin merituulesta ja aaltojenloiskeesta upealla rantakäytävällä. Ilma oli leuto ja keväinen. Pengermällä käyskeli ryhmä internoituja englantilaisia sotavankeja tahdintarkoin askelin. Flanderin sotanäyttämö oli sangen lähellä, mutta täällä ei siitä ollut mitään havaittavissa. Iltapäivällä tuli luokseni van der Vlugt, joka oli matkustanut Leydenistä minua tapaamaan. Me söimme yhdessä illallista "Tree Steden'issä". Yhdessäolo tuon Suomen vanhan ystävän kanssa, jonka myötätunnon maatamme kohtaan tuntee koko Hollanti, muodostui miellyttäväksi ja opettavaksi. Hän iloitsi vilpittömästi Suomen vihdoinkin saavuttamasta vapaudesta.
Samana päivänä saapuivat ensimmäiset levottomuutta herättävät tiedot Suomessa puhjenneesta sisäisestä sodasta. Minun oli luovuttava aikomuksestani matkustaa Hollannista Sveitsiin, ja minä lähdin paluumatkalle seuraavana aamuna, tammikuun 30:ntenä saapuen saman päivän iltana Berliiniin, missä minua kärsimättömästi odotettiin.
Seuraavina päivinä oli Berliinissä vaativia tehtäviä, jotka tekivät poismatkustamisen aivan mahdottomaksi. Minun täytyi luopua ajatuksesta, että lähtisin henkilökohtaisesti Sveitsiin. Helmikuun 11 päivänä jätin Sveitsiä varten sommitellun notifikatsionikirjelmän Berliinissä olevalle Sveitsin lähettiläälle, eversti Mercier'lle, toimitettavaksi edelleen valaliiton hallitukselle Berniin. Muutamia viikkoja myöhemmin sain ottaa vastaan ministeripresidentti Svinhufvudille osoitetun taitavasti laaditun kirjelmän, jossa valaliiton hallitus tunnusti Suomen itsenäiseksi riippumattomaksi valtioksi.
Berliini, elokuussa 1918.
Saksan avunanto.
Punaisen kapinan puhjetessa olin minä Hollannissa notifioimassa Suomen itsenäisyyttä. Ensimmäiset sähkösanomatiedot, jotka aluksi kuulostivat hyvin huolestuttavilta, luin sanomalehdistä Haagissa tammikuun 29 päivänä. Riensin Berliiniin. Siellä tapasin heti saavuttuani Erichin, V. Thesleffin ja M. Gripenbergin, jotka antoivat lähempiä tietoja kotimaassa sattuneista tapauksista. Pohdimme yhteisesti tilanteen vaatimuksia Saksan taholta saatavaan apuun nähden.
Käydessäni Saksan päämajassa marraskuun 26 päivänä olimme sopineet kenraali Ludendorffin kanssa, että Saksa antaisi apua Suomea tyhjennettäessä venäläisistä joukoista, että aseita toimitettaisiin maahamme jatkuvasti ja että suomalainen pataljoona vähitellen lähetettäisiin kotiin. Nämä toimenpiteet eivät tähdänneet maassa syntyvään sisäiseen sotaan, vaan oli tarkoituksena ainoastaan lisätä Suomen hallituksen edellytyksiä maan itsenäisyyden tehostamiseen sekä tehdä mahdolliseksi tarpeen vaatiessa asevoimin korostaa venäläisten joukkojen maasta poistamista koskevaa vaatimusta. Sen jälkeen kun Saksa oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden, oli mainittuun sopimukseen vedottu erinäisissä kirjelmissä, jotka Erichin ja minun allekirjoittamina oli lähetetty päämajaan ja ulkoasiainministeri von Kühlmannille, ja olimme me vaatineet kysymyksessäolevien lupausten täyttämistä. Valmisteluja olikin tehty toisessa ja toisessa suhteessa, mutta asiaa ei ollut ajettu riittävän ripeästi vaan turhantarkkaa säännönmukaisuutta noudatellen. Varsinkin pataljoonan kotiinlähettäminen vaati pitkiä Saksan viranomaisten välisiä neuvotteluja ja muita valmistavia toimenpiteitä. Saksan sodanjohto oli tiettävästi tehnyt kaikki, mitä sille kuului, mutta ulkoasiainjohto osoitti huomattavaa haluttomuutta, jopa jonkinlaista vastahakoisuuttakin tässä asiassa. Ei tahdottu mielellään tehdä mitään sellaista, mikä voisi vaikeuttaa tekeillä olevaa rauhansolmimista Venäjän kanssa. Von Kühlmannia, joka oli enimmäkseen oleskellut Brest-Litovskissa, emme olleet onnistuneet henkilökohtaisesti tapaamaan ennenkuin tammikuun 23 päivänä, jolloin Erich, Thesleff ja minä kävimme hänen puheillaan ulkoasiainministeriössä. Silloin tapahtuneessa keskustelussa ilmeni, että ne kysymykset, joita hänelle lähettämissämme kirjelmissä oli kosketeltu, olivat hänelle sangen vieraita. Venäläisten joukkojen poistamista koskeva vaatimus tosin oli esitetty Brest-Litovskissa, mutta ilmeisesti sangen ponnettomalla tavalla. Viimeksimainittu kysymys oli nyt, kapinan puhjettua, käynyt vieläkin polttavammaksi, ja me päätimme senvuoksi koettaa jälleen vaikuttavalla tavalla vedota v. Kühlmanniin. Me lähetimme hänelle jo tammikuun 31 päivänä kirjelmän, jossa kuvailimme, kuinka maan rauhallisella väestöllä oli suoritettavana melkein yli-inhimillinen tehtävä puolustaessaan itseänsä, laillista järjestystä ja maan vapautta maan huonoimmasta aineksesta koottua vähemmistöä vastaan, jonka venäläinen sotaväki oli varustanut aseilla ja jota Venäjän hallitus avusti aseilla ja joukoilla. "Suuressa hädässään", sanottiin kirjelmässä, "anoo maa nyt Saksan apua. Jos välitön sotilaallinen esiintyminen on mahdoton, odotamme ainakin seuraavia toimenpiteitä: että Saksa panee ankaran vastalauseen Venäjän vallan asioihimme sekaantumista vastaan, että vaaditaan venäläisten joukkojen aseistariisumista ja nopeata poistamista ja estetään uusien joukkojen maahankuljettaminen."
Kirjelmän allekirjoitimme Erich ja minä, jotka hallitus oli valtuuttanut tarpeen tullen olemaan läsnä Brest-Litovskin neuvotteluissa, sekä Thesleff, jonka tehtävä kuului sotilaalliselle alalle. Tämä vetoomus lähetettiin jäljennöksenä armeijan ylijohdolle. Saamamme lisätiedot, jotka vahvistivat todeksi, että venäläinen sotaväki suoranaisesti avusti punaisia ja että aseita ja apuväkeä saapui Pietarista, ilmoitettiin asianomaisille.
Saksalaiset neuvottelijat käyttivät nyt ilmoituksiamme, mutta heidän vastalauseensa, kuten tunnettua, eivät vaikuttaneet mitään Venäjän hallitukseen, joka keksi verukkeita ja kielsi asian oikean laidan, mutta todellisuudessa jatkuvasti avusti kapinaa. Von Kühlmann toimitti minulle seuraavan otteen Brest-Litovskissa pidetystä pöytäkirjasta helmikuun 11 päivältä:
"Kenraali Hoffmann: Minun on esitettävä seuraavaa: Tänne saapuneiden tiedonantojen mukaan ei venäläisiä joukkoja viedä pois Suomesta, kuten Venäjän hallituksen taholta on moneen kertaan selitetty tehtävän, vaan niitä päinvastoin lisätään. Sellaiset suuret joukkojensiirrot eivät vastaa täällä solmitun aselevon henkeä, joten minun on ilmaistava näiden joukkojensiirtojen johdosta vastalauseeni.
"Herra Trotski: Mikäli tiedän, on Suomessa olevien venäläisten joukkojen lukumäärää aselevon allekirjoittamisen jälkeen erinomaisesti vähennetty. Otan sen todistaakseni herra kenraali Hoffmannille. Tosin en ole riittävässä määrin perehtynyt sotilaallisiin näkökantoihin, mutta uskon kumminkin, ettei Suomessa ole joukkojamme Saksan joukkoja vastustamassa".[3]
Sitä tietä ilmeisesti ei ollut paljoakaan saavutettavissa. Helsingistä saapuvat huolestuttavat tiedot aiheuttivat kumminkin sen, että minä joitakin päiviä myöhemmin lähetin vielä Ludendorffille ja von Kühlmannille samaa asiaa koskevat sähkösanomat. Edelliselle osoitetun sähkösanoman loppuosa kuului:
"Pääkaupunki Helsinki, sen porvarilliset asukkaat, niiden joukossa älystömme ja kulttuurimme etevimmät edustajat, ja runsaat määrät aineellista omaisuutta ovat bolshevikien käsissä. Bolshevikit aikovat hävittää kaikki. Itsensäpuolustaminen on tässä mahdotonta. Pyydän hallitukseni nimessä hartaasti, että esitettäisiin vastalause ja uhattaisiin vastatoimenpiteillä, elleivät verilöylyt ja hävitykset Helsingissä lopu." Vastalauseiden aika oli kuitenkin ohi. Toisessa ja tehokkaammassa muodossa annettavan avun aika oli tullut.
Sillä välin oli aina kapinan puhkeamisesta asti innokkaasti jatkettu valmisteluja aseiden ostamiseksi ja lähettämiseksi Suomen talonpoikaisarmeijalle sekä toimenpiteitä pataljoonan kotiinlähettämiseksi. Kotimaasta saapuneissa sähkösanomissa vaadittiin pikaista apua, sitäkin tärkeämmin, kun toiveet saada aseita Ruotsista olivat vähäiset. Niinpä saapui esim. seuraava sähkösanoma, päivättynä Tukholmassa tammikuun 30:ntenä: "Kenraali Mannerheim pyytää tänään tänne saapuneen maaherra Heikelin kautta hartaasti heti lähettämään kaksi saksa- laista yleisesikuntaupseeria hänen apulaisikseen sekä kuljettamaan maahan ainakin 10,000-20,000 kivääriä. 50 konekivääriä ammuksineen — — — sekä 100 jääkäriä." Kotimaassa vallitsi ilmeisesti sellainen käsitys, että kaikki voi tapahtua tuota pikaa, mutta niin ei ollut laita. Pataljoonan kotiinmatkustamiseen, jota koskeva kysymys oli herätetty jo paljoa aikaisemmin, antoi valtiosihteeri von Kühlmann suostumuksensa vasta tammikuun 31 päivänä, mutta edellyttäen, että joukko matkustaisi ilman aseita ja sotilaallisia varustuksia. Aselähetysten taas piti siirtyä tuonnemmaksi, jottei Saksa "joutuisi kieroon asemaan suhteessaan venäläisiin". Tilanne oli meille kiusallinen ja kotona käydylle taistelulle arveluttava. Emme säästelleet ponnistuksia saadaksemme asekysymyksen järjestetyksi, ja varsinkin Thesleff oli tällöin hyvin toimekas. Poliittisessa jaostossa olevat ystävämme, Hauptmannit von Hülsen ja Püschel, avustivat meitä mitä innokkaimmin. Helmikuun 1 päivänä lähetti Sektion Politik päämajaan sähkösanoman, joka sisälsi m.m. seuraavaa: "Hjelt ja suomalainen kenraali Mannerheim pyytävät hartaasti aseita ja ampumavaroja. Pyydetään myöskin siellä vaikuttamaan hänen Ylh. von Kühlmanniin, jotta saataisiin lupa lähettää aseita ja ampumavaroja." Alivaltiosihteeri von dem Busschen myötävaikutuksella asia järjestettiin ulkoasiainministeriössä toivomuksen mukaisesti. Saksalaisten viranomaisten neuvoa noudattaen ei aseita kumminkaan ostanut suoranaisesti Suomen valtio eikä niitä myöskään muodollisesti myynyt Saksan sotaministeriö, vaan koko asian välitti saksalainen toiminimi Mannesmann ja ostajana oli toiminimi Mauritz Gripenberg Helsingistä. Minä todistin kumminkin erityisessä asiakirjassa, että Suomen valtio oli tavaroiden oikea vastaanottaja ja vastasi maksuista.
Kaiken nopeassa järjestämisessä olivat uskolliset apumiehemme von Hülsen ja Püschel väsymättömät, ja yksin siten ovat he avustaneet vapaustaistelumme onnellista suorittamista ansiokkaalla työllä, jonka merkitystä ei voi arvioida kyllin suureksi. Virallisena valtuutettuna minä luonnollisesti otin osaa tarkempiin neuvotteluihin ja ratkaisuihin, mutta käytännöllisistä toimenpiteistä huolehtivat suomalaisella taholla lähinnä Thesleff ja Gripenberg, jotka olivat asiantuntijoita ja voivat yksinomaisemmin antautua tähän tehtävään.
Helmikuun 8 päivänä olivat aseiden hankintaa koskevat välikirjat valmiit ja ne allekirjoitettiin yleisesikunnassa. Ensimmäisten lähetysten hinta nousi, alhaalle arvioituna, 8 tai 9 miljoonaan markkaan. Saman päivän iltana matkustivat Thesleff ja M. Gripenberg sekä eräitä jääkäreitä ja muutamia muita Berliiniin saapuneita suomalaisia Libauhun. Thesleffin piti seurata pataljoonaa kotimaahan. Me söimme yhdessä illallista Bristol-hotellissa ja saatoimme sitten lähtijät Friedrichstrassen asemalle. Oli vakava tuokio, kun juna lähti liikkeelle pohjoiseen päin. Me uskoimme sydämestämme, että pataljoona tulisi kunnialla täyttämään sen tehtävän, johon se kauan oli valmistunut ja jota se oli kärsimättömästi odottanut. Eikä uskomme joutunutkaan häpeään.
Aseiden ja pataljoonan kuljetusta varten oli kauppaneuvos L. Krogius, joka oleskeli Tukholmassa, asettanut käytettäväksi aluksia: Poseidonin, Miran ja Virgon aseita ja Arcturuksen joukkoa varten. Aluksia varten tehtiin meriasiain-johdon kanssa 1,300 kivihiilitonnia koskeva välikirja. Päätettiin, että kaksi alusta, Poseidon ja Mira, lähtevät 11 päivän illalla Danzigista, Virgon jäädessä toistaiseksi sinne. Pataljoonan lähtö määrättiin 15 päiväksi klo 9:ksi aamulla. Ruotsalainen matkavartio oli luvattu seuraamaan aluksia Öölannin eteläkärjestä Kokkolaa vastapäätä olevaan Holmöhön, missä lasti oli purettava. Sammon piti kohdata aselaivat Arholman luona Tukholmaan johtavan reitin ulkopuolella. Arcturuksen piti Arholman luona odottaa Sammon paluuta Pohjanlahdelta. Erinäiset seikat, osaksi Tukholmasta saapuneista epätäydellisistä tiedonannoista aiheutuneet väärinkäsitykset, osaksi Itämeren pohjoisosassa ja Pohjanlahdella vallitsevat hankalat jääsuhteet vaikuttivat kumminkin, että alusten lähtö ja perilletulo hiukan viivästyi ja että suunnitelmia oli jonkin verran muutettava. Kaikki onnistui kuitenkin hyvin. Aselähetykset tulivat hyvässä kunnossa määräpaikkaansa, ja pataljoona saapui Vaasaan helmikuun 26 päivänä. Apu tuli vielä ajoissa aseettomille ja koulutettua miehistöä puuttuville joukoillemme. Jääkärien osuus vapaustaistelussamme on hyvin tunnettu, mutta Saksan avunannosta puhuttaessa ei pidä myöskään unohtaa aselähetysten merkitystä. Niillä vähillä asemäärillä, mitä oli salaa kuljetettu Ruotsista, ei olisi voitu saada paljoakaan aikaan. Ilman Saksan aselähetyksiä, joita jatkui kauan, olisi valkoisten eteneminen etelään päin ollut mahdoton. Se into, millä Mannerheim kiiruhti aselähetyksiä ja hänen tyytymättömyytensä, kun kaikki ei sujunut toiveiden mukaan, on hyvin ymmärrettävissä.
Saksalaiset upseerit Ausfeld, von Coler, Stahel y.m., jotka olivat palvelleet suomalaisessa jääkäripataljoonassa ja kiintyneet siihen, matkustivat Tukholman ja Haaparannan kautta Vaasaan maaliskuun 1 päivänä. He uhkuivat rohkeata luottamusta ja taisteluhalua.
Muutamia päiviä pataljoonan Libausta lähdettyä, helmikuun 17:ntenä, sain minä kenraali Ludendorffilta seuraavan sähkösanoman:
"Everstiluutnantti Thesleff lähetti minulle 27 jääkäripataljoonan lähtiessä kiitossähkösanoman, joka on minua erittäin ilahduttanut. Olkoon nuorten suomalaisten matka ja heidän onnellinen perilletulonsa hyvänä tulevaisuudenenteenä heidän kotimaallensa, jonka kehitys ja voimistuminen on tuonnempanakin oleva minulle sydämen asia molempain maittemme yhteiseksi onneksi. Vallatkoon Suomen kansan ennen kaikkea se vakaumus, että ainoastaan kaikkien voimien määräperäinen kokoaminen syrjäyttämällä hajautuvat harrastukset ja rautainen tahto voivat kaikista vaikeuksista huolimatta johtaa voittoon." Vastaussähkösanomassani minä lausuin: — — — "Kotimaalleni lausutut lämpimät onnentoivotukset ja t. Ylhäisyytenne luja luottamus sen tulevaisuuteen luovat minuun varmuutta siitä, että me nykyisessä hädänalaisessa tilassammekin voimme toivoa saavamme tukea armeijan ylijohdolta. Se, mitä t. Ylh. lausui, on oleva hallitukselleni ja hallitukselle uskollisille joukoillemme voimakkaana yllykkeenä nyt käydyssä vaikeassa ja verisessä taistelussa isänmaan, vapauden ja laillisen järjestyksen puolesta vihollisia vastaan, jotka ovat myöskin Saksan, saksalaisen kulttuurin ja valtiojärjestyksen vihollisia".[4]
Helmikuun 28 päivänä minä jätin valtakunnankanslerille hallituksen Vaasasta 26 päivänä lähettämän sähkösanoman, joka sisälsi m.m. seuraavaa:
"Tänä iloisena päivänä, jolloin Saksassa koulutetut suomalaiset jääkärit ovat palanneet kotimaahansa taistellakseen Suomen maaperällä maamme vapauden ja riippumattomuuden puolesta, tuntee Suomen hallitus mitä vilpittömintä tarvetta ilmaista Hänen Majesteetilleen Saksan keisarille ja keisarilliselle hallitukselle ihailunsa Saksan kansan ja sen mainehikkaan ylimmän sodanjohtajan loistavien tekojen johdosta ja lausua Suomen kansan sydämen syvyydestä kumpuavan kiitoksen kaikesta, mitä Saksa on tehnyt kansamme ja nyt tasan kolme vuotta sitten vapaaehtoisesti saksalaiseen asepalvelukseen astuneitten suomalaisten jääkärien hyväksi."
Brest-Litovskin neuvottelut olivat keskeytyneet helmikuun 11 päivänä, ja seitsemän päivää myöhemmin kului aselepo umpeen. Eteneminen Itämerenmaakunnissa pohjoista kohti alkoi 19:ntenä. Saksa voi nyt toimia vapaasti Venäjään nähden, ja toiveet saada Saksa sotilaalliseen toimintaan Suomessa olivat lisääntyneet. Helmikuun 14 päivänä kävi luonani von Hülsen, joka ilmoitti minulle Ludendorffilta saapuneen sähkösanoman, jossa von Hülsenille annettiin tehtäväksi kehoittaa minua aikaisempiin esityksiin vedoten lähettämään kiireellinen pyyntö saada Saksan apua Suomelle sen hädänalaisessa tilassa. Kirjelmä laadittiin yksissä neuvoin Erichin kanssa ja lähetettiin jo samana päivänä sekä Ludendorffille että valtakunnankanslerille. Tämä kehoitus ilmeisesti merkitsi, että sotilaallisella taholla oli olemassa määrättyjä aikeita tehokkaan sotilaallisen avun antamiseksi maallemme. Mikäli myöhemmin kuulin oli Tukholmassa oleva Saksan sotilasattashea von Giese, joka aina oli osoittanut lämmintä myötätuntoa maatamme kohtaan, sikäläistä tilannetta koskevassa tiedonannossaan puoltanut pienehkön sotavoiman lähettämistä Suomen avuksi taistelussa bolshevismia vastaan. Von Giese oli sitä mieltä, että Saksallekin oli tärkeätä, että bolshevikivaara torjuttiin jo Suomessa, ennenkuin se ehti levitä muihin pohjoismaihin ja sitä tietä Saksaan. Kenties tämä tiedonanto osaltaan vaikutti, että Saksan sotilasjohdon tarkoitukset Suomeen nähden ja sen halukkuus kuuntelemaan vetoomustamme nyt saivat määrätymmän muodon. Bolshevismin eteneminen Itämerenmaakunnissa ja Suomessa oli niitä asioita, jotka näihin aikoihin kiinnittivät Saksan sanomalehdistön mieltä. Myöskin Suomen vapaustaistelu sai osakseen paljon huomiota, ja sanomalehdet olivat hyvin halukkaita saamaan meiltä tietoja sen kulusta.
Suomesta tulevat sähkösanomatiedot, jotka saapuivat meille Tukholman kautta, olivat yleensä varsin huolestuttavia. A. Gripenbergiltä sain minä näihin aikoihin m.m. seuraavan hälyyttävän lennätintiedon:
"Tilanne Suomessa epätoivoinen. Yliopistonuoriso äärimmäisessä vaarassa, porvarilliset Helsingissä vaarassa joutua surmatuiksi tai kuolla nälkään. Koska ei ole mitään pelastuksen toivoa täältä, on Suomen ainoana toivona Saksan taholta tuleva pelastus ja se, että Saksa, jos syntyy rauha, jota Venäjä sanomalehtiuutisista päättäen nyt pyytää, ihmisyyden nimessä ja sivistyksen hyväksi asettaa ehdottomaksi vaatimukseksi, jonka toimeenpanoa valvotaan, että venäläiset sotilaat, olivatpa he univormupukuisia tai ei, sekä venäläinen laivasto heti lähtevät pois Suomesta. Pyydän teitä ryhtymään nopeihin ja erinomaisiin toimenpiteisiin tässä suhteessa ja sähköttämään toiveista."
19 päivänä sain Tukholmasta saapuvan kuriirin mukana senaattori Renvallilta saapuneen pitkähkön kirjeen, jossa pyydetään ryhtymään erinäisiin toimenpiteisiin ja lopuksi lausutaan, että minulla on oikeus tiedustella, eikö Saksa voisi antaa meille aseellista apua sekä huomautetaan, ettei tätä varten tarvittaisi mitään suuria sotavoimia.[5]
Tämä tiedonanto oli minulle erikoisen tervetullut, koska minussa oli yhä enemmän vakaantunut se käsitys, että Venäjältä pakottamalla saadut, joukkojen Suomesta poistamista koskevat lupaukset olivat merkityksettömät ja ettemme voisi ilman Saksan apua pelastaa Helsinkiä ja Etelä-Suomea. Tämän vahvisti pitkänlainen Helsingistä lähetetty tiedonanto, joka Tukholman kautta saapui minulle ja jonka olivat allekirjoittaneet eri yhdyskuntain (yliopiston, virkamies-, lääkäri- ja liikemieskunnan y.m.) edustajat. Siinä anottiin suoranaista sotilaallista apua, joko Ruotsista tai Saksasta, koska tilannetta pidettiin epätoivoisena. Myöskin Kirkkonummen ja Pellingin osastojen pelastamista oli anottu Tukholman kautta. Minähän sitäpaitsi vanhastaan tunsin maassa vallitsevan mielialan Venäjää vastaan saatavaan Saksan apuun nähden ja olin tuskin enää epätietoinen siitä, mitä velvollisuuteni Berliinissä olevana Suomen virallisena edustajana minulta vaati. Ei ollut kysymyksessä lähinnä sisäiseen taisteluumme sekaantuminen, vaan maassa olevan ulkonaisen vihollisen kukistaminen ja karkoittaminen.
Helmikuun 20 päivänä kävi von Hülsen taas luonani. Hän ilmoitti Ludendorffin lausuneen toivomuksen, että minä saapuisin heti päämajaan tärkeätä neuvottelua varten. Minä kehoitin M. Gripenbergiä sotilasasiantuntijana lähtemään mukaan. Lähdimme jo samana iltana. Seuraavana aamuna olin — toista kertaa — Kreuznachissa, missä päämaja yhä edelleen sijaitsi.
Meidät otti asemalla vastaan edelliseltä käynniltäni tuttu luutnantti Fischer ja meidät vietiin automobiililla asuntoomme. Syötyämme aamiaista lähdimme majuri Crantzin luo, joka ilmoitti meille, että Ludendorff ottaa meidät heti vastaan. Meidät vietiin L:n työhuoneeseen, kookas kenraali astui muutaman askelen meitä kohti, ja tervehdittyämme, istuuduttuamme hän ilmoitti, että armeijan ylijohto, ottaen huomioon Suomessa vallitsevaa tilannetta koskevat esityksemme ja kuvauksemme, oli suunnitellut sotilaallisiin toimenpiteisiin ryhtymistä maassamme antaakseen apuansa sen vapauttamiseksi bolshevikien ja punaisten vallasta. Hän oli tällöin ajatellut Ahvenanmaata tulevain sotatointen tukikohdaksi ja kysyi, olisiko Suomella mitään sitä vastaan, että saksalaiset joukot miehittäisivät Ahvenanmaan. Minä katsoin voivani vakuuttaa hänelle, että Suomessa tervehdittäisiin ilomielin sellaista askelta alkutoimenpiteenä maan auttamiseen sen vaikeassa tilassa ja syvästi kiitollisina otettaisiin vastaan se sotilaallinen avustus, jonka Saksa tahtoi antaa.
Ludendorff kehitteli sitten suunnitelmansa yleisin piirtein. Ensin lähetettäisiin muutamia sotalaivoja ja yksi jääkäripataljoona Ahvenanmaalle. Tämä voisi kenties tapahtua jo seuraavalla viikolla. Kun tämä toimenpide olisi suoritettu ja niinpiankuin jääsuhteet sallisivat, laskettaisiin 5-6 pataljoonaa maihin jossakin länsirannikon kohdassa, jonka kenraali Mannerheim saisi lähemmin määrätä. Nämä pataljoonat täydennettäisiin kaikilla niillä erikoisaseilla, joita sotatoimissa tultaisiin tarvitsemaan. Ratsuväen pitäisi olla hyvin edustettuna lähetettävässä sotilasmäärässä. Mannerheim määräisi komentavan saksalaisen kenraalin luo jonkin suomalaisen upseerin, mieluimmin Thesleffin. Yhdessä valkoisten kanssa ryhtyisivät saksalaiset toimenpiteisiin punaisten ja venäläiseen sotilasjoukkioiden karkoittamiseksi. Niiden kokemusten perusteella, joita oli saatu itärintamalla, katsoi Ludendorff asian muodostuvan sangen yksinkertaiseksi. Mikäli mahdollista tultaisiin noudattelemaan rautatielinjoja. Tätä tarkoitusta varten olisi rautatiekalustoa koottava soveliaisiin kohtiin. Hän toivoi myöskin, että hevosia pidettäisiin varalla maihinnousun helpottamiseksi, mutta ettei niitä kuljetettaisi rannikolle, ennenkuin aika oli tullut, jottei herätettäisi huomiota. Rehusta olisi pidettävä huolta. Joukkojen muonitus tapahtuisi Saksan varastoista, mutta väestöä varten ei voitaisi elintarpeita kuljettaa mukana. Tämä kysymys oli järjestettävä myöhemmin.
Vähää ennen joukkojen maihinlaskua Ahvenanmaalle annettaisiin meille ja meidän välityksellämme Vaasassa olevalle hallitukselle ja Mannerheimille tieto maihinnousun ajasta. Tämä varovaisuus oli välttämätön, koska ruotsalaiset tai entente voivat siepata kipinäsähkösanomat. Mannerheimin piti kohta maihinnousun tapahduttua asettua yhteyteen saksalaisten joukkojen kanssa.
Lisäksi Ludendorff lausui armeijan ylijohdon toivomuksen, että väestölle selvitettäisiin, että saksalaiset saapuivat Suomeen ystävinä, ei valloitusretkelle eikä minkäänlaisin alueenanastussuunnitelmin, vaan auttaakseen Suomea pelastumaan bolshevikien ja anarkistien vallasta sekä edistääkseen todella vapaan Suomen luomista, joka oli Saksallekin erittäin tärkeä. Tällöin toivottiin maamme ja Saksan välille pian syntyvän kauppavaihtoa, joten puutavaramme, paperi- y.m. tulisivat kompensatsionina lähinnä Saksan hyväksi.
Jos Venäjän kanssa tulisi lähimmässä tulevaisuudessa solmittavaksi välirauha, mitä armeijan ylijohto ei halunnut, oli Ludendorffin mielestä syytä, että Suomen hallitus suoraan pyytäisi Saksan hallitukselta apujoukon lähettämistä Suomeen järjestyksen palauttamiseksi sekä ohjaajia järjestetyn sotaväen muodostamista varten. Ludendorff selitti Saksan pitävän Suomea vapaana valtiona, joten Venäjän kanssa solmittava välirauha ei estäisi antamasta sellaista avustusta Suomelle. Joka tapauksessa tulisi aseleposopimukseen sisällytettäväksi määräys, jonka mukaan venäläisten joukkojen sekä linnoitusgarnisonien ja laivaston oli heti poistuttava Suomesta. Ellei tätä vaatimusta noudatettaisi, olisi se katsottava aselevon loukkaamiseksi. — Siinä on lyhyesti mainittuna Ludendorffin meille antamain ilmoitusten sisällys. Hän ei tietenkään esittänyt asioita yhtämittaisesti, vaan osittain kysymysten ja vastausten muodossa. Luonnollisesti annoin hänen ymmärtää, kuinka iloinen olin nyt saadessani varmat toiveet, että kansamme kärsimykset pian loppuisivat ja vapautemme pelastuisi.
Mihin omiin, puhtaasti sotilaallisiin tarkoitusperiin päämaja tähtäsi Suomessa suoritettavilla sotatoimilla, ei Ludendorff maininnut, enkä minä tahtonut ottaa esiin tätä kysymystä, joka meille oli merkitykseltään toisarvoinen.
Päivällisille oli meidät kutsuttu Hindenburgin luo siihen huvilaan, jossa hän ja Ludendorff asuivat. Tämä kuuluisa "Tafelrunde" käsitti nyt noin 20 henkeä, nimittäin molempain sotapäällikköjen lähimmät työkumppanit sekä muutamia muita vieraita. Ensinmainittujen joukossa kiintyi huomioni varsinkin eversti Baueriin, erittäin älykkääseen henkilöön, jonka vaikutusvaltaa päämajassa on pidetty varsin suurena. Minulla oli etu saada istua Hindenburgin oikealla puolella, vasemmalla istui eräs päämajassa vieraileva saksalainen upseeri. Vastapäätä istui Ludendorff, oikeanpuolisena pöytänaapurinaan Gripenberg. Tapasin nyt Hindenburgin ensimmäisen kerran. Kun minut esitettiin hänelle, lausui hän hieman kuivaan, hitaaseen tapaansa: "Minua ilahduttaa, että meillä nyt on tilaisuus auttaa Suomea. Olisimme tehneet sen jo aikoja sitten, mutta se ei ollut aikaisemmin mahdollista." Keskusteluni ylisotamarskin kanssa koski enimmäkseen Suomen, Ruotsin ja Venäjän oloja. Kysyessäni, kuinka kauas hän luuli saksalaisten etenevän, ennenkuin rauha solmittaisiin Venäjän kanssa, vastasi hän: "Ainakin Narvan linjalle." (Se saavutettiinkin tosiaan samaan aikaan, kun Brest-Litovskin rauha solmittiin, maaliskuun 3 päivänä.) Päivällisillä vallitsi luonteva mieliala, joskin molempiin päällikköihin ja varsinkin Hindenburgiin kohdistuva kunnioitus selvästi ilmeni. Ruoka oli yksinkertaista, mutta hyvää. Päivällisen jälkeen Ludendorff keskusteli eräässä upseeripiirissä, ja minä kuulin hänen ilmoittavan, että oli aikomus lähettää Suomeen sotaväkeä. Mitään hämmästystä ei ilmennyt upseerien kasvoilla eikä heidän sanoissaan. Se oli ikäänkuin sanaton: "Kuten käskette." Erottaessa Hindenburg lausui muutamia lämpimiä sanoja toivottaen Suomelle onnea ja menestystä. Ludendorff seurasi minua etehiseen, vei minut syrjään ja kehoitti meitä olemaan rauhallisia, lausuen vakaumuksenaan, että Saksan sotilaallinen toiminta tulee piankin lopettamaan punaisten vallan.
Ennen päivällistä kävi keisari tapaamassa Hindenburgia ja Ludendorffia, ja me saimme nähdä hänen lähtevän automobiilissaan kokoontuneiden kaupunkilaisten hurratessa. Hänen majesteettinsa näytti voimakkaalta ja vakavalta.
Illalla me lähdimme yötä myöten matkustamaan takaisin Berliiniin, missä saimme odottaville ystävillemme kertoa iloisen uutisen. Tapahtunut ratkaisu oli maallemme tärkeä, ja minä olin ottanut kantaakseni suuren vastuun, sillä Saksan avunanto määräsi samalla ulkopolitiikkamme suuntaviivat. Olin kuitenkin tietoinen siitä, että velvollisuuteni ehdottomasti vaati suostumaan nyt kun käsi ojennettiin ja että olisin menetellyt anteeksiantamattoman väärin isänmaatani kohtaan, jos olisin epäröinyt ottaa kantaakseni persoonallista vastuuta siitä ratkaisusta, joka nyt oli kädessäni. Muodollinen oikeus puhua ja toimia maan nimessä oli minulla nyt sitä enemmän, kun minut oli muutamia päiviä aikaisemmin tunnustettu Saksassa olevaksi Suomen ministeriksi. Ei ollut aikaa asettua yhteyteen kotimaan kanssa, sillä siihen olisi kulunut vähintään kymmenen päivää. Salamerkkijärjestelmää sähköttämistä varten ei ollut, ja avoimesti en saanut sähköttää. Ei ollut kysymys ainoastaan siitä, että apua piti saada pian, vaan avunsaannin mahdollisuuskin voi helposti luisua käsistä, jos asia lykkäytyi. Niin kauan kuin neuvottelut Venäjän kanssa jatkuivat, olivat sotilasjohdon kädet sidotut; nyt sillä oli taas vapaa valta toimia — ja Ludendorff oli erikoisesti siitä huomauttanut. Muutaman päivän kuluttua saattoi tulla uusi aselepo tai rauha, ja silloin voisi taas ulkoasiainjohto esittää epäilyksiään. Senaattori Renvallin ylempänä mainittu kirje, josta olin tehnyt selkoa asianomaisille, antoi minulle jonkinlaista virallista tukea hallituksen toivomuksiin nähden. Ja kun rinnastin mainitun, hallituksen taholta lausutun käsityksen ja ne kehoitukset, joita minulle oli lähetetty Tukholmasta, sekä sen Etelä-Suomessa ja erittäinkin Helsingissä vallitsevia olosuhteita koskevan kuvauksen, johon jo ylempänä viittasin, niin en voinut päätellä muuta kuin että Saksan sotilaallinen avunanto oli sekä kaivattu että välttämätön. Jos Ruotsi olisi tahtonut puuttua asiaan, ei Saksan esiintymistä tietenkään olisi tapahtunut, mutta Ruotsista ei tänä ajankohtana enää voitu apua toivoa.
Omaksumani kannan vahvisti oikeaksi myöhemmin (maaliskuun 15 päivänä) Svinhufvudilta saapunut kirje, joka oli päivätty Helsingissä helmikuun 15 päivänä ja josta seuraava ote on tässä paikallaan:
”— — — Jos tämä saa vielä jonkin aikaa jatkua, on vaara tarjona, että Etelä-Suomi sortuu, ennenkuin pohjoisesta tuleva pelastus ehtii näin kauas. Jotta sellainen maata ja kansaa uhkaava suunnaton häviö estettäisiin, on välttämätöntä, että ulkovallat puuttuvat asiaan: Saksa kaiketi lähinnä, koska se on toimintakykyisin ja voi antaa nopeinta ja tehokkainta apua, mutta myöskin Skandinaavian maat, jos mitään apua on siltä taholta toivottavissa. — — — Me siis anomme ulkovalloilta hengen ja omaisuuden suojaamista Etelä-Suomessa, anomme suojaa punaista hirmuvaltaa ja Venäjän petollista hallitusta vastaan. Miten ja missä muodossa apu voidaan antaa, täytyy meidän jättää väliintulijain ratkaistavaksi. Eräs muoto näyttäisi olevan se, että lähetettäisiin sotaväkeä kaupunkeihimme ja uhattuihin suurempiin keskuspaikkoihin pitämään niissä yllä järjestystä, estämään ryöstöjä, murhia ja väkivaltaisuuksia sekä yleensä tarjoamaan väestölle sen kaipaamaa suojaa. — — — Pääasia on, että saamme pikaista apua Etelä-Suomeen."
Odotettavasta Saksan esiintymisestä lähetin heti kuriirin mukana tiedon hallitukselle Vaasaan. Tiedonanto tuli aivan äkkiarvaamatta, ja mikäli minulle on ilmoitettu lienee se lyönyt asianomaiset hämmästyksellä, voimatta herättää jakamatonta tyydytystä. Tukholmalta täytyi asia vielä pitää salassa. Ainoastaan siellä oleva Saksan sotilasattashea sai siitä tiedon, mutta ei Saksan lähetystö. Gripenbergille Tukholmaan voin sähköttää ainoastaan: "Kaikkiin toimenpiteisiin ryhdytty. Pyydän rohkaista kaikkia kestämään." Tehtiin myöskin yritys lähettää rauhoittava kipinäsanoma Helsinkiin (Sipooseen), mutta en tiedä varmaan, saapuiko se perille.
Ludendorff oli pyytänyt meitä Berliiniin palattuamme käymään amiraaliesikunnan päällikön, amiraali von Holtzendorffin luona neuvottelemassa Ahvenanmaanretkestä. Menimme amiraalin puheille helmikuun 23 päivänä illalla, ja toivomustani noudattaen tuli myöskin von Hülsen mukaan. Amiraali oli täysin perehtynyt päämajan suunnitelmiin ja teki joukon kysymyksiä, jotka koskivat retkikunnan tehtävään liittyviä seikkoja. Hän kuitenkin ilmoitti ruotsalaisten nyttemmin laskeneen joukkoja maihin Ahvenanmaalla, joten koko yritys oli käynyt mutkikkaammaksi, ehkäpä kerrassaan epävarmaksikin. Minä ilmaisin tämän johdosta levottomuuteni ja huomautin, ettei tuon maihinlaskun, joka oli tapahtunut ruotsalaisten omalla vastuulla, tarvinnut tai pitänyt mitenkään estää Saksan hanketta, jossa Ahvenanmaan miehittäminen oli välttämätön alkutoimenpide. Koska kysymys oli luonteeltaan poliittinen ja voi kenties aiheuttaa selkkausta Ruotsin kanssa, toivoi von Holtzendorff, että minä kääntyisin asian johdosta ulkoasiainministeriön puoleen. Tämä uusi käänne huolestutti minua melkoisesti, mutta von Hülsen arveli armeijan ylijohdon kyllä selvittävän asian. Seuraavana päivänä hän voikin ilmoittaa, että välikohtaus jo oli saatu — keisarin persoonallisen esiintymisen avulla — järjestetyksi ja ettei ulkoasiainministeriön puoleen tarvinnutkaan kääntyä. Saksalainen apuretkikunta oli päätetty tosiasia, jonka ei tarvinnut joutua Ruotsin edunharrastusten kanssa ristiriitaan. Viikkoa myöhemmin apuretkikunta lähti matkaan ja voi vaikeista jääesteistä huolimatta suorittaa tehtävänsä.
Armeijan ylijohto oli antanut määräyksensä ja sotakoneisto oli pantu käyntiin. Tässä tosin oli kysymyksessä ainoastaan pienoinen syrjäkohtaus suurta maailmansotaa, mutta siitä riippui meidän elämämme tai kuolemamme. Ja minut teki levottomaksi pelko, että koneiston toiminta olisi vielä voitu keskeyttää.
Brest-Litovskin neuvottelut näet olivat taas alkaneet ja rauhan solmimisen Venäjän kanssa voitiin odottaa tapahtuvan milloin hyvänsä. Tämän johdosta minä lähetin Ludendorffille helmikuun 26 päivänä seuraavan sähkösanoman: "Päämajassa helmikuun 21 päivänä T. Ylh. kanssa tapahtuneen keskustelun johdosta ja viitaten Brest-Litovskin neuvotteluihin rohkenen nöyrimmin tiedustella, voimmeko varmasti luottaa siihen, että venäläisiä joukkoja, olivatpa ne univormupukuisia tai eivät, linnoitusgarnisoneja ja laivastoa ehdottomasti vaaditaan poistumaan Suomesta sekä lakkaamaan avustamasta punaisia aseilla, ja ettei aselepo- tai rauhansopimus tule estämään Suomessa suoritettavaksi ajateltua aseellista esiintymistä." Tähän sähkösanomatiedusteluun saapui heti poliittisen jaoston kautta rauhoittava vastaus: "Vaatimuksia ja aseellista esiintymistä koskeviin Hjeltin tiedusteluihin vastataan myöntävästi."
Sattui vielä muutamia häiritseviä välikohtauksia, jotka aiheutuivat Suomesta saapuneista tiedonannoista, mutta eivät kumminkaan olleet varsin vaikeata laatua. Kaksi saksalaista sanomalehden-kirjeenvaihtajaa, jotka olivat käyneet Mannerheimin päämajassa, olivat tehneet tiettäväksi, että Mannerheim oli sanonut vastustavansa saksalaisen apuretkikunnan lähettämistä, asiasta oli ilmoitettu Saksaan ja se oli tullut Oberste Heeresleitungin tietoon. Tämän johdosta Ludendorff tiedusteli minulta maaliskuun 3 päivänä, kuinka asian laita oli. Vastasin heti, ettei sopinut kiinnittää huomiota sanomalehdenkirjeenvaihtajain lausumiin, ja lisäsin: "Odotettavissa olevaa Saksan sotilaallista avunantoa koskeva ilmoitukseni on saapunut Suomen hallitukselle ja Mannerheimille viimeistään helmikuun 27 päivänä. Jos Mannerheimin mielipidettä koskevat tiedonannot, että sellainen avunanto ei ole tarpeen, olisivat oikeat, olisin varmaan saanut häneltä tai hallitukseltani vastaavan sähkösanomatiedon. Mannerheimin ja Suomen hallituksen välillä muka ilmenneistä erimielisyyksistä en ole kuullut mitään." Myöskin eräs Sariolta saapunut sähkösanoma aiheutti ohimenevää hämmennystä. Sähkösanoma, joka oli osoitettu minulle ja lähetetty Tukholmasta, mutta joutunut kulkemaan poliittisen jaoston kautta, kuului: "Suomessa paranee tilanne päivä päivältä. Joukkomme etenevät jälleen. Punakaarti ja venäläiset moraalisesti huomattavassa määrin heikontuneet." Ludendorff käski kysyä minulta, halusiko Suomi yhä, suotuisaksi kuvaillusta tilanteesta huolimatta, "että me vielä annamme apua ja millä tavoin". Vastaukseni sisälsi, etteivät valkokaartin saavuttamat menestykset olleet muuttaneet punaisten asemaa maan eteläosassa, missä hirmuvalta jatkui, jonka vuoksi helmikuun 21 päivänä tehdyssä sopimuksessa pysyminen oli välttämätöntä. Ludendorff ilmoitti minulle von Hülsenin välityksellä, ettei mitään tarkoitetusta sotatoimesta luopumista tulisi tapahtumaan, mutta toivoi kumminkin, että minä "mahdollisimman virallisesti" ilmoittaisin myöskin ulkoasiainministeriölle, että hallitus yhä edelleen halusi Saksan apua.
Kirjelmäni, johon sisältyi lyhyt, maassa vallitsevaa tilannetta koskeva selonteko, päättyi seuraavaan lausuntoon: "Hallitukseni nimessä pyydän senvuoksi vieläkin hartaasti, että Saksan taholta jo luvattu sotilaallinen apu annettaisiin. Hallituksemme ja Suomen kansan toiveet, kansan, joka nyt ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen maansa anarkiasta ja perikadosta, rakentuvat nyt kuten ennenkin tämän avun toteuttamisen pohjalle."
Maaliskuun alussa saapui hallitukseltamme Vaasasta Saksan hallitukselle tarkoitettu, luvattua sotilaallista avunantoa koskeva kiitossähkösanoma, jonka sisällön minä toimitin kirjallisessa muodossa perille. Vielä lähetti Mannerheim Ludendorffille sähkösanoman, joka teki hyvän vaikutuksen ja teki mahdottomaksi enää epäillä sitä, että Suomessa yleisesti toivottiin saksalaisia joukkoja laskettavan maihin ja niiden ottavan osaa vapaustaisteluumme.[6]
Mannerheimin sähkösanomassaan lausumat toivomukset tulivat tunnetuiksi, mistä Hindenburg vastaussähkösanomassaan ilmoitti lausuen sitäpaitsi: "Olen niinmuodoin varmasti vakuutettu, että suomalaisten ja saksalaisten joukkojen kesken tulee vallitsemaan uskollinen aseveljeys ja että heidän yhteinen työnsä tulee koitumaan kansojemme onneksi".[7]
Maaliskuun 10 päivänä saapui Berliiniin senaattori Svinhufvud, joka oli lähtenyt Helsingistä Tarmo-laivalla seikkailunomaiselle pakoretkelle, senaattori J. Castrénin seurassa. Mitä Saksan avunantoon tulee, oli hänellä edessään päätetty tosiasia, mutta hän antoi kaikille toimillemme auktoritatiivisen hyväksymisensä. Minun seuraamanani hän kävi puhuttelemassa sekä kreivi Hertlingiä että Hindenburgia, joka sattui olemaan Berliinissä, ja lausui heille maan kiitollisuuden jo aloitetusta, Suomessa tapahtuvasta sotilaallisesta toiminnasta, jota hän piti aivan välttämättömänä, jos mieli pelastaa maan eteläiset osat. Tähän aikaan oli Suomen kysymys esillä Saksan valtiopäivillä. Saksalais-suomalaiset rauhan- ja kauppasopimukset olivat valtiopäivien hyväksyttävinä, ja sosiaalidemokraatit, jotka vapaustaisteluumme nähden — heitä oli johdettu harhaan, mitä taistelun varsinaiseen sisältöön tulee — jossakin määrin tunsivat myötätuntoa punaisia kohtaan, tahtoivat käyttää tilaisuutta lausuakseen tyytymättömyytensä saksalaisen apuretkikunnan lähettämisen johdosta. Levottomuutta herättävä pilvi häipyi kumminkin pian. Varsinainen kiista tapahtui valtiopäivien päävaliokunnassa. Itse valtiopäivillä tosin lausuttiin moitteita, mutta ei esitetty mitään vaatimuksia. Svinhufvud ja Castrén olivat Berliinissä ollessaan henkilökohtaisesti puhutelleet eräitä johtavia sosiaalidemokraatteja selittäen heille Suomessa vallitsevaa tilannetta.
Samassa tarkoituksessa ja selvittääkseen Suomeen lähetettävän saksalaisen apuretkikunnan merkitystä oli vapaaherra von Bonsdorff, joka oli maaliskuun keskivaiheilla palannut Berliiniin, koettanut — kuten osaltani minäkin — vaikuttaa Berliinin poliittisiin ja sanomalehtimiespiireihin kohdaten yleensä ymmärtämystä. Jo helmikuun alussa olin minä n.s. keskiviikkoseurassa sen puheenjohtajan, professori L. Steinin kehoituksesta alustanut Suomen kysymystä ja Saksan suhtautumista siihen koskevan keskustelun. Kokoukseen oli kutsuttu myöskin W. Thesleff, joka otti vilkkaasti osaa keskusteluun. Useimmat puhujat suhtautuivat myötätuntoisesti Suomen kysymykseen. Ainoa, joka lausunnossaan vastusti Saksan baltilaista politiikkaa, tällöin laajemmin koskettelematta Suomea, oli Vossische Zeitungin tunnettu toimittaja George Bernhardt,[8] yleensäkin eräs Saksan itäpolitiikan tärkeimpiä vastustajia.
Käyntiin pantu sotakoneisto toimi toimimistaan. Saksalaisen maihinnousuosaston päälliköksi oli nimitetty kreivi Rüdiger von der Goltz, joka saapui Berliiniin elokuun lopussa ja tuli heti minua tapaamaan. Hän teki minuun alusta pitäen erittäin hyvän vaikutuksen, ja minä olin iloinen, että armeijan ylijohto oli osunut niin oikeaan valitessaan miestä tehtävään, joka ei vaatinut ainoastaan voimaa ja päättäväisyyttä vaan myöskin älyä ja tahdikkuutta. Me neuvottelimme sittemmin suunnitellusta sotatoimesta useita kertoja. Tehtävä nähtävästi herätti von der Goltzissa suurta mielenkiintoa, se kun oli itsenäinen, tarkoin määritelty, vapauttamistarkoituksessa suoritettava sotilaallinen yritys. Maaliskuun alussa teimme me keskenämme sopimuksen niistä valtuuksista, joita hänellä ja hänen joukollansa tulisi olemaan toimintansa aikana Suomessa siviiliviranomaisiin ja väestöön nähden. Mitään saksalaisten joukkojen taholta tapahtuvaa väkivaltaisuutta von der Goltz ei pelännyt. Joukot olivat hänen vakuutuksensa mukaan valioväkeä. Maihinnousukohdaksi hän oli ensin suunnitellut Raumaa, mutta päätti sitten erinäisistä syistä valita Hangon. Lähtö Danzigista, missä heti ryhdyttiin valmisteluihin, oli ensinnä suunniteltu maaliskuun 14 päiväksi, mutta se täytyi lykätä, osaksi jääsuhteiden vuoksi, jotka tänä talvena olivatkin vaikeammat kuin tavallisesti, osaksi siitä syystä, että miinavaara oli ensinnä mahdollisuuden mukaan poistettava trallauksen avulla. Miinoista vapaa reitti Hankoon oli jo trallattuna, kun myrsky sai aikaan häiriöitä, jotka pakottivat suorittamaan työn uudelleen. Von der Goltz oli lausunut toivomuksenaan, että muutamia suomalaisia lähtisi hänen mukanaan. Kotimaasta saapui tätä tarkoitusta varten, paitsi eversti Thesleffiä, kaksi lakimiestä, varatuomarit Westerlund ja Eskelä. Omasta puolestani olin minä ehdottanut seuralaisiksi ja tulkeiksi mainittujen lisäksi professori Mikkolan ja maisteri H. Stenbergin, jotka olivat Berliinissä. Maaliskuun loppupuolella kaikki nämä henkilöt saivat määräyksen matkustaa Danzigiin. Lähtöpäivä pidettiin salassa, mutta maaliskuun 30 päivänä minä sain peitellen sommitellun sähkösanoman, josta ymmärsin, että maamme kohtaloa ratkaisevalle matkalle pohjoista kohti vihdoinkin lähdetään. Itämerendivisionan lähtö tapahtui huhtikuun 1 päivän aamuna. Tallinnaan paenneet Tellingin osaston jäsenet, joiden Suomeen kuljettamisesta oli neuvotteluja pidetty, lähtivät mukana. Tapahtumain edelleenkehittyminen ei enää kuulu henkilökohtaisten kokemusteni piiriin.
Muutamia päiviä lähdön jälkeen saimme tiedon, että joukot olivat nousseet maihin Hangossa. Seuraavina jännittävinä päivinä piti poliittinen jaosto meitä asiain menosta selvillä. Helsingin valloitus ja se riemu, jolla väestö tervehti saksalaisia joukkoja, herätti minussa sydämellistä iloa. Tarkoitusperä oli saavutettu, eikä minun tarvinnut enää ollenkaan epäillä sitä, että olin toiminut maanmiesteni toivomusten mukaisesti. Tunsin vapautuneeni ankarasta vastuusta. Me suomalaiset vietimme tapahtuman johdosta Adlonissa juhlan, johon poliittisessa jaostossa olevat ystävämmekin oli kutsuttu. Minä lähetin yliopiston rehtorille kipinäsähkösanoman toivottaen onnea ja tervehtien opettajatovereita ja ylioppilaita. Vanha rakkaus ja suhteeni yliopistoon lienevät vaikuttaneet, että he olivat punaisena aikana olleet sydäntäni lähinnä.
* * * * *
Saksan avunanto oli kulttuuriteko, jolla ei maailmansodassa ole vertaistaan. Siihen luonnollisesti sisältyi Saksan etuihin soveltuva sotilaallinen ja poliittinen päämäärä — muutahan ei voisi ajatellakaan — mutta sitä kannatti samalla voimakas ihanteellisuus, se asiallinen ihanteellisuus, joka on ominaista Saksan kansakunnalle, selvä tietoisuus inhimillisestä velvollisuudesta ahdistettua, ystävällismielistä kansaa kohtaan. Minulla oli tilaisuutta saada siitä monia todisteita. Se, joka tässä Suomen kansalle annetussa avustuksessa näkee ainoastaan halpamaisen omanvoitonpyynnin ilmauksen, ei tunne Saksan kansaa eikä sen johtavia miehiä.
Maailman valtasuhteet ovat nyt muuttumassa Saksalle epäedullisiksi ja Suomi tulee todennäköisesti menettämään sen voimakkaan ulkonaisen tuen, jonka suuri keskusvalta on sille suonut. Ulkoinen politiikka, jonka täytyy noudattaa valtasuhteita, tulee aivan varmaan meidänkin maassamme saamaan uudet suuntaviivat. Mutta tämä ei saa vaikuttaa Saksaa kohtaan tuntemiimme lämpimiin tunteisiin, kiitollisuuteemme sitä kansaa kohtaan, joka on uhrannut voimia ja verta vapautemme hyväksi, kiitollisuuteemme ainoata todellista ystäväämme kohtaan suurten kansakuntien joukossa. Olisi häpeäksi kansallemme, jos se monien muiden tavoin ulkonaisten etujen vuoksi tekisi itsensä syypääksi uskottomuuteen. Millaiseksi maamme tulevaisuus muodostuneekin, vapautemme ja itsenäisyytemme voimme toivoa joka tapauksessa säilyvän, ja niitä me emme olisi milloinkaan saavuttaneet ilman Saksan antamaa tukea ja apua.
Tämä asiantila tai tunnustus ei vähimmässäkään määrin vähennä oman valkoisen armeijamme suuren ja kauniin isänmaallisen työn merkitystä, jota ilman vieraasta avusta olisi ollut vähän hyötyä.
Berliinissä marraskuulla 1918.
Keskusvaltojen ja Suomen väliset rauhansopimukset.
Olimme ajatelleet, ettei mitään varsinaista rauhansopimusta tarvittaisi Saksan ja Suomen kesken, kun Saksa kerran oli tunnustanut itsenäisyytemme, vaan että riittäisi pelkkä selitys tai toteaminen, ettei mikään sotatila ollut mainittujen maiden välillä vallitsemassa. Sitävastoin oli luonnollista, että kauppasopimus samoinkuin muitakin sopimuksia oli solmittava. Kun me, Erich ja minä, helmikuun alussa kävimme puhuttelemassa ulkoasiainministeriä von Kühlmannia, lausui hän kumminkin olevan toivottavaa, että tehtäisiin muodollinen rauhansopimus. Hän antoikin heti käskyn ryhtyä sellaisen sopimusehdotuksen laadintaa koskeviin toimenpiteisiin. Me puolestamme merkitsimme ja muodostelimme ne kohdat, jotka mielestämme tuli sopimukseen sisällyttää, ja ilmoitimme ne ulkoasiainministeriölle. Alkuperäinen tarkoitus oli, että sopimus tulisi aivan lyhyt, ainoastaan muutamia pykäliä sisältävä, mutta saksalainen virkamiesperinpohjaisuus sekä vaikutelmat Brest-Litovskin rauhansopimuksesta, jota paraillaan laadittiin ja jonka kanssa saksalais-suomalaisen sopimuksen tuli olla jonkinlaisessa sopusoinnussa, vaikuttivat, että ehdotus kulkiessaan asteesta toiseen paisui melkoisen laajaksi (32 pykälää). Erich ja minä olimme varustetut valtakirjoilla kysymyksessäolevaa sopimusta varten. Niiden kerrassaan säännöttömäin olosuhteiden vuoksi, joiden vallitessa Suomen tänä aikana täytyi valvoa etujansa ulkomaalla, oli senaattori Svinhufvud hallituksen päämiehenä esiintyviä tarpeita varten allekirjoittanut joukon tyhjiä valtakirjoja, joihin Tukholmassa sitten lisättiin teksti aikaisemmin annettujen suullisten ohjeiden mukaisesti, varsinkin kun oli kysymys henkilöistä, joita hallitus piti soveliaina erilaisiin ulkomailla suoritettaviin tehtäviin. Voihan tällainen valtuuttaminen hallituksen tehtäviin näyttää hieman kevytmieliseltä, mutta hätä ei lue lakia ja tärkeät edut olivat kysymyksessä.
Helmikuun lopulla me saimme tutustua Saksan ehdotukseen ja muutamia päiviä myöhemmin, helmikuun 28 päivänä, pidettiin ensimmäinen kokous Saksan valtuutettujen kanssa ulkoasiainministeriössä. Puheenjohtajana toimi alivaltiosihteeri, h. ylh. W. von Stumm, ja muut Saksan valtuutetut olivat lähettiläs, vapaaherra von Brück, salaneuvos von Simson, todellinen lähetystöneuvos Nadolny sekä lähetystöneuvokset Simons ja Trautmann. Sihteerinä toimi Saksan puolesta varakonsuli Windel ja Suomen puolesta vapaaherra E.F. Wrede.
Asemamme Suomen edustajina neuvotteluissa oli laadultaan omituinen ja vaikea. Yhteys kotimaan kanssa oli, kuten jo huomautin, äärimmäisen rajoitettua ja hidasta. Sähkösanomasalamerkkejä meillä ei ollut. Sopimusten päättäminen oli lisäksi kiireellistä, sillä ne tahdottiin esittää Saksan valtiopäiville samalla kertaa kuin Venäjän kanssa tehdyt sopimukset ennen pääsiäislomaa. Saksan taholta sitäpaitsi toivottiin, että olisi olemassa muodollisesti solmittu rauha Saksan ja Suomen välillä ennenkuin luvattua sotilaallista apua maallemme annettaisiin. Meiltä puuttui erikoisia asiantuntijoita ja olimme me niinmuodoin oman itsemme varassa. Erichin valtiosopimuksia koskevat tiedot olivat hyvään tarpeeseen. Rauhansopimus oli luonnostaan yksinkertaisempi ja vaati enemmän yleistä harkintakykyä kuin erikoisia tiedollisia edellytyksiä, mutta kauppasopimuksen laita oli toisin.
Rauhansopimusta koskeviin neuvotteluihin tarvittiin ainoastaan pari kokousta. Me teimme joukon muutosehdotuksia, jotka osalta otettiinkin huomioon. Toisia ehdotuksiamme vastustettiin. Olimme toivoneet, että 1. pykälään sisällytettäisiin näin kuuluva määräys: "Saksa vastaa siitä, että Suomen itsenäisyys ja riippumattomuus varmennetaan ja lujitetaan." Niin pitkälle menevään poliittiseen velvoitukseen ei silloin kumminkaan tahdottu suostua, vaan puollettiin vähemmän sitovaa määräystä: "Saksa vastaa siitä, että kaikki vallat tunnustavat Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden." Siinä tapauksessa vaadimme me, että pykälästä jätettäisiin pois seuraava lause, joka koskee Suomen velvollisuutta olla luovuttamatta mitään osaa hallitsemastaan alueesta ja olla myöntämättä servituuttia millekään muulle vallalle, ellei siitä ole tehty sopimusta Saksan kanssa, mutta konferenssi ei suostunut vaatimukseemme. Siviilivahinkojen korvaamiseen ja Suomen aluevesillä kaapattujen saksalaisten alusten palauttamiseen tai korvaamiseen nähden huomautimme, että mainittujen vahinkojen aiheuttajana oli ollut etupäässä, joskaan ei yksinomaan, venäläinen sotaväki tai venäläiset viranomaiset, jonka vuoksi korvauksen vaatiminen Suomelta ei ollut oikeutettu. Tässäkin kohden pidettiin kiinni periaatteesta, mutta tehtiin määräyksiin joitakin lievennyksiä, varsinkin mitä aluksiin tulee, nimenomaisesti huomauttaen, että Suomella oli takautuva kannevalta Venäjään nähden.
Samaan aikaan olivat kauppasopimusta koskevat neuvottelut käynnissä. Konferenssin puheenjohtajana oli salaneuvos Johannes ja muina valtuutettuina salaneuvos Goebel von Harrant, vapaaherra Brück ja lähetystöneuvos von Landtmann. Tässä kysymyksessä asemamme oli vielä epäedullisempi kuin rauhansopimusta käsiteltäessä, ja me olimme täysin tietoisia siitä, että jouduimme asiantuntemuksessa alakynteen saksalaisiin verraten. Olin jo tammikuussa pyytänyt hallitusta lähettämään Berliiniin henkilöitä, jotka olivat lähemmin perehtyneet taloudelliseen elämäämme. Helmikuun keskipaikkeilla saapui ylitirehtööri Wuolle. Hänellä tosin oli oikeastaan toiset tehtävät, mutta hallitus oli kehoittanut häntä samalla avustamaan meitä kauppasopimusta käsiteltäessä. Hän ottikin, vaikka valtuuksitta, osaa sekä kaikkiin konferenssin istuntoihin että myöskin edeltäkäsin pidettyihin yksityisiin neuvotteluihimme. Viimeksimainituissa saimme käyttää hyödyksemme pankinjohtaja C. von Collanin läsnäoloa ja avustusta. Minulla on täysi syy otaksua, että jos kauppasopimus ei tullutkaan meille niin edullinen kuin olisi ollut suotavaa, tähän oli vähemmän syynä puuttuva asiantuntemus kuin ajan lyhyys ja se force majeure'in tapainen, jonka vallitessa sopimus syntyi. Me teimme useita muistutuksia ja korjausehdotuksia ja saimme sopimuksen monessa kohden Suomen kannalta katsoen paremmaksi. Siitä yleisestä periaatteesta, että saksalaisten tuli Suomessa — ja samoin suomalaisten Saksassa — olla samassa asemassa kuin maan omat asukkaat elinkeino-oikeuksiin, maanomistusoikeuteen y.m.s. nähden, eivät saksalaiset luopuneet. Ainoastaan yksityisissä, kuten rannikko- ja järviliikennettä koskevissa kohdissa, he taipuivat. Sopimuksen pätevyysajan me saimme vuotta lyhyemmäksi, nimittäin vuoden 1920 loppuun kestäväksi, joten sen tilapäinen luonne tuli sitäkin enemmän korostetuksi. Erikoisen noottienvaihdon avulla saatiin selväksi, etteivät Suomen lakia (osakeyhtiö-, pankkilakia) muuttavat määräykset astu voimaan, ennenkuin vastaavat lainmuutokset on lainsäädäntötietä saatu aikaan Suomessa.
Sopimukset allekirjoitettiin ja sinetöitiin valtakunnankanslerin luona maaliskuun 7 päivänä. Saksan puolesta teki sen kreivi von Hertling, Suomen puolesta Erich ja minä. Tilaisuudessa, joka oli luonteeltaan juhlallinen, oli sitäpaitsi läsnä osa konferenssin saksalaisia jäseniä. Toimituksen jälkeen von Hertling piti lyhyen puheen, johon minä vastasin. Senjälkeen kreivi kutsui meidät aamiaiselle palatsiin. Aterian jälkeen minä istuin pitkän aikaa tuttavallisesti jutellen hänen kanssaan, ja tällöin hän vähitellen muuttui valtiomiehestä ilmeiseksi professoriksi. Hän kuvaili erittäin vilkkaasti yliopistoaikansa muistoja ja oloja. Hänen katoliset harrastuksensa tulivat keskustelun aikana selvästi ilmi.
Lyhyenlaisten neuvottelujen jälkeen, joihin Saksan puolesta ottivat osaa von Stumm ja Johannes, oli samana päivänä tehty salainen sopimus, jonka allekirjoitimme ainoastaan von Stumm ja minä. Sopimusta, josta minulle oli annettu tieto vasta kaksi päivää aikaisemmin, oli — niin minulle ilmoitettiin — vaadittu sotilaalliselta taholta ja se tarkoitti osaksi sota-aikaa, osaksi sitä aikaa, jonka Saksan sotilaallinen toiminta Suomessa tulisi kestämään. Minulla ei ollut tilaisuutta neuvotella asiasta kenenkään muun kuin Erichin kanssa. Ehdotus ei minua miellyttänyt ja minä sain sitä muutetuksi eräiltä oleellisilta kohdilta, mutta oli minun pakko mukaantua 9 artiklan periaatteeseen, joka sisälsi määräyksen, että Saksa valvoo sota-aikana Suomen vientiä estääkseen Suomen tavaroita tulemaan Englannin hyväksi, vaikka saatoinkin arvata, että määräyksistä, mikäli niitä ankarasti sovellettaisiin, koituisi vaikeuksia maamme puutavaran-viennille. Minun täytyi kumminkin ottaa tämä vastuu kantaakseni, koska sotilasretkikunnan lähettäminen Suomeen saattoi riippua siitä ja minulla yhä edelleen oli syytä peljätä niitä poliittisia voimia, jotka tekivät työtä estääkseen meitä saamasta suoranaista sotilaallista apua. Tärkeätä oli osaltaan sekin, että sotilaallinen esiintyminen täten ensi kerran määriteltiin poliittisen johdon laatimassa oikeudellisesti sitovassa asiakirjassa. Jos olisi ollut jotenkin mahdollista, olisin luonnollisesti asettunut yhteyteen kotimaan kanssa, mutta se ei käynyt päinsä, ja tässä oli kysymyksessä periculum in mora. Niin suuret edut, maan elinedut, olivat kysymyksessä, etten voinut epäröidä. Määräys aiheutti todellakin laivaliikkeen alettua vientikaupallemme ikävyyksiä, mutta ne saatiin poistetuiksi, kun Suomen taholta tehtiin toistuvia esityksiä Saksan hallitukselle. Myöhemmin sain aihetta otaksua, että salaisen sopimuksen meitä tiukasti sitova muoto oli eräiden ulkoasiainministeriössä olevain poliittisesti lyhytnäköisten henkilöiden aikaansaannosta eikä johtunut korkeimman sotilasjohdon vaatimuksista. Ainakin kävi keskusteluista sekä Ludendorffin että yleisesikunnan poliittisen jaoston kanssa ilmi, että sotilasviranomaiset osoittivat sopimuksen soveltamiseen nähden enemmän ymmärtämystä ja halua suostua toivomuksiimme kuin siviiliviranomaiset ja olivat näiden menettelytapoihin tyytymättömiä.
9 päivänä me annoimme julkiset päivälliset niille saksalaisille, jotka olivat ottaneet osaa neuvotteluihin, ja pitivät tällöin puheita, paitsi meitä isäntiä, h. ylh. von Stumm, salaneuvos Johannes ja von Simons, von Brück y.m.
Sopimusten allekirjoittamisen johdosta lähetimme Erich ja minä Suomen hallituksen valtuutettuina keisarille sähkösanoman ja saimme häneltä seuraavan vastauksen:
"Herroille Suomen valtuutetuille.
Minulle ensimmäisten Saksan valtakunnan ja Suomen välisten sopimusten johdosta lähetetystä sähkösanomasta ja siinä ilmaistusta mielensuunnasta lausun teille lämpimimmän kiitokseni. Minäkin toivon mitä vilpittömimmin, että se osuus, joka Saksalla on itsenäisen Suomen valtion perustamisessa ja varmistamisessa, muodostaa hyvän pohjan saksalais-suomalaisille suhteille, ja toivon, että niiden kehittelemistä elähdyttää molemminpuolisen luottamuksen ja hyvän naapuruuden henki".[9]
Jo muutaman päivän kuluttua esitettiin sopimukset valtiopäiville, jotka hyväksyivät ne muistutuksitta. Sosiaalidemokraattien taholta (David) käytettiin tilaisuutta kuitenkin hyökkäyksen tekemiseen hallitusta vastaan sen "valkoiselle" Suomelle lupaaman avun johdosta. Suomessa suoritettiin ratifikatsioni vasta toukokuussa, eduskunnan jälleen kokoonnuttua. Se olisi voinut tapahtua aikaisemmin, yksinomaan hallituksen toimesta (Vaasassa), mutta hallitus ei rohjennut sitä tehdä. Syynä lienevät olleet kauppasopimusta vastaan tehdyt muistutukset. Kritiikki oli asiallisesti oikeutettua, mutta ei sisältänyt mitään sellaista, jota me emme olleet ottaneet huomioon. Meille olivat poliittiset näkökohdat olleet ratkaisevia. — Kesäkuun lopussa tapahtui ratifikatsioniasiakirjain vaihto ulkoasiainministeriössä suuremmitta muodollisuuksitta. Pöytäkirjan allekirjoitimme h. ylh. Kriege ja minä. Kriege, tyypillinen saksalainen virkamies, joka oikeastaan elää virastohuoneessaan, on Saksan hallituksen erikoinen asiantuntija kansainvälisten sopimusten alalla. Hän oli virkamies-mikroskoopillaan keksinyt joitakin kirjain-painovirheitä Suomesta saapuneessa asiakirjassa ja antanut laatia niistä erityisen luettelon! Lähtiessäni heinäkuulla kotimaassa käymään otin mukaani saksalaisen sopimuskappaleen, jonka keisari oli allekirjoittanut ja joka oli sidottu hienoihin, valtakunnan vaakunan koristamiin kansiin. Se jätettiin valtionhoitajalle henkilökohtaisesti, juhlallisin menoin. Meidän kappaleemme asiakirjaa oli aivan vaatimaton ja sitomaton, mutta myöhemmin lähetettiin Berliiniin Suomen vaakunalla varustetut kannet.
Myöhemmin kesällä ja syksyllä tehtiin erinäisiä rauhansopimuksessa edellytettyjä erikoisia sopimuksia, joihin Suomen puolelta, paitsi ministeriä, oli valtuutettu erinäisiä henkilöitä, valtiokonttorin johtaja J. Wartiovaara, pankinjohtaja A. Neovius ja insinööri Erik von Frenckell.
Sopimukset koskivat vain Saksaa. Kollektiivista sopimusta keskusvaltojen kanssa ei ollut voitu tehdä, koska kantamme ja suhteemme Saksaan oli merkitykseltään aivan toinen kuin muihin keskusvaltoihin. Niiden kanssa siis oli tehtävä erikoiset sopimukset. Tässä tarkoituksessa käännyin Berliinissä olevain Itävalta-Unkarin ja Turkin ambassadöörien, ruhtinas Hohenlohe-Schillingsfürstin ja Hakki Pashan sekä Bulgarian lähettilään Rizowin puoleen. He lupasivat kukin asettua yhteyteen hallitustensa kanssa ja kehoittaa niitä laatimaan sopimusehdotukset. Tällöin pantiin pohjaksi Saksan kanssa tehty sopimus. Professori Erich oli sillävälin lähtenyt Berliinistä, ja Vaasan-hallitus määräsi professori A. Serlachiuksen, joka silloin oli chargé d'affaires Kristianiassa, minun ohellani tekemään sopimukset mainittujen kolmen maan kanssa.
Turkkilaiset ehtivät ensiksi. Sopimus oli aivan lyhyt. Paitsi toteamista, että rauhantila oli alkanut, sisälsi se ainoastaan määräyksiä siviilivahinkojen, alusten, sotavankien kotiinlähettämisen y.m. korvaamisesta, määräyksiä, joilla ei tässä tapauksessa ollut mitään käytännöllistä merkitystä. Kauppasopimukset piti järjestää myöhemmin. Allekirjoittaminen tapahtui Hakki Pashan asunnossa Turkin ambassadihotellissa. Hakki Pasha oli tehtävään valtuutettu Turkin edustaja. Tämä Suomelle erittäin myötämielinen ja sympaattinen mies kuoli kaksi kuukautta myöhemmin.
Bulgarian kanssa tehty sopimus, joka sekin oli sangen lyhyt, sisällöltään Turkin kanssa tehtyä vastaava, tarkastettiin Suomen lähetystössä pidetyssä istunnossa, johon ottivat Bulgarian edustajina osaa v.t. chargé d'affaires tri Nikyphoroff (Rizow oli kuollut huhtikuussa) ja tri Anastasoff, ja allekirjoitettiin asunnossani toukokuun 21 päivänä.
Itävalta-Unkarin sopimusehdotukset lähetettiin meille toukokuun keskivaiheilla. Niitä oli kolme: rauhansopimus, oikeuspoliittinen sopimus ja Wirtschaftsabkommen. Ne olivat sangen laajat ja laaditut mitä tarkimmin noudattaen saksalaisia. Sovimme, että neuvottelut alkaisivat toukokuun 23 päivänä Wienissä. Professori Serlachiuksen seurassa lähdin 22 päivän iltana Itävallan pääkaupunkiin. Käytyämme puhuttelemassa paria henkilöä saavuimme iltapäivällä ulkoasiainministeriön suureen konferenssisaliin, missä kokous pidettiin h. ylh. von Méreyn ollessa esimiehenä. Konferenssiin otti osaa noin 20, hallituksen eri toimialoja edustavaa henkilöä. Kaikki tapahtui sangen suurta muodollista juhlallisuutta noudattaen. Mérey asettui keski-istuimelle suuren pöydän toiselle, minä vastaavaan kohtaan toiselle puolelle. Istunto avattiin lausumalla Suomen edustajat tervetulleiksi, ja minä vastasin tervehdyspuheeseen. Ensimmäisessä istunnossa tarkastettiin ja hyväksyttiin rauhansopimus ja oikeuspoliittinen sopimus. Kokouksen loputtua tarjoiltiin teetä ja leivoksia viereisessä huoneessa, ja isäntäväkemme osoitti tällöin tyypillistä wieniläistä kohteliaisuutta. Sellaista ylellisyyttä ei sallittu nyt spartalaisessa, jopa suorastaan nälkää näkevässä Saksassa, joka kumminkin oli luovuttanut varastojaan liittolaisellensa Itävallalle. Seuraava istunto pidettiin 25 päivänä, jolloin tarkastettiin Wirtschaftsabkommen. Eräihin toivomuksiimme suhtauduttiin myötämielisesti. Parissa kohdassa me kuitenkin pidätimme itsellemme toimintavapauden ja pyysimme hallitukselta sähköteitse ohjeita. 27 päivänä tarkastettiin lisäsopimus ja noottienvaihto.
Allekirjoittaminen tapahtui 29:ntenä aamupäivällä. Mitään vastaussähkösanomaa ei hallitukselta ollut vielä silloin saapunut, mutta me emme katsoneet voivamme lykätä sopimusten allekirjoittamista ja siten odotuttaa koko konferenssia. Tässä tilaisuudessa johti puhetta ministeri kreivi Burian, kookas, komea valtiomiestyyppi. Allekirjoittamisen tapahduttua hän nousi seisomaan ja lausui meille muutamia sanoja, samalla myöskin viitaten Suomen ja Unkarin kansain sukulaisuuteen. Minä kiitin Suomen puolesta. Samana päivänä kutsui Burian meidät ja kymmenkunnan konferenssiin osaaottanutta henkilöä aamiaiselle Imperial-hotelliin. Istuin kreivin vieressä ja miellyin hänen teeskentelemättömään, älykkääseen persoonallisuuteensa.
Klo 6 samana päivänä piti meidän päästä keisari Kaarlen puheille, joka oleskeli Badenissa, noin 30 kilometriä Wienistä etelään. Me matkustimme sinne automobiilissa, jaostoneuvos vapaaherra von Bergerin seurassa. Keisari otti meidät vastaan asunnossaan, vaatimattomassa, porvarillisessa huvilassa. Hän teki hyvin nuorekkaan vaikutuksen ja näytti mustine, terhakkoine viiksineen sirolta husaariluutnantilta, johon ei tehnyt mieli suhtautua täysin vakavasti. Hän oli ystävällinen ja puhelias. Keskustelu, joka kesti suunnilleen neljännestunnin, oli vilkasta. Se koski enimmältä osalta maatamme ja sen oloja, jotka eivät näyttäneet olevan keisarille aivan outoja. Hän teki muun muassa eduskuntalaitostamme ja maan kulttuurioloja, erikoisesti yliopistoa koskevia kysymyksiä. Todennäköisesti oli hänelle ilmoitettu, että olimme professoreja. Bolshevismista puhuttaessa hän mainitsi ivallisesti, että neuvostohallitus oli nimittänyt jonkin Kamenevin edustajakseen Wieniin. Minä ilmoitin Kamenevin toistaiseksi olevan vangittuna Suomessa ja kysyin, pitikö Hänen Majesteettinsa tärkeänä, että hänet pian vapautettaisiin. "En, en, en ollenkaan", vastaa keisari. Lähtiessämme hän puristi lämpimästi käsiämme. Nuoren hallitsijan keisaritarina ei muodostunut pitkäksi.
Seuraavana päivänä me kutsuimme aamiaiselle Sacherhotelliin ne ulkoasiainministeriön edustajat, jotka olivat ottaneet osaa neuvotteluihin. Burian itse ei voinut saapua. Vieraamme olivat hyvällä tuulella ja antoivat seurustelutaitonsa päästä täysiin oikeuksiinsa. Olimme kutsuneet myöskin h. ylh. vapaaherra von Flotow'n, joka oli hoitanut ulkoasiainministerin tointa tammikuussa, siihen aikaan kun olimme Suomen itsenäisyyttä notifioimassa. Hän kertoili seurueelle juttuja diplomaattisesta maailmasta sekä Itävallan ja Saksan ylhäisemmistä yhteiskuntapiireistä, joiden perhekronikkoihin hän tuntui hyvin perehtyneen.
Wienissä oleskellessamme olimme saaneet osaksemme paljon herttaista huomaavaisuutta. Kahteen kertaan oli tarjottu oopperassa aitio käytettäväksemme. Ulkoasiainministeriön puolesta oli meitä varten järjestetty retki Semmeringiin. Päivä oli ihastuttavan kaunis ja oli erittäin mieluisaa ja virkistävää pitkästä ajasta saada jälleen olla alppiluonnon vaikutuksen alaisena. Wienissä oleskellessamme kävi meitä tapaamassa professori Paasonen, joka oli tammikuusta lähtien oleskellut Budapestissä hallituksen tehtävissä. Hän valitti jääneensä melkein kokonaan vaille kotimaasta saapuvia tietoja ja ohjeita. 30 päivänä illalla lähdimme takaisin Berliiniin.
Itävallan, Bulgarian ja Turkin kanssa tehtyjen sopimusten ratifikatsioni tapahtui Suomessa heinäkuulla, jolloin asiakirjat lähetettiin Berliiniin. Bulgarian edustajain ja meidän kesken tapahtui asiakirjain vaihto heti. Itävalta odotutti itseänsä kauan. Vasta lokakuun alussa sain kutsun saapua Wieniin. Lähdin matkaan attashea Strömin seurassa 8 päivän iltana. Mukanamme matkusti myöskin herra J. Palmgren, joka oli nimitetty konsuliksi Wieniin ja oli jo kaksi kuukautta Berliinissä odottanut lupaa saada matkustaa Itävaltaan. Wieniin saapuminen oli hieman surkea. Satoi, ja ajoneuvoja ei ollut saatavissa. Tavaroitamme varten me vuokrasimme kuormarattaat, joita ajoi vaimoihminen, ja itse me lähdimme etenemään raitiovaunulla. Kaikki näytti olevan vieläkin likaisempaa ja kehnommassa kunnossa kuin viimeksi Wienissä käydessäni. Ulkoasiainministeriössä tapasin ainoastaan harvoja aikaisempia tuttaviani. Heitä vaivasi kaikkia espanjantauti. Kävin tapaamassa v.t. jaostopäällikköä von Callenbergia, ja ratifikatsioniasiakirjojen vaihto määrättiin tapahtuvaksi lokakuun 11 päivänä klo 12 päivällä. Me saavuimme mainittuun aikaan ulkoasiainministeriöön. Meidän salongissa odotellessamme kulki huoneen läpi hitain askelin Unkarin ministeripresidentti Wekerle, joka oli käynyt Burianin puheilla. Hän näytti kovin vakavalta. Meidät kutsuttiin ensinnä yksityisesti Burianin puheille. Tällöin minä jätin hänelle Suomen vapaudenristin suurristin selittäen sen merkitystä. Hän lausui olevansa iloinen kunnianosoituksesta ja ilmaisi Suomen kansaan kohdistuvan myötätuntonsa. Sitten menimme siihen pienempään konferenssihuoneeseen, jossa sopimukset oli allekirjoitettu, asiakirjat vaihdettiin, ja tätä koskevan pöytäkirjan allekirjoitimme Burian ja minä. Burian esitti onnittelunsa sen johdosta, että sopimukset nyt olivat lopulliset, ja minä lausuin julki hallituksemme kiitollisuuden. — Ne olivat raskaita päiviä Itävallalle. Saumat jo naksahtelivat. Burian näyttikin kovin rasittuneelta. Illalla lähdimme takaisin Berliiniin. Kaksi viikkoa myöhemmin kaksoismonarkia särkyi.
Turkin kanssa tehtyjä sopimuksia ei ehditty vaihtaa ennen suurta katastrofia. Suomalainen kappale on yhä edelleen Suomen lähetystössä Berliinissä.
Berliini, marraskuussa 1918.
P.E. Svinhufvud Berliinissä.
Eräänä päivänä maaliskuun alussa, viidentenä tai kuudentena, sain sähkösanoman, jossa oli allekirjoituksena "Svuehufoud" ja joka kuului näin: "Sunnuntaina saapunut Tarmolla Tallinnaan. Pyydän ilmoittamaan Helsinkiin Gripenbergin kautta." Ymmärsin, että sähkösanoman oli lähettänyt Svinhufvud ja että hänen oli onnistunut jollakin ihmeellisellä tavalla paeta Helsingistä. Tiedonanto oli luonnollisesti erittäin ilahduttava, ja minä riensin ilmoittamaan sen von Hülsenille, jonka välityksellä lähetettiin Tallinnaan sähkösanoma, missä Svinhufvudia kehoitettiin saapumaan Berliiniin. Kului muutamia päiviä eikä kuulunut mitään, ja minä aloin jo epäillä, että kysymyksessä oli petkutus. Sunnuntaina 10 päivänä menin tavalliseen aikaan syömään päivällistä. Hotellin porraskäytävässä tapasin muutamia herroja, jotka näyttivät tutuilta, mutta kului hetkinen, ennenkuin heidän joukostaan tunsin arvoisan valtioministerimme, hän kun oli puettu suomalaiseen maalaismalliseen karvalakkiin ja lammasnahkaturkkeihin. Hänen seurassaan saapui senaattori J. Castrén sekä muutamia suomalaisia liikemiehiä, joiden oli onnistunut päästä yli Tallinnaan.
Svinhufvud ja Castrén söivät kanssani päivällistä, jonka aikana molemmat senaattorit kuvailivat Helsingissä kokemiaan ja pakoansa, joka oli kokonainen todenperäinen seikkailuromaani, sekä kertoivat kotimaassa punaisena aikana vallinneista oloista. Minä puolestani tein selkoa siitä, mitä täällä oli suoritettu, varsinkin saksalaisesta apuretkikunnasta ja sen aikaansaamisesta. Svinhufvud oli nähnyt Tallinnassa sanomalehtiuutisen, jonka mukaan saksalaiset olivat laskeneet joukkoja maihin Ahvenanmaalla. Hän luuli erään helmikuun 15 päivänä minulle kirjoittamansa kirjeen saaneen minut pyytämään aseellista apua. Kirje ei kumminkaan ollut tullut perille. Se saapui vasta maaliskuun 15 päivänä Svinhufvudin ollessa Berliinissä. Kirje, joka oli lähtenyt erään ruotsalaisen kuriirin mukana, oli nähtävästi jäänyt pariksi viikoksi Ruotsiin, epähuomiossa tai jostakin muusta syystä. Se sisälsi, kuten jo aikaisemmin toisessa yhteydessä mainitsin, Helsingissä vallitsevaa olotilaa koskevan kuvauksen ja suoranaisen vetoomuksen Saksan sotilaalliseen avunantoon. Svinhufvud antoi nyt suoranaisen hyväksymisensä saksalaisen apuretkikunnan aikaansaamista tarkoittaville toimenpiteille, mikä oli minulle suuri kevennys, kun minun oli ollut pakko toimia omalla vastuullani. Päivällisen jälkeen pidimme pitkän konferenssin huoneessani Hotel Esplanadeissa, jonne von Hülsenkin saapui täydessä univormussa kunniatervehdykselle Suomen valtionpäämiehen luo. Senaattorit asuivat Continental-hotellissa. Kuuluisan miehen Berliinissä-olo tuli pian tunnetuksi, ja lähinnä seuraavina päivinä sanomalehdet sisälsivät hänen ja Castrénin haastatteluja sekä heidän merkillisen pakonsa kuvauksia. Valokuvaajat muistivat myöskin ottaa hänestä kuvia ja julkaista niitä kuvalehdissä. — "Tanakka, jykevä vartalo, liikkeet karhumaiset", kirjoitti Adolf Paul Svinhufvudia haastateltuaan, "pelkkää koottua voimaa — teräväpiirteinen pää, josta uhoo lannistumaton tarmo sekä siihen liittyvä älykkyys ja hupaisa huumori — olemus kokonaisuudessaan terveyttä ja rohkeutta uhkuva — kaikin puolin ilmeinen merikarhutyyppi, joka on tottunut voimakkaalla kourallaan pitelemään peräsintä ja kuljettamaan aluksensa kaikkien myrskyjen läpi varmasti määräpaikkaan. Suomalaiset ovat tietäneet, kenen valitsivat johtajakseen."
Svinhufvud oli lähtenyt matkaan siinä asussa, mikä hänellä oli yllään, ilman mitään vaatevarastoja, joten hänen pukunsa ei ollut oikein salonkikelpoinen. Kesti muutamia päiviä, ennenkuin hän — asianmukaisesti hankitun Bezugsscheinin avulla — sai vaatevarastoonsa tarpeellisimmat lisäykset. Välttämättömiä puolivirallisia luonakäyntejä varten hän sai lainaksi vapaaherra von Bonsdorffin lievetakin. Iso tuppipuukko riippui joka tapauksessa uskollisesti kupeella.
Niillä käynneillä virallisten henkilöiden luona, jotka kohteliaisuussyistä olivat välttämättömät ja asiallisista syistä toivottavat, oli luonnollisesti minun asiani olla mukana valtionpäämiestämme esittelemässä. Toisilla käynneillä oli Castrén mukana, toisilla olimme Svinhufvud ja minä kahden, kuten valtakunnankanslerin, kreivi von Hertlingin ja Hindenburgin luona. Pääministerimme tanakka vartalo ja raskaat liikkeet herättivät huomiota ja vaikuttivat lähinnä yllättävästi, mutta hänen olemuksessaan ilmenevä tyyni rauhallisuus, voima ja hyvänsävyisyys aiheuttivat epäilemättä kumminkin myötätuntoa ja syvää kunnioitusta. Saksalaisten mielestä hänen hahmossaan ja esiintymisessään varmaan oli jotakin, joka muistutti buuritasavallan presidenttiä "Ohm Krügeriä". Hänen saksalaisystävällisyytensä ilmeni sekin niin rehellisesti ja teeskentelemättä, että sen täytyi vaikuttaa. Kun valtakunnankanslerin luona käydessämme istuuduimme salonkiin pyöreän pöydän ääreen ja keskustelu alkoi, näytti tuo pieni, hento valtiomies aivan hämmästyneeltä, melkeinpä säikähtäneeltä. Huomasin katseen, joka ilmaisi jonkinlaista levottomuutta ja avuttomuutta. Svinhufvudin hahmon ja äänen tekemä ensimmäinen yllättävä vaikutus kuitenkin varmaan häipyi, kun valtakunnankansleri pääsi selvemmin tajuamaan suomalaisen vieraansa omalaatuisuutta. Läsnäolevan, hienoksi hioutuneen ja siron alivaltiosihteerin von Radowitzin kasvoilla sitävastoin säilyi koko vierailun ajan jonkinlainen kysyvä ilme. Keskustelu, joka pääasiallisesti koski maamme asemaa ja vapaustaisteluamme, ei varmaankaan ollut jokapäiväisimpiä entisessä Bismarckin salongissa tapahtuneista.
Olin ajatellut, että Svinhufvud kävisi päämajassa henkilökohtaisesti lausumassa Suomen hallituksen kiitollisuuden Saksan avunannon johdosta. Mutta Hindenburg saapuikin juuri niinä päivinä Berliiniin, ja kohtaaminen määrättiin tapahtuvaksi hänen vastaanottohuoneessaan yleisesikunnan rakennuksessa. Läsnä olimme myöskin kenraali Bartenwerffer, von Hülsen ja minä. Mitään pitempää, yleisiä kysymyksiä koskettelevaa keskustelua ei sukeutunut. Heti alussa Hindenburg sanoi Svinhufvudin rohkean paon ja sen onnistumisen erikoisesti miellyttäneen itseänsä, ja tästä S. sai aihetta kuvailla eräitä tuon seikkailumaisen yrityksen yksityiskohtia. Siihen kuluivatkin ne muutamat minuutit, jotka ylisotamarski voi antaa käytettäväksemme. Svinhufvudilla oli kuitenkin tilaisuutta lausua syvä kiitollisuutemme korkeimmalle sotilasjohdolle sen päätöksestä tukea lainkuuliaista Suomea sen itsenäisyystaistelussa.
Valtiosihteeri von Kühlmann ei ollut Berliinissä, jonka vuoksi me sensijaan kävimme alivaltiosihteerin, vapaaherra von dem Busschen luona. Hän kutsui ystävällisesti suomalaiset valtiomiehet Adlon-hotelliin päivällisille, joihin ottivat osaa myöskin Suomen ja Ruotsin lähetystöjen edustajat ja eräät Suomen kysymykseen perehtyneet ulkoasiainministeriön henkilöt. Keskusteluissa kosketeltiin erinäisiä poliittisia kysymyksiä, erikoisesti muistaakseni myöskin Ahvenanmaan kysymystä, johon v. d. Busschen mielenkiinto erityisesti kohdistui. Mieliala oli sydämellinen ja pääministerimme hyvällä tuulella.
Senaattorit viipyivät Berliinissä noin 12 päivää. Saksalaisen apuretkikunnan aikaansaamisessa ei Svinhufvudilla ollut suoranaista osuutta, mutta, kuten jo huomautin, hän hyväksyi ja kannatti sitä kaikin puolin. Mikäli myöhemmin sain kuulla, oli Helsingissä, saksalaisten saapumista odoteltaessa, levinnyt huhu, että Svinhufvud oli yrittänyt vastustaa saksalaisen apuretkikunnan lähettämistä. Tämä huhu oli luonnollisesti täysin perätön. Eräässä kreivi von der Goltzin kanssa pidetyssä konferenssissa, jossa olin mukana, osoitti Svinhufvud mitä vilkkainta harrastusta retken nopeaan toimeenpanoon ja antoi kreiville hyviä neuvoja. Kreivin pyynnöstä hän kirjoitti Suomen kansalle osoitetun kehoituksen, jota oli tarkoitus levittää saksalaisten noustua maihin. Eräässä haastattelussa hän lausui: "Tilanteen ollessa sellainen kuin se on, täytyy meidän luottaa Saksan avunantoon. Se on ehdottomasti välttämätön, sillä yhä enemmän venäläisiä punakaartilaisia tulvii Suomeen päin." Tähän suuntaan käyvät Svinhufvudin lausunnot varmaan osaltaan vaikuttivat, että Suomen auttamiseen Saksassa yleensä suhtauduttiin suopeasti.
Svinhufvudin Berliinissä ollessa tulivat maaliskuun 7 päivänä allekirjoitetut saksalais-suomalaiset sopimukset valtiopäiväin käsiteltäviksi. Odotettiin sosiaalidemokraattien ja liberaalien taholta tapahtuvaa hyökkäystä hallitusta vastaan sen aktiivisen Suomi-politiikan vuoksi, ja jotakin sentapaista todella sattuikin. Molemmat Suomen hallituksen jäsenet koettivat saada valtiopäivämiespiireissä Suomen asioita oikeaan valoon, olivatpa he maaliskuun 16 päivänä läsnä Suomen kysymykselle omistetussa istunnossa valtiopäivien päävaliokunnassa. Svinhufvud joutui tällöin kiistaan sosiaalidemokraatin, tohtori Davidin kanssa, joka myöhemmin keväällä eräässä valtiopäivillä pitämässään puheessa ja "Vorwärtsissä" hyökkäsi Svinhufvudin kimppuun väittäen hänen Berliinissä ollessaan uskotelleen olevansa vakaumuksiltaan tasavaltalainen, mutta sittemmin tukeneen monarkistisia pyrintöjä Suomessa. David tahtoi tässä ajatustavan muutoksessa nähdä heilahduksen, jonka hän otaksui johtuvan itsekkäästi harkituista vaikuttimista.
Maaliskuun 11 päivänä pitivät Berliinissä olevat suomalaiset Svinhufvudille ja Castrénille Esplanade-hotellissa päivälliset, joilla ilmeni ilo paon onnistumisen johdosta ja lausuttiin valoisia ajatuksia Suomen tulevaisuudesta. Kun senaattorit lähtivät Tukholmaan, seurasivat heitä Stettiner Bahnhofille suomalaiset maanmiehet, jotka toivottivat heille onnellista matkaa ja menestyksellistä toimintaa maan hyväksi.
Berliinissä syyskuulla 1918.
Käynti Saksan päämajassa heinäkuulla 1918.
Vapaussodan aikana perustetun Suomen vapaudenristin suurristi oli erään lähetystön jätettävä keisari Wilhelmille, valtakunnankanslerille kreivi Hertlingille sekä molemmille sotapäälliköille von Hindenburgille ja Ludendorffille. Kaikki mainitut henkilöt sattuivat olemaan Saksan päämajassa. Siihen lähetystöön, joka oli saanut tehtäväkseen jättää kunniamerkit, kuuluivat seuraavat henkilöt: minä Berliinissä olevana Suomen ministerinä, kenraali H. Ignatius Suomen armeijan edustajana ja lähetystöneuvos vapaaherra A. von Bonsdorff. Sitäpaitsi matkusti mukanamme majuri M. Gripenberg tullakseen Berliinissä olevan lähetystön sotilasasiain attasheana esitellyksi keisarille. Attashean kreivi Rexin oli ulkoasiainministeriö määrännyt meitä saattamaan.
Toivomuksemme päästä keisarin puheille ja käymään sotilaallisessa päämajassa oli ilmoitettu sekä ulkoasiainministeriölle että yleisesikunnan poliittiselle jaostolle. Vastaanotto oli määrätty tapahtuvaksi heinäkuun 30 päivänä. Muutamia päiviä aikaisemmin jätettiin, vallitsevan tavan mukaan, se puhe, joka minun oli määrä audienssissa pitää keisarille. 29 päivänä illalla lähdimme matkaan pikajunalla Kölnin ja Aachenin kautta Spahan Belgiaan, jonne päämaja oli muutettu Kreuznachista uuden hyökkäyksen alkaessa maaliskuussa. Me saavuimme tuohon rauhanaikana hyvinkin muodissa olleeseen belgialaiseen kylpypaikkaan klo 1/2 1 päivällä, ja meidät otti asemalla vastaan lähetystöneuvos parooni von Grünau, ulkoasiainministeriön edustaja päämajassa, sekä meille aikaisemmilta ajoilta tuttu majuri Crantz, joka oli palannut Suomesta ja oli jälleen päämajassa. Keisarillisissa automobiileissa meidät vietiin komeaan linnamaiseen, laajan englantilaismallisen puiston ympäröimään huvilaan, jossa kreivi von Platen toivotti meidät tervetulleiksi ja jonne meidät majoitettiin keisarin vieraina. Huvilan omistaja oli eräs varakas belgialainen teollisuudenharjoittaja, joka oli sota-ajaksi asettunut asumaan Verviers'hen. Siinä oli aikaisemmin asunut keisari, joka kumminkin oli nyttemmin muuttanut erääseen toiseen lähellä olevaan, vieläkin avarampaan huvilaan. Automobiilit, jotka muuten olivat pitkin päivää käytettävinämme, jäivät odottamaan ja veivät meidät muutamia minuutteja myöhemmin keisarin asunnolle, missä kunniavahti teki kunniaa ja hovimarsalkka, vapaaherra Marchall lausui meidät tervetulleiksi. Meidät vietiin kohta audienssihuoneeseen, jossa paitsi keisaria olivat valtakunnankansleri ja seurue, noin 20 henkilöä. Kunnioittavasti kumarrettuamme minä astuin esiin ja lausuin keisarille seuraavat, tässä käännöksenä esiintyvät sanat:
"Teidän majesteettinne on suvainnut myöntyä ottamaan vastaan äskettäin perustetun Suomen-vapaudenristin suurristin jalokivineen. Suomen valtionhoitaja on uskonut kunniakkaaksi tehtäväksemme jättää tämän korkean ritarimerkin Teidän Majesteetillenne. Tahtoessaan antaa tämän korkeimman suomalaisen kunniamerkin Teidän Majesteetillenne aikaisemmin kuin kenellekään muulle on valtionhoitaja siten halunnut osoittaa, kuinka erinomaisen, verrattoman arvokas ja ratkaiseva on ollut Teidän Majesteettinne suoma tuki ja Saksan avunanto itsenäisyyden ja vapauden voittamiseksi maallemme ja kansallemme. Tämän ulkonaisena ilmauksena tuo vapaudenristi T. M:llenne Suomen hallituksen ja Suomen kansan ihailun ja syvimmän kiitollisuuden tunteet T. M:nne, Saksan kansaa ja Saksan voitokasta armeijaa kohtaan. Me toivomme, että siitä on tuleva niiden lujien ystävyyssiteiden vertauskuva, jotka liittävät pientä kansaamme mahtavaan Saksan valtakuntaan."
Keisarin minulle aikaisemmin ilmoitetun toivomuksen mukaisesti minä pyysin kohta tämän jälkeen saada hänelle jättää vakuutuskirjani Suomen lähettiläänä H. Majesteettinsa hovissa. Huomautin tällöin saaneeni hallitukseltani tehtäväksi suunnata kaikki pyrintöni Suomen ja Saksan valtakunnan välisten läheisten ja luottamuksellisten suhteiden säilyttämiseen ja lujittamiseen, ja että tahdoin omistaa käytettävissäni olevat voimat tähän suureen tehtävään.
Senjälkeen minä jätin kirjeen, joka oli sinetöidyssä kuoressa, ja kenraali Ignatius ojensi kunniamerkkikotelon, jonka keisari otti omakätisesti vastaan ojentaen sen ajutantilleen. Otettuaan viimeksimainitulta vastaan paperin, johon oli merkitty hänen puheensa, hän esitti sen meille kaikuvalla äänellä. Puhe kuuluu käännettynä näin:
"Herra ministeri. Hyvät herrat.
Minulle tuottaa suurta iloa ja tyydytystä saada ottaa teiltä vastaan Suomen vapaudenristi ja minä kiitän teitä siitä sydämellisesti. Minä pidän ristin myöntämistä minulle niiden tunteiden vertauskuvallisena ilmauksena, jotka liittävät Suomen ja Saksan kansoja toisiinsa. Nämä sympatiantunteet, joita vanhastaan on ollut molempain kansojen kesken vallitsemassa, ovat lujittuneet siinä yhteisessä taistelussa, jota Saksa ja Suomi ovat rinnan käyneet Suomen kentillä. Yhdessä vuodatettu veri liittää yhteen varsinkin silloin, kun veri on vuodatettu niin korkeiden ja jalojen tarkoitusperäin vuoksi; kuin Suomen vapaustaistelussa. On ihana rinnakkaisilmiö siinä suuressa taistelussa olemisen, oman vapauden ja itsenäisyyden puolesta, jota Saksan kansa Jumalan avulla käy kestäen suunnattomia ponnistuksia ja kärsimyksiä, mutta lujan tahdon milloinkaan väsähtämättä ja voimakkain teoin, että voittomme on samalla voinut johtaa useita taistellen vapauttansa tavoittelevaa kansaa kansallisen perintönsä omistukseen ja kahleista vapautumiseen. Me olemme sanoja tuhlaamatta teoissamme toteuttaneet sen, mitä vastustajamme ovat väsymättä toistelleet voimatta tai tahtomattakaan sitä toteuttaa: pienten, vapautensa puolesta taistelevien kansakuntien suojelemisen.
Suotakoon Suomen pitkinä rauhanvuosina kehitellä sitä, minkä se nyt on taistellen ja kärsien saavuttanut: vapauttansa ja itsenäisyyttänsä. Ja olkoon se, mitä siten on voitettu, pitkiksi ajoiksi eteenpäin siemenenä, josta kasvaa onnellinen, luottavainen ja sydämellinen suhde molempain eteenpäinpyrkiväin, vapautensa puolesta taistelevain kansojen välille. Teidät, herra ministeri, tervehdin sydämellisesti tervetulleeksi hoviini Suomen edustajaksi. Mikäli minä ja hallitukseni voimme helpottaa tehtäväänne, teemme sen mielellämme."
Keisari astui nyt eteenpäin, puristi meidän edustajain kättä ja ojensi meille kullekin kotelon, jossa oli hänen meille suomansa kunniamerkki. Sen seikan, että kunniamerkit olivat verraten korkeata astetta, täytynee katsoa todistavan sitä hyväntahtoisuutta, jota keisari tahtoi osoittaa ottaessaan ensimmäisen kerran vastaan Suomen miehiä ja sitä tyydytystä, jota hän tunsi hänelle annetun suomalaisen kunniamerkin johdosta. Keisari antoi heti kiinnittää krashaanin univormuunsa, ja meidänkin täytyi ripustaa rintaamme uudet kunniamerkkimme, vaikka me siviilimiehet olimmekin puettuina lievetakkeihin. Sitten minä esittelin H. Majesteetilleen majuri Gripenbergin, jolle suotiin toisen luokan rautaristi.
Keisari keskusteli kanssamme vielä hetkisen, ennenkuin astuimme viereiseen ruokasaliin. Ateriaan otti osaa noin 20 henkeä. Keisarin paikka oli keskellä pöydän toista pitkääsivua; hänen oikealla puolellaan istuin minä, vasemmalla Ignatius. Oikeanpuolisena pöytänaapurinani oli keisarin lippuamiraali von Müller. Ruokalista oli yksinkertainen mutta erinomaisen hyvä ja viinit olivat luonnollisesti mainioita.
Päivällisen aikana keisari jutteli melkein yksinomaan pöytätoveriensa kanssa. Hän puhui vilkkaasti ja välittömästi, hyvin ja sydämellisesti. Koko hänen esiintymis- ja puhetavassaan oli jotakin luottavaista, niin että voi helposti unohtaa istuvansa hallitsijan vieressä, joka siihen aikaan oli maailman mahtavin. Mutta hänen harmaansinisten silmiensä katseessa oli kumminkin piirre, joka osoitti rasittuneisuutta tai huonoa terveyttä. Hänen ja Ignatiuksen välinen keskustelu koski, mikäli sitä voin seurata, etupäässä suursotaa ja Suomen pikku sotaa sekä sotahistoriaa, jolla alalla keisari sanoi kuulleensa Ignatiuksen olevan erikoistuntijan. Mannerheimistä keisari lausui myötätuntoisia sanoja ja huomautti, että M. oli ollut hänen joukkojaan vastaan taistelleista henkilöistä ensimmäinen, jolle hän oli antanut rautaristin. Minun kanssani keisari keskusteli etupäässä yleisistä poliittisista ja taloudellisista kysymyksistä. Erityisellä mielenkiinnolla hän kosketteli Belgiaa, sen väestöä ja niitä toimenpiteitä, joihin hänen aloitteestaan oli ryhdytty belgialaisen työväen aseman parantamiseksi. Hänen mielestään eivät kapitalistit olleet missään maassa käytelleet työväenluokkaa siinä määrin omaksi hyödykseen kuin juuri Belgiassa. Nyt oli pantu toimeen sairaus- ja vanhuusvakuutus, jonka hän uskoi jäävän voimaan, miten Belgian muuten tulisikin käymään. Keisari puhui lämpimästi ja innostuneesti näistä sosiaalishumanitäärisistä kysymyksistä. Uskottomasta, tekopyhästä Albionista hän lausui monta ankaraa sanaa. Oikeastaan, arveli hän, olisi kaikkien Euroopan mantereen maiden tunnettava keskinäistä solidaarista vastatuntoa Englannin röyhkeyttä ja sen harjoittamaa politiikkaa kohtaan. Napoleonin mannermaansulkemusjärjestelmä ei keisarin mielestä sinänsä ollut mikään tyhmä aate, mutta se oli huonosti suunniteltu. Keskustelu johtui koskettamaan myöskin onnettoman tsaari Nikolain kohtaloa. Venäläiset, sanoi keisari, olisivat voineet antaa hänen elää rauhassa. Hän oli liian mitätön voidakseen enää olla vaarallinen edes bolshevikeille.
Keisarilliset päivälliset eivät ainoastaan harvinaisuutensa vuoksi meitä viehättäneet, vaan olivat samalla todellakin miellyttävät, varsinkin keisarin osoittaman persoonallisen herttaisuuden vuoksi. Vielä hyvän aikaa päivällisen jälkeen, kun oli ehditty kahviin ja sikareihin ja kaikki jo olivat lähtöä tekemässä, keskusteli keisari huomattavan kauan vieraittensa kanssa. Hallituskysymykseen, joka siihen aikaan oli huomionalainen, ei keisarin ja minun välisessä keskustelussa ollut ollenkaan kajottu. Olin siitä iloinen, sillä minun tätä kysymystä koskevat mielipiteeni ja hallituksemme mielipiteet eivät tähän kysymykseen nähden pitäneet joka kohdassa yhtä. Mutta heti aterian jälkeen tuli luokseni keisarin siviilikabinetin päällikkö von Berg, joka aivan kesken kaiken lausui, että Suomen valtaistuinta varten oli olemassa uusi ehdokas, nimittäin Preussin prinssi Friedrich Wilhelm. Samalla hän painokkaasti huomautti, että H. Majesteettinsa suhtautui myötätuntoisesti hänen ehdokkuuteensa. Tarkoitus ilmeisesti oli saattaa tietooni, että asiaa sopisi kosketella keisarin kanssa jutellessa. Kun keisari kohta senjälkeen tuli luokseni, viittasin minä pian tapahtuvaan, Suomen valtiomuotoa koskevaan tärkeään ratkaisuun. Keisari lausui hartaasti toivovansa, että Suomesta tulisi monarkia. Huomautettuani, että meillä Suomessa olisi mielellään nähty siihen suuntaan käyvä, Saksan taholta annettu selvä positiivinen lausunto, keisari vastasi poliittisesti arkaluontoisuudesta tahtoneensa antaa Suomen ratkaista tämän tärkeän sisäpoliittisen kysymyksen ilman ulkoapäin tulevaa painostusta. Katsoin silloin velvollisuudekseni huomauttaa, että hallituksemme olisi mieluimmin tahtonut saada jonkin H. Majesteettinsa huoneen jäsenen Suomen valtaistuimelle. Tähän keisari vastasi, että erikoisten syiden vuoksi ei kukaan hänen pojistaan voinut tulla kysymykseen, mutta jos Suomi haluaisi preussilaisen prinssin, olisi prinssi Friedrich Wilhelm sovelias. Keisari sanoi hänen olevan lujaluonteisen sekä hyvän ja kokeneen hallintomiehen. Hän oli keskustellut kysymyksestä prinssin kanssa, mutta hän oli pyytänyt mietintä-aikaa. Prinssin puoliso tosin oli katolilainen, mutta keisari ei uskonut sen seikan tulevan paljoakaan ilmenemään. Kun tämän johdosta tuli puheeksi, että kansamme oli läpikotaisin evankelista, ja minä huomautin sillä olevan hyvin hämärän käsityksen katolisuudesta, jota pidettiin melkein puolittain pakanuutena, lausui keisari: "siinä se ei olekaan aivan väärässä" ja viittasi romaanisiin kansoihin. Kun huomautin siihen, että Saksan katolilaisten ja protestanttien suhde näytti sodan aikana olleen mitä parhain, vahvisti keisari huomion oikeaksi ja mainitsi tässä suhteessa vallinnutta suurta suvaitsevaisuutta kuvaavia esimerkkejä. Molempain tunnustusten papit olivat veljellisessä sovussa seurustelleet toistensa kanssa. Keskustelu liukui jälleen Suomeen, ja keisari, joka oli aikaisemmin käynyt Suomen vesillä, sanoi havainneensa Suomen saariston hyvin kauniiksi. Hän lausui toivomuksen saada pian käydä maassamme, ja minä vastasin, että kansamme tulisi olemaan erittäin iloinen saadessaan siellä nähdä ja tervehtiä H. Majesteettiansa. Hän hyvästeli meitä sydämellisesti puristaen voimakkaasti kättämme, teki jäähyväiskierron seurueessa ja lähti yksityishuoneeseensa. Keisari oli, kuten sanottu, vierailumme aikana erinomaisella tuulella. Pari tuntia myöhemmin saapui tieto sotamarsalkka von Eichhornia vastaan Kievissä tehdystä murhayrityksestä, joka lienee koskenut häneen syvästi. Siitä päättäen, mitä hän oli lausunut majuri von Redernille[10], joka seurasi häntä iltapäiväkävelyllä, oli suomalainen lähetystö tehnyt häneen hyvän vaikutuksen. Meillä puolestamme oli täysi syy iloita siitä hyväntahtoisuudesta ja kunnioituksesta, joka tuli uuden valtiomme edustajain osaksi tämän virallisen vierailun aikana, ja henkilökohtaisesti jäi meille pysyvä, sympaattinen muisto kohtauksestamme Saksan hallitsijan kanssa.
Me palasimme kauniiseen asuntoomme, nautimme ihanasta näköalasta, joka ulottui yli puiston aina kaukaisiin metsäisiin kukkuloihin saakka, ja kun olimme juoneet iltapäiväteemme veivät automobiilit meidät valtiokanslerin huvilaan, joka sijaitsi eräällä harjanteella vastapäätä keisarin asumusta. Kreivi von Hertling, jonka olin aikaisemmin kohdannut useita kertoja, otti meidät sydämellisen ystävällisesti vastaan. Minä osoitin lyhyessä puheessani, mikä merkitys oli Saksan hallituksen toiminnalla ja sen suomalla kannatuksella sekä valtakunnankanslerin persoonallisella osuudella itsenäisyydellemme ja ojensin hänelle suurristin. Kreivi kiitti ja korosti vastauksessaan Saksan ja Suomen kesken vallitsevaa etujen yhteisyyttä. Kun oli hetkinen keskusteltu, oli audienssi lopussa. Raskasta, ehkäpä liiankin raskasta taakkaa kantaa tuo vanha mies raihnailla hartioillaan, ja mahdotonta on olla tuntematta myötätuntoa häntä kohtaan. Päämajassa-olo tuntui hänestä jonkinlaiselta levolta Berliinin rauhattomaan elämään verraten.
Illalliseen oli vielä pari tuntia, ja me käytimme ajan siten, että teimme automobiiliretken lähiseutuihin. Matka ulotettiin Saksan alueella sijaitsevaan pieneen Malmedy'hin,[11] jonka asujamisto puhuu enimmältä osalta ranskaa. Seutu on erittäin kaunista korkeine kumpuineen ja metsäisten ylänköjen välisine laaksoineen. Maiseman yllä lepäsi sädehtivä kesäinen tunnelma. Tässä Belgian kulmassa ei sodan aikaansaamasta hävityksestä näkynyt jälkeäkään. Spa oli sekin aivan vahingoittumaton. Edetessään tänne eivät saksalaiset olleet kohdanneet minkäänlaista vastustusta. Span ja lähiseudun väestö eli rauhallista arkielämäänsä kuten ennenkin. Kauppa ja teollisuus olivat käynnissä. Siellä täällä näkyi belgialaisia poliiseja ulkonaista järjestystä valvomassa. Kylpyvieraita ei ollut. Saksalaiset univormut olivat vallalla, mutta ei ainakaan läpimatkalla oleva muukalainen voinut havaita sotaväen kohtelevan väestöä mitenkään tylysti.
Illalliselle meidät oli kutsuttu sotilaskasinoon, jossa aterioi osa tänne sijoitettuja korkeampia upseereja, niiden joukossa ulkomaalaiset sotilasvaltuusmiehet. Esimiehenä oli Baijerin sotilasvaltuusmies kenraali Köberle. Minä istuin hänen ja turkkilaisen kenraalin Zeki Pashan välissä. Viimeksimainittu oli rattoisa, vanhahko mies ja lienee kunnostautunut turkkilais-bulgarialaisessa sodassa. Hän oli kuullut suomalaisten ja turkkilaisten olevan sukua toisilleen ja havaitsi minut turkkilaisen näköiseksi! Vastapäätä Ignatiusta istui Bulgarian valtuusmies kenraali Tontshew, ja minä sain kuulleeksi katkelmia heidän keskustelustaan, joka kävi venäjäksi. Myöskin sotaministeri von Stein, vaitelias, rasittuneen ja väsähtäneen näköinen mies, oli läsnä. Seurassa oli useita sellaisia korkeasti sivistyneitä, velvollisuudentuntoisia ja moitteettomia saksalaisia upseerityyppejä, joita tapaa varsinkin yleisesikuntapiireissä ja joita kohtaan ehdottomasti tuntee syvää kunnioitusta ja myötätuntoa.
Aterian jälkeen me istuimme vielä kauan yhdessä hauskasti seurustellen, kunnes automobiilit veivät meidät rautatieasemalle, josta lähdimme matkaan klo 1/2 12 illalla. Meidän näet oli määrä mennä lähempänä rintamaa sijaitsevaan johtopaikkaan, jossa olivat Hindenburg ja Ludendorff sekä osa esikunnan operatiivisia ja poliittisia osastoja.
Paikkakunta, johon matkustimme, oli nimeltään Avesnes. Se sijaitsee Ranskassa lähellä Belgian rajaa, Namurista länteen, Cambrain suunnalla. Kun matka tapahtui yöllä, emme valitettavasti saaneet ollenkaan nähdä niitä seutuja, joiden ohi kuljimme. Juna eteni hitaasti, ainoastaan 30 kilometriä tunnissa. Samaa kulkunopeutta noudattivat kaikki Belgiassa ja Ranskalta vallatuilla alueilla liikkuvat junat, jottei syntyisi mitään liikennehäiriöitä sen vuoksi, että junan täytyisi odottaa toista päästäkseen lähtemään eteenpäin. Klo 8:n tienoissa aamulla saavuimme Avesneen, pienoiseen kaupunkiin, jossa ulkoapäin katsoen ei ollut mitään merkittävää. Huoneet osoitettiin meille eräästä yksityisestä ranskalaisesta talosta, jonka sotilashallinto oli vuokrannut satunnaisten vieraitten varalle. Se oli yksinkertainen porvarillinen asumus, sisustettu perinnäiseen ranskalaiseen tapaan, ei niin viihtyisästi ja siististi kuin vastaavat saksalaiset kodit yleensä. Husaariluutnantti von Oettinger, muhkea nuori mies oli määrätty olemaan käytettävissämme. Käynti Hindenburgin luona oli määrätty tapahtuvaksi klo 11, ja me saavuimme juuri lyönnilleen hänen rauhallisesti sijaitsevaan asuntoonsa, jota erotti ulkomaailmasta melkoinen puutarha-alue. Kauniin inhimillisenä, ylisotamarskia luonnehtivana piirteenä sopii mainita, että hän oli antanut huvilan omistajan, vanhan ranskalaisen miehen 90 vuoden ikäisine äiteineen jäädä asumaan huvilan yläkertaan asuen itse alakerrassa. Esikunta oli tahtonut, että he muuttaisivat pois, mutta Hindenburgilla ei ollut, kuten hän minulle kertoi, sydäntä pakottaa vanhuksia lähtemään kodistaan.
Meidät otti portailla vastaan Hindenburgin ajutantti, ja me astuimme ylisotamarskin vastaanottohuoneeseen. Vanha, kookas kenraali tervehti minua kuten vanhaa tuttavaa, minä esittelin muut lähetystön jäsenet ja lausuin muutamia tervehdyssanoja. Armeijan edustajana piti kenraali Ignatius puheen Hindenburgille kosketellen vapaustaisteluamme ja Saksan sotilaallisen avunannon merkitystä taistelun nopealle ja onnelliselle suorittamiselle, erittäinkin Etelä-Suomeen ja Helsinkiin nähden. Valtionhoitajamme ja hallituksemme, lausui hän, tuntevat vilpitöntä iloa voidessaan tarjota Suomen vapaudenristin nykyajan suurimmalle sotapäällikölle. Hindenburg vastasi voimakkain lausein, korostaen yhdessä vuodatetun saksalaisen ja suomalaisen veren yhdistävää voimaa. Istuimme sitten hetken aikaa ylisotamarskin työhuoneessa, jonka keskellä olevaa pöytää peittivät länsirintaman kartat. Hindenburg oli täynnä luottamusta, vaikka viime päivät eivät olleetkaan olleet Saksan aseille onnekkaita. Suoritettu peräytyminen ei hänen mielestään ollut omansa herättämään levottomuutta. Aluevoitoilla, suuremmilla tai pienemmillä oli tässä toisarvoinen merkitys. Tärkeintä oli "saada vihollinen möyheäksi". Ranska oli jo nääntymässä. Hindenburg arveli, ettei se voi enää milloinkaan kohota suurvalta-asemaansa, vaan tulee painumaan Espanjan tasolle. Lähtiessämme ylisotamarski kutsui meidät päivälliselle klo 1:ksi.
Seuraavana tehtävänämme oli käydä tapaamassa kenraali Ludendorffia, joka asui eräässä toisessa lähellä olevassa huvilassa. Asunnon edustalla oli keisarillinen automobiili, ja me saimme tietää kruununprinssin olevan kenraalin luona käymässä. Hän oli tullut suoraan jäämajastaan Sedanin luota. Me jäimme ulkopuolelle odottamaan. Kruununprinssi oli nähnyt meidät ikkunasta ja nähtävästi saanut kuulla, keitä me olimme. Tullessaan ulos hän suuntasi askeleensa ryhmäämme kohti, jonka vuoksi minä astuin esiin ja tervehdin häntä. Hän alkoi jutella tiedustellen m.m. millä kannalla monarkian voimaansaattaminen oli ja lausui toivovansa, että valtiomuotokysymys tulisi onnellisesti ratkaistuksi. Hän tahtoi toivottaa maallemme kaikkea hyvää. Kruununprinssi teki raikkaan ja reippaan vaikutuksen, mutta ei ehdottoman sympaattista. Minä esittelin hänelle muut suomalaiset, hän vaihtoi joitakin sanoja kenraali Ignatiuksen kanssa, nousi sitten automobiiliinsa ja lähti. Astuimme sitten Ludendorffin asuntoon ja meidät vietiin heti hänen puheillensa. Täällä toistui jokseenkin sama toimitus kuin Hindenburgin luona. Ludendorffkin kiitti kunnianosoituksesta, palautti mieleensä aikaisempia kohtauksiaan Suomen kysymystä ajavien suomalaisten kanssa ja toivoi olosuhteitten maassamme kehittyvän onnellisesti. Sitten me keskustelimme Andreen kartaston ääressä hetken aikaa Karjalan kysymyksestä ja englantilaisten toiminnasta Muurmanilla, joka hänen mielestään oli ehkäistävä. Lähdimme pois sangen pian, sillä emme tahtoneet viedä h. ylhäisyydeltään enempää hänen kallista aikaansa.
Klo 1 saavuimme jälleen ylisotamarskin luo, joka otti meidät vastaan tilavassa lasikuistikossa ja esitteli meidät toisille vierailleen, m.m. kenraali von Winterfeldille, joka oli aikaisemmin toiminut sotilasattasheana Pariisissa. Ennen ateriaa me menimme puutarhaan, jossa meidät valokuvattiin molempain sotapäällikköjen seurassa. Kumpaisellakin oli rinnassaan Suomen suurristin krashaani. Aterialla istuimme Ignatius ja minä Hindenburgin vieressä ja vastapäätä istui Ludendorff naapureinaan von Bonsdorff ja Gripenberg. Oikeanpuolinen naapurini oli kenraali v. Bartenwerffer, päämajan poliittisen jaoston päällikkö. Hänellekin olimme ennen päivällistä jättäneet ensimmäisen luokan vapaudenristin. Kun sektilasit oli täytetty, nousi Hindenburg seisomaan koko pöytäseurueen noudattaessa hänen esimerkkiään ja esitti Suomen ja sen armeijan maljan seuraavin sanoin:
"Toivotan Teidän Ylhäisyytenne ja muut suomalaisen lähetystön arvoisat jäsenet tervetulleiksi luoksemme. Tuntiessamme — kenraali Ludendorff ja minä — kiitollisuutta siitä suuresta kunnianosoituksesta, joka on tullut osaksemme, kun meille on annettu Suomen vapaudenristi, pidämme samalla suurena kunniana ja ilahduttavana asiana, että voimme toivottaa herrat tervetulleiksi piiriimme.
Tuntien sydämissämme lämmintä osanottoa olemme, ajatuksissamme seuranneet Suomea sillä kärsimyksen tiellä, jota sen on ollut kuljettava, ja suuri oli riemu, kun vihdoinkin voimme esiintyä auttajina sen rinnalla ja vieri vieressä sen urhoollisten poikien kanssa taistella sen vapauttamiseksi. Yhdistäköön veri Suomea ja Saksaa uskollisen ystävyyden sitein! Käyköön tuhansien järvien kaunis maa kohti runsaasti siunattua tulevaisuutta, niin että se itsenäisenä, lujasti yhteytyneenä eurooppalaisena valtiona suunnitelmallisesti johdetun rauhallisen työn avulla pääsee kukoistukseen ja vaurauteen. Tämä on meidän kaikkien vilpitön toivomuksemme, jonka me vahvistamme huutamalla Suomelle ja sen urhealle armeijalle hurraa!"
Maljapuhe tuli aivan odottamatta. Emme luulleet maljoja juotavan ylisotamarskin pöydässä. Hetkisen kuluttua minä nousin, kiitin puolestamme ja esitin maljan Hindenburgille, korkeimmalle sotilaalliselle johdolle ja voitokkaalle Saksan armeijalle.
Hindenburg ei ole mikään vilkas juttelija, hän on mielellään vaiti, kuten suurten strateegien laita yleensäkin lienee, ja milloin hän puhuu, tapahtuu se hitaasti ja harvasanaisesti. Hänen puheensa huokuu vakuutta ja tekee ehdottomasti luotettavan vaikutuksen. Jos hän puhuu itsestään, tekee hän sen koruttomasti ja vaatimattomasti. Keskustelumme koski etupäässä sotaa ja pohjoismaiden oloja. Hallitsijakysymykseemmekin kajottiin. Hindenburg kiitti mitä parhaimmin prinssi Friedrich Wilhelmiä, jonka hän uskoi hyvin soveltuvan meille. Hän kosketteli myöskin herttua Adolf Friedrichin ehdokkuutta. Kun kysyin, mitä kenraali hänestä arvelee, lausui hän, että herttua on kelpo mies, joka oli aina hyvin suorittanut hänelle uskotut tehtävät sekä siviili- että sotilasalalla. Ludendorffin kanssa keskustellessani palautin hänen mieleensä ensimmäisen kohtaamisemme marraskuun 26 päivänä, jolloin hän oli m.m. lausunut, että Suomi voi saavuttaa vapautensa ainoastaan keräytymällä voimanponnistukseen ja ajamalla venäläiset maasta. Vasta sen jälkeen voi Saksan avunanto saada todellista merkitystä. Asiat olivat kehittyneet hänen ohjelmansa mukaisesti, ja Ludendorff tehosti vieläkin ajatustansa, että tämä tie oli ainoa, joka voi viedä pysyvään vapauteen.
Iltapäivällä tarjottiin meille tilaisuus tehdä automobiiliretki kauemmaksi rintamaa kohti. Hindenburgin ehdotuksesta päätettiin, että ajaisimme kappaleen matkaa Ranskan sisämaahan päin, päämääränämme St. Quentin. Mainittu kaupunki sijaitsee noin 80 kilometriä Avesnes'istä etelään. Mukaamme lähti luutnantti Neubauer erikoisoppaaksi. Tultuamme hiukan etelämpään alkoi jo näkyä sodan hävityksen jälkiä. Yksityisiä taloja ja paikoitellen kokonaisia kyliäkin oli ammuttu hajalle. Ainoa suurempi paikkakunta, jonka ohi kuljimme, oli Guise, jossa kumminkin vain vanhan linnoituksen lähellä olevat talot olivat hävitetyt. Vainioilla työskenteli talonpoikaisväki aivan rauhallisesti elonkorjuussa. Suuret alueet tuota viljavaa maata olivat kuitenkin viljelemättöminä — työväen puutteen vuoksi — ja rikkaruohon peitossa. Suunnilleen kaksi tuntia kuljettuamme saavuimme St. Quentiniin, joka sijaitsee aaltomaisessa, kumpuisessa ja metsättömässä seudussa. Seutu oli täydellisen hävityksen kuva, suuri kaupunki raunioina. Kaupunki joutui jo aikaisin saksalaisten valtaan, jotka rakensivat sen eteläpuolelle varustuksia. N.s. "Hindenburgin peräytymisen" jälkeen vetäytyivät saksalaiset takaisin sinne. Väestö, noin 300,000 henkeä, oli suurimmalta osalta jäänyt paikoilleen, ja kaupungin elämä jatkui jokseenkin häiriintymättä. Mutta toukokuussa 1917 alkoivat varsinkin englantilaiset pommittaa kaupunkia ja pommitusta jatkui aina talveen 1918 asti. Tämä pommitus oli suoritettu niin järjestelmällisesti, ettei kaupungissa ollut ainoatakaan vioittumatonta taloa, mikäli voimme havaita kulkiessamme kaupungin läpi. Toiset rakennukset olivat vioittuneet vain osittain, toisista oli jäljellä ainoastaan raunioita tai soraläjiä. Kaunis ja kuuluisa suuri tuomiokirkko oli ammuttu aivan rikki. Katto oli pudonnut ja seinät olivat granaatinreikiä täynnä. Kirkon sisusta oli täynnä soraa ja säpäleitä. Me vaeltelimme tuomiokirkon raunioissa poimien sen lattialta kaikenlaisia esineitä, jotka otimme mukaamme käynnin muistoiksi. Osan arvokkaita tauluja olivat saksalaiset barbaarit ehtineet pelastaa hävitykseltä ja viedä Maubeuge'iin, jossa niitä muiden taide-esineiden ohella säilytetään jätettäviksi sodan loputtua takaisin Ranskaan. Kaupungissa avoimilla paikoilla olevat veistokuvatkin olivat tärveltyneet. Ainoastaan erään maanviljelykselle omistetun marmorisen monumentin näin eräässä suurehkossa puistikossa eheänä paikallaan. Tuskin ainoatakaan siviilihenkilöä näkyi kaupungissa. Se oli kuollut ja hävitetty. Ei ollut rakennuksia eikä muitakaan olemassaolon edellytyksiä. Jos se on rakennettava uudelleen, täytyy se tehdä alusta alkaen. Eräs oppaistamme lausui, että ranskalaiset luonnollisesti tulevat väittämään, että tämänkin kaupungin ja sen kauniin tuomiokirkon ovat hävittäneet "les boches". Ludendorff kertoi minulle antaneensa laskea talojen arvon eräässä St. Quentinin kokoisessa Saksan kaupungissa (Posen), ja tuloksena oli ollut 920 miljoonaa markkaa. Ja se vain yhdestä ainoasta monien Ranskan hävitettyjen kaupunkien joukossa! Hävitys oli sitäpaitsi ollut jokseenkin merkityksetön saksalaisiin nähden. Heillä oli maanalaiset suojapaikkansa, jonne granaatit eivät päässeet, ja sitäpaitsi "Unterstände" kaupungin ulkopuolella, jonne suurin osa joukkoja vietiin.
Kaupungista kuljimme kappaleen matkaa etelään, missä oli käyty asemataisteluita. Siellä oli ollut huviloita, lehtoja ja puutarhamaita. Jälkeäkään ei niistä enää näkynyt, eipä edes yhtään tasaista viheriää täplää. Vain syviä granaatinkuoppia, joissa hiekka paistoi punaisena ja mättäitä lepäsi sinne tänne siroteltuina. Näytti siltä kuin olisi valtava tulivuorenpurkaus kohdannut seutua. St. Quentin oli yksi niitä kohtia, joista käsin Saksan keväthyökkäys maaliskuun 21 päivänä 1918 alkoi. Nyt oli rintama jo niin kaukana, että tykin jyske kuului ainoastaan suotuisan sään vallitessa.[12] Meitä oli kehoitettu varomaan lentäjiä. Etelästäpäin lensi eräs, mutta se oli onneksi saksalainen. Unohtumattoman, mutta kaamean vaikutuksen teki meihin tämä käynti seudussa, jossa sota oli väkivaltaisena riehunut. Paluumatkalla kuljettiin huimaa vauhtia. Tunnissa ja neljänneksessä me siirryimme 80 kilometrin päässä sijaitsevaan Avesnes'iin.
Vielä oli jäljellä ilta, ja siitäkin tuli elinkautinen muisto. Se vietettiin taaskin Hindenburgin vieraanvaraisessa kodissa. Aterian jälkeen siirtyi koko seurue tilavalle kuistikolle järjestyen ryhmiin. Meille suomalaisille tarjottiin taasen kunniapaikat. Hindenburg sijoitti minut itsensä ja Ludendorffin väliin. Vanhus oli mitä parhaalla tuulella. Kysyin häneltä, eikö hän ala tuntea itseänsä väsyneeksi. "Ei juolahda mieleenikään", vastasi hän. "Toisinaan olen surrut sitä, etten saanut elää kolmikymmenvuotisen sodan aikana." Tuota ei kumminkaan ollut käsitettävä niin, että hän olisi halunnut sodan jatkuvan kauemmin kuin oli välttämätöntä. Koruttomalla, vaatimattomalla tavallaan hän kertoi kuuntelevalle piirille Tannenbergin taistelusta — vihollinen oli silloin lähenemässä hänen omia Itä-Preussissa sijaitsevia tiluksiaan — Lodzin luona käydystä taistelusta ja itärintaman sotatoimista yleensä sinä aikana, jolloin hän oli siellä ylipäällikkönä. Vastustajistaan, venäläisistä kenraaleista, hän puhui suopeasti ja hyväntahtoisen armahtavasti. Kun Ludendorff säännöllisen tapansa mukaan poistui klo 1/2 10 työskennelläkseen vielä pari tuntia, lausui Hindenburg, että Ludendorff on oivallinen, korvaamaton mies, jolla on lannistumaton työkyky. Hän kertoi sitten, kuinka he olivat toisiinsa tutustuneet tavatessaan toisensa Hannoverissa, mistä Hindenburg keisarin kutsumana oli äkkiä lähtenyt Itä-Preussiin venäläistä karkoittamaan. Sittemmin nuo kaksi miestä ovat aina seuranneet toisiaan. "Ludendorff on sotarouvani", sanoi Hindenburg, ja tätä "sota-avioliittoa" ei ollut vielä koskaan mikään eripuraisuus häirinnyt. Sill’aikaa kun seurustelimme kuistikolla tuli aivan pimeä. Hindenburg pyysi anteeksi, että meidän täytyi istua pimeässä, mutta hän sanoi olevan parasta olla sytyttämättä tulia, koska lentäjiä toisinaan leijaili öiseen aikaan seudun yläpuolella heittelemässä räjähtäviä terveisiänsä. Klo 11 me sanoimme hyvästi ja aloimme lähteä asemalle. Hindenburg hyvästeli meitä sydämellisesti, tulipa hän vielä automobiilin luo, jossa Ignatius ja minä istuimme, ja puristi kättämme.
Yötä myöten me matkustimme takaisin Spahan. Siellä meidät majoitettiin pieneen mutta erittäin hyvässä kunnossa olevaan hotelliin, ja meillä oli vapaus käyttää aikamme miten mielimme. Mitään virallisia tehtäviä ei ollut enää suoritettavana. Me kuljeskelimme, tarkastelimme lähemmin paikkakuntaa, katselimme katuelämää ja teimme ostoksia. Siellä oli saatavissa yhtä ja toista, mitä Berliinissä ei ollut. 60 markkaa maksava paahdettu kahvikilo oli tervetullut tuliaislahja. Päivälliselle meidät oli kutsuttu yleisesikunnan kasinoon Grand Hotel Britannique'iin, erääseen kylpypaikan hienoimpia hotelleja,[13] jossa me vietimme hupaisen hetken upseerien seurassa. Oikeanpuolisena naapurinani oli Saksan tukholmalainen sotilasattashea, eversti von Giese, johon olin tutustunut oleskellessani Tukholmassa edellisenä syksynä. Hän oli tullut Spahan samana päivänä. Klo 5 nousimme junaan, jossa meillä oli melkein yksin käytettävänämme upea makuuvaunu ja jonne ystävälliset yleisesikunnan isännät olivat salaa kuljettaneet runsaat eväät. Seuraavana aamuna, elokuun 2 päivänä, olimme jälleen Berliinissä. Muistorikas retki oli suoritettu.
Berliini, elokuussa 1918.
Hallitsijakysymys ensimmäisessä vaiheessaan.
Jo sodan ensimmäisenä vuotena kiinnittivät ne piirit, jotka uskalsivat toivoa Suomen vapautumista, huomionsa myöskin Suomen tulevaa hallitsijaa koskevaan kysymykseen. Näissä piireissä näet kallistuttiin ehdottomasti monarkisen valtiomuodon kannalle edellyttäen, että Suomi pääsee itsenäiseksi. Se saksalainen ruhtinas, jota tällöin lähinnä ajateltiin, oli Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich. Tiedettiin, että Suomi oli herättänyt hänessä suurta mielenkiintoa ja että hän oli kelpo mies. Tieteellisissä piireissä hän nautti kunnioitusta Afrikaan tekemiensä tutkimusmatkojen ja niihin perustuvien maantieteellisten teostensa nojalla. Sen miehen, joka ensimmäisinä sotavuosina edusti Saksassa — silloin Berliinissä oleskelevien suomalaisten valtuuttamana — Suomen etuja, nimittäin Wetterhoffin, oli onnistunut päästä herttuan tuttavuuteen ja saada hänet harrastamaan Suomen ja varsinkin suomalaisen jääkäripataljoonan asiaa. Epäilemättä herttuassa jo silloin heräsi Suomen kruunun saavuttamista koskeva ajatus. Myöskin Badenin prinssi Max oli maininnut Mecklenburgin herttuan sinä Saksan ruhtinaana, jota vapaan Suomen olisi lähinnä ajateltava valitessaan itselleen hallitsijaa. Kun syksyllä 1917 kohtasin Tukholmassa Sven Hedinin, puolsi hän lämpimästi herttua Adolf Friedrichiä pitäen häntä erittäin sopivana Suomen tulevaksi kuninkaaksi.
Kun Suomi sitten oli julistautunut itsenäiseksi ja muut vallat olivat tunnustaneet sen suvereenisuuden, ei monarkiaa ja tasavaltaa koskeva kysymys ollut enää erikoisesti huomionalainen. Itsenäisen Suomen tasavallan aate oli jossakin määrin syrjäyttänyt monarkista ajatusta. Punainen valta teki kumminkin lopun tasavaltaisesta unelmasta, ja vapaustaistelun aikana monarkinen ajatus jälleen kasvoi voimakkaaksi kansassamme. Professori Mikkolan käydessä Sofiassa hankkimassa Bulgarian tunnustusta Suomen itsenäisyydelle oli kuningas Ferdinand antanut herttuasta ja hänen sopivaisuudestaan Suomen valtaistuimelle hyvin edullisen lausunnon, siltä varalta, että maassa päätettäisiin valita monarkia. Kuninkaan välityksellä kohtasivat herttua ja professori Mikkola toisensa Berliinissä helmikuun lopussa tai maaliskuun alussa, ja pian senjälkeen kävi herttuan puheilla professori Erich. Luonakäynnit uudistuivat muutamia viikkoja myöhemmin. Molemmat maanmiehemme saivat herttuasta mitä parhaimman käsityksen ja käyntiensä jälkeen he lausuivat tyytyväisyytensä siitä, että ruhtinas näytti olevan sekä halukas että hyvin sovelias ryhtymään kysymyksessäolevaan vaikeaan toimeen, olemaan Suomen kuninkaana. Hänen ja Erichin välisessä keskustelussa ei hänen ehdokkuuttansa koskevaan kysymykseen oltu suoranaisesti kajottu, mutta luonnollisesti se oli edellytetty tietyksi. Virallisen asemani vuoksi minä jonkin verran arkailin ryhtyä keskustelemaan herttuan kanssa, sitäkin enemmän, kun valtiomuotoa koskeva kysymys vielä oli aivan epäselvä ja vielä vähemmän oli olemassa mitään yleistä mielipidettä tulevan hallitsijan persoonaan nähden. Tapasin herttuan ensimmäisen kerran vasta hiukan myöhemmin, huhtikuun 5 päivänä 1918. Minut ja Erichin oli kutsunut päivällisille parooni von Brandenstein, herttuan luottamusmies, ja vieraiden joukossa oli myöskin herttua puolisoineen. Me keskustelimme pitkän aikaa, osalta kahden kesken, Suomessa vallitsevista olosuhteista ja mahdollisuuksista, että siellä päätettäisiin valita monarkia. Herttuan mieltä näytti kiinnittävän mahdollisesti tarjoutuva tehtävä ryhtyä Suomen hallitsijaksi, ja hän näytti käsittävän oikein sen kannan, jolle kuninkaan olisi asetuttava demokraattisessa maassamme. Hän teki minuunkin hyvän, sympaattisen vaikutuksen ja tuntui olevan viisas ja luja persoonallisuus. Herttuatar, jonka pöytänaapurina olin, oli ulkonäöltään miellyttävä ja luottamusta herättävä ja hän puhui ja esiintyi koruttomasti ja vaatimattomasti. Tutustuttamisemme tarkoituksena oli ilmeisesti se, että minä saisin henkilökohtaisen vaikutelman herttuasta ja hänen puolisostaan siltä varalta, että herttuan ehdokkuus tulisi kysymykseen. Siihen nähden en sitoutunut mihinkään, en silloin enkä myöhemmin, vaan pysyttelin varovaisena, vaikka herttua luonnollisesti tiesi, että minä omasta puolestani suhtauduin siihen myötätuntoisesti. Me kohtasimme toisemme sitten kevään kuluessa muutaman kerran, koska hän tahtoi seurata hallitsijakysymyksen kehittymistä. Hänen omasta ehdokkuudestaan ei paljoa puhuttu. Kerran hän oli kutsunut minut, Sven Hedinin ja ruotsalaisen kreivi Douglasin sekä pari muuta henkilöä päivällisille Kaiserhofiin. Keskusteltiin m.m. siitä, millaisia ominaisuuksia hallitsijalla tulee olla ja miten hänen tulee esiintyä saavuttaakseen pohjoismaissa kansan myötätunnon. Herttua lausui silloin varsin järkeviä ajatuksia. Kerran hän kävi luonani asunnossani ja minä kävin pari kertaa tapaamassa häntä Continental-hotellissa, jossa hän Berliinissä ollessaan asui. Se vaikutelma, että hän oli sovelias "meidän kuninkaaksemme" lujittui minussa yhä enemmän.
En tiennyt ketään muuta ehdokasta vakavasti ajateltavankaan. Tosin olin kuullut prinssi Oskarin nimen mainittavan ja olin von Hülsenln avulla saanut hänestä lähempiä tietojakin, jotka olin lähettänyt hallitukselle, mutta en aavistanutkaan, että kotimaassa toimittiin ponnekkaasti prinssin ehdokkuuden hyväksi. Itseäni arvelutti kovin se ajatus, että Hohenzollernin prinssi astuisi Suomen valtaistuimelle. Tästä kysymyksestä minä olin usein keskustellut erään Berliinissä olevan virkatoverini kanssa, joka oli prinssi Oskarin ehdokkuuden suosija, mutta sitä en tiennyt, että hän harjoitti asiassa omaa politiikkaansa, jolle hän oli saanut hallituksen kallistamaan korvansa sekä otti toimeliaasti osaa aloitettuun taisteluun, joka ei tarkoittanut ainoastaan prinssi Oskarin puoltamista vaan suuntautui suoranaisesti herttuaa vastaan. Sitävastoin tiesin kyllä, että ensinmainitun ehdokkuudella oli kannattajia Suomessa olevan saksalaisen sotaväen keskuudessa.
Saksan ulkoasiainministeriö oli osoittautunut sangen passiiviseksi hallitsijakysymykseen nähden; en ainakaan minä ollut voinut havaita sitä siellä mitenkään erikoisesti harrastettavan. Suomen ja Ruotsin poliittiseen lähenemiseen pani saksalainen diplomatia näinä aikoina paljon painoa ja katsoi asiaa voitavan edistää valitsemalla ruotsalainen prinssi Suomen kuninkaaksi. Kesäkuun 3 päivänä kävi puheillani kreivi Douglas, joka oli vast'ikään palannut Ruotsista. Hän oli käynyt kuninkaan luona keskustelemassa hallitsijakysymyksestä ja voi nyt ilmoittaa ulkoasiainministeriölle, ettei mikään ruotsalainen prinssi voinut tulla kysymykseen Suomeen hallitsijaa valittaessa ja että kuningas oli selvästi lausunut myötätuntonsa herttuan ehdokkuutta kohtaan. Siten oli poistettu arveluttavin seikka, joka saksalaisella taholla oli estänyt asettumasta varmalle kannalle hallitsijakysymyksessä. Kreivi Douglas kävi jälleen luonani pari päivää myöhemmin. Hän oli ollut puhuttelemassa ulkoasiainministeriä von Kühlmannia, joka oli selittänyt, ettei Saksan hallituksella ole mitään sitä vastaan, että Adolf Friedrich kutsutaan Suomen kuninkaaksi. Mitään mielipiteiden eroavaisuutta ei v. Kühlmannin tiedonannon mukaan ollut tähän asiaan nähden olemassa valtakunnan hallituksen ja korkeimman sotilaallisen johdon välillä. Jos sotilaalliselta taholta toimittiin prinssi Oskarin hyväksi, johtui se puhtaasti persoonallisista aloitteista. Kühlmann halusi keskustella minun kanssani kysymyksestä. Nyt vedottiin minuun ensi kerran tässä asiassa virallisena henkilönä ja siitä syystä katsoin olevani velvollinen sähköteitse pyytämään toimintaohjeita ulkoasiaintoimituskunnasta. Vastaus kuului, ettei minun pitänyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin hallitsijakysymyksessä, ja minä tietysti noudatin määräystä.
Minun täytyi kumminkin kesäkuun 14 päivänä käydä tapaamassa v. Kühlmannia saadakseni keskustella hänen kanssaan eräistä ulkoasiainministeriön Suomeen kohdistuvan taloudellisen politiikan ikävistä ilmauksista. Siitä sukeutui pitkänlainen poliittinen keskustelu, joka koski varsinkin itä-karjalaisia suunnitelmia. Kühlmann alkoi itse puhua myöskin hallitsijakysymyksestä minun ollessani, mikäli mahdollista, mykkänä kuuntelijana. Hän ilmoitti keskustelleensa asiasta valtakunnankanslerin kanssa ja sanoi Saksan hallituksen suhtautuvan varsin myötätuntoisesti herttua Adolf Friedrichin ehdokkuuteen, sen jälkeen kun kysymys Ruotsin kuningashuoneen jäsenen valitsemisesta Suomen hallitsijaksi oli rauennut. Prinssi Oskarin ehdokkuuden ei katsottu poliittisista syistä voivan tulla kysymykseen. Kun huomautin, että sitä kumminkin kannatettaneen sotilaspiireissä, vastasi v. Kühlmann samoin kuin Douglasille, että siinä tapauksessa kannattajina esiintyivät yksityiset sotilashenkilöt eikä sotilasjohto.
Vähän ennen kotimaahan lähtöäni kävin ulkoasiainministeriössä puhuttelemassa salaneuvos Nadolnya, joka ilmoitti keisarin esittelyssä selittäneen, ettei mikään hänen huoneensa prinssi voinut tulla kysymykseen Suomen hallitsijaa valittaessa, koska täytyi välttää kaiken dynastiapolitiikan varjoakin Suomeen nähden, ja että hän mielellään näkisi herttua Adolf Friedrichin tulevan Suomen kuninkaaksi. Seuraavana päivänä — luullakseni kesäkuun 29:ntenä — oli v. Kühlmann kutsunut minut puheilleen. Hän ilmoitti saman kuin Nadolny ja antoi tehtäväkseni asian esittämisen hallitukselleni. Kesäkuun 30 päivän iltana palasi von Bonsdorff käynniltään kotimaasta ja hänen mukanaan saapui eräs senaattori. Mikäli myöhemmin sain tietää, oli heidän tehtävänään työskennellä Berliinissä prinssi Oskarin ehdokkuuden hyväksi, ja tämän piti tapahtua sikäläisestä lähetystöstä välittämättä.
Aikaisemman sopimuksen mukaisesti minä matkustin heinäkuun 1 päivänä Tukholman kautta kotimaahan. Samalla kertaa lähti parooni v. Brandenstein Suomeen tutkimaan hallitsijakysymyksen tilaa ja antamaan siitä tietoa herttualle ja ulkoasiainministeriölle. Hän oli pyytänyt saada matkustaa kerallani, enkä minä voinut sitä silloin pitää sopimattomana. Minulla oli sitä vähemmän syytä vastustaa hänen matkaansa tai oikeammin neuvoa häntä jättämään se tekemättä, kun prinssi Oskarin ehdokkuus äskenmainittujen tiedonantojen mukaan ei voinut enää tulla kysymykseen. Tukholmassa me viivyimme ainoastaan aamusta iltaan. Me murkinoimme Gripenbergin luona ja söimme päivällistä Rosenbadissa Sven Hedinin seurassa. Heinäkuun 3 päivän iltana saavuimme Helsinkiin, missä von Brück oli ottamassa vastaan Brandensteiniä.
Kun esitin asianomaisille Saksan hallitukselta saamani tehtävän, kohtasi sitä suuri tyytymättömyys ja melkoinen epäluuloisuus, jotka minua kovin kummastuttivat. Tahdottiin väittää, että prinssi Oskar on saatava ja että hallitsijakysymyksen onnellinen ratkaisu olisi kerrassaan riippuvainen hänen ehdokkuudestaan ja että herttua Adolf Friedrich ei voisi ollenkaan tulla kysymykseen. He näyttivät luulleen, että herttuan ja hänen ystäviensä ponnistukset olivat syynä niihin vaikeuksiin, joita prinssi Oskariin nähden oli ilmennyt. Heille oli nähtävästi uskoteltu, että ensinmainittu kynsin hampain toimi tai sai muita toimimaan oman ehdokkuutensa puolesta ja keisariprinssin ehdokkuutta vastaan. Herttuan persoonastakin oli kuulunut alentavia arvosteluja ja juoruja. Oli selvää, että herttuaan kohdistuvaa, ulkoapäin johtuvaa salaista vastustustyötä oli tehty. Se oli vaikuttanut hallituksemme jäseniin, joille Saksan henkilöt ja olosuhteet olivat tuntemattomat. Minua syytettiin siitä, että olin toiminut hallituksen ehdokasta vastaan, jona sanottiin olevan ja pysyvän prinssi Oskarin. Väitettiin, että ainoastaan Hohenzollern-suvun jäsen voi taata meille Saksan suojan; joku pikkuruhtinas muka ei merkinnyt mitään. Berliinissä olevat herttuan vastustajat saivat aikaan, että Brandenstein otettiin vastaan jokseenkin ynseästi. Minä havaitsin, että toisaalta tuleva vaikutus oli hallituspiireissä kokonaan herpaissut minun vaikutukseni hallitsijakysymykseen ja voin ainoastaan valittaa, että hallitukselle oli annettu aivan väärä käsitys sekä kysymyksen todellisesta tilasta että minun suhtautumisestani siihen. Ne yksityiset, eri puolueisiin lukeutuvat poliitikot, joiden kanssa asiasta keskustelin, olivat paljoa vapaammalla kannalta kuin hallituksen jäsenet. Heillä ei tuntunut olevan mitään varmaa käsitystä henkilökysymyksestä. Pääasia heille — kuten minullekin — oli, että maa saisi kunnollisen hallitsijan ja saisi sen mahdollisimman pian.
Sillä välin olivat Berliiniin lähetetyt valtuutetut toimineet siellä innokkaasti siihen suuntaan kuin heidän tehtävänsä viittasi. He olivat olleet yhteistyössä Suomen kysymystä harrastavien sotilashenkilöiden kanssa, mutta olivat vähät välittäneet ulkoasiainministeriöstä, jolla kumminkin on ratkaisuvalta tai joka ainakin on tärkein tekijä luonteeltaan yleispoliittisissa kysymyksissä. Tämä Saksan ulkoasiainministeriön syrjäyttäminen olikin siellä pantu pahakseen. Mihinkään positiiviseen tulokseen eivät valtuutetut prinssi Oskarin ehdokkuuteen nähden olleet voineet päästä, mutta he tahtoivat kumminkin asianomaisissa yhä pitää yllä sitä käsitystä, että hänet voitiin saada, ja samalla oli heidän onnistunut saattaa mecklenburgilainen yhä huonompaan huutoon heidän keskuudessaan. Hänen "salajuoniensa" katsottiin olevan toisen ehdokkaan tiellä.
Muutamia päiviä senjälkeen, kun heinäkuun keskivaiheilla olin palannut Berliiniin, sain kutsun saapua alivaltiosihteeri von dem Busschen puheille, joka ilmoitti minulle keisarin jälleen lausuneen hallitsijakysymyksestämme siihen suuntaan, ettei kukaan hänen pojistansa voinut tulla kysymykseen. Bussche toivoi, että tämä vieläkin ilmoitettaisiin Suomen hallitukselle. Epämieluisasti sen tein, kaiken sen jälkeen, mitä oli sattunut, mutta minulla ei ollut mitään oikeutta jättää sitä lähettämättä, vaikka voinkin edellyttää, että sitä käytettäisiin aseena minua ja — mecklenburgilaista vastaan. Se kerrassaan perusteeton käsitys, että minä — senvuoksi, että minulla oli asiasta toinen mielipide — harjoitin hallitsijakysymykseen nähden politiikkaa, jonka tarkoituksena oli tehdä tyhjäksi hallituksen aikeet, lujittui todellakin tämän johdosta.
Saksan ulkoasiain johdon selvää selitystä, ettei keisari suostuisi siihen, että kukaan hänen pojistaan tulisi Suomen hallitsijaksi, ei kuitenkaan voitu tinkiä olemattomaksi, ja aljettiin älytä, että oli vähän toiveita saada prinssi Oskar. Keisari oli kumminkin rajoittanut torjuvan suhtautumisensa omiin poikiinsa, joten muut Hohenzollern-suvun prinssit jäivät saavutettaviin. Saksalaiselta sotilastaholta asetettiin silloin Preussin prinssi Friedrich Wilhelm ehdokkaaksi n:o 2, kuten sain kuulla poliittisesta jaostosta. Asia oli ilmeisesti viety keisariin saakka. Kuten toisessa yhteydessä jo olen maininnut, lausui keisari heinäkuun 30 päivänä, suomalaisen lähetystön käydessä Spassa hänen puheillaan, minulle siihen suuntaan, että jos Suomi halusi preussilaisen prinssin kuninkaakseen, olisi äskenmainittu ehdokas sopiva, korostaen erikoisesti, että prinssi oli lujaluonteinen ja kokenut hallintomies. Kun seuraavana päivänä kävimme Avesnes'issa antoi Hindenburg minulle ja Ludendorff von Bonsdorffille varsin edullisen lausunnon uudesta hallitsijaehdokkaasta. Minulla oli täysi syy uskoa prinssin soveltuvan kysymyksessäolevaan korkeaan toimeen, mutta hänen puolisonsa katolisuus minua kumminkin arvelutti. Lähetin heti hallitukselle sähkösanoman, jonka allekirjoitimme von Bonsdorff ja minä, niistä keisarin ja molempain sotapäällikköjen lausunnoista, jotka koskivat prinssi Friedrich Wilhelmiä.
Prinssin ehdokkuus oli ilmeisesti saatu aikaan ja keisarin hyväksymäksi ulkoasiainministeriön siitä mitään tietämättä. Kuten von dem Busschen ja Nadolnyn puheilla käydessäni kuulin, ei siellä oltu ollenkaan tyytyväisiä uuteen ehdokkaaseen. Häneen nähden oli olemassa samoja epäilyksiä kuin prinssi Oskariinkin nähden, nimittäin osaksi sisäpoliittisia, osaksi ulkopoliittisia epäilyksiä. Pian saatiinkin kuulla, ettei prinssi Friedrich Wilhelm ollut toivottavissa. Jo silloin, kun minä päämajassa käytyämme olin kunniatervehdyksellä uuden ulkoasiainministerin von Hintzen luona, tiesi hän kertoa prinssin epäröivän, ja pian kuultiin hänen asettuneen kielteiselle kannalle ehdokkuuteen nähden. Silloin asetettiin ehdokas n:o 3: Hessenin prinssi Friedrich Karl, keisarin lanko. Hänen sopivaisuudestaan ei silloin vielä tiedetty mitään, mutta sillä taholla, joka tahtoi määrätä Suomen kuningaskysymyksen, oli tunnuslauseena: kuka hyvänsä, kunhan ei mecklenburgilainen. Omasta puolestani minulla ei ollut mitään uusinta ehdokasta vastaan edellyttäen, että hän vastasi vaatimuksiamme ja oli halukas ottamaan toimen vastaan.
Eduskunta oli ratkaissut valtiomuotokysymyksen monarkiseen suuntaan, ja hallitus oli saanut tehtäväkseen ryhtyä valmistaviin toimenpiteisiin vuoden 1772 hallitusmuodon 38 §:n nojalla tapahtuvaa kuninkaanvaalia varten. Tähän sisältyi sekin, että hallitus oli valtuutettu panemaan ehdolle soveliaan ehdokkaan, mutta harjoitetun politiikan vuoksi oli henkilökysymys epäselvempi kuin koskaan ennen. Tulokset olivat olleet kielteisiä. Kallis aika oli mennyt hukkaan.
Olin vihdoinkin elokuun 6 päivänä päässyt lähtemään lomaretkelle Ylä-Baijerin vuoristoon, mutta jo muutaman päivän kuluttua minut kutsuttiin takaisin Berliiniin. Sinne odotettiin erikoista lähettiä tai lähetyskuntaa, jonka tehtävänä sanottiin olevan etsiä lopullinen hallitsijaehdokas. Von Bonsdorff oli saanut määräyksen jäädä toistaiseksi Berliiniin, vaikka hänen toimensa Suomen lähetystössä olivat loppuneet jo elokuun 1 päivänä. Itse asiassa olikin tarkoitusta varten päätetty valita virallinen lähetystö, ja oli sen jäseniksi määrätty senaattorit Talas, Frey ja Nevanlinna sekä v. Bonsdorff.
Elokuun 1 päivänä, jokseenkin samaan aikaan kuin lähetyskunnan jäsenet, saapui kaksi Suomen hallituksen jäsentä inkognito Berliiniin. Heidän tehtävänään oli pyrkiä keisarin puheille esittämään hallituksen toivomuksia tulevan hallitsijan persoonaan nähden ja ottaa täysi selko siitä, kuinka keisari suhtautui ehdokaskysymykseen. Käynti keisarin luona, joka silloin oleskeli Wilhelmshöhessä, määrättiin elokuun 26 päiväksi.