VUONNA 2000

KATSAUS VUOTEEN 1887

Kirjoittanut Edvard Bellamy.

Saksasta suomentanut J. K. Kari.

Ensimmäisen kerran julkaistu 1902.

Suomentajan alkulause.

Edvard Bellamy, amerikalainen sanomalehtimies ja kirjailija, syntyi Massachusettin valtiossa Yhdysvalloissa 1850. Hänen teostaan »Vuonna 2000» pidetään parhaana tulevaisuuden yhteiskuntaa kuvailevana romaanina, kuten näkyy sen suunnattomasta menekistäkin. Sitä myytiin Yhdysvalloissa parin ensimäisen vuoden kuluessa jo yli 300,000 kpl. Samaan aikaan meni Englannissa sen lisäksi kaupaksi kolmattakymmentä painosta. Ja yhtä suosittuja ovat olleet siitä ilmestyneet lukuisat käännöksetkin, joita on muutamilla kielillä julkaistu kaksittain.

Tekijä kuvailee kirjassaan yhteiskuntaa vuonna 2000, johon hän kertoo omituisten tapahtumain kautta siirtyneensä ihka elävänä, keskelle uutta sukupolvea uusine katsantokantoineen ja tapoineen. Verratessaan silloista edistystä nykyisiin oloihin, jotka luovat toisille kansankerroksille loisteliasta ylellisyyttä, toisille pohjatonta kurjuutta, joutuu hän ankarasti arvostelemaan nykyistä yhteiskuntaa ja paljastamaan sen puutteita sekä epäkohtia. Tätä tehdessään täytyy hänen kosketella nykyjään vallitsevan yhteiskuntamuodon sekä tuotanto- ja tavaranjakojärjestelmän arkoja elinkysymyksiä. Senpätähden onkin kirja saanut osakseen sekä innokasta ihailua että kiivaita moitteita sekä sosialistiselta että vastustajain taholta, aina sen mukaan, missä määrässä se kulloinkin on vastannut arvostelijan käsitystä tulevan kehityksen kulusta.

Mutta vaikka mielipiteet täten ovatkin joutuneet jyrkästi vastakkain, kun kirjaa on arvosteltu, eri puolueissa tai puolueryhmissä vallitsevain käsityskantain tulkkina, ollaan kuitenkin yksimielisiä siitä, että se sisältää helppotajuisessa ja huvittavassa kertomuksen muodossa syviä siveellisiä opetuksia sekä avaa ikäänkuin itsestään lukijain silmät näkemään useita nykyisiä luonnollisiksi ja oikeudenmukaisiksi luuloteltuja oloja toisessakin valossa. Kirjan luonnetta kuvaavana esimerkkinä mainittakoon, että se synnytti kaikkialla Yhdysvalloissa porvarikunnan vapaamielisissä piireissä joukon seuroja sekä sittemmin laajan liiton toteuttamaan tekijän esittämiä aatteita. Sikäläiseen sosialistiseen työväestöön on sen vaikutus tietysti ollut vielä suurempi, kehittävämpi ja opettavampi. Olkoon siitä sama hyöty meidänkin työväestöllemme.

Turku 4/III 02.

J. K. Kari.

ALKULAUSE.

Shawmut-yliopiston historiallinen tiedekunta Bostonissa. 26 p. joulukuuta 2000.

Meidän, jotka nyt elämme kahdennenkymmenennen vuosisadan viimeistä vuotta niin yksinkertaisen, johdonmukaisen ja siunauksista rikkaan yhteiskuntajärjestelmän alaisina, että se näyttää muodostavan terveen ihmisälyn riemusaaton, on varmaankin vaikea, ellemme nimittäin ole harjoittaneet laajempia historiallisia opinnoita, käsittää, että nykyinen täydellinen yhteiskuntajärjestelmä ei ole vielä vuosisadankaan vanha. On kuitenkin peräti helppo todistaa, että aina yhdeksännentoista vuosisadan loppuun saakka uskottiin yleensä, että vanha teollisuusjärjestelmä kaikkine kauheine yhteiskunnallisine seurauksineen oli kestävä kautta aikojen, kunhan sitä vähän paikkailee. On ihmeellistä ja melkein mahdotonta uskoa, että se summaton siveellinen ja aineellinen kehitys, joka sen jälkeen on tapahtunut, on voinut tapahtua niin lyhyessä ajassa! Tuskinpa löytyisi toista selvempää todistusta siitä, kuinka helposti ihmiset tottuvat parempiin oloihin ja alkavat pitää niitä aivan luonnollisina, vaikka entisetkin olot näyttivät heistä sellaisilta, etteivät monet osanneet toivoa parempia. Tämä havaanto on omiaan jäähdyttämään niiden maailmanparantajain intoa, jotka toivovat puuhainsa palkaksi tulevien sukupolvien syvää kiitollisuutta.

Tämä kirja koettaa auttaa niitä, jotka tahtovat saada selvän käsityksen yhdeksännentoista ja kahdennenkymmenennen vuosisadan välisistä yhteiskunnallisista eroavaisuuksista, mutta pelkäävät näitä asioita valaisevia kuivia historiallisen tutkimuksen tuloksia. Kun tekijä opettajana saavuttamansa kokemuksen nojalla tuntee, että oppimista pidetään sangen väsyttävänä, on hän koettanut lieventää kirjan opettavaa luonnetta käyttämällä siinä kertomuksen muotoa, joka jo itsessäänkin toivottavasti kiinnittää jonkun verran mieltä.

Lukijasta, jolle nykyiset yhteiskunnalliset laitoksemme ja niiden pohjana olevat periaatteet ovat tuttuja, tuntunevat tohtori Leeten selitykset jotenkin jokapäiväisiltä. Mutta meidän on muistettava, etteivät ne olleet tuttuja tohtori Leeten vieraalle, ja että tämä kirja on kirjoitettu nimenomaan siinä tarkoituksessa, että lukijat lukiessaan unhottavat tuntevansa näitä asioita.

Vielä yksi asia. Puhujat ja kirjailijat, jotka ovat käsitelleet tätä kahden vuosituhannen välistä käännekohtaa, ovat melkein poikkeuksetta pitäneet silmällä tulevaisuutta. He eivät ole kiinnittäneet samaa huomiota menneisyyteen ja jo saavutettuihin edistysaskeleihin, kuin tulevaisuuteen, vielä saavutettavaan kehitykseen, joka on yhä jatkuva eteen- ja ylöspäin, kunnes ihmiskunta on saavuttanut tuntemattoman päämääränsä. Tämä on tosin hyvä, varsin hyvä; mutta toiselta puolelta emme luullakseni voi mistään löytää suotuisampaa maaperää suloisille toiveille ihmiskunnan jatkuvasta kehityksestä tulevan vuosituhannen kuluessa kuin luomalla »katsauksen» viime vuosisataan.

Toivoen, että tämä kirja on kyllin onnellinen löytämään lukijoita, jotka harrastuksesta sisältöön jättävät esityksen puutteellisuudet huomioonottamatta, astuu tekijä nyt syrjään ja jättää puhevuoron herra Julian Westille.

ENSIMÄINEN LUKU.

Minä näin päivänvalon Bostonissa v. 1857. »Mitä!» sanonee lukija, »kahdeksantoistasataa viisikymmentä seitsemän! Se on erehdys! Hän tarkoittaa tietysti yhdeksäntoistasataa viisikymmentä seitsemän.» Pyydän anteeksi, se ei ole erehdys. Hengitin ensikerran Bostonin itätuulta toisena joulupäivänä, joulukuun 26 päivänä vuonna 1857, ei 1957, noin kello neljän tienoissa iltapäivällä. Ja voin vakuuttaa, että tuuli oli jo silloin yhtä purevan kylmä kuin nykyisenä armon vuonna 2000.

Nämä syntymistäni koskevat ilmoitukset näyttävät tietysti jokaisesta peräti mielettömiltä, varsinkin jos mainitaan, että olen näköjäni kolmenkymmenen ikäinen. Siksipä ei olisikaan kummaa eikä moitittavaa, vaikka lukija heittäisi syrjään kirjan, joka uhkaa panna hänen herkkäuskoisuutensa niin kovalle koetukselle. Mutta siitä huolimatta vakuutan lukijalle täydellä todella, että en aio kertoa hänelle satuja, ja koetan saada hänet täydellisesti vakuutetuksi tästä, jos hän malttaa vielä hetken tarkata sanojani. Sallittakoon minun siis – sillä nimenomaisella ehdolla, että tulen todistamaan äskeisen väitteeni – lausua, että tiedän paremmin kuin lukija, milloin olen syntynyt. Ja nyt jatkan kertomustani.

Jokainen koulupoika tietää, ettei yhdeksännentoista vuosisadan lopulla tunnettu meidän aikamme sivistystä, eipä edes sen tapaistakaan, vaikka ne ainekset, joista nykyinen sivistys on syntynyt, olivat jo silloin kiehumistilassa. Ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi voinut muuttaa tuon ylimuistoisista ajoista vallinneen yhteiskuntien jaon neljään luokkaan tai kansakuntaan, kuten niitä voisi kutsua, koska niiden välinen ero, ero köyhien ja rikasten, sivistyneiden ja tietämättömäin välillä todella oli paljoa suurempi kuin nykyjään ero eri kansojen välillä. Minä puolestani olin rikas ja sivistynytkin; omistin siis kaikki onnen-ehdot, mitä parempiosaiset siihen aikaan nauttivat. Vietin loisteliasta elämää. Työnäni oli huvitukset ja elämän nauttiminen. Ylläpitooni tarvittavat varat sain toisten työstä, tarvitsematta osottaa heille minkäänlaista vastapalvelusta. Vanhempani ja heidän vanhempansa olivat eläneet samalla tavalla, ja toivoinpa, että perilliseni, jos sellaisia ilmestyisi, saisivat elää yhtä mukavaa elämää.

Lukija kysynee, miten voin elää ihan hyötyä tuottamattomana jäsenenä maailmassa. Miksi maailman täytyi elättää tyhjäntoimittajaa, joka olisi kyennyt itsekin tekemään työtä? Vastaus on, että isäni iso-isä oli koonnut rahasumman, jonka nojalla hänen jälkeläisensä siitä saakka olivat eläneet. Päätätte luonnollisesti, että summa lienee ollut peräti suuri, kun ei kolme joutilaisuudessa elävää miespolvea ollut voinut kuluttaa sitä loppuun. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Summa ei suinkaan ollut alkujaan erittäin iso. Se oli päinvastoin paljon kasvanut alkuperäisestä sillä ajalla, kun kolme sukupolvea oli joutilaana elänyt sen varassa. Tällainen mahdollisuus näyttää loitsimiselta. Miten voi käyttää rahoja ilman että ne vähenevät, miten synnyttää lämpöä ilman palamista? Salaisuus oli siinä, että silloiset ihmiset osasivat taitavasti käyttää erästä keinoa, joka nyt jo on onneksi unohtunut, mutta joka esi-isäimme käsissä oli kehittynyt erittäin laajaperäiseksi ja täydelliseksi: he osasivat vierittää oman ylläpitonsa taakan toisten hartioille. Sen, joka tähän päämäärään oli päässyt – ja siihen kaikki pyrkivät – sanottiin elävän pääomansa koroilla. Kävisi liian pitkäksi ruveta tässä selittelemään, miten entinen yhteiskuntajärjestelmä teki tämän mahdolliseksi. Huomautan vain, että pääoman korot muodostivat jonkunlaisen vakituisen veron, jota pääoman-omistajat nostivat ammattialoilla palvelevilta työntekijöiltä. Olisi väärin luulla, ettei tämä meidän mielestämme peräti väärä ja mahdoton järjestelmä koskaan joutunut esi-isäimme arvostelujen alaiseksi. Päinvastoin oli lainsäätäjäin ja profeetain pyrintöperänä kautta aikojen ollut koron poistaminen tai ainakin korkokannan alentaminen. Mutta nämä pyrinnöt eivät koskaan onnistuneet, kuten oli luonnollistakin vanhan yhteiskuntajärjestelmän vallitessa. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, s. t. s. yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, eivät hallitukset yleensä enää koettaneetkaan järjestää näitä seikkoja.

Kuvatakseni lukijalle yleisin piirtein puheenaolevan ajan ihmisten yhteiselämää ja köyhien sekä rikasten suhdetta toisiinsa on mielestäni parasta verrata silloista yhteiskuntaa jättiläisvaunuihin, joiden eteen oli valjastettu summattomia ihmisjoukkoja vetämään niitä pitkin mäkistä ja hiekkaista tietä. Ajurin nimi oli nälkä, eikä hän sallinut kenenkään levätä, mutta siitä huolimatta oli kulku hidasta. Vaikka vaunujen vetäminen niin huonoa tietä myöten oli peräti raskasta, olivat vaunujen kaikki paikat täynnä matkustajia, jotka eivät astuneet koskaan alas, ei edes jyrkimmissä ahteissa. Katolla olevat paikat olivat erittäin viileitä ja mukavia. Sinne ei ylettynyt pöly, ja niiden omistajat voivat mukavasti ihailla näköaloja tai arvostella vetäjinä ponnistelevain ansioita. Nämä paikat olivat tietysti hyvin haluttuja, ja niistä kilpailtiin kovasti, sillä jokainen piti tärkeimpänä elämänsä tehtävänä hankkia itsellensä sijaa vaunuissa ja jättää sen perintönä lapsilleen. Vaunulain mukaan voi kukin luovuttaa sijansa, kenelle tahtoi, mutta toisaalta oli myöskin monta onnettomuustapausta, joiden kautta sija menetettiin ikuisiksi ajoiksi. Sillä vaikka istuimet olivat sangen mukavat, olivat ne kuitenkin hyvin horjuvat, ja joka kerta kun vaunut äkkiä jysähtivät, vierähti joku istuimeltaan ja putosi maahan, jossa hän heti pakoitettiin tarttumaan köysiin ja kiskomaan eteenpäin vaunuja, missä hän itse äsken vielä matkusti sangen mukavasti. Paikkansa menettämistä pidettiin luonnollisesti suurena onnettomuutena, ja pelko, että tämä voisi tapahtua joko jollekin itselleen tai hänen omaisilleen, oli alituisesti uhkaavana pilvenä ajajain onnentaivaalla.

Lukija kysynee: eivätkö nuo ihmiset ajatelleetkaan muita, kuin yksinomaan itseään? Eikö heidän asemansa käynyt heille sietämättömäksi, kun he vertasivat sitä vaunujen eteen valjastettujen veljiensä tai sisartensa asemaan, tai näkivät, että heidän painonsa lisää näiden kuormaa? Eivätkö he tunteneet sääliä kanssaihmisiänsä kohtaan, joista heitä erotti vain onnen sattuma?

Kyllä vaunuissa olevat lausuivat usein säälivänsä niiden eteen valjastettuja, varsinkin kun vaunut joutuivat huonoon kohtaan tiellä, kuten alituiseen tapahtui, tai peräti jyrkän mäen alle. Silloin oli sangen tuskallista nähdä vetäjien epätoivoisia ponnistuksia, heidän tuskallisia vavahduksiaan nälkäruoskan armottomista iskuista, ja noita monia, jotka vaipuivat voimattomina vetohihnojen viereen ja poljettiin lokaan. Tämä näky sai katollaolevat usein puhkeamaan sangen kiitettäviin tunteenpurkauksiin. Sellaisina aikoina oli matkustajilla tapana huudella kehoituksia köysissä ponnisteleville, kehoittaa heitä kärsivällisyyteen ja kuvitella heille korvausta kärsimyksistään ja kovasta kohtalostaan tulevassa maailmassa. Toiset taasen kokosivat rahoja ostaakseen voiteita ja laastaria haavoitetuille ja raajarikkoisiksi joutuneille. Oltiin yksimielisiä siitä, että vaunujen raskaus oli peräti surkuteltava asianhaara, ja yleinen helpotuksen tunne täytti mielet, kun päästiin jonkun sangen huonon tieosan ohitse matkan varrella. Tämä helpottava tunne ei kuitenkaan johtunut yksinomaan säälistä vetäjiä kohtaan, vaan siitä, että sellaisissa paikoissa olivat koko vaunut ilmeisen kaatumisvaaran alaisina, jolloin kaikki olisivat pudonneet maahan ja menettäneet paikkansa.

Totuuden mukaisesti täytyy tunnustaa, että pääasiallisena seurauksena vaunujen eteen valjastettujen kurjuuden näkemisestä oli se, että matkustajat tunsivat vielä selvemmin paikkojensa arvon vaunuissa ja koettivat kynsin hampain säilyttää niitä. Jos he olisivat tunteneet olevansa itse turvassa, ja tietäneet varmasti, etteivät he eivätkä heidän omaisensa koskaan putoa alas katolta, olisivat he vähän välittäneet vetäjistä, vaikka ehkä olisivatkin toisinaan heittäneet roponsa siteiden ja voiteiden ostamiseksi.

Tiedän kyllä, että moinen menettely tuntuu kahdennenkymmenennen vuosisadan miehistä ja naisista uskomattomalta, eläimelliseltä julmuudelta, mutta kaksi sangen merkillistä seikkaa selittävät tämän tylyyden, ainakin osaksi. Ensiksikin uskottiin järkähtämättömästi, ettei ihmiskunta voinut pysyä pystyssä eikä päästä eteenpäin muutoin kuin siten, että joukko veti vaunuja, joissa muutamat harvat ajoivat. Uskottiinpa vielä lisäksi, ettei valjaita, vaunuja, teitä eikä työjakoa voi tuntuvammin korjatakkaan. Aina ne olivat olleet samanlaisia kuin nyt, ja sellaisina ne tulevat aina pysymäänkin. Oli surkeaa, että niin oli, mutta sitä ei voinut auttaa, ja filosoofinen maailmankatsomus kielsi tuhlaamasta sääliväisyyttä asioihin, joita ei voitu muuttaa.

Toinen seikka oli vielä omituisempi. Vaunujen katolla istuvat luulottelivat nimittäin, etteivät he olleet aivan samanlaisia, kuin vetohihnoissa ponnistelevat sisarensa ja veljensä, vaan että he olivat hienommasta aineesta ja kuuluivat korkeampiin olentoihin, jotka oikeudenmukaisesti voivat vaatia, että heitä vedetään. Tämä näyttää käsittämättömältä, mutta kun minä itsekin olen aikoinani ajanut juuri samoissa vaunuissa ja ollut saman harhaluulon vallassa, niin on sanojani uskottava. Omituisinta tässä kuvittelussa oli, että nekin, jotka vast’ikään olivat maasta päässeet kiipeämään jollekin istuimelle, joutuivat sen alaisiksi jo ennenkuin hihnojen synnyttämät rakot ja känsät olivat ehtineet kadota heidän käsistään. Ne taasen, joiden vanhemmat ja esivanhemmat olivat olleet kyllin onnellisia säilyttämään paikkansa vaunuissa, uskoivat järkähtämättä, että heidän kaltaistensa ja tavallisten ihmisten välillä oli suuri ero. On selvää, että tällainen kuvittelu muutti ihmiskunnan kärsimyksien luoman säälintunteen pintapuoliseksi filosoofiseksi surkuttelemiseksi. Tämä on ainoa syy, jonka voin lausua pyytääkseni sen nojalla anteeksi sitä välinpitämättömyyttä, joka oli omiaan kuvaamaan minunkin suhdettani veljieni kurjuuteen sinä aikana, mistä kirjoitan.

Vuonna 1887 aloin kolmannenkymmenennen ikävuoteni. En ollut vielä naimisissa, mutta olin kihloissa Edit Bartlettin kanssa. Hän matkusti kuten minäkin vaunuissa, tai toisin sanoen oli rikas – päästäksemme jo käyttämästä äskeistä vertausta, jonka toivon tehneen tehtävänsä ja antaneen lukijalle yleisen kuvan senaikaisesta elämästämme. Kun rahalla silloin voitiin hankkia kaikki elämän sulot, jopa sivistyksenkin siunaukset, saivat tytöt kyllä kosijoita, kunhan olivat rikkaita, mutta Edit Bartlett oli sen lisäksi myöskin kaunis ja miellyttävä.

Tiedän, että lukijattareni vastustavat tässä suhteessa väitettäni. »Kaunis hän ehkä lienee ollut», kuulen heidän sanovan, »mutta miellyttävä hän ei voinut olla missään suhteessa käyttäessään pukuja, jotka olivat siihen aikaan muodissa. Päähineenähän oli jalan korkuinen kummallinen rakenne, ja hameen takapuolelle oli keinotekoisesti muodostettu tavaton lisäke, joka rumensi ihmisruumista enemmän kuin mikään aikaisempi neulojattarien keksintö. Miten voi kuvitellakaan, että kukaan olisi miellyttävä sellaisessa puvussa!» Väitös pitää kyllä paikkansa, enkä voi vastata siihen muuta, kuin huomauttaa, että kahdennenkymmenennen vuosisadan naiset kyllä ovat todistuksena siitä, kuinka sopiva puku korottaa naisen miellyttäväisyyttä, mutta sen nojalla, mitä muistan heidän äitiensä äiteistä, voin minä puolestani väittää, ettei minkäänlainen puku, kuinka muodoton ja rumentava se lieneekin, voi tykkänään riistää heidän viehättäväisyyttään.

Meidän vihkiäisemme oli määrätty tapahtuvaksi heti, kun uusi taloni, jota parhaallaan rakennutin erääseen hienoimpaan kaupunginosaan, oli valmistunut. Hienolla kaupunginosalla tarkoitan rikasten asumia kortteleita, sillä meidän on muistettava, ettei Bostonin kaupunginosien miellyttävyys riippunut siihen aikaan luonnonsuhteista, vaan siitä, minkälaista väkeä niissä asui. Jokainen luokka asui erikseen omissa kortteleissaan. Rikas, joka asui köyhien keskellä, tai sivistynyt, jonka ympäristössä oli ainoastaan sivistymättömiä henkilöitä, tunsi itsensä erakoksi oudon ja kateellisen kansan joukossa. Kun aloin rakennuttaa taloani, toivoin sen valmistuvan talvella 1886; mutta se oli vielä seuraavan vuoden keväälläkin keskeneräisenä, ja vihkiäisteni viettäminen oli siis yhä tulevaisuuden kysymys. Tämän viivytyksen syynä, joka tietysti oli omiaan suututtamaan hurmautunutta rakastajaa, oli joukko työlakkoja, s. t. s. muurarit, kirvesmiehet, maalarit, levysepät ja muut rakennustyössä tarvittavat ammattilaiset kieltäytyivät tekemästä työtä. En voi enää muistaa, mikä näiden lakkojen erityisenä syynä oli. Ne olivat siihen aikaan niin yleisiä, etteivät ihmiset enää välittäneet kysellä, mistä ne kulloinkin johtuivat. Lakkoja oli jatkunut melkein katkeamatta milloin yhdellä, milloin toisella teollisuusalalla aina sitte suuren taloudellisen ahdinkoajan vuonna 1873. Oltiinpa jouduttu jo niin kauas, että pidettiin poikkeuksena, jos joku työväenryhmä harjoitti ammattiaan muutamia kuukausia yhtämittaa.

Lukija, joka kiinnittää huomionsa mainittuihin vuosilukuihin, käsittää tietysti, että nämä teollisuusaloilla sattuneet häiriöt olivat ensimäisiä itsetiedottomia ja yhtenäisyyttä puuttuvia yrityksiä siinä valtavassa liikkeessä, joka loi nykyisen teollisuusjärjestelmän kaikkine johdonmukaisine yhteiskunnallisine seurauksineen. Luodessamme katsauksen taaksepäin, tuntuu tämä kaikki niin selvältä, että lapsikin voi sen käsittää. Mutta me emme olleet profeetoita emmekä siis voineet silloin selvästi tajuta, mitä ympärillämme tapahtui. Huomasimme kuitenkin, että maan teollisuus oli sangen kierossa asemassa. Työnantajain ja työntekijän, pääoman ja työn välinen suhde oli jollakin käsittämättömällä tavalla joutunut vinoon. Työntekijöihin oli äkkiä ja melkein kaikkialla tarttunut taudin tavoin syvä tyytymättömyys asemaansa, ja heidät valtasi luulo, että oloja voitaisiin tuntuvasti parantaa, kunhan tiedettäisiin, mistä alkaa. Yksimielisesti vaadittiin joka taholla korkeampia palkkoja, lyhempää työaikaa, parempia asunnoita, syvällisempää opetusta sekä osallisuutta elämän mukavuuksiin ja nautinnoihin: kaikki vaatimuksia, jota ei luultu voitavan täyttää, jos ei maailma tulisi tuntuvasti rikkaammaksi. Vaikka työväestö osaksi tunsikin, mitä se tahtoi, ei se kuitenkaan tiennyt, miten tämä voitaisiin saavuttaa, ja se innostus, joka kokosi työväestöä jokaisen ympärille, ken edes näytti voivan antaa jonkunlaista selitystä asiaan, teki äkkiä kuuluisaksi monen, joka halusi puolueenjohtajan mainetta, vaikka usea heistä kykeni hyvin vähän asiaa valaisemaan. Kuinka epävarmalta työväestön pyrinnöt näyttivätkin, ei ole epäilemistäkään, etteivät he tarkoittaneet täyttä totta. Sitä todistaa se altis innostus, millä he tukivat toisiaan lakoissa, jotka olivat heidän tärkeimmät aseensa, ja se uhrautuvaisuus, jota he osottivat päästäkseen näissä voitolle.

Oltiin peräti erimielisiä ylemmissä kerroksissa siitä, mihin nämä työväenlevottomuudet – sillä nimellä kutsuttiin yleisimmin tätä kuvaamaani liikettä – lopullisesti johtavat. Kiivasluonteisimmat, pintapuolisimmat vakuuttivat kiven kovaan, että työväen vaatimusten täyttäminen on mahdotonta ja asiain luonnolle vastaista, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei maailmassa ole kylliksi siihen vaadittavia varoja. Ihmiskunta pelastuu yleisestä nälkäkuolemasta ainoastaan siten, että rahvas tekee kovaa työtä ja elää puutteessa, eikä heidän asemaansa voida parantaa niin kauan kuin maailma on yhtä köyhä kuin silloin. Työntekijät eivät taistele kapitalisteja vastaan, sanoivat he, vaan he ponnistelevat välttämättömyyden rautaista tutkainta vastaan, jonka alaisena koko ihmiskunta on. Heidän rauhoittumisensa riippuu siitä, kuinka kauan heidän kovapäisyytensä estää heitä huomaamasta asiain todellista tilaa, ja vakuuttamasta itsiään siitä, että välttämättömyyttä ei voida muuttaa, vaan sitä on kärsittävä.

Vähemmän kiivaat ja syvällisemmät myönsivät tämän kaiken todeksi. Työntekijäin vaatimuksia ei luonnollisesti voida koskaan toteuttaa, se on itsestään selvää. Mutta on pelättävää, etteivät he huomaa tätä seikkaa, ennenkuin ovat saaneet yhteiskunnan täydellisen sekasorron valtaan. Heillähän on äänioikeus ja siis valta tehdä, mitä tahtovat, ja heidän johtajansa juuri pyrkivät synnyttämään häiriötä ja sekasortoa. Muutamat näistä synkkämielisistä ennustajista väittivät, että koko yhteiskunnan täydellinen perikato on odotettavissa jo aivan läheisessä tulevaisuudessa. He väittivät, että ihmiskunta on jo ehtinyt sivistyksen tikapuiden ylimmälle askeleelle ja on nyt syöksemäisillään päistikkaa alas, jonka jälkeen se taas uudelleen virkoo ja alkaa uudelleen kiivetä ylöspäin. Tällaiset uudistuvat tapahtumat sekä historiallisina että esihistoriallisina aikoina ovatkin ehkä olleet syynä niihin omituisiin, tähän saakka selittämättä jääneisiin kuhmuihin, joita huomataan ihmisten pääkalloissa. Ihmiskunnan historia liikkuu, kuten kaikki suuret liikkeet, kehässä ja tulee yhä uudelleen lähtökohtaansa takaisin. Käsite loppumattomasta kehityksestä suoraviivaiseen suuntaan on mielikuvituksen tuote, jolla ei ole mitään vastinetta todellisessa luonnossa. Pyrstötähden soikea rata ehkä parhaite sopisi kuvaamaan ihmiskunnan historiaa. Ylös, lähemmäs aurinkoa pyrkien nousee ihmiskunta raakuuden yöstä sivistyksen päiväpaisteeseen, laskeutuaksensa taas kaukaista alkukohtaansa kohden avaruuden etäisimpiin seutuihin.

Tämä oli tietysti äärimmäisyyksiä tavotteleva katsantokanta, mutta muistan vakavia miehiä tuttavieni joukosta, jotka lausuivat jotenkin samanlaisia mietteitä puhuessaan ajan merkeistä. Kaikkien ajattelevien ihmisten yleisenä mielipiteenä oli epäilemättä, että yhteiskunta lähestyy ratkaisevaa käännekohtaa, joka voi johtaa syvällisiin muutoksiin. Työväenlevottomuudet, niiden syyt, suunta ja parannuskeinot olivat alituisena puheenaineena sekä sanomalehdissä että vakavissa keskusteluissa, tunkien kaikki muut syrjään.

Yleisön hermostunut mielipiteiden jännitys pukeutui selvimpään muotoonsa siinä levottomuudessa mikä syntyi, kun eräs pieni, anarkisteiksi kutsuttu joukko alkoi kiihoituksensa. Heidän mielestään oli Amerikan kansa saatava hirmutöillä säikytetyksi omistamaan anarkistiset opit – juuri kuin mahtavaa kansaa, joka äsken oli masentanut toisen puolen asukaslukunsa nostaman kapinan, säilyttääksensä yhteiskuntajärjestyksensä, voitaisiin yksistään pelottamalla saada muuttamaan tätä järjestystä.

Kun kuuluin rikkaisiin, joille oli suurta etua vallitsevasta järjestelmästä, oli minussa tietysti samat tunteet vallalla kuin muissakin luokkani jäsenissä. Työväestöä kohtaan tuntemaani vastenmielisyyttä olivat sitäpaitse omiaan lisäämään ne persoonalliset syyt, joiden johdosta olin suuttunut heihin, heidän työlakkonsa kun myöhästyttivät avio-onneani.

TOINEN LUKU.

Toukokuun 30 päivä sattui vuonna 1887 maanantaipäiväksi. Tätä päivää oli Yhdysvaltojen kansa viettänyt juhlana yhdeksännentoista vuosisadan viimeiset kolmisenkymmentä vuotta. Se oli niin sanottu »seppelöimispäivä», niiden pohjoisvaltioitten sotilasten muistoksi, jotka olivat ottaneet osaa sotaan estääksensä etelävaltioita luopumasta unionista. Ne, jotka olivat sodasta hengissä päässeet, kulkivat tällöin sotilas- ja siviilihenkilöiden saattamina, soittokunta etunenässä, hautuumaille laskeaksensa kukkaseppeleitä kaatuneitten toveriensa haudoille, – toimenpide, joka muodostui sangen juhlalliseksi ja liikuttavaksi. Edit Bartlettin vanhin veli oli myöskin kaatunut sodassa, ja perheellä oli tapana käydä seppelöitsemispäivänä hänen haudallaan Mount Auburnin hautuumaalla.

Minä olin pyytänyt saada seurata heitä ja palattuamme illalla kaupunkiin menin morsiameni kotiin. Kun istuimme illallisen jälkeen seurusteluhuoneessa, otin erään iltalehden käteeni ja näin siitä, että äsken oli taas puhennut uusi lakko rakennusalalla, jonka tähden kovaonnisen taloni valmistuminen siirtyi yhä tuonnemmaksi. Muistan tarkkaan, kuinka syvästi tämä suututti minua. Sadattelin niin vahvoilla sanoilla kuin naisten läsnäollessa suinkin voin sekä työmiehiä yleensä että erittäinkin näitä lakkolaisia.

Läsnäolevat olivat aivan samaa mieltä kuin minä, ja ne huomautukset, joita asiasta syntyneessä keskustelussa lausuttiin kansanvillitsijäin kurjasta ja tunnottomasta menettelystä, olivat sellaisia, että asianomaiset herrat olisivat varmaan höristäneet korviaan niitä kuullessaan. Oltiin yksimielisiä siitä, että olot muuttuvat päivä päivältä yhä kurjemmiksi, eikä kukaan enää voi sanoa, mitä lopuksi tulee. »Pahinta kaikista on», sanoi rouva Bartlett, »että koko maailman työväki näyttää yht’aikaa tulleen mielettömäksi. Europassa ovat olot vielä kurjemmat kuin meillä. Siellä en tosiaankaan uskaltaisi asua. Kysyin äsken mieheltäni, mihinkä muuttaisimme, jos kaikki kauheat asiat toteutuisivat, joilla sosialistit meitä uhkaavat. Hän vastasi, ettei hän enää tiedä ainoatakaan muuta paikkaa, missä yhteiskunta vielä on varmoilla perusteilla, kuin Grönlannin, Patagonian ja Kiinan».

»Kiinalaiset käsittivät vallan hyvin, mitä tekivät, estäessään länsimaista sivistystä pääsemästä maahansa», huomautti joku. »He ymmärsivät paremmin kuin me, mihin se viepi. He näkivät, että se on vain valepukuun verhottua dynamiittia».

Muistan, että kutsuin Editin syrjään ja koetin saada hänet vakuutetuksi siitä, että meidän olisi viisainta mennä naimisiin heti, odottamatta talon valmistumista. Voisimmehan matkustella jonkun aikaa, kunnes kotimme olisi kunnossa. Hän oli sinä iltana sanomattoman kaunis. Musta surupuku, joka hänellä oli yllään päivän merkityksen johdosta, oli omiansa erinomaisen vaikuttavasti kohottamaan hänen ihonsa puhtautta. Nytkin vielä voin sieluni silmillä nähdä hänet edessäni sellaisena, kuin hän oli sinä iltana. Hyvästit sanottuani seurasi hän minua eteiseen, ja minä suutelin häntä kuten tavallisesti lähtiessäni. Tämä hyvästijättö ei eronnut rahtuakaan muista, jolloin olimme sanoneet toisillemme jäähyväiset lyhyeksi ajaksi. En voinut yhtä vähän kuin hänkään edes hämärästi aavistaa, että tämä oli erinomaisempi kuin ennen.

Mutta niin kuitenkin oli!

Oli vielä jotenkin aikaista nuoren sulhasmiehen lähteä pois morsiamensa luota. Mutta se ei suinkaan riippunut rakkaudestani. Minä olin nimittäin jo kauan kärsinyt unettomuutta, ja vaikka muuten olinkin aivan terve, olin sinä päivänä ihan uupumukseen saakka väsynyt, koska olin melkein kokonaan valvonut kaksi edellistä yötä. Edit tiesi tämän ja hän oli sentähden vaatinut, että minun oli mentävä kotiin kello yhdeksän ja pantava heti maata.

Asuntonani oleva talo oli kolme sukupolvea ollut sen perheen omaisuutta, jonka nuorin ja ainoa edustaja suoraan alenevassa polvessa minä olin. Rakennus oli suuri, vanha ja hirsistä tehty sekä sisustettu vanhanaikaisella ylellisyydellä, mutta se sijaitsi korttelissa, joka jo aikoja sitte oli menettänyt viehätysvoimansa, sinne kun oli alettu rakentaa vuokrakasarmeja ja tehtaita. Ei johtunut mieleenikään tuoda sellaiseen taloon morsiantani, kaikkein vähimmän niin viehättävää olentoa, kuin Edit Bartlett oli. Olin ilmoittanut sen myytäväksi ja käytin sitä ainoastaan nukkuakseni siellä yöt, sillä söin klupissani. Palvelijani, uskollinen neekeri nimeltä Sawyer asui kanssani talossa ja piti huolen vähäisistä tarpeistani.

Talossa oli eräs laitos, jonka kadottaminen minua huolestutti ja jota pelkäsin joutuvani suuresti kaipaamaan vastaisuudessa. Se oli makuukammioni, jonka olin teettänyt perustuksen alle. Jos minun olisi täytynyt käyttää maan pinnalla olevaa makuuhuonetta, en olisi laisinkaan voinut nukkua kaupungissa, jonka yöllinen melu ei koskaan lakkaa. Mutta tähän maanalaiseen kammioon ei tunkeutunut heikointakaan ääntä ulkomaailmasta. Kun olin astunut sinne sisään ja sulkenut oven, ympäröitsi minut haudan hiljaisuus. Jotta ei maaperän kosteus pääsisi tunkeutumaan sinne sisälle, olivat paksut seinät ja lattia hydraulisesti puserretusta sementistä. Kun käytin huonetta myöskin arvoesineitten säilytyspaikkana, olin antanut rakentaa katon ilmanpitävästi toisiinsa liittyvistä kivilevyistä ja ulompi rautainen ovi oli peitetty vahvalla asbestikerroksella. Täten varustettuna kesti huoneeni sekä varkaiden mahdolliset yritykset että sattuvan tulipalon vaaran. Ohkanen putki, joka oli yhteydessä katolle asetetun imurin kanssa, välitti ilmanvaihtoa.

Luulisi, että sellaisen makuusuojan omistaja voi nauttia rauhallista, virkistävää lepoa, mutta aniharvoin voin sielläkään nukkua kunnollisesti kahta yötä peräkkäin. Olin niin tottunut valvomaan, etten välittänyt isosti, vaikka yhden yön uni menikin hukkaan. Mutta jos sain istua kaksi yötä pöytäni ääressä lukemassa voimatta nukkua vuoteessani, uuvuin niin, että pelkäsin sairastuvani johonkin hermotautiin. Viimeisenä keinona turvauduin silloin keinotekoiseen uneen. Huomatessani kahden valvotun yön perästä, että kolmas samanlainen oli tulossa, lähetin kutsumaan tohtori Pillsburya.

Häntä kutsuttiin tohtoriksi ainoastaan kohteliaisuudesta, sillä hän oli, kuten siihen aikaan sanottiin, »luonnonlääkäri» tai puoskaroitsija. Hän itse kutsui itseänsä »animaalisen magnetismin professoriksi». Olin tutustunut häneen sattumalta tutkiessani kerran huvin vuoksi eläimellisen magnetismin ilmiöitä. Hän ei luullakseni ymmärtänyt lääkintätaidosta hölyn pölyä, mutta varmaa oli, että hän oli erinomaisen taitava magnetiseeraaja. Kolmatta unetonta yötä odottaessani lähetinkin sentähden tavallisesti hakemaan häntä, jotta hän rauhoittavilla sivellyksillään uuvuttaisi minut uneen. Olipa hermostoni kuinka kiihtyneessä tilassa tahansa, voi tohtori Pillsbury tavallisesti lyhyen ajan kuluttua lähteä luotani, jättäen minut mitä sikeimmän unen helmoihin, jota kesti siksi, kunnes minut herätettiin vastaisen hypnoottisen käsittelyn avulla. Herättäminen oli paljoa yksinkertaisempi kuin nukuttaminen, ja mukavuuden vuoksi olin antanut tohtori Pillsburyn opettaa Savyerille tämän menettelyn. Ei kukaan muu paitse uskollinen palvelijani tiennyt tohtori Pillsburyn käyntien tarkoitusta, eipä edes sitä, että hän kävi luonani. Luonnollisesti aioin ilmoittaa salaisuuteni Editille heti vihkimisemme jälkeen. Tähän saakka en ollut kertonut hänelle siitä vielä sanaakaan, sillä epäilemättä yhdistyi magneettiseen uneen jonkunlainen vaara, ja minä tiesin, että hän vastustaisi menettelyäni mitä jyrkimmin. Vaara oli luonnollisesti siinä, että uni voisi tulla liian sikeäksi, joten ei nukuttajan voima enää voisi sitä katkaista, ja silloin seuraisi puutumustilaa kuolema. Useista kokeista olin tullut huomaamaan, että tämä vaara oli peräti pieni, jos vain otettiin huomioon muutamia tarpeellisia varovaisuuskeinoja, ja toivoin voivani saada Editinkin vakuutetuksi siitä, vaikka en sitä itse asiassa voinut oikein uskoa. Lähdettyäni kysymyksenalaisena iltana Editin luota menin suoraan kotiini ja lähetin Savyerin heti hakemaan tohtori Pillsburya. Sillävälin menin maanalaiseen kammiooni, vaihdoin pukuni mukavaan aamunuttuun ja aloin lukea iltapostissa tulleita kirjeitä, jotka Savyer oli asettanut kirjoituspöydälleni.

Eräs niistä oli uuden taloni rakennusmestarilta. Se vakuutti aivan oikeiksi ne johtopäätökset, joita olin tehnyt sanomalehtikertomuksen nojalla. Uusi lakko, kirjoitti hän, lykkää hänen sitoumuksensa täyttämisen epämääräiseksi ajaksi, kun eivät työnantajat eivätkä työntekijät aio myöntyä ilman sitkeää taistelua. Keisari Caligulan kerrotaan toivoneen, että koko Rooman kansalla olisi vain yksi ainoa pää, jotta hän olisi voinut lyödä sen kerralla poikki, ja pelkäänpä, että minä tämän kirjeen luettuani hetken olin valmis toivomaan samaa Amerikan työväenluokan suhteen. Synkät mietteeni keskeytyivät, kun Savyer palasi tohtorin kanssa.

Hänen oli ollut vaikea saada tohtoria mukaansa, kun tämä aikoi vielä samana iltana matkustaa pois kaupungista. Pillsbury kertoi minulle, että hän oli sitte viime näkemisemme saanut tietoonsa edullisen paikan eräässä etäisessä kaupungissa ja päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen heti.

Kun säikähtyneenä kysyin häneltä, miten minun käy hänen poissaollessaan, antoi hän minulle muutamain Bostonissa asuvain magnetiseeraajain osotteita, vakuuttaen, että kysymyksenalaiset henkilöt omistivat saman voiman kuin hänkin.

Jonkun verran tyyntyneenä tämän kysymyksen suhteen käskin Savyerin herättämään minut seuraavana aamuna kello yhdeksän. Sitte laskeuduin mukavaan asentoon vuoteelleni aamunuttu ylläni ja antausin tohtori Pillsburyn käsittelyn alaiseksi. Tavattoman hermostunut tilani lienee ehkä vaikuttanut sen, että tajuntani katosi hitaammin kuin ennen, mutta vihdoin vaivuin suloiseen uneen.

KOLMAS LUKU.

»Hän avaa kohta silmänsä. Lienee parasta, että hän aluksi näkee ainoastaan yhden meistä».

»Lupaa siis, ettet kerro siitä mitään».

Edellinen oli miehen, jälkimäinen naisen ääni. Kumpikin puhui kuiskaten.

»Minun täytyy katsoa, miten hänen laitansa on».

»Ei, lupaa minulle ensin täyttää pyyntöni».

»Myönny siihen», kuiskasi kolmas myöskin naisen ääni.

»Hyvä, minä lupaan», vastasi mies. »Menkää nopeasti pois, nyt hän herää».

Kuulin vaatetten kahinaa ja avasin silmäni. Komea, noin kuudenkymmenen vuotias mies oli kumartuneena ylitseni. Hänen kasvoillaan kuvastui sydämellinen hyväntahtoisuus ja samalla uteliaisuus. Hän oli minulle aivan outo henkilö. Nousin kyynärpääni nojaan ja katselin ympärilleni. Huoneessa ei ollut muita henkilöitä, kuin me kahden. En ollut koskaan ennen käynyt siinä, enpä edes missään muussakaan samantapaisesti kalustetussa huoneessa. Katsoin uudelleen seuralaisenani olevaa henkilöä. Hän hymyili.

»Kuinka voitte?» kysyi hän.

»Missä minä olen?» kysyin minä.

»Olette minun talossani», kuului vastaus.

»Miten minä olen tänne tullut?»

»Puhumme siitä myöhemmin, kun olette hiukan vahvistunut. Älkää olko missään suhteessa levoton. Olette ystävien keskuudessa ja hyvissä käsissä. Kuinka voitte nyt?»

»Tuntuu hieman omituiselta», vastasin, »mutta luulen olevani aivan terve. Olkaa hyvä ja kertokaa, miten olen joutunut nauttimaan vierasvaraisuuttanne? Mitä minulle on tapahtunut? Kuinka olen tullut tänne? Olinhan maatapannessani omassa talossani».

»Selityksiin meillä on kyllin aikaa myöhemmin», vastasi tuntematon isäntäni rauhoittavasti hymyillen. »On parasta välttää jännittävää keskustelua, kunnes olette hiukan virkistynyt. Olkaa hyvä ja maistakaa muutamia kulauksia tätä lääkettä, se on teille hyvää. Minä olen lääkäri».

Minä työnsin lasin pois ja nousin istumaan vuoteelleni, vaikka vaivoin, sillä päätäni tuntui pyörryttävän.

»Pyydän saada heti tietää, missä olen, ja mitä olette tehnyt minulle», sanoin.

»Hyvä herra», vastasi seuralaiseni, »sallikaa minun pyytää teitä pysymään levollisena. Mielestäni olisi parempi, että te ette pyytäisi selityksiä näin äkkiä, vaan jos välttämättömästi tahdotte, niin koetan täyttää pyyntönne. Mutta ensin teidän täytyy maistaa tätä juomaa, se vahvistaa teitä hiukan».

Join, mitä hän tarjosi minulle. Sitte hän sanoi:

»Ei ole niinkään helppoa, kuin näytte luulevan, sanoa teille, miten olette joutunut tänne. Te voitte kertoa siitä minulle yhtä paljon kuin minä teille. Te olette äsken herännyt syvästä unesta, tai oikeammin tiedottomuuden tilasta. Sen voin sanoa teille. Sanotte vaipuneenne tähän uneen kotonanne. Saanko kysyä, milloin se tapahtui?»

»Milloin?!» vastasin, »milloinka se tapahtui! Eilen illalla luonnollisesti, kello kymmenen. Käskin palvelijani Savyerin herättää minut kello yhdeksän. Mihin Savyer on joutunut?»

»Sitä en voi teille varmasti sanoa», vastasi seuralaiseni katsoen minua sangen omituisesti, »mutta olen vakuutettu siitä, että hänellä on pätevät syyt poissaoloonsa. Voitteko nyt sanoa minulle hiukan tarkemmin, milloin vaivuitte uneen, tarkoitan minä päivänä?»

»Luonnollisesti eilen illalla, kuten jo sanoin – ellen nimittäin ole nukkunut kokonaista vuorokautta. Mutta hyvä jumala, eihän se voi olla mahdollista; ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin olisin nukkunut hyvin kauan! Panin maata seppelöitsemispäivänä».

»Seppelöitsemispäivänäkö!»

»Niin, maanantaina, kolmaskymmenes päivä».

»Suokaa anteeksi, missä kuussa?»

»Tässä kuussa luonnollisesti, ellen ole nukkunut kesäkuuhun saakka, mutta sehän ei voi olla mahdollista!»

»Nyt on syyskuu».

»Syyskuu! Ette kai aikone väittää, että olen nukkunut toukokuusta asti. Sehän on uskomatonta».

»Saadaan nähdä», vastasi hän. »Sanotte panneenne nukkumaan toukokuun kolmantenakymmenentenä päivänä?»

»Niin kyllä».

»Saanko kysyä, minä vuonna?»

Katsoin häntä sanattomana silmiin hetken.

»Minä vuonnako?» kerroin vihdoin hiljaa.

»Niin, minä vuonna, sallikaa kysyäkseni. Kun sanotte sen, voin sanoa teille, kuinka kauan olette nukkunut».

»Vuonna 1887», vastasin. Isäntäni pakotti minut juomaan lasista ja koetteli valtimoani.

»Hyvä herra», sanoi hän, »käytöksenne osottaa, että olette sivistynyt mies, joka ei suinkaan ollut, kuten tiedän, teidän aikananne yhtä luonnollista ja yleistä, kuin nyt. Olette siis jo epäilemättä tullut huomaamaan, ettei tässä maailmassa oikeastaan voida sanoa mitään seikkaa ihmeellisemmäksi, kuin jotakin toistakaan. Kaikilla ilmiöillä on yhtä tärkeät syynsä ja yhtä luonnolliset seurauksensa. On luonnollista, että se, mitä nyt aion sanoa teille, hämmästyttää teitä, mutta luotan siihen, että ette anna sen liian suuressa määrässä häiritä mielenne tasapainoa. Ulkomuodostanne päättäen olette tuskin kolmikymmenvuotias, ja ruumiillinen tilanne on jotenkin samanlainen, kuin liian pitkästä ja syvästä unesta heränneen henkilön. Mutta siitä huolimatta on tänään syyskuun kymmenes päivä vuonna 2000, joten olette nukkunut satakolmetoista vuotta, kolme kuukautta ja yksitoista päivää».

Tunsin joutuvani tajuttomaksi, jonka tähden join lääkärin kehotuksesta kupillisen jotakin lientä. Sen jälkeen minua alkoi kovasti nukuttaa ja minä vaivuin uudestaan sikeään uneen.

Kun heräsin, virtasi täysi päivänvalo huoneeseen, joka ensi kerralla oli ollut keinotekoisesti valaistu. Salaperäinen isäntäni istui lähellä vuodettani. Hänen katseensa oli poispäin kääntyneenä, kun avasin silmäni. Minulla oli siis hyvä tilaisuus tarkastella häntä ja miettiä omituista asemaani, ennenkuin hän huomasi, että olin hereillä. Pyörrytys oli kokonaan kadonnut, ja ajatukseni olivat aivan selvät. Juttu, että olisin nukkunut satakolmetoista vuotta, jonka olin äsken heikkona ja häiriötilassa ollessani uskonut vastaväitteittä, palasi uudelleen mieleeni, mutta en uskonut sitä ensinkään, vaan hylkäsin sen heti naurettavana pettämisyrityksenä, vaikka en voinut edes hämärästi aavistaa, mitä syitä siihen olisi voinut olla.

Jotakin kummallista oli kuitenkin tapahtunut, sillä olinhan herännyt oudossa talossa outojen ihmisten keskuudessa. Mutta mielikuvitukseni ei kyennyt muihin selityksiin, kuin mitä hurjimpiin arveluihin tästä ihmeellisestä tapahtumasta. Olinkohan joutunut jonkinlaisen salaliiton uhriksi? Näytti tosiaan vähän siltä, mutta toiselta puolelta oli huomattavissa, että jos ihmisen kasvojenilmeeseen laisinkaan voi luottaa, voi pitää varmana, ettei tuo läheisyydessäni istuva jalopiirteinen mies sielukkaine kasvoineen voinut olla osallisena rikollisessa tai pahansuovassa hankkeessa. Sitte aloin miettiä, enköhän liene joutunut ystäväini typerän pilan esineeksi. Ehkäpä he ovat jollakin tavalla urkkineet selville maanalaisen makuusuojani salaisuuden ja ryhtyneet tähän puuhaan saadakseen minut huomaamaan magneettisten kokeiden vaarallisuuden. Mutta tämäkään otaksuminen ei näyttänyt todenmukaiselta. Savyer ei olisi millään hinnalla ilmaissut salaisuuttani, eikä minulla myöskään ollut sellaisia ystäviä, jotka olisivat voineet ryhtyä tähän juoneen. Mutta kaikesta huolimatta tuntui minusta todenmukaisimmalta, että olen pilan esineenä. Katselin huonetta puoleksi odottaen näkeväni jotkut tutut kasvot pilkistävän esiin jonkun verhon poimuista tai tuolin takaa. Kun loin silmäni seuralaiseeni, katseli hän jo minua.

»Olette nukkunut erittäin sikeästi kokonaista kaksitoista tuntia», virkkoi hän iloisesti, »ja huomaan, että se on tehnyt hyvää. Näytätte paljoa terveemmältä. Kasvoillanne on terve väri, ja silmänne ovat kirkkaat. Kuinka voitte nyt?»

»En ole milloinkaan ollut paremmissa voimissa», vastasin, nousten istumaan.

»Muistanette kai ensimäisen heräämisenne», jatkoi hän, »ja hämmästyksenne, kun sanoin teille, kuinka kauan olette nukkunut?»

»Luulen teidän sanoneen, että olen nukkunut satakolmetoista vuotta».

»Aivan niin».

»Myöntänette kai, että väitteenne tuntuu jotenkin mahdottomalta», sanoin ivallisesti hymyillen.

»Myönnän kyllä, että tapahtuma on hyvin merkillinen», vastasi hän. »Mutta jos siihen on tarpeelliset edellytykset, ei se ole epätodenmukainen eikä mahdoton, sen verran tunnemme jo magneettista unitilaa. Jos tämä on täydellinen, kuten tässä tapauksessa oli laita, on koko elontoiminta ehdottomasti lakannut, eikä minkäänlaista kudosten kulumista tapahdu. Ei ole myöskään minkäänlaista rajaa tällaisen unitilan pituudelle, jos ulkonaiset ehdot suojelevat ruumista fyysillisiltä vahingoilta. Tämä valekuolemantapaus on tosin pisin, mitä tunnetaan, mutta ei myöskään tiedetä mitään syytä, minkätähden ette olisi voinut pysyä samassa tilassa läpi monien vuosisatojen, kunnes maan yleinen jäähtyminen olisi hävittänyt ruumiinne ja laskenut sielun vapauteen, ellei teitä olisi ennen löydetty, ja jos huone, josta teidät löysimme, olisi säilynyt loukkaamatta».

Minun täytyi tunnustaa, että jos todellakin olin joutunut pilan esineeksi, oli sen keksijä löytänyt erinomaisen miehen toteuttamaan tuumaa. Hänen vaikuttava ja vakuuttava esiintymisensä olisi voinut saada todennäköiseksi vaikkapa väitteen, että kuu on tehty viheriästä juustosta. Kasvoilleni ilmestyi epäilevä hymy, katsoessani häntä, kun hän selitteli teoriiaansa magneettisesta unesta, mutta se ei näyttänyt laisinkaan häiritsevän häntä.

»Ehkä olette hyvä ja kerrotte minulle lähemmin, miten löysitte kammion, josta mainitsitte, ja sen sisällön», pyysin häntä. »Kuuntelen mielelläni hyviä satuja».

»Tässä tapauksessa ei paraskaan satu voi vetää vertoja todellisuudelle», vastasi hän vakavasti, alkaen sitte kertomuksensa. »Minä olin jo monta vuotta aikonut rakentaa taloni vieressä olevaan suureen puutarhaan laboratorion kemiallisia kokeita varten, joita harjoitan hyvin mielelläni. Viime torstaina aloimme vihdoinkin kaivaa rakennuksen kellarin paikkaa. Illalla oli työ valmis, ja perjantaina piti muurarien ryhtyä toimeensa. Mutta yöllä oli tavattoman kova sade, ja aamulla oli kellarini kuralätäkkönä, seinät sisään vierineinä. Tyttäreni, joka oli lähtenyt mukaani katselemaan hävitystä, huomasi erään muurin kulman, minkä sade oli paljastanut vierittäessään yhden kellarinsivun pois. Hän huomautti minulle siitä. Vieritin maata pois laajemmalta, ja kun muuri näytti jatkuvan etemmäksi, päätin tutkia sitä lähemmin. Työmiehet, joita lähetin hakemaan, kaivoivat esiin suorakulmaisen holvin, joka oli noin kahdeksan jalkaa alempana maanpintaa, ja näytti aikoinaan olleen rakennettu vanhan rakennuksen perustuksen kulmaukseen. Holvin katolla oleva tuhka- ja hiilikerros osotti, että tuli oli hävittänyt rakennuksen. Itse holvi oli säilynyt vahingoittumatta, ja seinien sementti oli aivan kuin uutta. Holvissa oli ovi, jota me emme kuitenkaan voineet murtaa. Sentähden menimme sisään katon kautta, irroitettuamme muutamia kivilohkareita. Ulos tulvaava ilma oli tosin ummehtunutta, mutta puhdasta, kuivaa eikä erittäin kylmääkään. Astuttuani lyhty kädessä alas huomasin olevani yhdeksännentoista vuosisadan tavan mukaan sisustetussa makuukammiossa. Vuoteella makasi nuori mies. Luonnollisesti otaksuimme, että hän oli kuollut, kuollut jo sata vuotta sitte, mutta hänen erinomaisen hyvin säilynyt ruumiinsa herätti sekä minun että paikalle kutsumaini ammattitoverien ihmettelyä. Emme olleet uskoneet, että palsameeraustaito oli ollut noin korkealle kehittynyt, mutta tässähän oli edessämme selvä todistus siitä, että esi-isämme olivat sen tarkoin tunteneet. Toverini, joiden tiedonhalu oli herännyt, aikoivat heti ryhtyä kokeisiin, saadakseen selville palsamoitsemisessa käytetyn menettelyn, mutta minä estin heitä. Ainoana syynä tähän, ainakin ainoana syynä, joka nyt täytyy mainitakseni, oli se, että muistin joskus lukeneeni, kuinka korkealle teidän aikalaisenne olivat kehittäneet eläimellisen magnetismin käyttämisen. Mieleeni johtui, että ehkäpä ei palsamoimistaito olekkaan ollut sinä salaisena voimana, joka on voinut säilyttää ruumistanne noin kauan, ehkäpä säilyttäjänä on yksinkertaisesti elämä, ja te olette magneettisessa unessa. Tämä aate näytti minusta itsestänikin niin naurettavalta, että en lausunut sitä julki, välttääkseni toverieni ivaa, vaan esitin muita syitä, saadakseni heidät siirtämään kokeensa tuonnemmaksi. Tuskin olivat he poistuneet, kun minä jo alotin tarkoituksenmukaiset herätyskokeet, joiden tuloksen te tunnette.»

Vaikka kertomus olisi ollut vieläkin mahdottomampi, olisi esityksen perusteellisuus sekä kertojan vakuuttava esiintymistapa saanut kuulijan hämmästymään. Mielialani alkoi jo muuttua sangen kummalliseksi, kun samalla huomasin kuvani eräässä seinällä riippuvassa kuvastimessa, hänen lopettaessaan kertomuksensa. Nousin kävelemään ja menin kuvastimen luokse. Kasvot, jotka siinä näin, olivat täsmälleen samat eivätkä päivääkään vanhemmat, kuin ne, jotka olivat katselleet minua seppelöitsemispäivänä, kun olin sitonut kaulaliinani, mennäkseni Editin luokse – ja siitä oli muka kulunut satakolmetoista vuotta, kuten tuo herra luuli voivansa uskotella minulle! Tunsin selvästi ja valtavasti, että olin petoksen uhri. Suuttumus täytti mieleni ajatellessani, kuinka röyhkeän vapaasti minua oli veijattu.

»Hämmästytte varmaan», alkoi isäntäni puhella, »kun näette, että vaikka olette toistasataa vuotta vanhempi, kuin sinä iltana, jolloin menitte maanalaiseen makuukammioonne levolle, ei ulkomuotonne kumminkaan ole muuttunut. Mutta ei siinä ole mitään kummastelemista. Juuri sen kautta, että elontoiminta on ollut kokonaan poissa, olette voinut elää näin kauan aikaa. Jos vähäinenkin aineenvaihto olisi tämän tilan kestäessä tapahtunut ruumiissanne, olisi se jo aikoja sitte kokonaan hajonnut».

»Hyvä herra», vastasin minä kääntyen häneen, »en tosin voi ensinkään käsittää, minkätähden koetatte vakavan näköisenä uskotella minulle tätä omituista satua todeksi, mutta olette tietysti itsekin kyllin viisas huomaamaan, etteivät muut kuin tylsämieliset usko sitä. Sallikaa siis minun jo päästä kuulemasta järjestelmällisiä mielettömyyksiä ja vastatkaa minulle suoraan, tahdotteko järkevästi selittää, missä olen ja miten olen tänne tullut. Jos ette sitä tee, otan itse selon asiasta enkä anna kenenkään estää itseäni.»

»Ettekö siis usko, että nyt on vuosiluku 2000?»

»Pidättekö vieläkin tarpeellisena kysyä sitä», vastasin.

»No hyvä», vastasi kummallinen isäntäni. »Vaikka ette uskokkaan minua, niin kai uskotte omia silmiänne. Oletteko kyllin vahva tulemaan kanssani muutamaa kerrosta korkeammalle?»

»Olen yhtä vahva kuin milloin muulloin tahansa», vastasin vihaisesti, »sen saatte ehkä pian huomata, jos jatkatte tätä pilaa vielä vähän aikaa».

»Pyydän teitä, hyvä herra», kuului seuralaiseni vastaus, »että ette liian jyrkästi usko olevanne pilan esineenä, jotta ei vastavaikutus tule liian suureksi ja vahingolliseksi, kun huomaatte, että olen puhunut totta».

Hänen osanottava, jopa säälinsekainen äänensä sekä järkähtämätön ja hyväntahtoinen, vihaisista sanoistani loukkautumaton levollisuutensa vaikutti minuun sangen omituisesti, ja minä seurasin häntä ulos huoneesta peräti sekavassa mielentilassa. Hän vei minut rakennuksen ylimpään kerrokseen, ja kun olimme vielä nousseet lyhyet portaat, tulimme tasaiselle, aitauksen ympäröitsemälle katolle.

»Olkaa hyvä ja katsokaa ympärillenne», sanoi hän päästyämme ylös, »ja sanokaa, onko tämä yhdeksännentoista vuosisadan Boston».

Jalkojeni juuressa oli suuri kaupunki. Kaikkialla näkyi kilometrien pituisia, leveitä, puiden varjostamia ja upeiden rakennuksien reunustamia katuja. Rakennukset eivät olleet katkeamattomissa riveissä kylki kyljessä kiinni, vaan yksistään, suurempain tai pienempäin istutusalojen ympäröitseminä. Jokaisessa korttelissa oli suuria, avonaisia aloja puistoina. Lehvien välitse näkyi kuvapatsaita ja suihkukaivoja ilta-auringon valossa. Joka taholta kohosi summattomia, tavattoman kauniisti ja juhlallisesti vaikuttavia yleisiä rakennuksia uljaine pylväsriveineen.

En tosiaankaan ollut koskaan nähnyt tätä kaupunkia, enpä edes sen vertaistakaan. Vihdoin käänsin katseeni läntiselle taivaanrannalle. Olihan tuo sininen, auringon laskua kohden polveileva nauha vesirikas Charlesjoki. Katsoin itään päin. Bostonin satama levisi edessäni ympäröitsevine niemineen, eikä ainoakaan sen viheriöistä saarista ollut kadonnut.

Nyt tiesin, että isäntäni oli puhunut totta. Olin joutunut ihmeellisen kohtalon alaiseksi.

NELJÄS LUKU.

En tosin vaipunut tainnoksiin, mutta koettaessani kuvitella mieleeni asemaani, rupesi päätäni pyörryttämään, ja muistan, että seuralaiseni täytyi voimakkaasti tukea minua, saattaessaan minut katolta erääseen ylimmän kerroksen tilavaan saliin. Siellä hän pakotti minut juomaan pari lasia hyvää viiniä ja hiukan aterioitsemaan.

»Toivon, että tulette pian taas voimiinne», sanoi hän kehottavasti. »En olisi käyttänyt niin jyrkkää keinoa, saadakseni teidät vakuutetuksi asian todellisuudesta, ellei teidän käytöksenne, joka tällaisissa oloissa oli täysin anteeksiannettava, olisi pakottanut minut siihen. Pelkäsin hetken, sen tunnustan», lisäsi hän nauraen, »että lyötte minut maahan – kuten yhdeksännellätoista vuosisadalla lienee ollut tapana sanoa – jos en heti saa teitä vakuutetuksi siitä, että puhun totta. Tiedän, että Bostonin asukkaat olivat teidän päivinänne kuuluisia nyrkkitaistelijoita ja pidin viisaimpana toimia niin joutuin kuin suinkin. Luulenpa teidän jo peruuttavan syytöksenne, että olisin tahtonut pettää teitä».

»Jos olisitte sanonut minulle», vastasin liikutettuna, »että on kulunut tuhat vuotta sadan asemesta siitä, kun viimeksi näin tämän kaupungin, uskoisin teitä».

»Yksi vuosisata siitä tosin vain on kulunut», vastasi hän, »mutta monen edellisen vuosituhannen kuluessa on maailmanhistoria saanut tyytyä pienempiin muutoksiin».

»Ja nyt», jatkoi hän tarttuen käteeni vastustamattoman sydämmellisesti, »lausun teidät sydämellisesti tervetulleeksi kahdennenkymmenennen vuosisadan Bostoniin ja tähän taloon. Nimeni on Leete; tohtori Leeteksi minua kutsutaan».

»Minun nimeni on Julian West», vastasin, puristaen hänen kättänsä.

»On hauska tutustua teihin, herra West», vastasi hän. »Kuten näette, on tämä rakennus entisen talonne paikalla, ja minä toivon, että kotiudutte täällä ennen pitkää».

Kun olin syönyt, suostuin kiitollisuudella tohtori Leeten ehdottamaan kylpyyn ja puvun muuttamiseen.

Näytti siltä, etteivät nuo perusteelliset muutokset, joista isäntäni oli puhunut, olleet suurestikaan kajonneet miesten pukuihin, sillä muutamia pieniä poikkeuksia lukuunottamatta ei pukeutuminen tuottanut erikoisia vaikeuksia.

Ruumiillisessa suhteessa tunsin nyt olevani entiselläni. Mutta epäilemättä lukijani haluavat kuulla, miltä minusta tuntui henkisessä suhteessa. Mitä tunsin mielessäni, kun huomasin äkkiä olevani aivan uudessa maailmassa? Vastauksen asemasta kysyn, miltä teistä tuntuisi, jos teidät äkkiä, silmänräpäyksessä muutettaisiin maan pinnalta esimerkiksi paratiisiin tai tuonelaan. Liitäisivätköhän ajatuksenne heti takaisin maan pinnalle, josta äsken lähditte, vai saisiko ensi hämmästyksen ohimentyä syntyvä uuden ympäristön herättämä mielenkiinto teidät hetkeksi unohtamaan entisen elämän, vaikka se myöhemmin palaisikin mieleenne? Voin sanoa vain sen, että jos muutoksen luoma mielentilanne olisi sama kuin se, mitä minä tunsin kuvaamassani siirtymisessä, on viimeksimainitsemani otaksuminen oikea. Uuden ympäristön herättämä hämmästyksen ja uteliaisuuden tunne täyttivät tykkänään mieleni heti, kun ensimäinen mielenliikutus oli ohitse, ja karkoittivat kaikki muut ajatukset. Entisen elämäni muisto katosi tykkänään joksikin aikaa.

Tuskin olin ruumiillisessa suhteessa tullut entiselleni isäntäni ystävällisen huolenpidon kautta, kun jo tunsin palavaa halua päästä uudelleen katolle. Pian istuimmekin siellä sangen mukavilla tuoleilla. Kaupunki levisi ympärillämme ja allamme. Kun tohtori Leete oli vastannut moniin, vanhoja, kadonneita ja niiden sijalle ilmestyneitä uusia rakennuksia ja paikkoja koskeviin kysymyksiini, kysyi hän, mikä erotus vanhan ja uuden Bostonin välillä enin herätti huomiotani.

»Puhuakseni ensin pienistä asioista», vastasin hänelle, »luulen, että savupiippujen ja savun katoaminen ensimäisenä pisti silmiini».

»Vai niin», huudahti seuralaiseni vilkkaasti, »olin unohtanut savupiiput, on jo niin kauan siitä, kun ne joutuivat pois käytännöstä. Jo lähes sata vuotta sitte tuli tuo alkuperäinen polttotapa, jota te käytitte synnyttääksenne lämpöä, vanhentuneeksi».

»Kaupunkia katsellessani ihmetyttää minua myöskin asukasten varallisuus, jota tuollainen upeus välttämättömästi edellyttää».

»Maksaisin mitä tahansa, jos saisin luoda katsauksen teidän aikakautenne Bostoniin», vastasi tohtori Leete. »Epäilemättä olivat senaikuiset kaupungit jotenkin kurjia, kuten huomautuksestannekin jo voi päättää. Vaikka teillä olisikin ollut kylliksi kauneuden aistia, laittaaksenne ne siisteiksi, jota en tahdo epäillä, niin olisi silloisen kummallisen talousjärjestelmän luoma yleinen köyhyys estänyt teidät siitä. Sitäpaitsi ei silloin vallitseva ylenmäärin kehittynyt individualismi ollut omiansa edistämään yleistä hyvää tarkoittavaa yhteistyötä. Kaikki rikkaudet, mitä teillä oli, lienee käytetty melkein yksinomaan yksityisten mukavuudeksi. Nykyjään sitävastoin käytetään ylijäämät kaikkein mieluummin yleisten paikkojen koristelemiseen, josta jokainen voi nauttia».

Aurinko oli jo laskullaan, kun tulimme toisen kerran katolle, ja jutellessamme kietoi yö kaupungin vähitellen vaippaansa.

»Tulee pimeä», sanoi tohtori. »Menkäämme alas, niin esittelen teidät vaimolleni ja tyttärelleni».

Hänen sanojensa johdosta muistui mieleeni naisten äänet, joiden olin kuullut kuiskuttelevan, kun heräsin tajuntaani. Suostuin ilolla hänen ehdotukseensa, sillä olin sangen utelias näkemään, miltä naiset näyttävät vuonna 2000. Huone, jossa tapasimme isäntäni puolison ja tyttären, oli kuten koko rakennuksen sisusta miellyttävästi valaistu. Tiesin, että valon täytyy olla keinotekoista, mutta en voinut huomata lähdettä, mistä se levisi. Rouva Leete oli sangen hienon näköinen ja hyvin säilynyt nainen, arviolta yhtä vanha kuin miehensäkin. Heidän tyttärensä taas oli keväänsä ensi kukoistuksessa oleva kaunein nainen, mitä koskaan olin nähnyt. Hänen kasvonsa olivat niin lumoavat, kuin tummansinisistä silmistä, helakasta ihosta ja täysin säännöllisistä piirteistä suinkin voi muodostua, mutta vaikkapa hänen kasvonsa eivät olisikaan olleet niin hurmaavat, kuin ne todella olivat, olisi jo yksin hänen vartalonsa virheetön sulous riittänyt takaamaan hänelle paikan yhdeksännentoista vuosisadan kaunotarten joukossa. Tuossa rakastettavassa olennossa yhtyi toisaalta naisen hentous ja hienous, toisaalta terveys ja kuohuva elinvoima, jota niin usein olin kaivannut oman aikakauteni naisissa, sopusointuisaksi, lumoavaksi kokonaisuudeksi. Eräs sattuma, niin vähäpätöinen kuin se olikin verrattuna kaikkeen siihen, mitä minulle jo oli tapahtunut, herätti myöskin huomiotani kun meidät esiteltiin toisillemme: hänenkin nimensä oli Edit.

Tämän iltainen seurustelu oli varmaankin ensimäinen laatuaan seurustelun historiassa, mutta peräti erehdyttävää olisi luulla, että keskustelumme olisi ollut luonnotonta tai jäykkää. Luulenpa tosiaan, että ihmiset käyttäytyvät sitä luonnollisemmin, kuta luonnottomammat tai tavattomammat ovat ne olot, joissa he esiintyvät, epäilemättä siitä syystä, että tällaiset olot tekevät kaiken teeskentelemisen mahdottomaksi. Ainakin oli minun seurustellessani näiden toisen aikakauden ja toisen maailman edustajain kanssa keskustelumme niin luottavaa ja avomielistä, että sellaista tapaa ainoastaan harvoin vanhainkaan tuttavain piirissä. Epäilemättä riippui tämä pääasiallisesti isäntäväkeni erinomaisen hienotunteisesta käytöstavasta. Emme luonnollisesti voineet puhella mistään muusta, kun niistä omituisista tapahtumista, joiden johdosta olin heidän keskuudessansa, mutta he juttelivat niistä niin luonnollisen ja avomielisen osanottavasti, että tapahtumat suurimmaksi osaksi kadottivat kammottavan salaperäisyytensä, joka niin helposti olisi voinut päästä vallalle keskustelussa. Olisi voinut luulla, että he olivat tottuneet seurustelemaan edellisiltä vuosisadoilta heidän keskuuteensa eksyneitten henkilöitten kanssa, niin hienotunteisesti he käyttäytyivät.

Mitä itseeni tulee, eivät henkiset voimani ole koskaan olleet vilkkaammat ja terävämmät eikä käsityskykyni valppaampi kuin sinä iltana. En luonnollisesti tarkoita, että olisin hetkeksikään unohtanut kummallisen asemani, mutta juuri se synnytti minussa kuumeentapaisen vilkkauden, jonkunlaisen henkisen huumauksen.[1]

Edit Leete ei ottanut sanottavasti osaa keskusteluun, mutta kun hänen kauneutensa vetovoima tuon tuostakin sai minut luomaan katseeni häneen, huomasin, että hän tarkasteli minua hartain, melkein viehättynein katsein. Oli selvää, että minä olin herättänyt hänen huomiotansa tavattoman suuressa määrässä, jota ei suinkaan tarvinnut ihmetellä, jos hänellä vain oli jossakin määrin vilkas mielikuvitus. Vaikka otaksuinkin, että uteliaisuus oli pääasiallisena vaikuttimena hänen mielenkiintoonsa, vaikutti hänen katseensa minuun tavalla, jota se ei olisi tehnyt, ellei hän olisi ollut niin kaunis.

Tohtori Leete näkyi samoin kuin naisetkin sangen halukkaasti kuuntelevan kertomustani niistä suhteista, joiden alaisena olin paneutunut levolle maanalaiseen kammiooni. Jokainen koetti arvailla, miten oli mahdollista, että minä olin unohdettu herättämättä. Lopuksi päättelimme seuraavan otaksuman todenmukaisimmaksi, vaikka ei kukaan tietysti voi olla varma sen yksityiskohdista: Holvin katolla tavattu tuhkakerros osotti, että talo oli palanut. Otaksuttavaa on, että tulipalo oli sattunut samana yönä, jolloin minä nukuin. On siis myöskin otaksuttavaa, että Sawyer oli menettänyt henkensä joko tulipalon tai jonkun sen kanssa yhteydessä olevan tapahtuman kautta. Silloin on loppu aivan luonnollista. Ei kukaan muu kuin hän ja tohtori Pillsbury tienneet kammion olemassa olostakaan, vielä vähemmän, että minä olin siellä, eikä tohtori Pillsbury, joka samana iltana oli matkustanut New-Orleansiin, luultavasti ollut kuullut mitään koko tulipalosta. Ystäväni ja yleisö luulivat tietysti, että minä olin joutunut liekkien saaliiksi. Vaikka raunioita olisi kaivettukin, ei olisi voitu löytää perustuksessa olevaa kammiotani, ellei kaivamista olisi toimitettu hyvin perusteellisesti. Jos paikalle olisi heti rakennettu, olisi tällainen kaivaminen ollut välttämätöntä, mutta epävakaiset ajat ja paikan epäedullinen asema olivat estäneet uudestaan rakentamista. Niiden puiden suuruus, jotka olivat kasvaneet taloni paikalle, osotti tohtori Leeten sanojen mukaan, että tontti oli ollut rakentamatta ainakin puoli vuosisataa.

VIIDES LUKU.

Kun naiset myöhemmin illalla olivat menneet pois, ja me olimme jääneet tohtori Leeten kanssa kahden, kysyi hän, nukuttiko minua. Siinä tapauksessa voisin mennä levolle vuoteeseeni. Mutta jos haluaisin valvoa myöhäisempään, olisi hän suurimmalla mielihyvällä valmis valvomaan kanssani.

»Minä menen tavallisesti myöhään levolle», sanoi hän, »ja imartelematta teitä voin sanoa, että tuskin voi ajatella hauskempaa seuraa, kuin teidän. Emme totta tosiaan saa usein tilaisuutta puhutella yhdeksännentoista vuosisadan miestä».

Olin koko illan jonkinlaisen pelon painostamana ajatellut hetkeä, jolloin minun pitäisi jäädä yksin mennäkseni nukkumaan. Näiden sangen ystävällisten vierasten ympäröimänä, heidän myötätuntoisen osanottavaisuutensa tukemana ja vahvistamana olin voinut säilyttää mieleni tasapainon. Mutta silloinkin oli keskustelun väliaikoina salaman nopeudella välähtänyt mielessäni se tuskan esimaku, joka minut oli valtaava, kun ei mikään enää kiinnittänyt puoleensa ajatuksiani. Tiesin, etten voisi nukkua sinä yönä, ja olen varma, ettei kukaan käsitä sitä pelkuruudeksi, vaikka tunnustankin, että kauhistuin valveilla makaamista ja miettimistä. Kun sanoin tämän suoraan isännälleni vastaukseksi hänen kysymykseensä, arveli hän, että olisi kummallista, ellei mielialani olisi juuri sellainen. Mutta unen suhteen voisin olla huoleti. Heti kun haluan mennä nukkumaan, antaa hän minulle lääkettä, joka varmaan hankkii minulle levollisen unen. Seuraavana aamuna tunnen hänen vakuutuksensa mukaan itseni yhtä levolliseksi, kuin olisin ollut jo kauan aikaa tämän uuden maailman kansalaisena.

»Ennenkuin näin voi käydä», vastasin, »täytyy minun tutustua hieman tarkemmin tähän Bostoniin, johon olen uudelleen ilmestynyt. Sanoitte äsken katolla istuessamme, että kulunut vuosisata on saanut aikaan suurempia muutoksia ihmiskunnan oloissa, kuin ennen vuosituhannet. Nähdessäni kaupungin, voin sen kyllä uskoa, mutta olen sangen utelias lähemmin tietämään, minkälaisia nämä muutokset ovat. Alkaakseni jostakin – sillä alahan on epäilemättä sangen laaja – kysyn, miten olette voineet ratkaista työväenkysymyksen tai oletteko voineet laisinkaan ratkaista sitä? Se oli yhdeksännentoista vuosisadan ratkaisematon arvoitus, ja kun panin levolle Bostonissa, uhkasi tämä arvoitus hävittää koko yhteiskunnan, kun ei se voinut keksiä sille vastausta. Maksanee kai vaivan nukkua sata vuotta, saadaksensa tietää, miten vastaus kuuluu, – jos todella olette sen keksineet».

»Luulen olevani oikeutettu väittämään, että olemme ratkaisseet arvoituksen, koska nykyjään ei tunneta työväenkysymystä, eikä sellaista voi enää syntyäkkään», vastasi tohtori Leete. »Yhteiskunta, joka ei voinut ratkaista niin yksinkertaista tehtävää, ei ansainnutkaan parempaa, kuin perikadon. Itse asiassa ei yhteiskunnan, tarkkaan katsoen, tarvinnut ratkaista kysymystä laisinkaan, sillä se selveni itsestään. Ratkaisuna oli taloudellisen kehityksen välttämätön tulos, joka ei olisi voinut muodostua toisenlaiseksi. Yhteiskunnan tehtävänä oli vain tunnustaa tämä kehitys ja tukea sitä, kun sen suunta tuli tarkoin selville».

»Ainoa, mitä minä voin tämän johdosta sanoa», vastasin, »on, ettei kukaan tuntenut tällaista kehitystä vielä siihen aikaan, jolloin minä nukuin.»

»Sanoitte muistaakseni nukkuneenne vuonna 1887».

»Aivan niin, toukokuun 30 p. 1887».

Toverini katsoi minua hetken miettivän näköisenä. Sitte hän huomautti:

»Tahdotte siis väittää, ettei yhteiskunta vielä silloinkaan yleensä tuntenut sitä käännekohtaa, joka silloin oli tulossa. Luonnollisesti uskon selitystänne täydellisesti. Monet meidän historioitsijamme ovatkin jo huomanneet tuon teidän aikalaistenne omituisen sokeuden ajan merkkeihin nähden; mutta meidän on vaikeampi käsittää muutamia muita historiallisia tosiasioita – niin selviltä ja yksinkertaisilta kuin ne näyttävätkin näin taaksepäin katsoen. Tarkoitan niitä lähestyvää muutosta ennustavia ilmiöitä, joita jo teidänkin aikananne oli huomattavissa. Olisi sangen hauskaa, herra West, saada hiukan tarkempi selvitys siitä katsantokannasta, miltä te ja vertaisenne arvostelitte yhteiskunnallista tilaa ja sen tulevaisuutta vuonna 1887. Huomasitte kai ainakin sen, että jonkun suuren muutoksen täytyy olla seurauksena laajalle levinneistä taloudellisista ja yhteiskunnallisista levottomuuksista, niiden perustana olevasta kaikkien kansankerrosten tuntemasta luokkaerosta ja ihmiskunnan yleisestä kurjuudesta».

»Sen kyllä huomasimmekin», vastasin minä. »Tunsimme, että yhteiskunta oli menettänyt ankkurinsa ja joutunut tuuliajolle. Ei kukaan voinut sanoa, mihin se kulkeutuu, mutta kaikki pelkäsivät kallioita».

»Mutta olihan virran suunta aivan selvä», sanoi tohtori Leete. »Jos vain olisitte viitsineet ottaa siitä selon, olisitte huomanneet, että se ei vie matalikolle, vaan syvälle kulkuvedelle».

»Meillä oli siihen aikaan sananlaskuna: Herrat ovat aina viisaammat raatihuoneelta tullessaan, kuin sinne mennessään», vastasin minä. »Ainoa, mitä voin sanoa, on että nukkumaan mennessäni olivat olot sellaiset, että en olisi hämmästynyt, jos olisin äsken katolta nähnyt joukon hiiltyneitä, sammaltuneita raunioita tämän ihanan kaupungin paikalla».

Tohtori Leete kuunteli tarkasti ja nyökäytti miettien päätänsä, kun lopetin.

»Sananne todistavat», huomautti hän, »että Storios on ollut aivan oikeassa kuvatessaan teidän aikakauttanne, vaikka tähän saakka on yleensä luultu, että hän on liioitellut kuvaillessaan olojen synkkyyttä ja ihmisten sekasortoisia ajatuksia. On luonnollista, että sellaisena murrosaikana kuin silloin syntyy aina levottomuutta ja kiihtymystä. Mutta kun näkee, kuinka selvästi kehittymään pyrkiväin voimain suunta oli viitotettu, olisi valmis otaksumaan, että kansojen mielet täytti toivo eikä pelko».

»Ette ole sanonut vielä, minkä vastauksen olette löytäneet arvoitukseen», sanoin hänelle. »Olen utelias tietämään, minkälaisen kehityskulun käänteen kautta voi sellainen aikakausi, kuin minun oli, luoda nykyisen rauhan ja hyvinvoinnin, jota näytte saavan nauttia».

»Suokaa anteeksi», lausui isäntäni, »tupakoitsetteko?»

Sytytettyämme sikarrit jatkoi hän: »Koska näytte samoin kuin minäkin mieluummin juttelevan kuin nukkuvan, niin on ehkä parasta, että koetan teille selittää nykyistä taloudellista järjestelmäämme ainakin senverran, että tulette huomaamaan, ettei sen kehityksessä ole ollut mitään salaperäistä tai käsittämätöntä. Teidän aikuistenne Bostonilaisten sanotaan olleen halukkaita kyselemään, ja minä todistan sukulaisuuteni heidän kanssansa siten, että kysyn teiltä aluksi, mikä oli teidän mielestänne aikoinaan tärkein piirre työväenlevottomuuksissa?»

»Luonnollisesti työlakot», vastasin.

»Aivan oikein, mutta mikä teki työlakot niin pelottaviksi?»

»Lujat työväenjärjestöt».

»Mikä oli näiden lujien järjestöjen tarkoituksena?»

»Työntekijät väittivät, että heidän täytyy järjestyä, voidakseen toteuttaa vaatimuksiansa ja puolustaa oikeuksiansa».

»Niin onkin», sanoi tohtori Leete. »Työväenjärjestöt ja lakot johtuivat kapitaalin, pääoman kasaantumisesta suurempiin ryhmiin, kuin koskaan ennen. Ennenkuin tämä kokoontuminen alkoi, kun kaupan ja teollisuuden johtajana vielä oli lukemattomat pienet, vähäisellä pääomalla varustetut liikkeet vähälukuisten mutta summattomalla pääomalla varustettujen suurliiketten asemasta, oli työntekijän asema työnantajaan nähden jotenkin vapaa ja riippumaton. Ja kun silloin pienikin pääoma tai uusi aate riitti luomaan jokaiselle oman liikkeen, tuli työntekijöistä yhtämittaa työnantajia, eikä näiden luokkain välillä oikeastaan ollut määrättyä tai ylipääsemätöntä rajaa. Silloin ei tarvittu työväenjärjestöjä eikä myöskään voinut syntyä yleisiä lakkoja. Mutta kun pienen pääoman omistajat olivat suorittaneet tehtävänsä, ja suurten pääomain kasaantuminen alkoi, muuttuivat olot toisiksi. Yksityinen työntekijä oli ollut vähäväkisille työnantajille suhteellisesti tärkeä, vaan nyt hän kadotti kaiken merkityksensä ja voimansa suurkapitalistia vastaan, samalla kuin häneltä riistettiin mahdollisuus kohota työnantajaksi. Itsensäpuolustamisvaisto pakotti hänet liittymään yhteen toveriensa kanssa.

Sen ajan historia osottaa, että tyytymättömyys pääomain kasaantumista vastaan oli pelottava. Luultiin, että yhteiskunta joutuisi siten kauheamman hirmuvallan alaiseksi, kuin koskaan ennen. Uskottiin, että kasaantunut pääoma laskee työntekijäin hartioille niin häpeällisen orjuuden ikeen, ettei sellaista oltu vielä koskaan ennen kannettu: orjuuden, jonka herroina eivät olleet enää ihmiset, vaan sieluttomat koneet, ja tyydyttämätön voitonhimo ainoana tarkoitusperänä. Luodessamme katsauksen taaksepäin emme voi kummastella työntekijäin epätoivoa, sillä tuskinpa on ihmiskunta koskaan sitä ennen katsonut silmästä silmään kurjempaa ja kauheampaa kohtaloa, kuin se, minkä alaiseksi se olisi joutunut, jos odotettu hirmuvallan muoto olisi toteutunut.

Sillävälin kehittyi teollisuuselämä kaikista valituksista huolimatta yhä suuremmiksi etuoikeutetuiksi yhtiöiksi. Yhdysvalloissa, jossa tämä kehitys oli ehtinyt etemmäksi kuin Europassa, ei yhdeksännentoista vuosisadan viime neljänneksellä enää onnistunut ainoakaan yksilöllinen yritys tärkeimmillä teollisuusaloilla, ellei sillä ollut käytettävänään suuria pääomia. Ne pienet liikkeet, joita vielä yhdeksännentoista vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä oli, kävivät nopeasti perikatoansa kohti jäännöksinä menneistä ajoista tai elivät ne suurten liikeyritysten loiskasveina, ellei niiden liikealana ollut pienet piirit, jotka olivat vielä liian vähäpätöisiä vetämään puoleensa suurkapitalistien huomiota. Silloisia pikkuliikkeitä voi verrata rottiin ja hiiriin, jotka elivät koloissa ja pimeissä nurkissa, turvataksensa olemassaolonsa siten, että koettivat olla herättämättä huomiota. Rautatiet olivat laajenneet yhä laajemmiksi verkoiksi, kunnes jokainen rata maassa oli parin ison yhtiön hallussa. Kaikki tärkeimmät tehdasalat olivat liittojen käsissä. Nämä liitot, renkaat, trustit, tai mitä nimeä ne lienevät kantaneetkin, määräsivät hinnat ja lakkauttivat kaiken kilpailun, mikäli ei vastustajana ollut yhtä mahtava rengas. Siinä tapauksessa seurasi taistelu, jonka lopputuloksena tavallisesti oli vielä laajempi rengas. Suuret, kaupunkeihin perustetut kauppaliikkeet kukistivat haaraosastojensa kautta kaikki kilpailijansa maaseuduilla ja sulattivat itseensä kaupunkienkin pienemmät kauppiaat, kunnes kokonaisen kaupunginosan liike oli saman katon alla, missä satoja entisiä kauppiaita palveli kauppa-apulaisina. Kun pienten pääomain omistajat eivät voineet sijoittaa rahojansa omiin liikkeisiin, ei heillä ollut muuta keinoa, kuin ostaa niillä sen suurliikkeen osakkeita, jonka palveluksessa he olivat, ja näin he tulivat kaksinkertaisesti riippumaan suurliikkeistä.

Se tosiasia, etteivät kansan epätoivoiset ponnistukset voineet estää liike-elämää luisumasta yksien käsien ohjattavaksi, osottaa selvästi, että tähän yhdistymiseen oli päteviä syitä. Pienten kapitalistien lukemattomine liikkeineen oli täytynyt jättää taistelutanner suurkapitalistien haltuun yksinkertaisesti sentähden, että he olivat toisen aikakauden lapsia, ja siis kykenemättömiä täyttämään niitä vaatimuksia, joita höyryn ja sähkön sekä summattomain jättiläisliiketten kehitys asetti heidän suoritettavikseen. Entisaikojen järjestelmän palauttaminen, vaikka se olisi ollut mahdollistakin, olisi ollut hollikyytien aikakauteen palaamista, kun kerran on totuttu rautateihin. Niin rasittava ja sietämätön kuin suurpääoman valta olikin, täytyi sen uhrienkin kirouksistaan huolimatta myöntää, että kansan eri teollisuushaarojen tuotantokyky oli kasvanut suuressa määrässä, ja että liiketten yhdistymisen kautta syntyneen yhteisen hallinnon menot olivat supistuneet paljoa pienemmiksi kuin ennen, jonka ohessa yleinen varallisuus oli kasvanut ennen aavistamattomassa määrässä sen jälkeen kuin uusi järjestelmä oli voittanut vanhan. Tämä edistys oli tosin tehnyt rikkaat yhä rikkaammiksi ja siten suurentanut heidän ja köyhälistön välillä olevaa juopaa, mutta siitä huolimatta oli kieltämätöntä, että pääoma katsottuna ainoastaan varallisuuden synnyttäjänä oli tullut yhä hedelmällisemmäksi samassa määrässä kuin se oli kasaantunut yhteen. Jos vanha järjestelmä pienine pääomineen olisikin voitu saattaa käytäntöön, olisi se tosin synnyttänyt suuremman yhdenkaltaisuuden elämäntavoissa sekä enemmän persoonallista arvoa ja vapautta, mutta tämän seurauksena olisi ollut yleinen köyhyys ja aineellisen edistyksen keskeytyminen.

Eikö siis voitu millään tavalla säilyttää tuota valtavaa, pääomain keskittymisestä syntyvää ja suurempaa varallisuutta synnyttävää voimaa, joutumatta Kartagon tapaisen rahavallan kahleisiin? Vastaus oli valmiina jo heti, kun tämä kysymys lausuttiin. Huomattiin, että yhä suuremmissa piirteissä esiintyvä pääoman keskittyminen ja kasaantuminen yksinoikeutetuksi liike-elämän johtajaksi, jota niin toivottomasti ja turhaan oli koetettu vastustaa, olikin itse asiassa kehityksen tulos, jota vain tarvitsi johdonmukaisesti kehittää ja luoda siten kultainen tulevaisuus ihmiskunnalle.

Viime vuosisadan alussa oli kehitys jo ehtinyt huippuunsa lopulliseen yksityisten kansojen piirissä tapahtuvaan pääomain kasaantumiseen nähden. Maan teollisuutta ja kauppaa eivät enää johtaneet vastuunalaisuudesta vapaat yksityiset henkilöt, jotka voivat menetellä päähänpistojensa mukaan, omat edut ainoana tarkoitusperänään, vaan johtamisvalta oli siirtynyt yhdelle ainoalle koko kansaa edustavalle liitolle, joka toimi kaikkien puolesta yhteiseksi hyödyksi. Kokonainen kansa järjestyi yhdeksi ainoaksi suureksi liikepiiriksi, joka sulatti itseensä kaikki pienemmät ryhmät. Siitä tuli yksi ainoa kapitalisti entisten monien sijaan, yksi ainoa etuoikeutettu työnantaja, joka hävitti kaikki entiset pienemmät etuoikeudet, ja jonka voitot tulivat kaikkien hyväksi. Renkaitten aikakauden lopputuloksena oli yksi ainoa suuri rengas. Sanalla sanoen: Yhdysvaltojen kansa päätti ottaa koko liike-elämänsä johdon omiin käsiinsä aivan samoin kuin se oli sata vuotta sitte ottanut käsiinsä maansa hallinnon. Se järjesti nyt liike-elämänsä samojen perusteiden mukaan, kuin se oli ennen järjestänyt valtiollisen elämänsä. Ja vihdoinkin, vaikka omituisen myöhään, huomattiin tuo ilmeinen tosiasia, ettei mikään ala ole niin omiaan valtion hoidettavaksi, kuin kauppa ja teollisuus, joista koko kansan olemassaolo riippuu. Huomattiin, että näiden jättäminen yksityisten, ainoastaan omia etujansa valvovien kansalaisten käsiin on yhtä mieletöntä, kuin valtiollisten asiain johdon jättäminen yksityisten henkilöitten tai luokkien käsiin, jotka käyttävät sitä omaksi edukseen».

»Tuollainen sanomaton mullistus, josta kerrotte, ei tietysti voinut tapahtua ilman suuria väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta?» huomautin.

»Päinvastoin», vastasi tohtori Leete, »se tapahtui tykkänään ilman väkivaltaa. Muutoksen tarpeellisuus oli huomattu jo aikoja ennen. Yleinen mielipide oli kypsynyt ottamaan sitä vastaan, ja sen puolustajana oli kansan suuri enemmistö. Oli yhtä mahdotonta vastustaa sitä asevoimalla kuin todisteluillakin. Toiselta puolelta ei kansa enää tuntenut katkeruutta suuria renkaita eikä niiden johtajia kohtaan, huomattuaan ne välttämättömiksi väliasteiksi taloudellisessa kehityksessä. Suurten, etuoikeuksilla varustettujen yhtiöitten kiivaimpain vastustajain täytyi myöntää, että niillä oli ollut välttämätön ja peräti tärkeä tehtävä suoritettavanaan, kasvattaessansa kansaa kykeneväksi ottamaan liike-elämän johdon omiin käsiinsä. Viisikymmentä vuotta ennen olisi maan teollisuuden siirtäminen valtion käsiin ollut rohkeimmankin mielestä uhkarohkea yritys. Mutta suuret yhtiöt ja renkaat olivat käytännöllisesti opettaneet kansalle uusia katsantotapoja tässä suhteessa. Vuosien kuluessa oli rengasten nähty käsittelevän tuloja, jotka olivat paljoa suuremmat, kuin valtion tulot, sekä johtavan satoja tuhansia työntekijöitä sellaisella menestyksellä ja taloudellisella säästäväisyydellä, joka olisi ollut mahdotonta pienissä oloissa. Huomattiin, että kuta suurempi liike on, sitä yksinkertaisempain periaatetten mukaan sitä on johdettava. Samoin kuin kone työskentelee varmemmin kuin käsi, samoin tuottaa suuren yhtiön johdossa käytettävä järjestelmä paremmat tulokset, kuin isännän silmä pienissä liikkeissä. Täten vaikutti kehitys sen, että kun ehdotettiin liike-elämää otettavaksi valtion huostaan, ei kukaan enää pitänyt ehdotuksen toteuttamista mahdottomana. Se oli tietysti pitempi edistysaskel kuin mikään entisistä, mutta tiedettiin, että kun koko kansa on ainoa liikkeen omistaja, poistuu monta vaikeutta, joita vastaan yksityisten liiketten on täytynyt taistella».

KUUDES LUKU.

Tohtori Leete herkesi puhumasta ja minäkin olin vaiti koettaessani luoda yleistä käsitystä niistä suunnattomista yhteiskunnallista järjestelmää kohdanneista muutoksista, joita noin valtavan mullistuksen täytyi tuoda mukanaan.

Vihdoin lausuin: »Hallinnon toiminta-alan laajentaminen noin suuressa määrässä on lievimmin sanoen valtava yritys».

»Laajentaminenko? Mikä laajentaminen?»

»Minun aikakaudellani pidettiin turvallisuuden säilyttämistä ja kansan puolustamista ulkonaisia vihollisia vastaan, siis sotilas- ja poliisivallan käyttämistä hallitusten varsinaisena tehtävänä».

»Mitkä herran nimessä ovat sitte kansan viholliset?» huudahti tohtori Leete. »Ranska, Englanti ja Saksako, vaiko nälkä, vilu ja alastomuus? Teidän aikakaudellanne oli hallitusten tapana pientenkin kansainvälisten selkkausten sattuessa ottaa haltuunsa kansalaiset ja laittaa satojatuhansia heistä surmatuiksi tai raajarikoiksi sekä tuhlata kansan varallisuutta kuin vettä, ilman että uhreille oli tästä vähintäkään ajateltavaa hyötyä. Nykyjään ei ole sotia eikä hallituksellamme sotaväkeä, mutta sen sijaan se ottaa muutamiksi vuosiksi johtaakseen jokaisen kansalaisen työtä, suojellaksensa heidät kylmää, nälkää sekä alastomuutta vastaan ja voidaksensa pitää huolta kaikista heidän henkisistä sekä ruumiillisista tarpeistaan. Olen vakuutettu, herra West, että jos tarkemmin ajattelette asiaa, myönnätte varmaan, että teidän aikuistenne hallitusten toimialaa oli luonnottomasti laajennettu, vaan ei meidän. Vaikka olisi kysymyksessä mitä parhaimmat tarkoitusperät, eivät nykyiset ihmiset antaisi hallituksillensa sitä valtaa, joka niille ennen myönnettiin mitä huonoimpiin tarkoituksiin».

Minä vastasin: »Tahtomatta ryhtyä vertailuihin, huomautan vain, että meidän aikakauden valtiomiesten vallanhimo ja lahjojen otto olisi tehnyt teollisuuden hoitamisen valtion kautta aivan mahdottomaksi. Meidän mielestämme olisi tuskin voinut tehdä huonompaa tekoa, kuin luovuttaa rikkauden luojana olevain tuotannon välikappalten johto politiikkojen käsiin. Aineelliset edut olivat silloisissa oloissa jo muutenkin liian usein puolueitten leikkikaluna».

»Epäilemättä olette oikeassa», vastasi tohtori Leete, »mutta nykyjään elämme aivan toisissa oloissa. Meillä ei ole puolueita eikä politikoitsijoita, ja vallanhimo sekä lahjojen otto ovat sanoja, joilla on nykyjään vain historiallinen merkitys».

»Siinä tapauksessa on ihmisluonteen täytynyt suuresti muuttua», sanoin.

»Ei laisinkaan», väitti tohtori Leete, »vaan ihmisten elantosuhteet ovat muuttuneet, ja niiden mukana heidän toimintansa vaikuttimet. Teidän aikananne oli yhteiskunta järjestetty siten, että viranomaiset joutuivat alituisesti kiusaukseen käyttää valtaansa väärin joko omaksi tai jonkun toisen eduksi. Kun olot olivat sellaiset, näyttää ihmeelliseltä, että voitte ensinkään uskoa asioittenne johtoa heidän käsiinsä. Nyt sitävastoin on valtio järjestetty siten, ettei virkamies voi, vaikka haluaisikin, hankkia itselleen eikä muille etua käyttämällä virkavaltaansa väärin. Olkoonpa hän vaikka kuinka huono, ei häntä voi lahjoa, sillä hänelle ei ole siitä mitään hyötyä. Meidän yhteiskuntamme ei tunne palkintoja epärehellisyydestä. Nämä seikat voitte käsittää, täydellisesti vasta sitte, kun opitte vähitellen lähemmin tuntemaan olojamme».

»Mutta ettehän ole vielä vastannut minulle, miten olette ratkaisseet työväenkysymyksen», huomautin minä. »Tähän saakka on ollut puhetta vain pääomasta. Kun kansa oli ottanut käsiinsä tehdasten, konevoiman, rautateiden, maanviljelyksen ja vuorityön johdon, siis yleensä koko maan kapitaalin, jäi työväenkysymys vielä ratkaisematta. Ottaessaan kapitaalin tehtävät huoleksensa, sai se samalla tietysti myöskin kapitalistien vaikeudet kannettavikseen».

»Nämä vaikeudet katosivat samalla, kuin kansa otti pääomat haltuunsa», vastasi tohtori Leete. »Kun työ järjestettiin yhden ainoan johdon alle, ratkesi työväenkysymys itsestään, vaikka se teidän aikakaudellanne ja silloisen järjestelmän vallitessa todellakin näytti mahdottomalta ratkaista. Kun kansa oli ainoa työnantaja, muuttuivat kaikki kansalaiset kansalaisoikeuksiensa perusteella työntekijöiksi, jotka jaettiin eri toimiin teollisuuden tarpeen mukaan».

»Olette siis yksinkertaisesti käyttäneet yleisen asevelvollisuuden periaatetta sellaisena kuin se meidän aikakaudellamme oli, ratkaistaksenne työväenkysymyksen».

»Niinpä kyllä», vastasi tohtori Leete, »se seurasi itsestään, kun kansa tuli ainoaksi kapitalistiksi. Kansaan oli jo juurtunut se käsitys, että maan puolustamista tarkoittavaan asevelvollisuuteen on jokaisen terveen kansalaisen otettava ehdottomasti ja samalla tavalla osaa. Helppoa oli silloin huomata, että samoin oli jokaisen kansalaisen velvollisuus suorittaa osansa kansan ylläpidoksi tarvittavaa ruumiillista tai henkistä työtä, vaikka kansalaiset voivat suorittaa tämän tehtävän jossakin määrin tasan jaettuna kunkin osalle vasta sitte, kun valtio oli tullut ainoaksi työnantajaksi. Työn järjestäminen oli peräti mahdotonta niin kauan kuin työnantajina oli satoja tai tuhansia yksilöitä sekä yhtiöitä, joiden välillä ei minkäänlaista yhteisvaikutusta koetettu eikä olisi voitukaan saada aikaan. Sentähden sattuikin usein, että suuret joukot henkilöitä, jotka olisivat mielellään halunneet tehdä työtä, eivät sitä löytäneet, kun taas toisaalta ne, jotka tahtoivat joko kokonaan tai osaksi laiminlyödä tämän velvollisuutensa, voivat sen helposti tehdä».

»Tuleeko nyt siis jokaisen pakollisesti ottaa osaa valtion järjestämään työhön?» kysyin.

»Osanotto työhön on niin selvä ja luonnollinen asia, ettei siihen tarvitse ketään pakottaa», vastasi tohtori Leete. »Sitä pidetään niin luonnollisena, etteivät ihmiset enää osaa ajatellakkaan sitä pakoksi. Henkilö, jota tässä tapauksessa pitäisi pakottaa, joutuisi tavattoman halveksimisen alaiseksi. Mutta toisaalta on tämä työ niin ehdottomasti välttämätöntä, että siinä suhteessa on liian lievää sanoa sitä pakolliseksi. Koko yhteiskuntamme nojautuu niin täydellisesti sille perustukselle, että jos voisi otaksua jonkun henkilön vetäytyvän pois tämän velvollisuutensa täyttämisestä, niin hänellä ei olisi vähintäkään mahdollisuutta pitää huolta toimeentulostaan. Hän sulkisi itsensä siten ulos maailmasta, pois kansalaistensa joukosta, sanalla sanoen: surmaisi itsensä».

»Onko palvelusaika tässä teollisuusarmeijassa elinkautinen?»

»Ei suinkaan! Se alkaa myöhemmin ja loppuu varemmin kuin keskimäärin teidän aikakaudellanne. Teidän tehtaanne olivat täynnä lapsia ja vanhuksia, mutta meillä on nuoruuden aika omistettu kasvatukselle, ja täyden kypsyyden aika, josta lähtien ruumiinvoimat alkavat vähetä, käytetään lepoon ja virkistäviin huvitteluihin. Työaika alkaa kasvatuksen päätyttyä yhdennestäkolmatta ikävuodesta ja kestää kaksikymmentäneljä vuotta, loppuen siis 45 ikävuoteen. Vaikka yleinen työvelvollisuus loppuu 45 vanhana, voidaan sitä vanhemmatkin kansalaiset hätätilassa, kuin on puute työntekijöistä, kutsua palvelukseen, kunnes he ovat täyttäneet 55 vuotta. Tämä tapahtuu peräti harvoin, oikeastaan tuskin koskaan. Joka vuosi lokakuun 15 päivänä on tarkastuspäivä, jolloin yhdenkolmatta vuoden vanhat kutsutaan työhön ja kaikki neljäkolmatta vuotta palvelleet 45 vuotiaat lasketaan juhlallisesti vapaiksi. Tämä on meillä juhlapäivä, josta laskemme kaikki tapahtumat. Se on meidän olympiaadi, vaikka se uudistuu joka vuosi.

SEITSEMÄS LUKU.

»Minun luullakseni», huomautin, »alkavat menettelytapanne pahimmat vaikeudet vasta sitte, kun olette kutsuneet kansalaiset suorittamaan työvelvollisuuttansa, sillä siihen loppuu yhdenkaltaisuus sotajoukon kanssa. Sotilailla on kaikilla sama, vieläpä sangen yksinkertainen tehtävä suoritettavana. Heidän tulee vain oppia käyttämään aseita, marssimaan ja tekemään vahtipalvelusta. Mutta työn armeijan täytyy oppia pari kolmesataa eri ammattia ja kyetä ne suorittamaan. Mikä johtajanero hallinnossa kykenisikään viisaasti ratkaisemaan, mille alalle suuren kansan kunkin yksityisen jäsenen tulee antautua, mitä ammattia ruveta harjoittamaan?»

»Hallinnolla ei ole sen ratkaisun kanssa mitään tekemistä».

»Kuka sen sitte ratkaisee?»

»Jokainen omasta puolestaan, seuraten luonteensa taipumuksia. Ei kammota mitään vaivoja, kun koetetaan saada kukin yksilö kykeneväksi huomaamaan luonnollisia taipumuksiansa. Meidän teollisuusarmeijamme on järjestetty sen periaatteen nojalle, että ihmisen luonnolliset taipumukset, sekä henkiset että ruumiilliset, määräävät varmimmin, millä alalla hänen työnsä tuottaa suurimman hyödyn yhteiskunnalle ja enimmän tyydytystä hänelle itsellensä. Vaikka kukaan ei voi vetäytyä suorittamasta yleistä työvelvollisuuttaan muodossa tai toisessa, saa jokainen yksityinen vapaaehtoisesti valita – muutamia tarpeellisia määräyksiä noudattaen – millä alalla hän tahtoo suorittaa työvelvollisuutensa. Kun yksilön tyytyväisyys ja onnellisuudentunne palvelusajan kuluessa riippuu siitä, että hän saa tehdä työtä, johon hänellä on taipumusta, tarkastelevat vanhemmat ja opettajat jo aikaisimmista ikävuosista alkaen ilmestyviä merkkejä lasten taipumuksista. Kasvatuksessamme on annettu tärkeä sija kansallisen teollisuusjärjestelmän ja sen kehityshistorian tutkimiselle samoin kuin kaikkien tärkeimpien ammattien alkuperusteille. Vaikka ei tämä käytännöllinen opetus saakkaan supistaa koulujemme päämääränä olevan yleisen hengenviljelyksen opetusaikaa, ehditään siellä kuitenkin opettaa nuorisoamme sekä tarkkaan tuntemaan kansallisen teollisuutemme järjestelmä että myöskin harjoittamaan heitä jossakin määrässä tutustumaan työkaluihin ja niiden käyttämiseen. Koulumme oppilaat käyvät opettajiensa johdolla usein työpajoissa, ja usein tehdään pitempiäkin retkeilyjä, jotta he oppisivat tuntemaan eri teollisuusaloja. Teidän aikakaudellanne ei kenenkään tarvinnut hävetä sitä, ettei hän laisinkaan tuntenut oman alansa ulkopuolella olevia ammatteja, mutta nykyjään olisi tällainen tietämättömyys voittamattomana esteenä sen meillä vallitsevan aatteen toteuttamisessa, että jokaisen tulee kyetä avoimin silmin valitsemaan itsellensä toimialan, joka parhaiten vastaa hänen kykyänsä ja taipumuksiansa. Tavallisesti on nuorukainen jo paljoa ennen työhön astumistaan tullut selville, mille alalle hän antautuu, jopa hankkinut jonkun verran ammattitaitoakin, ja odottaa vain kärsimättömästi aikaa, jolloin hän saa astua riveihin».

Minä huomautin: »Tuskinpa voinee sattua niin, että niiden lukumäärä, jotka haluavat ryhtyä harjoittamaan jotakin ammattia, vastaisi sillä alalla tarvittavain työntekijäin lukua. Tavallisesti lienee ilmoittautujia joko enemmän tai vähemmän».

»Vapaaehtoisten lukumäärä vastaa jokseenkin tarvetta», vastasi tohtori Leete. »Hallinnon tulee valvoa, että näin käy. Pidetään tarkkaa lukua siitä, kuinka monta vapaaehtoista kullekin alalle tarjoutuu. Jos heidän lukumääränsä jollakin alalla on tuntuvasti suurempi tarvetta, päätetään sen johdosta, että kysymyksenalainen ammatti on muita miellyttävämpi. Jos taas toiselta puolelta tarjoutuvain vapaaehtoisten joukko alkaa vähetä tarvittavaa määrää alemmaksi, todistaa se, että ammattia pidetään liian rasittavana. Hallituksen huolena on valvoa, että kaikkien ammattien viehätysvoima, mikäli se riippuu työehdoista, pysyy yhtäsuurena, toimet yhtä rasittavina henkilöille, joiden taipumuksia ne vastaavat. Tämä tapahtuu siten, että työaika järjestetään eri aloilla eri pitkäksi työn vaikeuden mukaan. Huokeammissa, miellyttävissä olosuhteissa suoritettavassa työssä on pitempi työaika, mutta vaikeissa ammateissa, kuten kaivostöissä, on työaika lyhin. Ei ole minkäänlaista edeltäpäin määrättyä teoreettista sääntöä, jonka mukaan työn rasittavaisuus päätettäisiin. Kun hallinto vähentää työtaakkaa joiltakin työväenryhmiltä ja lisää sitä toisille, noudattaa se työväestön omaa mielipidettä, joka ilmestyy vapaaehtoisten lukumäärässä. Periaatteena on, ettei kenenkään työ saa yleensä olla suorittajalleen vaikeampaa kuin jonkun toisen työ. Tässä tulee työntekijäin itsensä olla ratkaisijana. Ei mikään rajoita tämän periaatteen sovittamista käytäntöön. Jos joku erityinen toimi on niin vaikeaa tai vastenmielistä, ettei siihen ilmoittaudu kylliksi vapaaehtoisia, ellei työaikaa lyhennetä kymmeneen minuuttiin, niin tämä tehdään. Jos ei silloinkaan ketään ilmoittaudu, jätetään koko ammatti. Mutta todellisuudessa riittää jo pienempikin työajan lyhennys tai jotkut muut siihen yhdistetyt edut takaamaan tarpeellisen määrän halukkaita työntekijöitä jokaiselle yhteiskuntaa hyödyttävälle työalalle. Mutta jos todellakin tällaiseen yhteiskunnalle hyödylliseen työhön välttämättömästi liittyvät vaikeudet ja vaarat olisivat niin suuria, etteivät myönnetyt edut riittäisi voittamaan ihmisten vastenmielisyyttä kysymyksenalaista työtä kohtaan, tarvitsisi hallinnon vain siirtää se tavallisten toimialojen ulkopuolelle, selittämällä, että sen suorittamiseen tarvitaan »erityistä rohkeutta», ja että ne, jotka työhön ryhtyvät, ansaitsevat kansan erityistä kiitollisuutta. Silloin tarjoutuu vapaaehtoisia kylliksi. Meidän nuoret miehemme ovat sangen kunnianhimoisia eivätkä he jätä sellaista tilaisuutta käyttämättä. Käsitätte tietysti, että kun teollisuuden suorittaminen riippuu vapaaehtoisista, on kaikilta aloilta koetettu täydellisesti poistaa epäterveelliset tai hengenvaaralliset työehdot. Terveys ja turvallisuus on joka ammatissa taattu. Kansa ei raatele eikä teurasta satojatuhansia työntekijöitään, kuten yksityiset kapitalistit ja yhtiöt tekivät teidän aikakaudellanne».

»Mutta miten menettelette», kysyin minä, »jos näin ollen johonkin ammattiin ilmoittautuu useampia vapaaehtoisia kuin tarvitaan?»

»Silloin on niillä etuoikeus, jotka ovat hankkineet laajimmat tiedot haluamastaan ammatista. Mutta ei kenenkään, joka pitemmän aikaa haluaa päästä jollekin ammattialalle, tarvitse jäädä siitä pois. Jos joku ei voi päästä haluamaansa toimeen, on hänellä tavallisesti pari muuta, edellisen kaltaista ammattia, jotka jossakin määrässä viehättävät häntä. Jokaisen tulee kehittää taipumuksiansa niin, että hänellä on halua toiseen tai kolmanteen työhön, ellei hän ensiksi haluamaansa saa, tapahtukoonpa tämä sitte joko työhön ryhdyttäessä tai myöhemmin, kun joku uusi keksintö tai muuttuneet vaatimukset tekevät hänet ensimäiseen toimeensa kykenemättömäksi. Silloin hän voi aina löytää uuden, suhteellisesti miellyttävän toiminta-alan. Tämä paikan vaihtoa koskeva periaate on sangen tärkeä järjestelmässämme. On vielä lisäksi huomattava, että jos jossakin ammatissa yhtäkkiä syntyisi työntekijöiden puutetta täi tuotantoa pitäisi äkkiä korottaa, koetetaan asia tosin ennen muuta järjestää vapaaehtoisuuden tietä. Mutta hallitus voi hätätilassa myöskin ilmoittaa tarvittavan ylimääräisiä tai ottaa tarvittavat työvoimat joltakin toiselta alalta. Nämä voidaan kuitenkin ottaa ainoastaan ammattitaidottomain tai tavallisten työntekijäin luokasta».

»Miten siihen luokkaan saadaan työntekijöitä?» tiedustelin häneltä. »Siihen kai ei kukaan ruvenne vapaaehtoisesti?»

»Ammattitaidottomain luokkaan luetaan kaikki kolmen ensimäisen vuoden työntekijät. Vasta tämän ajan kuluttua saa nuorukainen, jota siihen saakka voidaan käyttää mihin työhön tahansa johtajain määräyksen mukaan, valita erityisen toimialan. Ei kukaan pääse vapaaksi näistä kolmesta ensimäisestä työvuodesta, joiden kuluessa kaikkien täytyy tottua tarkkaan järjestykseen. Nuoret miehemme ovatkin hyvin iloissaan, saadessaan vaihtaa tämän ankaran koulun ammattialoilla vallitsevaan suhteellisesti suurempaan vapauteen. Jos joku on niin kykenemätön, ettei hän ole voinut huomata itsessään taipumusta mihinkään erityiseen ammattiin eikä siis kykene valitsemaan omaa toimialaa, saa hän jäädä tavalliseksi työntekijäksi. Mutta sellaiset tapaukset ovat luonnollisesti, kuten ymmärtänette, hyvin harvinaisia».

»Kun joku on valinnut ammatin itsellensä», huomautin, »niin täytyy hänen luonnollisesti pysyä siinä koko työaikansa».

»Ei se ole välttämätöntä», vastasi tohtori Leete. »Vaikka tiheitä ja oikusta johtuvia muutoksia koetetaan estää, jopa kielletäänkin, voi kuitenkin jokainen työntekijä määrätyillä ehdoilla ja ottaen huomioon ammattien tarpeet, hakea vapaaehtoisena siirtoa toiselle alalle, jos hän luulee, että se sopii hänelle paremmin kuin ensiksi valitsemansa. Tässä tapauksessa hän on samojen ehtojen ja määräysten alainen, kuin ensi kertaa työhön astuva, vapaaehtoinen. Samoin voi työntekijä, myöskin erityisiä ehtoja noudattaen, muuttaa toiselle paikkakunnalle, kun se ei tapahdu liian usein. Teidän järjestelmänne vallitessa voi oloihin tyytymätön työntekijä tosin jättää työnsä milloin tahansa, mutta samalla hän myös pani vaaranalaiseksi koko toimeentulonsa, vieläpä tulevaisuutensakin. Me olemme huomanneet, että ainoastaan hyvin harvat tahtovat luopua vanhasta opitusta toimestaan ryhtyäksensä uuteen sekä vaihtaa vanhat ystävänsä ja työtoverinsa uusiin. Ainoastaan huonoimmat työntekijät muuttelevat tällä tavalla, niin usein kuin määräyksemme sallivat. Terveydellisistä syistä johtuvat muutokset hyväksytään tietysti aina».

»Teollisuusaloilla voi järjestelmänne kyllä olla erittäin hyvä ja johtaa erinomaisiin tuloksiin», myönsin minä, »mutta en usko, että sitä voidaan sovittaa korkeammilla henkisillä aloilla niihin ihmisiin, jotka eivät palvele kansaansa kättensä, vaan henkensä työllä. Luonnollisesti tarvitsette tekin tämänlaatuisen työntekijöitä. Miten voitte valita ne maanviljelys- tai teollisuustyöväestön joukosta? Tämä kai vaatii luullakseni sangen tarkkaa seulomista».

»Vaatii kyllä», vastasi tohtori Leete. »Siinä tarvitaan mitä huolellisinta tutkimista, ja sentähden annammekin jokaisen yksilön itsensä päättää, tahtooko hän ryhtyä henkiseen vai ruumiilliseen työhön. Kolmivuotisen palveluskauden kuluttua, joka on jokaisen suoritettava tavallisena työntekijänä, päättää kukin luonnollisia taipumuksiansa seuraten, tahtooko hän kehittyä taiteen tai tieteen palvelukseen tai tulla maanviljelijäksi tai teollisuustyömieheksi. Jos joku luulee paremmin pystyvänsä henkiseen kuin ruumiilliseen työhön, on hänellä kaikki keinot käytettävinään ja tiet avoinna tutkiaksensa luuloteltujen taipumustensa pätevyyttä ja harjoittaaksensa sekä kehittääksensä niitä, voidaksensa sitte antautua seuraamaan kutsumustansa, jos hän siihen kykenee. Teknilliset, lääkintätaidon, kuvanveiston, maalaus-, musiikki- ja näytelmätaiteen sekä korkeimmat tieteelliset oppilaitokset ovat halullisille ehdottomasti avoinna».

»Eivätkö ne ole täynnä nuorisoa, jonka ainoana tarkoitusperänä on päästä tekemästä työtä?»

Tohtori Leete nauroi hieman ivallisesti, virkkoen:

»Voin teille aivan varmasti vakuuttaa, ettei ainoakaan pyri näihin oppilaitoksiin siinä tarkoituksessa, että hän siten välttäisi työtä. Ne ovat sellaisia varten, joilla on erinomaiset taipumukset valitsemallaan oppialalla, ja jokainen, jolla ei näitä taipumuksia ole, tekee mieluummin vaikka kaksinkertaisia työpäiviä ammatissaan, kuin koettaa seurata sellaista luokkaa. Luonnollisesti on monta sellaista, jotka ovat erehtyneet kutsumuksessansa ja palaavat teollisuuden palvelukseen, huomattuansa, etteivät he voi täyttää oppilaitoksien vaatimuksia. Tätä ei pidetä häpeänä, sillä yhteinen hyvä kehottaa jokaista kehittämään niitä kykyjä ja luonnonlahjoja, joita hän luulee huomanneensa itsessänsä, mutta joiden olemassaolo voidaan todistaa vasta kokeiden kautta. Korkeimmat koulut olivat teidän aikakaudellanne melkein tykkänään riippuvia oppilasten ylläpidosta, ja näyttää siltä, että ne antoivat todistuksia kykenemättömillekin henkilöille, jotka siten saivat paikkoja henkisen työn aloilla. Meidän koulumme ovat kansallisia laitoksia, ja se, joka on suorittanut niiden kurssit, ei tarvitse muita todistuksia kyvystänsä».

»Jokaisella on tilaisuus astua opin teille, kunnes hän on täyttänyt 30 vuotta», jatkoi tohtori. »Sen jälkeen ei ketään enää oteta oppilaaksi, koska siinä tapauksessa aika, jolloin hän voi alallaan palvella kansaansa ennen eroamisikään joutumistansa, tulisi liian lyhyeksi. Teidän aikakautenne nuorukaisten täytyi jo aivan nuorina valita alansa, ja sentähden he sangen usein tykkänään erehtyivät kutsumuksestaan, joutuivat väärälle uralle. Nykyään tiedetään, että muutamain henkilöiden luonnonlahjat kehittyvät paljoa myöhemmin kuin toisten, ja sentähden on opin tie meillä auki kuusi vuotta, neljänkolmatta vanhasta 30 ikävuoteen saakka».

Huulillani oli jo kymmenkunnan kertaa ollut eräs kysymys, joka minun aikanani oli pahimpana esteenä teollisuuskysymyksen lopullista ratkaisua pohdittaissa. Nyt sen lausuin:

»On omituista», sanoin, »että ette ole vielä maininnut sanaakaan palkanmaksujärjestelmästänne. Kun kansa on ainoa työnantaja, täytyy hallituksen tietysti järjestää palkat ja määrätä, kuinka paljon kukin saa, lääkäristä alkaen päivätyöläiseen saakka. Voin sanoa, ettei tällaista järjestelmää olisi meidän aikanamme missään tapauksessa hyväksytty, enkä ymmärrä, miten se nytkään voi käydä laatuun, ellei ihmisluonne ole tykkänään muuttunut. Meidän aikakaudellamme ei kukaan ollut tyytyväinen palkkaansa. Sekin, joka itse sai kylliksi, oli varma siitä, että hänen naapurinsa sai liiaksi, ja paheksui sitä. Jos tästä johtuva yleinen tyytymättömyys, joka puhkesi esiin kirouksina ja lakkoina lukemattomia työnantajoita vastaan, olisi voitu kohdistaa yhtä ainoaa, esim. hallitusta vastaan, ei se olisi pysynyt pystyssä kahta palkanmaksupäivää, vaikka olisi ollut kuinka luja».

Tohtori Leete nauroi sydämellisesti.

»Aivan niin, aivan niin», sanoi hän. »Yleinen työlakko olisi syntynyt jo ensimäisenä palkanmaksupäivänä, ja hallitusta vastaan suunnattu lakkohan on vallankumous».

»Kuinka te siis voitte estää vallankumousta syntymästä joka palkanmaksupäivänä?» kysyin. »Onko joku suuri filosoofi keksinyt uuden laskutavan, jonka nojalla voidaan tarkkaan ja kaikkien mieliksi määrätä kaiken työn suhteellinen ja todellinen arvo, olkoonpa se sitte ruumiillista tai henkistä, käden tai äänen, korvan tai silmän työtä? Tai onko ihmisluonne muuttunut niin täydellisesti, ettei kukaan enää katso omaa etuansa, vaan jokainen harrastaa toisten parasta? Muuten en voi asiaa selittää».

»Ei ole tapahtunut kumpaakaan», vastasi isäntäni nauraen. »Mutta nyt teidän täytyy muistaa, herra West, että te olette sekä potilaani että vieraani, ja sallia minun saattaa teidät levolle. Huomenna puhelemme enemmän. Kello on jo yli kolmen».

»Se on epäilemättä viisas määräys», vastasin, »jos vain voitte sen toteuttaa».

»Siitä kyllä pidän huolen», vastasi tohtori, ja sen hän tekikin. Hän antoi minulle pikarillisen jotakin juomaa, joka uuvutti minut uneen heti, kun kallistin pääni tyynylle.

KAHDEKSAS LUKU.

Kun heräsin, tunsin olevani sangen virkeä. Makasin vielä pitkän ajan nauttien ruumiillista hyvän tunnetta; Edellisen päivän kokemukset, heräämiseni vuonna 2000, uuden Bostonin näkeminen, isäntäni ja hänen perheensä sekä kaikki kuulemani kummalliset seikat olivat tykkänään kadonneet muistostani. Luulin olevani kotonani makuukammiossani, ja mielessäni liitelevät puolihämärät kuvat olivat entisessä elämässäni sattuneita tapahtumia tai saavuttamiani kokemuksia. Puolinukuksissa muistelin seppelöitsemispäivän vaiheita, matkaa Editin ja hänen vanhempainsa seurassa Mount Auburnin hautuumaalle sekä yhteistä illallistamme kaupunkiin palattuamme. Muistelin, kuinka kauniilta Edit oli näyttänyt, ja johduin sitte ajattelemaan avioliittoamme, mutta tuskin oli mielikuvitukseni alkanut kehitellä tätä suloista ainetta, kun haaveiluni katkasi mieleeni johtunut kirje, jonka olin edellisenä iltana saanut rakennusmestarilta sen johdosta, että syntynyt työlakko oli siirtänyt taloni valmistumisen epämääräiseen tulevaisuuteen. Tämän muiston synnyttämä mieliharmi sai minut kokonaan hereille. Johtui mieleeni, että olin päättänyt kello yksitoista tavata rakennusmestariani, keskustellakseni hänen kanssansa työlakosta, ja avattuani silmäni loin katseeni vuoteeni jalkapäässä olevaan kellooni, nähdäkseni kuinka myöhäinen nyt oli. Mutta katseeni ei löytänytkään kelloa, päinvastoin huomasin heti, etten ollutkaan omassa makuusuojassani. Ponnahtaen istualleni sängyssä katselin ällistyneenä outoa huonetta, jossa olin.

Luulenpa istuneeni täten hetken aikaa vuoteessa tuijottaen ympärilleni, kykenemättä käsittämään mitään. En voinut tämän ajan kuluessa erottaa itseäni ympärilläni olevista persoonattomista esineistä, yhtä vähän kuin kehittymätön sielu, joka ei ole vielä ottanut vastaan niitä vaikutuksia, mitkä tekevät sen persoonaksi. On kummallista, kuinka tuskallinen tämä kykenemättömyydentunne on. Mutta sellaisia me olemme. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä henkistä tuskaa, jota kärsin sen aikaa, kun sokeana, avuttomana etsin itseäni rajattomasta tyhjyydestä. Ei mikään muu sielun tila voi synnyttää samanlaista tuskallista, ehdotonta henkisen elämän pysähtymisen tunnetta, joka on seurauksena erään sielun tukipisteen, ajatuksen lähtökohdan katoamisesta, kuten silloin käy, kun henkilö hetkeksi menettää tietoisuuden omasta itsestänsä. Toivon, ettei minun koskaan enää tarvitsisi kokea samaa.

En tiedä, kuinka kauan tätä tilaa oli kestänyt – ijankaikkisuudelta se aika minusta tuntui – kun muisto kaikista entisistä tapahtumista yht’äkkiä välähti salaman tavoin esille. Muistin, kuka ja missä olin, miten olin tänne tullut, ja käsitin, että ne kuvat, jotka äsken olivat liikkuneet sielussani eilen tapahtuneina, olivatkin kotoisin aikakaudelta, jonka sukupolvi jo kauan, kauan sitte oli muuttunut tomuksi. Hypähtäen vuoteestani seisoin keskellä lattiaa, puristaen molemmin käsin ohimoitani, jotka tuntuivat halkeavan. Sitte kaaduin takaisin vuoteelle ja makasin siinä liikahtamatta, painaen kasvojani tyynyyn. Vastavaikutus, joka oli välttämättömänä seurauksena siitä sielun kiihtymisestä ja henkisestä kuumeesta, minkä kauhistuttava havaantoni oli ensimäisenä synnyttänyt, oli nyt tullut. Tunteiden myrsky, joka oli varttonut vain sitä, että tulisin täysin selville nykyisestä asemastani ja siitä johtuneista seikoista, valtasi minut nyt. Makasin vuoteella, pitäen siitä suonenvedontapaisesti kiinni, ja taistelin kiristynein hampain ja vaikeasti huohottaen ankaraa taistelua, säilyttääkseni järkeni. Sielussani oli kaikki mennyt pirstaleiksi, kadottanut pohjan. Entiset tuntemistapani, aateyhtymät, käsitykseni ihmisistä ja asioista, kaikki oli hajonnut, kadottanut yhteytensä ja kiehui nyt, kuten näytti, hurjassa sekasorrossa. Ei ollut jälellä enää minkäänlaista tukikohtaa, ei mitään ehyttä. Ainoastaan tahto oli vielä jälellä, mutta mikäpä ihmistahto olisi ollut kyllin luja huutamaan sellaiselle kuohuvalle merelle: »asetu, tyynny!» En uskaltanut ajatella. Kun koetinkin kuvitella mieleeni tapahtuneista seikoista johtuvia seurauksia, tunsin aivoissani sietämätöntä pyörrytystä. Minut alkoi vallata luulo, että olin kaksi henkilöä, kaksoisolento, ja tämä näytti yksinkertaisimmin selittävän kummalliset kokemukseni.

Tiesin, että olin tulemaisillani hulluksi. Jos makaan tällä tavalla miettimässä, olen mennyttä kalua. Minun täytyy keksiä jotakin, mikä karkottaa mietteeni, vaikkapa vain ruumiin liikuntoa. Hyppäsin vuoteeltani, pukeuduin nopeasti, avasin oven ja kiiruhdin alas portaita. Oli vielä varhainen aamu, tuskin valoisaa, jonka tähden en tavannutkaan ketään rakennuksen alemmissa kerroksissa. Eteisessä riippui hattu, jonka pistin päähäni. Avatessani ovea huomasin sen niin huolimattomasti suletuksi, etteivät murtovarkaudet siitä päättäen näyttäneet kuuluvan nykyisen Bostonin vaaroihin. Astuin ulos. Kaksi tuntia kävelin tai juoksin pitkin kaupungin katuja, kiertäen useimmat niemekkeen korttelit. Ainoastaan muinaistutkija, joka tuntee erotuksen nykyisen Bostonin ja yhdeksännentoista vuosisadan Bostonin välillä, voi jossakin määrin käsittää, kuinka usein minut valtasi syvä hämmästys tämän ajan kuluessa. Katsellessani eilen rakennuksen katolta kaupunkia, oli se kylläkin näyttänyt minusta oudolta, mutta silloin näin sen vain pääpiirteissään. Vasta nyt katuja kierrellessäni huomasin, kuinka suuri ja täydellinen muutos oli. Muutamat minun aikakaudeltani säilyneet jätteet olivat omiaan tuomaan tämän muutoksen yhä selvemmin näkyviin, sillä jos niitä ei olisi ollut, olisin luullut vaeltavani ihan oudossa kaupungissa. Henkilö, joka on jättänyt syntymäkaupunkinsa lapsena ja palaa sinne viidenkymmenen vuoden kuluttua, huomaa sen tosin muuttuneen suuresti. Hän hämmästyy, vaan ei joudu päästänsä pyörälle. Hän tietää, että pitkä aika on kulunut, ja että se on vaikuttanut muutoksia myöskin hänessä itsessään. Hän muistaa ainoastaan hämärästi tuon lapsuutensa ajan kaupungin. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä välillä olleesta ajasta. Tietoisuuteni sanoi, että olin eilen, muutamia tunteja sitten vaeltanut näitä katuja, joissa tuskin pieninkään kohta oli säilynyt entisellään. Vanhan kaupungin kuva oli muistossani niin tuoreena ja selväpiirteisenä, ettei todellinen kaupunki voinut sitä syrjäyttää, vaan taisteli sen kanssa, joten milloin toinen milloin toinen niistä tuntui unelmalta. Kaikki, mitä näin, sekottui mielikuvituksessani yhdeksi kuten kaksi samalle levylle päällekkäin otettua valokuvaa.

Vihdoin jouduin takaisin samalle ovelle, josta olin tullut ulos. Askeleeni lienevät vaistomaisesti tuoneet minut entisen kotini paikalle, sillä itse en ollut kulkiessani käsittänyt, että palaan sinne takaisin. Tämä talo tuntui minusta kodilta yhtä vähän, kuin mikä muu paikka tahaan tässä oudon sukupolven asumassa kaupungissa, jonka asukkaat tuntuivat minusta yhtä täydellisesti vierailta, kuin kaikki muutkin nykyjään maan päällä elävät miehet ja naiset. Jos käytävän ovi olisi ollut lukossa, olisi se luultavasti muistuttanut minulle, ettei minulla ole talossa mitään tekemistä, ja minä olisin jatkanut matkaani. Mutta se avautui, kun työnsin sitä. Epävarmoin askelin kulin eteisen läpi ja astuin erääseen sen vieressä olevaan huoneeseen.

Heittäydyin tuolille ja painoin käsilläni polttavia silmiäni, jotta pääsisin näkemästä ympäristöäni ja tuntemasta sen synnyttämää kamalaa yksinäisyyden tunnetta. Mieleni vallannut sekasorto oli niin suuri, että se synnytti ruumiillistakin kivun tunnetta. Mitenkäpä voisinkaan kuvata silloin kärsimääni tuskaa, kun aivoni tuntuivat sulavan, tai sanomatonta avuttomuuden tunnetta, joka minut oli vallannut. Tuskissani vaikeroitsin ääneeni. Aloin tuntea, että kadotan järkeni, jollen nyt saa tukea. Mutta silloin apu saapuikin. Kuulin äkkiä vaatetten kahinaa ja katsahdin ylös. Edit Leete seisoi edessäni. Hänen kauniit kasvonsa kuvastivat syvintä osanottoa.

»Mitä on tapahtunut, herra West?» kysyi hän. »Olin täällä, kun tulitte sisään. Huomasin, että olitte peräti onnettoman näköinen, enkä voinut olla tulematta esiin, kuullessani teidän valittavan. Miten teidän on käynyt? Missä olette ollut? Enkö voisi tehdä jotakin hyväksenne?»

Ehkäpä hän lienee puhuessaan sattumalta tai säälistä ojentanut molemmat kätensä minua kohti. Tartuin niihin ja pusersin niitä yhtä vaistomaisesti, kuin hukkunut tarttuu kiinni ja puristaa köyttä, joka hänelle heitetään viime hetkessä. Nähdessäni hänen surulliset kasvonsa ja säälin kostuttamat silmänsä, poistui pyörryttävä tunne aivoistani. Toisen henkilön hellä myötätuntoisuus, joka väreili hänen sormiensa hiljaisesta puserruksesta, antoi minulle tarvitsemani tuen. Hänen tyynnyttävä ja lohduttava läsnäolonsa vaikutti kuten ihmeitä tekevä taikajuoma.

»Jumala siunatkoon teitä», sanoin hetken kuluttua. »Hän teidät lienee lähettänytkin luokseni juuri nyt. Luulenpa, että olisin tullut mielipuoleksi, jos ette te olisi saapunut tänne».

Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

»Herra West», sanoi hän, »me näyttänemme teidän mielestänne peräti sydämettömiltä. Kuinka voimmekin jättää teidät yksin niin pitkäksi ajaksi. Mutta kai kohtaus jo on ohi? Voittehan jo paremmin?»

»Kyllä», vastasin, »kiitän siitä teitä. Jos vielä viivytte hetkisen luonani, tulen pian entiselleni».

»Minä en aiokkaan mennä pois», sanoi hän, ja hänen kasvoillaan väreili mielenilme, joka osotti hänen myötätuntoisuutensa selvemmin, kuin tuhannet sanat, »Ette saa pitää meitä niin sydämettöminä, kuin olemme ehkä näyttäneet jättäessämme teidät yksin. Olen tuskin voinut nukkua rahtuakaan viime yönä, sillä mieleeni johtui alinomaa, kuinka omituiselta teistä mahtanee tuntua, kun heräätte aamulla. Mutta isäni sanoi, että te nukutte myöhäiseen. Hän sanoi myöskin, että ei ole hyvä osottaa teille aluksi kovin paljon sääliä. Olisi vain koetettava johtaa ajatuksianne pois siitä, mitä oli tapahtunut, ja saada teidät tuntemaan, että olette »ystävien joukossa».

»Te olette jo sen selvästi osottanut», vastasin. »Mutta käsitätte tietysti, että siirtyminen vuosisadan sivuitse on tavaton harppaus, joka ei voi olla järkyttävästi vaikuttamatta, ja vaikka en ehkä eilen sitä näyttänyt aivan selvästi käsittävänikään, olen tänä aamuna kuitenkin ollut hyvin tuskallisten tunteiden vallassa». Pitäessäni hänen käsiänsä käsissäni ja katsellessani hänen kasvojansa voin jo hiukan laskea leikkiäkin tilastani.

»Ei johtunut kenenkään mieleenkään, että menisitte ulos kaupungille yksin niin varhain aamulla», puheli hän. »Missä olitte, herra West?

Kerroin hänelle kokemukseni heräämisestäni alkaen siihen hetkeen saakka, jolloin katsahdin ylös ja näin hänet edessäni, – kuten olen kertonut ne jo lukijalle. Puhuessani valtasi hänet syvä sääli, ja vaikka päästin hänen toisen kätensä irti, ei hän koettanut vetää pois toista, epäilemättä sentähden, että hän huomasi, kuinka rauhoittavalta minusta tuntui pidellä sitä kädessäni.

»Voin jossakin määrin käsittää tunteenne», sanoi hän. »Tilanne lienee ollut kauhea. Ja lisäksi jätimme teidät yksin kamppailemaan kauheaa taisteluanne. Voitteko antaa sen anteeksi?»

»Onhan kaikki jo ohitse. Olette tällä kertaa kokonaan haihduttanut epätoivoni», vastasin hänelle.

»Ettehän anna sen enää palatakkaan», lausui hän levottomana.

»Sitä en voi luvata», sanoin. »Liian varhaista on vielä arvella sinne tai tänne, mutta siltä minusta tuntuu, ajatellessani, kuinka outoa ja kummallista kaikki on ympärilläni».

»Mutta ette ainakaan saa enää koettaa yksin taistella sitä vastaan», pyysi hän. »Luvatkaa tulla meidän luoksemme, sallikaa meidän ottaa osaa taisteluunne ja koettaa auttaa teitä. Vaikka emme paljoa voisikaan, on kuitenkin parempi olla yhdessä, kuin koettaa yksin kärsiä sellaisia tunteita».

»Tulen kyllä luoksenne, jos sallitte sen», lupasin hänelle.

»Tietysti, tietysti, minähän sitä pyysinkin», huudahti hän innokkaasti. »Minä teen kaikki voitavani auttaakseni teitä».

»Teidän ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin tuntea osanottavaisuutta minua kohtaan, kuten nyt näytätte tekevän», sanoin.

»On siis päätetty», virkkoi hän hymyillen kyyneleet silmissä, »että ensi kerralla tulette minun luokseni ja avaatte sydämenne minulle, ettekä lähde enää juoksemaan ympäri Bostonia outojen ihmisten joukkoon».

Edellytys, että me muka emme olisi outoja toisillemme, ei tuntunut minusta enää sanottavasti omituiselta. Minun kärsimykseni ja hänen osanottavat kyyneleensä olivat saaneet meidät niin lähelle toisiamme muutaman minuutin kuluessa.

»Lupaan teille», lisäsi hän kasvoillaan ihastuttavan veitikkamainen ilme, joka myöhemmin muuttui innostukseksi, »että kun tulette luokseni, koetan osottaa surkuttelevani teitä mitä syvimmin, mutta älkää hetkeäkään luulko, että todella surkuttelisin teitä, tai edes uskoisin, että te itse kauan surkuttelette asemaanne. Yhtä varmasti, kun tiedän, että nykyinen maailma on taivas teidän aikuiseenne verraten, yhtä varmasti tiedän myöskin, että ennen pitkää tunnette ainoastaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on sallinut teidän jatkaa täällä elämäänne, joka katkesi niin omituisella tavalla teidän aikakaudellanne».

YHDEKSÄS LUKU.

Tohtori ja rouva Leete astuivat sisään. Heidän kasvoillaan kuvastui syvä hämmästys, kun he kuulivat, että olin aamulla yksin kierrellyt kaupungilla, sekä ilmeinen tyytyväisyys, nähdessään minut niin levollisena tapahtuman jälkeen.

»Kävelymatkanne lienee huvittanut teitä», sanoi rouva Leete hetkistä myöhemmin syödessämme aamiaista. »Näitte varmaan sangen paljon uutta».

»Näin sangen vähän sellaista, mikä ei ollut uutta», vastasin hänelle. »Enin kummastelin, kun ei Washingtonkadun varrella ollut kauppapuoteja eikä Statekadulla pankkeja. Mihin ovat kauppamiehenne ja pankkiirinne joutuneet? Ehkäpä olette toimittaneet heidät kaikki hirteen, kuten anarkistit minun aikakaudellani lupasivat tehdä».

»Niin huonosti ei ole käynyt», vastasi tohtori Leete. »Me olemme aivan yksinkertaisesti lakkauttaneet heidän toimensa. Nykyinen yhteiskunta ei tarvitse heidän apuansa».

»Kuka sitte myy teille tavaroita, joita haluatte ostaa?» kysyin ihmetellen.

»Nykyjään ei enää osteta eikä myydä. Tavaroiden jako on järjestetty aivan toisella tavalla. Emme myöskään tarvitse pankkiireja siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä ei ole rahoja».

»Neiti Leete», sanoin minä kääntyen Editiin, »pelkään, että isänne nyt syöttää minulle pajuköyttä. En moiti häntä, sillä minun tietämättömyyteni houkuttelee häntä hyvinkin viettelevästi siihen. Mutta minunkin herkkäuskoisuudellani on rajansa enkä usko mahdottomia muutoksia yhteiskunnallisessa elämässä».

»Isäni ei laske leikkiä, sen voin todistaa teille», vastasi hän vakuuttavasti hymyillen.

Keskustelu kääntyi toisaalle – muistaakseni sen johdosta, että rouva Leete alkoi kysellä yhdeksännentoista vuosisadan naisten pukuja koskevia seikkoja. Vasta aamiaisen jälkeen, kun tohtori oli pyytänyt minut kerallansa rakennuksen katolle, joka näkyi olevan hänen mieluisin oleskelupaikkansa, jatkoi hän äsken keskeytynyttä puheluamme.

»Hämmästyitte, kun äsken sanoin, että tulemme toimeen tarvitsematta rahoja tai kauppaa», huomautti hän. »Mutta vähällä vaivalla voitte käsittää, että teidän aikalaisenne tarvitsivat rahaa ja kauppiaita ainoastaan sentähden, että tuotanto oli yksityisten käsissä; joten molemmat nyt luonnollisesti ovat tarpeettomia».

»Sitäpä en voikkaan käsittää, ainakaan näin päätäpahkaa», vastasin.

»Asia on aivan selvä», vastasi tohtori Leete. »Kun sekä välttämättömiä elintarpeita että elämän mukavuutta tarkoittava tuotanto oli lukemattomien eri henkilöiden käsissä, joiden välillä ei ollut minkäänlaista yhdyssidettä eikä riippuvaisuutta, täytyi yksityisten henkilöiden välille syntyä loppumaton tavarain vaihtamisen, jos mieli heidän saada kaikki tarpeensa tyydytetyiksi. Tämä vaihto oli kauppaa, ja rahoja tarvittiin välittäjäksi. Mutta heti kun kansa tuli kaikkien tavaroiden ainoaksi tuottajaksi, ei yksilöiden enää tarvinnut ryhtyä vaihtamaan saadaksensa tavarat, joita kukin tarvitsi. Kaikki saatiin yhdestä paikasta eikä mistään muualta. Kaupan sijalle syntyi uusi järjestelmä. Tavarat jaetaan nyt suoraan kansan varastopaikoista, jolloin raha on aivan tarpeetonta».

»Miten jakaminen toimitetaan?» kysyin.

»Mahdollisimman yksinkertaisesti», vastasi tohtori Leete. »Joka vuoden alussa merkitään jokaisen henkilön hyväksi valtion kirjoihin yhtä suuri saamisvaatimus, kuin hänelle lankeava osa maan vuotuisesta tuotannosta on. Hän saa samalla myöskin luottokortin, jolla hän voi milloin tahansa nostaa joka kylässä olevista yleisistä varastoista mitä haluaa. Tämä järjestelmä poistaa, kuten huomaatte, kaiken kaupan yksityisten väliltä. Haluatteko nähdä, minkälaisia luottokortit ovat?»

»Huomaatte», jatkoi hän, kun minä uteliaana tutkiskelin hänen antamaansa korttia, »että se on asetettu määrätylle dollarisummalle. Olemme säilyttäneet tuon vanhan sanan, mutta emme itse asiaa. Se ei meillä enää merkitse todellista esinettä, vaan on ainoastaan laskuopillinen termi, jota tarvitsemme, voidaksemme verrata eri tuotteiden arvoa toisiinsa. Tätä varten määrätään kaikkien tavarain hinta dollareissa ja senteissä aivan kuin teidän aikakaudellannekin. Kun otan tavaroita varastosta tämän kortin nojalla, merkitsee virkamies sen korttiini siten, että hän leikkaa siitä pieniä neliöitä vastaavasta arvosta».

»Jos haluaisitte ostaa jotakin naapuriltanne, niin voitteko siirtää osan luottoanne hänelle korvaukseksi kysymyksenalaisesta tavarasta?» kysyin häneltä.

Tohtori Leete vastasi: »Ensiksikään ei naapureillamme ole mitään myytävää, eikä luottoamme voisikaan missään tapauksessa siirtää toiselle, se on täydellisesti persoonallinen. Ennenkuin kansa voisi edes ajatellakkaan hyväksyä esittämäänne menettelyä, täytyisi sen tarkkaan tutkia kaikki sen yhteydessä olevat seikat, tullaksensa vakuutetuksi niiden täydellisestä oikeudesta. Rahan omistaminen ei suinkaan todista, että niiden omistaja todellakin on oikeutettu omistamaan ne. Vaikka ei muita syitä olisi ollutkaan, olisi tämä jo ollut riittävä rahan poistamiseen. Rahathan olivat ennen yhtä arvokkaita sen käsissä, joka oli ne hankkinut murhan tai varkauden kautta, kuin senkin, joka oli ahkeruudellaan kerännyt ne. Nykyjään ihmiset kylläkin vaihtavat ystävyyden lahjoja keskenään, mutta ostamisen ja myymisen katsotaan olevan ristiriidassa sen keskinäisen hyväntahtoisuuden ja epäitsekkäisyyden kanssa, jonka tulee vallita kansalaisten kesken. Sitäpaitse se loukkaa etujen yhtäläisyyttä, joka on yhteiskuntajärjestyksemme kulmakivenä. Käsityksemme mukaan on kauppa kaikkine seurauksineen vahingollinen yhteiskunnalle. Se kasvattaa yksilön etsimään omaa etuansa toisten kustannuksella, ja yhteiskunta, jonka jäsenet ovat kasvatetut tällaisessa koulussa, jää aina jokseenkin alhaiselle sivistysasteelle».

»Mutta miten käy, jos menonne nousisivat jonakin vuonna suuremmiksi, kuin korttinne myöntää?» kysyin.

»Luottosumma on niin suuri, että usein käy päinvastoin, se ei kulu läheskään loppuun», vastasi tohtori Leete. »Mutta jos sattuisi joitakin suuria menoja, jotka sen lopettaisivat, voimme saada etukäteen jonkun osan seuraavan vuoden summasta, vaikka tätä menettelyä ei yleensä kannateta, vaan koetetaan päinvastoin estää siten, että etukäteen otetuista tarpeista lyhennetään tuntuva prosentti. Jos joku osottaa olevansa auttamaton tuhlari, voidaan hänen osansa suorittaa kuukausittain tai viikottain, eikä vuosittain, kuten muille, tai jos on välttämätöntä, voidaan hän asettaa holhouksen alaiseksi».

»Jos ette voi koko osaanne kuluttaa, niin voitteko säästää jäännöksen ja siten koota omaisuutta?» kysyin häneltä.

»Voimme jossakin määrässä, jos odotamme menojemme lisääntyvän. Mutta jos tätä ei erikseen ilmoiteta, otaksutaan, että kansalainen, joka ei ole käyttänyt koko osaansa, ei ole voinut sitä tehdä, ja jäännös jää silloin yhteiseen varastoon».

»Sellainen menettely ei ole suinkaan omiaan kehottamaan kansalaisia säästäväisyyteen», huomautin minä.

»Sitä ei ole tarkoitettukaan», kuului vastaus. »Kansa on rikas eikä se vaadi ketään kieltäytymään tarpeistaan. Teidän aikakaudellanne täytyi ihmisten kerätä rahoja ja tavaroita tulevien päivien varalle sekä itselleen että lapsilleen. Välttämättömyys teki säästäväisyyden hyveeksi. Mutta nyt sillä ei ole enää sellaista jaloa tarkoitusperää, ja kun säästäväisyydestä ei enää ole hyötyä, ei sitä myöskään enää pidetä hyveenä. Ei kenenkään tarvitse nyt surra huomista päivää itsensä eikä lastensa tähden, sillä kansa takaa jokaiselle jäsenelleen ravinnon, kasvatuksen ja elämän mukavuudet kehdosta hautaan saakka».

»Onpa se laaja takaus!» sanoin minä. »Mitä takeita on siitä, että jokaisen henkilön työ riittää korvaamaan kansalle hänen ylläpitonsa synnyttämät menot? Yhteiskunta kokonaisuudessaan voinee kyllä kyetä hankkimaan toimeentulon kaikille jäsenillensä, mutta toiset ansaitsevat työllään luonnollisesti enemmän, kuin he ylläpidoksensa tarvitsevat, toiset taas vähemmän, ja näin on taas edessämme ratkaisematta palkkakysymys, josta ette ole vielä tähän saakka sanoneet mitään. Kuten muistatte, keskeytyi keskustelumme eilen illalla juuri tähän kysymykseen. Sanoin silloin ja sanon nytkin mielipiteenäni, että tämän kysymyksen tyydyttävä ratkaiseminen on kansallistuotantojärjestelmän vaikein tehtävä. Kysyn vieläkin, miten voitte määrätä yhteiskunnassa tarvittavain lukemattomain eri tointen arvon ja korvauksen edes lähimainkaan oikein, varsinkin kun työt ovat sellaisia, ettei niiden välillä ole ainoatakaan vertailukohtaa. Meidän aikanamme määräsi kauppamarkkinoilla vallitseva kilpailu sekä työn että tavarain hinnat. Työnantajat maksoivat mahdollisimman vähän ja työntekijät koettivat saada niin paljon kuin suinkin. Siveellisessä suhteessa ei tämä järjestelmä tosin ollut kaunis, sen myönnän, mutta sen avulla voimme nopeasti ja edes suunnilleen ratkaista kysymyksen, joka vaatii vastausta kymmeniä tuhansia kertoja päivässä, jos mieli maailman edistyä laisinkaan. Meillä ei ollut mitään muuta ratkaisutapaa käytettävänämme».

Tohtori Leete vastasi: »Se olikin ainoa käytännöllinen keino teidän järjestelmänne vallitessa, joka sai jokaisen yksilön edut ristiriitaan toisten etujen kanssa. Mutta surkuteltavaa olisi ollut, jos ei ihmiskunta olisi koskaan voinut keksiä parempaa menettelytapaa, sillä teidän järjestelmänne sovitti ihmisten keskuudessa käytäntöön paholaisen periaatteen: »sinun hätäsi minun hyötyni». Työstä tuleva palkka ei riippunut työn vaikeudesta, vastenmielisyydestä tai sen tuottamista vaaroista, sillä kovimman ja epämiellyttävimmän työn tekijöille maksettiin kaikkein huonoimmin, vaan se riippui yksinomaan siitä kuinka paljon niiden, jotka työntekijöitä tarvitsivat, täytyi maksaa».

»Myönnän kyllä todeksi kaiken, mitä sanotte», vastasin minä, »mutta palkkojen määrääminen kysynnän ja tarjonnan perusteella oli kuitenkin kaikista puutteistaan huolimatta peräti käytännöllinen menettelytapa, enkä voi käsittää, minkä tyydyttävän ratkaisun te olette voineet keksiä sen sijaan. Kun valtio on ainoa työnantaja, ei enää luonnollisesti voi olla minkäänlaista kilpailua eikä kauppamarkkinoitakaan. Hallituksen täytyy siis määrätä mielivaltaisesti kaikki palkat. Mutta minä puolestani en voi kuvitellakkaan toista mutkallisempaa ja arkaluontoisempaa tehtävää, joka olisi omiaan yhtä suuressa määrässä synnyttämään tyytymättömyyttä, ratkaistakoonpa se miten tahansa».

»Suokaa anteeksi», vastasi tohtori Leete, »luulenpa, että pidätte vaikeudet liian suurina. Otaksukaamme, että ajattelevista miehistä muodostetun komitean tehtävänä olisi kaikkien palkkojen määrääminen, ja että vallitseva järjestelmä sallisi jokaisen vapaasti valita toimialansa, kuten nyt on laita. Huomannette kai, että vaikka ensimäinen arvioiminen olisikin virheellinen, niin virheet korjautuisivat ennen pitkää itsestänsä. Suotuisille aloille tunkeutuisi liian paljo vapaaehtoisia ja epäsuotuisille liian vähän, kunnes virhe oikaistaisiin. Tämän sanon kuitenkin ainoastaan ohimennen, sillä vaikka menettely onkin mielestäni käytännöllinen, ei sitä ole toteutettu meidän järjestelmässämme».

»Mitenkä siis järjestätte palkat?» kysyin häneltä vielä kerran.

Tohtori Leete vaipui hetkeksi mietteisiinsä ja vastasi sitte:

»Minä tunnen tarpeeksi teidän aikakautenne oloja, voidakseni käsittää, mitä kysymyksenne tarkoittaa, mutta nykyiset olot eroavat tässä suhteessa siinä määrässä entisistä, että en tiedä, miten voisin parhaiten vastata kysymykseenne. Kysytte, miten järjestämme palkat. Voin vastata teille ainoastaan, ettei meidän yhteiskuntaoppimme tunne mitään käsitettä, joka edes jossakin määrässä vastaisi teidän aikanne sanaa palkka».

»Tarkoitatte tietysti, että ette tunne rahaa, jolla palkka maksetaan», sanoin minä. »Mutta se luotto, joka jokaiselle myönnetään yhteisiin tavaroihin nähden, vastaa meidän aikamme palkkaa. Miten määrätään summan suuruus, jonka arvosta kukin eri aloilla työskentelevä työntekijä voi ottaa tavaroita varastoista? Mitä perustuksia kullakin on vaatia erityistä osaansa? Mikä on tavarainjaon perustuksena?»

»Perustuksena on ihmisyys», vastasi tohtori Leete. »Kukin saa osansa sen tähden, että hän on ihminen».

»Senkö tähden, että hän on ihminen?» utelin epäluuloisena. »Ette kai tarkoittane, että jokaisen käyttöosa on yhtä suuri?»

»Juuri sitä tarkoitan».

Lukijan, joka ei ole käytännöllisesti tutustunut muuhun yhteiskuntajärjestelmään kuin nykyiseen, vaan tietää ainoastaan historiasta, että edellisillä aikakausilla vallitsi aivan toinen järjestelmä, on mahdoton käsittää, kuinka rajattomasti ällistyin tohtori Leeten yksinkertaisen selityksen johdosta.

»Näette siis», sanoi hän nauraen, »ettemme ole maksamatta palkkoja yksistään sentähden, ettemme käytä rahoja, vaan sentähden, ettemme tunne emmekä tarvitse mitään teidän palkkojanne vastaavaa».

Olin toipunut hämmästyksestäni jo sen verran, että voin ryhtyä esittämään niitä epäilyksiä ja vastaväitteitä, joita tämä peräti hämmästyttävä järjestelmä heti herätti minussa, yhdeksännentoista vuosisadan miehessä.

»On varma, että muutamat tekevät työtä kaksi sen vertaa, kun toiset», huudahdin minä. »Tyytyvätkö siis hyvät työntekijät järjestelmään, joka alentaa heidät keskinkertaisten arvoisiksi?»

»Kenelläkään ei ole pienintäkään syytä valittaa kärsivänsä vääryyttä», vastasi tohtori Leete, »sillä jokaiselta vaaditaan sama määrä työtä».

»Haluaisinpa tietää, miten voitte sen tehdä, sillä eihän ole kahta ihmistä, joiden voimat ja kyky olisivat ihan yhtäsuuret».

»Ei mikään ole yksinkertaisempaa», kuului tohtori Leeten vastaus. »Jokaiselta vaaditaan yhtä suuria ponnistuksia, toisin sanoen jokaisen täytyy tehdä parhaansa».

»Olkoonpa niin», vastasin minä, »mutta vaikka kaikki tekevätkin voitavansa, on toisen työn tulos siitä huolimatta kahta kertaa suurempi kuin toisen».

»Totta kyllä», vastasi tohtori Leete, »mutta työn tuloksen suuruus ei ole missään yhteydessä ansion kanssa, josta nyt on kysymys. Ansio on moraalinen käsite, työn tulos taas aineellinen tuotemäärä. Olisi kummallista logiikkaa, jos siveellistä kysymystä koetettaisiin ratkaista aineellisen mittakaavan mukaan. Ansiosta puhuttaessa voidaan ottaa kysymykseen ainoastaan työhön pantu vaiva. Kaikki, jotka tekevät voitavansa, tekevät yhtä paljon. Ihmisen kyky, olkoonpa kuinka valtava tahansa, voi määrätä ainoastaan hänen velvollisuuksiensa suuruuden. Lahjakas henkilö, joka ei tee kaikkea, mitä voisi, on huonompi työntekijä, kuin vähemmän lahjakas, joka tekee parhaansa, vaikkapa edellinen valmistaisikin enemmän kuin jälkimäinen. Hän on kuollessaan velkaa kanssaihmisillensä. Luoja määrää ihmisen tehtävät sen kyvyn kautta, jonka hän on hänelle antanut, ja me vaadimme vain, että tämä määräys täytetään».

»Tuo on kieltämättä sangen ylevää filosofiaa», sanoin minä», mutta siitä huolimatta on mielestäni väärin, että henkilö, joka valmistaa jotakin tuotetta kaksi sen vertaa kuin toinen, saa saman palkan kuin hänkin, eikä tämä vääryys vähene siitä, että kumpikin on koettanut parhaansa».

»Luuletteko todellakin niin?» kysyi tohtori Leete. »Minusta taas tuntuu teidän ajatustapanne peräti kummalliselta. Nykyajan katsantokannan mukaan ei ketään palkita sentähden, että hän voi tehdä kaksi kertaa niin paljon kuin joku toinen, vaan häntä päinvastoin rangaistaan, ellei hän sitä tee. Palkitsivatko yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset hevosta siitä, että se voi vetää raskaamman kuorman kuin vuohi? Me löisimme hevosta, jos ei se näin tekisi, sillä se on vuohta vahvempi, joten sen siis pitää jaksaakkin enemmän. Ihmeellisesti ne siveelliset käsitteet näkyvätkin muuttuvan». Tätä sanoessaan oli tohtorin kasvoilla sellainen ilme, että minun täytyi väkisinkin nauraa.

»Meidän aikalaisemme tosin palkitsivat ihmisiä heidän lahjojensa mukaan, vaikka he antoivatkin vuohiin ja hevosiin nähden voiman määrätä suoritettavan palveluksen suuruuden. Mutta luulen tämän menettelytavan varsinaisena syynä olleen sen havaannon, että eläimet, jotka eivät kykene ajattelemaan, tekevät jo luonteensa vaatimuksesta parhaansa, kun taas ihmisiä voidaan houkutella siihen ainoastaan siten, että heidät palkitaan suoritetun työn paljouden mukaan. Tämän johdosta kysyn vieläkin, mitenkä te olette voineet karttaa tämän välttämättömyyden, elleivät nimittäin ihmisluonteet ole tuntuvasti muuttuneet viimeisten sadan vuoden kuluessa?»

»Saman välttämättömyyden alaisia me olemme vieläkin», vastasi tohtori Leete. »En usko ihmisluonnon tässä suhteessa rahtuakaan muuttuneen sitte teidän aikakautenne. Se on vieläkin sellainen, että keskinkertaiset ihmiset tarvitsevat erityisiä palkinnoita tai etuja, jos mieli heitä saada käyttämään kaiken kykynsä jossakin suhteessa».

»Mutta miten voidaan kiihottaa ihmisiä suurempiin ponnistuksiin, kun kaikkien tulot ovat yhtäsuuret, tehköötpä he sitte vähän tai paljon?» kysyin minä. »Yhteishyvän harrastus voi tällaisenkin yhteiskuntajärjestelmän vallitessa kiihottaa yleviä luonteita tarmokkaaseen toimintaan, mutta eivätkö tavalliset ihmiset lyö tehtäviänsä laimin ja, huomatessaan etteivät suurimmatkaan ponnistukset voi lisätä eikä laiskutteleminen vähentää heidän tulojansa, ajattele: »hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin»?

»Luuletteko todellakin», vastasi isäntäni, »että ihmisiin ei pysty mitkään muut vaikuttimet, kuin uhkaava puute tai ylellisyyden toivo, koska näytte otaksuvan että turvattu ja kaikille samanlainen toimeentulo poistaisi kaiken toimintahalun? Eivät teidän aikalaisennekaan toden perästä uskoneet sitä, vaikka he ehkä luulivat uskovansa. Sillä kun kaikkein suurinta ponnistusta vaativa oman itsensä uhraaminen oli kysymyksessä, niin he vetosivat aivan toisenlaisiin kiihottumin. Sotilaille, joiden esim. tuli kuolla kansansa puolesta, eivät he esittäneet motiivina korkeata palkkaa, vaan saavutetun kunnian, ihmisten kiitollisuuden, isänmaanrakkauden ja velvollisuuden tunnon, eikä löydy ihmiskunnan historiassa aikakautta, jolloin nämä vaikuttimet eivät olisi loitsineet esiin parasta ja jalointa, mitä ihmisissä on. Eikä siinä kyllin. Sillä jos lähemmin tarkastelette rahan himoa, joka teidän aikananne oli tavallisin kiihotin ponnistuksiin, huomaatte, ettei rahan hankkimisen vaikuttimena ollut yksistään kurjuuden pelko tai ylellisyyden halu. Useilla henkilöillä oli päinvastoin aivan toiset syyt rahojen kokoilemiseen. He himoitsivat valtaa, halusivat saavuttaa jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman tai olivat kunnianhimoisia ja tahtoivat hankkia kyvykkään ja yrityksissään menestyvän miehen maineen. Huomaatte siis, että vaikka olemmekin poistaneet kurjuuden ja sen synnyttämän pelon sekä liiallisen ylellisyyden ja halun siihen, on meillä vielä jälelläkin sangen useita vaikuttimia, jotka ennen olivat rahan keräilemisen perusteena, ja samoin on jälellä kaikki ne vaikuttimet, jotka ovat omiaan kiihottamaan suurimpiin ponnistuksiin. Alhaisempain kiihottimien sijaan, jotka eivät enää voi vaikuttaa meihin, on tullut ylevämpiä, teidän aikakaudellanne aivan tuntemattomia. Kun ei mitään työtä enää tehdä yksityisten, vaan koko kansan hyödyksi, kiihottaa patriotismi ja ihmisrakkaus työntekijöitä ponnistelemaan aivan samoin kuin teidän aikananne sotamiehiä. Teollisuusarmeija on sotajoukko yhtähyvin täydellisen järjestyksensä kuin sen uhrautuvaisuudenkin kautta, joka innostuttaa sen jäseniä.

Samoin kuin te koetitte isänmaanrakkauden ohella herättää myöskin kunnianhimoa kiihottaaksenne sotilastenne urhoollisuutta, samoin teemme mekin. Kun teollisuusjärjestelmämme perustuu siihen, että jokaisen tulee tehdä yhtä paljon, toisin sanoen kaikki, mitä hän voi, niin ovat työntekijäin kehottamista tarkoittavat keinot luonnollisesti sangen tärkeänä osana järjestelmässämme. Täällä on kansan palveluksessa osotettu ahkeruus ja into ainoana varmana tienä maineeseen, arvoon ja vaikutusvaltaan. Se palvelus, jonka yksityinen on tehnyt yhteiskunnalle, määrää hänen arvonsa siinä. Verrattuna niihin keinoihin, joita nykyjään käytämme saadaksemme ihmiset uutteraan toimintaan, on pureva puute ja turha loisto, joihin te luotitte, yhtä huonoja ja epävarmoja kuin raakojakin. Teidänkin alhaisella aikakaudellanne jo ajoi kunnianhimo ihmisiä paljoa hurjempiin ponnistuksiin, kuin rahanhimo milloinkaan olisi voinut».

»Olisi hyvin hauskaa saada lähemmin tutustua teidän yhteiskuntajärjestelmäänne», sanoin minä.

»Järjestelmämme on tietysti yksityiskohtiinsa nähden sangen laajaperäinen», vastasi tohtori Leete, »sillä se on koko työ-armeijamme järjestön perustuksena. Mutta lyhyestäkin selityksestä voitte saada ainakin jonkunlaisen yleiskäsityksen».

Keskustelumme keskeytyi, sillä miellyttävä Edit astui ylös luoksemme. Hän oli kävelypuvussa ja tuli keskustelemaan isänsä kanssa jostakin asiasta, jonka tämä oli jättänyt hänen toimitettavakseen.