YHDENVERTAISUUS

Kirj.

EDWARD BELLAMY

Seitsemännestä painoksesta suomennettu

Hancock, Mich., U.S. of A. Työmiehen Kustannusyhtiö, 1905.

SISÄLLYS:

Edward Bellamy. Kirjoittajan esipuhe. I. Ankara ristikuulustelija. II. Miksi ei vallankumousta tapahtunut aikaisemmin. III. Minä saan täydet oikeudet maassa. IV. Kahdennenkymmenennen vuosisadan pankkihuone. V. Saan kokea uuden vaikutelman. VI. "Häpeä sille joka pahaa siitä ajattelee." VII. Uutta hämmästyttävää. VIII. Suurin ihme — muoti syösty valtaistuimelta. IX. Mikä ei ollut muuttunut. X. Keskiyön kylpy. XI. Elämä omaisuusoikeuden perusteena. XII. Miten omaisuuden erilaisuus hävittää vapauden. XIII. Yksityiskapitaali yhteisvarastosta varastettu. XIV. Me katselemme asevarastoani. XV. Minne olisimme ilman vallankumousta joutuneet. XVI. Tuomitseva puolustus. XVII. Vallankumous pelastaa yksityisomaisuuden yksinoikeuden vallasta. XVIII. Kaiku menneisyydestä. XIX. "Voiko neito unohtaa koristuksensa." XX. Mitä vallankumous sai aikaan naisten hyväksi? XXI. Voimisteluharjoituksissa. XXII. Liikevoittojärjestelmän taloudellinen itsemurha. XXIII. Vertaus vesisäiliöstä. XXIV. Minulle näytetään kaikki maan kuningaskunnat. XXV. Lakkolaiset. XXVI. Ulkomaankauppa voittojärjestelmän aikana; suojelustulli ja vapaakauppa tai helvetin ja syvän meren välillä. XXVII. Määrättyjen etujen järjestelmän vihamielisyys parannuksia kohtaan. XXVIII. Miten voittojärjestelmä teki mitättömäksi keksintöjen hyödyn. XXIX. Minulle osoitetaan kunnioitusta. XXX. Mitä yleinen sivistys merkitsee. XXXI. "Ei tällä vuorella eikä Jerusalemissa." XXXII. Eritis sicut deus. XXXIII. Erinäisiä tärkeitä asioita katselemassa. XXXIV. Miten alkoi vallankumous. XXXV. Miksi vallankumous edistyi alussa hitaasti mutta lopulta nopeaan. XXXVI. Teaatterissa käynti kahdennella kymmenellä vuosisadalla. XXXVII. Siirtymisaika. XXXVIII. Sokeain kirja.

EDWARD BELLAMY.

"Älköön kukaan väärin arvelko että minä työtöntä onnellisuutta uneksin, yltäkylläisyyttä ilman raatamista. Työ on sekä yltäkylläisyyden että maailmassa elämisen välttämätön ehto. Minä vaadin vain että kukaan ei senvuoksi työtä tekisi että toiset joutilaina eläisivät, että ihmisten joukossa ei enää herroja olisi eikä orjia. Onko siinä liikaa? Huudahtaako joku ahdingon alainen sielu: Mahdotonta — tämä toivo on ollut ihmisten unelmana kaikkina aikoina, jumalallisen nautinnon utuinen toive ja haaveilu-unelma jota maailma ei koskaan voi toteuttaa? Harvojen täytyy riemuilla ja monien raataa, harvoilla tulee olla liikaa, monilta puuttua, harvojen olla herroja, monien orjia, maailman raatajain köyhiä ja joutilaitten rikkaita, ja tämän täytyy ijäti jatkua?"

"Eipähän; onko maailma sitten turhaan unelmoinnut? Ovatko ihmisrakkaitten hartaat kaipailut kohti saavuttamatonta onnea kohonneet? Eivätkö mitään ole ne vapauden, yhdenvertaisuuden ja onnen huokailut jotka ovat sydäntemme sisimpään istutetut?"

Edward Bellamy.

Edvard Bellamy, jonka "Vuonna 2000" ("Looking Backward") ensiksi tuhansien mielessä herätti ihmissuvun parantamistoivon ja joka itse hartaasti uskoi että tämä toivo on toteutuva, syntyi Chicopee Fallsissa, Massachusettsissa, maaliskuun 26 päivänä 1850. Hän oli pastori Rufus King Bellamyn ja hänen vaimonsa Maria Louisa Butnamin kolmas poika. Hänen isänsä oli yhtäjaksoisesti kolmekymmentä viisi vuotta pappina Chicopeen kauppalassa, ja hänen isänisänsä isoisä oli pastori Joseph Bellamy, tunnettu etevänä jumaluusoppineena. Merkittävä ja epäilemättä perinnöllinen piirre Edward Bellamyn luonteessa oli hänen halunsa pysyä alallaan, ja melkein kokonaan hän elämänsä vietti synnyinseudullaan. Poikana hän kävi kauppalan koulut. Myöhemmin hän oli kaksi vuotta Union Collegessa Scheneetadyssa sekä vuoden verran matkusteli ulkomailla. Tästä matkastansa, jonka hän 18-vuotiaana teki, hän kirjoittaa: "Hyvin muistan Europan matkani ajoilta, miten paljon syvemmin vaikutti minuun kurjuuden tumma tausta kuin sitä vastaan nähtävissä olevat palatsit ja katedraalit. Europan suurkaupungeissa sekä maalaisväestön tölleissä aukenivat silmäni vasta täydelleen näkemään koko laajuudessaan seuraukset ihmisen epäihmisyydestä ihmistä kohtaan."

Näitä ajatellen ja alituisesti mielessänsä punniskellen ja pohtien yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisua, Bellamy vietti seuraavat 20 vuottansa ollenkaan lausumatta mielipidettänsä niiden suhteen. Hän luki lakia ja sai lakimiehen oikeudet. Hän liittyi Springfield Unionin toimitukseen sekä sitten New York Evening Post lehden toimitukseen ja oli perustamassa Springfield Daily News lehteä. Ollessaan sanomalehtimiestoimessa hän kirjoitteli aikakauslehtiin lyhyitä kertomuksia, alkuperäisyytensä ja voimansa takia huomattavia, jotka hänen kuolemansa jälkeen ovat kootut ja julaistut "Sokean maailma" ("The Blindman's World") nimisessä teoksessa.

Loistavan lupaava ura avautui hänelle kirjallisessa työssä. Englannissa häntä mainittiin "Hawthornesta polveutuvaksi", kun hänen mainio teoksensa "Tri Heidenhoffin käräjänkäynti" ("Dr. Heidenhoff's Process") ilmestyi. (Nathaniel Hawthorne oli amerikalainen suosittu kirjailija viime vuosisadan alkupuoliskolla).

Tämä kertomus, samoinkuin sitä seuraava "Neiti Ludingtonin Sisar" sekä monet hänen lyhyistä kertomuksistaan, oli sulavan jutun muotoon laadittu tarkka tutkiskelma sielutieteellisistä ilmiöistä, joihin hän aina osotti tavatonta harrastusta. Tiedemiehen rauhallinen ja mietiskelevä ura näytti hänelle varmalta. Mutta tästä ajasta hän kirjoittaa:

"Mikäli saatan tarkkuudella muistaa, niin istuin syksyllä tai talvella 1886 kirjoituspöytäni ääreen lopullisesti päätettyäni koettaa järkeillä taloudellisen järjestelmän suunnitelman jonka kautta tasavalta voisi turvata kansalaistensa toimeentulon ja aineellisen hyvin voinnin yhdenvertaisuuden pohjalla, mikä vastaisi ja täydentäisi heidän poliitillista yhdenvertaisuuttaan."

Tämän yrityksen tuloksena oli "Vuonna 2000", julkaistu 1888. Tällä kirjalla, jota levisi yli miljoonan kappaletta, oli merkittävä vaikutus itse tekijään. Mies, tavallisissa oloissa maltillinen ja hiljainen, joka mielessään pyörivistä ajatuksista harvoin antoi puheenaihetta — mies, jolla oli harvoja läheisiä ystäviä, vaikka ei ketään vihollisiakaan, ja joka varsin vähän harrasti tavallista yhteiskunnan kulkua — hän työntäytyi koko vahvan umpimielisen luontonsa voimalla ajamaan natsionalismin asiata. Hän läksi Bostoniin ja perusti New Nation nimisen sanomalehden yksinomaan sitä asiata ajamaan. Tässä toimessa hän kulutti aikaa, intoa ja rahaa tuhlaamalla. Sitäpaitsi, muutamia julkisia puheita lukuun ottamatta, hän yhä syventyi seuraavain kymmenen vuoden kuluessa tutkimaan "Vuonna 2000" teoksessa esitettyjä kysymyksiä. Näiden tuloksena ilmestyi hänen viimeinen teoksensa "Yhdenvertaisuus" ("Equality") vuonna 1897.

Tähän hän sanan todellisessa merkityksessä tyhjensi koko elämän verensä. Se oli laadittu puolittain sairasvuoteella, hän sai koko ajan kamppailla Uuden Englannin valtioiden varsinaisen perintötaudin, näivetystaudin kanssa. Saatuaan vihdoin nähdä teoksensa kirjapainossa viimeisteltynä, hän vaivoin pääsi Denveriin vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa mielessä riutuva toivo että lännen leppoisa ilmanala hänen terveytensä palauttaisi. Hänen kulkunsa lännessä oli kuin suuremmoista voittokulkua, minkä hänen teoksensa maine oli valmistanut, ja kuvaavasti osotti miten suuri on harrastus paremmuutta kohti nykyisyydestä — ihmisten vangituissa mielissä.

Mutta ilmanalan vaihdos tapahtui liian myöhään. Hartaitten pyyntöjensä johdosta Edward Bellamy tuotiin takaisin vanhaan kotiinsa, jossa hän vielä eli kuukauden ja jossa toukokuun 22 päivänä 1898 "se valo, joka oli valaissut monien ilmanalojen ja maitten sorrettujen polkuja, levollisesti ja rauhallisesti sammui."

Edward Bellamyn jälkeen jättämien paperien joukossa on käsikirjoitus nimeltä "Solidarisuuden uskonto", jonka taakse on kirjoitettu: "Toivoisin että tämä paperi minulle luettaisiin kuolemaisillani ollessani. Sen veron haluaisin suorittaa olematta itserakas sille neljänkolmatta vuotiaalle pojalle joka sen kirjoitti." Tässä ihmisen kaksinaisluonteen tutkiskelmassa on löydettävissä sen intohimoisen kaipuun siemen yleishyvän saavuttamiseksi, yksityisedistyksen vastapainoksi, mikä tämän ylevän miehen elämässä, on kuvaavana piirteenä.

KIRJOITTAJAN ESIPUHE.

"Looking Backward" (suomennettu: "Vuonna 2000") oli pieni kirja, enkä voinut saada mahtumaan siihen kaikkea mitä halusin sanoa asiasta. Sen jälkeen kuin se julaistiin ovat siitä pois jääneet asiat osottautuneet enemmän tärkeiksi kuin ne jotka se sisälsi, joten minun on ollut pakko kirjoittaa toinen kirja. Olen säilyttänyt "Looking Backward" teoksen ajan, vuoden 2000, myöskin "Equality" ("Yhdenvertaisuus") teoksen aikana ja olen käyttämät ensinmainitun kertomuksen kehystä tämän lähtökohtana jonka nyt tarjoon. Jotta ne jotka eivät ole lukeneet kertomusta "Looking Backward" eivät joutuisi syrjäytetyiksi, liitettäköön tähän pääasialliset tapahtumat pääkohdissaan:

Vuonna 1887 Julian West oli rikas nuori mies eläen Bostonissa. Hänen oli määrä pian mennä naimisiin nuoren varakkaasta perheestä olevan naisen kanssa, jonka nimi oli Edith Barlett, ja asui sillä aikaa yksinään miespalvelijansa Sawyerin kanssa perhepalatsissaan. Kun häntä vaivasi unettomuus, oli hän talon perustuksen alle rakennuttanut kivihuoneen jota hän käytti makuuhuoneena. Jos tämänkään pakopaikan hiljaisuus ja yksinäisyys ei voinut antaa hänelle unta, kutsui hän joskus ammattitaitoisen nukuttajan vaivuttamaan hänet hypnoottiseen uneen, josta Sawyer osasi hänet herättää määrätyllä ajalla. Tämän tavan, samoinkuin maanalaisen huoneen olemassa olonkin tiesi vain Sawyer sekä se hypnotisti joka palvelustaan antoi. Toukokuun 30 päivän illalla 1887 West lähetti noutamaan tätä viimemainittua ja hänet nukutettiin tavallisuuden mukaan. Hypnotisti oli aikaisemmin ilmoittanut isännälleen aikovansa muuttaa kaupungista kokonaan pois samana iltana ja kehoitti häntä kääntymään toisten ammattimiesten puoleen. Samana yönä Julian Westin talo syttyi tuleen ja paloi poroksi. Sawyerin jäännökset löydettiin ja tunnettiin, ja vaikka ei Westistä mitään merkkiä löydetty, päätettiin että hän tietysti myös oli surmansa saanut.

Sata kolmetoista vuotta myöhemmin syyskuussa herran vuonna 2000 tohtori Leete, muuan lääkäri Bostonissa, joka jo oli eläkettä nauttiva, toimitti kaivostöitä puutarhassaan yksityisen laboratoriorakennuksen perustamiseksi, jolloin työn tekijät tapasivat muuratun kiviseinän tuhan ja hiilen peitossa. Sen avattua löydettiin kellari joka oli komeasti sisustettu 19:nen vuosisadan makuuhuoneen malliin, ja sängyssä nuoren miehen ruumis, joka näytti siltä kuin vastikään olisi laskeutunut nukkumaan. Vaikka isoja puita oli kasvanut kellarin yläpuolella, niin nuorukaisen ruumiin erinomainen säilyminen houkutteli tri Leetea koettamaan herättää sitä eloon, ja hänen omaksi hämmästyksekseen hänen ponnistuksensa menestyivät. Nukkuja heräsi eloon ja lyhyen ajan kuluttua täyteen nuoruuden kukoistukseen jota hänen ulkonäkönsä oli osottanut. Hänen hämmästyksensä saadessaan tietää mitä hänelle oli tapahtunut oli niin suuri että se pyrki vaaralliseksi hänen järjelleen, mutta sen esti tohtori Leeten lääketieteellinen kyky sekä yhtä paljon talon toisten jäsenten, tohtorin vaimon ja kauniin tyttären Edithin, ystävällinen kohtelu. Pian kuitenkin nuori mies unohti ihmettelemästä sitä mitä hänelle itselle oli tapahtunut sen hämmästyksen takia mitä sai kokea oppiessaan tuntemaan ne yhteiskunnalliset vaihteet joiden läpi maailma oli hänen nukkuessaan kulkenut. Askel askeleelta kuin lapselle hänen isäntäväkensä selitti hänelle, joka ei ollut tuntenut muuta elintapaa kuin olemassaolon taistelua, mitkä olivat ne kansallisen yhteistoiminnan yksinkertaiset periaatteet yleisen hyvinvoinnin edistämiseksi joiden perusteelle uusi sivistys nojautui. Hän sai tietää että ei enää ollut olemassa ketään joka oli tai voisi olla rikkaampi tai köyhempi kuin toiset, vaan että kaikki olivat taloudellisesti yhdenvertaiset. Hän sai tietää ettei koskaan enää tehty työtä toiselle enemmän pakosta kuin sopimuksestakaan, vaan että kaikki samanarvoisina olivat kansan palveluksessa tehden työtä yhteisen varaston hyväksi joka yhtäläisesti jaettiin. Kaikki nämä ihmeet, niin selitettiin, olivat sangen yksinkertaisesti syntyneet tuloksina yleisen kapitalismin asettamisesta yksityisen kapitalismin sijaan ja tuotanto- ja jakokoneiston järjestämisestä yleisen yhteyden liikkeenä tuottamaan yleistä hyötyä yksityisen voiton asemasta.

Mutta vaikka ei kauan kestänyt, ennenkuin nuoren muukalaisen ensi hämmästys uuden maailman laitoksien johdosta vaihtui innokkaaksi ihailuksi ja hän oli valmis myöntämään että ihmissuku vasta ensi kerran oli oppinut miten tulee elää, hän pian alkoi tulla murhemieliseksi kohtalonsa takia joka oli saattanut hänet uuteen maailmaan jättääkseen hänet vain toivottoman turvattomuuden mielialan puserrettavaksi, jota hänen uusien ystäviensä kaikki ystävällisyys ei voinut poistaa, koska hänen täytyi tuntea että se oli vain säälin aiheuttama. Sitten hän huomasi että hänen kokemuksensa olivat paljon ihmeellisemmät kun oli otaksunutkaan. Edith Leete ei ollut kukaan muu kuin Edith Barlettin, hänen kihlattunsa tyttären tyttären tytär; tämä oli kauan murehtinut kadotettua sulhastaan, mutta oli lopuksi kuitenkin löytänyt lohdutuksen. Kertomus hänen surullisesta kohtalostaan, joka oli järisyttänyt hänen elämäänsä nuoruudessa, oli perheen muinaistieto ja perheen perintömuistojen joukossa olivat Julian Westin kirjeet yhdessä valokuvan kanssa joka esitti niin suloista nuoruutta että Edith oli äidin äidin äitinsä surua muistellen päättänyt olla kokonaan naimisiin menemättä. Pukuhuoneensa pöydällä hän piti nuoren miehen kuvaa. Tietysti siitä oli seurauksena että maanalaisen huoneen asukkaan alkuperä oli täysin tunnettu hänen pelastajilleen heti löydön jälkeen; mutta Edith syistä jotka hän itse tunsi oli vaatinut ettei toisen pitänyt saada tietää kuka hän oli, kunnes hän katsoi itse parhaaksi kertoa sen hänelle. Kun hän sitten oli huomannut ajan sopivaksi tehdä tämän, ei ollut enää kysymystäkään nuorella miehellä turvattomuudesta, sillä mitenkäpä saattoi kohtalo selvemmin osottaa että kaksi henkilöä oli toisilleen määrätty?

Hänen onnensa malja oli nyt täynnä. Kun hän laskeusi vuoteelleen tohtori Leeten talossa, häntä kiusasi inhoittava painajainen. Hänestä tuntui että hän avasi silmänsä ja huomasi olevansa vuoteellaan maanalaisessa huoneessa jossa nukuttaja oli hänet uneen vaivuttanut. Sawyer oli juuri lopettamassa niiden keinojen käyttämistä joita käytettiin hypnotismin vaikutuksen katkaisemiseksi. Hän pyysi aamulehteä ja luki päivämääräksi toukokuun 31 p. 1837. Silloin hän tiesi että koko tämä ihmeellinen juttu vuodelta 2000, sen onnellinen huolista vapaa veljien maailma ja siellä kohtaamansa kaunis tyttö olivat vain unen katkelmia. Aivot sekaannuksissa hän kulki kaupungille. Hän näki kaiken uusilla silmillä ja kaikki oli vastakkaista sille mitä oli nähnyt vuoden 2000 Bostonissa. Kilpailulle perustuvan teollisuusjärjestelmän mielipuolisuus, epäinhimillinen ylöllisyyden ja kurjuuden vastakkaisuus — ylpeys ja halpamaisuus, ääretön likaisuus, viheliäisyys ja mielettömyys koko asiain järjestelmässä mikä hänen silmiinsä sattui joka käänteessä häiritsivät hänen järkeänsä ja saattoivat hänen sydämmensä kipeäksi. Hän tunsi olevansa kuin ainoa terve mies joka sattumalta oli joutunut hulluinhuoneeseen. Päivän näin vaellettuaan hän illan tullen joutui entisten toveriensa seuraan jotka pilkkailivat häntä hänen surkeasta ulkonäöstään. Hän kertoi heille unensa ja miten se oli saattanut hänelle ajatuksen oikeamman, jalomman ja viisaamman yhteiskuntajärjestelmän mahdollisuudesta. Hän väitteli heidän kanssaan osottaen, miten helppoa olisi, jättämällä syrjään mielettömän kilpailun, veljellisen yhteistoiminnan kautta saada todellinen maailma yhtä siunausta tuottavaksi kuin se mistä hän oli uneksinut. Ensiksi he ivailivat häntä, mutta nähdessään hänen vakavuutensa he suuttuivat ja leimasivat hänet saastutetuksi olennoksi, anarkistiksi, yhteiskunnan viholliseksi ja ajoivat hänet pois luotaan. Ankaroissa sieluntuskissa hän heräsi, tällä kerralla heräsi todellisesti eikä unessa ja huomasi olevansa vuoteellaan tohtori Leeten talossa ja 20:nen vuosisadan aurinko paistoi hänen silmiinsä. Katsoen huoneensa akkunasta ulos hän näki Edithin puutarhassa noppimassa kukkia aamiaispöydälle ja hän kiirehti ulos kertoakseen unensa hänelle. Tälle kohdalle jätämme hänet jatkamaan kertomusta itsestään.

YHDENVERTAISUUS

LUKU I.

Ankara ristikuulustelija.

Monta kertaa osottaen suosiota ja mielenkiintoa kuunteli Edith uneni kertomista. Kun vihdoin olin lopettanut, hän rupesi miettimään.

"Mitä sinä ajattelet?" sanoin.

"Ajattelin", hän vastasi, "miten olisi asianlaita ollut, jos unesi olisi ollut totta."

"Totta!" huudahdin. "Miten olisi se voinut olla totta?"

"Minä tarkoitan", hän sanoi, "jos kaikki olisi ollut unta, kuten itse otaksuit painajaisen ahdistaessa, etkä sinä koskaan toden teolla olisi nähnyt meidän kultaisten sääntöjen [Kultainen sääntö: Mitä te tahdotte että ihmiset teille tekisivät, se tehkää myös heille. — Suom. muist.] tasavaltaamme etkä minua, vaan olisit vain nukkunut yhden yön ja uneksinut kaiken meistä. Ja otaksutaan että olisit käynyt kaupungilla juuri niinkuin unessa oli laita ja olisit kulkenut sinne tänne kertomassa ihmisille heidän elintiensä pelottavasta, mielettömyydestä ja rikollisuudesta ja kuinka paljon jalompi ja onnellisempi tie oli olemassa. Ajattelehan mitä hyvää olisit voinut tehdä, miten olisit voinut auttaa ihmisiä noina päivinä, jolloin he niin paljon apua kaipasivat. Minusta tuntuu kuin sinun pitäisi olla suruissasi siitä että tulit takaisin luoksemme."

"Sinäpä näytät siltä kuin olisit itse jo suruissa", sanoin, sillä hänen mietiskelevä muotonsa tuntui sopivan tällaiselle olettamukselle.

"Oh, en", hän vastasi hymyillen. "Ainoastaan sinun takiasi. Itseeni nähden on minulla sangen hyviä syitä ollakseni iloinen takaisin tulostasi."

"Niinpä minäkin arvelen. Olethan itse päätellyt että jos minä olisin uneksinut kaiken ei sinulla olisi ollut mitään olentoa pelastettavana, vaan ainoastaan nukkuvan miehen aivokuvittelu viime vuosisadalta."

"Sitä puolta en asiasta ajatellut", hän sanoi hymyillen, mutta yhä puolittain vakavana; "jos minusta olisi ollut enemmän hyötyä inhimillisyydelle kuvitteluna kuin todellisuutena, ei minun olisi pitänyt ajatella — epämukavuutta."

Mutta minä vastasin suuresti pelkääväni ettei mikään tilaisuus, jossa ihmissukua yleensä saattoi auttaa, olisi voinut minua herättää henkiin missään eikä minkäänlaisissa olosuhteissa sen jälkeen kuin hän olisi jäänyt jälelle vain uniolennoksi — häpeämätön itsekkyyden tunnustus jonka hän hyväntahtoisesti sivuutti erityisesti siitä moittimatta, epäilemättä ajatellen minun onnetonta esitystäni.

"Sitäpaitsi", jatkoin tahtoen hiukan enemmän puolustaa itseäni, "se ei olisi voinut vaikuttaa mitään hyvää. Olen juuri kertonut sinulle, miten painajaisen ahdistaessa viime yönä, kun koetin kertoa aikalaisilleni ja myös paraille ystävilleni siitä jalommasta tavasta jota noudattaen ihmiset voisivat yhdessä elää, he minua pilkkasivat hulluna ja mielipuolena. Sen he ehdottomasti olisivat tehneet todellisuudessakin, jos uni olisi ollut totta ja minä olisin kulkenut ympäri saarnaamassa, kuten edellytit."

"Ehkä harvat olisivat toimineet ensiksi siten kuin uneksit heidän tehneen", vastasi hän. "Ehkäpä he eivät heti olisi pitäneet taloudellisen yhdenvertaisuuden aatteesta, peläten että se merkitsisi heidän alentamistaan ja ymmärtämättä että se merkitsisi kaikkien kohottamista yhteen äärettömän paljon korkeammalle elämän ja onnellisuuden, aineellisen hyvinvoinnin ja siveellisen arvon tasanteelle kuin mitä onnellisinkaan koskaan ennen oli nauttinut. Mutta vaikkakin rikkaat olisivat aluksi epäilleet sinua heidän luokkansa viholliseksi, niin köyhät, köyhäin suuret joukot, todellinen kansa, he varmasti alusta alkaen olisivat kuunnelleet, sillä heille kertomuksesi olisi merkinnyt suuren ilon riemukasta ennettä."

"En ihmettele että sinä siten ajattelet", vastasin, "mutta vaikka minä yhä opettelen tämän uuden maailman aapistoa, tunsin aikalaiseni, ja tiedän ettei asia olisi käynyt niinkuin sinä ajattelet. Köyhät eivät olisi kuulleet sen paremmin kuin rikkaatkaan, sillä vaikka köyhät ja rikkaat minun päivinäni olivat katkerassa riidassa joka asiasta, olivat he vakaita siinä uskossa että aina täytyy olla olemassa rikkaita ja köyhiä ja että aineellisen tasa-arvoisuuden tila oli mahdotonta. Yleensä oli tapana sanoa ja usein näytti todellakin että yhteiskunnallinen uudistuksen harrastaja, joka koetti parantaa kansan tilaa, tapasi pettymystä synnyttävää estettä enemmän kansan joukon toivottomuudessa jota hän tahtoi kohottaa, kuin niiden harvojen käytännöllisessä vastustuksessa joiden ylivaltaa uhattiin. Ja todellakin, Edith, ollakseni todenmukainen oman luokkani suhteen täytyy minun sanoa että paraat rikkaitten joukosta usein yhtä paljon tämän saman toivottomuuden kuin harkitun itsekkyyden takia joutuivat vanhoillisiksi, kuten me heitä kutsuimme. Näet siis että ei olisi mitään hyvää vaikuttanut, vaikka olisin käynytkin saarnaamassa, kuten olet kuvitellut. Köyhät olisivat pitäneet puhettani yhdenvertaisuuden mahdollisuudesta omaisuuden suhteen kauniina sanoina, joiden kuulemiseen työmiehen ei olisi kannattanut aikaa tuhlata. Rikkaista pääosa olisi ivaillut ja parempi osa huokaillut, mutta kukaan ei olisi sitä vakavasti korviinsa ottanut."

Mutta Edith hymyili levollisesti.

"Kovin tuntuu rohkealta minun koettaa oikaista vaikutelmiasi omista aikalaisistasi ja siitä mitä heidän olisi odottanut ajattelevan ja tekevän, mutta huomaathan että omituiset seikat antavat minulle jonkinlaisia etuja. Sinun tietosi omasta ajastasi loppuvat ehdottomasti 1887, jolloin jouduit tapausten kulun ulkopuolelle. Minä taasen olen käynyt koulua 20:nellä vuosisadalla ja minun on ollut pakko usein vasten tahtoani opiskella 19:nen vuosisadan historiaa; luonnollisesti siis tiedän mitä tapahtui sen päivän jälkeen, johon sinun tietosi loppuivat. Minä tiedän niin mahdottomalta kuin se sinusta tuntuukin että tuskin olit vaipunut pitkälliseen uneesi, ennenkuin Amerikan kansan syvästi ja laajalta valtasi halu päästä sellaiseen järjestykseen jota me nautimme ja että sangen pian se valtiollinen liike syntyi joka erilaiset muutosasteet läpäistyään aiheutti aikaisin 20:nellä vuosisadalla vanhan järjestelmän kukistumisen ja nykyisen perustamisen."

Tämä oli todella hupaisa tieto minulle, mutta ryhtyessäni utelemaan. Edithiltä asioita edelleen, hän huokasi ja pudisti päätään.

"Kun olen koettanut näyttää tietojeni etevämmyyttä, täytyy minua nyt tunnustaa tietämättömyyteni. Tiedän vain sen tosiasian että vallankumouksellinen liike alkoi, kuten sanoin, sangen pian sen jälkeen kuin olit vaipunut uneen. Isän tulee kertoa sinulle loput. Minä saatan hyvällä syyllä nyt asiasta puhuessamme myöntää, sillä sinä sen pian itsekin huomaisit, etten tiedä yleensä mitään sen enemmän vallankumouksesta kuin 19:nen vuosisadan asioista ylimalkaan. Sinä et voi kuvitellakaan, miten ankarasti olen koettanut syventyä asiaan kyetäkseni puhumaan kanssasi järkevämmin, mutta pelkään ettei siinä ole ollut mitään apua. En voinut sitä ymmärtää koulussa eikä tunnu siltä että ymmärtäisin sitä paremmin nytkään. Olen varma etten koskaan tiedä sen enempää kuin tänä aamuna. Sen jälkeen kuin kerroit minulle, miten vanha maailma esiintyi sinulle unessasi, on puheesi saattanut ne päivät niin pelottavan lähelle että voin ne melkein nähdä, mutta vieläkään en voi sanoa että ne näyttäisivät hitaistakaan järkevämmiltä kuin ennenkään."

"Asiat olivat epäilemättä sangen huonolla ja synkällä kannalla", vastasin; "mutta en voi nähdä mikä niissä erikoisen järjetöntä oli. Mikä on vaikeus?"

"Päävaikeus johtuu täydellisestä sopimuksen puutteesta aikalaistesi vaatimusten välillä mikäli ne koskivat tapaa millä heidän yhteiskuntansa oli järjestetty sekä historioissa kerrottuja tosiasioita."

"Esimerkiksi?" kysäsin.

"En luule että on paljon apua epäilysteni selvittämisestä", hän sanoi. "Sinä kai päättelet minun olevan typerän näiden murheitteni vuoksi, mutta minä koetan sinulle osottaa mitä tarkoitan. Sinä kykenet selvittämään asian jos kukaan. Sinä olet juuri kertonut minulle kansan pelottavan erilaisista olosuhteista, tuhlauksen ja puutteen vastakohdista, rikkaitten ylpeydestä ja vallasta, köyhien halpuudesta ja orjuudesta sekä kaikista muista tämän kauhistuttavan jutun vaiheista."

"No niin."

"Näyttää siltä kuin nämä vastakohdat olivat yleensä yhtä suuret kuin minä edellisenä historian aikakautena tahansa."

"Epäiltävää on", vastasin, "tokko koskaan on suurempaa eroavaisuutta ollut eri luokkien olosuhteitten välillä kuin minkä olisit tavannut puoli tuntia käveltyäsi Bostonissa, New Yorkissa, Chicagossa tai jossain muussa suurkaupungissa Amerikassa 19:nen vuosisadan viimeisellä neljänneksellä."

"Ja kuitenkin", sanoi Edith, "näkyy kaikista kirjoista että samaan aikaan amerikalaiset eniten kerskailivat sillä että erosivat kaikista muista ja entisistä kansoista ja olivat vapaita ja yhdenvertaisia. Alituiseen tapaa tämän lauseen sen ajan kirjallisuudessa. Nyt sinä olet selittänyt että he eivät olleet enemmän vapaita kuin yhdenvertaisiakaan missään sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan olivat jakaantuneet kuten aina ennenkin rikkaisiin ja köyhiin, herroihin ja palvelijoihin. Tahdotko nyt olla hyvä ja kertoa minulle, mitä he tarkoittivat sanoessaan itseään vapaiksi ja yhdenvertaisiksi?"

"Sillä tarkoitettiin luullakseni että he kaikki olivat yhdenvertaisia lain edessä."

"Se tarkoittaa tuomioistuimissa. Entä olivatko rikkaat ja köyhät yhdenvertaisia tuomioistuimissa? Saivatko he saman kohtelun osakseen?"

"Minun täytyy sanoa", vastasin, "etteivät he missään muualla olleet vähemmän yhdenvertaisia. Laki määräsi kirjaimellisesti kaikki saman arvoisiksi, mutta ei todellisesti. Oli enemmän erotusta rikkaan ja köyhän ihmisen aseman välillä lain edessä kuin missään muussa suhteessa. Rikkaat olivat todellisesti lain yläpuolella, köyhät sen rattaiden alla."

"Missä suhteessa sitten olivat rikkaat ja köyhät yhdenvertaiset?"

"Heidän sanottiin olevan yhdenvertaisia mahdollisuuksien suhteen."

"Minkälaisissa mahdollisuuksissa?"

"Parantaa tilaansa, tulla rikkaaksi, päästä toisten ohi taistelussa rikkauden puolesta."

"Minusta näyttää tämä, jos se totta olisi, tarkoittavan — ei että kaikki olivat yhdenvertaisia — vaan että kaikilla oli yhtäläinen tilaisuus päässä eriarvoisiksi. Mutta oliko totta että kaikilla oli samallaiset mahdollisuudet päästä rikkaaksi ja parantaa tilaansa?"

"Asian laita lienee ollut sellainen jossain määrin ja jonain aikana, kun maa oli uusi", vastasin, "mutta minun aikanani ei sellaista enää ollut. Kapitaali oli todellisesti anastanut yksinoikeudekseen kaikki taloudelliset mahdollisuudet sinä aikana; liikeyrityksiä eivät voineet avata ne joilla ei ollut jonkun erinomaisen sattuman kautta pelastettua pääomaa."

"Mutta varmaankin", sanoi Edith, "olivat kai ihmiset jossain suhteessa todella yhdenvertaisia, joka oli tämän kaiken yhdenvertaisuuden kerskailun pohjana?"

"Oli kyllä. He olivat valtiollisesti yhdenvertaisia. Heillä kullakin oli yksi samanarvoinen ääni, ja enemmistö oli ylin lain laatija."

"Niin sanovat kirjat, mutta se vain tekee asiain todellisen tilan ehdottomasti ymmärtämättömäksi."

"Miten niin?"

"Miten, sillä jos näillä ihmisillä kaikilla oli samanlainen äänivalta hallituksessa — näillä raatavilla, nälkiintyneillä, viluisilla, köyhäin hylkiölaumoilla — miksi he eivät hetkeäkään vitkastelematta tehneet loppua näistä eriarvoisuuksista joiden takia he kärsivät?"

"Hyvin luultavasti", hän lisäsi, kun en heti vastannut, "minä vain osotan omaa typeryyttäni puhumalla näin. Epäilemättä jää minulta huomaamatta joku tärkeä asia, mutta etkö sinä sanonut että kaikilla näillä ihmisillä, ainakin miehillä, oli äänivalta hallituksessa?"

"Varmasti; 19:nen vuosisadan jälkipuoliskolla ääni-mieheen-järjestelmä oli päässyt yleisesti käytäntöön Amerikassa."

"Se on, kansa valitsemainsa välittäjäin kautta laati kaikki lait. Sitähän tarkoitat?"

"Niin."

"Mutta minä muistelen teillä olleen kansalliset ja valtioiden perustuslait. Ehkäpä ne estivät kansaa tekemästä täydelleen mitä halusi."

"Eivät; perustuslait olivat vain hiukan enemmän perustuksellista laatua olevia lakeja. Enemmistö niitä laati ja muutti mielensä mukaan. Kansa oli ainoa ja ylin lopullinen valta ja sen tahto oli ehdoton."

"Jos siis enemmistö ei pitänyt jostain voimassa olevasta järjestelmästä tai luullut sitä itselleen edulliseksi, niin se voi sen muuttaa niin perin pohjin kuin halusi?"

"Aivan varmaan, kansan enemmistö saattoi tehdä mitä vain, jos se oli tarpeeksi suuri ja ratkaiseva."

"Ja enemmistönä ymmärtääkseni olivat köyhät eivätkä rikkaat — ne joille voimassa oleva eroavaisuus oli kääntänyt kieron puolensa?"

"Juuri niin; rikkaita oli vain verrannollisesti kourallinen."

"Mikään ei siis ollut estämässä kansaa, jos se vain tahtoi, minä aikana tahansa lopettamasta kärsimyksiään ja toimeen panemasta meidän kaltaista järjestelmää, mikä olisi taannut sille yhdenvertaisuutta ja hyvinvointia?"

"Ei minkäänlaista."

"Sitten vielä kerran pyydän sinua hyväntahtoisesti kertomaan minulle, miksi he eivät yhteistunteen nimessä sitä heti tehneet ja tulleet onnellisiksi, vaan laativat itsestään näytelmän niin surullisen että se vielä sadan vuoden kuluttuakin saattaa meidät itkemään?"

"Sentakia", vastasin "että he ajattelivat ja uskoivat että teollisuuden ja kaupan soveltaminen ja rikkauden tuotanto ja jako oli kokonaan ulkopuolella hallitukselle kuuluvia tehtäviä."

"Mutta, Julian rakkaani, elämähän itsessään ja kaikki mikä yleensä tekee elämän elämisen arvoiseksi, alkuperäisimpäin aineellisten tarpeitten tyydyttämisestä alkaen aina hienostetuimpien nautintojen tyydyttämiseen asti, kaikki mikä kuuluu niin sielun kuin ruumiinkin kehitykseen, riippuu ensiksi, viimeksi ja alituisesti siitä tavasta jolla rikkauden tuotanto ja jako on järjestetty. Sen varmasti täytyi olla yhtä totta teidän päivinänne kuin meidänkin."

"Tietysti."

"Ja nyt sinä sanot, Julian, että kansa poistettuaan kuninkuusjärjestelmän ja otettuaan omiin käsiinsä asiainsa ylimmän johtovallan suostui maltillisesti asioita punniten luovuttamaan valvontavallastaan kaikkein tärkeimmän ja ainoan todella tärkeän etujensa luokan."

"Eivätkö historiat sitä kerro?"

"Ne kertovat niin, ja juuri sentakia en ole koskaan voinut niitä uskoa. Asia näytti niin käsittämättömältä ja minä luulin että sitä jollain tavalla täytyi voida selittää. Mutta sanohan minulle, Julian, kun kansa ei luullut voivansa luottaa itseensä oman teollisuutensa ja sen tuotteitten jakamisen järjestämisessä, niin kenelle antoi se tämän vastuunalaisuuden?"

"Kapitalisteille."

"Entä valitsiko kansa kapitalistit?"

"Ei kukaan valinnut heitä."

"Kuka heidät sitten nimitti toimeensa?"

"Ei kukaan heitä nimittänyt."

"Merkillinen järjestelmä! No kun kukaan heitä ei valinnut eikä nimittänyt, täytyi heidän kai kuitenkin varmasti olla tilivelvolliset jollekulle siitä tavasta miten he käyttelivät valtaa josta jokaisen hyvinvointi ja koko olemassa olo riippui."

"Päinvastoin, he eivät olleet velvolliset tekemään tiliä kenellekään eivätkä millekään paitsi omalle omalletunnolleen."

"Omalletunnolleen! Ahaa, minä ymmärrän! Sinä tarkoitat että he olivat niin hyväntahtoisia, niin epäitsekkäitä, niin alttiita yleishyvälle että kansa kiitollisena kärsi heidän vallananastustansa. Nykyaikana ei kansa myöntäisi vastuunalaisuusvapauden sääntöä puolijumalillekaan, mutta arvatenkin oli toisin teidän päivinänne."

"Entinen kapitalisti kun olen itse, olisin mielissäni jos voisin vahvistaa arvailusi todeksi, mutta mikään ei todella voisi olla kauempana tosiasiasta. Kapitalistit erikoisesti kielsivät kaikki hyväätekevät harrastukset teollisuuden ja kaupan kulusta. Heidän ainoana tarkoituksenaan oli saada mahdollisimman suurta voittoa itselleen vähääkään välittämättä yleisestä hyvinvoinnista."

"Rakas ystävä! Sinähän leimaat nämä kapitalistit vielä pahemmiksi kuin kuninkaat, sillä kuninkaathan ainakin väittivät hallitsevansa kansansa hyvinvoinniksi, toimien kuten isät lastensa hyväksi, ja hyvät koettivatkin tehdä niin. Mutta kapitalistit, sinä sanot, eivät edes olleet tuntevinaan mitään vastuunalaisuutta alamaistensa hyvinvoinnin suhteen?"

"Eivät vähintäkään."

"Ja, mikäli minä ymmärrän", jatkoi Edith, "tämä kapitalistien hallinto ei ollut yksinomaan vailla kaikkea siveellistä suostumusta tai tunnustusta hyväntekeväiseen tarkoitukseen nähden, vaan se oli suoranaisesti taloudellinen vääryys — se on, se ei kansan varakkaisuutta varmentanut."

"Siinä mitä minä viime yönä unissani näin", vastasin, "ja mitä olen koettanut kertoa sinulle tänä aamuna, siinä on vain pikku katkelmia kapitalistisen järjestelmän alaisen maailman viheliäisyyttä."

Edith ajatteli ääneti muutaman hetken. Lopultahan sanoi: "Sinun aikalaisesi eivät olleet hulluja eivätkä narrejakaan; varmasti on olemassa vielä jotakin jota et ole minulle kertonut; täytyy löytyä joku selitys taikka ainakin joku syyn varjo, miksi kansa sekä luopui valvontavallastaan tärkeimpäin ja suurinta elinkysymystä koskevien etujensa suhteen että vielä luovutti sen luokalle joka ei edes ollut osottavinaan mitään harrastusta sen hyvinvointiin nähden ja jonka hallitus ei nimeksikään varmentanut sitä."

"Löytyy kyllä", sanoin, "on olemassa selitys, vieläpä sangen tervejärkinenkin. Yksilöllisen vapauden, teollisuuden riippumattomuuden ja yksilöllisen alkuunpano-oikeuden nimessä maan taloudellinen hallinto siirrettiin kapitalisteille."

"Tarkoitatko sinä että sellaisen hallituksen muotoa joka näyttää olleen mitä vähimmin vastuunalainen ja mitä itsevaltiain mahdollisesti: puolustettiin vapauden nimellä?"

"Juuri sitä, yksilön taloudellisen alkuunpanon vapaudella."

"Mutta etkö sinä vastikään kertonut että taloudellinen alkuunpano-oikeus ja liikemahdollisuus teidän päivinänne olivat todellisesti itse kapitalistien yksinoikeutena?"

"Kyllä niin. Myönnettiin että kellään muilla kuin kapitalisteilla ei ollut mahtia avata mitään liikettä, ja nopeasti oltiin tulossa sille kannalle että vain suurimmilla kapitalisteillakin oli alkuunpanon valta."

"Ja kuitenkin sanot sinä että teollisuuden luovuttamisen syyksi kapitalistihallinnolle on mainittu teollisuusvapauden ja yksilöllisen alkuunpano-oikeuden edistämistä kansan kesken kokonaisuudessaan."

"Niin. Kansa arveli voivansa yksilöllisesti nauttia suurempaa toiminnan vapautta ja rajoittamattomuutta teollisuusasioissa kapitalistien hallinnon alaisena kuin itse joukolla ohjaten teollisuusjärjestelmää omaksi hyödykseen; että kapitalistit tahtoisivat vielä lisäksi pitää silmällä heidän hyvinvointiaan viisaammin ja suosiollisemmin kuin he itse mahdollisesti voisivat tehdä, että he kykenisivät varaamaan itsellensä runsaammin sellaisia tuotantonsa osia, joita kapitalistit olisivat taipuvaisia heille antamaan, kuin he mahdollisesti voisivat tehdä, jos joutuisivat itse omiksi isännikseen ja jakaisivat koko tuotannon keskenään."

"Mutta sehän oli paljasta pilantekoa; se höysti vääryyttä vielä solvauksellakin."

"Siltä se kuulostaa, eikö niin? Mutta minä vakuutan sinulle, sitä pidettiin kansallistalouden terveimpänä laatuna minun aikanani. Niitä jotka sitä epäilivät leimattiin vaarallisiksi hourailijoiksi."

"Mutta luullakseni kansan hallituksen, hallituksen jonka puolesta se äänesti, täytyi tehdä jotakin. Täytyihän olla olemassa joitain asiain tähteitä jotka kapitalistit jättivät valtiollisen hallituksen huolehdittaviksi."

"Oli, oli todellakin. Sillä oli käsien täydeltä tointa pitäessään rauhaa yllä kansan kesken. Se oli pääosa valtiollisen hallinnon toiminnassa minun aikanani."

"Miten tarvitsi rauha niin suurta huolenpitoa? Miksi se ei itse pitänyt huolta itsestään, kuten nyt?"

"Olemassa olevain olosuhteitten erilaisuuden takia. Taistelu rikkaudesta ja puutteen synnyttämä epätoivo piti sammumattomassa tulessa ahneuden ja kateuden, pelon, himon, vihan, koston ja keinottelun kunkin likaisen intohimon helvettiä. Tätä yleistä mielipuolisuutta aisoissa pitämässä, jotta koko yhteiskuntajärjestelmä ei menehtyisi yleiseen verilöylyyn, tarvittiin koko armeija sotilaita, poliiseja, tuomareita ja vanginvartijoita sekä loppumatonta lain laadintaa riitajuttujen selvittelemiseksi. Kun vielä näihin epäsovun aineksiin lisäät arvonsa menettäneiden ja epätoivoisten heittiöiden lauman, joista kärsimykset olivat tehneet yhteiskunnan vihollisia ja jotka tarvitsivat kurinpitoa — niin olet kai valmis myöntämään että kansan hallituksella oli tarpeeksi tekemistä."

"Mikäli voin huomata", sanoi Edith, "oli kansan hallituksen päätehtävänä otella sen yhteiskunnallisen sekamelskan kanssa, joka oli seurauksena siitä että se oli laiminlyönyt talousjärjestelmän huostaansa ottamisen ja sen järjestämisen oikeuden kannalle."

"Aivan niin. Et olisi voinut asiata selvemmin lausua, vaikka olisit siitä kirjan kirjoittanut."

"Lukuunottamatta kapitalistisen järjestelmän suojelemista sen omilta sikiöiltä, eikö valtiollinen hallitus todellakaan mitään tehnyt?"

"Tekihän toki, se nimitti postimestarit ja tullimiehet, piti yllä armeijaa ja sotalaivastoa ja haasteli riitaa ulkomaitten kanssa."

"Luulisinpa että kansalaisen äänioikeus hallituksessa, jos se oli rajoitettuna mainitsemiesi tehtäväin rajain sisälle, tuskin tuntui hänestä suuriarvoiselta."

"Luullakseni oli äänen hinta Amerikan vaaleissa, kun puolueet olivat jotenkin tasaväkiset, minun aikanani noin kaksi dollaria."

"Hyvä isä, niinkö paljon!" sanoi Edith. "En tiedä tarkalleen, mikä oli rahan arvo teidän päivinänne, mutta sanoisinpa että se oli nylkyhinta."

"Minä luulen että olet oikeassa", vastasin. "Minullakin oli tapana puhua äänioikeuden kauppaamattomuudesta ja sellaisten tuomiosta jotka kurjuuden pakosta joutuivat myymään itsensä rahasta, mutta siltä kannalta katsoen, jonne sinä olet minut saattanut tänä aamuna, olen taipuvainen ajattelemaan että niillä ihmisillä jotka äänensä myivät oli paljon selvempi käsitys niin sanotun kansan hallituksemme valheista, se hallitus rajoitettuna siihen virkaluokkaan jonka vastikään olen kuvaillut, kuin millään muulla aikalaisteni joukolla ja että jos he olivat väärässä, niin oli vääryys, kuten arvelitkin, vain siinä että he vaativat liian korkeata hintaa."

"Mutta kuka maksoi äänistä?"

"Sinä olet säälimätön ristikuulustelua", sanoin. "Ne luokat, joilla oli etua hallituksen vallitsemisesta — se on, kapitalistit ja viran kärkkyjät — tekivät ostoja. Kapitalistit hankkivat viran kärkkyjäin valitsemisessa tarvittavat rahat sillä välipuheella että viimemainitut valituiksi tultuaan tekisivät mitä kapitalistit halusivat. Mutta en tarkoita antaa sinulle sellaista käsitystä että äänten enemmistö suoranaisesti ostettiin. Se olisi ollut liian julkista kansan hallituksen valheellisuuden tunnustamista sekä myös liian kallista. Kapitalistien viran kärkkyjäin valitsemiseksi antamat rahat käytettiin pääasiallisesti vaikuttamaan kansaan välillisillä keinoilla. Äärettömiä summia taistelurahastojen nimellä kerättiin tätä tarkoitusta varten ja niitä käytettiin lukemattomiin keinoihin, sellaisiin kuin ilotulituksiin, kaunopuheisiin, juhlakulkueisiin, torvisoittokunnille, ulkoilmakokouksiin ja kaikenlaisiin keksintöihin joiden tarkoituksena oli kiihoittaa kansaa tarpeellisen korkealle innostuksen asteelle vaalissa, jotta äänestettävänä oleva ehdotus olisi mennyt läpi. Kukaan joka ei ole omin silmin nähnyt yhdeksännentoista vuosisadan Amerikan vaalia ei voisi osapuillekaan kuvitella sen näytelmän merkillisyyksiä."

"Näyttää siis siltä", sanoi Edith, "kuin kapitalistit eivät vain pitäneet huostassaan taloudellista hallintoa erikoistoimenansa, vaan myös samalla käytännössä vallitsivat valtiollisen hallinnonkin koneistoa."

"Niinpä niin, kapitalistit eivät olisi päässeet minnekään, elleivät olisi vallinneet valtiollista hallintoa. Kongressi, lainlaatijakunnat ja kaupunkien valtuuskunnat olivat aivan välttämättömiä välikappaleina heidän suunnitelmansa perille ajamiseksi. Suojellakseen itseään ja omaisuuttaan kansan meteleitä vastaan oli vielä lisäksi erittäin tarpeellista että heillä oli poliisi, oikeusistuimet ja sotilaat heidän etujansa vartioimassa, sekä presidentti, kuvernöörit ja pormestarit heidän viittaustaan tottelemassa."

"Mutta minähän luulisin että presidentti, kuvernöörit ja lainlaatijakunnat edustivat kansaa joka heitä äänesti."

"Siunatkoon sinua! Ei, miksi he olisivat kansaa edustaneet? Kapitalisteistahan eikä kansasta riippui heidän virassa olonsa. Kansalla joka äänesti oli vähän valinnan varaa ketä äänestää. Sen kysymyksen ratkaisivat valtiolliset puoluejärjestöt, jotka kapitalisteilta kerjäsivät raha-apua. Kellekään joka vastusti kapitalistien etuja ei myönnetty mahdollisuutta ehdokkaana vedota kansaan. Julkiselle virkamiehelle oli kansan etujen kannattaminen kapitalistien etuja vastaan varma keino kehitysmahdollisuutensa uhraamiselle. Sinun tulee muistaa, jos tahdot ymmärtää miten täydellisesti kapitalistit hallitusta vallitsivat, että presidentti, kuvernööri tai pormestari taikka kunnallisen, valtiollisen tai kansallisen valtuuskunnan jäsen oli vain väliaikaisesti kansan palvelija ja riippuvainen sen suosiosta. Julkisen asemansa hän piti vain vaalista vaaliin, harvoin pitemmälle. Hänen alituinen, elinkautinen ja kaikki vallitseva harrastuksensa, kuten meillä kaikilla, oli hänen toimeentulonsa, ja se riippui — ei kansan hyväksymisestä — vaan kapitaalin suosiosta ja suojeluksesta, ja sitä hänen ei kannattanut saattaa vaaranalaiseksi tavoitellessaan kansan suosion saippuakuplia. Nämä seikat, vaikkapa ei olisi ollutkaan olemassa suoranaisia lahjomistapauksia, selittivät riittävästi miksi politikoitsijamme ja virkailijamme harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat kapitalistien vasalleja ja välikappaleita. Lakimiehet jotka järjestelmämme monimutkaisuuksien takia yleensä muodostivat ainoan julkisiin asioihin pystyvän luokan, olivat eritoten ja suoranaisesti elämästään riippuvaiset suurien kapitalististen yhteyksien suojeluksesta."

"Mutta miksi ei kansa valinnut virkailijoitaan ja edustajiaan omasta luokastaan, jotka olisivat silmällä pitäneet enemmistön etuja?"

"Ei ollut olemassa mitään takeita että he olisivat olleet uskollisempia. Heidän köyhyytensä olisi tehnyt heidät vielä alttiimmiksi rahakiusauksille; ja köyhät, se sinun tulee muistaa, vaikka sitäkin säälittävämpiä, eivät siveellisesti olleet sen parempia kuin rikkaatkaan. Sitten vielä — ja se oli tärkein syy miksi kansan enemmistö, jona olivat köyhät, ei lähettänyt omasta luokastaan miehiä edustajikseen — köyhyys säännöllisesti itsestään sen esti, siis käytännöllinen kykenemättömyys, missä tarkoituskin oli hyvä. Niin pian kuin köyhä mies kehittyi, oli hänellä viljalta kiusauksia kavaltaa oma luokkansa ja etsiä kapitaalin suosiota."

Edith pysyi ääneti ajatuksissaan muutaman hetken.

"Todellakin", hän vihdoin sanoi, "näyttää siltä kuin syy miksi en ole voinut ymmärtää niin sanottua kansan hallitusjärjestelmää teidän päivinänne on ollut se että olen koettanut keksiä mikä osa siinä kansalla on ollut, ja nyt selviää ettei sillä ole ollut minkäänlaista osaa."

"Sinä olet edistynyt verrattomasti", huudahdin. "Epäilemättä käsitteiden sekoitus meidän valtiollisessa järjestelmässämme ensiksi hämmästyttää, mutta jos vakavasti tutkit sitä tärkeintä kohtaa että rikkaitten johto, kapitaalin ja sen etujen ylivalta kansan etuja vastaan kokonaisuudessaan oli järjestelmämme pääperiaate, niin on sinulla avain joka selvittää kaikki salaisuudet."

LUKU II.

Miksi ei vallankumous tapahtunut aikaisemmin.

Keskusteluumme kiintyneenä emme olleet kuulleet tohtori Leeten askeleita hänen lähestyessään.

"Olen tarkastellut teitä sisältä kymmenen minuuttia", hän sanoi, "kunnes en todellakaan enää voinut vastustaa haluani päästä tietämään mikä teistä on niin innostuttavaa."

"Tyttärenne", sanoin, "on kokeillut taitoansa opettajattarena Sokrates-järjestelmän mukaan. [Sokrates-järjestelmällä ymmärretään tämän suuren kreikkalaisen filosoofin opetustapaa, joka yksinkertaisten kysymysten kautta johti oppilaan ymmärtämään tarkoitettua opin kappaletta. — Suom. muistutus.] Sen viattoman tekosyyn varjossa että itse on perinpohjin tietämätön on hän kysellyt minulta sangen helppoja kysymyksiä ja saavuttanut sen tuloksen että minä näen selvemmin kuin koskaan ennen olisin voinut kuvitellakaan meidän teennäisen Amerikan kansan hallituksen äärettömän valheellisuuden. Kun olin itsekin rikas tiesin luonnollisesti että meillä oli suuri osa valtaa valtiossa, mutta ennen en ole ajatellut miten täydellisesti kansa oli vaikutusta vailla omaan hallitukseensa."

"Ahaa", huudahti tohtori sangen iloisesti, "tyttäreni siis nousi aikaisin tänä aamuna vuoteeltaan tarkoittaen auttaa isäänsä tämän historiallisessa opetustoimessa?"

Edith oli noussut puutarhapenkiltä jolla olimme istuneet ja järjesteli kukkiaan, jotka aikoi viedä sisälle. Hän pudisti päätään melkein vakavasti vastaukseksi isänsä arveluun.

"Teidän ei tarvitse olla ollenkaan peloissanne", hän sanoi; "Julian on kokonaan parantanut minut tänä aamuna kaikesta halusta, jos minulla sellaista lie ollut, tunkeutua syvemmälle esi-isiemme olosuhteisiin. Olen aina ollut kovin suruissani sen aikaisen kansaraukan takia, kun se sai kärsiä köyhyyden ja rikkaitten sorron aiheuttamaa kurjuutta. Tästä lähin kuitenkin pesen käteni heidän suhteensa ja säästän myötätuntoisuuteni sitä paremmin ansaitseville asioille."

"Mitä ihmettä!" huudahti tohtori. "Mikä on niin äkkiä ehdyttänyt säälisi lähteet? Mitä on Julian sinulle sanonut?"

"Ei mitään todellakaan luullakseni, mitä en ennen olisi lukenut ja pitänyt tietää, mutta se kertomus tuntui minusta aina niin järjettömältä ja mahdottomalta uskoa etten koskaan ole täydellisesti uskonut sitä ennenkuin nyt. Arvelin että täytyi olla olemassa joitain selittäviä seikkoja joita ei oltu merkitty historioihin."

"Mutta mitä hän on kertonut sinulle?"

"Näyttää siltä", sanoi Edith, "että tämän kansan, tämän köyhäin joukon hallussa oli koko ajan hallituksen vallinta ja että he olisivat kyenneet päättävinä ja yhtyneinä milloin tahansa tekemään lopun kaikista niistä eriarvoisuuksista ja sortamisista joiden takia he valittivat, ja saattamaan kaikki yhdenvertaisiksi kuten me olemme tehneet. He eivät ainoastaan olleet tätä tekemättä, vaan selittivät syyksi jonka takia orjuutta kärsivät sen että heidän vapautensa joutuisivat vaaraan ellei heillä olisi vastuunalaisuudesta vapaita herroja hoitamassa heidän etujaan ja että jos he itse huolta pitäisivät omista asioistaan, niin heidän kahleettomuutensa olisi vaarassa. Minä tunnen että olen pettynyt kaikissa niissä kyynelissäni, joita olen vuodattanut sellaisen kansan kärsimyksien tähden; ne jotka suopeina sietävät vääryyksiä, vaikka heillä on valta lopettaa ne, eivät ansaitse sääliä vaan ylenkatsetta. Olen ollut hiukan pahoillani että Julianin piti olla sortoluokan jäsen, yksi rikkaista. Nyt kun oikein ymmärrän asiat olen siitä iloinen. Pelkään että jos hän olisi ollut köyhäin joukosta joku todellisten herrain suuresta laumasta, jotka korkein valta käsissään suostuivat olemaan takuumiehinä, olisin halveksinut häntä."

Siten muodollisesti julkilausuttuaan ajatuksensa aikalaisistani että heidän ei tarvinnut enää odottaa mitään myötätuntoisuutta häneltä, läksi Edith sisälle jättäen minuun sen eloisan vaikutuksen että jos kahdennenkymmenennen vuosisadan miehet osottautuisivat kykenemättömiksi suojelemaan vapauksiaan, niin naisiin voitaisiin luottaa siinä suhteessa.

"Todellakin, tohtori", sanoin, "teidän täytyy olla suuressa kiitollisuuden velassa tyttärellenne. Hän on säästänyt teiltä aikaa ja ponnistuksia."

"Mitenkä niin?"

"Siten että on päästänyt teidät vaivasta selitellä minulle miten ja miksi johduitte perustamaan kansallistutetun teollisuusjärjestelmänne ja taloudellisen yhdenvertaisuutenne. Jos olette joskus nähnyt aavikko- tai merikangastusta, muistanette että vaikka taivaalla oleva kuva on itsessään selvä ja selkeä, niin sen epätodellisuus käy ilmi yksityisseikkojen puutteesta, jonkinlaisesta harsosta joka sen kutoo yhteen etualan kanssa millä itse seisotte. Tiedättekö että tällä uudella yhteiskuntajärjestelmällä jonka todistajaksi olen niin oudolla tavalla joutunut on tähän asti ollut jonkinlaista tällaisen kangastuksen vaikutusta? Itsessään se on täsmällinen, säännöllinen ja sangen järkevä järjestelmä, mutta minä en ole voinut nähdä mitään teitä joita myöten se olisi voinut luonnollisesti kasvaa yhdeksännentoista vuosisadan kokonaan erilaisista olosuhteista. Saatoin vain ajatella että tämän maailman muutoksen on täytynyt olla uusien aatteiden ja voimain tulos jotka ovat voimaan päässeet minun aikani jälkeen. Minulla oli kokoelma kysymyksiä kaikki valmiina teille esitettäväksi tästä seikasta, mutta nyt voimme käyttää sen ajan puhumalla muista asioista, sillä Edith on osottanut minulle kymmenen minuutin ajalla että ainoa ihmeellinen asia teidän teollisuussysteeminne järjestämisessä yleiseksi liikkeeksi ei ole se että se on tapahtunut, vaan että kesti niinkin kauan ennenkuin se tapahtui, että järkeviä olentoja käsittävä kansa suostui pysymään vastuunalaisuudesta vapaitten herrojen taloudellisessa orjuudessa yli vuosisadan sen jälkeen kun oli saanut käsiinsä ehdottoman vallan muuttaa mielensä mukaan kaikki yhteiskunnalliset laitokset jotka olivat heille epämukavia."

"Todellakin", sanoi tohtori, "Edith on osottautunut erittäin taitavaksi opettajaksi, vaikkakin pakolliseksi. Hänen on onnistunut yhdellä vedolla selittää teille nykyinen mielipide teidän aikakaudestanne. Meidän mielestämme Amerikan itsenäisyyden julistuksen kuolematon esipuhe vuodelta 1776 sisälsi johdonmukaisesti yleisen taloudellisen yhdenvertaisuuden opin koko esityksen, jonka yhdenvertaisuuden kansa kokonaisuutena takaa jäsenilleen yksilöinä. Muistanette miten sanat kuuluivat:

"Me pidämme näitä totuuksia itsestään selvinä; että kaikki ihmiset ovat luodut yhdenvertaisiksi ja heillä on erinäisiä peruuttamattomia oikeuksia; että näiden joukossa on elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittaminen; että näitä oikeuksia ylläpitämään ovat hallitukset perustetut ihmisten kesken ja niiden oikea valta johtuu hallittavien suostumuksesta: että milloin vain joku hallituksen muoto yrittää tuhota näitä oikeuksia on kansalla oikeus muuttaa tai poistaa se ja perustaa uusi hallitus ja laskea sen perustus sellaisille periaatteille ja järjestää sen valta sellaiseen muotoon jotka paraiten näyttävät takaavan heidän turvallisuutensa ja onnensa."

"Onko mahdollista, Julian, ajatella mitään hallitusmuotoa ala-arvoisempaa kuin meidän joka mahdollisesti voisi toteuttaa tämän suuren ihanteen, minkälaisen todellisen kansan hallituksen tulisi olla? Meidän valtiomme kulmakivenä on taloudellinen yhdenvertaisuus ja eiköpä se ole selvä, välttämätön ja ainoa riittävä takuu näille kolmelle perusoikeudelle — elämä, vapaus ja onnellisuus? Mitä on elämä ilman aineellista perustettaan, ja mitäpä on samallainen elinoikeus muuta kuin oikeus samallaiseen elämän aineelliseen perusteeseen? Mitä on vapaus? Miten voivat ihmiset olla vapaita joiden täytyy anella työ ja elinoikeutta kanssaihmisiltään ja etsiä leipäänsä toisten käsistä? Mitenkä muuten saattaa mikään hallitus taata vapautta ihmisille kuin varaamalla heille riippumattomuuden ohella työ- ja elinmahdollisuudet; ja miten se voidaan toteuttaa, ellei hallitus johda sitä talousjärjestelmää josta työtilaisuus ja toimeentulo riippuvat? Lopuksi, mitä käsittää yhtäläinen oikeus kaikille onnellisuutta tavoiteltaessa? Mikä onnellisuuden muoto, mikäli se ollenkaan riippuu aineellisista seikoista, ei olisi kutoutunut yhteen taloudellisten olosuhteitten kanssa; ja miten voidaan taata kaikille yhtäläinen tilaisuus onnellisuutta tavoiteltaessa muuten kuin takaamalla taloudellinen yhdenvertaisuus?"

"Niin", sanoin, "siihen ne todellakin kaikki sisältyvät, mutta miksi me emme sitä ennemmin nähneet?"

"Istukaamme mukavuuden vuoksi tälle penkille", sanoi tohtori, "ja minä kerron teille mikä oli nykyaikainen vastin tälle sangen tärkeälle kysymykselle jonka nostitte. Ensi silmäyksellä näyttää varmaan käsittämättömältä miksi maailma yleensä ja eritoten Amerikan kansa vitkasteli tunnustaa että kansanvaltaisuus johdonmukaisesti tarkoitti kansan hallituksen perustamista, jonka rikkaitten johtovallan sijasta tuli järjestää rikkauden tuotanto ja jako, ei ainoastaan sentakia että se oli niin täydellinen seuraus kansan hallituksen aatteesta, vaan myös siksi, että sen toteuttamisesta kansan syvillä riveillä oli niin suoranaista etua. Edithin päätelmä että kansa joka ei pystynyt niin yksinkertaista järkikysymystä selvittämään kuin tämä oli, ei ansainnut paljon myötätuntoisuutta kärsimystensä tähden jotka se niin helposti olisi voinut korjata, on sangen luonnollinen ensimmäinen vaikutelma.

"Tarkemmin ajatellessa kuitenkin luulen joutuvamme siihen lopputulokseen että aika, jonka maailma yleensä ja amerikalaiset erikoisesti tarvitsivat keksiäkseen kansanvaltaisuuden täyden merkityksen niin taloudellisena kuin valtiollisenakin uskontunnustuksena, ei ollut pitempi kuin odottaakin sopi asiaan kuuluvain ratkaisupäätösten tavattomaan laajuuteen nähden. Kansanvaltaisuuden aatteen mukaan kaikki inhimilliset olennot ovat yhdenlaisia oikeuksiin ja arvoon nähden ja inhimillisen hallituksen ainoa oikea aihe ja päämäärä on sen vuoksi yhteisen hyvinvoinnin ylläpitäminen ja edistäminen samallaisilla ehdoilla. Tämä aate oli suurin yhteiskunnallinen käsite minkä ihmismieli siihen asti koskaan oli muodostanut. Siihen sisältyi sen ensiksi synnyttyä lupaus ja valta uudistaa täydellisesti silloin olemassa olevat yhteiskuntalaitokset joiden joka ainoan perusteena ja muotona oli tähän asti ollut persoonallisen ja luokkaetuoikeuden periaate sekä harvain monien nimessä pitämä valtuus, vallinta ja itsekäs käyttö. Mutta yksinkertaisesti ristiriidassa rajoitetun ihmisymmärryksen kanssa oli niin laajaperäisen aatteen seurausten toteuttaminen heti. Aatteen täytyi ehdottomasti saada aikaa kasvaakseen. Taloudellisen kansanvaltaisuuden ja yhdenvertaisuuden koko nykyinen järjestys oli todellakin johdonmukaisesti kutoutunut yhteen kansanvaltaisuusaatteen ensimmäisen täydellisen ilmenemisen kanssa, mutta vain siten kuin täyskasvuinen puu on kutoutunut siemeneen: niin toisessa kuin toisessakin tapauksessa aika oli oleellinen tekijä tuloksen kehityksessä.

"Me jaamme kansanvaltaisuusaatteen kehityshistorian kahteen toisillensa selvästi vastakkaiseen jaksoon. Ensimmäistä näistä sanomme negatiivisen kansanvaltaisuuden jaksoksi. Sitä ymmärtääksemme meidän täytyy ajatella kansanvaltaisuusaatteen alkuperää. Aatteet syntyvät aikaisemmista aatteista ja ovat kauan kehityksen alaisina, ja luonteen ja rajat painaa niihin ne asianhaarat joiden alaisina ne olemassaolonsa saavuttavat. Kansan hallituksen aate, niin Amerikan kuin yleensä aikaisemmissa tasavallan kokeissa, oli vastalause kuningashallitusta ja sen väärinkäytöstä vastaan. Mikään ei ole varmempaa kuin että kuolemattoman julistuksen allekirjoittajilla ei ollut mitään käsitystä siitä että kansanvaltaisuus välttämättä merkitsee jotakin enemmänkin kuin aatosta tulla toimeen ilman kuninkaita. He käsittivät sen vain hallitusmuodon muutokseksi eivätkä ollenkaan hallituksen periaatteiksi ja tarkoituksiksi.

"He eivät kuitenkaan kokonaan olleet vapaita epäluulosta ettei joskus itsevaltias kansa huomaisi tätä aatetta hyväksi ja käyttäisi itsevaltiuttaan oman olonsa parantamiseksi. Toden teolla he näyttävät sitä mahdollisuutta hiukan vakavasti ajatelleenkin, mutta niin vähän he vielä kykenivät arvostelemaan kansanvaltaisuusaatteen johdonmukaisuutta ja voimaa että he uskoivat nerokkaitten pykälien avulla paperilla olevissa perustuslaeissa mahdolliseksi estää kansaa käyttämästä valtaansa itsensä auttamiseksi, vaikka se sitä haluaisikin.

"Tämä ensimmäinen kansanvaltaisuuden kehitysjakso, jonka aikana se käsitettiin yksinomaan kuninkuuden sijaiseksi, käsittää kaikki niin sanotut tasavaltakokeet aina kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuun asti, joista tietysti Amerikan tasavalta oli vaikuttavin. Tänä aikakautena kansanvaltaisuusaate pysyi pelkkänä vastalauseena edellistä hallitusmuotoa vastaan ja oli kokonaan vailla omia uusia positiivisia tahi sen elinperusteita koskevia periaatteita. Vaikka kansa oli karkoittanut kuninkaan yhteiskuntavaunuja ajamasta ja ottanut ohjakset omiin käsiinsä, ei se vielä ajatellutkaan muuta kuin ajopelien pitämistä vanhoissa raiteissa ja luonnollisesti matkustajat tuskin vaihdosta huomasivatkaan.

"Kansanvaltaisuusaatteen toinen kehitysjoukko alkoi silloin kuin kansa heräsi huomaamaan että kuninkaitten erottaminen, sen sijaan että olisi ollut kansanvaltaisuuden päätarkoitus ja tehtävä, olikin vain aikeena sen todelliselle ohjelmalle, joka oli koko yhteiskuntakoneiston käyttäminen koko kansan hyvinvoinnin määräämättömäksi edistämiseksi.

"Huomattava asianhaara on se että kansa alkoi ajatella vetoamista valtiolliseen valtaansa aineellisten olojensa parantamiseksi aikaisemmin Europassa kuin Amerikassa, vaikka kansanvaltaisuuden muodot olivat saaneet paljon vähemmän hyväksymistä siellä. Tämä oli tietysti seurauksena vuosisatoja kestäneestä syvien rivien taloudellisesta kurjuudesta vanhassa maailmassa joka kannusti heitä ensiksi ajattelemaan vaikutusta mikä uudella aatteella saattaisi olla toimeentulon kysymykseen. Toiselta puolen Amerikan syvien rivien yleinen hyvinvointi ja verraten helppo toimeentulon hankkiminen aina yhdeksännentoista vuosisadan viimeisen neljänneksen alkuun asti oli vaikuttamassa siihen seikkaan että vasta silloin Amerikan kansa alkoi vakavasti harkita taloussuhteittensa parantamista yhteistoiminnan kautta.

"Kansanvaltaisuuden negatiivisen eli kielteisen jakson aikana sen arveltiin eroavan monarkiasta vain samalla tavalla kuin kaksi konetta toisistansa eroaa, joiden yleinen käyttö ja tarkoitus on sama. Kansanvaltaisuusaatteen kehittyessä toiselle eli positiiviselle jaksolle käsitettiin että korkeimman vallan vaihtuminen kuninkaan ja aateliston käsistä kansalle ei tarkoita ainoastaan hallituksen muotojen vaihdosta, vaan koko hallitsemisaatteen perusteellista kumoamista, sen edellytyksiä, tarkoituksia ja tehtäviä — kumousta jonka tuli kokonaan toisinpäin kääntää koko yhteiskuntajärjestelmän navan ja kääntää niin sanoakseni mukanaan koko kompassitaulun, pohjoisen etelään ja idän länteen. Silloin nähtiin — mikä näyttää meistä niin selvältä että on vaikeata ymmärtää miksi sitä ei aina ole huomattu — että itsevaltaisen kansan ei sopinut rajoittaa toimintaansa niihin tehtäviin joita kuninkaat ja luokat vallassa ollessaan olivat suorittaneet, vaan että päinvastoin oli oletettava, kun kerran kuninkaitten ja luokkien edut olivat aina olleet tykkänään vastakkaisia kansan eduille, että mitä ikinä edelliset hallitukset olivat tehneet, sitä ei kansan itse johtaessaan pitänyt tehdä, ja mitä ikinä edelliset hallitukset olivat tekemättä jättäneet, sen tuli olettaa kansan etujen vaativan tehtäväksi; sekä että kansan hallituksen päätarkoituksena ja tehtävänä oli juuri se johon mikään edellinen hallitus ei ollut milloinkaan huomiota kiinnittänyt, nimittäin yhteiskunnallisen järjestön vallan käyttäminen itsevaltiaan kansan koko ruumiin aineellisen ja siveellisen hyvinvoinnin kohottamiseksi mahdollisimman korkeaan huippuunsa, jossa sama hyvinvoinnin aste voitaisiin varmaksi tehdä kaikille — se on yhdenvertainen tasanne. Toisen eli positiivisen kansanvaltaisuuden jakso sai voiton suuressa vallankumouksessa, ja se on siitä asti ollut ainoa maailmassa tunnettu hallitusmuoto."

"Mikä kokonaisuudessaan tarkoittaa", huomautin, "että kansanvaltaista hallitusta joka sen nimen olisi ansainnut ei ole milloinkaan ennen ollut olemassa kuin kahdennellakymmenennellä vuosisadalla."

"Aivan niin", vakuutti tohtori, "niin sanotut tasavallat ensimmäiseltä jaksolta me luokitamme vale-tasavaltojen eli kielteisen kansanvaltaisuuden joukkoon. Eivätkä ne tietysti millään muotoa olleet ollenkaan todellisia kansan hallituksia, vaan pelkkiä plutokratian naamareita, jolloin rikkaat olivat todellisia vaikka vastuunalaisuudesta vapaita hallitsijoita! Te voitte helposti nähdä etteivät ne voineet olla mitään muuta. Syvät rivit olivat maailman alusta olleet rikkaitten alamaisia ja palvelijoita, mutta kuninkaat olivat olleet rikkaitten yläpuolella ja esteenä näiden vallinnalle. Kuninkaitten karkoittaminen poisti kaikki esteet rikkaitten vallalta joka tuli ylimmäksi. Kansa oli kuitenkin nimellisesti itsevaltias; mutta kun tämä itsevaltias oli yksilöistä koottu ja luokkana oli rikkaitten taloudellinen orja sekä eli heidän armoillaan, niin sanotusta kansan hallituksesta tuli pelkkä kapitalistein keppihevonen.

"Nämä negatiivisen jakson tasavallat, kun niitä katsotaan välttämättöminä askeleina yhteiskunnan kehityksessä puhtaasta monarkiasta puhtaaksi kansanvallaksi, merkitsevät edistysaskeleita; mutta jos katsotaan niitä lopullisina, niin ne olivat paljon vähemmän ihailtavia tyyppejä kokonaisuudessaan kuin siistit monarkiat. Etenkin siihen nähden, että ne olivat herkkiä lahjomisille ja katsomaan läpi sormien rikkaitten lainrikoksia, ne olivat huonointa laatua hallitusta mitä olla saattaa. Yhdeksästoista vuosisata, jonka kuluessa tämä vale-kansanvaltaisuuden laiho kypsyi suuren vallankumouksen sirpin varalle, näyttää nykyiselle katsantokannalle vain määräämättömän, tyhjää toimittavan hallituksen surulliselta hallituksettomuudelta jonka toisella puolella on kahdeksannellatoista vuosisadalla miehekkään monarkian rappeutuminen ja toisella positiivisen kansanvaltaisuuden kohoaminen kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Aikakautta voidaan verrata alaikäisen kuninkaan hallitusaikaan, jolloin kuninkaallista valtaa väärin käyttivät lurjusmaiset valtion hoitajat. Kansa oli julistettu itsevaltiaaksi, mutta se ei ollut vielä ottanut valtikkaa haltuunsa."

"Ja kuitenkin", sanoin, "yhdeksännentoista vuosisadan toisella puoliskolla, jolloin, kuten sanottu, maailma ei ollut vielä nähnyt yksinkertaistakaan näytettä kansan hallituksesta, meidän viisaat miehemme kertoivat meille että kansanvaltainen järjestelmä oli täydellisesti koeteltu ja oli valmis arvosteltavaksi tulostensa mukaan. Muutamat heistä, joita ei ollut kovin harvassa, menivät vielä niin pitkälle että väittivät kansanvaltaisuuskokeen kärsineen tappion, vaikka tosiasialta näyttää että mitään kansanvaltaisuuskoetta sanan varsinaisessa ymmärryksessä ei oltu vielä edes yritettykään toimeenpanna."

Tohtori kohautti hartioitaan.

"Sangen mieluisata tointa", hän sanoi, "on sen selityksen tekeminen, miksi syvät rivit olivat niin hitaita tuntemaan tietä joka olisi johtanut heidät täydellisesti käsittämään kaiken sen mitä kansanvaltaisuusaate heille tarkoitti, mutta yhtä vaikeata ja epäkiitollista on selittää teidän päivienne filosoofien, historioitsijain ja valtiomiesten täydellistä epäonnistumista yrittäessään järkevästi määritellä kansanvaltaisuuden johdonmukaista sisällystä ja ennustaa sen tulosta. Kansanvaltaisuusliikkeen siihen asti saavuttamain käytännöllisten tulosten vähäpätöisyyden, verrattuna sen ehdotelman laajuuteen ynnä sen takana oleviin voimiin, piti heille osottaa että sen kehitys oli vasta ensimäisellä asteellaan. Miten saattoivat järkevät ihmiset pettää itsensä sillä käsityksellä että kaikkien aikojen laajaperäisin ja kumouksellisin aate olisi vaikutuksensa lopettanut ja täyttänyt tehtävänsä vaihdettuaan kansan toimeenpanevan johtomiehen nimen kuninkaasta presidentiksi ja kansallisen lainsäätäjäkunnan parlamentista kongressiksi? Jos teidän kasvattajanne, opistojenne professorit ja presidentit sekä muut jotka olivat vastuussa kasvatuksestanne olisivat olleet oman suolansa arvoiset, ette olisi tavanneet nykyisessä taloudellisen yhdenvertaisuuden järjestelmässä mitään mikä olisi vähintäkään teitä hämmästyttänyt. Te olisitte heti sanoneet että se oli juuri sitä minkä olitte ajatellut tarpeelliseksi kansanvaltaisuusaatteen välttämättömän kehityksen seuraavalla asteella."

Edith viittasi ovelta ja me nousimme istuimeltamme.

"Suuren vallankumouksen kumouksellinen puolue", sanoi tohtori vitkalleen astuessamme taloa kohti, "menetteli kiihoitus- ja levittämistyössään eri nimien varjossa enemmän tai vähemmän merkillisesti ja sopimattomasti kuin valtiollisen puolueen nimelle oli soveliasta, mutta tämä yksi sana, kansanvaltaisuus ynnä sen eri vivahdukset ja johdannaiset selvemmin ja täydellisemmin esittivät, selittivät ja puhdistivat heidän järjestelmänsä, syynsä ja tarkoituksensa kuin kokonainen kirjasto saattoi tehdä. Amerikan kansa kuvitteli perustaneensa kansan hallituksen erotessaan Englannista, mutta he pettivät itsensä. Valloittaessaan ennen kuninkaitten hallussa olleen valtiollisen vallan, oli kansa vasta ottanut tyranniuden linnoituksen ulkovarustukset. Talousjärjestelmä, joka oli linnoitus ja komensi jokaista yhteiskuntarakenteen osaa, jäi edelleen yksityisten ja vastuunalaisuudesta vapaitten johtajain haltuun, ja niin kauvan kuin se sellaisena pysyi ei ulkovarustusten omistaminen merkinnyt kansalle mitään ja ne pysyivät kansan hallussa vain linnoituksen varusväen armosta. Vallankumous syntyi, kun kansa näki että sen joko täytyi valloittaa linnoitus taikka luopua ulkovarustuksista. Sen tuli joko täydentää työnsä kansan hallituksen perustamisessa, jonka sen isät olivat vain alkaneet, tai luopua kaikesta siitäkin jonka sen isät olivat loppuun saattaneet."

LUKU III.

Minä saan täydet oikeudet maassa.

Saapuessamme aamiaiselle naiset osottivat meille sangen mieliäkiinnittävän uutispalasen jonka olivat löytäneet aamulehdistä. Se ei todellakaan ollut sen vähäisempää kuin kertomus niistä toimenpiteistä joihin Yhdysvaltain kongressi oli ryhtynyt minun suhteeni. Yksimielisesti oli, kuten selville kävi, hyväksytty päätös, joka kerrottuaan tavattoman henkiin palautumiseni yhteydessä olevat seikat selvitti kaikki mahdolliset kysymykset, jotka saattoivat herätä laillisesta olemassaolostani, julistaen minut Amerikan täysiarvoiseksi kansalaiseksi ja kaikkiin kansalaisoikeuksiin ja erikoisetuihin oikeutetuksi, mutta samalla myös kansan vieraaksi ja sellaisena vapaaksi kaikista kansalaisille yleensä kuuluvista velvollisuuksista ja palveluksista, paitsi jos minä haluaisin ne ottaa osakseni.

Kun olin tähän asti ollut Leeten taloudessa yksinomaan, oli tämä melkein ensimmäinen viittaus jonka olin saanut yleisön suuresta ja yleisestä osanotosta asiassani. Se osanotto, kuten sain tietää, oli kohonnut minun persoonani yläpuolelle ja oli jo uudelleen elvyttänyt yleisen harrastuksen yhdeksännentoista vuosisadan kirjallisuuden ja politiikan ja eritoten sen muutoskauden historian ja filosofian tutkimiseen, jolloin vanha järjestelmä vaihtui uuteen.

"Asia on niin", sanoi tohtori, "että kansa on vain suorittanut kiitollisuuden velkansa ottaessaan teidät vieraaksensa, sillä te olette nyt jo tehnyt enemmän kasvatuksellisten pyrintöjemme hyväksi edistämällä historiallisia tutkimuksia kuin koko opettajarykmentti olisi voinut toimeen saada elinaikanaan."

Palaten sitten jälleen kongressin päätökseen tohtori sanoi että se hänen mielestään oli tarpeeton, sillä vaikka en ollutkaan muuta tehnyt kuin nukkunut melkoisen pitkän ajan kansalaisoikeuteni vastineeksi, ei kuitenkaan ollut olemassa mitään perustetta jonka nojalla voitaisiin päättää että olin mitään niistä menettänyt. Olipa sen laita miten tahansa, tämä päätös poisti kaiken epäilyksen minun asemastani, ja hän arveli että meidän ensimmäiseksi aamiaisen jälkeen oli mentävä Kansallispankkiin ja avattava siellä minun kansalaistilini.

"Tietysti", sanoin lähtiessämme kotoa, "olen iloissani että pääsen vapautumaan välttämättömyydestä joka on pakottanut minun olemaan teidän niskoillanne, mutta tunnustan että tuntuu hiukan alentavalta hyväksyä lahjana tämä kansan jalomielinen tarjous toimeentulokseni."

"Paras Julian", vastasi tohtori, "minun on toisinaan hiukan vaikeata täysin ymmärtää käsityskantaanne meidän laitoksistamme."

"Luulisinpa että se olisi kyllin helppoa tässä asiassa. Minusta tuntuu kuin olisin yleisen armeliaisuuden esineenä."

"Ahaa", sanoi tohtori, "teistä tuntuu että kansa on osottanut teille armoa, saattanut teidät kiitollisuuden velkaan. Teidän täytyy suoda anteeksi ymmärtämättömyyteni, mutta asia on niin että me katsomme tätä kansalaisten taloudellisen toimeentulon kysymystä kokonaan erilaiselta näkökannalta. Me arvelemme että vaatimalla ja hyväksymällä itsellenne kansalaisylläpidon te täytätte kansallisen velvollisuuden jonka kautta saatatte kansan — se on kansalaistoverienne yleisen yhteyden — pikemmin suurempaan kiitollisuuden velkaan kuin mitä itse voitatte."

Käännyin katsomaan, eikö tohtori laskenut leikkiä, mutta hän oli näöltään aivan vakava.

"Minun pitäisi nyt jo olla valmistunut huomaamaan että kaikki on päinvastaista näinä päivinä", sanoin, "mutta totta puhuen, mikä mullistus yhteistunteessa, sellaisena kuin se ymmärrettiin yhdeksännellätoista vuosisadalla, aiheuttaa teitä väittämään että hyväksyessäni aineellisen ylläpidon kansalta saatan sen suurempaan kiitollisuuden velkaan kuin se minut?"

"Mielestäni on helppoa johtaa teidät se näkemään", vastasi tohtori, "ollenkaan vaatimatta teitä poikkeamaan niistä päättelemistavoista joihin aikalaisenne olivat tottuneet. Teillä oli luullakseni käytännössä vapaa valtion ylläpitämä julkinen kasvatusjärjestelmä?"

"Oli."

"Mikä oli sen aate?"

"Ettei kansalainen ollut varma äänestäjä ilman kasvatusta."

"Aivan niin. Valtio ylläpiti sentakia suurilla kustannuksilla kansan vapaata kasvatusta. Kansalaisille oli suureksi eduksi suostua tähän kasvatukseen, aivan kuin tähän ylläpitoon suostuminen on teille, mutta vielä enemmän oli valtion etujen mukaista että kansalainen siihen suostui. Näettekö asian ydinkohtaa?"

"Voin kyllä huomata valtion etujen mukaista olevan että minä suostuin kasvatettavaksi, mutta enpä oikein, miksi on valtiolle edullista että suostun ottamaan osan yleisestä omaisuudesta."

"Kuitenkin siihen on sama syy, nimittäin yleinen etu hyvässä hallituksessa. Me pidämme aivan itsestään selvänä periaatteena että jokaisen joka ottaa osaa äänestykseen, tulee saada ei ainoastaan kasvatusta, vaan myös tukipiste maassa, jotta yksityisedut sulautuvat yhteen yleisten etujen kanssa. Kun jokaisen kansalaisen äänestyksessä käyttämä valta on sama, niin taloudellisen tukipisteen tulee olla sama, ja siten johdumme siihen syyhyn, miksi yleinen turvallisuus vaatii että teidän tulee uskollisesti hyväksyä samallainen tukipiste maassa ollenkaan lukuunottamatta sitä persoonallista etua minkä siten tekemällä voitatte."

"Tiedättekö", sanoin, "että tämä teidän aatteenne että kullakin joka äänestää tulee olla taloudellinen tukipiste maassa, on samallainen jota meidän ylhäisimmät torymme [Amerikan vapautussodan aikana tory-miehet olivat Englannin puoltajia ja vapautussodan vastustajia. — Suom. muist.] sangen kiinteästi vaativat, mutta heidän vetämänsä käytännöllinen johtopäätös siitä oli aivan päinvastainen kuin se minkä te olette vetäneet? He tahtoivat samoinkuin tekin saada selviönä vahvistetuksi että valtiollisen vallan ja taloudellisen tukipisteen maassa tuli kuulua yhteen, mutta käytännöllinen vaatimus jonka he sen perusteella tekivät oli kielteinen myönteisen asemasta. Te päättelette että koska taloudellisten etuisuuksien maassa tulee kuulua yhteen äänestyksen kanssa, tulee kaikille joilla äänestysoikeus on taata myös nämä etuisuudet. He päättelivät päinvastoin että kaikilla joilla ei ollut taloudellista tukipistettä tuli ottaa äänioikeuskin pois. Ystävieni joukossa oli useita jotka väittivät että jokin sellainen äänioikeuden rajoitus oli välttämätön, jos mieli pelastaa kansanvaltainen koe tappiosta."

"Se on", huomautti tohtori, "ehdotettiin kansanvaltaisuuskokeen pelastamista hylkäämällä se. Se oli nerokas ajatus, mutta. kansanvaltaisuuspa ei ollut koe joka oli hylättävissä, vaan kehitys joka oli täydennettävä. Miten valtavalla tavalla kuvaakaan tämänlainen aikalaistenne puhe — äänioikeuden rajoittamisesta vastaamaan kansalaisten taloudellista asemaa — sitä ymmärtämättömyyttä joka vallitsi järkevimpäinkin luokkain kesken teidän aikananne kansanvaltaisuususkon merkityksen suhteen, jota he tunnustivat! Kansanvaltaisuuden ensimäinen periaate on yksilön arvossa pitäminen. Se arvo käsittää ihmisluonteen laadun, ja on oleellisesti sama kaikissa yksilöissä, ja siksi on yhdenvertaisuus kansanvaltaisuuden elinperiaate. Tämän yksilön oleellisen ja yhdenvertaisen arvon alaiseksi täytyy taivuttaa kaikki aineelliset olosuhteet sekä persoonalliset sattumat ja ominaisuudet. Inhimillisen olemuksen kohottaminen persooniin katsomatta on järkähtämätön ja ainoa järkevä kansanvaltaisen politiikan aihe. Asettakaahan tämän käsityksen rinnalle aikalaistenne erinomainen käsitys äänioikeuden rajoittamisesta. He havaitsivat aineelliset eroavaisuudet yksilöjen asioissa ja ehdottivat yksilön oikeuksien ja arvon mukaannuttamista hänen aineellisten olosuhteittensa mukaan, sen sijaan että olisivat mukaannuttaneet aineelliset olosuhteet ihmisen oleellisen ja yhdenvertaisen arvon mukaisiksi."

"Lyhyesti", sanoin, "samoin kuin me järjestelmämme valitessa teimme ihmiset asiain mukaisiksi, pidätte te järkevämpänä muodostaa asiat ihmisten mukaisiksi?"

"Se on todellakin", vastasi tohtori, "peruserotus vanhan ja uuden järjestyksen välillä."

Kuljimme ääneti muutaman hetken. Vihdoin tohtori sanoi: "Minä koetin muistella muuatta lausetta jota te äsken käytitte ja joka osotti laajaa erotusta sen merkityksen välillä mitä samalla lauseella ymmärrettiin teidän päivinänne ja mitä nykyään. Tahdoin sanoa: me ajattelemme että jokaisella joka äänestää tulee olla omaisuustukipiste maassa, ja te huomautitte että muutamilla ihmisillä oli sama aate teidän aikananne, mutta sitä mitä me käsitämme tukipisteellä maassa ei kellään ollut eikä voinut olla teidän talousjärjestelmänne aikana."

"Miksi ei?" kysyin. "Eikö ihmisillä jotka omistivat omaisuutta maassa — miljoonamiehellä, esimerkiksi, kuten minulla — ollut tukipistettä siinä?"

"Siinä suhteessa että hänen omaisuutensa oli maantieteellisesti olemassa maassa saattoi sitä ehkä sanoa tukipisteeksi maan piirissä, mutta ei tukipisteeksi maassa. Se oli yksinomaan jonkun maapalasen omistamista taikka maan jonkun omaisuusosan omistamista, ja omistaja vain kehitti tätä erikoisosaa ja piti siitä huolen lopusta välittämättä. Sellainen erikoistukipiste taikka pyrkimys sen saavuttamiseksi, kaukana siitä että olisi kehittänyt sen omistajasta tai tavoittelijasta yhteishyvälle alttiin kansalaisen, saattoi hänestä yhtä hyvin muodostaa vaarallisen kansalaisen, sillä hänen itsekkäät etunsa olivat taipuvaisia suurentamaan hänen erikoistukipistettään hänen kansalaistovereinsa ja yleisetujen kustannuksella. Teidän miljoonamiehenne — tietysti persoonallisesti tarkoittamatta teitä — näyttävät olleen vaarallisin kansalaisluokka mitä teillä oli, ja sitä juuri tuli odottaa kun heillä oli se mitä te sanotte tukipisteeksi maassa, vaan jota me emme siksi sano. Sillä tavalla omistetulla omaisuudella saattoi olla vain jaottava ja yhteiskunnallisvastainen vaikutus.

"Me tarkoitamme tukipisteellä maassa jotakin sellaista jota kukaan ei ollut mahdollinen omistamaan, ennenkuin taloudellinen yhteisetuisuusoli sijoitettu kapitaalin yksityisomistuksen tilalle. Itse kullakin, niin miehellä kuin naisella, tietysti on oma kotinsa ja oma maapalansa, jos sitä haluaa, ja aina niin miehellä kuin naisellakin omat tulonsa mielensä mukaan käytettäväksi; mutta ne ovat vain käytettäviksi luovutettuja eivätkä ne, kun aina ovat samanlaisia, voi tuottaa mitään perustetta epäsovulle. Kansan kapitaali, kaiken tämän käytännön lähde, on jakamattomasti kaikkien yhteinen, ja mahdotonta on että mitään itsekkäistä perusteista johtuvia riitoja syntyisi tämän yhteisedun hallitsemisesta, josta kaikki yksityisedut riippuvat, miten mielipiteet sitten toisistaan eroavaisivatkin. Kansalaisen osuus tässä yhteisessä pääomassa on eräänlainen tukipiste maassa joka tekee mahdottomaksi toisen edun loukkaamisen loukkaamatta samalla omaa etua taikka oman edun edistämisen samalla tavalla kaikkia toisia etuja edistämättä. Sen taloudelliseen laajuuteen nähden sanottakoon että se saattaa 'kultaisen säännön' hallituksen itsetoimivaksi periaatteeksi. Mitä tahdomme tehdä itsellemme, se meidän täytyy välttämättä tehdä toisillekin. Aina siihen asti kun taloudellinen yhteisetuisuus teki mahdolliseksi tässä muodossa toteuttaa aate että kullakin kansalaisella tuli olla tukipiste maassa, ei kansanvaltaisuus järjestelmällä ollut milloinkaan ollut mahdollisuutta kehittää taipumuksiansa."

"Näyttää siltä", sanoin, "että teidän taloudellisen yhdenvertaisuuden perusperiaatteenne, jonka minä olen luullut pääasiallisesti tähtäävän ja tarkoittavan kansan aineellisen hyvinvoinnin etua, onkin aivan yhtä paljon valtiollisen politiikan periaatetta hallituksen varmentamiseksi."

"Niin se varmaan on", vastasi tohtori. "Meidän taloudellinen järjestelmämme on yhtä valtioviisas kuin inhimillinenkin toimenpide. Tiedättehän että jokaisen hallituksen vaikuttavaisuuden tai pysyväisyyden ensi ehtona on että hallitusvalta suoraan, muuttumatta ja ylinnä harrastaa yleistä hyvinvointia — se on, koko valtion kukoistusta erillään sen kaikista osista. Monarkian vahvana puolena oli ollut se että kuningas maan omistajana itsekkäistä syistä tätä harrastusta tunsi. Virkavaltaisella hallitusmuodolla oli yksinomaan tästä syystä aina jonkinlaista raakalaatuista vaikuttavaisuutta. Toiselta puolen oli kansanvaltaisuuden tuhoavana heikkoutena sen negatiivisen jakson aikana ennen suurta vallankumousta se että kansalla, joka oli hallitsija, oli yksilöllisesti vain epäsuoraa ja kuviteltua harrastusta valtioon kokonaisuudessaan tai sen koneistoon nähden — sen todellinen, pääasiallinen, muuttumaton ja suoranainen harrastus oli keskittyneenä persoonalliseen kohtaloon, yksityiseen tukipisteeseen, erillään ja vastakkaisena yleisestä tukipisteestä. Innostuksen hetkinä he saattoivat yhtyä kannattamaan yhteiskuntaa, mutta enimmäkseen tällä ei ollut mitään valvojaa, vaan oli alttiina ihmisten ja puolueitten suunnitteluille jotka kokivat ryöstää yhteiskuntaa ja käyttää hallituskoneistoa persoonallisiin tai puoluetarkoituksiin. Tämä oli kansavaltaisuusrakenteen heikkoutta, jonka vuoksi se ensi nuoruutensa elettyään muuttui vaihdellen sikäli kuin rikkauden erilaisuus kehittyi kaikista hallitusmuodoista mädänneimmäksi ja arvottomimmaksi ja herkimmäksi väärinkäytökselle ja turmelukselle itsekkäisten, persoonallisten ja luokkatarkoituksen hyväksi. Sitä heikkoutta kesti niin kauvan kuin maan kapitaali, sen taloudelliset edut, olivat yksityisten käsissä ja se voitiin parantaa vain yksityiskapitalismin perinpohjaisella hävittämisellä ja yhdistämällä kansan kapitaalin yhteisen valvonnan alaiseksi. Kun tämä oli tehty, niin sama taloudellinen peruste — joka kapitaalin ollessa yksityisten käsissä pyrki hävittämään sen yleisen innon joka on kansanvaltaisen elämän henki — tuli mitä voimakkaimmaksi yhteen liittäväksi mahdiksi ja saattoi kansan hallituksen ei ainoastaan ihanteellisesti kaikkein oikeuden mukaisimmaksi, vaan käytännöllisesti kaikkein menestyksellisimmäksi ja vaikuttavimmaksi valtiolliseksi järjestelmäksi. Kansalainen joka tähän asti oli ollut yhden osan esitaistelijana jälellä olevaa vastaan, tuli tässä vaihdoksessa kokonaisuuden valvojaksi."

LUKU IV.

Kahdennenkymmenennen vuosisadan pankkihuone.

Muodollisuudet pankissa osottautuivat olevan sangen yksinkertaisia. Tri Leete esitti minut ylijohtajalle ja loppu seurasi itsestään eikä koko homma kestänyt kolmea minuuttia. Minulle ilmoitettiin että täyskasvuisen kansalaisen vuosiosuus siltä vuodelta oli $4.000, ja että minulle tuleva osa jälellä olevalta vuodelta — oli syyskuun loppupuoli — oli $1,075.41. Otin osotuksia $300 arvosta ja jätin loput talletettavaksi, aivan niinkuin olisin tehnyt jossain yhdeksännentoista vuosisadan pankissa ottaessani käyttörahoja. Kun asia oli toimitettu mr. Chapin, ylijohtaja, kutsui minut konttooriinsa.

"Miltä tuntuu meidän pankkijärjestelmämme verrattuna teidän päivienne järjestelmään?" hän kysyi.

"Sillä on mainittava etu sellaisen sentittömän liiketuttavan silmillä katsottuna kuin minä olen", vastasin — "nimittäin että sittenkin on luottoa, vaikka ei ole mitään tallettanut; muuta tuskin tunnen tarpeeksi sanoakseni mielipiteeni."

"Kun pääsette tarkemmin pankkijärjestelmämme perille", sanoi ylijohtaja, "niin luulen että hämmästytte sen yhtäläisyyttä oman järjestelmänne kanssa. Meillä kyllä ei ole rahaa eikä mitään mikä vastaisi rahaa, mutta koko pankkitiede alusta pitäin valmisteli tietä rahan poistamiseksi. Ainoa kohta missä meidän järjestelmämme todellisesti eroaa teidän järjestelmästänne on se että jokainen alottaa vuoden samalla luottomäärällä ja että tämä luotto ei ole siirrettävissä toiselle. Mitä tulee talletusten vaatimiseen, ennenkuin luottotili avataan, niin olemme siinä kohden ehdottomasti aivan yhtä vaativaisia kuin teidänkin pankkiirinne olivat, mutta meillä kansa kokonaisuudessaan tekee talletukset kaikkien puolesta yhtaikaa. Tämä joukkotalletus on sellaisten erilaisten käyttötarpeiden valmistusta ja sellaisten yleisten palvelusten toimittamista joiden odotetaan olevan tarpeellisia. Näille käyttötarpeille arvioidaan hinnat ja kustannukset ja hintojen yhteenlaskettu summa jaettuna väestön lukumäärällä määrää kansalaisen persoonallisen luottosumman, joka yksinkertaisesti on hänen vuoden käyttötarpeisiin ja palveluksiin tasaisesti sisältyvä osansa. Mutta epäilemättä tri Leete on kertonut teille kaiken tästä asiasta."

"Mutta minustahan ei ollut täällä tietoa vuoden arvioita tehtäessä", sanoin. "Toivon ettei luottoani ole otettu toisten ihmisten osuuksista."

"Siitä teidän ei ole tarvis olla huolissanne", vastasi ylijohtaja. "Vaikka onkin hämmästyttävää, miten kysynnän erilaisuudet pitävät toisiansa tasapainossa, kun suuret väestöt ovat yhteydessä, olisi kuitenkin mahdotonta johtaa näin suurta liikettä kuin meidänkin on ilman suuria vararahastoja. Tarkoituksena on pilaantuvain aineitten tuotantoa ja sellaisten joiden suhteen mieliteot usein vaihtelevat pitää niin vähän edellä kysyntää kuin mahdollista, mutta kaikissa tärkeissä tuotantohaaroissa varataan aina niin suuri ylivarasto että kahden vuoden kato ei vaikuttaisi mitään pilaantumattomain aineitten hintaan, sekä samalla väestön odottamaton vaikkapa useimpiin miljooniin nouseva lisäys ei häiritsisi minään aikana väestön ylläpitoa."

"Tri Leete on minulle kertonut", sanoin, "että luotto-osuus jota kansalainen ei ole vuoden kuluessa käyttänyt peruutetaan ja on se mitätön seuraavana vuonna. Arvelen että se tarkoittaa varojen kasaantumismahdollisuuden estämistä, joka kaivaisi taloudellisten olosuhteittenne yhdenvertaisuuden perusteen ontoksi."

"Se vaikuttaa kyllä sellaisen kasaantumisen estämiseksi", sanoi ylijohtaja, "mutta toiselta puolen se on tarpeellinen kansallisen kirjanpidon tekemiseksi yksinkertaisemmaksi ja sekaannusten estämiseksi. Vuotuinen luotto on maksuosotus erikoisista vissin vuoden aikana suoritetuista valmisteista. Seuraavaksi vuodeksi tehdään uusi arviolasku hiukan erilaisilla perusteilla, ja jotta se voidaan toimittaa ovat kirjat päätettävät ja kaikki maksuosotukset perustettavat joita ei ole peritty, jotta tiedämme täsmälleen millä kannalla olemme."

"Miten sitten käy, jos kulutan luottosummani, ennenkuin vuosi on lopussa?"

Ylijohtaja hymyili. "Olen lukenut", hän sanoi, "että tuhlauspahe oli sangen vakava teidän päivinänne. Meidän järjestelmällämme on se etu teidän rinnallanne että pahinkaan tuhlari ei voi koskea pääomaansa joka on hänen jakamaton samallainen osuutensa kansan kapitaalista. Enintäin voi hän hävittää vuotuisen osinkonsa. Jos tämän tekisitte, niin en epäile etteivät ystävänne pitäisi huolta teistä, ja elleivät he sitä tekisi, niin saatte olla varma että kansa sen tahtoisi tehdä, sillä meillä ei ole sitä tanakkaa vatsaa, jonka nojalla esi-isämme saattoivat kyllältään nauttia, vaikka nälkäisiä ihmisiä oli heidän ympärillään. Me olemme todella niin herkkätuntoisia että tietäessämme yhdenkään yksilön kansan joukossa olevan puutteessa veisi se meiltä öiden unet. Jos te tahtoisitte pysyä puutteen alaisena, niin teidän täytyisi kätkeytyä toisten silmiltä sitä tarkoitusta varten."

"Onko teillä mitään tietoa", kysyin, "miten paljon tämä $4,000 luottosumma olisi vastannut ostokyvyssä vuonna 1887?"

"Jotakuinkin $6,000 tai $7,000 luullakseni", vastasi mr. Chapin. "Arvostellessanne kansalaisen taloudellista tilaa teidän tulee muistaa että suuri joukko erilaisia palveluksia ja käyttötarpeita on nyt maksuttomasti yleisesti käytettävissä, joista ennen yksilöiden oli maksettava, kuten esimerkiksi vesi, valo, musiikki, sanomalehdet, teaatteri ja ooppera, kaikellaiset posti- ja sähkökuletusneuvot, kulkulaitos ja monet muut liian lukuisat luetella."

"Mutta kun niin paljon yleisön eli yhteisesti käytettäväksi luovutatte, niin miksi ei kaikkia anneta samalla tavalla? Sehän tekisi asiat vielä yksinkertaisemmiksi, luullakseni."

"Me arvelemme päinvastoin että se sekoittaisi hallitustoimia, eikä se mitenkään yhtä hyvin kansan tarvetta vastaisi. Katsokaahan me vaadimme yhdenvertaisuutta, mutta meitä ei miellytä samanlaisuus, ja me koetamme menoarvioissamme varata mahdollisimman erilaisia makuja varten vapaan nautinnon."

Arvellen että minua miellyttäisi niiden katseleminen oli ylijohtaja tuonut konttooriin muutamia pankin kirjoja. Vaikka en ollut ollenkaan ollut mikään asiantuntija yhdeksännentoista vuosisadan kirjanpitojärjestelmässä, olin kuitenkin suuresti ihmeissäni näiden tilien tavattomasta yksinkertaisuudesta niiden rinnalla joihin olin ennen perehtynyt. Tästä puhuessani lisäsin että se minua hämmästytti sitäkin enemmän kun olin ennakolta muodostanut sen arvelun että kun kansallisen ko-operatiivijärjestelmän etevämmyys oli suuri meidän liiketapojen rinnalla, niin se myös aiheutti suuren lisäyksen kirjanpidossa verrattuna siihen mikä oli tarpeen vanhan järjestelmän aikana. Ylijohtaja ja tohtori Leete katsoivat toisiaan ja hymyilivät.

"Tiedättekö, mr West", sanoi ensinmainittu, "meistä tuntuu sangen omituiselta että teillä tällainen arvelu saattoi olla? Meidän arviomme mukaan nykyisen järjestelmän aikana yksi kirjanpitäjä tekee sen missä kaksitoista tarvittiin teidän aikananne."

"Mutta", sanoin, "onhan kansalla nyt erikoinen tili jokaiselle miehelle, naiselle ja lapselle joka maassa asuu."

"On tietysti", vastasi ylijohtaja, "mutta eiköpä teidän aikananne ollut samoin? Miten olisi muuten voitu arvioida ja koota veroja taikka kiristää tusinoittain muita velvollisuuksia kansalaisilta? Esimerkiksi teidän verotusjärjestelmänne jo yksin kaikkine tutkintoineen, arvioimisineen, keräyskoneistoineen ja rangaistuksineen oli äärettömän paljon monimutkaisempi kuin edessänne olevissa kirjoissa näkyvät tilit, joihin sisältyy, kuten näette, jokaiselle henkilölle saman luoton antaminen vuoden alusta sekä jälestäpäin yksinkertainen maksuosotusten merkitseminen lukematta korkoja taikka muita tuloposteja. Niin yksinkertaiset ja vaihtelemattomat ovat todella olosuhteet, mr. West, että tilit tehdään automaattisesti koneella ja kirjanpitäjä vain näppäilee koskettimia."

"Mutta ymmärtääkseni kutakin kansalaista varten on myös luettelo hänen tekemistään palveluksista hänen kykyjensä luokittelemiseksi."

"On tietysti ja mitä seikkaperäisin sekä mitä huolellisimmin varjeltu erehdyksiä ja kohtuuttomuutta vastaan. Mutta sillä luettelolla ei ole mitään tekemistä rahojenne taikka tekemästänne työstä maksettavain palkkojen kanssa, vaan se pikemmin on yksinkertainen kunnialuettelo kasvatuksenne perustuksesta jonka mukaan oppilaitten luokitus on määrätty."

"Mutta kansalaisella on myös liikesuhteensa yleisten puotein kanssa joista hän tarpeensa noutaa?"

"Kyllä niin, mutta ei luottosuhdetta. Kuten teidän aikalaisenne olisivat sanoneet, kaikki ostokset tapahtuvat vain käteisellä rahalla — se on luottokorteilla."

"Sittenkin on vielä jälellä", intin yhä, "tilinteko tavaroista ja palveluksista puotien ja tuotanto-osastojen välillä sekä erikoisten osastojen välillä."

"Tietysti; mutta kun koko järjestelmä on saman johdon alaisena ja kaikki osastot toimivat yhdessä hankaamatta toisiinsa ja ilman minkäänlaista epäsoinnun aihetta, niin on sellainen tilinteko lapsen työtä verrattuna liikejärjestelyyn toisiaan epäileväin yksityiskapitalistien välillä, jotka teidän päivinänne jakoivat keskenään liikemarkkinat ja valvoivat öitä keksiäkseen puijaustemppuja millä pettää, lyödä ja voittaa toisensa.

"Mutta entä tarkat tilastot joille perustatte tuotantoa johtavat arviolaskut? Siinä ainakin tarvitaan sangen paljon numeroimista."

"Teidän kansallinen ja valtiohallituksenne", vastasi mr. Chapin, "julkaisivat joka vuosi suuret määrät samallaisia tilastoja, joiden samalla kuin ne olivat epäluotettavat täytyi olla paljon suurempain vaivojen takana kerättäessä, siihen katsoen että niihin yhtyi vähemmän tervetullut yksityisten henkilöitten liikeasiain tarkastaminen, sen sijaan että koko summa olisi ollut pelkkää kertomusten kokoamista suuren liikkeen eri osastojen kirjoista. Kunkin tehtailijan, kauppiaan ja puodin pitäjän tuli teidän aikananne tehdä ennakkoarvio mahdollisesta kulutuksesta ja hairahdukset merkitsivät häviötä. Ja kuitenkin hän saattoi vain arvata, koska hänellä ei ollut riittävästi tietoja. Täydellisten tietojen avulla, jotka meillä on, on ennakkoarvioiden varmuus lisääntynyt samassa määrässä kuin vaikeudetkin ovat muuttuneet yksinkertaisemmiksi."

"Pyydän säästäkää minut enemmistä osotuksista arvosteluni typeryyden suhteen."

"Eihän tässä, mr. West, ole kysymystäkään typeryydestä. Kokonaan uusi asiain järjestelmä aina ensi näkemältä tuntuu monimutkaiselta, vaikka lähemmin tutkistellen se osottautuu itse yksinkertaisuudeksi. Mutta pyydän älkää nyt vielä minua keskeyttäkö, sillä olen kertonut teille vasta toisen puolen asiasta. Olen osottanut teille, miten harvat ja yksinkertaiset ovat meidän pitämämme tilit teidän vastaavissa suhteissa pitämiinne tileihin verrattuna; mutta huomattavin kohta kysymyksessä on eräät teidän pitämänne tilit, joita meillä ei ole ollenkaan. Debet ja kredit sanoja ei enää tunneta; korko, vuokra, osinko ja kaikki niille perustetut laskut ovat inhimillisestä liikkeestä kokonaan hävinneet. Teidän päivinänne jokainen, lukuunottamatta hänen tiliänsä valtion kanssa, oli sotkeutuneena tiliverkkoon kaikesta mikä häntä koski. Alhaisinkin palkkalainen oli ainakin kuuden, seitsemän liikemiehen kirjoissa ja varakas mies useampain kymmenien ja satojenkin, puhumattakaan kauppa-alalla olevista ihmisistä. Liukkaasti kulkeva dollari asettui aloilleen niin monta kertaa ja niin monessa paikassa vaeltaessaan kädestä toiseen että me olemme arvioineet sen noin viidessä vuodessa täytyneen maksaa itsensä musteen ja kynän kuulutuksessa sekä kauppa-apulaisten palkoissa, puhumattakaan kulumisesta ja hankaantumisesta. Kaikki nämä yksityis- ja liiketilien muodot ovat nyt poistetut. Kukaan ei ole toiselle velkaa eikä kukaan toista velo eikä kellään ole kontrahtia toisen kanssa eikä minkäänlaista tilitettävää, vaan jokainen yksinkertaisesti kohtelee toistaan niinkuin kunkin luonnolliset hyveet ansaitsevat."

LUKU V.

Saan kokea uuden vaikutelman.

"Tohtori", sanoin tullessamme ulos pankista, "minulla on sangen merkillinen tunne."

"Minkälainen tunne?"

"Se on vaikutelma jonka laista ei minulla koskaan ennen ole ollut", sanoin, "enkä milloinkaan odottanut. Minusta tuntuu kuin haluaisin lähteä työhön. Niin, Julian West, miljoonain omistaja, vetelehtijä ammatiltaan, joka ei koskaan ole mitään hyödyllistä eläessään tehnyt eikä koskaan tahtonut tehdä, tuntee itsensä vallanneen voittamattoman halun kääriä ylös hihansa ja tehdä jotakin mikä vastaisi hänen elämäänsä."

"Mutta", sanoi tohtori, "kongressi on julistanut teidät kansan vieraaksi ja varta vasten vapauttanut teidät velvollisuuksista yleisessä palveluksessa."

"Se on kaikki sangen hyvä ja minä ymmärrän sen hyväntahtoisuuden, mutta minä alan tuntea etten saa nauttia mitään tietäessäni eläväni toisten ihmisten kustannuksella."

"Mitä luulette sen olevan", sanoi tohtori hymyillen, "joka on teille tuottanut tämän tunteen että elätte toisten kustannuksella, jota ette kuten sanotte ole koskaan ennen tuntenut?"

"En ole koskaan ollut halukas itsetutkisteluihin", vastasin, "mutta tunteen vaihto on sangen helppoa selvittää tässä asiassa. Minä huomaan olevani yhteiskunnan piirissä jonka jokainen ruumiiltaan terve jäsen suorittaa oman osansa sen aineellisen varakkuuden kokoamiseksi, jota minäkin osaltani nautin. Merkillisen jäykät täytyisi sen henkilön tunteet olla joka ei sellaisissa oloissa häpeäisi olla yhtymättä toisiin ja tekemättä osaansa. Miksi en ymmärtänyt samalla tavoin työvelvollisuuksia yhdeksännellätoista vuosisadalla? Siksi, yksinkertaisesti ettei silloin ollut mitään työn jakojärjestelmää taikka ei mitään järjestelmää ollenkaan. Siitä syystä ettei ollut olemassa mitään rehellistä työjaon määräystä eikä edes oikeudellista viittaustakaan siihen, jokainen joka voi, kieräili itsensä siitä vapaaksi ja ne jotka eivät voineet siitä vapautua kirosivat onnellisempia ja tekivätpä vielä niin paljon pahaakin kuin vain voivat. Otaksukaamme että joku rikas nuori kansalainen, minun kaltaiseni, olisi tuntenut halua suorittaa osansa. Miten hänen olisi tullut menetellä? Ei ollut olemassa mitään yhteiskunnallista järjestöä jonka avulla työ olisi voitu jakaa jonkinlaisilla oikeuden perusteilla. Ei ollut mitään yhteistoiminnan mahdollisuutta. Meillä oli valittavana joko käyttää hyväksemme talousjärjestelmän myöntämää etua elää toisten kustannuksella taikka suoda heille etu elää meidän kustannuksellamme. Meidän tuli kiivetä heidän hartioilleen, jos mielimme estää heitä kiipeämästä meidän hartioillemme. Meidän täytyi joko nauttia etua väärästä järjestelmästä taikka joutua sen uhreiksi. Ja kun toisessa vaihtoehdossa ei ollut sen enempää siveellistä tyydytystä kuin toisessakaan, me luonnollisesti pidimme ensin mainittua parempana. Vilaukselta siivoimmat meistä kyllä tunnustivat sen äärettömän halpamaisuuden jona täytyi pitää toimeentulonsa imemistä raatajilta, mutta omaatuntoamme täydelleen rauhoitti talousjärjestelmä joka näytti niin toivottomalta sekamelskalta että kukaan ei voinut nähdä sen läpi, ei oikaista sitä eikä itse tehdä oikein sen vallitessa. Minä voin vakuuttaa ettei kukaan minun seurapiiristäni, ei ainakaan kukaan ystävistäni, joka olisi samoin kuin minä joutunut tänä aamuna ehdottomasti yksinkertaisen, oikean ja yhdenvertaisen teollisuuskuorman jakojärjestelmän vaikutuksen alaiseksi, olisi muuta voinut kuin tuntea samaa kuin minäkin, kääriä hihansa ylös ja tarttua työhön."

"Siitä olen kyllä aivan varma", sanoi tohtori. "Teidän kokemuksenne merkitsevällä tavalla vahvistaa sen vallankumoushistorian luvun joka meille kertoo että kun nykyinen talousjärjestelmä oli perustettu, niin ne jotka vanhan järjestelmän aikana olivat olleet mitä parantumattomimpia laiskureita ja maankiertäjiä yhtyivät innostuneina valtion palvelukseen tunnustaen uusien toimenpiteitten ehdottoman oikeuden ja kohtuullisuuden. Mutta puhuaksemme nykyisestä asemastanne, miksi ei minun aikaisempi ehdotukseni kelpaisi että te luennoissa kertoisitte kansallemme yhdeksännestätoista vuosisadasta?"

"Minä arvelin ensiksi että se olisi hyvä aate", vastasin, "mutta keskustelumme puutarhassa tänä aamuna on saanut minun uskomaan että minä ja minun aikalaiseni olemme kaikkein viimeisiä niiden ihmisten joukossa joilla on ollut jotakin järjellistä käsitystä yhdeksännestätoista vuosisadasta, mitä se tarkoitti ja minne se oli pyrkimässä. Kun olen ollut seurassanne muutamia vuosia, voin oppia tarpeeksi omasta aikakaudestani puhuakseni siitä järjellisesti."

"Siinä kyllä on jotakin perää", vastasi tohtori. "Mutta asiasta toiseen, näettekö tuota suurta rakennusta jossa on torni aivan vastapäätä katuristeystä? Se on meidän paikallinen teollisuustoimistomme. Ehkäpä arvellessanne mitä teidän tulisi tehdä ollaksenne hyödyksi, haluaisitte oppia hiukan sitä järjestelmää jonka perusteella kansamme valitsee toimintansa."

Minä heti suostuin ja astuimme katuristeyksen poikki toimistoon.

"Olen esittänyt teille tähän asti", sanoi tohtori, "vain pääpiirteet yleisen teollisuuspalveluksemme järjestelmästä. Te tiedätte että jokainen kumpaakin sukupuolta, ellei häntä jostain syystä ole väliaikaisesti tai kokonaan vapautettu, astuu yleiseen teollisuuspalvelukseen yhdenkolmatta vuotiaana ja kolme vuotta oltuaan jonkinlaisena yleisenä oppilaana luokittamattomilla asteilla valitsee erikoisen toimensa, ellei pidä parempana opiskella pitemmälle jotakin tieteellistä ammattia varten. Kun noin miljoona nuorukaista, enemmän tai vähemmän vuosittain valitsee toiminta-alansa, ymmärtänette että on monimutkainen tehtävä kullekin sellaisen paikan löytäminen joka vastaa sekä hänen omaa haluansa että yleisen palveluksen tarpeita."

Vakuutin tohtorille että olin todella tätä asiata miettinyt

"Muuan hetki", hän sanoi, "riittää selvittämään ajatuksenne tästä kysymyksestä ja osottamaan teille miten ihmeellisesti vähäinen järjellinen järjestelmä on saattanut yksinkertaiseksi sopivan elämän uran keksimisen mikä teidän päivinänne näyttää olleen niin vaikea asia ja niin harvoin tyydyttävällä tavalla onnistui."

Löydettyämme mukavan nurkan itsellemme lähellä akkunaa keskimmäisessä salissa, tohtori toi pian joukon kaavalanketteja ja luetteloja ja alkoi selittää niitä minulle. Ensiksi hän näytti minulle yleisen hallituksen vuosijulistuksen maan tarpeista, joka seikkaperäisesti osotti missä suhteessa sinä vuonna käytettäväksi tuleva työn tekijäin voima oli jaettava eri toiminta-alojen välillä teollisuuspalvelukseen nähden. Se oli se puoli asiasta joka osotti yleisessä palveluksessa ehdottomasti suoritettavia välttämättömyyksiä. Sitten hän näytti minulle ehdonvaltaisuuseli valintalanketteja, joihin kukin sinä vuonna luokittamattomasta palveluksesta päässyt nuorukainen merkitsi, jos halusi valita, mitä toiminta-alaa yleisessä palveluksessa hän piti paraimpana, ja jos hän ei lankettia täyttänyt pidettiin sitä merkkinä siitä että hän oli taipuvainen ottamaan vastaan sen toimen mitä yleisessä palveluksessa kaivattiin.

"Mutta", sanoin, "asuinpaikan asema on useasti yhtä tärkeä kuin toiminta-alan laatu. Esimerkiksi joku ei haluaisi joutua erilleen vanhemmistaan etkä varmastikaan lemmitystään, vaikkapa hänelle määrätty toiminta-ala muussa suhteessa olisi miten tyydyttävä."

"Aivan oikein", sanoi tohtori. "Mutta jos meidän teollisuusjärjestelmämme ryhtyisi erottamaan rakastavaisia ja ystäviä, perheen isiä ja äitejä, vanhempia ja lapsia välittämättä heidän toivoistaan, ei se varmaankaan kauvan pysyisi pystyssä. Te näette tämän sarakkeen paikkakunnista. Jos te merkitsette ristinne Bostonin kohdalla tässä sarakkeessa, sitoo se hallituksen määräämään palveluspaikkanne sen piirin rajain sisälle. Kullakin kansalaisella on oikeus vaatia palveluspaikka itselleen kotipiirissään. Muutenhan, kuten sanoitte rakkauden ja ystävyyden siteet raakamaisesti katkottaisiin. Mutta tietenkään ei kahta hyvää voi kaikki saavuttaa; jos vaaditte ehdottomasti saada työpaikan kotipiirissänne täytyy teidän tyytyä toiminta-alaan jonka rinnalla olisitte parempana pitäneet jotakin tointa, mikä olisi ollut saatavissanne, jos olisitte halunneet lähteä kotoa pois. Kuitenkaan ei ole tavallista että kenenkään tarvitsee uhrata valitsemaansa toiminta-alaa tunnesiteiden takia. Maa on jaettu teollisuuspiireihin eli alueisiin joihin kuhunkin on koetettu muodostaa mahdollisimman täydellinen teollisuusjärjestelmä, missä kaikki tärkeät ammatit ja toiminta-alat ovat edustettuina. Tällä tavoin on useimmilla meistä mahdollisuutta löytää tilaisuuksia valitsemallaan toiminta-alalla tarvitsematta erota ystävistään. Tämä on sitäkin yksinkertaisemmin saavutettavissa, kun nykyaikaiset kulkuneuvot ovat siihen määrään poistaneet välimatkojen erotuksen että ihminen joka asun Bostonissa ja tekee työtä Springfieldissä, sadan mailin päässä on tavallaan kutakuinkin yhtä lähellä toimintapaikkaansa kuin tavallinen työmies oli teidän aikananne. Sellainen joka asuisi Bostonissa ja tekisi työtä kahden sadan mailin päässä (Albanyssa) olisi paljon paremmassa asemassa kuin tavallinen Bostonissa työtä tehnyt laitakaupunkilainen sata vuotta sitten. Mutta samalla kuin suuri joukko haluaa saada toimen kotona, on monta sellaistakin jotka vaihteen vuoksi pitävät paljon parempana lähteä lapsuuden tanteriltaan. Nämä myös osottavat halunsa merkitsemällä sen piirin numeron jonne haluavat päästä toimimaan. Samoin tulee osottaa vielä joku toinen tai kolmas paikka mitä asianomainen parempana pitää, joten huono olisi onni ellei voisi saada olopaikkaa ainakin siinä osassa maata jossa haluaa, vaikka paikkakunnan valintamääräys on sitova vain siinä tapauksessa että henkilö haluaa jäädä kotipiiriinsä. Muussa tapauksessa neuvotellaan asiasta niin kauvan että ristiriitaiset vaatimukset saadaan sovitetuiksi. Kun vapaaehtoinen siten on täyttänyt valintalankettinsa vie hän sen asianomaiselle registeeraajalle ja saapi luokituksensa virallisesti leimatuksi siihen."

"Mikä on tämä luokitus?" kysyin.

"Se on numero joka osottaa hänen edellistä asemaansa kouluissa ja palvellessaan luokittamattomana työn tekijänä, ja arvellaan sen olevan paraan saavutettavan tunnusmerkin hänen suhteellisesta järkevyydestään, kykeneväisyydestään ja uutteruudestaan työstä. Jos on enemmän tarjokkaita erikoisiin toimiin kuin tiloja, niin luokitukseltaan alin saapi tyytyä toiseen tai kolmanteen valintasijaan. Valintalanketit käsitellään lopuksi paikallistoimistossa ja sovitellaan teollisuuspiirin keskuskonttoorissa. Kaikille jotka ovat vaatineet työtä kotipiirissään varataan ensin työpaikka luokituksen mukaan. Lanketit joissa vaaditaan työtä toisissa piireissä lähetetään kansallistoimistoon ja siellä ne sovitellaan toisista piireistä tulleitten kanssa, niin että tarjokkaille varataan paikka niin paljon kuin mahdollista heidän toivomustensa mukaan ja heidän suhteelliseen luokitusoikeuteensa katsoen, milloin vaatimukset ristiriitaan joutuvat. Aina on havaittu että yksilöitten persoonalliset omituisuudet suurissa yhteyksissä ovat merkillisesti taipuvaiset pitämään toisiaan tasapainossa ja keskinäisesti täydentämään toisiaan, ja tämä ilmiö on merkittävällä tavalla huomattavissa meidän järjestelmässä toiminta-alaa ja paikkaa valittaessa. Valintalanketit täytetään kesäkuussa, ja elokuun ensi päivänä jokainen tietää missä hänen on ilmoittauduttava palvelukseen lokakuussa.

"Mutta jos joku on saanut määräyksen joka on ehdottomasti epämiellyttävä joko paikkaan tai toimeen nähden, ei silloinkaan, enemmän kuin minään aikana, ole liian myöhäistä koettaa löytää toista. Hallitus on tehnyt parastaan soveltaakseen kunkin työn tekijän yksilölliset taipumukset ja halun yleisen palveluksen tarpeitten mukaan, mutta sen koneisto on kunkin käytettävissä joka haluaa edelleen koettaa asemaansa mukavammaksi saada."

Ja sitten tohtori saattoi minut muutto-osastolle ja näytti minulle miten henkilöt jotka olivat tyytymättömiä saamaansa määräykseen joko toiminnan tai paikan suhteen voivat ryhtyä kirjeenvaihtoon joka puolella maata olevain samallaisten tyytymättömäni kanssa ja järjestää keskinäisten sopimusten kautta vaihtoja vapaaehtoisen järjestelyn avulla.

"Jos henkilö ei ole ehdottomasti vastahakoinen mitään tekemään", hän sanoi, "eikä yhtäläisesti vastusta joka maan osaa, hän voi ennemmin tai myöhemmin varata itsellensä työpaikan sangen lähelle toivomaansa toiminta-alaa ja paikkaa. Ja jos kaikesta huolimatta olisi joku niin saamaton ettei voi toivoa menestyvänsä toimessaan eikä saada parempaa vaihtoa jonkun toisen kanssa, niin ei ole nykyään mitään valtion hyväksymää tointa mikä ei olotilaansa nähden olisi kuin arvokas lahja teidän päivienne mitä onnellisimmissa suhteissakin eläneelle työmiehelle. Ei ole mitään paikkaa missä ei hengen tai terveyden vaara olisi alennettu mahdollisimman vähäiseksi ja työn tekijän arvo ja oikeudet ehdottomasti taatut. Mallitus koettaa alituisesti saada vähemmän miellyttäviä toiminta-aloja hupaisemmiksi erikoisten etuoikeuksien, kuten vapaa-aikojen avulla ja muutenkin aina pitää tasapainoa niiden paremmuuden välillä niin oikeuden mukaisesti kuin mahdollista; ja jos lopultakin joku toiminta-ala kaikesta huolimatta pysyisi niin vastenmielisenä ettei siilien ketään tarjokkaita ilmaantuisi ja kuitenkin olisi se välttämätön, niin sen saisivat suorittaa kaikki vuoron jälkeen."

"Kuten esimerkiksi", sanoin, "sellainen työ kuin likajohtojen korjaus ja puhdistus."

"Jos senlaatuinen työ olisi yhtä vastenmielistä kuin sen täytyi olla teidän päivinänne, niin rohkenen sanoa että se olisi suoritettu vuoron jälkeen jolloin kaikki olisivat vuoronsa saaneet", vastasi tohtori, "mutta meidän likajohtomme ovat yhtä puhtaat kuin katumme. Niissä virtaa vain vettä joka on kemiallisesti puhdistettu ja lemusta vapautettu, ennenkuin se niihin pääsee, laitoksen avulla joka on jokaisen vesisäiliön yhteydessä. Saman laitoksen avulla kaikki kiinteä loka sähköllä poltetaan ja poistetaan tuhkana. Tämä parannus lokaviemäreistä, joka seurasi heti suuren vallankumouksen kintereillä, olisi ilman vallankumousta saanut odottaa satoja vuosia täytäntöön panoaan, vaikka tarpeelliset tieteelliset tiedot ja keinot olivat jo kauan olleet päteviksi tunnettuja. Tämä asia on vain yksi esimerkki niistä tuhansista keksinnöistä vastenmielisten ja vaarallisten työlaatujen poistamiseksi, joita, vaikkakin olivat yksinkertaisia, maailma ei milloinkaan välittänyt ruveta toteuttamaan niin kauan kuin rikkailla oli köyhissä valitusoikeutta vailla oleva taloudellinen orjarotu jonka hartioille saattoivat kaiken kuormansa kasata. Taloudellinen yhdenvertaisuuden vaikutus oli se että tuli yhtäläisesti kaikkien etujen mukaiseksi eniten vastenmielisten tehtävien poistaminen mikäli mahdollista, koska tästä lähin ne täytyi tasan suorittaa kaikkien. Tällä tavoin kokonaan erillään asian moraalisesta puolesta kemiallisen, terveydellisen ja koneellisen tieteen ennätykset ovat sanomattomassa kiitollisuuden velassa vallankumoukselle.

"Arvattavasti", sanoin, "on teillä joskus omituisia henkilöitä —, 'käyriä keppejä', kuten me niitä nimitimme — jotka kieltäytyvät taipumasta yhteiskunnalliseen järjestykseen millään ehdolla ja tunnustamasta sellaisia asioita kuin yhteiskunnallinen velvollisuus. Jos sellainen henkilö ehdottomasti kieltäytyy suorittamasta minkäänlaista teollisuuspalvelusta tai muuta hyödyllistä millään ehdolla, niin mitä hänelle tehdään? Epäilemättä on järjestelmässänne pakottava puoli sellaisten henkilöitten varalta?"

"Ei ollenkaan", vastasi tohtori. "Ellei järjestelmämme voi seisoa sen ansion pohjalla että se on mahdollisimman paras järjestys kaikkien korkeimman hyvinvoinnin edistämiseksi, niin kaatukoon. Teollisuuspalveluksen suhteen laki sanoo yksinkertaisesti että jos joku kieltäytyy suorittamasta osaansa yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämisessä, niin hänen ei sallita ottaa osaa sen etuihinkaan. Selvää on ettei olisi kohtuullista toisiin nähden, jos joku näin tekisi. Mutta pakottaa häntä työhön vastoin hänen tahtoansa väkisin — sellainen aatos olisi kauhistava kansamme mielestä. Yhteiskunnan palveleminen on ennen kaikkea kunniapalvelusta, ja kaikki siihen kuuluvat ovat niinkuin te sanoitte ritarillisia. Samoinkuin teidän aikananne sotilaat eivät tahtoneet palvella yhdessä raukkojen kanssa, vaan rummuttivat pelkurit ulos leiristä, niin kieltäytyisivät työn tekijät yhteydestä henkilöitten kanssa jotka julkisesti koettaisivat välttää kansallisia velvollisuuksiaan."

"Mutta miten menettelette sellaisten henkilöitten kanssa?"

"Jos täysikasvuinen, joka ei ole rikollinen eikä mielisairas, harkintansa jälkeen ja ehdottomasti kieltäytyy suorittamasta millään tavalla palvelusosuuttansa joko valitsemallaan toiminta-alalla taikka valinnan laiminlyötyään hänelle määrätyssä toimessa, annetaan hänelle sellainen varasto siemeniä ja työaseita kuin itse näkee paraaksi valita ja viedään varta vasten sellaisia henkilöitä varten varatulle alueelle, joka ehkä hiukan vastaa sellaisille intiaaneille teidän päivinänne luovutettuja alueita jotka olivat vastahakoisia sivistykselle. Sinne hänet jätetään työskentelemään paremman ratkaisun saavuttamista olemassaolon kysymykseen kuin meidän yhteiskuntamme tarjoo, jos hän sen voi tehdä Me arvelemme että meillä on mahdollisimman paras yhteiskuntajärjestelmä, mutta jos parempi on olemassa, tahdomme sen oppia tuntemaan hyväksyäksemme sen. Me kiihoitamme kokeiluhalua."

"Ja onko todella tapauksia", sanoin, "jolloin yksilöt näin vapaaehtoisesti lähtevät yhteiskunnasta pitäen sitä parempana kuin yhteiskunnallisten velvollisuuksiensa suorittamista?

"On ollut sellaisia tapauksia, vaikka en tiedä, onko niitä tätä nykyä. Mutta määräykset niiden varalta ovat olemassa."

LUKU VI.

"Häpeä sille joka pahaa siitä ajattelee."

Saapuessamme kotiin sanoi tohtori:

"Minä jätän teidät Edithin huostaan tänä aamuna. Asia on niin että velvollisuuteni opastajana, vaikka erinomaisesti ovat mieleeni, eivät ole pelkkää laiskan virkaa. Keskustelussamme äsken syntyneet kysymykset osottavat että minun täytyy terästää yleisiä tietojani teidän päivienne ja nykyajan välisistä vastakkaisuuksista katselemalla historiallisia kirjailijoita. Puhelumme tänä aamuna on aiheuttanut tutkisteluja jotka antavat minulle kiirettä koko lopulle päivää."

Tapasin Edithin puutarhassa ja sain häneltä onnittelut täysien kansalaisoikeuksieni johdosta. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän saadessaan tietää aikovani ottaa heti paikan teollisuuspalveluksessa.

"Tietysti tahdot astua palvelukseen niin pian kuin voit", hän sanoi. "Tiesin kyllä että sen tahdot tehdä. Se on ainoa keino millä päästä kanssakäymiseen kansan kanssa ja tuntea olevansa kansan jäsen. Se on suuri tapaus jota kaikki kaipailemme lapsesta pitäin."

"Puhuessamme teollisuuspalveluksesta", sanoin, "muistuu mieleeni muuan kysymys jota olen kymmenkunnan kertaa aikonut sinulta kysyä. Minä tiedän että jokainen joka vain kykenee, niin naiset kuin miehetkin, palvelee kansaa yhdenkolmatta vuotiaasta neljänkymmenen viiden vuotiaaksi jollain hyödyllisellä toiminta-alalla; mutta mikäli olen nähnyt, et sinä, vaikka olet terveyden ja reippauden perikuva, ole missään työssä, vaan aivan samallainen kuin suloisen joutilaisuuden nuoret naiset minun aikanani jotka kuluttivat aikaansa istumalla seurusteluhuoneessa ja näytellen sievyyttä. Tietysti minusta se on erittäin sopivaa että olet vapaana, mutta miten oikeastaan tämä joutilaisuutesi soveltuu yhteen yleisen palvelusvelvollisuuden kanssa?"

Edithiä tämä huvitti tavattomasti.

"Vai sinä arvelet että minä pyrin laiskottelemaan? Eikö ole vielä päähäsi pälkähtänyt että voisi olla sellaisiakin asioita olemassa kuin loma-aikoja tai lupia teollisuuspalveluksessapa että koko harvinainen ja miellyttävä vieras kodissamme antaisi minulle luonnollisen tilaisuuden ottaakseni lomaa, jos vain voin saada?"

"Ja voitko ottaa lomaa, milloin haluat?"

"Osan siitä voimme ottaa milloin haluamme, tietysti kuitenkin aina silmällä pitäen palveluksen tarpeita."

"Mutta minkälaista työtä sinä teet — opetat koulussa, maalailet lasimaalausta, pidät kirjoja hallituksessa, istut kassaluukulla yleisessä kaupassa vai hoidatko kirjoituskonetta tai sähkölennätinlaitosta?"

"Siihenkö luetteloon sisältyivät kaikki naisten toiminta-alat teidän aikoinanne?"

"Ei toki; ne olivat vain helpoimpia ja huvittavimpia toimia. Naiset olivat myös lattioiden ja vaatteiden pesijöitä ja kaiken työn palvelijoita. Vastenmielisimmät ja nöyryyttävimmät orjan työt oli lykätty naisten hartioille köyhälistön luokassa; mutta minä arvelen että sinä et sellaisessa työssä ole."

"Voit olla varma että minä teen osani vaikka missä vastenmielisessä työssä mikä tahansa tehtävä on, ja niin tekee jokainen kansan jäsen; mutta me olemme kuitenkin jo kauan sitte järjestäneet asiat siten että on sangen vähän sellaista työtä tehtävissä. Mutta sanohan, eikö teidän aikananne ketään naista ollut koneenkäyttäjänä, farmarina, insinöörinä, puuseppänä, rautatöissä, rakentajana, konelämmittäjänä taikka muun sellaisen suurammatin jäsenenä?"

"Ei ollut naisia niissä toimissa. Miehet niitä hoiti yksinomaan."

"Sen kai olen tiennytkin", hän sanoi;, "olen lukenut niin paljon, mutta onpa outoa puhua yhdeksännentoista vuosisadan miehen kanssa, joka on niin nykyajan miehen kaltainen ja ajatella että naiset olivat niin erilaiset asiain ollessa toisin järjestettyinä."

"Mutta todellakin", sanoin, "minä en voi ymmärtää miten naiset tässä suhteessa voivat kovinkaan eri tavalla toimia, elleivät he ruumiiltaan ole paljon vankempia. Useimmat näistä toimista joita juuri mainitsit olivat liian ankaria heidän voimilleen, ja siitä syystä ne suurima maksi osaksi olivat miesten tehtäviä, ja niin arvelisin niiden vieläkin täytyvän olla."

"Ei ole koko luettelossa mitään ammattia tai tointa", vastasi Edith, "johon naiset eivät osaa ottaisi. Osaksi sentakia että olemme ruumiiltamme paljon ripeämpiä kuin teidän aikanne olentoraukat, teemme senlaatuista työtä joka heille oli liian raskasta, mutta vielä enemmän se johtuu koneiston parannuksista. Samalla kuin me olemme vahvistuneet, on kaikenlaatuinen työ käynyt helpommaksi. Tuskin mitään raskasta työtä nyt suoranaisesti tehdään; koneet tekevät kaiken, ja meidän tarvitsee vain niitä ohjata, ja mitä kevyempi on ohjaava käsi, sitä parempaa on tehty työ. Näet siis että nykyaikana ruumiillisia ominaisuuksia tarvitsee paljon vähemmän varteen ottaa kuin henkisiä toiminta-alaa valittaessa. Järki käypi yhä lähemmäksi työtä, ja isä sanoo että me jolloinkin kykenemme tekemään työtä pelkällä tahdon voimalla suorastaan emmekä tarvitse käsiämme ollenkaan. Sanotaan että toden teolla on enemmän naisia kuin miehiä suurissa konetöissä. Äitini oli ensimmäinen luutnantti eräässä suuressa rautapajassa. Muutamat väittävät että se aistinvoima mikä ihmisellä on vallitessaan jättiläiskonetta, vaatii naisen herkkyyttä enemmän kuin miehen. Mutta eipä ole todellakaan varsin kohtuullista jättää sinun arvattavaksesi, mikä minun toimeni on, sillä en ole sitä vielä kokonaan päättänyt."

"Mutta sanoithan jo olevasi työssä."

"Olen kyllä, mutta tiedäthän että ennenkuin valitsemme elintoimemme olemme kolme vuotta työn tekijäin luokittamattomalla eli sekaluokalla. Minä olen toista vuotta sillä luokalla."

"Mitä teet?"

"Vähän kaikkea, vaan en mitään kauan. Tarkoituksena on antaa meille tämän ajan kuluessa hiukan käytännöllistä kokemusta kaikissa työn pääosastoissa, jotta paremmin tietäisimme, miten ja minkä valitsemme toimeksemme. Arvellaan meidän kouluista läpipäässeen, ennenkuin tällä luokalle astumme, mutta toden teolla minä olen oppinut enemmän työssä ollessani kuin kaksinkertaisella kouluajalla. Sinä et voi ajatella miten erinomaisen hupaista tämänlaatuinen työ on. Minä en ihmettele että muutamat ihmiset pitävät parempana pysyä siinä koko elämänsä ajan saadakseen alinomaa vaihdella tointansa, kuin valitsevat säännöllisen toiminta-alansa. Juuri tätä nykyä olen maanviljelystöissä suurella farmilla Lexingtonin läheisyydessä. Se on hauskaa, ja olen ruvennut ajattelemaan farmityön valitsemista toiminta-alakseni. Se minulla oli mielessä, kun pyysin sinun arvaamaan ammattiani. Luuletko että olisit voinut sitä koskaan arvata?"

"En luule, ja elleivät farmityön suhteet ole suuresti vaihtuneet minun päivieni jälkeen, en voi kuvitella miten sinä voisit sitä tehdä naisen pukimissa."

Edith katseli minua hetken aikaa vilpittömästi hämmästyneenä ja silmät suurina. Sitten hänen katseensa siirtyi hänen pukuunsa, ja kun hän jälleen katsahti ylös oli hänen kasvojensa ilme samalla miettiväinen, hullunkurinen ja eriskummallinen. Vihdoin hän sanoi:

"Etkö ole huomannut, rakas Julian, että kaduilla näkemiesi naisten puku on erilainen kuin naisten pitämä yhdeksännellätoista vuosisadalla?"

"Olen tietysti huomannut ettei heillä yleensä ole hametta, mutta sinulla ja äidilläsi on samallainen puku kuin naisilla oli minun aikanani."

"Ja eikö ole päähäsi pälkähtänyt ihmetellä, miksi meidän pukumme ei ole samallainen kuin toisten — miksi me pidämme hameita, mutta toiset eivät?"

"Mahdollisesti sekin on käväissyt mielessäni tuhansien toisten kysymysten mukana, joita joka päivä mieleeni johtuu vain karkoittuakseen sieltä jälleen, ennenkuin olen ehtinyt niitä esittää, toisten tuhansien tieltä; mutta luullakseni tässä asiassa minun olisi pikemmin pitänyt ihmetellä, miksi nämä toiset naiset eivät ole puettuina samoinkuin te kuin miksi te ette ole samoin puettu kuin he, sillä teidän pukunne, jota ainoastaan olin tottunut näkemään, tietysti tuntui minusta luonnolliselta ja tämä toinen tyyli joltain vaihdosmuodolta, erikoisten tai paikallisten syitten aiheuttamalta jotka myöhemmin olisin saava tietää. Sinä et saa pitää minua erityisen typeränä. Totta puhuakseni, nämä toiset naiset ovat minuun tuskin tehneet todellisuuden vaikutusta. Sinä olit aluksi ainoa henkilö jonka todellisuudesta olin varmasti vakuutettu. Kaikki toiset tuntuivat olevan vain osia mielikuvituksen ihmesekoituksesta, enemmän tai vähemmän mahdollisesta, joka vasta on alkanut käydä ymmärrettäväksi ja yhtenäiseksi. Aikain kuluessa olisin epäilemättä herännyt näkemään tosiasiaksi sen että muitakin naisia on maailmassa sinun ohellasi ja tekemään heidän suhteensa kysymyksiä."

Puhuessani siitä orpouden tunteesta joka minut oli kiinnittänyt häneen noina ensimäisinä sekavuuden päivinä, ennenkuin olin päässyt vakuutetuksi omasta todellisuudestanikaan, herahtivat herkät kyyneleet toverini silmiin, ja — no niin, siitä syystä toiset naiset olivat täydellisimmin unohduksissa kuin koskaan.

Vihdoin hän sanoi:

"Mistä me puhuimmekaan? Ai niin, nyt muistan — noista toisista naisista. Minulla on tehtävänä tunnustus. Olen koko tämän ajan ollut syypäänä eräänlaiseen petokseen taikka ainakin totuuden peittämiseen, joka ei enää saa jatkua hetkeäkään. Minä toivon varmasti että annat minulle anteeksi ajatellessasi syitäni, etkä —"

"Etkä mitä?"

"Etkä liian paljon hämmästy."

"Sinähän saat minun kovin uteliaaksi", sanoin. "Mikä on tämä salaisuus? Minä luulen voivani kestää sen paljastamisen."

"Kuule sitten", hän sanoi. "Sinä ihmeellisenä yönä, joillain sinut ensi kerran näimme, oli tietysti hartaana pyrkimyksenämme että voisit päästä hämmästymästä useampaa niistä merkillisistä tapauksista, jotka olivat tapahtuneet teidän päivienne jälkeen, kuin oli välttämättä nähtävissäsi, ennenkuin olit täysin tuntoihisi päässyt. Tiesimme että sinun aikanasi naiset yleisesti käyttivät pitkiä hameita, ja me arvelimme että sinua epäilemättä oudosti hämmästyttäisi, jos näkisit äitini ja minut nykyaikaisissa puvuissa. No niin, vaikka hameettomat puvut ovat yleisesti — jotenkin kaikkialla — käytännössä useimmissa tilaisuuksissa, on kaikkia mahdollisia pukuja, muinaisia ja nykyisiä, kaikkien heimojen, ikäkausien ja sivistysasteiden, joko varastossa tai mahdollisimman lyhyessä ajassa saatavissa puodeista. Meidän oli sentakia sangen helppoa saada itsellemme vanhanaikuiset puvut, ennenkuin isä sinut meille esitti. Hän kertoi että kansalla teidän päivinänne oli satoja ajatuksia sopivaisuudesta ja soveliaisuudesta naisten suhteen, joten oli paras näin tehdä. Voitko antaa meille anteeksi, Julian, kun sillä tavoin olemme tietämättömyyttäsi käyttäneet?"

"Edith", sanoin, "yhdeksännellätoista vuosisadalla oli sangen monia laitoksia joita suvaitsimme, koska emme tienneet miten niistä päästä, mutta hituistakaan parempaa niistä ajattelematta kuin te, ja yksi niistä oli vaatetus jota naisemme käyttivät itseänsä salapukuun pukeakseen ja rampautuakseen."

"Pääsen siis helpommalle!" huudahti Edith. "Minä suorastaan vihaan näitä kauheita säkkejä, enkä tahdo niitä kantaa hetkeäkään kauempaa!" Ja pyytäen minua odottamaan hän juoksi sisälle huoneeseen.

Viisi minuuttia ehkä odottelin lehtimajassa, jossa olimme istuneet, ja kun sitten kuultuani keveitä askeleita ruohostossa katsahdin ylöspäin näin Edithin silmissä hymyilevä kurillisuus seisovan edessäni nykyaikaisessa puvussa. Olen nähnyt hänet siinä puvussa sadoissa vaihdemuodoissa sen jälkeen ja olen perehtynyt sen taipuvaisuuteen loppumattomiin vaihdoksiin, mutta minä en usko että suurinkaan taiteilija värinsä ja talttansa avulla voisi uudelleen luoda minuun sitä lumoavan hämmästyksen vaikutusta jonka tämä sangen yksinkertainen ja nopeasti suoritettu pukeutuminen sai aikaan.

En tiedä miten kauan seisoin häntä katsellen ajattelemattakaan mitään sanoa, mutta silmäni epäilemättä todistivat kyllin selvästi, miten ihastuttavalta hän minusta näytti. Hän kuitenkin tuntui näkevän jotakin muutakin minun ilmeissäni, sillä vihdoin hän sanoi: