E-text prepared by Tapio Riikonen

ESKO VIRTALAN ESITTÄMIÄ KERTOMUKSIA

Kirj.

ESKO VIRTALA [Edvin Calamnius]

Porvoossa, Werner Söderström, 1889.

SISÄLLYS:

Kinkeritalossa.
Ulosotto.
Kylän mahtavin.
Kesäilta.
Kuulutuksen otossa käynti.
Vanhan kansan mies.

KINKERITALOSSA.

Lehtovaaran talossa oli varsin vilkas elämä muuanna syyskuun iltana. Väkeä liikkui edestakaisin kartanolla, pakinoiden ja keskustellen. Ainahan sitä puhetta piisasi; millä oli mitäkin selitettävää ja kyseltävää. Väkijoukossa näkyi vanhaa ja nuorta, ukkoja ja akkoja, miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä sekä lapsia. Mikä milloinkin katsahti järvelle, jotta eikö siellä vielä ala odotettavia tulioita näkyä. Kahden puolen porstuaa oli väkeä kosolta, mikä seisoen, mikä istuen; ja siitä välistä tuli yhä sisään kansaa, millä kontti selässä, millä mytty käsissä; ja toisia taas meni ulos.

Poikaset mellastivat kovasti, löivät painia, inttivät ja väittivät ja pahaa elämää pitivät. Heidän hurjimmallaan ollessansa huudahti äkkiä joku: "Olkaapa hiljaa, pojat! Lehtolainen tulee."

Vaan ennenkuin kerkesivät asettua, tuli Lehtovaaran isäntä heidän likelleen ja huudahti: "Olkaapa vähän vähemmällä, pojat! Kun sattuisi pastori seurueineen nyt tulemaan tänne, niin kovinhan rumalta näyttäisi, kun te tuolla lailla meluaisitte."

Kohta herkesivätkin pojat rähisemästä, vaan joku heistä tuumasi kuitenkin isännälle: "Tottahan sitä silloin älytäänkin hiljaa olla, kun rupiaa heitä näkymään tuleviksi. Eiväthän he nyt ole kuulemassa kuitenkaan."

Lehtolainen katseli alas mäkirinnettä ja polkua pitkin, joka laskeusi pellon kuvetta myöten järvelle päin.

"Eipä heitä jo ala näkyä", sanoi muuan mies häntä läheten.

"Eipä näy. No, onhan tuota matkaakin. Lienevätköpä sitä paitsi kovin aikaisin joutuneet lähtemäänkään: Onhan saattanut olla paljon väkeä ja sitä myöten toimitustakin viimme kinkeripaikassa. Mutta kyllä heidän näistä puolin pitäisi alkaa tulla. — Miten lienevät tytöt kahvensa kanssa joutuneet!"

"Tulen juuri köökin puolelta. Näkyi siellä pannu tulella olevan."

"Saispa tuolla käydä sanomassa, että jou'uttavat sen kahven."

"Kyllä kai se siihen joutuukin, kun tulevat."

"Eihän haitanne kumminkaan käydä katsomassa."

Niin sanottuaan lähti Lehtolainen köökkiin astumaan.

Iso valkea siellä palaa loimotti uunissa. Hällän päällä reiästä puoleksi sisään uponneena seisoi kahvepannu, joka varta vasten kinkerijuhlan vuoksi oli kuurattu ihan kirkaskylkiseksi. Piika Liisa pyhkieli kuppeja ja asetteli niitä sitten tarittimelle, johon pian laitteli myös sokeri- ja kerma-astian. Hällän vieressä seisoi palavissaan punaposkisena Mari, toisessa kädessään hienoksi jauhettua kahvea kukkurakupillinen pannuun höystöksi; toisella hän juuri kohautti pannun kantta.

"Kas niin! Kiehua liriseppä nyt sievästi!" sanoi hän ja heitti kupistaan höystöt pannussa kiehuvaan veteen.

"No mitä ne tytöt täällä toimittavat?" sanoi Lehtolainen. "Eikö se kahve jo ala olla valmista?"

"Tuos'siltään se joutuu", vastasi Mari.

"Ka, ka, kuohuuhan tuo."

"Eipä hätää", sanoi Mari ja hämmenteli puupuikolla höystöjä sekä puhalteli pannuun, jottei sen sisällys päässyt reunojen yli paisumaan.

Niin siinä kiehua lirisi musta neste ja Lehtolainen katseli päältä, jotta tuleeko tuosta nyt hyvää. Kysyi hän sitten, tiesikö se Mari, minkälaista sen hyvän kahven pitää olla.

"Kun en tuota tietäisi!" vastasi Mari. "Tässä kun ennen aikaan Eerikki pastori kulki kinkereillä, niin äitini silloin oli kahven keittäjänä. Minä tosin olin pieni tyttö pahanen, mutta näin kuitenkin, kun äiti keitti; ja olipahan pastori juonut hänen keittämäänsä kahvea, vieläpä oli hyväksi sanonutkin."

Mutta nyt juoksi kiireesti sisään muuan poikanen ja huudahti
Lehtolaiselle: "Jo tulevat, jo tulevat!"

Lehtolainen sieppasi lakin päästään, pyörähti sievästi porstuaan ja sieltä kartanolle tulioita vastaan. Juuri astelivat kartanolle pastori, sateenvarjo käsissään, ja hänen jälkeensä lukkari, kantaen ripityslaatikkoa, sekä sitten kyytimiehet, jotka kantoivat viininassakan ja kirkonkirjat konteissa.

Lehtolainen kumarteli moneen kertaan, mennessään avopäin tulioita vastaan, ja pisti heille kättä.

"Hyvää iltaa", sanoi hän. "Terve tulemaan."

"Jumal' antakoon", vastasi pastori.

"Antakoon", sanoi myös lukkari.

Porstuassa kättelivät tuliat vielä Lehtolan emäntää sekä muitakin talon asujia, ja sitten he isännän seurassa astuivat vierastupaan ja emäntä asteli jälessä.

Siellä oli huone puhdistettu kaikin puolin, seinät veistetyt valkeiksi, katto höylätty sileäksi ja valkoiseksi sekin ja lattia pesty puhtaaksi sekä siihen ripoiteltu tuoreita kuusenhavuja.

Pastori pani sateenvarjonsa loukkoon ja istahti muutamalle tuolille akkunan viereen. Lukkari heitti kapineensa lattialle oven viereen ja istui hänkin tuolille sängyn viereen. Lehtolainen emäntineen jäi seisomaan oven lähelle.

"Kuuluuko sitä mitään?" kysyi Lehtolainen.

"Eipä erityisiä. Mitä tänne kuulunee?"

"No, eipä — — —"

"Hyvä nyt on ilma."

"Onpa kerrassaan hyvä näin syyspuolen ilmaksi. No, eikö se käynyt vaikeaksi pastorille kävely?"

"Eipä niin siksikään, vaan lämmin siellä tuli. — Tuota, saisiko sitä juomista?"

Heti paikalla poistui emäntä, vaan tuli kohta takaisin ja toi raittiilla hetevedellä sekoitettua huitua juotavaksi, jota sekä pastori että lukkari halulla joivat.

"Eihän tuo kumma olekaan, että tuli lämmin", sanoi Lehtolainen ja istui nyt tuolille lähelle lukkaria. "Onhan tuota ollutkin matkaa melkoinen käveltävänä."

"Jopa hyvinkin. Eikö tuota lienekin lopulle yhdeksän neljännestä!" lisäsi emäntä.

"Niille paikoin kai sitä mahtanee olla. Kukapahan lie ne matkat niin tarkoin mitannut! Vaan hyviä maisemia."

"Eivätpä olleet pahojakaan", arveli lukkarikin.

Emäntä poistui taas asioilleen. Piika Mari aukasi oven ja sen kautta tuli nyt sisään Liisa kahviasettimen kanssa ja hänen jälissään myöskin Mari. Molemmat lyykistyivät he sievästi ja Liisa tarjoili nyt sekä pastorille että lukkarille höyryävissä, täysinäisissä kupeissa kuumaa, mustaa kahvea. Sillä välin tahtoi lukkari jatkaa puheainetta ja kyseli Lehtolaiselta: "No, eikö sitä tänne puoleen kuulunutkaan mitään uusia?"

"No, eipä — — — Niin, tuota, onhan täällä metsä liikkunut."

"Vai jo kävi metsän kuningas. Tekikö suuriakin vahingoita?"

"Tekihän: tuolta naapurista kaatoi paraan lehmän, ja onpa useita lampaitakin tappanut. Ylikylällä kuuluu muutamasta talosta kaksikin lehmää hävittäneen."

"Kylläpä se karhu rohkeaksi rupesikin. Ei tuota vielä kirkonkylällä kuulunut."

"Rohkeaksi kovin rupesi", sanoi Lehtolainen. "Kyllähän sitä kuuluu koetetun ampua, vaan eipä ollut sattunut. Siellä oli haaskalla pari miestä kahtena yönä vahtinut, vaan ei mitään näkynyt ei kuulunut. Kolmantena yönä olivat he kyllä sitten nähneet metsän kuninkaan ja ampuneet sitä kohti, vaan menestyksettä. Mesikämmen oli kiireimmän kautta pötkinyt tiehensä, vaan kuuluupa se sitten jälestäpäin taas käyneen, kun ei ketään ollut vahtimassa, ja syöneen puoli haaskaa."

"No, minkälaisia miehiä ne ampujat olivat", lausui pastori, "kun eivät osanneet kohti?"

"Taisi heitä pelko vaivata", arveli lukkari, "niinkuin ennen Kuusivaaran isäntää. Hän kun oli kerran talailla vahdissa, niin nähdessään mörön tulevaksi, eipä uskaltanutkaan ampua, vaan vapisi, jotta housut lotisi."

"No, lienevätköpä kuitenkaan semmoisia olleet", sanoi isäntä. "Onpa siinä miestä Mäntylän Jussissa eikä se Aappokaan kehnoimpia ole. Eivät he ole hätäpoikia kyllä; vaan tottapa se metsän kuningas oli siksi etäällä, että yön hämärässä oli mahdoton siihen osata. Ja varuisa se on se metsän ukko, varoo se päätään."

Siinä kun kuulumisista keskusteltiin, olivat jo pastori ja lukkari juoneet väkevän kahvensa. Tuli taas Liisa sisään ja tarjosi lisää, ensiksi pastorille. "Ottootten lisää", sanoi hän.

"Ei, kiitoksia", vastasi pastori, "ei tällä kertaa".

Vei sitten Liisa lukkarille ja sanoi:

"Ottoottenhan te!"

Lukkari kopisti piippuaan, pisti sen lakkariinsa ja sanoi: "Ka, enpä taida jaksaa nyt enää".

"No, ottoottenhan vaan!"

"Ka, joko tuota sitten pitänee, talolle mieliksi!" Ja niin hän otti kun ottikin, kaatoi kupista va'ille ja alkoi juoksennella kahveaan. Liisa seisoi oven lähellä vuotellen.

"Onko täällä lapsia kastettavia?" kysyi pastori.

"Ka, olisi kai niitä joitakuita", vastasi Lehtolainen.

"Kuinkahan monta?"

"On kai niitä puoli kymmentä ainakin."

"Käykäähän käskemässä vanhemmat tai asiamiehet sisälle!"

Lehtolainen meni.

Sillä välin oli lukkari kahvensa juonut. Liisa, otettuaan kupin, kuiski hänen korvaansa: "Olikohan se huonoa, kosk'ei pastori juonut?"

"Hyvää oli, vähän väkevää vaan, vasta kun keitätte, pankaa vähemmän höystöjä!"

"Ka, parasta kai sitä on koetettu, vaan eihän tuota aina arvaa niin parailleen laittaa. — Mutta jokohon tuon milloin saisi ruu'an laittaa?"

"No, ennättäähän sen sitten, kun tässä ensin kastetoimitus on loppunut. Mutta keittäkäähän hau'ikaspottuja! Ne ovat tähän aikaan hyviä ja pastorikin niitä mielellään syö."

"Kyllähän niitä saatetaan keittää, vaan ovathan ne niinkuin talonpoikaista ruokaa."

Lehtolainen palasi ja hänen kanssaan väkeä joukottain lasten nimiä kirjoituttamaan.

Oli jo hämärä tullut ja pimetä alkoi Lehtovaarankin rinteellä, sillä kirkkaitten kesäöiden aika oli jo sivu, ja syyskesän tultua ovat päivät yhtä joutuisat lyhenemään kuin keväällä pitenemään Suomen pohjoisilla perillä. — Huoneessa sytytettiin palamaan kaksi teariinikynttilää, jotka vartavasten olivat kauppamiehestä tuodut, ja pastori rupesi kastekirjaansa kirjoittelemaan kastettavain lasten sekä niitten vanhempain ja kummein nimet. Siitä työstä päästyään tilasi hän kastevettä sekä käski tuoda lapset sisään. Kun hänen käskynsä oli täytetty ja väkeä alkoi tulvailla huoneeseen, alkoi sitten kastetoimitus. Rivissä seisoivat peräseinän edessä lasten kantajat, sylissään parkuvat lapset ja molemmin puolin heitä kummit sekä vastapäätä heitä pastori vahvapränttinen virsikirja kädessään. Katsojia oli sitäpaitse huone melkein täydeltä. Kuului lasten itkua, vaan kovemmasta vielä kaikui pastorin ääni, jota hartain mielin väki kuunteli, mikä avosuin ja silmät alati tuijottaen pastoriin, mikä seisoen vakavana ja ihmeissään, ikäänkuin maailman kummallisin tapaus nyt olisi ollut olemassa. Porstuassakin oli kosolta miehiä, naisia, jotka, koettivat kurottaa päätään edessänsä olevien yli, ja nousivat varpailleen, paremmin nähdäkseen. Millä oli mitäkin katseltavaa ja ihmeteltävää pastorin puvussa, ryhdissä ja lukemistavassa. Harvoinpa sitä pappia näillä seuduilla nähtiin ja sentähden oli monella halu nähdä ja kuulla häntä, kun sattui tämmöinen tilaisuus.

Toimituksen loputtua poistui väki vähitellen, vanhemmat ensin, nuoremmat sitten, jott'ei lopulta jäänyt kuin muutamia uteliaita poikasia. Viimmein hekin poistuivat, kun Lehtolainen kävi heitä kutsumassa; ja niin jäivät pastori ja lukkari hetkeksi kahden kesken.

Lukkari se istuikin tyytyväisenä ja ja veteli savuja lyhytvartisesta piipustaan, ja pastorikin istui hetkeksi levähtämään, täytti piippunsa vaakunalla, ja sen sytytettyään rupesi katselemaan huonetta, kuinka se näytti mukavalta ja uu'elta, ja niinpä ilmoitti lukkarille ajatuksensa: "Tämäpä on kuin ihka uusi huone."

"Kyllä kai täällä nyt välttää oleskella", toisti lukkari, "kun on kirves seiniä ja höylä kattoa valkaissut. Pitäähän sitä kinkereitä varten parasta koettaa, kun semmoiset kerran taloon sattuvat. Eipä outo voi arvata, että tämä ennen on ollut mustaseinäinen, nokikattoinen huone."

Mutta jopa tulivat emäntä ja piiat pöytää kattamaan. Pöydälle asettivat he valkoisen liinan ja latelivat sen päälle monia ruoka-astioita, kulkivat moneen kertaan ovessa, menivät ja taas tulivat ja kantoivat ruokia pöydälle toisen toisensa perästä. Sitten sanoi emäntä pastorille ja lukkarille: "Saisi ruveta ruu'alle."

Lehtolainen näkyi taas huoneessa, kädessään pullo, jonka asetti pöydälle sekä kuiski lukkarin korvaan, että siinä olisi karvastusta ruu'an aluksi.

"No, kyllähän — —" mutisi lukkari.

Pian sen jälkeen istuivat pastori ja lukkari pöydän ääreen ja talon väki poistui sitten, nähtyään heidän ruu'alle ruvenneen.

Lukkari kävi nyt käsiksi pulloon, kaatoi sen sisällystä pikariin ja taritsi pastorille sanoen: "Ka, tässä olisi nyt sitä karvastusta." Sitten nielasi hän itsekin ryypyn poskeensa ja arveli: "mukiinpa tuo menee".

Niin — nyt ruvettiin siis syömään kinkeriruokia kaukaisessa syrjäkylässä, jossa tavallisissa tiloissa useinkin pettu sai olla leivän sijassa. Mutta nytpä näytti ettei talolta ruoka-aineita puuttunut. Oli tarjona puhdasta ruisleipää, rieskaa, teosta, eikä voikaan ollut huononnäköistä. Särpimenä oli kummallakin tuoppi maitoa. Oli pöydällä lautasia, millä säynäjää, siikaa, taimenta suolakalana, millä leikettyjä lihalevyjä, millä juustosirpaleita. Yhdessä puukupissa oli höyryäviä hau'ikaspottuja, toisessa linnunpaistia ja sulattua voita kuppi puolillaan. Kiviva'issa oli riisiryynipuuroa. Sehän ei ollut ylimaan ruokia, mutta nyt juhlan kunniaksi oli sitäkin laitettu ja vartavasten kirkonkylän kauppamiehestä ryynejä tuotettu. Niin ne olivat muorit parastaan koettaneet, ja hyväntahtoisuuden tuotetta oli kaikki tämä. Siihen vakuutukseen tuli pastorikin.

"Tämähän se jotain on", sanoi pastori, pottua kuorien.

"Hyvältä näyttää", vastasi lukkari, kapahaukia pureskellen. Ottipa sitten hänkin potun kuoriakseen, pisti poskeensa ja sanoi: "hyviä ovat".

"Mistähän ne näitä ovat arvanneet laittaa? Eipä niitä juuri usein tahtomatta saa."

"Kyllähän niitäkin saa, kun lukkari virkansa tietää."

"Ka niin, joko se lukkari on taas kuiskaamassa käynyt! Kyllähän arvasin, että ovat ne täällä viittauksia saaneet; muuten ei vaan pottuja olisi tullut. —

"Useinkaan ei ihminen osaa panna kylliksi arvoa siihen hyvään, joka on aivan lähellä, vaan luulee, että kaikki on parempaa suurissa kylissä ja kaupungeissa kuin syrjäisessä kotipiirissä. Mutta senpä vakuutan, että pääkaupungin muhkeissa ravintoloissa en ole syönyt maukkaampaa ruokaa, kuin nyt täällä. Kas tätä vaan, kuinka on mehusaa ja rasvaista; eivätpä Helsingin kokit osaisi hetikään näin maukasta laittaa", ja pastori oli oikein tyytyväinen syödessään rasvaista linnunpaistia ja hyviä hau'ikaspottuja.

"Kyllähän tässä toimeen tullaan", arveli lukkari, pistäen poskeensa potun toisensa perästä, ja siihen väliin aina rasvassa hyvin lioitettua linnunpaistia. "Hätäkös tässä olisi ollessa! Varmaankin on tässä meillä yhtä hyvä kuin Israelin lapsilla ennen muinoin Egyptin lihapatain ääressä."

"Niin, niin. Kyllähän näkyy, ett'eivät muorit vaivojaan säästä. Ja Jumalan kiitos, että täällä eletään näin hyväntahtoisen kansan keskuudessa!"

"Ei ole monellakaan hätää tähän aikaan", jatkoi lukkari puhetta, pitäen kahen kourin koukkuluusta kiinni, jota jyrsiskeli niin paljaaksi kuin suinkin. "Järvi antaa kaloja, metsä lintuja, lehmät maitoa, sillä elukat tulevat vielä hyvin toimeen ulkona. Ja ovatpa nyt immeiset jo korjanneet satonsa pelloista; aitoissa on jyviä, kellareissa ja kuopissa pottuja, jotka hyvin ovat menestyneet hiekkaperäisessä maassa. Mutta annappa kun tulee pitkä kevät ja eläinten rehu loppuu, silloinpa ei lehmät enää lypsä. Viljakin on monelta lopussa. Ja silloinpa ei auta muu kuin turvautua männyn kuoreen ja syödä petäjää suolattuin muikkujen kanssa."

"Niin, niin. Kyllähän se Jumala väliin kärsimyksiäkin lähettää — — —"

"Vaan tyytyväisiä sitä silti ollaan, vuotetaan vaan kesän tuloa, joka monenkin puutteen poistaa."

"Mutta — tuota — entäs tämä riisiryynipuuro! Tätäkinkö sitä vielä pitäisi syödä. Alkaapahan tähän kohta kyllästyä, kun sitä melkein joka kinkeripaikassa laitetaan."

"Laitetaanhan sitä, että edes jotakaan 'herrasruokaa' olisi tarjona. Eivätpä ole vielä muuta keksineet sen sijalle" — ja lukkari söi taas aika tyynenä yhtä suurella ruokahalulla riisryynipuuroakin.

Mutta kun vihdoin molemmat olivat syöneet vatsansa täydeltä, nousivat he pöydän äärestä, iloisen tyytyväisinä. Pastori täytti pitkävartisen punanauhaisen piippunsa vaakunalla koreasti helmilöitystä vaatekukkarosta, sytytti piippunsa ja käveli sitten vähän aikaa edestakaisin lattiaa pitkin sekä veteli hyviä savuja. Lukkari kopisti pienen piippunsa uunin laitaa vasten, täytti sen hakatuilla Venäjän lehdillä kuluneesta nahkakukkarosta ja istui tuolille tupakoimaan.

Jopa ilmausivat taas emäntä ja piiat ruokia korjaamaan ja niille tietysti lausuttiin kiitokset.

"Lienevätkö nuo maistuneetkaan tämän talon laitokset?" arveli emäntä, nähtyään että pastorin puurokupista oli kovin vähän kulunut.

"Kyllä — kyllä kelpasi syödä ja hyvää olikin", todisti pastori.

"Eipä ollut muussa moittimista kuin että liiaksi tuli syödyksi, kun kaikki ruoka maistui niin kovin hyvältä", arveli lukkari.

Emäntä piikoineen kaikki ruu'at pöydältä pois korjattuaan poistui huoneesta kohta taas palatakseen ja heti oven ra'otettuaan kurkisteli sisään monta uteliasta katsojaa, jotka halusivat nähdä pastoria ja lukkaria. Samassa tuli sisälle taas Lehtolainen ja veti oven kiinni jälkeensä, jott'ei muitakin tunkeutuisi huoneeseen. Hän tuli kuulemaan, olisiko pastorilla kenties jotain sanottavaa.

"Mitenkä sitä rupeaa kansaa karttumaan?" kysyi pastori.

"Näkyyhän tuota ilmaantuvan siksikin", vastasi Lehtolainen. "On jo väkeä hyväsesti nytkin ja aamulla sitä vielä kerkiää paljon lisää tulla."

"Eihän ne vaan mahtane ruveta rähinää pitämään?"

"Eipä luulisi. Siivoahan täällä on kansa yleensä, eikä viinaakaan nyt ole liikkeessä ainakaan suuremmassa määrässä. En minä ole sattunut vielä yhtään päihtynyttä näkemään."

"Hyvä se, jotta siis yörauhan saapi."

"Saapi kyllä; ja saatanpa tuota vielä käydä heitä manuuttamassa hiljaa olemaan."

Tulipa taas sisään emäntä piikoineen, jotka rupesivat vuoteita laittamaan, tekivät pastorille vuoteen sänkyyn, ainoaan, joka oli huoneessa, ja lukkarille lattialle.

Talon väki rupesi sitten lähtöä huoneesta tekemään, vaan ovella kysäsi vielä Liisa: "Jokohan varain kahvea aamusella?"

"Tuossa kuuden tienoilla", vastasi pastori.

Kun sitten talon väki kaikki oli poistunut, hyvää yötä toivotettuaan, ja pastori ja lukkari olivat jääneet kahden kesken, virkahti pastori, hetken äänettömyyden jälkeen: "Lieneeköhän todella kaikki väki niin hiljaiseksi asettunut, ett'ei ole mitään yörauhan häiritsemistä pelkääminen?"

"Saatanpa paremman vakuuden vuoksi vielä käydä katsomassa", vastasi lukkari, pisti lakin päähänsä ja pyörähti ulos.

Niin hyvin porstuassa kuin kartanollakin liikkui yhä väkeä, jonka joukosta kuului hiljaista keskustelua, vaan ei mitään rähinää. Päärakennuksen nurkan takana keskusteli hyvin innokkaasti, vaan kuiskaamalla melkein, pari miestä. Toinen veti aina joskus povestaan pullon, tarjosi kumppanilleen ja virkahti: "Otahan tuosta! Se asia kannattaa ryypynki." Muita sanoja lukkari ei eroittanut; hän kulki vakavasti eteenpäin, päätään kääntämättä, eikä ollut huomaavinaankaan miehiä, kun he ottivat kulauksia.

Hän kääntyi nyt taaksepäin, pirtin sivu sinne päin, josta iltahämärässä oli tultu kinkeritaloon. Mitään meteliä hän ei täälläkään huomannut. Vastaan vaan tuli nuorta väkeä, poikia ja tyttöjä, halaillen toisiaan. "Lukkari tulee", sanoi muuan, ja yritti hellittämään kätensä tyttönsä ympäriltä.

"Antaa tulla!" sanoi toinen. "Minä en henttuani laske"; ja hän kiersi kätensä yhä lujemmin vaan kumppalinsa kaulan ympäri.

Lukkari tuli ja meni sivu ja ohi kulkivat halailevat nuorukaiset niin vaan, mistään huolimatta.

Lukkari meni vielä etemmäksi, katsellen vaaraa alaspäin järvelle. Eipä siellä mikään vetänyt hänen huomiotaan puoleensa. Näkyi vaan rasvatyyni veden pinta, joka kauniisti välkkyili täyden kuun hohteessa. Somilta näyttivät Lehtovaaran pellot kuutamossa, pyörtänöt, mäkirinteet sekä kuuset ja petäjät, jotka ikäänkuin alenivat järvelle, ja järvi itse näytti oudon kauniilta saarineen, lahtineen, ja niinkuin peiliin kuvaantui siihen syksyisen kuutaman valaisema taivas sekä rannoilla kasvavat männyt ja kuuset, latvat alaspäin.

Metsistöstä ei kuulunut niin ääntäkään. Lintuset eivät visertäneet, puitten latvat eivät heiluneet, siellä täällä kasvavain koivujen lehdetkään eivät liikahtaneet. Metsän eläväin ääni oli vaiennut ja rauhallisuus, hiljaisuus kuvaantui kaikkialla luonnossa.

Lukkari palasi nyt takaisin ja sanoi, ett'ei hän ollut huomannut mitään pahaa; rähinää ei ollut kuulunut mistään; väki oli kaikkialla siivolla. — Pastori oli jo riisuutunut ja lueskeli makuullaan huomispäivän rippipuhettaan, kynttilä vieressään tuolilla. Lukkarin tultua, sanoi hän hänelle: "Taitaisi olla paras ottaa avain yöksi suulta pois, etteivät aamulla kovin varain kahvensa kanssa tänne laittautuisi".

Lukkari tehtyään käskyn mukaan, riisuutui ketterästi, pani kenkänsä lattialle uunin viereen ja sukkansa uunin laiteelle kuivamaan. Sitten hän paiskausi keviästi vuoteellensa, lattialle olkipahnojen päälle levitetylle lakanalle: eikä kau'an viipynyt, ennenkuin hän vaipui unettaren helmoihin. Pastorillekin tuli uni. Hän pani virsikirjan saarnoineen tuolille ja puhalsi sammuksiin kynttilän.

Mutta huone ei tullutkaan pimeäksi, sillä harvat verhostimet eivät voineet estää taivaalla rauhallisesti kumottavan kuun heittämästä hopeankarvaista valoaan huoneeseenkin. Pastorista tuntui niin oudolta, niin rauhalliselta, kun hän vielä kohotti akkunan verhostimia ja silmäili ulos. Siellä vallitsi luonnon hiljaisuus, siellä näkyivät tuikkivat tähdet ja hymyilevä kuu tumman sivertävällä taivaalla; Lehtojärvi näytti nyt viehättävän kauniilta ja juhlallisen ihana oli koko näkyala, vaikka siinä kuvaantui jotain jylhyyttäkin. Siellä täällä liikkui vielä joku henkilö ja hiljaista pakinaa joskus kuului, mutta muuten oli kaikki rauhallista. Rauhallinen, hellyyttä, liikutusta sisältävä tunne valtasi pastorin ja hän tunsi itsessään olevansa hyvien, hänelle kunnioitusta, rakkautta osoittavien ihmisten piirissä ja turvallisessa asemassa. Mietteissään ajatellen Luojan hyvyyttä, asukkaitten mutkatonta elämäntapaa ja monen vaivaa hänen tähtensä, nukahti hän vihdoin rauhalliseen uneen; eikä nyt huoneessa kuulunut muuta ääntä kuin hänen hiljainen henkityksensä ja lukkarin raskas kuorsaus, joka äännähti säännöllisesti, vuoroon hiljemmin, vuoroon kovemmin.

* * * * *

Yö oli kulunut ja kaunis syyskesäinen aamu koitti. Aurinko oli jo kohonnut ja näkyi kirkkaana taivaalla itäkoillisessa. — Kello oli kuusi aamulla. Väkeä vilisi porstuassa ja kartanolla; siellä puheltiin ja väitettiin. Milloin joku kallisteli korvaansa vierastuvan ovelle, jotta ollaanko siellä hereillä; milloin joku kurkoitteli akkunain takaa ja koetti katsoa verhostimien välistä, näkyykö siellä mitä, siellä sisällä.

"Mitäpä he vielä olisivat hereillä! Kyllähän se uni pitkän matkan perästä hyvältä tuntuu."

Vaan väkeä alkoi vilkkaammin liikkua, ja kun porstuassa puhelusta ja jalkojen töminästä syntyvä hälinä suureni, heräsi vihdoin pastori. Hän katseli kelloaan; se aloitti jo seitsemää.

"Lukkari!" äännähti hän. Mutta lukkari nukkui vaan.

"Lukkari!" huudahti hän vielä vähän kovemmalla äänellä. Lukkari käännähti nyt ensin toiselle kylelleen, kohosi sitten istualleen vuoteellaan ja katsoa tuijotti kysyvin silmin pastoriin.

"Eiköhän olisi parasta panna jo avain suulle!" sanoi pastori.

Lukkari nousi, vetäsi housut jalkoihinsa, meni ovelle ja pani avaimen paikoilleen. Sitten otti hän sukkansa, laitteli niitä jalkoihinsa ja veti saappaat päälle. Istahti sitten tuolille, otti piippunsa ja alkoi tupakoida, vuottaessaan, että pastori pukeutuisi ja pesisi itsensä, jotta hänkin sitten vuorostaan saisi silmiään virutella ja naamansa puhdistaa.

Jopa tulivat piiat kahvensa kanssa ja toivottivat hyvää huomenta. Pastori pani kuppinsa jähtymään; mutta lukkari otti heti juodakseen, kaateli kupista va'ille ja särpi siitä sitten kahvea, joka olikin nyt mievompaa kuin eilen.

Siinäpä kului sitten aikaa hetkinen ja kun kahve oli juotu, tarjottiin vielä lisää. Pastorikin nousi, pukeutui ja peseytyi sitten kirkkaalla heteve'ellä, jota oli tuolille asetetussa kivikupissa. Ja sittenpä lukkarikin sai pestä itsensä.

Siinä kun olivat kumpikin valmistuneet, tuli Lehtolainen ja hänen muassaan kirkonmies, joka ei ollut vielä illalla kinkeritaloon ehtinyt, aamutervehdykselle.

He tervehtivät hyvin kohteliaasti ja kirkonmies tuli kättä antamaan ja pastori ja lukkari puolestaan hyväntahtoisesti heitä puhuttelivat ja kyselivät kuulumisia kirkonmieheltä, vaan eipä hän mitään erityisesti mainittavia tiennyt.

"Hyvä nyt taitaa ilma olla", arveli pastori.

"Onpa nyt laatuun käypä ilma", vastasi kirkonmies ja kävi pastorin kehoituksesta istumaan, "eipä ole nyt sateesta heti pelkoa."

"Tuleeko kirkonmies suoraan kotoaan?"

"Ka, sieltähän minä tulen. Eihän sieltä ole kuin kolmen neljänneksen matka, niin sitähän ei kovin kau'an astele."

"Onko väkeä tullut lisää eilisestä?" kysyi taas pastori, isänhän puoleen kääntyen.

"Näkyypä sitä karttuneen", vastasi Lehtolainen. "Illalla myöhäsellä tuli vielä useita ja nyt aamusella on yhä enemmän tullut."

"Tähän aikaan", lisäsi kirkonmies, "ovat ihmiset töiltään päässeet tulemaan, nyt kun on vähän joutilaampi aika, kun on päästy leikkuu- ja peltotöistä. Onpa tullut kinkeriväkeä aivan piirin lai'alta ja tuolta ylikylän rajalta asti."

"Mahtaneekohan olla paljon ripille aikovia?" kysyi pastori.

"Kuuluuhan noita olevan muutamia ukonrahjuksia ja jo vanhoiksi hyvin käyneitä muoreja sekä vaimonpuolia useitakin, jotka eivät kirkolle kyhäy."

Pastori silmäili lukkaria ja arveli: "Mitenkähän ne meillä viinit ja leivät mahtanevat piisata?"

"Eipä niitä liiaksi liene", arveli lukkari, "vaan eiköhän nuo kuitenkin vielä mahtane piisata!"

Einepöytää tulivat nyt piiat kattamaan. Sillä näkyi kohta hau'ikaspottuja, paistettua haukia, ahventa, siikaa kivikupissa, sulattua rasvaa puolillaan, näkyi siinä myös leikeltyä lihaa, juustoa, taimenta, siikaa sekä kapahaukia, ja viinapullo se seisoa törötti keskellä pöytää, pikari vieressä.

"Saisi ruveta ruu'alle", käskettiin.

Lehtolainen kuiski vielä lukkarin korvaan: "Siellä, tuota, esillä pöydällä olisi — tuota — niinkuin ruuan aluksi — karvastusta."

"Niin, niin, kyllähän", mutisi lukkari.

Kun Lehtolainen ja kirkonmies oli poistunut, rupesivat pastori ja lukkari syömään ja kävivät nytkin ruokiin käsiksi yhtä hyvällä halulla kuin edelliselläkin kerralla.

Kun oli eine syöty, ruvettiin hommautumaan pirttiin.

Lukkari kantoi sinne edeltäpäin kirkonkirjat, kinkeripöytäkirjan, virsikirjat, katkismukset, musteen ja kynän sekä kirjasia joukon, joita oli aiottu palkinnoiksi paraimmille lukioille, ja sittenkuin he taas yhdessä pastorin kanssa menivät pirttiin, vei hän sinne vielä messuvärkit, viinin ja leivät. Pastori istahti pöydän päähän, vähän matkaa hänestä lukkari peräseinää vasten sekä sitten kirkonmies likelle pöydän toista päätä; ja väkeä istui pastorista ja kirkonmiehestä lähtien niin paljon kuin penkeille vaan mahtui; ja monta oli seisojaakin.

Väkeä tulvasi vielä lisää avonaisesta ovesta, mutta muuten odottivat kaikki aivan hiljaa toimituksen alkamista. Tosin olivat useat aikojen kuluessa olleet monillakin kinkerillä, mutta juhlatiloina niitä kuitenkin pidettiin ja katsottiin siis nyt niinkuin harvinaista toimitusta ainakin. Mutta kinkerit menivät tavallista menoaan niinkuin vanhoista ajoista asti oli ollut tapana.

Toimitus alotettiin niin, että lukkari veisasi ensin virren ja pastori piti rukouksen. Sitten seurasi tavallinen rippitoimitus ja vanhoille annettiin ehtoollinen. Väkeä laskeusi lavitsalle pöydän eteen, ja siinä nähtiin valkohapsista vanhusta, tutisevaa äijää, ijästynyttä eukkoa, mutta ainahan siihen työntäytyi nuorempaakin väkeä, vaikka pastori muistutti, että ehtoollista täällä annettiin ainoastaan semmoisille, jotka kirkolle eivät kyhäyneet.

Sitten seurasi varsinainen toimitus, nimittäin lasten luetus, sillä lasten kinkerithän ne nämä olivatkin. Siinä kuultiin hyvä- jos huonolukuista, mutta harvat kuitenkin saivat kirjasia luetuksesta päästyään. Jos pastori teki minkä kysymyksen, niin lukiat sen tavallisesti kertoivat ja koettivat sitten muistella, löytyikö katkismuksessa semmoiseen kysymykseen sopivaa vastausta. Jos pastorin tekemää kysymystä ei sattunut katkismuksessa olemaan, silloin monikin jäi seisoa töllöttämään tietämättä mitä vastata, tai jos vastasikin, niin vastasi ihan päin mäntyä.

"Menkääpä Antti ja Liisa lukemaan!" kuului muuan ääni väkijoukossa, kun Kalliovaaran lapsia esille huudettiin. "Menkää nyt!" sanoi äiti uudestaan ja työnti lapsiaan lukemaan.

"Tulkaa, tulkaa!" sanoi pastori, kun he jäivät seisoa töllöttämään keskelle lattiaa.

He siirtyivät nyt likemmäksi, Antti edellä, Liisa jälessä.

"Tule, tule lukemaan!" sanoi pastori vielä Antille pitäen Uuden
Testamentin kädessään, "ja sinä, Liisa, mene tuonne lukkarin eteen!"

Niin he vihdoin tulivat aivan nokan alle ja saivat kumpikin alottaaksen heille viitotusta paikasta.

Siinä Antti katseli, katseli, oliko hänellä edessään kirja samaan "tyyliin" kuin kotona, katseli, jotta eihän siinä mahtanut vaan olla "Latinaa". Vaan nähtyään, että oli siinä hänelle tuttuja kirjaimia, ja yhdestä sanasta jo selvän saatuaan, alotti hän lukea hiljaisella äänellä:

"Niinä pee ää ii päi päivinä — —"

"Kovemmasti!" sanoi pastori.

Antti jatkoi, koettaen vähän koroittaa ääntänsä: "tee uu tu tuli Jii oo
Jo hoo aa ännä Johannes koo aa ässä kastaja ja ässä aa aa ärrä saar
saarnasi Jii uu Ju (Jumalan kai siinä mahtanee olla — ajatteli hän —)
Jumalan —"

"No, onko siinä nyt Jumalan? Katso tarkemmin!"

"Jo tee ee Jutean koo oo ärrä kor-korvessa."

"Eipä se mene oikein sujuvasti."

"Taisi hämmästyä", kuului vastaukseksi äitin ääni väkijoukosta. "Lukee kai se kotona niin aika selvästi."

Sitten sitä Anttia katkismuksessa kuulusteltiin, ja ainapa hän jotain tiesikin, vaan useat kysymykset jäivät kuitenkin vastausta vaille.

Sillä välin tavaili Liisa lukkarille:

"Aa ällä uu ättä lut aalut ättä aa taa aalutta oo ällä ii lii ooli ättä aa taa ännä aa naa taana —"

"No niinpä se nyt menee laulunuottiin, että osaa ässääkään sanoa."

Vaan ei se luku siitä parannut. Samaan nuottiin se meni sittenkin ja "ättiä" tuli aina vaan.

"Mitä kirjaa sinä olet lukenut?" kysyi lukkari.

"Aapelusta se vaan on lukenut", kuului äitin ääni.

Ja näkyypä se Liisa aapelusta osaavankin vähin, mutta vastasi aina samalla laulunuotilla.

Kun vihdoin luetus päättyi, seurasi pieni muistutus vanhemmille, jotta heidän tuli lastensa lukuseikoista paremmin huolta pitää. Tuli sitten loma-aika ja pastori sekä lukkari kävivät nyt kinkerihuoneessa ja saivat siellä kahvia, sekä tupakoivat siinä sivussa vähän aikaa. Kun he palasivat pirttiin, rupesi pastori kyselmyksiä tekemään, ja lukkari, jolla silloin ei ollut mitään tekemistä, istui vaan rauhallisesti penkillä pöydän ääressä. Väkeä seisoi pirtti melkein täynnä, hyvin totisina kuunnellen pastorin sanoja, kun tämä kulki rivien edessä, tehden kysymyksiä katkismuksen toisesta pääkappaleesta. Siinä hän kyseli ja selitti vuoron perään, ja milloin vastasi rivien etunenässä joku pienokainen ujostelematta ja suoraan, milloin kuului joukon takaa jonkun tutisevan vanhuksen varma vastaus. Ulkona näkyi päivä lämpimästi paistavan, vaan pirtissä oli vieläkin lämpimämpi väen paljouden vuoksi, semminkin kun ei isosti tuulen henki käynyt avatusta akkunasta, sillä ilma oli aivan tyyni. Hiostui siis pastori kysymyksiä tehdessään ja selittäessään ja tarkeni siellä lukkarikin; tippuipa hiki hänenkin otsaltaan, kun hän, pastorin kyselmyksensä lopetettuaan ja rukouksia luettuaan, oli virren värssyn veisannut.

Tavallisia loppukuulustelulta tehdessään kysyi sitten pastori istuessaan taas pirtin ison pöydän ääressä, pöytäkirja avoinna edessään: "Minnekkä ne kinkerit tulevat seuraavaksi kerraksi?"

"Tuonne Rantaleholle kai ne nyt saa panna", vastasi kirkonmies.
"Sinnehän niitten vuorokin tulee."

"No, pannaan sitten Rantaleholle, jos ei kenelläkään ole sitä vastaan", sanoi pastori, pöytäkirjaan kirjoittaen. "Sitten — tuota — kuinka on sunnuntaikoulujen laita? Onko niitä säännöllisesti pidetty?"

"Näkyyhän täällä muuan koulumestari. Sehän ne asiat paraiten tietää."

"Tuota, onhan sitä koulua pidetty", selitti koulumestari, "milloin vaan on voitu ja lapsia väen on kokoontunut tarpeeksi. Mutta eipä näy kaikilla lapsilla olevan halua koulussa kulkea, jospa toisilla taas on."

Pastori sitten selitti, mitenkä sunnuntaikoulujen suhteen oli meneteltävä ja mitenkä niistä hyötyä olisi. Sitten kysyi hän lopuksi: "Minkälainen on siveellinen tila tässä kinkerikunnassa? Onko missään suhteessa muistuttamista?"

"Lieneeköpä sitä!" vastasi kirkonmies. "Ei minun tietääkseni täällä ole erityisesti pahoja kuulunut."

"Eipä ole kuulunut", todisti joku muukin väkijoukosta.

Siinäpä se sitten oli toimitus lopussa. Pastori puhui vielä joitakuita opettavaisia sanoja, antaen neuvoja ja ohjeita. Sitten hän ja lukkari ottivat hyvästit kuulioiltaan ja poistuivat taas kinkerihuoneeseen, missä heti saivat hyvän puolisen syödäkseen sekä kohta sen jälkeen vielä kahvetkin lähtiäisiksi juodakseen.

Olipa muutamia emäntiä vaatemyttyineen käynyt pakinoilla ja antanut parasta mitä heillä oli hyväntahtoisuutensa osoitteeksi, jotta pastorilla ja lukkarilla nyt oli monioita juustoja kotiin tuliaisiksi viedä.

Siinä kun he lähtöä hankkivat, laitellen kirjoja ja muita kampsujaan kontteihin, tuli kirkonmies ja talonväki sekä monioita muitakin lähteviä tapaamaan ja heiltä jäähyväiset ottamaan.

"Hyvä tässä tulee matkailma", sanoi isäntä, akkunasta ulos silmäillen.

"Sekeessähän nyt ilma kyllä on", arveli emäntä, "vaan onpa täältä matka melkonen ylikinkeriin".

"Kuinkahan pitkälti sinne mahtanee tulla?" kysyi pastori.

"Onhan tästä taivalta", vastasi kirkonmies. "Lopulle yhdeksän neljännestä taitaa karttua."

"Ja pahoja maisemia", lisäsi isäntä.

"Tottapahan kuitenkin kulkemaan pääsee", arveli lukkari.

"Ka, mikäpähän niitä olisi kulkiessa!" vastasi isäntä. "Mutta on kuitenkin tottumattomalle vaikeata astella soita, jotka eivät ole kaikin paikoin porrastettukaan, ja missä ovat, niin ne portaat ovat pahanpäiväiset rämät, tuiki lahonneet ja kaitaiset."

"Onko venematkaa ollenkaan?" kysyi pastori.

"Ka olisihan sitä vähän", vastasi kirkonmies. "Polku kulkee Haukijärven sivu; vaan kun olisivat tähän päähän veneen toimittaneet, että sillä yli pääsisi, niin lyhenisihän se silloin vähän kävelymatka."

"Ka, miksipähän eivät olisi sinne venettä toimittaneet!" arveli Lehtolainen. "Kun he kerran tietävät pappia odottaa, niin tietenkin he ovat silloin pitäneet veneestäkin huolta, jott'ei pastorin tarvitseisi maata myöten kiertää."

Niin siinä tuumittaessa tulivat vihdoin kyytimiehet ja saivat kontit kirkonkirjoineen, nassakoineen kannettavikseen.

Lukkari otti kantaakseen messuvärkit ja pastorikin muisti sateenvarjonsa, ja sitten he hyvästeltyään ja kiiteltyään läksivät matkaan ja kyytimiehet neuvottuaan mistä polku lähtee vetämään antoivat pastorin ja lukkarin kulkea edellä ja astuivat itse jälissä. Ja väki kartanolla katseli heidän jälkeensä siihen asti, kunnes he laskeusivat läntistä Lehtovaaran rinnettä näkymättömiin.

Niin olivat nyt juhlavieraat poistuneet ja kinkerit loppuneet. Saattoi kulua kymmenkunta vuotta ennenkuin ne samaan taloon ehtivät uudestaan tulla.

Väkikin hajausi. Joukottain kulki kansaa monelle suunnalle, ja kontti kontin, mytty mytyn perästä katosi nyt porstuasta ja kartanolta, ja Lehtovaaran talossa oli taas rauhainen, hiljainen elämä.

ULOSOTTO.

I.

"Pääsinpä taas kuitiksi rahoistani. Eivät helise enää hopeat kukkarossa; eikähän noita tosin paljon siellä ollutkaan, vaan olisi niillä kuitenkin aina jotain vähän saanut, kun olisi saanut omiin tarpeisiin käyttää."

Näin puhui Murhelan nuorenlainen isäntä, Jaakko nimeltä, kylältä kotia palattuaan, ripustettuaan turkkinsa naulaan ja pirtin penkille istuttuaan.

Hänen nuori vaimonsa Eeva kolmen lapsensa kanssa tuli hänen lähelleen ja lapset kiipeilivät isänsä polvelle.

"Eikö sinulle tullut kylmä?" kyseli Eeva. "Kätesihän ovat kontassa."

"Eipä vielä siksikään", vastasi Jaakko tyyneesti käsiään hieroen, "vaikka järvellä kyllä kävi kylmänlainen viima. Mutta pakkaseenpa tuota jo on totuttu. Kun ei suurempia vastuksia olisi kuin pakkasia, niin eipä niistä kannattaisi puhuakaan."

"No, mitä kaikkea olet nyt toimittanut kylällä?"

"Kruununveron ensiksikin maksoin, ja sitten ajattelin kirkkoherralle maksut suorittaa, hänelle kun on entistäkin rästiä, vaan kun oli kunnallekin vanhoja maksuja suorittamatta, niin ottivat kunnan miehet kovalle, nähdessään minulla vähän rahaa, ja pakoittivat maksamaan, uhaten muuten panna ryöstöön saatavansa. Eihän minulla silloin muu auttanut kuin maksaa ainoat rahani, eivätkä sittenkään tulleet kunnanverot minun kohaltani umpeen."

"No, on se sekin laitosta se kuntahallitus! Sinne jos kuinka paljon maksetaan, ei koskaan tule kylläksi."

"Mitähän lieneekin hyötyä koko kuntahallituksesta, vaan kyllä sinne rahoja tarvitaan kunnan kassaan, ja sinne niitä hupenee kuin pohjattomaan säkkiin. Luulisi niitä sinne rahoja keräytyvän, kun kannetaan kohta enemmän kuin ruununveroja, vaan tyhjänäpä kuuluu kuitenkin kassa useimmiten olevan; ja kau'an saavat ne, joilla on jotakin sieltä saada, saataviaan odottaa."

"Etkö käynytkään kirkkoherran puheilla?"

"Kävin minä kuitenkin, vaikka hyvin iletti mennä, kun ei ollut, mitä maksuksi viedä. Selitin hänelle asiani ja sanoin, että kyllä olisin hänelle saatavansa maksanut, ellei niin huonosti olisi käynyt, että rahat kaikki veroihin hupenivat."

"Mitä sanoi kirkkoherra?"

"Eipä hän suinkaan hyvillään ollut. Sanoi hyvin rahan tarpeessa olevansa ja täytyvänsä panna hakemukseen kaikki rästinä olevat saatavansa ilman eroitusta; mainitsi kuitenkin, että vielä kerkeän kolmen tai neljän viikon kuluessa maksaa ennenkuin rästit joutuvat hakemukseen. Mutta mistäpä sen nyt rahan siihen asti saapi!"

"Vaikeahan se on sitä saada, kuin ei ole mistä ottaa. Eikö kuulu vielä parempia aikoja olevan tulossa?"

"Vielä mitä! Ei nyt rahoja ole liikkeessä, milloin tulleneekaan. Nekin, joita ennen rikkaiksi mainittiin, valittavat rahan vähyyttä."

"Eikö tukkitöitäkään enää kuulu?"

"Eipä ole heti tiedossa tukkitöitä, milloin tulleneekaan. Siihen taisi jäädä koko tukkihommat, kun viimmein näillä seuduin loppui. Kunpahan tulisikin tukkityötä, niin mikäpä hätä se silloin olisi! Silloin aina saisi rahaa jonkun vähän."

Lapset sillä välin, katsellen ja kuunnellen tarkasti isäänsä, kun tämä puheli, huusivat tuon tuostakin: "Isä, isä!" ja pyrkivät kukin syliin; vaan eiväthän ne sinne kaikki mahtuneet, jonka vuoksi hän, voidaksensa vapaammasti puhua, työnsi ne luotansa ja ojensi samalla vanhimmalle pojalleen ostamansa uuden kuva-aapisen.

"Kas tässä!" sanoi hän. "Tässä saat lukeaksesi kirjan, jonka olen tuonut pappilasta. Se on oikein kuvakirja. Meneppä tuonne toiseen päähän akkunan ääreen sitä katselemaan!"

Poika otti kirjan, kiitti ja meni, ja toiset lapset seurasivat heti muassa, rupesivat uteliaina kuvia katselemaan ja lehtiä selailemaan.

"Pitäkäähän varuin, ettei likau!" käski äiti ja sanoi sitten miehelleen leikillisesti: "No, olihan sinulla rahoja pappilassa käydessäsi, koska sieltä kirjan toit."

"Ka, olihan tuota sen verran toki", sanoi Jaakko, "kun sitä varten jo täältä lähteissäni panin erilleen viisikolmattapennisen. Sitä eivät kunnan miehet saaneet nähdäkään."

"Mutta kuuleppa! Mitenkä kävi sinulle Kylmälässä?"

"Sielläpä se tulikin pahin peli eteen. Kylmäläinen otti hyvin lujalle. Uudesta velasta ei ollut puhettakaan, sillä, kun minä en ollut entistä velkaani hänelle maksanut ja maksuaika oli jo sivu mennyt, oli hän pannut saatavansa hakemukseen."

"Hakemukseen! Kylläpä oli kovana."

"Niin, hän työnsi jo minulle kuvernöörin välipäätöksen."

"No, jopa nyt — — Aivanhan se häviö tulee meille. Etkö pyytänyt odottamaan kesään asti?"

"Pyysinhän minkä voin, vaan eipä siinä pyynnöt auttaneet. Hän sanoi, ettei asia viivyttelemällä parane. Siitä on muka vahinkoa sekä minulle että hänelle. Hän vaati paikalla maksua, taikka muutoin menee asia loppuun asti laillista tietä, eikä sitten kyllä hyvä seuraa."

"Kylläpä tuli nyt temppu eteen. Kuinka iso se onkaan nyt se velka?"

"Minun ymmärtääkseni sen ei pitäisi olla kuin alulla viidettäkymmentä markkaa, mutta se kuuluu kuitenkin tekevän nyt kuusikymmentä markkaa, sitä kun korot ja se välipäätöksen haku ovat isontaneet. Mutta se kuuluu vielä kovasti isonevan, ellen saa sitä kolmen viikon kuluessa maksetuksi."

"Mistä nyt siihenkin aiot rahoja saada?"

"Sano se, Eeva kulta! Enhän minä siinä asiassa osaa arvata sinne enkä tänne. Enhän minä niitä rahoja voi mitenkään kokoon saada, kun ei millään rahaa saa, kun ei saa työtä, eikä kalulla hintaa ole. Kyllä tämä on aikaa, kun ei talonpojan tavarasta mitään makseta, tai jos jotain maksettaisiinkin, niin eipä ole rahalla ottajaa."

"Huonosti ovat asiat. Milloinhan mahtaneekin aika parata?"

"Kuka tuon tiennee! Huononevan se vaan näyttää, eikä paranevan. Raha vaan katoamistaan katoaa pois, tietääpä sen, kun verot ja ulosteot puhtaassa rahassa maksetaan ja raha siten pois huilaa, vaan mistään ei mainittavaa sijaan tule. Voista tuota aina jotain vähän maksettaisiin, vaan sitäpä ei tässä paikkakunnassa kartu myötäväksi samoin kuin ei jyviäkään. Mutta aivan huonopa onkin hinta jyvillä, ja tervalla vielä huonompi. Eihän sitä viimme kesänä täällä tervasta maksettu seitsemää markkaa enempi tynnyriltä; ja siihen hintaan sitä kyllä ei meidän kannata ruveta ruukaamaan, kun kuitenkin pitäisi vierasta väkeä työssä pitää, jolle työpalkoista menisi enemmän kuin koko tervasta saisikaan. — Kyllähän Kylmäläinen kenties olisi ruvennut kesään asti odottamaan, jos minulla olisi isompi tervaruuki, mutta tiesihän se, ettei minun ruukillani monta tynnyriä kartu."

"Mikähän se oikeastaan lieneekin syynä siihen, että kaikenlainen kalu on niin huonossa hinnassa?"

"Totta sitä ei enää niin paljoa tarvita kuin ennen, tai jos tarvitaankin, niin sitä ulkomailla on niin paljon ja niin helppoa, jottei Suomen tavara enää mene kaupaksi kuin polkuhintaan. Pääsyy lienee kuitenkin rahan vähyys."

"Mikä sitten on syynä rahan vähyyteen? Ei suinkaan kaikki raha, mikä veroihin menee, maasta pois huilaa. Luulisihan sen jotenkuten takaisin palautuvan."

"Harvoinpa mitään palautuupi siitä, minkä ylöskantomiehet kerran pois vievät. Ei suinkaan sitä kyllä maksajien kukkaroon takaisin tule, minne huvenneekaan. Virkamiesten palkkaamiseksihan ne verorahat tarvitaan ja heidän palkoistaan ei tietääkseni ole hyötyä talonpojille."

"Mutta ei suinkaan heidän palkkarahansa kuitenkaan kaikki ulkomaille hupene?"

"Eiköhän mahtane isoin osa ulkomaille huveta! Sieltä he saavat vaatteensa, sieltä juomatavaransa, samppanjat, konjakit, viinit ja muut. Kyllä sitä ulkomaille paljon rahaa huilaa ei ainoastaan virkamiesten, vaan muittenkin käsistä. Sieltähän tuodaan kahvet, sokerit, suolat ja sen semmoiset, ja paljon rahaa on myös hukattu Venäjän jauhoihin, joita Suomeen kuuluu tuodun isot määrät, Venäjän raha kun nykyään on kovin halpaa. Sinne sitä on ulkomaille pitkin aikoja Suomen rahaa huvennut, eikä se sieltä rupea palautumaan, kun ei tervasta eikä muusta mainittavaa makseta. — Kun vaan kohoaisi tervan hinta, kun ruunun metsistä ruvettaisiin tukkeja myömään ja siis tulisi tukkitöitä, niin sittenhän tuota kyllä rupeaisi näillekin seuduin rahaa tulemaan, vaan ei ennen."

Jaakko, näin puhuttuaan, jäi vähäksi aikaa äänettömäksi ja istui penkillä etukumarassa miettiväisen näköisenä, lyhyellä piipullaan kotikasvulehtiä poltellen. Miettiväiseksi tuli emäntäkin, vaan vähän ajan äänettömyyden jälkeen tuli taas puhe maksuista kirkkoherralle ja Kylmäläiselle ja silloin sanoi Eeva: "Kuulehan Jaakko! Kyllä nyt on parasta, että käyt vielä kirkkoherran ja Kylmäläisen luona ja koetat saada lupaa, että saisit työllä tai tavaralla jotenkin velkasi maksaa, elleivät rupea odottamaan kesään asti."

"Tyhjää puhetta. Kylmäläinen sanoi tylysti, jott'ei hän huoli muusta kuin rahasta, vaikka jo lehmää hänelle tarjottelin."

"Älä nyt kuitenkaan lehmiä mene lupaamaan! Mistä sitten maitoa saataisiin ja millä se sitten joukko eläisi!"

"Mikäpä se muukaan neuvoksi tulee! Kylmäläinen käski kaikin mokomin puhdasta rahaa tuoda, vaan lupasi kuitenkin viimmein lehmiäkin ottaa, tarjoten ainoastaan kaksikymmentä markkaa lehmästä."

"Olipa hävytön kovin."

"Ei kyllä siihen hintaan lehmiämme anneta, tuli mikä tuli."

"Etkö tarjotellut verkkoja, astioita, kalaa, lintua tai muuta semmoista?"

"Koetinhan minä hänelle mainita yhtä ja toista; vaan eipä hänelle tuntunut mikään mieleen olevan, käski vaan rahaa tuoda."

"Se raha se on mieluista jos kenelle, Kylmäläiselle, jos muillekin. —
Eikö kirkkoherra ottaisi kaloja tai muuta?"

"Ka, hän kyllä mainitsi, jotta, kun olisi hyviä ja tuoreita kaloja, niin niitä kyllä saisi tuoda ja samoin mätiä. Myöskin lintuja ja kenties astioitakin lupasi hän ottaa, vaikka hän kyllä mieluimmin näkisi rahassa rästit maksettavan."

"Arvaahan sen. Mutta onpa kuitenkin hyvä, että nyt muullakin lailla saatat hänelle rästit suorittaa. Saat nyt ryhtyä astioita tekemään. Sen ohessa ruvetaan ahkerasti joka päivä kaloja jään alta pyytämään!"

"Sehän tässä tehtäväksi tulee. — Mutta minua kovin huolettaa velka Kylmäläiselle. Jos mitenkäpäin ajattelen, en vaan ymmärrä, mitenkä sen voin saada maksetuksi. Olisikohan tuo sittenkin paras, jos tuota niitä lehmiä — — —"

"Älä ajattelekaan sitä! Eivät jouda meiltä lehmät tuolle ahnaalle Kylmäläiselle. Odotahan vielä, eikö tuota jostakin onnistuisi rahaa saamaan! Kenties ei ennätäkään Kylmäläisen saaminen ryöstöön joutua ennen kesää."

"Voi toki! Hän kyllä siitä huolen pitää, että ennättää."

"No, älä kuitenkaan ole kovin huolissasi! Ehkä niitä vielä parempia aikojakin tulee."

Sen sanottuaan poistui emäntä, meni navettaan lehmiä lypsämään.

Sieltä kuului mölinää ja mylvinää. Kovasti ammoili Murhelan karja, jossa oli seitsemän päätä, sonni, neljä lypsävää ja yksi ummessa oleva lehmä sekä vasikka. Ne ammoivat kimakasti, päitään suoraksi oikoen, siten ikävöiden hoitajaansa.

Emännän astuessa sisään navettaan ne yhä mölisivät, vaan käänsivät heti päänsä tuliata kohti, ja näyttivät hyvilleen tulevan; hänen tulostaan, varsinkin Haluna, Kaunikki, Kyllikki ja Mielikki, jotka ikävöivät lypsäjää.

"Tulenhan minä, tulen. Älkää olko millännekään!" lohdutteli Eeva elukoita, taputteli niitä ja antoi ruokaa. Ja karja näyttikin tyyntyvän.

"Eihän teillä mitään hätää ole", puheli Eeva yhä. "Saattehan te ruokaa, jos kohta ette niin runsaasti kuin paremmissa taloissa. Vaan senpä tiedän että teillä on hellempi hoito. Minä teitä hyvin hoidan, kohtelen leppyisesti, ja te tunnettekin tarkkaan minun. Jos joskus teille toinen hoitaja tulee, niin tiedän vissiinkin, että te minua kaipaatte, muistelette ikävällä entistä hoitajaanne."

Niin sanoen kyykistyi hän Halunaa lypsämään. Se oli mieluinen työ tuo kyykyllään olo ja venyttää utareita, joista maitoa kiuluun tirskui. Kuinka olisi hupaista, jos hän sitä saisi häiritsemättä tehdä vielä monet monituiset kerrat!

Mutta saanevatko nuo armaat elukat, Haluna, Kaunikki, Kyllikki ja Mielikki, Murhelan navetassa olla edes kesään asti! Kenties Kylmäläinen ehtii ennen kesän tuloa lain voimalla ulosottaa saatavansa ja vallesmanni tulee Murhelaan huutokauppaa pitämään, jolloin kaikki lehmät velan maksuksi myydään. Tuota ei vielä tiedä, miten on käyvä, vaan alakuloiseksi menee mieli sitä ajatella. Oikeinpa tulivat vedet silmiin Eevalla, kun hän ajatteli, että hänen kenties vielä täytyisi luopua mieluisista elukoistaan. Monet kyyneleet kerkesivät hänellä valua ennenkuin sai lehmänsä lypsetyksi.

Kaikki työt navetassa toimitettuaan, vei hän maidon maitohuoneeseen sekä palasi sitten pirttiin.

Sillä välin oli isäntä käyttänyt hevosta pirtissä, apattanut ja juottanut sekä sitten talliin vienyt.

Emäntä tultuaan laittoi iltasen, pani pöydälle kuivaa leipää, suolamuikkuja ja särvintä. Se ei ollut mikään huono ateria, kun sattui olemaan puhdasta leipää ja särvintä. Tietämätöntä oli, kuinka kauan semmoista hyvää saattoi kestää. Kenties ennen pitkää oli iso puute ruuan suhteen tuleva.

Mutta hyvällä maulla syötiin kuitenkin iltanen, eikä isosti huolehdittu siitä, mitä huomispäivän varalle voitaisiin säästää.

Kun jälkityöt olivat toimitetut, puheltiin sitten vielä vähän aikaa, jolloin emäntä vieläkin huomautti Jaakkoa, että hänen oli uudestaan käyminen Kylmäläisen luona ja pyytäminen viivykkiä kaikin mokomin kesään asti. Sitten kävi Murhelan perhe nukkumaan.

II.

Muuanna päivänä Murhelan Jaakko, reslassa istuen, ajaa karautti ruunallaan kirkolle päin. Hän näytti olevan aika hyvällä mielellä, siinä kun hän reen perässä istui puettuna lämpöiseen lammasnahkaturkkiin ja kiirehti pienikasvuista hevostaan, joka, nyt kun oli hyvä ilma ja jonkunlainen keli, juosta hölkkäili sievästi.

Jaakko oli menossa asialle kirkolle päin, kirkkoherran ja Kylmäläisen puheille, ja toivoi asiansa onnistuvan, hänellä kun nyt oli jotakin, mitä maksuksi viedä. Olihan reessä kalaa, mätiä, lintua, astioita ja päälle päätteeksi muuan ketunnahka. Eilen oli hän nimittäin käpylauvasta saanut komean ketun. Olihan siis nyt syytä olla hyvällä mielellä, kun oli toivo saada maksut kirkkoherralle umpeen suoritetuiksi ja velka Kylmäläiselle lyhennetyksi, joka kenties, saadessaan vähänkään maksua, mahtaisi taipua odottamaan loppusummaa kesään asti.

Jaakko ehti viimmein pappilan kartanolle, nousi verkalleen ylös reestä, otti pois suitset hevosen suusta ja pani sille eteen vähäsen heiniä sekä lähti sitten, hitaasti astuen, ensiksi pirtissä käymään.

Siellä hän teki hyvän päivän, kyseli kuulumisia, ja tiedusteli sitten, mahtoikohan kirkkoherra kotona olla. Kotonahan sen sanottiin olevan.

"Mahtaisikkohan tuo tarvita astioita?" kysyi hän sitten.

"Mitä astioita teillä on?" kysyi vuorostaan muuan pappilan renki.

"Onpahan saavia, salkkaria, ämpäriä…"

"Ehkäpä tuo moniaan niistä ottaisi."

"Sitten on minulla kalaa, mätiä, lintua…"

"Niitä kyllä otetaan. Tarjotkaahan kirkkoherralle, niin kyllä ottaa, sillä kuuluupa hän vähin semmoista kyselleen."

"Mistä saitte ketun?" kysyi muuan renki, joka ulkoa tullessaan oli nähnyt Murhelaisen ketunnahkan.

"Sainpahan käpylauvasta", vastasi Jaakko.

"Hyvänlainen nahka näytti olevan. Kenelle aiotte kaupitella sitä?"

"Tuonne ajattelin Kylmäläiselle."

Vähän aikaa vielä istuttuaan ja puheltuaan lähti Jaakko verkkaisesti kartanon poikki astumaan päärakennusta kohti, meni keskikuistista sisälle porstuaan ja siellä väänteli tovin aikaa avainta, ennenkuin pääsi sisään kirkkoherran huoneeseen.

"Hyvää päivää!" sanoi hän ja meni kirkkoherralle kättä antamaan.

"Jumal' antakoon!" vastasi kirkkoherra kätellessään. "Mitä kuuluu?"

"Eipä sanottavia. Mitä Teille kuulunee."

"Eipä erityistä. — Käykää istumaan!"

Jaakko istahti. "Hyvänlainen on ilma nyt."

"Niinpä taitaa olla. On vähän lauhempi kuin on ollut talven kuluessa."

"On toki jo isosti lauhtunut ilma. Kyllä sitä onkin kylmää tänä talvena ollut."

"Pakkaistalvihan se on ollut."

"Jopa niin. — Tuota, minä tulin tuumille niistä rästeistä, jotka viimmein minun kohaltani auki jäivät."

"Vai niin. Mistä Te olettekaan?"