Kovalle ottaa

KOVALLE OTTAA

Kirj.

ESKO VIRTALA [EDVIN CALAMNIUS]

Porvoossa, Werner Söderström, 1890.

Lämpimän etelätuulen puhaltaessa vieri Kumpulan järvellä vähäisiä aaltoja Törmälän puoleista rantaa kohti ja loiskahteli rantakivejä vasten.

Törmälän rannasta oli työnnetty vesille vene, jossa istui Törmälän torpan isäntä Perttu vaimonsa Liisan ja pienen poikansa Jaakon kanssa. He olivat tulleet verkkoja laskemaan. Isäntä istui perässä, emäntä etuteljolla ja Jaakko yläällä keulan nokassa.

Perttu nosti verkkovasusta päällimmäisen verkon, jonka pään hän otti puikkarimesta erilleen ja kiinnitti muutamaan vanhaan verkkovaajaan vastarannassa. Sitten käski hän Liisan hiljalleen soudella suoraan selälle päin, ja sitä mukaa kuin vene eteni, päästi hän verkkoa järveen solumaan. Sitä tehdessään hän silloin tällöin vaihtoi jonkun sanan Liisan kanssa, joka reippaana ja hyvällä mielellä teki hänelle ennestään hyvin tavallista tehtävää ja useinkin loi tyytyväisen katseen mieheensä. He istuivat hyvin tyyneinä ja rauhallisina, vaan Liisa, hiukan vilkkaampi luonteeltaan, oli sekä liikkeissään että puheissaan Perttua liukkaampi. Jaakko sitä vastoin istui keulassa enimmästi sanaa sanomatta, hyvin vakaisena ympärilleen katsoen ja omissa mietteissään, kuuntelematta vanhempainsa keskustelua.

"Mahtaneekohan tuosta Jaakosta miestä tulla", arveli Liisa Pertulle, "kun sillä ei näytä olevan halua mitään oppia, kun se ei vähääkään välitä siitä, mitä muut tekevät, että sitten itsekin oppisi jotain tekemään!"

"Älä ole milläsikään Jaakon suhteen!" lausui Perttu. "Hänhän on vahvakasvuinen, hartiakas poika, josta kyllä aikoja myöten tulee hyvinkin vankka työmies."

"Mitäpä siitä, jos tuleekin vankka, kun ei osaa mitään tehdä!"

"No, hän kyllä kerkiää oppia vielä paljonkin siihen asti kuin hänen työtään tarvitaan."

"Siltä se taitaa näyttää, kun ei nytkään katsokaan edes, miten esimerkiksi verkkoja lasketaan — — — aivan tyyneenä ja mistään huolimatta katselee vaan kokonaan muualle!"

"Siitä ei toki saata päättää puoleen eikä toiseen, sillä hän on vielä aivan nuori. — Eipä ole Jaakko hätäpoika koskaan ollut. Muistanethan, kuinka hän vietäessään kirkolle kastettavaksi, kun sinä häntä pärevasussa kantelit, aivan levollisena makaili ja katseli kirkkain silmin taivaalle, eikä ollut millänsäkään, vaikka kuinka olisi vasu heilahtanut. Eipä hän edes silloinkaan äännähellyt, kun pappi häntä vedellä valeli ja antoi hänelle nimen. — Usko minua, että Jaakosta tulee mies, joka ei valita ensimmäisen vastuksen kohdatessa!"

"Jospa niinkin, vaan onhan tuo kuitenkin ikävä, ettei häntä saa mitään oppimaan. Eihän tuo näy koskaan oppivan edes selvästi sisältä lukemaan ja aapista hän tuskin osaa vielä ensi lehteäkään."

"Eipä ole Jaakko lukumieheksi luotukaan. Mahtanee tuo kuitenkin oppia sen verran, että kyhäypi rippikoulussa käymään."

"Onpahan arveluttavaa jo sekin. Hänellä on kyllä siksi ikää, että pitäisi hänellä jo katkismuskin olla päässä. Mutta ei hän opi muuta kuin päivät päästään Kumpulan Annin kanssa västäilemään."

"Antaahan heidän olla yhdessä, koska haluavat. Eivät he kuitenkaan toisilleen mitään pahaa tee. Ja Jaakolla on kyllä vielä ikää oppiakseen."

Perttu heitti ristikon veden pinnalle kelluilemaan ja Liisa pyöräytti toisapäin veneen sekä alkoi hiljalleen soutaa liputtaa ja Perttu rupesi huopaelemaan sekä ohjasi veneen taas rantaa kohti muutamien kymmenien sylien välimatkan päähän ensimmäisestä verkkojadasta.

Tuuli humisi vienosti ja aallot hiljalleen läikkyelivät ja mukavasti keikkuili vene laineilla, jotka vivahtivat tumman sinisiltä pitkin koko pienen Kumpulan järven selkää.

Olipa aika hyvä ilma ja mukavalta tuntui järvellä kelluilla ja katsella ympärilleen tuttuja seutuja, Kumpulan järveä lahtineen, niemineen, saarineen, metsäisine rantoineen ja korkeine törmineen. Järven eteläpuolella näkyy vanha Kumpulan talo, vähäinen ala peltoja ympärillään, verkalleen kohoavan mäen rinteessä jotenkin aukealla paikalla. Ainoastaan harvaa ja pientä metsää kasvaa talon likitienoilla, eikä paljon parempaa etempänäkään, sillä aikojen kuluessa on ennen muinoin vankka metsä isosti huonontonut ja suureksi osaksi hävinnyt tervanpolton ja hirsien myönnin sekä hauskan viljelemisen vuoksi. Järven pohjoispuolella aivan jyrkän törmän päällä näkyy Törmälän torppa, joka, vaikka onkin vaan torppa, näyttää yhtä talon tapaiselta kuin Kumpulakin. Se näyttää uudenlaisine tuparakennuksineen ja pienine vihantine peltotilkkuineen varsin mukavalta ja somalta tuolla yläällä mäen päällä vankan metsän keskellä, iänikuisten petäjien ja kuusien ympäröimänä.

Läheisiltä rannoilta kuului selvään tuulen omituinen pauhina puitten latvoissa, kuului myöskin pienen puron lirinä järven päässä ja etäältä sen varrelta karjain ammontaa ja kellojen kilinää, kun Kumpulan ja Törmälän karjat vaelsivat molemmin puolin puroa, ollen tulossa kotiapäin.

Kun Törmälän vene tuli rannan likelle, otti Perttu veneen pohjalta verkkovaajan, pystytti sen pohjaan sekä lähti siitä taas verkkojataa laskemaan.

Sillä välin oli myöskin Kumpulan rannasta työnnetty vesille vene ja Kumpulan Matti äitineen lähtenyt verkonlaskuun. He siirtyivät aina järven päähän ja puron suuhun päin samoin kuin Törmäläisetkin, joita he lähenivät lähenemistään; sillä kuta likemmäs puroa he tulivat, sitä kapeammaksi kävi järvi ja sitä lähemmäs tulivat molemmat veneet toisiaan. Kun naapurukset kumpikin puolellaan olivat saaneet monioita jatoja lasketuiksi, alkoivat he olla kuulomatkan päässä toisistaan.

Kun he olivat tervehtineet toisiaan ja ruvenneet kuulumisista ja ilmoista puhelemaan, sanoi muun muassa Perttu: "No, Matti, sinähän olet vasta kirkolta tullut. Etkö tiedä sieltä mitään uusia kertoa?"

"Enpä juuri mainittavaa muuta kuin että kuulutettiinhan tuolla jo kesäkinkerit," vastasi Matti.

"Vai jo kuulutettiin. No, milloinka ne tulevat?"

"Kahden viikon päästä tästä päivästä."

"Järvelässäkö ne pidetään?"

"Niin."

"Saapa mennä sitten sinne meidän Jaakkokin lukukykyään näyttämään!" tuumasi Törmälän Liisa leikillään.

"Entäs meidän Annimme, toinen hyvä!" arveli Kumpulan emäntä.

"No, parempi se on lukemaan kuin Jaakko vaikka onkin nuorempi."

"Eipä ole kehumista."

"Saatkin nyt, kuule Jaakko, kahden viikon kuluessa istua kirjan ääressä aamusta iltaan, jotta jotakin oppisit."

"Enkö saa purollakaan käydä?" kysyi Jaakko vakaisena.

"Et muuten kuin että luettavasi olet ensin hyvin hyväksi lukenut."

"Mitä siitä sitten tulee, jos ei kinkereissä sattuisi osaamaan?"

"Pappi moittii silloin."

"Eikö muuta!"

"No, onhan kylliksi häpeä, että kaikkein kuullen torutaan. Jos et vaan kinkereihin asti opi enemmän kuin nytkään osaat, niin vissiinkin sinua mainitaan kaikkein huonoimmaksi koko kylän lapsista."

"En minä sitten menekään koko kinkereihin."

"Sepä nyt nähdään! Sinun on täytymys mennä sinne, sillä jo viimekin kerralla sinua kaivattiin. Ja jos vaan nyt et hyvällä tule, niin tulee rättäri sinua noutamaan."

Jaakko istui vähän aikaa miettiväisenä ja totisena, ajatellen, mitenhän mahtanee hänelle käydä, vaan sitten hän yht'äkkiä, ajattelematta enää koko kinkereitä, kysyi: "Miksi ei Anni tullutkaan mukaan?"

"Kyllä se olisi tullut, vaan sitä ei otettu," vastasi Kumpulan emäntä.

"Miks'ei sitä otettu?"

"Se oli pahankurinen."

"Mitä se teki?"

"Ei totellut äitiään."

"Kuulehan Perttu!" puuttui puheeseen Liisa, kun oli sivumennen Kumpulan Oulumiesten matkasta mainittu.

"Meillä ei ole aikaa kau'an täällä viipyä, kun lehmät kohta tulevat kotia ja minun pitää joutua niitä lypsämään."

Niin sanottuaan hän alkoi kääntää venettä rantaa kohti.

Naapurukset hyvästelivät toisiaan ja veneet etenivät toisistaan.

Pertun huovatessa ja Liisan soutaa liputtaessa läheni Törmälän vene lähenemistään puron suuta.

Jaakko katseli alinomaa puroon päin, sillä hänellä oli täällä pieni vesimylly pyörimässä, ja kun vene tuli rannan likelle, teki hänellä mieli päästä myllynsä ääreen ja sen vuoksi hän sanoi: "Minäpä menenkin tästä maalle."

"Pysyhän paikoillasi!" varoitteli isä. "Kun sattuu, niin putoat vielä järveen."

"En minä putoa. Kyllä minä pääsen."

"Älä yritäkään nousta! Et sinä pääse kuitenkaan."

"Menen minä; en minä putoa," vakuutti yhä Jaakko ja yritti maalle hypätä.

"Etkö tottele!" ärjäsi silloin äiti ja tempasi poikansa pois keulasta sekä asetti keskelle venettä istumaan.

"Olisinhan minä päässyt putoamatta," intti yhä Jaakko.

"Etpähän olisi — ja jos olisitkin, niin pitää sinun kuitenkin tietää totella vanhempiasi."

Perttu laski verkkojadan puron suun eteen koko lahden yli ja siihenpä ne menivätkin kaikki jälillä olevat verkot.

Paluumatkalla, kun Perttu oli ruvennut uistelemaan, sattui niin hyvin, että isonlainen hauki kävi uistimeen ja Perttu sai sen suuritta vaikeuksitta veneeseen nostetuksi.

Kun saavuttiin rantaan, hyppäsi Jaakko, vaikka oli veneessä hyvin levollisena ja hätäilemättä istunut, ensimmäisenä maalle ja lähti muita odottamatta jouksujalassa jyrkän törmän päälle kiipeämään, jonne kaitainen polku nousi vanhan kuusi- ja mäntymetsän keskitse.

Perttu ja Liisa vetivät ensin veneen veneteloille niin ylös, ettei peräkään veteen koskenut, ja sitten lähti Liisa, jolla oli kiire lypsylle, kiireesti törmän päälle astumaan, vaan Perttu, vasta sitten kun oli veneestä tapin aukaissut sekä työntänyt kirveen varren hau'in kitasista läpi ja sen olalle ripustettuaan, lähti verkalleen jyrkänteen päälle nousemaan.

Törmän rinteessä olevan hetteen sivu tultuaan, kun torpan huoneukset ja pienet tilukset alkoivat tulla näkyviin, huomasi Liisa Törmälän pienen karjan jo olevan koossa tarhalla. Siellähän näkyivät kaikki kolme lehmää ja vasikkakin. Ne kai ikävöivät jo hoitajaa, koska niin ammoilivat.

Kotikartanolla tuli Eeva, Jaakon jälkeen lapsilaumasta vanhin, ja tämän nuorempi veli Iikka äitiään vastaan.

"Äiti, joutukaa lypsylle!" sanoi Eeva. "Lehmät ovat jo tulleet."

"Kyllä minä sen tiedän; näinhän ne jo vaaran päälle noustessani. Mutta vasta kai ne ovat mahtaneet koteutua?"

"Melkeinpä vasta. — Miksi olette näin kau'an viipyneet?"

"Enhän minä voinut ennen päästä, lapsikulta, eikähän tuota viivytty nyt enemmän aikaa kuin ennenkään verkonlaskussa käytäessä."

"Äiti, minulle lämmintä maitoa!" sanoi pikku Iikka ja piteli kiinni äitin hameen helmoista.

"Saathan sinä toki, kunhan olen lypsyllä käynyt."

"Menkäähän heti, äiti!"

"Älähän hätäile, lapsiparka! Menenhän minä, kun kerkiän. — Oletko sinä, Eeva, kantanut pirttiin puita?"

"Toin minä sen verran, että on niitä asiaksi asti," vastasi Eeva.

Törmälän emäntä pistäysi nyt pirttiin, lapset jälissään, lateli puita takkaan ja pisti ne palamaan sekä asetti sitten kattilan tulelle ja käski Eevan olla tulen ääressä sillä aikaa kun hän itse käypi lypsyllä.

Siinäpä samalla isäntäkin koteusi emännän lypsylle mennessä.

Liisa, pienen Iikan seuraamana, tultuaan kesannolle, sytytti tulen lastukasaan sekä syyteli siihen multaa päälle, jotta paremmin savuaisi. Ja kun karja tyytyväisenä seisoi suittusavun ääressä, hyväili hän lehmiään, mainitsi kutakin nimeltä sekä rupesi sitten niitä lypsämään.

Sillä välin oli Jaakko, malttamatta edes sisällä huoneissa käydä, rientänyt toista tietä taas alas rantaan purolle vesimyllynsä luo. Sinne viepi polku, jota myöten pääsee Kumpulaan, kun ei tahdo vesitse kulkea. Se polku oli Jaakolle hyvin tuttu, sillä usein oli hän sitä myöten kulkenut joko purolle tai Kumpulaan asti.

Jaakko istui puron rannalla myllynsä ääressä äänetönnä ja vakaisena, katsellen milloin nopeasti virtaavaa vettä ja sukkelasti pyörivää myllyä, jonka pienistä päresiivistä vesipisareita pärskyili, milloin kivikaloja, joita lukuisasti uiskenteli virrassa.

Hän kuuli puron lirinää, tuulen huminaa ja järven aaltojen loiskinaa, kuuli leivosen liverryksiä ja kä'en kukuntaa, jota kaikkea hän aina halulla oli kuunnellut; mutta nyt olivat hänen ajatuksensa kiintyneet vaan tuohon pieneen myllyyn.

Hän otti sen käsiinsä katsellakseen, oliko siinä vikoja, ja löi lujempaan kiinni muutaman siiven, joka oli irtautumaisillaan, sekä asetti sitten taas myllynsä paikoilleen pyörimään.

Silloinpa näkyi Kumpulan Anni astua tepastelevan puron toiselle rannalle.

Tämä kun ei uskaltanut puron yli tulla, vaikka se on hyvin kaitainen, hyppäsi Jaakko toiselle puolelle Annin luokse.

Vieretysten he sitten istuivat puron reunalla muutamalla isolla kivellä, katsellen veden kulkua ja myllyä ja kuunnellen pyörimisen pärinää. Jaakko otti taas myllyn käsiinsä ja näytteli sitä Annille ja Annilla teki hyvin mieli siihen koskea; jopa hän rupesi sitä tapailemaan oikealla kädellään. Sitä Jaakko ei suvainnut, sanoi vaan jäykkänä: "Et sinä saa tähän koskea."

"Miks'en?" kysyi Anni surullisena. "Mitä se siitä pilautuisi!"

"Toisinaan vielä lähtisivät siivet irti."

"Mitenpä ne minulla lähtisivät paremmin irti kuin sinullakaan! Koskethan tuohon itsekin."

"Mitäs minä!"

"Annahan kuitenkin minun vähänkään aikaa sitä käsissäni pidellä! Minä pitelen hyvin sievästi."

"Enkä anna."

"Sepä on sitten koko huono mylly, kun ei kestä kosketella!"

"Vai huono!" vastasi Jaakko ja asetti myllyn paikoilleen. "Niinkö uskallat sanoa! — — — Sinä et älyäkään, mikä on huono, jos vaan tämä on huono."

"Älyän minä niinkuin sinäkin ja vähän paremmastikin", väitteli Anni ja yritti koskea myllyyn sen pyöriessäkin.

Silloin otti Jaakko häntä kädestä kiinni ja sanoi: "Ei siihen saa koskea; kuulithan sen."

"Vähät minä sinun kiellostasi!" arveli Anni ja tempasi äkkiä toisella kädellään myllyn sijoiltaan, nostellen sitä siivistä. Mutta samalla irtausi yksi siipi, mylly putosi puroon ja lähti virran mukaan solumaan.

Silloin suuttui Jaakko ja tukisteli aikalailla Annia, sanoen: "Sinä sen mokoma — — — minun myllyni särit!" Sitten hän juoksi tavoittelemaan myllyään.

Anni rupesi itkeä nyyhkyttämään ja sanoi itkun välistä Jaakolle: "Sinä, sen häijynkurinen! Tiesinkö minä, että sinun myllyssäsi siivet niin löyhässä olisivat!"

"Niin, märyile nyt siinä!" huusi hänelle Jaakko. "Olisit totellut minua, niin olisit itkutta päässyt."

Samassa tuli saapuville Annin äiti, joka oli hakemassa tyttöään, sieppasi Annia kädestä kiinni ja sanoi Jaakolle, joka suurin silmin häntä katseli: "Miksi sinä Annia tukistit? Sanoppa se!"

"Anni särki myllyni", vastasi Jaakko tyyneesti.

"Enpähän", intti Anni itku silmissä. "Yksi siipihän siitä vaan irtausi."

"Niin, se siitä tuli", lausui Kumpulan emäntä, "kun luvatta tänne tulit. Tottelemattomuudesta on aina huono seuraus."

Sitten lähti hän, Annia taluttaen, Kumpulaan päin astumaan ja sanoi lähtiessään Jaakolle: "Muistahan sinä, Jaakko, vasta olla Annia kiusaamatta! Minä kun sanon äitillesi, mitä olet tehnyt, niin eipä sinun silloin hyvin käy."

Jaakko oli juuri löytänyt irtauneen myllyn siiven ja takonut sen uudestaan kiinni sekä pannut myllyn taas sijoilleen, kun hän huomasi äitinsä vieressään.

"Etkö tiedä tulla kotiin!"' sanoi äiti. "Miksi sinä luvatta tänne tulit?"

"Enhän minä ole mitään pahaa täällä tehnyt."

"Vaikkapa. Sinun pitää olla vanhemmillesi kuuliainen eikä aina tehdä oman pääsi mukaan. — Tuleppa nyt kauniisti kotia! Muuten saat piiskoja ja jäät iltasetta."

Näin sanottuaan lähti hän, taluttaen Jaakkoa, ettei se jäisi, kiireesti kotia astumaan.

Kun he ehtivät kotia, niin siellä olikin iltanen valmis. Törmälän perhe istahti tyytyväisellä mielellä pöytään, sillä eipä käynyt moittiminen ruu'an vähyyttä eikä huonoutta. Näin kesäisenä aikana sitä ruu'an puolesta kyllä jotenkin hyvin tultiin toimeen, eikä sitä juuri parempaakaan haluttanut, kun ei oltu ennestäänkään paremmille päiville totuttu.

Aterian jälkeen Törmäläiset, hetkisen aikaa valvottuaan ja jotakin pientä toimitettuaan, paneusivat rauhallisina levolle, isäntä ja emäntä sänkyyn, vaan lapset lattialle levitettyjen olkien päälle.

II.

Oli lämmin ja tyyni kesäilta ja rasvatyyneenä välkkyili Kumpulan järvi ja kimalteli kauniisti auringon säteitten loisteesta.

Törmälästä ja Kumpulasta oli tultu nuotalle, oltiin yhteisellä nuotalla muikkuja saamassa.

Rinnakkain kelluilivat veden pinnalla veneet, toisessa Törmälän isäntä ja emäntä, toisessa Kumpulan isäntä, Antti ja hänen poikansa Matti. Yhden apajan olivat he jo vetäneet, vaan vähän olivat he siitä muikkuja saaneet, monioita vaan vasun pohjalle.

He tähystelivät ympärilleen, eikö näkyisi taas muikkujen liikettä missään ja toivottelivat, että pääsisivät kohta isompaa parvea potkemaan, josta lähtisi muikkuja asiaksi asti. Mutta eipä niitä heti alkanut ilmaantua apajavesille. Moniaat siian hietut vaan siellä värettä pitivät ja ahvenlaumat iloisesti porahtelivat, sirahtipa toisinaan parvi husuja ja hotteja.

Muikkuparvea vuottaessaan joutivat nuottamiehet yhtä ja toista juttelemaan.

"No, tällä viikolla se on ollut hyvänlainen heinäilma", tuumaili Perttu.

"Eipä tosiaankaan käy ilmaa moittiminen", vastasi Kumpulan Antti. "Joka vaan lienee ahkerasti heinänteossa ollut, niin kyllä kai se on heinää saanut. Meillä paljon myöhästyi heinänteko, kun Oulumatkalla viivyttiin."

"Sehän se monellekin viivykkiä tekee. Vaan eihän tuota teillä kuitenkaan olla aivan jälillä muista".

"No ei; onhan tuota siksikin keretty; vaan jos ei meiltä olisi Oulussa käyty, niin alkaisippa heinänteko jo olla loppunut."

"Eipä tuo kuulu Aholassakaan vielä loppuneen", sanoi Matti, "vaikka siellä ei suinkaan tervaruukki mitään viivykkiä tee."

"Sielläpä onkin enemmän niittyjä kuin meillä."

"No, millä mielellä se Anni nyt on kinkerimatkan jälkeen?" kysyi Liisa Kumpulaisilta.

"Ka, eipä hän ole millänsäkään, on niinkuin ennenkin", vastasi Kumpulan isäntä, "vaikka kyllähän hänellä olisi syytä olla pahoillaan kinkereillä saatujen muistutusten johdosta."

"Meidän Jaakollammehan siellä kävi paljon huonommasti kuin Annilla, mutta ei hän kuitenkaan siitä mitään välitä."

"Mitäpähän asia paranisikaan pahoilemisella!" sanoi Perttu. "Eihän tapahtunut kuitenkaan enää tapahtumattomaksi tule."

"Mitenkä sillä Jaakolla kävikään luku kinkereillä?" kysyi Matti. "Minä en sattunut olemaan siinä lähellä, kun häntä luetettiin, jotta olisin kuullut."

"Ensiksikin se luki hyvin huonosti sisältä", selitti Liisa, "tavaili yhtäkin sanaa monta kertaa ja sittenkin sanoi sen väärin, eikä sillä ulkolukukaan paremmasti mennyt. Eipä tiennyt edes, miten kolmas käsky kuuluu, eikä osannut Isä meidän rukoustakaan. — — — Mikä sen lieneekin tuon pojan siltä kertaa niin tyhmäksi tehnyt! Onhan tuo ennen toki Isä meidän ja käskysanat osannut, vaikkei hän olekaan mikään hyvä lukumies. — — — Papin edessä hän seisoi niin tietämätönnä, että minua oikein hävetti. Oli se sekin vastaus, jonka hän papille antoi, kun tämä kysyi häneltä, ketä siinä Isä meidän rukouksessa rukoillaan, kuka se on se isämme! Ajatelkaapa, että Jaakko vastasi siihen kysymykseen: Aatami!"

"Olipa se tosiaan koko vastaus!"

"Jopa niin. Semmoista lukumiehen kykyä meidän Jaakkomme näytti jo ensi kinkereillä ja näyttänee samanlaista vastakin."

"Näyttäköönpä jos tahansa!" tuumasi Perttu. "Eihän häntä liene sillä mielellä tähän maailmaan tehtykään, että hänestä mikään pappi tarvitseisi tulla."

Kumpulan isäntä muisteli, mitä Kuuselan isäntä oli kertonut Oulumatkalta palattuaan pojastaan mainitessaan, ja sanoi: "Kuuselan Kallehan kuuluu vallan hyvin toimeen tulevan rantamailla. Sillä on kolmatta sataa markkaa palkkaa vuodessa paitsi ruokaa, joka kuuluukin olevan hyvää, eikä työ kuulu suinkaan rasittavata olevan."

"Onko se renkinä vai minä?" kysyi Perttu.

"Renkinähän se kuuluu olevan, vieläpä rikkaassa talossa."

"Vai niin; vai sai se Kalle niin hyvän paikan. Se samanen mieshän katsottiin täällä jotenkin mitättömäksi työmieheksi, eikä hän suinkaan ollut mikään etevä järjenkään puolesta."

"Eipä ollut ja lieneekö parempi nytkään! Se on niin sattunut hänelle, että hän semmoisen paikan on saanut."

"Niinpä niin, Monestihan ihan sattumuksesta toiselle käy paremmasti kuin toiselle, vaikka molemmat ovat yhtäläisillä lahjoilla varustetut. Sitä paitsihan rantamailla yleensä rahan saanti paremmin onnistuu kuin täällä, siellä kun on enemmän rikkaita ja vilkkaampi liike. — On tämä köyhänlaista perukkaa, jossa me asumme. Täällä ei rikastu, vaikka kuinka ahkerasti tahansa koettaisi työtä tehdä."

"Kunpahan pysyisi entiselläänkään. Mutta se on pahempikin asia, kun täällä köyhtyy köyhtymistään."

"Ameriikkaanko täytynee joka miehen lähteä!" arveli Matti.

"Ei lähdetä vielä Ameriikkaan", vastasi Liisa. "Täytyy sitä sielläkin ruokansa edestä työtä tehdä."

"No, teillä sitä ei tainnut isoa tervaruukkia ollakaan?" kysyi Anni Pertulta, "koska hauta niin väleen paloi?"

"Eipä ollut — — — sen verran vaan että omiksi tarpeiksi — — —. Juurikoitapa me vaan poltimmekin — — —" vastasi Perttu.

Jopa näkyi rannan puolella muikkuparvi, pistihe hienosti veden kalvossa, ja silloin nuottamiehet heti kääntivät veneensä sitä kohti ja rupesivat sitä nuotallaan kiertämään.

Se oli isonlainen parvi, jonka he olivat saaneet kierrokseen, ja siitä kyllä kannatti olla hyvillään. Muutenkaan ei suuresti tuntunut mieltä huolettavan, vaikk'eivät asiat kotona olleetkaan kaikin puolin kehuttavat. Olihan kuitenkin oma koti, jossa vallitsi sopu ja rauha ja jossa tähän asti oli elelty, kunnialla suoriutumalla kaikista vastuksista — — — tottapahan eteenkinpäin jotenkuten toimeen tullaan ja eletään päivästä toiseen.

Olihan tosin haittaa sääskistä ja mäkäröistä, jotka suurissa parvissa ympärillä surisivat, tunkeutuivat jos mihin paikkaan ihoa puremaan ja lentivät silmiin ja korviin; vaan eiväthän ne semmoiset vastukset toki voineet poistaa tunteitten rauhallisuutta ja tyytyväistä mieltä.

Illan tyyneessä kuului sekä läheltä että kaukaa ääniä, jotka tosin olivat ennestään hyvin tutut, vaan yhtäkaikki somat kuunnella. Etäällä metsän sisällä kukahteli käki ja kauniisti vastasi metsästä kaiku sen ääneen. Monet illat oli se kukkunut, vaan nytpä alkoi sen kukunta-aika kohta lopussa olla. Järven päästä kuului puron lirinää, lammasten määkyntää, karjain ammontaa, hevosen hirnuntaa ja kellojen kilinää.

Enin näytti Liisa ympärilleen katsastavan; toiset olivat enemmän työhönsä kiintyneet. Hän antoi katseensa kiitää yli rasvatyyneen järven pinnan kotirannalle ja sen korkeata törmää ylös pieneen, mutta armaaseen ja mieluiseen kotiinsa, jossa lapset varmaankin jo ikävöivät vanhempiaan ja kenties jo iltasta kaipasivat. Karjan ammonta alkoi yhä likempää kuulua ja mahdollista oli siis, että lehmät ehtivät kotia ennen häntä. Kunpa olisi Jaakolla sen verran kuntoa, että laittaisi niille hyvän suittusavun, jotta ne saisivat olla rauhassa syöpäläisiltä — — —!

Keskeytyivät ne vähän mietteet, kun Perttu käski ruveta tarpomaan ja Liisa sekä Matti alkoivat porkillaan vettä porskutella. Kun Kumpulan isäntä nosti nuotan perän kaloineen veneeseen ja vasun päällä solmun aukaisi, niin solahtipa silloin siihen komeita emämuikkuja vasu melkein täyteen.

Kun ei apajavesillä enää ruvennut muuta parvea näkymään ja kohta muutamia pilviä kohosi läntiselle ja pohjoiselle taivaan rannalle ja järvellä vähäinen tuulen väre alkoi käydä, niin eipä ollut nuottamiehillä enää mitään tekemistä järvellä, ja sen vuoksi he lähtivät kohti Kumpulan rantaa soutamaan ja sinne tultuaan nostivat nuotan uluille.

Rannassa jaettiin saalis tasan Kumpulaisten ja Törmäläisten välillä ja pantiin kontteihin. Sitten erottiin. Antti ja Matti, kummallakin kontti selässään, lähtivät rantapolkua myöten Kumpulaan astumaan; Perttu ja Liisa taas soutivat takaisin järven poikki ja nousivat sitten jyrkkää kotitörmää ylös.

Kotikartanolla tapasivat he ensiksi Jaakon, joka siellä seisoi haaralla reisin ja vakaisena ympärilleen katseli, vaan pian juoksivat porstuasta äitiään vastaan myöskin pieni Eeva ja Iikka ja ottivat käsin kiinni äitin hameen liepeistä.

"Hyvinkö lähti muikkuja?" kysyi Jaakko.

"Lähtipä noita siksikin", vastasi Perttu. — "Mitä sinä täällä seisoa töllistelet?"

"Ilman… tässä katselen, kuinka auringon lasku on ihmeen korea. Ei se aina noin korea ole. Katsokaapa tekin, isä!"

Perttukin seisahtui ja katsahti ympärilleen, katseli järven kimaltelevia vesiä tuolla alaalla törmän alla, katseli metsäisiä rantoja ja Kumpulan yksinäistä taloa sekä moninaisia maisemia sen takana. Missä näki silmä korkeita vaaroja ja vuoren huippuja, hietaharjuja ja palokankaita, missä korpia, soita, rämeitä ja vihantia laaksoja, missä järviä, lampia, jokia ja virtoja jyrkkine törmineen. Tuolla kaukaisen vaaran huipulla näkyi vihanta talon paikka; tuolla korvessa nousi sakea tervahaudan savu; tuolla luoteessa etäisen kukkulan männikön takaa ruskotti kauniisti laskeva aurinko.

"Kylläpä on kaunis iltarusko!" tuumasi hän Liisalle.

"Se merkitsee lämmintä", arveli Liisa ja meni sisälle Eevan ja Iikan seuraamana.

Perttukin astui sinne kohta jälestä ja heitti mennessään kontin kaloineen porstuaan.

Mutta Jaakko jäi yhä pihalle ja katseli järvelle ja Kumpulaan päin. Jyrkkää törmää alaspäin katsoessaan hän muisti kuinka hän usein talvella oli suksilla mennä sujauttanut sitä alas, vähääkään pelkäämättä. Olipa hän kerrankin talvipakkasessa muutamia vuosia sitten ihan paitasillaan laskea hurautellut siitä suksilla. Se oli ollut huimaavaa vauhtia; vaan kylläpä olikin viima kasvoihin ja korviin tuntunut! Aivan puolipalelluksissa, kasvot ja jäsenet sinisinä kylmästä, oli hän mäen laskusta palannut.

Liisa palasi takaisin tuvasta ja lähti lypsylle.

"Mene sisälle poikaparka!" sanoi hän mennessään Jaakolle. "Mitä sinä täällä — — —! Mene muikkuja puhkomaan!"

Sitten hän meni tarhalle, jonne jo karja oli kokoontunut Jaakon tekemän suittusavun ääreen, hyväeli ja taputteli lehmiään ja kyykistyi ensiksi venyttämään Kaunikin utareita, joista tirskutteli maitoa lypsinkiuluun.

Siinä lypsäessään jouti hän kaikenlaista ajattelemaan ja miettimään. Erittäinkin oli koti hänen ajatuksensa esine. Kun siinä ei ole varaa piikaa eikä muuta palkollista pitää, täytyy hänen itsensä toimittaa niin hyvin piian kuin emännän työt. Eihän sitä tosin niin pienessä paikassa kuin Törmälässä ole työtä niin paljon kuin isossa talossa, vaan on sitä kuitenkin niin paljon kuin vaan kerkiää tehdä. Onpa sitä varsinkin silloin ennättämistä, kun on nuotalla tai verkon laskussa käynti; silloin useinkaan ei ehdi oikeassa ajassa lypsylle. Eihän sitä ennätä kunnollisesti kaikkea tehdä, mitä pitäisi; useinkin tulee jotain laiminlyödyksi. Eiväthän ne lapsetkaan tule hoidetuiksi aivan niinkuin pitäisi, eikä heidän askeleitaan tarkkaan valvotuksi ja kaikkia tarpeita tyydytetyksi. Näin kesäisenä aikana ne kyllä eivät erityisiä puutteita kärsi, vaan talvella pahemminkin. Onpa tekemistä niitä ruu'assa ja vaatteissa pitää ja sitten on vielä alituisena huolena niitten kasvattaminen, kuinka ne oppisivat lukemaan ja työtä tekemään ja välttyisivät pahuuden tielle joutumasta. Mutta kaikki tuohan on niinkuin Jumala on sen asettanut. Eikähän tuota niin nurkumisen syytä olekaan, vaikka ihminen usein tahtoo ajatella tilansa pahemmaksi kuin se onkaan ja siitä syyttää Jumalaa. Päinvastoin on paremminkin syytä kiittää Jumalaa, että asiat ovat silläkään kannalla kuin ne nyt ovat, että on oma rauhaisa koti ja perhe, jonka edestä kannattaa elää. Monella ei ole niinkään asiat.

"Antavatpa nuo lehmät vielä hyvänlaisesti maitoa", ajatteli Liisa Kaunikin lypsettyään ja siirryttyään toisen lehmän ääreen. "Kunhan saanee maitoa aina muulloinkin sen verran kuin tähän aikaan, niin kyllähän sitä sitten toimeen tullaan ja lapseni voivat hyvin. Mutta tuleepa se vielä aika, että maito käypi vähäksi monille suille, kun lehmät rupeavat huonommasti lypsämään ja syöjiä alkanee lisääntyä."

Siitäpä hän taas johtui ajattelemaan perheen kohtaloa tulevaisuudessa. Kun lapset kasvavat ja uusia tulee lisää, niin eihän niitä kaikkia voi kotona elättää. Täytyy lähettää joku tai jotkut muualle ruokansa ansaitsemaan, vaikka tuntuukin ikävältä ajatella eroa lapsistaan. Jaakko se ensiksikin tulee pois kotoa lähettäväksi, kun sille vaan rupeaa ikää karttumaan, muualta työtä hakemaan; onhan se tie avoinna kotitalon kynnykseltä joka suunnalle ja työtä kyllä löytyy, kun vaan lienee miehestä työntekiäksi. Mutta ensiksi pitää Jaakon kuitenkin koto seurakunnassa rippikoulu läpikäydä, sillä muualla hänellä saattaisi koulu jäädä käymättä, kun ei olisi kukaan omainen siitä muistuttamassa. Sepä se kuitenkin huolettaa, mahtaakohan tuo poika koskaan sen verran kirjain sisällystä päähänsä saada, että pääsisi ripille. Kunhan siitä tulisi kelvollinen mies tuosta Jaakosta! Tuntuisippa ikävältä ajatella, jos joutuisi pahoille jälille.

Kun Liisa oli viimeisenkin lehmänsä, Tiistikin, lypsänyt, palasi hän kotiin ja veisi maidon tupaan, joka käytettiin myöskin maitokamarina, ja siivitti siellä maidon ja sovitteli pyttyihin.

Perttu ja Jaakko puhkoivat par'aikaa muikkuja, vaan kun Liisa oli töistään päässyt ja iltasen laittanut, menivät he kaikki ruu'alle ja tulivat sitten uudestaan, Liisakin muassa, muikkuja puhkomaan. Ja kun se työ oli tehty, oli jo puolen yön aika, jolloin he vasta levolle pääsivät. Sitä ennen olivat kuitenkin pienemmät lapset jo nukkumaan menneet.

III.

Olipa kulunut lähes kymmenkunta vuotta.

Törmälässä ja Kumpulassa elettiin niinkuin ennenkin, yhtä hiljaisesti ja yhtä rauhallisesti, ja tehtiin työtä niinkuin ennenkin. Mitään suuria muutoksia ei ollut tapahtunut, ainoastaan semmoisia vaan, jotka olivat ajan kulusta välttämättömiä seurauksia. Lapset nimittäin olivat isosti kasvaneet ja useita uusia oli tullut lisää ja sitä mukaa olivat isännät ja emännät vanhentuneet. Kumpulan isännällä ja emännällä olivat jo hiukset harmaantuneet ja ruumiinvoimat vähentyneet. Perttu ja Liisa sitä vastoin olivat vielä hyvissä voimissa ja työkyky oli heillä ennallaan.

Varallisuus ei ollut kummassakaan talossa enentynyt; paremmin se oli hiukan vähentynyt, sillä raha-aika oli huonontunut. Mutta eipä sitä kuitenkaan tarvittu nälkää isosti kärsiä, vaikka monet terveet ruokahaluiset lapset paljon ruokaa tarvitsivat.

Annista ja Eevasta oli tullut melkein täysikasvuisia tyttöjä, jotka kykenivät auttamaan äitejään talouden toimissa. Siitä olikin Törmälän Liisa hyvillään, kun hänen ei enää itsensä tarvinnut joka paikassa juosta, vaan saattoi monet työt uskoa tyttärensä huostaan.

Eeva oli jo viime vuonna rippikoulun läpikäynyt ja Anni oli siellä parast'aikaa. Mutta Jaakko, josta oli kasvanut vahvaruumiinen, vankkakätinen ja hartiakas nuorukainen, ei ollut Annia etemmäs päässyt, vaikka oli kolmatta vuotta sitten rippikoulunsa alottanut. Hän oli nyt siis Annin koulukumppani.

Niinkuin äitinsä oli aavistanut, oli Jaakolla aina koulussa huonosti käynyt, niin ettei hänestä näyttänyt koskaan valmista tulevan; eikä hänen edistyksensä parannut, vaikka kuinka paljon tahansa olisi muistutellut. Äiti päivitteli useinkin, että poikansa kulutti vaan kovasti evästä eikä sittenkään oppinut paljon mitään. Olipa tällä monestikin eväs kesken loppunut, jotta oli täytynyt joko lainata toisilta, kun sattui saamaan, tai paastota.

Niinpä kävi nytkin, kun Jaakko vietti viimeistä viikkoaan rippikoulussa, että eväs loppui kesken. Kyllähän äiti oli pannut hänen konttiinsa aivan tarpeeksi ja vielä muistuttanut häntä ensi päivistä alkaen olemaan tarkka evään suhteen eikä syömään enempi kuin mitä juuri tarvitsi nälän sammuttamiseksi. Mutta eipä hän ollut tullut neuvoa tarkoin seuranneeksi, vaan oli kohta alussa syönyt minkä jaksoi, ja sen vuoksi oli kolmen päivän kuluttua voirasia ihan tyhjä, eikä Juhannuksen aattona ollut eväistä leivän muruakaan jälillä.

Kun Jaakko tapasi Kumpulan Annin, pyysi hän tältä evästä lainaksi, ja vakuutti, että hänen kotoaan kyllä sijaan annettaisiin. Mutta Annipa sanoi omatkin eväänsä vast'ikään loppuneen. Jaakko puhutteli sitten muitakin kotokylänsä koululaisia, vaan eipä onnistunut hänen asiansa sittenkään.

Viimein sai, hän Annilta lainaksi kolmekymmentä penniä ja kun hänellä oli itselläänkin saman verran, paitsi yhtä markkaa rippirahaa varten, kävi hän ruustinnalta vähäsen särvintä ja kuivaa leipää ostamassa ja antoi sitten osan Annillekin.

Kun kaikki rippikoululaiset, niin pojat kuin tytöt, olivat kokoontuneet pappilan isoon pirttiin lopullista tutkintoa varten, ja kutakin erikseen luetettiin, niin Jaakko, kun hän huudettiin esille, osasi niin huonosti, että eipä oltu häntä vähällä hyväksyä tälläkään kerralla, vaan hyväksyttiin kuitenkin muistutuksella. Annillakaan ei luku loistavasti käynyt, vaan kuitenkin paremmasti kuin Jaakolla, ja hän hyväksyttiin erityisettä muistutuksetta.

Juhannuspäivänä, kun luonto oli ikäänkuin juhlapukuun puettu, kun puut ja kaikki kasvit olivat kauneimmallaan, kun metsästä levisi mitä miellyttävin tuoksu, kun aurinko loisti kirkkaimmallaan, seisoi monta kymmentä nuorukaista, niin poikia kuin tyttöjä, juhlavaatteisiin puettuina kirkossa Herran armopöydän edessä, kuunnellen opettajansa neuvoja ja kysymyksiä ja tehden monta kaunista lupausta, tunnustaen uskonsa ja sitoutuen vaeltamaan läpi elämän Jumalan sanan mukaan ja luottamuksessa Häneen.

Näkyipä oppilaitten kasvoistakin, että hetki oli juhlallinen ja tärkeä; ja papin sanat vaikuttivat niin, että useimmat oppilaat eivät voineet pidättää kyyneleitään, vaan itkivät ääneen.

Jaakko totisena katseli vuoroon kohti kirkon valkeata kattoa tai valkeita seiniä ja vaalean sinisiä nurkkia ja pylväitä, vuoroon alttaritauluja, vuoroon pappia ja sen valkeata messupaitaa koristuksineen, vuoroon kumppaneitaan. Sattuipa hänellä katse Anniinkin, joka nyt hänen mielestään näytti entistä sievemmältä somassa puvussaan. Se näkyi liinasella silmiään pyhkivän ja ääneen itkevän.

Silloin kun hetki oli liikuttavin, kun ylt'ympäriinsä kuuluivat kovimmat nyyhkytykset, silloin vierähti Jaakonkin silmistä kyyneleitä ja hän tunsi sydämmensä erinomaisesti lämmenneen, tunsi, kuinka hetken ylevyys oli ikäänkuin kohottanut hänen ajatuksensa ja saattanut ne Jumalaa lähemmäksi, ja hän toivoi hartaasti aina voivansa elää niin, ettei pahoittaisi Jumalaa eikä ihmisiä. Tosinhan ei ihminen tässä elämässä koskaan voi tulla täydellisesti hyväksi, mutta hänen tulee kuitenkin pyrkiä aina paremmaksi ja paremmaksi.

Niin hyvin Jaakon kuin Annin vanhemmat olivat näkemässä tätä pyhää toimitusta, jolloin nämä heidän lapsensa ensi kerran laskettiin Herran Ehtoolliselle, ja toimituksen loputtua he yhdessä matkueessa palasivat kotia.

* * * * *

Kumpulasta oltiin hankkeissa Ouluun lähteä tervoja soutamaan, joita talon pitkään tervaveneeseen jo oli lastattu täysi lasti, kolmatta kymmentä tynnyriä.

Törmälän Jaakolla oli homma lähteä samaan matkaan. Siihen päätökseen hän oli tullut neuvottelujen jälkeen vamhempainsa kanssa, että hänen oli parasta mennä alapuoleen työtä hakemaan. Eihän se käynyt laatuun kaiken ikänsä kotonakaan olla ja kuluttaa vanhempainsa muutenkin niukkoja varoja, kun ei kuitenkaan hänen työnsä rikastuttanut kotia; eikähän sitä niin pienellä tilalla kuin Törmälässä tarvittu monen miehen työvoimia.

Parastahan siis oli koettaa saada jostain tulokasta työtä. Ja alapuolessahan nuo monetkin täältä lähteneet miehet, niinkuin Kuuselan Kalle, Hietalan Heikki ja Rantalan Aappo, kuuluivat hyviä työpaikkoja saaneen, niin että toisinaan lähettelivät kotopuoleensa rahojakin. Saattaisihan yhtä hyvin hänenkin onnistua tuotteliasta työtä saada. Saihan tuota ainakin koettaa.

Oli monenlaista puuhaa ennen matkalle lähtöä venettä kuntoon laitettaessa ja muussa. Hommattiin eväitä ja kapineita veneeseen, tuumattiin matkasta ja ostoksista ja moneenkin kertaan kaupunkiasioista puheltiin.

Jaakon omaisilla oli paljonkin sanottavaa kohta eroavalle pojalleen, jonka lähtöä he olivat tulleet tänne Kumpulaan katsomaan, vaan sittenkin jäivät suurimmaksi osaksi ääneen lausumatta ne kaipuun tunteet, jotka olivat seurauksena siitä, että yksi jäsen oli eroava perheestä. Ne olivat enimmästi vaan hyviä neuvoja ne sanat, joita Jaakko sai kuulla omaisiltaan, äitiltään olletikin, joka äitillisessä rakkaudessa vielä viime hetkessä muistutti poikaansa kaikissa elämän vaiheissa pitämään muistissa niitä opetuksia, joita oli saanut kotona ja koulussa, muistutti, minne tahansa tulisikin, aina rehellisesti ja ahkerasti työtä tekemään, eikä koskaan viekkautta harjoittamaan, vaan ajattelemaan, että Jumala kaikki näkee, niin työt kuin ajatukset. Paljon on viettelyksiä tarjona maailmassa, paljon löytyy pahuutta ja huonoja tovereita; niitä pitäisi hänen kaikin mokomin karttaa.

Erittäin varoitti Liisa Jaakkoa olemaan tottelevainen ja kuuliainen niitä kohtaan, joiden palvelukseen tulisi, ja ottamaan huomioon viisaampien neuvoja, jospa niitä ei aina voinut ymmärtääkään. Sillä huolettihan se vähän, miten Jaakko muitten ihmisten luona suoriutuisi kaikissa töissään, kun kotonakin monesti antoi aihetta muistutuksiin ja useinkin teki aivan oman päänsä mukaan.

Jos kenenkään, niin ainakin äitin asia oli huolehtia lapsensa parasta. Se ajatushan alinomaa on äitin sydämmellä, että lapsista tulisi kunnollisia ihmisiä.

Pertulla oli paljon vähemmin sanomista kuin Liisalla, eikähän hänellä olisi ollutkaan paljon muuta puhumista kuin mitä Liisa jo oli ennättänyt sanoa. Hän siis osaksi uudisti Liisan antamat neuvot sekä luetteli niitä paikkoja, joissa luuli Jaakon työhön pääsevän, ja arveli, että tämä kyllä, jolla oli vahvempi ja kestävämpi ruumis ja enemmän voimia kuin monella aikuisellaan, vetäisi vertoja alapuolen työmiehille, vaikka ei tunnekaan kaikkia nykyajan uusia työtapoja. Mahtaneehan sitä ahkerasti harjoittelemalla tottua oudompiinkin töihin.

Tietysti toivoivat kaikki omaiset, että Jaakko tuon tuostakin antaisi kirjeitten kautta tietoja itsestään ja olostaan. Sillä keinoinhan sitä ei kuitenkaan oltaisi aivan erillään toisistaan.

Jaakko ei monta sanaa tuhlannut omaistensa ystävällisen puhuttelun vastaukseksi, mutta sitä enemmän hän ajatteli ja tunsi mielensä liikutetuksi. Hänelle tulivat nyt elävästi mieleen ne ajat, jotka hän oli viettänyt kotonaan ja kotikylässään ja niitä hän kaipuulla muisteli. Hän ei ollut mielessään koskaan tuntenut niin suurta rakkautta vanhempiaan, sisaruksiaan ja lapsuuden tuttaviaan kohtaan kuin nyt, jolloin hänen piti heistä erota. Äiti, joka erinomaisen huolellisesti oli häntä lapsuudesta saakka hoitanut ja aina valvonut hänen parastaan, mutta kuitenkin monen monituista kertaa häntä torunut ja muistuttanut, jopa tukistellutkin ja jota hän toisinaan oli syyttänyt kovaksi ja tylyksi, tuntui nyt hänestä kaikista ihmisistä lempeimmältä ja rakkaimmalta, isä, joka aina oli häntä puolustanut, kun vaan joku yritti sortamaan, vaan myös toisinaan suuttunut ja tukkapöyryä antanut, veljet ja sisaret, joitten kanssa hän pienestä pitäen oli kasvanut saman katon alla ja samoja kohtaloita kokenut, joitten kanssa hän oli enimmästi sovussa elellyt, vaikka toisinaan oli pieniä riitojakin ilmaantunut, Kumpulan Anni, lapsuutensa leikkitoveri, — kaikki ne muistuivat nyt mieleen entistä rakkaampina. Hänen oli nyt heistä eroaminen tiesi kuinka pitkäksi ajaksi.

Tuntuipa jotenkin ikävältä jättää kaikki ne samoin kuin armas kotoseutu, jossa kaikki oli tuttua ja mieluisaa ja jossa hän oli viettänyt lapsuutensa koko muistorikkaan ajan. Ja hän vaipui ajattelemaan kotoista asuintupaa mustuneina seinineen, kattoineen, lattioineen ja pienine akkunoineen. Hän muisti joka huonekalun ja sisustuksen tarkkaan, niinkuin ne olisivat tuossa ihan silmäin edessä. Joka tuolin ja pöydän asema, lavitsa uunin vieressä, missä harmaja kissa usein makaili, vanha seinäkello kivipainoineen ja mustuneine numerotauluineen, jossa ainoastaan tiimaviisari enää oli jälillä ajan kulkua osoittamassa, ja sen verkallinen käynti, — kaikki ne olivat hänellä tarkasti muistissa, samoin kuin pieni navetta, lammaskarsina, puoti ja lato, sauna, kotoiset kentät ja vähäiset pellot sekä niitten ympärillä iänikuiset hongat ja vahvat metsät, pieni puro, jonka äärellä hän ennen muinoin Annin kanssa oli monet hupaiset hetket viettänyt, Kumpulan järvi louhikkorantoineen, korkeine törmineen ja Kumpula asujineen; — paljon niissä kaikissa oli muistelemista, sanomattoman paljon.

Kun Kumpulan Matti tuli sisälle, palaten veneen luota, jonne oli kapineita kantanut, tuumasi hän isälleen; "Nytpä minä en tiedä, mitä sitä enää olisi muistettavaa. Eiköhän sitä ruveta jo lähtöä tekemään, vai miten?"

"Kyllähän sitä näistä puolin aletaan lähteä", virkkoi Antti isäntä. "Joutuneeko Jaakko vielä?"

"Mikäpähän olisi joutuessa!" vastasi Jaakko. "Johan ne ovat minun kapineeni kaikki veneessä."

"No, sittenpä tässä saamme alkaa hyvästellä." Ja Kumpulan isäntä katsahti vielä kerran ympärilleen, vakuuttuakseen, jotta eihän vaan mitään liene unehtunut. "Johan niistä nyt lienee kaupunkiasioista tarpeeksi tuumattu?"

"No, onhan niistä puhuttu sen verran, jotta eipä luulisi mitään jääneen mainitsematta," arveli Kumpulan emäntä. — - — "Niin — - — tuota, muistakaapa sanoa Kopo-Kaisalle, ettei sille anneta muuttokirjaa, ennenkuin on henkirahansa maksanut!"

"Taitaa se koskessa vielä täysi lasti juosta," tuumasi Perttu.

"Luulisippa tuosta juoksevan", arveli Antti. "Eihän tuo vielä aivan vähänä vesi ole."

"On sitä laskettu vähemmänkin veden aikana," lausui Matti —. "Eikö sitä jo aleta joutua?"

"Eihän tässä ole enää muuta kuin lähteä."

"Muistakin Jaakko", varoitti Liisa, "olla varovainen matkallasi, ettet tuota vahinkoa itsellesi etkä muille!"

"Olkaahan ihan huoletta minun suhteeni!" vastasi Jaakko. "Enhän minä toki mene itseäni enkä muita menettämään."

Sittenpä ne lähtevät Oulumiehet alkoivat kätellä ja hyvästellä kotiin jääviä omaisiaan. Jaakko se lähtiöistä enin aikaa piteli kutakin kädestä, ja kun toiset jo olivat lähteneet rantaan päin astumaan, niin hän vasta Annille jäähyväisiksi kättä tuuppasi. Ei siinä paljoa puheltu, puristeltiin vaan hellästi toistensa käsiä.

Kun Jaakko omaistensa saattamana rantaan saapui, niin oli jo veneessä vanha nelisnurkkainen purje koholle nostettu ja Antti isäntä istui perässä, vaan Matti seisoi vielä maalla veneen keulan ääressä.

Jaakko astui nyt veneeseen ja asettui perän puolelle hänkin. Matti työnti veneen keulan rannasta ulospäin ja hyppäsi itse etuteljolle istumaan. Kun sitten tervavene oli saatu matkan mukaan käännetyksi, niin lähti se, varalaitoja myöten uppeessa, myötätuulta kiitämään Kumpulan järveä pitkin koskelle päin.

Vielä kerran loi Jaakko silmänsä kotoisia seutuja ja asuinrakennuksia kohti, vielä kerran silmäili hän taantuvia kotirantoja ja korkeita törmiä sekä kuunteli etäisen puron tuttua lirinää ja tuulen huminaa kotojärven äyrähiltä, vielä kerran katsahti hän Kumpulan rannalla seisovia saattajia, joiden joukossa hän näki Annin ja Eevan lakkaamatta poistuvaa venettä kohti tähystelevän, kunnes se ehti ensimmäisen niemen sivu. Silloin he jäivät näkymättömiin niemen taakse, ja vene eteni kiireesti kauas kotoisilta vesiltä.

IV.

Muutamana lauantaina, kun oli merkkipyhän aatto ja papiston säätäväin kantopäivä, oli vilkas väen liike kirkonkylässä, varsinkin kirkon ja pappilan luona.

Kirkolta pappilaan menevää tietä pitkin astuivat, muitten muassa, Törmälän Eeva ja Kumpulan Anni, kummallakin kontit seljässään ja voipytyt käsissään ja Annilla vasikannahkakin muassaan. He olivat menossa papille maksuja viemään.

Monet kulkiat tapasivat he jo tielläkin, vaan noustuaan pappilan jyrkän mäen päälle ja kartanolle tultuaan, näkivät he väkeä vasta lukuisasti koossa, melkein niinkuin markkinoilla. Toisia lähti pois asioilleen kirkolle päin, vaan toisia taas tulvaili sijaan kartanolle. Mikä kantoi konttia seljässään ja voipyttyä kädessään, mikä taas oli, maksunsa maksettuaan, pannut tavaransa talteen johonkin. Näkyivätkin monet kontit pirtin ulkoseinällä riippuvan viilekkeistä puunauloissa; toisia oli pirtin porstuassa ja pirtissäkin, toisia taas saunassa, tallissa tai jossain muussa huoneessa. Väkijoukosta mikä riensi maksuja papille viemään, mikä hitaasti astuskeli kartanolla tai siirtyi etemmäs peltoja ja kasvitarhaa katselemaan, mikä seisoi tuumailemassa tuttavainsa kanssa tai istui portailla ja kuunteli toisten puheita, mikä loikoili pitkällään nurmella.

Anni ja Eeva tunkeutuivat väkijoukon läpi pirtin porstuaan, jonne heittivät konttinsa muutamaan loukkoon sekä lähtivät sitten maksujaan viemään asuinrakennuksen keskikuistiin, jossa niitä näyttiin kannettavan ja jonka edustalla ja sisällä näkyi paljon väkeä.

Seurakunnan kirkkoherra itse näkyi istuvan porstuassa pienen pöydän ääressä ja kantokirjoihinsa merkitsevän, mitä kukin maksaja toi. Häntä vastapäätä juuri portaitten vieressä seisoi muuan vanha nainen punnitsiana. Ruustinna näkyi häärivän siinä lähellä ja tarkastelevan tuotuin aineiden laatua. Kummallakin puolen porstuaa istui raheilla miehiä ja naisia melkein niin paljon kuin sopi, toiset juoden kahvea, toiset sitä odottaen, toiset taas muuten istuen, vaikka olivat kahvea jo saaneet. Portaitten eteen pikkuisen sivullepäin kuistin ulkoseinän viereen olivat asetetut monet voitynnyrit, toiset tyhjät, toiset täysinäiset, ja muuan mies, luultavasti joku pappilan renki, näkyi isolla survimella survovan voita puoleksi täytettyyn tynnyriin.

"Kylläpä karttuu voita kovasti. Mahtavat saada pappilan lapset syödä rasvaa niin paljon kuin vaan tahtovat!" mietti Anni, voitynnyreitä silmäillen, ja tuli Eevan kanssa aivan punnitsian viereen, jolloin molemmat tytöt niiasivat niin hyvin kirkkoherralle ja ruustinnalle kuin punnitsialle.

"Älkää te tunkeutuko tänne ennen aikojaan!" varoitteli punnitsia ja kopisteli va'alle voita muutaman nuoren kopeannäköisen miehen tuomasta astiasta. "Näettehän, että täällä on monta ennen tullutta, joitten voi on vielä punnitsematta. Kunhan odotatte vähän aikaa, niin kyllä teiltäkin punnitaan."

"Kenenkä voi siinä nyt on va'alla?" kysyi ruustinna.

"Kuusivaaran."

"Kovinpa se on valkoista. Eikö sitä niin isosta talosta olisi voitu parempaakin tuoda?"

"Parempaa!" vastasi Kuusivaaran poika ja kohautteli olkapäitään. "Se on niin hyvää kuin meillä on voitu tehdä. Sitä ei voi huonoksi sanoa."

"No, ei hyväksikään."

"Kolmetoista naulaa", ilmoitti punnitsia.

"Eikö siinä ole kuusitoista lehmää Kuusivaarassa?"

"Vähänpä on kuuttatoista", vastasi Kuusivaaran poika. "Eihän siinä ole niin paljoa ennenkään ollut ja mikäpä ne olisi nyt lisännyt!"

"On siinä ainakin kolmeatoista enempi ennen ollut."

"Niin — — — jos lie joskus ollut — — — vaan sitäpä on sitten karjaa vähennetty. — — — Tuoss' on vasikannahka!"

"Huonohan tämä on", sanoi ruustinna, nahkaa katsellen. "Tässähän on reikä. Ei tämä kelpaa. He, tuossa saat takaisin!"

"Tämäkö ei kelpaa! Ja tässäkö reikä! — — — Niin, tuossa aivan pieni — — — vaan se nyt ei haittaa mitään. — Tämä pitää kuitata maksetuksi, sillä joka on tarjottu, se on maksettu."

"Se ei ole tosi."

Ja ruustinna sekä Kuusivaaran poika väittelivät hetken aikaa kiivaasti keskenään, kunnes jälkimmäisen vihdoin täytyi suostua rahalla vasikannahkan maksamaan.

"Mitenkään tässä minun käynee!" mietti Anni, kun näki, että oltiin tarkkoja maksuin suhteen; ja rupesi katsastelemaan tuomaansa nahkaa, että eihän siinä vaan liene reikiä, vaan eipä siinä niitä näkynyt; päinvastoin, se oli aivan ehjä ja kooltaan, ainakin hänen mielestään, isompi kuin monella muulla. Mitä voihin tulee, niin tiesi hän, että äitinsä oli parastaan pannut saadakseen sen hyväksi. Ja niinpä luuli Eevakin tuomastaan voista, ettei se huonoa ollut.

"Viisi naulaa, pikkuista vaille", ilmoitti taas punnitsia.

"Viisikö vaan! No, enempihän niitä teillä on lehmiä?" kysyi kirkkoherra maksajalta.

"Ei ole enempi tällä kertaa", vakuutti maksaja. "Tässä tuonnottain katosi meiltä kuudes lehmä ja löydettiin vasta monen päivän kuluttua suohon uponneena ja kuolleena."

Kun vielä moniaan muun maksajan voi oli punnittu, tuli Annin vuoro.

"Tässä on runsaasti kuusi naulaa", ilmoitti punnitsia, antaessaan pytyn Annille takaisin. "Tämä tuo onkin voin näköistä."

"Onpa siinä hyvää voita!" ihmetteli ruustinnakin. "Onko se Kumpulasta tämä tyttö?"

"Ka, sieltähän minä olen", vastasi Anni ja antoi vasikannahkan, jota myöskin kiiteltiin hyväksi.

Eeva sai voistaan kuulla samanlaiset kiitokset kuin Annikin.

"Menkäähän tytöt tuonne penkille istumaan, niin saatte kahvea!" kehoitti punnitsia, kun oli Eevankin voin punninnut.

Tytöt noudattivatkin mielellään kehoitusta ja menivät penkin päähän istumaan, jossa näkyi tilaa olevan, ja siinä heidän kahvea odottaessaan ennätettiin monenkin maksajan voi punnita.

"Meillä ei ole nyt enempi kuin neljä lehmää", kuului muuankin vaimonen sanovan antaessaan voitaan punnittavaksi. "Olihan niitä tosin ennen viisi, vaan mörkö se tässä tuonnottain repi paraan lypsylehmän niin pahanpäiväiseksi, jotta siitä ei enää näyttänyt eläjää tulevan, ja sen vuoksi se teurastettiin."

Kun Anni ja Eeva olivat kahvea saaneet ja taas tulleet kartanolle, tuli heitä vastaan reippaana ja pystyssä päin iloisen näköinen nuori mies, jonka Eeva heti tunsi muutamaksi rippikoulukumppanikseen, Vesalan Vilpoksi.

"Terve, Eeva!" sanoi Vilppo tuttavallisesti ja tuli kättä paiskaamaan. "Olipa hupaista tavata sinua ihan tervennä, niinkuin näyttää, ja entistä pulskempana."

"Kas Vilppoa!" vastasi Eeva naurusuin tervehdykseen. "Näytätpä itsekin hiukan komistuneen. — No, mitä sinulle kuuluu nyt?"

"Eipä entistä kummempaa", vastasi Vilppo ja katsahti pitkään Anniin.

"Tässä on Kumpulan Anni. Etkö sinä enää häntä tunnekaan, ja etkö sinä, Anni, muista Vesalan Vilppoa?"

"Enpä ollut vähällä tunteakaan", sanoi Vilppo Annia katellen. "Siitä on pitkä aika, kun toisemme viimeksi näimme. Se oli kiertokoulussa kerran. Minä olin silloin vielä pieni poika pahanen ja sinä mitätön tytön tyllerö, vaan näytätpä siitä asti paljon muuttuneen."

"Paremmaksiko vai huonommaksi?" kysyi Anni naurusuin.

"Paremmaksi tietysti. Vielä tuota kysytkin! — — — niinkuin et itsekin tietäisi, että olet muhkistunut. Näyttääpä siltä, että olisit saanut hyviä päiviä vaan pitää."

"Vai niin näyttää! No, eihän tuota ole minun tarvinnutkaan kovin nälkää nähdä, vaikka aivan vähän olen rasvaa saanut syödä ja meillä useinkin on syöty petäjänsekaista leipää. Mutta sinä lienet saanut paremmilla päivillä olla ja lienetköpä pettua syönytkään?"

"Enhän minä toki viime aikoina sitä ole nähnytkään, kun olen vaan hyvissä taloissa palvellut, missä ei ole puutetta leivästä eikä rasvasta. — — — Minnekkä teillä nyt matka pitää?"

"Tuonnehan ajattelimme postitoimistoon kysymään, eikö tuolla mahtaisi olla Jaakolta kirjettä", vastasi Eeva.

"Vai niin. Minäpä saatan lähteä mukaan", sanoi Vilppo ja lyöttäysi tyttöin kanssa kulkemaan, Annin sivulla astuen. — "Mitä sitä muuten on Jaakosta kuulunut? Onko häneltä ennen kirjettä tullut?"

"Eihän sitä ole tullut, vaikka on hyvin pitkään vuotettu. Kyllähän sen nyt jo olisi pitänyt kirjeen ennättää tänne tulla, vaan missä viipyneekin, kun ei ala kuulua, tai eikö tuota Jaakolla olisi tullut heti kirjoitetuksi!"

"Eikö ole ollenkaan tietoa, missä hän nyt oleksii?"

"Eipä muuta kuin että hän kuuluu aluksi työtä saaneen siellä alapuolessa Nurmelan talossa joen varrella. Lienet kai sen talon nähnytkin?"

"Olen nähnyt ja käynytkin siinä. Se on vankka talo. — Vai sinne se Jaakko osui. No, sehän oli hyvä asia."

Ja Vilppo astui iloisena Annin sivulla ja huvitti tyttöjä vilkkailla puheillaan, toisinaan perättömiäkin puhuen. Ja lystiltä tuntui tytöistä hänen kanssaan olla, kun hän osasi hyvin leikkiä laskea ja nauratella heitä.

Se vaan Eevaa kummastutti, että Vilppo heti tuli Annille niin hyväksi tuttavaksi kuin olisivat he ikänsä yksissä olleet ja tämän rinnalla vaan käveli, vaikka ennenhän se hänen kanssaan oli aivan hyvä tuttava ollut ja rippikoulussa he olivat usein yksissä olleet.

Kun sitten, keskusteltaessa minkä mitäkin, Kumpulan Anni ilmoitti, että hänellä on ollut aie syksyllä johonkin palvelukseen pyrkiä, tuumasi Vilppo:

"Minäpä tietäisin neuvoa hyvän paikan. Pappilaan kuuluu kysytyn karjakkoa, vaan ei ole vielä mistään mieluista sattunut ehdolle tulemaan. Etkö sinä siihen toimeen haluaisi?"

"Eivätpä siihen mahtaisi huonot kelvatakaan, tämmöiset kuin minä esimerkiksi."

"Mik'set sinä saattaisi siihen kelvata yhtä hyvin kuin joku muukin! Eiväthän nuo liene pappilan lehmät kummemmat lypsää kuin Kumpulankaan."

"Vaikkapa, vaan enhän minä ole siellä tunnettu, eikä kukaan osaa mennä minusta mitään sanomaan, kun en ole kenenkään luona vielä palveluksessa ollut. Aivanhan ne saattaisivat minua tottumattomana pitää.."

"Sinun pitää kehua kaikenlaista osaavasi tehdä eikä vähääkään epäillä taitoasi töissä. Sitä paitsi saatan minä antaa minun sisareni kautta, joka tulee pappilaan köökkipiiaksi, sinusta hyviä puheita levitä, niin alkaisivat sinusta hyvää uskoa."

"Eipä se olisi aivan oikein semmoinen menettely. Sitenhän petyttäisiin minun suhteeni, kun tultaisiin jälestäpäin huomaamaan, ettenhän minä olekaan niin hyvä, jommoiseksi minua on mainittu."

"Minä luulen, että sinuun tultaisiin pappilassa hyvin tyytyväisiä olemaan. — — — Eikähän se ole vaarallista joskus liikojakin mainita, silloin kun toisesta hyvää puhuu. Pahempi vika se on panetella lähimmäistään. — — — No, mitä arvelet asiasta?"

"Saisihan tuosta tuumata kotona ensin, mitä ne siellä arvelevat."

"Ja minä kyllä laitan niin, että asiasi onnistuu."

"Kyllähän se sinussakin on koko laittaja", puuttui Eeva puheeseen. "Yhtenä päivänä saatat jos kuinka isosti jostain asiasta tuumata, vaan toisena sinä sen jo olet kokonaan unehuttanut."

"Mitä sinä, Eeva, tyhjää!" sanoi Vilppo. "Enhän minä nyt niin toimeton ole. Olen minä pahempiakin asioita toimittanut."

Puhetta jatkui jatkumistaan. Vilpolla ei koskaan puhe kesken loppunut. Kun yhdestä asiasta oli kylliksi tuumailtu, käänsi hän pian keskustelun toiselle tolalle, ja kun hänellä oli puhumista, niin silloinpa sitä oli toisillakin; eikä siinä vakaisesti tuumailtukaan asioista eikä synkkiä kuvauksia tehty, vaan puheltiin iloisesti ja vilkkaasti ja kosketeltiin keviästi semmoisiakin seikkoja, jotka olisivat monesta muusta saattaneet ikäviltä tuntua.

Näkyivätkin monet vastaantuliat pitkään katselevan Eevaa, Annia ja Vilppoa, että noillapa lysti on, toiset taas arvelivat, että kyllähän ne nyt nuorina ollessaan iloittelevat, vaan kunhan vanhenevat, niin vakaisemmiksi ne silloin tulevat.

Varsin lyhyeltä tuntui Vilposta ja myöskin Annista ja Eevasta matka pappilasta postitoimistotaloon, vaikka sitä oli lähemmäs neljännes.

Anni ja Eeva eivät olleet täällä käyneetkään, sittenkun tänne oli postitoimisto laitettu, ja sen vuoksi he hetken aikaa katselivat punaista postilaatikkoa ulko-oven vieressä ja kylttiä oven päällä, ennenkuin Vilpon seurassa sisään astuivat.

Täällä istui nainen pöydän ääressä. Tuliat tervehtivät häntä ja molemmat tytöt ojensivat kätensäkin kätelläkseen; mutta tämäpä ei ollut sitä huomaavinaankaan, nyykäytti vaan vähän päätään ja kysyi: "Mitä on asiaa?"

Eevaa kummastutti, kun se ei ruvennut kättelemään eikä edes kysellyt kuulumisia, ja siitä hän päätti, että se mahtaa olla ylpiäsluontoinen.

"Olisihan sitä semmoista asiaa", selitti hän, "että onkohan mahtanut tulla kirjettä minun veljeltäni Jaakolta, joka tässä kesällä alapuoleen meni. Se on Törmälästä kotoisin."

"Tuommoista sitä minulta kysytäänkin! Enhän minä voi tietää, keneltä mikin kirje tulee, vaan sanokaapa, kenelle ja mihin te kirjettä kysytte, niin minä heti voin vastata, onko sitä vai ei!"

"Tuonnehan minä Törmälään, Ylikylään — — — Olisikko tuo sitten päällekirjoitus pantu isälle, jonka nimi on Perttu, tai jollekin muulle — — —"

"Kyllä täällä on muuan kirje Törmälään Perttu Pertunpoika Aaltoselle."

"Se se on", vastasi Eeva ja otti vastaan kirjeen postinaiselta.

"Katselkaapa, näkyykö täällä minulle mitään kirjettä!" sanoi Vilppo piloillaan, varsin vaan jotakin sanoakseen.

"Olenko minä velvollinen kaikki ihmiset tuntemaan! Mikä nimenne?"

"Olenpahan Vesalan Vilppo."

"Ei ole."

"Vai ei ole. No, kun ei ole, niin älköön! — Hyvästi nyt vaan!"

Tytöt niiasivat ja poistuivat Vilpon muassa sekä menivät sitten lähimmäisen nurkan viereen, missä Eeva, kirjeen kuoren avattuaan, luki näin kuuluvan kirjeen:

"Rakkaat vanhemmat, veljet ja sisaret!

Täten lähestyn minä teitä näillä muutamilla riveillä ja saan tietää antaa, että olen terve, jota samaa Herran lahjaa toivon teillekin. Kumpulaisiltahan olette kuulleet, että satuin heti pääsemään Nurmelaan työhön. Minä olen samassa talossa yhä. Tämä on vankka talo, niinkuin tiedätte; olettehan tämän nähneet Oulumatkoillanne. Kyllä täällä kelpaa elellä, kun on hyvä ja tilava asunto ja hyvä ruoka. Petäjänsekaista täällä ei näekään, ihan selvää leipää vaan joka päivä ja särvintä ja keittoa niin paljon kuin vaan jaksaa syödä. Pyhinä annetaan päälle päätteeksi voita ja kahveakin. Tähän aikaan saan minä palkkaa puolitoista markkaa päivältä, vaikka olen talon ruu'assa; onhan se vähän paremmasti kuin kotipuolessa. Isäntäväkeeni minä olen jotenkin tyytyväinen; eivät he ole tähän asti vielä minua kovin moitiskelleet, vaikka täällä ei kyllä isosti työväkeä hellitellä ja isäntä on tarkka työn suhteen. Olenpa minä osannut tähän asti toimittaa, mitä on työksi pantu, ja onhan tuo isäntä neuvonut, kun en ole sattunut jotain tietämään. Hän on luvannut yhä eteenpäinkin minua työssä pitää, kun en vaan pahemmaksi tullene. — Muuten ovat ihmiset minusta täällä puolessa hiukan ylpiämpiä ja käytöksessään kylmempiä vierasta kohtaan kuin siellä kotipuolessa. Eipä ole hyvä mennä niille mitä tahansa puhumaan; moniaat luulevat isojakin viisaita olevansa ja heti nauravat minulle, kun en tiedä jotain heidän mielestään tavallista asiaa. Minä olen kuitenkin saanut hyvän seurakumppanin Salmelan Laurista, joka on täällä renkinä ja nyt kirjoittaa tätä kirjettä minun puolestani. Hän ei koskaan pahaa sanaa minulle sano, vaan on aina hyvä ja ystävällinen minua kohtaan. Hänen seurassaan minulla aika hupaisimmasti kuluu. — Kunhan minä täällä ensin monioita viikkoja työssä olen, niin sitten lähetän teillekin vähän rahaa, sillä enhän minä itse tarvitse kaikkea, mitä ansaitsen.

Sanokaa terveisiä Kumpulaisille ja kaikille entisille tuttavilleni! Jääkää Jumalan haltuun ja kirjoittakaa pian minulle!

toivoo poikanne Jaakko."

Kun Eeva oli harvaan ja hitaasti lukenut kirjeen, jota Vilppo ja erittäinkin Anni olivat tarkasti kuunnelleet, ja kun sitten Jaakosta oli hetkisen aikaa puheltu ja häntä hyväntahtoiseksi mieheksi mainittu, tahtoi Vilppo tyttöjä kanssansa kävelylle kauppamiehen taloon asti; ja nämä lähtivätkin vastustelematta mukaan, eikä heillä ikävä ollutkaan, kun Vilppo iloisena ja puheliaana ja sukkelana leikinlaskiana osasi heitä hyvin huvittaa.

Tiellä yhtyi heihin neljänneksi muuan Annin entisistä rippikoulukumppaneista, Pajuvaaran Heikki, joka, vaikka, olikin luonostaan vakainen ja harvapuheinen eikä osannut nauratella tyttöjä niinkuin Vilppo, kuitenkin vaikutti, että mieliala seurassa tuli yhä vilkkaammaksi. Hän kulki ensin Vilpon sivulla, vaan rohkastui sitten ja lyöttäysi yksistään Eevan pariin, eikä Eeva enää vähääkään pahonut sitä, että Vilppo Annin rinnalla vaan astui; päinvastoin tuntui hänestä paljon somemmalta saada Heikin sivulla kulkea, sillä Heikki oli kookas ja vankkavartaloinen nuorukainen, Vilppoa paljon uljaamman ja muhkeamman näköinen; ja mukavaltapa tuntui Heikistäkin Eevan rinnalla astua, sillä, ainakin hänen mielestään, Eeva oli sievännäköinen ja hyvänluontoinen tyttö.

Kauppamiehestä ostivat molemmat nuoret miehet naisilleen namuja ja koreat kaulahuivit, sekä lähtivät sitten heitä takaisin saattamaan aina pappilan mäelle asti, missä heillä tuli ero, Heikillä ja Vilpolla kun oli kortteeri toisessa talossa.

Anni ja Eeva, pappilan pirtin porstuaan tultuaan, hakivat esille konttinsa, söivät iltasensa ja panivat sitten taas konttinsa porstuan loukkoon sekä rupesivat yösijaa itselleen hakemaan. Pirtin puolella oli jo ennestäänkin melkein liiaksi väkeä, jottei juuri sinne haluttanut. Sen vuoksi tytöt arvelivat paraaksi mennä jonnekin ulkohuoneeseen, jossa ei muita olisi. Vaan näkyipä niissäkin monessa jo muita ennestään olevan. Viimein he, peltojen pyörtänöitä hetken aikaa kulettuaan, saapuivat muutaman heinäladon eteen, jonka ovi oli kiinni naulattu. Mutta se ei näyttänyt lujassa olevan ja sen vuoksi he kiskoivat sen auki, menivät sisään ja heittäytyivät pitkäkseen hyvältä lemuavain nurmien päälle ja saivat niin erittäin mukavan ja rauhaisan makuupaikan. Siellä he vielä hetken aikaa juttelivat kaikenlaista, muistelivat päivän tapahtumia ja hupaista oloaan Vilpon ja Heikin seurassa, kunnes vihdoin, kun aurinko jo oli laskeutunut ja hämärä tullut, nukahtivat virvoittavaan uneen.

V.

Jaakko eleli elelemistään Nurmelan talossa ja teki tyytyväisenä työtä, hyvillään siitä, että oli saanut hyvän työpaikan ja hyvän toimeentulon.

Kun hän oli kotonaan useinkin saanut vähällä ruu'alla olla, oli hänestä nyt mukava olla isossa talossa, jossa aina sai mahansa täydeltä syödä. Mutta sepä tuntui mieltä pahottavan vähän, kun emäntä kuului moittineen häntä isoksi syömäriksi. Ensi päivinä olikin hän syönyt tavallista enemmän, vaan kun kerran oli päässyt paremmille päiville tottumaan, ei hän syönyt enää paljon enempi kuin muutkaan.

Niin kauan kuin hän teki semmoisia töitä, joita oli kotonaankin tottunut tekemään, oli isäntä häneen jotenkin tyytyväinen, sillä hän oli ahkera työmies, vaikka tosin hitaanlainen liikkeissään. Olihan hän tottunut kotonaan sirppiä ja viikatetta käyttämään, kyntämään ja karhitsemaan, hevosella ajamaan ja hevosta hoitamaan, hirsiä kaatamaan, halkoja hakkaamaan ja sen semmoista tekemään; ja tämmöisissä töissä hän Nurmelassakin hyvin suoriutui, ainakin ensimmältä. Varsinkin kunnosti hän itseään raskaita painoja nostaessaan ja kiviä pellosta pois vääntäessään tai muussa semmoisessa työssä, jotta hänen työkumppaninsa hyvin ihmettelivät hänen voimiaan. Mutta sattuipa semmoisiakin toimia, joissa hän oli kokonaan tottumaton, jottei tiennyt miten siinä menetellä, tai jos vähän tiesikin, niin erehtyi useinkin, ja silloin toiset hänelle nauroivat, etteikö se tuotakaan osaa. Sehän se toisinaan yritti vihaksi käymään, kun ne, sen sijaan että olisivat tulleet neuvomaan ja auttamaan, vaan pilkkaa tekivät. Olisivatpa itsekin ylimaassa kaiken ikänsä elelleet, niin tuskin olisivat ollenkaan viisaampia! Mutta Lauripa ei koskaan hänelle pahaa sanaa sanonut, oli aina vaan yhtä ystävällinen ja samoin myöskin Liisa, talon piioista nuorin ja sievin.

Liisa oli sukkela leikinlaskia ja hyvä ilvehtimään ja ivaamaan, jos vähänhään syytä löytyi, mutta hän oli kuitenkin sen verran helläsydämminen, että, jos näki jonkun liiaksi sortavan toista, hän rupesi sorretun puolelle ja alkoi sortajasta ivallisesti puhua. Kun Jaakko vaan sattui väittelemään ja kiistelemään tovereinsa kanssa, niin silloinpa Liisa useinkin piti hänen puoltaan ja olikin sen vuoksi Jaakolle paremmin mieleen kuin muut naiset.

Sattuipa kerran, että Jaakko muutamana syysiltana iltasen jälkeen, kun palkolliset olivat koossa pirtissä pakinoimassa, niinkuin heidän tapansa oli ennenkuin nukkumaan menivät, istui tavallista alakuloisempana penkillä uunin vieressä, pää käsien varassa.

"Jaakollehan se sattui pieni vahinko tänään hänen työssä ollessaan", tuumasi piika Eeva kumppaneilleen.

"Niin kuuluu sattuneen", naurahti piika Elsa, joka Eevan vieressä istui, "vaan eihän tuo olekaan mikään kumma. Ei se ollut ensi kerta."

"Eipä kyllä. — Kunpa olisit, kuule Jaakko, enemmän kiirettä pitänyt, niin olisi asiasi paremmin onnistunut."

"Mistäpä minä ennakolta osasin arvata, miten tulisi käymään!" vastasi Jaakko vakaisesti.

"Jaakko tietysti", arveli Elsa, "on oppinut ylimaassa, ettei olekaan tarvis hätäillä ensimmäisen vaaran lähetessä."

"Ole sinä vaiti viisauksinesi! Sen olen oppinut ja sen uskon vieläkin, ettei hoppu ole hyväksi eikä kiire kunniaksi."

"Tänään olisi kuitenkin ollut."

"Miks'et sinä tehnyt ihan niinkuin isäntä käski?" kysyi renki Antti.

"Siksi, että se on sinulle ihan sama, mitenkä minä tein", vastasi Jaakko.

"Kas nyt! Osaat sinä, näen mä, vielä ylpiästikin puhua."

"Kun oma pää oli viisaampi", ilveili Elsa, "niin tietysti oli sen neuvoa seuraaminen ja silloin kävi niinkuin kävi."

"Älähän nyt!" puuttui puheeseen Lauri. "Sattuu se toisinaan vahinko viisaallekin, etkä liene sinäkään aivan erehtymätön."

"Enhän ole sitä sanonutkaan."

"Jos ruvetaan Elsan asioita muistelemaan, niin lieneepä niistäkin jotain sanottavaa", lausui Liisa hymysuin. "Muistatko esimerkiksi, kun sinun ollessasi Junttilassa piikana emäntä muutamana päivänä sanoi sinulle, että talon iso sika tulisi porsimaan niinkuin ensi yönä ja käski sinun olla varuillasi ja pitää sikapahna lämminnä, vaan sinä et uskonut emännän sanoja, luotit enemmän muutamaan kokemattomaan tyttöön, joka oli väittänyt, että Junttilan sika tulisi porsimaan vasta kuukauden perästä; ja kun sitten kuitenkin yöllä sika teki viisi valkoista porsasta, niin ne kuolivat kaikki viluun aivan sinun huolimattomuutesi vuoksi?"

"Mitä sinä vanhoista asioista enää — — —!" muistutti Elsa, vaan heittikin kaikki puheensa Jaakosta sikseen.

"Eiköhän liene paras", sanoi sitten Lauri, kun vanha ruotimumma oli levolle mennyt, "että heitetetään pois kaikki puheet ja mennään kukin nukkumaan!"

"Jopa se tosiaan alkaa olla levolle menon aika", arveli Anttikin; ja piiat alkoivat silloin pirtistä poistua. "Älähän ole milläsikään enää, Jaakko! Huomenna onnistunevat sinulla paremmin asiat, kun lähdet käytteitä myllyyn viemään."

Jaakko kävi ensiksi levolle, päivän töistä ja huolista väsyneenä, ja vuoteessaan hän kyllä hetken aikaa muisteli päivän tapahtumia sekä vertaili ajatuksissaan täällä oloaan niihin aikoihin, jotka oli viettänyt köyhässä, vaan armaassa kodissaan, mutta pian hän kuitenkin vaipui sikeään uneen, joka vapautti hänen kaikista huolellisista ajatuksista.

Lauri paiskausi hänen viereensä samaan sänkyyn ja viimeiseksi Antti, kattolampusta tulen sammuksiin puhallettuaan, heittäysi itsepäälliseen vuoteeseen, ja kohta alkoi Nurmelan ison pirtin joka vuoteesta kuulua raskaasti nukkuvien kovia kuorsauksia.

* * * * *

Ennen auringon nousua heräsi Antti, nousi ketterästi vuoteeltaan ja ruveten pukeutumaan huudahti kovalla äänellä: "Miehet pystyyn!"

Lauri kovahti paikalla ylös ja alkoi heti viivyttelemättä pukemaan itseään, vaan Jaakko kohosi ensin verkalleen istumaan, hieroi silmiään ja kynsi päätään sekä pukeutui sitten hyvin tyyneenä ja levollisena, kiirettä pitämättä. Orrelta saappaat otettuaan ja jalkoihinsa saatuaan, jolloin toiset jo olivat ennättäneet pestä ja kampata itsensä ja laittautua valmiiksi työhön menemään, peseytyi hänkin vuorostaan.

Juuri kun hän oli pessyt ja kampannut itsensä, näki hän jo isännän pirtin ovella seisovan ja hyvää huomenta toivottavan ennenkuin hän ennätti mitään sanoa.

Jaakko vastasi tervehdykseen ja nyökäytti päätään.

"No, Jaakko, tuleppa säkkejä kärryihin nostamaan!" käski isäntä.

Jaakko seurasi isäntää,, verkalleen astuen, jyvä-aittaan, josta sitten nosteli jo eilen valmiiksi täytetyt jyväsäkit portaitten eteen kärryihin, ja keviästi hän liikutteli säkkejä, vaikka ne olivat melkoisen raskaita.

Sitten kävi hän hevosen tallista ja pani sen valjaisiin jyväkuorman eteen.

"Aja nyt siivosti ja varo, ettei mitään vahinkoa tapahdu!" varoitti isäntä.

"Olkaahan ihan huoletta!" vastasi Jaakko, nyhjäsi hevosta suitsista ja lähti kuorman perässä astumaan. "Eihän tuo syvällä maantiellä mikään vaara liene tarjona."

"Eipä tiedä, jos onkin. Sinullahan tuo saattaa vahinko tapahtua silloinkin, kun on vähin siitä pelkoa."

Tuo muistutus ei tuntunut hyvää tekevän, sillä sehän oli todisteena siitä, ettei isäntä täydellisesti luottanut hänen huolellisuuteensa. Mutta minkäpä sille teki! Eihän hän tahallaan ollut mitään vahinkoa tuottanut; oli aina tehnyt, miten paraiten älysi ja taisi, vaan ereyksiä oli sittenkin sattunut.

Kun Jaakko oli tullut vähän matkan päähän Nurmelasta, niin haihtuivat kuitenkin surulliset ajatukset syksyisen aamun raitisten tuulen henkäysten muassa.

Hän katsahti läheiselle jokisuvannolle päin, jonka hiljalleen läikähteleviä laineita vasten itäiselle taivaan rannalle vastikään kohonneen auringon säteet kauniisti kimaltelivat. Somilta näyttivät viheriöitsevät syyslaihot laajalta kummallakin puolen jokea ja siellä täällä törmäin rinteessä ylenevät yksinäiset koivut: heiluvine oksineen, joissa lehdet jo olivat osaksi kellastuneet ja osaksi myöskin pois varisseet.

Hevonen astui verkalleen suoraa ja mäetöntä maantietä pitkin, rattaat jytisivät ja somero ritisi niitten alla, kärryt jymähtivät ja tärähtelivät alinomaa ja Jaakko käveli miettiväisenä kuorman perässä. Hän näki pitkän oillingin edessään ja huomasi muutaman hevosmiehen oillingin päässä. Mutta eipä hän muuta kuin pikimmältään katsahti siihen, ollen ajatuksiinsa vaipunut. Hän keskeytyi mietteissään, kun samalla vastaan tuleva matkamies huudahti hänelle: "Hoi mies, ajappa syrjään vähäsen!"

Jaakko ei ennättänyt hevostaan minnekään päin kääntää, ennenkuin, vaikka matkamies ajoi niin syrjään kuin saattoi vaan, vastakkain tulevien kärryjen rattaitten rummut sattuivat kolahtamaan toisiinsa, vaan pääsivät kuitenkin sen enemmittä vastuksitta toisistaan sivu.

Matkustaja kirosi vähän ja sanoi lähtiessään edelleen ajamaan: "Tuopa koko pökelö on, joka ajaa ihan keski-tietä eikä älyä vähääkään syrjäyttää, vaikka minä olen vähällä raviin joutua."

"Minä en sattunut ajoissa huomaamaan", puolusteli Jaakko itseään.

"Missä ne silmät sitten olivat! Taitaa miesparka vielä olla unen horroksissa."

Jaakko ei vastannut, nyhjäsi vaan ruunaa suitsista, koettaen siten kiirehtiä sen kulkua, ja hetken aikaa siten kulettuaan kärryjen jyskiessä ja rattaitten kolistessa saapui hän vihdoin oillingin päähän, jossa tie teki pienen käänteen. Siitä edelleen vähän matkaa ajettuaan tuli hän tienhaaraan, josta oikealle kääntyvä nurmettunut ja huononlainen kärrytie vei myllylle. Sinne hän lähti nyt ajamaan ja saapuikin pian myllylle kovasti pauhaavan kosken rannalle.

Toimitettuaan asiansa myllyssä ja sinne nostettuaan kaikki jyväsäkit kärryistä, huomenna jauhoina pois tuotaviksi, lähti hän paluumatkalle, nousi seisalleen kärryihin ja antoi hevosen kävellä tienhaaraan asti; vaan maantielle tultuaan laski hän ruunan menemään täyttä ravia, ja silloin rämisivät ja tärähtelivät kärrylavat kovasti, jopa toisinaan kohollekin hypähtivät, mutta vakavana hän vaan seisoi kärryissä, suitsivarret käsissään, ja aikansa kuluksi laulella hyräili muutamia piennä poikana oppimiansa runon säkeitä.

Hän ajatteli juuri hyvillään, että oli kai hän nyt ainakin hyvin asiansa toimittanut, jottei kenenkään luulisi löytävän moitteen syytä, kun lähellä Nurmelaa ruuna pahasti säikähtäen jotakin hyppäsi kahdelle jalalle ja lähti sitten täyttä laukkaa pitkin maantietä menemään. Jaakko, joka ei arvannut ollenkaan olla varuillaan, putosi heti pois kärryistä, ja ruuna lähti jättämään, vaikka hän koki sitä tavottaa juoksemalla sen jälkeen niin nopeasti kuin saattoi vaan ja huutaen huutamistaan: "ptruu, ptruu!" Tuota pikaa hyppäsi ruuna, kärryt perässä, ojan ylitse, ja silloin kärryt kaatuivat kiviä vasten, toinen aisa meni poikki, silat särkyivät, ruuna pääsi valjaista irti sekä mennä vilisti yhä täyttä laukkaa Nurmelan kartanohäkille asti, jossa se vasta pysähtyi.

Kun Jaakko hengästyneenä saapui sinne, oli jo osa talon väestä häntä vastassa. Lauri piteli ruunaa kiinni ja isäntä kiroili, kun aavisti Jaakon kautta jonkun pahan asian tapahtuneen!

"Mitä tämä merkitsee", huudahti isäntä ja katseli Jaakkoa tuimasti silmiin, "että sinä tuolla lailla kotia tulet — — — ja mikä perkele se pani ruunan yksinään tulemaan? Vastaa heti paikalla!"

"Jaakko parka, mitenkähän nyt on käynyt?" kysyi Liisa.

"Niin, miten on käynyt?" kysyi isäntä uudestaan. "Selitä heti paikalla — — —! Mihin olet kärryt jättänyt? Oletko kumoon ajanut?"

Jaakko selitti peittelemättä, miten oli asia; vaan isäntä kuultuaan kärryjen kaatuneen ja aisan menneen poikki, oli hyvin vihoissaan Jaakolle ja nuhteli tätä ankarasti.

"Eikö se ole tosi, mitä minä sinulle sanoin", pauhasi hän, "että sinulla tapahtuu vahinko silloin aikakin, kun sitä vähin osaa pelätä!"

"Enhän minä sitä saattanut estää", puolusteli Jaakko itseään. "Hevonen mitä lienee säikähtänyt — — —"

"Syytä nyt hevosta! Miksi sinä, sen poika pahus, päästit suitset käsistäsi?"

"Enhän minä olisi päästänyt, kun olisin arvannut olla varuillani. Tuskinpa siinä toinenkaan minun sijassani olisi mitään voinut."

"Eipä vaan. Joku tavallinen mies ei olisi millään ehdolla laskenut ohjaksia käsistään, vaan olisi jotenkuten hillinnyt hevosta. Mutta sinä et osaa tarpeeksi kiireellinen etkä huolellinen olla, vaikka olisi hengen hätä. Sen olen jo ennenkin nähnyt. Minähän juuri varoitin sinua mennessäsi, kun tiesin minkälainen sinä olet; ja sittenkin sinä semmoisen vahingon tuotit. Sehän on siis selvästi tapahtunut aivan sinun huolettomuutesi vuoksi."

"Kuulkaahan isäntä!" puuttui Lauri puheeseen. "Olisihan jollekin toisellekin Jaakon sijassa saattanut samalla lailla käydä. Minkäpä hän siihen voi, että hevonen pillastui!"

"Minkä! Kuulithan. Olisihan siinä kiireellisyys ja sukkeluus jotain auttanut. Älä luulekaan, että on syytä Jaakkoa puolustaa! Hänen hitautensa vuoksi saan minä kärsiä vahingoita enemmän kuin kerran. — — — Sen minä sanon sinulle, kuule Jaakko, että jos vaan tällaisia tapauksia sinun kauttasi vastakin tapahtuu ja jos et sinä vaan rupea paranemaan, niin minun täytyy eroittaa sinun palveluksestani, etkä silloin saa penniäkään palkkaa. Enemmänhän minulle on sinusta vahinkoa kuin hyötyä. — — — Mene nyt heti tuomaan kärryt tänne, äläkä siinä tyhjää töllistele!"

Häpeissään meni Jaakko tekemään isännän käskyn mukaan.

Koko päivän oli hän sitten alakuloisella mielellä ja olla jörötti enimmästi vaan yksinään, kenenkään seuraa etsimättä. Ruokapöydänkin ääressä hän istui jörönä ja äänetönnä, lausumatta luotuista sanaa edes Liisallekaan, vaikka tämä koki iloisista asioista puhumalla huvittaa häntä samoin kuin muitakin.

Vasta illemmalla, kun isäntä, suuttumuksensa ohi mentyä, oli ruvennut Jaakkoa leppeämmästi puhuttelemaan, tuli tämä paremmalle mielelle, jopa tyytyväiseksi, niinkuin tavallisesti.

IV.

Oli varainen pyhäaamu talvella. Ilma oli kylmänlainen ja taivas kirkas, lukemattomain tuikkivien tähtien sekä kaunisten revontulien valaisema.

Nurmelan metsämaita hiihteli Törmälän Jaakko, reippaana ja tyytyväisenä liukuen suksillaan, pyssy olallaan ja toisessa; kädessään sompasauva, jonka avulla hän työnti suksiaan sukkelammasti menemään. Takkisillaan hän vaan hiihteli, vyö kuitenkin ympärillään, vaan eipä häntä palellut sittenkään.

Muutamia päiviä sitten oli ollut suvi, vaan sitten oli tullut pakkanen: ja senpä vuoksi oli semmoinen hanki, että se sukset kannatti.

Jaakko oli menossa katsastamaan kahta syksyllä pystyttämäänsä käpylautaa, joihin oli kumpaankin ripustanut kissan raadon, siten houkutellakseen kettuja niihin. Niitä oli hän jo toisinaan ennenkin käynyt katsomassa, vaan eipä ollut niissä kummassakaan vielä kettua käynyt. Täällä puolessa kun ei yleensä kettuja paljon ollut, ei hänellä tälläkään kertaa ollut isoa toivoa niistä yhtään saada, vaan kävi kuitenkin ilman aikojaan vaan pyydyksiään katsomassa.

Tultuaan ensimmäisen käpylaudan likelle näki hän sen tyhjäksi. Siinä olla törötti vaan kuivunut kissan raato koskematonna.

Hän hiihti sivu, pyörähti muutaman ison kuusen vierite oikealle,; hiihti sitten mutkitellen, kierrellen puita ja kantoja, ja läheni lähenemistään toista käpylautaa. Kohta havaitsi hän hangella tuoreita ketun jälkiä, jotka veivät matkan mukaan. Silloin rupesi hän entistä kiivaammin hiihtämään, päästäkseen pikemmin perille; ja kun käpylauta oli saanut näkyviin, huomasi hän ilokseen siinä riippuvan elävän ketun, jolta toinen etukäpälä oli tarttunut rakoon kiinni. Repo paralla näytti siinä iso hätä olevan ja olisi se saattanut irtikin päästä, kun oli niin vähän kiinni vaan. Mutta Jaakkopa ojensi pyssynsä sitä kohti ja ampui sitä päähän, vieläpä niin tarkkaan, että se heti heitti henkensä. Sitten meni hän sitä käpylaudasta irroittamaan, katseli hetken aikaa sitä ja käänteli moneen kertaan käsissään, nähdäkseen, minkälainen nahka sillä oli, sekä nakkasi sitten saaliinsa olalleen ja lähti hyvillä mielin takaisin Nurmelaa kohti hiihtämään.

Tuntuipa mieli hänestä nyt niin keveältä, kuin ei olisi hänellä koskaan vastuksia ollut, vaikka hän oli niitä useinkin kokenut. Olihan hänellä hyvä palveluspaikka ja Nurmelan isäntä oli pestannut hänen vuosirengiksi, vaikka joskus vihoissaan oli uhannut eroittaa hänen. Eipä ollut, paitsi häntä, syksyllisistä palkollisista muita jälillä kuin Lauri ja Liisa; ja nehän ne aina jäävät jälille, jotka isäntäväelle ovat mieluisimmat.

"Mitähän mahtanevat sanoa Nurmelassa, kun minä tämmöisen saaliin kanssa palaan!" mietti Jaakko tiheässä metsässä hiihellen. "Eiköhän mahtane niillä silmät isoiksi mennä, kun näkevät näin komian ketun! Onpa varsin mieluista nähdä, kun Liisa hymyillen kettua katselee ja minuunkin ystävällisen silmäyksen luo. Se tuo Liisa alkaa minusta päivä päivältä yhä mieluisammalta tuntua, jotta alkaapa hänen seurassaan oleminen tuntua kohta hupaisemmalta, kuin ennen muinoin Kumpulan Annin kanssa seurusteleminen."

Metsästä pois päästyään ja aukealle tultuaan kiiti Jaakko yhä kiireemmästi eteenpäin, kunnes viimein ehti Nurmelan kartanolle.

Liisa ja Anna Mari olivat juuri kaivolla vedennostohommissa. Renki Heikki nousi par'aikaa köökin porstuan rappuja ylöspäin ja piika Katri tuli porstuassa tätä vastaan, kierrätti kätensä Heikin kaulan ympäri ja pyörähti samalla ulos.

Jaakko asetti suksensa ja sauvomensa pirtin seinää vasten ja lähti sitten, kantaen oikealla kädellään kettua takakäpälistä, suoraa päätä köökkiin astumaan.

"Kas, kuinka komiaturkkinen kettu Jaakolla on!" sanoi Liisa Anna Marille, kun Jaakko kaivon sivu astui. "Mistä sinä tuon olet saanut?" kysyi hän sitten tältä.

"Sainpahan tuolta kangasmännikön takaa käpylaudasta", vastasi Jaakko.

"Eikö sitä saa katsoakaan?" kysyi Anna Mari.

"Ka, miks'ei!"

"No, mutta sivupa sinä menet."

"Näettehän te tämän sitten sisälläkin. En suinkaan minä tätä rupea kartanollekaan heittämään."

Molemmat tytöt lähtivät jälkeen juoksemaan, jättäen veden ammentamisen sikseen, saadakseen läheltä kettua katsoa.

"Saaneehan tuota käsin koetella sinun saalistasi", sanoi Liisa ja löi Jaakkoa olkapäälle sekä siveli sitten ketun selkää samoin kuin Anna Marikin.

"Miks'ei; vaan en minä kuitenkaan rupea tämän kanssa pakkasessa seisoskelemaan."

"Sinäpä nyt toimessasi olet!" arveli Anna Mari.

"Siltäkö näyttää! No, onpa tuota kerran syytä ollakin."

Samalla havaitsi Katrikin Jaakon saaliin ja jäi avosuin sitä katsomaan.

"No, mistä se tuo kettu sinulle ilmausi?" kysyi hän.

"Ka, onhan niitä metsässä kettuja", vastasi

Jaakko, tarkempaa selitystä antamatta, ja astui köökin portaita ylös; ja hänen jälissään tulivat Katri, Anna Mari ja Liisa.

Tultuaan köökkiin, jossa ennestään emäntä, renki Heikki ja monioita lapsia sattui olemaan, antoi hän saaliinsa emännälle, joka siitä hyvin ihastui, käänteli kettua käsissään ja pani sen sitten pitkäkseen lattialle, jossa sitä miehissä katseltiin ja tutkittiin.

Emännän monien kysymysten johdosta kertoi Jaakko tarkasti, kuinka kettu oli ollut käpylaudassa kiinni ainoastaan toisesta etukäpälästä ja kuinka hän sen oli siitä ampunut; jolloin hän oli osannut siihen niin hyvin, että se paikalla oli henkensä heittänyt.

Emäntä silloin vähän kehuskeli Jaakkoa mieheväksi ja tarkaksi pyssymieheksi; mutta Anna Mari arveli, etteihän tuossa nyt mitään miehevyyttä tarvittu, kun kettu kerran oli käpylaudassa kiinni; olisihan sen kuka tahansa muukin siitä ampunut. Jaakko silloin huomautti, että se ihan varmaan olisi irti päässyt, ellei hän olisi sattunut käpylaudan luo tulemaan ja että se sittenkin olisi voinut irti kiskoutua, ellei hän olisi kerennyt sitä ampua ennen.

Samalla tuli isäntä köökkiin ja havaitsi heti Jaakon saaliin ja Jaakko sai hänelle kertoa samat asiat kuin oli emännällekin vasta maininnut.

"Eivätpä ne tytöt tänne vettä saaneetkaan", sanoi samassa emäntä Liisalle ja Anna Marille. "Mikä kiire teillä nyt oli tänne, ettette saattaneet ensin vettä tuoda! Eihän se tämä kettu täältä mihinkään pakene. Kerkeättehän sen sittenkin nähdä."

Liisan ja Anna Marin kaivolle taas mentyä ilmoitti isäntä, että heti eineen jälkeen lähdetään kahdella hevosella, Mustalla ja Punilla, kirkolle, ja että Jaakko saapi tulla Punin ajajaksi, Anna Maria ja Liisaa kyyditsemään.

Jaakko lähti sitten talliin hevosia harjaamaan sekä muita valmistustoimia tekemään ja oli hyvin hyvillään siitä, kun oli pääsevä Liisan kanssa samaan rekeen.

Kohta eineen jälkeen istuivat Nurmelan isäntä komiassa kirkkoreessään, paksut turkit yllään ja veltit peittonaan, ja isäntä itse piteli punaisia suitsivarsia käsissään ja kerran nyhjästyään niistä vähän lähti Musta keveästi juoksemaan. Jälempänä juosta hölkkäili Puni, vetäen reslaa, jossa istuivat Anna Mari ja Liisa perässä veltien alla ja turkkeihin puettuina ja Jaakko etulaudalla, pienoinen kotitekoinen lammasnahkaturkki yllään.

Päivä kajasti jo idässä, kun kirkkomiehet kulkusten kilistessä etenivät Nurmelasta.

Jaakko oli kohta alussa peitellyt Anna Marin ja Liisan hyvin veltien sisään; vaan sitten hän matkallakin tuon tuostakin katsahti taaksensa ja korjaili peittoa, jotta tytöille ei suinkaan kylmä tulisi. Varsinkin hän usein katsahti Liisan puolelle ja piti huolta, ettei tuuli pääsisi veltien läpi tunkeutumaan, ja kysäsi tytöiltä, eikö heillä ollut kylmä, ja tytöt vakuuttivat, jotta ei heillä ole.

Jaakko piti ihan lystiajona koko kirkkoretkeä. Niin mukavalta tuntui hänestä nyt ajeleminen, tuntui somalta tyttöjä kyyditä ja olla samassa reessä Liisan kanssa, puhella tämän kanssa ja toisinaan katsahtaa tämän vilkkaita, lempeitä silmiä, rusoittavia poskia ja hymyileviä huulia. Hänestä tuskin koskaan oli tuntunut niin mukavalta kuin nyt.

Mutta olisippa kuitenkin paljon somemmalta tuntunut, jos Anna Mari olisi ollut kokonaan poissa ja hän sen sijaan olisi saanut Liisan vieressä istua. Olisippa hyvä asia, jos joskus tulisi semmoinen tilaisuus, että hän Liisan kanssa pääsisi kahden kesken ajelemaan.

Ja Jaakko vaipui niin syviin mietteisiin Liisan vuoksi, jotta hän unehutti, missä olikaan, ja Puni sai mieltään myöten kulkea sekä jäi siis taas kauas jälille Mustasta. Hän vaan lennätti ajatuksensa kauas tulevaisuutta kohti ja ehti mietteissään viimein niin pitkälle, että kuvaili mielessään, kuinka somalta silloin tuntuisi, jos Liisa olisi hänen vaimonsa ja heillä olisi omituinen sievä asunto, jossa viettäisivät onnellista ja rauhallista avioelämää.

Silloin oli hän kuulevinaan jotain ääntä takanaan.

"Sanoitko sinä mitään?" kysyi hän ja kääntyi Liisaan päin.

"En se minä mitään sanonut", vastasi Liisa hymysuin. "Tuo Anna Mari se vaan minulle kuiskasi, että Jaakkopa taitaa kohta nukahtaa."

"Jopa nyt pahasti erehtyi. Pahempi se Anna Mari itse on nukahtamaan kuin minä."

"Älähän toki!" sanoi Anna Mari. — "Etkö sinä huomaa, että toiset jättävät meidät."

"Eivät ne kauaksi jätä — - — - enkä minä siltä ollut nukahtaa, jos kohta sattui ajo vähän unehtumaan, kun satuin ajatuksiini vaipumaan." Ja Jaakko oikaisihe istuimellaan sekä löi suitsiperillä ruunaa selkään, saaden sen siten kiireemmästi juoksemaan.

Ensimmäisen oillingin yli kun päästiin, teki tie äkkikäänteen vasemmalle, ja siinä olikin kirkko jo aivan lähellä.

Jaakko oli käänteessä vähällä kumoon ajaa, kun Puni mennä vilisti täyttä ravia ja reki luisti kaateikkoon, jossa toinen jalas kohahti niin korkealle, että reki varmaan olisi kaatunut, ellei Jaakko samalla olisi siirtynyt toiselle puolelle rekeä, joka sen vuoksi ei ennättänyt varsin kumoon vielä mennä.

Jaakko ajoi aivan kirkon pääportaitten eteen, hyppäsi heti pois reestä ja vetäsi auki veltit, että tytöt helposti pääsivät pois, sekä ajoi sitten hevosen vähän syrjään kirkon seinän viereen.

Sieltä näki hän, että muuan uljasryhtinen nuori mies, iso mustakauluksinen lammasnahkaturkki päällään, tuli Anna Maria ja Liisaa kättelemään ja hyvin tuttavallisesti puhuttelemaan.

Jaakko jäi suu auki katsomaan ja miettimään, että kukahan se lienee tuo vieras, joka näyttää niin hyvä tuttava tyttöin, olletikin Liisan, kanssa olevan, ja mitä sillä lienee niin hupaista sanottavaa, että tytöt näyttävät siitä hyvin ihastuvan. Ja hän katseli pitkään tuota tuntematonta miestä, jonka ilmaantuminen ei tuntunut hänelle vähääkään mieleen olevan. Haluten tietää tämän tuumat, päätti hän mennä likelle kuuntelemaan tämän puheita. Mutta kun hän, hevosen eteen heiniä pantuaan, lähti sinnepäin astumaan, ennättivät he juuri mennä kirkkoon.

Hänkin meni sisälle kirkkoon, istahti muutaman penkin päähän lähellä ovea ja katseli sieltä, mihin penkkiin Anna Mari ja Liisa ja mihin se mies, joka niitä oli puhutellut, olivat menneet. Pian hän huomasikin miehen kolmannessa penkissä edessään suorana ja liikahtamatta istuvan sekä Anna Marin ja Liisan etempänä muutamassa käytävän toisella puolen olevassa penkissä, jossa istui muitakin tyttöjä.

Veisattiin juuri aamuvirttä ja Jaakkokin yhtyi siihen ja luki virren sanat omasta virsikirjastaan, jonka hän oli saanut äitiltään muistoksi rippikoulussa ollessaan. — Hän kyllä silmillään ja korvillaan seurasi kirkonmenoja alusta loppuun, kuunteli hartaasti virren veisuuta ja katseli suu auki lukkaria, tähysteli tarkkaan pappia ja jokaista papin liikettä, kuunnellen niin hyvin messua kuin saarnaa, mutta sen ohessa ennättivät hänen ajatuksensa kiitää monelle muullekin taholle, ennättivät kierrellä Liisaa ja muita tyttöjä sekä sitä outoa miestä; hän ennätti nähdä, miten kukin penkissään istui, miten Liisa näytti muita virkeämmältä ja somemmalta, ja miten Anna Mari saarnan ajalla tuli niin uniseksi, että hänen päänsä vaipui penkkiä vasten ja hän nukahti, heräten vasta saarnan loputtua, kun pappi taas messuamaan rupesi.

Kun kirkonmenot olivat loppuneet ja Nurmelan kirkkomiehet olivat lähteneet paluumatkalle, kysyi Jaakko Liisalta, pyörähtäen toisapäin istuimellaan: "Kuka se oli se komia nuori mies, joka kirkon portaitten edessä sinun kanssasi puheli?"

"Komiako se oli sinun mielestäsi?" kysyi vuorostaan Liisa naurusuin.

"Eipähän ilman. Tottapa se oli komia, koska sinä sitä niin mielihyvällä katselit."

"Kun nyt en olisikin ihastuksella katsellut vanhaa tuttua, jota en pitkään aikaan ole tavannut ja joka parin vuoden kuluessa minun kanssani yht'aikaa on ollut samassa talossa palveluksessa! Sitähän tietenkin oli hupainen tavata."

"Sanoppa sen nimi!"

"Et sinä tunne sitä kuitenkaan, vaikka sanonkin nimen. Mäkelän Matiksi häntä kutsutaan."

"Vai niin. Sanoppa, mitä hän sinulle sanoi!"

"Eipä mitään erityisen tärkeätä. Hän vaan kyseli, miten minä voin, ja tiedusteli elämän vaiheistani sitten viime näkemämme sekä selitti lyhyesti omista vaiheistaan."

"Eikö mitään muuta?"

"Enpä minä muista."

"Eikö teillä ollut mitään kahdenkeskisiä asioita?"

"Mitäpä niitä olisi ollut! Tietää kai se Anna Marikin kaikki meidän puheemme."

"Mitäpä se tietäisi, kun kirkossakin nukkuu!"

"Kyllä minä kuulin kaikki Matin ja Liisan puheet", vakuutti Anna Mari. "En minä silloin nukkunut — — — enkähän minä kirkossakaan — — —"

"Vai et! Nukut ihan siki koko saarnan ajan. — Sanoppa, eikö Liisalla ja sillä Mäkelän Matilla ollut mitään kahdenkeskisiä asioita!"

"Mitäpä heillä olisi ollut!"

"Mitäkö! Vielä tuota kysytkin. Näyttihän se teidän tuttavanne aika uljaalta ja pulskalta mieheltä. Eihän siis olisi kumma, jos hänen ja Liisan välillä olisi jotain — — —"

"No, se on tuo Jaakko — — —!" keskeytti Liisa. "Kaikkea sinä luuletkin!"

"Minunpa sinä kokonaan unhotat", puuttui Anna Mari puheeseen. "Puhuttelihan se Matti minuakin, jospa Liisaakin, ja ollaanhan mekin vanhastaan hyvinkin hyviä tuttuja."

Jaakko kääntyi taas hevoseen päin ja kiirehti Punia kiivaammin menemään, mieleltään hiukan levollisempana vaan ei kuitenkaan selvillään Liisan ja Mäkelän Matin suhteesta toisiinsa.

Hän tunsi sydämmessään todellisesti palavan rakkauden Liisaa kohtaan ja hän arveli Liisan olevan sen, jonka Jumala oli määrännyt ja valinnut hänelle elämän kumppaniksi. Parasta siis lienee hänen toden teolla ruveta miettimään asiaa ja puhemiestä hommaamaan, joka esittäisi hänen tunteensa ja asiansa Liisalle, ellei tälle muutenkin tulisi sitä sanotuksi. Mahtaahan se kyllä Liisa ennakoltakin hänen tunteensa arvata, vaan ovathan ne kuitenkin sille suoraan sanottavat, että asjasta valmista tulisi. Paluumatka, jolloin Liisa oli yhä puheliaampi ja iloisempi kuin menomatkalla, kului Jaakon mielestä aivan liian sukkelaan, niin että se tuntui kesken loppuvan. Mielellään hän olisi suonut sitä pitemmältä olevan, että olisi enemmän saanut nauttia Liisan seurasta.

Kun jo oltiin lähellä Nurmelan kartanoa, jonne juuri eellimmäinen hevonen saapui, tuumasi hän tytöille: "Kartanoonhan sitä pitää aina komiasti ajaa." Ja sen sanottuaan löi hän suitsiperillä Punia selkään ja antoi sen mennä täyttä ravia kartanon perälle asti; mutta eipä hän arvannutkaan tarpeeksi väistellä kinoksia eikä olla varovainen kääntäessään hevosta, ja senpä vuoksi kävi niin, että reki kaatui juuri köökin portaitten eteen ja tytöt suistuivat silmälleen lumikinokseen.

"Oliko tämä nyt komiasti!" sanoi Anna Mari pystyyn noustessaan ja lunta vaatteistaan puistellen.

"Sepä nyt sattui! — - — Enpä minä tuota osannut arvata", vastasi Jaakko. — "Eihän vaan liene pahasti käynyt?"

"Mitenpä tuota", sanoi Liisa, "loukkautuisi pehmeää lumihankea vasten kaatuessa! Mutta olet sinä koko kyytimies!"

Ja lähtiessään köökin portaita nousemaan lisäsi hän: "Kiitoksia paljon hyvästä seurasta ja hyvästä ajosta!"

"Eipä olisi syytä kovinkaan kiittää", arveli Anna Mari ja lähti Liisan jälkeen menemään.

Jaakko otti veltit ylös ja ajoi Punin tallin eteen, jossa renki Heikki vasta oli riisunut Mustan valjaista.

Kun hänkin oli riisunut Punin, juottanut sen ja vienyt talliin sekä vetänyt reen liiteriin, meni hän pirttiin ja sanoi terveisiä kirkolta, nyökäyttäen päätään vanhalle ruotimummalle, joka istui pirtin perällä loukossa ja luki muutamasta paksusta postillasta, vahvat messinkisankaiset silmälasit nenällään.

Jaakko, riisuttuaan turkkinsa päältään, istahti penkille Laurin viereen ja rupesi tämän kanssa tuumailemaan; vaan samassapa tultiin syömään käskemään.

Puolisten jälkeen sai hän kuulla, että hänen oli huomenna kaupunkiin lähteminen, sinne kun oli asioita monenlaisia.

VII.

Seuraavana aamuna oli Jaakko varsin hilpeällä mielellä, hommatessaan lähtöä, sillä olihan hänestä mukava päästä kaupungissa käymään, jossa hän oli vaan jonkun ainoan kerran ennen käynyt ja jossa siis oli paljonkin katsottavaa.

Hän koetti olla hyvin toimelias kuormaa laittaessaan ja matkavalmistuksia tehdessään, jottei isäntä kohta alussa löytäisi moitteen syytä.

Ennen auringon nousua oli kuorma valmis ja Puni valjaissa ison reslan edessä.

Jaakko hyvästeltyään Nurmelan asujia otti suitsivarret käsiinsä ja hyppäsi kuorman päälle.

"Kuulehan Jaakko!" huudahti samalla Liisa ja juoksi kuorman viereen sekä pani Jaakon kouraan rahaa. "Ostappa kaupungista kirjakaupassa käydessäsi minulle samalla uusi virsikirja, sillä entinen alkaa jo kovin vanhaksi käydä!"

"Kyllä, mielellänikin. Eikö sinulla ole muuta asiaa? Kyllä minä toimitan."

"Eipä ole tällä kertaa."

"Muista nyt", varoitti isäntä vielä, "olla toimellinen ja varovainen ja tehdä niinkuin olen käskenyt. Pidä huoli rahoista, ettet niitä mihinkään joutavaan kuluta! Kun tulet kaupunkiin, niin rupea heti asioita toimittamaan, jottei tulisi tyhjää viivykkiä, sillä huomisillalla pitää sinun viimeistään olla kotona!"

"Kyllä, kyllä", vakuutti Jaakko ja lähti ajamaan. "Hyvästi vaan nyt!"

"Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!" vastasi Liisa, nyökäytti päätään ja poistui köökkiin.

Aamu alkoi jo valeta, kun Jaakko pääsi taipaleelle.

Talosta lähtien vei maantielle oikotie, jota hän lähti ajamaan ja joka oli ennestään hänelle tuttu. Sitten kyllä alkoivat matkat olla jotenkin outoja, kun hän oli maantietä vähän matkaa ajellut, vaan mikäpähän oli selvällä valtatiellä kulkiessa! Eihän siinä voinut tieltä mihinkään eksyä.

Kylmänlainen tuuli puhalteli sivulta päin, jotta yritteli jo korvalehtiä palelemaan, vaan Jaakko kun vetäsi pystyyn turkinkauluksensa, niin sittenpä ei kylmä häneen enää pystynyt. Tyytyväisenä hän vaan istui kuorman päällä ja antoi hevosen kävellä alkutaipaleesta. Mutta kun tie sitten rupesi paranemaan, antoi hän Punin toisinaan juosta hölkötellä, kun ei kuorma kuitenkaan tuntunut kovin raskas olevan; ja silloin hän aikansa kuluksi itsekseen laulella hyräili lemmenlauluja ja kuuli kaikun vastaavan lumisesta metsästä.

Johtuipa hänellä silloin mieleen oma lempensäkin ja hänen ajatuksensa lensivät Nurmelaan, jossa ne viipyivät Liisan luona. Mielellään hän muisteli tuota somaa ja viehättävää tyttöä ja kuvaili mielessään sen kauniita kasvonpiirteitä, sen lempeitä silmäyksiä, suloista hymyilyä, heleää puhetta ja miellyttäviä liikkeitä. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä suloisemmalta se tuntui, tuntuipa olennolta niin rakastettavalta, että kaikki sen mahdolliset viat tulivat ihan näkymättömiksi sen suuren sulouden ja hyvyyden vuoksi.

Tuntuisippa mitä somimmalta, jos se nyt olisi tuossa sivulla ja hän saisi kääriä kätensä sen kaulan ympärille ja huulillaan koskettaa sen hymyileviä huulia. Mutta onpa onnellista, jos niin vast'edeskään tapahtuu, jos se aika vielä koituu, että hän saa tunnustaa Liisan kullakseen ja morsiammekseen. Olisippa kovin ikävä, jos se ei häneen suostuisikaan! Silloin tuntuisi Nurmela kovin kolkolta. Silloin hän varmaankaan ei voisi enää ollenkaan viihtyä täällä vieraassa seudussa vierasten kesken. Silloin tuntuisivat asujamet entistä vieraammilta, työ tuntuisi raskaammalta, elo tukalammalta. Liisahan se tähän asti on päivänpaistetta hänen elolleen tuonut ja tehnyt Nurmelan hänelle mieluiseksi olopaikaksi. Sehän on monesti ilahuttanut hänen mieltään, silloin kun hän muuten olisi vaan surua ja ikävyyttä saanut kokea. Jos se hänen hylkäisi, niin silloin hän tuntisi itsensä kovin yksinäiseksi ja murheelliseksi.

Lennähtipä myös toisinaan Jaakolla mieli kauas Nurmelasta etäisten kotoseutujen vähäisiin asuntoihin ja niiden asukkaat muistuivat elävästi mieleen. Hän katseli ajatuksissaan vanhempiaan, veljiään ja sisariaan Törmälän tutuissa tuvissa, katseli myös Kumpulaa asujineen ja olletikin Annia, jonka kanssa viettämänsä monet lapsuuden päivät hänellä yhä olivat hyvässä muistissa. Mitenkähän mahtanevat he nyt kaikki toimeen tulla! Lieneeköhän Anni vielä samanlainen kuin ennen ja muisteleekohan se häntä ja niitä aikoja, joita he ovat ennen yhdessä viettäneet! Jospa se muisteleekin, niin se tuskin ajattelee häntä toisin kuin tuttava tuttavataan. Ei tuota tiedä, mahtaako sen sydän sykkiä häntä kohtaan samalla lailla kuin rakastavan tytön sydän sykkii sulhoaan kohtaan, ja jospa niin sykkiikin — — — niin no — — — kumpihan noista sitten mahtaisi olla parempi, Anni vai Liisa!

Viipyivät sitten Jaakolla ajatukset hetkisen Annin luona, ja hän rupesi miettimään, että se on kasvanut samoissa olosuhteissa, samassa seudussa kuin hän. Heille molemmille ovat nuo köyhät kotoiset asunnot ja mutkattomat isiltä perityt tavat yhtä mieluiset. Heistä molemmista tuntuvat nuo kotoiset jylhät metsät, korkeat vaarat, raivaamattomat seudut hyvin mieluisilta, vaikka tämän puolen asukkaat useinkin ajattelevat niitä hyvin ikäviksi. — Ja Annin hän tuntee tarkoin lapsuuden ajoilta saakka, tuntee tämän hyvän luonnon ja rehellisen mielenlaadun. Kyllähän se Liisa puheissaan ja tavoissaan on Annia mukavampi, vaan tuskin kuitenkaan sydämmeltään parempi.

Ja Jaakko ajatteli, kuinka olisi mukava sitä taas tavata, ja kuvaili viimein mielessään, miltä tuntuisi, jos he molemmat olisivat aviopari, kunnes hänen mietteensä taas lennähtivät Nurmelan Liisaan.

Tällä tavoin hän kulutti aikaa mieluisissa mietteissä, ja matka joutui joutumistaan, eikä mikään häirinnyt hänen ajatuksiaan, kun hän yksin matkusteli autiota tietä pitkin. Pitkään aikaan ei tullut ketään vastaan, eikä takaa päinkään näkynyt tuliata.

Milloin kulki matka tiheän mänty- ja kuusimetsän keskitse, milloin aavojen lakeuksien yli. Eipä näkynyt tien sivulla taloja tiheässä, ainoastaan siellä täällä joku pieni turvemökki tai kallellaan oleva vähäinen puurakennus.

Jaakko, silmäillessään noita viheliäisiä asuntoja, ajatteli, että on niitä asuinpaikkoja jos jonkunlaisia. Ei niissä luulisi liikkumisen tilaa olevan tarpeeksi yksinäisellekään hengelle, saati sitten perheille, joissa on monta lasta. Kyllähän hänen kotipuolessaan ihmiset yleensä köyhiä ovat, vaan on niillä kuitenkin monella väljemmät asunnot kuin nuo tuossa, eikä siellä turvemökkejä olekaan. — Jos hän vaan joskus eläessään itselleen oman asunnon laittaa, niin pitää siitä ainakin tulla parempi kuin tuo viheliäinen kaatumaisillaan oleva pöksä tuossa tien varrella.

Mutta jäivätpä mökit taaksepäin ja tie vei nyt korkean hirsimetsän läpi. Tuuli tohisi metsässä ja vanhat hongat humisivat yksitoikkoisesti ja heiluttelivat lumisia oksiaan, joista tuon tuostakin tuulen puuska pudotti raskaan lumikasan.

Metsän takaa ilmaantui näkyviin iso talo ja sieltä päin tuli muuan hevosmieskin vastaan.

Matka alkoi nyt hupaisemmalta tuntua, kun taloja alkoi tiheämmin näkyä ja kun tielle ilmaantui jotain liikettä, mutta eipä vaan kuitenkaan tuntunut hupaiselta nähdä huonoja mökkejä, joita yhä vaan useinkin näkyi tien varrella ja jotka olivat todisteena siitä, että paikkakunnassa löytyi suurta köyhyyttä, jospa varallisuuttakin.

Jaakko kuuli kaukaa edestäpäin aisakellon soivan, ensin hiljaa, vaan sitten kovemmin, ja kohta sen jälkeen ajoi vastaantulia hänen sivutsensa semmoisella kiireellä, että hän tuskin ennätti ajaa syrjäänkään, ennenkuin se jo oli kaukana hänen takanaan. Se oli posti, joka niin joutuin kulki.

Ajettuaan vielä kappaleen matkaa saapui Jaakko syöttöpaikkaan, tullen isoon kartanoon, jossa näkyi ennestäänkin monioita matkamiehiä.

Riisuttuaan Punin valjaista ja vähän aikaa hevosen kanssa hommailtuaan meni hän sisälle pirttiin, teki hyvän päivän tullessaan, hieroskeli käsiään yhteen, jotta ne lämpenisivät, ja riisui sitten turkkinsa muutamaan puunaulaan.

Pirtissä oli väkeä paljonkin, vaan eivätpä ne isosti hänen tulostaan näkyneet välittävän. Pikimmältään ne vaan katsahtivat häneen, vaan eivät keskeyttäneet keskinäisiä keskustelujaan. Muuan keski-ikänen nainen vaan hiljaa vastasi hänen tervehdykseensä.

"Mitä sitä kuuluu vieraalle?" kysäsi tämä sitten.

"Eipä kuulu mitään sanottavia. Mitä tänne kuulunee?"

"Eipä erityistä tännekään."

"Mistä kaukaa se on tämä matkustaja?" kysyi sitten muuan mies, joka istui penkillä pirtin pöydän takana ja poltteli tupakkia lyhytvartisella piipulla.

"Tuolta olen Nurmelasta", vastasi Jaakko. "No, niin minusta näyttikin äsken, kun ajoitte kartanoon, jotta Nurmelan hevonen siellä tulee. Mutta teitä minä en tunne. Ette suinkaan te ole Nurmelan miehiä, vai miten?"

"Minä olen vaan renkinä siellä oleksinut. Tuoltahan minä oikeastaan olen kotoisin Kajaanin takaa."

"Jo minä ajattelinkin heti teidät nähdessäni, ettette te suinkaan ole tämän puolen miehiä. — Kaupunkiinko se matka pitää?"

"Kaupunkiin."

"Liiaksikohan niitä muka ylimaassa on miehiä", puuttui taas puheeseen muuan vanhanpuoleinen harmajahiuksinen mies, "kun niitä sieltä myötäänsä tänne alapuoleen työntyy, vaan Ameriikkaan olletikin?"

"Eipä ole liiaksi", vastasi Jaakko, "mutta kun siellä työmiehillä useinkin ovat huonot tienestit, siellä kun ei juuri mainittavasti ole varakkaita talokkaita ja hyviä rahamiehiä, jotka kykenisivät isoja palkkoja maksamaan, niin onhan se monellakin täytymys lähteä muualle työn hakuun. — Sitä paitsihan noita kuulestaa täältäkin puolesta paljon Ameriikkaan meniöitä olevan."

"Onhan niitä kyllä täältä, jospa sieltäkin, ja parempaahan moni hakee aina, vaikka olisi hyvä ennestäänkin", vastasi vanhus ja selitti sitten, kuinka usein kuitenkin moni pettyy toiveissaan lähtiessään pois kotoseudultaan paremmille tienesteille muka. Mutta hän jätti keskustelunsa Jaakon kanssa sikseen, kun samassa muuan toinen mies rupesi puheisiin hänen kanssaan.

Puhuteltiinhan tuota Jaakkoa siksikin, vaikka alussa oli näyttänyt, jottei kukaan hänestä välitä. Mutta tuntui hänestä kuitenkin, että kotoseutunsa asukkaiden puhuttelutapa oli aina paljon ystävällisempi. Siellähän aina vastaanotetaan tuliata niinkuin hyvää tuttua ainakin. Mutta eihän tuo mikään kumma olekaan, että tämmöisissä liikepaikoissa, missä käypi kulkioita jos minkälaisia, kohtelu toisinaan saattaa hiukan kylmältä tuntua.

Pari tuntia talossa viivyttyään ja hyvin apatettuaan ja juotettuaan hevosta, pani Jaakko ruunan taas valjaisiin ja lähti taipaleelle.

Matka kului rauhallisesti, mitään mainittavaa tapahtumatta. Hevonen milloin astui verkalleen, milloin juosta hölkötteli, ja Jaakko milloin makasi levollisena kuorman päällä, milloin istua kyykötti miettiväisenä ja kuunteli kulkusen kilinää, reen ritinää ja tuulen viuhinaa.

Asuttuja seutuja rupesi yhä enemmän näkymään tien varrella ja liike suureni suurenemistaan. Tuli usein vastaantulioita ja toisinaan joku takaa päinkin ajoi sivutse, jotta eipä saanutkaan Jaakko ihan huoletonna kuorman päällä olla kellotella, vaan hänen täytyi useinkin syrjäyttää hevostaan, että ohikulkiat pääsivät häntä sivustamaan.

Ennen pimeää hän saapui kaupunkiin ja ajoi kuormineen Nurmelaisten tavalliseen majapaikkaan muutamaan pieneen kartanoon erään syrjäkadun varrella.

VIII.

Kun Jaakko oli saanut hevosen talliin sekä toimittanut sille syömistä ja juomista ja sitten tullut sisälle tupaan, niin eipä hänellä oikein ruvennut aika siellä kulumaan outojen ihmisten seurassa. Sen vuoksi hän päätti lähteä kaupungille ainakin alkamaan asiainsa toimitusta, ja kun hänelle kaikki muut paikat olivat enimmäkseen outoja, paitsi anniskelupuoti, jonka muisti ennestään, lähti hän ensiksi sinnepäin astumaan, nassakka kainalossaan.

Astuessaan katuja pitkin katseli hän tarkkaan ympärilleen, silmäili joka taloa, jonka ohi kulki, ja luki kirjoituksen joka kyltissä, mikä tuli näkyviin. Ja jos mielestään jossain oli jotakin outoa nähtävää, niin silloin hän seisahtui sitä katsomaan ja ihmettelemään, suu kolmantena silmänä.

Niin kauan kuin hän astuskeli syrjäkatuja, ei hän kuitenkaan havainnut erityistä ihmeteltävää. Enimmästi pieniä ja mataloita huoneuksia näkyi vaan molemmin puolin katua ja niitten joukossa siellä täällä joku ruokamyymälä tai pieni kauppapuoti. Joku hevosmies ajoi täyttä juoksua keskikatua pitkin ja molemmin puolin astui kiireesti monioita jalkamiehiä.

Mutta kun Jaakko läheni keskikaupunkia, niin silloinpa ilmausi paljon enemmän nähtävää. Komeita uljaita rakennuksia, jommoisia hän ei ollut maaseudulla koskaan nähnyt, tuli nyt hänelle näkyviin, ja niitä hän jäi pitkäksi aikaa suu auki katsomaan ja ihmettelemään, miettien, että pitää sitä olla melkoinen määrä varallisuutta niillä, jotka tuommoisia kykenevät rakennuttamaan. Hän ihmetteli isoja, komeita kauppapuoteja lasiovineen ja erittäin suurine yksiruutuisine akkunoineen, joitten läpi sopi näkymään senkin seitsemänlaista kauppakalua.

Niinpä hän muutamankin ison kauppapuodin nähdessään heti lähti keskikadulta astumaan aivan siihen viereen ja jäi seisomaan ison akkunan eteen, suu melkein kiinni ruutussa, sekä kuvaili mielessään kuinka äärettömään paljon kaikki tavara tuolla akkunan takana mahtoi maksaa, eikä hän siirtynyt, vaikka useinkin sivu kulkevat ihmiset töytivät häntä ja joku naurusuin katsahti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että mitä se siinä töllistelee.

"Mikä se tuossa ihmisten tiellä seisoskelee!" huudahti muuan pystypäinen nuori mies ja töyti Jaakkoa kylkeen. "Eikö kävisi laatuun siirtyä syrjään vähän?"

Jaakko katsahti pitkään puhutteliaan, ajatellen siitä, että mikähän lieneekin; näyttää kovin ylpeältä.

Sitten hän lähti edelleen astumaan ja pysähtyi taas kenkäpuodin eteen; jäi ihmettelemään suurta oven yläpuolella riippuvaa messinkisaapasta.

"Onpa siinä saapasta!" ihmetteli hän. "Kaikkea ne myyjät hoksaavatkin, houkutellakseen ihmisiä tavaroitten ostoon."

Kun hän sitten edelleen astuttuaan oli saapunut viinapuotiin ja siellä asiansa toimittanut, lähti hän taas, täytetty viinanassakka kainalossaan, pitkin katuja astelemaan ja jäi toisinaan jonkun mielestään tavallista kummemman katsottavan eteen suu auki seisomaan.

Sattuipa, kun hän muutamastakin akkunasta, nenä ruutussa kiinni, sisään kurkisteli, että joku takaa päin löi häntä olkapäälle ja hyvin iloisesti sanoi: "Terve, Jaakko!"

"No jotakin — - -! Terve mieheen!" vastasi Jaakko iloissaan ja hämmästyksissään, kun tunsi puhuttelian Pajuvaaran Heikiksi, ja häntä ystävällisesti katellen. "Enpä osannut ennakolta arvata sinun täällä näkeväni. Mistä sinä tänne ilmausit, puustako vai pilvistä?"

"Olenpahan tullut kotopuolestani täällä kaupunkiasioilla käymään. Terveisiä laittoivat paljon sinulle kotoasi ja Kumpulasta."

"Kiitoksia! Mitä sitä niille maille kuuluu?"

"Eipä niin sanottavia. Mitä itsellesi?"

"Eipä niin erikoisen mainittavia minullekaan."

Jaakolla ja Heikillä, jotka olivat erittäin hyvillään tapautumisestaan, oli paljonkin kysyttävää toisiltaan ja saneltavaa toisilleen. Jaakko kyseli tarkkaan, miten hänen kotopuolessaan olivat asiat, miten siellä voidaan ja toimeen tullaan, ja Heikki antoi niin tarkkoja tietoja kuin suinkin vaan voi.

"Törmälä on vielä samanlainen kuin sinun lähtiessäsikin niin huoneitten kuin asukkaitten puolesta. Siellä ei ole juuri erityisiä muutoksia tapahtunut, ja vanhempasi, veljesi, ja sisaresi ovat kaikki terveitä ja hyvissä voimissa. Sinua vaan tuntuvat toisinaan kaipaavan. Varat siellä eivät ole lisääntyneet, vaikka eivät juuri väheneetkään. Olipa siellä kerran vähällä ulosottokin tapahtua, vaan silloin sattuivat sinulta saamaan rahoja sen verran, että juuri pulasta pääsivät."

"Sepä oli hyvä asia. Kyllä olisikin silloin kurjuus tullut, jos olisi ruvettu lehmiä velasta viemään."

"Kerrassaan. Moni siellä joutuukin aivan kurjaan tilaan, kun eivät jaksa kaikkia maksujaan suorittaa eivätkä velkojaan maksaa ja sitten nimismies tulee ja myypi ainoat elukat, navetan sisustuksen puti puhtaaksi. Kumpulallekin oli kerran hyvin huonosti käydä, kun velkamiehet rupesivat hätyyttämään, vaan lopulla kuitenkin sattuivat sen verran rahoja saamaan, ettei ryöstöä tullut."

Sitten Heikki, vähän aikaa Jaakon kanssa rinnatusten kulettuaan ihan keskikatua pitkin, sanoi: "Tiedäppä, yksi uutinen minulla on sinulle kerrottava!"

"No, mikä?"

"Onpahan semmoinen, ei suurempi eikä vähempi kuin että minä olen jo morsiammen itselleni löytänyt."

"Morsiammen! Vai olet sinä morsiammen löytänyt! Jopa olet sitten johonkin ennättänyt. Vaan sanohan toki sydänkäpysi nimi! Minä en ole sinun kihlautumisestasi vielä hiiren luiskaustakaan sattunut kuulemaan."

"Se onkin vasta tapahtunut ja nyt me tullaan sukulaisiksi toisillemme, sillä Eevahan, sinun oma sisaresi, on minun armas morsiammeni."

"Vai hän se on — — —. No, enpä minä osannut tuota ennakolta arvata — — —. Vai Eeva se on sinun mielittysi! Ehkäpä te hyvinkin yhteen sovitte. — Mutta pianpa teillä asia päättyi. Ette suinkaan te kauan ole toisianne ajatelleet."

"Emmepä hyvinkään kauan. Viime syyskesällä kun tapasimme toisemme kirkolla, mielistyin minä Eevaan niin, että rupesin hänestä arvelemaan, jotta tuopa taitaisi minulle sopiva olla; ja sitten hän oli alinomaa mielessäni, jotta lopulta puhuin asiasta Päiväniemen Pekalle ja pyysin häntä puhemiehenä koettamaan taivuttaa Eevan sydäntä puoleeni. Vaan Eevapa myöskin kävi Pekan luona samoilla asioilla ja ilmaisi sille lemmen tunteensa minua kohtaan. Ja kun kerran niin pitkälle tultiin, niin sittenhän meillä oli yhtä helppo päästä tuumaimme perille kuin suksimiehellä mennä valmista latua myöten."

"Se nyt on tietty. Mikäpähän sitten enää olisi voinut esteenä ollakaan! No, olkoon onneksi liittonne niin sinulle kuin Eevalle!"

Vähän ajan perästä sanoi taas Jaakko: "Aivan vähän sinä olet vielä Kumpulasta maininnut. Puhu nyt jotain enempi sieltä!"

"Eipä sieltä ole erityistä kerrottavaa. Siellä eletään niinkuin ennenkin, hiljaisesti ja rauhallisesti. Isäntäukko se vaan alkaa vanheta, jotta eikö tuo kohta heittäne isannuutensa Matti pojalleen. — Tietänethän, että Anni sieltä nykyään on poissa, pappilassa piikana?"

"Kuulinhan minä siitä jotain puhetta olleen."

"Siellähän se on Anni ja hyvin hän siellä tuleekin toimeen ja hyvänä piikana kuulutaan häntä pidettävän, työteliäänä ja rehellisenä."

"Sepä on mieluista kuulla. Oletko tavannut häntä nykyisin?"

"Tapasin minä hänen tässä toisella viikolla."

"No, mitä Anni tuumaili?"

"Eipä hän moittinut oloaan. Sanoi kyllä alussa koti-ikävän olleen, vaan oli kuitenkin hyvillään, että koti oli samassa seurakunnassa ja että hän siellä pääsi aina toisinaan käymään. Sanoi usein kaipaavansa Törmälää, kotinsa naapuritaloa, ja muistelevansa Eevaa ja sinua sekä mainitsi, kuinka hän usein on sinun kanssasi hupaisia hetkiä viettänyt."

"Vai mainitsi hän sitäkin."

"Mainitsi kyllä ja paljon muutakin; en tuota kaikkea enää muistakaan."

Heikki saattoi Jaakkoa tämän kortteerin portille saakka.

Siinä tuumasi Jaakko Heikille: "Kyllähän olisi hupaista, jos voisimme tämän illan yhdessä olla. Vaan en tiedä sitten, miten asiain kävisi."

"Kerennethän ne vielä aamullakin toimittaa. Eihän niitä niin paljon liene", arveli Heikki.

"Eipä hyvinkään; vaan isäntä varoitti tänä iltana toimittamaan, jotta kerkeäisin ajoissa takaisin."

"Kerkeät sinä kuitenkin ja saatanhan minä sinua aamulla avustaa, jos niikseen tulee. Ollaan nyt yhdessä tämä ilta, koska satuimme tapaamaan toisemme. Saattaa kulua pitkiäkin aikoja, ennenkuin taas näemme toisemme; ja aamullahan minun pitäisi joutua jo paluumatkalle. — Vie nyt ensin nassakka kortteeriisi ja mennään sitten anniskeluun tai johonkin muualle! Pitäähän sitä toki vähän lystiäkin pitää, kun kerran kaupungissa ollaan."

Jaakko suostui tuumaan, vei nassakan kortteeriinsa ja lähti sitten Heikin kanssa taas kaupungille.

Anniskelupuotiin he menivät, istuivat pienen pöydän ääreen ja tahtoivat monioita viinaryyppyjä.

Näkyi niitä muitakin olevan samassa huoneessa ja pitivätkin jotkut aika rähinää. Siellä väitettiin ja intettiin ja moniaat isoäänisimmät meuhasivat ja huutelivat niin, että aivan tahtoivat suun tukkia toisilta.

Jaakko ja Heikki eivät sekaantuneet toisten puheisiin, vaan istuivat heistä erillään ja puhelivat omista asioistaan.

"Oletko Vesalan Vilppoa nykyisin nähnyt?" kysyi muun muassa Jaakko Heikiltä.

"Tapasinhan minä hänenkin tässä toisella viikolla samoihin aikoihin kuin Anninkin. Sehän on Vilppo nykyään Toivoniemellä renkinä", vastasi Heikki.

"Vai sinne sen Vilpon on onnistunut päästä aivan pappilan likimmäiseen taloon."

"Jopa niin. Ja hyvin hän onkin mielissään, että sinne on tullut, kun hän siis saapi olla aivan lähellä pappilaa ja Annia."

"Annia! Mitä sillä Vilpolla on Annin kanssa asioita?"

"No, minusta on näyttänyt, että hän vähin mielistelee sitä."

"Vai niin on näyttänyt. Entäs Anni Vilppoa?"

"En tiedä sitä. Sen verran, minkä minä olen nähnyt, ei Anni ole näyttänyt häntä suosivan enemmän kuin muitakaan. Eivät he kumpikaan ole rakkausasioistaan minulle mitään maininneet, enkähän minä varmuudella osaa sanoa, lieneekö Vilppokaan tosi lailla Anniin mieltynyt. Vilppohan on sen luontoinen mies, että se mielistelee tyttöjä yleensä, sillä saattaa olla montakin henttua yht'aikaa."

Noista Heikin sanoista tuli Jaakko vähän miettiväiseksi; hän oli pitkän ajan ääneti ja hänen ajatuksensa kiertelivät hetken aikaa Annia, josta hän näki selvän kuvan semmoisena kuin tämä oli hänen lapsuutensa leikkitoverina sekä sitten alkavalla nuoruuden iällä rippikoulussa ja viimeksi Kumpulassa, kun hän lähti matkustamaan pois kotoseudultaan. Ja Jaakko mietti Annista, mahtaisikko sillä tosiaan olla mitään lemmen liittoa tekeillä Vilpon kanssa — — — vaikka mitäpä se juuri häneen koskee, jos onkin — — — ottakoonpa Anni kenen tahansa, kunhan hän vaan Liisan saapi — — —.

Sitten hän, kun alkoi kovin rauhattomalta tuntua yhä lisääntyvän rähinän vuoksi, rupesi Heikkiä pois tahtomaan, sanoen ei enää täällä haluavansa olla.

"Mennäänpä vaan", myöntyi Heikki, "vaikka susiteettiin! Oletko siellä ennen käynyt?"

"Enhän toki. Miten minä nyt siellä, jossa vaan herroja — — —!"

"Kyllä siellä muitakin saa käydä. Mennäänpä vaan sinne, koska sinä et ole siellä ennen käynyt! Minä olen oppaana."

"Mitenkä me nyt sinne — — —.'"

"Sinne kehtaa mennä aivan hyvin meikäläisetkin miehet. Siellä ovat aivan eripäälliset huoneet alakerrassa rahvasta varten, ylikerrassa taas herroja varten."

"No, koska niin on, niin saattaahan tuonne sitten mennä."

Ja molemmat ystävykset, viinansa juotuaan ja maksettuaan, lähtivät anniskelusta.

Jaakko piteli Heikkiä kaulasta ja vakuutti: "Sinä olet minulle niinkuin oma veli. En osaa sanoin selittää, kuinka lystiltä tuntuu, kun olen sinun tavannut. En ole vielä, sittenkun kotoani viime kerran läksin, tavannut ketään entisistä tutuistani."

Sitten selitti Jaakko, kuinka koti ja kotipuolen asukkaat usein ovat muistuneet hänen mieleensä ja kuinka ne nyt, kun niitä ei ole enää näkemässä, tuntuvat entistä rakkaammilta ja paremmilta; silloin kuin ne olivat alinomaa silmäin edessä, ei niitä osannut tarpeeksi hyvin arvostellakaan.

Heikki sanoi sitten, hänkin pidellen Jaakkoa kaulasta, että hän ei kyllä haluaisi olla poissa kotoseudustaan, vaikka olisikin muualla parempi leipä tiedossa. Se on luonnossa synnynnäinen halu, joka vetää kotipuolessa pysymään. Hän on kuullut monen muunkin, jotka ovat köyhän kotonsa jättäneet ja tulleet rikkaampaan paikkakuntaan ja paremmalle leivälle, sanovan kotoseudussaan sittenkin paremmin viihtyvänsä.

"Se on tosi", myönti Jaakko; "mutta toisinaan saattaa kuitenkin vieraskin asunto tulla mieluiseksi, esimerkiksi kun on joku hyvä ystävä."

"Ethän vaan liene rakastunut! Enhän minä ole vielä tullut kysyneeksikään, miten sinun sydämmesi asiain laita on."

"Enpä ole aivan selvillä niistä vielä itsekään."

"Etkö ole selvillä! Vai niin, kyllä ymmärrän. Sinulla on ehdolla joku tyttö — joku Nurmelan piikasista — eikö niin? Vaan et ole vielä kysynyt hänen mieltään."

"Niinkö luulet?"

"Kas vaan; taisinpa oikein arvata. Mutta minäpä annan sinulle sen hyvän neuvon, että älä sinä kovin kauan mieti ja viivyttele asiaa, vaan hommaa heti puhemies, jos ei sinulla itselläsi tule asiasi hentullesi ilmoitetuksi. Muutenhan saattaa käydä niin, että joku toinen valtaa sinun omasi."

"Kun ei liene jo vallannutkin! Mutta kyllä minä kohta teen selvän asiasta. — — — Katsoppa mikä kirkas valo se tuolta näkyy!"

"Tuoltako susiteetin edestä! Etkö sinä sitä ole ennen nähnyt?"

"En. En ole ennen tässä pimeän aikana kulkenut."

"No, sitten sinulla onkin siinä ihmettelemistä. Sehän on sähkövaloa tuo."

Ja Jaakko ihmetteli sähkövaloa, joka loisti lyhdystä komean susiteetin edessä, katseli sitä enemmän kummissaan, kuta likemmäs tuli.

Lyhtypatsaan viereen hän seisahtui, samoin kuin Heikkikin, ja katsoa tuijotti avosuin ylöspäin.

"Enpä ole vielä kummempaa eläessäni nähnyt", tuumaili hän Heikille. "Aivanhan se loistaa kuin aurinko, ihan huikasee silmiä."

"Onhan se toki toista kuin katulyhtyin valo", arveli Heikkikin.

"Nehän nyt eivät ole mitään tuon rinnalla. No, saapi sitä nähdä eläessään jos jotakin, yhden asian toistaan kummemman, se kun tuo maailma viisastuu viisastumistaan. Ennenhän tuota monikaan, paitsi auringon, kuun ja tähtein valoa, ei kuulu nähneenkään muunlaista valoa kuin pärevaloa. Sittenhän niitä ruvettiin paljon talikynttilöitä käyttämään, vaan eivätpä nekään olleet mitään teariinikynttiläin suhteen. Ja kun sitten lamppuvalo keksittiin, niin sitähän jo kummastuksella mainittiin. Vaan paljon kummempaa se on toki tuo sähkövalo. Voitaneenkohan enää parempaa keksiäkään!"

"Mitenpä sitä nyt enää tuon kirkkaampaa — — —! Vaan mennäänpä nyt sisälle tuohon isoon rakennukseen! Sielläkin saamme nähdä sähkövaloa."

"Olisikkohan tuonne mennä! Vaan mitä siellä sitten tehtäisiin?"

"No, vaikkapa juodaan totia!"

"Totia! Sehän on vaan herrain juomaa."

"Eletään mekin kerran herroiksi, kun kaupungissa ollaan! Mennään tuon rakennuksen toiselle puolelle, niin sieltä pääsemme suoraan ravintolaan, joka on niinkuin tehty meitä varten."

Heikki vei Jaakon muassaan, tilasi ravintolahuoneesta kaksi totilasia ja meni sitten kumppaneineen perimmäiseen huoneeseen, joka sattui tyhjä olemaan.

Siellä he saivat ihan rauhassa kenenkään kuulematta asioistaan tuumailla ja paljon he puhelivatkin, tuon tuostakin laseja kilistellen. Jaakko selitti laveasti olostaan Nurmelassa ja vaiheistaan siellä, puhui sen asujista, erittäinkin Laurista ja vielä enemmän Liisasta, jonka hän koetti kuvata niin hyväksi kuin suinkin. Ja peittelemättä tunnusti hän Heikille, kuinka hänessä mieltymys Liisaan oli suurennut suurenemistaan ja viimein muodostunut tosi rakkaudeksi.

"No, olkoon onneksi!" sanoi sen johdosta Heikki ja kilautti lasia. "Luultavasti se on hyvin hyvä tyttö sinun Liisasi, ja minä toivon, että asiasi onnistuu hänen suhteensa. Mutta sanon kuitenkin, ettet olisi tyhmästi tehnyt, jos olisit Kumpulan Annia ajatellut. Sehän on hyvin hyväsydämminen tyttö ja minä ennen arvelin, että teistä voisi tulla pari."

"Vai niin arvelit. Hyvin me olemmekin aina toistemme seurassa viihtyneet. — — — Mutta tuskinpa hän kuitenkaan minua miehekseen haluaisi."

"Älä niin sano! Minä luulen, että hän ei olisi kovinkaan haluton sinulle menemään."

"Onhan hänellä siellä parempiakin ehdolla, niinkuin Vesalan Vilppo."

"Mikä parempi se on! Anni olisi liian hyvä Vilpolle, enkä minä luule, että hän sille menisikään, jospa tämä häntä haluaisikin. — Mutta enhän minä toki tahdo sinun aikeitasi estellä. Ota vaan se, joka on sinun sydäntäsi lähinnä! — — — Ryyppää sinä paremmasti!"

"Tämä tuntuu liian väkevältä."

"Sitä paremminhan tehoo. Pane pois kaikki konjakki lasiin! Mitä tuosta säästelee!"

"Kunhan tässä ei niin humaltuisi, jottei täältä sitten pois pääse."

"Eikö mitä! Juodaan sitä enemmänkin ja pysytään jaloillaan sittenkin."

"Vaan minusta tunnustaa, että tämä juoma nyt jo alkaa päähän mennä."

"Antaahan vähän mennäkin! Paremminhan pysyy silloin mieli iloisena."

Tosiaankin alkoivat sekä Jaakko että Heikki vähitellen humaltua, varsinkin Jaakko, joka tuli tavattoman puheliaaksi ja isoääniseksi, jotta Heikin täytyi häntä hillitä. Eipä annettukaan heille sitten enää juomia lisää, kun myyjättäret huomasivat heidän yli tarpeensa jo saaneen.

Silloin lähtivät he pois, kulkeakseen kumpikin kortteeripaikkaansa, vaan hoiperrellen he astuivat ja pitelivät toisiaan kaulasta.

Jaakko yritti toisinaan langeta, vaan Heikki, joka vielä oli paremmin tajullaan, tuki häntä niin, ettei toki kaatunut.

Jaakko, kun nyt oli hyvällä puhetuulella, puhui minkä kerkesi, puhui rakkaudestaan ja vakuutti, että kyllä hänessä olisi Liisan elättäjää; vaan sitten hän yht'äkkiä rupesi kovalla äänellä veisaamaan.

"Älä huutele!" kielteli silloin Heikki.

"Miks'ei? Nyt minulla ääntä olisi."

"Sinä säikytät ihmisiä ja sitä paitsi saattavat poliisit kuulla."

"Mitä sitten, jos kuulevatkin!"

"Vievät korttikaariin."

Korttikaarin nimeä kuullessaan tajusi Jaakko; jotta eipä käynytkään laatuun olla kovin ylimielisenä, ja hän jo vähän säikähtyi, ajatellessaan semmoisen häpeän voivan tapahtua hänelle, että poliisit korjaisivat korttikaariin. Mutta pian hän kuitenkin unehutti pelkonsa ja tuli taas isoääniseksi.

"Jaakko, ole siivosti nyt!" kielteli taas Heikki ja töyti häntä kylkeen nähdessään likellä poliiseja. "Koetetaan nyt kulkea hyvin vakaisesti, jotteivät poliisit huomaisi meidän olevan tuprakassa!"

Ja äänettöminä astuivat he sitten poliisein sivu, tosin vähän hoiperrellen, mutta kuitenkin niin siivosti, että poliisit antoivat heidän rauhassa kulkea.

Kun he tulivat Heikin kortteerin portille ja siinä sanoivat sydämmelliset jäähyväiset toisilleen, lähti Jaakko, vaikka Heikki kyllä olisi lähtenyt saattamaan, yksinään kulkemaan, vakuutettuaan Heikille omin voiminsa kyllä kortteeriinsa pääsevänsä. Mutta väkevät juomat, joita hän illan kuluessa oli nauttinut, olivat kuitenkin jo niin paljon vaikuttaneet, että hän alkoi nyt olla niin hyvässä tuprakassa, jotta kadulla kulkiessaan horjahteli puoleen ja toiseen eikä ollut enää tajullaankaan, eikä siis tiennyt, mitä teki ja mitä tapahtui.

Hän oli kulkevinaan kortteeriinsa, mutta eipä hän sinne osannutkaan, eikä älynnyt, missä itsekään oli. Viimein tunsi hän, että kaksi miestä kävi käsiksi häneen ja lähtivät viemään johonkin, mutta ei hän osannut ajatella, mihinkä ne häntä veivät.

IX.

Aamulla herätessään huomasi Jaakko hämmästyksekseen olevansa — korttikaarissa. Miten hän sinne oli tullut, ei hän voinut muistaa. Hän muisti kyllä käyntinsä anniskelussa ja susiteetissa muisti Heikin matkassa sieltä menneensä tämän kortteeriin saakka sekä sieltä sitten yksinään lähteneensä; vaan aivan epäselvät olivat hänelle tapahtumat siitä lähtein kuin hän oli Heikistä eronnut. Hän ei tiennyt, miten ja missä oli kulkenut; tiesi kuitenkin humalassa olleensa ja muisteli vähin huutaneensa sekä sitten kaksi miestä häneen käsiksi tarttuneen. Ne kai mahtoivat olla poliiseja,, jotka juuri olivat hänen tänne korjanneet.

Hänellä kivisti nyt kovasti päätä ja häntä kadutti eiliset retkensä, vaan vielä enemmän hävetti, että oli joutunut korttikaariin. Semmoista häpeää ei ollut hänelle ennen koskaan tapahtunut.

"Tuntuupa kovin hävettävän mennä kortteeripaikkaan", mietti hän, "kun ne heti hoksaavat etten ole hyvillä jälillä ollut, koska koko yön olen poissa ollut. Mitä ne miettinevätkin minusta! Voi, kuinka mielelläni olisin nyt sinne menemättä, jos se olisi mahdollista, vaan täytyyhän sitä, vaikka ei halutakaan. Kyllä nyt on Puni parka mahtanut saada nälkää nähdä, jos vaan ei sitä joku muu ole hoitanut minun poissa ollessani, ja kukapahan siitä juuri olisi välittänytkään!

"Mutta jospa ei oikein kehtaisi mennä kortteeripaikkaan, niin vielä enemmän hävettää tulla Nurmelaan, varsinkin kun se isäntä tahtoo liian kova olla. Hyvä olisi, jos se ei eikä kukaan muukaan saisi tietää minun korttikaarissa olostani. En minä kyllä sitä mene heti sanomaan, vaikka en myöskään tahdo valheella itseäni puolustaa; en puhu asiasta mitään, kun ei vaan ruvettane liian paljon kysymään. Mutta kyllähän ne tavalla tai toisella saattavat siitä tiedon saada. Kovin se hävettää, jos Liisakin saapi asiasta tiedon — — — ja sattuisi niin pahastumaan, että sitten ei huolisikaan hänestä. Se tuntuisi kovin pahalta. Mutta mahtaa kai se antaa anteeksi satunnaisen ereyksen, kun osaan vaan kauniisti pyytää; ja tietäähän se, etten minä luonnostani ole juoppo, vaikka nyt sattui tämmöinen paha asia. Kun osaisi edes tuoda sille mieluisia tuliaisia! Mutta nekin ovat vielä ostamatta ja nyt on raha mennyt vähäksi ja kiire olisi paluumatkalle.

"Tuntuisippa hyvältä, jos olisi ollut tapahtumatta koko tämä korttikaariasia, joka päälle päätteeksi vaikuttaa sen, ettei kerkeä määräajalla kotia. Ennenkuin korttikaarista erilleni pääsen ja ennenkuin olen kaikki asiani ajanut, on jo iltapuoli ja silloin pitäisi oikeastaan jo olla Nurmelassa. Mutta eihän se muuksi muutu, mikä kerran on tapahtunut. Siihen täytyy koreasti tyytyä, vaikka mieli kovin pahalta tuntuu."

Jaakko korttikaarista erilleen päästyään tuli hyvin nolona kortteeriinsa, ei ruvennut siellä puheisiin kenenkään kanssa, vaan meni suoraa päätä talliin, jossa Puni seisoskeli ilman mitään syömistä. Hän taputteli sitä kaulalle ja säälitteli, kun se oli ilman ruokaa saanut olla, nakkasi heiniä eteen sekä teki sitten sille hyvän appeen.

Sitten rupesi hän toimittamaan asioita ja koki olla niin toimellinen kuin suinkin; mutta tottumaton kun oli semmoisia asioita toimittamaan ja outo kun oli kaupungin olojen ja asukkaitten kanssa, sattui hänelle vastuksia alinomaa ja viivykkiä ikävään asti, jotta eipä hän ollut vähällä koskaan tulla valmiiksi lähtemään.

Kun hän vihdoin viimein joutui lähtemään, oli hän ihan kyllissään koko kaupunkimatkasta, josta hän ennakolta oli iloinnut, kuvaillen mielessään sen tulevan hyvinkin hupaiseksi, vaan jota hän nyt ikävällä ja häpeällä muisteli.

Hän päätti kuitenkin, vaikka kaupunkimatkansa oli huonosti onnistunut, samalla matkalla hommata puhemiestä, jonka kautta Liisaa kosisi, arvellen että, jos hän siinä asiassa paremmin onnistuisi, niin eipä hän sitten paljon muusta välittäisikään — — eikähän tuota näkynyt hänen rakkausasioistaan mitään valmista tulevan ilman puhemiehen apua. Sen vuoksi hän, ennenkuin Nurmelaan tuli, poikkesi Norolan taloon, se kun ei ollutkaan aivan kaukana maantieltä. Se Norolan isäntähän se oli usein puhemiehenä käytetty ja se kyllä osasi toisen puolesta puhua.

Norolan isäntä otti Jaakon kohteliaasti vastaan, kyseli kuulumisia, käski istumaan ja tarjosi tupakkia. Kun oli vähän aikaa muista asioista puheltu, esitti Jaakko sitten varsinaisen asiansa, pyytäen isäntää hänen puolestaan Liisalle puhumaan ja koettamaan taivuttaa tätä rupeamaan yhdeksi taloksi hänen kanssaan.

"Vai niin", sanoi puhemies naurusuin, kun Jaakko oli asiansa selväksi puhunut. "Vai semmoinen sinulla on asia! No, semmoisissa asioissa minä olen jo monelle apuna ollut ja saattanut monen nuoren miehen ja naisen yhteen; ja harvoinpa on vielä sattunut, ettei olisi tuumasta tolkkua tullut, kun vaan minä olen asiamiessä ollut. Kyllä minä aina ajan perille asian, minkä vaan toimekseni otan; siitä saat olla vakuutettu. Ja koska sinulla tuntuu olevan halu naimisiin päästä, niin saatanhan minä sinunkin puolestasi ruveta puhumaan ja toimimaan parhaan kykyni mukaan. Mahtaneehan tuo morsian sinullekin löytyä niinkuin monelle muullekin."

"Kyllähän minä sen uskon", puuttui puheeseen Jaakko. "Vaan eipä olekaan yhdentekevää, kenen morsiammeksi saan. Minä tahdonkin Liisan enkä ketään muuta."

"No, no, tuumitaanhan asiasta. Eiköhän niitä voi löytyä sinulle parempiakin tyttöjä kuin Liisa?"

"Ei voi löytyä. Liisa on niin hyvä tyttö, ettei hänen veroistaan ole missään, ainakaan näillä mailla. Siitä minä olen varmasti vakuutettu."

"Kuulehan kuitenkin kokeneemman miehen sanoja! Voit sinä tulla onnelliseen avioliittoon, jospa et saakaan sitä, jota tällä hetkellä satut enite rakastamaan. Saattaa se rakkaus herätä vielä naimisiinkin tultua, kun vaan vaimo sattuu olemaan uskollinen ja toimellinen ja mies hyväsydämminen; ja semmoinen rakkaus on toki suurempi sitä rakkautta, joka on ennen avioliittoa hetkeksi leimahtanut ilmi tuleen, vaan sitten äkkiä sammunut. — Minä arvelen, että sinä Männistön Maijasta voisit hyvin uskollisen kumppanin saada. Se sopisi sinulle vallan mainiosti, eikähän se niin aivan tyhjänä kodistaan lähtisikään, ja onhan se aika näppärä ja sievä tyttö."

"Jopa vaan! Siitä ei ole minulle vaimoksi enemmän kuin villikkovarsasta kyntöhevoseksi."

"Talttuuhan se villikkohevonenkin hyvän ajajan käsissä. Kyllä se vakaantuisi Maijakin naimisiin tultua, vaikka nyt onkin toisinaan liiaksi hurjapäinen."

"En minä sitä tahdo kuitenkaan. Mutta minkä tähden ette voi minulle Liisaa taata? Johan sen olen sanonut, että jos en sitä saa, niin en toisestakaan huoli."

"Älähän hätäile, poikaseni! Sinun esittämäsi asia on niin erinomaisen tärkeä, että sitä pitää perinpohjin, juurtajaksain miettiä, ennenkuin lähdetään sitä toimeenpanemaan."

"Ei minulla nyt ole aikaa pitkiin puheisiin. Ilmastaankin on minulle sattunut liiaksi viivykkiä. — Vastatkaa nyt suoraan, tahdotteko ruveta minulle puhemieheksi!"

"Eihän nyt mihin niin kiirettä. Antaahan hevosen vaan vähän puhallella, niin sittenpähän jaksaa paremmin kotia juosta hölkötellä. — Johan minä olen luvannut puhemieheksi ruveta. Mutta eiköhän kuitenkin ole parasta, että sinä heität Liisan pois mielestäsi ja rupeat sitä Maijaa ajattelemaan?"

"No, hyvä ihme, miksikä?"

"Minä, tuota, voisin sinulle paremmin Maijan taata kuin Liisan."

"Miks'ei Liisaa sitten?"

"Älähän ole milläsikään, jos sanonkin suoraan, miten on asia! Kenties onkin sinulle parempi, että asiasi käypi toisin kuin itse olet ajatellut. Liisahan ei ole mikään varakas tyttö ja sitä paitsi hän on rakastunut Mäkelän Mattiin ja tämä taas häneen, eikä mikään voi estää heidän yhtymistään; sen minä heidän puhemiehenään voin jo ennakolta sanoa. Mutta älä sinä siitä kuitenkaan ole pahoillasi! Kyllä minä, jos vaan tahdot, toimitan sinulle hyvän tytön, vaikka en Liisaa voikaan luvata."

"No, jopa nyt kävi ytelästi. En minä toki osannut aavistaa, että näin huonosti kuitenkaan tulisi käymään, vaikka tosin toisinaan on vähin peloittanut, etten onnistuisi tässä paremmin kuin monessa muussakaan asiassa. Mutta niin näkyy olevan, että kenelle onni kerran rupeaa epäsuopeaksi, niin se ei suosi sitä missään asiassa. Tämä oli kuitenkin kaikista kolauksista kovin. Liisa se on tähän saakka tehnyt Nurmelan minulle mieluiseksi asuinpaikaksi, vaan tästä lähtien on siellä elo tuntuva hyvin ikävältä ja kolkolta ja mieleni on oleva musta kuin yön pimeys. Yön pimeys katoaapi kuitenkin joka aamu nousevan auringon muassa, vaan minun onneni aurinko on Liisan muassa ikipäiviksi mailleen mennyt."

Ja murheellisena Jaakko kynsi korvan taustaan ja pahoili mielessään huonosti onnistunutta asiaansa; vähälläpä olivat kyyneleet hänellä silmiin tulla.

Norolan isäntä koki häntä lohduttaa ja sanoi: "Vielä se sinullekin aamu valkenee jonkun hyvän ja soman tytön muassa. Tottapa se on kohtalo määrännyt sinulle toisen naisen, joka on tekevä sinun onnelliseksi. Usko minua, että sinun murheesi on kyllä ylimenevää laatua."

"Ehkä sen kyllä ajan vuolas virta vast'edes pois huuhtoilee. Mutta nyt ainakin se tuntuu raskaalta kantaa. Minä en näy ollenkaan näillä mailla menestyvän, en ole luotu näissä oloissa elelemään. Kyllä sen nyt näen. Minä en voi vieraassa seudussa viihtyä enkä vieraisiin oloihin mukautua. Mahtanee sittenkin kotoseudussani, jossa kaikki on ennestään tuttua, niin luonto kuin ihmiset, minulla olla parempi menestys. Sinne mieleni nyt entistä palavammin haluaa ja sinnehän minulla kyllä ennen pitkää mahtanee lähtö tulla."

Jaakko lähti sitten Norolasta alla päin, pahoilla mielin edelleen ajelemaan, antoi hevosen hiljalleen juosta hölkötellä ja istui itse äänetönnä kuorman päällä, miettien huonoa menestystään ja kuinka nyt tuntuu ikävältä tulla Nurmelaan, jossa kaikki ilopäivät häneltä ovat kuuksi päiväksi loppuneet. Tietysti hän ei ole Liisalle itselleen rakkaudestaan mitään mainitseva; eihän se sillä kuitenkaan parane. — — — Jospa se sittenkin olisi Kumpulan Anni Liisaa parempi ja jospa se häneen suostuisi, koska Pajuvaaran Heikki oli maininnut, että se oli kysellyt hänestä ja sanonut usein häntä muistelevansa! Mahtaisikko tuo niin kysellä ja muistella, jos se ei hänestä perustaisi — — — vaikka muistellaanhan tuota usein vanhoja tuttuja ilman että niihin kuitenkaan on rakastunut — — — ja onhan saman seudun asukkailla yleensä halu tavata toisiaan, vaikk'eivät juuri olekaan ystäviä; ovathan kuitenkin hyviä tuttuja. Oli miten oli, kaikessa tapauksessa olisi hupaista saada nähdä ja puhutella Annia.

Näissä mietteissä ollessaan näki hän jo Nurmelan rakennukset aivan likellä. Silloin hän taas pelosta sykkivin sydämmin ajatteli, että eiköhän mahtane isäntä olla hänelle äreänä kovin, kun hän ei ehtinytkään määräpäivänä takaisin. Kyllähän se koville ottaa ja tietenkin tulee ensimmäisenä tuimalla katseella ja ankarilla sanoilla vastaanottamaan.

X.

Nurmelassa oli Jaakkoa pitkään odotettu ja kummailtu, missä hän viipyi; oli arveltu jos jotakin, että olisi sairastunut tai joutunut rosvojen käsiin tai sortunut väärälle tielle tai vitkastelemisen ja tottumattomuuden tähden asioita ajaessa myöhästynyt tai muuta semmoista. Olipa isäntä lopulta alkanut epäillä, että kunhan ei tuo liene jäänyt johonkin kapakkaan juomaan ja juovuspäissään unehuttanut lähtönsä.

Senpä vuoksi, kun Jaakko, alakuloisena kuorman päällä istuen, ajoi Nurmelan kartanolle, oli isäntä häntä heti vastassa, katseli tuimasti silmiin ja kysyi vihaisenlaisella äänellä: "Missä sinä, poika parka, olet näin kauan viipynyt?"

Jaakko ei siihen kysymykseen heti vastannut mitään, laskeutui vaan äänetönnä kuorman päältä alas sekä rupesi hevosta riisumaan ja sanoa mumahti heikosti kuuluvalla äänellä "iltaa" isännälle sekä rengeille ja piioille, jotka ilmausivat pihalle kaupungin uutisia, kuulemaan. Ei hänellä edes tullut sanotuksi terveisiä kaupungista, kun isäntä näytti niin ärtyisellä tuulella olevan.

"Kauanpa sinä viivyitkin matkallasi", sanoi Liisa, hymy huulillaan niinkuin tavallisesti. "Mitä kuuluu kaupunkiin."

Jaakko ei vastannut mitään nytkään, katseli vaan surullisesti Liisaa silmiin, ajatellen siitä, että tuossa se nyt on se, joka on häneltä kaiken elämän ilon vienyt, joka lempeästi kyllä muka hymyilee, vaikk'ei se kuitenkaan tunne mitään lempeä häntä kohtaan; taitaa ollakin vaan teeskennelty koko tytön käytös ja ystävällisyys.

"Mikä sinun nyt on kuuroksi tehnyt!" huudahti isäntä. "Etkö saata vastata, miksi sinä nyt vasta kotia tulet?"

"Enhän tuota ennen joutunut", vastasi silloin Jaakko.

"Miks'et joutunut? Enkö minä sinua jo mennessäsi varoittanut, että sinun olisi pitänyt olla täällä viimeistään eilen illalla? Hä?"

"Niinhän se kyllä oli määrä, vaan minkäpä minä siihen voin, että satuin myöhästymään!"

"Sanoppa syy myöhästymiseesi, äläkä salaile virheitäsi! Kyllä minä ne tietooni ongin kuitenkin. Tiedä se, että minä vaadinkin tarkan tilin matkastasi!"

"No, asiathan ne paljon viivyttivät lähtöä, niitä kun oli monenlaisia ja minä olin outo niitä toimittamaan ja vieras kaupungissa; sain moneenkin kertaan kysellä yhtä paikkaa, ennenkuin löysin", vastasi Jaakko, epäillen, että isäntä tarkoilla tiedustuksillaan saisi hänen pakoitetuksi puhumaan korttikaarissa käynnistään, jota hän ei suinkaan ollut halukas ilmoittamaan, varsinkaan monen kuullen.

"Älä sinä tuo esiin tekosyitä! Asiat olisit aivan hyvin kerennyt toimittaa kaikki samana iltana kuin kaupunkiin tulit, jos vaan olisit toimellinen ollut. Mutta teitkö niin? Vielä mitä!"

"Eihän niitä tosin silloin tullut paljon toimitetuksi, minä kun ajattelin, että kerkeää ne sitten aamullakin. Minulla halutti ensin katsastaa kaupunkia, ja kun satuin kohtaamaan kotipuolestani muutaman tuttavan, jota en ollut kaukaan aikaan nähnyt, niin halutti minun hänen seurassaan viettää iltani, jotta saisin kuulla kotipuoleni asioista jotain."

"Sinä siis taaskin teit oman mielesi mukaan, etkä nähnyt hyväksi noudattaa minun käskyäni, vaikka pitäisihän sinulle ennestäänkin olla tuttua, että sinun pääsi viisaus viepi aivan päin mäntyä. — — — Tietysti menitte yhdessä kapakkaan ja siellä joitte kovasti — — —"

"Tuota, käytiinhän sitä tosin — — — mutta eipä siellä niin kovinkaan liiaksi juotu."

"Eipä vaan! Ainakin niin, että sinä, sen sijaan kuin sinun olisi pitänyt huolehtia matkasta ja asioista, rauhassa vaan istuit kapakassa lasia kilistelemässä. Luuletko sinä siten voivasi saavuttaa isäntäsi luottamuksen?"

"Pyydän anteeksi, jos olen erehtynyt. Mutta kyllä minua asiat huolettivat."

"Jopa vaan! Jos olisit niitä vähääkään huolehtinut, niin olisitkin sitten jo eilen ollut täällä. — Mutta olipa miten oli, kyllähän asiat vielä selville saadaan ja sinun tekosi tulevat ilmi. Minä aionkin ottaa sinun vielä tänä iltana erityisesti tutkiakseni ja ilmoitan jo ennakolta, että sinulle tulee ikäviä seurauksia tästä matkasta. — — — Tuota, eikö se kortteeripaikan isäntä laittanut minulle mitään kirjettä? Jos vaan on laittanut, niin alappa kaivaa esille!"

"Laittoihan se kyllä ja täällä se kirje minulla onkin takkini povilakkarissa", vastasi Jaakko ja päästi auki turkkinsa ja takkinsa sekä kaivoi hitaasti esille paperipäällyksen, jonka sisältä selvitteli kirjeen, ja jätti sen isännälle, joka sen saatuaan heti poistui.

Toisetkaan eivät ruvenneet kylmässä kauan seisomaan, vaan hajausivat mikä minnekin; ja Jaakko itsekin, heti Punin riisuttuaan, lähti pirttiin, jonne vei Puninkin isosta oven vieressä olevasta ammeesta juomaan. Sitten hän, riisuttuaan turkin päältään, ajatteli ruveta apetta hevoselle tekemään, mutta silloinpa tarjoutuikin Lauri siihen työhön, sanoen: "Annahan minä teen appeen! Lämmittele sinä itseäsi tuossa tulen ääressä! Sinullahan näyttävät kädet vähän kontistuneen."

"Jopa niihin tosiaan alkoi kylmä lopulta pystyä", vastasi Jaakko, suostuen mielellään Laurin esitykseen ja ajatellen Laurista, että siinä on mies, joka kyllä toisen hyvää katsoo; eipä olekaan semmoisia miehiä aivan tiheässä.

Hetken aikaa itseään lämmitettyään lähti hän kuormaa purkamaan ja tavaroita sisälle kantamaan.

Silloin oli häntä vastassa heti Liisa ja kysyi: "Toimititko minun asiani?"

"Enpähän minä nyt sitä toimittamattakaan jättänyt, kun kerran toimekseni otin", vastasi Jaakko ja katsahti Liisaan, ajatellen, että tuossa se nyt taas on tuo, jota minulla ei ole lupa omakseni toivoa, kun se on toiselle luvattu. Ja hetken ajan oli hänen mielensä täytetty surullisilla ajatuksilla, vaan hän koetti kuitenkin karkoittaa ne mielestään; jopa viimein katsahti Liisaan jonkinmoisella uhkamielisyydellä ja oli hänellä mielessä sanoa tälle, että onpa niitä tyttöjä vielä hänen varalleen ilmankin tätä; jääpihän aina toinen, jos toinen viedäänkin, ja semmoisia tyttöjä kyllä löytyy, jotka olisivat hänelle valmiit tulemaan minä hetkenä hyvänsä, vieläpä joku Liisaa parempikin tyttö. Mutta ei hän kuitenkaan sitä ääneen sanonut, kun hän ei ollut Liisalle itselle puhunut mitään rakkaudestaan häntä kohtaan.

Sitten lupsautti hän auki arkun kannen ja otti esille Liisan tilaaman virsikirjan sekä antoi sen tälle ja rupesi sitten muillekin jakelemaan heidän tilauksiaan. Olisi hänellä ollut Liisalle jotain tuliaisiksikin antaa; mutta antamatta se kuitenkin nyt jäi, sillä hän ajatteli, ettei se tuota hyötyä paremmin kuin huonoon maahan kylvetty siemenkään.

Illan kuluessa Jaakko sitten koki haihduttaa mielestään raskaimmat surunsa tunteet ja rupesi miettimään, mitä kaikkea Heikki kaupungissa oli hänelle puhunut, muisteli, mitä se oli Kumpulan Annista maininnut, rupesi ajattelemaan, että mitenkähän tuo sittenkin olisi ruveta sitä Annia — — — jos sillä tosiaankin lienee helliä tunteita häntä kohtaan — — — eihän tuota tiedä ennenkuin näkee. Saisihan tuota ainakin mennä katsomaan. Sielläpähän sitten tekisi sen mukaan miltä alkaisi tuntua.

Kylpemässä käytyään ja saunasta ihka alastonna palatessaan, hän avojaloin ja verkalleen astuen, vähääkään hätäilemättä, vaikka oli talvipakkanen, itsekseen hyräili:

"Henttuni heitti mun, heittäköön vaan! Tuotako huolisin surra! Tämmöinen poika se kaiketi saa. Uuden hentun ja kullan."

Ja kahta viime säettä hän tahallaan kovalla äänellä lauleli, kun näki Liisan matkan päässä kartanon poikki juoksevan. Sitten hän, kun oli käynyt puhtaat vaatteet päälleen pukemassa ja taas näki Liisan kartanolla, lauleli uudestaan saman laulun. Liisa silloin katseli pitkään Jaakkoa ja sanoi: "Tuota lauluapa minä en ole ennen sinun huuliltasi kuullut. Mikä se nyt semmoisen sinun mieleesi toi?"

"Mikä lienee tuonut!" vastasi Jaakko, vaikka aivan hyvin tiesi, mikä sen oli tuonut, ja lähti sitten pirttiin enempää Liisan kanssa puhumatta.

Hänen siellä vähän aikaa istuttuaan tuli sinne Anna Mari juoksujalassa ja sanoi: "Isäntä käski Jaakon heti tulla puheillensa."

"Vai käski", vastasi Jaakko tyyneesti ja polttaa tuprutteli ensin tupakkia lyhytvartisella piipullaan niin kauan kuin siitä savuja lähti sekä lähti vasta sitten verkalleen astumaan kartanon poikki isännän huoneeseen.

Melkoisen aikaa hän siellä viipyi, ja kun hän vihdoin palasi pirttiin, jossa useimmat Nurmelan palkollisista istuivat iltapakinoilla, toiset uunin lähellä isoliekkisen pystyvalkean ääressä, toiset ison pöydän ympärillä kattolampun valossa, oli hän tavallista vakaisemman ja miettiväisemmän näköinen. Sanan sanomatta istahti hän penkille pintapöydän viereen Laurin lähelle ja istui siinä etukumarassa, pää alaspäin ja silmät lattiaan tuijottaen.

"No, mitä oli isännällä asiaa?" kysyi Anna Mari, joka aavisti isännän antaneen Jaakolle kovat nuhteet.

"Mitäpä sinä sillä tiedolla teet!" vastasi Jaakko lyhyesti, haluamatta tehdä selvää isännän puheista, joista hänellä oli kyllin syytä olla pahoillaan. Isäntä oli nimittäin saanut tiedon hänen korttikaarissa käynnistään ja suutuksissaan kovin ankarasti häntä nuhdellut; hänen puheilla käyntinsä oli päättynyt siten, että hänen jo seuraavalla viikolla oli lähteminen Nurmelasta. Isäntä ei halunnut enää häntä pitää eikä hänkään tuntenut itsellään enää olevan halua kauemmaksi Nurmelaan jäädä.

"Kas, mitenkä puhuu! Etpä sinä ole noin ylpeästi vielä ennen vastannut. Taisit saada niin hyvät kiitokset, että on syytä ylvästellä."

"Älä sinä tyttö tyhjää — — —! Iva sinulla kuitenkin on mielessäsi; kyllä minä sen tiedän. Sinulla ei ole minun asiaini kanssa mitään tekemistä."

"No, no; nytpä jotakin kuulen. Aivanhan sinä puhut niinkuin vihassa olisit. Olenko minä sinulle mitään pahaa tehnyt?"

"Kyllähän minä tiedän, ettet sinä puheillasi mitään hyvää tarkoita. Paras on siis, että sinä aikoinasi vaikenet. Minä en voi suvaita sinun joutavia porpatuksiasi — — — vaikka enpä noita olekaan enää viikkoa kuulemassa. Kohta minä pääsen sinusta ja sinäkin minusta."

"No, mitä nyt Jaakko — — —!" puuttui Liisa puheeseen. "Sinä olet koko päivän ollut alla päin, pahoilla mielin. Mikä sinun on oikeastaan? Mitä sinä nyt aiot?"

"Kohta sen näet — — — ja saatanhan tuon sanoakin; minä tulen jättämään tämän talon."

"No, hyvä ihme, miksikä?"

"Sama se miksikä! Eipä minua täällä enää tarvita eikä kaivata kuitenkaan."

"Älähän toki! Saattaa sinua monikin kaivata. Kovin sinä nyt olet nurpealla mielellä", virkkoi Lauri. "Mikä sen nyt niin äkkiä pani lähdön mieleesi?"

"Panipa tuon mikä tahansa, vaan lähtö täältä tulee, ja sillä hyvä!" vastasi Jaakko lyhyesti ja miettien, että kun hänellä ei täällä tunnu menestystä kuitenkaan olevan, lienee paras omille maille matkata, niin ehkä siellä paremmin osannee ihmisten mieliksi elää.

Katsahtivat ne toiset kummastuneina Jaakkoon, jotta sillä taitaa olla ihan tosi aie jättää Nurmela, ja Lauri sekä osaksi Liisakin koettivat estellä lähtöä, vaan hän sanoi vaan jäykkänä, ettei se enää muuksi muutu, mikä kerran on päätökseksi tullut, eikä hän ollutkaan pahoillaan lähdöstään. Ennenkuin ilta oli loppuun kulunut, oli hänen mielensä paljon tyyntynyt ja rauhallisesti ajatteli hän nukkumaan mennessään edessään siintäviä tulevaisia kohtalonsa vaiheita.

XI.

Vesalan Vilppo teki vuosirenkinä työtä vankassa Toivoniemen herrastalossa, toimitti työnsä tavallisesti aina iloisena ja huoletonna, paljoa ajattelematta, minkälaista työ tuli, kunhan siitä vaan pääsi niin vähällä kuin suinkin. Loma-aikoina hän mielellään lähti kylään johonkin, etsi yleensä lystipaikkoja ja erittäinkin pyrki tyttöin seuraan. Olihan niitä kyllä Toivoniemelläkin piikatyttöjä, joitten kanssa hän ilvettä piti ja laittoi silloin lystit niin heille kuin itselleenkin, vaan pappilan piikain seurassa hänestä kuitenkin oli mukavampi, ja varsinkin halutti häntä päästä puheisiin Kumpulan Annin kanssa, joka siellä karjakkona palveli. Kun Toivoniemestä vaan sattui olemaan asiaa pappilaan, niin hän kyllä koki laittaa niin, että pääsi sen asian toimittajaksi, jolloin samalla oli tilaisuus päästä näkemään ja puhuttelemaan Annia; eikä hän koskaan pappilasta niin kiirettä lähtöä tehnyt, vaikka toisinaan muistutettiin hyvin sukkelana olemaan, ettei ensin olisi vähän aikaa istunut renkein ja piikain pakinoilla pirtissä.

Kaikista toimistaan oli hän enin huvitettu hevosella ajamisesta, varsinkin kun sai kyyditä isäntäväkeään tai muita kirkolle tai kylään. Silloin hän aika hyvillään ja virkeänä istui selkä kenossa kuskilaudalla, punaiset suitsivarret käsissään, ja näytti hyvin tyytyväiseltä, kun musta ruuna antoi semmoisen kyydin, jotta herra toisinaan reen perästä virkahti, että päästäisiinhän sitä toki vähemmälläkin kiireellä.

"Se kun tuo ruuna vaan minun hoidossani on, niin kyllä se silloin kulkiaksi oppii", kehuskeli silloin Vilppo. "Se on kerrassaan hyvä hevonen, eikä se minun käsissäni kyllä huonone."

Kun taas hänellä oli ruuna kotiajossa käytettävänä, kun hän sillä metsästä vedätti rankoja ja halkoja tai kulki heinässä, niin ei hän silloin kovinkaan kiirehtinyt sitä, antoi sen vaan kulkea omia aikojaan, ja itse iloisena laulella hyräili mitä milloinkin sattui ja toisinaan lasketteli niin kovia ääniä, että kaukaa kaikui metsä vastaan.

Sattuipa kerran, kun Vilppo muutamana talvisena arkipäivänä istui pirtissä tavallisia töitään toimittamassa, että hänelle tuotiin sana, jotta hänen pitää panna musta ruuna aisoihin ajoreen eteen ja lähteä kyyditsemään herrasväkeä pappilaan. Tuosta käskystä hän tietenkin oli hyvillään, kun sai jättää työnsä sikseen ja sen sijaan päästä ajelemaan, vieläpä kylässä käymään.

Viivyttelemättä meni hän liiteriin ja veti ulos mustan ajoreen, jonka perässä komea karhun-talja riippui, kävi sitten tallissa, haki esille parhaat hevosvärkit ja käytti ruunaa pirtissä, missä sitä siisteili ja harjasi hyvin, ennenkuin asetti hevosvärkit päälle. Sitten puki hän päälleen mustan lammasnahkaturkkinsa, vei taas ulos ruunan ja pani valjaisiin ajoreen eteen sekä ajoi komeasti keskiportaiden eteen, hyppäsi ketterästi veltejä aukomaan, kun herra ja rouva reen perään astuivat, peitteli heidät hyvin, hyppäsi sitten kuskilaudalle sekä lähti ajamaan ja talon koira lähti edellä laukkaamaan. Helähteli koreasti kulkunen ruunan kiireesti juostessa ja valeen rupesi nyt Toivoniemi taantumaan reen liukkaasti luistaessa.

Pappilan mäelle kun noustiin, kuului kova koiran haukunta, ja kohta tulikin vastaan pappilan iso musta koira ja hyökkäsi vihaisena, kovasti äristen, paikalla Toivoniemen koiran kimppuun, joka ei kauan kyennyt vastustamaan, vaan vihdoin tappelussa voitettuna ja kovasti vinkuen juoksi pakoon isäntänsä turviin.

Vilppo ajoi pappilan ison pytingin pääportaitten eteen, hyppäsi heti veltejä, aukomaan, ja kun reen perässä istujat olivat pois nousseet, ajoi hän hevosen tallin eteen.

Samassa tuli pappilan Pekka renki, tervehti Vilppoa ja arvellen, että onhan se ruuna riisuttava ja talliin vietävä, rupesi länkejä auki päästämään, mutta Vilppo sanoi, että kyllä hän itse riisuu ja niin hän tekikin ja Pekka auttoi häntä sekä talutti hevosen talliin, jonne Vilppokin tuli, ja kävi yliseltä sille heiniä pudottamassa. Sitten he molemmat lähtivät pirttiin.

Vilppo teki hyvän päivän tullessaan ja riisuttuaan turkkinsa naulaan rupesi puheisiin pirtissä olevan väen kanssa.

Kalle renki paraikaa kaplaita laitteli tekeillä olevaan rekeen ja Pekka näkyi olevan saavintekohommissa. Piika Anni istui pirtin perällä rukin ääressä ja kehräsi; hänen likellään vanha ruotimumma villoja karttoi ja piika Kaisa sukkaa kutoi. Iso pystyvalkea palaa roihusi takassa ja levitti yli pirtin punertavaa valoaan ja sen lisäksi kattolamppuun pantu tuli valaisi pirttiä yhä kirkkaammin.

"Mitä uusia kuuluu Vilpolle?" kysyi Kalle, työtään keskeyttämättä.

"Eipä kuulu sanottavia. Kuuluneeko tänne?"

"Eipä tännekään. — Hyvä keli nyt mahtaa olla."

"Onpa se niin hyvä, ettei se enää paljoa paremmaksi pääse. Kyllä sitä tultiinkin Toivoniemestä tänne semmoista kyytiä, että harvoinpa sitä niin tullaan. Valeen se rupesi talo taakse jäämään."

"Vankkapa onkin hevonen se Toivoniemen musta ruuna", tuumasi Pekka. "Sillähän tuota pääsee huonommallakin kelillä."

"No, sillä pääsee. Vaan eihän tuo kuulu kuitenkaan ennen olleen niin hyvä juoksemaan kuin nyt."

"Onko se siis sinun käsissäsi parantunut?"

"Eipähän huononnutkaan. Kuuluupa se Jokelan isäntäkin — jonka renkinä minä viime vuonna olin — sanoneen, että kyllä hevonen silloin hyvänä pysyy, kun vaan minä lienen hoitajana. Kuuluu hän monestikin sille rengille, joka minun sijaani tuli, sanoneen, että parempi oli hevosen hoitaja entinen renki."

"Mikäpähän lienee iso asia hevosen hyvänä pysyä silloin kun vaan on mistä antaa sille runsaasti ruoka-aineita. Ovathan nuo nämä pappilan hevosetkin jonkunlaiset, vaan kylläpä ne kuluttavatkin apejauhoja enemmän kuin mitä pienemmissä taloissa hevosten osaksi annetaan."

Siinä itseään kehuskeltuaan ja hetken aikaa renkein kanssa puheltuaan siirtyi Vilppo Annia likemmäksi ja tuumasi: "Sinä se tuota rukin ratasta vaan pyörittelet, jos minä milloin täällä käyn. Et taida koskaan joutilassa olla."

"En muulloin kuin silloin kun en missään toimessa ole", vastasi Anni naurusuin.

"No niin, vaan milloin sitten olet toimetonna?"

"Silloin kun olen joutilas."

"Kas vaan, kuinka osaa viisastella. — Kuuleppa, minulla on sinulle terveisiä Törmälän Jaakolta."

"Kiitoksia! Kenenkä muassa ne terveiset ovat tulleet?"

"Pajuvaaran Heikin, joka vasta on kaupungista palannut. Minä kun hänen tässä äsken tapasin, niin hän käski minun ne terveiset perille toimittaa."

"No, mitä uusia hän tiesi kertoa?"

"Eipä muuta, vaan Jaakostahan mainitsi, jotta sillä taitaa jo morsian olla."

"Jaakollako morsian!" kummasteli Anni sekä keskeytti hetkeksi työnsä ja katsoivat ne toisetkin pitkään Vilppoa, joka niin odottamattoman uutisen toi.

"No kuka?"

"Kuuluupahan olevan muuan Nurmelan piikasista, Koiviston Liisaksi mainittu."

"Vai on se Jaakolla jo morsian, vieläpä alapuolen tyttöjäkin. Eiköhän tuolle olisi kotipuolessa mieluista löytynyt!" sanoi Kalle renki.

"Tottapahan se Liisa mahtaa silloin mieluisempi olla, koska hän on sen itselleen katsonut."

"Mahtaakohan tuo olla kauniskin?" kyseli Pekka.

"No, sehän vasta kuuluu kaunis olevan ja muutenkin, niin hyvä, vilkasluontoinen, taitava ja toimekas, jotta eipä vaan Jaakolla ole syytä katua kauppojaan."

"Mitenkä se sitten Jaakon ottaa, kun se niin hyvä lienee, köyhän työmiehen, jolla ei ole enempi omaisuutta kuin mitä päällään kantaa! Luulisihan sen tytön jonkun paremmankin ja varakkaamman saavan."

"No, niin luulisi. Vaan tottapa se rakkaus on semmoista, että kun kerran sydämmet yhteen sopivat, niin silloin ei muusta välitetä."

"Kunhan se tuo Vilppo vaan ei valehtele!" epäili vielä Anni. "Jospa hyvinkin lienee perätön koko juttu."

"Eipä olekaan", vakuutti Vilppo. "Se on ihan tosi; en minä valehtele. Eihän minulla ole tapana koskaan valetta puhua."

"Eipä vaan!" puuttui nyt puheeseen Kaisakin. "Jos sinä mitä puhut, niin ainakin siinä on toinen puoli valetta."

"Älähän kuitenkaan! Tosi se on, mitä minä nyt olen kertonut, tai jos se ei ole tosi, niin sitten on Heikki valehellut."

"Heikki ei kyllä valehtele", vakuutti Anni, "vaan sinä olet voinut liikoja lisätä hänen puheisiinsa. Sanoppa nyt valehtelematta, joko hän todella kertoi Jaakon olevan kihloissa sen Koiviston Liisan kanssa!"

"Eihän se Heikki olisi tahtonut ruveta tarkalleen kertomaan Jaakon ja Liisan välistä, vaan minä kuitenkin ahkerasti kyselemällä sain muutamia tietoja ongituksi; ja niinpä tiedän, etteivät he vielä ole varsin kihloissa, vaan kuitenkin hyvällä alulla. He kuuluvat myötäänsä yksissä olevan ja se Liisa kuuluu niin hyvä aina Jaakolle olevan, jotta ei suinkaan se niin olisi, jos se ei siitä perustaisi."

Anni ei tähän vastannut mitään, rupesi vaan ahkerasti taas kehräämään, ja rukin ratas pyöri kiivaasti ja surisi kovasti pyöriessään.

Kului aikaa vähäsen, niin Vilppo, kun Kaisa sattui poistumaan, siirtyi yhä lähemmäs Annia, ihan viereen, ja tunteitaan ilmoittaakseen kuiski tälle korvaan: "Kuulehan! Minulla on jotakin sinulle sanottavaa, jonka tahdon lyhyesti mainita. Mitäpähän asia paranee pitkillä puheillakaan! — — — Eikö — tuota — sinulla sopisi — — — minun kanssani — — — yhteen mennä?"

"No, älähän!" vastasi Anni naurusuin ja keskeytti taas työnsä. "Aivanko sinulla on tosi mielessäsi, vai leikkiäkö sinä lasket?"

"Ihan tosi. Vielä tuota kysytkin! Enhän minä semmoisessa asiassa toki kehtaisikaan leikkiä laskea. Tiedäthän sinä itsekin, että minä sinua rakastan."

"Niin, millä lailla?"

"Enite kaikista kuolevaisista maan päällä."

"Jopa vainen! Älä luulekaan, Vilppo parka, minun heti valmis olevan! En se minäkään heti otettavissa ole, vaikk'en olekaan tämän parempi."

"Voi, millä lailla puhut — niinkuin et sinä olisi paraimpia tyttöjä. — Toista sinä nyt mielessäsi ajattelet kuin suullasi puhut."

"Älä luulekaan! Ihan niin ajattelen kuin puhunkin."

"Kyllä kaiketi! Et kehtaa suoraan sanoa, että tulisit, jospa sinulla haluttaisikin."

"Minullako haluttaisi! Älähän nyt! Älä luulekaan, että tämä lintu heti satimeen menee!"

"Niinkuin en minä tietäisi, että vesille venosen mieli tervaisiltakin teloilta, mieli nei'en miehelähän korkeastakin koista."

"Suotta siinä lipertelet ja sanoja tuhlaat — — Ei, aika tässä kuluu joutavissa puheissa vaan — — pitäähän sitä navettaankin joutua."

"Niin, pakenet sinä nyt, vaan vuotahan, vielä minä sinulle paulat laitan!" ajatteli Vilppo Annista, kun tämä pirtistä poistui. Sitten hän, hetken aikaa äänetönnä ja miettiväisenä istuttuaan, rupesi taas pakinoimaan Kallen ja Pekan kanssa.

Tuli se Anni illan kuluessa vielä takaisinkin pirttiin, vaan hänen muassaan tuli myöskin Kaisa ja kolmaskin pappilan piioista, joitten kanssa Vilppo pian yhtyi vilkkaaseen keskusteluun, juurikuin hänellä ei olisi ollut mitään murehtimisen syytä niistä vastauksista, joita Anni oli hänelle antanut; vaan ei hänelle enää tullut tilaisuutta mainita Annille mitään semmoista, jota toiset eivät olisi kuulleet, kun ne siinä ihan vieressä koko illan olivat.

Kun vihdoin lähtöaika oli tullut ja Vilppo, pappilan väkeä hyvästeltyään ja Toivoniemen mustan ruunan valjaisiin pantuaan, taas istui kuskilaudalle ja lähti kyyditsemään isäntäväkeään sekä muisteli, miten iltansa oli kulunut, oli hän illan viettoonsa muuten tyytyväinen, kun vaan olisi saanut Annin kanssa enemmän aikaa kahden kesken puhua. Tahallaanhan se oli mahtanut ne toiset tytöt siihen sivulleen toimittaa, jottei hänellä olisi enää ollut tilaisuutta puhua alottamastaan asiasta. Eivät sen vastaukset olleet kovinkaan lupailevia. Mutta mitäpä niistä! Ehkä toisella kerralla onnistuu paremmin, tai jos ei, niin minkäpä siihen — — Monestipa ne tytöt kuitenkin lopulta taipuvat, vaikka alussa vastustelevat.

Ja Vilppo kiirehti ruunaa, pikkusen vaan nykäisi punaisista suitsivarsista, ja tämäpä lähti juoksemaan minkä kaviosta lähti, jotta eipä ennättänyt monta viittä minuuttia kulua ennenkuin jo oltiin Toivoniemessä.

XII.

Vilppo oli moniaana iltana päättänyt taas mennä pappilaan, mutta ihan yksin, toisten tietämättä, Annille asioistaan puhumaan, jotka oli aikonut viimein ihan selville saada. Hän oli miettinyt, että mitäpä ne viivyttämälläkään paranevat, oli miettinyt, että kun tuota koettaa jos jotakin keinoa, niin sittenpähän lopulta tietää, mitenkä asia onnistuu, näyttääkö tyttö tuumiin vähääkään taipuvan.

Mutta eipä ollut hänen retkensä aivan hyvin onnistunut. Hän oli mielessään kuvaillut, kuinka mukavalta oli tuntuva, kun hän saisi Annin kanssa kahden kesken tuumailla, lemmen asioista puhella, vieläpä suutakin suikata. Mieli keveänä ja jalat notkeina oli hän hiihtänyt pappilan kartanolle, ja kun pappilan iso musta koira oli ruvennut häntä haukkumaan, oli hän heti alkanut sitä nimeltä mainita ja luoksensa kutsua; se olikin hänen äänensä tuntenut ja häntää heiluttaen hänen hyväiltäväkseen tullut, ja sillä lailla oli hän huomiota herättämättä päässyt taloon. Sitten oli hän hiipinyt sen huoneen ovelle, missä tiesi Annin ja Kaisan makaavan, ja ruvennut kolkuttamaan ovelle ja pyytämään sisälle päästä.

"Kuka siellä?" oli Anni kysynyt, koputuksen kuultuaan, ja oven lähelle tullen.

"Hyvä tuttu — Laskehan sisään!" oli Vilppo vastannut.

"Enkä laske", oli Anni vastannut.

Vilppo oli taas uudistanut pyyntönsä, jota oli koettanut kaunistella koreimmilla sanoilla, vaan oli sittenkin saanut kieltävän vastauksen. Eivät siinä olleet kolkutukset eivätkä kauniit pyynnöt ja rukoukset mitään auttaneet. Anni oli vaan jäykkänä oven takaa sanonut: "Sinulla ei ole tänne minkäänlaista asiaa. Kaikkein paras on, että menet kotiasi."

Kyllähän Vilpolla olisi hyvin mieli tehnyt sisälle mennä, mutta kun ovi oli ollut lukossa eikä Anni ollut ruvennut sitä avaamaan ja Kaisakin oli yhtä armoton ollut, oli hänen vihdoin tyhjin toimin täytynyt lähteä takaisin hiihtämään, alla päin, pahoilla mielin siitä, ettei ollut edes päässyt näkemäänkään koko Annia.

Vielä kauan aikaa jälestäpäinkin pahoili Vilppo tuota onnetonta yritystään, eikä häntä pitkään aikaan toisten iloiset puheet ollenkaan huvittaneet. Päinvastoin, hän näkyi pian kärtyiselle tuulelle tulevan, jos häntä pilapuheilla vähänkään loukattiin, eikä hän halunnut kenellekään mitään lystiä laittaa; paremmin häntä nyt huvitti tuottaa toisille jotakin pientä harmia.

Sattuipa, että sitten pyhänä jälkeen puolen päivän Toivoniemen piikatytöt olivat saaneet luvan päästä ajelemaan ja Vilppo oli luvattu heille ajuriksi.

Vilppo ei tehnytkään vastarintaa, vaan mietti kuitenkin tehdä tytöille jonkun pienen kujeen.

Hän veti liiteristä ulos kartanolle pienen ajoreslan, laitteli siihen veltit ja taakse poron-taljan, haki esille länget, joissa oli hyvä-ääninen kulkunen, sekä muut tarvittavat hevosvärkit, ja valjasti sitten mustan ruunan reslan eteen, johon tytöt, vaatetettuaan ja puettuaan itseään miten paraiten vaan olivat voineet, hyvillä mielin istahtivat.

"Nytkö sitä lähdetään lystiä ajelemaan!" tuumasi Vilppo tytöille, peitettyään heidät hyvin veltien sisään ja itse kuskilaudalle hypättyään.

"Ka, lystiajohan se olisi mielessä, kun sinä vaan osaisit oikein hyvänä kyytimiehenä olla."

"Kukapahan se osaa paremminkaan kyytimiehenä olla kuin minä! Minä kun lähdenkin kyyditsemään, niin kyllä tiedätte, ettette toiste semmoista kyytiä saa", arveli Vilppo ja löi suitsiperillä ruunaa, joka lähti juoksemaan mäkeä alaspäin kirkolle päin vievällä tiellä.

Ja hyvillään olivat tytöt istuessaan reen perässä mustapäälliset turkit päällään ja valkoiset villahuivit päässään, olivat hyvillään siitä, että kerrankaan pääsivät oikein lystiä ajelemaan. Tuntuipa varsin mukavalta, kun ilma oli raitis ja hyvä, kun keli oli mainio, kun reki somasti hytkähteli ruunan juostessa ja kulkunen koreasti helähteli.

"Mennäänhän aivan kirkolle asti, mennäänhän?" muistuttivat tytöt Vilppoa, kun tämä mäen jyrkimmässä paikassa pidätteli hevosta.

"Mennään ainakin siihen asti, mistä takaisin palataan", vastasi Vilppo.

"Mokoma viisastelia! Vaan eihän käännytä takaisin ennenkuin kirkolla?"

"Sama kai minulle, vaikka ajeltaisiin tien päähän asti."

"No hyvä."

Tuumasi sitten toinen tytöistä: "Tämmöinenpä saisi olla ilma, kun Pajuvaaran Heikin ja Törmälän Eevan häihin tässä moniaan viikon päästä mennään."

"Eihän ole vielä sanottu, että te niihin häihin pääsettekään", arveli Vilppo.

"Onpa se jo niinkuin sanottu. Aikoja sitten jo on Eeva luvannut meitä kutsua, vaan miten lienee sinun laitasi, sitä emme tiedä."

"Minähän sinne tietysti ensimmäissä kutsutaan, sillä jos en minä tulisi, niin eihän silloin häistäkään tulisi mitään."

"Eipä vaan! Silloin niistä vasta häät tulisikin", arveli toinen tytöistä piloillaan ja lisäsi sitten: "Jaakkokinhan se pääsee sisarensa häihin, koska kuuluu koteuneen."

"Johan tuosta eilen puhuttiin Jaakon kotia tulosta", vastasi Vilppo ja käänti samalla hevosen hetetielle, joka mäen alla valtatieltä erosi.

"Hoi, Vilppo, mitä sinä nyt — — - minne sinä nyt ajat?" huudahti silloin kummastuksissaan vanhempi tytöistä.

"Eteenpäin tietysti."

"Tämähän on hetetie."

"Niinhän se onkin."

"Mitä sinä hulluttelet! Mikä sinun päähäsi nyt on pistänyt! — — — Eihän meillä ole tänne mitään asiaa", sanoi vuorostaan nuorempi tyttö.

"Eihän sitä ole asiaa muuallekaan."

Vilppo ajoi vaan mistään huolimatta hetteelle asti, missä pyöräytti hevosen toisapäin, kun tiekin loppui, ja lähti taas takaisin ajamaan. Ja tytöt vaan kummastuksissaan katselivat Vilppoa ja ajattelivat, jotta mikähän sillä oli mielessä, kun se tänne hetetielle mutkausi; arvelivat kuitenkin, että se vaan on tahtonut heitä säikyttää ja sen vuoksi mutkausi tänne, ennenkuin kirkolle lähtee.

Mutta eipä Vilppo tiehaarassa kääntänytkään hevosta kirkolle päin vievälle tielle, vaan lähti aivan samalle tielle, josta oli tultukin, takaisin Toivonientä kohti.

Silloin tytöt pahastuivat ja huudahtivat Vilpolle: "Hyvä ihme, mitä sinä ajattelet! Etkö sinä etemmäs meitä viekään?"

"Vieläkö etemmäs! Kyllähän tämä nyt piisaa. Liian paljonhan sitä lystiä tulisi, jos vielä etemmäs mentäisiin."

"Voi hirveätä, kuinka sinä olet häijy! No, jopa sinä olet ilkeä!"

"So, so! Käyttäkääpä vähän siivompia sanoja ja älkää noin suuttuko! Teidän hyväähän minä vaan tarkoitan; sillä sitä lystimmältähän lysti aina tuntuu, kuta vähemmän sitä on."

"Eihän sitä vielä päästy lystin alkuunkaan, sinä sen mokoma viisastella!" intti vanhempi tytöistä ja käänteli itseään levottomana reessä. "Kun et halunne enää lähteä kyytiin, niin anna tänne suitset! Osaamme me itsekin ajaa ja tulemme kyllä sinuttakin toimeen. Me emme tarvitse semmoista kyytimiestä kuin sinä."

"Ohoh! Minäkö uskoisin teidän hoitoonne Toivoniemen paraan hevosen! Ei, tyttöparat, se kumma ei tule tapahtumaan."

Vilppo ajoi vaan, tyttöjen valituksista, pyynnöistä ja kovista sanoista huolimatta, takaisin Toivoniemen kartanolle, missä tytöillä ei ollut muu neuvona kuin itkusilmin ja kovasti suutuksissaan nousta reestä pois sekä lausua monioita äkeitä sanoja kiitokseksi Vilpolle, joka varsin levollisena taas riisui hevosen valjaista ja vei talliin sekä veti reen jälleen liiteriin.

Sitten hän varsin tyyneenä ja tyytyväisenä astui pirttiin ja siellä vielä itsekseen hymyili, kun kujeensa oli niin hyvin onnistunut, veti esille lakkaristaan savipiippunsa, täytti sen Wenäjän lehdillä, pisti tulta tupakkiin sekä veteli sitten hyvillään makeita savuja.

XIII.

Pajuvaarassa vietettiin talon vanhan isännän ainoan pojan Heikin ja tämän morsiammen Törmälän Eevan häitä, tuliaisia. Paikkakunnan tavan mukaan olisivat ensin lähtiäiset olleet vietettävät Törmälässä, morsiustalossa, vaan kun se oli kovin pieni ja vähävarainen tila eikä edes oikea verotalokaan ja kun lähtiäiset yleensä eivät olleet mitään tuliaisten suhteen, ei oltu ruvettu isoja lähtiäiskemuja laittamaan.

Sen sijaan vietettiin sitä isommasti tuliaisia ja nehän ne päähäät olivatkin. Morsiuspari oli käynyt pappilassa vihillä sekä sitten tullut tänne pitoihin, joihin oli keräytynyt myöskin hääkansaa kosolta. Olipa nyt näkymään asti väkeä Pajuvaaran tilavassa pirtissä ja siellä vietettiin iloisia kemuja, siellä syötiin, tuumailtiin ja puheltiin, leikkiä laskettiin ja pilapuheita lausuttiin; siellä pelimanni viulua soitti ja nuori väki innokkaasti tanssi ja muutenkin lystiä piti. Puhemies, Korpimäen Aaro, ja itse arvokas Pajuvaaran isäntä tekivät parastaan, pysyttääkseen mielialaa hyvänä hääväessä, jota alinomaa kehoittivat säästelemättä nauttimaan, mitä oli tarjona; ja Kallion Kusti, pelimanni, soitti viulua minkä kerkesi, jottei tanssi ainakaan pitkäksi ajaksi taukoisi.

Nuori väki huvitteli itseään tanssilla, leikeillä ja iloisilla puheaineilla miten paraiten taisi, vaan vanhempi väki tyytyi syömiseen ja juomiseen sekä vakaisiin keskusteluihin ja nuorison lystein katselemiseen.

Naisten joukosta, paitsi morsianta, tanssitettiin ahkerasti varsinkin Toivoniemen ja pappilan piikoja; ja punaposkisina, ilosta hymyillen, kiitivät nämä nuorten kuljettajainsa sivulla, joista pappilan rengit Kalle ja Pekka sekä Vesalan Vilppo Toivoniemeltä näkyivät useimmiten liikkeessä olevan, varsinkin viimeksi mainittu. Hän tanssitti vuoron perään kaikkia saapuvilla olevia tyttöjä, enite kuitenkin Törmälän Annia, ja yhdestä tytöstä päästyään otti heti toisen, malttamatta monesti levähtää. Mutta lämmin hänellä olikin, jotta tukka oli märkänä ja kasvoille myötäänsä hikihelmiä nousi. Lysti hänellä näytti olevan. Hän oli iloinen ja puhelias niinkuin tavallisesti ja pani sukkeluuksillaan monenkin nauramaan. Ei hän nyt näyttänyt olevan millänsäkään siitä, ettei asiansa ennen Annin suhteen ollut hänen mieltään myöten onnistunut.

Morsiammen vanhin veli Jaakko, joka muutama viikko sitten oli koteutunut, oli myöskin saapuvilla häissä ja näyttikin aika tyytyväiseltä. Hänellä oli monta tuttua täällä, joita ei ollut vielä tavannut kotiatulonsa jälkeen. Ne tulivat kaikki häntä ystävällisesti puhuttelemaan ja kummastelivat, kun hän niin pian oli koteutunut. Ja ne kysyivät häneltä, oliko hän kotipuolessaan vaan käymässä vai aikoiko hän vielä palata takaisin, ja kun hän oli vastannut, jotta kyllä hän toistaiseksi jääpi tänne, kysyivät taas, miksi hän ei alapuolessa halua olla; ja samaan tapaan vastasi hän silloin kaikille: "Eipä tuolla näkynyt rikastuvan kuitenkaan; jo minä sen verran tulin näkemään, ettei siellä minun laiseni mies voi menestyä, enkä minä sen puolen oloihin voi koskaan täydellisesti tottua; yhtäkaikki siis, jos olen kotipuolessanikin, vaikka laihemmalla leivällä; saapihan tuota työtä täälläkin, jospa onkin palkka pienempi; eivät ne kuitenkaan tule aina hyvät päivät ison palkan muassa."

Kun Jaakko entiselle hyvälle tutulleen Kumpulan Annille, joka hymyhuulin häntä kuunteli, selitti kotiatulostaan ja katsahti tämän lempeisiin silmiin, oli hänellä elävästi mielessä, miltä hänessä oli tuntunut, kun hän suksilla hiihtäen oli lähennyt armaita kotoseutuja, jolloin tuossa tuokiossa monet mieluisat muistot olivat heränneet hänessä ja hänen ajatuksensa kiitäneet läpi lapsuutensa aikojen.

"Mielihyvällä, povi lämpimänä", sanoi hän, "hiihtelin minä kotimäen vankassa metsikössä, jossa lähes jokainen tiheäoksainen kuusi, humiseva honka ja petäjä, jokainen kunnas, jokainen tiheikkö ja aavikko olivat minulle vanhastaan tuttuja; ja silmäilin sieltä metsikön läpi siintäviä Törmälän rakennuksia, jääpeitteistä järveä ja Kumpulaa toisella rannalla sekä järven päässä olevaa puroa, joka nyt oli jääpeitteessä sekin ja jonka lirinää siis ei kuulunut, vaan jota katsellessa mieleeni muistuivat monet somat tapaukset siellä puron rannalla, missä meillä oli ennen ollut tapana usein yhdessä olla; ne tulivat niin elävästi mielikuvituksessani eteeni kuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet."

Nurmelassa olostaan puhui Jaakko minkä mitäkin, mutta jätti kuitenkin mainitsematta kokonaan, kuinka hän oli rakastunut Koiviston Liisaan ja mitenkä hänen rakkausasiansa oli päättynyt. Silloin kesken hänen puheitaan tuli Vilppo pyytämään tanssikumppanikseen Annia, joka lähtikin mukaan. Kokihan kyllä Jaakkokin olla muassa tanssissa, vaikka siinä hänen Vilppo voitti; ja se häntä vähän harmitti, että Vilppo useinkin kerkesi mennä Annin ottamaan juuri kun hän oli aikeessa mennä.

Kyllähän se näkyi Vilppo kokevan Annia mielitellä ja hyvällä mielellä pitää niin paljon kuin voi; ja näky ihan tuo Anni mielellään toisten lystissä muassa olevankin, vaan eipä kuitenkaan näyttänyt siltä, että juuri Vilppo olisi häntä innostuttanut, päinvastoin, rohkenipa Anni kerran sanoa tälle: "Pysy nyt toki vähän aikaa erilläsi, että minä saan hetkisen levähtää! Aivanhan tuossa pää sekasin menee lakkaamatta huumaavassa tanssissa pyöriessä. Mene Kaisaakin joskus tanssittamaan! Se kyllä lähtee."

"Joko nyt kylläsi sait!" sanoi Vilppo ja poistui toista tyttöä pyytämään.

Tuntuipa Jaakosta hyvältä, että Anni kerran kieltäysi Vilpon mukaan lähtemästä ja siitä samoin kuin Annin puheesta ja käytöksestä hän päätti, ettei se mahtanutkaan kovin paljon Vilposta välittää.

Jaakko tunsi yhtä suurta, vieläpä suurempaakin mieltymystä Annin seurasta kuin ennen muinoin poikasena tämän kanssa yhdessä ollessaan; ja katsellessaan Annia näytti tämä hänestä vähän muuttuneen somemmaksikin; ruumis näytti vähän vahvistuneen, jäsenet voimistuneen ja mieliala virkeämmältä.

Toivoniemen Pekka tuli Jaakkoa samassa puhuttelemaan, töyti kylkeen ja sanoi: "No, Jaakko, miksi olet niin miettiväinen? Tanssi sinä niinkuin muutkin nuoret! Vai sitäkö sinä suret, ettei morsiammesi ole täällä?"

"Mikä morsian?"

"No, se sinun morsiammesi siellä Nurmelassa."

"Mitä sinä nyt joutavia! Eihän minulla ole siellä mitään morsianta paremmin kuin täälläkään."

"Kas vaan! — — — Ja täällä on ihan tosi asiana puhuttu sinun menneen kihloihin — — —"

"Vai on puhuttu. Ne ovat ihan valeita semmoiset puheet. En minä ole kihloissa paremmin kuin sinäkään."

"Jopa nyt jotakin! Ja täällä tiettiin jo morsiammelle nimikin panna — Koiviston Liisaksi kai sitä mainittiin — — — vaikka samapa nimestä; enhän minä tunne tuota kuitenkaan. — Vaan kun ei liene asia tosi, niin sen parempi! Hei, ota sitten täältä joku tyttö ja tule tanssimaan!"

"Vastahan minä melkein olen tanssinut, vaikka saatanhan tuota vieläkin mennä", vastasi Jaakko vähän hämillään Pekan puheista ja miettien, jotta olisikkohan tuo Heikki mahtanut jollekin puhua, mitä hän oli sydämmensä asioista sille maininnut, ja siitä sitten tuommoinen huhu levinnyt — väleenpä näkyy jos mikä asia tiedoksi joutuvan, jos siitä vaan jollekin ainoalle pikkusenkaan luiskahtaa. —

Ja Jaakko katsahti ympärilleen, jotta missä Anni on, ja kun hän tämän huomasi, lähestyi hän tätä, nyykäytti vähän päätään ja tahtoi tanssimaan. Monioita kertoja kun olivat lattian ympäri kiitäneet, vei hän kumppaninsa takaisin toisten tyttöin joukkoon, joista taas valitsi yhden Toivoniemen piikoista ja lähti tätä tanssittamaan, kiidätti monioita kertoja lattian ympäri pelimannin rivakasti soittaessa ja vei sitten takaisin.

Sitten hän kuuli, kuinka puhemies kilisti lasia ja kehoitti muita tekemään samoin. Jaakkokin meni pöydän ääreen, joi morsiusparin onneksi viinaryypyn, palasi takaisin ja lähti taas Annia tanssittamaan.

Kohta sitten äkkiarvaamatta monta nuorta miestä kävi heihin käsiksi, nosti käsilleen, nakkeli kohti kattoa ja otti käsillään sitten vastaan; ja samalla lailla tehtiin muutamille toisillekin nuoruuden iässä oleville pojille ja tytöille ja vanhan tavan mukaan huudettiin heille:

"Häät häistä, piot pioista. Kemut kesteistä hyvistä!"

"Jospahan tuo toivo toteutuisi, niin ei suinkaan minulla olisi mitään sitä vastaan", ajatteli Jaakko, kun, taas seisoi omilla jaloillaan; vaan Anni naurahtaen tunkeutui toisten tyttöjen suojaan, jottei ainakaan toistamiseen häntä nostettaisi ja kattoa kohti nakeltaisi.

"Väärällä vuorollapa nostivatkin minun", tuumasi Vilppo leikillään muutamalle toverilleen, "kun sattuikin Virsu Elli kumppaniksi."

"Miksi se olisi ollut väärällä vuorolla!" vastasi puhuteltu. "Kenen sinä sitten olisit halunnut Ellin sijaan?"

"No, toistahan olisit ollut, kun olisi sattunut Anni — — —"

"Vai Anni! Vaan Annipa sattuikin oikealle paikalle, kun osui Jaakon kanssa. — — — Sitä paitsi, Virsu Ellihän on kelpo tyttö. Kiitä onneasi, että semmoinen sattui!"

"No, no, en mä häntä moittia tahdokaan. Vaan kuitenkin — — — Jaakollahan on alapuolessa morsian."

"Usko sinä hänellä siellä morsiammen olevan, jos tahdot, vaan vielä sen näet, että täältä puolesta hän vaimon itselleen ottaa, jos hän vaan naimisiin aikoo ollenkaan mennä."

"Käyköönpä sitten miten tahansa! Mitäpä se minuun kuulukaan!"

Ja kun Vilpon puhekumppani samassa poistui, niin Vilppokin kohta taas otti osaa muitten lysteihin, meni kisailemaan tyttöin kanssa, laski leikkiä, nauroi ja oli iloinen.

Kauan kestivät häät ja hyvät ne olivatkin — sai hääväki kylläkseen ruokia ja juomia nauttia ja lystiä kokea — vaan vihdoin ne kuitenkin loppuivat ja vieraat lähtivät häätalosta, sinne jättäen jälkeensä mieluisat muistot, ja hajausivat kukin taholleen.

Toivoniemeläisten ja pappilalaisten mentyä lähtivät Törmäläisetkin vanhalla ruunallaan kotiaan ajamaan; vaan nytpä ei enää Eeva heidän muassaan palannutkaan; — se oli iäkseen luopunut lapsuutensa kodista, jättänyt tyttöikänsä jälillepäin ja jäänyt häätaloon, miehelään mennäkseen, aviomiehensä Heikin kanssa vastaiset elämänsä päivät viettääkseen, ilot, surut ja huolet tasatakseen.

XIV.

Jaakko eleli elelemistään kotipuolessaan, sai halon hakkuuta työkseen muutamasta kylän isoimmasta talosta ja palkakseen jyviä, jotka vei kotiaan ja jotka siellä käsimyllyssä jauhettiin, sitten leivottiin ja syötiin sitä myöten kuin saatiinkin.

Tultiinhan tuota kutakuinkin toimeen Törmälässä eikä Jaakolla ollut erityistä valittamisen syytä, vaikk'ei hänellä mitään lihavia päiviä ollut, eikä kassoja ruvennut keräytymään. Pieksunsa ja vaatteensakin olivat jo kuluneet jotenkin pahanpäiväisiksi; housuissa ja takissa oli paikka paikan päällä ja turkissa oli päällinen monestakin kohti repeillyt ja sitten korjattu. Tulihan noissa kuitenkin toimeen, vaikk'eivät ne näköjään olleet kehuttavat; ei niissä pakkanen kovin hätyytellyt.

Kului aikaa päivästä päivään, viikosta viikkoon, niin jopa alkoi Jaakolla tehdä mieli tavata Annia, jota ei ollut sattunut näkemään sen jälkeen kuin Pajuvaarassa olivat häät olleet. Niissä oli häneen tästä jäänyt niin miellyttävä muisto, joka teki yhä kirkkaammaksi hänen sielussaan ennestään olevan kuvan tästä lapsuutensa paraasta tuttavasta, että hän nyt entistä selvemmin tunsi, kuinka pahasti oli erehtynyt, kun oli tämän kerran ollut unehuttamaisillaan ja mieltynyt Koiviston Liisaan. Haihtumistaan oli hänestä haihtunut se paha mieli ja suru, jonka oli tuntenut sen jälkeen kuin oli tullut näkemään, ettei rakkausasiansa onnistunutkaan Liisan suhteen, ja hän oli ruvennut ajattelemaan tästä Liisasta, että tottapa se ei ollut hänelle aiottukaan, että tottapa se ei ollutkaan se oikea, jonka kohtalo olisi hänelle määrännyt. Mitäpä siis asiaa kannattaa surrakaan! Eihän se suremalla kumminkaan parane. Sen sijaan olivat ne ystävyyden tunteet, joita hän ennen oli tuntenut Annia kohtaan, entistä suuremmiksi heränneet, ja hän oli toden teolla ruvennut ajattelemaan, että tämä mahtaakin olla se, joka on hänelle aiottu. Onhan jo aika siitä tälle itselleen jotain mainita, jotta saa kuulla, mitä tämä siitä arvelee.

Kun Jaakko sitten ajatteli varallisuuden tilaansa, niin huomasi hän, ettei hänellä olekaan mitään entistä omaisuutta eikä ison perinnön toivoa; eikä siis tulevaisuus kovin loistavalta näytä. Hänellä ei ole omituista taloa eikä mökkiäkään, johon nuoren vaimonsa keralla saattaisi asettua asumaan; ja vanhempain kodissa oleminen taas kävisi kovin ahtaaksi; eikä varsin haluttaisi huonemiehinäkään asua; mukavampi tietenkin olisi asua semmoisessa paikassa, jota saisi omakseen sanoa; Anni etenkin, joka on talon tyttö, mahtaisi ikävöidä omia tuparakennuksia ja tiluksia, jospa eivät isoja olisikaan. Sitten ajatteli Jaakko, että tätä nykyä hänen tienestinsä kuluvat sitä myöten kuin ne tulevatkin, jotta ei mitään säästöön jää. Naineena miehenä tietenkin pitäisi olla enemmän tuloja. Mutta onhan hänellä kuitenkin terve ruumis ja voimakkaat käsivarret, joilla kykenisi vaikka talon tekemään, kun vaan joku suvaitsisi tiluksilleen tehdä — verotaloa sitä ei toki kykene ilman varoja hankkimaan —. Sitä paitsi, vielähän nuo mahtanevat työmiehenkin ansiot parata ja paremmat työajat tulla, kesäksi viimeistään, vieläpä ennenkin, jos sattuisi tukkitöitä tulemaan, joista moni on hokenut. Vaan aikapa niitä ruveta kaikkia asioita juurta jaksain ajattelemaan ja joka seikasta huolehtimaan! Rakkaus ei esteitä kysykään. Näkyyhän se siitäkin, että monet huonommatkin naimisiin menevät.

Hyvin mietittyään asiaa teki Jaakko vahvan päätöksen mennä Annia tapaamaan.

"Kuulehan Anni, armas ystäväni!" sanoi hän tämän luokse tultuaan. "Mitäpä pitkistä puheista ja koreista sanoista! En minä sanoilla kuitenkaan osaa tunteitani selittää semmoisina kuin ne sydämmessäni ovat. Lyhyesti siis: minä olen tullut siihen vakuutukseen, ettei kukaan paremmin kuin sinä ole minulle elämän kumppaniksi sopiva. Suostutko siis minun kanssani taloksi rupeamaan?"

"Voi Jaakko, kuinka puhut!" vastasi Anni häneen surullisen silmäyksen luoden. "Jos vuosi sitten olisit tuota kysynyt, niin olisin kenties toisin vastannut kuin nyt. Minä katselin sinua silloin eri silmillä. Silloin luotin minä paremmin sinun ystävyyteesi ja uskoin sinua mieheksi, josta ei kerran herännyt ystävyyden tunne helposti haihdu. Minusta tunnuit sinä silloin kaikkein rehellisimmältä ja luotettavimmalta kumppanilta ja minä elin hyvässä toivossa sinun suhteesi. Mutta ne ajat ovat menneet ja minä olen nähnyt toiveitteni tyhjiin rauenneen. — Kuinka voitkaan sinä puhua minulle enää mitään tuollaista, kun sinulla on ennestään morsian!"

"Mitä sinä nyt — — —! Eihän minulla mitään morsianta ole — — —."

"Niinkuin minä en tietäisi, vaikka koet sitä salata. Mene sinä rakastettusi luo, äläkä sydäntäsi kahdelle anna!"

"Voi, Anni armas! Usko minua, kun minä varmasti vakuutan sinulle, etten koskaan ole ketään tyttöä niin suuresti rakastanut kuin sinua. Minä vakuutan, että sinulle minun sydämmeni lämpimimmästi sykkii ja siinä sinulla on iäti poistumaton sija."

"Vähät minä sinun vakuutuksistasi, kun tiedän kuitenkin, että sinun sydämmessäsi kerran eräs toinen on etevämmän sijan vallannut. Mitä sinä minusta! Anna minun olla rauhassa."

"En minä sinua rauhaan jätä ennenkuin lupaat rakastaa minua. Mikä sinun mielesi nyt on muuttanut? Miksi olet noin nurjamielinen minua kohtaan?"

"Johan minä sen olen sanonut. Pitäisihän sinun se kerralla uskoa. Tyydy entiseen kultaasi äläkä kahta ota!"

"Minulla ei ole mitään kultaa; johan sen olen sanonut. — Enpä minä oikein ymmärrä käytöstäsi. Et sinä tuollainen ennen ollut, kun me lapsuutemme päivinä ja ensimmäisessä nuoruudessamme päiväkaudet useinkin yhdessä olimme, ilomme ja surumme tasasimme. Mutta ovatpa tainneetkin ajatuksesi siitä ajasta kypsyä ja sinä olet tullut huomaamaan, että oletkin talon tyttö ja minä vaan mökin poika, vähävarainen työmies, jolla ei ole omaisuutta isosti enemmän kuin vaatteet päälläni."

"Mitä sinä nyt tuollaista! Semmoiset seikat eivät vähääkään mielipiteisiini vaikuta. Sitä paitsi, eihän minunkaan kodissa löydy varallisuutta isosti enemmän kuin Törmälässäkään."

"Ovathan nämä vaatteeni tosin huononlaiset vaan ehkäpä ne vielä paranevat, kun ajatkin paranevat", jatkoi Jaakko, paikkasia housujaan katsellen ja koettaen jos jotakin arvella syyksi Annin käytökseen.

"Vähät vaatteista! Ne eivät miestä tee. Eihän sitä ole hevostakaan karvoihin katsominen."

"No — tuota — sitten mahtaneekin sinulla olla sulhanen jo ennestään?"

"Eipä ole, eikä tule olemaankaan."

"Ethän toki naimatonna ikääsi pysyne. Sitä minä en usko", sanoi Jaakko, miettien kuinka hän oli monta vastusta kokenut ja huonosti monessa asiassa onnistunut pitkin ikäänsä, ja arvellen, että jos asiansa ei menesty Anninkaan suhteen, hän varmaankin lienee huono-onnisin ihminen tämän maan päällä.

"Älä toki ole tyly minua kohtaan äläkä salaile ajatuksiasi!" lisäsi hän sitten, "vaan olkaamme hyviä ystäviä kuin ennenkin, ja suostumuksen merkiksi tahdon minä sinulta ottaa muiskun."

"Älähän toki! En anna sinulle suuta", huudahti Anni ja vetäysi syrjään, kun Jaakko lähestyi häntä. "Liianpa olet rohkea. Tiedä se, että minä olen suuttunut sinuun!"

"Älähän noin kova toki ole! Sinä et nyt ole itsesi kaltainen."

"Mene pois, että pääsen rauhaan sinusta, äläkä turhanpäiväisesti sanoja latele, jotka ovat minulle vaan kiusaksi!"

Jaakolla ei onnistunut kosinta. Anni näytti olevan niin taipumaton ja huonolla tuulella, etteivät siihen ystävällisimmätkään sanat pystyneet. Jaakolla ei viimein ollut muu neuvona kuin mieli raskaana poistua Annin luota ja mennä kotiaan.

XV.

Jaakko oli hyvin pahoilla mielin huonosti onnistuneen kosintansa johdosta, ajatteli ja mietti pitkin päätään, mitenkä saisi Annin mielen muuttumaan ja itseensä taipumaan. Tuntui kovin pahalta ajatella, että toivo Anninkin suhteen olisi kuuksi päiväksi häneltä mennyt. Ja niinpä tätä nykyä kyllä näyttikin, että turha on toivoakaan. Annin sydän on kylmä ja tunnoton. Vaan jos hän ei sitä saa, niin minkäpä siihen — — —! Ei ole muu neuvona kuin surra ja sitten odottaa surun haihtumista.

Toisinaan hänen ajatuksensa lennähtivät siihen aikaan, jolloin hän oli rakastunut tai ainakin luuli rakastuneensa Koiviston Liisaan ja tämän iloinen hymyily, leikillinen luonto ja veitikkamaiset ruskeat silmät pyörivät hänen ajatuksissaan. Mutta kun hän vertaili Liisaa ja Annia toisiinsa, niin tuntui hänestä, että tämän jälkimmäisen menettäminen tuotti hänelle paljoa suuremman surun kuin minkä hän oli tuntenut sen jälkeen kuin toivonsa Liisan suhteen oli mennyt. Se suruhan ei pitkällinen ollutkaan.

Kun Jaakko havaitsi, etteivät surulliset ajatukset ruvenneet hänestä luopumaan, niin koki hän olla Annia kokonaan ajattelematta ja uskotella itselleen, että hän kyllä tuli toimeen ilman tämän rakkautta; mutta sittenkin pyöri vaan Anni alinomaa hänen ajatuksissaan; sitä kuvaa hän ei millään keinoin saanut mielestään karkoitetuksi.

Kun hän ajatteli Annin sen iltaista käytöstä, jolloin hän oli tälle lemmestään maininnut, niin hän muisti, että se myötäänsä vaan oli hokenut, jotta hänellähän on jo ennestään morsian. Se oli vissiin Pajuvaaran Heikin kautta kuullut jotain hänen rakkausasioistaan ja siitä häneen suuttunut. Jospa hän osaisi sen rakkausasian niin selittää, että Anni tulisi sen oikein ymmärtämään ja huomaamaan, ettei se niin kovin vaarallinen olekaan kuin tämä ehkä luulee, niin ehkä tämä sitten leppyisi. Sen asian pitäisi Annin saada nähdä oikeassa valossa. Kenties olisi paras suoraan tunnustaa koko rakkausseikka Koiviston Liisan suhteen, juurta jaksain selittää asia ja pyytää Annilta anteeksi.

Jaakko ajatteli ajattelemistaan, ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä selvemmin tunsi hän rakkautensa suuruuden Annia kohtaan. Hänestä tuntui, että se kuitenkin on se oikea, joka häntä varten on olemassa; ja itsepintaisesti päätti hän, ettei jätäkään rakkausasiaansa semmoisekseen, vaan jatkaa sitä niin kauan kuin voi ja odottaa, eikö Annin mieliala aikaa myöten ala muuttua ja vähitellen taipuvaisemmaksi tulla.

Työmiesten tienestit olivat kauan aikaa olleet huonot, vaan alkoivatpa ajat vähän parata, kun tukkitöitä ilmaantui paikkakuntaan. Työpaikalle tulvasi kosolta väkeä ja muitten muassa meni sinne Jaakkokin, onnistui saamaan työtä ja jonkunlaisen palkan.

Siellä kului hänellä monioita viikkoja, ja kun hän palasi takaisin, oli hänellä säästössä rahaa sen verran, että siitä riitti monioita markkoja elatustarpeita varten kotiin sekä hänelle itselleen uusien vaatteitten hankintaan, joita hän jo aikaa sitten olisi tarvinnut, vaan ei ollut kyennyt vielä ennen hommaamaan.

Oli jo kevätpuoli talvea, huikasevan kirkas oli auringon paiste ja lumi rupesi vähitellen sulailemaan. Jaakko silloin moniaan kerran taas päätti mennä Annin puheille.

Perille tultuaan puhui hän tälle nytkin rakkaudestaan ja vakuutti ihan totta olevan, ettei hänellä ole morsianta eikä ole edes ollutkaan.

"Eikö ole ollutkaan!" kummasteli silloin Anni. "Onpa puhuttu sinun jo kihloihinkin menneen."

"Siinä puheessa ei ole perää. Minä en ole vielä koskaan kihloissa ollut enkä ole edes rakkaudestakaan puhunut kenellekään muulle tytölle kuin sinulle."

"Puhutko nyt ihan totta?"

"No, aivan varmaan. Oletko kuullut minun ennenkään valetta puhuneen?"

"No, en kyllä. Vaan väitätkö siis, ettet sinä tosiaan ole vielä keneenkään rakastunut?"

Jaakko selitti nyt, miten asiansa oli, selitti että hän tosin oli rakastunut Koiviston Liisaan, vaan ettei asia kuitenkaan ollut vielä mennyt niin pitkälle, että hän olisi tälle siitä mitään maininnut, vaikka tosin oli kyllä puhemiehen hankkeissa ollut.

"Semmoinen on asia", sanoi hän lopuksi. "Anna anteeksi ereykseni! Semmoista ereystä en toista enää tule tekemään. Älä siis siitä ikääsi ole minuun suuttunut."

Anni oli hetken aikaa vaiti, sanoi sitten: "Olkoonpa nyt asianlaita miten tahansa, niin sinä olet kuitenkin siellä Nurmelassa rakastunut tyttöön, jonka suhteen minä en ollut mitään. Mitä sinä siis minusta!."

"Mitäkö sinusta! Kenestä sitten, jos ei sinusta! — Olenhan minä jälistäpäin huomannut erehtyneeni sen Liisan suhteen ja tullut siihen vakuutukseen, että sinä olet se oikea, joka minulle on aiottu, sinä tai ei kukaan."

"Jopa vainen! Siinä erehdyit, että sillä Liisalla, josta mainitsit, ei ollutkaan samanlaisia tunteita sinua kohtaan kuin sinulla häntä kohtaan; vaan jos hän olisi ollut heti valmis sinulle myöntymyksensä antamaan, niin tietysti olisit ilolla tarjouksen vastaanottanut, vai kuinka?"

"No, olisikkohan tuo silloin niin mahtanut käydä, vaan en kai minä nyt ainakaan enää hänestä huolisikaan, jospa hänen saisinkin."

"Siinäpä se! Olisit kuitenkin silloin ottanut. Vaan kun et saanut, niin minä silloin olin hätävarana. Voi sinua, kuinka vähän osaat antaa arvoa naissydämmelle! Älä luulekaan, että minä tahdon olla hätävarana sinulle paremmin kuin kenellekään muulle! Älä luulekaan, että meidän naisten kanssa mies saa menetellä miten tahansa, vuoron perään ottaa ja hyljätä, mieltyä milloin yhteen milloin toiseen, miten sattuu vaan! Minäkö niin alentaisin itseni, etten loukkautuisi tuollaisesta käytöksestä, vaan olisin heti valmis suostumukseni antamaan! Sinä et tunnekaan minua, vaikka luulet tuntevasi. Tiedä se, että on minullakin sydän, on ajatuskyky ja kunniantunto!"

Jaakko tuli hämilleen, ei tiennyt alussa mitä sanoa, katsoi vaan kummissaan ja surullisesti Annin mielenliikutuksesta ja kiivaista sanoista punastuneita kasvoja ja suuria sinisilmiä. Viimein hän sai sanakseen: "Älä nyt ikääsi pahoile minun tuhmaa käytöstäni! Anna minulle anteeksi ja omista minulle rakkautesi! Minä kuitenkin ikäni sinua rakastan ja tunnen, että elämä ilman sinua ei ole minulle minkään arvoinen."

"Heitä pois jo kaikki tuommoiset puheet! Minä en tahdo enkä jaksa niitä enää kuulla."

Anni näyttäytyi aivan kylmätunteisena Jaakon suhteen, jota hän tahtoi uskotella, ettei tällä ollut mitään toivoa hänen suhteensa. Mutta kun hän ajatteli mielenlaatunsa todellista tilaa, niin tunsi hän, ettei hän sydämmessään ollut niin kylmä tätä kohtaan kuin sanoissaan ja käytöksessään; vaan hän piti kumminkin tämän käytöstä pahana ja oli siitä murheissaan; näyttäytyen sen vuoksi tahallaan jäykkänä ja taipumatonna, että Jaakko sitä selvemmin ymmärtäisi hänen loukkautuneen ja itsensä väärin menetelleen. Hänestä tuntui karvaalta ajatella, että tämä hänen lapsuutensa ystävä oli kerran hänen halpana pitänyt — tottapa hän sen mielestä oli halpa silloin ainakin kun Koiviston Liisa sen ajatuksissa vaan pyöri — ja hän muisti, kuinka kovasti hänen sydämmeensä oli koskenut se sanoma, joka tiesi Jaakolla morsiammen olevan. Kokekoon siis tämäkin, miltä toivoton rakkaus tuntuu, ja kärsiköön rakkauden tautia, kun tässä rakkaus vaan asunee! Se ei haittaa ollenkaan. Se on tälle opiksi vaan. Tietäköön, ettei hän suinkaan ole mikään hätävara, joka olisi alttiina miesten huikenteleville tunteille! Tietäköön myöskin, ettei naissydämmen valloittaminen suinkaan ole kaikkein helpoin asia!

Ja Anni kääntyi selin Jaakkoon eikä sen koommin ruvennut puheisiin tämän kanssa; ja kun Jaakko näki kaikki tuumansa turhiksi, täytyi hänen tälläkin kertaa, paremmin asioissaan onnistumatta kuin ennenkään, alla päin, pahoilla mielin lähteä kotiaan.

XVI.

Jaakko tunsi sydämmensä niin helläksi Annia kohtaan, tunsi niin lempivänsä tätä, vaikka toivonsa jo näytti menneeltä, että rakkaus vaivasi häntä niinkuin tauti, eikä se hevillä ruvennut poistumaan, päinvastoin vaan yltyi joka kerta kun hän sattui Annia näkemäänkään. Tätä hän ei saattanut mitenkään unehuttaa; alinomaa se vaan pyöri hänen ajatuksissaan.

Toisinaan valtasi hänen hyvinkin paha mieli, jolloin kaikki eläminen ja oleminen näytti kovin kolkolta eikä mikään asia tuntunut mieltä myöten onnistuvan; mutta menivätpä kuitenkin aina ohi ne pahimmat pahan tuulen puuskat, ja surustaan huolimatta teki hän tyyneenä ja masentumatta työtään, jota kyllä tuntui olevan, ja ajatteli Annista, että kun se ei ole saatavissa, niin minkäpä siihen voi — — — eihän siinä suru mitään auta. Pahaltahan se kyllä tuntuu, kun toivo on mennyt, vaan eihän sureminen kuitenkaan toivoa tuota.

Kului aika kulumistaan, tuli kevät, tulipa viimein kesäkin, eivätkä Jaakon asiat Annin suhteen olleet entisestään muuttuneet.

Kun Jaakko silloin kauniina kesäpäivänä, kun lintuset vasta lehdittynein koivujen oksilla iloisesti visertelivät ja vasta ruohottuneet kedot ja tantereet kesän ensi kukoistuksessa vihantina rehoittivat ja vedet sinisinä välkkyilivät, talven kahleista vapaina, — kun hän silloin kotopihalta loi silmäyksen yli läheisen järven ja katseli iloisesti lirisevää puroa tuolla aivan lahden päässä ja naapuritaloa tuolla järven toisella puolen vastapäisellä rannalla vihantine viljelystiluksineen ja loivine törmineen, kun hän katseli tänne ja muisti viime kesäistä poislähtöään, muisti Kumpulan Annin ystävälliset silmäykset, hellät kädenpuristukset ja jäähyväissanat, niin silloin taas, heränneitten muistojen vaikutuksesta, hänen tunteitteittensa lähteet kuohahtivat ja häntä kovasti halutti vielä nähdä Annia samanlaisena kuin silloin eron hetkellä ja ennenkin. Vaan mitäpä hän voi sitä enää samanlaiseksi saada, kun se ei itsestään muuttune! Turha lienee yritelläkään sitä enää puheilla taivutella. Kun se ei missään suhteessa osoita vähintäkään hellätunteisuutta, kun se aina vaan on jäykkä ja kylmätunteinen, niin turhaanhan menisivät kaikki yritykset.

Jaakko sattui pääsemään kasakaksi Toivoniemeen. Sieltä pitäen hän tuon tuostakin tuli tilaisuuteen Annia tapaamaan; mutta ei hän paljoa tämän kanssa enää puhellut, rakkaudesta ei lainkaan, jota ei näyttänyt Annissa enää olevankaan.

Kuitenkin alkoi Annin käytös hiukan muuttua. Tämä oli puheissaan vähäsen leppeämpi eikä enää näyttänyt niin vastenmielisesti hänen seurassaan olevan kuin kevättalvella. Jaakko silloin rupesi arvelemaan, että jokohan tuo alkaa leppyä, vaan ajatteli taas toisekseen, että yhdenlainenpa tuo on muitakin kohtaan, eikä suinkaan ole ystävällisempi hänelle kuin kenellekään muulle; siinä vaan on muuttunut, ettei ole tylympikään, niinkuin yhteen aikaan näytti olevan.

Annin palveluskumppanin Kaisan kautta, jonka kanssa Jaakko oli hyvä tuttu, hän kuulusteli Annin mielialaa, jotta saisi tietää, vieläkö hänellä voi olla vähintäkään toivoa. Kaisa lupasi tehdä hänen asiansa hyväksi minkä voi ja teki havaintoja Annin mielialasta, josta ei kuitenkaan saanut muuta selville kuin ettei Anni suinkaan enää ole vihoissaan Jaakolle, eikä puhu tästä pahaa eikä hyvää, eikä myöskään ole kenenkään nuoren miehen kanssa minkäänlaisiin lemmen asioihin kietoutunut. Nuo tiedot eivät isosti antaneet Jaakolle toivoa, sen verran kuitenkin, että hän ajatteli, ettei se voisi aivan ihan mahdotonkaan olla, että kaikki vielä hyväksi kääntyisi. Hän ajatteli, että antaapa ajan kulua, niin sittenpähän lopulta näkyy, mitenpäin ne asiat alkavat kääntyä.

Sattuipa Jaakko Juhannuksen aattoiltana yhtymään Vesalan Vilpon ja pappilan Pekka rengin kanssa, jotka molemmat olivat hänen kanssaan jotenkin yhdenikäisiä ja jotka tulivat tahtomaan häntä mukaansa. Iltansa kuluksi lähtivät he kaikki kolme läheiselle järven lahdelle veneellä pulkkailemaan.

Oli mitä kaunein ilta. Rasvatyyneenä välkkyili lahden pinta, jota kauniin iltaruskon säteet punasivat, iloisina telmivät muikkuparvet aivan veden pinnan rajassa, siellä täällä ahvenlaumat porahtelivat, siian hietut sirahtelivat ja isot hau'it hypätä loiskahtivat. Monioita kalalokkeja lentää liiteli ilmassa ja toisinaan joku niistä nuolen nopeudella tupsahti alas veden pinnan rajaan ja kohosi jälleen iloisena ilmaan, kirkassuomuinen siian poika kynsissään. Tuolla yksinäisellä karilla istui toisia kalalokkeja, aivan tyyneesti ja rauhallisesti ympärilleen silmäillen, ja kauniisti välähtelivät niitten valkoiset siivet, joita ilta-aurinko ihmeen kirkkaiksi kuvasi. Tuolla lahden perällä uiskenteli rauhallisesti parvi vesilintuja, kääntelihe puoleen ja toiseen.

Nuorukaiset veneessä iloisesti puhelivat ja laulelivat ja metsäisten rantain rinteiltä vastasi kaiku heidän ääneensä. Kun he joskus vaikenivat, kuulivat he läheiseltä rannalta laululintusten iloisia viserryksiä ja kaukaa metsän sisästä kä'en kauniisti kukahtelevan. "Kukkuu, kukkuu", äänti se monta kertaa peräkkäin, vaikeni hetkeksi ja taas kukkui.

Jaakko ei naureskellut eikä puhunut ja huutanut niin iloisesti kuin toiset, istui kuitenkin tyyneenä ja rauhallisena veneessä ja kuunnellessaan käen kukuntaa ajatteli, että kukkukoonpa käki nyt lempeä lemmettömälle morsiammelle.

Kun nuorten miesten iloitellessa neljä tyttöä ilmausi lahden etälänpuoleiselle rannalle ja sinne vihannalle nurmirinteelle tuli katsomaan ja kuuntelemaan, mitä miehiä ne ovat nuo, jotka semmoista iloista ääntä pitävät, silloin veneessä oliat sitä kovemmin huusivat, jotta paremmin kuuluisi, ja tähystelivät rannalla käveleviä tyttöjä, jotta ketä ne ovat. Näytti vähän niinkuin ne olisivat olleet Toivoniemen ja pappilan piikoja. Ei vielä aivan selvään saattanut eroittaa.

Vilppo ja Pekka ne vaan laskettelivat iloisia ja lystillisiä runosäkeitä, enimmäkseen vaan tukkipoikain lauluja, joihin Jaakkokin kyllä yhtyi, mutta halusipa hän joskus toisenlaisiakin runosäkeitä laulettaviksi, jotka olisivat paremmin hänen omien tunteittensa mukaiset.

Kun oli muuankin tukkipoikain laulu laulettu, tuumasi hän tovereilleen: "Lauletaanpa nyt kerran jotain muutakin eikä aina noita samoja. Lauletaanpa että

"Ai, ai, ai, kuinka mua vaivaapi tuo rakkauden tauti. Ei sitä tunne eikä tiedä, joka ei sitä nauti."

"No lauletaan!" myöntyivät siihen toiset, ja kohta kajahtelivat rannat vastaan kolmen vankkaäänisen miehen kovista huudoista.

Monta kertaa kadutettiin samoja säkeitä, kunnes Jaakon esityksestä taas laulettiin ja huudettiin:

"Sua rakastan mä kaiken elinaikani, Vaikka onpi turha jo kaikki toivoni."

Tytöt, näitä ja muita lauluja aikansa kuunneltuaan, alkoivat juoksujalassa törmän päältä rantaan laskeutua, lykkäsivät sieltä vesille veneen ja lähtivät hekin pulkkailemaan, etenivät rannasta ja lähenivät sitä venettä, jossa nuo isoääniset laulumiehet olivat. Nämä silloin kohta tunsivat heidät, näkivät, että siinä veneessä istuivat pappilan piiat Anni ja Kaisa sekä Toivoniemen kaksi piikatyttöä; ja silloin hekin puolestaan alkoivat näitten venettä kohti soutaa.

Nuoret yhdyttyään ja tervehdittyään toisiaan puhelivat iloisesti minkä mitäkin, laskivat leikkiä, katsastivat toisiinsa ja rupesivat miettimään, että mitä lystiä sitä nyt keksittäisiin. Silloin ehdoitteli Yilppo:

"Kun ei muuta mukavampaa löytyne, ruvetaan vaikka nuotan vetoon."

"No ruvetaan!" suostuivat heti toiset.

Tehtiin niinkuin päätettiin. Tuota pikaa käännettiin molemmat veneet yhtäälle päin sitä rantaa kohti, josta Vilppo, Pekka ja Jaakko olivat tulleet, ja lähdettiin nuottaulkuja kohti kilpaa soutamaan. Kävipä silloin koko ätäkkä; silloin puheltiin ja naurettiin, porskuteltiin ja airoja kiskottiin ja vaahtopyörteet jäivät airojen jälkiin ja koskena kohisi vesi veneitten keulain edessä. Tytöt ne tiheämpään airoja vedessä käyttivät, vaan pojat taas voimakkaammin vetivät, jotta yhtä rintaapa ne veneet kulkivat, vaikka tyttöjä oli neljä ja poikia vaan kolme.

Kiireesti ahdettiin nuotta veneisiin ja lähdettiin sitten muikkuparvea etsimään, ja samalla kun parvi nähtiin, samallapa se melkein oli kierrettynäkin; niin sukkela oli nuori väki liikkeissään.

Kului varsin rattoisasti aika siinä nuotan vedossa, jolloin nähtiin vaivaa huvin eikä suinkaan työn vuoksi, eikä vaan iloisia puheita eikä naurua eikä lystiä puuttunut. Vilppo varsinkin oli erittäin riemastunut ja virkeä ja näkyipä toisten ilo Jaakkoakin vähän elähyttävän. Mutta eipä hän paljon puhellut, enimmäkseen vaan kuunteli toisten puheita, katseli heidän hommiaan ja nuotan vetoa, piteli puuta ja nautti illan ihanuudesta.

Luoteen puolella kauniisti kimaltelevan ison selän takana näytti juuri aurinko isona kuin ammeen pohja alareunallaan veden rajaan koskevan, painui sitten painumistaan alemmaksi, kunnes viimein solahti näkymättömiin, vaan kirkas punertava loisto jäi jälille pohjoiselle taivaan rannalle, eikä se siitä kadonnut koko yönä.

Jaakko tuon tuostakin katsoa vilkaisi silmiin Annia, joka toisessa veneessä oli muutamana puun pitäjänä, katsasti, että luopiko se edes silmäystäkään häneen; ja kylläpä se näkyi, kumma kyllä, kerran toisensa perästä häneen katsastavan ja nyt sen silmäykset näyttivät tavattoman ystävällisiltä — mikä ne lieneekin muuttanut — ja kasvot lempeiltä ja iloisilta. Eihän se tuollainen ollut talvella — — mikä lieneekin siinä mielenmuutos tapahtunut — — jospa se jo alkaa katua talvellista kovuuttaan!

"Alkakaapa jo tarpoa!" huudahti samalla Vilppo. "Kukkohan tässä jo kohta käsiin tulee."

"Onpa tuo siksi etäällä vielä, että tuskin porkalla yllät koskea", arveli siihen Kaisa.

"Yllänpähän."

"Niin, mitäs nyt, kun jo ennätti liketä!"

Kävipä aika räiske, kun neljä henkeä nyt kivakasti porkkia liikutteli, jotta yhtenä kuohuna kohisi vesi veneitten välissä ja pärskähteli tarpojain silmillekin.

"So, so, so! Vähempikin räiske auttaisi", äänti silloin Vilppo.

"Tuo Jaakkohan se tässä — — —" sanoi Anni leikillään. "Se on niin vankkakätinen, että aivan velliksi veden sekoittaa, muikut murskaksi murentaa."

"Minäkö! Entäs' itse! Silmät kaloilta puhki pistät", vastasi Jaakko yhtä kompasanaisesti.

"Onkopa niitten pakko eteen mennä! Oma syy, jos porkan tielle sattuvat."

Lakkasi kohta tarvonta ja nuotan perä kaloineen veneeseen nostettiin, solmu, aukaistiin ja muikut solutettiin vasuun, jossa ne vähän aikaa hyppelivät.

Vetivät nuoret vielä apajan, vetivätpä toisenkin, ennenkuin rupesivat lähtöä miettimään, ja lysti ja hauska heillä vaan oli.

Vihdoin viimein he malttoivat lähteä, soutivat rantaan, nostivat nuotan uluille, vetivät veneet maalle ja lähtivät nuottavasussa, kun ei sattunut kontteja olemaan, kaloja siihen taloon kantamaan, jonka nuottaa olivat käyttäneet.

Kun he nousivat loivaa mäkirinnettä ylöspäin, astuivat kauniin lehtokujan keskitse, niin aurinko jo näkyi kirkkaana ja juhlallisena kohoilevan koilliselle taivaan rannalle kaukaisen kukkulan takaa.

Kun olivat muikkuvasun taloon kantaneet, lähtivät Vilppo, Pekka ja Jaakko vielä tyttöjä saattamaan.

Siinä kulkiessaan he iloisesti puhelivat ja naureskelivat. Erittäinkin näytti Vilpolla ja Kaisalla lysti olevan.

Kun olivat kappaleen matkaa yhdessä joukossa astuneet, rupesi Jaakko vähän jälille jättäymään, varsin vaan nähdäkseen, eikö rupea Annikin jäämään, ja ajatellen, että jos siinä tosiaan on mikään mielenmuutos tapahtunut, niin kyllä se jääpi.

Äläpäs ollakaan! Jopa rupesi Anni jättäymään, jäi jäämistään toisista jälille ja lopulta Jaakkoon yhdyttyään rupesi tämän sivulla kulkemaan.

"No, millä kannalla ovat sinun asiasi nykyään?" kysyi Jaakko Annilta.

"Mitkä asiat?" kysyi Anni vuorostaan.

"Mitkä asiat — — — niinkuin et tietäisi, — Miksi sinä toisista jälille jäit?"

"Varsin vaan. Miksi sinä?"

"Samahan se, miksikä — — — ajattelin, ettei siellä kukaan kuitenkaan minua kaipaa."

"Entäpä jos kaipaisi!"

"Kuka?"

"Se, joka ennenkin on kaivannut."

"Kukapa se ennenkään on kaivannut, ainakaan sen jälkeen kuin kotia tulin?"

"Onpa yksi kaivannut, joka oli ennen sinulle hyvä ystävä."

"Minulla oli kerran ystävä ja sen nimen käytin sinusta, vaan sen jälkeen kuin sinä minun hylkäsit ei minulla ole ystävätä."

"Entäpä jos en olisikaan hyljännyt!"

"Mitä sanoit! Voinko minä enää toivoa sinun rakkauttasi?"

"Voit. Minä en tahdo enää salata tunteitani. Tehkäämme sovinto ja unhottakaamme toistemme viat sekä kaikki ikävät tapahtumat! Rakastatko minua enää?"

"Ketäpä sitten jos en sinua! — Kiitos Luojan, että vihdoinkin tosi onnen aika minulle koettaa! Minä rupean nyt omaa mökkiä itselleni hommaamaan Kumpulan järven varrelle sen puron törmälle, jonka äärellä lapsuutemme hupaisimmat hetket vietimme, ja kenties vien jo vuoden päästä sinut uuteen kotiini vaimonani ja elämäni riemujen ja surujen tasaajana."

Monilla suudelmilla ja syleilyksillä vahvistivat Jaakko ja Anni kihlauksensa sekä lähtivät sitten toisten jälkeen.

Jaakon isä, kuultuaan poikansa kihlauksesta, tuumasi: "Kovalleppa otti, ennenkuin Annin sai."

"Kovalleppa sillä on ottanut, jos se on mitä muutakin yrittänyt", sanoi siihen Jaakon äiti.