EEVAN SISARET

Yksinäytöksinen kuvaelma

Kirj.

EDVARD BÄCKSTRÖM

Suomennos.

Näytelmäkirjallisuutta N:o 22.

Kuopiossa, U. W. Telén & Kumpp., 1899.

Kuopion Uudessa kirjapainossa.

HENKILÖT:

Aksel Falk. Rouva Moonika | Hänen tätinsä. Neiti Sally | Allen. Yliopiston apulais-opettaja. Holm. Tilanomistaja. Maalin. Hänen tyttärensä.

Näyttämö: Yksinkertainen arkihuone. Perällä ovi, vasemmalla kaksi akkunaa, kadulla päin oikealla kaksi ovea. Keskellä lattiata ruokapöytä ynnä sohvia. Siellä täällä hujan hajan on kartiineja, miesten vaatteita, pari silkkileninkiä, kahviserviissi, huivivaatetta y.m. Moonika seisoo akkunalla ja koettelee uusia kartiineja. Sally askaroitsee suuren pöydän ääressä.

Sally. No, saiko hän maata päivällisuntaan?

Moonika. Maata? Luuletko, että hänellä oli aikaa siihen? Täytyihän hänen taas iltapäivällä mennä tutkittavaksi ja vieläpä pahempien professorien luo.

Sally. Mutta, hyvä Moonika, eihän professoritkaan mitään tiikerejä ole, vaikka sinä taidat luulla että niillä on sekä kynnet että hampaat. Menihän aamupäivä häneltä niin loistavasti, aivan hyvin olisit voinut antaa hänen hiukan levätä; olihan hän valvonut koko yön.

Moonika. Sitähän minä juuri saarnaan että hänen pitäisi levätä.

Sally. Niin juuri. Sinä herätät hänet, pyytääksesi häntä nukkumaan.

Moonika. Sinun on niin helppo puhua tuollaisia. Minä pidän hänestä minä.

Sally. Tuo on hyvin pahaa puhetta. Voiko löytyä ketään, joka pitäisi hänestä enemmän kuin minä.

Moonika. Akseli kyllä itse tietää mitenkä sen asiaa laita on. Näkyyhän se selvästi hänen käytöksestään meitä molempia kohtaan.

Sally. Niin — minulle ei hän koskaan tuota muuta kuin iloa.

Moonika. Ja minua hän yhtämittaa koettaa suututtaa vaan sentähden, että sitte heti saisi lepyttää minua.

Sally. Lähtiessään hän suuteli minun kättäni.

Moonika. Minua suuteli hän suulle.

Sally. Minulle hän tunnusti sydämensä enin pamppailevan kasvi-opin tähden.

Moonika. Mutta minulle hän tunnusti sydämensä enin pamppailevan Maalinin tähden.

Sally. Sen hän tiesi minun muutenkin käsittävän.

Moonika. Käsittävän kyllä! Mutta sinä et puhunut hänelle mitään Maalinista, et kirjoittanut Maalinille etkä laittanut niin että — —

Sally. Oletko sinä sitte kirjoittanut hänelle?

Moonika. Olen, sinun luvallasi. Mitä kello on?

Sally. Minuutti on vasta kulunut siitä kuin viimeksi kysyit. Se on minuuttia enempi kuin silloin.

Moonika. Ja ensi minuutin kuluessa voi Maalin tulla tänne.

Sally. Vai niin! Ja tuon kaiken olet yksin toimittanut voidaksesi sitte taas, kun Aksel kysyy ketä hänen pitäisi siitä kiittää, kiiruusti vastata: — "Minua luonnollisesti."

Moonika. Jaha! Sinä et soisi poika paralle sitä iloa tällaisena päivänä?

Sally. Enkö soisi? Luonnollisesti soisin, rakas Moonika — mutta minkätähden en minä siitä saanut tietää? Pitääkö sinun aina olla etunenässä ja varastaa pojan sydän minulta?

Moonika. Kas niin! Onko taas itku tulossa? Sally, Sally, — tuo on varmaan joku professori. Sille meidän täytyy niijata.

(Hyppää alas akkunalta ja niijaa lukemattomia kertoja.)

Sally. Mutta Moonika hyvä, eihän hänellä ole mitään sanomista ylioppilastutkinnossa.

Moonika. No eikö sitä nyt liikenisi kurjaa niijausta pojan hyväksi? Usko minua, ei se ainakaan haittaa!

Sally. Mutta kultaseni — dosentithan kuulustelevat tutkinnossa.

Moonika. Mutta kun ei nyt kulje ketään dosenttia ohitse niin… Miltä kartiinit näyttävät?

Sally. Hyvin sieviltä ja hienot ne ovatkin ja puhtaat. Ja se on minun ansioni.

Moonika. Mutta nuo punaset tupsut niihin olen minä tehnyt.

Sally. Niin — luonnollisesti. Sinä olet rikas, sinulla on varoja hänen lellittelemiseensä, minun sitä vastoin täytyy olla luja ja järkevä. Ja sitte hän asuu sinun luonasi.

Moonika. No, asuthan sinäkin! Kas niin — Sallyseni — tiedäthän että Akselia lähinnä pidän enin sinusta koko maailmassa. Mutta kultaseni, heitä nyt kaikki vetistelemiset! Olethan saanut panna puolet kirjoitustuoliin, joka hänelle annetaan ja kaikessa muussa saat olla osallisena — ja Akseli on niin kovin kiitollinen sinulle, sen sinä tiedät ja kyllä hän aina yhtä paljon pitää hyvästä vakavasta Sally-tädistään kuin minusta, vanhasta tuulen pieksäjästä.

Sally. Enhän sille mitään voi ettei kukaan ole minusta huolinut ja sentähden olen nyt muiden niskoilla.

Moonika. Huolineet sinusta? Kyllä vaan, jos olisivat uskaltaneet! (Suutelee häntä.) Varjele, katso — tuolla tulee latinan dosentti. Pian akkunaan ja niijaa hänelle!

Sally. Mutta — rakas Moonika — —

Moonika. No, entä sitte? Etkö usko minun jaksavan niijata, vaikka koko professorilaumalle?

Sally. Minä vaan luulen että sinä hommaat liijaksi. Teet itsesi naurettavaksi.

Moonika. Se ei tee mitään — jos se vaan hyödyttää Akselia! Muutamat heistä tietää, että minä olen hänen tätinsä ja ehkä tulevat leppeemmälle tuulelle juuri minulle nauraessaan.

Sally. Aksel kyllä tulee omin neuvoin toimiin. Kun huone on valmiiksi muurattu otetaan rakennustelineet pois.

Moonika. Illalla olen kyllä sinua jäykempi.

Sally. Kun ihminen aina käy juhlavaatteissa, ruvetaan pian luulemaan, että hänellä ei olekaan arkipäivänä mitä päälle panna. Sitä paitsi olet niin paljon hälissyt hänen ympärillään, että hän nyt voi saada repposet, vaan sentähden ettei ole saanut lainkaan levätä.

Moonika. Repposet — — —? Kylläpä kuuluu, että sinä hänet tunnet. (Soitetaan.)

Sally. Moonika!

Moonika. Herr-a jee — kello lyö kuutta! Ja tyttö-typykkä ei ole vielä täällä! Sally, mene kyökkiin ja katso portille eikö häntä jo näy. (Sally menee.) Saisi repposet! Ja sinä sanot pitäväsi hänestä.

(Maalin on huomaamatta hiipinyt sisään.)

Maalin. Niin sanon!

Moonika. Kas vaan! Tuossahan onkin tuo pikku ruusunnuppusemme. Hyvää iltaa, hyvää iltaa! — Kuinka isäsi jaksaa? Mutta kuinka somalta sinä näytät lapsukaiseni, — noin lämpöisenä, kuumana ja hehkuvan punaisena. Voi Aksel rakkaani! Mutta miksi tulet näin myöhään?

Maalin. Niin, nähkääs täti-kulta, ei ollut alussa niinkään helppoa saada isääni myöntymään minun tänne tulooni. Isällä on eräs hyvä avu, jonka nimi on varovaisuus ja sitte on hänellä lemmikki, jonka nimi on Ruuna. Ja kun isä nyt tietää, että Akselilla on pikku tarkoituksia — ja sitte tiesi hän vielä että Ruuna jo tänään on ollut Vaksalassa. Mutta minä rukoilin niin kauniisti, niin mitäs isän auttoi?

Moonika. Anna tänne muhvisi.

Maalin. Odota hiukan tätikulta niin saat kuulla. Vihdoin pääsin sitte lähtemään, mutta ajatteles, kun ajan metsän läpi, mitä näen — koko tiepuoli on täynnä sinivuokkoja ja ihan puolipaleltuneina. Kas tässä — niitä on koko muhvi täynnä.

Moonika. Voi käpyseni — kiitoksia paljon.

Maalin. Olli renki sai ihan vähän väliin — ja kyllä hän pikkusen murisikin — mutta näes hänkin on ollut viime talvesta asti niin kovin ihastunut Akseliin ja sitä paitsi on isä sanonut, että kun minä olen ajelemassa on minun tahtoni hänen tahtonsa. Eikä minua sitä paitsi ollut kielletty — ja saa kai joskus ominpäinkin toimia.

Moonika. Ominpäin? Niinkuin et sinä tarpeeksi aina omaa päätäsi seuraisi.

Maalin. Arvelin, että eiköhän ne tädit koristele Akselin pöytää ja silloin ei kukkaset ole yhtään haitaksi viheriän seassa.

Moonika. Päin vastoin.

Maalin. Tarjotaanko kahvia vai teetä?

Moonika. Kahvia, tyttöseni.

Maalin. Sitä parempi. Minä pidän kahvista paljon enemmän kuin teestä, Mutta kahvia minä osaan keittää sellaista, että laitan hänet ihan ihastuksiin.

Moonika. Kylläpä sinä olet laittanut niin että hän on jo ihan tarpeeksi ihastunut. Mutta älähän nyt koettele viehätysvoimaasi, sillä silloinhan joutuisi Sally, tuo rehellinen sielu ihan pois suunniltaan. Hän on nyt juuri täydessä puuhassa, ei kissakaan saisi nyt tunkeutua heidän välilleen.

Maalin. Sitä kilttiä Sally-tätiä. Vai on hän kyökissä. Menen heti häntä tervehtimään. No, mutta mitenkäs Akselin laita on? Eikös hän ole jo puolet suorittanut?

Moonika. Niinpä on, pikkuseni, ja kuuluihan ne menneen koko hyvästi. Mutta näes pahimmat aineet on hänen tänä iltapuolena suoritettava. Sekä kasvioppi, että matematiikki. (Kuiskaa). Kasvioppia minä en vähääkään pelkää, sillä katsoppas, täällä asuu eräs vanha yliopiston apulaisopettaja, herra Allen, joka itse ei ole niin mitään, luonnollisesti; mutta hän on hiukan sukua kasviopin dosentille. Ja minä olen ollut niin kauhean kohtelias hänelle, että hän ihan varmaan sanoo jonkun hyvän sanan Akselin puolesta sopivassa tilaisuudessa sisarensapojalle. Mutta, varjelkoon — tässä minä seison lavertelemassa, niin ettet saa ottaa edes palttoota päältäsi. No, — katsoppas vaan! Silkkiä! — Sinä hyvä lapsi.

Maalin. Niin, niin — onhan tänään juhlapäivä, tätikulta, ja sentähden puin itseni niin hienosti kuin suinkin taisin.

Moonika. Pidät siis todellakin Akselista?

Maalin. Voiko täti sitä epäilläkään?

Moonika. Rakas, rakas lapsi! Aksel sanoo aina, että sinä et lainkaan välitä hänestä ja siitä on hän niin murheissaan ja huolissaan — — mutta enkös minä aina ole sanonut, että Maalin on vaan järkevä pikkutyttö, joka ei lupaa mitään, johon iso pappa-äijä ehkei antaisi suostumustaan. Maalinilla on kyllä sydäntä, minä sanon — ja päälliseksi silmät päässä.

Maalin. Niin — niin — katsokaas täti, minä rakastan Akselia niinkuin veljeä.

Moonika. Vaan niinkuin veljeä?

Maalin. Niin täti ei nyt vaan saa suuttua — mutta kyllä se nyt niin on. Me, nähkääs, olemme olleet koulutovereja, enkä minä lainkaan pelkää enkä ujostele häntä ja sitte on hän niin lempeä ja helläsydämminen minun läsnäollessani, ja sitte on hän yhdenikäinen minun kanssani ja sitte on isäni sanonut, että hän puolestaan ei juuri —

Moonika. Ole helläsydämminen? Eipä juuri, niin minä luulen. Mutta jos tietäisit kuinka Aksel sinua ihailee…

Maalin. Tätiseni! Onko hän mies?

Moonika. No, ei hänellä, Jumalan kiitos ratsassaappaita ole eikä pitkiä viiksiäkään — mutta miestä hänessä on — sen minä takaan….

Maalin. Ei, mutta nythän täti jo suuttuu — puhukaamme nyt päivän juhlallisuuksista. Saanhan minä toki kattaa pöydän? Ja sitte juoksen puutarhaan katsomaan löytäisinkö jotakin viheriätä sulapaikoista. Kuinka kaunis tuoli! — Saako hän sen tädiltä?

Moonika. Saa minulta ja Sallyltä. — Sally tahtoi myös ottaa osaa siihen, vaikkei hänellä ole varoja.

Maalin. Sepä oli kauniisti tehty. Ja, sen me koristelemme! Kuinka hauskaa!

Moonika. Panehan toki palttoo päällesi. Minun täytyy olla varovainen — tulevan —

Maalin. Mutta täti. (Mielistellen). Rakas täti, hänen pitäisi saada hiukan elämänkokemusta….

Moonika. Niinkuin sinä itse, esimerkiksi…

Maalin. Jos hänelle tapahtuisi jotakin oikein suuremmoista, jotakin kauheata — —

Moonika. Noo — ulos nyt jo heilakka!

Maalin. Kuinka hauskaa!

(Juoksee ulos).

Moonika. Kyllä aika tuon parantaa ja itse ukon kiertää hän sormensa ympäri. — (Ottaa esiin tuolimaton ja katselee sitä). Jos sentään olisin viheriäisen sijaan pannut punasta. Ahaa tuolla menee vanha Allen yhtä lystikkään näköisenä kuin ennenkin. Varjele kuinka hän on kohtelias! Luuli kai että häntä naputettaisi sisään — mutta "katso, sinä päivänä eivät he mitään saaneet." Jospa nyt vaan ukko olisi tehnyt niinkuin pyysin. Jos minulla olisi aikaa.

(Kätkee äkkiä tyynyn.)

Maalin (Tulee takaisin sisään.) Hyvänen aika!

Moonika. Mikäs on kultanuppuseni?

Maalin. Nyt täti varmaankin suuttuu minuun — mutta nähkääs, isän pitäisi tulla tänään tänne Upsalaan ja sitte hän arveli että hänen sopisi hyvin hyvästi tulla minua hakemaan, ettei näyttäisi siltä, että minä vartavasten ja ihan yksin — niin hyvin luultava on, että hän pistäytyy täällä ja tarjoutuu illallisille. Ja minä unohdan puhua siitä.

Moonika. No, Herra sun siunaa, niin hienoja vieraita! Sepä nyt on mainiota. Emmekö siitä ihastuisi Sally ja minä.

Maalin. Mutta ei mitään valmistuksia…!

Moonika. Eihän toki, olisihan tyhmää yrittääkään.

Maalin. No, kiitos sitte! Hyvästi, hyvästi, hyvästi!

(Juoksee taas ulos).

Moonika. Älä vaan juokse itseäsi hikiseksi — Sä lapsi-kulta! Sally, Sally!

Sally (kiiruhtaa sisään). No-noh! Mikä on? Onko poika tullut?

Moonika. Akseliko? Ei kyllä hän vielä tuokion viipyy. Mutta me saamme vieraita. Holmin ukon, Maalinin isän. Hommaapas nyt oikein kelpo illallinen. Sen saat sinä huoleksesi.

Sally. Saanko minä? Mutta minullahan on jo ennaltaan ruokahuolia ja sitten pitäisi vähän pukeutua ja kuka pöydän kattaa?

Maalin (on tullut lehtikimppu kädessä). Siitä pidän minä huolen. Hyvää päivää, tätikulta. Katsokaapas, mitä minä löysin puutarhasta.

Sally. No, tuhannesti tervetullut lapsikulta. Nytpä täällä vasta ilo syntyy! Niin ala sinä virkatoimituksesi, niin katamme yhdessä.

Maalin. Kuinka kauniit vaatteet ja ihka uudet!

Moonika. Hatun hän saa minulta.

Sally. Ja kaulaliinan minulta.

Moonika. Mutta takin minulta.

Sally. Minulta liivit.

Moonika. Niin, mutta minulta housut. — Siunaa meitä, tuolla tulee vanha Kreikan äijä; — sille pitää niijata! — Ei nyt menen minä töilleni. Tiehesi keittiöön Sally ja laitakin hyvää ja hienoa — muuten — —!

Sally. No, noh, menenhän minä (menee).

Maalin. Minun täytyy mennä hakemaan hiukan enemmän lehtiä tähän tuoliin. Eikös näytä somalta noin, joka kuppiparin ympärillä vuokkoseppele? Akselia varten kai nämät suuret kupit ovat?

Moonika. Tietysti lintuseni.

Maalin. Minulla on vaan viisi valkovuokkoa, ne me panemme hänen kuppiensa ympärille.

Moonika. Kahvi kaadetaan hopeakannuun tänään.

Maalin. Eihän tänään tarjota ruskeata sokuria?

Moonika. Uf, hyi —! Ei — valkeata vaan vaikka koko topillinen menisi. Soitetaan — eihän se vaan ole Aksel?

Allen (tulee).

Maalin. Eikä ole — noin oppineelta ei Aksel vielä mahtane näyttää. Minäpäs käväsen puutarhassa.

Allen (hyvin kohteliaasti). Nöyrin palvelijanne.

Maalin (ulos-mennessään). Nöyrin palvelijattarenne. — Voi kuinka hauskaa!

Moonika. Tuleeko tuo nyt pyytämättä? Kiusaus varjele, minä kun olen alushameisillani.

Allen. Kuinka voitte, Moonika rouva, kuinka voitte? Enhän vaan häiritse?

Moonika. Jos suvaitsette, niin on minulla vähän kiire. Nähkääs, Aksel pääsee tänään ylioppilaaksi.

Allen. Niin minäkin toivon.

Moonika. Toivotte? Niin minä luulen että maksaa vaivan. Oletteko te ollut niin hyvä kuin pyysin ja puhutellut tuota botanistia.

Allen. Tietysti, tietysti! Senkö minä nyt olisin unhottanut. Oh, se oli ihan tarpeetonta. Hän on niin hyväntahtoinen mies ja hyvin tottunut siihen, että kokelaat eivät osaa rahtuakaan kasvioppia.

Moonika. No, me emme tarvitse armahduksia. Aksel kyllä osaa.

Allen. Osaa, niin osaa. Ja se on hyvä, se, sillä suoraan sanoen omin neuvoin hänen pitää päästä! ei minun kehumisestani muuten suurta hyötyä ole.

Moonika. Niin, mutta kiitos sentään vaivastanne. Parasta on olla varoillansa joka puolella. Jos teitä huvittaa juoda kahvia täällä kello seitsemän aikaan — niin tervetuloa. Niinkuin sanoin kello seitsemän.

Allen. Ruma ilma vaan tänäänkin, niinkuin tavallisesti. Selvä seikka että taivas on pilvessä.

Moonika (syrjään). Kyllä hän menee tiehensä, jos en puku mitään.

Allen. Rouva Moonika — minä olen vanha apulaisopettaja — —

Moonika (syrjään). Luulenpa hänen viipyvän.

Allen. Homehtunut kirjatoukka.

Moonika (syrjään). Minä menen syrjään ja muutan pukua. Eihän se tee mitään.

Allen. Kummitus, josta ei ole enää mihinkään.

Moonika. Älkää vaan katsoko tänne.

Allen. Näkeehän sen jokainen selvästi.

Moonika. Eipä näe toivoakseni.

Allen. Eikä se juuri hauskaa ole.

Moonika. Tahdotteko pistellä?

Allen. Tahdonko minä — — —? En, en kiitoksia, onhan sillä tosin omat tulonsa silläkin.

Moonika. Vai niin, — tuo oli kai kehumiseksi!

Allen. Kun joku on minulle ystävällinen, niin tiedän minä, että se tapahtuu minun itseni takia.

Moonika. Niin te vaan luulette.

Allen. Rouva Moonika!

Moonika (tulee esille). Minä olen valmis.

Allen (nousee). Se ystävyys, se kohteliaisuus ja auttavaisuus, jota te ja teidän rakastettava perheenne olette osoittaneet minulle, minulle — — —

Moonika. Vanhalle apulaisopettajalle.

Allen. Homehtuneelle kirjatoukalle —

Moonika. Kummitukselle —

Allen. Josta ei ole enää mihinkään —

Moonika. Noh?

Allen. On syvästi liikuttanut minua.

(Istuu taas).

Moonika, Tuon hän nyt on sanonut senkin seitsemän kertaa — mutta sitte hän Jumalan kiitos menee tiehensä. Hän ei pääse sitä pitemmälle.

Allen. Olette kai huomannut, että minä usein olen katsellut teitä salaisella tarkoituksella.

Moonika. Olette niin, tarkoitus on ollut ja pysynyt salaisuutena.

Allen. Jos minä uskaltaisin?

Moonika. Mitä nyt sitte?

Allen. Minulla on tuhat kolmesataa eläkkeenä.

Moonika. Aikookohan ukko lainata rahaa?

Allen. Lankoni Grönström lainaa minulle vielä toisinaan muutamia kollegiantiansa.

Moonika. Grönström?

Allen. Taloni on kunnossa ja velkoja ei ole.

Moonika. Taivahinen — eikös se ukko ole kosiotoimissa!

Allen. Jos vaan uskaltaisin, rohkenisin —

Moonika. Sanokaa pois vaan — — minuako te tahtoisitte?

Allen. En millään muotoa, hyvä rouva Moonika.

Moonika. No, sepä oli ikävä seikka, sillä minulta olisitte te saaneet — —

Allen. (hämmästyneenä). Suostumuksenko — —?

Moonika. Ette — — vaan rukkaset.

Allen. Mikä onni!

Moonika. Mitä sanotte?

Allen. Näyttää siltä, kun teidän sisarenne, neiti Sally — ehkä —

Moonika. Sally? — No, siitäpä tulisi soma pari!

Allen. Sanokaa vaan jotakin rohkaisevaa.

Moonika. Onko tässä nyt semmoisiin aikaa? Grönström niinhän te sanoitte?

Allen. Kuinka? Jahaa, niin oikein.

Moonilta. Ja hän lainaa teille kollegiantia; mitä rahaa ne ovat?

Allen. Ne ovat poikia, jotka lukevat matematiikkiä.

Moonilta. Ja tuo Grönström — on siis matematiikin dosentti? On teidän lankonne?

Allen. Aivan oikein.

Moonika. Ja siitä ette ole sanonut sanaakaan, nyt kun minun sisareni poika — Eevan poika — suorittaa ylioppilastutkintoa? Eikö teistä se tutkinto ole minkään arvoinen.

Allen. Tietysti, rouva Moonika, se on suurestakin arvosta. Siitä ja sen oikeasta käsityksestä riippuu usein ylioppilaan koko tulevaisuus. Kun vielä sen lisäksi pitäisi saataman apuraha, vieläpä suuri apuraha. Minulla on ollut kaksi onnellista päivää elämässä, näin vanha kuin olenkin. Silloin kuin ensi kerran pääsin ripille oli toinen, ja ylioppilaaksi tullessani oli toinen.

Moonika. Mutta Akselille ette soisi samaa onnea, Ette puhu mitään siitä, että pahimman aineen tutkija on teidän lankonne! Mutta minun langokseni aiotte pyrkiä. Ei, ei siitä lankoudesta tule mitään, ellette heti suoriu matkalle. Ehkä on vielä aikaa, sillä matematiikin piti tulla viimeiseksi — — Matkaan heti puhuttelemaan lankoanne ja sanomaan pari sanaa Akselin hyväksi.

Allen. Mutta hyvä rouva Moonika —

Moonika. Tuossa on hattunne. Ja sanokaa herra Grönströmille, että me kyllä osaamme hänen ainepahasensa, vaikka enemmän pidämme huolta latinasta, kreikan ja hebrean kielistä, jotka ovat jotain. No, niin, tietysti olette kohteliaampi puheissanne kuin me tässä.

Allen. Rouva Matematiikissa — — —

Moonika. Niin, niin, kaksi sivua on yhteensä enemmän kuin kolmas sivu, mutta ellette saa minua puolellenne, ei meistä kahdesta ja Sallystä tule koskaan kolmiota, sen minä takaan.

Allen. Minä lähden ihan lennossa. —

Moonika. Niin, lentäkää, lentäkää. Ja odottakaas. Nähkääs jos se herra Grönström tyytyisi pieniin illallisiin lankonsa ja meidän seurassamme, niin, sanokaa hänelle, että täällä on eräässä kaupungin loukossa muuan vanha eukko, joka kernaasti sulkee koko maailman syliinsä, jos hänen sisarensa pojalle vaan käy hyvin tänään, mutta joka tulee ihan hulluksi, jos Aksel saa huonon todistuksen matematiikissa.

Allen. Muistetaan sanoa — — — Ja sitte rouva Moonika, onko minulla toivoa — — —

Moonika. Hyvästi, hyvästi!

(Työntää hänet ulos peräovesta.)

Allen (kohtaa Maalinin ovessa). Kaikkein nöyrin palvelijanne (menee).

Maalin. Kaikkein nöyrin palvelijattarenne. (Moonikalle.) Siinä hän sai jäähyväissanan, melkein yhtä pitkän kuin täällä olonsakin! Ei, mutta, täti olettehan te muuttanut pukua —

Moonika. Mitäs tehdä! Täällähän se istui koko puolituntisen. Ja sitte hän on niin likinäköinen, se äijä paha! Hän on nyt menossa täyttä vauhtia. Kas sepä hyvä! Sallykin on muuttanut vaatteita.

Sally (tulee juhlapuvussa). Mitä Allen haki, kun viipyi niin kauan?

Moonika. Herra tiesi mitä se lateli, puuta ja heinää. Onko kahvi kunnossa? Jes — sehän on totta! Niin hän kosi.

Sally. Siunatkoon! Ketä?

Moonika. Etkö sinä pane mitään päähäsi? Ketäkö? Sinua, Sally kulta. Onneksi —

Sally. No, voisit sinä puhua asiasta vähän toisella tavalla.

Moonika. Onneksi! Hän on Grönströmin, matematiikin dosentin lanko.

Sally. No, mitä sinä vastasit hänelle?

Moonika. Vastasin? Käskin hänet heti lähtemään —

Sally. No, — sepä kummallista! Kysymättä minulta mitään?

Moonika. Hänen piti kiiruhtaa konsistooriumiin puhuttelemaan —

Sally. Pappiako?

Moonika. Ei — Grönströmiä, tietysti, niin että Aksel saa korkeimman arvolauseen.

Sally. Entäs kosiminen?

Moonika. Tatatata! Huomenna, huomenna, kuka tässä nyt semmoisissa joutaa huolimaan? Eevan sisar ei saa olla Eevan tytär. Loruja muutenkin koko juttu, emme me kaksi nyt vanhoilla päivillämme enää eroa toisistamme.

Sally. Mutta kuitenkin rakas Moonika.

Moonika. Kutsu minua nyt vaikka Zoonikaksi; suoraan minä puhun. Nyt menen ja panen myssyn päähäni. Huomenna Sally-kulta! Kenellä tässä nyt on tänään aikaa! (menee).

Sally (Maalinille, joka nauraa). No niin, ehkä hän on oikeassa. Voi hyvänen aika, leivokseni! (Menee).

Maalin (puuhaa kahvipöydän ääressä). Miten minun nyt pitää käyttäytyä hänelle, se on pääkysymys. Ei lapsuuden tavat nyt käy laatuun, mutta jos en ole ystävällinen, niin hän varmaan pahoittaa mielensä. No niin, se saa riippua hänestä itsestään. Jos hän on tyyni nähdessään minut, sitte pysyn minäkin yhtä rauhallisena, mutta jos hän tulee oikein kovasti iloiseksi sille — — Jos hän todellakin ihailee minua, tietäisin minä vaan olenko minä toisinaan innostuttanut häntä ahkeroimaan, hankkinut hänelle loistavan voiton — —? Mutta eihän minun sovi syleillä häntä —- ja suudella — — No kädelle sopii, tietysti.

Sally (hiipii sisälle tuolinpeite kädessä). Kuuleppas Maalin! Tuolin hinnan olemme me jakaneet, mutta tämän minä olen salaa ommellut, Moonikan alinomaa hätyytellessä Akselia. Koska tuoli nyt on koristettu ja kaunis, niin pannaan tämä tyyny sinne kanssa, mutta pidä huolta siitä ettei Moonika saa nähdä sitä ennen Akselin tuloa. Hyvästi siksi! (Menee).

Moonika (tulee ja ottaa tuolinpeitteen erään akkunan loukosta). Maalin kultaseni! Tuolin hinnan olemme jakaneet, Sally ei suostunut muuhun. Mutta tämä tyyny on minun tekoani. Pane se nyt tuolille, mutta älä suinkaan anna Sallylle vihiä siitä, sitte se raukka menee ihan mielipahaiseksi. Mitä sinä naurat?

Maalin (tyyny kumpaisessakin kädessä). Oletteko nähnyt kummempaa, täti?

Moonika (huutaa suuttuneena). Sally, Sally! Sinä ilkimys! (Sally tulee.) Kuinka sinä kehtaat salaa täällä kyhäellä lahjuksia.

Sally. No, sanos muuta, sisar kulta! Entäs sinä itse sitte?

Moonika. Haha, niin juuri, ja näetkös nyt pannaan minun päällimäiseksi.

Sally. Mutta minun tyynyssäni on hapset.

Moonika. Yhden tekevää —

Maalin. Täti kulta!

Moonika. Kas niin, nyt alkaa Sally taas vetistellä? No olkoon menneeksi sitte, mutta kultakellon hänen pitää saaman, siksi on minussa tätiä.

Sally. Sitte annan minä hänelle kellon perät — — —

Moonika. Anna, mutta kellonperihin ei sinulla ole varaa.

Maalin. Antakaa te hänelle perät minun hiuksistani.

(Sally syleilee häntä.)

Moonika. Kas vaan, kumpikin sotajalalla minua vastaan. Rauhoittukaa nyt sentään. Se oli vaan leikkiä pikastuessani. Tehdään sovinto — onko kaikki kunnossa? Kuka akkunaan koputtaa?

Sally. Älä avaa, hän pitää sinua vaan narrinaan.

Moonika. Saammepa nähdä. (Avaa). Mitä tahdotte?

Ääni ulkopuolelta. Emmekö vaihda valokuvia, rouva-kulta?

Moonika. Tiehenne veijari — kyllä minä teidät opetan! Kuulkaa herra! Oletteko olleet tutkinnossa tänään? Tiedättekö kuinka herra Aksel Falckin on käynyt — häh?

Ääni. Kepposet saanut, armas iso-äiti, repposet!

Moonika. Oh, hävetkää toki valehdella! Tiehenne! (Panee akkunan kiinni.) Tuosta emme ole tietävinämmekään. Iso-äiti vielä päälle päätteeksi. Kas niin! Olemmeko valmiit?

Maalin ja Sally. Olemme!

Moonika. Onko pöytä valmis?

Maalin. On.

Moonika. Entäs kahvi?

Sally. Valmis myöskin.

Moonika. Ja lahjat?

Sally. Kunnossa.

Moonika. No, jumalan kiitos, puuttuu vaan — — Soitetaan — —!

Sally. Se on Aksel!

Moonika. Minä menen avaamaan.

Sally. Ei — minä menen….

Maalin. Ei — antakaa minun mennä, ehkä sieltä tulee vaan isäni.

Moonika. Se on totta. — No, kiiruhda sitte, lapsi! Nyt hän soittaa taas. (Maalin avaa ja tulee sisälle isänsä kanssa.)

Moonika. No, nöyrimmästi tervetullut, patroona Holm. Teittepä oikein ystävällisesti, kun tulitte tänään meitä tervehtimään.

Sally. Palvelijanne!

Patroona. Palvelukseenne, hyvä herrasväki. — Niin se on. — Pitihän sitä päästä vähän iloon osalliseksi. Enhän vaan ole myöhästynyt?

Moonika. Ette suinkaan. Vielä me häntä odotamme, mutta kai hän nyt pian tulee.

Patroona. Pidän paljon siitä pojasta niin sanoakseni. Mutta en minä siltä juuri ole ajatellut ruveta hänelle isäksi. Ja siksi oli mielestäni paras, ettei tytöntynkä tullut tänne noin ihan varta vasten ja yksin.

Moonika (Itsekseen.) Moukka! (Ääneen.) Niin herra patroona, vaivojahan niistä pojista on.

Patroona. Niin — entäs tytöistä sitte?

Maalin. Kunhan hänelle vaan kävisi onnellisesti!

Patroona. Niin, niin! Muistaakseni ne antavat ja jakelevat runsaasti repposia, näin kevätpuoleen. Ensi kerralla meitä oli neljätoista ja toisella kerralla olin minä itse kymmenes.

Sally. Herranen aika! Onko patroonakin saanut repposet — kaksi kertaa?

Patroona. Kolme kertaa kaikkiaan.

Moonika. Onko se mahdollista?

Patroona. Mahdollista! Helpompi on saada repposet kuin onnistua. Kaksi kertaa se riivattu Allen minut passitti matkaan.

Sally. Hänkö — joka on niin kiltti?

Patroona. Mitäs tehdä? Mies parka, kyllähän Allen koetti parastaan minusta, mutta se siemen lankesi kivistöön. Minä en koskaan saanut päähäni Euklidesta. Mutta —. en minä niin tyhmä ole kuin päältä päättäen luulisi.

Moonika. Ette suinkaan. (Syrjään.) Eiköhän?

Patroona. Luojan sormi näytti minulle maanviljelyksen ja siitä on varoja keräytynyt. Minä pidän huolen viljelyksistäni ja viljelys pitää minusta. Voikos paremmin olla?

Moonika. Mutta Aksel viljelee päätään.

Patroona. Mitäs siitä kasvaa? Laakeria korkeintaan. Parempi minusta on viljellä nauriita.

Moonika. On niin, mutta ei maisteri seppeleeksi. Paikkansa kullakin.

Maalin. Kun hän vaan ei takertuisi kasviopissa!

Patroona. No, en minä luule hänen kykenevän eroittamaan ruista vehnästä. Mutta sama se. Poika on kelpo poika, se on varma, ja jos hyvin käy, niin… Mutta aikanansa sinne ehditään. Koska hän itse tulee?

Moonika. Hän voi tulla koska tahansa. (Vilkkaasti). Voi jos te patroona tahtoisitte olla oikein kiltti?

Patroona. Koetan parastani, Moonika rouva.

Moonika (näyttää kyökin ovea). Ettekö suostuisi menemään tuonne hetkeksi? Nähkääs siitä tulisi semmoinen ilo! Aksel ihastuisi niin kovin, kuin näkee teidän kunnioittaneen häntä tulollanne.

Patroona. Mutta — tuonneko? Pitääkö minun seisoa tuolla kyökissä?

Moonika. Niin, niin — antakaa nyt anteeksi patroona kulta, mutta tuolla oikean puolisessa kammarissa on meillä, Sallyllä ja minulla pikku kapineemme ja siksi pitäisi teidän olla kyökissä vaan siunaaman aikaa. Tuossa paikassa sieltä pääsette.

Patroona. Kyllä täällä on jotenkin tukalat paikat.

Moonika. Ei se kestä kauan. Mutta älkää tulko sieltä ennenkuin minä annan luvan.

Patroona. En millään muotoa, olkoon nyt menneeksi.

Moonika. Kiitos, hyvä, rakas patroona!

(Patroona menee).

Maalin. Se oli oikein täti, nyt saamme olla paremmin rauhassa ensi hetken.

(Menee akkunan luo).

Moonika. Ja nyt on kaikki komeasti kunnossa. Lapsi vaan puuttuu, niinkuin entisen ukon kylpyammeesta. Voi, jos hänen äitinsä, Eeva vainaa, nyt vaan olisi täällä. Kuinka onnellinen hän olisi!

Sally. Mutta pelkäisi myös, sillä hetki on tärkeä. Eihän tässä ole kysymys mitättömästä tutkinnosta, se olisi vaan kuin tuuliaispää vesilasissa. Mutta apu-raha, matkat, koko hänen tulevaisuutensa.

Moonika. Juhlapäivä nyt on. Kuinka moni nyt istuu vapisevin sydämin. Luulajan rovastin perhe kuuluu tulleen sieltä peräpohjasta asti tänne, ja Drottheimin kreivittären näin itse istuvan vaunuissaan tutkintosalin ulkopuolella. Hän tahtoi tietysti heti tietää miten nuoren kreivin kävi tutkinnossa.

Sally. Jok'ainoa isä, niin valtioneuvos kuin tallirenki, jolla vaan on poika hammasrattaissa, on tänään levoton.

Moonika. Viime yönä olivat äidit kalpeita. Moni nousi myötäänsä vuoteeltaan kuunnellaksensa poikansa oven takana, kuinka lapsi raukka asteli raskain askelin edes ja takaisin ja valvoi lamppunsa ääressä kaiken yötä. Ja sitte kun aamulla vei pojalleen kahvia, olisi niin mielellään tahtonut suudella häntä eikä rohjennut, olihan poika niin juhlallinen. Itse minä olen ihan suunniltani. Päässäni pyörii kokonainen komppania tuumia. — Voi niitä armaita lapsikultia! Jumala heitä siunatkoon!

Maalin (arasti). Täti!

Moonika ja Sally. Noh?

Maalin. Täti kulta!

Moonika ja Sally. No, — no — noh?

Maalin. Minä näin hänet.

Moonika. Oliko hänellä valkia lakki?

Maalin. Ei.

Moonika. Se on mahdotonta. Osaanhan minä itse kaikki hänen osattavansa pelkästä pelosta hänen tähtensä.

Maalin. Hän tuli ensin suoraan tänne päin, mutta sitte hän katsahti akkunoihin ja poikkesi sitte syrjäkadulle, niin kuin ei olisi uskaltanut tulla tänne.

Sally. Herra armahda!

Moonika. Hän on saanut repposet!

(Tarttuu sukankutimeen ja istuu kutomaan.)

Maalin (hetken perästä). Ehkä täti ei jättänyt häntä ollenkaan rauhaan, niin että hän oli ihan rasitettu.

Sally. Ei lapsi, nyt puhut väärin. Moonika ei ole syyllinen — vaan sinä, vaikka et itse tiedäkään. Moonika kyllä toisinaan toraili häntä, mutta vaan saadakseen häntä lepäämään. Mutta vaikka minä olisin kuinka hartaasti pyydellyt, vastasi Aksel aina: Maalinin takia teen mitä tahansa, uskallan mitä tahansa ja kärsin mitä tahansa. Enhän minä koskaan voi toivoa saada häntä omakseni, sillä minulle hän on liian hyvä, mutta hän saa nähdä olevansa minun vahvuuteni. Jos olisin parempi kuin olen, tekisin suurempia töitä hänen kunniakseen, nyt voin vaan olla ensimmäinen tutkinnossani. Siksi hän nyt on ahkeroinnut nämä kolme vuotta, lepäämättä tai huvittelematta, yöt päivät; sinun kuvasi katseleminen on ollut hänen ainoa ilonsa. Niin itke Maalin, sillä sääliä hän ansaitsee. Hän tahtoi olla paras siinä missä voi ja kuka ties —! Ehkä hänen sielussaan kyti salainen toivo. Mistä hän muuten olisi saanut niin paljon voimia? Nyt on kaikki mennyt.

Moonika (heittää kutimensa maahan ja nyyhkyttää). Eeva, — Eeva!

Sally. Rakas Moonika, isku oli kova, mutta tapahtukoon Herran tahto. Nyt emme saa itkeä ja valittaa, meidän täytyy koettaa lohduttaa poikaparkaa voimiemme mukaan. Auta minua Maalin kulta! Pois kaikki nämä koristukset.

Moonika. Mitä sinä teet? Etkö nyt sallisi poikaparalle pienintäkään iloa tänään. Luuletko sinä sen olleen hänen syynsä, että hän sai repposet?

Sally. Etkö ymmärrä, että hän tuntee nöyryytyksensä vielä paljon katkerammin nähdessään, kuinka hartaasti olemme iloinneet ja kuinka sokeasti luottaneet.

Moonika. Sinulla on oikein — aivan, oikein! Täällä täytyy kaiken näyttää jokapäiväiseltä. Ja meidän täytyy näyttää siltä, kun ei koko asia olisi mistään arvosta, ainakaan meille. Kunhan hän nyt vaan tulisi sisään.

Sally. Se minun sydäntäni enin kirveltää, että hän niin pelkää meidän epätoivoamme.

Moonika. Maalin, kurkista ulos ikkunasta! Ja nyt pois tämä romu! Mielelläni löisin kaikki palasiksi. Kas tuolla minun tyynyni ja tuolla sinun (heittää ne sisähuoneesen). Pois kukat ja köynnös-riekulat. Ja tuoli säilyyn. Se saa nyt seista vinnillä. Ja vaaterääsyt sitte. Ulos! Kuinka monet ovat nyt iloiset ja onnelliset! Kuinka monet äidit nyt itkevät ylpeyden kyyneleitä! Voi niitä sähkösanomia, onnentoivotuksia ja ilohuudahduksia! Sally, Sally.

(Syleilevät toisiansa.)

Sally. Moonika, meidän täytyy panna arkivaatteet näiden vaatteiden päälle. Emme jouda enää vaihtamaan.

Maalin. Tuolla hän taas tulee.

Sally. Hän tulee tänne. Kuinka hän nyt näyttää väsyneeltä ja menehtyneeltäkö?

Moonika. Poika — poika — raukkani!

Sally. Minä otan hänet vastaan — minä olen tyynein.

Moonika. Tahtoisinpa nyt nähdä kuka on minun tielläni?

Sally. Mutta olethan ihan pois suunniltasi, rakas sisar.

Moonika. Se on totta! Minä en uskalla. Hän näkisi heti miten on laitani.

Sally. Nyt hän soittaa. Ja sinä itket suureen ääneen. Tule sisään, tule!

Maalin. Minä menen häntä vastaan. Ja jos hän minusta pitää, saa hän lohduttajan.

Sally. Niin mene ja Jumala sinua siunatkoon!

Maalin. Saanko suudella häntä?

Moonika. Häpeähän olisi jos et sitä tekisi.

Maalin. Luuletko?

Moonika. Tuhat kertaa! Tule — me menemme.

(Menevät sisään).

Maalin (Panee kätensä hetkeksi ristiin ja menee sitte pikaisesti aukaisemaan.) Aksel! (Aksel astuu sisään.) Hyvä, rakas, kallis kulta-Akselini! (Suutelee häntä.) Niin en olisi vähä aika sitte sanonut, enkä näin olisi sinua silloin syleillytkään kuin nyt teen. Minä en tietänyt miten sinun laitasi oli. Mutta nyt kun tiedän, mitä olet tahtonut tehdä ja mitä olet tehnyt minun tähteni ja kun näen, että jo olet alkanut taistelosi vääryyttä ja vastoinkäymistä vastaan, niin olet mielestäni mies, Aksel, ja silloin sanon sinulle: "älä sure", sillä nyt tiedän että sinua rakastan.

Aksel. Maalin, sinäkö täällä ja sinäkö noin puhut? Surra? Kun sinä saatat minut seitsemänteen taivaasen! Ei — älä suutele minua, Maalin, — minä tulen hulluksi!

Maalin. Älä häiritse minua, Aksel, en ole vielä koskaan ketään lohduttanut. En ole koskaan ennen ollut onnellinen.

Aksel. Maalin!

Maalin. Ei, ei käsiä, Aksel — silmiäni! Mutta enhän sitte näe sinua. Ole tyytyväinen osaasi, rakkaani! Isä on rikas, hyvin rikas ja kylläpä hän mahtaa näyttää kummalta silloin, kun hän minulta jotakin kieltää. Sinä et tule lainkaan tarvitsemaan tuota apurahaa. Hän auttaa sinua. Sinä tulet olemaan vapaa, riippumaton, ylpeä. Sinä nöyryytät ne, jotka sinua tänään ovat polkeneet. Sinä loistat heidän yläpuolellaan viisaudessa ja hyvyydessä. Sinä olet kohta tietävä enemmän, kuin kaikki ne yhteensä, jotka tänään ovat antaneet sinulle repposet.

Aksel. Repposet? Mitä ajatteletkaan? Tahdoin vaan vähän peloitella tätejä. Enhän tietänyt sinun olevan täällä. (Ottaa valkoisen lakin taskustaan ja panee sen päähänsä.) Minä olen ylioppilas!

Maalin (hurjana ilosta). Kuinka hauskaa!

(Taputtaa käsiänsä, tädit kiiruhtavat sisään, huudahtavat ilosta ja tanssivat ympäri Akselin kanssa.)

Allen (Astuu sisään puettuna frakkiin ja kukkavihko kädessä.) Nyt käytän minä tilaisuutta hyväkseni. Nyt on ilo korkeimmillaan.

(Kun hän lähestyy Sallyä, huutaa Moonika).

Moonika. Seisokaa edessä herra apulaisopettaja! Seisokaa edessä!

Allen (suuttuneena). Parempi olisi jos voisin hiukankin käsittää.

(Seuraavan keskustelun aikana seisoo Allen molempien nuorien takana ja peittelee tätejä, sillä aikaa kuin he tulisella kiireellä järjestävät pöytää ja lahjoja ja heittävät pois arkipukunsa.)

Aksel. Maalin, ethän ota sanaasi takaisin?

Maalin. Katso minua silmiin ja sano mitä luulet?

Aksel. Eikö se ollut vaan sääliä?

Maalin. Sinä olet sulhaseni!

Aksel. Tyydytkö minuun sinä, joka olet niin rikas ja kaunis?

Maalin. Aiotko purkaa kihlauksesi kanssani?

Aksel. Mitä sanoo isäsi?

Maalin. Sanoo mitä uskaltaa. —

Aksel. Voinko kaikkeen tähän luottaa: Uskallanko?

Maalin. Sinun täytyy.

Aksel. Se on oleva kuolemani.

Maalin. Silloin seuraan minä sinua.

Aksel. Minä olen rakastanut sinua viisitoistavuotiaasta.

Maalin. Minä olen sinua rakastava viimeiseen asti.

Aksel. Omani olet!

Maalin. Niin olen!

Aksel. Vielä kerran.

Maalin. Olen — olen — olen — kuuletko?

Aksel. Aina!

Maalin. Kauemmin — paljon kauemmin.

Allen. Aamen!

Aksel. Mitä Herran nimessä tuo apulaisopettaja tekee tuolla takanamme kukkavihko kädessä? Ei, mutta katsoppas!

(Moonika ja Sally seisovat juhlavaatteissa pöydän luona. Kaikki on taas jotenkin järjestyksessä.)

Moonika. Nyt astumme pöytään. Ylpeyteni, iloni, — paha poikani, joka voi meitä niin peloittaa! Istukaa herra apulaisopettaja tänne Sallyn viereen. Olet sinä sentään aika juuveli, pikku — Akselini. Sellainen veitikka. Maalin, istu sinä hänen viereensä. Ja juokaa nyt kahvia!

Patroonan ääni (valittaen). Täällä alkaa tulla sietämättömän kuuma. Ettekö jo kohta ole valmiit?

Moonika. Taivaan taatto, patroona. Mutta odottakaa siunaaman hetki. Herra Allen, katsokaa tänne! Suutele Maalinia, Aksel! Astukaa sisään, herra patroona, astukaa sisään!

Patroona (astuu sisään). Mutta tämäpä nyt oli jotain. Mitä tämä merkitsee?

Moonika. Hyvä patroona Holm, nyt on jo niin moni nähnyt tämän, että heidän täytyy mennä kihloihin.

Aksel. Herra patroona — olkaa vakuutettu — — —

Maalin. Olehan vaiti, Aksel!

Patroona. Maalin, mitä ajatteletkaan?

Maalin (hänen sylissään). Niin nähkääs, isä, se on nyt sitä; minä olen kosinut Akselia.

Patroona. No — tyttö — no?

Maalin. No? Niin, enkä minä rukkasia saanut, en!

Patroona. Västäräkki! Onko tämä herrasväeltä soveliasta, että näin — hämmästyttämällä — —?

Aksel. Herra patroona, minä hämmästynyt olen. En koskaan olisi uskaltanut — —

Patroona. He ovat molemmat niin nuoretkin.

Moonika. Sitä vanhemmaksi he tulevat!

Patroona. Heillä kahdella ei ole yhteensä yhtä paljon ikää kuin meillä jokaisella on yksin.

Moonika. Antakaa heidän elää monta vuotta yhdessä, nuoremmiksi he niistä vaan tulevat.

Aksel. Niin patroona, älkää jättäkö minua yksin elämään. Älkää Maaliniakaan. Minä olen jo kyllin kauan tehnyt työtä yksin, antakaa minun nyt ahkeroida kahden edestä. Se tuntuisi puolta keveämmältä.

Allen. Ei teidän patroona tarvitse hävetä vävynne takia. Aksel on nyt jo tunnettu ja arvoon päässyt poika. Hän on saanut korkeimman arvolauseen joka aineessa ja kirjoituksissa samoin. Kolmekymmentä kaksi ääntä herra patroona, sitä ei ole minun muistaakseni vielä kukaan ennen saanut. Rector magnificus on itse haranguerannut häntä. Examinatores pitävät häntä kukin aineissaan melkein vertaisinaan. Hänen tietojensa arvellaan melkein vastaavan kanditaattitutkintoa. Stipendion hän saa arvelematta. Toverit pitävät hänen kunniakseen tänä iltana juhlan.

Patroona. Tuleeko hän lehtiin?

Allen. Huomen aamulla häntä kehutaan oman kaupunkimme lehdissä. Huomen iltana on hänellä ikäisekseen tunnettu ja arvokas nimi.

Moonika (Sallylle). Sinä otat Alienin.

Maalin. Kas niin, isä kulta, mitä nyt sanot?

Aksel. Herra patroona — — —

Patroona. Joonas setä, poikaseni, Joonas setä! Tule, täällä on tilaa kahdellekin.

(Syleilee samalla kertaa sekä Akselia että Maalinia.)

Sally. Katsokaa kuinka herttaisesti aurinko loistaa.

Moonika. Oi, jospa Eeva nyt olisi täällä sisarensa ja poikansa luona.

Sally. Ei hän meistä kaukana ole.

Moonika. Tai me olemme tulleet lähemmäksi häntä.

Patroona (Allenille). Heh, — vanha tuttu luulemma.

Allen. Hiukan vastenmielinen muisto, pelkään.

Patroona. Ei suinkaan! Te olitte kunnon mies, kun toimititte minut yliopistosta.

Allen. Toivoisin että te olisitte tehnyt minulle saman palveluksen takaisin. (Ylioppilaat laulavat ulkopuolella: Talvi on jo laannut j.n.e. Rientää akkunan luo). Ei, sitä en toivoisi. Kuulkaa noita reippaita kelpo poikia. Nyt puhkee monen pojan sydämmessä nuoruuden kevät. Heillä on heilimöimis ja korjuun aika samalla. Tuolla on runoutta! Katsokaas vaan heitä —! Minä olen vanha apulaisopettaja, homehtunut kirjatoukka, kummitus, josta ei ole enää mihinkään — mutta he heiluttivat sentään lakkejaan nähdessään ukon akkunassa. Ellen olisi pitänyt niin paljon noista ylioppilaista niin — — — Mutta niin on ollut Herran tahto.

(Sally lähestyy häntä, he puhuvat hiljaa keskenänsä; hän antaa Sallylle kukkavihkon; Sally puristaa hänen kättänsä).

Maalin. Ja nyt ei Aksel enää saa istua täällä naisten parissa. Mene ulos vapaaseen luontoon tänä iltana! Laula, ole iloinen ja lapsi uudestaan. Pois, pois — ja muista vasta myöhään illalla, että minä täällä sinua odotan.

Allen. Tyttö on oikeassa. Ulos luonnon helmaan!

Aksel. Mutta rakas Maalin!

Maalin. Kas niin, vastusteletko tahtoani kihlauspäivänämme. Minun tapaat tästälähin joka päivä, milloin vaan itse tahdot.

Patroona. Niin, tule mukaani. Minä opetan sinun tuntemaan viheriäkasvia.

Allen. Hän sai laudaturin kasviopissa.

Aksel. Minusta on tuleva kunnon mies; kunniaa teille vielä saatan.

Moonika. Hyvä, mutta pidä nyt kunniassa meidän lahjammekin. Et sinä, saa mennä ulos noissa vanhoissa vaatteissasi. Sally autappas minua, niin panemme hänen päälleen uudet vaatteet. Hatun saat minulta. Mutta olenpa minä tyhmä. Ethän sinä tänään voi pitääkään tätä hattua päässäsi.

Sally. Kaulahuivin saat minulta.

Moonika. Ja takin minulta —

Sally. Mutta liivit minulta.

Moonika. Niin mutta minulta housut.

Aksel. Mutta täti kulta — enhän minä voi riisua päältäni!

Moonika. Välikös sillä on näin meidän kesken — ai Maalin! — Toiseen huoneeseen tyttö. Tapaattehan te toisenne vielä myöhemmin iltasella.

Aksel. Niin serenaadin jälkeen. Muista, sinun pitää ottaa valkeata ensi värssyn perästä…

Maalin (suutelee häntä). Tämän saat minulta! — Hyvästi!

(Menee tanssien ulos).

Moonika. Kas noin! Jos herrat nyt kääntyvät selin, niin ei ole mitään hätää.

Kaikki nauravat; esirippu laskeutuu pikaisesti.