Se oli sallittu

SE OLI SALLITTU

Kirj.

ESKO VIRTALA [EDWIN CALAMNIUS]

Porvoossa, Werner Söderström, 1888.

I.

Mäntyvaaran talo sijaitsee korkean vaaran huipulla, josta on laaja ja vaihteleva näkyala. Sinne näkyy vesiä joka suunnalta, mistä isompia, mistä pienempiä, järviä, lampia ja virtoja vuorottain. Ensimmäiseksi sattuu katsojan silmiin iso lahtirikas Muikkujärvi, jonka kimaltelevat veet ympäröivät Mäntyvaaraa usealta taholta, jättäen sen suurelle niemelle. Muikkujärven isoimmat selät aukenevat pohjoiseen päin ja täällä järvi tekee kaarrelmia moneen suuntaan, katoaa milloin vahvaa metsää kasvavien törmien, milloin korkeiden kalliovaarain taakse, joiden välistä se näyttäytyy monessa osassa, ikäänkuin monena eri järvenä. Mäntyvaarasta länteen päin on talon nuottaranta. Se on ison selän varrella, jonka eteläpäähän yhtyy pitkä, itään päin kääntyvä Hoikkalahti ja jonka läntisellä rannalla silmä helposti voi eroittaa Peltolan viljavat vainiot.

Seudut ovat täällä harvasti asuttuja. Ainoastaan vesien rannoilla näkyy tuon tuostakin viljelty seutu ja siellä täällä vaarojen huipulla kohoaa milloin yksi, milloin kaksi taloa, välistä pieni kyläkin. Mutta koko Mäntyvaaralla on ainoastaan yksi talo ja tästä on likimmäinen neljänneksen päässä.

Mäntyvaaraan näkyvien vesien takana kohoaa vaara vaaran, ylänkö ylängön vieressä, jotka ovat sitä korkeammat, kuta kau'empaa ne näkyvät, Etimmäiset vaarat siintävät hyvin kaukaa, kuvastuvat taivaan reunaa vasten ikäänkuin savuvuoret, ylenevät kaarevasti vaalean sinisinä.

Mäntyvaarassa asuu vanha Iikka isäntä joukkoineen. Isäntä ja emäntä ovat molemmat jo yli kuudenkymmenen vuoden vanhat. Heidän lapsensa ovat kaikki täysikasvuisia ja näistä on kaksi naimisissa. Antilla on vaimona Anni ja heillä on kolme lasta, Junnu, Anni ja Antti. Toinen veljeksistä Lauri on naimisissa Tiinan kanssa, joka on jotenkin pullearuumiinen. Heidän lapsensa Heikki ja Elsa näyttävät perineen äitinsä ruumiillisia etuja. Mäntyvaaran isännän nuorin lapsi Kaisu on noin kahdenkymmenen vuoden vanha tyttö, punaposkinen ja luonnoltaan iloinen, veljiään paljon hilpeämpi.

Kesäisinä iltoina katselee usein Mäntyvaaran isäntä talonsa pihalta järvelle, katselee, eikö järven aaltoeleminen ala hiljetä, eikö tule nuottailmaa; ja jos järvi tyyntyy rasvatyyneeksi, silloin hän keräilee väkeään nuotalle, lähteäkseen muikun vetoon.

Muuanna lämpimänä päivänä kesäkuussa iltapuoleen seisoo Mäntyvaaran isäntä talonsa pihalla, katselee, tähystää järvelle, joka hiljalleen läikyttääpi aaltojaan, vaan tuulen hiljetessä tyyntyy tyyntymistään. Oli tuullut aika lailla aamusta asti, vaan puolelta päivin oli tuuli ruvennut asettumaan, ja nytpä ei tuulen henki isosti tunnukaan. Sen vuoksi isäntä hyvillä mielin arvelee, että nuottailtapa taitaa tullakin; ja kun emäntä sattuu pihalle, niin hän sanoo sille: "tyyntyvän näyttää. Nuotalle saadaan lähteä."

"Nuottailtapa tulee", vastaa emäntä järvelle katsellen, "ja jopa tuo olisikin keitto tarpeen, sillä entiset varat ovat lopussa. Ei ole muikun päätäkään talossa, eikä ole paljon leipääkään eikä jauhoja."

"No, annahan kun tästä nuotalle joudutaan, niin eiköhän mahtaisi sattua hyvä parvi apajaan! Päivän kun tuulee ja sitten tyyntyy, niin silloinhan muikku näkyy."

"Mitäpä jos näkyykin! Huonostipa meidän kuitenkin on aina kaloja saatu."

"No, ei ole silloin enempää sallittu; eihän järvi joka kerralla kaloja anna; vaan toisinaan se taas antaa paljonkin, kun niin on sallittu."

"Ketä niitä lähtisi nuotalle?"

"Olihan puhe Antin ja Laurin kanssa heidän haudalle lähtiessään, että, jos ei ilma estä, illalla lähetään nuotalle. He kun tulevat ja minä, niin siinähän on jo kolme. Kaisu tulkoon neljänneksi! Meneppä sanomaan hänelle, että laittautuu nuotalle, sillä tuoltapa nuo jo Antti ja Lauri tulevat."

Kun nyt Antti ja Lauri ovat tervahaudalta palanneet, niin hankkiutaan nuotalle lähtemään. Kotiin jäävät emäntä, Anni ja Tiina lapsia hoitamaan ja lehmiä lypsämään. Antti ja Lauri ottavat kumpikin konttinsa selkään ja samoin isäntäkin, arvellen, että "onpahan varalla, jos toiset vähäksi käyvät". Kaisu ajattelee, että mahtuvat kai ne kalat kolmeen konttiin, eikä siis ota mitään mukaansa. Niin lähtevät he kaikki neljä peräkanaa rantaan päin astumaan, Antti edellä, sitten Lauri ja hänen jälissään isäntä, vaan jälimmäisenä astua kippasee Kaisu.

Neljännes on matkaa rantaan. Sinne vievä polkutie alenee ensin tasaisesti Mäntyvaaran peltojen poikki, laskeutuu sitten jyrkästi vaaraa alas, vaan sitten se taas verkalleen alenee alenemistaan suolle asti. Mänty männyn, kuusi kuusen vieressä kohoaa molemmin puolin tietä. Täällä ei ole tervamiehen kirves vielä metsää hävittänyt, sillä tervaspuut otetaan kaikki toiselta suunnalta, missä nytkin on kolopuita kosolta.

Mäntyvaaran miehet astuvat äänettöminä, aina yhtä tasaisessa kulussa, tietä pitkin Mäntyvaaraa alaspäin, ja heidän jälissään käyskentelee Kaisu milloin hitaammin, milloin nopeammin, kuunnellen siellä täällä metsässä visertelevien lintusten laulusäveleitä ja joskus itsekin jotain laulukappaletta hyrräillen. Kuta alemmas nuottamiehet laskeutuvat, sitä tihjemmäksi tulee metsä, joka lopulta muuttuu vahvaksi kuusikoksi. Kun he tulevat suon laidalle, on siellä molemmin puolin tietä, mutta etenkin vasemmalla puolella, korkea, tiheä ja synkkä kuusimetsä, joka ulottuu kauas suon laitaa pitkin.

"Tuossa olisi metsän kuninkaalla hyvä olopaikka", sanoo isäntä tiheikköön viitaten. "Kun se vaan sattuisi näille seuduille tulemaan."

"Niinpä kyllä", myöntää Lauri. "Vaan se toki on hyvä, ettei sitä vuosikymmeniin ole kuulunut näillä seuduilla."

"Eihän sitä ole kuulunut", lausuu Antti, "vaan saattaisihan sattua, että se joskus tännekin tulee, kun se lähikylissäkin kuuluu useammin näyttäytyvän kuin ennen."

"Kunpahan tulisikin!" toivottelee Kaisu.

"Miksikä sen tulla pitäisi?" kyselee isäntä.

"No, olisihan somaa joskus saada karhun lihaa maistella."

"Kuuleppa kummaa! Luuletko sinä, että sen vuoksi metsän pedon lihaa saat, jos peto maille tulee?"

"No, eihän sitä mikään estäne saamasta, jos joku teistä ampuu pedon sen näille seuduille tultua."

"Sinä siis luulet, että siltä on yhtä helppo henki ottaa kuin esimerkiksi linnulta?"

"No, tottahan ampumalla on yhtä helppo henki ottaa siltä kuin muiltakin eläviltä."

"Älä luule, että se niin helposti antaa itseänsä pettää", saapi sanoakseen Lauri. "Kyllä se on siksi viisas, että se tietää varoa pyssymiestä."

"Vaan pyssylläpähän niitä kuitenkin tapetaan", inttää Kaisu.

"Se on kyllä tosi", selittää isäntä, "että pyssy on tavallisin surma-ase semmoisessa tapossa. Mutta se on kuitenkin harvinainen tapaus, että jollekin onnistuu kaataa metsän kuningas. Eipä ole lähikylissäkään viime vuosina mesikämmenen peijaita vietetty, vaikka siellä kyllä metsä useinkin on liikkeessä."

Nuottamiehet olivat jo tulleet tiheikön sivu ja astuvat nyt vanhoja porrasremuja myöten suon poikki. Sieltä tie lähtee taas kohoamaan, kunnes se korkean törmän päältä taas laskeupi järvelle asti.

Mäntyvaaralaiset, jätettyään konttinsa rannalle, työntävät veneet vesille. Toiseen veneeseen asettuvat isäntä ja Kaisu, toiseen taas Antti ja Lauri. Veneet käännetään heti ulkuja vasten, ja Kaisu sekä Lauri pitelevät ulkupuista kiinni, sill'aikaa kun isäntä ja Antti lappavat nuottaa veneisiin. Kukon ottaa isäntä itse veneeseensä ja sitoo nuotan perän kiinni. Ja niin lähdetään, veneet rinnatusten, soutelemaan kotilahtea, joka rasvatyyneenä kimaltelee auringon paisteessa. Siellä sitten katsellaan, eikö muikku rupea näkymään, katsellaan milloin rannan puolelle, milloin selälle, joka on aivan tyyntynyt sekin. Jo ovat soutajat soutonsa heittäneet ja omassa varassaan kelluvat veden pinnalla veneet, joista kahdeksan tarkkaavaa silmää tähystelee tyyntä pintaa, muikkuparvea etsien, ja isäntä useinkin veneensä perässä nousee seisalleen, paremmin nähdäkseen. Ja tuolla etäällä selällä näkyy kyllä kalan liikettä. Siellä milloin siika tavottaa perhosta, milloin hauki porahtaa, milloin lohi hypätä loiskahtaa. Ja jopa näkyy siellä muikkuparviakin monessa kohti; vaan nepä eivät ole saatavissa. Jopa pistäikse veneittenkin likellä muuan parvi, vaan kaukana on rannasta sekin.

"Ka, tuossahan tuo on parvi", huutaa Kaisu parven huomattuaan.

"Siinäpähän on", huomaa isäntäkin.

"Kaukanapa tuo on", sanoo Antti.

"Annahan kun se maatuu", virkkoo isäntä levollisena, "niin meillä on keitto tiedossa."

"Tuonnehan tuo siirtyy syrjään."

"Kyllä se siitä vielä maatuu."

"Ka, jopahan tekee kierroksen maahan päin", huomaa Kaisu.

"Vaan nytpä tuota ei näykään", tietää Lauri.

"Kyllä se vielä kohoopi näkyviin", vakuuttaa isäntä. "Vaan soudetaanpa kierros tuonne selälle, ett'ei pääsisi parvi ulkoutumaan."

Niinpä tehdään pieni mutka selälle päin ja aletaan taas tähystää parvea maan puolelta.

"Täältäpä tuo näkyy veneen kohdalla", huomaa Kaisu.

"No, nytpä tuo alkaa maatua", näkee isäntä.

"Kohtapa siihen saattaa potkea", arvelee Lauri.

"Vielä tässä on syvyyttä liiaksi", tietää Antti.

"Vaan maahan päin se on menossa, parvi", lisää isäntä, meloillen venettä rantaan päin, ja vähän ajan perästä hän, kukon käsiinsä otettuaan, komentavaisesti sanoo: "Nyt!"

Isäntä paiskaa kukon ja nuotan perän järveen ja soutajat työntävät veneet erilleen toisistaan, perät vastakkain ja lähtevät kumpikin vastakkaista suuntaa soutamaan yhtäsuuntaisesti rannan kanssa, ja sillä aikaa ukko ja Antti syytävät kerkiämistään nuottaa järveen. Kun nuotta alkaa olla kokonaan järvessä, kääntävät soutajat äkkiä veneet suoraan rantaa kohti ja soutavat toisiaan likemmäksi, sill'aikaa kun isäntä ja Antti antavat köydet solua järveen. Vaan kun ne ovat loppuneet, paiskaavat Lauri ja Kaisu kumpikin ankkurit pohjaan. Isäntä ja Antti siirtyvät veneittänsä keskelle ja rupevat, köysiä hiljalleen lappaen, nuottaa vetämään. Siinä he lappavat lappamistaan, työhönsä kiintyneinä, ja silloin tällöin ympärilleen vilkaisten, näkyisikö parvea muualla. Mutta vähän ajan perästä alkaa ukko epäillä vetoa liian kiivaaksi ja tuumaa Antille:

"Keviältäpä tämä tuntuu. Jokohan tulee koholla nuotta!"

"Ei tunnu kyllä raskaalta", vastaa Antti ja hiljentää vetoaan, "vaan tuskinpa tuo koholla kuitenkaan tulee. Enpä ole kovin rajusti vetänyt."

"Kuiva nuotta kohoaa helposti; ja veneetkin taisivat sattua liiaksi kauas toisistaan."

"Kyllähän tulee nuotta jotenkin levällään, niin että jokohan tuo olisi koholla kulkenut!"

"Sitten se välttää", puuttuu puheeseen Lauri, "jos muikut alate ovat päässeet."

"No, äsken minusta näytti", sanoo Kaisu, "että kukko olisi vilahtanut."

"Etköhän nähnyt väärin!" arvelee Antti. "Enpähän minä nähnyt."

"Kyllä sitten pilan teki meille, jos vaan kukko näkyi", sanoo Lauri.

"No, vedetäänhän varovammin nyt", tuumaa isäntä tyyneesti. "Ehkä niitä viellä on jäänyt muikkuja apajaankin."

Kun köydet ovat lapetut, nostavat Lauri ja Kaisu ankkurit veneisiin ja soutavat veneet yhteen aivan naatikkaallo, jonne ankkurit paiskataan. Isäntä ja Antti rupeavat taas keskeltä veneitä köysiä vetämään, Kaisu hypähtää veneensä perään ja Laurikin siirtyy perän puolelle toisessa veneessä. Jouten nyt saavat Lauri ja Kaisu istua kököttää niin kauan kuin köysiä piisaa. Vaan kun ne ovat lapetut, nousevat he seisoalleen, ottavat porkkansa ja liikuttavat niitä hiljalleen vedessä nuotan laitoja pitkin. Niin kokevat he puuta pitää ja isäntä ja Antti vetävät vetämistään nuottaa, lappavat hiljoksellen veneisiin, joihin karttuu palukka palukan perästä.

Nuotta kulkee kulkemistaan järven pohjaa myöten ja kahtena pitkänä sarjana lähenevät nuottapalukat veden pintaa myöten veneitä, joihin ne nousevat yksi toisensa perästä, ja etummaiset sukeltavat niinkuin vesilinnut veden alta näkyviin. Viimein kohoo kukkokin näkyviin ja silloin isäntä sen huomattuaan sanoo:

"Nytpä tuota on arvattu tasaisesti vetää, koska kukko komiasti ihan keskellä näkyä muklahtaa."

"Tasaisestihan tämä veto nyt on käynyt", myöntää Antti.

"Vaan jos äsken muikut alate pääsivät", arvelee Lauri, "niin tyhjäänhän se koko veto menee."

"Tuollahan näkyy parvi nuotan ulkopuolella", huomaa Kaisu.

"Sielläpähän on", näkee isäntäkin; "sielläpähän ovat muikut, vaan saattaa niitä kuitenkin olla nuotan sisäpuolellakin. — Pitäkäähän puuta vaan, sillä eihän vara venettä kaada!"

Kaisu ja Lauri liikuttavatkin nyt kiivaammin porkkia ja jopa se kukko on likelle siirtynyt.

"Tarpokaa jo!" komentaa isäntä.

Voimakkaasti työntävät nyt Lauri ja Kaisu porkkiaan veden pintaa vasten nuotan edessä, vetävät pian ylös ja taas työntävät, tarpovat niin jotta vesi vaahtona nuotan perän edessä kuohuu. Voimakkaasti tarpoo Lauri, vaan Kaisu heittelee porkkaansa niin sukkelaan, että vesi parskuu korkealle ilmaan ja roiskii vasten silmiä. Mutta tarvonta ei kaidan kestä; kukko kelluu jo veneiden välissä ja sen vuoksi aletaan nuotan perää veneisiin nostaa ja perän kohotessa vesi aina vähemmäksi puistetaan.

"Vesiperänäpähän tulee", arvelee Kaisu, kun ei näy yhtään muikkua nuotan silmuissa.

"Älähän hätäile!" sanoo isäntä hymyillen. "Mikä sen tietää, mitä hyvää tässä lopuksi vielä tulee!"

"Ei sieltä muikkuja kyllä tule", väittää Lauri.

"Vai ei tule", sanoo isäntä, ja nostaa nuotan perän nuottavasuun sekä solmun aukaistuaan puistaa siihen kourallisen emämuikkuja. "Katsoppa! Näin komeita kaloja et ole koskaan nähnyt."

"Voi hyvänen, kuinka vähän!" pahoo Lauri.

"No, kylläpä hupeni saalis vähäksi", sanoo Antti, korvallistaan kynsien.

"Eipä paljon puuttunut, ett'ei vesiperänä tullut", lisää Kaisu.

"No, älkäähän olko millännekään!" sanoo isäntä. "Ei ollut enempää sallittu tällä kertaa."

"No, sepä nyt oli", pahoilee vielä Antti. "Se siis ainakin kulki koholla nuotta äsken."

"Ka niinhän se on tehnyt", vastaa isäntä tyyneesti. "Vaan mitä tuosta enää pahoilee! Toivotaan tulevaksi kertaa parempi onni!"

Vesi viskataan veneistä ja ruvetaan uutta parvea etsimään. Välistä soudetaan liitokselleen, mutta enimmästi ovat soutajani airot liikkumatta ja omassa varassaan kelluvat veneet silloin, joista nuottamiehet tähystelevät ympärilleen. Rasvatyyneenä, kirkkaana kimaltelee koko järven pinta niin kau'as kuin silmä näkee; ei näy siinä tuulen värähdystäkään, ei rikkoonnu se muulloin kuin kalan tai vesilinnun liikkuessa veden pinnalla. Välistä etempänä, välistä likempänä hyppää lohi keviästi koholle vedestä, milloin näyttäytyy veden kalvossa ison hau'in selkä, milloin porahtelee siinä ahvenparvi, milloin sirahtaa selän puolella iloinen muikkuparvi tiettämättä millä hetkellä hauki sen päälle hyökkää. Tuolla vähän matkan päässä kelluu veden pinnalla kaunis perho. Mutta siika huomaa sen ja tekee hyppäyksen tavottakseen sitä, vaan perho kerkeää sen tieltä siirtyä. Siika tekee uuden kokeen onnistumatta. Perho vielä veden kalvossa lepäilee. Mutta siika tekee vielä kolmannen hyppäyksen ja nielee kauniin perhon. Tuolla vesilintu iloisesti uiskentelee, käänteleikse tyyneellä pinnalla; milloin pistää se nokkansa veden alle, milloin sukeltaa se itsekin umpipäähän. Tuolla etäällä selällä kohoaa kari ja sen kivillä lepäilevät kalalokit tyytyväisinä, ikäänkuin iloiten illan kauneudesta. Järven rannoilta kaikuvat lintusten viserrykset ja kaunis metsä ikäänkuin hymyilee pienille laulajilleen.

Selän takana vihannan törmän päällä lehteväin koivujen keskellä kohona uljaana Peltola peltoineen, niittyineen. Sinne luopi nyt Kaisu silmänsä, katsoakseen ovatko Peltolaiset nuotalla. Ulut ovat tyhjänä ja veneet ovat poissa. Siis ne ovat nuotalla Peltolaiset ja kuinkapa ne olisivatkaan malttaneet kotona olla tämmöisellä ilmalla!

"Nuotalla ollaan Peltolasta", tuumaa Kaisu toisille, "koskapahan ulut ovat tyhjät."

"Tyhjänä näkyvät ulut olevan", huomaa Laurikin, "vaan eipä näy nuottamiehiä."

"Olisivatko menneet tuonne lahdelle niemen taakse!" sanoo isäntä. "Siellähän ne usein vetävät."

"Sieltäpähän kuuluu potkenta", sanoo Kaisu iloisesti, "ja olinpa minä kuulevinani Kallen äänen."

"Siellä ovat", lausuu isäntä. "Mennäänpä tapaamaan ja katsotaan, eikö näkyisi parvea siellä päin!"

Mäntyvaaralaiset soutelevat niemeen päin, tähystellen parvia mennessään, ja kun he ehtivät sinne, tapaavat he niemen kärjen takana Peltolaiset, jotka juurikään ovat saaneet nuottansa nostetuksi ja puistaneet nuottavasuunsa vasun melkein täydeltä komeita emämuikkuja, jotka välähtelevät kuin hopia ja päällimmäiset vielä hyppelevät vasussa ja monet muikut ovat jo hypähtäneet veneen pohjalle.

"Hyvää iltaa", sanoo Mäntyvaaran isäntä, meloiltuaan aivan Peltolaisten viereen; ja samoin tervehtivät toisetkin toisiaan.

"Iltaa, iltaa", vastaa Peltolainen. "Mitä kuuluu?"

"Eipä erityistä. Mitä teille kuuluu?"

"Eipä sanottavia. — Hyvä on nuottailma."

"Hyvä on, harvinaisen hyvä. — Paljonpa teillä on kaloja."

"Onhan niitä — —"

"Lähtikö nuo yhdestä apajasta?" kyselee Kaisu.

"Ka, yhdestä", vastaa Peltolan Kalle, isännän poika. "Täällä satuimmakin näkemään niin ison parven, jotta se vasta iso oli."

"Kylläpä!" ihmettelee Mäntyvaaran isäntä.

"Vaan teilläpä ei näy monta kalaa tuolla vasun pohjalla", tuumaa naapuri-isäntä. "Mitenkä teille noin huonosti on sattunut? Nythän pitäisi olla hyvä muikun saalis. Päivän kun on tuullut ja nyt illaksi tuli näin hyvä ilma, niin pitäisihän muikku olla näkyvissä."

"Kyllähän se näkyi hyvin äskönen parvi, jota potkimme; vaan niinhän se sattui huonosti, että muikut pääsivät alate kulkemaan."

"Te veditte liian kiivaasti. Nuotta kulki koholla."

"Ei sitä kyllä kiivaasti vedetty", puuttuu puheeseen Antti. "Vaan kuiva nuotta tuo näkyy helposti kohoovan. Meillä oli iso parvi kierroksessa ja se piti nyt jäädä saamatta."

"No, älä tuosta nyt enää päivittele!" sanoo Mäntyvaaran isäntä. "Se ei ollut meille sallittu, se parvi."

"No, mikä sen Kaisun nyt nuotalle toi?" saapi kysyäkseen Kalle.

"Hyvä ilma tietenkin", vastaa Kaisu, iloisesti hymyillen.

"No, ilmako se ennen sitten on pelotellut?"

"Eipä sekään. Vaan piisaahan meidän talossamme joskus väkeä vaihetellakin."

"No, onhan niitä siellä teillä väkeä."

"Te ette soutajia vaihetakaan usein", puuttuu keskusteluun Antti. "Aina ovat teillä nuo pienokaiset Elsa ja Jaakko muassa."

"Ka, nehän ne ovat useimmiten soutajina. Vaan se on hyvä niille, että jo varain oppivat airoa pitämään. Nuorena se on vitsa väännettävä. Muistanpa, että minuakin jo pienestä pitäen komennettiin nuotalle."

"No, ei sitä rokkoa ole vielä teidän puolessa kuulunut?" kysyy Peltolan isäntä.

"Eipä ole meidän seudullamme vielä kuulunut, vaan eihän sen sanota kaukana kyllä olevan", vastaa Iikka isäntä.

"Kyllä se on paha vieras, se rokko. Paljon se kuuluu lapsia tappaneen, vaan täällä puolessa sitä ei vielä ole kuulunut ja hyvä olisi kun ei tulisi."

"Hyvähän se olisi siitä vieraasta päästä; eikähän se kyllä tulekaan, kun ei niin lie sallittu."

"Rokko pian leviää, kulkeutuu talosta taloon, ellei aikoinaan varokeinoihin, ruveta. — Kuinka likellä Mäntyvaaraa se jo on?"

"Kuusivaarassahan kuuluu muuan lapsi sairastavan."

"Joko se tauti niin lähelle on herennyt! No sieltä se helposti Mäntyvaaraankin leviää. Ettekö ole ryhtyneet mihinkään varukeinoihin?"

"Mitäpä no auttaisivat! Jos tauti kerran tulee, niin silloin se on sallittu."

"Kyllä on hyvä olla varuillaan. Olethan kuullut piirilääkärin kuulutuksen?"

"Kuulinhan minä, vaan mitäpä siitä!"

"No pitäisi seurata siinä annettuja neuvoja."

"Mitäpä ne hyödyttäisivät! Eivät voi ne kuitenkaan tautia estää."

"Sanotaanpa niitten estävän."

"Mitä vielä! Kun tauti kerran tulee, niin se on sallittu, eikä ihminen voi siihen mitään."

"Älä nyt noin ole epäuskoinen! Paljon pahaa sitä maailmassa vältetään, kun aikoinaan ruvetaan sitä estämään."

"Jumala so on, joka määrää ihmisen terveyden ja ijän", inttää yhä Mäntyvaaralainen. "Ja kun tauti tai kuolema tulee, niin se on Jumalan sallima."

"Voi, kuinka se on itsepäinen tuo ukko", miettii Peltolainen itsekseen ja sanoo sitten ääneen: "Saat vielä nähdä, että ennen pitkää tulee rokko talossasi vierailemaan. — Ovatko ne teillä lapset koskaan rokotetut?"

"No, ovathan ne vanhemmat kyllä, vaan nuorimmat, Antti ja Elsa, ne vielä ovat rokottamatta."

"Sepä paha. Niihin pian saattaa tauti tulla."

"Eihän tuota tiedä, miten lie sallittu."

"No, missä asti teillä on tervahauta?" kysyy Kalle, toisen puheaineen ottaakseen, Antilta.

"Huomenna se sytytetään, kun vaan lie ilma hyvä", vastaa Antti.

"Onko iso hauta?"

"No, tulee siitä muuan venelasti tervoja."

"No, teillä sitä ei taida isosti tervaruukia ollakaan?" kysyy Mäntyvaaran isäntä.

"Eipä ole", vastaa Peltolainen. "Monioita tynnyreitä saamme haudastamme ja ne viemme tämän kylän kauppiaalle. Jopa tuon joutaakin heittää vähemmäksi tervaruukin. Ei se leiville lyö. Huonosti maksetaan tervasta."

"Paljonhan siltä hinta on pudonnut, entisiin aikoihin nähden. Vaan eipä sitä muulla kuitenkaan rahaa saa. Eivät anna pellot omiksi tarpeiksikaan jyviä, vielä sitten myötäväksi."

"Paremmin kuitenkin maanviljelys kannattaa kuin tervaruuki. Ja kyllähän siellä teidän vaarallanne olisi tilaa uusillekin pelloille."

"Kovinpa on kivikkoa koko Mäntyvaara."

"Tuolla näkyy parvi!" keskeyttää keskustelua Jaakko, Peltolaisen kaksitoistavuotias poika.

Peltolaiset, parven nähtyään, sanovat pikaisesti hyvästi Mäntyvaaralaisille ja pyöräyttävät heti veneensä parvea kohti selän puolelle, missä työntävät veneet hajalleen ja syytävät nuottaa järveen. Mäntyvaaralaiset kääntävät veneensä takaisinpäin, lähtevät niemen kärjen kohdalta kotilahdelle soutelemaan ja mennessään etsivät taas parvea. Ja nyt näkyykin siellä täällä veden tyyneessä kalvossa moni iloisesti sirahtava muikkuparvi; ja pian saavat Mäntyvaaralaiset yhden niistä kierretyksi. Nuottaa nostettaessa tulevat muikut aina vaan ahtaammalle ja pakenevat peräänpäin, kunnes isäntä saapi nuotan perän nostetuksi ja puistaa siitä vasuun joukon hyviä muikkuja. Vesi viskataan taas veneistä, uusi parvi saadaan kierrokseen ja kolmannesta apajasta karttuu jo sen verran kaloja, että nuottavasu tulee puolilleen muikkuja. Tyytyväinen on saaliiseensa Mäntyvaaran isäntä, vaan katselee hän kuitenkin, vieläkö näkyisi muikkuparven. Mutta nytpä ei sirahdakaan rannan puolella enää muikkuja; ne ovat siirtyneet selälle ja siellä saavat ne nuottamiehiltä rauhassa olla.

"Selälle ovat jo muikut siirtyneet", tuumaa Antti. "Ei kannata niitä enää vuotella."

"Pois saadaan lähteä", sanoo isäntä. "Jopa niitä onkin meillä muikkuja näkymään asti."

"Jopa alkaisi mulla mieli tehdä muikkukeittoa", sanoo Lauri.

"No, lähdetään keittämään!" virkkoo Kaisu.

Niin lähtevät Mäntyvaaralaiset kotirantaansa kohti soutelemaan ja sinne tultuaan panevat nuotan ulkuihin. Sitten he vetävät veneet maalle ja puistavat kalavasusta muikut kontteihin; ja kun Kaisu, miesten täyttäessä konttejaan, katselee järvelle, näkee hän, että Peltolaisetkin jo selän yli soutelevat kotirantaansa kohti.

Kun Mäntyvaaran isäntä, Antti ja Lauri ovat nostaneet kontit selkäänsä, lähtevät he edellä ja Kaisu jälissä kotia kohti kulkemaan samaa tietä, jota olivat tulleetkin, ensin rantatörmää ylös ja sieltä alaspäin, sitten suon poikki ja vihdoin Mäntyvaaraa ylöspäin. Sitten he nousevat aidan yli ja astuvat polkua myöten vähien peltosaarien välitse, jotka molemmin puolin näyttävät missä vihannoivan ohran, missä rukiin laihon, missä paljastuneitakin paikkoja, joissa siellä täällä lakastunut laiho ikäänkuin itkee huonouttaan. Näkyypi polulle myös tarha, missä sakean suittusavun ääressä Mäntyvaaran karja, sonni, puoli tusinaa lehmiä, pari vasikkaa, märehtii. Ne pyrkivät savun suojaan niin paljon kuin mahdollista, saadakseen rauhaa sääskiltä, jotka sakeissa parvissa niitten ympärillä lentelevät.

Nuottamiehet taloon tultuaan jättävät konttinsa porstuaan ja lähtevät pirttiin. Siellä tapaavat he sekä muorin että Annin ja Tiinan, jotka vasta ovat lypsyltä tulleet.

"No, lähtipähän muori kaloja", sanoo isäntä eukolleen.

"Sehän on hyvä asia", vastaa emäntä. "Sittenhän tuota saadaan hyvä iltanen."

"Minulla on nälkä", sanoo Lauri. "Pata pitää heti tulelle panna."

"Kelläpä tässä ei nälkä olisi!" lausuu Tiina.

"Älkäähän hätäilkö," puuttuu puheeseen Kaisu. "Minä rupean tulta laittamaan. Menkää te muut muikkuja puhkaisemaan, että saataisiin mitä pataan panna!"

"Kyllähän mennään, kun keretään", sanoo Antti.

Sitten panee Kaisu tulen takkaan ja padan tulelle ja vettä pataan. Sillä välin toiset menevät porstuaan, puistavat kalat kontoista kylmällä hetevedellä täytettyyn astiaan ja rupeavat miehissä muikkuja puhkomaan. Kun on puhkaistu keittokalat, käypi Kaisu ne noutamassa ja heittää pataan. Kun keitto on valmis, nostaa hän padan tulelta ja panee tuoreen muikkukeiton puukuppiin, jonka hän asettaa pöydälle ja kaataa sinne myös kuorimatonta maitoa. Niin rupeaa sitten koko talon väki illalliselle. Näin hyvää ateriaa he eivät monasti saakaan ja sen vuoksi on muikuilla hyvä menekki. Puuttuu leipä kyllä pöydällä, vaan eipä sitä nyt tarvitakaan. Viimeiset leipävarat ovat säästettävät Oulumatkaa varten.

Iltanen kun on syöty, korjaa Kaisu ruuan jäännökset pöydältä ja sitten lähdetään taas muikkuja puhkomaan ja pieni Junnukin on muitten muassa. Kun työ on lopetettu, lähtevät kaikki levolle, isäntä eukkoineen tupaan ja toiset pirttiin. Sinne paiskauvat he olkien päälle ja vaipuvat pian sikeään uneen. Sitten ei kuulu pirtissä muuta ääntä kuin nukkuvien raskaat kuorsaukset, ja talon vanha seinäkello, jonka numerotaulu on aivan mustunut, naksuttaapi nyt yksitoikkoisesti, hitaasti vaan kuuluvasti, ja raskaat kivipainot soluvat solumistaan alemmaksi kellon naksuttaessa. Aurinko juuri laskeupi, vaan jättää jälille kauniin ruskon, joka pohjoisella taivaan rannalla hohtaa läpi lyhyen ja kirkkaan kesäyön.

II.

Seuraavan päivän aamupuolella auringon kauniisti loistaessa itäkoillisessa, kun Mäntyvaaran asukkaista muut sattuvat olemaan työssä poissa kotoaan, on Kaisu yksinään lasten kanssa kotona.

Hänestä tuntuu kummallisen hiljaiselle tänään, vaikka iloinen lapsilauma on hänen ympärillään. Vaan poissahan ovatkin nyt isä, äiti, veljet ja kälyt, joitten seurassa aika aina hauskasti kuluu, siinä kun kyllä tulee puhelua ja väittelyä; ja onpa usein hauska heidän kanssaan leikkiäkin laskea.

Kaisu koettaa kuitenkin olla iloisella mielellä ja hakee huvitusta lasten seurasta, katsellen ja kuunnellen heidän toimiaan ja mietteitään, heidän itkuaan ja nauruaan. Mutta eipä sitenkään ota aika oikein hauskasti kuluakseen. Sen vuoksi hän ajan kuluksi rupeaa pienokaisille kertomaan satuja, joista sekä kuunteliat että hän vähitellen elähtyvät; vaan myöskin hän siinä sivussa itsekseen hyrräilee lemmen lauluja, laulelee milloin tytöstä, joka turhaan odottelee itselleen sulhasta, milloin immestä, joka itkee pettynyttä rakkautensa toivoa, milloin neidosta, joka jossain järven tai meren rannalla kyynelsilmin katselee kultansa lähtöä.

Tuntuupa melkein siltä kuin hän näissä lauluissa toisi ilmi omatkin ajatuksensa, omatkin tunteensa, niinkuin olisi hänelläkin jotain odotettavaa. Ja hän silmäelee ulos akkunasta, ikäänkin katsoakseen, missä hänen kultansa asuvi. Asuneeko se noilla korkeilla vaaroilla, jotka kohoavat tuolla etäällä, missä kesäisinä aamuina kaunis aamurusko näkyy, vai tuolla järven toisella puolella jossain sen kaunisten rantain varrella, joiden taakse iltasilla aurinko kauniisti laskeutuu, vai lieneekö hän etäällä kaukasten merten takaa. Niin — sitä hän ei vielä tiedä, kultansa asuntoa, eikä itse kultaakaan. Hän ei tiedä sitä vielä mistään päin odottaa. Ja mitäpä hän siis semmoista odottaakaan, josta ei ole mitään tietoa! Onhan hänellä vielä nuoruuden aikaa jälillä ja ennenkuin se loppuu, kerkeää kyllä montakin tarjokasta ilmaantua. Mutta onpa kuitenkin soma ajatella sitä tulevaista tarjokasta, soma olisi tietää jo ennakolta, mistä se on tuleva.

Näissä mietteissä Kaisu akkunasta ulos silmäellessään saapi näkyviinsä Kuusivaaran, Koivulan, Kalliovaaran ja Peltolan. Ja silloin hänelle muistuu mieleen niiden asukkaatkin, muistuu mieleen etenkin Peltolan tyyniluontoinen Kalle ja Kalliovaaran vilkasmielinen Heikki, lapsuuden tuttuja molemmat, joitten seurassa hän on monet hupaiset hetket viettänyt. Olisippa aika soma tälläkin hetkellä tavata heitä.

Kaisun tällaista ajatellessa yht'äkkiä pirtin ovi aukenee ja sisään astuu Peltolan Kalle.

"Kas ihmettä! Niinpä tulit kuin käsketty!" huudahtaa Kaisu rientäessään tervehtimään. "Terve Kalle! Mitä kuuluu?"

"Terve", vastaa Kalle. "Eipä kuulu erityistä. Mitä tänne kuulunee?"

"No, eipä sanottavia tännekään. — Käyhän istumaan! Minä lähden sinulle syötävää hakemaan. Eihän sinulla mahtane kuitenkaan kiirettä mihinkään olla?"

"Ka, eihän tuota niin kiirettä ole", vastaa Kalle istumaan käytyään, "etten joutaisi vähän aikaa viipymään. — Sattui matka tämän kautta olemaan, niin läksin talossa pistäymään."

"Se oli oikein. Mutta minne sinulla matka pitää?"

"Tuonnehan minä olen Honkavaaraan menossa, sinne kun olisi asiata vähän."

"Vai niin. — No, olipa hyvä, että tulit talossa käymään, että sain seuraa sinusta."

"No, eivätkö muut olekaan kotosalla?"

"Eiväthän ne ole tällä kertaa. — Mutta odotahan nyt! Minä käyn sinulle jotain syötävätä hakemassa."

Kauan ei Kaisu viivy toimissaan. Pitkittä arveluitta hän tuopi pöydälle, mitä talolla on tarjottavaa, viiliä, suolamuikkuja, voita ja leipää — vaikka vähänähän ovat talossa leipävarat.

"Rupeahan ruualle!" käskee hän Kallea.

Kalle kiittelee ja ihmetellen Kaisun sukkeluutta käypi hän hyvällä ruokahalulla pöytään istumaan ja ylistääpi Kaisua sanoen:

"Kylläpä sinä näyt olevan toimekas tyttö! En olisi sinua noin näppäräksi uskonut."

Kaisu hymyilee vaan ja istuu penkille pöydän lähelle Kallelle seuraa pitämään.

Molemmat nuoret ovat hyvillään toisiaan tavattuaan. Ihmetellen katselee Kaisu Kallen vankkaa vartaloa, rehellisyyttä osoittavia kasvojen juonteita ja vakavia, lempeitä silmäyksiä; ja Kalle taas, hyvällä maulla syöden Kaisun tuomaa ruokaa, kuuntelee mielihyvällä hänen vilkasta puhettaan.

"Tiedätkö Kalle!" sanoo Kaisu hymyillen. "Minä olen oikein mielissäni, että tulit tänne."

"Niinhän tuota äsken sanoit", vastaa Kalle tyyneesti.

"Niin — täällä kun olin melkein yksinäni, alkoi aika kovin hiljaiselle tuntua."

"Vai niin. — Ikäväkö oli?"

"No, ei juuri kovin ikäväkään, vaan kuitenkin minua oudostutti, kun ei ollut ketään, kenenkä kanssa puhella, paitsi nuo lapsiparat tuossa. Ilman niitä olisikin aika kovin pitkäksi käynyt."

"Kenelleppä se ei pitkäksi käy ilman seuraa yhdessä kohti ollessa!"

"Eihän se näy yksinäisyydessä ilman työtä aika kuluvan. — Mutta tiedätkö Kalle, mitä äsken ajattelin juuri ennenkuin sinä tulit?"

"Mistäpä minä sen tietäisin!"

"Koetappa arvata!"

"Enhän minä voi toki sitä arvata."

"Minä ajattelin", selittää Kaisu naurusuin, "kun katselin ulos akkunasta ja sain näkyviini Kalliovaaran ja Peltolan, ajattelin, että olisippa aika hupaista saada tavata sinua tai Heikkiä."

"Vai niin ajattelit. Mutta mitä siinä niin kummaa oli?"

"Olihan siinä se, että juuri kun niin ajattelin, sinä astuit sisään."

"Olipa se soma sattumus."

"Niin oli, soma sattumus. Ja jos merkkeihin on taikaa, niin sen pitäisi olla sinulle onneksi."

"Olisippa se hyvä asia. Mutta eivätpä ne merkit aina luota."

"No, eihän niihin kyllä ole paljon luottamista. Mutta onpa niistä joskus soma puhella ja muille uskotella."

"Et minulle kyllä voi mitä tahansa uskotella."

"Aina jotain kuitenkin."

"Et muuta kuin aivan oikeaa ja selvää asiaa. — Mutta hyvä olisi, jos se äskönen sattumus olisi minulle onneksi. Mielelläni näkisin, että minulle joku erityinen onni tapahtuisi."

"No, mikä sitten?"

"Hyvin toivoisin, että esimerkiksi saisin metsän kuninkaan kaadetuksi."

"Ka se; se ei olisikaan huono onni. Mutta voisihan se kuitenkin tapahtua, koska karhuja on liikkeessä."

"Jospa niistä joku ilmaantuisi Peltolan seuduille, niin kyllä minä en säästäisi itseäni, sitä näkyviini saadakseni ja kenties kaataakseni."

"Kunpa kerta voisit päästä sen lähelle, niin kyllä uskon, että se silloin olisi saava sinulta surmansa."

Mutta Kalle lopettaa syöntinsä ja kiitellen Kaisua sanoo hän hänelle:

"Kylläpä vaan nyt ruoka hyvälle maistui."

"Sepä hyvä", vastaa Kaisu hymyillen. "Se on terveyden merkki."

"Ja myös todistus hyvästä ruu'an laittajasta", lisää Kalle.

Yhtä näppäränä kuin Kaisu oli ruokia pöydälle tuodessaan, yhtä sievään hän nyt korjaa pois ruu'an jäännökset, niin että Kalle taas kehuu häntä, sanoen:

"Kylläpä sinä osaat näppäränä olla. Sinusta tulee hyvä emäntä."

"Siltäkö näyttää!" vastaa Kaisu naurahtaen.

"Epäilemättä. Kyllä minä sen heti näen. Ja kyllä vaan se ei ole kauppojaan katuva, joka kerran sun omakseen saapi. Olisippa aika onnen potkaus, jos Kalliovaaran Heikki — —"

"Oleppa nyt — —! Mitä sinä siitä Heikistä!"

"Kas vaan! Se naulapa vetäsi, koska noin punastuit."

"Eipä vetässytkään", vastaa Kaisu, melkein nuhdellen, luoden Kalleen terävän silmäilyksen. — "Mutta sanonko minä sinulle jotain?" lisää hän naurahtaen.

"Sano pois vaan!"

"Se asia koskee sinua."

"No, mikä se on sitten?"

"Etkö jo arvaa?"

"Mitenpä minä sitä voisin arvata?"

"Katsohan nyt, kuinka on muka tietämätön! Kuule siis! Kun sinä ja Honkavaaran Liisa taloksi rupeatte, niin kylläpä on silloin Liisa itseään onnelliseksi kehuva."

"Vai niin. Sekö se nyt oli se sanottava?"

"Niin oli."

"Mutta ethän sinä tiedä, rupeammeko me taloksi."

"Tiedänpähän. Olen kuullut niin puhuttavan."

"Ne ovat aivan valeita semmoiset puheet."

"Ja lieneepä sinunkin puolelta jotain aikeessa, koska sinulla nytkin matka, pitää sinne Honkavaaraan."

"Vai niin luulet. Mutta senpä sanon sinulle, ett'en mene sinne semmoisissa asioissa enemmän kuin tännekään."

"No, no; älähän kuitenkaan asiaa kovin pahaksi ota!" sanoo Kaisu, Kallen vieressä istuessaan ja luoden häneen ystävällisen silmäilyksen. "Heitetään nyt leikki sikseen! — Minä olen erittäin hyvilläni siitä, että tulit talossa käymään. Sinun pitäisi käydä täällä useamminkin. Olisi hauska aina tavata toisiaan."

"Ka, kävisinhän tuota mielelläni useammastikin, kun tämä talo olisi lähempänä ja aikaa olisi enemmän. Mutta näin kesäisenä aikana on siksi paljon kiirettä, ett'ei juuri jää aikaa kyläilemiseen. Olen kuitenkin täällä kulkenut ainakin yhtä useasti kuin sinä meillä."

"Ka onpa sitä ollut minullakin estettä niinkuin sinulla. En voi päästä täältä milloin tahansa."

"Harvoinpa sinua muutenkaan tähän aikaan näkee, esimerkiksi nuotalla."

"Se ei ole minun syyni. Kyllä kai minä mielelläni iltasilla haluaisin järvellä kulkea. Siellä tuntuu aina hyvin somalle olla, kun järvi ylt'yleensä on aivan rasvatyyni ja kun kaikki seudut näyttävät erinomaisen kauniille auringon laskeutuessa. Mutta eipä näy meidän väellämme usein tulevan aikuiseksi nuotalle lähtö."

"Kuulehan Kaisu!" sanoo sitten Kalle, esittäessään uuden tuuman. "Meidän pitää joskus yhdessä kirkolla käydä. Silloin on meillä tilaisuus enemmän toistemme kanssa puhua ja lystiä pitää."

"Ka se!" vastaa Kaisu innostuneena. "Se meidän on tehtävä. Minusta kirkkomatkat ovatkin kaikkein hupaisimmat."

"Niin ovat minustakin. Muistathan sinä kuinka hupainen meillä oli ennenkin, kun yhdessä kirkolla olimme, kun istuskelimme kirkkokentän rannalla tai kuljeskelimme Pappilan männikössä?"

"Muistan kyllä. Muistanpa sen iloisen ajan, jolloin yhdessä rippikoulussa olimme ja siitä asti ovat minulle Pappilan ja kirkon seudut aivan tutut. Tunnenpa siellä melkein joka kiven ja mättään, jolla olen istunut, tunnenpa ne kauniit koivut ja isot petäjät, joiden juurella me monesti istuimme, kun päivä kuumasti paistoi, emmekä huolista mitään tietäneet. Ja aivan elävästi on minulla mielessä Pappilan mäen alla oleva hete, jonka äärellä minä monena kuumana kesäpäivänä kesän ihanimmalla ajalla ennen Juhannusta, silloin kuin kaikki ympärillä oli vihantaa ja kaunista, kun lehti oli puhjennut puihin ja koivut alkoivat olla kauniimmallaan, kun metsässä oli mitä hyvänhajuisin tuoksu, — silloin minä usein istuin hetteen luona ja sammutin janoani sen kirkkaalla, raittiilla ja hyvänmakuisella vedellä. Sitä haluaisin vieläkin juoda, haluaisin nähdä niitä tuttuja seutuja."

"Ne näet vielä, kun lähdemme kirkolle yhdessä ja siellä viritämme entisiä muistoja."

"Mutta kuule, milloin lähdemme?"

"No lähdetäänhän sitten, kun tulee joku merkkipyhä, esimerkiksi Kirkastukseksi, tai, kun silloin saattaa olla kiireenlainen aika, ainakin Perttuliksi."

"Voi sinne on vielä pitkä aika!"

"Pian se aika kuluu. Ei kesä täällä ole koskaan liian pitkä. — Mutta kyllä minä nyt taidan lähteä astumaan kohta."

"Nytkö jo!" kummastelee Kaisu.

"Olenhan minä täällä istunut jo kau'an aikaa", väittää Kalle ja aikoo lähteä.

"Odotahan vielä vähän aikaa!" pidättelee häntä Kaisu. "Eivätköhän mahtane miehet, kohta tervahaudalta palata!"

"Enpä oikein malttaisi nyt", sanoo Kalle, vaan istuu kuitenkin vielä. "Joko sytytetään hauta tänä iltana?"

"No, onhan se ollut niin aie, hauta kun kyllä joutuu tänään valmiiksi; vaan eipä taida tulla tyyntä tänään."

"Siltä vähän näyttää. — No, ketkä ne aikovat lähteä tervoja soutamaan?"

"Antti ja Lauri kai ne lähtevät kahden?"

"Etkö sinä siis lähde?"

"Enpä taida tällä kertaa."

"No, mutta eivätkö sinusta Oulumatkat ole hupaisia hyvin."

"Ka, eiväthän nuo niin ikäviäkään ole. Mutta olenpa minä Oulun ennenkin nähnyt, jottei nyt juuri haluta sinne. Ja jos haluttaisikin, niin tarvitaanhan minua kotonakin."

"Se on totta. Niin kelpo tyttö kuin sinä voi kotonaan paljon tehdä. — Mutta kyllä minä nyt lähden. Hyvästi nyt Kaisu ja kiitos suuri sinulle sinä kelpo tyttö!"

Ja Kalle pistää Kaisulle kättä.

"Joko nyt!" sanoo taas Kaisu, Kallelle kättä antaessaan. "No, hyvästi sitten!"

Kaisu saattaa portaille Kallea, joka lähtee Honkavaaraan päin astumaan. Mutta Kaisu palaa pirttiin lasten tykö ja rupeaa odottamaan väkeä kotia palaavaksi.

III.

Samana päivänä saavat Mäntyvaaralaiset tervahautansa valmiiksi. Tämä on päältäpäin nähden iso puolipallon muotoinen multakunnas. Mutta mullan alle ovat tervaspuut ladotut järjestykseen ympyrän muotoon; ja niitten alla on oja sekä ränni tervan valumista varten. Rännin suu pistää esiin yhdeltä puolen, jonne on kaivettu kuoppa, sitä varten että sinne tynnyreitä asetetaan sittenkun terva alkaa valua. Ja tämä tervahauta on nyt monivuotisen työn ja vaivan tulos; sillä paljon on ollut puuhaa, ennenkuin ne monet petäjät, jotka hautaa varten ovat tarvitut, ovat tulleet kolotuiksi, kaadetuiksi, tervaksiksi hakatuiksi ja kootuiksi. Mutta nyt on kaikista näistä valmistustöistä päästy; ja mäntymetsän keskellä aukealla kentällä kohoaa tervahauta valmiina. Odotetaan vaan sopivaa ilmaa, jotta voitaisiin hauta paloon panna. Mutta eipä näy tänään tyyntä tulevan edes illaksikaan.

Seuraavan päivän illalla on ilma kuitenkin niin tyyni ja lämmin, että Muikkujärvi rasvatyyneenä kiiltää ja sen takana näyttävät ylängöt ja harjut ikäänkuin savuun peittyvän, sillä auer, joka ilman lämpimyyden vuoksi maasta nousee, leviää niitten yli.

Nyt, kun on näin sopiva ilma, on Mäntyvaaran väki kaikki haudalla, kun se sytytetään. Monesta kohti pistetään tuli tervaksiin, jotta syttyvät helposti. Mutta multa, joka puut peittää, estää tulen rajuksi pääsemästä; se kytee vaan siellä sisällä. Kuitenkin se pian saisi liian suuren vallan, ellei sitä vartioittaisi tarkkaan. Haudan ympärillä seisovat miehet ja näistä kullakin lapio kädessä, ja milloin vaan tulen liekki jostain reiän kaivaa ja siitä ulos tunkeupi, silloin siihen heti multaa päälle luodaan. Kaisu ei suinkaan ole hitain tulen reikää tukkimaan; missä vaan liekki yrittää kohota, siellä hän vikkelästi multaläjän peitteeksi syytää.

Niin ovat kukin työssä tulta vartioidessaan ja lapset ovat vaan katsojina. Ja jotain katsottavaa täällä onkin. Niin pian kuin hauta on paloon pantu, alkaa siitä hyvin sakea, pimeä ja musta savu kohota taivasta kohti. Äärettömässä paljoudessa se nousee, ylenee ilmoille paksuina savupatsaina, jotka vaan enenevät enenemistään. Savu ylenee ensin suoraan ylöspäin, vaan kääntyy sitten ilman hengen mukaan eteläänpäin ja peittää seudut paksuun savuun sekä leveneepi sitten Hoikkalahden yli niin sakeana vielä, että se joka siellä sattuu soutelemaan, saattaa helposti eksyksiin joutua.

Kun haudan palo on päässyt hyvään alkuun, ei siellä enää tarvita koko talonväkeä, mutta kuitenkin on siellä aina osa väestä tulta vartioimassa niin kauan kuin palo kestää. Kun terva alkaa rännistä valua, silloin pannaan tynnyri rännin suun alle ja niin pian kuin yksi tynnyri täyttyy, pannaan toinen sen sijalle. Niin palaa hauta palamistaan ja valmista tervaa valuu valumistaan tynnyreihin, jotka täyttyvät yksi toisensa perästä, kunnes vihdoin terva herkeää valumasta. Silloin on alulle kolmatta kymmentä täysinäistä tynnyriä, siis niin paljon, että niistä tulee yksi venelasti. Nythän ne ovat tervat Ouluun vietävät, tietysti samalle porvarille kuin ennenkin, velan lyhennykseksi, jotta sieltä annettaisiin taas jauhoja ja suoloja ja vähän rahaakin.

Mäntyvaaralaiset ovat puuhassa, saadakseen tervaveneensä lastatuksi ja hommatessaan tervansa Ouluun soudettaviksi. Ensin ovat tynnyrit kuljetettavat haudalta rannalle ja puuhaa sitä onkin kuljetuksesta, kun ranta on jotenkin etäällä ja sinne vievä tie ei ole mitenkään kehuttava. Sitten on hommaa lastaamisesta ja veneen kuntoon laittamisesta. Mutta ennenkuin Oulumiehet joutuvat lähtemään, varustetaan he eväillä. Nuotalla käydään ja saadaan eväskaloja tarpeeksi. Kun talossa on vielä jauhoja vähäsen, leipovat naiset niistä kalakukkoja ja teoksia.

Yhtä ja toista on ajattelemista ja tuumaamista Anttia ja Lauria Oulumatkalle varustettaessa. Isäntä miettii tarkoin, mitä Oulusta on tuotava, selvittää kaikki asiat Antille ja antaa neuvoja matkaa varten. Ja naisillakin on monenlaisia tilauksia, joita he jättävät Antin ja Laurin toimitettaviksi.

"Ei teillä menomatka hyvin monta päivää kestä", sanoo isäntä Antille ja Laurille silmäellessään järvelle, joka itätuulen puhaltaessa läikyttelee aaltojaan, "kun vaan tuuli tällä sijalla pysynee."

"Kunpahan vaan", vastaa Antti, "tällä lailla jaksasi tuulla kolmisen päivää, niin silloinpa sitä jo alettaisiin Oulussa olla."

"Ja vaikkapa heittäisikin tuulemasta", sanoo Lauri, "kunhan vaan ei tuuli kääntyisi, niin mikäpähän olisi menomatkaa tehdessä! Kyllähän sitä myötä virtaa aina pääsee kulkemaan."

"Onhan se kyllä meno paluuta helpompi", myöntää Antti. "Vaan jos sattuisi myötätuuli paluuksikin, niin silloinhan se matka joutuisi."

"Sitäpä ei tiedä", sanoo isäntä, "minkälainen ilma teille paluuksi tulee, vaikka sattuuhan muutamille niinkin, että saavat myötätuulen mennen tullen."

"Kunpahan sattuisi meille myötätuuli mennen tullen", lausuu Antti hyvillä mielin, "niin sittenhän sitä jo tulevan viikon lopulla kotona oltaisiin."

"Eipä tiedä, mitä teille matkalla saattaisi tapahtua", puuttuu keskusteluun Anni.

"Mitäpä sitä tapahtuisi!" vastaa tyyneesti Antti. "Eipä niitä hukkumisiakaan ole äskeen kuulunut."

"Tuskinpa kuitenkaan kuluu yhtään kesää niin ett'ei aina joku tervavene kaatuisi ja särkyisi."

"Saattaahan niitä kyllä onnettomuuksia joskus tapahtua Oulumatkalla, vaan ne ovat kuitenkin niin harvinaisia tervojen soutajain lukuun nähden, että niitten tähden ei kyllä tarvitse mitään pelätä."

"Ei kannata tyhjää pelätä", arvelee isäntäkin. "Ei tapahdu kuitenkaan mikään, mikä ei ole sallittu."

Kun vielä yhtä ja toista puhellaan, joutuvat viimein Oulumiehet lähtemään. Rantaan saatettuina he astuvat veneeseen, nostavat purjeen ja kun vene on työnnetty vesille, niin Antti asettuu perään ja rupeaa viilettäjäksi, ja niin lähtee vene, varalaitoja myöten uppeessa, myötätuulta mennä vilistämään; vaan saattoväki, vähän aikaa lähtöä katseltuaan, palaa Mäntyvaaraan, jossa lapset ovat ikävissään äitejään odotelleet.

IV.

Kulkutauti on jo jonkun ajan raivonnut seurakunnassa ja temmannut, elävien joukosta erittäinkin lapsia paljon; ja yhä vaan on rokko liikkeessä. Keskellä kesän ihanuutta liikkuu rutto talosta taloon, liikkuu nopeasti ja saapi valtaansa missä yhden missä useamman lapsen. Moni pienokainen paraimmassa terveydessään ja kesken iloisuutensa joutuu äkkiarvaamatta taudin omaksi ja sortuu sitten tuonen tuville. Harvat niistä, jotka sairastuvat rokkoon, nousevat terveinä vuoteiltaan; sillä vaikka rokkotautinen ei useinkaan tunne hyvin suuria kipuja, niin tauti kuitenkin turmelee ja mädättää hänen. Minne rokko kerran tulee, siellä se harvoin tyytyy yhteen uhriin; se tarttuu nopiasti ja saattaa yhdestä talosta hävittää yhden, toisesta kaksi lasta ja välistä se jostain asunnosta kaikki pienokaiset hautaan syöksee.

Vaikka tauti tekee suuria hävityksiä, niin eivät ihmiset missään ole levottomia ja pelonalaisia; ei kuulu valituksia, ei nurkumisia. Sehän on Jumalan siunaus, kun lapset pääsevät pois maallisesta elämästä, ja sallimuksestahan kaikki tapahtuu.

Mäntyvaarassa eletään hyvin tyyneesti ja levollisesti, vaikka sinne tuon tuostakin kulkee sanoja, että rokko leviää leviämistään talosta taloon ja viepi ehtimiseen lapsia manalle. Ei ole isäntä säikähdyksissä Peltolaisen varoituksista, että rokko muka vissiinkin tulisi Mäntyvaaraan; hän ajattelee vaan, ettei se tule, kun ei lie sallittu, vaan jos se tulee, niin eihän sen tuloa voida estää, se kun on silloin niin sallittu.

Kun jo Kuusivaarassa rokkotautinen on kuollut, ja Mäntyvaarassa ovat kaikki vielä terveitä, niin näyttää jo siltä, että Mäntyvaaralaiset pääsevät kokonaan näkemästä pahan vieraan. Lapset ovat terveet ja iloiset, eivätkä vanhemmat aavista mitään pahaa. Ainoastaan Kaisu muistelee joskus Peltolaisen puheita ja ajatellessaan, että rokko on hilseessä, että ei ole ryhdytty mihinkään puhdistustöihin, että asuinpaikat ovat useinkin törkyä täynnä, että lapset kulkevat likaisissa vaatteissa, puhkeaa hän sanomaan: "Me saatamme kyllä pian rokon vieraaksi saada."

Silloin Tiina säpsähtää ja huudahtaa: "Jumala varjelkoon!"

"No, eihän nyt mitään hätää ole", lausuu isäntä tyyneesti. "Ei tarvitse rokkoa peljätä; ei se tule, jos ei ole sallittu."

"Eipä tiedä", vastaa Kaisu. "Hyvinkin helposti saattaa rokko tänne levetä, varsinkin kun pikku Antti ja Elsa eivät ole rokotetut."

"No, rokottamisesta ei ole paljon taikaa. Ei se voi estää tapahtumasta sitä, mikä on sallittu tapahtuvan."

"No, niinpä kuitenkin moni on nähnyt, ett'ei pysty rokko niin helposti rokotettuihin kuin rokottamattomiin."

"Eivätpä ne rokottajat aina otettavissa ole, jos auttaisikin heidän keinonsa. Vaan se on mitenkä sattuu. Saattavat ne rokotetutkin rokkoon kuolla."

"No, eihän rokottaminenkaan aina ole kylläksi. Näin kulkutaudin aikana olisi hyvä puhtaus kaikessa."

"Onpa täällä kaikki tarpeeksi puhdasta."

"Eipä ole puhtaus vaatetuksessa kehuttava."

"Mistäpä niitä aina puhtaita vaatteita piisaisi muuttaa!"

"Piisaapahan Peltolassakin", väittää yhä Kaisu. "Siellä aina pidetään kaikki puhtaana muulloinkin kun kulkutaudin aikana."

"Sepä onkin rikkaampi talo Peltola", väittää isäntä. "Meidän ei kyllä kannata paremmasti elää kuin ennenkään."

"Eihän sitä paremmasti kuitenkaan tarvitseisi elää, jos kohta varovaisempia oltaisiin. Puhtaus on hyvä rokon vastustaja."

"Eipä voi taudille kukaan rajaa panna, muu kuin Jumala. Se tulee milloin vaan on sallittu."

Näin ovat isäntä ja Kaisu usein sanavaihtelussa toistensa kanssa, ja Kaisu on siinä luulossa vaan, että rutto ennen pitkää ilmestyy Mäntyvaaraan, mutta isäntä ei pelkää tautia; hän vaan on vakuutuksissaan horjumaton ja tyynimielinen, eikä muukaan talon väki anna säikytellä itseään.

Vihdoin raivaa tauti tiensä Mäntyvaaraan. Antin nuorin lapsi Antti sairastuu kuumeeseen ja pian sen jälkeen myös Laurin tytär Elsa, ja ennen pitkää on rokko heissä täyden vallan saanut.

"Tulipahan rokko taloon", sanoo Kaisu, kun Mäntyvaaralaiset muut paitsi Oulumiehet, sattuvat olemaan ko'ossa pirtissä, missä rokkotautisetkin vuoteen omina makaavat.

"Se oli niin sallittu", vastaa tyyneesti isäntä.

"Niin, se on sallittu", arvelee myös Tiina, katsellessaan sairasta lastaan.

"Niinhän se on; se on Jumalan tahto" — myöntää Annikin — "ja, siihen meidän tulee olla tyytyväisiä."

"Hyvä on kaikki niinkuin on" — sanoo emäntä — "Tottapa Jumala on näillä taudin kohtauksilla jotain hyvää tarkoittanut."

"Huonona näkyy Antti olevan", — sanoo Anni — "vaan mitäpä sille osaa tehdä!"

"Huononevan näkyy Elsakin", — lausuu Tiina — "mutta voinko minä siihen mitään!"

"Ei tarvitse tyhjää huolehtia lapsista", sanoo isäntä. — "Kun ne lienevät elääkseen, niin tietysti ne paranevat, ja kun lienevät kuollakseen, niin ne kuolevat; sitä ei voida estää millään lailla."

"Niinhän se kyllä on" — myöntää Anni.

"Ka siihenhän sitä pitää tyytyä, mitenkä sallimus päättää" — arvelee Tiina.

Huonoilla vuoteillaan pienet sairaat kituvat kitumistaan; yhä enemmän päivä päivältä rokko heitä raatelee. He saavat kyllä ruokaa minkä saattavat syödä; mutta muuten ei tehdä asiaa heidän hoitamisestaan. Sairaat saavat pitää aina samat vuoteet, ja samat vaatteet, ja talon väki liikkuilee pirtissä niinkuin ennenkin, pelkäämättä, että rokko keneenkään tarttuisi.

Kaisu ei ole mielissään siitä, että rokkotautiset ovat kaikkein nähtävinä. Sen vuoksi tuumaa hän Annille ja Tiinalle: "Kun nuo sairaat olisivat kokonaan erillään muista, saataisiin olla paljon paremmassa turvassa taudista kuin nyt."

"Tuskinpa siitä olisi apua", — arvelee Anni. — "Tulee se tauti kuitenkin siihen johon se on aiottu. Tulivatpahan Antti ja Elsa rokkoon, vaikkei täällä ennestään ketään sairasta ollut."

"Se on kyllä tosi", myöntää Kaisu. "Pianhan se kulkutauti leviää talosta taloon, ja rokottamattomathan ne olivatkin Antti ja Elsa. Mutta vaatisihan kuitenkin varovaisuus, että ruttotautiset pantaisiin erilleen. Ilmahan tuosta rokosta pilaupi."

"Antaa olla Antin ja Elsan paikoillaan" — sanoo Tiina. "Mikäpä niitä vuoteita enää rupeaa muuttamaan!"

"Se nyt ei iso asia olisi", sanoo Kaisu. "Ja uusien, puhtaitten vuoteiden tarpeessa ne jo olisivatkin nuo sairaat."

"Se nyt ei hyödytä niille puhtaita vuoteita laittaa", väittää Anni — "tai yleensä puhtaita vaatteita muuttaa; likauvathan ne kuitenkin. Ja mistäpä ne puhtaat aina otettaisiin?"

"No, saapihan niitä nyt sen verran", arvelee Kaisu. — "Jos minä olisin äitinä, niin eri lailla minä lapsiani hoitaisin, pitäisin ne aina puhtaina, enkä kyllä rokkotautisia panisi kaikkein nähtäviksi."

"Eipä tiedä, mitenkä sitten ajattelet kun emännäksi pääset, jos nimittäin koskaan semmoiseksi pääset."

"Kyllä se emännäksi pääsee", tietää Tiina. "Kuuluuhan se Kalliovaaran Heikki — —"

"Jopa nyt erehdyt", keskeyttää Kaisu. "En minä kenelle tahansa menekään."

"Tuolta se Kaisu odottaa Peltolasta saavansa", on Anni tietävinään. "Vaan se on siinä, jos Kalle suostuu."

"Tai siinä, jos minä suostun", naurahtaa Kaisu. "Mutta älä sinä minusta huolehdi! Ajattele vaan lastasi! — Vaan eihän minun sanani teihin näy pystyvän. On yhtä, jos pölkylle puhun, kun teille puhun."

Sairaat lapset saavat yhä omin hoidoin maata vuoteillaan ja rokko tekee heidät päivä päivältä yhä huonommiksi; se syövyttää, mädättää heidän ruumiinsa. Mäntyvaaralaiset näkevät joka päivä rokkotautiset, vaan tauti ei näy heihin tarttuvan. Iloisina juoksentelevat pienokaiset Junnu, Anni ja Heikki milloin sisällä milloin ulkona, useinkin vaan paitasillaan, eivätkä ollenkaan ymmärrä varoa itseään sairaita lähestymästä. Vanhempi väki, isäntä varsinkin, on ikäänkuin karaistu kaikkia tautia vastaan.

* * * * *

Eräänä iltana lähes pari viikkoa Oulumiesten mentyä istuvat Mäntyvaaralaiset muut paitsi Antti ja Lauri koossa pirtissään. Sairasvuoteiden vieressä istuvat Anni ja Tiina, siellä lähellä emäntä ja Antin sekä Junnun terveet lapset penkillä ja vähän etempänä isäntä, piippu hampaissa, lavitsalla pintapöydän vieressä ja akkunan kohdalla. Kaisu istuu pienellä lavitsalla takan lähellä, ja kohentelee tulta, joka palaa koukusta riippuvan padan alla.

Paljon on jo rokko turmellut pienen Antin ihoa, kovin on muuttunut tuo ennen sievä lapsi, ja samoin on tauti jo muuttanut Elsankin, niin että äidit jo ovat menettäneet kaiken toivon heidän parantumisestaan.

"Ei tule eläjää enää Antista", sanoo Anni.

"No, ei siitä kuolema kaukana ole", lausuu emäntä.

"Se kutsutaan pian pois täältä", sanoo Tiina. "Niin on Jumalan tahto; ei voi siihen ihminen mitään. Voi kuitenkin! Kuoleman hetki on edeltäpäin määrätty jokaiselle, vaan emme tiedä siitä kukaan ennenkuin se tulee — ja silloin pitää olla valmis. — Vaan helppohan lapsen on täältä eritä ja kuolema on sille siunaukseksi. — Kyllä se minun Elsanikin kohta poiskutsutaan."

Kaisu vilkaisee välistä silmänsä sairaita kohti, vaan kääntää ne heti poispäin; niin vastenmieliseltä tuntuu niitten näkeminen, vaikka hän kyllä tuntee sääliä niitä kohtaan. Isäntä istuu lavitsalla miettiväisenä etukumarassa ja lattiaan tuijottaen, poltellen tupakkia — pitkiä lehtiä ja tuon tuostakin hampaittensa välistä tirskuttaen mustaa tupakkisylkeä lattialle.

"Kyllä nyt ei ole loppu kaukana", sanoo isäntä, sairasta Anttia siimäellen. "Saat sinä Anni jo lapsesi pois vuoteelta nostaa."

"Voi, oma lapseni!" huudahtaa Anni kyynelsilmin ja rupeaa peitteitä ja vaatteita Antin ympäriltä poisottamaan.

"No, olisiko liikaa, jos lapsi saisi rauhassa vuoteellaan kuolla, ett'ei sen tarvitseisi noin tulla paljastetuksi?" sanoo Kaisu, kun Anni nostaa sairaan entiseltä vuoteelta ja laskee sen melkein alastomana lattialle olkien päälle.

"No, hyvänen aika", kiirehtii Tiina sanomaan. "Niinhän pitää tehdä, ett'ei kalma tarttuisi."

"Niinhän sitä muuallakin tehdään", puuttuu puheeseen emäntä, "kun joku kuolee; sillä jos sairas saapi vuoteessa kuolla, niin siitähän sanotaan kalman tarttuvan."

"Ei kaikki niin sano", väittää Kaisu, "On niitä semmoisiakin, jotka eivät usko kalman tarttuvan. — Rokko kyllä saattaa tarttua vuoteesta, jossa sairas on maannut, vaikk'ei se olisikaan siinä kuollut."

Mutta sairaan, joka lattialla makaa, ei tarvitse kauan enää kurjuuttaan nähdä. Muutaman silmänräpäyksen ajan kuluttua pieni Antti ei enää hengitäkään; henki on paennut ruumiista ja vapauttanut sen kaikesta, kurjuudesta.

Antti vainajan omaiset istuvat nyt vähän aikaa äänettöminä ja sillä aikaa ei tässä hiljaisessa seurassa kuulu muuta ääntä kuin vanhan seinäkellon yksitoikkoinen naksutus. Verkalleen, aina yhtä kuuluvasti. yhtä tasaisesti naksuttaa kello, ja niin se on tehnyt jo monet vuodet lakkaamatta, eikä heitä se käyntiään.

Kaisusta tuntuu oudolta, kun hän ajattelee, että muutamia viikkoja sitten pieni Antti vielä iloisena ja terveenä leikitsi muitten lasten kanssa ja oli aika näppäränä, vaan nyt on hän poissa eläväin joukosta; ja Kaisu pyhkäisee pois kyyneleet, jotka olivat ilmauneet hänen silmiinsä. Vesissä silmin istuu Anni miettiväisenä, vaan rauhoittuu pian, vakuutettuna, ett'ei Antin kuolema ollutkaan paha asia.

"Tämä on sallittu", ottaa puheeksi isäntä hetken äänettömyyden perästä. "Antin kuolema, on sallittu. Siihen me emme voi mitään."

"Sallittuhan se on", lausuu emäntä. "Ja sehän on hyvä asia, että pikku Antti kutsuttiin pois kurjuudesta ja vaivoista."

"Niin tosiaan", sanoo Anni. "Se oli Jumalan siunaus, Jumala oli hyväksi nähnyt, että Antille oli parempi päästä pois kuin jäädä elämään."

"Hyvä on kaikki niinkuin on", arvelee Tiina. "Ei ole ollenkaan syytä murehtia Antin kuolemasta. Se oli jo ennakolta määrätty — ja onneksi se oli. — Voi! Surkean näköinen on jo Elsa. Parempi olisi hänellekin pois päästä parempaan elämään. Vaan tottapahan Jumala tietää, mitä Hän sille tekee!"

Lapset, kuollutta katsellessaan, kuuntelevat tarkkaan, mitä vanhemmat puhelevat, ja luovat heihin silloin tällöin tutkivan silmäilyn.

"Antti on kuollut", lausuu Junnu.

"Se on mennyt taivaaseen", sanoo pikku Anni.

"Sinne minäkin pääsen, kun kuolen", arvelee Heikki.

Mutta ruumis viedään pois pirtistä. Puut takassa ovat jo hiilokselle palaneet ja pata on nostettu tulelta ja pöydälle on jo iltanen pantu. Mäntyvaaralaiset rupevat ruu'alle ja syövät, mitä on tarjona, kalavelliä ja muikkuja — leipäähän ei saada ennenkuin Oulumiehet palaavat —.

Iltanen kun on syöty ja ruu'an jäännökset pöydältä korjatut, istahtaa taas Mäntyvaaran väki lavitsoilleen ja isäntä vetelee savuja lyhytvartisesta piipustaan. Niin syntyy hetkisen sanan vaihtelu, puhellaan liikkeessä olevan rokkotaudin johdosta, muistellaan entisiä aikoja ja elämän vaiheita, muistellaan kuinka ennenkin rutto on ollut liikkeessä ja kuinka paljon ihmisiä se on manalle vienyt, ja johtuvat sitten kukin ajattelemaan, että milloinkahan se heilläkin vuoro elämästä eritä.

Ilta kuluu lopulleen ja Mäntyvaaran asukkaat hankkiutuvat levolle mennäkseen. Mutta isäntä silmäelee vielä ulos, katsoakseen ilmaa.

"Vielä on tuuli samalla sijalla", sanoo hän. "Se ei ole kääntynyt siitä asti kuin Oulumiehet menivät. Kyllä niillä nyt on, meidän miehillämme, hidas paluumatka, kun vastatuulta saavat kiskoa, eivätkä ole saaneet edes tyyneessä soutaa. Kyllä he Oulujärvellä ovat saaneet säätä pitää."

"No, on kai ne säätä pitäneet", arvelee emäntä. "Muuten ne jo alkasivatkin täällä olla."

"Missähän nuo nyt mahtanee olla!" huo'ahtaa Anni. "Eivät tiedä he, että täällä on kuolema käynyt."

"Tuopikohan se isä minulle lakin?" kyselee Junnu.

"Tuopihan se", vakuuttaa äiti. "Mutta menehän lapsi jo nukkumaan!"

Levolle lähtevät nyt kaikki ja nukahtavat pian sikeään uneen.

V.

Muutamana lämpöisenä, tyyneenä kesäpäivänä, kun Muikkujärvi ylt'yleensä rasvatyyneenä välkkyilee, kun auringon kirkas paiste on tuulen voiman ja aaltojen läikynnän raukaissut, työnnetään vene vesille muutamalla saarelta, jonka korkeoilla törmillä suuret petäjät ja koivut sekä alemmilla paikoilla tiheäoksaiset kuuset ylenevät ja näiden välissä monet puuristit näyttäytyvät. Veneessä, joka saarelta etenee, on kolme henkeä, joista kaksi soutaa, yksi huopailee. Nämä veneessä istujat ovat Mäntyvaaran isäntä, Tiina ja Anni. He palaavat saarelta — kylän hautausmaalta, — jonne ovat vieneet kaksi pientä ruumisarkkua. Verkalleen he lähtevät kotiapäin soutelemaan ja Anni ja Tiina, jotka soutoteljoilla istuvat, katsovat kaipaavin silmin jälkeensä saarelle. Heiltähän on kummaltakin lapsi vastikään maan poveen kätketty. Sinne on maan mullaksi muuttumaan jätetty sekä pienen Antin että Elsan ruumis, joka sekin jo oli kurjuudestaan päässyt. Mutta rauhaan ovat nämä pienokaiset päässeet, iäiseen rauhaan, ja rauhalliselta näyttää nyt koko hautaussaari kaikkine kasvineen, ristineen, monine puineen ja vihannoivine rantoineen, jotka ikäänkuin hymyilevät rauhallisesti kimaltelevalle järvelle.

Tiina, joka istuu etu-, ja Anni, takateljolla, eivät ole kau'an aikaa soutaneet, kun Tiina äkkiä on huomaavinaan jonkun valkoisen esineen vilahtavan saarella puitten välissä ja huudahtaa: "Voi hyvä ihme! Mikä kummitus tuolla saarella näkyy! Tuolla noitten kahden ison petäjän välissä! Tuossa se nyt siirtyy tuonne syrjälle rantaan päin. Voi, ettekö näe?"

"Voi ihmettä!" sanoo Anni — ja kaikki ovat soutonsa heittäneet — "Tosiaan siellä on jotain. Niin kummallisesti vasta silmissäni vilahti; ihan lumivalkea se oli!"

"Voi kamalaa!" päivittelee Tiina. "Se oli aave."

"Mitä te nyt siellä näette!" kummailee isäntä ja katselee saarelle. "En minä näe mitään kummaa."

"Ei sitä enää näykään", sanoo Tiina. "Vaan vastikään se näkyi ja se näytti niin kamalalle. Voi! Oikein minä säpsähdin."

"No, jo se minusta näytti kummalliselta", ilmoittaa Anni. "Ja oikein pahalta tuntui sitä nähdä. Ja se oli se näkyjä ihan lumivalkea, se oli niinkuin kuolleesta noussut. Voi hirveätä, kyllä se oli aave!"

"No, mikähän siellä nyt kummitteli!" ihmettelee isäntä. "Mutta näitteköhän te tarkkaan?"

"Näin minä", vakuuttaa Tiina. "Siellä kummitteli ja se kummitus siirtyi tuonne rantaan päin ja viittoi niin kummallisesti."

"Niin teki", myöntää Anni. "Se viittoi, se tahtoi näyttää, että siellä veden alla oli jotakin."

"Ihan oli", sanoo Tiina, "niinkuin se olisi tahtonut käskeä järven pohjaan katsomaan, niinkuin se olisi tahtonut mukaansa kutsua ja houkutella syvyyteen. Voi ihmettä! Se oli aave ja se merkitsi jotain."

"Sepä kummaa", sanoo isäntä. "Meidän pitää palata saareen katsomaan, jotta mikä siellä kummittelee!"

"Ei, ei!" huudahtaa Tiina. "En minä uskalla."

"No, eihän siellä mitään hätää ole", sanoo isäntä. "Koetetaan, jotta eikö sitä kummitusta likeltä nähtäisi!"

"Kyllä se ei siellä näytä itseään", arvelee Anni.

"Mennäänhän katsomaan kuitenkin!" sanoo isäntä.

Ja niin palaavat he saareen ja isäntä nousee tutkimaan sitä seutua, jossa kummitus muka oli näyttäytynyt. Hän katselee ja kuuntelee, vaan saaressa ei näy, ei kuulu mitään outoa. Lintuset siellä vaan visertelevät puitten oksilla ja sääsket kokoontuvat heti tiheissä parvissa saareen tuliain ympärille, ahneina ihmisverta imemään. Isäntä palaa kohta veneelle, jossa naiset häntä odottavat ja niin työnnetään vene taas vesille ja lähdetään Mäntyvaaraa kohti soutelemaan, kaikilla, erittäinkin Annilla ja Tiinalla, mielet hyvin jännityksissä sen pian kadonneen aaveen johdosta.

"Minä kun ajattelen sitä aaveen kohtaa", saapi Tiina sanoakseen, ja heittää soutonsa. — Anni kuuntelemaan ruveten pitää myöskin airot koholla ja isäntä rupeaa hiljemmin huopaamaan, — "niin en voi muuta, ymmärtää kuin että se merkitsee jotain onnettomuutta."

"No, jotain kai se merkitsee", arvelee Annikin. "Vielä saattaa rutto paljon pahempaa tehdä kuin mitä se tähän asti on tehnyt."

"Voi, kyllä minä alan aavistaa", päivittelee Tiina, "että kuolema käypi uudestaan meidän talossamme. Se viittoi se kummitus niin kummallisesti veden syvyyttä kohti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, jotta katso tuonne! Siellä on hauta. Voi, kenenkähän vuoro se nyt tulee!"

"Kyllä on joku onnettomuus tulossa", huokaa Anni. "Emme tiedä täällä, mitä Oulumiehille on saattanut tapahtua."

"No, älkäähän toki liian aikaisin ruvetko murehtimaan!" lohduttaa isäntä. "Emmehän me voi tarkkaan arvata mitä se aave merkitsee — jos se aave olikaan. — Ja vaikkapa se olisikin joku ihmeellinen ennustus, niin eihän meidän sen vuoksi tarvitse surra. Kaikkihan kuitenkin tapahtuu, minkä tapahtua pitää: kaikki tapaukset ovat ennakolta määrätyt. Ja vaikka näyttäisikin joku asia meistä pahalle, niin sehän kuitenkin tapahtuu sallimuksen mukaan, ja siis se on meille hyväksi."

"Niinhän se on kyllä", myöntää Anni. "Eihän ihminen voi estää tapahtumasta sitä, minkä tapahtua pitää. Hänen täytyy vaan tyytyä kaikkeen."

"Ja terveellinen on ihmisille onnettomuuskin", lisää Tiina. "Monesti me eksymme syntiä tekemään ja sen vuoksi Herra joskus tahtoo meitä kurittaa."

Taukoaa vihdoin keskustelu ja soutajat tarttuvat taas airoihin, vetävät lyhyeen vaan tiheästi, ja niin heidän soutaa liputtaessaan kiitää vene keviästi tyyntä selkää ja hautaussaari taantuu taantumistaan. Anni ja Tiina liputtavat liputtamistaan ja isäntä vakaisesti huopaelee, ja vene mennä vilistää aika sievästi, niin että vesi kohisten keulan edestä väistyy. Niin kiitää Mäntyvaaran vene sivu rannan rannan perästä, sivu niemen niemen perästä, jotka vielä kaukaa näyttävät louhikkoäyräänsä sekä milloin korkeat metsät, milloin vihannat nurmirinteet, milloin korkeat kalliotörmät. Joka suunnalla on järven pinta ihan tyyni, kirkas kuin peili, ja siihen kuvastuu kauniisti sininen taivas ja auringon loiste; vaan usein värähtää veden kalvo kalain liikkeestä. Missä lohi hypätä loiskahtaa, missä siika iloisesti telmää, missä hauki porahtaa, missä ahvenlauma tai muikkuparvi sirahtaa. Siellä täällä selällä pistäikse hottiparvi ja siinä hotit sirisevät somasti veden pinnalla, sirisevät niinkuin vesipisarat rankkasateessa.

Vene etenee etenemistään. Seudut, joitten sivu soudetaan, jäävät yhä jälillepäin, ja niitä Anni ja Tiina katselevat niin kauan kuin ne näkyvissä ovat, vaan isäntä, joka toissapäin istuu, saapi nähdä edessäpäin olevat seudut aina vaan lähenevän. Vihdoin tulevat näkyviin kotipuolen seudut. Kaukaa jo näyttelee itseään Mäntyvaaran nuottaranta korkeine mäntyineen; ja sitä vastapäätä kohoaa uljaana Peltola vihannalla niittyrinteellä ja näyttelee jo kauas viljelyksensä. "Kyllä se on eteenpäin menevä talo tuo Peltola", ajattelee isäntä. "Muistanpa ajan, kun tuossa törmällä noitten isojen huoneuksien sijalla olivat vaan pienet pahanpäiväiset rakennukset ja niitten ympärillä pieni palanen niittyä ja peltoa. Ja siitä asti on Peltola muuttunut tuommoiseksi vankaksi taloksi kuin se nyt on. Kyllähän siinä nyt on hyvä asua; vaan parempi mahtanee siellä ilmanlaatu olla kuin Mäntyvaarassa; muuten eivät suinkaan Peltolaiset olisi panneet niin paljon työtä maan hyväksi. No, sen vuoksi he ovat ennättäneet maataan parantaa, kun ei tervaruuki ole heiltä aikaa vienyt niinkuin meiltä."

Isäntä, katsellessaan Peltolaa ja ajatellessaan sen edistymistä, huomaa nuottamiehiä sen niemen kohdalla, missä sekä Mäntyvaaralaiset että Peltolaiset usein nuottaa vetävät.

"Peltolaiset ovat nuotalla", sanoo hän. "koskapahan näkyy nuottamiehiä niemen kohdulla."

"Sielläpähän ovat", huomaa Annikin, kääntyessään sinnepäin katsomaan.

"Parast'aikaahan nuo vetävät nuottaa", näkee Tiina.

Soutaa liputtavat Anni ja Tiina, ja niin vene likenee likenemistään nientä ja nuottamiehiä. Se ei ole enää hyvin kaukana, kun Peltolan Elsa ja Jaakko rupeavat tarpomaan ja tarpovat niin jotta kuohu ja kohina käypi ja vesi räiskyy vasten tarpojain silmiä. Sitten nostetaan perää veneisiin ja viimein Peltolan isäntä perän päästä varistaa vasuun kiiltäviä, lihavia emämuikkuja niin paljon, että ne täyttävät koko vasun, vieläpä varisevat siitä yli ja suomuttavat veneen pohjan. Samassa on Mäntyvaaran vene ehtinyt aivan nuottamiesten veneitten viereen.

"Voi hyvä ihme, kuinka paljon muikkuja!" huudahtaa Tiina muikkupaljoutta ihmetellen.

"Hyvää iltaa!" tervehtii Mäntyvaaran isäntä Peltolaisia ja tervehdyksensä sanovat myös Anni ja Tiina.

"Iltaa, iltaa!" vastaa Peltolan isäntä — ja tervehtii Kallekin, ja hiljaa vastaavat tervehdyksiin myös Elsa ja Jaakko. — "Mitä on kuulunut."

"Eipä sanottavaa muuta kuin että kuolemahan se meidän talossamme on käynyt. — Mitä teille kuuluu?"

"Eipä erityistä. — Niinhän kuuluu tapahtuneen, että teiltä rokko on kaksi lasta hävittänyt."

"Niinhän se on tehnyt. Vasta veimme hautausmaalle pienen Antin ja Elsan ruumiit."

"No, johan minä arvasin, ett'ei se rokko jätä Mäntyvaarassa käymättä."

"Ka, sanoithan sinä sen. Vaan minkäpä sille teki! Se oli niin sallittu."

"Kylläpä lähti paljon muikkuja", puuttuu puheeseen Tiina.

"No, onhan niitä siinä", vastaa Kalle.

"Montako apajaa olette vetäneet?"

"Yhden vasta."

"Voi hyvä ihme! Ja tuo joukko siis oli yhdessä ainoassa apajassa."

"Ka, niin."

"No, kuinka on teillä onnistunut kalan pyynti?" kysyy Peltolan isäntä.

"Eipä ole kovin runsaasti saatu", vastaa naapuri-isäntä. "Sen verran niitä kuitenkin on saatu, että on piisannut keittää monioiksi. Mutta eihän tuota ole joka ilta kyettykään nuotalle."

"Ka, onhan niitä ollut tuulisiakin aikoja, jott'ei yöksikään tyyntynyt. Nythän tuo taas on hyvä ilma. Taitaa tullakin tyynen vuoro."

"Nythän kyllä olisi hyvä nuottailma, vaan meillä kun oli hautaussaarella käynti, ei päästy nuotalle lähtemään, ja ruumiit ne piti pian hautaan saada. Näin kesäkuumalla ne pian rupeavat mätänemään."

"Hyvä on, että kuolleet pannaan maahan niin pian kuin mahdollista. Muuten niistä pian tauti tarttuu, varsinkin kun ovat rokkoon kuolleet. — No, tervennä teillä kotona ollaan?"

"Ovathan ne kyllä kaikki terveitä."

"Sepä on hyvä. Minä jo ajattelin, että niistä rokkotautisista olisi ennättänyt tauti muihinkin tarttua."

"Pian kuitenkin saattaa joku meillä manalle joutua", sanoo Tiina. "Siellä näkyi aave hautaussaarella ja se merkitsi jotain onnettomuutta."

"Aaveko!" kummailee Peltolan isäntä.

"No, eipähän siellä ennen ole aaveita näkynyt", sanoo Kalle.

"No, aave se oli", puuttuu puheeseen Anni. "Näinhän minäkin. Siellä oli kummitus ja se oli puettu ihan valkoisiin vaatteisiin."

"Ja se siellä puitten välistä kummallisesti vilahti", lisää Tiina, "ja siirtyi rantaan päin ja viittoi vettä kohti."

"Sepä kummallista!" sanoo Peltolan isäntä. "Vaan ei suinkaan siellä aave ollut. Mikä lie muu ollut! Kyllä teillä on silmät valehdelleet."

"Eivät ole valehdelleet", vakuuttaa Tiina. "Ihan selvään minä näin, että se kummitus ensin katsoi meitä kohti, vaan sitten kääntyi poispäin ja siirtyi saaren laidalle ja siellä viittoi alaspäin."

"Niinhän nämä vakuuttavat", sanoo Mäntyvaaran isäntä, "että ovat nähneet kummituksen siellä saarella. Minä kun oli selin saarta kohti, en tullut sitä huomaamaan, ja kun sitten rupesin katsomaan, ei näkynyt enää koko kummitusta."

"Se ei näkynytkään kun hyvin vähän aikaa", selittää Anni. "Se katosi pian: minne lieneekin sitten kadonnut!"

"Olisitte käyneet katsomassa, jotta mikä siellä kummitteli", sanoo Peltolan isäntä.

"Käytiinhän siellä", vastaa Iikka isäntä. "Vaan ei siellä näkynyt mitään."

"No, ei sitä sitten ole ollutkaan koko kummitusta. Tyhjän tähden ovat säikähtyneet nämä vaimoset."

"En tiedä, miten lienee sen kummituksen kohta; vaan sen olen jo sanonut näille vaimosille, ett'ei heidän pidä peljästyä, sillä, vaikka olisikin joku onnettomuus tulossa, kaikki tapauksethan ovat ennakolta määrätyt, eikähän kukaan meistä voi niille rajaa panna."

"No, milloinka te vuotatte Oulumiehiämne tuleviksi?" kysyy Peltolan isäntä, toisen puheaineen ottaen.

"Ka kyllähän niitä tästä lähin vuotetaan joka päivä. Kauan ne jo ovat olleetkin poissa. Oulujärvellä ovat vissiinkin saaneet säätä pitää monta päivää."

"Niin ovat mahtaneet tehdä. Kyllä tässä puhaltelikin viime aikoina kovasti. Mutta kyllä nyt tulee ilman muutos kohta."

"Kyllähän mahtaa tuuli pian toiselle sijalle pyörähtää", sanoo Mäntyvaaran isäntä silmäellessään taivasta. "Ja hyvä olisikin, että se kääntyisi, jotta Oulumiehemme saisivat myötätuulen edes viimeiselle osalle matkaansa."

"Tuota, ollaanko teiltä vielä niityllä?"

"Eipä ole alettu vielä heinäntekoa. Sitten vasta kun Oulumiehet tulevat, kyhäymme alottamaan. Entäs teillä — —?"

"Ei vielä, vaan kyllä me aivan heti alotamme, kun alkaisi vaan hyviä ilmoja olla."

"No, lähdetäänkö teiltä kirkolle kirkastukseksi?" kysyy Kalle.

"Lähtee kai meistä joku ainakin", vastaa Iikka.

"Silloin kyllä on kiire aika", sanoo Peltolainen. "Mutta kirkonkokouksen vuoksi, joka kuulutaan silloin pidettävän, lähden sinne ainakin minä, koska silloin on kysymys kirkon palovakuuttamisesta."

"Voi, katsokaa isä!" huudahtaa Peltolan Jaakko äkkiä. "Tuolla on iso muikkuparvi ihan naatikkaalla."

"Niinpähän näkyy olevan", sanoo Peltolainen ja pyöräyttää nuottaveneet äkkiä parvea kohti. "Hyvästi! Käykää talossa."

"Jääkää terveeksi! Käykäähän meillä kun Oulumiehet tulevat!" huutaa jälkeen Iikka isäntä, kun Peltolaiset kiidättävät veneensä naatikkaalla näkyvää muikkuparvea kohti. Kiirettä he pitävät Peltolaiset. Isäntä ja Kalle työntävät huoparimillaan, jotka jättävät jälkeensä vaahtoiset pyörteet ja Elsa ja Jaakko soutavat niin, jotta sujahtavat airojen terät ja pyörteet kuohuvat airojen jäljissä ja vesi vaahtona keulain edessä kohisee. Pian tavottavat he muikkuparven ja saavat sen kierrokseen.

Mutta Mäntyvaaralaiset lähtevät niemen sivu soutamaan, ja Anni ja Tiina taas soutaa liputtavat, vetävät lyhyeen vaan tiheästi, ja niin lähenee lähenemistään vene kotirantaa, kiitää tasaista vauhtia eteenpäin ja ehtii viimein määräpaikkaansa. Hypähtää silloin maalle ensin Tiina, sitten Anni ja viimeiseksi isäntä. Kun he sitten, veneen maalle vedettyään, lähtevät astumaan Mäntyvaaraan menevää tietä myöten, niin alkaa järvellä hieno tuulen väri näkyä ja äsken vielä rasvatyyneellä pinnalla rupeavat nyt aallot hiljaisesti vierimään Mäntyvaaran rantaa kohti.

VI.

Eräänä lämpöisenä päivänä heinäkuussa, kun tuuli lämpimästi puhaltaa länsietelästä ja muutamia pilviä kiireesti kiitää avaruudessa, näkyy Peltolan rantaniityllä liikettä enemmän kuin tavallisesti. Siellä Peltolaiset heinää tekevät. Koko talon väki on työssä. Isäntä, Kalle ja talon renki Vilppo lyövät voimakkaasti viikatteillaan heinää ja joka lyönnillä kaatuu tukuttain hyvälle lemuavaa nurmea. Haravamiehinä levittelevät ja kääntelevät luokoja emäntä, Elsa, Jaakko ja talon piika Eeva. Ahkerasti tekevät kaikki työtään ja oikein iloisella mielellä haravoivat Elsa ja Jaakko, pitävät työtään paremmin leikin tekona kuin pakkona ja silloin tällöin syytävät heinätukkuja toistensa päälle.

Lämmin tulee niittymiehille heidän työssään ja hiestyvät usein kasvot. Sen vuoksi he silloin tällöin kääntyvät tuulta vasten, mikä viikatetta hiomaan, mikä muuten raitistuttamaan itseään, ja virkistyttävältä tuntuu silloin tuulen puuska. Ja hyvä asia, on tuulesta sekin, että se karkoittaa syöpäläiset, joista tyynemmällä ilmalla olisi iso risti.

Ilma ei ole oikein vakainen; välistä se näyttää selvenevän, välistä taas keräytyy pilviä taivaalle kosolta niinkuin sade olisi tulossa. Kyllähän se saattaa ilma pian sateeksi muuttua, pian saattaa kuuro kohota, koska pilvet noin kiireesti kulkevat. Isäntä katsellessaan taivaalle miettii, että mahtaneekohan vielä sade tulla tänäpäivänä; vaan kun ei kuitenkaan vielä mitään pahempaa näytä olevan tulossa, niin ei niittämistä kuitenkaan heitetä.

Tuuli puhaltaa aika lailla ja järvi lainehtii kovasti ja vaahtopäisinä vierivät aallot koillista kohti. Tuolla selällä näkyy jo kaukaa, kun vihuri tulee, kiitää mustana pitkin laineita, puhaltaa rajusti ja kiihtyy kiihtymistään, vaan pian laimenee taas ja viimein häviää, vaan kun se on ohi mennyt, tulee taas toinen vihuri, puhaltaa aikansa ja lauhtuu. Niin kiitää eteenpäin vihuri vihurin perästä, mustuttaen laineita, jotka pauhinalla syöksyvät pitkin selkää. Ja siellä selällä näkyy missä vene, joka vastatuulta kiskoo, etenee vaikeasti halki aaltojen ja saapi vettä keulan puolelta, missä toinen, joka myötätuulta keveästi mennä kelluilee, missä taas purje, joka vihasesti kiitää pitkin kuohuvia laineita. Nyt ilmaantuu sinne joukko Oulusta palaavia tervaveneitä, jotka mennä vilistävät aika vinhasti, kun tuuli kovasti vastaa isoihin nelisnurkkaisiin purjeisiin.

"Ka, nytpä niitä lähti Oulumiehiä tulemaan", huomaa Kalle, viikatetta hio'essaan.

"Niinpä näkyy. Koko joukkohan niitä siellä laskettelee", näkee isäntäkin.

"Mennä vilistävät aika kiivaasti", sanoo Vilppo.

"Näkyy niitä tuuli kiidättävän", lausuu isäntä. "Mutta katsokaahan tuonne! Sieltä vissiinkin kuuro kohoa."

"Tosiaankin", sanoo Kalle. "Kyllä sieltä kuuro nousee ja kiireesti nouseekin. Ei kauan viivy ennenkuin se on täällä."

"Nyt luokoja kokoamaan!" komentaa isäntä.

"Tuolta näkyy taas vene", huomaa Vilppo, "ja se laskee tännepäin."

"Tännepäin näkyy laskevan", huomaa Kallekin. "Joku Oulusta palaaja siellä tulee."

"No, ei nyt joudeta veneitä katsoa", sanoo isäntä. "Kootaanhan kiireesti luovot, ennenkuin sade tavottaa!"

Kaikki niittymiehet, nuoret ja vanhat, rupeavat nyt kiireesti haravoimaan kokoon luokoja ruvoiksi. Vaan sillä välin lähenee kuuro lähenemistään ja pilvet kiitävät kiitämistään ylemmäs taivaalla. Viimein kuuluu jo kaukaa kova pauhu metsästä ja järveltä. Järvellä näkyy selvään, kuinka kuuro lähenee. Se tulee kiireesti kovan sateen ja suuren pauhinan kanssa; ja sen edellä tuuli raivoisasti myrskyilee ja aallot ärjyten, pauhaten, valkeassa vaahdossa kuohuen, vimmatusti eteenpäin syöksyvät. Myrskyn edellä tervavene vihasesti kiitää, paeten kuuroa, joka kuitenkin joka silmänräpäys lähenee. Kun vene ehtii Peltolan rantaan, silloin sen myrsky jo tavottaa. Mutta rajusti kiitää myrsky edelleen ja kuurosta sataa nyt niin ankarasti, että järvi paikalla tyyntyy, ja raskaasti, kovalla pauhinalla, siihen vesipisarat putoavat. Kiireesti hypähtää veneestä maalle kaksi miestä, ja saatuaan veneensä sen verran kiinni, että se juuri pysyy, rientävät he heti taloon. Sinne olivat jo heinämiehetkin juosseet sadetta pakoon.

Venemiehet Peltolan pirttiin tultuaan tekevät hyvän päivän, johon talon väki ystävällisesti vastaa, hämmästyksissä siitä, että tulioista toinen oli Mäntyvaaran Lauri; toista he eivät tunteneet.

"Terveisiä Oulusta", sanoo Lauri käteltyään.

"Kiitoksia", vastaa Peltolan isäntä. "Mitä sinne kuuluu?"

"Pahoja uutisia. — Ka, kerkesinpä kastua. Siellä tuli semmoinen kuuro, jotta se vasta oli."

"Pahoja uutisia? No, mitä on tapahtunut?"

"Missä se on Antti?" kysyy Kalle.

"Mitä on Antille tapahtunut?" tiedustele emäntä.

"No, sattui semmoinen paha onni", sanoo Lauri.

"Mitä maailmassa on tapahtunut?" kysyy isäntä.

"Onko sille Antille pahaa tapahtunut?" tiedustelee Kalle.

"No, se on viimeisen Oulumatkansa tehnyt, Antti", selittää Lauri.

"Viimeisen!" kummastuu isäntä.

"Niin. — Se hukkui."

"Hukkui! No nyt vältti!"

"No, jopa se oli!" pahoo emäntä.

"Kylläpä oli ikävä asia", sanoo Kalle.

"No, mitenkä se hukkui?" kysyy isäntä.

"No, tuolla virroilla kun kuljimme", rupeaa Lauri selittämään. "Emme ruvenneet purjetta laskemaan, kun se kerta oli yläällä, ja haluttipa sitä purjeessa laskeakin, vasta myötätuulen saatuamme, kun sitä ennen olimme kovaa vastaista saaneet kiskoa. — Ja näkyipä tuo vene kohoavankin, vaikka virta vastusteli… Mutta" — lisää hän sitten ja ottaa esille pullon.

"Saanhan tarjota… Tässä… pitäähän sitä Oulun viinaa vähän maistella!"

"Kiitoksia!" vastaa isäntä. "Mutta mennäänpä tupaan! Siellä olisi pikareita."

"Kiitoksia käskemästä, vaan keretäänhän sinne vielä. Otahan tästä kuitenkin ensin!"

Isäntä ottaa ryypyn puteliin suusta ja kiittelee ja sanoo samassa emännälle: "Menehän eukko, keitä kahvea vieraille! Vieläpä tuota näkyy satavan, jottei ole kiirettä heinälle."

Emäntä lähtee tulta virittämään ja Elsa hänen muassaan.

"Vähänpä taisit saada", sanoo Lauri isännälle. "Otahan paremmasti!"

"Kiitoksia! Jo minä sain tarpeeksi", vastaa isäntä.

"No, maistahan vielä, Oulun viinaa!"

Isännän ryypättyä kiertää pullo vielä Kallen kädessä ja viimein ojentaa Lauri sen Vilpolle.

"Otahan tästä!"

"Kiitoksia! No, kaikillekoo siitä piisaa!"

"Otahan pois! Kyllä sitä piisaa. Ja jos tästä loppuukin, niin onhan nassakassa lisää. Pitäähän sitä Oulun viinaa! — Ei sitä meille tuodakaan kuin kerran vuodessa."

Vilppo kun on saanut maistaa, ottaa Lauri taas pullon ja tarjoaa kumppanillensa. Sitten hän lopuksi ottaa kulauksen itsekin.

"Niin, purjeessa me laskimme", jatkaa Lauri alottamaansa kertomusta, "annoimme mennä vaan virtaa ylös. Antti viiletti ja minä istua kekotin keulan puolella. Kyllähän tuuli ja virta monesti yritti venettä heilauttamaan, vaan me kuitenkin ajattelimme että päästään sitä. Mutta eipä päästykään. Miten lie ollutkaan, niin aivan äkkiarvaamatta tuli kova vihuri ja kallisti veneen, jotta purjeen laita hipaisi veteen, ja silloin virta painoi purjetta, niin että samassa kellistyi kumoon vene ja me molemmat tipahdimme veteen. Minä satuin pääsemään veneen pohjalle, vaan Antti se painui virran mukaan."

"Ja sinne se hukkui?" kysyy Kalle.

"Niin teki", vastaa Lauri. "Ei noussut se sieltä elävänä enää."

"Kylläpä sattui onnettomasti", säälittelee isäntä. "Vaan ei olisi pitänyt purjeessa virtaa ylös laskea."

"Ka, eihän sitä olisi pitänyt; vaan eihän tuota osattu arvata, että tuommoinen onnettomuus tapahtuisi. Mutta tottapa se oli sallittu."

"No, lähtekäähän nyt huoneeseen, Lauri ja tämä vieras!" käskee isäntä. "Siellä saadaan kahvea."

"Kiitoksia! Vaan olisihan sitä pitänyt jo kotiakin joutua. Siellä vuottavat kuitenkin."

"No, vielähän sinne kerkiää. Antaahan sateen ohi mennä, niin sitten pääset kuivana kotia."

Niin lähtevät isäntä ja Kalle vieraineen tupaan ja siellä jatketaan tuumaamista.

"No, eikö ollut ihmisiä saapuvilla veneen kaatuessa?" kysyy isäntä.

"Ka, eihän niitä ollut", vastaa Lauri. "Ei kuulunut, ei näkynyt ketään, vaikka minä kyllä koetin kovasti huutaa, jotta tulisi joku apuun; vaan ei kukaan tullut."

"Mitä sinä silloin teit?" tiedustelee Kalle.

"Enhän niinä saattanut mitään tehdä. Minä vaan olla kellotin veneen pohjalla, vaikka paha siinä oli pysyä, ja tulin lopulla veneen muassa virran alle. No, siellä minä rupesin katsomaan jotta mikä nyt neuvoksi tulee. Ei ollut kyllä hyvin pitkältä rantaan, vaan kun minä en ole mikään uimamies — samoin kuin ei Anttikaan — ja vettä oli niin paljon, etten olisi pohjannut, niin eihän minulla auttanut, muu kuin odottaa, jotta eikö sattuisi joku havaitsemaan. Tiesin, että jälilläpäin oli muita Oulumiehiä tulossa, ja niin rupesin niitä vuottelemaan."

"Saitko kauankin vuottaa?" kysyy isäntä.

"En tarvinnut hyvinkään kauan. Ne kun tulivat, niin minä pääsin pulasta."

"No, rupesitteko heti Anttia hakemaan?"

"Ka, hetihän sitä ruvettiin hakemaan."

"No, löytyikö?"

"Löytyihän se kyllä, vaan silloin oli jo henki, poissa. Ei saatu miestä enää virkoamaan."

"Sinnekö te jätitte vainajan?" tiedustelee Kalle.

"Ka, sinne", vastaa Lauri. "Mikäpä sitä rupesi tännekään kuljettamaan! Likimmäiseen taloon me kannoimme ruumiin. Ja siellä kun minä lämmitteIin itseäni ja kuivasin vaatteita ja saappaita — kyllä olivatkin kaikki paikat ihan liko märjät — niin tuumasin talon väen kanssa, että he toimittaisivat vainajan hautaan."

"No, saitteko tavarat kaikki kokoon?" tiedustelee isäntä.

"Saatiinhan ne kyllä, vaan ovat saattaneet vähäsen pilautua suolat ja eväät sekä tupakit, kun kerkisivät kostua. Mutta jauhosäkillä ja nassakoilla ei kyllä mitään hätää ollut."

Samassa tulevat sisälle emäntä sekä Elsa, joka tuopi kahvea niin vieraille kuin kotiväellekin. Ja näille selittää Lauri myöskin Antin hukuntaa, kun emäntä siitä kyseli.

"Pankaahan sekaan tästä!" tarjoaa Lauri Oulun viinaa isännälle, Kallelle ja kumppanilleen ja kaataa itsekin pullosta kuppiinsa vähäsen, sitten kun muut ovat ottaneet. Vaan kun hän on uudestaan kertonut Antin hukunnasta, niin kaikki sitä onnettomuuden tapausta säälien ajattelevat.

"Kylläpä sattui huonosti", sanoo emäntä.

"No, jopa se oli!" lausuu Elsakin.

"No, olihan se ikävä asia", sanoo Lauri, kahvekuppi toisessa, vati toisessa kädessä. "Vaan tottapa" — ryyppää tyhjäksi vadin — "tottapa se niin oli sallittu." — "Kiitoksia!" sanoo hän sitten kahvesta kiitellen.

"Nuorena meni mies manalle Antissa", saapi sanoakseen Kalle.

"Meni mies paraassa iässä", lisää isäntä.

"No, niin se saattaa kuolema äkkiarvaamatta tulla", sanoo emäntä.

"Niinhän se tekee usein", myöntää Lauri. "Ei aavistanut Anttikaan Oulumatkalle lähtiessään, että hän lähti viimeistä kertaa Oulua soutamaan."

"Nuorena jäi nyt Anni leskeksi", huokaa emäntä.

"Niinhän se teki", sanoo Lauri. "Vaan ei auta Annilla suru enää. Se on kuitenkin Antti vainajana ja leski saa tytyä siihen, että se oli sallittu se Antin kuolema."

Kun vielä toiset kupit kahvea juodaan, niin Lauri, Oulun kuulumisista ja Antin kuolemasta puhumasta lakattuaan, rupeaa tiedustelemaan kotikuulumisia, ja hyvin hän kummastuu, kun kuulee, että rokko, hänen poissa ollessaan, on kerennyt kaksi lasta Mäntyvaarasta tappaa, ja näistä toinen on ollut hänen oma lapsensa. Mutta ei hän kuitenkaan näitä kuolemantapauksia pane kovin pahakseen, sanoo vaan:

"Olipa se odottamaton asia minulle, tuo pienen Elsan ja Antin kuolema, vaan eihän se enää tapahtumattomaksi tule. Se on niin sallittu. Ja olihan se kuitenkin siunaus lapsille, että pääsivät pois. No, tervennä ne siellä muut mahtanevat olla?"

"Tervennä kai ne minun tietääkseni ovat", sanoo isäntä. "Ei ole sen ko'ommin kuulunut siellä rokkoa. Ja meidän puolessamme sitä ei ole ollutkaan."

"Minäpä muistan", puuttuu puheeseen Kalle, "että Anni ja Tiina hautaussaarelta palattuaan kertoivat nähneensä aaveen."

"Niinkö sanoivat!" kummastelee Lauri.

"Niinhän ne kyllä sanoivat", lausuu isäntä. "Mitä lienevät sitten nähneet!"

"No, jos ne aaveen näkivät", sanoo Lauri. "Niin he ovat nähneet sen Antin kuoleman edellä."

"No, nytpä tuo jo on hyvä ilma!" saapi sanoakseen Laurin kumppani, akkunasta ulos katsellen. "Kyllä minä nyt lähden kotiapäin astumaan."

"Eihän niin kiirettä!" pidättelee isäntä.

"Ka, nytpä tosiaan päivä koreasti paistaa!" huomaa Laurikin. "Kyllä minä nyt lähden kotiapäin viilettämään."

"No, tämä vierasko se täältä pois palaa?" kyselee Kalle.

"Niinhän se menee. En minä enää kumppania tarvitse. Pääsenhän tämän viimeisen matkan yksinänikin; annan vaan veneen myötätuulta juosta."

Lauri muistuttaa vielä lähtiessään Peltolaisia hyvästellessään:

"Käykäähän meillä Oulun tuliaisilla!"

"Kiitoksia käskemästä", sanoo isäntä Laurin ja vieraan poistuessa. "Kyllähän käydään, jos vaan suinkin päästään. Olisi meillä kyllä kiireenlainen aika."

"No, vaan kuitenkin, tulkaahan pois vaan!" kehoittelee yhä Lauri ja astuu rantaan sekä kohotettuaan purjeen lähtee myötätuulta viilettämään kohti kotonsa rantaa.

VII.

Kirkastussunnuntaina, kun ilma on lämmin ja taivas pilvetön, on kirkolla paljon väkeä koolla, jota on keräytynyt joka suunnalta seurakunnassa, nyt kun on merkkipyhä. Mikä on tullut maitse, mikä vesitse. Kirkkoniemen rantaan ovat monet sadat ihmiset laskeneet veneensä ja vene veneen vieressä on nyt maalle vedettynä siellä. Kirkkokentällä vilisee ihmisiä sadottain, vieläpä tuhansittainkin; ja näistä mitkä loikuvat pitkällään nurmella, mitkä istuskelevat mättäillä jonkun koivun varjon suojassa, mitkä seisovat, mitkä taas liikkuvat. Ja tässä väkijoukossa kuuluu monenlaista puhetta, vakaisempaa ja vilkkaampaa.

Yleensä on kokoontuneessa kansassa mieliala ja käytös hyvin rauhallinen. Rähinätä ei kuulu, lukuunottamatta poikasten jalkojen töminää, kun he kirkon portaita edestakaisin juoksentelevat ja monen pienokaisen itkua, jotka, pärevasuissa maaten, kirkon porstuassa parkuvat äideiltään ruokaa.

Mäntyvaarasta on kirkolle tullut isäntä tyttärensä Kaisun kanssa ja Peltolasta Janne isäntä yksinään.

Mäntyvaaran isäntä on tavannut erään tuttavansa, Koivulan isännän, ja nämä nyt vakaisesti tuumailevat toistensa kanssa.

"No, teidän puolestahan pahoja asioita kuuluu", ottaa puheeksi Koivulan isäntä.

"Pahojahan no ovat", vastaa Mäntyvaaran isäntä.

"Rokko siellä on tainnut Mäntyvaarasta kaksi lasta hävittää", jatkaa puhettaan Koivulainen.

"Niin on tehnyt. Pieni Antti ja Elsahan ne sortuivat taudin uhreiksi."

"Olipa so ikävä asia."

"No, eihän se alussa hyvältä tuntunut. Vaan hyvä oli kuitenkin, että tapahtui, mikä on tapahtunut. Onneksi oli lapsille, että nuorina kuolivat. Se oli sallittu heille heidän kuolemansa."

"No, onko sittemmin teillä rokkoa näkynyt?"

"Eipä ole näkynyt. Terveet meillä kaikki ovat; vaan kävihän se sittenkin kuolema meillä."

"Niin, Anttihan kuuluu hukkuneen. Se sanomahan mahtoi ikävä olla vastaanottaa?"

"No, se oli vasta ikävä sanoina, se Antin hukunta. Meni mieli kovin pahaksi sitä kuullessa."

"Kyllä tuli miesparalla arvaamatta lähtö manalle."

"No, se tuli arvaamatta. Ei tiennyt Antti Ouluun lähtiessään, jotta lähti viimeistä kertaa Oulua noutamaan, eikä sitä kukaan muukaan aavistanut ennenkuin Lauri yksinään kotia tuli, vaikka kyllä Anni ja Tiina sitä ennen näkivät aaveen — —"

"Aaveenko! No, missä?"

"Tuolla hautaussaarella, jonne ne rokkoon kuolleitten lasten ruumiit vietiin; siellä he näkivät, minä kyllä en sattunut näkemään, valkeisiin vaatteisiin puetun kummituksen."

"Sepä somaa oli! No, se mahtoi olla Antin kuoleman enne."

"No, enteeksihän ne Anni ja Tiina sen heti päättivät, ja enne kai se olikin, ja rupesivat pahoja pelkäämään. Minä kyllä koetin heitä rauhoittaa, ja vakuutin, ett'ei sen aaveen vuoksi mitään onnettomuutta olisi tulossa, vaan jos mitään mainittavaa tapahtuisi, niin se tapahtuisi kuitenkin sallimuksen määräyksestä."

"Niinhän se on; eihän kukaan voi estää tapahtumasta sitä, mikä kerran on määrätty tapahtuvaksi. — No, Anni mahtoi kuoleman sanan pahaksi ottaa?"

"No, se otti sen hyvin pahaksi ensi alussa, murehti katkerasti. Ei olisi hän sitä mielellään todeksi tahtonut. Vaan eihän se tapahtunut enää tapahtumattomaksi tullut. Annin täytyi tyytyä kohtaloonsa ja rauhoittaa itseänsä sillä tiedolla, että Antin kuolema oli Jumalan sallima."

"Kyllä ei ollut pitkä ikä Antille suotu."

"Eipä ollut. Meni mies manalle paraassa iässä."

"Niin se saattaa kuolema äkisti tulla. Ei tiedä ihminen ennakolta, missä ja milloinka hän hautansa löytää."

"Eihän sitä kukaan vuoroaan tiedä. — Tuota, kirkonmenoin jälkeenhän kuulutaan kirkonkokous pidettävän."

"Niin kuulutaan. Kirkon palovakuuttamista siellä esitetään. Aiotko käydä, kokouksessa?"

"Ka, saisihan tuolla käydä katsomassa, jotta mitä siellä päätetään. Vaan eipä mahda esitys tulla hyväksytyksi."

"Eipä mahda. Siitähän tulisivat suuret maksot."

Sill'aikaa kun Mäntyvaaran ja Koivulan isännät keskenänsä tuumailevat, Peltolan Elsa ja Mäntyvaaran Kaisu, väen tungoksesta erillään, käyskentelevät käsitysten kirkkokentällä vilkkaasti puhellen.

"Kuuleppa Kaisu!" sanoo Elsa. "Mitä se Kalliovaaran Heikki sinulle sanoi silloin kun teillä olivat Oulun tuliaiset?"

"No, sehän sanoi", naurahtaa Kaisu. "Se tuota tuli minua halailemaan ja sanoi, jotta rupea minulle vaimoksi, niin pääset hyvään taloon."

"No, mitä sinä vastasit?"

"Mitäkö! Minä tietysti sanoin, jotta vähänpä rupean."

"Entäs sitten?"

"No, Heikki ei huolinut siitä mitä sanoin, tuli vielä halailemaan ja sanoi: lähde pois tyttö minulle, niin pääset semmoiseen taloon, jossa et tarvitse koskaan petäjää syödä!"

"No, mitä sinä siihen?"

"Minä kiskausin heti hänestä irti ja sanoin: 'kyll'en rupea; eikä ole se sinun talosi niin taattu, ett'ei sinnekin joskus saattaisi puute tulla.' Mutta hän sanoa tokaisi: 'sekö ei ole semmoinen talo, jossa, elellä saattaa! Kyllä se on semmoinen talo, jost'ei leipä kesken lopu, ei loppu, vaikka halla joka vuosi viljan veisi; sillä siinä talossa on semmoinen tervametsä, jolla kyllä rahoja ja jauhokuleja lähtee.' Minä silloin vastasin: 'vähän minä sinun tervametsistäsi ja jauhokuleistasi huolin, katson minä siihenkin, minkälainen mies on'."

"No, mitä Heikki?"

"Se vaan ei hellittänyt; hoippuroi ja lasketteli koreita sanoja tulemaan, — sillä näkyi viina jo hyväsesti päähän menneen; siinä se minun edessäni pyörieli ja sanoi: 'mitä on miehessä vikaa! Tiedä sinä Kaisu, että minä olisin vaimolleni hyvin hyvä, enkä koskaan pahaa sanaa sanoisi, antaisin sinun saada kaikki mitä tahdot. Usko pois se!' Mutta minä sanoin hänelle: 'älä tyhjää polita; en rupea kuitenkaan.' Sitten minä hänestä erkausin, en perustanut miehestä sen enempää."

"Lähdetään kirkkoon! Jo soitetaan", sanoo Elsa, kun yhteen soitetaan ja väkeä alkaa kirkkoon mennä.

Niin lähtevät Kaisu ja Elsa kirkkoon ja valitsevat siellä istumapaikat itselleen. Ja väkeä tulvaa nyt ehtimiseen kirkkoon, mikä alaalle mikä yläälle lehtereille ja täyttyvät penkit toinen toisensa perästä, kunnes kaikki istumapaikat tulevat täyteen ja monet tuliat jäävät käytävillekin, missä varsinkin monet äidit lattialla istuvat pienten pärevaisuissa olevain rintalastensa kanssa. Kirkonaika vietetään niinkuin tavallisesti. Saarnan loputtua rukousten lomassa lukee pappi seurakunnallisia tiedonantoja ja silloin tehdään kiitos monesta, jotka ovat kuoleman uneen nukahtaneet, jotka Herra on poiskutsunut, ja mainitaan näitten muassa Mäntyvaaran Antti sekä lapset Antti ja Elsa. Kun kirkonmenot ovat loppuneet, ehtoollinen jaettu ja lopuksi kuulutukset luetut, poistuu taas väki kirkosta.

Sakastissa pidetään nyt kirkonkokous, jonne useita isäntämiehiä kokoontuu. Siellä kokouksen esimies, seurakunnan kirkkoherra, esittää keskusteltavaksi kysymyksen, eikö kirkko pitäisi palovakuuttaa.

"Ei se kannata", arvelee Koivulan isäntä.

"Mitäpä hyötyä siitä olisi!" lausuu Mäntyvaaran isäntä.

"Olisihan siitä se hyöty", selittää esimies, "että kun sattuisi kirkko palamaan, niin saataisiin varoja, millä uutta kirkkoa rakentaa."

"Kuka se ne varat antaisi?" kysyy muuan.

"Palovakuutusyhtiö tietysti. Jos kerta kirkko vakuutetaan tietystä rahasummasta, niin yhtiö sitoutuu maksamaan sen summan siinä tapauksessa että kirkko sattuisi palamaan."

"Mutta kukapa sen saattaisi panna palamaan kirkon?" kysyy Koivulainen. "Ei suinkaan sitä mikä mene polttamaan."

"No, eihän sitä mikä kirkkoa polta", arvelee Mäntyvaaralainenkin.

"Ei se mikään mahdoton asia ole", sanoo esimies, "että kirkko syttyisi palamaan. Saattaisi esimerkiksi salama sen sytyttää."

"Salamako! Harvoinpa se kuitenkin kirkkoja polttaa."

"Sattuipahan tuonnottain", puuttuu keskusteluun Peltolan isäntä, "että paloi poroksi kaksi kirkkoa, jotka salama sytytti."

"Vaan eihän ole sanottu, että tämä kirkko kuitenkaan palaa", sanoo Koivulainen, "jos kohta ne kaksi kirkkoa lienevät palaneet."

"Eihän se sanottu ole", väittää Peltolainen, "vaan se voisi kuitenkin tapahtua."

"Ei pala kirkko, jos ei ole sallittu", arvelee Mäntyvaaran isäntä.

"Vaan entä jos olisi sallittu kirkon palaa?"

"No, silloin ei siihen voisi mitään. Mutta mikäpä sen tietää, onko kirkko palava vai ei!"

"Senpä vuoksi juuri olisi hyvä palovakuuttaa kirkko."

"Mutta jospa ei sattuisikaan kirkko palamaan", sanoo muuan, "ja se kuitenkin vakuutettaisiin, niin silloinhan menisivät vakuutusrahat tyhjään."

"Sitäpä ei tiedä ennakolta, mitä vielä tapahtuu", puolustaa mielipidettään Peltolainen. "Mutta jos nyt ei vakuuteta kirkkoa, ja se sitten sattuisi palamaan, mitä silloin sanottaisiin."

"Mitäpä siihen olisi sanomista!" lausuu Mäntyvaaran isäntä. "Kun lie palaakseen, niin palakoon!"

"Mutta miltä tuntuisi uusi kirkko rakentaa? Eikö se tuntuisi rasittavalta?"

"No niin — vaan ei se kuitenkaan kirkko pala, kun ei lie sallittu."

"Eikö hyväksytä esitystä? Eikö vakuuteta kirkkoa?" kysyy esimies.

"Eipä", kuuluu muminaa väkijoukossa.

"Kyllä minä hyväksyn esityksen", sanoo Peltolan isäntä.

"Paljonkohan se mahtaisi vakuutus tulla maksamaan?" kysyy muuan.

"Ei se paljon maksaisi", vastaa ensimies. "Lähes sata markkaa siihen tulisi vuodessa menemään."

"Onpa sitä siinäkin", sanoo Koivulainen. "On se rahaa sekin."

"Olisipa sitä rasitusta jo siinäkin", sanoo Mäntyvaaralainen. "Jo se sekin kunnan menoja lisäisi."

"Eipä kannata köyhän kunnan semmoisiin maksoihin ruveta", sanoo muuan.

"Eihän tuo nyt niin iso asia olisi", sanoo esimies.

"Onpa niitä maksoja muutenkin", sanoo muuan isäntä.

"Kyllähän niitä maksoja aina syytetään", lausuu Peltolainen. "Vaan eikö sitten tulisi maksoja, kun sattuisi kirkko palamaan."

"Antaa tulla!"

"Niin, hyvähän sitä nyt on sanoa: antaa tulla! Vaan kyllä sitten erilailla sanoisitte, kun pitäisi uusi kirkko rakentaa."

"No, vielähän tämä vanha kirkko pystyssä seisoo", sanoo Mäntyvaaran isäntä. "Se on seisonut jo minun muistini ajan, eikä ole tuli sitä vielä kertaakaan polttanut. Ja saattaa se eteenkinkäsin seisoa."

"Sitä me emme tiedä", väittää Peltolainen.

"Paloivatpahan ne kaksi kirkkoa, joista äsken oli puhe, vaikka siihen asti olivat pystyssä pysyneet, kun tuli ne hävitti. Se ei ole ollenkaan totta, että mitä tähän asti on säilynyt, se on vastakin säilyvä. Minä puolustan sitä esitystä, että kirkko palovakuutetaan."

"Sitä ei vakuuteta", karjasee muuan isäntä vihoissaan, "Sinä sen Peltolainen! Etkö usko, että jos tällä lailla ruvetaan aina uusia maksoja kunnalta vaatimaan, niin verot kyllä enenevät? Kyllähän ei veron ylennys varakasta rasita, vaan köyhä kyllä tietää, miltä se veronmaksu tuntuu. Kun halunnee Peltolainen vakuuttaa kirkon, niin vakuuttakoon; minä kyllä en maksa penniäkään."

Esimies muistuttaa nyt edellistä puhujaa ja kieltää sopimattomia sanoja käyttämästä.

"No, kyll'ei vakuuteta kirkkoa", vastustaa sama puhuja ja poistuu samalla ulos.

"Onko muita, jotka vastustavat?" kysyy esimies.

"On", kuuluu nyt monta ääntä yhtaikaa.

"Mutta jos kirkko sattuisi palamaan?"

"Palakoon!"

"Esitystä ei siis hyväksytä?"

"Ei, ei", vastaa taas monta ääntä, ja monet isännät lähtevät pois kokouksesta.

"Yhteydessä tämän asian kanssa on vielä toinen asia päätettävä", sanoo sitten esimies, "nimittäin, eikö kirkko ole ukonjohdolla varustettava. Se pitäisi ainakin saada, kosk'ei kirkkoa vakuuteta."

"No, se uskonjohtoko se muka estäisi kirkkoa palamasta?" kysyy muuan.

"Niin, se vaikuttaa sen, ett'ei salama saata polttaa kirkkoa", selittää esimies.

"Palaa se kirkko kuitenkin, jos niin on sallittu", väittää Mäntyvaaralainen, "vaikka siinä olisi minkälaiset varustukset tahansa."

"Eipä palakaan", inttää Peltolainen. "Ei koskaan polta salama semmoista kirkkoa, joka on ukonjohdolla varustettu."

"No, ei ole vissiin salama niihin sattunut koskaan iskemään."

"Onpahan. Se on nähty kyllä, että on niihin salama iskenyt, vaan ukonjohto on niin varjellut niitä, etteivät ne ole syttyneet."

"Miten lienee! Vaan tapahtuuhan kuitenkin kaikki mikä on sallittu tapahtua. Eihän ihminen voi estää mitään tapahtumasta, mikä on määrätty tapahtuvaksi."

"Mäntyvaara siis arvelee", selittää Peltolainen, "että jos mitä maailmassa tapahtuu, se on kaikki sallittu."

"Aivan niin."

"No, jos sinä siis heittäydyt syömättömäksi, niin seuraushan on kuolema. Se olisi tietysti sallittu, vai kuinka?"

"Mikäpä sitä syömättä rupeaa olemaan niinkauan kuin vaan ruokaa piisaa!"

"Hyväksytäänkö esitys, että kirkko ukonjohdolla varustetaan?" kysyy esimies.

"Minä puolestani kyllä hyväksyn", sanoo Peltolan isäntä. "Eihän kuitenkaan tiedetä, millä hetkellä salama kirkkoon iskee."

"Eipä saattaisi pahitteeksi olla semmoinen ukonjohto, vai miksi sitä kutsuttanee", puuttuu keskusteluun, Koivulainen. "Oulunkin kirkon katollehan on semmoinen pantu ja se kuuluu varjelevan kirkkoa palamasta. Monesti kuuluu salama iskeneen kirkkoon, vaan sen on täytynyt johtoa myöten mennä ja sitten se on painunut muutaman torven kautta maan sisään."

"Niin, onhan se siellä torvi kirkon seinän vieressä", selittää muuan. "Sinne mahtanee salama usein tupsahtaa kovalla ukkosen ilmalla."

Kun keskustelua vielä vähän aikaa jatketaan, niin vihdoin, nyt kun pahimmat huutajat ovat poissa, suostutaan siihen, että kirkkoa varten on hankittava ukonjohto.

Jo ovat useimmat kirkkomiehet hajauneet kirkolta ja lähteneet kotimatkoilleen, ja nyt kiirehtivät kokouksesta tuliat edellisten jälkeen, ja pian kirkkoniemi tyhjenee ihmisistä ja veneistä.

VIII.

Heinäntekoaika kuluu Mäntyvaarassa hyvin rauhallisesti, keskeytymättä minkään onnettomuuden tai vastuksen kautta. Kyllähän ei ilma aina ole mielen mukainen, ei pysy poutaisena koko heinäaikaa; välistä äkkiä kohoava kuuro kastelee jo kuivaneet luovot, välistä pysyy ilma koko viikon ajan sateisena. Mutta semmoiseenpa sitä jo on totuttu. Kun kuitenkin on kauan hyviäkin ilmoja, niin edistyy Mäntyvaarassa heinänteko hiljokselleen, vaikka ei se kyllä mitään joutuisaa ole, kun niityt ovat pienet ja monessa osassa, useat hyvin kaukana talosta. Välistä ollaan viikkomaissa kotoa poissa ja ainoastaan karjan ja lasten vuoksi jäävät jotkut taloon.

Kiireen ajan vuoksi joutavat Mäntyvaaralaiset harvoin nuotalla käymään, vaikka useinkin ovat kalan paastossa. Ainoastaan joskus pyhäiltoina, kun sattuvat kotosalla olemaan ja järvi on tyyneenä, käyvät he muutaman apajan potkemassa ja tuovat välistä, kun sattuu, muikkuja moneksi keitoksi asti. Tapaavat he silloin monesti nuotalla Peltolaisetkin, jotka useammin joutavat järvelle tulla, heillä kun on ranta lähempänä paljon kuin Mäntyvaaralaisilla. Ja kun naapurukset yhtyvät, silloin aina muuan sana vaihdetaan, puhellaan tärkeimmistä kuulumisista.

Mutta nyt ei kuulukaan kylällä mitään mainittavaa. Ruttoon kuolleista ei enää puhuta, sillä kulkutauti on jo ohi mennyt, aikansa raivottuaan, eikä mainita onnettomuuksia tervamiesten Oulumatkoilta. Sitä vastoin mainitaan joskus, että "metsä" on ollut liikkeellä syrjäkylissä. Sanotaan, että on kuulunut metsän kuninkaan vihellys, on kuulunut räike metsässä, kun se on kämmeniään yhteen lyönyt, kun se on kiskonut maasta vesoja ja kantoja. Kuuluupa se karjaakin hätyyttäneen ja monesta talosta lehmiäkin tappaneen. Isot vahingot se on monelle tehnyt. Mutta ne seudut, missä metsä liikkuu, ovat etäällä, ja siellähän puhutaan melkein joka kesä karhujen tuhotöistä. Mäntyvaaran ja Peltolan seuduilla ei ole kymmeniin vuosiin metsä ollut liikkeessä, eikä siellä siis sen vuoksi olla peloissaan ollenkaan.

Rauhallisesti kuluu kesäaika Mäntyvaarassa, joka nyt ei kohtaa onnettomuuksia. Terveinä toimittelevat asukkaat töitään sill'aikaa kun karja metsän saloilla ruokaansa hakee. Joka aamu rientää karja iloisena laitumelle ja joka ilta se ravittuna palaa tarhalle suittusavun ääreen suojaan sääskiltä ja mäkäröiltä.

Kun Perttulin aika lähenee, aika jolloin ihmiset usein saavat olla peloissaan hallan vuoksi, niin Mäntyvaaran pelloilla jo kellertää vilja, pääsneenä hallan vaaroista. Eivät ne pellot kyllä ole parastaan antaneet; ohra on paikoin poutinutta ja ruis on paikoin huonoa, keväällä kun rukiin laiho paikotellen katosi. Mutta vilja on kuitenkin turmelematon, hallasta säilynyt. Tyytyväisinä katselevat sen vuoksi Mäntyvaaralaiset peltojaan ja tyyneesti ajattelee isäntä: "ei ole moittimista vuoden tulossa. Se on tullut semmoinen kuin Jumala on sallinut."

Mutta tähän aikaan kuuluu puheita, kuinka karhu lähikylissä on ruvennut yhä hurjemmin raivoamaan kuin ennen, kuinka se on yhdestä ainoasta, talosta monta lehmää kaatanut, jonkun mökkiläisen ainoan lehmän syönyt ja jonkun pienen talon koko karjan hävittänyt.

Eräänä iltana, kun Mäntyvaaran väki on töiltään koteutunut, syntyy pirtissä puhe metsän tuhotöiden johdosta.

"Metsän sanotaan näihin aikoihin paljon vahinkoa tekevän", tietää Lauri.

"Niin kuuluu tekevän", sanoo isäntä. "Jo se on monet lehmät kaatanut ja lampaita se on syönyt niin paljon, ett'ei lukua tiedetäkään."

"Vuosi vuodelta se näkyy metsä aina rohkeammaksi tulevan. Eihän tuosta ennen ole niin pahoja kuulunut kuin nyt."

"Se kuin aina saapi rauhassa kulkea, ett'ei sitä kovin hätyytetä, niin sen vuoksi sillä rohkeus kasvaa ja sen vuoksi se kesä kesältä tekee vahinkoa aina enemmän ja enemmän."

"Kumma ett'ei sitä koskaan hengiltä saada."

"Eipä ole kuulunut moneen vuoteen, että tämän kunnan rajojen sisällä olisi metsää tapettu. Mutta se onkin se otus niin viisas, että se usein talveksi pakenee Venäjän puolelle."

"Lieneeköhän pelon syytä, että metsä tänne tulee?" kysyy emäntä.

"Tuskinpa", arvelee isäntä. "Eipä sitä ole ennenkään kuulunut näillä seuduilla ja kaukana se nytkin on. Sillä on paljon avarammat metsät muualla liikkua kuin täällä. Eiköhän tuo mahtane siellä pysyäkin!"

"Kyllähän se ei kauan yhdessä kohti pysy", sanoo Lauri. "Se kiitää kuin salama yhdestä paikasta toiseen, milloin se vaan sille mielelle sattuu; ja on taas toisinaan pitkät ajat yksillä seuduilla, varsinkin kun se saapi jossain jylhässä korvessa rauhassa mellastella. Mutta sydänmaissahan se asuskelee, suurissa ja tiheissä metsissä, ja niitä se kyllä löytää muualta enemmän kuin täältä, niin että ei mahtane olla pelättävä, että se tänne tulee."

"Eipä tiedä, milloinka se on täällä", puuttuu keskusteluun Kaisu. "Kyllä se täältäkin tarpeeksi sydänmaata löytäisi, missä sillä olisi hyvä piileskellä ja karjaa väijyä. Minusta meidän pitäisi olla varuillamme, eikä karjaa paimenetta metsään laskea."

"Eihän nyt vielä ole vaara lähelläkään", sanoo isäntä.

"Saattaa olla hyvinkin lähellä", arvelee Kaisu. "Kyllä olisi hyvä varmuuden vuoksi pitää paimenta karjalle."

"Kiire aikapa nyt on. Leikkuuseen tarvitaan väki kaikki. Me miehet emme kyllä jouda, eivätkä vaimonpuoletkaan varsin. Ja mitäpä voisivat vaimoset tehdä vaaran uhatessa!"

"No, menisivät ne kuitenkin parempain puutteessa. Voisivathan ne huutamalla metsän petoa säikytellä."

"Tuskinpa voisivat. Jos se on sallittu, että lehmä joutuu metsän kynsiin, niin eihän sille voi mitään."

"Minä takaan, että jos minä pääsen paimeneksi, ei tosiaankaan metsä voi karjalle mitään tehdä."

"Älä niin sano! Se kyllä voipi, kun tahtonee; sillähän on miehen mieli ja kahdentoista miehen voima."

"Kylläpä sen ihmistä kuitenkin sanotaan pelkäävän. Minä jos olisin teidän sijassanne, niin varmaankin panisin paimenen karjalle."

"Antaahan jäädä paimenhomman tällä kertaa. Eihän nyt kuitenkaan ole pelon syytä, että metsä näille maille tulee. Ja olipa miten tahansa, niin emmehän me voi kuitenkaan estää mitään tapahtumasta, mikä on tapahtuva; sillä niinhän kaikki tapahtuu kuin on sallittu."

Niin jäävät asiat entiselleen. Paimenetta kulkee karja joka päivä metsässä ja palaa aina säännöllisesti illalla kotia kellokas etunenässä.

Muuanna päivänä Perttulipyhän jälkeen, kun Mäntyvaaralaiset ovat käyneet kirkolla papeille kesäsaatavia viemässä ja nyt kaikki ovat pellolla eloa leikkaamassa, tulee karja tavallista varemmin kotia, juosten ja ammoen.

"Voi hyvä ihme! Mikä lehmillä nyt on, kun noin hätäyksissään kotia tulevat!" huudahtaa Tiina ja keskeyttää leikkuunsa sekä rientää tarhalle.

"Mikä niille lie tullut, kun noin ammoilevat!" ihmettelee Anni. "Mutta hyvä ihme! Ei suinkaan siellä koko karja olekaan. Mikä lie kumma tapahtunut!" Ja samassa poistuu Anni pellolta.

"Mikä lie tosiaan tapahtunut!" rupeaa Lauri miettimään. "Ei ole karja ennen noin hätäyksissään kotia tullut."

"Kyllä sitä on mörkö pelotellut", arvelee Kaisu. "Eipä sitä mikä muu ole mahtanut säikyttää."

"Mitä lienee säikähtänyt!" sanoo isäntä. "Vaan ei suinkaan se ole mahtanut mörköä nähdä, eihän ole kuulunut metsä koko kylässä vielä liikkuneen. Mikä lienee tosiaan tapahtunut sille karjalle!"

"No, kyllä eivät ole kaikki lehmät koteutuneet", on emäntä huomaavinaan. "Eipähän näy kellokasta."

"Taitaa olla kellokas poissa", arvelee isäntä. "Lieneekö vielä jälilläpäin!"

"Kyllä tästä asiasta pitää selvä saada", sanoo emäntä ja lähtee tarhalle ja sinnepäin lähtevät nyt toisetkin. Mutta Tiina tulee heitä vastaan ja päivittelee: "Kellokas ja Haluna ovat poissa karjasta."

"Mikähän niille on mahtanut tapahtua!" kummeksii emäntä.

"Sepä kumma!" ihmettelee isäntä. "Minnekkähän ne ovat mahtaneet jäädä? Olisivatkohan ne niin kauas jälille jääneet, ett'eivät ole ehtineet toisten muassa kotia tulla?"

"Jotain pahaa niille on tapahtunut", arvelee Tiina. "Kyllä ne muuten olisivat kotia tulleet."

"Ainahan ne ovat kotia tulleet, kellokas ensimmäisenä", vakuuttaa emäntä. "Eivät ne nytkään olisi pois jääneet, ell'ei niille jotain pahaa olisi tapahtunut."

"Kyllä se on koko karja jotain säikähtänyt", sanoo Lauri, "koska se niin peloissaan kotia tuli."

"No, se on nähnyt mörön", luulee Kaisu, "joka on sitä hätyyttänyt ja vissiinkin jo kaatanut Halunan ja Kellokkaan."

"No, ei suinkaan, eipä luulisi metsän näille seuduille tulleen", arvelee isäntä.

"Se olisi kovin paha asia", sanoo emäntä, "jos ne lehmät olisivat metsän kynsiin joutuneet. Mutta mikäpä sen tietää, mikä niille on tapahtunut!"

"Eihän sitä tiedä", sanoo isäntä. "Saattavat olla vielä jälilläpäin, minne lienevät joutuneet. Jos eivät vaan illempana tai viimeistään aamulla kotia tule, niin me Laurin kanssa lähdemme huomenna niitä hakemaan."

"Sehän tässä tehtäväksi tulee", myöntää Lauri.

Lähtevät taas muut leikkuutyöhön vähäksi aikaa, paitsi Anni ja Tiina, jotka lähtevät lypsylle. Mutta pian palaavat peltomiehet töiltään; ja kun Anni ja Tiina ovat lypsyltä tulleet, kokoontuu kaikki väki iltaselle pirttiin. Vielä ei Kellokasta eikä Halunaa kuulu tulevaksi, vaikka jo ilta alkaa pimetä.

Kadonneita lehmiä odotetaan vielä aamuun asti. Kun ne eivät silloinkaan vielä ole koteutuneet, täytyy isännän panna eilen miettimä tuumansa toimeen, ja niin hän ja Lauri, kumpikin pyssyllä ja kirveellä varustettuna, eineen syötyään lähtevät metsää samoamaan.

Eri suunnille kulkevat kumpikin, pikemmin löytääkseen kadonneet lehmät. He kiertelevät Mäntyvaaran seutuja, risteilevät metsissä ja korvissa, etsivät suot ja rämeet, jotta olisivatko lehmät sinne mihinkään mahtaneet upota. Mutta eipä näy niitä missään. Suon laidalla sattuvat isäntä ja Lauri yhtymään.

"Etkö ole löytänyt?" kysyy isäntä.

"En vielä", vastaa Lauri. "Suohon ne kyllä eivät ole uponneet; enpähän ole havainnut missään."

"Eivät mahtane suossa olla; en ole minäkään sattunut havaitsemaan missään."

"Mihinkään täältä nyt arvataan lähteä?"

"Metsäpaikoista saamme ruveta tarkkaan hakemaan. Siellä niitten löytyä pitää, ainakin raatoina, jos vaan mörkö ne on kaatanut, vaikka kyllä en ota uskoakseni, että metsän kuningas täällä liikkuilee, ennenkuin näen, mitä se on tehnyt. Mutta jos ne eivät löydy, niin kyllä ne ovat sitten kokonaan muille seuduille eksyneet."

Niin lähtevät hakiat taas metsää astumaan, eri tahoille kumpikin. He kulkevat kulkemistaan, tarkaten seutuja, ja joskus huutaa hoilauttavat, jotta eikö sattuisi mistään lehmän ääni vastaamaan. Kyllähän kuuluu usein karjan ammonta; mutta kun joku hakioista ehtii sen luoksi, on siitä yhä poissa Kellokas ja Haluna. Niin hakiat etsivät etsimistään, polkevat kanervikkoa ja katajia, samoavat yli kantojen ja kaatuneiden puiden, yli risujen ja mättäitten, tunkeutuvat tiheistä kuusikoistakin läpi.

Kun Lauri kulkiessaan on tullut siihen vahvaan kuusimetsään, joka on Mäntyvaarasta rantaan vievän tien vasemmalla puolella, huomaa hän muutamalla kuusen oksalla metson ja ampuu sen. Se putoaa paikalla kuolleena maahan. Mutta samassa kuuluu tiheiköstä matkan päästä outo ääni, äkkinäinen risahdus, niinkuin risuja siellä rasahtelisi. Heti kuuluu risahdus taas etempää, mutta sitten ei kuulu enää mitään, ja kaikki on taas hiljaista.

Lauri, joka äänen kuultuaan oli jäänyt vähän kummissaan seisomaan, ajatellen, että mikähän se mahtoi olla, ei kuitenkaan nyt, kun ei mitään ritinää taas kuulu, huoli asiasta sen enempää, ajattelee vaan, että mikä lie risahtanut, ja niin hän, metson otettuaan, jatkaa kulkuaan. Hän raivaa tiensä milloin tiheän kuusimetsän lävitse, milloin astuu hän männikkökangasta, katselee ja kuuntelee; vaan metsässä ei näy, ei kuulu mitään erityistä, joka herättäisi huomiota. Siellä täällä kuuluu vaan jonkun lintusen viserrys, ja joskus metso viereisestä puusta lentää lehahtaa ja kuustiainen aivan pyssymiehen silmäin edessä hypätä tupsahtaa puusta toiseen. Mutta kadonneet lehmät eivät vaan satu näkyviin. Palaviinsa asti jo metsää risteiltyään, kohtaa Lauri sattumalta isänsä, joka tulee vastaan toiselta suunnalta.

"Oletko löytänyt?" kysyy isäntä.

"Enpä ole", vastaa Lauri, hikeä otsaltaan pyhkien.

"Mistähän me nyt arvaamme hakea niitä lehmiä, kun ne eivät ala löytyä?"

"Ka en tiedä. Mikä mahtanee neuvoksi tulla! Mutta kun minä tässä rupean miettimään, niin johtuu mieleeni, että äsken kun tästä matkan päässä kuljeskelin tuolla kuusikossa vaaran alla —"

"Siinäkö, joka on vasemmalla puolen rantatietä?"

"Niin, siinä kun minä kuljeskelin, satuin näkemään metson ja ammuin sen. Mutta samalla kun pyssy pamahti, olin kuulevinani, että metsässä matkan päässä jotain rasahteli."

"Mikähän se oli?"

"Mikä lie ollut. Minä en perustanut siitä ritinästä mitään, se kun heti loppuikin. Mutta nyt minä ajattelen, että meidän pitäisi se seutu tarkkaan tutkia, jotta löytyisikö tuolta mitään."

"No, lähdetäänpä siis katsomaan!"

Niin lähtevät he molemmat tiheikköä kohti astumaan; ja kun tulevat sille paikalle, missä Lauri oli metson ampunut, niin Lauri näyttää suunnan, mistäpäin rasahdus oli kuulunut. Sille suunnalle he nyt menevät, eivätkä ole kauan kulkeneet, kun heidän sieramiinsa alkaa tuntua outo, paha haju. Sitä he lähenevät lähenemistään ja haju tuntuu yhä selvemmästi. Vihdoin he ehtivät paikalle, missä heille selviää, mikä hajun synnyttää. Sammalkummun keskeltä ammottaa suolia ja sisälmyksiä, joista se paha haju lähtee. Heti älyävät katsojat, että heidän edessään on lehmän raato, joka makaa sammalten peitossa ja ainoastaan vatsan kohdalta on paljas. Se on hyvin huolellisesti peitetty, niin että koko raadosta ei näy muuta paikkaa kuin avonainen vatsa. Helposti näkyy, että koko raato on alkuaan ollut sammalkummun sisällä kokonaan näkymättömissä, sillä seutu on kummun ympärillä paljas ja siitä on kiskottu sammalia ja turpeita, vieläpä vesojakin juurineen raadon peitoksi. Mutta sitten on taas vatsan kohdalta sammalia syrjään syydetty. Tosiasiaksi näkee nyt isäntä samoin kuin Laurikin, että siinä heidän edessään makaa toinen kateissa olleista lehmistä raatona, metsän kuninkaan kaatamana. Nyt käypi selville myös, mikä sen rasahduksen oli synnyttänyt, jonka Lauri oli kuullut. Karhu oli juuri silloin ollut raadon sisälmyksiä syömässä, mutta pyssyn laukauksen kuultuaan oli se säikähtänyt ja lähtenyt pakoon pötkimään, joutamatta kiireessään sammaleita paikoilleen panna, ja sen juostessa siis risut olivat rasahtaneet.

"No, nyt vältti!" lausuu pahoillaan isäntä, raatoa tutkien. "Enpä osannut uskoa, että mörkö näille maille tulisi. Ja nyt piti tulla tämmöinen tapaus, että metsä meiltä lehmän kaatoi! Tässähän on Kellokas."

"No, oli tämä tapausta!" päivittelee Laurikin. "Eipä tätä osattu aavistaa. Kyllä oli paha asia, että metsä paraan lehmän tappoi. Kellokas tässä on; kellokin on siellä jälillä vielä. Samalla lailla on tainnut Halunallekin käydä kuin tälle."

"Kyllä on mörkö senkin tappanut. Haetaanpa, eikö löydy raato täältä likeltä jostain!"

Pian saavat hakiat selvän, mistä karhu on kulkenut, ja vähän aikaa sen jälkiä seurattuaan tulevat paikalle, missä on samanlainen sammalkumpu kuin äsköinenkin ja siellä on kokonaan sammalten peitossa Haluna. Johan isäntä ja Lauri, nähtyään miten oli kellokkaalle käynyt, heti aavistivat että Halunalle oli tapahtunut samoin.

Mutta hakiat ovat nyt löytäneet haettavansa ja sen vuoksi he lähtevät kotia astumaan. Olisivathan ne kyllä olleet talaat tehtävät, yövahtuun varaksi; mutta nytpä on jo herennyt päivä kulua niin pitkälle, että niitä talaita tuskin olisi kerennytkään ennen pimeää valmiiksi saada. Sen vuoksi hakiat kiirehtivät kotia, pahaa uutista muillekin ilmoittamaan.

"Nyt ovat lehmät löydetyt", sanoo isäntä, kotia tultuaan.

"No, missä ne ovat?" kysyy emäntä.

"Ne ovat tuolla metsässä muutaman sadan sylen päässä täältä."

"No, miks'ette niitä kotia tuoneet?"

"Niitä ei tarvita enää kotia tuoda. Ne on metsä kaatanut."

"No, älähän!" säikähtyy emäntä. "Onko se tosi?"

"Puhutteko te nyt totta?" epäilee Tiina.

"Tosi se on", vakuuttaa Lauri. "Mörkö ne on tappanut."

"No, nyt välttää!" huudahtaa emäntä. "Molemmat lehmät, Kellokkaan ja Halunan."

"Kummankin", vastaa Lauri.

"No, jopa se nyt oli!" pahoilee Tiina.

"Kyllä oli tapausta!" huokaa Anni.

"Paraimmat lehmät menivät", suree emäntä, "paraimmat lypsäjät."

"Kyllä tuli iso vahinko!" päivittelee Tiina. "Ne lehmät ne vasta lypsivät."

"Iso vahinko tuli", myöntää emäntä. "Mutta kyllä tämä on outo asia. Ei ole tämmöinen asia meille vielä ennen tapahtunut koskaan."

"Eipä ole tapahtunut", sanoo isäntä. "Ei ole kuulunut metsää näillä seuduilla kymmeniin vuosiin, ei siitä asti, kun minun piennä poikana ollessani täällä mesikämmen kaadettiin."

"Minun aavistuksenipa toteen kävi", puuttuu keskusteluun Kaisu. "Kun olisi ollut karjalla paimen muassa, niin nyt olisi tämä vahinko jäänyt tapahtumatta."

"Eihän tuota osattu aavistaa, että tämmöinen asia tapahtuisi", vastaa isäntä. "Mutta eipä olisi tainnut paimenesta paljon apua olla. Olisi se tämä asia kuitenkin tapahtunut, se kun oli sallittu."

"Minä en usko, että lehmille olisi mitään tullut", väittää Kaisu, "kun vaan olisi paimen ollut muassa. Paljaalla huudollahan paimen olisi voinut karhun säikäyttää."

"Voi Kaisu, mitä puhut!" varoittaa Lauri. "Kovin rumasti metsän kuningasta nimittelet. Siitä se vielä saattaa suuttua ja tehdä yhä suurempia vahingoita."

"Kyllä se ei ole nimeään kuulemassa", vakuuttaa Kaisu.

"Tämä asia ei enää tapahtumattomaksi tule", sanoo isäntä. "Se on ollut jo ennakolta niin määrätty, että meiltä piti ne lehmät hävitä. Sen vuoksi ei olisi paimenkaan voinut niitä suojella eikä estää tapahtumasta sitä mikä on tapahtunut."

"Ei se mene minun päähäni", väittää yhä Kaisu, "ett'ei tämä asia olisi jäänyt tapahtumatta, jos karjalla olisi ollut paimen. Ainakin pyssyllä varustettu mies olisi voinut varjella karjaa, niin ett'ei mörkö henkensä uhalla olisi voinut sille mitään pahaa tehdä."

"Mitä tuossa tyhjää intätte!" puuttuu keskusteluun emäntä. "Ei tämä asia kuitenkaan enää muutu."

"Ei se kyllä muutukaan nyt enää", myöntää Kaisu. "Mutta koko asia ei olisi kuitenkaan tapahtunut, jos olisi aikoinaan minua uskottu ja annettu jonkun lehmiä paimentaa."

"Mitä sinä tyttö tyhjää!" vastustaa isäntä. "Tämä asia on tapahtunut. Siitä ei päästä mihinkään. Sen on täytynyt tapahtua sillä lailla kuin se on tapahtunut, sillä se on ollut niin sallittu." Sitten hän, vähän aikaa mietittyään, sanoo: "Minä alan luulla, että yhtäkaikki metsä on nostettu."

"Nostettu!" kummailee emäntä.

"Hyvä ihme, nostettuko?" kyselee Tiina.

"Mikäpä sen olisi nostanut?" sanoo Kaisu.

"Hyvinkin se saattaa olla nostettu", vastaa isäntä, "koskapahan se niin aavistamatta tuli tänne. Tuskin olisi se muuten tullutkaan, ellei se olisi nostettu."

"Se nyt ei ole nostettu", väittää Kaisu. "Pääseehän se itsestäänkin tulemaan. Sehän vasta sukkela on menemään."

"Sukkela se kyllä on", myöntää isäntä. "Mutta minä ajattelen, että Kuuselainen, joka on minulle vihoissaan, on tahtonut minulle kostaa ja sen vuoksi nostanut metsän."

"Mitä joutavia! Kyllä se mörkö muutenkin olisi tullut näille seuduille, sillä kun oli tulo tänne."

"Kukapa tuon tiennee, mikä sen on tänne lähettänyt!" sanoo Lauri. "Onhan se saattanut nostamattakin tulla, sen tulo kun oli kerta sallittu."

"Miten lienee!" sanoo isäntä. "Lieneekö tullut nostamatta tai nostettuna; vaan kyllä minä olen hyvin valmis uskomaan, että Kuuselainen on sen meidän karjan vuoksi nostanut."

"Voi kuitenkin!" palloilee Tiina. "Saattaako löytyä niin kostonhimoista?"

"Voi toki. Monenlaisia ihmisiä niitä on tässä maailmassa. Mutta olipa nyt miten tahansa, ei asia kuitenkaan enää parane. Mörkö on meiltä vienyt kaksi lehmää ja se on ollut niin sallittu."

"Niinhän se on", myöntää emäntäkin. "Ei asia kuitenkaan muutu, olipa metsä nostettu tai ei. Mutta eikö teidän pitäisi ruveta sitä mörköä ahdistamaan, ruveta sitä vahtaamaan?"

"Sehän se kyllä olisi tehtävä. Itseään varten kai se on kuitenkin mörkö ne lehmäin raadot peittänyt ja tulee kyllä niitä syömään, kunhan sille vaan nälkä tulee."

"Kyllähän se niitä käypi katsomassa joskus", vakuuttaa Lauri. "Mutt'ei se kyllä joka vuorokausi kulje haaskoilla."

"Ette suinkaan te vielä talaita ole tehneet?" kysyy Kaisu.

"Eihän niitä vielä tullut tehyksi", sanoo isäntä, "ja tuskinpa me niitä olisimme saaneetkaan ennen pimeää valmiiksi."

"Huomiseksi taitaa siis jäädä talaitten teko."

"Ka, eiväthän ne enää tänä iltana tule tehdyksi."

"No, raadot ne siis jätetään paikoilleen?" kysyy emäntä.

"Ka, paikoilleenpa ne saavat jäädä, jos aiotaan vahtuuhommiin ruveta. Jos niitä ruvetaan muuttelemaan, niin ei ole mörkö niin halukas tulemaan niitä syömään."

"Mutta hukkaanhan sitten menevät lihat ja nahkat", pahoilee emäntä.

"Ka, hukkaanhan ne menevät. Mutta eipä niistä olisi nytkään paljon mihinkään. Kyllä se on metsä niin pahoiksi jo repinyt ne lehmäin raadot."

"Jokohan tuo mahtaisi mörkö jo ensi yönä tulla haaskalle?" kysyy Lauri.

"Sitä en tiedä, mahtaisiko tuo tulla", vastaa isäntä. "Mutta mitä sille tehtäisiin, jos se tulisi!"

"Ei suinkaan sille mitään voisi tehdä muuten, jos ei lähdettäisi maasta pitäen sitä väijymään."

"Harvoinpa se onnistuu vahtuu maasta pitäen. Se pian metsä havaitsee vahtaajat silloin."

"Saattaahan se sen kyllä tehdä. Mutta jos tuolla satuttaisiin löytämään hyvä piilopaikka jonkun mättään tai kuusen suojassa, niin tokkohan tuo mahtaisi havaita, ennenkuin kerettäisiin ampua."

"Tarkka se on havaitsemaan. Kyllä se eteensä ja sivulleen näkee tarkasti; mutta ylöspäin sen ei sanota katsovan."

"Sen vuoksihan ne olisivat talaat mukavat. Mutta on se kuitenkin hyvä mennä jo ensi yöksi vahtuuseen. Eipähän sitten pääse mörkö haaskoja hävittämään."

"Kyllähän sinne pitänee mennä; sillä jos saisi metsän kuningas käyneeksi jollain haaskalla, niin kovinhan menisi mieli pahaksi sitten jälestäpäin, kun vaan ei oltaisi vahtuussa oltu."

"Nythän näkyy jo rupeavan hämärtämään", sanoo Kaisu.

"Niin näkyy tekevän", huomaa isäntä. "Kohta saadaan lähteäkin."

"Mutta eikö pitäisi huomenna paimen karjaa seurata?" muistaa Kaisu kysyä.

"Mahtaisikohan tuo olla tarpeen!" epäilee isäntä. "Luulisipa mörön jo kahteen lehmään tyytyvän."

"Saattaa se yhtäkaikki vielä jonkun karjasta siepata, jos vaan ei panna paimenta."

"Kyllähän nyt olisi kiire aika. Mutta jos halunnee joku vaimosista paimeneksi mennä, niin menköön vaan, niin karja tohtii paremmin kulkea metsässä, sillä araksi se tietysti on tullut, kerran mörön nähtyään. Mutta jos me ennen aamua olemme kerenneet mesikämmenen kaataa, niin sittenhän ei tarvita paimenta."

"Kyllä jääpi teiltä mesikämmen kaatamatta, ainakin ensi yönä."

"Ei ole vielä tiedossa, mitä sattuu tapahtumaan."

Isäntä ja Lauri, kun eivät olleet vielä syöneet sitten kuin aamulla, syövät iltasensa ja varustautuvat sitten lähteinään. Tiina ja Kaisu, kun haluvat tulla katsomaan haaskoja ja isäntä heitä tahtoo jälkien paluuttajiksi, lähtevät saattajiksi, vaan emäntä Annin kanssa jääpi kotia lehmiä lypsämään. Emäntä säälittelee miehiä, kun yön pimeään lähtevät synkkään metsään, mutta isäntä vastaa tyyneesti, että ovathan he pimeää ennenkin nähneet, eikähän siellä aseilla varustetuilla miehillä mitään hätää ole.

Niin lähtevät miehet, pyssyt ja kirveet muassa ja Kaisu ja Tiina jälkien paluuttajina, yön pimeään karhua vahtaamaan.

IX.

Kun Mäntyvaaran miehet seurueineen ehtivät ensimmäiselle haaskalle, jääpi sinne isäntä ja valitsee sopivan paikan muutaman kuusen takana; mutta toiset käyvät vielä toisella haaskalla, jonka ääreen Lauri jääpi mukavimpaan paikkaan mikä siellä on, muutaman kuusen ja mättään taakse hänkin. Sieltä Kaisu ja Tiina palaavat kotia, sitä ennen sääliteltyään Lauria, kun hänen pitää ihan yksikseen jäädä synkkään metsään pimeän yön ajaksi, ja Tiina sanoo lähteissään vielä hänelle: "Mitä sinä miesparka tekisit, kun sattuisi mörkö päällesi hyökkäämään?"

"Ei pääse se minun päälleni tulemaan", vakuuttaa Lauri. "Kyllä minä sitä ennen kerkeäisin sen ampua; vaan jospa ei se sattuisikaan kaatumaan ja hyökkäisi minun päälleni, niin silloin minä kirveelläni ropsisin sitä päähän, antaisin semmoisia kolauksia, että sen täytyisi lannistua."

"Kyllähän sinä nyt osaat kehua, vaan annappa kun tulee ihan pimeä ja metsä sattuu liikkumaan, niin eiköhän sinulla sydän säpsähdä!"

"Eihän toki."

Mutta poistuvat Tiina ja Kaisu, ja yksikseen jääpi Lauri mättään taakse olla kököttämään, kuusta vasten nojauten. Siinä hänellä on semmoinen paikka, ett'ei hän ole helposti huomattavissa, jos sattuisi metsän kuningas haaskaa lähenemään joltain muulta suunnalta kuin juuri siltä, jossa hän on. Äänetönnä, asemaansa muuttamatta, yhtään jäsentä liikuttamatta, odottaa hän siinä mörköä tulevaksi samoin kuin isäntä toisella haaskalla. Kumpikin ovat paikoillaan niin hiljaa, ett'ei kuulu heistä vähintäkään ääntä, ei liikuntoa, ei hengitystäkään; sillä jos sattuisi karhu tulemaan, niin sen ei pitäisi saada vähintäkään vihiä heidän olostaan.

Heidän vuotellessaan illan hämärä enenee enenemistään, ilta pimenee pimenemistään; vaan metsän kuningasta ei kuulu tulevaksi. Niin kuluu aika kulumistaan, ja viimein tulee pilkko pimeä, tulee synkkä yö. Taivas on pilvillä peitetty, niin että yö nyt on tavallista synkempi. Ja kun vahtaajista joka suunnalla on tiheä metsä, niin he eivät voi nähdä eteensä tuskin ollenkaan; haaskat heidän edessään näyttävät vaan mustille kummuille, kaikki näyttää hyvin pimeälle. Ainoastaan kun taivasta kohti katsovat, voivat he eroittaa puitten latvat, mutta metsiin sisälle eivät näe mitään.

Siellä yön pimeydessä vahtaajat, kumpikin piilopaikassaan, odottavat odottamistaan, tarkkaavat ja kuuntelevat, eikö sattuisi mitään liikettä kuulumaan. Mutta kaikki on hiljaista. Luonto on kokonaan lepoon vaipunut. Metsästä ei kuulu niin ääntäkään, ei pientä risahdustakaan; eivät liikahda kuusten oksat, eivät heilahda honkain latvat; sillä yöksi on tuulikin tyyntynyt.

Pitkältä alkaa vahtaajista aika tuntua. Levollisena on kuitenkin isäntä lymypaikassaan; siellä hän tyyneesti odottaa, eikö ala mörköä kuulua. Hän miettii siitä metsän kuninkaasta, että olisi aika somaista päästä sen kanssa otteluun tai ainakin saada nähdä sitä. Jospa se tulisi näkyviin, ei hän kyllä sitä elävänä käsistään päästäisi. Se kyllä silloin saisi kaatumisellaan kaatamansa lehmät maksaa. Mutta pimeä tekee isoa haittaa. Vaikea olisi hänen siihen osata; saisi melkein summassa ampua. No, kun se tulisi aivan likelle, moniaan sylen päähän, niin sitten hän kyllä mahtaisi osata vaikka päähän ampua. Mutta se saattaa aavistaa, että on väijyjä sen läheisyydessä, se kun on kovin tarkka havaitsemaan. Se kyllä tarkalla vainullaan saapi selvän, että on täällä ihmisiä ainakin käynyt, vaan paluuttajain jäljet mahtanevat kuitenkin eksyttää sen niin, että se luulee kaikkein täältä pois menneen. Onhan hänellä tosin jotenkin hyvä piilopaikka; mutta sillä metsän kuninkaalla on niin tarkka näköaistikin, että se saattaa hänen pian havaita, vaikka kyllä pimeä siinä suhteessa on hänelle avuksi. Kun hän nyt saisi talailla istua, niin siellä hänellä olisi paljon mukavampi sitä vahdata, sen kun ei ylöspäin sanota katsovan. Mutta nyt hänen täytyy tyytyä siihen paikkaan mikä hänellä on, kävipä miten tahansa. Jos se tulisi tuolta vastakkaiselta suunnalta ja uskaltaisi tulla aivan haaskalle asti, niin hän tietysti ampuisi sitä kohti. Mutta jos ei sitten sattuisikaan pyssyn luoti käymään tai kävisi huonoon paikkaan, niin silloinhan kyllä metsän kuningas hänen pian havaitseisi ja saattaisi päälle hyökätä. Hän tulisi silloin jotenkin tukalaan tilaan. Mutta onhan hänellä kirves; sillä hän alkaisi sitä ropsia, vaikka kyllähän se, se kun on niin sukkelaliikkeinen, saattaisi päätään varoa. No, jos ei muut keinot auttaisi, niin täytyisi hänen huutaa Lauria avukseen, joka kyllä mahtaisi keretä tulla ennenkuin metsä kerkeäisi hänelle mitään pahaa tehdä. Mutta kun sattuisi hän saamaan metsän kuninkaan kaadetuksi, sattuisi sen keikauttamaan ensi ammunnalla, sitten ne pidettäisiin semmoiset kemut, mesikämmenen peijaat semmoiset, että aina tultaisiin muistamaan niitä Mäntyvaarassa.

Näin miettien johtuu hän myös ajattelemaan, että saattaapa mennä koko yövahtuu aivan tyhjään; saattaa metsän vilja olla kokonaan tulematta, ja silloin sille ei voi mitään. Mutta jos se ei ensi yönä tule, niin saattaa se kuitenkin vasta tulla. Ei suinkaan niin mahtane tapahtua, ett'ei se ollenkaan käy haaskoilla. Mutta olipa miten tahansa, miettiköön ja ajatelkoon ihminen miten tahansa, niin asiat kuitenkin menevät menojaan, kaikki tapahtuu niinkuin pitää tapahtua, niinkuin on sallittu.

Näissä ajatuksissaan isäntä tyyneellä mielellä odottaa, mitä yön kuluessa on tapahtuva, vaikka kyllä aika tuntuu hitaasti kuluvan.

Lauri haaskallaan odottelee hänkin, mikä on tapahtuva, ja ajattelee, että olisihan se kunniakas teko saada metsän kuningas kaadetuksi. Ja mahtaisikohan kovin lujalle ottaa sitä hengiltä saada! Kun sattuisi se haaskalle tulemaan, niin hän heti ampuisi sitä kohti, ja täytyisihän sen silloin henkensä heittää, kun vaan sattuisi käymään päähän tai sydämmen kohdalle. Mutta on niin hiiden pimeä, ett'ei saata nähdä paljon mitään.

Mutta sitten hän rupeaa ajattelemaan, että se metsä on niin kovin väkevä, ettei ole leikin teko kun se eteen sattunee. Sehän saattaa yhdellä ainoalla kämmenen lyönnillä miehen maahan paiskata. Jos todella metsän kuningas yön kuluessa tulisi haaskalle ja hänen pitäisi ruveta ampumaan, niin kyllä silloin leikki olisi kaukana. Tärkeä hetki olisi se, jona hän pyssyn metsää kohti ojentaisi, niin tärkeä, että siitä saattaisi olla joko hyvin hyvät tai huonot seuraukset. Silloin pitäisi käsi olla vakavana; se ei saisi vapista vähääkään, sillä jos se vähääkään tärähtäisi, silloin olisi hukassa kaikki. Mutta saattaisiko hän pitää kätensä aivan vakavana, niin ett'ei se vähääkään täriseisi! Kyllähän se mieli vähän säpsähtäisi, sydäntä rupeaisi kovemmin tykyttämään sitä metsän kuningasta nähdessä, ja silloinpa ei käsikään pysyisi vakavana. Se niin oudostuttaisi se näkeminen, että paljaasta metsän näkymisestä rupeaisivat jäsenet tärähtämään, vaikk'ei mitään hätääkään olisi. Saattaisi se sydän vähän sykähtää, joskin hän istuisi talailla ja sieltä näkisi metsän tulevan, mutta nyt ei ole niitäkään, nyt hän ei saa puussa turvassa istua, vaan täytyy tyytyä paikkaan, johon metsä millä hetkellä tahansa saattaa päästä.

Lauri koettaa vieroittaa itsestään kaikki pelon tunteet ja päättää olla rohkea, kävipä miten tahansa, vaan usein kuitenkin saavat aremmat tunteet hänessä sijaa, kun hän rupeaa miettimään, että jos hän sattuisi yön aikana kuulemaan mörön tulevaksi, niin hän pimeän vuoksi tuskin voisi havaita koko petoa, vielä sitten ampua. Mutta kuitenkin hän rauhoittaa mieltänsä sillä vakuutuksella, että kävipä miten tahansa, niin eihän kuitenkaan muuta voi tapahtua kuin mitä on sallittu.

Kuluu aika kulumistaan, vaan karhu ei näy lähtevän liikkeelle; ei kuulu sen astuntaa metsässä; ei kuulu vähintäkään ääntä kummallakaan haaskalla, ja äänettöminä Mäntyvaaran miehet yhä vahtaavat samoissa piilopaikoissaan, ja yön pimeys vielä kaikki soudut varjostaa.

Kun jo on aamupuoli yötä ja väijyjät yhä piileilevät puittensa suojassa, ei vielä karhusta ole mitään kuulunut. Mutta silloin on Lauri yht'äkkiä kuulevinaan pienen risahduksen etäällä haaskalta. Hän vähän säpsähtää, veri alkaa hänessä tavallista kiivaammin liikkua, kun hän luulee, että metsän kuningas siellä on tulossa. Hän jännittää näkö- ja kuulohermonsa, tarkatakseen, todellako metsä tuloa tekee. Kuuluu taas risahdus. Hän ajattelee: "nyt se tulee", ja puristaa käsillään pyssyä, juurikuin visseytyäkseen siitä, että onhan se hänellä ase varana. Mutta käsipä hänellä vapisee, tärähtää pyssy käsissä; niin on kiihtynyt veren kulku saanut suonet ja sydämmen sykkimään, ett'eivät jäsenet pysy vakavina.

Isäntäkin on kuullut risahdukset ja päättää niistä, että karhu on tulossa, mutta risahdusten ääni kuuluu toisen haaskan läheltä ja varmaankin on metsän vilja sinne menossa. Kunhan vaan Lauri pysyisi vakavana, liikahtamatta, jott'ei pelästyisi, ja tähtäisi tarkkaan, niin kävisi kaikki hyvin.

Todella nyt liikkuu tiheikössä metsän mahtava kuningas. Se on menossa sille haaskalle, missä Lauri vahtia pitää. Kun se vielä on etempänä, liikkuu se sukkelammin, ja sen vuoksi kuuluukin joskus risahdus, kun risut sen jalkojen alla katkeilevat, mutta, kuta lähemmäs haaskaa se ehtii, sitä enemmän se vauhtiaan hiljentää ja astuu sitten hyvin keveästi, varovasti, kuono maata vasten, tarkan vainunsa avulla helposti osaten kulkea haaskaa kohti. Se astuu askeleen pari kerralla ja sitten se pysähtyy, tarkkaa eteensä ja sivulleen, ikäänkuin ajatellen, ett'eihän vaan mikään mahtane havaita sen tuloa. Sitten se taas ottaa askeleen ja taas pysähtyy, kääntää keveästi pyöreätä päätänsä, katselee ja kuuntelee. Niin se kulkee hyvin varovasti ja pysähtyy melkein joka askeleella ja usein se näyttää hyvin epäilevän, ett'ei olekaan hyvä mennä ikäänkuin aikoen takaisin palata. Mutta kuitenkin se vähitellen lähenee haaskaa, kunnes se tulee niin lähelle, että se on ainoastaan muutaman sylen päässä siitä.

Lauri voipi nyt hämärästi huomata, että musta esine esiintyy kuusten lomasta. Se on nyt se metsän kuningas; sen hän tietää varmaan. Tuossa se nyt seisoo haaskan lähellä ihan liikahtamatta. Johan sitä siihen saattaisi ampua, vaan pimeäpä on vielä haitaksi. Antaahan likemmäksi tulla. Nyt se taas astuu askeleen, mutta seisahtuu heti. Kyllä taitaa olla paras jo ampua; kenties se ei enää lähenekään. Lauri pitää pyssynsä karhua kohti ojennuttuna ja tähtää, käsi hanassa kiinni. Mutta ei ota pyssy vakaantuakseen hänen käsissään. Niin kädet vapisevat, kun hän ajattelee, että nyt se on ratkaiseva hetki. Kaiken pahan lisäksi on niin pimeä, ett'ei hän voi nähdä, mihinkä kohtaan olisi paras ampua. Hän yhä tähtäelee ja koettaa saada pyssynsä vakaantumaan; mutta se vaan yhä tärisee; ja hän miettii, että jos ei satu käymään, niin kyllä pahat asiat saattaa hänelle tulla. Mutta ei jouda hän kauan miettimään; hän vaan tähtää, ja melkein vahingossa pyssy laukeaa; ja hän samalla itse kovasti kiljahtaa pelosta, että nyt taisi käydä huonosti.

Isäntä, heti laukauksen kuultuaan, ajattelee että kuinkahan on mahtanut käydä, mutta samassa Laurin huudon kuullessaan hän arvelee, että nyt taitavat asiat olla huonosti; ja lähtee heti Laurin vahtuupaikalle astumaan.

Mutta karhu, pyssyn lauettua, ei kaadukaan paikalleen, eikä se karkaa ampujan kimppuun, vaan säikähtyneenä, kuitenkin aivan vahingoittumatonna, se heti kääntyy takaisin ja lähtee kiireimmän kautta pakoon pötkimään, laukkaa yli risujen ja kantojen, ja on pian kaukana kuulumattomissa.

Lauri jääpi kummissaan miettimään, että näinkö se nyt kävi, ja ajattelee sitten, että olipa se paha, kun ei pyssy ruvennut käsissä vakaantumaan.

Kun isäntä ehtii haaskalle, kysyy hän heti: "No, mitenkä kävi?"

"Eipä käynyt hyvin", vastaa Lauri nolona. "Ei tainnut sattua, kun minä ammuin."

"No, mitenkä sinä niin huonosti ammuit? Eikö se otus tullut aivan lähelle."

"Ka, tulihan se kyllä. Mutta miten lie niin huonosti käynyt; minulla ei ruvennut pyssy vakaantumaan käsissä."

"Pelottiko sinua?"

"Eipä kovin pelottanut, vaan ne kädet minulla niin vapisivat, niin se tunnusti oudolta metsää ampua, jott'en saanut pyssyä vakaantumaan, vaikka kuinka koetin, ja melkeinpä vahingossa minulla pyssy laukesikin."

"Kyllä taisi pelko vaivata. Mutta mitä sinä rupesit kiljumaan?"

"No, minä kun ajattelin, että jos ei satukaan käymään, niin pääsi minulta semmoinen huuto tulemaan."

"No, jopa tämä nyt oli! Meni hyvä saalis käsistä."

"Kyllähän tämä on paha asia. Mutta eihän sille enää voi mitään."

"Eihän sille enää voi mitään. Tottapa se niin oli sallittu. Mutta kyllä nyt metsä saattaa olla kauan haaskalle tulematta."

Päivä alkaa nyt vähäsen kajastaa, ja isäntä ja Lauri lähtevät nyt, huonosti onnistuneen yövahtuunsa perästä, aamuhämärässä Mäntyvaaraan astumaan.

X.

Aamulla nukkuvat Mäntyvaaran miehet tavallista pitempään, he kun ovat koko yön valvoneet, ja sillä aikaa ovat Anni ja Tiina lypsyllä. Mutta vähemmin karttuu nyt maitoa kuin ennen, sillä paraimmat lypsylehmäthän on karhu kaatanut ja jälillä olevat lypsävät huonommin kuin ennen, ne kun ovat metsän tuloa säikähtäneet eivätkä sen vuoksi uskalla kulkea paremmilla laiduinpaikoilla.

Kun oli ollut puhe, että joku vaimosista lähtisi karjalle paimeneksi, niin oli syntynyt keskustelu siitä, kuka se lähtee, mutta kun Anni ja Tiina olivat sanoneet pelkäävänsä, että mörkö paimenen hävittää, niin oli Kaisu lausunut, jotta hän ei pelkää ja hän kyllä uskaltaa lähteä, eikä möröstä välitä.

Kun siis lehmät ovat lypsetyt, lähtee Kaisu, eväskontti selässään, karjan muassa metsään. Karjan polkua hän lähtee astumaan ja karja pysyy koossa hänen ympärillään, ei yritäkään erota hänestä, sillä niin se seuraa häntä kuin suojeliata ainakin. Se näyttää tietävän, että sillä on vaarallinen vihollinen metsässä. Sen vuoksi se nyt ei etsi ruohokkopaikkoja, ei pyri etäisemmille ruokaseuduille, vaan seuraa paimenta minne tämä menee. Mutta sitä suuntaa, missäpäin Kellokkaan ja Halunan raadot makaavat, se välttää ja rupeaa ammoilemaan, kun paimen sinnepäin sattuu kääntymään. Kaisu rientää iloisena karjan seurassa ja usein hän aikansa huviksi kajahuttaa ilmoille laulun ja silloin metsä kai'ullaan vastaa hänen laulusäkeihinsä. Milloin istahtaa hän pehmeälle mättäälle tai sileälle kivelle levähtämään, kun karja on sattunut löytämään ruohokkopaikan, milloin hän taas rientää kanervaisia kankaita ja hakee tiensä mäntymetsän kautta, missä ei näy heinän korttakaan. Kun hän metsässä kulkiessaan sattuu syrjään karjan näkyvistä, silloin rupeaa karja kovasti mylvimään, ammoilee surkeasti, ikäänkuin suurikin hätä olisi tarjona, mutta kun Kaisun lauluääni kajahtaa, silloin karja taas lähtee hänen luokseen rientämään ja vasikat oikein ilosta hyppelevät. Kilajaa nyt entinen Kellokkaan vaskikello toisen lehmän, Kirjon, kaulassa, kilajaa, kun Kirjo laukata vilistää Kaisun lähelle, ja rämisee läppä, lyöpi tiheään vasten laitoja, ja tiheään lenkkasee kello puolelta toiseen. Niin kuuluu metsässä monenlaisia ääniä: tuulen hiljainen humina korkeiden kuusten ja petäjäin latvoissa, Kaisun heleästi kaikuva laulu, kellojen kilinä, lehmäin ja vasikkain ammonta ja härän karhea mylvinä. Mutta ei mikään häiritse paimenen ja karjan kulkua; ei kuulu metsän pedon ääntä samoin kuin ei ihmisääntäkään muuta kuin Kaisun laulua. Metsän kuningas ei näytä itseään, ei hätyytä karjaa, vaan makaa jossain piilopaikassa, jossain mättään kolossa kuusen oksain peitossa.

Lämpimiinsä asti astuu Kaisu karjaa paimentaessaan ja hänen punoittavat poskensa rupeavat tavallista enemmin hohtamaan, mutta metsälle ne nyt saavat hohtaa, taivaalle punoittaa, sillä ei kukaan ole niitä ihmettelemässä. Vihdoin Kaisu, koko päivän oltuaan paimenessa, illan tultua paimentaa karjan kotiin tarhalle, missä se pian pääsee suittusavun ääreen märehtimään ja Anni sekä Tiina tulevat lehmiä lypsämään.

Ennen Kaisun kotiatuloa, ovat isäntä ja Lauri koteutuneet, he kun ovat olleet talaitten teossa. Kummankin haaskan lähelle ovat he läheisiin kuusiin istumasijat laittaneet, jotta siellä voisivat karhua väijyä.

Mäntyvaaran isäntä kuvaellen mielessään, kuinka kunniakas teko olisi saada metsän kuningas kaadetuksi, on päättänyt, että ainakin monioita öitä on vahtuussa kulkeminen ja odottaminen, eikö sattuisi mörkö vielä jommallekummalle haaskalle tulemaan. Vastakohtana sille vahingolle, jonka karhu on talolle tuottanut, ovat kaikki Mäntyvaaralaiset elähtyneet toivosta saada kenties vielä mesikämmenen peijaita pitää, ja sen vuoksi kaikki vaan ajattelevat, kuinka olisi hyvä asia, jos sattuisi karhu kaatumaan.

Mutta kun isäntä ja Lauri seuraavaksi yöksi vahtuuseen lähtevät, ajattelevat he kuitenkin ett'ei mahtane mörkö sinä yönä näyttäytyä, se kun oli viime yönä käynyt, ja luultavasti on se pahastunut päivällisestä paukkeesta, sillä syntyihän sitä vähän möykettä, kun talaita tehtiin. No, eihän kuitenkaan ennakolta voida tietää, mitä on tapahtuva, ja sen vuoksi miehet lähtevät vahtaamaan karhua, kun talaat vahtuuta varten ovat laitetut; ja kaksi jälkien palauttajaa saattaa heitä nytkin niinkuin edellisellä kerralla.

Kun jälkien paluuttajat ovat kotia tulleet, jäävät naiset odottamaan eikö sattuisi kuulumaan laukausta metsästä. Ammunta kyllä selvästi kuuluisi taloon asti haaskoilta; ovat ne haaskat siksi lähellä. Mutta ei kuulu mitään pyssyn laukausta, ei sittenkään kun päivä on mailleen mennyt ja pimeys tullut. Odottajat paneutuvat vihdoin levolle ja nukahtavat; ja yhä ovat vahtaajat poissa. Häiritsemättöminä nukkuvat naiset ja lapset yönsä; ei heiltä unta riistä mikään outo ääni tai liike, paikoillaan pysyvät talaillaan vahtaajat koko yön, ja seinäkellon tasaiseen käyntiin he jo ovat niin tottuneet, että se ei voi heitä häiritä.

Aamulla heidän noustessaan tulevat miehet kotia yölliseltä vahtuultaan.

"No, kuinka kävi?" kysyy heti Kaisu.

"Arvaahan tuon, mitenkä on käynyt", vastaa Lauri. "Elossa on vielä metsän kuningas."

"No, eikö sitä ole näkynytkään."

"Ka, eihän se näyttäynyt."

"Jopa tuota saatettiin jo ennakolta arvata", sanoo isäntä, "että mörkö oli tulematta jäävä viime yöksi. Vaan kyllä se vielä käypi, kunhan jaksetaan monioita öitä odottaa."

"Kukapa tuon tiennee, mitä se tekee!" puuttuu puheeseen emäntä. "Se saattaa sitä ennen taas jonkun lehmän kaataa."

"No, ei tiedä mitenkä on sallittu."

"Eiköhän tuo mahtane tyytyä ennen kaatamiinsa", arvelee Lauri, "niin kauan kuin niitä piisaa."

"Kyllä se karja säilyy, kun vaan aina on joku paimenessa", vakuuttaa Kaisu.

"Eipä kannata joka päiväksi paimenta panna", sanoo isäntä. "Leikkuuseen tarvittaisiin väkeä, vaan eihän sinne jää paljon ketään niin kauan kuin me miehet kuljemme vahtuussa ja joku nainen joka päivä paimenessa."

"Pitää karjalla kuitenkin paimen olla niin kauan kuin mörkö näillä seuduilla liikkuu."

"Lieneeköpä tuosta kovin isoa apua!" sanoo isäntä ja paneutuu penkille levähtämään samoinkuin Lauri.

Levoltaan noustuaan lähtevät miehet pellolle — sitä ennen on Kaisu mennyt lehmiä paimentamaan — ja illalla taas ennen pimeää haaskoille. Isäntä on karhunpyyntihommassaan saanut tavallista enemmän vireyttä ja elää toivossa vielä saada metsän kuningas kaadetuksi. Lauriakin elähyttää sama toivo; hänkin odottaa vaan sen päivän koittavan, jolloin mesikämmenen kunniaksi kemut pidetään. Sen vuoksi he alusta pitäen joka yö käyvät vahtuussa. Mutta metsän kuningas ei nyt näyttäydykään pitkään aikaan. Useat aamut peräkkäin palaavat vahtaajat tyhjin toimin takaisin, mutta tyynimielisenä ajattelee kuitenkin isäntä karhusta, että tottapahan se vielä joskus tulee, kun lie tullakseen.

Niin kuluu päivä päivän perästä, ja peltotyö jääpi melkein kokonaan vaimosten varaan, jotka kulkevat leikkuussa milloin vaan muilta töiltään joutavat; mutta miehet kulkevat yöt vahtuussa ja nukkuvat sitten päivillä niin kauan, ett'ei heiltä monta tuntia liikene leikkuuta varten. Vähäksi avuksi on siis talolle, kun sinne muuanna päivänä sattuu tulemaan kylästä kylään kuljeksiva Mikko niminen kiertolainen, jonka isäntä heti laittaa pellolle leikkaamaan. Mutta Mikko on vanha ja vaivainen ja muutenkin hidasliikkeinen, eikä hänellä siis paljon valmista tule; hitaasti edistyy hänellä leikkuu.

Joka päivä kulkee karja laitumella, milloin Kaisu milloin Anni tai Tiina paimenena, joskus paimenettakin, mutta aina kun se illalla palaa kotia, antavat lehmät aina vähemmän maitoa; ne ehtyvät ehtymistään. Karhu ei ole vielä toista kertaa käynyt haaskoilla, vaan ei se ole lehmiäkään hätyyttänyt siitä hetkestä asti kuin se kaatoi Kellokkaan ja Halunan.

Muutamana iltana taas ovat isäntä ja Lauri menneet vahtuuseen ja kiivenneet kumpikin talailleen. On erittäin tyyni ilta. Päivä on ollut lämmin ja poutainen, ja poudassa aurinko nyt laskee. Kyllähän heti päivän mailleen mentyä alkaa hämärtää ja ilta pimenee; mutta yö ei tule kuitenkaan aivan pilkko pimeä, sillä taivas on pilvetön ja siellä vilkkuu nyt useita tähtiä. Aukealla kyllä näkisi vaikka linnunkin ampua. Sitä vastoin täällä tiheässä metsässä tiheäoksaiset kuuset niin varjostavat seudut, että pimeys tekisi isoa haittaa ampuessa. Kuitenkin olisi nyt paljon helpompi huomata karhun tuloa kuin esimerkiksi ensimmäisenä vahtuuyönä.

Vahtaajat istuvat talaillaan, odottavat odottamistaan ja ajattelevat, että jopa se nyt saisi mörkö alkaa tulla, koska se ei taas moneen yöhön ole näyttäynyt; alkaa se vahtuu lopulta ikäväksi käydä, kun he joka yö saavat tyhjin toimin aina aamuun asti istua kököttää, jäsentä liikuttamatta. He vuottavat vuottamistaan, kun yö tekee tuloaan, vaan vielä ei kuulu mitään ääntä, ei näy liikettä missään. Näyttää jo siltä, että tulisi yö yhtä pitkä ja ikävä kuin edellisilläkin kerroilla.

Mutta yhtäkkiä isäntä kuulee metsässä risuja rasahtelevan.

"No, nyt!" miettii hän iloisena ja kääntää jo pyssynsä valmiiksi ääntä kohti. "Joko nyt viimein sinä armas metsän vilja tuloa teet! Joko tuot turkkisi katsottavaksi! Tule pois vaan! En minä sinua pahoin pitele. Kunnialla sinä kotiin saatetaan."

Piilopaikastaan oli todella metsän kuningas lähtenyt liikkeelle ja kulkenut korpien läpi, soiden yli. Nyt se lähenee haaskaa varovin askelin, astuu hiljaa ja aina väliin pysähtyy tarkataksensa, huomaako kukaan sen tuloa. Tuolta astuu se nyt kuusten välistä näkyviin, astuu varovasti ja pysähtyy joka askeleen päästä katsomaan, kuuntelemaan. Se ei ole enää kaukana raadosta. Isäntä kiihtynein mielin katselee, jott'eikö se tule vielä likemmäksi, mutta ei hän luule malttavansa odottaa niin kauan että se käypi käsiksi raatoon. Nyt se taas askeleen astuttuaan pysähtyy. Kaikki on hiljaista; ei kuulu vähintäkään ääntä.

Tuli ja leimaus! Kuuluu kova pyssyn pamaus, ja kovasti kajahtaa metsä.

Mäntyvaaran isäntä on laukaissut pyssynsä.

"No, mitenkähän nyt, armas mesikämmen —" miettii hän ja rupeaa katsomaan, kellistyykö maahan metsän kuningas.

Mutta karhu heti pyssyn lau'ettua katsahtaa ääntä kohti ja huomaa miehen. Sitä kovin suututtaa, että se on tullut häirityksi juuri kun se on ollut aikeessa käydä käsiksi makeaan ateriaan, suututtaa niin, että, kun se ei voi ampujalle mitään tehdä, se, väkevyytensä ja vihansa näytteeksi, voimakkailla käpälillään kiskasee viereltään puun kannon juurineen maasta irti ja paiskaa sen sitten voimakkaasti maata vasten, jotta koko kanto hajoaa pirstaleiksi ja pauke kaikuu kauas metsässä.

"Tyhjää siinä voimiasi näytät", arvelee isäntä, luullen karhun kohta henkensä heittävän.

Mutta eipä uuvukaan metsän vilja, ei kaadu siihen paikkaan, vaan heti, kannon käsistään paiskattuaan, se kiireimmän kautta lähtee takaisin laukkaamaan samoja jälkiä kuin oli tullutkin, laukkaa yli risujen ja mättäiden kauas kuulumattomiin.

"Voi ihmettä! Nyt kumma tuli", miettii isäntä, korvallistaan kynsien. "Tämäpä nyt — No, mikähän nyt tuli, kun ei kaatunutkaan mörkö!" Ja hän laskeupi hitaasti alas puusta.

Hän menee sille paikalle seisomaan, jossa karhu vast'ikään oli ollut, ja siinä hän katselee ja kuuntelee, jotta eikö kuulu metsän kuningasta missään; siinä hän siunaelee ja päivittelee ja kynsii päätään ja ajattelee, että ihan todellako se saalis pääsi käsistä. Niin — kyllä se nyt on mennyt.

"Voi kuitenkin! Kuinka tämä on mahdollista!" miettii hän pahoillaan ja huutaa Lauria.

Lauri tuleekin vähän ajan perästä ja kysyy heti: "No, joko nyt kaatui?"

"Kaatui! Eikö!" vastaa isäntä. "Minkälainen se lie eläjä! Ei siihen pyssy tehonnut."

"Tosiaanko! Sepä nyt! No, ammuittehan te tarkkaan?"

"Ka, minä ammuin niin tarkkaan, jott'ei kyllä ammunnassa vikaa ollut, ja kyllä sattui."

"Mutta jos ei sattunutkaan?"

"Sattunutko! Ihan vissiin sattui ja hyvään paikkaan. Minä ammuin ihan sydäntä kohti."

"Mutta eihän kuitenkaan ole sanottu, että te osasitte sydämmeen. Kuinka tuli likelle mörkö?"

"Tässä näin, juuri tällä kohdalla, jossa minä nyt olen, seisoi se. Ja olisi se tullut likeimnäksikin, vaan minä en malttanut odottaa."

"Siinäpä se! On saattanut, kun kuitenkaan ei otus ollut tämän likempänä, ja pimeäkinhän on tehnyt haittaa, — on saattanut kuitenkin teillä käsi pettää."

"Eipä pettänytkään, totta vie. Niin totta kuin minä olen minä, niin minä ammuin ihan tarkkaan ja luoti kyllä kävi oikeaan paikkaan."

"No, sitten kai on mörkö kaatunut. Jos se vaan on saanut luodin rintaansa, niin ei se kaukana olekaan täältä."

"Niin sen luulisi; vaan mikä lie ollut pyssyssäni vikana, kun se ei tehonnut. Metsä vaan, heti kun olin ampunut, ikäänkuin ei olisi käynytkään, tempasi maasta irti kannon, — tuossahan tuo vielä kolo näkyy — ja lyödä läjähytti sen sitten pirstaleiksi maata vasten semmoisella jytäkällä, jotta se vasta jytäkkää oli."

"Niin, kuulinhan minäkin jotain sen tapaista."

"Ja sitten se heti kääntyi poispäin, sinnepäin, mistä oli tullutkin, otti laukan semmoisen, jotta se vasta kyytiä oli. Nyt se jo saattaa hyvinkin kaukana olla."

"Entäpä, jos ei olisikaan!"

"Voi, kyllä se ei tämän seudun likellä ole."

"Kukapa sen vielä tietää! Jos siihen vaan on luoti käynyt, niin se ei ole hyvin kauas mahtanut päästä. Eiköhän mahtane tässä verijälkiä olla näkyvissä! Katsotaanpa! Piti kai minulla tikkuja olla — minne lienevät painuneet — no, eikö niitä — luulisippa — jopa löytyi."

Lauri kun on saanut tulitikkuunsa valkean, niin sen valossa hän ja isäntä katselevat, jotta näkyykö mitään; ja todella onkin kannon sijan vieressä muutamia veritilkkoja. Siinä on yhdessä kohti sammalikko punertunut verestä, mutta muualla siinä lähellä ei näy yhtään verijälkeä, vaikka Lauri uudestaan virittää tulen toiseen tikkuun.

"Onpahan käynyt", sanoo Lauri.

"No, tiesinhän minä, että kävi se", sanoo vastuuksi isäntä, "ihan sydämmeen kävi."

"Tokkopahan lie sydämmeen käynyt! Sittenhän olisi peto tähän paikkaan kaatunut."

"Ka, niinhän minäkin luulin ampuessani, jotta kyllä se nyt tähän paikkaan kaatuu. Mutta älähän! Hyvin kummiini menin, kun se lähti täältä pois laukkaamaan. Siihen ei minun pyssyni tehonnut; ja minä alan luulla, että kunhan ei liene minun pyssyni pilattu."

"Pilattuko!"

"No, niinpä minusta tunnustaa, että pilattu se mahtaa olla, koskapahan ei tappanut."

"Mikäpä sen olisi pilannut?"

"Ka, Kuuselainen sen on mahtanut pilata."

"Mitenhän lienee! Mutta emmehän vielä tiedä, onko mörkö kaatunut vai ei. Entäpä jos ei luoti sattunutkaan ihan sydämmeen."

"Kylläpä sen piti sattua."

"Mikäpä sen niin tarkkaan tietää! On saattanut sattua semmoiseen paikkaan, ett'ei ole heti tehonnut, vaan on se kuitenkin saattanut jälestäpäin vaikuttaa, ja olisihan mahdollista, että metsän kuningas jossain mättään kolossa kuolleena maata mätköttää."

"Eipä mahtane kuolleena olla minun luullakseni. Semmoiseltapa sen lähtö näytti, että ihan terveenä se oli."

"On siihen kuitenkin vika tullut, koskapahan on verta vuotanut. Saamme tulla aamulla vielä katsomaan, jotta eikö sattuisi sitä löytymään missään."

"Ka saisihan tuota tulla. Jos siltä on verta muualle vuotanut kuin tähän, niin sittenhän tuota voitaisiin sen jälille päästä. Mutta jos vaan minun pyssyni on pilattu, niinkuin pelkään, niin kyllä silloin on turha vaiva hakea. Mutta olkoonpa miten tahansa, niin niinhän kuitenkin on tapahtunut kuin on sallittu."

"Ka niin. Eihän se tämä asia enää muutu. Mutta eipä tässä vielä varmuudella tiedetä, kuinka on käynytkään. Sittenpähän huomenna nähdään."

Vihdoin keskustelunsa lopetettuaan lähtevät vahtaajat kotiapäin astumaan, kun kuitenkin pitävät varmana, ett'ei metsä sinä yönä enää haaskoille tule. Ja kotia tultuaan he heti käyvät levolle, kerran taas yönsä rauhassa nukkumaan monien valvomisien perästä.

XI.

Seuraavana päivänä Mäntyvaaran miehet, kerrottuaan koko talon väelle, kuinka vahtuu ja ammunta oli huonosti onnistunut, käyvät vielä metsässä katsomassa, eikö sattuisi karhu jostain löytymään. Mutta verijälkiä näkyy ainoastaan siinä paikassa, jossa karhu oli seisonut isännän sitä ampuessa ja monioita vähempiä jälkiä siitä pikkusen matkaa sitä suuntaa kohti, minne karhu oli kadonnut, vaan sittenpä ne jäljet loppuvatkin, katoavat kerrassaan, eikä metsän kuningasta löydetä mistään, ei elävänä eikä kuolleena; ja tyhjin toimin täytyy miesten kotia palata, kun eivät kuitenkaan voi osata karhun olopaikalle.

Nyt on isäntä yhä enemmän vakuutettu siinä luulossa, että hänen pyssynsä on pilattu eli lumottu, eikä se siis voi tehota, vaikka kuinka hyvään paikkaan sattuisi käymään. Sen vuoksi hän jo on kyllästynyt koko vahtuuhommaan ja miettii, että toinen tuuma on keksittävä metsän kuninkaan tappamiseksi. Senkin vuoksi on joku muutos tarpeen, koska kovin paljon aikaa menee kahdessa eri paikassa joka yö vahtia pitää. Siinähän menee kahdelta mieheltä aika melkein kokonaan, niin että peltotyöt hyvin huonosti edistyvät. Mutta mikähän tuuma se keksittäisiin? Kun vaan olisi hyvä karhukoira, niin sittenhän ei olisi muuta ajattelemista kuin heti ruveta karhua metsästämään. Vaan mistäpä se semmoinen koira saadaan!

Mietteissään istuu isäntä penkillä akkunan kohdalla, polttaen pitkiä lehtiä. Vasta on hän, samoin kuin muu talonväki, einepöydän äärestä noussut, mutta Tiina on kuitenkin aamusta asti karjan paimenena metsää kierrellyt.

"Minä tässä ajattelen", sanoo isäntä, hetken äänettömyyden kuluttua, kun Mäntyvaaran väestä kaikki muut paitsi Tiina istuvat koolla pirtissä, pitäen loma-aikaa, ennenkuin leikkuutyöhön lähtevät. "Minä ajattelen, että kyllä jo heitän sikseen kaikki yövahtuut minun osaltani."

"No, joko rupeaa kyllästyttämään?" kysyy Kaisu.

"Eipä paljon muutenkaan. Ei se teho kuitenkaan minun pyssyni."

"Vai ei teho. Niinkö siis todella luulette, että se on pilattu?"

"No, niinpä uskon. Olisihan se muuten tappanut, kun viime yönä metsän kuningasta ammuin, ell'ei se olisi ollut pilattu."

"Mitenpä se olisi tappanut, kun ei sattunut hyvään paikkaan!"

"Sattunut! Ihan vissiin sattui, vaan eihän se tappanut, kun pyssyssä oli vika. — Mutta minä rupean tässä toista tuumaa miettimään."

"Mikähän sinulla nyt on mielessä?" huudahtaa emäntä.

"Mitenkähän olisi loukas laittaa!"

"Loukas!" puuttuu puheeseen Lauri. "Eihän se aivan hullu tuuma ole."

"Pistipä isällä hyvä ajatus päähän!" naurahtaa Kaisu. "Metsän petoa ruvetaan pyytämään samalla lailla kuin hiirtä ansalla. Mutta eiköhän mörkö paremmin osaa itseään varoa kuin hiiri!"

"Kyllä se sekin joskus saattaa erehtyä, vaikka sillä on miehen mieli", vastaa isäntä. "Ja erehtyyhän se ihminenkin. — Tietävätpähän vanhat ihmiset mainita semmoisista tapauksista, että metsän kuningas on loukkaassa surmansa saanut. Muistanpa minäkin, että minun lapsena ollessani täällä kotonani — juuri tässä talossa — vietettiin mesikämmenen peijaita, ja se oli loukkaassa kuollut."

"Tuohan Vanhalan Matti", saapi sanoakseen Mikko, joka äänetönnä on istunut lavitsalla, muista vähän syrjällä, "joka on tunnettu karhun tappaja, kuuluu saaneen joskus loukkaallakin metsän pedon hengiltä."

"Onhan se saanut", sanoo Lauri, "puheitten mukaan. Ja kyllä on meidän tehtävä se loukas. Tulisihan se ansaksi sekin ja saattaisi kyllä metsän kuninkaalta hengen ottaa, kun se vaan sattuisi sinne menemään."

"Siinäpä se", sanoo Kaisu. "Mutta kyllä se ei sinne mene niin kauan kuin sillä on vielä ne lehmäin raadot syömättä."

"Kyllä se silti saattaa mennä", väittää Lauri, "kun pannaan sille oikein hyvä syötti; enkä minä vielä vahtuuta heitä."

"Tehkäähän loukas!" kehoittaa Anni. "Ehkäpä sattuisi sitten pyynti paremmin onnistumaan."

"Mutta oletteko isä koskaan loukasta nähnyt?" kysyy Lauri.

"En minä kyllä nähnyt ole", vastaa isäntä, "vaan olen minä siitä siksi paljon kuullut puhuttavan, jotta tiedän, minkälainen se on. Vivusta en varmaan voisi sanoa, minkälainen se on. Mutta minä ajattelen, että me otamme Vanhalan Matin neuvojaksi ja vivun laittajaksi."

"Se kyllä käypi laatuun. Mutta milloinka me rupeamme siihen loukkaan tekoon."

"No, laitetaan heti sana Vanhalaan, niin pääsemme työhön käsiksi niin pian kuin Matti tänne ehtii, ehkä huomenna. — Mutta nyt lähtekäämme leikkuuta jatkamaan!"

Anni lähtee Vanhalaan sanaa viemään ja toiset hankkiutuvat pellolle lähtemään. Lauri ja isäntä sekä Kaisu lähtevät edeltä, vaan Mikko jo heidän mentyään rupeaa hitaasti pellolle päin astumaan. Emännällä on nyt muuta tekemistä, jottei hän jouda leikkuutyöhön.

Tuskin ovat leikkuumiehet saaneet ohraa leikatuksi yhdeksi kuhilaaksi asti, ja Mikko vasta saanut sirpin käteensä, kun Tiina hengästyneenä saapuu pellolle ja jo kaukaa huutaa: "Joutukaa apuun! Mörkö viepi vasikan."

"Mitä ihmettä!" kurmnailee isäntä ja heittää leikkuun.

"Mitä sinä puhut!" ihmettelee Laurikin. "Onko se tosi?"

"No, tosi se on", vastaa Tiina läähättäen ja jo likelle ehdittyään. "Tuolla vaaran rinteellä kun karja oli, niin yht'äkkiä, aivan aavistamattani, mörkö sieppasi vasikan."

"Miks'et säikytellyt sitä petoa?" kysyy Kaisu.

"Enhän minä kerennyt ja minkäpä olisin sille tehnyt! — Mutta joutukaa pian apuun. Mörkö syöpi Mielikin! Eikö lie jo syönytkin!"

Mutta Lauri lähtee heti pirttiin juoksemaan ja hänen jälissään isäntä, ja sieltä he heti sieppaavat pyssynsä ja pikimmältään sanoen emännälle, että mörkö vei vasikan, he ryntäävät taas ulos, Lauri edellä, isäntä jälessä, ja emäntä jääpi kummissaan seisomaan ja toisten kiirettä lähtöä katselemaan.

Tiina viittaa miehille suunnan, missä vasikka oli ollut ja sinne rientävät nyt miehet ja heidän jälessään juosta hilkkasee Kaisu ja takimmaisena Tiina, vielä läähättäen äskösestä juoksustaan. Mikko astuu hiljokselleen heidän jälissään pyörtänöä pitkin pellon aidalle asti, ja sinne hän jääpi seisomaan, katsellen, kuinka kauas ne juoksevat. Kartanolla seisoo emäntä katselemassa hänkin ja hän pahoilee mielessään, kun taas vahinko tapahtui karjalle.

Kun miehet ja Kaisu sekä Tiina, jotka yhä vaan juoksevat heidän perässään, ehtivät mäkirinteelle sille paikalle, josta vasikka oli kadonnut, niin siellä likellä karja ammoilee kovasti ja näyttää peloissaan olevan. Sen joukossa ei tosiaan enää näy kadonnutta vasikka. Tiina selittää, missä kohti se oli ollut ja minnekkä päin hän luulee mörön sen vieneen. Miehet ajatellen, jotta katosikohan tuo nyt koppinaan, lähtevät metsään rientämään. Siellä he juoksentelevat ja katselevat, jotta eikö satu näkymään joko mörköä tai vasikkaa. Vaimoset eivät lähde heitä hyvin kauas seuraamaan, vaan katseltuaan ja kuunneltuaan likitienoilta, he palaavat takaisin. Lauri ja isäntä sillä aikaa koettavat löytää karhun jälille, vaan turhaan. Karhusta ei näy jälkeäkään missään, eikä vasikan ammontaa kuulu missään. Hetken aikaa haettuaan, haettavaansa löytämättä, he palaavat takaisin ja asettavat pyssynsä paikoilleen pirtin seinälle.

Pirtissä ovat nyt kaikki Mäntyvaaran asujat, paitsi Anni, koolla. Vähää ennen miesten tuloa olivat Kaisu ja Tiina sinne tulleet ja emäntä heiltä tarkkaan kyseli siitä vasikan katoamisesta. Nyt ei malta Mikkokaan olla poissa muitten joukosta, vaan lähtee hänkin kuulemaan toisten puheita.

"No, eikö löytynyt?" kysyy emäntä heti miesten sisään astuttua.

"Eipä", vastaa isäntä ja istahtaa penkille. "Se katosi, se vasikka, kerrassaan, nahkoineen kaikkineen."

"No, katosi se", vakuuttaa Lauri, hänkin istumapaikan itselleen valiten. "Ei kuulunut siitä niin ääntäkään, ja metsän kuningas oli siksi viisas, ett'ei pannut puumerkkiään siihen, mistä oli kulkenut."

"No, kyllä se pahuus oli sukkela menemään. Kumma oli, mitenkä se pääsi jättämään, vaikka sillä oli elukka kannettavana. Miten tuo lieneekin sitä kantanut, vaan ei siltä kulku kuitenkaan hidastunut, koskapahan emme tavottaneet."

"No, oli se tapausta!" lausuu kummissaan emäntä.

"Kyllä se oli soma tapaus", päivittelee Tiina. "En tuota ennakolta osannut aavistaa."

"Kukapa sitä osasi aavistaa!" sanoo isäntäkin.

"Se vasta kummaa oli minusta", puuttuu keskusteluun Mikko, "että se uskalsi ihan paimenen nähden vasikkaan kajota. Enpä ole sattunut kuulemaan, että se koskaan ennen olisi niin tehnyt."

"Kyllä oli tapausta tämä", pahoilee yhä emäntä. "Ja kovinhan se tuntuu ikävältä, kun ei karja enää säily paimenenkaan turvissa."

"Olihan se ikävä asia", myöntää isäntä, "että joutui Mielikki metsän saaliiksi, ja kyllä mörkö on sen jo niin hyvään paikkaan kätkenyt tai jo syönyt sen suuhunsa nahkoilleen kaikkineen, ett'ei sitä voida enää löytää mistään. Mutta ei tälle asialle enää voida mitään. Se oli niin sallittu ja sen vuoksi se tapahtui. — Näet nyt Kaisu", sanoo hän sitten Kaisun puoleen kääntyen, "ett'ei ole paimenestakaan apua karjalle."

"Kyllä siitä on apua", puolustelee Kaisu itseään. "Mutta Tiina ei ollut oikein valpas ja tarkkaavainen."

"Minäkö!" huudahtaa Tiina. "Teinhän minä kaikkea mitä voin."

"Olisit huutanut ja säikytellyt sitä petoa, kun se rupesi karjaa hätyyttämään."

"Enhän minä kerennyt havaitakaan sitä ennenkuin sillä jo oli vasikka kynsissä. Enhän silloin voinut sille mitään eikä olisi toinenkaan minun sijassani mitään saattanut tehdä."

"Eihän tämä asia ole Tiinan syy", sanoo isäntä. "Se kun oli kerta määrätty tapahtuvaksi, niin sen täytyi tapahtua, eikä siihen paimen mitään voinut. Eihän kukaan voi sallimukselle mitään."

"No, en tiedä", väittää Kaisu. "Mutta kyllä en minä Tiinan sijassa olisi yhtään elukkaa karjasta päästänyt metsän kynsiin."

"Oleppa sanomatta!" vastustaa Tiina, "Kun olisit ollut minun sijassani, niin et olisi kerennyt mitään ajatellakaan, ennenkuin jo metsä vasikan kanssa olisi ollut kaukana näkymättömissä."

"Älähän! Ei olisi metsä tullut likellenikään, kun minä olisin aina huutanut tai laulellut."

"No, mitä tuossa tyhjää intätte!" virkkoo isäntä. "Tämä asia ei kuitenkaan muutu. Se tapahtui niinkuin oli sallittu."

"Niin", myöntää emäntä. "Tulihan tosin vahinko, vaan minkäpä sille tekee! Se oli sallittu. Mutta, Tiina, saat sinä vielä mennä paimeneksi; sillä karja peloissaan ammoilee tuolla vaaran rinteellä, eikä uskalla mihinkään liikkua paimenetta."

"Tosiaan", sanoo isäntäkin, "saapi karjalla olla paimen sen vuoksi, että karja paremmin uskaltaisi kulkea ruokaisemmilla paikoilla, mutta ei suinkaan sen vuoksi, että paimenesta olisi mitään apua karjalle mörköä vastaan."

"Saisihan tuonne mennä paimeneksi", sanoo Tiina, "mutta jos se mörkö vielä päälle tulee."

"Siitä ei ole pelkoa", keskeyttää isäntä Tiinan puhetta. "Harvoinpa se ihmisen päälle tulee."

"Entäpä jos nyt tulisi, koska se on jo niin rohkeaksi tullut, että uskaltaa karjaan kajota paimenen nähden."

"Ole huoleti! Sinun päällesi se ei tule, kun et sinä voi sitä millään aseella uhata. Menehän nyt! Me muut täältä lähdemme taas leikkaamaan, — ja huomenna rupeamme loukkaan tekoon, jotta eikö sattuisi mörkö sinne menemään ja siellä surmansa saamaan."

Niin poistuu kukin töihinsä, mielessään usein ajatellen karhujuttua. Pienokaiset vaan, mistään huolehtimatta, leikkivät iloisina kartanon hietikolla.

XII.

Seuraavan päivän aamulla Mäntyvaaran isäntä, Lauri sekä Vanhalan Matti lähtevät loukkaan tekoon. He astuvat karhun vahtuun vuoksi jo usein kulettuja seutuja, ensin rantatietä myöten ja kääntyvät sitten vasemmalle ja kulkevat tiheän metsikön kautta sitä suuntaa kohti, missä haaskat ovat. Etummaisena astuu Lauri, sitten isäntä ja takimmaisena Matti. Enimmästä keskustelutta kuluu matka ja varsinkin Matti, joka on harvapuheinen, jäykkäluontoinen vanhus, ei monta sanaa sano.

Miehet valitsevat metsässä paikan likelle niitä seutuja, missä lehmäin raadot ovat, vaan vähän ylemmäksi, kuivemmalle maalle. Siellä he rupeavat puita jystämään ja hakkaavat sylen pituisia hirtten tapaisia palkkeja joko kasvavista puista tai osaksi myös siellä täällä olevista kaatuneista hongista. Isännän ja Laurin kirveet enite jälkeä tekevät ja Matti vaan tekee pienempiä veistotöitä sekä antaa toisille tarvittaessa neuvoja ja auttaa heitä isompia puita kuljetettaessa. Kuuluu nyt kirveitten kalketta ja puitten pauketta palkkeja tehdessä; sillä semmoisessa työssä ei jyskettä saateta välttää; ja metsän kuningas, jos vaan mailla lienee, saapi kummissaan kuunnella ja ajatella, jotta mikä se nyt semmoista jytäkkää pitää sen ennen rauhaisan ruokapaikan läheisyydessä. Kuluu aikaa melkonen palkkeja tehdessä, niitä kun tarvitaan koko joukko, vaan kun arvellaan niiden riittävän, ruvetaan niistä loukkaalle seiniä tekemään. Ne ladotaan pystyyn maata vasten ihan toistensa viereen kolmeksi seinäksi eli sivuksi, niin että kaksi seinää tulee yhtäsuuntaisiksi toistensa kanssa ja kolmas yhdistää niiden päät toisiinsa, vaan yksi sivu jääpi siis avoimeksi. Tälle neljännelle sivulle vedetään iso kokonainen hirsi ja asetetaan maata pitkin ikäänkuin kynnykseksi loukkaalle, niin että tyvipuoli koskettaa molempia yhtäsuuntaisia seiniä, vaan latvapuoli ulottuu kauas niiden ulkopuolelle. Vielä tarvitaan tätä loukkaan etusivua varten hirsi tai kaksi; mutta, ennenkuin ne hakataan ja tuodaan määräpaikkoihinsa, on Matti ukko ruvennut vivun tekoon. Hän veistelee kaikenlaisia palukoita, jotka tarvitaan vipua varten, ja on työhönsä niin kiintynyt, ett'ei paljon jouda ympärilleen silmäellä eikä sekaantua isännän ja Laurin puheisiin. Nämä kun tuumaavat ja miettivät, mitenkä mikin on tehtävä, niin ukko vaan äänetönnä työtään toimittaa, eikä hän muulloin kuin toisten jotain kysyessä lyhyesti jonkun sanan vastaukseksi ärähtää, ja vaikka hän näkee, ett'eivät aina älyä, mitä varten hän mitäkin tekee, niin ei hän kuitenkaan ennen aikojaan selityksiin rupea; hän olla jöröttää vaan vakavana ja totisena ja tekee työnsä varmana kuin kokenut mestari ainakin.

Matin veistäessä ja vuollessa vipulaitokseen tarvittavia kaluja, ovat isäntä ja Lauri puuhassa isoa hirttä valmistaessaan. Kun se on valmis kuljetettavaksi, tuumaa isäntä Laurille, hirttä kohottaessaan: "Tuskin tämä kahden miehen saadaankaan paikoilleen."

"Näkyy tässä painoa olevan", vastaa Lauri, hänkin hirttä kohottaessaan.

"Raskas tämä raato on", huutaa isäntä Matille. "Etköhän Matti tulisi avustamaan!"

"Vai raskaalta tuntuu", vastaa Matti. "No, minä tulen täältä heti."

Kolmen miehen vedetään sitten hirsi loukkaan eteen ja siinä kantajat eli vetäjät heittävät taakan käsistään ja niin pudota romahtaa hirsi maahan toisen viereen. Siihen se sitten jätetään vähäksi aikaa, ennenkuin se nostetaan siihen paikkaan, mihin se on pantava.

Ennenkuin nyt isäntä ja Lauri muihin töihin rupeavat, käyvät he toisen haaskan purkamassa ja tuovat sitten koko haisevan lehmänraadon loukkaan lähelle, jotta Matti saisi siitä syöttiä ottaa loukkaaseen karhua varten pantavaksi.

Matilla alkaa nyt vipulaitos olla lopulleen valmis. Loukkaan sisälle peräseinään on hän kiinnittänyt puukoukun, johon syötti tulee pantavaksi, ja siitä johtuu vipu etusivulle, siinä olevan hirren tyvipuolen kohdalle. Kun lehmän raato on tuotu siihen likelle, niin Matti leikkaa raadosta pään erilleen, jonka hän vielä halkaisee ja panee sitten toisen puoliskon, johon myös kieli on jäänyt, puukoukkuun. Isännälle ja Laurille, jotka katselevat hänen hommaansa, sanoo hän: "Päällystäkäähän loukas kokonaan havuilla ja katsokaa, että joka paikka tulee niin hyvin peitetyksi, ett'ei vieras katsoja voi ollenkaan tietää niiden peitossa minkään rakennuksen olevan!"

Niin ruvetaankin loukasta havuilla peittämään ja sillä aikaa Matti lehmän raatoa silpoilee sekä syytää siitä palan palan perästä loukkaan sisälle ja etupuolellekin. Ne ovat sitä varten, että karhu, jos se kerta sille mieluisesta hajusta vieteltynä tulisi loukkaalle, rupeaisi nuuskimaan ja syömään siellä täällä olevia paloja, joista se pääsisi hyvään makuun, eikä sitten malttaisi olla syömättä syöttiä puukoukusta.

Vihdoin, kun loukas on kokonaan havuilla peitetty, niin että se on aivan kuin havumaja, viritetään vipu. Se hirsi, joka äsken tuotiin, nostetaan toisen hirren päälle, joka oli pantu loukkaalle kynnykseksi, siten että latvat tulevat päällekkäin, vaan ylemmäisen hirren tyvipuoli kohotetaan, joten aukko tulee hirtten väliin, ja tähän väliin asettaa nyt Matti kepin oli palukan pystyyn päällimmäistä hirttä kannattamaan. Tämä palukka on yhteydessä vipulaitoksen kanssa, joka on sillä lailla laitettu, että, jos se sattuu liikahtamaan, silloin heti hirttä kannattava palukka kaatuu ja samalla hirsi alas romahtaa.

Kun nyt loukas on valmis ja vipu viritetty, tuumaa isäntä, loukasta ja vipua katsellen: "Tämmöinen se nyt tuli ansa metsän kuninkaalle. Nyt ei puutu muuta kuin että se metsän peto tulisi tähän ansaan, niin sittenhän ne tulisivat jo vaivat palkituiksi."

"Ka, sehän tässä on toivottava", vastaa Lauri, hänkin vipulaitosta tarkkaan katsoen. "On tämä somanen laitos, ja tässä se salojen eläjä pian saattaa surmansa saada."

"Hetihän sen täytyy henkensä heittää, kun se tulee tuohon syöttiin koskemaan."

"Niin, ensin se tästä ulkopuolelta syöpi mitä löytää ja tuolta sisältä se tietysti myöskin rupeaa lihapalasia maistelemaan, pistäen turpansa tästä välistä tuonne sille. No, sitten sillä tekee mieli tuota pään puoliskoa tuolta puukoukusta. Mutta sinne ei sen kuono uletukaan."

"Silloin se toisella jalallaan astuu tästä alushirren yli ja nyt se saattaa suullaan koskettaa syöttiä."

"Vaan kun syötti on lujasti kiinni sidottu, niin se rupeaa sitä retuuttamaan, irti saadakseen."

"Mutta eipä irtaukaan syötti helposti; se näkyy hyvin lujaan olevan nuoralla sidottu."

"Ja kun se sitä retuuttaa, niin silloin puukoukku liikahtaa ja vipu laukeaa. Tämä palukka tässä paikoiltaan solahtaa ja samalla tämä vankka hirsi mörön niskaan pudota romahtaa."

"No, se vasta rymäystä on!"

"Ka, siinä tulee semmoinen paino mörkö paran päälle, jotta —"

"Heh! Paikallahan se kuoliaaksi litistyy."

"Ei auta sillä voimain ponnistukset enää."

"Ka, hetihän tuommoinen paino siltä hengen viepi."

"Se on tietty", puuttuu puheeseen Matti. "Sen päälle tulee niin raskas paino, ett'ei se ennätä parahtaakaan. — Mutta hyvä on kuitenkin, että pannaan paljon painoa. Otetaanpa tuolta viellä tuo vanha hirsiremu, joka tuossa likellä näkyy, ja pannaan se lisäpainoksi!"

"No, so kun vielä pannaan", sanoo isäntä, "niin kyllä sitten —."

"Kyllä sitten jo tulee painoa", lausuu Lauri.

Tuodaan sitten se vanha jo melkein lahonnut hirsi ja nostetaan sekä kiinnitetään lisäpainoksi painohirren päälle.

Sittenpä se loukas vihdoin saadaan semmoisekseen jättää. Mutta Matin palasiksi silpoma lehmän raato on johonkin korjattava.

"Mihinkä ne nämä pannaan?" kyselee Lauri raadon paloja kosketellen. "Eihän näitä metsälle suinkaan syötäviksi jätetä?"

"Ei toki", vastaa Matti. "Kyllä ne pois korjataan."

"Poishan ne ovat korjattavat", sanoo isäntäkin. "Maahan niitä olisi hyvä kätkeä, mutta sanotaanpa metsän niitä ylös kaivavan."

"Ei niitä maahan panna", sanoo Matti. "Sieltä kyllä metsä ne pian ylös kaivaa."

"No, puuhun ne vissiin pannaan", sanoo Lauri. "Mutta kyllähän se mörkö ne sieltäkin saattaa saada."

"Pääseehän se puuhun kyllä vähän matkaa", myöntää Matti. "Vaan kun ne viedään korkealle ylemmille oksille, niin kyllä pysyvät siellä."

"Niinpä luulisi", arvelee isäntäkin.

Kun sitten lehmän raadon palaset ovat ripustetut läheisten puitten oksille niin korkealle kuin mahdollista sekä loukkaan teossa syntyneet lastut huolellisesti havuilla peitetyt, niin miehet, tyytyväisinä työnsä päättymisestä, lähtevät kotia päin astumaan.

Peräkkäin he astuvat taas, samassa järjestyksessä kuin olivat tulleetkin, mutta nyt he ovat iloisemmalla mielellä, isäntä varsinkin, joka nyt näkyy olevan hyvin puhetuulella, ja Lauri, vaan Matti ei näytä iloisuuttaan sanoilla; on vaan yhtä jörö ja harvapuheinen kuin ennenkin.

"Kun nyt vaan", sanoo isäntä ja kääntyy Lauriin päin, "mörkö jonain päivänä sattuisi loukkaaseen eksymään, niin silloin mahtaisi sydän vähän sykähtää."

"No, jo se tuntuisi hyvälle", myöntää Lauri, isännän puhuessa jäätyään melkein seisomaan, "semmoinen asia. Kyllä silloin Mäntyvaarassa ilo nousisi."

"Ka, siitä nousisi semmoinen ilo ja riemu, mesikämmenen peijaita pidettäessä, jotta se vasta olisi! Kunpahan vaan menisi mörkö loukkaaseen! Eikähän semmoinen tapaus mahdoton ole. Onhan aina joskus ennenkin sattunut, että joku metsän pörhökarva on loukkaassa surmansa saanut."

"Onhan toki", äännähtää Matti.

Siinä kun astutaan metsämaita, muistelee isäntä, mitä lapsuutensa ajoilla oli kuullut puhuttavan metsän kuninkaasta.

"Kerrankin", sanoo hän, "kun minä vielä olin pahanen poikaressu — olisinko ollut kolme- tai nelivuotias — niin mörkö oli kaatanut yhden lehmän meiltä ja sammalilla peittänyt, niinkuin se tavallisesti tekee. Oli sitten monta yötä vahattu sitä mörköä, vaan turhaan; ei saatu sitä sillä keinoin. Sitten laitettiin loukas — tottapa se oli semmoinen kuin meidän tekemämme; en minä kyllä ollut sitä katsomassa."

"Semmoinenpa se tavallisesti tehdään", sanoo Matti.

"No niin. Siinä loukkaassa oli puukoukku ja siinä koukussa syötti —. luultavasti lehmän päästä sekin niinkuin nyt — ja siitä koukusta, tietysti lähti vipu."

"Se on tietty", vakuuttaa Matti.

"Niin", jatkaa isäntä. "Se oli loukas viritetty; ja miehet ne vaan kotona odottelivat, eikö ala kuulua pamausta, ja kävivät tuon tuostakin katsomassa, jotta eikö ollut lau'ennut loukas."

"No, menikö mörkö loukkaaseen?" kysyy Lauri.

"Älähän! Muuanna päivänä sitten, kun kaikki talon väki oli kotosalla, kuului metsästä, juuri sieltä päin, missä loukas oli, aika romahdus."

"Se oli vissiin —" arvelee Lauri.

"Enhän minä", keskeyttää isäntä, "älynnyt sitä miksikään, vaan muistan selvään, kun isäni sanoi, jotta nyt loukas laukesi."

"No?" äännähtää Matti.

"No, siitä innostui kaikki talon väki, innostui niin, että, kun isäni, pyssyä seinältä ottaessaan, sanoi, jotta lähdetäänpä nyt katsomaan, mikä otus loukkaaseen on mennyt, niin eivät ainoastaan miehet vaan myös kaikki vaimosetkin lähtivät loukkaalle päin juoksujalassa rientämään; mutta minä ja toiset paitaressut jäimme pirttiin seisoa tollottamaan, ihmetellen, jotta minnekkä ne nyt semmoisella kiiruulla menivät."

"Oliko loukkaassa mitä?" kysyy Lauri.

"Kun joukko oli loukkaalle ehtinyt, niin — aivan oikein — siellä oli vipu lauennut, ja hirsien väliin oli litistynyt itse metsän kuningas."

"Ka se!" lausuu Matti. "No, se oli tietysti kuolleena siinä?"

"Niin; eihän siinä henkeä ollut enää, siltä kun oli maha revennyt."

"No, kyllä mahtoi aika ilo nousta semmoisen tapauksen johdosta?" kyselee Lauri.

"Se on tietty. Kyllähän siitä riemu nousi ja pidettiinkin sitten kemut semmoiset, jotta ne vasta olivat; ei puuttunut niistä ruokaa eikä viinaa."

"Kyllähän sitä mesikämmenen peijaissa iloa pidetään", sanoo Matti.

"Olisipa nyt toivottava", sanoo Lauri, kun on taas matkaa kappale kulettu ja kohotaan jo rantatietä ylöspäin, "että menisi mörkö loukkaaseen, jotta sitten saataisiin mesikämmenen peijaat pitää ja minäkin saisin niissä kerran olla."

"Ka, olisihan se mieluinen asia", lausuu isäntä. "Hyvinhän se mieli menisi hyväksi, kun sattuisi metsän kuningas jonain päivänä loukkaassa olemaan; mutta eihän kukaan voi ennakolta tietää, mitä vastaisuudessa on tapahtuva."

"Eihän sitä voi tietää", myöntää Matti. "Sillä möröllä on oma päänsä ja kyllä se monesti osaa henkensä varoa, eikä tulekaan semmoisille paikoille, missä se pahaa aavistaa."

"Onhan se viisas eläin", myöntää Lauri, "mutta pettyy se välistä sekin."

"Ka, pettyyhän se joskus", selittää Matti, "varsinkin kun sillä on hyvä ruoka tarjona."

"Kyllä onkin loukkaassa semmoinen syötti", sanoo isäntä, "jonka pitäisi makialta maistua sen suussa."

"Ka, onhan siinä semmoinen syötti, jotta, jos se ei kelpaa, niin ei kelpaa muukaan."

"Eiköhän mahtane sillä suu vettyä, sitä nähdessä!" naurahtaa Lauri.

"No, niin luulisi", arvelee isäntäkin.

Jo ovat loukkaan rakentajat ehtineet matkansa päähän ja astuvat nyt Mäntyvaaran pirttiin, jossa he tyytyväisin mielin heti rupeavat illallista syömään, ja hajauvat sitte kukin vuoteillensa, ainakin ensi yön kotona rauhassa nukkuakseen. Yövahtuuhomman he ovat jo melkein kokonaan mielestään jättäneet, kun ei kuitenkaan näy koskaan vahtuu onnistuvan; eikä karhu ainakaan aivan pian haaskalle tule, arvelevat sekä isäntä että Lauri; kyllä sitä päivällinen möyke on vähän säikyttänyt, vaan moniaitten päiväin perästä se kyllä taas tulee, kun lie tullakseen, ja onhan sillä silloin loukas tarjona — menköön siihen.

XIII.

Muutaman päivän kuluttua sen jälkeen kuin loukas oli tehty, kaikki Mäntyvaaralaiset, paitsi emäntä ja Anni, jotka ovat muilla töillä, leikkaavat ruista talon nuottarannalle päin olevan pellon alapäässä, ja toisten muassa työskentelee Mikkokin — Matti oli jo mennyt kotiinsa.

Työ on ruvennut paremmin edistymään siitä asti kuin talon miehet heittivät haaskalla kulkunsa sikseen. Ennenhän työvoima oli hyvin vähäväkinen, kun ainoain Mäntyvaarassa asuvain miesten aika kului enimmäksi osaksi yövahtuissa; nyt sitä vastoin saavat he käyttää koko päivän peltotyöhön. Vielähän se kyllä toinen lehmän raato on paikoillaan ja siis olisi tilaisuutta vielä siellä vahtuussa kulkea, mutta isäntä ei siitä enää perusta, ajattelee vaan, mikäpä siellä tyhjän tähden rupeaa aikaa kuluttamaan, kun on nähty, ett'ei metsän kuningas kuitenkaan Mäntyvaaran pyssyistä saa surmaansa. Laurillakin on ampumainto kokonaan laimennut; hän ei aio ainakaan muutamiin vuorokausiin vahtuussa kulkea, eikä hän luule karhun aivan heti tulevankaan haaskalle.

Loukas on nyt ainoa, joka pitää isännän ja Laurin sekä toistenkin toivoa vireillä. Kaisu yksinään ajattelee, että karhu pysyy niin kauan hengissä kuin ei mikään taitava pyssymies sitä hätyytä, ja hän on siinä vakuutuksessa, että jos vaan Peltolan Kalle tulisi vahtaajaksi, niin silloin kyllä metsän kuningas jonain yönä saisi surmansa hänen kädestään.

Mäntyvaaran leikkuumiehet työskentelevät kaikki samalla peltosaralla, niin lähellä toisiaan, että puhe voipi hyvin kuulua heidän kesken. Hyvillä mielin tekevät he työtään, tosin suurta kiirettä pitämättä, mutta kuitenkin niin, että heillä jotain valmista tulee. Tyyniluontoinen isäntä kaataa olkea voimakkaalla kädellä ja tasaisesti käypi hänellä työ samoin kuin Laurillakin. Kyllä näkyy, että he ovat samanlaisessa työssä jo ennenkin olleet, vaikka he tosin ovat tottuneemmat kolopuita kaatamaan. Ilomielinen Kaisu on sukkelaliikkeinen työssään, liikuttaapi vikkelästi sirppiään. Tiinakin kokee aika ketteränä olla, vaan hän ei malta kauan yhtä perää sirpillään olkia katkoa, siinä kun selkä tulee kovin kumarassa olemaan; hän nousee usein kyykyltään oikaistaksensa ruumistaan ja jonkun sanan puhuakseen. Toisten muassa työskentelee Mikko, häärii sirppinsä kanssa hänkin; ja vaikka hän onkin hidasluontoinen ja liikuttaapi kankeasti kättään, niin saapi hänkin aina vähän valmista.

Leikkuuilma on hyvä. Päivä on lämmin ja tyyneenlainen. Lännestä päin käypi vieno tuulen henki, puhaltaa sen verran, että se juuri tuntuu.

"Voi toki!" rupeaa Tiina valittamaan. "Tästä leikkuustapa ei tunnu tulevankaan koskaan loppua."

"Joko rupeaa kyllästyttämään?" sanoo vastuuksi Mikko, joka sattuu lähimmäisenä olemaan, saaden syytä leikkuutaan keskeyttää.

"Eipä paljon muutenkaan. Kovin monet päivät on jo saatu täällä sirppiä käännellä, eikä vaan leikkuu ota loppuakseen."

"No, kyllä se nyt kohta loppuu. Ei ole monen päivän työ enää jälillä."

"Kyllä minä jo raskisinkin heittää tämän työn. Voi, aivanhan tässä selkä kipeytyy, kun niin kumarassa pitää olla!"

"Mitä se Tiina —!" puuttu isäntä keskusteluun. "Nytkö se jo vaikeaksi käypi työ! Voi Tiina parka! Jos ei sinulla olisi milloinkaan tämän vaikeampaa, niin ei sinulla sitten koskaan vaikea olisikaan."

"Enhän minä sillä sanokaan", puolustaa Tiina. "Mutta eihän tuo kumma olekaan, jos selkä vähän kipeytyy, kun tässä kauan tulee kumarassa olleeksi."

"Kyllähän sillä tuolla eukollani kumarassa olo käypi vaikeaksi", saapi sanoakseen Lauri, hänkin leikkuunsa keskeyttäen. "Sillä kun on tuommoinen raskaanlainen ruumis, niin sen vuoksi hänelle leikkuu käypi vähän vaikeaksi. Vaan kyllä Tiina kuitenkin työhön kykenee; näkyypä hän olevan aika ketterä leikkaamaan."

"Annahan kun potun nostantaan joudutaan", puuttuu Kaisu puheeseen, "niin sitten vasta Tiina saa selkäänsä voivotella."

"Älähän!" inttää Tiina. "Kyllä minä semmoiseen jo olen tottunut, enkä ole siinä sinua huonompi. — Mutta mitä te nyt kaikki niin ison asian teette joka sanasta, minkä satun mainitsemaan! Käypihän se jo ikäväksi tämmöinen työ, josta ei koskaan näytä valmista tulevan."

"Älähän ole milläsikään, Tiina!" sanoo Lauri eukolleen. "Tällä viikolla mahdetaan kuitenkin saada leikkuu viimein lopetetuksi."

"Tottahan toki", vakuuttaa isäntä, "ell'ei vaan sitä ennen satuttaisi saamaan mesikämmenen peijaita."

"Mikäpä ne peijaat laittaa!" sanoo piloillaan Kaisu. "Ensinhän pitää metsän kuningas saada kaadetuksi ja sitten vasta on aika peijaita miettiä."

"Mitä sinä tyttö taas!" nuhtelee isäntä. "Silloinhan olisivat jo peijaat tiedossa, kun mörkö sattuisi loukkaaseen menemään."

"Siinäpä se, jos sattuisi", ivaa yhä Kaisu.

"Vaan ei se ole sanottu, että se siihen sattuu menemään. Kyllä on ihan onnen kauppa, jos se sinne menee."

"Antaapa olla onnen kauppa. Mutta voisihan se semmoinen tapaus kuitenkin sattua."

"Eihän se mikään mahdoton asia olisi", vakuuttaa Mikkokin.

"No, kun sattuisi semmoinen tapaus", saapi sanoakseen Lauri, "niin kyllähän se ei paha olisi."

Samassa kuuluu metsästä joku romahdus.

"Voi, hyvä ihme! Mikä se oli? kuulittako?" huudahtaa Tiina, paukauksen kuultuaan.

"Mikähän se mahtoi olla!" lausuu kummissaan Lauri, korvallistaan kynsien.

"Miltä tosiaan lie pamahtanut!" ihmettelee isäntäkin, vasemmalla kädellään hiuksiaan kopeloiden. "Tuoltahan se ääni kuului loukkaalta päin."

"No, niin minustakin kuulosti", sanoo Tiina.

"Olisikohan se ollut?" rupeaa Lauri arvelemaan.

"No, aivan selväänhän se ääni kuului loukkaalta", keskeyttää Kaisu.

"Kyllä se sieltä kuului", saapi sanoakseen Mikko.

"Kyllä nyt loukas laukesi", luulee isäntä.

"Niin minäkin luulen", sanoo Lauri. "Sieltä päin se ääni kuului, ja sieltä se helposti myötätuulessa tänne asti kuuluukin."

"Totta vissiinkin se oli loukas, joka laukesi", arvelee yhä isäntä, ihan varmana luulossaan.

"Kyllä se oli se. Eipähän se mikä lie ollut", väittää Laurikin.

"No, kyllä nyt sattui metsän kuningas loukkaaseen. — Lähdetäänpä katsomaan!"

"No, joku eläjä sinne sattui; mikä sitten lie ollutkin."

Pian leviää puhe, että loukas laukesi, koko talon väen kesken, ja silloin syntyy vilkas liike ja puhelu, varsinkin vaimosten kesken. Mutta isäntä ja Lauri eivät jouda toisten puheista välittää; vaan lähtevät heti loukkaalle päin rientämään, ja heidän jälkeensä kiiruhtaa sitten talon väestä yksi toisensa perästä, Kaisu, Tiina, Anni, vieläpä pieni Junnukin, joka kaikin mokomin haluaa nähdä, mitä kummaa on tapahtunut, ja jälkimmäisenä lähtee vanha Mikko toisten perään verkalleen astumaan. Vanha emäntä vaan pienen Annin ja Heikin kanssa jää kotia.

Kulkue kiiruhtaa rantatietä alaspäin ja poikkeaa sitten metsään loukkaalle päin. Isäntä ja Lauri, jotka etummaisina kulkevat, saavat ensiksi nähdä, mitä on tapahtunut, kulkeissaan kuusikossa tulevat he semmoiselle paikalle, mihin loukas puitten lomasta sopii näkymään.

"Katsoppa!" huudahtaa isäntä iloisesti. "Onpahan todella loukas lau'ennut."

"Näkyypä lauenneen", huomaa Laurinkin.

"Mutta — — missä — —" sanoo isäntä sitten kummissaan, kun hän ei vielä näekään mitään elävää loukkaan hirsien välissä.

"No, hyvä ihme!" kummeksii Laurikin. "Eihän näykään? — — no, ei tosiaan näykään — —"

"No, joko peijaat ovat tiedossa?" kysyy Kaisu, vielä vähän matkan päässä miehistä.

"Voi tuhat…" palloilee isäntä, loukkaan viereen tultuaan, ja raappii korvan ta'ustaan. "Eihän täällä olekaan — —."

"Katso ilkeyttä!" päivittelee Laurikin, korvallistaan kynsien.

"No, tämäpä nyt oli — —"

"Nyt vältti, kun on tyhjä koko loukas!"

"Olipa tämä nyt tapausta!"

"Ka, eihän tässä ole tyhjää enempää", sanoo Kaisu, loukkaaseen kurkistaessaan.

"Voi, hyvä ihme!" huudahtaa Tiina, paikalle ehdittyhän. "Eihän sitä metsän eläjää näykään!"

"Ka, sitähän tässä kummastellaan", selittää Lauri eukolleen, "mitenkä loukas on lau'ennut, vaikk'ei näy, mikä sen olisi laukaissut."

"Voi, hyvän en aika!" lausuu ihmeissään Annikin, Junnunsa kanssa toisten joukkoon ehdittyhän. "Itsestäänkö se tuo loukas on lau'ennut!"

"Onpa päässyt mörkö karkuun", on pieni Junnu tietävinään.

"Ei siinä ole sitä ollutkaan", sanoo Kaisu.

"Mikähän tuossa kävi!" päivittelee isäntä. "Ei vaan siinä mörkö ole käynyt."

"No, ei ole käynyt", vakuuttaa Lauri. "Jos se olisi käynyt, niin kyllä se olisi jäänytkin."

"No, jäänyt se olisi; eipähän se miten olisi voinut pois päästä."

"Ei olisikaan. Tuohonhan se olisi paikalla hirsien väliin kuoliaaksi litistynyt."

"Niin olisi. — Joku muu eläjä tässä on käynyt."

"Jokohan mahtoi koira käydä!"

"Jospa hyvinkin lie koira ollut."

"Mutta mitenkä", puuttuu Tiina sanomaan, "koira olisi saattanut pakoon päästä? Minusta tunnustaa, että, jos se koira olisi ollut, se olisi litistynyt tähän hirsien väliin, jos vaan se koira on ollut tavallisen kokoinen."

"Se tuota", selittää Lauri, "koira, kun on tullut tähän syöttiä jyrsimään ja astunut etukäpälillään tästä alushirren yli, niin tottapa sillä mielestään syötti on ollut kovin kaukana ja se sen vuoksi työntäysi kokonaan loukkaan sisälle, käpertyi tänne niin, että, kun se sitten rupesi syötistä vetää reuhtasemaan, se vivun lau'ettua ei saanutkaan mitään vahinkoa, vaan pääsi ehjänä pois laukkaamaan."

"Kyllä on niin asia", myöntää isäntä. "Totta vissiinkin tässä joku koira pahuus on käynyt. Voi, jos sen saisin käsiini, niin kyllä minä —"

"Kyllähän se sietäisi kuria", keskeyttää Lauri, "mutta eipä ole meillä tietona, mikä koira se täällä on ollut."

"Viaton kai se koira on ollut", arvelee Kaisu. "Se tietysti ei tiennyt, mitä varten se syötti tänne oli laitettu."

"Ka, eihän se kyllä sitä ole mahtanut tietää", sanoo Lauri. "Vaan pahan asian se kuitenkin teki, niin että, jos se nyt olisi tässä saapuvilla, minä paikalla sitä potkaseisin."

"Olihan tämä paha asia", puuttuu isäntä lausumaan. "Vaan minkäpä sille tekee! Ei se tapahtunut kuitenkaan enää tapahtumattomaksi tule. Tottapa se niin oli sallittu. — Ei tässä nyt muu neuvoksi jää kuin loukas uudestaan virittää ja sitten kotia lähteä ja toivoa tulevaksi kerraksi parempaa onnea."

Miehet rupeavat sitten vipua virittämään, hirsiä kohottamaan, vaan eivätpä helposti hirret kohoakaan ja sen vuoksi tulevat vaimosetkin apuun, ja niin saadaan suurilla ponnistuksilla loukas viritetyksi.

Samalla ehtii Mikko paikalle.

"Jopa nyt Mikko myöhästyi", huudahtaa hänelle Lauri. "Äsken täällä jo kaivattiin, sillä juur'ikään saatiin loukas viritetyksi."

"No, mikähän Mikolle tapahtui?" kysyy Kaisu piloillaan.

"Eipähän mikään", vastaa Mikko tyyneesti. "En ruvennut kiirehtimään, ajattelin, että kerkeän kuitenkin. — Tuota, tyhjäpä se on loukas!"

"Tyhjä", vastaa isäntä. "Ei tässä mörköä ole ollutkaan. Mikä lie koira pahuus käynyt vivun laukaisemassa!"

"Välttää! — Olipa se!"

"Olihan se paha asia, vaan minkäpä sille nyt enää tekee!"

Vielä vähän aikaa puheltuaan, lähtevät kaikki kotia päin astumaan, matkallakin vielä muistellen tuota harmillista tapahtumaa, vaan kuitenkin lohduttaen itseään sillä toivolla, että saattaahan kuitenkin paremmasti tapahtua toisella kertaa. Kotia tultuaan menee sitten kukin taas levollisesti työtään jatkamaan.

XIV.

Ensi pyhäpäivänä ollaan Mäntyvaarasta hankkeissa lähteä Peltolaan kylään. Kun on kotoinen hartaushetki vietetty, rukoukset ja evankeliumi luetut ja kiitosvirret Luojan kunniaksi veisatut erittäinkin sen johdosta, että leikkuu oli saatu lopetetuksi ja siis vilja, vaikk'ei sato tullut kovin runsas, kuitenkin oli hallan kynsistä säilynyt, niin lähtevät isäntä, emäntä, Lauri ja Kaisu rantaan astumaan, vaan Tiina ja Anni jäävät lasten kanssa kotia. — Mikko oli jo muualle mennyt.

Peltolaan lähtiät rantaan tultuaan työntävät veneen vesille ja Lauri rupeaa purjetta laittelemaan. Kun hän on saanut vanhan nelisnurkkaisen ja paljon mustuneen purjeen nostetuksi, astuvat lähtiät veneeseen ja isäntä rupeaa viilettäjäksi, ja vene lähtee myötätuulessa aika vinhasti kiitämään kohti Peltolan rantaa.

Peltolaiset ottavat tuliat oikein ilomielin vastaan, saattavat sisälle, käskevät istumaan. Tervehdittyä kysellään kuulumisia, joita molemmin puolin mainitaan, mitä tiedetään. Isännät istuvat lavitsalle pöydän ääreen tuumailemaan ja vähän matkaa heistä toiselle penkille Kalle ja Lauri, ja isäntiä vastapäätä pirtin toisessa päässä olevalle penkille istuu Iikan emäntä ja hänen viereensä Kaisu, ja talon emäntä tyttöineen pitää heille vähän aikaa seuraa, vaan pian nuori Elsa ja piika Eeva poistuvat köökin puolelle emännän käskystä vieraille ruokaa hommaamaan, ja emäntä itsekin käypi heitä neuvomassa, mistä mitäkin saapi ottaa.

"No, kuinka Kaisu on voinut?" kysyy Kaisulta Kalle, talon vaimosten hääriessä ruu'an laitossa. "Oletko voinut hyvin viime kirkkomatkan jälkeen?"

"Ka, mikäpähän olisi ollut voidessa!" vastaa Kaisu hymyillen. "Kuinka olet itse voinut? Näytät nyt kovin vakaiselle."

"Minäkö! En suinkaan minä ole vakaisempi kuin ennenkään, vaan terve minä kyllä olen."

"Et kuitenkaan iloiselta näytä."

"No, en suinkaan suruiseltakaan. Vaan eihän se aina ilo ja suru päältäpäin näy."

"Useinpa se päältäpäinkin näkyy."

"Niin, mitä sinusta!" puuttuu puheeseen Kaisun äiti. "Sinä nauratkin usein aivan tyhjälle."

"Mitä se äiti siinä!" sanoo Kaisu hymyillen. "Totta minä nauran silloin kuin on jotain mille nauraa."

"Niin, vaan sinä nauratkin usein aivan mitättömälle asialle", muistuttaa Lauri.

"Ja sinä taas et naura millekään", muistuttaa Kaisu.

"Ka, mitäpä häntä tyhjälle nauraa!" vastaa vakaisesti Lauri. "Saattaahan sitä olla iloinen, jos ei naurakaan."

"No, en suinkaan minä saattaisi", arvelee Kaisu. "Mutta sinä oletkin aivan eriluontoinen kuin minä, aina vakava ja totinen, eikä näy Kallekaan paljoa iloisempi luonnoltaan olevan. Et sinäkään aivan vähälle naura."

"Ka, en naura kyllä usein", myöntää Kalle, "mutta ei minua kuitenkaan mikään murhe paina, jos kohta en naurakaan. Nytkin tuntuu mieleni hyvin levolliselta, jopa iloiseltakin."

Nuorten keskenään pakinoidessa tuumailevat isännät kahden kesken vakaisemmista asioista, semmoisista, joista heidän mielestään jotain kannattaa puhella.

"Metsän petohan taisi jäädä teidän puolellanne aivan asentoa pitämään", sanoo Peltolainen ja hakee esille tupakkikukkaronsa.

"Ka, siltä se näyttää", vastaa Iikka, "koska se aina uudestaan ilmaantuu, vaikka sitä hätyytetäänkin; ja sehän pahuus tässä äsken vielä vasikankin ryösti ihan paimenen nähden."

"Niinhän se kuuluu tehneen, — — Otappa tästä, pistä piippuun! Tässä olisi lehtitupakkaa. Ei ole nyt parempaa. — Ja sinäkin Lauri, otahan tästä."

"Kiitoksia! Tämähän kyllä on hyvää", vastaa Iikka, täyttäen piippunsa, ja Lauri tekee samoin — "Niinhän se teki, vei koppinaan, nahkoineen, päivineen."

"Kyllä se oli kummallinen tapaus", lausuu Janne ja tarjoo vierailleen tulta.

"Oli se tapausta, se! Vaan tottapa se niin oli sallittu."

"No, kyllä teillä vaan haittaa siitä pedosta on ollut."

"Ka, siitä vasta haittaa on ollut. Se on tappanut meiltä kaksi lehmää, vasikan ja sitä paitsi monet lampaat."

"Siinä on jo vahinkoa yhdelle talolle."

"Kerrassaan. Siinä on jo vahinkoa enemmän kuin yhden pedon edestä. Mutta kun satuttaisiin saamaan hengiltä se salojen eläjä, niin tulisihan siinä vahinko kuitenkin osaksi korvatuksi."

"Tulisi kyllä. Onhan siitä hyvä tapporahakin. — Mutta minusta on oikein kumma, ett'ei se ole teidän käsissänne vielä kaatunut, vaikka sitä olette jo kahtena yönä talailta ampuneet. — Eikä se ole tainnut vielä yrittää siihen loukkaaseenkaan, jonka kuulutte äsken tehneen?"

"Eipä ole yrittänyt. Muuan päivä sitten kyllä loukas laukesi."

"No, mikä sen laukaisi?"

"Me luulimme ensin, että mörkö sinne olisi mennyt, vaan kun käytiin katsomassa, niin tyhjä olikin loukas. Siinä oli käynyt muuan koira pahuus vivun laukaisemassa ja päässyt pakoon."

"Katse ilkeätä! No, kyllä semmoinen asia ei mahtanut hyvälle tuntua."

"Ka, pahallehan se tuntui, vaan minkäpä sille teki enää!"

"No, on teillä vastuksia ollut paljon metsän pedon vuoksi."

Samalla käskee emäntä vieraitaan ruu'alle, kun Elsa ja Eeva olivat saaneet pöydän katetuksi.

"Onhan mahtanut nälkä tulla pitkän taipaleen takaa", sanoo hän. "Ruvetkaahan ruu'alle!"

Vieraat kiittelevät ja istahtavat sitten kaikki pöydän ympärille ja rupeavat syömään, mitä on pöydällä tarjona, leipää, voita, viiliä ja muikkuja. Mutta Iikka ei anna keskustelun Jannen kanssa pitkäksi aikaa keskeytyä, vaan sanoo syödessään Jannelle, vastaten tämän puheeseen:

"Näkyyhän niitä olevan vastuksia ehtimiseen ja milloinkapa ne loppunevatkaan! — Mitä taas tulee siihen, ett'ei metsän kuningas ole kaatunut, vaikka sitä olemme ampuneet, niin enpä luule syyn siihen olevan muun kuin sen, että meidän pyssyissämme on vika."

"Mikä vika?" kysyy Peltolainen.

"No, ne ovat pilatut."

"Pilatut! Niin on vähin puhuttu. — Mutta mitenkä sinä niin uskot?"

"Vissiinkin on minun pyssyni pilattu, koskapahan ei tehonnut, vaikka minä mörköä läpi ruumiista ammuin."

"Mitä joutavia! Kyll' on ampujassa vika ollut, eikä pyssyssä."

"Eikö mitä! Minä ammuin ihan tarkkaan, kerrassaan läpi sydämmen."

"No, sittenhän olisi peto paikalla kaatunut."

"Niinhän olisi luullut. Mutta tottapa se pyssy oli pilattu, kosk'ei kaatunut."

"Oli se kummaa", puuttuu Lauri sanomaan, "ett'ei peto kaatunut, vaikka isä sitä ampui ja siihen kyllä kävi, koska siitä verta vähän vuoti."

"No, siihen on sattunut hyvin huonosti käymään", vakuuttaa Janne. "Ja sen vuoksi se ei paljon vioittunut, vaan pääsi pakoon pujahtamaan."

"Mitenhän lienee!" epäilee Iikka, "vaan pilattuna kai minä olen pitänyt pyssyni."

"Ei se ole pilattu; älä uskokaan! Vaan ammunnassa se vika on ollut tai on pyssy jotenkin ollut vikanainen."

"Eipähän. Koetinpahan minä sillä ennen ampua kuin vahtaamaan läksin, ja menipähän silloin luoti jotenkin paksun seinän läpi."

"No, jos niin on, ei syy voi olla muussa kuin ampumisessa. — Minä en sinun sijassasi olisi vielä vahtuuta heittänyt."

"Jopa tuosta sai jo tarpeeksensa. Se kun ei näyttänyt mitään auttavan, niin minä ajattelin, että mikäpä siinä tyhjän tähden rupeaa aikaansa kuluttamaan."

"Ehkäpä olisi lopulla vahtuu onnistunut."

"Kuka tuon tiennee, miten olisi käynyt! Mutta siitäpä alkoi näyttää, ett'ei ollut sallittu peto kaatuvaksi minun pyssyni kautta."

"Ei olisi pitänyt epäilyksiin joutua, jos kohta ensimmäiset kokeet eivät onnistuneet. — Ja taas tuommoiset ajatukset, ett'ei muka olisi sallittu karhu kaatuvaksi, ovat aivan perusteettomia. Jos aina ajatellaan, että jos mikä tapahtuu, se on sallittu, niin eihän silloin mistään hommasta tule aikuista; kaikki yritykset raukeavat tyhjään. — Heitä pois semmoiset ajatukset! Ihmisen pitää aina tehdä tehtävänsä rohkeana, eikä antaa joutavain luuloin ja arveluin itseään eksyttää. — Usko Iikka minua, että jos karhu olisi minun mailleni sattunut, minä en olisi sitä pyytämättä heittänyt, ennenkuin olisi mesikämmenen nahka kourassani ollut!"

"No, no", vastaa tyyneesti Iikka isäntä puulusikalla viiliä suuhunsa pistäen ja sitten nuollen lusikan ulkopuolta. "Eipä se metsän vilja ole kovin helposti saatavissa. Ja, tuota, — onhan sitä koetettu meillä pyytää, ja yhä pyydetään. — Onhan se pyyntikone loukaskin."

"Totta vissiin. Mutta niin kauan kuin peto haaskalla kulkee, niin vahtuuhan on paras pyyntikeino."

Sillä välin kuuluu iloista puheen sipinää tyttöin keskuudessa ja silloin tällöin on Kallella ja Laurillakin aina jotain sanomista, ja emännät myös ovat sananvaihdossa keskenään.

"No, kuinka teillä lehmät nyt lypsävät?" kysyy Peltolan emäntä.

"Ne lypsävät aivan vähän tätä nykyä", vastaa Iikan emäntä. "Mitenkä teillä?"

"No, meillähän nuo kyllä jotenki hyvin lypsävät. — Kyllähän se teille oli iso vahinko, että metsä paraat lehmät kaatoi."

"No, vahinko se oli. Mutta se on vielä isompi vahinko, että jälillä olevat lehmät nykyään hyvin huonosti lypsävät, tuskin puolenkaan sen vertaa kuin ennen."

"Kylläpä on ikävä asia. Se on vissiin karja kovin säikäyksissään?"

"No, se on tullut semmoiseen pelkoon siitä saakka kuin mörkö sai sen säikytetyksi, jott'ei se uskalla ruokapaikkoja ollenkaan etsiä, ei muuta kuin ammoilee vaan ja mylvii peloissaan."

"No, eihän silloin ole muu seuraus kuin että lehmät kovin ehtyvät."

"No, ne ehtyvät päivä päivältä niin, jotta oikein surkealta tuntuu niitä lypsää. Ne kun ovat semmoisessa pelossa, eivätkä syö paljon mitään, niin arvaahan sen, mikä siitä on seuraus. — Oikein se on ikävä asia; vaan minkäpä sille tekee! Tottapa se niin on sallittu."

"No, ettekö aina paimenta pidä karjalle?"

"Ka, onhan meiltä aina joku paimeneksi pantu, joka vaan on sattunut joutamaan, ja on kyllä joskus sattunut, ett'ei ole ollut kukaan paimenessa. Mutta eipä tuota näy sillä olevan väliä, onko karjalla paimenta vai ei. Yhtä peloissaan on karja aina, ammoilee yhdellä lailla paimenenkin seurassa kuin omin päin kulkiessaan."

"Mutta luulisihan sen kuitenkin paimenen seurassa paremmin uskaltavan ruokamailla kulkea."

"Niin luulisi. Mutta ei se rupea sittenkään kauas talon läheltä kulkemaan. Se kun on kerran pelkoon tullut, niin se pelko ei näy siitä kovin helposti lähtevän. Ja uskaltaapa tuo metsä sitä säikytellä, vaikka on karjalla paimenkin. Sehän vei tässä muuanna päivänä Mielikin aivan Tiinan läheltä, joka oli paimenessa."

"Niinhän se kuuluu tehneen. Mutta eiköhän silloin ollut syytä vähän paimenessa? Tuskin olikaan Tiina aivan karjan lähellä?"

"Kylläpä se sanoi olleensa."

"Se tuota", puuttuu puheeseen Lauri, kun hän kuulee vaimoaan mainittavan. "Tiina ei kyllä sillä kertaa sattunut olemaan aivan sillä paikalla, missä vasikka oli, eikä ollut karjakaan aivan koossa, mutta näkösällä kuitenkin, rinteen alla, ja Tiina ylempää katseli sen kulkua; mutta kun hän sattui kääntämään silmänsä toissapäin, niin paikalla oli metsä Mielikin kimpussa, ja ennenkuin Tiina ennätti oikein nähdäkään, oli sekä mörkö että Mielikki kaukana kuulumattomissa."

"Niin on asia", myöntää Iikkakin, syöntiä lopettaessaan. "Ei siinä Tiinan syytä ollut. Eihän se voinut sille tapaukselle mitään, sillä se oli niin sallittu."

Mutta vieraat, kun saavat syöntinsä lopetetuksi, nousevat pöydästä, kiittävät talon väkeä ja käyvät sitten istumaan sekä jatkavat keskustelujaan talon väen kanssa. Elsa ja Eeva korjaavat ruuan jäännökset pöydältä, ja sitten Elsa palattuaan, istahtaa Kaisun viereen, jääpi hänelle seuraa pitämään. Heidän kesken syntyy pian vilkas sananvaihto ja silloin tällöin kuuluva naurun hyminä näyttää, että heillä on iloiset keskusteluaineet. Onhan nuorilla toki yhtä ja toista muisteltavaa veneretkiltä Oulussa, markkina- ja kirkkomatkoilta, ja jospa eivät itse ole hyvin paljon ihmeteltävää ja merkillistä nähneet, niin onpa sen sijaan paljon tarinoita siitä, mitä muut ovat nähneet ja kuulleet. Tällaisista aineista piisaa paljon puhelemista tyttöin sekä Kallen ja Laurin kesken, jotka istuvat vähän matkaa heistä, milloin kahdenkeskisessä sananvaihdossa milloin keskustelussa tyttöin kanssa. Molempain emäntäin välillä on myöskin vilkas keskustelu, mutta he puhelevat vähäisemmistä asioista, enimmästi taloudellisista aineista. Isännät istuvat pirtin toisessa päässä ja tuumailevat tyyneesti vuodentulosta, nykyisestä taloudellisesta tilasta ja sen semmoisesta. Sattuu välistä yhteinen keskustelu kaikkein välillä, mutta tavallisesti ovat kuitenkin vanhat ja nuoret erillään. Koko päivää ei istuta sisällä yhdessä kohti, vaan käydään välistä ympäristöäkin katselemassa; varsinkin tytöt eivät kauan malta yhdessä kohti istua.

Kerran, nuorten sattuessa ulkona olemaan, kysyy Mäntyvaaran emäntä naapuriltaan:

"Eikö sinua jo emännän toimi ala väsyttää?"

"Eipä paljon muutenkaan", vastaa Peltolan emäntä. "Alan jo vanhaksi käydä minäkin, jott'en kerkeä enää käydä joka paikkaa katsomassa, enkä voi liikkua niin sukkelaan kuin ennen nuorempana ollessani."

"Arvaahan sen; vanhuus jäsenet kangistuttaa. — Minusta ei olo enää paljon mihinkään. Nuoret emännät ne meillä minunkin edestäni työtä tekevät. — Mutta sinulla on vielä ihmeellisesti voimaa ja kykyä tämmöistä taloutta hoitaa. Tämmöisessä talossa olisi nuorellekin emännälle aivan tarpeeksi työtä."

"Ka, kyllähän täällä olisi. Mutta eipä tulekaan minulla kaikki niin tehdyksi kuin pitäisi."

"Voi täällähän näyttää kaikesta, että emäntä on huolellisesti työnsä tehnyt, paremmasti kuin monessa muussa talossa, missä on nuori ja vielä täysissä voimissa oleva emäntä."

"Älä sanokaan! Minä tunnen itsessäni, että jos olisin vielä paremmissa voimissa, saattaisin monen työn tehdä paremmasti kuin nyt. Mutta minulla ovat jo voimat rau'enneet ja kyky vähennyt. Sen vuoksi tarvitseisin jo jonkun, jolle voisin huoleni jättää."

"No, mahtaneehan Elsasta jotain apua olla."

"Ka, onhan hänestä sen verran kuin lapsesta voi olla. Ei hänessä vielä talouden hoitajaa ole. Tämä talo tarvitseisi jo uuden emännän, nuoren ja kykenevän, joka olisi raitis ja notkea liikkeissään, ahkera ja taitava työssään."

"No, sitenhän sen saisi, kun Kalle — —"

"Niin, sitä minäkin olen ajatellut, että olisi se hänellä jo aika."

"Olisipa hyvinkin hänellä jo aika. —. Mutta eikö hän jo ole kumppania itselleen katsonut?"

"Ei, minun tietääkseni, vaikka on siitä joskus ollut puhe. Mutta kyllä minä aavistan, että on hänellä jotain mielessä siihen suuntaan, koska hän viime aikoina, Perttulista asti, on ollut tavallista harvapuheisempi ja hiljaisempi. Ei hän kyllä ole mitään maininnut, mutta eihän ole mitään mahdotonta, että hänelläkin on joku rakkausasia mielessä. Useinhan semmoiset pojat kirkkomatkoillaan lempiliittoja tekevät."

"No, eihän kumma olekaan, jos Kallella on jotain naimapuuhan tapaista mielessä. Totta kai hän kuitenkin aikoo joskus aviosäätyyn mennä. Tuota, puhuttiinhan ennen, että Honkavaaran Liisa olisi hänen katsottunsa."

"No, niin on puhuttu, vaan siinä puheessa nyt ei perää ole."

"Eikö ole?"

"Enpä usko."

"Mutta eihän Liisa pahimpia tyttöjä ole."

"Ei pahimpia, vaan ei paraitakaan. Ja Kallen minä en usko hänestä huolivan."

"Miksikä ei? Onhan Liisa aika näppärä tyttö."

"On kyllä. Mutta ei hänestä ison talouden hoitajaksi ole."

"Eihän sitä ennakolta voi niin tarkkaan tietää."

"Näkyypä se jo ihmisen luonnosta, mihinkä hänellä on taipumusta, mihinkä ei."

"Ka, kyllähän se usein näkyy, vaan ei aina. — En kuitenkaan sillä sano, että tahtoisin Liisaa Kallelle ehdoittaa. Voipihan semmoinen mies kuin Kalle saada hyvinkin hyvän tytön, jonkun muunkin kuin Liisan."

"Ka, jostain kai hänen tulee itselleen emäntä valita, ja paras olisi, kun hän jo tänä syksynä ottaisi."

"No, vielähän sitä syksyä on pitkältä, aikaa on pitkältä vielä talveen. Ja siihen asti ennättää paljonkin tapahtua."

Sillä välin tuumailevat isännät nykyisestä taloudellisesta tilasta, syistä rahan vähyyteen ja onko toivoa paremmasta ajasta. Keskusteliat muistelevat entisiä aikoja parikymmentä vuotta sitten. Silloin oli ihmisillä rahaa. Satamarkkasia näki monella; rahatonta miestä tuskin oli yhtään; ei ainakaan valitettu semmoisesta puutteesta kuin nyt. Silloin kyllä oli ihmisillä varaa veronsa maksaa sekä kruunulle että papille ja muille palkansaajille, ja puhtaassa rahassa silloin verot maksettiin. Silloin maksettiin työmiehille hyvät palkat, silloin oli terva hyvässä hinnassa, ja silloin toivat Oulussa soutajat aina kotia tullessaan tarpeeksi rahaa ja elintarpeita koko talveksi. Toisin on nyt. Raha on isosti vähentynyt. Sitä ei kartu kaikille senkään vertaa että riittäisi kruununveroihin. Muut palkansaajat saavat tyytyä siihen mitä saavat. Nyt on terva huonossa hinnassa. Siitä ei kartu rahoja niin paljon, että niillä perhe saisi elintarpeita koko talveksi; ja omista pelloista karttuu eloja aivan vähän. Ainoastaan tukkiliike tuottaa vähän rahoja, mutta eivätpä kaikki mahdu tukkityöhön, ja tietymätöntä on, kuinka kauan tukkiliikettä kestää; ainakin ovat metsät isosti vähenemään päin. — Mäntyvaaran isännän mielestä ei tila voi parata, ellei tervan hinta kohoa. Peltolainen taas arvelee, ett'ei ole isosti apua siitäkään, jos tervan hinta paranee, metsä kun tervaruukissa kovin haaskautuu. Ainoa turvakeino tulevaisuutta vastaan on hänen mielestään laittaa niityt ja pellot semmoiseenkaan kuntoon, että niistä yhden talon väki saisi elatuksensa. Isotöistä on kyllä näissä seuduissa maanviljelys, mutta lopussa se kuitenkin palkitsee työntekiän. Iikka taas väittää, jott'ei maanviljelystä voida suurenkaan työn avulla saada hyvään kuntoon, ja useassa talossa ei voida tekemälläkään saada uusia pelto- ja niittymaita.

Tällaisista asioista tuumaillessa kuluu isännillä aika mukavasti, ja hupaisesti se kuluu toisillakin, nuorilla etenkin, vilkkaissa ja iloisissa keskusteluissa. Peltolaiset ovat vierailleen hyvin kohteliaita ja ystävällisiä ja tarjoavat heille ruu'an jälkeen kahveakin, jota ei suinkaan ole totuttu joka päivä saamaan.

Kun on yhtä ja toista muuta puheltu, syntyy taas kaikkein koossa ollessa puhe karhuasiasta uudestaan.

"Kyllä te tosiaan heititte vahtuun liian varain", sanoo Janne likalle, niinkuin oli jo ennenkin maininnut.

"Niin, sen sinä luulet", vastaa Iikka; "vaan minä kun näin, ett'ei meillä vahtuu mitään hyödyttänyt, päätin parhaaksi jättää sen silleen; ja sen vuoksi tehtiin meillä loukas, jott'ei meidän tarvitseisi aikaa kuluttaa vahtuussa."

"No, onhan se sekin parempi kuin ei mitään, vaan kuitenkin on luotettavin pyyntikeino vahtaaminen niin kauan kuin on syytä toivoa, että karhu haaskalla kulkee. Koska se kuitenkin on siellä monioita kertoja käynyt, niin onhan syytä otaksua, että se vieläkin käypi."

"Kuka tuon tiennee!"

"Ka, eihän sitä varmasti kukaan vielä tiedä; mutta kyllä minä luulen, että se vielä käypi; ja sen vuoksi arvelen paraaksi, että jonkun pitäisi vielä monioita kertoja kulkea vahtuussa toisella haaskalla, joka kuuluu jälillä olevan."

"Onhan se koskematonna vielä, mutta eipä taida meillä siellä enää käyntiä tulla, minulla ainakaan."

"Älähän toki ole niin välinpitämätön. Saattaahan muuten metsän peto jonain yönä haaskalla käydä koko lehmän raadon syömässä, sillä minä luulen, että ennenhän se toki haaskalle menee kuin loukkaaseen."

"Kukapa sen käynnit tietää! Ja tuota olenpa miettinyt, että minä kohta puran koko haaskan, kosk'ei siellä kuitenkaan näy vahtuuta tulevan."

"Älähän toki! Vielä siellä pitää jonkun vahtaamassa kulkea. Eikö se Laurikaan…?"

"Eipä tuonne minullakaan enää kovin mieli tee", puuttuu puheeseen Lauri. "Kyllä minä ensin ajattelin, että saisi tuolla vielä jonkun kerran käydä; mutta niinpä minusta tunnustaa, että tyhjään taitaisi vahtuu mennä niinkuin ennenkin."

"Eihän se ole sanottu", lausuu Janne.

"Lähde pois vahtaamaan!" kehoittaa Kallekin.

"Jos sattuisi metsän kuningas haaskalle tulemaan, niin et katuisikaan käyntiäsi."

"Saattaisihan kuitenkin ampuminen tyhjään mennä, jos tulisikin peto haaskalle", arvelee Lauri. "Yöt kun ovat kovin pimeät, niin eihän nyt näekään paljon mitään."

"Se on tosi kyllä", myöntää Kalle, "että pimeästä on paljon haittaa yön aikana. Mutta tavallisestipa se mörkö tuleekin jo auringon laskun aikana tai vähän jälkeen, ja silloinhan ei pimeä vielä liiaksi haittaa. Ja jos se tuleekin myöhemmin, tulee ihan raadolle asti, niin eipä pitäisi silloin talailta olla mahdoton siihen osasta."

"Sattumoissapahan on, jos silloinkaan sattuu semmoiseen paikkaan, että peto henkensä heittäisi; sillä eipä siihen juuri luoti teho, ellei se satu käymään korvalliseen tai sydämmeen."

"Kylläpä pitäisi sattua vaikka korvalliseen, kun on kuitenkin suunta, mihin on ampuminen, jo ennakolta tiedossa. Karhu on siksi iso eläin, jotta sinä jotenkin pimeässäkin voit nähdä, mistä ja mitenpäin se kulkee ja siis eroittaa pääpuolen. Jos siis sinulle sattuisi semmoinen onni, että näkisit sen tulevaksi haaskalle, ja kuulisit, kun se rupeaa raatoa repimään ja luita puremaan, niin lasketa silloin ääntä kohti, lasketa korvalliseen tai rintaan kohti sydäntä, ja kylläpä pitäisi sattua, jos lienet tavallinen pyssymies."

"Minä arvelen", sanoo Janne, kun Lauri vielä epäröipi, "että tästä lähin pitäisi Laurin tai jonkun muun vielä pari kolme yötä kulkea vahtaamassa. — Nythän on kai ensi yönä yhdeksäs yö siitä asti kuin karhu kävi teillä lehmiä kaatamassa?"

"Niin on", vastaa Iikka.

"No niin. Ei ole vielä siis myöhäistä. Vielä saattaa metsän kuningas haaskalla käydä. — Ja jos ei ala vahtuu onnistua, niin en tiedä muuta neuvoa kuin että annetaan jahtivoudin kutsua kylän väki kokoon, mies tai kaksi talosta, karhua ahdistamaan."

"Tuskinpa se tulee saaduksi sitenkään. Se ei kuitenkaan kaadu ennenkuin on sallittu."

"No, emmehän voi arvata, satuttaisiinko tuota saamaan kierretyksi ja tapetuksi, vaan saisihan kuitenkin koettaa. Ainakin mahtaisi jahdista olla se seuraus, että metsä näiltä seuduilta pois pakeneisi."

"Jos niin on asia", puuttuu keskusteluun Mäntyvaaran emäntä, "niin kyllä silloin on parasta että asia heti ilmoitetaan jahtivoudille. Kovinhan metsän eläjä jo on pahaa karjallemme tehnyt, ja kuka tietää, mitä se vielä tekee, ell'ei se tule aikoinaan tapetuksi tai ainakin pois ajetuksi!"

"Eihän sen vastaisia tekoja kukaan tiedä", sanoo Peltolan emäntä, "vaan arvattavasti se, niin kauan kuin se lähimailla pysyy, tekee paljon vahinkoa, säikyttelee karjaa, niin että se on alinomaisessa pelossa."

"Niin se tekee. Ja lehmät kyllä mahtanevat tuntea, että se on lähiseuduilla silloinkin kun se ei näytä itseään; ja sen vuoksi ne vaan peloissaan ammoilevat, eivät syö, eivätkä lypsä."

"Mahtaisikopahan", sanoo Iikka, "metsän eläjä kovin säikkyä, jos kohta koko kylä miehissä sitä hätyyttäisi! Saattaisihan se ajon jälkeen taas palauta paikoilleen, koskapahan se ei ole pois paennut, vaikka me sitä olemme hätyyttäneet, vaikka me sitä olemme ampuneetkin ja möykettä pitäneet haaskan lähellä."

"Eiköhän tuo mahtaisi", arvelee Janne, "lopulta paeta, jos se ei tulisi tapetuksi. Mutta kyllähän taitaisivat miehet käydä vähäksi, kun olisi siksi laaja ala kuljettava, ja siis saattaisi käydä niin, jottei saataisi petoa kierretyksi, varsinkin kun on kykenevästä johtajasta puute."

"Niinpä hyvinkin kävisi."

"Sen vuoksi, kuule Lauri, on parasta, että sinä vielä monioita öitä käyt vahtaamassa, ennenkuin muuhun hommaan ruvetaan."

"Saattaisihan tuonne mennä", vastaa Lauri, "jos olisi tietty, että siitä mitään hyötyä on. Mutta sitäpä en luule olevan, eikä minua sinne haluta. Siellä tulee kovin pitkä yö yksinään ollessa. Kumppanin kanssa siellä kyllä yö paremmasti kuluisi."

"Eihän siellä miehellä mitään hätää ole talailla istuessa", vakuuttaa Janne. — "Vaan jos kumppania haluat, niin semmoisen kyllä saat."

"Mahtaisikohan sinne kenelläkään mieli tehdä?"

"Voi toki", vakuuttaa Kalle. "Kyllähän sinne halukkaita aina olisi. Kyllä kai minäkin…"

"Voi, lähtisitkö sinä Kalle?" huudahtaa Kaisu iloisesti.

"Ka, kyllä kai minä mielelläni lähtisin, jos ei kenelläkään sitä vastaan olisi."

"Kenelläpä sitä vastaan olisi!" sanoo Iikka tyyneesti. "En kai minä kiellä, Kalle, sinua tulemasta, jos sinua vaan haluttaa. Vaan niin minä luulen, että pitkäksi sinulla siellä yö tulisi."

"Mahtaisikopahan liian pitkäksi tulla! Eihän siellä talailla mitään hätää ole, ja minä kyllä en pelkää; en ole pelännyt ennenkään. — Olen valmis lähtemään vaikka jo ensi yöksi."

"No, lähde siis vahtaamaan!" kehoittaa Kaisu. "Lähde Laurille kumppaniksi! Muuten kyllä hänellä ei lähtöä tule. Hänessä itsessään ei ole mitään intoa, ell'ei toinen sitä häneen pane."

"Minussako!" mutisee Lauri hiljaa. "Mitäpä minä tyhjän tähden rupeaisin innostumaan, kun olen nähnyt, ett'ei innostuminen mitään auta!"

"Meille hyvin sopii", sanoo Janne, "että Kalle jo ensi yöksi lähtee vahtaamaan, nyt kun meillä kiirein aika on sivu. Päätetään siis niin, että hän Laurin kanssa lähtee."

"Se on mainion hyvä asia", iloitsee Kaisu. "Kun sinä, Kalle, lähdet, niin on syytä toivoa, että, jos hyvä onni sattuu, sinä saat metsän kuninkaan kaadetuksi."

"Älähän ennen aikaa mitään toivo!" varoittaa Kalle. "Eihän ole vielä sanottu, että karhu ollenkaan enää käypikään haaskalla. Mutta kyllä minä mielelläni lähden vahtaajaksi, koska ei kukaan tunnu sitä kieltävän."

"Eihän toki", vakuuttaa Mäntyvaaran emäntä. "Minä mielelläni näen, että metsän petoa millä keinoin tahansa koetetaan hengiltä saada, siitä kun on kovin suuri vastus karjalle; ja oikein minä olen ihastuksissani siitä että sinä Kalle nyt lähdet vahtaajaksi, sillä sinähän olet tarkka ampuja."

"Tule vaan, Kalle!" kehoittaa myös Iikka. "Vaan tyhjään minä luulen vahtuun menevän; ja sen minä sanon, ett'ei metsän vilja kaadu ennenkuin on sallittu."

"Älähän toki!" muistututtaa Janne. "Siinä tapauksessahan ei karhun pyynnistä koskaan tarvittaisi mitään huolta pitää. Jos nimittäin ei olisi sallittu karhu kaatuvaksi, niin se ei saisi surmaansa, vaikka sitä kuinka paljon tahansa hätyytettäisiin, ja jos taas olisi sallittu, niin se kaatuisi ihan itsestään, kenenkään siihen koskematta."

"No, en minä varsin niinkään arvele; mutta kuitenkin uskon, ett'ei mörkö henkeään heitä, jos ei niin ole sallittu, vaikka kuinkakin sitä ahdistettaisiin; ja jos taas on sallittu sen kaatua, niin saattaahan se saada surmansa muullakin keinoin kuin pyssyn luodista, esimerkiksi loukkaassa.

"Usko minua, kuule, Iikka! Karhu on siksi viisas eläin, että, jos ei käytetä hyväksi kaikkia mahdollisia keinoja sen tappamiseksi, se muutoin helposti saattaa surmansa välttää."

"Olipa nyt miten tahansa, päätös kuin päätös. Kalle tulkoon vahtaajaksi Laurin kanssa, niinkuin jo tuumattiin. Laittauduhan, Kalle, valmiiksi meidän lähtöömme asti! Meidän veneessämmehän sinun paraiten sopii tulla."

"Kyllähän minä pian joudun", vastaa Kalle. "Mutta eihän vielä mihinkään kiirettä ole."

"Se sopii kyllä", myöntää Janne, "että Kalle teidän veneessänne lähtee. Sinä saat, Kalle, nyt kulkea vahtuussa ainakin pari yötä. Sitten minä tulen tiedustelemaan, miten on käynyt. Mutta jos jo ennen sattuisi metsän kuningas keikahtamaan, niin tietysti on heti tännekin sana laitettava."

"Se nyt on tietty", vakuuttaa Iikka.

"No, se on siis päätetty, että me molemmat, Lauri ja minä, lähdemme vahtaamaan?" muistuttaa vielä Kalle. "Vai kuinka Lauri?"

"Niinhän se päätettiin", vastaa Lauri vakavasti.

"Sinä siis lähdet mukaan?"

"Ka, saatanhan tuota lähteä."

"Mielelläsikin?"

"No, eipä minulla juuri halua suurta tunnu sinne olevan, vaan saatanhan kuitenkin lähteä."

"En minä tietysti tahdo pakoittaa, kun ei sinulla halua liene. Tohdin minä yksinänikin mennä."

"Sen kyllä uskon, vaan saatanhan minä lähteä sinulle kumppaniksi."

"Kahdenhan yö huvemmasti kuluu", muistuttaa Peltolan emäntä.

"Onhan toki isommasti huvempi kahden ollessa", vakuuttaa Janne. "Ja onhan toinen pyssymies toiselle varana, jos ei satu ensi laukaus onnistumaan, silloin kun sattunee karhu haaskalle tulemaan."

"Sinä siis varmaan lähdet mukaan?" kysyy vielä Kalle Laurilta.

"Ka, lähdenhän toki, kun tulin luvanneeksi kerran", vastaa Lauri.

"Onhan sinulla pyssy kunnossa?"

"Ka, on kai se samanlaisessa kunnossa kuin ennenkin, ehjä ja tarkka, ja se tehoo kyllä, kun ei lie mikään sitä pilannut."

"Mikäpä sen olisi pilannut! Älä sinä nyt semmoista puhukaan!"

"Mitenkä, Kalle, sinun pyssysi luottaa?" kysyy Kaisu.

"Ka, luottaahan se ainakin lintuja ampuessa, ja niinpä luulen, että tehoo se metsän viljaankin."

Keskustelua riittää vielä vähän aikaa, ja mielet innostuvat innostumistaan. Jokainen kuvittelee mielessään, mitenkä mahtanee vielä vahtuu päättyä, ja luottamus Kallen rohkeuteen ja ampumataitoon herättää monessa toivon, että vielä ennen talvea saadaan mesikämmenen peijaita pitää. Mutta eihän tulevaisia asioita ihminen voi edeltäpäin tietää. Sittenhän näkyy.

Vihdoin keskeytyvät mietteet, tuumailut ja tarinat. Mäntyvaaralaiset, kiiteltyään ja hyvästeltyään, poistuvat Kallen kanssa Peltolasta, ja Peltolaiset, kiiteltyään käynnistä, saattavat heidät rantaan, katselevat heidän lähtöään; ja toivottavat onnea matkalle, onnea Kallelle ja Laurille, jotka lähtevät vahtaamaan.

XV.

Veneen vesille työnnettyä tarttuvat soutajat heti airoihin, Kalle ja Kaisu etuteljolla ja Lauri takateljolla, ja isäntä perässä rupeaa huopaamaan, vaan emäntä istuu jouten keskellä venettä.

On jotenkin kova vastatuuli, joka kohottaa melkoisia aaltoja; näkyypä selällä siellä täällä vaahtopäisiäkin laineita. Mutta Mäntyvaaran vene reippaiden soutajiensa avulla lähtee kuitenkin hiljokselleen eteenpäin kiitämään. Peltolaiset rannalta vähän aikaa katseltuaan, kuinka se keveästi halkaisee vastaan vierivien laineiden harjat, kuinka se keikkuilee aalloilla, milloin kohoten, keula pystyssä, korkean aallon huipulle, milloin taas solahtaen, keula alaspäin, aallon pohjaan, — Peltolaiset tätä näkyä katseltuaan palaavat kaipauksen tunteilla kotiaan.

Tuuli ja aallot kyllä kovasti kulkua vastustavat; mutta soutajat, tottuneet kun ovat, tekevät airoillaan voimakkaita vetoja, ja vakaisena istuu isäntä perässä, käyttäen taitavasti huoparimiaan ja venettä ohjatessaan väistäen pahimmat aallot. Monesti ne näyttävätkin hyvin uhkaaville, kun ne pauhinalla venettä vasten syöksyvät, kun ne lyövät veneen laitoja vasten milloin keulasta milloin sivulta ja näyttävät ikäänkuin tahtovan niellä koko keulan. Mutta keveästi keula kohoaa taivasta kohti ja niinkuin mäen päälle kiipeää vene aallon huipuille, vaan sieltä se taas äkkiä jyrkkää aaltoa myöten solahtaa alas ja ikäänkuin kätkeytyy laineiden väliin. Näin kulkiessaan, aallokossa keikkuessaan, vene silloin tällöin vettä vähän ryypiskelee. Aina joskus jostakusta aallosta roiskahtaa vähän vettä soutajien päälle keulan puolella; mutta perempänä istujat eivät vähääkään kastu.

Kalle soutaessaan tekee pitkiä, voimakkaita vetoja, niin että sujahtaa airon terä ja syntyy airon jälkeen vaahtoinen pyörre, joka kuitenkin pian aalloissa häviää. Kaisulla taas, joka on tottunut soutamaan lyhyeen ja tiheästi, tekisi mieli tehdä entiseen tapaansa, mutta hänen tietysti täytyy mukaantua Kallen mukaan, ja sen vuoksi souto häntä nyt vähän oudostuttaa, vaan hyvin hän kuitenkin tehtävänsä tekee ja ponnistaakin aika lailla. Siinä molemmat nuorukaiset rinnatusten etuteljolla soutavat, Kalle vakaisena ja tyytyväisenä, Kaisu iloisena, hymysuin, ja luovat katseensa milloin taantuvaan Peltolan rantaan, milloin läikkyviin laineisiin, milloin veneen peräpuolella istujoihin, joita ei aalto näy ollenkaan kastelevan, milloin taas he katsoa vilkaisevat hymyillen toisiinsa. Heistä molemmista tuntuu niin oudolta, tuntuu niin somalta toistensa sivulla olla, jotta he toistensa soutoa ja toisiaan katsellessaan eivät aina arvaa olla varuillaan, kun jostakusta aallosta vettä heidän päällensä roiskahtaa. Naurusuin katselee Kaisu Kallea, jotta miksi se niin harvaan vetää, ja Kalle taas katselee, kuinka Kaisulla aina airo yrittää käydä veteen ennen aikojaan ja sieltä taas liian pian kohota.

"Älä sinä hätäile!" muistuttaa silloin Kalle Kaisua. "Pidä airoa enemmän aikaa vedessä, niin paremmin saatat yhtä mukaa soutaa!"

Samalla muuan iso aalto lyöpi vettä sisään ja kastelee häneltä takin liepen.

"Ahaa, kastuitpa!" huudahtaa silloin Kaisu.

"Enpä kovinkaan", vastaa tyyneesti Kalle ja puistelee takin helmaansa sekä asettelee paremmasti pyssyään, joka hänellä on vieressään nahkakotelon sisällä.

"Jopahan ryyppäsi vene", kuuluu isännän ääni perästä.

Kalle, nähdessään äsköstä vielä isomman aallon vierivän Kaisun puoleista laitaa kohti, sanoo sitten vieruskumppanilleen:

"Odotahan, kohta kastut sinäkin!"

Samalla, ennenkuin Kaisu arvaakaan, räiskähtää vettä oikein hyväsesti hänen helmalleen.

"Saitpahan sinäkin!" sanoo silloin Kalle, suu vähän hymyssä.

"Olipa siinä aallossa vettä", naurahtaa Kaisu ja puistelee vyölinäänsä ja helmaansa.

"Jopa nyt taisi kastella", äännähtää Lauri, nähtyään hänkin, miten Kaisulle kävi.

"Tottapahan kesä kuivaa, jos kasteleekin", vastaa Kaisu, "enkäpä minä tässä yksinäni kastukaan. Mutta sinulla näyttää kovin hyvä paikka olevan. Ei olisi vaarallista, jos sinäkin vähäsen kastuisit."

"No, eipä ole siitä haittaa, että kuivana pysyn; eikä aalto minua kyllä kastele, kun et sinä vaan airollasi vettä päälleni räiskyttäne. Tiedäkin, että katsot tarkkaan, miten sinä airoa pitelet!"

Kyllä vaaditaankin soutajilta, että oikein osaavat airoa pidellä. Muuten vaan tämmöisessä aallokossa monikin airon veto tyhjään menisi, monestikin airo vettä veneeseen syytäisi, sillä soutajien täytyy vetästä airoillaan milloin aallon pohjasta milloin harjalta; airo on pistettävä milloin syvempään milloin ylemmäs. Mutta kyllä näkyy soutajista, että ovat he ennenkin tuulessa ja aallokossa liikkuneet. Heillä käypi souto tasaisesti ja sievästi vene hyppii aallolta aallolle ja kiitää hiljoksellen eteenpäin.

Melkein äänetönnä istuu emäntä veneen pohjalla, eikä isäntäkään hyvin monta sanaa puhu. Hän vaan vakaisena istuu perässä, ja työntäen voimakkaasti huoparimillaan luopi tyyneen katseensa eteensä ja silmäelee kohti vieriviä laineita. Tyyneinä ja vakaisina myöskin Lauri ja Kalle tekevät voimakkaita vetoja. Kaisu sitä vastoin istuu hymyillen, naurusuin, ja somalle tuntuu hänestä nyt souto, ja soutaessaan hän kääntää kirkkaat, vilkkaasti pyörivät silmänsä milloin minnekin päin. Hän lennättää katseensa milloin taantuvaan Peltolaan, milloin taivaalle, milloin aallokkoon, milloin taas Kalleen ja muihin veneessä istujiin, jotka kaikki istuvat tyyneinä niinkuin eivät tuulesta mitään tietäisi, niinkuin ei aalloista olisi soudolle mitään haittaa. Hänestä tuntuvat nimittäin laineet jotenkin haittaavan soutoa, kun, hänen airoa veteen pistäessään, milloin aallon harja, milloin aallon pohja sattuu airon kohdalle, niin että hänellä airo sattuu milloin liian syvälle aallon sisään, milloin taas ainoastaan vähän hipaisee aallon laitaan. Sen vuoksi hän melkein ihmetellen katselee, kuinka toiset soutajat liikuttavat airojaan melkein yhtä mukavasti kuin tyyneelläkin. Juuri kun hän ihmettelee Kallen soutoa ja katselee, eikö tällä vahingoissakaan koskaan airo satu aallon sivu luiskahtamaan, kuulee hän isännän huudahtavan: "Varokaapa nyt itseänne siellä keulassa! Kohta iso aalto teidät kastelee."

Soutajat kääntyvät nyt katsomaan, kuinka likellä ja kuinka suuri se lähenevä aalto on, vaan samalla se syöksyy venettä vasten niin korkeana, että sen päällyspuoli valuu kerrassaan yli koko keulan ja kastelee niin hyvin etuteljon kuin sen päällä istuvien soutajien selkäpuolet, ennenkuin he ovat aallon edestä ennättäneet siirtyä.

"Voi hirmuista!" huudahtaa silloin Kaisu, heti paikaltaan hypähtäen. "Kylläpä oli kauhea aalto!"

"Tulipa siitä vettä, siitä aallosta!" sanoo Kalle, paikaltaan kohottuaan hänkin ja sitten kämmenellään vettä teljolta pyhkien.

"Kylläpä oli aaltoa!" ihmettelee emäntäkin. "Vähällä oli jo minunkin kastella."

"Eipä paljon puuttunut, ett'ei olisi minuakin kastellut", sanoo Lauri.

"Kylläpä nyt ryypäsi vene hyväsesti!" lausuu isäntä.

Mutta niin pian kuin korkea aalto oli mennyt menojaan, istuvat soutajat taas paikoilleen ja työntävät airoillaan eteenpäin venettä, joka jättää jättämistään Peltolan rannan taaksensa.

Iloisena liikuttelee Kaisu airoaan; niin mukavalle tuntuu hänestä kulku, tuntuu somalle Kallen sivulla istua ja kiikkua veneessä, joka aallokossa mukavasti keikkuilee. Hän luopi iloiset, veitikkamaiset katseensa milloin mihinkin, ja kummastellessaan, ett'eivät perempänä istujat vahingossakaan satu kastumaan, ei hän aina huomaakaan, miten hänellä airo veteen sattuu. Varsinkin Laurilla on hänen mielestään kovin mukava paikka, siitä kun aalto ei koskaan satu vettä yli lyömään; se äskönenkin iso aalto vieri sivu, Lauriin koskemattakaan. Naurusuin katsellessaan Lauriin päin, sattuu hänellä airo luiskahtamaan aallosta, hipaisten vaan aallon laitaa, ja silloin siitä räiskähtää vettä suoraan Laurin niskaan.

"Voi sen tyttöä!" huudahtaa silloin Lauri, "kun päälleni räiskytit, ihan niskaan." Ja hän kallistaa päätään alaspäin. "Nyt sinun pitäisi tästä airosta saada."

"Älähän toki! Enhän minä tahallani…" puolustelee Kaisu itseään. "En arvannutkaan, että airo olisi ollut syvempään pistettävä."

"Et arvannut! Eihän sinusta sitten soutajaksi olekaan."

"Kyllä minä soutaa osaan. Mutta tuleehan se usein vahinko viisaallekin; eikähän se nyt iso asia ollut, että sinäkin vähän kastuit."

"Eikö ollut! Tiedä, ett'et puhu tuolla lailla! Ja jos vaan vielä minua kastelet, niin."

"No, älähän ole milläsikään! Kyllä minä koetan varoa, ett'ei minun airostani enää räisky."

Mutta Laurin ja Kaisun välisen keskustelun loputtua, siirtyvät keskustelioilla pian ajatukset ja puheet taas toisiin asioihin. Ja vene sillä välin etenee etenemistään Peltolan rannasta, keikkuilee selän laineilla, pyrkien Mäntyvaaran rantaan päin.

Kalle soutaessaan näyttää hyvin tyytyväiseltä, siinä kun hänen sivullaan istuu punaposkinen, hymyhuulinen, iloinen tyttö, siinä kun hän saapi istua Mäntyvaaran Kaisun rinnalla. Jos hän milloin häneen katseensa luopi, saapi hän nähdä vaan iloisen, lempeän silmäilyn; eihän siis kummakaan, että olo Kaisun sivulla tuntuu hänestä niin miellyttävälle. Mielellään hän häntä katselee ja ajattelee, vaan sen ohessa hän ajatuksensa muuallekin kiidättää ja muistelee varsinkin matkansa päämäärää. Hänhän on menossa karhua vahtaamaan, ja arvelu siitä, saapiko hän vielä omin silmin nähdä metsän kuninkaan, antaa hänelle aihetta moniin ajatuksiin. Jos se tulisi haaskalle ja hän sitten ojentaisi kätensä sitä ampuakseen, kuinka hänellä silloin sydän sykähtäisi, kuinka menisi mieli hyväksi! Ja jos laukaus onnistuisi ja hän mesikämmenen kanssa Mäntyvaaraan palaisi, kuinka silloin talon väki riemastuisi siitä!

Kaisu erittäinkin siitä mahtaisi iloita, se kun jo oli iloinnut siitä, että hän tarjoutui vahtaajaksi.

Ja Kalle luopi nyt ystävällisen silmäilyn Kaisuun, joka iloisesti vastaan myhäilee. Hänestä tuntuu hyvin somalle katsella tämän veitikkamaista, vaan lempeää silmäilyä, tämän hymyileviä huulia, tämän punoittavia poskia. Siinä näyttää Kaisu hänen mielestään niin sorjalle ja somalle, niin iloiselle ja hyvän luontoiselle, jotta hänestä tuntuu, ett'ei hän ole semmoista tyttöä toista vielä nähnytkään. Tuntuu niin somalta, kummalliselta, oudolta, jott'ei hän ole oikein selvillä vielä itsekään siitä, mikä hänen tunteensa on niin kiihoksiin saanut. Onhan hän Kaisun parissa usein ennenkin ollut, mutta ei hän ole tuntenut ennen itseään niin lumotuksi kuin nyt. Hyvänä tyttönä hän oli aina Kaisua pitänyt, mutta varsinkin viime matkansa jälkeen Perttulikirkolla oli hän tuntenut itsessään tavallista enemmän mieltymystä häneen, oli ruvennut usein muistelemaan häntä. Ja tähän muistelemiseen oli antanut aihetta luulo, että Kaisulla kenties oli sulhanen. Hän oli alkanut aavistaa, että Kaisulla olisi tekeillä lemmen liitto erään toisen kanssa. Se oli vaan aavistus, kenties väärä — hyvä, jos niin olisikin, mutta voisihan olla mahdollista, että siinä yhtä hyvin saattoi olla perää. Kukapa se kenenkään sydämmen asiat tarkkaan tietää, ennenkuin ne ilmi tulevat!

Näissä mietteissään muistelee Kalle, mitä hän Perttulin aikana oli nähnyt. Perttuli-lauantaina hän astuskellessaan kentällä kauppamiehen talon likellä huomasi siellä Kaisun ja Honkavaaran Liisan, jotka käsitysten käyskentelivät, iloisessa sananvaihdossa keskenään. Hän lyöttäysi heidän seuraansa ja näki silloin, että Kaisulla oli uusi korea huivi. Kysyttyään, mistä tämä oli sen saanut, sai hän vastaukseksi, että se oli Kalliovaaran Heikin ostama. Kaisu oli nimittäin ennen ollut kahden kesken Heikin kanssa, joka oli vienyt hänen kauppapuotiin ja siellä valikoinut hänelle sen korean huivin, joka hänelle nyt oli. Silloin tuntui Kallea harmittavan, että Heikki oli kerennyt ennen häntä. Olisihan hänkin yhtä hyvin saattanut Kaisulle huivin ostaa, ja olisikin niin tehnyt, ell'ei Heikki olisi herennyt ennen. Siinä hän katseli tyttöjä ja palloili mielessään sitä, että Heikki oli ennättänyt tehdä Kaisulle sen palveluksen, jonka hän oli aikonut tehdä. Mitä hänen nyt tuli tehdä? No, Liisahan oli vielä saamatta; sitä ei ollut kukaan muistanut. Mitenhän olisi hänelle ostaa? Hän loi silmänsä Liisaan, ikäänkuin katsoakseen, kannattaisiko sille ostaa. Ja Liisa puolestaan silloin hymyillen häntä katseli, katseli lempeitä, kysyvillä silmillä ja näytti niin miellyttävälle, että hän päätti hänelle kyllä kannattavan jotakin ostaa. Mutta niin tuntui kuitenkin, että Kaisulle hän olisi mieluummin ostanut. Silloin hän kutsui molemmat tytöt kanssansa puotiin, jossa he katselivat puotitavaroita ja koettivat löytää kauniinta ja mukavinta; ja siellä hän osti Liisalle kauniin huivin, mutta ostipa hän Kaisullekin korean vyölinän. Sitten hän lähti heidän kanssaan kävelemään; ja molemmat tytöt olivat hyvin iloisia ja puheliaita ja näyttivät niin sieville ja somille, jott'ei koko kirkkoväen joukossa ollut semmoisia, varsinkaan Kaisun vertaista. Seurustelu heidän kanssaan tuntui hyvin mukavalle, mutta sitten yhtyi heihin Heikki, joka oli kyllä hyvin iloinen ja laski leikkiä ja nauratteli tyttöjä, vaan kuitenkin häntä tuntui harmittavan, että Heikki valtasi tyttöin mielet, puheli ja laski leikkiä erittäinkin Kaisun kanssa, jott'ei hänelle paljon suunvuoroa jäänytkään.

Näissä muistelmissa ollessaan Kalle taas luopi silmäilyn Kaisuun, ikäänkuin tämän silmistä lukeakseen, minkälaiset ajatukset Kaisussa liikkuu, minkälaisessa suhteessa tämä on Heikkiin. Mutta eipä näy olevan helppo päältäpäin katsoin lukea toisen ajatuksia. Kaisun kirkkaista, lempeistä silmistä ja hymyilevästä, vapaasta katseesta hän ei voi päättää, onko tämän suhde Heikkiin mikään erinomaisen hyvä. Melkeinpä voisi luulla, että, jos Kaisun mieliala kuvastuu hänen ulkomuodossaan, tällä vielä on sydän yhtä vapaa kuin katsekin. Jospa niin olisikin! Mutta puhuttiinhan jo kauan aikaa sitten, että Kaisun ja Heikin väli olisi hyvin hyvä, että heistä kyllä saattaisi pari tulla. Sitten kyllä ei ole kuulunut siitä mitään. Mutta hyvinpä näytti Kaisu Perttulina Heikin seurassa viihtyvän. Kenties hän on jo Heikin morsian. Voi, tämä ajatus tuntuu tekevän hänen murheelliseksi! Vaan miksi hänen siitä tarvitseisi surra? Onhan hänellä vielä sydän vapaa. Mutta kenties se ei olekaan. Kenties Kaisu sen on lumonnut. — Ei, kyllä hänen vielä pitää saada selko asiasta, hänen pitää saada tietää, minkälainen on Kaisun suhde Heikkiin. Tässä siitä ei sovi ruveta kyselemään. Se täytyy jättää vastaiseksi. Jos hän vahtuussa käydessään saisi metsän kuninkaan kaadetuksi, niin silloin hän varmaankin tunsi mielensä rohkeammaksi, silloin hän saisi monelta kunnioitusta osalleen, siis Kaisultakin — silloinhan sopisi hänen tiedustella Kaisun mielialaa, silloin hän tuntisi varmaan itsessään tarpeeksi rohkeutta lausua julki ajatuksensa.

Kallen näissä mietteissä ollessa istuu Kaisu hymyillen hänen vieressään ja soutaessaan lennättää ajatuksensa milloin minnekin; eivät ne ole niin syvällisiä kuin Kallella. Ne sattuvat hetkeksi yhteen, hetkeksi toiseen asiaan, samoin kuin hänen silmäinsä katsekin. Milloin ovat ne taantuvan Peltolan vainioin ja asukkaiden luona, milloin lainehtivassa järvessä, milloin Kallen ja muitten luona. Mukavalta tuntuu Kaisusta istuminen Kallen sivulla, semmoisen uljaan, reippaan, jopa pulskankin pojan sivulla. Eipä löydykään monta sen veroista nuorukaista. No, olihan se Heikkikin aika raitis poika, vieläpä luonnoltaan Kallea paljon iloisempi. Hyvin mukava hänellä oli ollut aina Heikin seurassa, se kun oli semmoinen sukkela leikin laskia, puhui ja valehteli milloin mitäkin. Meni se kuitenkin joskus ilveissään liian pitkälle, jotta häntä mieli suututtaa; vaan se ei koskaan pahakseen pannut, jos hän mitä sille sanoi; ja jos se jonkun tyhmyyden tekikin, niin se osasi aina jollain sukkeluudella kaikki pahat parantaa.

Vene on jo melkoisesti etennyt Peltolasta ja on nyt niin lähennyt Mäntyvaaran rantaa, että aallot eivät sitä enää niin keikuttelekaan, ranta kun täälläpäin on isosti suojana. Aallot käyvät yhä pienemmiksi, tuulen voima yhä vähemmäksi, souto keveämmäksi, kuta enempi vene rantaa likenee, eikä enää vettä roiskahtele veneeseen, joka nyt suuremmalla nopeudella kiitää eteenpäin. Loppumatkalla ei kauan viivytäkään. Pian ehditään tyyneelle rannalle, ja isäntä ohjaa veneen sen pitopaikkaan, kivien väliseen koloon, johon on telat laitetut venettä varten.

Vene, kun väki siitä on maalle astunut, vedetään teloille, ja sitten lähdetään taloon astumaan.

Mäntyvaarassa istutaan sitten vähän aikaa, syödään illallinen, keskustellaan ja tuumaillaan, enimmästi karhuasiasta, lausutaan arveluja karhun olopaikan suhteen ja mietitään, eikö sitä millään keinoin voida saada tapetuksi, sillä saapi sitä ihminen miettiä jos mitäkin keinoa sen hengiltä saamiseksi, ja se kuitenkin näyttää kaikki surmapaikat varovan. Sitten, ennen pimeää, lähtevät Kalle ja Lauri, pyssyt ja turkit muassaan, vahtuupaikalle, ja Kaisu sekä Tiina tulevat heille jälkien paluuttajiksi.

XVI.

Jälkien paluuttajain kotia tultua ei Mäntyvaarassa enää kau'an valvota. Naisilla kyllä tekisi mieli vähän aikaa vielä vahtaajia odottaa, varsinkin Kaisulla, joka, tietäen Kallen hyväksi pyssymieheksi, piankin uskoo vahtaajien kotia tulevan siinä tapauksessa jos karhu on haaskalle tullut, sillä sehän, kun lienee käydäkseen, käypi haaskalla tavallisesti jo iltayöstä. Mutta isäntä arvellen, ett'ei ensi yönä tapahdu kummempia kuin ennenkään ja jos tapahtuukin, niin saapihan siitä sitten tiedon, käskee väkensä mennä levolle, itse ensimmäisenä levollisin mielin nukkumaan lähtien. Toiset, vielä viimeisen kerran kuunneltuaan, eikö ala vahtaajia kuulua tuleviksi, ja kun niitä ei kuulu, kun ei kuulu ulkoa muuta ääntä kuin vanhain petäjäin huojumisesta syntyvä humina sekä tuulen suhina, käyvät vuoteillensa hekin, seuraten isännän esimerkkiä; ja pian vaipuvat kaikki sikeään uneen.

Seuraavana päivänä saadaan yöllä kotia tulleilta vahtuumiehiltä tieto, ett'ei karhu ole ollenkaan käynytkään haaskalla.

Mutta Kalle, kerran Mäntyvaaraan tultuaan, ei aiokaan heittää vahtuutaan yhdelle yölle, vaan päättää vielä onneaan koettaa ja aikoo ensi yönä taas mennä vahtaamaan, vaikkapa yksin.

Laurilla taas on vahtuuinto kokonaan loppunut. Häntä ei haluta enää kumppaninkaan kanssa mennä; pitkältä oli viimekin yö hänestä tuntunut.

Päivän kuluessa käypi Mäntyvaarassa muuan nainen, matkalla kirkolle asioilleen, ja hän kertoo talon likellä häntä vastaan tulleen — karhun, joka hänen nähtyään hiljolleen lähti metsään astumaan.

Tästä odottamattomasta tapauksesta saapi Kalle uutta intoa; mutta Lauri samoin kuin isäntäkin pysyy yhtä levollisena kuin ennenkin.

Illan tultua, jo vähän aikuisemmin kuin viime kerralla, varustautuu Kalle vahtaajaksi, ja Lauri lähtee häntä vaan saattamaan.

Haaskalle tultuaan kiipeää Kalle sukkelaan puuhun ja otettuaan turkin päällensä rupeaa talaille istumaan ja asettaa pyssyn viereensä. Lauri lähtee heti kotia astumaan.

Laurin mentyä jääpi Kalle ihan yksikseen kätköpaikkaansa istumaan, äänetönnä odottamaan, onko yö kuluva yhtä hiljaisesti ja rauhallisesti kuin viimekin kerralla, vai eikö ole mitään merkillisempää tapahtuva, eikö ole metsän kuningas näyttäytyvä. Monet yöt olivat vahtaajat ennenkin saaneet talailla valvoa mitään siitä hyötymättä. Hyvin mahdollista on, että nytkin käypi samalla lailla. Mutta nyt kuitenkin, koska karhu oli päivällä nähty ja siis on varma, että se jossain likiseudulla oleskelee, on jotain toivon syytä, että se vielä käypi entistä herkkuruokaansa katselemassa. Varsinkin kun se kerran lihan makuun päästyään ei saane syödä lehmän tai lampaan lihaa muualla, koska ihmiset nykyään jotenkin tarkasti eläimiään vartioivat, on toivon syytä, että se tulee täältä ruokaa itselleen hakemaan. Mutta jos vaan se on jostain muulta lehmän kaatanut, niin voipi olla mahdollista, ett'ei se tänne enää tulekaan.

Kaikissa tapauksissa pitää vahtaajan olla valmis vastanottamaan sitä millä hetkellä tahansa. Hän ei saa isosti äännellä eikä liikahdella, jott'ei säikkyisi peto tulemasta, ja kun lienee vähänkään vihiä siitä, että se on tulossa, silloin ei saa talailta kuulua pienintäkään ääntä eikä liikuntoa, ei yskimistä ja rykymistä eikä edes hengittämistäkään. Muutoin saattaa käydä niin, että peto, vaikka olisikin tulossa, ei tulekaan haaskalle asti, vaan palaa kesken takaisin.

Kalle, tietäen, miten on oltava, istuu äänetönnä, liikkumatta paikallaan, katsellen ja kuunnellen, eikö missään päin metsän peto liikahtele.

Hänen odottaessaan aurinko vilahtaa esiin pilvien alta läntisellä taivaan rannalla ja kauniisti välkkyilee sen loiste kuusten oksain lomista. Mutta pian se katoaa puitten välistä näkyvien korkeiden ja kaukaisten vaarojen taakse sekä jättää jälkeensä taivaan rannalle kauniin, punervan hohteen.

Lepoon vaipuu luonto. Metsän lintusten viserrykset lakkaavat. Tuuli, joka hiljalleen on puhaltanut ja heilutellut puitten latvoja, laimenee vähitellen. Sen humina lakkaa ja suorina seisovat nyt kuuset, yhtään oksaa liikuttamatta. Metsästä ei kuulu mitään liikettä, ei yhdenkään elävän ääntä. Sääskistäkään ei ole nyt haittaa niinkuin kesällä.

Yksinään synkän ja aution metsän keskellä, kaukana kaikista ihmisasunnoista istuu Kalle korkealla puussa ja odottaa, eikö rupea karhu tulemaan. Jännitetyin tuntein hän odottaa, ajatellen mielessään, että, jos hän saapi nähdäkseen metsän pedon, hän ei päästäkään sitä käsistään, vaan hän ampuu sitä korvalliseen, eikä silloin kyllä käsi vapise, eikä pyssy petä, kun ei liene ihan pilkko pimeä. Se jotakin olisi, miettii hän, nähdä metsän kuninkaan tuossa ihan edessään ja ihmetellä sen voimakkaita käpäliä, sen hyvää turkkia, sen pörhöistä päätä ja vilkkaasti kiiluvia silmiä. Se olisi näky, joka ei joka päivä ole nähtävä; se olisi näky, jota ei jokainen kuolevainen koskaan elämässään näekään. Ja entä sitten, kun hän tähtäisi pyssynsä petoa kohti ja ampuisi! Se joltakin tuntuisi. Siinä kyllä sydän tavallista enemmän sykähtäisi, ei kuitenkaan pelosta, vaan hyvästä mielestä. Se olisi hetki semmoinen, jota kyllä kannattaisi monesti jälestäpäinkin muistella. Ja ampuminen tietenkin onnistuisi. Ei hän uskokaan, ett'ei se onnistuisi, kun ei vaan hyvin pimeä sattuisi. Kun hän korvan juuren laskettaisi niin eipä mahtaisi peto enää nousta. Ja kun hän sitten näkisi metsän kuninkaan hengetönnä edessään, niin kyllä silloin mahtaisi mieli hyvin hyvälle tuntua. Silloin hän tuntisi oikean miehen työn tehneensä. Siinähän olisi metsän voimakkain, mahtavin elävä saanut surmansa hänen kädestään. Semmoista tekoa kylän kesken tietenkin urotyöksi mainittaisiin. Semmoisen teon johdosta tietenkin Mäntyvaarassa nousisi ilo ja riemu semmoinen, jotta semmoista ei ole ennen nähty, ei kuultu. Tosinhan ei isäntä mahtaisi häntä siitä suuresti kehua, eikä hänen ansiokseen pedon kaatumista mainita; sanoisi kenties vaan: "se oli niin sallittu." Mutta samapa se! Hyvillään tämä kuitenkin olisi. Ja muori se vasta hyvillään olisi ja muut naiset. Silloinpa mahtaisi Kaisu katsella häntä toisenlaisilla silmillä kuin nyt. Silloinpa Kaisun, jos koskaan, täytyisi ihmetellä häntä ja hetkeksi unehuttaa Heikki.

Kalle ajatuksissaan Kaisun luokse ehdittyään muistelee tätä taas mieltymyksellä semmoisella kuin Mäntyvaaraan tullessaankin ja Kaisun sivulla soutaessaan. Kannattaakin muistella semmoista tyttöä, sen teräviä, vilkkaita silmiä, sen punoittavia poskia, sen hymyileviä huulia, sen lempeää katsetta, sen hyväntahtoista luontoa, sen hellää sydäntä. Onhan tosin Honkavaaran Liisakin miellyttävä tyttö, mutta parempi on kuitenkin Kaisu. Kunhan se vaan ei olisi rakastunut Heikkiin! Se olisi paha asia. Välistä on näyttänyt siltä, että hänen pelkonsa olisi toteentunut, välistä taas aivan toisin. Ja se asia on semmoinen, ett'ei se arveluilla selveä; se ei selveä ennenkuin hän Kaisulta itseltään siitä selkoa vaatii. Ja selko siitä on saatava. Muuten hänen tunteensa eivät rauhoitu; ja epätiedossa olo tuntuu kovin vaikealta. Ja jos hän Kaisulta saapi semmoisen vastauksen, että tämä myöntää sydämmensä olevan vapaan Heikin ja kaikkein muittenkin suhteen, silloin hän ei voi olla hänelle tunnustamatta tunnetta, joka hänen sydämmessään kytee, että hän rakastaa häntä.

Kalle näissä mietteissä päättää ennen pitkää tehdä lopun epätiedostaan. Hän odottaa vaan sopivaa tilaisuutta. Jos hänen vahtuunsa onnistuisi niin hyvin, että hän saisi metsän kuninkaan kaadetuksi, silloin hän varmaankin rakastettunsa kotona tekisi selvän asiastaan. Siinä tilaisuudessa, kun kaikkein Mäntyvaaralaisten mieli ja kunnioitus olisi kääntynyt häntä kohtaan ja he tietäisivät hänen miehen työn tehneen, eivät isäntä ja emäntä mahtaisi kieltää häneltä tyttöään, vaan mielelläänkin suostuisivat hänen esitykseensä; siinä tilaisuudessa varmaankin Kaisu, ihastuneena hänen urotyöstään, uskaltaisi häpeämättä vastaanottaa hänen tarjouksensa ja tunnustaa hänelle rakkauttaan, jos vaan hänellä sitä on häntä kohtaan. Ja jos näin tapahtuisi, että hän voittaisi Kaisun sydämmen, silloinhan hän olisi toivonsa perillä. Silloin olisi onni ylimmällään. Silloin tulisi tapahtumaan se harvinainen kohtaus, että ratulat ja mesikämmenen peijaat sattuisivat samalle kertaa. — Mutta vaikkapa jäisikin metsän kuningas saamatta ja mesikämmenen peijaat pitämättä, niin hän kuitenkin piakkoin esittää tunteensa Kaisulle ja koettaa voittaa hänen sydämmensä. Ja jos se onnistuu, silloinhan hän voi kehua suurimman toivonsa toteentuneen. Se voitto olisi hänelle suurempiarvoinen kuin yhden karhun kaataminen.

Paitsi sisälliset tunteet ja halut ovat myöskin taloudelliset asianhaarat syynä siihen, että Kalle toden teolla on ruvennut naimista ajattelemaan. Äitinsä, joka jo alkaa vanhaksi käydä eikä enää hyvin jaksa hoitaa taloutta niin isossa talossa kuin Peltolassa, on ilmoittanut toivonsa olevan saada miniä taloon. Senkin vuoksi jo pitäisi hänen vaimo itselleen valikoida. Ja isänsä on piakkoin isännyyden hänelle jättävä. Mutta eihän oikein käy laatuun olla isäntänä ilman emäntää. Ja kuka paremmin sopii emännän sijalle kuin Kaisu! Sehän on hyvin kätevä, toimekas ja uuttera sekä sen lisäksi lempeäluontoinen ja hyväsydämminen. Siitä epäilemättä tulisi kunnon emäntä ja hyvä vaimo. Mutta jos se ei suostuisikaan häneen? Täytyisikö hänen silloin muualta emäntä itselleen ottaa? Täytyisikö hänen kenties turvauta Liisaan? Ja olisiko siitä hänelle vaimoksi ja Peltolaan emännäksi? No, kyllähän siitä hyvä vaimo saattaisi tulla, ystävällinen ja hyvänluontoinen; vaan tuskin mahtaisi se ison talon emäntänä saattaa olla tarpeeksi toimekas. Ja saattaisiko hän sitä ruveta rakastamaan? — Ei. — Kyllä hänen täytyy Kaisun suostumus saada; eikähän Kaisulla olisi katumista, jos häneen suostuisikin. Pääsisi silloin hyvään taloon emännäksi.

Näissä mietteissään keskeytyy Kalle, kun samalla metsästä kuuluu pieni risahdus, niinkuin joku risu olisi poikki mennyt. Äänen kuultuaan hän vähän säpsähtää ja rupeaa miettimään, mikä sen mahtoi synnyttää. Jopa vähän ajan perästä kuuluu taas pieni ritinä. Varmaankin metsän elävä mahtaa olla liikkeessä.

On jo hämärä; ei kuitenkaan niin pimeä, että se estäisi läheisiä esineitä näkymästä.

Jännitetyin mielin Kalle odottaa, kuuntelee ja katselee, näkyykö mitään tulevaksi. Kuluu muutamia silmänräpäyksiä, mitään näkymättä, kuulumatta — synkkä äänettömyys, kuolon hiljaisuus kaikkialla — kunnes vihdoin sivulta päin, vasemmalta puolen sitä puuta, jossa Kalle istuu, kahden kuusen välisestä aukosta tulee näkyviin ison villakoiran kokoinen, vankkajäseninen, musta eläin, joka hyvin hitaasti ja varovaisesti tuloa tekee. Pian Kalle tuntee sen karhuksi.

Siinä nyt Kalle ensi kerran elämässään saapi omin silmin nähdä metsän viisaimman, väkevimmän elävän, josta hän usein oli kuullut puhuttavan ja joka metsän kuninkaaksi mainittiin. Siinä hän katselee sen tuloa sykkivin sydämmin, ja hän tuntee nyt, kuinka veri lämpimästi hänen suonissaan virtailee. Niin on tämä näky saanut hänen tunteensa kiihoksiin, tämä verraton, harvinainen tapaus ja lähenemäisillään oleva onnen kohtaus. Käsin pyssystään kiinni pitäen, sykkivin sydämmin hän tarkasti seuraa silmillään ja korvillaan karhun hitaita ja varovaisia liikkeitä, ja kauan hän saa odottaa, ennenkuin se monen varovaisen askeleen, monen seisahtumisen ja epäilyksen jälkeen vihdoin ehtii niin lähelle haaskaa, että on jo sopiva tilaisuus ampua.

Kalle silloin ojentaa pyssynsä sitä kohti, ampuakseen. Mutta ensimmältä hänellä käsi hiukan vavahtaa, pyssy hiukan tärähtää; ja hän päättää sen vuoksi sopivimmaksi odottaa siihen asti, että karhu käypi käsiksi haaskaan. Vähän aikaa seisottuaan, katseltuaan ja kuunneltuaan, metsän peto viimein astuukin suoraan haaskalle, syytää sukkelaan sammaleita syrjälle ja rupeaa rohkeasti haisevaa lehmän raatoa syömään.

Kalle näkee nyt ratkaisevan hetken tulleen. "Nyt, jos koskaan", miettii hän, "pitää minun ampua. Nyt, jos koskaan, on karhu kaatuva. Jos ei ampuminen nyt onnistu, ei se sitten onnistukaan."

Hän tähtäilee, koettaa olla vakavana ja koettaa saada käsiään vakaantumaan.

Pyssy pamahtaa.

Karhu, paraassa syöntihommassaan, mitään vaaraa aavistamatta, heti pyssyn lau'ettua, nousee raivostuneena kahdelle jalalle, ja noustessaan se vihan vimmassa etukäpälillään riuhtasee koko raskaan lehmän raadon semmoisenaan maasta ylös; — vaan tämän voimansa näytteen tehtyään se kaatuu, vaipuu verisenä maahan ja jääpi liikkumattomaksi siihen paikkaan.

Korvalliseen sattunut pyssyn luoti on vaikutuksensa tehnyt.

Riemullisin mielin, ilosta sykkivin sydämmin, astuu Kalle alas puusta siihen paikkaan, johon karhu on kaatunut; ja varmasti vakuuttuaksensa siitä, ett'ei siinä enää henkeä ole, koettelee hän käsin sitä, tunnustelee sen vahvoja jäseniä. Mutta se ei enää nouse paikaltaan. Se ei enää liikuta jäseniään, se ei kohota kämmeniään, joissa äsken vielä oli niin ääretön voima; se ei pyörittele nyt päätään, ei vilkuta silmiään, joissa vastikään vielä oli niin kirkas loiste. Liikkumatonna, verissä päin se nyt makaa verestä punaisella mättäiköllä vast'ikään käsistään heittämänsä lehmän raadon vieressä.

Niin on siis surmansa saanut se elävä, joka ihmisten karjoille jo oli sanomattomat vahingot tehnyt, erinomattainkin Mäntyvaaran karjalle. Niin on siis henkensä heittänyt metsän kuningas, joka eläessään oli ennättänyt hengen ottaa sangen monelta lehmältä ja lampaalta. Siinä on nyt kuolleena mesikämmen, jonka kaatumista moni oli jo kauan toivonut ja jota väijyäkseen ja hengiltä ottaakseen sen jälkeen kuin se oli Mäntyvaaralla tuhotyönsä tehnyt ensin Iikka isäntä ja Lauri sekä sitten Kalle olivat monet yöt valvoneet. Sopiva tilaisuus sen ampuakseen oli tarjoutunut ensimmäisille vahtaajille jo kahdestikin, jolloin olivat sen nähneet, mutta kummallakaan kerralla eivät olleet heidän tuumansa onnistuneet. Nyt vihdoin on vahtuu onnistunut, nyt vihdoin on metsän kuningas kaadettu. Ja Kalle on tämän miehen työn tehnyt, ihan yksinään. Onhan se tekoa se!

Vähän aikaa katseltuaan ja ihmeteltyään ammuttua otustaan, lähtee Kalle iltayön hämärässä riemullisin tuntein ja kiirein askelin Mäntyvaaraa kohti astumaan, siellä nostaakseen riemua sen tärkeän tapauksen johdosta, joka hänellä nyt on ilmoitettavana, ja siellä kenties lisätäkseen omaa ja toistenkin iloa erään muunkin asian johdosta, jonka tapahtumiseksi hän nyt luulee sopivan tilaisuuden tarjoutuneen.

XVII.

Muutaman kirkkaan talvisen päivän iltapuolella, kun taivas on valaistu lukemattomien tuikkivien tähtien ja kauniisti leimahtelevain revontulten loisteella, on muutoin hiljaisessa Peltolan talossa tavallista vilkkaampi liike. Kartanolla, joka tavallisesti on tyhjä, näkyy nyt paljottain hevosia ja rekejä, ja jokaisen hevosen kaulassa helisee monittain tiukuja. Silloin tällöin ilmaantuu pihalle joku mies katselemaan, että hevosilla on syömistä. Asuinrakennuksen akkunoista loistaa tavallista kirkkaampi valo, näyttäen, että joku juhlatilaisuus nyt on Peltolassa. Usein avataan pirtistä porstuaan vievä ovi ja silloin kuuluu sisältä ulos asti ilon ääniä, hyminää ja sorinaa, joka syntyy paljossa väkijoukossa.

Sattuupa oven avautuessa nuori mies, mustiin vaatteisiin puettuna, tulemaan porstuaan lämpimissään. Hän seisahtaa hetkeksi porstuan ulko-oven viereen jähdyttelemään itseään, raitista ilmaa hengittämään. Siinä seisoessaan hän silmäilee taivaalle, katsellen, kuinka kirkkaasti tähdet loistavat, mutta erittäinkin ihmetellen leimuavia revontulia, jotka, ikäänkuin lainehtiva tulimeri, milloin välkkyvät kirkkaammin, milloin himmeämmin, välistä näyttävät sammuvan, mutta sitten taas montaa vertaa kirkkaampina ikäänkuin syttyvät uudelleen. Tämä nuori mies, joka tällä kertaa taivaan tulia ihailee, on uljasvartaloinen, jotenkin kookas, harteva, kasvoiltaan vakavan, mutta kauniin ja lempeän näköinen mies. Hän ei ole kukaan muu kuin Peltolan Kalle.

Kallen seisoessa ilmaantuu pian hänen viereensä sisarensa Elsa, joka sievästi ja sorjasti puettuna, nuoren tytön iloisella mielellä, kevein askelin lähenee veljeään ja sanoo hänelle:

"No, Kalle! Mitä täällä niin miettiväisenä katselet?"

"Enpähän niin erityistä", vastaa Kalle, vienosti hymyillen. "Silmäilen noita revontulia, kuinka ne tänä päivänä niin erinomaisen kirkkaasti palavat."

"Kylläpä tosiaan kirkkaasti palavat; vissiin sinun kunniaksesi."

Samalla ilmaantuu puhelevain viereen Mäntyvaaran Lauri ja lausuu heille vakaisesti:

"Revontuliako täällä katsellaan?"

"Ka, niitähän tässä silmäillään", vastaa Kalle.

"Kylläpä onkin niissä katsomista. Eivätpä pala monesti noin kirkkaasti…. Mutta lähtekäähän nyt tanssimaan! Sinua jo, Kalle, kaivattiin."

Lähtevät pirttiin Kalle, Lauri ja Elsa. Ja sielläpä saavat iloista elämää nähdä. Siellä on ihmisiä koolla paljon, juhlavaatteissaan kaikki. On vanhaa ja nuorta väkeä sekaluttain, ukkoja ja akkoja, miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä. Niiden kesken tietenkin on liikettä ja hyörinää, puhetta ja pakinaa, naurua ja leikkiä. Pirtin peräpuolella ison pintapöydän ääressä, johon on ruokia ja juomia ladottu, istuu kaksi kylän kesken hyvin tunnettua miestä, toinen peräpenkillä pöydän takana, toinen sivupenkillä pöydän pään kohdalla. Edellinen on Korpimäen Aaro, joka on jo vanhanpuoleinen ja arvokkaan näköinen mies ja joka monessa tilaisuudessa oli saanut puhemiehenä olla. Jälkimäinen on Koivulan Kustu, kylän paras pelimanni.

Kustu paraikaa laskettelee iloista peliä ja monta nuorta paria tanssii hänen pelinsä mukaan ympäri lattiaa, sill'aikaa kun isoin osa väkeä tiheissä parvissa toinen toisensa vieressä seisoo tai istuu ympärillä. Tanssivilla näyttää hyvin lysti olevan; jotkut ovat oikein palavissaan paljosta tanssimisesta. Näkyy silloin poikain joukossa iloisia jos vakaisiakin luonteiltaan; tyttöin joukossa punaposkisia, hymyhuulisia, somia ja kauniita, jospa semmoisiakin, jotka ovat jääneet kauneuden lahjaa vaille, jospa semmoisiakin, jotka eivät suutaan hymyyn vedä, vaan ovat muuten tyytyväisten ja onnellisten näköiset.

Se pari, jota tällä kertaa enimmät silmät katselevat ja johon Kallen silmäin katse ensiksi sattuu, on Kalliovaaran Heikki ja Mäntyvaaran Kaisu. Iloisena, hikipäissään, sukkelasti ja keveästi liikkuen Heikki viepi Kaisua, joka hilpeänä, punaposkisena ja onnellisena hänen sivullaan hymyilee ja liikkuu yhä keveämmästi kuin Heikki. Kalle tanssivien joukkoon tullessaan luopi hymyilevän katseen Kaisuun sekä valitsee heti itselleen kumppaniksi Honkavaaran Liisan, joka mielellään vastaanottaa tarjouksen ja niin lähtevät hekin toisten tanssivien muassa kiitämään. Nuorelle Elsallekin tekee eräs nuori mies, Viitavaaran Yrjö, tarjouksen. Niin hyörii nyt Peltolan pirtin lattialla kolme paria, jotka epäilemättä ovat somimmat ja kauniimmat kaikista.

Mutta hyvin kauan eivät kuitenkaan parit pysy vaihtumatta, ja vaihtojen välillä on silloin monella tilaisuus levähtää sill'aikaa kuin toiset tanssivat, vaikka kyllä moni yhden kumppanin menetettyään joutuu heti toisen kanssa tanssimaan. Niinpä Heikki monet kerrat Kaisua lattian ympäri kiidätettyään ja viimein laskettuaan hänen väkijoukkoon, tekee heti pienen kumarruksen Liisalle, jonka Kalle juur'ikään oli päästänyt, ja lähtee hänen kanssaan liikkeelle, vaikka molemmat olivat aivan palavissaan äsköisestä, ja Heikillä hikihelmiä otsalta tippuu. Kalle taas, vähän aikaa levähdettyään, valitsee Kaisun kumppanikseen, ja onnellisesti hymyillen nämä toisiansa rakastavaiset silloin tanssikehän ympäri kiitävät.

Kun pelimanni vähäksi aikaa heittää soittonsa ja laskee viulun kädestään ja tanssikin siis hetkeksi sen johdosta taukoo, silloin Aaro täyttää hänelle viinapikarin, sanoen: "He otahan tuosta! Kyllä semmoinen soitto jo ryypynkin kannattaa."

Kustu tyhjentää paikalla pikarinsa, arvellen: "Menee se vielä toinenkin."

"He, ota, tästä saat!" sanoo Aaro, täyttäen hänelle uudestaan.

Sitten nousee Aaro seisaalleen ja puhuu koossa olevalle kansalle, etenkin miehille:

"Kuulkaahan, hyvät ihmiset! Minulla olisi jotakin sanottavaa!"

Sill'aikaa selittää muu'an isäntämies toiselle: "Enpä olisi uskonut vuosi sitten, että näin pian pääsisin tänne Peltolaan Kallen häihin. Minä varmasti luulin, että ennen se Kalliovaaran Heikki kerkeää häänsä pitää kuin Kalle."

"Ka, niinhän minäkin ensin luulin", myöntää puhuteltu. "Vaan eipä se Kaisu Heikkiin taipunutkaan… Mutta kuunnellaanpa nyt, mitä puhemiehellä on sanomista!"

Aaro jatkaa: "Te tiedätte kaikki, mikä merkitys tällä päivällä on. Te tiedätte kaikki, että tämän talon isännän vanhin poika ja tulevainen isäntä talossa sekä Mäntyvaaran Kaisu ovat tänään laillisesti tulleet avioliittoon vihityiksi, ovat tehneet toisillensa pyhät aviolupauksensa. Minun ei tarvitse teille muistuttaa heidän avujaan ja hyviä puoliaan. Te tiedätte sanomattanikin heidän kunnollisuutensa ja hyvän luonnonlaatunsa niin hyvin sulhasen kuin morsiammen. Muun hyvän ohessa on Kalle siitä tunnettu, että hän tässä syksyllä ihan itsekseen otti hengen metsän kuninkaalta. Sehän teko jo osoittaa miehessä olevan rohkeutta ja kelvollisuutta. Kaisu taas on tyttö semmoinen, ett'ei hänen veroistaan monta ole. Hän on tunnettu iloiseksi ja lempeäksi luonteeltaan, näppäräksi toimissaan, ahkeraksi ja huolelliseksi töissään; hänestä epäilemättä tulee hyvä vaimo ja kunnollinen emäntä. Mutta minä tahdon teille vanhemmille ja kokeneemmille muistuttaa mieleen nuoruutenne aikoja, jolloin te, nuori ja kaunis kumppani sivullanne, rupesitte omaa pesää itsellenne rakentamaan. Silloin talouden perustaminen olisi ollut vaikea monelle teistä ilman hyväin ihmisten apua. Minä tahdon siis muistuttaa teitä, että samalla lailla kuin hyvät kumppanit ennen teitä muistivat, te samalla lailla muistaisitte näitä vasta-alkavia, jotka aikovat tähän taloksi ruveta!"

"Se on oikein!" huudahtaa Koivulan isäntä, lähestyessään puhemiestä ja hänen haltuunsa muutaman rahan antaen. "Tässä on, mitä minulta liikenee."

"Sillä keinoin", sanoo puhemies, tarjoten ryypyn Koivulaisille. "Ota tästä."

Sitten sanoo puhemies väkijoukolle, pantuaan saamansa rahan pöydälle peitteen alle: "Kuulkaahan hyvät ihmiset. Tässä on kunnon mies. Hän pani tänne ison rahasumman."

Samalla lähestyy Aaroa Heikki, antaen hänelle hopearahan, kuitenkin niin ett'eivät toiset sitä näe, ja sanoo: "Tuossa on minunkin osaltani!"

Puhemies pistää äkkiä rahan sinne, mihin äskenkin, ja antaa sitten Heikille viinaryypyn, sanoen: "He, otahan tästä!"

Heikki juodessaan lasinsa tyhjäksi, sanoo: "Minä tyhjennän pikarini, onneksi nuorelle parikunnalle."

"Sinä olit hyvä mies", sanoo puhemies ja täyttää uudestaan Heikin lasin. "Sinun pitää vielä toinenkin ryyppy saada. He, otahan tästä lisää!"

Sitten puhuu hän kovalla äänellä väkijoukolle: "Kuulkaahan! Tämä vasta oli hyvä antamaan. Tänne pani hän hyvän rahan. Tehkääpä muutkin samoin!"

Tulee taas muuan mies ja antaa puhemiehelle toisten näkemättä, kuinka iso raha se oli, ja saapi ryypyn, juopi ja poistuu.

Samalla kun Heikki palaa iloisena pöydän ääreltä, tarttuvat monet miehet käsiksi häneen, kohottavat käsivarsilleen ja nostavat ilmaan kattoa kohti sill'aikaa kuin toiset tekevät samoin Liisalle; ja pian nähdään myös yhdellä lailla käyvän Peltolan Elsalle ja hänen tanssikumppanilleen Viitavaaran Yrjölle. Monta kertaa paiskataan nämä molemmat parit korkealle liki kattoa ja otetaan sitten käsille vastaan ja taas paiskataan ylös. Sillä aikaa väkijoukossa monta henkeä yhteen ääneen huutaa:

"Häät häistä, pi'ot pi'oista."

"Kemut kesteistä hyvistä."

Onhan nimittäin syytä toivoa, että häävierasten joukossa nuorimmat ja kauniimmat parit, jotka useimmiten yhdessä tanssivat, lopettavat lystinsä samalla lailla kuin nyt Kalle ja Kaisu ja laittavat ennen pitkää häät, jos vaan heidän välillään on todellista ystävyyttä.

Iloisesti ja hupaisesti kuluu aika Peltolan häissä ja niin hyvin vanhemmat kuin nuoremmat ovat hyvin tyytyväisiä. Edelliset viettävät aikansa parhaasta päästä vakaisissa keskusteluissa toistensa kanssa. Mutta jälkimmäiset antautuvat halulla tanssiin, leikkeihin ja kaikenlaisiin huveihin, joita hääpäivän kunniaksi toimeen pannaan. Sitä paitsi kaikki saavat nauttia talon vierasvaraisuutta; ei ole kenelläkään puutetta ruu'an eikä juoman puolesta; sillä usein muistutetaan vieraita, että he söisivät ja joisivat tarpeeksensa.

Onnellinen on Kaisu morsiammena, onnellinen Kalle sulhaisena. Molemmat ovat he nyt päässeet toivonsa perille. Aika, jota he ovat hartaasti odottaneet, päästä elämään yhdessä toistensa kanssa, on nyt tullut. Tähän asti ovat he vanhempainsa kodissa ja vanhempiaan varten työtä tehneet ja heiltä elatuksen ja hoidon saaneet. Tästä lähin he aviomiehenä ja aviovaimona, toistensa rakastamina, asuvat omassa yhteisessä kohdossa, työtä tehdäkseen ja elääkseen toisiansa varten ja nousevaa sukupolvea varten.

Niin hyvin Kaisun kuin Kallen vanhemmat ovat hyvin tyytyväisiä ja iloisia tapahtuneen avioliiton johdosta. Peltolan isäntä on hyvillään siitä, että on saanut pojalleen hyvän vaimon, joka kyllä kykenee isoakin taloutta hohtamaan. Emäntä taas on mielissään siitä, että hänen vaivansa ja huolensa tästä lähin vähenevät, kun hän voi uskoa Kaisun huostaan emännän toimet. Mäntyvaaran emäntä puolestaan uskoo, ett'ei hän olisi voinut saada tyttöään paremmalle miehelle vaimoksi kuin Kallelle. Iikka isäntä puhuessaan tyttönsä avioliiton johdosta sanoo:

"Kun ajattelen vuoden ajan taaksepäin, niin enpä silloin aavistanut, että tytöstäni olisi Peltolaan emäntä tuleva. Paremmin näytti mahdolliselta, että hän Kalliovaaraan vietäisiin. Mutta eihän näy ihminen tulevaisuuden asioita tietävän, eikä ihminen tapausten juoksua määrää. Asiat menevät menojaan huolimatta ihmisen ajatuksista, päätöksistä ja töistä. Kaikki tapahtuu, minkä pitää tapahtua, mikä on määrätty tapahtuvaksi, ja siihen me emme voi mitään. — Ja hyvä onkin niinkuin on — Jumala kuitenkin paraiten tietää, mikä meille on hyväksi. — Kallen ja Kaisun välillä on tapahtunut avioliittoon yhdistyminen, sillä niin pitikin tapahtua; se oli niin sallittu. "