Kovalle ottaa

KOVALLE OTTAA

Kirj.

ESKO VIRTALA [EDVIN CALAMNIUS]

Porvoossa, Werner Söderström, 1890.

Lämpimän etelätuulen puhaltaessa vieri Kumpulan järvellä vähäisiä aaltoja Törmälän puoleista rantaa kohti ja loiskahteli rantakivejä vasten.

Törmälän rannasta oli työnnetty vesille vene, jossa istui Törmälän torpan isäntä Perttu vaimonsa Liisan ja pienen poikansa Jaakon kanssa. He olivat tulleet verkkoja laskemaan. Isäntä istui perässä, emäntä etuteljolla ja Jaakko yläällä keulan nokassa.

Perttu nosti verkkovasusta päällimmäisen verkon, jonka pään hän otti puikkarimesta erilleen ja kiinnitti muutamaan vanhaan verkkovaajaan vastarannassa. Sitten käski hän Liisan hiljalleen soudella suoraan selälle päin, ja sitä mukaa kuin vene eteni, päästi hän verkkoa järveen solumaan. Sitä tehdessään hän silloin tällöin vaihtoi jonkun sanan Liisan kanssa, joka reippaana ja hyvällä mielellä teki hänelle ennestään hyvin tavallista tehtävää ja useinkin loi tyytyväisen katseen mieheensä. He istuivat hyvin tyyneinä ja rauhallisina, vaan Liisa, hiukan vilkkaampi luonteeltaan, oli sekä liikkeissään että puheissaan Perttua liukkaampi. Jaakko sitä vastoin istui keulassa enimmästi sanaa sanomatta, hyvin vakaisena ympärilleen katsoen ja omissa mietteissään, kuuntelematta vanhempainsa keskustelua.

"Mahtaneekohan tuosta Jaakosta miestä tulla", arveli Liisa Pertulle, "kun sillä ei näytä olevan halua mitään oppia, kun se ei vähääkään välitä siitä, mitä muut tekevät, että sitten itsekin oppisi jotain tekemään!"

"Älä ole milläsikään Jaakon suhteen!" lausui Perttu. "Hänhän on vahvakasvuinen, hartiakas poika, josta kyllä aikoja myöten tulee hyvinkin vankka työmies."

"Mitäpä siitä, jos tuleekin vankka, kun ei osaa mitään tehdä!"

"No, hän kyllä kerkiää oppia vielä paljonkin siihen asti kuin hänen työtään tarvitaan."

"Siltä se taitaa näyttää, kun ei nytkään katsokaan edes, miten esimerkiksi verkkoja lasketaan — — — aivan tyyneenä ja mistään huolimatta katselee vaan kokonaan muualle!"

"Siitä ei toki saata päättää puoleen eikä toiseen, sillä hän on vielä aivan nuori. — Eipä ole Jaakko hätäpoika koskaan ollut. Muistanethan, kuinka hän vietäessään kirkolle kastettavaksi, kun sinä häntä pärevasussa kantelit, aivan levollisena makaili ja katseli kirkkain silmin taivaalle, eikä ollut millänsäkään, vaikka kuinka olisi vasu heilahtanut. Eipä hän edes silloinkaan äännähellyt, kun pappi häntä vedellä valeli ja antoi hänelle nimen. — Usko minua, että Jaakosta tulee mies, joka ei valita ensimmäisen vastuksen kohdatessa!"

"Jospa niinkin, vaan onhan tuo kuitenkin ikävä, ettei häntä saa mitään oppimaan. Eihän tuo näy koskaan oppivan edes selvästi sisältä lukemaan ja aapista hän tuskin osaa vielä ensi lehteäkään."

"Eipä ole Jaakko lukumieheksi luotukaan. Mahtanee tuo kuitenkin oppia sen verran, että kyhäypi rippikoulussa käymään."

"Onpahan arveluttavaa jo sekin. Hänellä on kyllä siksi ikää, että pitäisi hänellä jo katkismuskin olla päässä. Mutta ei hän opi muuta kuin päivät päästään Kumpulan Annin kanssa västäilemään."

"Antaahan heidän olla yhdessä, koska haluavat. Eivät he kuitenkaan toisilleen mitään pahaa tee. Ja Jaakolla on kyllä vielä ikää oppiakseen."

Perttu heitti ristikon veden pinnalle kelluilemaan ja Liisa pyöräytti toisapäin veneen sekä alkoi hiljalleen soutaa liputtaa ja Perttu rupesi huopaelemaan sekä ohjasi veneen taas rantaa kohti muutamien kymmenien sylien välimatkan päähän ensimmäisestä verkkojadasta.

Tuuli humisi vienosti ja aallot hiljalleen läikkyelivät ja mukavasti keikkuili vene laineilla, jotka vivahtivat tumman sinisiltä pitkin koko pienen Kumpulan järven selkää.

Olipa aika hyvä ilma ja mukavalta tuntui järvellä kelluilla ja katsella ympärilleen tuttuja seutuja, Kumpulan järveä lahtineen, niemineen, saarineen, metsäisine rantoineen ja korkeine törmineen. Järven eteläpuolella näkyy vanha Kumpulan talo, vähäinen ala peltoja ympärillään, verkalleen kohoavan mäen rinteessä jotenkin aukealla paikalla. Ainoastaan harvaa ja pientä metsää kasvaa talon likitienoilla, eikä paljon parempaa etempänäkään, sillä aikojen kuluessa on ennen muinoin vankka metsä isosti huonontonut ja suureksi osaksi hävinnyt tervanpolton ja hirsien myönnin sekä hauskan viljelemisen vuoksi. Järven pohjoispuolella aivan jyrkän törmän päällä näkyy Törmälän torppa, joka, vaikka onkin vaan torppa, näyttää yhtä talon tapaiselta kuin Kumpulakin. Se näyttää uudenlaisine tuparakennuksineen ja pienine vihantine peltotilkkuineen varsin mukavalta ja somalta tuolla yläällä mäen päällä vankan metsän keskellä, iänikuisten petäjien ja kuusien ympäröimänä.

Läheisiltä rannoilta kuului selvään tuulen omituinen pauhina puitten latvoissa, kuului myöskin pienen puron lirinä järven päässä ja etäältä sen varrelta karjain ammontaa ja kellojen kilinää, kun Kumpulan ja Törmälän karjat vaelsivat molemmin puolin puroa, ollen tulossa kotiapäin.

Kun Törmälän vene tuli rannan likelle, otti Perttu veneen pohjalta verkkovaajan, pystytti sen pohjaan sekä lähti siitä taas verkkojataa laskemaan.

Sillä välin oli myöskin Kumpulan rannasta työnnetty vesille vene ja Kumpulan Matti äitineen lähtenyt verkonlaskuun. He siirtyivät aina järven päähän ja puron suuhun päin samoin kuin Törmäläisetkin, joita he lähenivät lähenemistään; sillä kuta likemmäs puroa he tulivat, sitä kapeammaksi kävi järvi ja sitä lähemmäs tulivat molemmat veneet toisiaan. Kun naapurukset kumpikin puolellaan olivat saaneet monioita jatoja lasketuiksi, alkoivat he olla kuulomatkan päässä toisistaan.

Kun he olivat tervehtineet toisiaan ja ruvenneet kuulumisista ja ilmoista puhelemaan, sanoi muun muassa Perttu: "No, Matti, sinähän olet vasta kirkolta tullut. Etkö tiedä sieltä mitään uusia kertoa?"

"Enpä juuri mainittavaa muuta kuin että kuulutettiinhan tuolla jo kesäkinkerit," vastasi Matti.

"Vai jo kuulutettiin. No, milloinka ne tulevat?"

"Kahden viikon päästä tästä päivästä."

"Järvelässäkö ne pidetään?"

"Niin."

"Saapa mennä sitten sinne meidän Jaakkokin lukukykyään näyttämään!" tuumasi Törmälän Liisa leikillään.

"Entäs meidän Annimme, toinen hyvä!" arveli Kumpulan emäntä.

"No, parempi se on lukemaan kuin Jaakko vaikka onkin nuorempi."

"Eipä ole kehumista."

"Saatkin nyt, kuule Jaakko, kahden viikon kuluessa istua kirjan ääressä aamusta iltaan, jotta jotakin oppisit."

"Enkö saa purollakaan käydä?" kysyi Jaakko vakaisena.

"Et muuten kuin että luettavasi olet ensin hyvin hyväksi lukenut."

"Mitä siitä sitten tulee, jos ei kinkereissä sattuisi osaamaan?"

"Pappi moittii silloin."

"Eikö muuta!"

"No, onhan kylliksi häpeä, että kaikkein kuullen torutaan. Jos et vaan kinkereihin asti opi enemmän kuin nytkään osaat, niin vissiinkin sinua mainitaan kaikkein huonoimmaksi koko kylän lapsista."

"En minä sitten menekään koko kinkereihin."

"Sepä nyt nähdään! Sinun on täytymys mennä sinne, sillä jo viimekin kerralla sinua kaivattiin. Ja jos vaan nyt et hyvällä tule, niin tulee rättäri sinua noutamaan."

Jaakko istui vähän aikaa miettiväisenä ja totisena, ajatellen, mitenhän mahtanee hänelle käydä, vaan sitten hän yht'äkkiä, ajattelematta enää koko kinkereitä, kysyi: "Miksi ei Anni tullutkaan mukaan?"

"Kyllä se olisi tullut, vaan sitä ei otettu," vastasi Kumpulan emäntä.

"Miks'ei sitä otettu?"

"Se oli pahankurinen."

"Mitä se teki?"

"Ei totellut äitiään."

"Kuulehan Perttu!" puuttui puheeseen Liisa, kun oli sivumennen Kumpulan Oulumiesten matkasta mainittu.

"Meillä ei ole aikaa kau'an täällä viipyä, kun lehmät kohta tulevat kotia ja minun pitää joutua niitä lypsämään."

Niin sanottuaan hän alkoi kääntää venettä rantaa kohti.

Naapurukset hyvästelivät toisiaan ja veneet etenivät toisistaan.

Pertun huovatessa ja Liisan soutaa liputtaessa läheni Törmälän vene lähenemistään puron suuta.

Jaakko katseli alinomaa puroon päin, sillä hänellä oli täällä pieni vesimylly pyörimässä, ja kun vene tuli rannan likelle, teki hänellä mieli päästä myllynsä ääreen ja sen vuoksi hän sanoi: "Minäpä menenkin tästä maalle."

"Pysyhän paikoillasi!" varoitteli isä. "Kun sattuu, niin putoat vielä järveen."

"En minä putoa. Kyllä minä pääsen."

"Älä yritäkään nousta! Et sinä pääse kuitenkaan."

"Menen minä; en minä putoa," vakuutti yhä Jaakko ja yritti maalle hypätä.

"Etkö tottele!" ärjäsi silloin äiti ja tempasi poikansa pois keulasta sekä asetti keskelle venettä istumaan.

"Olisinhan minä päässyt putoamatta," intti yhä Jaakko.

"Etpähän olisi — ja jos olisitkin, niin pitää sinun kuitenkin tietää totella vanhempiasi."

Perttu laski verkkojadan puron suun eteen koko lahden yli ja siihenpä ne menivätkin kaikki jälillä olevat verkot.

Paluumatkalla, kun Perttu oli ruvennut uistelemaan, sattui niin hyvin, että isonlainen hauki kävi uistimeen ja Perttu sai sen suuritta vaikeuksitta veneeseen nostetuksi.

Kun saavuttiin rantaan, hyppäsi Jaakko, vaikka oli veneessä hyvin levollisena ja hätäilemättä istunut, ensimmäisenä maalle ja lähti muita odottamatta jouksujalassa jyrkän törmän päälle kiipeämään, jonne kaitainen polku nousi vanhan kuusi- ja mäntymetsän keskitse.

Perttu ja Liisa vetivät ensin veneen veneteloille niin ylös, ettei peräkään veteen koskenut, ja sitten lähti Liisa, jolla oli kiire lypsylle, kiireesti törmän päälle astumaan, vaan Perttu, vasta sitten kun oli veneestä tapin aukaissut sekä työntänyt kirveen varren hau'in kitasista läpi ja sen olalle ripustettuaan, lähti verkalleen jyrkänteen päälle nousemaan.

Törmän rinteessä olevan hetteen sivu tultuaan, kun torpan huoneukset ja pienet tilukset alkoivat tulla näkyviin, huomasi Liisa Törmälän pienen karjan jo olevan koossa tarhalla. Siellähän näkyivät kaikki kolme lehmää ja vasikkakin. Ne kai ikävöivät jo hoitajaa, koska niin ammoilivat.

Kotikartanolla tuli Eeva, Jaakon jälkeen lapsilaumasta vanhin, ja tämän nuorempi veli Iikka äitiään vastaan.

"Äiti, joutukaa lypsylle!" sanoi Eeva. "Lehmät ovat jo tulleet."

"Kyllä minä sen tiedän; näinhän ne jo vaaran päälle noustessani. Mutta vasta kai ne ovat mahtaneet koteutua?"

"Melkeinpä vasta. — Miksi olette näin kau'an viipyneet?"

"Enhän minä voinut ennen päästä, lapsikulta, eikähän tuota viivytty nyt enemmän aikaa kuin ennenkään verkonlaskussa käytäessä."

"Äiti, minulle lämmintä maitoa!" sanoi pikku Iikka ja piteli kiinni äitin hameen helmoista.

"Saathan sinä toki, kunhan olen lypsyllä käynyt."

"Menkäähän heti, äiti!"

"Älähän hätäile, lapsiparka! Menenhän minä, kun kerkiän. — Oletko sinä, Eeva, kantanut pirttiin puita?"

"Toin minä sen verran, että on niitä asiaksi asti," vastasi Eeva.

Törmälän emäntä pistäysi nyt pirttiin, lapset jälissään, lateli puita takkaan ja pisti ne palamaan sekä asetti sitten kattilan tulelle ja käski Eevan olla tulen ääressä sillä aikaa kun hän itse käypi lypsyllä.

Siinäpä samalla isäntäkin koteusi emännän lypsylle mennessä.

Liisa, pienen Iikan seuraamana, tultuaan kesannolle, sytytti tulen lastukasaan sekä syyteli siihen multaa päälle, jotta paremmin savuaisi. Ja kun karja tyytyväisenä seisoi suittusavun ääressä, hyväili hän lehmiään, mainitsi kutakin nimeltä sekä rupesi sitten niitä lypsämään.

Sillä välin oli Jaakko, malttamatta edes sisällä huoneissa käydä, rientänyt toista tietä taas alas rantaan purolle vesimyllynsä luo. Sinne viepi polku, jota myöten pääsee Kumpulaan, kun ei tahdo vesitse kulkea. Se polku oli Jaakolle hyvin tuttu, sillä usein oli hän sitä myöten kulkenut joko purolle tai Kumpulaan asti.

Jaakko istui puron rannalla myllynsä ääressä äänetönnä ja vakaisena, katsellen milloin nopeasti virtaavaa vettä ja sukkelasti pyörivää myllyä, jonka pienistä päresiivistä vesipisareita pärskyili, milloin kivikaloja, joita lukuisasti uiskenteli virrassa.

Hän kuuli puron lirinää, tuulen huminaa ja järven aaltojen loiskinaa, kuuli leivosen liverryksiä ja kä'en kukuntaa, jota kaikkea hän aina halulla oli kuunnellut; mutta nyt olivat hänen ajatuksensa kiintyneet vaan tuohon pieneen myllyyn.

Hän otti sen käsiinsä katsellakseen, oliko siinä vikoja, ja löi lujempaan kiinni muutaman siiven, joka oli irtautumaisillaan, sekä asetti sitten taas myllynsä paikoilleen pyörimään.

Silloinpa näkyi Kumpulan Anni astua tepastelevan puron toiselle rannalle.

Tämä kun ei uskaltanut puron yli tulla, vaikka se on hyvin kaitainen, hyppäsi Jaakko toiselle puolelle Annin luokse.

Vieretysten he sitten istuivat puron reunalla muutamalla isolla kivellä, katsellen veden kulkua ja myllyä ja kuunnellen pyörimisen pärinää. Jaakko otti taas myllyn käsiinsä ja näytteli sitä Annille ja Annilla teki hyvin mieli siihen koskea; jopa hän rupesi sitä tapailemaan oikealla kädellään. Sitä Jaakko ei suvainnut, sanoi vaan jäykkänä: "Et sinä saa tähän koskea."

"Miks'en?" kysyi Anni surullisena. "Mitä se siitä pilautuisi!"

"Toisinaan vielä lähtisivät siivet irti."

"Mitenpä ne minulla lähtisivät paremmin irti kuin sinullakaan! Koskethan tuohon itsekin."

"Mitäs minä!"

"Annahan kuitenkin minun vähänkään aikaa sitä käsissäni pidellä! Minä pitelen hyvin sievästi."

"Enkä anna."

"Sepä on sitten koko huono mylly, kun ei kestä kosketella!"

"Vai huono!" vastasi Jaakko ja asetti myllyn paikoilleen. "Niinkö uskallat sanoa! — — — Sinä et älyäkään, mikä on huono, jos vaan tämä on huono."

"Älyän minä niinkuin sinäkin ja vähän paremmastikin", väitteli Anni ja yritti koskea myllyyn sen pyöriessäkin.

Silloin otti Jaakko häntä kädestä kiinni ja sanoi: "Ei siihen saa koskea; kuulithan sen."

"Vähät minä sinun kiellostasi!" arveli Anni ja tempasi äkkiä toisella kädellään myllyn sijoiltaan, nostellen sitä siivistä. Mutta samalla irtausi yksi siipi, mylly putosi puroon ja lähti virran mukaan solumaan.

Silloin suuttui Jaakko ja tukisteli aikalailla Annia, sanoen: "Sinä sen mokoma — — — minun myllyni särit!" Sitten hän juoksi tavoittelemaan myllyään.

Anni rupesi itkeä nyyhkyttämään ja sanoi itkun välistä Jaakolle: "Sinä, sen häijynkurinen! Tiesinkö minä, että sinun myllyssäsi siivet niin löyhässä olisivat!"

"Niin, märyile nyt siinä!" huusi hänelle Jaakko. "Olisit totellut minua, niin olisit itkutta päässyt."

Samassa tuli saapuville Annin äiti, joka oli hakemassa tyttöään, sieppasi Annia kädestä kiinni ja sanoi Jaakolle, joka suurin silmin häntä katseli: "Miksi sinä Annia tukistit? Sanoppa se!"

"Anni särki myllyni", vastasi Jaakko tyyneesti.

"Enpähän", intti Anni itku silmissä. "Yksi siipihän siitä vaan irtausi."

"Niin, se siitä tuli", lausui Kumpulan emäntä, "kun luvatta tänne tulit. Tottelemattomuudesta on aina huono seuraus."

Sitten lähti hän, Annia taluttaen, Kumpulaan päin astumaan ja sanoi lähtiessään Jaakolle: "Muistahan sinä, Jaakko, vasta olla Annia kiusaamatta! Minä kun sanon äitillesi, mitä olet tehnyt, niin eipä sinun silloin hyvin käy."

Jaakko oli juuri löytänyt irtauneen myllyn siiven ja takonut sen uudestaan kiinni sekä pannut myllyn taas sijoilleen, kun hän huomasi äitinsä vieressään.

"Etkö tiedä tulla kotiin!"' sanoi äiti. "Miksi sinä luvatta tänne tulit?"

"Enhän minä ole mitään pahaa täällä tehnyt."

"Vaikkapa. Sinun pitää olla vanhemmillesi kuuliainen eikä aina tehdä oman pääsi mukaan. — Tuleppa nyt kauniisti kotia! Muuten saat piiskoja ja jäät iltasetta."

Näin sanottuaan lähti hän, taluttaen Jaakkoa, ettei se jäisi, kiireesti kotia astumaan.

Kun he ehtivät kotia, niin siellä olikin iltanen valmis. Törmälän perhe istahti tyytyväisellä mielellä pöytään, sillä eipä käynyt moittiminen ruu'an vähyyttä eikä huonoutta. Näin kesäisenä aikana sitä ruu'an puolesta kyllä jotenkin hyvin tultiin toimeen, eikä sitä juuri parempaakaan haluttanut, kun ei oltu ennestäänkään paremmille päiville totuttu.

Aterian jälkeen Törmäläiset, hetkisen aikaa valvottuaan ja jotakin pientä toimitettuaan, paneusivat rauhallisina levolle, isäntä ja emäntä sänkyyn, vaan lapset lattialle levitettyjen olkien päälle.

II.

Oli lämmin ja tyyni kesäilta ja rasvatyyneenä välkkyili Kumpulan järvi ja kimalteli kauniisti auringon säteitten loisteesta.

Törmälästä ja Kumpulasta oli tultu nuotalle, oltiin yhteisellä nuotalla muikkuja saamassa.

Rinnakkain kelluilivat veden pinnalla veneet, toisessa Törmälän isäntä ja emäntä, toisessa Kumpulan isäntä, Antti ja hänen poikansa Matti. Yhden apajan olivat he jo vetäneet, vaan vähän olivat he siitä muikkuja saaneet, monioita vaan vasun pohjalle.

He tähystelivät ympärilleen, eikö näkyisi taas muikkujen liikettä missään ja toivottelivat, että pääsisivät kohta isompaa parvea potkemaan, josta lähtisi muikkuja asiaksi asti. Mutta eipä niitä heti alkanut ilmaantua apajavesille. Moniaat siian hietut vaan siellä värettä pitivät ja ahvenlaumat iloisesti porahtelivat, sirahtipa toisinaan parvi husuja ja hotteja.

Muikkuparvea vuottaessaan joutivat nuottamiehet yhtä ja toista juttelemaan.

"No, tällä viikolla se on ollut hyvänlainen heinäilma", tuumaili Perttu.

"Eipä tosiaankaan käy ilmaa moittiminen", vastasi Kumpulan Antti. "Joka vaan lienee ahkerasti heinänteossa ollut, niin kyllä kai se on heinää saanut. Meillä paljon myöhästyi heinänteko, kun Oulumatkalla viivyttiin."

"Sehän se monellekin viivykkiä tekee. Vaan eihän tuota teillä kuitenkaan olla aivan jälillä muista".

"No ei; onhan tuota siksikin keretty; vaan jos ei meiltä olisi Oulussa käyty, niin alkaisippa heinänteko jo olla loppunut."

"Eipä tuo kuulu Aholassakaan vielä loppuneen", sanoi Matti, "vaikka siellä ei suinkaan tervaruukki mitään viivykkiä tee."

"Sielläpä onkin enemmän niittyjä kuin meillä."

"No, millä mielellä se Anni nyt on kinkerimatkan jälkeen?" kysyi Liisa Kumpulaisilta.

"Ka, eipä hän ole millänsäkään, on niinkuin ennenkin", vastasi Kumpulan isäntä, "vaikka kyllähän hänellä olisi syytä olla pahoillaan kinkereillä saatujen muistutusten johdosta."

"Meidän Jaakollammehan siellä kävi paljon huonommasti kuin Annilla, mutta ei hän kuitenkaan siitä mitään välitä."

"Mitäpähän asia paranisikaan pahoilemisella!" sanoi Perttu. "Eihän tapahtunut kuitenkaan enää tapahtumattomaksi tule."

"Mitenkä sillä Jaakolla kävikään luku kinkereillä?" kysyi Matti. "Minä en sattunut olemaan siinä lähellä, kun häntä luetettiin, jotta olisin kuullut."

"Ensiksikin se luki hyvin huonosti sisältä", selitti Liisa, "tavaili yhtäkin sanaa monta kertaa ja sittenkin sanoi sen väärin, eikä sillä ulkolukukaan paremmasti mennyt. Eipä tiennyt edes, miten kolmas käsky kuuluu, eikä osannut Isä meidän rukoustakaan. — — — Mikä sen lieneekin tuon pojan siltä kertaa niin tyhmäksi tehnyt! Onhan tuo ennen toki Isä meidän ja käskysanat osannut, vaikkei hän olekaan mikään hyvä lukumies. — — — Papin edessä hän seisoi niin tietämätönnä, että minua oikein hävetti. Oli se sekin vastaus, jonka hän papille antoi, kun tämä kysyi häneltä, ketä siinä Isä meidän rukouksessa rukoillaan, kuka se on se isämme! Ajatelkaapa, että Jaakko vastasi siihen kysymykseen: Aatami!"

"Olipa se tosiaan koko vastaus!"

"Jopa niin. Semmoista lukumiehen kykyä meidän Jaakkomme näytti jo ensi kinkereillä ja näyttänee samanlaista vastakin."

"Näyttäköönpä jos tahansa!" tuumasi Perttu. "Eihän häntä liene sillä mielellä tähän maailmaan tehtykään, että hänestä mikään pappi tarvitseisi tulla."

Kumpulan isäntä muisteli, mitä Kuuselan isäntä oli kertonut Oulumatkalta palattuaan pojastaan mainitessaan, ja sanoi: "Kuuselan Kallehan kuuluu vallan hyvin toimeen tulevan rantamailla. Sillä on kolmatta sataa markkaa palkkaa vuodessa paitsi ruokaa, joka kuuluukin olevan hyvää, eikä työ kuulu suinkaan rasittavata olevan."

"Onko se renkinä vai minä?" kysyi Perttu.

"Renkinähän se kuuluu olevan, vieläpä rikkaassa talossa."

"Vai niin; vai sai se Kalle niin hyvän paikan. Se samanen mieshän katsottiin täällä jotenkin mitättömäksi työmieheksi, eikä hän suinkaan ollut mikään etevä järjenkään puolesta."

"Eipä ollut ja lieneekö parempi nytkään! Se on niin sattunut hänelle, että hän semmoisen paikan on saanut."

"Niinpä niin, Monestihan ihan sattumuksesta toiselle käy paremmasti kuin toiselle, vaikka molemmat ovat yhtäläisillä lahjoilla varustetut. Sitä paitsihan rantamailla yleensä rahan saanti paremmin onnistuu kuin täällä, siellä kun on enemmän rikkaita ja vilkkaampi liike. — On tämä köyhänlaista perukkaa, jossa me asumme. Täällä ei rikastu, vaikka kuinka ahkerasti tahansa koettaisi työtä tehdä."

"Kunpahan pysyisi entiselläänkään. Mutta se on pahempikin asia, kun täällä köyhtyy köyhtymistään."

"Ameriikkaanko täytynee joka miehen lähteä!" arveli Matti.

"Ei lähdetä vielä Ameriikkaan", vastasi Liisa. "Täytyy sitä sielläkin ruokansa edestä työtä tehdä."

"No, teillä sitä ei tainnut isoa tervaruukkia ollakaan?" kysyi Anni Pertulta, "koska hauta niin väleen paloi?"

"Eipä ollut — — — sen verran vaan että omiksi tarpeiksi — — —. Juurikoitapa me vaan poltimmekin — — —" vastasi Perttu.

Jopa näkyi rannan puolella muikkuparvi, pistihe hienosti veden kalvossa, ja silloin nuottamiehet heti kääntivät veneensä sitä kohti ja rupesivat sitä nuotallaan kiertämään.

Se oli isonlainen parvi, jonka he olivat saaneet kierrokseen, ja siitä kyllä kannatti olla hyvillään. Muutenkaan ei suuresti tuntunut mieltä huolettavan, vaikk'eivät asiat kotona olleetkaan kaikin puolin kehuttavat. Olihan kuitenkin oma koti, jossa vallitsi sopu ja rauha ja jossa tähän asti oli elelty, kunnialla suoriutumalla kaikista vastuksista — — — tottapahan eteenkinpäin jotenkuten toimeen tullaan ja eletään päivästä toiseen.

Olihan tosin haittaa sääskistä ja mäkäröistä, jotka suurissa parvissa ympärillä surisivat, tunkeutuivat jos mihin paikkaan ihoa puremaan ja lentivät silmiin ja korviin; vaan eiväthän ne semmoiset vastukset toki voineet poistaa tunteitten rauhallisuutta ja tyytyväistä mieltä.

Illan tyyneessä kuului sekä läheltä että kaukaa ääniä, jotka tosin olivat ennestään hyvin tutut, vaan yhtäkaikki somat kuunnella. Etäällä metsän sisällä kukahteli käki ja kauniisti vastasi metsästä kaiku sen ääneen. Monet illat oli se kukkunut, vaan nytpä alkoi sen kukunta-aika kohta lopussa olla. Järven päästä kuului puron lirinää, lammasten määkyntää, karjain ammontaa, hevosen hirnuntaa ja kellojen kilinää.

Enin näytti Liisa ympärilleen katsastavan; toiset olivat enemmän työhönsä kiintyneet. Hän antoi katseensa kiitää yli rasvatyyneen järven pinnan kotirannalle ja sen korkeata törmää ylös pieneen, mutta armaaseen ja mieluiseen kotiinsa, jossa lapset varmaankin jo ikävöivät vanhempiaan ja kenties jo iltasta kaipasivat. Karjan ammonta alkoi yhä likempää kuulua ja mahdollista oli siis, että lehmät ehtivät kotia ennen häntä. Kunpa olisi Jaakolla sen verran kuntoa, että laittaisi niille hyvän suittusavun, jotta ne saisivat olla rauhassa syöpäläisiltä — — —!

Keskeytyivät ne vähän mietteet, kun Perttu käski ruveta tarpomaan ja Liisa sekä Matti alkoivat porkillaan vettä porskutella. Kun Kumpulan isäntä nosti nuotan perän kaloineen veneeseen ja vasun päällä solmun aukaisi, niin solahtipa silloin siihen komeita emämuikkuja vasu melkein täyteen.

Kun ei apajavesillä enää ruvennut muuta parvea näkymään ja kohta muutamia pilviä kohosi läntiselle ja pohjoiselle taivaan rannalle ja järvellä vähäinen tuulen väre alkoi käydä, niin eipä ollut nuottamiehillä enää mitään tekemistä järvellä, ja sen vuoksi he lähtivät kohti Kumpulan rantaa soutamaan ja sinne tultuaan nostivat nuotan uluille.

Rannassa jaettiin saalis tasan Kumpulaisten ja Törmäläisten välillä ja pantiin kontteihin. Sitten erottiin. Antti ja Matti, kummallakin kontti selässään, lähtivät rantapolkua myöten Kumpulaan astumaan; Perttu ja Liisa taas soutivat takaisin järven poikki ja nousivat sitten jyrkkää kotitörmää ylös.

Kotikartanolla tapasivat he ensiksi Jaakon, joka siellä seisoi haaralla reisin ja vakaisena ympärilleen katseli, vaan pian juoksivat porstuasta äitiään vastaan myöskin pieni Eeva ja Iikka ja ottivat käsin kiinni äitin hameen liepeistä.

"Hyvinkö lähti muikkuja?" kysyi Jaakko.

"Lähtipä noita siksikin", vastasi Perttu. — "Mitä sinä täällä seisoa töllistelet?"

"Ilman… tässä katselen, kuinka auringon lasku on ihmeen korea. Ei se aina noin korea ole. Katsokaapa tekin, isä!"

Perttukin seisahtui ja katsahti ympärilleen, katseli järven kimaltelevia vesiä tuolla alaalla törmän alla, katseli metsäisiä rantoja ja Kumpulan yksinäistä taloa sekä moninaisia maisemia sen takana. Missä näki silmä korkeita vaaroja ja vuoren huippuja, hietaharjuja ja palokankaita, missä korpia, soita, rämeitä ja vihantia laaksoja, missä järviä, lampia, jokia ja virtoja jyrkkine törmineen. Tuolla kaukaisen vaaran huipulla näkyi vihanta talon paikka; tuolla korvessa nousi sakea tervahaudan savu; tuolla luoteessa etäisen kukkulan männikön takaa ruskotti kauniisti laskeva aurinko.

"Kylläpä on kaunis iltarusko!" tuumasi hän Liisalle.

"Se merkitsee lämmintä", arveli Liisa ja meni sisälle Eevan ja Iikan seuraamana.

Perttukin astui sinne kohta jälestä ja heitti mennessään kontin kaloineen porstuaan.

Mutta Jaakko jäi yhä pihalle ja katseli järvelle ja Kumpulaan päin. Jyrkkää törmää alaspäin katsoessaan hän muisti kuinka hän usein talvella oli suksilla mennä sujauttanut sitä alas, vähääkään pelkäämättä. Olipa hän kerrankin talvipakkasessa muutamia vuosia sitten ihan paitasillaan laskea hurautellut siitä suksilla. Se oli ollut huimaavaa vauhtia; vaan kylläpä olikin viima kasvoihin ja korviin tuntunut! Aivan puolipalelluksissa, kasvot ja jäsenet sinisinä kylmästä, oli hän mäen laskusta palannut.

Liisa palasi takaisin tuvasta ja lähti lypsylle.

"Mene sisälle poikaparka!" sanoi hän mennessään Jaakolle. "Mitä sinä täällä — — —! Mene muikkuja puhkomaan!"

Sitten hän meni tarhalle, jonne jo karja oli kokoontunut Jaakon tekemän suittusavun ääreen, hyväeli ja taputteli lehmiään ja kyykistyi ensiksi venyttämään Kaunikin utareita, joista tirskutteli maitoa lypsinkiuluun.

Siinä lypsäessään jouti hän kaikenlaista ajattelemaan ja miettimään. Erittäinkin oli koti hänen ajatuksensa esine. Kun siinä ei ole varaa piikaa eikä muuta palkollista pitää, täytyy hänen itsensä toimittaa niin hyvin piian kuin emännän työt. Eihän sitä tosin niin pienessä paikassa kuin Törmälässä ole työtä niin paljon kuin isossa talossa, vaan on sitä kuitenkin niin paljon kuin vaan kerkiää tehdä. Onpa sitä varsinkin silloin ennättämistä, kun on nuotalla tai verkon laskussa käynti; silloin useinkaan ei ehdi oikeassa ajassa lypsylle. Eihän sitä ennätä kunnollisesti kaikkea tehdä, mitä pitäisi; useinkin tulee jotain laiminlyödyksi. Eiväthän ne lapsetkaan tule hoidetuiksi aivan niinkuin pitäisi, eikä heidän askeleitaan tarkkaan valvotuksi ja kaikkia tarpeita tyydytetyksi. Näin kesäisenä aikana ne kyllä eivät erityisiä puutteita kärsi, vaan talvella pahemminkin. Onpa tekemistä niitä ruu'assa ja vaatteissa pitää ja sitten on vielä alituisena huolena niitten kasvattaminen, kuinka ne oppisivat lukemaan ja työtä tekemään ja välttyisivät pahuuden tielle joutumasta. Mutta kaikki tuohan on niinkuin Jumala on sen asettanut. Eikähän tuota niin nurkumisen syytä olekaan, vaikka ihminen usein tahtoo ajatella tilansa pahemmaksi kuin se onkaan ja siitä syyttää Jumalaa. Päinvastoin on paremminkin syytä kiittää Jumalaa, että asiat ovat silläkään kannalla kuin ne nyt ovat, että on oma rauhaisa koti ja perhe, jonka edestä kannattaa elää. Monella ei ole niinkään asiat.

"Antavatpa nuo lehmät vielä hyvänlaisesti maitoa", ajatteli Liisa Kaunikin lypsettyään ja siirryttyään toisen lehmän ääreen. "Kunhan saanee maitoa aina muulloinkin sen verran kuin tähän aikaan, niin kyllähän sitä sitten toimeen tullaan ja lapseni voivat hyvin. Mutta tuleepa se vielä aika, että maito käypi vähäksi monille suille, kun lehmät rupeavat huonommasti lypsämään ja syöjiä alkanee lisääntyä."

Siitäpä hän taas johtui ajattelemaan perheen kohtaloa tulevaisuudessa. Kun lapset kasvavat ja uusia tulee lisää, niin eihän niitä kaikkia voi kotona elättää. Täytyy lähettää joku tai jotkut muualle ruokansa ansaitsemaan, vaikka tuntuukin ikävältä ajatella eroa lapsistaan. Jaakko se ensiksikin tulee pois kotoa lähettäväksi, kun sille vaan rupeaa ikää karttumaan, muualta työtä hakemaan; onhan se tie avoinna kotitalon kynnykseltä joka suunnalle ja työtä kyllä löytyy, kun vaan lienee miehestä työntekiäksi. Mutta ensiksi pitää Jaakon kuitenkin koto seurakunnassa rippikoulu läpikäydä, sillä muualla hänellä saattaisi koulu jäädä käymättä, kun ei olisi kukaan omainen siitä muistuttamassa. Sepä se kuitenkin huolettaa, mahtaakohan tuo poika koskaan sen verran kirjain sisällystä päähänsä saada, että pääsisi ripille. Kunhan siitä tulisi kelvollinen mies tuosta Jaakosta! Tuntuisippa ikävältä ajatella, jos joutuisi pahoille jälille.

Kun Liisa oli viimeisenkin lehmänsä, Tiistikin, lypsänyt, palasi hän kotiin ja veisi maidon tupaan, joka käytettiin myöskin maitokamarina, ja siivitti siellä maidon ja sovitteli pyttyihin.

Perttu ja Jaakko puhkoivat par'aikaa muikkuja, vaan kun Liisa oli töistään päässyt ja iltasen laittanut, menivät he kaikki ruu'alle ja tulivat sitten uudestaan, Liisakin muassa, muikkuja puhkomaan. Ja kun se työ oli tehty, oli jo puolen yön aika, jolloin he vasta levolle pääsivät. Sitä ennen olivat kuitenkin pienemmät lapset jo nukkumaan menneet.

III.

Olipa kulunut lähes kymmenkunta vuotta.

Törmälässä ja Kumpulassa elettiin niinkuin ennenkin, yhtä hiljaisesti ja yhtä rauhallisesti, ja tehtiin työtä niinkuin ennenkin. Mitään suuria muutoksia ei ollut tapahtunut, ainoastaan semmoisia vaan, jotka olivat ajan kulusta välttämättömiä seurauksia. Lapset nimittäin olivat isosti kasvaneet ja useita uusia oli tullut lisää ja sitä mukaa olivat isännät ja emännät vanhentuneet. Kumpulan isännällä ja emännällä olivat jo hiukset harmaantuneet ja ruumiinvoimat vähentyneet. Perttu ja Liisa sitä vastoin olivat vielä hyvissä voimissa ja työkyky oli heillä ennallaan.

Varallisuus ei ollut kummassakaan talossa enentynyt; paremmin se oli hiukan vähentynyt, sillä raha-aika oli huonontunut. Mutta eipä sitä kuitenkaan tarvittu nälkää isosti kärsiä, vaikka monet terveet ruokahaluiset lapset paljon ruokaa tarvitsivat.

Annista ja Eevasta oli tullut melkein täysikasvuisia tyttöjä, jotka kykenivät auttamaan äitejään talouden toimissa. Siitä olikin Törmälän Liisa hyvillään, kun hänen ei enää itsensä tarvinnut joka paikassa juosta, vaan saattoi monet työt uskoa tyttärensä huostaan.

Eeva oli jo viime vuonna rippikoulun läpikäynyt ja Anni oli siellä parast'aikaa. Mutta Jaakko, josta oli kasvanut vahvaruumiinen, vankkakätinen ja hartiakas nuorukainen, ei ollut Annia etemmäs päässyt, vaikka oli kolmatta vuotta sitten rippikoulunsa alottanut. Hän oli nyt siis Annin koulukumppani.

Niinkuin äitinsä oli aavistanut, oli Jaakolla aina koulussa huonosti käynyt, niin ettei hänestä näyttänyt koskaan valmista tulevan; eikä hänen edistyksensä parannut, vaikka kuinka paljon tahansa olisi muistutellut. Äiti päivitteli useinkin, että poikansa kulutti vaan kovasti evästä eikä sittenkään oppinut paljon mitään. Olipa tällä monestikin eväs kesken loppunut, jotta oli täytynyt joko lainata toisilta, kun sattui saamaan, tai paastota.

Niinpä kävi nytkin, kun Jaakko vietti viimeistä viikkoaan rippikoulussa, että eväs loppui kesken. Kyllähän äiti oli pannut hänen konttiinsa aivan tarpeeksi ja vielä muistuttanut häntä ensi päivistä alkaen olemaan tarkka evään suhteen eikä syömään enempi kuin mitä juuri tarvitsi nälän sammuttamiseksi. Mutta eipä hän ollut tullut neuvoa tarkoin seuranneeksi, vaan oli kohta alussa syönyt minkä jaksoi, ja sen vuoksi oli kolmen päivän kuluttua voirasia ihan tyhjä, eikä Juhannuksen aattona ollut eväistä leivän muruakaan jälillä.

Kun Jaakko tapasi Kumpulan Annin, pyysi hän tältä evästä lainaksi, ja vakuutti, että hänen kotoaan kyllä sijaan annettaisiin. Mutta Annipa sanoi omatkin eväänsä vast'ikään loppuneen. Jaakko puhutteli sitten muitakin kotokylänsä koululaisia, vaan eipä onnistunut hänen asiansa sittenkään.

Viimein sai, hän Annilta lainaksi kolmekymmentä penniä ja kun hänellä oli itselläänkin saman verran, paitsi yhtä markkaa rippirahaa varten, kävi hän ruustinnalta vähäsen särvintä ja kuivaa leipää ostamassa ja antoi sitten osan Annillekin.

Kun kaikki rippikoululaiset, niin pojat kuin tytöt, olivat kokoontuneet pappilan isoon pirttiin lopullista tutkintoa varten, ja kutakin erikseen luetettiin, niin Jaakko, kun hän huudettiin esille, osasi niin huonosti, että eipä oltu häntä vähällä hyväksyä tälläkään kerralla, vaan hyväksyttiin kuitenkin muistutuksella. Annillakaan ei luku loistavasti käynyt, vaan kuitenkin paremmasti kuin Jaakolla, ja hän hyväksyttiin erityisettä muistutuksetta.

Juhannuspäivänä, kun luonto oli ikäänkuin juhlapukuun puettu, kun puut ja kaikki kasvit olivat kauneimmallaan, kun metsästä levisi mitä miellyttävin tuoksu, kun aurinko loisti kirkkaimmallaan, seisoi monta kymmentä nuorukaista, niin poikia kuin tyttöjä, juhlavaatteisiin puettuina kirkossa Herran armopöydän edessä, kuunnellen opettajansa neuvoja ja kysymyksiä ja tehden monta kaunista lupausta, tunnustaen uskonsa ja sitoutuen vaeltamaan läpi elämän Jumalan sanan mukaan ja luottamuksessa Häneen.

Näkyipä oppilaitten kasvoistakin, että hetki oli juhlallinen ja tärkeä; ja papin sanat vaikuttivat niin, että useimmat oppilaat eivät voineet pidättää kyyneleitään, vaan itkivät ääneen.

Jaakko totisena katseli vuoroon kohti kirkon valkeata kattoa tai valkeita seiniä ja vaalean sinisiä nurkkia ja pylväitä, vuoroon alttaritauluja, vuoroon pappia ja sen valkeata messupaitaa koristuksineen, vuoroon kumppaneitaan. Sattuipa hänellä katse Anniinkin, joka nyt hänen mielestään näytti entistä sievemmältä somassa puvussaan. Se näkyi liinasella silmiään pyhkivän ja ääneen itkevän.

Silloin kun hetki oli liikuttavin, kun ylt'ympäriinsä kuuluivat kovimmat nyyhkytykset, silloin vierähti Jaakonkin silmistä kyyneleitä ja hän tunsi sydämmensä erinomaisesti lämmenneen, tunsi, kuinka hetken ylevyys oli ikäänkuin kohottanut hänen ajatuksensa ja saattanut ne Jumalaa lähemmäksi, ja hän toivoi hartaasti aina voivansa elää niin, ettei pahoittaisi Jumalaa eikä ihmisiä. Tosinhan ei ihminen tässä elämässä koskaan voi tulla täydellisesti hyväksi, mutta hänen tulee kuitenkin pyrkiä aina paremmaksi ja paremmaksi.

Niin hyvin Jaakon kuin Annin vanhemmat olivat näkemässä tätä pyhää toimitusta, jolloin nämä heidän lapsensa ensi kerran laskettiin Herran Ehtoolliselle, ja toimituksen loputtua he yhdessä matkueessa palasivat kotia.

* * * * *

Kumpulasta oltiin hankkeissa Ouluun lähteä tervoja soutamaan, joita talon pitkään tervaveneeseen jo oli lastattu täysi lasti, kolmatta kymmentä tynnyriä.

Törmälän Jaakolla oli homma lähteä samaan matkaan. Siihen päätökseen hän oli tullut neuvottelujen jälkeen vamhempainsa kanssa, että hänen oli parasta mennä alapuoleen työtä hakemaan. Eihän se käynyt laatuun kaiken ikänsä kotonakaan olla ja kuluttaa vanhempainsa muutenkin niukkoja varoja, kun ei kuitenkaan hänen työnsä rikastuttanut kotia; eikähän sitä niin pienellä tilalla kuin Törmälässä tarvittu monen miehen työvoimia.

Parastahan siis oli koettaa saada jostain tulokasta työtä. Ja alapuolessahan nuo monetkin täältä lähteneet miehet, niinkuin Kuuselan Kalle, Hietalan Heikki ja Rantalan Aappo, kuuluivat hyviä työpaikkoja saaneen, niin että toisinaan lähettelivät kotopuoleensa rahojakin. Saattaisihan yhtä hyvin hänenkin onnistua tuotteliasta työtä saada. Saihan tuota ainakin koettaa.

Oli monenlaista puuhaa ennen matkalle lähtöä venettä kuntoon laitettaessa ja muussa. Hommattiin eväitä ja kapineita veneeseen, tuumattiin matkasta ja ostoksista ja moneenkin kertaan kaupunkiasioista puheltiin.

Jaakon omaisilla oli paljonkin sanottavaa kohta eroavalle pojalleen, jonka lähtöä he olivat tulleet tänne Kumpulaan katsomaan, vaan sittenkin jäivät suurimmaksi osaksi ääneen lausumatta ne kaipuun tunteet, jotka olivat seurauksena siitä, että yksi jäsen oli eroava perheestä. Ne olivat enimmästi vaan hyviä neuvoja ne sanat, joita Jaakko sai kuulla omaisiltaan, äitiltään olletikin, joka äitillisessä rakkaudessa vielä viime hetkessä muistutti poikaansa kaikissa elämän vaiheissa pitämään muistissa niitä opetuksia, joita oli saanut kotona ja koulussa, muistutti, minne tahansa tulisikin, aina rehellisesti ja ahkerasti työtä tekemään, eikä koskaan viekkautta harjoittamaan, vaan ajattelemaan, että Jumala kaikki näkee, niin työt kuin ajatukset. Paljon on viettelyksiä tarjona maailmassa, paljon löytyy pahuutta ja huonoja tovereita; niitä pitäisi hänen kaikin mokomin karttaa.

Erittäin varoitti Liisa Jaakkoa olemaan tottelevainen ja kuuliainen niitä kohtaan, joiden palvelukseen tulisi, ja ottamaan huomioon viisaampien neuvoja, jospa niitä ei aina voinut ymmärtääkään. Sillä huolettihan se vähän, miten Jaakko muitten ihmisten luona suoriutuisi kaikissa töissään, kun kotonakin monesti antoi aihetta muistutuksiin ja useinkin teki aivan oman päänsä mukaan.

Jos kenenkään, niin ainakin äitin asia oli huolehtia lapsensa parasta. Se ajatushan alinomaa on äitin sydämmellä, että lapsista tulisi kunnollisia ihmisiä.

Pertulla oli paljon vähemmin sanomista kuin Liisalla, eikähän hänellä olisi ollutkaan paljon muuta puhumista kuin mitä Liisa jo oli ennättänyt sanoa. Hän siis osaksi uudisti Liisan antamat neuvot sekä luetteli niitä paikkoja, joissa luuli Jaakon työhön pääsevän, ja arveli, että tämä kyllä, jolla oli vahvempi ja kestävämpi ruumis ja enemmän voimia kuin monella aikuisellaan, vetäisi vertoja alapuolen työmiehille, vaikka ei tunnekaan kaikkia nykyajan uusia työtapoja. Mahtaneehan sitä ahkerasti harjoittelemalla tottua oudompiinkin töihin.

Tietysti toivoivat kaikki omaiset, että Jaakko tuon tuostakin antaisi kirjeitten kautta tietoja itsestään ja olostaan. Sillä keinoinhan sitä ei kuitenkaan oltaisi aivan erillään toisistaan.

Jaakko ei monta sanaa tuhlannut omaistensa ystävällisen puhuttelun vastaukseksi, mutta sitä enemmän hän ajatteli ja tunsi mielensä liikutetuksi. Hänelle tulivat nyt elävästi mieleen ne ajat, jotka hän oli viettänyt kotonaan ja kotikylässään ja niitä hän kaipuulla muisteli. Hän ei ollut mielessään koskaan tuntenut niin suurta rakkautta vanhempiaan, sisaruksiaan ja lapsuuden tuttaviaan kohtaan kuin nyt, jolloin hänen piti heistä erota. Äiti, joka erinomaisen huolellisesti oli häntä lapsuudesta saakka hoitanut ja aina valvonut hänen parastaan, mutta kuitenkin monen monituista kertaa häntä torunut ja muistuttanut, jopa tukistellutkin ja jota hän toisinaan oli syyttänyt kovaksi ja tylyksi, tuntui nyt hänestä kaikista ihmisistä lempeimmältä ja rakkaimmalta, isä, joka aina oli häntä puolustanut, kun vaan joku yritti sortamaan, vaan myös toisinaan suuttunut ja tukkapöyryä antanut, veljet ja sisaret, joitten kanssa hän pienestä pitäen oli kasvanut saman katon alla ja samoja kohtaloita kokenut, joitten kanssa hän oli enimmästi sovussa elellyt, vaikka toisinaan oli pieniä riitojakin ilmaantunut, Kumpulan Anni, lapsuutensa leikkitoveri, — kaikki ne muistuivat nyt mieleen entistä rakkaampina. Hänen oli nyt heistä eroaminen tiesi kuinka pitkäksi ajaksi.

Tuntuipa jotenkin ikävältä jättää kaikki ne samoin kuin armas kotoseutu, jossa kaikki oli tuttua ja mieluisaa ja jossa hän oli viettänyt lapsuutensa koko muistorikkaan ajan. Ja hän vaipui ajattelemaan kotoista asuintupaa mustuneina seinineen, kattoineen, lattioineen ja pienine akkunoineen. Hän muisti joka huonekalun ja sisustuksen tarkkaan, niinkuin ne olisivat tuossa ihan silmäin edessä. Joka tuolin ja pöydän asema, lavitsa uunin vieressä, missä harmaja kissa usein makaili, vanha seinäkello kivipainoineen ja mustuneine numerotauluineen, jossa ainoastaan tiimaviisari enää oli jälillä ajan kulkua osoittamassa, ja sen verkallinen käynti, — kaikki ne olivat hänellä tarkasti muistissa, samoin kuin pieni navetta, lammaskarsina, puoti ja lato, sauna, kotoiset kentät ja vähäiset pellot sekä niitten ympärillä iänikuiset hongat ja vahvat metsät, pieni puro, jonka äärellä hän ennen muinoin Annin kanssa oli monet hupaiset hetket viettänyt, Kumpulan järvi louhikkorantoineen, korkeine törmineen ja Kumpula asujineen; — paljon niissä kaikissa oli muistelemista, sanomattoman paljon.

Kun Kumpulan Matti tuli sisälle, palaten veneen luota, jonne oli kapineita kantanut, tuumasi hän isälleen; "Nytpä minä en tiedä, mitä sitä enää olisi muistettavaa. Eiköhän sitä ruveta jo lähtöä tekemään, vai miten?"

"Kyllähän sitä näistä puolin aletaan lähteä", virkkoi Antti isäntä. "Joutuneeko Jaakko vielä?"

"Mikäpähän olisi joutuessa!" vastasi Jaakko. "Johan ne ovat minun kapineeni kaikki veneessä."

"No, sittenpä tässä saamme alkaa hyvästellä." Ja Kumpulan isäntä katsahti vielä kerran ympärilleen, vakuuttuakseen, jotta eihän vaan mitään liene unehtunut. "Johan niistä nyt lienee kaupunkiasioista tarpeeksi tuumattu?"

"No, onhan niistä puhuttu sen verran, jotta eipä luulisi mitään jääneen mainitsematta," arveli Kumpulan emäntä. — - — "Niin — - — tuota, muistakaapa sanoa Kopo-Kaisalle, ettei sille anneta muuttokirjaa, ennenkuin on henkirahansa maksanut!"

"Taitaa se koskessa vielä täysi lasti juosta," tuumasi Perttu.

"Luulisippa tuosta juoksevan", arveli Antti. "Eihän tuo vielä aivan vähänä vesi ole."

"On sitä laskettu vähemmänkin veden aikana," lausui Matti —. "Eikö sitä jo aleta joutua?"

"Eihän tässä ole enää muuta kuin lähteä."

"Muistakin Jaakko", varoitti Liisa, "olla varovainen matkallasi, ettet tuota vahinkoa itsellesi etkä muille!"

"Olkaahan ihan huoletta minun suhteeni!" vastasi Jaakko. "Enhän minä toki mene itseäni enkä muita menettämään."

Sittenpä ne lähtevät Oulumiehet alkoivat kätellä ja hyvästellä kotiin jääviä omaisiaan. Jaakko se lähtiöistä enin aikaa piteli kutakin kädestä, ja kun toiset jo olivat lähteneet rantaan päin astumaan, niin hän vasta Annille jäähyväisiksi kättä tuuppasi. Ei siinä paljoa puheltu, puristeltiin vaan hellästi toistensa käsiä.

Kun Jaakko omaistensa saattamana rantaan saapui, niin oli jo veneessä vanha nelisnurkkainen purje koholle nostettu ja Antti isäntä istui perässä, vaan Matti seisoi vielä maalla veneen keulan ääressä.

Jaakko astui nyt veneeseen ja asettui perän puolelle hänkin. Matti työnti veneen keulan rannasta ulospäin ja hyppäsi itse etuteljolle istumaan. Kun sitten tervavene oli saatu matkan mukaan käännetyksi, niin lähti se, varalaitoja myöten uppeessa, myötätuulta kiitämään Kumpulan järveä pitkin koskelle päin.

Vielä kerran loi Jaakko silmänsä kotoisia seutuja ja asuinrakennuksia kohti, vielä kerran silmäili hän taantuvia kotirantoja ja korkeita törmiä sekä kuunteli etäisen puron tuttua lirinää ja tuulen huminaa kotojärven äyrähiltä, vielä kerran katsahti hän Kumpulan rannalla seisovia saattajia, joiden joukossa hän näki Annin ja Eevan lakkaamatta poistuvaa venettä kohti tähystelevän, kunnes se ehti ensimmäisen niemen sivu. Silloin he jäivät näkymättömiin niemen taakse, ja vene eteni kiireesti kauas kotoisilta vesiltä.

IV.

Muutamana lauantaina, kun oli merkkipyhän aatto ja papiston säätäväin kantopäivä, oli vilkas väen liike kirkonkylässä, varsinkin kirkon ja pappilan luona.

Kirkolta pappilaan menevää tietä pitkin astuivat, muitten muassa, Törmälän Eeva ja Kumpulan Anni, kummallakin kontit seljässään ja voipytyt käsissään ja Annilla vasikannahkakin muassaan. He olivat menossa papille maksuja viemään.

Monet kulkiat tapasivat he jo tielläkin, vaan noustuaan pappilan jyrkän mäen päälle ja kartanolle tultuaan, näkivät he väkeä vasta lukuisasti koossa, melkein niinkuin markkinoilla. Toisia lähti pois asioilleen kirkolle päin, vaan toisia taas tulvaili sijaan kartanolle. Mikä kantoi konttia seljässään ja voipyttyä kädessään, mikä taas oli, maksunsa maksettuaan, pannut tavaransa talteen johonkin. Näkyivätkin monet kontit pirtin ulkoseinällä riippuvan viilekkeistä puunauloissa; toisia oli pirtin porstuassa ja pirtissäkin, toisia taas saunassa, tallissa tai jossain muussa huoneessa. Väkijoukosta mikä riensi maksuja papille viemään, mikä hitaasti astuskeli kartanolla tai siirtyi etemmäs peltoja ja kasvitarhaa katselemaan, mikä seisoi tuumailemassa tuttavainsa kanssa tai istui portailla ja kuunteli toisten puheita, mikä loikoili pitkällään nurmella.

Anni ja Eeva tunkeutuivat väkijoukon läpi pirtin porstuaan, jonne heittivät konttinsa muutamaan loukkoon sekä lähtivät sitten maksujaan viemään asuinrakennuksen keskikuistiin, jossa niitä näyttiin kannettavan ja jonka edustalla ja sisällä näkyi paljon väkeä.

Seurakunnan kirkkoherra itse näkyi istuvan porstuassa pienen pöydän ääressä ja kantokirjoihinsa merkitsevän, mitä kukin maksaja toi. Häntä vastapäätä juuri portaitten vieressä seisoi muuan vanha nainen punnitsiana. Ruustinna näkyi häärivän siinä lähellä ja tarkastelevan tuotuin aineiden laatua. Kummallakin puolen porstuaa istui raheilla miehiä ja naisia melkein niin paljon kuin sopi, toiset juoden kahvea, toiset sitä odottaen, toiset taas muuten istuen, vaikka olivat kahvea jo saaneet. Portaitten eteen pikkuisen sivullepäin kuistin ulkoseinän viereen olivat asetetut monet voitynnyrit, toiset tyhjät, toiset täysinäiset, ja muuan mies, luultavasti joku pappilan renki, näkyi isolla survimella survovan voita puoleksi täytettyyn tynnyriin.

"Kylläpä karttuu voita kovasti. Mahtavat saada pappilan lapset syödä rasvaa niin paljon kuin vaan tahtovat!" mietti Anni, voitynnyreitä silmäillen, ja tuli Eevan kanssa aivan punnitsian viereen, jolloin molemmat tytöt niiasivat niin hyvin kirkkoherralle ja ruustinnalle kuin punnitsialle.

"Älkää te tunkeutuko tänne ennen aikojaan!" varoitteli punnitsia ja kopisteli va'alle voita muutaman nuoren kopeannäköisen miehen tuomasta astiasta. "Näettehän, että täällä on monta ennen tullutta, joitten voi on vielä punnitsematta. Kunhan odotatte vähän aikaa, niin kyllä teiltäkin punnitaan."

"Kenenkä voi siinä nyt on va'alla?" kysyi ruustinna.

"Kuusivaaran."

"Kovinpa se on valkoista. Eikö sitä niin isosta talosta olisi voitu parempaakin tuoda?"

"Parempaa!" vastasi Kuusivaaran poika ja kohautteli olkapäitään. "Se on niin hyvää kuin meillä on voitu tehdä. Sitä ei voi huonoksi sanoa."

"No, ei hyväksikään."

"Kolmetoista naulaa", ilmoitti punnitsia.

"Eikö siinä ole kuusitoista lehmää Kuusivaarassa?"

"Vähänpä on kuuttatoista", vastasi Kuusivaaran poika. "Eihän siinä ole niin paljoa ennenkään ollut ja mikäpä ne olisi nyt lisännyt!"

"On siinä ainakin kolmeatoista enempi ennen ollut."

"Niin — — — jos lie joskus ollut — — — vaan sitäpä on sitten karjaa vähennetty. — — — Tuoss' on vasikannahka!"

"Huonohan tämä on", sanoi ruustinna, nahkaa katsellen. "Tässähän on reikä. Ei tämä kelpaa. He, tuossa saat takaisin!"

"Tämäkö ei kelpaa! Ja tässäkö reikä! — — — Niin, tuossa aivan pieni — — — vaan se nyt ei haittaa mitään. — Tämä pitää kuitata maksetuksi, sillä joka on tarjottu, se on maksettu."

"Se ei ole tosi."

Ja ruustinna sekä Kuusivaaran poika väittelivät hetken aikaa kiivaasti keskenään, kunnes jälkimmäisen vihdoin täytyi suostua rahalla vasikannahkan maksamaan.

"Mitenkään tässä minun käynee!" mietti Anni, kun näki, että oltiin tarkkoja maksuin suhteen; ja rupesi katsastelemaan tuomaansa nahkaa, että eihän siinä vaan liene reikiä, vaan eipä siinä niitä näkynyt; päinvastoin, se oli aivan ehjä ja kooltaan, ainakin hänen mielestään, isompi kuin monella muulla. Mitä voihin tulee, niin tiesi hän, että äitinsä oli parastaan pannut saadakseen sen hyväksi. Ja niinpä luuli Eevakin tuomastaan voista, ettei se huonoa ollut.

"Viisi naulaa, pikkuista vaille", ilmoitti taas punnitsia.

"Viisikö vaan! No, enempihän niitä teillä on lehmiä?" kysyi kirkkoherra maksajalta.

"Ei ole enempi tällä kertaa", vakuutti maksaja. "Tässä tuonnottain katosi meiltä kuudes lehmä ja löydettiin vasta monen päivän kuluttua suohon uponneena ja kuolleena."

Kun vielä moniaan muun maksajan voi oli punnittu, tuli Annin vuoro.

"Tässä on runsaasti kuusi naulaa", ilmoitti punnitsia, antaessaan pytyn Annille takaisin. "Tämä tuo onkin voin näköistä."

"Onpa siinä hyvää voita!" ihmetteli ruustinnakin. "Onko se Kumpulasta tämä tyttö?"

"Ka, sieltähän minä olen", vastasi Anni ja antoi vasikannahkan, jota myöskin kiiteltiin hyväksi.

Eeva sai voistaan kuulla samanlaiset kiitokset kuin Annikin.

"Menkäähän tytöt tuonne penkille istumaan, niin saatte kahvea!" kehoitti punnitsia, kun oli Eevankin voin punninnut.

Tytöt noudattivatkin mielellään kehoitusta ja menivät penkin päähän istumaan, jossa näkyi tilaa olevan, ja siinä heidän kahvea odottaessaan ennätettiin monenkin maksajan voi punnita.

"Meillä ei ole nyt enempi kuin neljä lehmää", kuului muuankin vaimonen sanovan antaessaan voitaan punnittavaksi. "Olihan niitä tosin ennen viisi, vaan mörkö se tässä tuonnottain repi paraan lypsylehmän niin pahanpäiväiseksi, jotta siitä ei enää näyttänyt eläjää tulevan, ja sen vuoksi se teurastettiin."

Kun Anni ja Eeva olivat kahvea saaneet ja taas tulleet kartanolle, tuli heitä vastaan reippaana ja pystyssä päin iloisen näköinen nuori mies, jonka Eeva heti tunsi muutamaksi rippikoulukumppanikseen, Vesalan Vilpoksi.

"Terve, Eeva!" sanoi Vilppo tuttavallisesti ja tuli kättä paiskaamaan. "Olipa hupaista tavata sinua ihan tervennä, niinkuin näyttää, ja entistä pulskempana."

"Kas Vilppoa!" vastasi Eeva naurusuin tervehdykseen. "Näytätpä itsekin hiukan komistuneen. — No, mitä sinulle kuuluu nyt?"

"Eipä entistä kummempaa", vastasi Vilppo ja katsahti pitkään Anniin.

"Tässä on Kumpulan Anni. Etkö sinä enää häntä tunnekaan, ja etkö sinä, Anni, muista Vesalan Vilppoa?"

"Enpä ollut vähällä tunteakaan", sanoi Vilppo Annia katellen. "Siitä on pitkä aika, kun toisemme viimeksi näimme. Se oli kiertokoulussa kerran. Minä olin silloin vielä pieni poika pahanen ja sinä mitätön tytön tyllerö, vaan näytätpä siitä asti paljon muuttuneen."

"Paremmaksiko vai huonommaksi?" kysyi Anni naurusuin.

"Paremmaksi tietysti. Vielä tuota kysytkin! — — — niinkuin et itsekin tietäisi, että olet muhkistunut. Näyttääpä siltä, että olisit saanut hyviä päiviä vaan pitää."

"Vai niin näyttää! No, eihän tuota ole minun tarvinnutkaan kovin nälkää nähdä, vaikka aivan vähän olen rasvaa saanut syödä ja meillä useinkin on syöty petäjänsekaista leipää. Mutta sinä lienet saanut paremmilla päivillä olla ja lienetköpä pettua syönytkään?"

"Enhän minä toki viime aikoina sitä ole nähnytkään, kun olen vaan hyvissä taloissa palvellut, missä ei ole puutetta leivästä eikä rasvasta. — — — Minnekkä teillä nyt matka pitää?"

"Tuonnehan ajattelimme postitoimistoon kysymään, eikö tuolla mahtaisi olla Jaakolta kirjettä", vastasi Eeva.

"Vai niin. Minäpä saatan lähteä mukaan", sanoi Vilppo ja lyöttäysi tyttöin kanssa kulkemaan, Annin sivulla astuen. — "Mitä sitä muuten on Jaakosta kuulunut? Onko häneltä ennen kirjettä tullut?"

"Eihän sitä ole tullut, vaikka on hyvin pitkään vuotettu. Kyllähän sen nyt jo olisi pitänyt kirjeen ennättää tänne tulla, vaan missä viipyneekin, kun ei ala kuulua, tai eikö tuota Jaakolla olisi tullut heti kirjoitetuksi!"

"Eikö ole ollenkaan tietoa, missä hän nyt oleksii?"

"Eipä muuta kuin että hän kuuluu aluksi työtä saaneen siellä alapuolessa Nurmelan talossa joen varrella. Lienet kai sen talon nähnytkin?"

"Olen nähnyt ja käynytkin siinä. Se on vankka talo. — Vai sinne se Jaakko osui. No, sehän oli hyvä asia."

Ja Vilppo astui iloisena Annin sivulla ja huvitti tyttöjä vilkkailla puheillaan, toisinaan perättömiäkin puhuen. Ja lystiltä tuntui tytöistä hänen kanssaan olla, kun hän osasi hyvin leikkiä laskea ja nauratella heitä.

Se vaan Eevaa kummastutti, että Vilppo heti tuli Annille niin hyväksi tuttavaksi kuin olisivat he ikänsä yksissä olleet ja tämän rinnalla vaan käveli, vaikka ennenhän se hänen kanssaan oli aivan hyvä tuttava ollut ja rippikoulussa he olivat usein yksissä olleet.

Kun sitten, keskusteltaessa minkä mitäkin, Kumpulan Anni ilmoitti, että hänellä on ollut aie syksyllä johonkin palvelukseen pyrkiä, tuumasi Vilppo:

"Minäpä tietäisin neuvoa hyvän paikan. Pappilaan kuuluu kysytyn karjakkoa, vaan ei ole vielä mistään mieluista sattunut ehdolle tulemaan. Etkö sinä siihen toimeen haluaisi?"

"Eivätpä siihen mahtaisi huonot kelvatakaan, tämmöiset kuin minä esimerkiksi."

"Mik'set sinä saattaisi siihen kelvata yhtä hyvin kuin joku muukin! Eiväthän nuo liene pappilan lehmät kummemmat lypsää kuin Kumpulankaan."

"Vaikkapa, vaan enhän minä ole siellä tunnettu, eikä kukaan osaa mennä minusta mitään sanomaan, kun en ole kenenkään luona vielä palveluksessa ollut. Aivanhan ne saattaisivat minua tottumattomana pitää.."

"Sinun pitää kehua kaikenlaista osaavasi tehdä eikä vähääkään epäillä taitoasi töissä. Sitä paitsi saatan minä antaa minun sisareni kautta, joka tulee pappilaan köökkipiiaksi, sinusta hyviä puheita levitä, niin alkaisivat sinusta hyvää uskoa."

"Eipä se olisi aivan oikein semmoinen menettely. Sitenhän petyttäisiin minun suhteeni, kun tultaisiin jälestäpäin huomaamaan, ettenhän minä olekaan niin hyvä, jommoiseksi minua on mainittu."

"Minä luulen, että sinuun tultaisiin pappilassa hyvin tyytyväisiä olemaan. — — — Eikähän se ole vaarallista joskus liikojakin mainita, silloin kun toisesta hyvää puhuu. Pahempi vika se on panetella lähimmäistään. — — — No, mitä arvelet asiasta?"

"Saisihan tuosta tuumata kotona ensin, mitä ne siellä arvelevat."

"Ja minä kyllä laitan niin, että asiasi onnistuu."

"Kyllähän se sinussakin on koko laittaja", puuttui Eeva puheeseen. "Yhtenä päivänä saatat jos kuinka isosti jostain asiasta tuumata, vaan toisena sinä sen jo olet kokonaan unehuttanut."

"Mitä sinä, Eeva, tyhjää!" sanoi Vilppo. "Enhän minä nyt niin toimeton ole. Olen minä pahempiakin asioita toimittanut."

Puhetta jatkui jatkumistaan. Vilpolla ei koskaan puhe kesken loppunut. Kun yhdestä asiasta oli kylliksi tuumailtu, käänsi hän pian keskustelun toiselle tolalle, ja kun hänellä oli puhumista, niin silloinpa sitä oli toisillakin; eikä siinä vakaisesti tuumailtukaan asioista eikä synkkiä kuvauksia tehty, vaan puheltiin iloisesti ja vilkkaasti ja kosketeltiin keviästi semmoisiakin seikkoja, jotka olisivat monesta muusta saattaneet ikäviltä tuntua.

Näkyivätkin monet vastaantuliat pitkään katselevan Eevaa, Annia ja Vilppoa, että noillapa lysti on, toiset taas arvelivat, että kyllähän ne nyt nuorina ollessaan iloittelevat, vaan kunhan vanhenevat, niin vakaisemmiksi ne silloin tulevat.

Varsin lyhyeltä tuntui Vilposta ja myöskin Annista ja Eevasta matka pappilasta postitoimistotaloon, vaikka sitä oli lähemmäs neljännes.

Anni ja Eeva eivät olleet täällä käyneetkään, sittenkun tänne oli postitoimisto laitettu, ja sen vuoksi he hetken aikaa katselivat punaista postilaatikkoa ulko-oven vieressä ja kylttiä oven päällä, ennenkuin Vilpon seurassa sisään astuivat.

Täällä istui nainen pöydän ääressä. Tuliat tervehtivät häntä ja molemmat tytöt ojensivat kätensäkin kätelläkseen; mutta tämäpä ei ollut sitä huomaavinaankaan, nyykäytti vaan vähän päätään ja kysyi: "Mitä on asiaa?"

Eevaa kummastutti, kun se ei ruvennut kättelemään eikä edes kysellyt kuulumisia, ja siitä hän päätti, että se mahtaa olla ylpiäsluontoinen.

"Olisihan sitä semmoista asiaa", selitti hän, "että onkohan mahtanut tulla kirjettä minun veljeltäni Jaakolta, joka tässä kesällä alapuoleen meni. Se on Törmälästä kotoisin."

"Tuommoista sitä minulta kysytäänkin! Enhän minä voi tietää, keneltä mikin kirje tulee, vaan sanokaapa, kenelle ja mihin te kirjettä kysytte, niin minä heti voin vastata, onko sitä vai ei!"

"Tuonnehan minä Törmälään, Ylikylään — — — Olisikko tuo sitten päällekirjoitus pantu isälle, jonka nimi on Perttu, tai jollekin muulle — — —"

"Kyllä täällä on muuan kirje Törmälään Perttu Pertunpoika Aaltoselle."

"Se se on", vastasi Eeva ja otti vastaan kirjeen postinaiselta.

"Katselkaapa, näkyykö täällä minulle mitään kirjettä!" sanoi Vilppo piloillaan, varsin vaan jotakin sanoakseen.

"Olenko minä velvollinen kaikki ihmiset tuntemaan! Mikä nimenne?"

"Olenpahan Vesalan Vilppo."

"Ei ole."

"Vai ei ole. No, kun ei ole, niin älköön! — Hyvästi nyt vaan!"

Tytöt niiasivat ja poistuivat Vilpon muassa sekä menivät sitten lähimmäisen nurkan viereen, missä Eeva, kirjeen kuoren avattuaan, luki näin kuuluvan kirjeen:

"Rakkaat vanhemmat, veljet ja sisaret!

Täten lähestyn minä teitä näillä muutamilla riveillä ja saan tietää antaa, että olen terve, jota samaa Herran lahjaa toivon teillekin. Kumpulaisiltahan olette kuulleet, että satuin heti pääsemään Nurmelaan työhön. Minä olen samassa talossa yhä. Tämä on vankka talo, niinkuin tiedätte; olettehan tämän nähneet Oulumatkoillanne. Kyllä täällä kelpaa elellä, kun on hyvä ja tilava asunto ja hyvä ruoka. Petäjänsekaista täällä ei näekään, ihan selvää leipää vaan joka päivä ja särvintä ja keittoa niin paljon kuin vaan jaksaa syödä. Pyhinä annetaan päälle päätteeksi voita ja kahveakin. Tähän aikaan saan minä palkkaa puolitoista markkaa päivältä, vaikka olen talon ruu'assa; onhan se vähän paremmasti kuin kotipuolessa. Isäntäväkeeni minä olen jotenkin tyytyväinen; eivät he ole tähän asti vielä minua kovin moitiskelleet, vaikka täällä ei kyllä isosti työväkeä hellitellä ja isäntä on tarkka työn suhteen. Olenpa minä osannut tähän asti toimittaa, mitä on työksi pantu, ja onhan tuo isäntä neuvonut, kun en ole sattunut jotain tietämään. Hän on luvannut yhä eteenpäinkin minua työssä pitää, kun en vaan pahemmaksi tullene. — Muuten ovat ihmiset minusta täällä puolessa hiukan ylpiämpiä ja käytöksessään kylmempiä vierasta kohtaan kuin siellä kotipuolessa. Eipä ole hyvä mennä niille mitä tahansa puhumaan; moniaat luulevat isojakin viisaita olevansa ja heti nauravat minulle, kun en tiedä jotain heidän mielestään tavallista asiaa. Minä olen kuitenkin saanut hyvän seurakumppanin Salmelan Laurista, joka on täällä renkinä ja nyt kirjoittaa tätä kirjettä minun puolestani. Hän ei koskaan pahaa sanaa minulle sano, vaan on aina hyvä ja ystävällinen minua kohtaan. Hänen seurassaan minulla aika hupaisimmasti kuluu. — Kunhan minä täällä ensin monioita viikkoja työssä olen, niin sitten lähetän teillekin vähän rahaa, sillä enhän minä itse tarvitse kaikkea, mitä ansaitsen.

Sanokaa terveisiä Kumpulaisille ja kaikille entisille tuttavilleni! Jääkää Jumalan haltuun ja kirjoittakaa pian minulle!

toivoo poikanne Jaakko."

Kun Eeva oli harvaan ja hitaasti lukenut kirjeen, jota Vilppo ja erittäinkin Anni olivat tarkasti kuunnelleet, ja kun sitten Jaakosta oli hetkisen aikaa puheltu ja häntä hyväntahtoiseksi mieheksi mainittu, tahtoi Vilppo tyttöjä kanssansa kävelylle kauppamiehen taloon asti; ja nämä lähtivätkin vastustelematta mukaan, eikä heillä ikävä ollutkaan, kun Vilppo iloisena ja puheliaana ja sukkelana leikinlaskiana osasi heitä hyvin huvittaa.

Tiellä yhtyi heihin neljänneksi muuan Annin entisistä rippikoulukumppaneista, Pajuvaaran Heikki, joka, vaikka, olikin luonostaan vakainen ja harvapuheinen eikä osannut nauratella tyttöjä niinkuin Vilppo, kuitenkin vaikutti, että mieliala seurassa tuli yhä vilkkaammaksi. Hän kulki ensin Vilpon sivulla, vaan rohkastui sitten ja lyöttäysi yksistään Eevan pariin, eikä Eeva enää vähääkään pahonut sitä, että Vilppo Annin rinnalla vaan astui; päinvastoin tuntui hänestä paljon somemmalta saada Heikin sivulla kulkea, sillä Heikki oli kookas ja vankkavartaloinen nuorukainen, Vilppoa paljon uljaamman ja muhkeamman näköinen; ja mukavaltapa tuntui Heikistäkin Eevan rinnalla astua, sillä, ainakin hänen mielestään, Eeva oli sievännäköinen ja hyvänluontoinen tyttö.

Kauppamiehestä ostivat molemmat nuoret miehet naisilleen namuja ja koreat kaulahuivit, sekä lähtivät sitten heitä takaisin saattamaan aina pappilan mäelle asti, missä heillä tuli ero, Heikillä ja Vilpolla kun oli kortteeri toisessa talossa.