Intiaanin kiitollisuus: Seikkailuja kaukaisessa lännessä

INTIAANIN KIITOLLISUUS

Seikkailuja kaukaisessa lännessä

Kirj.

EDWARD S. ELLIS

Englannin kielestä suomentanut

O. E. N. [O. E. Nyman]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kiriä, 1921.

SISÄLLYS:

I. Simon Kenton.
II. Mul-Keep-Mo.
III. Ottelu.
IV. Laupias samarialainen.
V. Ripley ja shawneet.
VI. Iloinen kohtaus.
VII. Ystävällisiä vihollisia.
VIII. Tuskaa.
IX. Uudistalo.
X. Saarroksissa.
XI. Scipion seikkailut.
XII. Ripley vaarassa.
XIII. Mökin lähellä.
XIV. Miami ja Shawnee.
XV. Piiritys uudistuu.
XVI. Uusia vaaroja.
XVII. Naisen rohkeus.
XVIII. Yllättävä herääminen.
XIX. Pöyhkeä Scipio.
XX. Onnistumaton yritys.
XXI. Pako.
XXII. Takaa-ajo.
XXIII. Pelastus.
XXIV. Piiritettyjen luona.
XXV. Apu.
XXVI. Rohkea Kenton.
XXVII. Scipion pako.
XXVIII. Mul-keep-mo vaarassa.
XXIX. Ovela kepponen.
XXX. Pakosuunnitelmia.
XXXI. Kotoa lähtö.
XXXII. Taistelu.
XXXIII. Uskollinen Mul-keep-mo.
XXXIV. Pettymys.
XXXV. Uhkaava tilanne.
XXXVI. Alice ja hänen äitinsä.
XXXVII. Vankina.
XXXVIII. Pelastus.

I.

SIMON KENTON.

Luonto oli pukenut metsät, joet ja vuoret jälkikesän koko satumaiseen loistoon. Illat olivat ihania, ja hieno, utuinen verho kattoi laaksot ja vuorten rinteet ja hyväili keveästi tyynenä juoksevan virran kalvoa. Eräänä sellaisena iltana oli kolme henkilöä matkalla Ohion tiettömien aarniometsien halki, ja vaikka he olivat etäällä toisistaan, niin kulkivat he kaikki samaa paikkaa kohti Hocking-joen rannalla.

Jokaisella näillä kolmella on tärkeä sija tarinassa, jonka aion kertoa, ja eräs heistä on lännen kuuluisimpia uudisasukkaita. Hänen nimensä on erottamattomasti yhdistetty sen Varhaisimpaan historiaan ja hänen ansionsa tuon alueen kehityksessä olivat niin huomattavat, että hänet myöhemmin nimitettiin Ohion nostoväen prikaatikenraaliksi. Hän eli niin vanhaksi, että Ohiossa on vieläkin monta, jotka muistavat hänet hyvin.

Simon Kenton oli miehuutensa täydessä voimassa siihen aikaan, jolloin kertomukseni tapaukset sattuivat. Hän oli pitkä, jäntevä ja suora kuin intiaani, ja notkea ja voimakas kuin pantteri. Hän oli niin ihmeteltävän nopsajalkainen ja erehtymätön pyssymies, ettei hänellä ollut metsänkävijänä vertaistaan. Luonteeltaan hän oli huimanrohkea, ja tuoksuavien metsien elämää hän rakasti yhtä kiihkeästi kuin rakastavaiset rakastavat toisiansa. Hänellä oli tarkat silmät ja herkkä kuulo ja hän oli lännen metsästäjän ja erämiehen ihanne.

Daniel Boonea pidetään yleisesti etevimpänä ensimmäisten uudisasukastemme joukossa, mutta Kenton oli monessa asiassa häntä etevämpi. Se seikka, että Kenton oli Boonea melkoisesti nuorempi ja tuli länteen myöhemmin kuin hän, Vaikuttaa, ettei voi olla kysymystäkään siitä, kumman ansiot ovat suhteellisesti suuremmat.

Tässä ei ole kuitenkaan soveliasta väitellä siitä kysymyksestä, sillä se ei kuulu tapahtumiin, joita aion nyt kertoa.

Tuona suloisena syksyiltana, jota lukijalle jo kuvasin, hän oli matkalla metsän läpi, ja hänen käynnistänsä huomasi, ettei hänellä ollut mitään kiirettä. Hänen asuansa tarvinnee tuskin kuvata. Hänellä oli pukinnahkainen lakki, hirvennahkainen mekko ja säärystimet, vahvat, lujat kengät, metsästyspuukko ja pitkä, raskas luodikko ruutisarvineen ja kuulapusseineen. Olitte varmoja siitä, että hänen asunsa oli tällainen, ja jos olisitte nähneet vilahdukseltakaan tuota kuuluisaa metsämiestä ja uudisasukasta, niin ette olisi otaksumisessanne erehtyneetkään. Simon Kenton oli kaunis mies, ja kahdeksankymmentä vuotta sitten oli hänen huomattavan kaunis äänensä laajalti tunnettu, ja hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan siniset kuin Italian taivas tahi Välimeren kiehtova ulappa.

Teidän pitäisi kuulla jonkun vanhan uudisasukkaan kertovan tuon kunnon miehen laulusta taivasalla pidetyissä hartaushetkissä, joita pidettiin lännessä viime vuosisadan alkupuolella. Kaikkien noiden voimakasäänisten saarnaajien joukossa ei ollut ketään, joka olisi voittanut Kentonin hopeanheleän ja kirkkaan äänen.

Hän kulki kertomaani tapaan rauhallisesti, ja vaikka ei mitään epäilyttävää näkynyt eikä kuulunut, niin metsästäjä oli yhtä varuillaan kuin jos hän olisi kulkenut Miami- ja Shawnee-heimojen alueiden läpi. Hänen raskas luodikkonsa oli olkapäällä, ja polkiessaan maahan pudonneita rapisevia lehtiä eivät hänen kenkänsä synnyttäneet suurempaa ääntä kuin villikissan askeleet. Tavasta, jolla hän käänteli päätänsä puolelta toiselle, kävi ilmi, ettei pieninkään risahdus jäänyt häneltä huomaamatta. Linnut livertelivät korkealla lehvistössä, orava narskutteli pyyhältäessään oksia pitkin, villit hanhet kirkuivat korkealla kylmässä ja kuulakassa ilmassa, puro solisi hiljaisesti ja joku villieläin karjahti etäällä. Yksikään näistä äänistä ei jäänyt häneltä kuulematta. Hän tiesi, kuinka monenlaiset merkinannot tuolla kostonhimoisella punaisella miehellä oli, joka oli aina valppaana tuhotakseen kaukaasialaiseen rotuun kuuluvan miehen, joka koetti vallata hänen metsästysmaitaan.

Kentonin silmät eivät olleet milloinkaan levossa, paitsi kun hän makasi uneen vaipuneena yksinäisellä leirinuotiollaan tahi jonkun kaatuneen puun suojassa. Ne harhailivat puolelta toiselle ja huomasivat kaiken. Puiden korkeimmasta latvasta oli lehti tuskin irtautunut, kun Kenton huomasi sen liihoittelevan alas. Hänen huomiotaan kiinnittivät oksien lehvistössä piilotteleva ruskeakylkinen orava, puusta puuhun hyppelevät pienet linnut ja putoilevat tammenterhot, sillä hän tiesi hyvin, että nuo salakavalat Miami-, Wyandot- ja Shawnee-intiaanit liikkuivat metsässä aivan yhtä äänettömästi.

Kenton pysähtyi silloin tällöin ja oli paikallaan yhtä liikkumatonna kuin puut hänen ympärillään. Hänen päänsä oli kääntynyt hiukan sivulle ja hänen silmänsä tarkastelivat kiinteästi jotakin kohtaa lähellä edessäpäin. Tämä oli hänen mieliasentonsa, kun hän tahtoi kuunnella mahdollisimman tarkasti, ja sillä hetkellä hän kohdisti kaiken valppautensa kuulonsa herkkyyteen.

Voidakseen välttää joutumasta leppymättömien punaisten vihollistensa kynsiin, täytyi ensimmäisten uudisasukasten olla "aina varuillaan", vaikka sekään ei ollut aina riittävä pelastamaan heitä julmasta kohtalosta, kuten lännen aikakirjat kertovat.

Oli noin puolivälissä iltapäivää, ja Kenton oli juuri lähtenyt liikkeelle sellaisen lyhyen pysähdyksen jälkeen, kun hän kuuli luodikon paukauksen. Kulkija pysähtyi niin äkkiä kuin olisi kuula sattunut hänen omaan rintaansa. Mutta se oli mahdotonta, sillä äänestä päättäen oli ampuja ainakin penikulman [tarkoittaa engl. penikulmaa = 1,609 metriä] päässä, ja tiheässä metsässä oli vaikea nähdä henkilöä sadan kyynärän päästä.

Noin minuutin ajan Kenton seisoi liikkumatonna paikallaan ja lähti sitten eteenpäin. Laukaus oli kuulunut edestäpäin hiukan vasemmalta. Hän etsi itselleen metsässä jonkun korkeamman paikan, josta hän voi tarkastella tienoota ympärillä, ja hän tunsi paikat niin hyvin, että hän oli heti selvillä, mihin päin hänen oli mentävä löytääkseen sellaisen kohdan.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän seisoi pyssyynsä nojaten erään metsäisen ja louhikkoisen kukkulan laella ja katseli kauan ja tutkivasti sinnepäin, josta pyssynlaukaus oli kuulunut. Tutkiessaan tuota kaukaista ilmansuuntaa ei uudisasukas myöskään unhottanut piilottaa itseänsä hyvin, sillä läheisyydessä saattoi jokin hiipivä vihollinen piileskellä.

Hänen tekemänsä huomiot olivat hyvin vähäiset korvatakseen hänen valppautensa. Kerran tahi kaksi hän oli näkevinään kuin heikon savun vivahduksen, joka varjomaisen sormen lailla näkyi taivaanrantaa vasten. Jos hän olisi voinut olla varma, ettei hän ollut erehtynyt, niin hän olisi tiennyt nuotiotulen palavan siellä, mutta vaikka asian laita olisikin ollut siten, niin se ei olisi merkinnyt paljoakaan.

"Näyttää aivan silta kuin joukko punanahkoja olisi leiriytynyt tuonne", mutisi valkoinen mies kiinteästi katsellen mainittuun suuntaan, "ja olisipa hyvin kummallista, jos ei joku joukosta olisi lähempänä täälläpäin. Mutta olkoon kuinka tahansa, minun puoleltani heidän ei tarvitse pelätä mitään häiriötä, jos he itse pysyvät poissa tieltäni."

Viivyttyään kukkulan laella lyhyen ajan, jonka kuluessa hän tarkoin tutki kaikki näkyvissä olevat kohdat taivaanrannalla, lähti Kenton jatkamaan matkaansa erästä pientä jokea kohti, jota nimitettiin Hocking-joeksi. Hänen matkansa suunta oli lounainen. Hän oli ollut pitempiaikaisella matkalla Ohio-joen itäpuolella olevilla alueilla, mutta oli nyt paluumatkalla samannimisen valtion siihen osaan, joka on Kentuckystä suoraan pohjoiseen. Hän toivoi kohtaavansa Boonen, M'Arthurin, Wellsin ynnä muutamia muita, joiden hän tiesi oleskelevan sielläpäin. Mutta hänellä ei ollut mitään kiirettä, ja sentähden hän vaelteli niin verkalleen metsien läpi.

Tuolla kuuluisalla metsästäjällä ei ollut yhtään koiraa, sillä hänen vakaumuksensa mukaan oli siitä eläimestä enemmän vastusta kuin apua, kun oli antautunut sellaiseen arkaluontoiseen tehtävään, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt.

Vähän matkan päässä kukkulasta hän huomasi tulleensa heikosti näkyvälle polulle, jota hän päätti seurata, sillä se vei oikeaan suuntaan. Tuo epäselvä polku ei ilmaissut mitään, koska se oli eläinten tekemä juomapaikalle kulkiessaan, joka ei voinut olla kaukana.

Hänen otaksumansa oli oikea, sillä kuljettuaan vähän matkaa hän saapui pienelle purolle, joka katkaisi tien suorakulmaisesti. Vesi oli kristallinkirkasta, mutta sitä oli vain jonkun tuuman vahvuudelta uoman pohjalla, joka oli niin kaitainen, että kulkija vähäisellä ponnistuksella hyppäsi toiselle puolelle. Sitten hän kääntyi ympäri ja heittäytyen maahan, joi pitkän, virkistävän siemauksen tuota väritöntä, mautonta ja hajutonta nestettä, joka on taivaan suloisin lahja ihmiselle.

Hän oli nousemassa ylös, kun melkein kuulumaton risahdus herätti hänen huomionsa. Se kuului hänen takaansa, ja hän oli heti varuillaan.

Hän ajatteli ensiksi, että joku intiaanisoturi tahi ehkä useampiakin lähestyi samaa paikkaa tietämättä mitään valkoisesta miehestä, mutta ensimmäisellä katseella ympärilleen hän huomasi erehdyksensä. Suunnaton musta karhu samosi polkua myöten tuota pientä puroa kohti.

Kenton oli luonteeltaan leikillinen, kuten useimmat metsämiehet, ja hän pysytteli piilossa törmän reunan takana, kunnes eläin oli tullut aivan lähelle. Silloin hän äkkiä hyppäsi ylös, kuten olette nähneet vieteriukon tekevän, kun laatikon kansi päästetään auki.

Karhu pysähtyi heti pärskyen ja puhisten ja katseli tuota outoa ilmestystä vähän aikaa ikäänkuin todetakseen, mikä se oikein oli, ja lähti sitten lönkyttelemään suoraan Kentonia kohti.

Kentonille olisi ollut pieni asia kaataa karhu, kuten hän oli tehnytkin useat kerrat, mutta nyt se ei ollut todellakaan tarpeellista. Hänen ei tehnyt mieli karhunpaistia ja hänen ampumavaransa olivat kuluneet vähiin.

"Jos sinua haluttaa tulla tänne, niin enpä tiedä, tohdinko jäädä tähän", sanoi Kenton ja painui hyvissä ajoin metsän kätköön.

Karhu pysähtyi jälleen ja katseli tuota nopeasti peräytyvää olentoa. Hän näytti punnitsevan, kannattiko ajaa takaa tuota miestä, joka oli rohjennut säikähdyttää häntä, mutta lopulta näkyi hän tulleen siihen päätökseen, ettei se maksanut Vaivaa, sillä hän kääntyi puroa kohti ja lähti sammuttamaan janoaan sen kirkkaalla ja kylmällä vedellä.

Palattuaan vielä kerran tielle jatkoi Kenton matkaansa Hocking-jokea kohti, jonka hän saavutti puolen tunnin kuluttua ja jonka luona hän äkkiä joutui vaiherikkaan elämänsä ankarimpaan otteluun.

II.

MUL-KEEP-MO.

Toinen henkilö, joka samana iltana, kauan aikaa sitten, oli matkalla lännen aarniometsissä Hocking-jokea kohti, oli eräs Miami-soturi, tunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme.

Hän oli sotaisan heimonsa voimakkaimpia, taitavimpia ja urhoollisimpia sotureita, ja hän oli valkonaamojen tunnettu leppymättömin vihamies. Hänen nimeänsä kirottiin rajaseuduilla niiden urotöiden tähden, joita hän teki luodikollaan, tomahawkillaan ja metsästyspuukollaan. Hän oli ollut lukemattomat kerrat käsikähmässä valkoisten miesten kanssa, ja hänen ruumiissaan oli parissakymmenessä hurjassa tappelussa saadut arvet. Hänen vihansa oli yhtä hillitön kuin villin eläimen, ja uudisasukasten tunteet häntä kohtaan olivat samanlaiset kuin myöhemmin amerikkalaisten tunteet intiaanipäälliköitä Geronimoa ja Sitting Bullia eli Istuvaa Härkää kohtaan. Niin kauan kuin he saivat liikkua vapaina metsästysmaillaan, oli rajaseutujen rauha uhattu.

Kalkkarokäärme oli rotunsa yhtä komea edustaja kuin Kenton oli kaukasialaisen rodun. Hän oli täysin kuusi jalkaa pitkä ja vartaloltaan suora kuin keihäs. Hän oli miehuutensa parhaassa kukoistuksessa, hän oli vahva, rohkea, toimelias ja tarkkasilmäinen ja sellainen mies, joka ei pelännyt mitään. Hän oli todellakin soturi, joka hyvin kykeni pitämään pelon vallassa ne, jotka joutuivat hänen raivoisan vihansa esineeksi.

Kun Mul-keep-mo kulki metsien halki, niin hänen käyntinsä oli melkein yhtäläinen kuin Kentonin, mutta sensijaan, että hänellä olisi ollut luodikko olkapäällä, hän kantoi samanlaista asetta sivulla kädessään vaakasuorassa asennossa. Vyössään hänellä oli tomahawki ja metsästyspuukko ja hänen tuimia kasvojaan koristavat maalatut renkaat ja kuviot ilmaisivat hänen olevan sotapolulla, joka oli hänen tavanomainen olotilansa.

Hänen käyntinsä ja liikkeensä olivat merkillisen yhdenkaltaiset kuin tuon valkoisen uudisasukkaan, josta olen teille kertonut. Hänen mustat silmänsä vilkuilivat lakkaamatta puolelta toiselle, ja silloin tällöin hänen äänettömiin mokkasiineihin pistetyt jalkansa pysähtyivät liikkumattomiksi hänen kuunnellessaan yhtä kiinteästi kuin Kenton, ja hänen ihmeellisen herkät aistinsa huomasivat pienimmänkin risahduksen ja liikkeen.

Hän oli matkalla yhtyäkseen läheisyydessä majailevaan soturijoukkoon, ja kun hänellä oli aikaa viljalti, niin hän ei kiiruhtanut käyntiään. Hän kuuli kylläkin etäisen pyssynlaukauksen, mutta hän ei viitsinyt tehdä tutkimuksia saadakseen selville paikkaa, josta laukaus kuului.

Miami-soturi pysähtyi muutamaksi minuutiksi, mutta jatkoi sitten matkaansa, ja auringon lähetessä taivaanrantaa hän saapui Hocking-joen rannalle paikalle, jossa oli niin vähän vettä, että hän saattoi käydä ylitse kastuen vain polviin saakka. Mokkasiinien ja säärystimien kastuminen oli pieni asia, vaikka ilma oli melkein yhtä kylmä kuin sydäntalvella.

Mul-keep-mo oli astunut pari askelta viettävää törmää ylöspäin, kun hän samassa äkkiä hypähti takaisin ja painautui maahan, niin että hänen päälakensa oli juuri törmän reunan tasalla, jonka ylitse hänen kiiluvat silmänsä katselivat vilkkaasti ja terävästi ja tavalla, jota ainoastaan voi verrata siihen peloittavaan matelijaan, josta hän oli nimensä saanut.

Miami-soturi oli kuullut melkein huomaamattoman risahduksen suoraan edestäpäin. Tavallinen korva ei olisi keksinyt mitään, mutta hän ei ainoastaan kuullut ääntä, vaan oli heti selvillä sen merkityksestäkin: hän oli kuullut askeleen, ja läheisyydessä oli joko ystävä tahi vihollinen, sillä siihen aikaan ei tuossa maailman kolkassa ollut ketään puolueettomia.

Samalla hetkellä kuin soturi hypähti taaksepäin, huomasi myös vieras siitä aiheutuneen melun ja oli heti varuillaan. Ilmeisesti oli tässä kaksi eränkäynnin mestaria joutunut vastakkain.

Syvä ja täydellinen hiljaisuus seurasi, jonka aikana Kalkkarokäärme hiljaa liukui edemmäksi oikealle, kunnes hän oli noin kahdenkymmenen jalan päässä paikasta, jossa hän oli noussut rannalle. Tämä liike suoritettiin täydellisen äänettömästi, niin että törmällä oleva vieras ei voinut mitenkään saada selvää soturin olinpaikasta. Hän saattoi kyllä nähdä hänet nousemalla ylös, mutta samassa olisi myös punainen mies nähnyt hänet.

Kätkeydyttyään näin, kuten voinee sanoa, vahti Miami-soturi toisen liikkeitä. Törmän reuna oli aivan äkkijyrkkä ja juuri niin korkea, että hän pitäen vasemmalla kädellään reunasta kiinni saattoi nähdä sen ylitse ja tarkastella metsän reunaa tarvitsematta liikahduttaakaan lanteitaan ja jalkojaan. Nojaten näin hän katseli tutkivasti pensaikkoja ja kuunteli niin kiinteästi ja valppaasti, että sitä on meikein mahdotonta tässä kuvata.

Kalkkarokäärme otaksui, ettei toinen voinut aivan tarkalleen tietää hänen piilopaikkaansa, ja tuo vieras ei Voinut liikahtaa askeltakaan aiheuttamatta jotakin melua, Vaikka hän olisi ollut kuinka varovainen hyvänsä. Kalkkarokäärmeen kuulon herkkyys oli kehittynyt huippuunsa ja hän keskitti sen toimintaan kaiken tarkkuutensa, niin että pieninkään risahdus ei jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta Simon Kenton, joka oli vain jonkun askeleen päässä, keksi Miami-soturin läsnäolon juuri samalla hetkellä kuin hänetkin huomattiin. Hän päätti myöskin saada selville, oliko toinen ystävä vai vihollinen, ja hän oli siinä yhtä taitava kuin edessäpäin törmän reunan takana piilotteleva soturikin.

Hän kyllä epäili vähän, että tuo toinen oli vihollinen, mutta hän ei voinut olla siitä aivan varma ottamatta tarkempaa selkoa. Vaistomaisesti hän tiesi, että toinen oli häntä harhaan johtaakseen ryöminyt edemmäksi, mutta, kuten jo sanoin, Miami-soturi oli toiminut niin äänettömästi, ettei Kentoninkaan harjaantunut kuulo voinut määritellä, oliko hän mennyt oikealle vai vasemmalle.

Törmän reunan takana olija oli toisin sanoen aivan suojaton, sillä oksat ja pensaat eivät kätkeneet häntä, mutta sentähden hän saattoikin muuttaa asemaansa aivan kuulumattomasti. Kentonin täytyi sitävastoin taivuttaa ympäröivää kasvullisuutta sivulle voidakseen muuttaa paikkaa, ja juuri siinä intiaani arveli vihollisensa ilmaisevan itsensä.

Kenton oli suunnitelmastaan täysin selvillä ja astui vain askeleen sivulle. Siinä hän oli yhtä turvallinen kuin jos hän olisi mennyt kymmenen kertaa kauemmaksi, sillä jos toinen ampuisi siihen paikkaan, josta risahdus oli kuulunut, niin kuula menisi harhaan.

"Jos hän on valkoinen, niin hän vastaa minulle", ajatteli Kenton ja päästi hiljaisen sihinän, joka ei ollut käärmeen sihinää kovempi. Se oli ollut useat kerrat hänen tuntomerkkinsä ollessaan Boonen, M'Arthurin, Wellsin ja monen muun ystävänsä seurassa, jotka eivät olleet milloinkaan erehtyneet siitä.

Metsästäjä antoi merkin ainoastaan kerran, ja kun vastausta ei kuulunut, niin hän tiesi, että hänellä ystävän asemesta oli edessään vihollinen.

Vaikka tuntuu aivan uskomattomalta, niin kului kokonainen tunti, ettei kumpikaan muuttanut hituistakaan asentoaan. Nuo harjaantuneet metsämiehet tunsivat kärsivällisyyden merkityksen yhtä hyvin kuin eskimokin, joka ei liikahduta lihastakaan kahteenkymmeneen tuntiin odottaessaan avannolla hylkeen näyttäytymistä.

Siitä seurasi, ettei kumpikaan saanut tämän ajan kuluessa toisesta vähintäkään käsitystä. Siitä he olivat molemmat varmoja, että he olivat toistensa vihollisia, ja sentähden oli mahdotonta olla liian varovainen. Kumpikaan ei edennyt eikä peräytynyt. He olivat kahden taitavan nyrkkeilijän tapaisia, molemmat odottivat, että toinen paljastaisi jotenkin itsensä, jolloin toinen heti kävisi kimppuun.

Äkkiä kuuli Kenton kuin lehden kahinaa, ja hänen kasvoilleen levisi julma hymy.

"Koska hän on väsynyt minua odottamaan, niin minäpä odotan häntä", ajatteli Kenton.

Muutamia minuutteja kului, ja jälleen kuului heikkoa kahinaa, mutta lähempää kuin äsken.

"Hän tulee tännepäin", päätteli Kenton melkein polvilleen kyyristyen; "sentähden jään tähän, sillä hän saapuu tuossa tuokiossa."

Mutta Miami-soturi lähestyi niin hitaasti, että se olisi saanut melkein jokaisen kärsivällisyyden loppumaan. Ja miten olikaan, niin Kenton päätti jonkun ajan kuluttua uskaltaa astua askeleen tahi pari eteenpäin.

Samalla kuin Kenton otti askeleen, eteni Kalkkarokäärmekin hiukan, ja välimatka heidän välillään lyheni jälleen. Sitten seisoivat molemmat vähän aikaa liikkumattomina, kunnes he taas aivan samalla hetkellä astuivat pari askelta eteenpäin. Molempien toiminta sattui aivan yht'aikaa.

Mutta odotus loppui — Simon Kenton ja Miami-soturi Mul-keep-mo seisoivat vastakkain.

III.

OTTELU.

Molemmat tunsivat yht'aikaa toisensa. Miami ja valkoinen mies pudottivat kumpikin pyssynsä ja siepaten puukkonsa kävivät villikissojen tavoin toistensa kimppuun. Hitaan hiipimisen aika oli mennyt ja kiivas taistelu oli alkanut, johon molemmat riitapuolet antautuivat silmittömällä raivolla.

Harvoin lienee kaksi vihollista ollut niin tasaväkisiä, ja taistelun tulos oli kauan aikaa ratkaisematon. Heti hyökätessään suuntasivat molemmat toisiansa kohti hurjan iskun, joka väistettiin. Sitten he alkoivat kiertää ympäri, ollen varuillaan ja vahtien pienintäkin tilaisuutta, jolloin voisi vastustajaa vahingoittaa.

Pensaat tallautuivat sukkelaan maahan ja pian heidän taistelupaikkansa oli aivan sileä. Iskuja sateli ja taistelevat hyökkäsivät ja peräytyivät ja kiertelivät toistensa ympärillä alati varuillaan. Kentonin metsästysmekon hiha oli viilletty auki ja käsivarressa oli pieni haava, mutta Miami-soturi oli vielä aivan vahingoittumaton. Äkkiä Kalkkarokäärme syöksähti eteenpäin ja peräytyi, mutta hyökkäsi vielä kerran, ja nuo molemmat taistelevat töytäsivät yhteen. Valkoinen mies tarttui vasemmalla kädellään kiinni intiaanin kalvoseen ja kohotti aseensa iskuun, kun samassa vastustaja tarttui samalla taivalla kiinni hänen kalvoseensa. Muutaman minuutin ajan:! he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään raivosta kuohuen.

Kenton koetti kaikin voimin vääntää intiaanin kättä taaksepäin pakottaakseen hänet pudottamaan veitsen, mutta intiaani vastusti rautaisin voimin ja koetti samalla tavalla vääntää veistä valkoisen miehen kädestä. Kenton oli varma onnistumisestaan ja väänsi hirveällä voimalla intiaanin käden auki, jolloin veitsi putosi maahan, mutta Kentonin veitsi joutui heti sen viereen, sillä intiaani oli yhtäläisellä vastustamattomalla voimalla aukaissut valkoisen miehen käden.

Nyt olivat molemmat aseettomia, sillä Miami-soturin vyössä olevaa sotatapparaa ei voinut käyttää tällaisessa ottelussa, kun taistelevat olivat aivan yhteen kietoutuneet. Vastustajat olivat yhtäkkiä joutuneet hurjaan painiskeluun, ja Kenton, joka oli rajaseudun taitavimpia paininlyöjiä, huomasi pian, että kaikki hänen taitonsa ja voimansa pantiin kovalle koetukselle tuon jäntevän Miami-soturin kanssa.

Kummankin painitapa oli hiukan erilainen ja siitä johtui, että jompikumpi sai silloin tällöin jonkun edun. Mikään työ ei voinut olla uuvuttavampaa, ja vaikka molemmat olivat loistavassa kunnossa, niin he tuskin jaksoivat seisoa.

Mutta uupumuksen voitti pian se niin sanottu "sisu", ja jälleen väännettiin ja likistettiin yhtä raivokkaasti kuin alussakin. Molemmat kaatuivat äkkiä pitkin pituuttaan maahan Miamin puukon lähelle, johon molemmat kädellään ulottuivat. Kentonin veitsi oli parahiksi liian kaukana. Mul-keep-mo oli pyörtyvinään ja hellitti otteensa hetkeksi, mutta samassa hän ojensi kätensä salamannopeasti puukkoa tavoittaakseen. Hän oli nopea, mutta Kenton oli yhtä nopea, ja he tarttuivat veitsen kahvaan aivan yhtä aikaa.

Mutta Miamin ote oli lujempi, ja kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei valkoinen mies voinut vääntää veistä hänen kädestään. Huomatessaan, että hänen täytyi pian hellittää otteensa, päästi Kenton puukon kädestään ja iski samassa intiaania hirvittävällä voimalla käsivarteen, jolloin puukko kirposi monen askeleen päähän, sillä intiaanin ote ei ollut vielä kyllin varma.

He olivat jälleen aseettomat, paitsi mitä luonto oli heille lahjoittanut, ja taistelu jatkui villieläinten raivolla.

Tuon merkillisen ottelun tässä käänteessä huomasi Kenton ensi kerran, että hän oli voitolla, sillä hänen vastustajansa alkoi selvästi väsyä. Hän ei suonut intiaanille sekunninkaan hengähdysaikaa, vaan pitkitti taistelua säälimättömästi, kunnes arveli vastustajansa olevan aivan menehtymäisillään. Silloin hän tarttui intiaania vyötäisistä, nousi äkkiä seisoalleen, astui kiireesti jokitörmälle ja paiskasi hänet sellaisella vauhdilla alas, että olisi luullut hänen viimeisenkin elonkipinänsä sammuneen.

Seisoen törmän reunalla metsästäjä katseli hetken maassa makaavaa vihollistaan, joka oli veltto ja liikkumaton kuin tukki. Silmät olivat hiukan raollaan ja ilmeisesti kykenemättömät näkemään mitään.

"Kas niin!" murahti Kenton. "Luulenpa Kalkkarokäärmeen saaneen nyt niin tarpeeksensa, ettei hän enää milloinkaan häiritse uudisasukkaita."

Sitten hän tyynesti otti maasta puukkonsa ja pyssynsä välittämättä vihollisensa aseista, jotka hän olisi voinut hyvin viedä mukanaan, ja kääntyen ympäri tunkeutui metsään kohdatakseen ystävänsä lounaisella suunnalla.

"Se oli kova ottelu — oikein merkillinen", sanoi Kenton kulkiessaan nopein askelin eteenpäin. "Kalkkarokäärme oli etevä soturi, ja minä en ole milloinkaan ollut niin ahtaalla. Hän tappeli uljaasti ja miehekkäästi, ja sentähden en tahtonut häntä enää vahingoittaa pyssylläni tahi veitselläni, kun hän ei enää kyennyt itseänsä puolustamaan. Hänen päänahastaan en huoli, sillä minä en suosi sellaisia pakanallisia tapoja."

Mutta Mul-keep-mo, Miami-soturi, ei ollutkaan kuollut. Joutuessaan lopulta alakynteen ja tuntien Kentonin yksinkertaisen ritarillisuuden turvautui tuo viekas punanahka luonteenomaiseen kepposeen. Hän näytti olevan menehtymäisillään ja pyörtyi viimein. Mutta se oli vain teeskentelyä. Jos Kenton olisi turvautunut puukkoon tahi pyssyyn, niin Kalkkarokäärmekin olisi vielä tapellut uljaasti.

Valkoinen mies seisoi törmän reunalla katsellen häntä, ja Kalkkarokäärme piti häntä koko ajan silmällä, sillä hän ei voinut olla turvallinen, ennenkuin valkoinen mies oli poistunut.

Miami-soturi näytteli osaansa niin täydellisesti, ettei hän tohtinut ollenkaan lieventää saamansa heiton hurjaa vauhtia, jonka seuraukset olivat hänelle hyvin turmiolliset.

Hänen vasemmassa reidessään tuntuva ankara ja pistävä kipu sai hänet melkein huudahtamaan, ja hän aavisti sen merkityksen. Mutta hän makasi liikkumattomana vielä jonkun minuutin, kunnes valkoinen mies varmaan oli ennättänyt niin kauas, ettei hänen paluutaan tarvitsisi pelätä. Sitten hän koettaisi päästä jalkeille.

Ensi yrityksellä hän huudahti tuskasta ja vaipui pyörtyneenä maahan. Hän makasi siten vain lyhyen hetken, ja tultuaan tajuihinsa hän yritti uudestaan, mutta varovaisemmin kuin ensi kerralla. Hänen aavistuksensa oli oikea: vasen jalka oli poikki juuri polven alapuolelta, eikä hän kyennyt lähtemään mihinkään.

Hänen tilansa oli todellakin tukala. Urhea soturi makasi maassa avutonna eikä ollut ketään, jota hän olisi voinut pyytää apuun äärimmäisessä hädässään. Jos Simon Kenton olisi tiennyt hänen säälittävän tilansa, niin hän olisi auttanut häntä parhaansa mukaan, siitä huolimatta, että Miami-soturin kostonhimo oli hyvin tunnettu.

Mutta valkoinen mies oli ehtinyt mennä liian kauaksi, että hänet olisi voinut huutaa takaisin. Vaikka hän olisi ollutkin vielä kyllin lähellä, niin Mul-keep-mo ei olisi pyytänyt häneltä apua, jonka hän itse oli niin usein kieltänyt kaatuneelta viholliseltaan. Ennen hän olisi kärsinyt pitkälliset kuolintuskat kuin olisi armoa rukoillut.

Kalkkarokäärme huomasi, että hän saattoi nousta istuvaan asentoon kiihoittamatta viiltävää tuskaa jalassaan, mutta enempää hän ei voinut, vaikka hän koetti useat kerrat. Hän olisi kyllä saattanut seisoa toisen jalkansa varassa, mutta kun hänellä ei ollut minkäänlaista apuneuvoa, niin hän ei voinut astua askeltakaan eteenpäin. Miami-soturista tuntui siltä, että hän voisi käyttää pyssyänsä kainalosauvana, jos hän vain voisi jotenkin saada sen käsiinsä. Ase oli aivan lähellä, ja vähällä vaivalla hän ryömi sinne. Ensin näytti koe onnistuvan. Hän asetti perän kainaloonsa ja astui pari askelta nojaten siihen kuin kainalosauvaan.

Mutta aseen pituus oli sopimaton, ja hänen täytyi nojata siihen niin raskaasti, että pyssynpiippu painui syvälle maahan. Hän koetti vetää sen ylös ja oli melkein kaatua jälleen pitkälleen. Miami-soturi paneutui mahdollisimman varovasti makuulle, ja hänen täytyi myöntää, että häneltä oli riistetty kaikki liikkumismahdollisuudet. Jos hänen täytyi jäädä siihen paikkaan avutonna makaamaan, niin se oli varma kuolema.

Amerikkalaiselle rodulle on luonteenomaista tyytyä nurkumatta ja kylmällä tyyneydellä kohtaloonsa. Noiden maalattujen kasvojen ilme oli aivan sama, kun hän samosi metsän läpi ennen taistelua Kentonin kanssa. Niissä ei näkynyt tuskan värettäkään.

Istuessaan siinä paljaalla maalla ja vaivaten päätään löytääkseen jonkun pelastuksen mahdollisuuden hän muisti, että hän joutuessaan tähän suureen onnettomuuteen oli matkalla kohtaamaan erään joukon sotureita, jotka hänen luulonsa mukaan eivät voineet olla kaukana. He eivät todennäköisesti tulisi sinne saakka, jossa hän oli, mutta hän toivoi heidän olevan hänen äänensä kuuluvissa. Hän huusi sentähden sarjan kimakoita ja kaikuvia huutoja uudistaen tempun aina muutaman minuutin kuluttua.

Tätä hän teki noin puoli tuntia, jolloin hän taukosi, tietäen olevan hyödytöntä jatkaa sitä, ennenkuin jonkun ajan kuluttua.

Odotellessaan hän kuuli kerran vielä risahduksen pensaikosta törmän päältä, ja hänen katseensa kääntyi heti sinnepäin, sillä sieltäpäin piti avun tuleman, jos sitä kerran oli tuleva.

Hänen ei tarvinnut olla kauan tietämätön. Pensaikoista ilmestyi eräs mies, joka tuskallisten huutojen houkuttelemana oli tullut paikalle. Kalkkarokäärme katsoi tyynesti ylöspäin, mutta voidaan epäillä, että hänen valtimonsa löi hiukan kiivaammin, kun hän odotettuaan näkevänsä jonkun oman heimolaisensa kohtasikin erään kaukaasialaiseen rotuun kuuluvan miehen katseen.

IV.

LAUPIAS SAMARIALAINEN.

Brayton Ripley, eräs tuskin yhdeksäätoista vuotta täyttänyt nuorukainen, oli kolmas henkilö, joka samana syksyiltana oli matkalla metsien halki.

Edellä kuvatut kaksi henkilöä olivat molemmat rotunsa kauniita edustajia, ja niin oli Ripleykin, joka oli lännen nuorempaa uudisasukaspolvea. Vaikka hän ei ollut vielä täydessä miehuuden iässä, niin hän oli pitkäkasvuinen ja jäntevä ja hänen terveytensä oli raudanvahva. Hänen mielityönsä oli kuljeskella pyssyineen metsissä, joissa oli viljalti arvokasta metsänriistaa.

Hänen asunsa oli samanlainen kuin Kentonin. Kädessään hän kantoi pitkää, peloittavaa luodikkoa ja vyössä oli metsästyspuukko. Tilavissa taskuissaan hän säilytti piikiveä ja taulaa, joilla esi-isämme olivat tottuneet tulta tekemään, mikä työ oli hyvin vaivalloista ja kärsivällisyyttä koettelevaa.

Brayton Ripleyn koti oli eräällä usean penikulman päässä Ohion suunnalla olevalla uudisasutuksella, ja nyt hän oli ollut parin päivän metsästysretkellä aarniometsissä. Hänen tarkoituksensa ei ollut ainoastaan riistan pyynti, vaan hän halusi saada hiukan tietoja punaisten miesten aikeista ja suunnitelmista, sillä itsepintaiset huhut olivat tienneet kertoa vihamielisistä hankkeista herättäen levottomuutta monessa kylässä ja uudisasukkaan mökissä rajaseuduilla.

Kuljeskellen yksinään ja aikomattakaan kantaa riistaa mukanaan otti nuori Ripley vain parhaat palat kaatamastaan riistasta valmistaen nuotiotulella niistä itselleen aterian. Hän sytytti leirinuotionsa kauas metsään, ollen siellä turvassa intiaaneilta, joita hän todennäköisesti voisi kohdata milloin hyvänsä.

Äkkiä tuo nuori mies pysähtyi, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin eriskummallista. Hän tutki terävin katsein ympäristöä, mutta mitään ei näkynyt, joka olisi voinut selittää nuoren Ripleyn osoittaman mielenkiinnon. Hän oli kuullut ääntä, joka ilmaisi, että hänellä oli naapureita lähempänä kuin hän luulikaan. Pysähdyttyään hän huomasi, että läheltä hänestä vasemmalle kuului kaikuvia huutoja.

"Intiaani siellä huutaa", ajatteli Ripley ja lähti hiljaa hiipimään ääntä kohti; "mutta en voi mitenkään ymmärtää, mitä hän tarkoittaa. Tämä on aivan käsittämätöntä." Huhuileminen lakkasi samassa, mutta sen toistuminen ei ollut enää tarpeen opastaakseen nuorukaisen paikalle. Hetkistä myöhemmin hän taivutteli pensaikkoa syrjään yhtä varovaisesti kuin itse Kenton ja näki Miami-soturin istuvan liikkumatonna rantatörmän juurella, johon Kentonin vahva käsi oli hänet lennättänyt.

Vasta toisen kerran tutkivasti tarkastettuaan edessään olevaa olentoa ymmärsi Ripley täysin asian laidan.

Kalkkarokäärme istui yhtä jäykkänä kuin hän olisi ollut piirustajan mallina, pyssy oli maassa hänen vieressään, käsivarret ristissä rinnan päällä, ja hän katsoi tulijaa suoraan kasvoihin. Hänen tummien ja maalattujen kasvojensa ilme ei ollut vähintäkään pelokas, vaan yhtä uhmaileva kuin hänen taistellessaan Kentonin kanssa elämästä ja kuolemasta.

Hän odotti heti saavansa kuoliniskun, mutta sitä hän ei kavahtanut.

Nuori Brayton ei ollut kuitenkaan sitä lajia. Hän oli rajaseudulla syntynyt ja kasvanut ja hän oli punaisten miesten leppymättömästä vihasta täysin tietoinen, mutta hän ei tahtonut milloinkaan olla niin petollinen ja julma kuin he. Vaikka hän tiesi, että tuo hänen edessään oleva soturi oli hänen rotunsa vihollinen, joka ei säästäisi miestä, vaimoa eikä lapsia, olkootpa uhrit kuinka avuttomia hyvänsä, niin soturin onneton tilanne herätti hänessä kuitenkin sääliä.

"Ellen erehdy, niin hän on Miami-soturi", sanoi Ripley tuntiessaan intiaanin heimomerkit, "ja hänen tilansa näyttää olevan hyvin huono."

"Mikä on hätänä, ukkoseni?"

Kalkkarokäärmeen sormet tarttuivat lujasti vyössä olevan metsästyspuukon kahvaan, ja hän oli valmis tappelemaan viimeiseen hengenvetoon ja myymään henkensä kalliisti, olkoon ylivoima kuinka suuri hyvänsä. Hän oli kohottamaisillaan veitsen iskeäkseen tuota kaunista nuorukaista, mutta hänen sukkela järkensä käsitti samassa, että valkoihoinen, hänen perivihollisensa, oli nyt ystävä.

Hän hellitti otteensa ja painaen kädellään jalkaansa hän sanoi murteellisella englannin kielellä:

"Käynyt huonosti — Mul-keep-mo kipeä."

"Oletko sinä se Kalkkarokäärme-niminen soturi?" kysyi nuorukainen peräytyen askeleen ja katsoi tutkivasti noita maalattuja kasvoja.

"Minä Kalkkarokäärme", vastasi soturi ja hänen kasvoilleen tuli ylpeä ilme. Hänen nimellään oli kamala maine rajaseudun asukasten keskuudessa, ja hän tunsi tyydytystä, että nuorukainen osoitti pelkoa tuntiessaan hänet.

"Enpä totisesti odottanut näkeväni teitä tuommoisessa tilassa", sanoi Ripley astuen vielä kerran eteenpäin ja kumartuen maassa istuvan miehen puoleen. "Vahvimmallekin käy joskus onnettomasti, ja tapaturma sattuu kenelle hyvänsä."

Jonkun minuutin ajan tuo laupias samarialainen tutki onnettoman Mul-keep-mon vammaa ammattimiehen tarkkuudella. Pian hän huomasi, että vasen jalka oli poikki polven alapuolelta, joten tuo peloittava soturi oli kykenemätön puolustautumaan lapsenkin hyökkäystä vastaan.

"Mitäs nyt teemme?" kysyi Ripley noustuaan ja katseli intiaanin ylöspäin kääntyneitä kasvoja. "En ole välskäri enkä voi sitoa jalkaanne. Lähimpään taloon on pitkä matka ja luulen, ettei olonne siellä olisi teille terveellinen, vaikka jalkannekin on poikki. Teitä vihataan ja teille voisi käydä siellä onnettomasti."

Tämän lyhyen keskustelun aikana Brayton katseli ympärilleen ja pääsi selville Miami-soturin koko vastoinkäymisestä. Maassa olevat jäljet ilmaisivat hänen olleen vähän aikaa sitten ankarassa taistelussa jonkun vihollisen kanssa, joka oli voittanut hänet niin perinpohjin, ettei hän varmasti milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.

"Hän on suuri soturi", sanoi Kalkkarokäärme nähdessään nuorukaisen kysyvän katseen, "hän, valkoinen mies — se Kenton."

"Ah!" huudahti Brayton Ripley kykenemättä hillitsemään ylpeydentunnetta, joka valtasi hänet kuullessaan tuon kuuluisan nimen. "Sitten ymmärrän hyvin koko tapahtuman, vaikka en oikein voi käsittää, kuinka hän jätti teidät henkiin."

"Suuri soturi luuli — Kalkkarokäärme kuollut."

"Vai semmoiseen kepposeenko te huomasitte turvautua, te ovela veijari", sanoi Ripley hymyillen, ja intiaaninkin raudankoville kasvoille häivähti hieno hymy, mikä tapahtuu aniharvoin. "Mutta nyt ei ole aikaa muistella sitä. Minä tuntisin sääliä teitä kohtaan, vaikka olisitte se myrkyllinen matelija, jonka mukaan teitä nimitetään. Mutta minä en ymmärrä, mitä nyt olisi paras tehdä, vaikka minut ammuttaisiin tähän paikkaan! Ehdottakaa jotakin, Miami."

Näitä sanoja seuraava näky oli hyvin miellyttävä ja merkillinen. Kalkkarokäärmeen käsityskyky oli tavallista terävämpi, ja hän ymmärsi täydelleen, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, joka oli valmis tekemään kaiken voitavansa hänen hyväkseen. Nuorukainen seisoi edessään istuvan intiaanin puoleen kumartuneena, joka koetti esittää mielipiteitään asiasta parhaimpansa mukaan.

Mul-keep-mo selitti uskovansa, ettei hänen väkensä voinut olla kaukana, ja hän luuli erään joukon leiriytyneen pienelle purolle suoraan etelää kohti.

Tämä ei tuntunut Braytonista uskottavalta, koska intiaanin huutoihin ei ollut vastattu. Viimemainittu selitti kuitenkin, etteivät hänen veljensä luultavasti vielä silloin olleet saapuneet sovitulle paikalle, kun hän huusi heitä, ja niin he eivät olleet kuulleetkaan hänen hätähuutojansa. Mutta ennen yötä he varmasti saapuisivat sinne, ja koska hänen ystäväinsä leiripaikka todennäköisesti oli liian kaukana, että hänen huutonsa voisivat kuulua, niin hänen täytyisi jotenkin päästä lähemmäksi voidakseen kutsua ystäviään apuun.

"Sitten on asia selvä", sanoi Ripley reippaaseen tapaansa. "Lyhentäkäämme välimatka viivyttelemättä, ja koska ette voi kävellä, niin minä kannan teitä."

Mul-keep-mo näytti hiukan vastahakoisesti myöntyvän tähän ja koetti vielä kerran nousta omin neuvoin, mutta viiltävä tuska hänen jalassaan pakotti hänet luopumaan yrityksestä. Tuska oli niin suuri, ettei hänenkään laisensa julma soturi voinut kestää sitä. Hän sulki silmänsä ja puristaen ohuita huuliansa ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen tajuissaan.

"Arvelen teidän myöntävän minun olevan oikeassa", huomautti Ripley, kun Miami oli hiukan vironnut. "Antakaa nyt minun auttaa teitä ja kaikki käy hyvin."

Nuorukainen kyyristyi selin Miami-soturiin ja tarttuen kiinni hänen käsiinsä veti ne olkapäittensä yli. Soturin kannattaessa itseään käsillään otti Ripley hänen jalkansa kainaloonsa juuri polvien taipeesta tukien häntä siten.

Olen varma siitä, ettei lukija tarvitse tarkempaa kuvausta, kun käy selville, että Brayton Ripley kantoi soturia samalla tavalla kuin pojat vieläkin leikkiessään kantavat veljiään ja leikkitovereitaan.

Noustessaan nuorukainen otti intiaanin luodikon toiseen käteensä ja omansa toiseen. Soturi tahtoi auttaa häntä pyssyjen kantamisessa, mutta Brayton ei sallinut sitä, vaikka oli melkoisen vaikeaa kantaa molempia aseita ja tukea Miamin jalkoja, joista toista oli käsiteltävä mitä suurimmalla varovaisuudella siinä olevan vamman takia.

V.

RIPLEY JA SHAWNEET.

Brayton Ripley kantoi kärsivää soturia selässään ja asteli eteenpäin niin reippaasti kuin hän olisi kantanut pientä lasta täysikasvuisen miehen sijasta, jonka paino oli suurempi kuin hänen omansa.

Mul-keep-mo neuvoi oikean suunnan hyväntekijälleen, joka kiirehti eteenpäin sellaista kyytiä, ettei hän ollut koko päivänä kulkenut niin nopeasti.

"On hyvin merkillistä", ajatteli nuorukainen, "että koetan auttaa soturia, joka on tappanut niin paljon kansalaisiani, tekemällä sen heti sen jälkeen kuin hän on taistellut Kentonin kanssa elämästä ja kuolemasta! Jos ei olisi sattunut niin, että Kalkkarokäärmeen jalka oli poikki, niin olisimme nyt tapelleet pyssyin ja puukoin. Ah, kuinka paljon parempi olisi, että olisimme keskenämme ystäviä eikä vihollisia! Mutta niin eivät asiat luultavasti milloinkaan muutu."

Ripley oli kantanut kummallista taakkaansa noin kolmannenosan penikulmaa, kun Miami pyysi häntä pysähtymään. Soturi kysyi häneltä murteelliseen tapaansa, eikö hän tahtonut levähtää.

"Ei mitään hätää", vastasi toinen sydämellisesti. "Kun tunnen väsymystä, niin en kieltäydy levähtämästä, mutta nyt jaksan vielä kulkea jonkun penikulman."

Brayton oli lähtemäisillään, kun Mul-keep-mo pyysi häntä odottamaan, kunnes hän oli uudistanut merkkihuutonsa.

Avuton Miami-soturi oli tuskin päässyt maahan, kun hän päästi kaikuvan huudon kirkkaalla äänellään, joka kajahteli metsässä, Braytonin kuunnellessa vastausta yhtä hartaasti kuin hänkin.

Vastaus tuli heti ja oli niin yhtäläinen, että olisi voinut erehtyä ja luulla sitä kaiuksi, jonka Miamin huuto oli herättänyt.

"Ah!" huudahti Ripley, "nyt he kuulivat huutonne, ja he eivät ole täältä kaukanakaan."

Kuulunut vastaus ilmaisi, että sen lähettäjä oli läheisyydessä, vaikkakaan ei aivan siinä paikassa, jossa hänen olisi pitänyt olla Miami-soturin ja hänen ystävänsä arvelun mukaan.

Koska Mul-keep-mon huuto ei voinut hänen veljilleen ilmaista hänen onnetonta tilaansa, josta he eivät varmasti saisi vihiäkään, niin oli luultavaa, etteivät he tulisi häntä kohtaamaan.

Sentähden kulki Ripley suoraan eteenpäin ja tuli pian erääseen avoimeen paikkaan metsässä, jossa oli koolla yhdeksän tahi kymmenen Shawnee-intiaania. Mukana oli myös heidän pelätyin päällikkönsä, tuo julma Haw-hu-da, ja miehet istuivat nuotion ympärillä paistaen jotakin metsänriistaa, jonka eräs heistä oli kaatanut.

Vaikka amerikkalainen intiaani hyvin harvoin ilmaisee mitään mielenkiintoa, niin kaikki istuivat nyt hämmästyneen näköisinä nähdessään tuon merkillisen näyn, joka äkkiä ilmestyi metsästä.

Eräs rohkea nuorukainen, joka kuului tuohon vihatuimpaan rotuun, tuli heidän luoksensa kantaen selässään heidän kuuluisinta soturiaan. Saavuttuaan piirin keskelle hän kyykistyi hitaasti ja auttoi taakkansa maahan niin varovaisesti kuin hän olisi käsitellyt avutonta lasta. Vaikka selityksiä ei tarvittu, niin Mul-keep-mo kertoi omalla kielellään avuttoman tilansa. Hänen ystävänsä kokoutuivat ympärille, ja päällikkö kumartui hänen puoleensa tehden muutamia kysymyksiä, joihin Mul-keep-mo, ripeästi vastaili. Brayton seisoi heidän keskellään, ja jos asiat olisivat olleet toisin, niin hän ei olisi elänyt monta minuuttia, mutta nyt lienee tarpeetonta sanoa, ettei kättäkään kohotettu häntä vastaan.

Ripley asetti Mul-keep-mon luodikon lähintä puuta vasten ja seisoi jonkun askeleen päässä tietäen, ettei hänellä ollut enää mitään tekemistä tahi sanomista. Hänen oma tekonsa ja soturin sanat selittivät tapahtuman paremmin kuin hän olisi voinut kertoa.

Shawneitten päällikkö (joka nilkutti hieman ja oli muita hiukan lyhyempi) osasi jonkinlaista alkuperäistä välskäritaitoa, ja hän näytti pikaisesti tutkittuaan loukkaantuneen jalan olevan selvillä, mitä oli tehtävä.

Kumartuen Mul-keep-mon puoleen, joka miehuullisesti kesti tuskat, hän käsitteli jalkaa muutamia minuutteja ja murahti sitten jotakin merkiksi, että hän oli tehnyt kaiken voitavansa soturille, jonka kuitenkin piti olla vielä hyvin varovainen ja maata muutamia viikkoja, ennenkuin hänen vakava vammansa oli täysin parantunut.

"No hyvä, minuahan ei sitten enää tarvita", huomautti Ripley ymmärtäen, että soturi oli saanut hoitoa. "Tahdon sanoa teille hyvästi, Mul-keep-mo."

Hän tarttui Kalkkarokäärmeen käteen. Mul-keep-mo katsoi häntä kasvoillaan outo ilme.

"Ei mennä — pian pimeä — jäädä tänne — täällä ruokaa."

"En tahdo mitään syötävää, josta kiitän teitä kaikkia, ja todellinen soturi ei pelkää yötä." Hän puristi kättä lämpimästi, saaden yhtä sydämellisen puristuksen takaisin; sitten hän hovimiehen suloudella heilautti kättään hyvästiksi shawneille, jotka vaieten katselivat häntä, ja lähti kulkemaan kadoten pian hämärtyvään metsään.

"Hyvä on", mutisi nuori mies päästyään leirin kuulumattomiin. "Enpä tiedä, mitähän tästäkin lopuksi voi koitua, mutta minä uskon, ettei Mul-keep-mo unohda palvelusta, jonka minun, oli suotu tehdä hänelle. Toiset meikäläiset sanovat epäilemättä, että minun olisi pitänyt toimia juuri samalla tavalla kuin hän olisi tehnyt, jos osat olisivat olleet päinvastaiset, tahi toisin sanoen hänelle ei olisi pitänyt osoittaa vähintäkään sääliä, mutta sitä minä en voinut tehdä."

"Olisi liikaa", jatkoi nuori Ripley antaen ajatuksensa kulkea aloitettuun suuntaan, "toivoa Kalkkarokäärmeen tapaisen julman soturin lopettavan sotimisensa uudisasukkaita Vastaan vain sentähden, että eräs heistä on tehnyt hänelle laupeuden työn. Hän oli säälin tarpeessa, koska eräs toinen valkoinen mies oli saattanut hänet semmoiseen tilaan, ja niinmuodoin hänellä oli yhtä suuret syyt vihollisuuteen kuin ystävyyteenkin. Mutta uskon, ettei hän milloinkaan unohda minua; ja", lisäsi Brayton merkitsevästi viheltäen, "kuka tietää, jollei hän pistä puukkoa tuppeensa ja laske sotatapparaansa, kun joku ystäväni sattuu olemaan hänen suopeutensa tarpeessa."

"Haw-hu-da'han ja noihin toisiin nähden on asian laita kuten ennenkin. He eivät epäröi ampua minua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, vaikka he hillitsivät itsensä juuri silloin, kun olin kantanut avuttoman Kalkkarokäärmeen heidän leiriinsä."

Tapa, jolla Brayton Ripley katseli alituisesti taaksensa, oli hyvin kuvaava hänen luottamukselleen intiaanien kiitollisuuteen. Hän pysähtyi usein kuuntelemaan, ajettiinko häntä takaa, ja muutti useamman kerran kulkunsa suuntaa. Pimeän tulo oli hänelle melkoinen helpotus, sillä jos shawneet seuraisivat häntä, niin hänellä oli koko yö aikaa eksyttää heidät jäljiltään.

Brayton Ripleyn Ohion alueiden läpi tekemän pitkän matkan päätarkoitus oli hankkia tietoja Ohio-joen molemmilla puolilla olevien lukuisien intiaaniheimojen aikeista. Huhu tiesi, että he olivat kaivaneet maasta sotatapparan ja että he olivat lähdössä levittämään uudisasutuksille hävitystä ja kuolemaa, kuten oli niin usein ennenkin tapahtunut. Simon Kenton, Duncan, M'Arthur, Wells, M'Cleland ja monet muut kuuluisat metsästäjät olivat matkoilla erämaissa, vieraillen toisistaan etäällä olevilla uudisasutuksilla ja salojen yksinäisissä hirsimajoissa, joihin he veivät ja joista he saivat tietoja valppaasta vihollisestaan.

Vaikka Brayton Ripley oli käynyt vierailulla shawneitten leirissä ainoastaan soturille osoittamansa armeliaisuuden vaatimana, niin hän oli pitänyt silmänsä ja korvansa auki ja oli saanut arvokkaita tietoja.

Siellä näkemänsä soturit, joiden johtaja oli Haw-hu-da, olivat sotamaalauksessaan, ja koska sopu eri heimojen välillä oli niin hyvä, niin voitiin pelätä, että nuo punaiset miehet olivat sotaretkellä yhteistä vihollistaan vastaan. Ripley oli kulkenut hyvin mutkitellen, mutta pääsuunta oli Ohio-jokea kohti. Hänellä oli sillä suunnalla eräs tehtävä, ja hän pyrki eteenpäin niin tarmokkaasti ja itsepintaisesti, ettei voi sanoa sen olleen jokaisen uudisasukkaan tapa, joka oli ollut tiedusteluretkellä.

Yö oli jotakuinkin pilvinen ja kuutamo niin heikko että puiden alla vallitseva pimeys olisi ollut tavalliselle henkilölle läpitunkematon, mutta Ripley ei epäröinyt vähääkään, vaan kulki eteenpäin aamupuolelle yötä.

Silloin hän päätteli kulkeneensa kyllin kauas ollakseen turvassa shawneilta, ja koska hän oli kulkenut useita tunteja kunnollisesti levähtämättä, niin hän alkoi väsyä ja tarvitsi lepoa.

Että hän oli ollut syömättä puolilta päivin ei merkinnyt mitään. Oikealle metsämiehelle se seikka ei saanut aiheuttaa vielä mitään kärsimyksiä, ja jos niin olisi käynyt, niin häntä olisi hävettänyt.

Pysähtyessään oli nuori Ripley kaukana metsässä erään ukkosen murskaaman tammen lähellä. Se oli katkennut noin kahdentoista jalan korkeudelta ja latvan laajalle ulottuvat oksat peittivät melkoisen alan maata. Niiden suojassa rungon alla oli tiheä ja houkutteleva piilopaikka jokaiselle suojaa etsivälle.

Ripley pujottelihe epäröimättä oksien väliin ja oli pian valmistanut itselleen lehvistä mukavan makuusijan. Sitten hän asettui levolle pyssy vieressään ja nukkui kymmenen minuutin kuluttua niin sikeästi kuin olisi nukkunut omassa vuoteessaan kotona puolentoistasadan penikulman päässä.

VI.

ILOINEN KOHTAUS.

Valojuova itäisellä taivaanrannalla oli vielä niin heikko, että se tuskin kykeni ilmaisemaan paikan, josta auringon kehä oli ilmestyvä, ja päivän valkenemiseen oli vielä pitkä aika. Siitä huolimatta oli Brayton Ripley jo jalkeilla. Hän peseytyi lähimmässä purossa ja juoden siemauksen tuota kylmää, kristallinkirkasta nestettä hän katseli hetkisen kuvaansa veden kalvossa ja sanoi sitten: "Jos Kentuckyssä tahi Ohiossa on joku toinen nuori mies, jolla on ankarampi nälkä kuin minulla, niin hän on valmis käymään ensimmäisen keksimänsä otuksen kimppuun. Siis, aamiaisen hankkiminen on oleva minun ensimmäinen tehtäväni tänä päivänä."

Puron luona, jossa nuori Ripley oli pessyt kasvonsa ja sammuttanut janonsa, hän oli huomannut eläinten jälkiä, joten siinä oli joidenkin eläinten tavallinen juomapaikka. Oli vielä hyvin varhainen, ja koska polkuja tuli paikalle molemmilta suunnilta, niin hänestä oli todennäköistä, että ennen pitkää näyttäytyisi joitakin eläimiä.

Sen sijaan, että hän olisi jatkanut matkaansa metsien läpi, hän niin ollen kätkeytyi polun sivulla kasvavaan tiheään pensaikkoon, jossa oli erinomainen piilopaikka, ja rupesi odottamaan jokaisen todellisen metsästäjän loppumattomalla kärsivällisyydellä, vaikka suoritettavana olisi ollut muitakin hyvin kiireellisiä asioita.

Onnekseen ei Braytonin tarvinnut odottaa kauan. Hän oli tuskin ehtinyt
kätkeytyä, kun hän kuuli jonkun lähestyvän eläimen aiheuttamaa kahinaa.
Se kuului puron toiselta puolen ja eläin oli siis tulossa häntä kohti.
Hän viritti hanan äänettömästi ja odotti tuota jännittävää hetkeä.

Paria minuuttia myöhemmin hän näki komean kuusipeuran monihaaraiset sarvet, joka lähestyessään piti kaunista päätään korkealla ilmassa ja oli joka hetki valmis katoamaan metsään vaaran uhatessa. Vaikka alue oli rauhoitettu, niin metsän eläimet olivat kokeneet sen, etteivät metsien hurjimmatkaan petoeläimet olleet niin Vaarallisia kuin peloittavine aseineen kuljeskelevat miehet. Kun peura ei kuullut eikä nähnyt mitään levottomuutta herättävää, niin se tuli puron reunalle, taivutti alas päänsä ja alkoi juoda pitkin siemauksin.

Brayton oli päättänyt odottaa, kunnes peura hankkisi poislähtöä, jolloin hän aikoi ampua sitä juuri lavan etupuolen. Siihen osunut kuula tappaisi eläimen varmasti. Nuorukainen oli piilopaikassaan kyykyllään pyssy poskella ja aikoi juuri ottaa tarkan jyvän, kun peura hänen suureksi hämmästyksekseen ottaen hurjan hypyn loikkasi samalla puolelle, jossa hänkin oli.

Juostuaan noin kymmenen askelta kaatui peura kuoliaana maahan.

Brayton ei ollut koskettanutkaan liipasinta, mutta peuran kuoleman syystä ei ollut mitään epäilystä, sillä juuri sen hypätessä puron yli oli metsässä kajahtanut luodikon terävä pamaus ilmaisten, että vaikka nuorukainen olikin vikkelä, niin joku toinen oli ollut vieläkin vikkelämpi.

"Varmaankin joku intiaani", murahti nuorukainen, "ja jos aion saada itselleni aamiaisen, niin minun täytynee tapella siitä. Halloo!"

Metsästäjä, joka oli sanalla sanoen ryöstänyt saaliin hänen kädestään, ilmestyi samassa hänen suureksi hämmästyksekseen ja juoksi keveästi polkua myöten peuran jälkeen. Intiaanin tahi hirvennahkaan puetun metsästäjän sijasta oli pensaikosta ilmestynyt nuori, noin seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttö. Hän oli puettu kotitekoiseen pukuun ja oli ilman mitään päähinettä paksun tukan liehuessa vapaana hänen hartioillaan.

Hänellä ei ollut mukanaan ruutisarvea eikä kuulapussia, joten hänen ainoa laukauksensa oli tehnyt tehtävänsä. Hän oli ilmeisesti riistan haussa, ja jos Brayton Ripley olisi viipynyt hiukan kauemmin puron reunalla, niin tyttö olisi nähnyt hänet, ennenkuin ampui peuran.

Tuo nuori neitonen hyppäsi puron yli yhtä kevyesti kuin hirvi, vaikka siinä olisi täysikasvuisella miehelläkin ollut tekemistä. Hän juoksi niin nopeasti, että peura oli tuskin kaatunut, kun hän jo oli sen vieressä.

Silloin astui Brayton Ripley esiin piilopaikastaan ja sanoi melkein sotilaallisesti tervehtien:

"Hyvää huomenta Alice, olit minua nopeampi."

Nuori neitonen hypähti taaksepäin säikähtyneen näköisenä, mutta silmäiltyään nuorukaista nopein ja tutkivin katsein levisi iloinen hymy hänen kasvoilleen ja astuen askeleen eteenpäin hän ojensi kätensä.

"Mitä ihmettä! Brayton! Minä en voinut aavistaakaan, että olisit näillä mailla. Olen iloinen tavatessani sinut ja niin ovat myös isä ja äiti."

"Kotisi ei siis ole kaukana?"

"Ainoastaan lyhyen matkan päässä. Tulethan kanssani?"

"Luonnollisesti, mutta mitä teet ulkona näin varhain?"

Merkitsevästi hymyillen viittasi tyttö kaatuneeseen peuraan ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä.

"Isä tuli eilen pitkältä matkalta, ja vaikka meillä ei ole mitään ruoan puutetta, niin minä lupasin hankkia hänelle jotakin oikein hyvää syötävää hänen askarrellessaan kotona. Olen kerran ampunut hirven samasta paikasta, niin että olin varma jonkun otuksen saannista aamiaiseksi. Luultavasti sinäkään et ole syönyt tänä aamuna?"

"En ole, minusta tuntuu kuin olisi mennyt kokonainen viikko siitä kun viimeksi söin."

"Kas niin, jos nyt autat minua kantamaan tämän peuran kotiin, niin sinun ei tarvitse kauan odottaa hyvää ateriaa."

Tämä asiain käänne sopi Alice Sutherlandille hyvin, ja hän auttoi nostamaan tuota lähes parinsadan naulan painoista peuraa Brayton Ripleyn hartioille. Sitten hän otti pyssynsä ja kulkien edellä näytti tietä kotiinsa, joka hänen sanojensa mukaan oli lähellä.

Hän hyppäsi puron yli yhtä kevyesti ja sirosti kuin äsken ja kääntyi ympäri odottamaan seuralaistaan.

"Noin voisin minäkin tehdä", sanoi Ripley ihaillen, "jos minulla ei olisi tätä taakkaa, mutta tässä ei ole syvä, ja minä Voin huoleti kahlata ylitse."

Näin sanoen hän astui puroon ja oli pian tytön luona, joka lähti eteenpäin. Kuljettuaan noin sata kyynärää he saapuivat metsään raivatulle viljelysmaalle, jonka keskellä oli vahva hirsistä rakennettu mökki, jollaiset olivat rajaseuduilla hyvin tavallisia yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella.

Savupiipusta tupruileva savu ilmaisi asukasten olevan ylhäällä varhaisesta hetkestä huolimatta.

Siitä, mitä edellä on kerrottu, käynee selville, ettei Brayton ollut outo tuon vaatimattoman kodin asukkaille lännen erämaissa. Siinä asuivat Silas Sutherland ja hänen vaimonsa Polly, jotka olivat molemmat keski-ikäisiä, ainoan lapsensa Alicen keralla, joka on teille jo esitetty.

Tuli paloi liedellä ja vesikattila höyrysi sen yläpuolella, kuten oli tapa ennen muinoin; mustaa leipää oli pöydällä ja vadit paikoillaan, mutta miksi ei valmistettu mitään ruokaa? Siinä oli huomattava todistus vanhempien luottamuksesta tyttärensä taitavuuteen. Kuinka niin?

He tiesivät, että tuo kaunis metsästäjä ainoalla käytettävänään olevalla laukauksella oli pian hankkiva heille maukkaan aamiaisen.

Brayton Ripley toivotettiin mitä lämpimimmin tervetulleeksi. Meidän esi-isillemme noilla rajaseuduilla oli vieraanvaraisuus pyhimpiä asioita. Kaikki olivat naapureita, mutta asuttiin niin kaukana toisistaan, että vierailut olivat harvinaisia. Kun siis joku uudisasukas tahi joku hänen perheensä jäsen samosi pitkät matkat metsien halki lähimmän ystävänsä majaan, niin hän oli varma siitä, että hänet otettiin vastaan vilpittömästi iloiten, ja kuta kauemmin hän saattoi viipyä, sitä iloisempi hänen isäntänsä oli.

Otettuaan peuran Braytonin hartioilta käytteli mr Sutherland veistään niin taitavasti, että muutaman minuutin kuluttua leveitä ja ohuita viipaleita oli paistumassa sitä varten sytytetyllä tulella.

"Missä on Scip?" kysäsi Brayton istuuduttuaan, paikalleen pöydän ääreen ja mr Sutherlandin luettua ruokasiunauksen.

Scipio oli eräs iso ja tyhmä, mutta uskollinen neekeripalvelija, joka oli tullut perheen mukana, kun he olivat muuttaneet idästä tähän paikkaan.

"On melkein vaikea sanoa, missä hän nyt on", vastasi mr Sutherland; "hän lähti metsästämään eilen aamulla ja sanoi viipyvänsä muutamia päiviä. Scipio ei ole niitä taitavimpia metsämiehiä, ja jos hän ei tule kotiin ennenkuin on saanut jotain saalista, niin emme todennäköisesti näe häntä muutamiin päiviin."

"Ettekö pelkää päästää häntä kulkemaan sillä tavoin?" kysyi Brayton
Ripley.

"Mitä pelkäämistä siinä olisi?"

"Huhu tietää intiaanien olevan sotapolulla."

"Ainahan niitä sellaisia huhuja liikkuu", huomautti uudisasukas välinpitämättömästi. "Kun me rakensimme tämän mökin ja asetuimme tänne asumaan, oli Scipio niin arka, ettei mikään olisi taivuttanut häntä menemään yksin metsään; nyt näyttää asian laita olevan päinvastainen. Siitä on hyvin kauan, kun meitä on häiritty, mutta kuitenkin on Scipio minusta välistä liiankin uskalias. Onko todellakin jotakin tekeillä, Brayton?"

Heidän syödessään aamiaista kertoi nuorukainen intiaanien aluilla liikkuneiden metsästäjien tuoneen uudisasutuksille sellaisia uutisia, että intiaaniheimot olivat hyvin levottomia ja valmistelivat hävitysretkeä rajaseudulle.

"Oletko itse nähnyt jotakin epäilyttävää?" kysyi mr Sutherland painolla.

Brayton epäröi hetkisen ja nyökäytti sitten päätään.

"Mitä näit?"

"Näin eilen Mul-keep-mo- eli Kalkkarokäärme-nimisen intiaanin, ja vähän myöhemmin tuon julman Shawnee-päällikön Haw-hu-dan sotureineen. He olivat kaikki sotamaalauksessaan."

"Nuo molemmat intiaanit ovat julmia ja hirveitä miehiä, joita saa pelätä."

"Mutta tapahtukoon mitä hyvänsä", lisäsi Brayton, "Kalkkarokäärme ei kykene mukaan vähään aikaan."

"Kuinka niin?"

Nuori Ripley kertoi, mitä eilispäivänä oli tapahtunut, jonka lukija jo tietää.

Kuten saattoi odottaakin, olivat Silas Sutherlandin perheen jäsenet hyvin ihmeissään ja hämmästyneet, sillä tapaus oli ainoa laatuaan rajaseudulla. Intiaanisoturille kävi harvoin niin onnettomasti, että hän taittoi jonkun jäsenensä, ja vielä harvemmin osoitettiin hänelle armeliaisuutta juuri siltä taholta, jota hän aikoi vahingoittaa.

"Joka tapauksessa", sanoi uudisasukas, "teit kristityn velvollisuuden, sillä sinä seurasit laupiaan samarialaisen esimerkkiä, josta pyhä sana meille kertoo ja joka kelpaa esikuvaksi kaikkina aikoina. Ole varma siitä, että mitä ihminen kylvää, niin sitä hän niittääkin."

Kukaan heistä ei aavistanut noiden sanojen käyvän niin pian toteen.

VII.

YSTÄVÄLLISIÄ VIHOLLISIA.

Eräänä lauhkeana syysyönä hiipi eräs kanootti, jossa oli kaksi henkeä, Ohio-jokea pitkin pohjoisen rannan suojassa. He pysyttelivät rannan synkimmissä varjoissa ja välttivät huolellisesti kaikkia avonaisia paikkoja, joita täysi kuu valaisi. He olivat työntäneet tuohivenheensä Vesille heti pimeän tultua ja olivat nyt laskeneet jokea alas noin pari tuntia tuohon varovaiseen tapaan, joka ilmaisi vaaran olevan lähellä.

Kanootin keulapuolessa istuva henkilö, joka käytteli melaa harvinaisella taitavuudella, oli vanha ystävämme Miami-intiaani, kansansa keskuudessa tunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme. Hänen vuosi sitten taittunut jalkansa oli täysin parantunut, ja ollen vielä parhaissa voimansa päivissä oli hän soturina ja metsämiehenä verraton. Hänen heimonsa oli liittoutunut shawneitten, wyandotien, pottawatomiein ja muiden heimojen kanssa hurjaan taisteluun sivistyksen uranuurtajia vastaan. Kalkkarokäärme oli uudisasukasten katkera vihollinen, hänelle tehtyä vääryyttä hän ei milloinkaan unohtanut, mutta muisti myös iäti hänelle osoitetun ystävällisyyden. Miellyttävä nuorukainen, joka oli hänen kumppaninsa tuossa kevyessä venheessä, oli vuotta aikaisemmin auttanut häntä, kun hän oli ollut melkein kuolemaisillaan saamansa vaikean Vamman takia. Miami oli jo maksanut velkansa, sillä tuo nuori mies oli kerran sen jälkeen joutunut intiaanien vangiksi, mutta on totta, että tunnemme erikoista mielenkiintoa niitä kohtaan, joita olemme voineet auttaa, ja tuo punainen soturi näkyi kiintyneen vielä enemmän ystäväänsä tehtyään hänelle todellisen vastapalveluksen.

Kanootin perässä istuva nuori mies joka oli valmis joka hetki käyttelemään melaansa yhtä taitavasti kuin Miami konsanaan, oli Brayton Ripley, teille tuttu edellisistä luvuista.

"Vuosi sitten", ajatteli hän, "olin viimeksi Silas Sutherlandin luona. Siitä lähtien olen pitänyt paikkaa, johon hän kaksi vuotta sitten rakensi mökkinsä, kaikista kauneimpana Kentuckyssä ja Ohiossa", lisäsi tuo nuori metsästäjä valtimon lyödessä hiukan kiivaammin.

Jonkun hetken olivat Brayton Ripleyn mietteet näin suloisia. Hän vaipui mielellään noihin petollisiin unelmiin, jotka voivat hurmata jokaisen, ja vaikka Miami meloi kanoottia noin mahdollisimman varovaisesti, niin hänen toveriaan ei huolettanut mikään, sillä punanahalla ei ollut vertaistaan eränkäynnin taidossa ja heidän vaaraan saattaminen olisi ollut anteeksiantamaton virhe. Miami souti eteenpäin pistellen melaansa vuorotellen kanootin kummallekin puolelle ja Brayton unelmoi.

Mutta hänen suloinen haaveilunsa ei kestänyt kauan, sillä ajatellessaan syytä, jonka tähden he olivat matkalla Ohio-virralla, hän tunsi syvää tuskaa.

"Joen kummallakin puolen asuvat heimot ovat jälleen kaivaneet esiin sotatapparansa. Pittsburgista aina lännen kaukaisimmalle uudisasutukselle he aikovat samota ja voi niitä, jotka eivät ajoissa ehdi johonkin vahvaan turvapaikkaan! Moni uudisasukas perheineen joutuu tuhon omaksi, ennenkuin uskotaan vaaran vakavuus. Liekit hulmuavat ja sotatapparat heiluvat. Raivoavien sotureiden uhriksi joutuneiden ihmisparkojen valitus kaikuu rajaseudulla, joka on pitkiksi ajoiksi muuttuva hävityksen maaksi."

Istuen käsivarret ristissä katseli Brayton hetken edessään olevaa olentoa samalla oudolla mielenkiinnolla kuin useat kerrat ennenkin. Miamin vahva tukka valui valtoimenaan hänen hartioilleen, kuten vieläkin on lännen intiaanien tapa, vaikka toiset pitävät tukkaansa leikattunakin jättäen vain pienen töyhdön päälaelle. Hänellä oli tuimat ja julmat kasvojen piirteet — roomalainen nenän muoto, ulkonevat poskiluut, taaksepäin viisto alaleuka ja pienet silmät, jotka olivat yhtä kirkkaat kuin käärmeellä, jonka mukaan häntä nimitettiin.

Amerikkalaisen intiaanin lihakset ovat tavallisesti hyvin vähäpätöiset, mutta Miami oli harvinaisen Vahva, ja hän oli liikkeissäänkin vikkelä kuin puuma tahi kuin matelija, jonka mukaan häntä nimitettiin, käyttääksemme äskeistä vertausta.

Huopapeite, jolla hän tavallisesti suojeli hartioitaan, kun ilma oli kylmä, oli nyt kanootin pohjalla hänen ja hänen toverinsa luodikkojen alla. Hänen ruumiinsa yläosaa verhosi ohut hirvennahkainen jakku, jonka hihat suojelivat käsivarsia juuri kyynärpään alapuolelle. Miehustalla hänellä oli vyö, johon hän oli pistänyt metsästyspuukkonsa ja sotatapparansa. Hänen metsästysmekkonsa liepeet ja hänen säärystimensä olivat ripsutetut, mutta yleensä hänen pukunsa väri oli vihreänruskea, mikä väri on kaikista sopivin, kun tahtoo huomiota herättämättä liikkua metsissä.

Brayton Ripleyn asu oli melkein samanlainen. Jos eroavaisuuksia oli, niin ne olivat hyvin vähäpätöisiä. Hänen tukkansa oli lyhyempi ja hänellä oli päässään pukinnahkainen lakki, joka oli samanlainen kuin nykyaikaiset hylkeennahkapäähineet. Hänen kasvojensa ilme oli avonainen ja miellyttävä, ja vaikka hän oli iältään nuori, niin Kalkkarokäärme oli monta kertaa sanonut hänen kuultensa, ettei yksikään miami eikä shawnee kyennyt häntä voittamaan ampumisessa, juoksussa ja eränkäyntitaidossa tahi missään urheilun laadussa, jonka taitoa vaaditaan voimakkaalta ja taitavalta soturilta.

Miami istui selin ystäväänsä, joka hämärästi erotti hänen ruumiinsa yläosan ääriviivat, hänen päänsä ja hänen käsivartensa, kun hän heilahdutti melaansa kanootin kummallekin puolelle. Vaikka Brayton istui aivan liikkumatonna ja herkisti kuuloaan äärimmilleen, niin oli melkein mahdotonta kuulla vähintäkään loiskintaa tuon pienen kanootin kiitäessä eteenpäin joen sileällä pinnalla intiaanin taitavasti meloessa.

Heidän välistä hipaistessa rantaa kosketti joku lehti jommankumman hartioita hiljaisesti kahisten, ja veteen pistävä oksa tahi vääntynyt puunjuuri raapaisi juuri kuuluvasti kanootin kylkeä. Näitä risahduksia lukuunottamatta voidaan sanoa, että tuon intiaanikanootin kulku jokea alaspäin sujui aivan äänettömästi.

"Olin pitkän matkan päässä täältä ylöspäin", jatkoi nuorukainen mietteitään, jotka nyt kääntyivät vakavammalle tolalle, "kun kuulin, että melkein kaikki heimot Ohion ja Kentuckyn puolessa olivat jälleen lähteneet sotapolulle. Muistin heti Sutherlandit. Mr Sutherlandia oli kiirehditty tulemaan perheineen johonkin uudisasutusvarustukseen ja olemaan siellä niin kauan, kunnes olot tasautuisivat, mutta kuten monet muut ei hänkään uskonut minkään todellisen vaaran uhkaavan. Ehkä hän oli ajoissa huomannut erehdyksensä."

Sanottuaan viimeisen lauseen liikahti Brayton paikallaan ikäänkuin ilmaistakseen, että hän enemmän toivoi kuin uskoi asian laidan olevan niin. Hän pelkäsi koko ajan, etteivät hänen ystävänsä olleet kuulleet heitä uhkaavasta vaarasta ajoissa ehtiäkseen paeta johonkin turvapaikkaan.

"Istuessani leirinuotiollani ihmetellen, ehtisinkö ajoissa Sutherlandin luokse, niin kukas muu kuin Kalkkarokäärme saapui tulelleni. Juteltuani hänelle pelkoni sanoi hän siihen olevan kyllin syytä. Liittoutuneet heimot olivat kaivaneet maasta sotatapparansa. Tecumseh on eräs heidän johtajiaan ja hän iskee salamannopeasti. He alkavat unohtaa Mad Anthonyltä vuonna 1794 saamansa selkäsaunan, ja rauhaa ei tule, ennenkuin kenraali Harrison tahi joku toinen uudistaa läksytyksen."

"Mitä enemmän minä keskustelin Mul-keep-mon kanssa, sitä varmemmaksi tulin, että Sutherlandin ja hänen perheensä asema oli mahdollisimman toivoton", jatkoi nuori mies surullisesti huokaisten. "Sinne on lähimmästä varustuksesta linnuntietä noin viisikymmentä penikulmaa, ja mökki on lähellä Ohio-jokea ja niin korkealla paikalla, että intiaanit löytävät sen heti, vaikka he eivät ennakolta tietäisikään sen olemassaoloa. Se on niin kaukana muista ihmisasunnoista, etteivät sen asukkaat mitenkään saa tietoa punaisten miesten noususta, ennenkuin pako on liian myöhäinen. Oi, suokoon Jumala, että he ovat saaneet tiedon ajoissa!"

Koettaen hillitä liikutustaan nojasi Brayton varovasti eteenpäin ja kuiskasi:

"Miami, matkaa on vielä runsaasti penikulman verran, ennenkuin voimme lähteä joelta. Kun emme ole nähneet ketään teikäläisiä, niin miksi emme voi kulkea kauempana rannasta ja nopeammin? Tiedättehän jokaisen tunnin ja melkeinpä jokaisen minuutinkin olevan nyt kallisarvoisen."

Ehkä Kalkkarokäärmekin ajatteli jotakin siihen suuntaan, sillä vastaamatta nuoren ystävänsä kysymykseen hän käänsi kanootin hiukan vasemmalle, lisäten sen nopeutta huomattavasti.

"Kerrottuani hänelle olevani matkalla auttamaan Sutherlandia parhaani mukaan", muisteli Brayton, "ravisti Mul-keep-mo päätään ikäänkuin merkiksi, että se oli myöhäistä. Vaadin häntä kertomaan kaikki, mitä hän tiesi, mutta hän ei tahtonut. Hän ei kärsi valkonaamoja. Hän on sotamaalauksessaan kansansa kaltainen ja ennen hän iskisi kirveensä suurella nautinnolla Sutherlandin kalloon kuin suojelisi häntä soturiveljiensä raivolta. Mutta", lisäsi nuori Ripley, "hän ei ole kiittämätön eikä hän unohda milloinkaan hänelle osoittamaani ystävällisyyttä. Aivan yksinäänkin hän olisi mennyt auttamaan Sutherlandia, jos hän olisi tiennyt siten tekevänsä minun mielikseni. Onpa onni, että hän on liittolaiseni, sillä parempaa toveria en voi toivoa."

Miami oli ohjannut kanootin niin kauas vasemmalle, että se oli aivan rannan mutkittelevan varjon ulkopuolella. Siellä ei mikään estänyt kanootin kulkua, jonka vauhdin hän nyt lisäsi melkein kahdenkertaiseksi ja samalla hän ohjasi sitä niin, että hän pienimmänkin vaaran ilmestyessä kykeni kiidättämään sen yhdellä vetäisyllä takaisin pimeän turviin.

Heidän tilanteensa vaarallisuus kasvoi tietysti siten ja Brayton keskeytti haaveilunsa ja kohdisti huomionsa lähimpään ympäristöön. Vaikka Miami olikin valpas, niin hänkin saattoi erehtyä, ja nuoremmat silmät saattoivat keksiä jotakin, joka vanhemmalta jäi huomaamatta. Nuorukaisen luottamus intiaanin valppauteen oli kuitenkin kymmenen kertaa lujempi kuin hänen omaansa.

Sillä aikaa kiipesi kuun loistava kehrä yhä korkeammalle ja mutkittelevan pohjoisen rannan varjot lyhenivät joka hetki. Oikealle ja vasemmalle ulottuivat äärettömät metsät, joita ei ole enää, vaan niiden sijaan on ilmestynyt suuria kaupunkeja, kyliä ja kauppaloita. Muutamia pilviä leijaili taivaalla hitaasti purjehtien tuota yön loistavaa valtiasta kohti, mutta kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin ne kykenivät heikontamaan sen valoa. Ohio-virta kiemurteli kuun hopeoimana tuon hedelmällisen seudun läpi ja sen pinta tuskin värähtikään tyynessä yössä. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut, ja ellei varma tieto uhkaavasta vaarasta olisi painanut molempien matkaajien mieltä, niin ihanampaa retkeä ei olisi voinut kuvitellakaan.

"Ihminen itse turmelee tämän paratiisin", sanoi Ripley, "hän on aina varuillaan voidakseen tappaa veljensä ja heikompansa. Mutta Miami on nähnyt jotakin epäilyttävää!"

VIII.

TUSKAA.

Paria sekuntia myöhemmin oli Brayton Ripley selvillä, mistä syystä Miami oli tullut levottomaksi. Joki teki sillä kohdalla mutkan ja intiaani oli varovaisuuden vuoksi kääntänyt kanootin oikealle päästäkseen rannan suojelevaan varjoon, sillä kirkkaassa kuutamossa liikkuminen olisi voinut saattaa heidät vaaraan.

Mutta ennenkuin kanootti oli kokonaan ehtinyt kadota varjoon, kuului Kalkkarokäärme hillitysti huudahtavan: "Hugh!" josta hänen kumppaninsa tiesi, että hän oli nähnyt jotakin. Hän oli vielä selin Braytoniin, joka kanootin hitaasti liukuessa myötävirtaa huomasi heikon tulen kajastuksen vasemmalla rannalla olevan metsän yläpuolella vähän matkaa joesta.

Rautatehtaiden sulatusuuneista säteilee taivaalle joskus hyvin kaunis rusko, ja kaukaa katsoen oli tuo puiden latvoilla näkyvä kajastus hyvin samankaltainen, mutta niin heikko, että vain tottunut silmä saattoi keksiä sen. Valoheijastuksen aiheutti metsässä palava nuotio — se on ainoa selitys.

"Siellä saattaa olla joukko teikäläisiä sotureita?" huomautti Brayton kysyvään äänensävyyn.

"Kyllä; siellä intiaaneja — heillä nuotio", vastasi Miami murteellisella englannin kielellään.

"Shawneita, wyandoteja, miameja vai ketä?"

Intiaani ravisti päätään. Niin kauan kuin joukkoa ei näkynyt, ei voinut myöskään tietää, ketä he olivat. Yksi asia oli ainakin aivan varma — siellä majaili sotapolulla oleva intiaanijoukko.

Ripley ja Kalkkarokäärme katselivat hienoa kajastusta puiden latvoilla ja Miami meloi niin hiljaa ja äänettömästi, että kanootti näytti kulkevan aivan itsestään hitaan virran viemänä, Jos hän olisi tahtonut, niin kanootti olisi voinut kiitää eteenpäin pääskysen nopeudella, mutta nyt täytyi hiipiä hitaasti ja varovaisesti. Ystävykset olivat niin lähellä toisiaan, että he keskustelivat vain kuiskaamalla syvän hiljaisuuden vallitessa ympärillä.

"Viivytteleminen ei mielestäni hyödytä mitään", sanoi Brayton. "Tiedämmehän siellä olevan punanahkoja, jotka ovat pyydystämässä valkonaamojen päänahkoja. Mitä odotamme, Miami?"

"Hugh! ehkä intiaaneja tälläkin rannalla", vastasi Mul-keep-mo; "akoilla aina kiire! — sotureilla ei milloinkaan."

"Olen nähnyt soturinkin jonkun kerran kiirehtivän", sanoi nuori Ripley, joka ei oikein pitänyt kumppaninsa nuhteesta. "Kun Mad Anthony miehineen kohtasi intiaanit Fallen Timbersin luona, niin kylläpä tuli kiire."

"Tosiaankin kiire, ja kiire tuli silloinkin, kun eversti Crawford, kenraali Harmar ja St Clair tulivat, sillä valkoiset sotilaat juoksivat niin kiivaasti, ettei heitä saanut mitenkään kiinni voidakseen riistää päänahan, jollei rientänyt."

Nuorta uudisasukasta nauratti tuo ovela vastaus.

Vaikkakin hän oli hyvin kärsimätön ja tuskainen, niin hän ymmärsi nurkumisen olevan hyödytöntä. Miami johti yritystä ja pitäisi oman päänsä joka paikassa.

Brayton oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun jälleen kuului hillitty:
"Hugh", ja intiaani taukosi melomasta.

Kanootti oli nyt kokonaan varjossa, joten sitä ei voitu nähdä eteläiseltä rannalta.

Kuten ensimmäiselläkin kerralla keksi intiaanin takana istuva nuorukainen heti huudahduksen syyn. Toisella rannalla palavan nuotion kohdalta lähti jotakin liikkeelle keskijokea kohti. Koska siellä ei ollut melkein mitään varjoa, niin se huomattiin heti, mutta kun ei voinut aivan tarkasti nähdä, niin ei valkoinen mies eikä Miamikaan voinut pariin minuuttiin sanoa, mikä se oli. Että se oli nuotiolle kokoutuneen soturijoukon vehkeitä ei kumpikaan epäillyt, ja ulkonäöltään se oli pikemmin kanootti kuin joku henkilö.

Brayton kurotti päänsä eteenpäin kanootin laidan yli ja katseli joen poikki nopeasti uivaa esinettä, joka tulisi maihin noin sadan kyynärän päässä heidän alapuolellaan, ellei suunta muuttuisi. Esineen tultua lähemmäksi huomasi tuo nuori uudisasukas sen olevan haaraisen puunoksan kaltaisen, josta lehdet olivat varisseet pois.

"Vai niin", naurahti Brayton ojentuen suoraksi, "näettekös mikä se on,
Miami?"

"Kyllä, se on pelästynyt — sillä kiire."

Iso peura oli hypännyt veteen ja ui voimakkain vedoin Ohion rantaa kohti. Noille kahdelle metsästäjälle olisi ollut maailman helpoin asia meloa sitä Vastaan ja lyödä se kuoliaaksi kaikista pakoyrityksistä huolimatta. Mutta sitä he eivät aikoneetkaan tehdä. He olivat vähän aikaa sitten syöneet illalliseksi kauriinpaistia ja saattoivat tarpeen vaatiessa paastotakin pari päivää. Peuran pyydystäminen houkutteli kylläkin vahvasti, mutta ajatellessaan, että se voisi saattaa heidät jatkuviin vaaroihin, he luopuivat tuumasta.

Peuran tultua selvemmin näkyviin ilmaisivat monihaaraiset sarvet eläimen olevan kooltaan ison, jonka näkeminen olisi ilahduttanut jokaisen vanhan eränkävijän sydäntä.

"Voisinpa helposti lävistää sen kuulallani!" ajatteli nuori Ripley ja hänen sormensa syyhyivät nostaa pyssy poskelle ja laukaista. Mutta hän tyytyi vain ihailemaan sen monihaaraisia sarvia ja kaunista päätä, kun eläin kuono ja otsa vedenpinnan tasalla ui eteenpäin.

Juuri kun peura oli katoamaisillaan varjoon, jossa sen jalkojen olisi jo pitänyt pohjata, kääntyi se pärskyen ja puhallellen ympäri ja alkoi kiivaasti uida vastavirtaa suoraan kanoottia kohti.

Ojentaen hiljaa kätensä tarttui Brayton pieneen oksaan ja pitäen kanoottiaan yhdessä kohden odottivat hän ja Miami peuran lähestymistä. Viimemainittu puski eteenpäin höyryvenheen lailla ja huomasi kanootin vasta noin kahdentoista jalan päästä. Se olisi ehkä tullut vieläkin lähemmäksi, ellei melaa pitelevä Kalkkarokäärme olisi äkkiä ojentanut kättänsä ensin sivulle ja sitten ylöspäin ikäänkuin joku hyppijäukko ja kumartunut eteenpäin kuin ottaakseen peuran syliinsä.

Peura oli jo ennestään peloissaan ja nyt se säikähtyi vieläkin enemmän. Uudestaan pärskähtäen se kääntyi kauhistuneena ympäri saattaen kiivailla liikkeillään veden pyörteilemään kuin laivanpotkurin iskuista ja alkoi uida Kentuckyn rantaa kohti kaikella epätoivon vimmalla, joka on järjettömille, pelästyneille luontokappaleille niin ominainen.

Mikään nelijalkainen ei voinut uida sen nopeammin ja tarmokkaammin. Sen pään molemmilla puolin näkyi vedenpinta särkyvän teräväkulmaisesti kuun valossa kimaltelevaksi vanavedeksi, ja vaikka Miami olikin taitava kanootin meloja, niin hän olisi saanut panna kaiken taitonsa liikkeelle saavuttaakseen tuon pakenevan eläimen.

Mul-keep-mo ja Brayton Ripley eivät olleet kumpikaan puhuneet sanaakaan, ainoastaan soturin tekemät liikkeet olivat tämän kaiken aiheuttaneet. Molemmat istuivat katsellen hurjasti pakenevaa peuraa, joka seniltaisten kokemustensa nojalla lienee ajatellut, että maailman järjestys oli aivan järkytetty.

Äkkiä Brayton huomasi kanootin tutisevan ikäänkuin joku olisi tarttunut kiinni sen emäpuuhun ja ravistanut sitä heikosti. Mutta hän oli ymmällään ainoastaan hetken, sillä tuo outo ilmiö johtui siitä, että Miami nauroi sydämellisesti peuralle tekemälleen kepposelle.

Brayton ei ollut milloinkaan nähnyt Mul-keep-mon nauravan, eikä luultavasti kukaan muukaan, sillä vain suojeleman pimeyden tähden päästi intiaani hilpeytensä sillä kertaa valloilleen. Tapaus oli kuitenkin niin harvinainen, ettei nuori Ripley malttanut olla sanomatta:

"Veljeni mieli on niin iloinen, että hän nauraa ihan valkoisen miehen tapaan."

Hilpeys hävisi niin äkkiä kuin olisi kanootti vaipunut silmänräpäyksessä joen pohjaan. Ellei Miami olisi istunut niin varjossa ja hänen kasvonsa olleet maalin peitossa, niin olisi voinut nähdä noiden kuparinvaristen piirteitten tummenevan häpeästä, että eräs valkonaama oli nähnyt hänen nauravan.

Mutta toveruksilla oli edessään vaikea paikka, ja vaikka Braytonia hänen kumppaninsa huvittikin suuresti, niin halu pilantekoon katosi nopeasti. He olivat vihollisen nuotion ja myöskin Sutherlandien kodin lähellä, jos niillä oli enää mitään kotia jäljellä. Parhaimmassa tapauksessa oli tuo eristetty perhe juuri auttavien ystävien tarpeessa, ja mikään ei voinut voittaa nuoren Ripleyn kiihkoa päästä Miamin keralla lisäämään aseineen talon puolustusvoimia.

Brayton hellitti oksan, joka piteli tuohi kanoottia paikallaan, mutta ennenkuin kanootti oli saavuttanut hitaasti juoksevan virran nopeuden, Miami ei ainoastaan pysähdyttänyt sitä, vaan alkoi meloa sitä takaisinpäin vastavirtaa. Tietäen sen hämmästyttävän hänen kumppaniaan hän käänsi päänsä sivulle ja kuiskasi olkansa ylitse:

"Peura säikähti kahdesti; mikä pelästytti sen ensi kerralla?"

Huomautuksen loppuosa, vaikkakin kysyvässä muodossa, oli vastaus Brayton Ripleyn mielessä pyörineeseen kysymykseen. Muistettaneen peuran äkkiä muuttaneen suuntaansa vähäistä ennen kuin Miami säikähdytti sitä. Tavallisuudessa se olisi maihinnousupaikkaa etsiessään ehkä uinut hiukan oikealle tahi vasemmalle, mutta nyt se lähti uimaan suoraan joen poikki. Takaisinpaluu tapahtui juuri silloin kun se oli pääsemäisillään rannalle, ja siitä päättäen se oli pelästynyt jotakin siellä.

Mikä aiheutti tämän äkillisen käännöksen? Tahi toistaaksemme Miamin sanat: Mikä pelästytti sen ensi kerralla?

Valppaus ja varovaisuus eivät ole ainoastaan amerikkalaisen intiaanin perinnäisvaistoja, vaan ne ovat myös hänen kaikista kehittyneimmät ominaisuutensa. Tuhannet pikkuseikat, joilla ei ole sivistyneelle ihmiselle mitään merkitystä, ilmaisevat hänelle paljon. Se tosiasia, että peura, joka uituaan Ohio-joen yli aikoi juuri nousta rannalle pudistamaan turkistaan kaikki miljoonat vesipisarat, kääntyi niin äkkiä takaisin, varoitti Miamia yhtä paljon kuin jos hän olisi kuullut vihollisen pyssyn pamahtavan ja kuulan viheltävän.

Brayton oli avannut suunsa pannakseen vastalauseen takaisinpäin-menoa vastaan, mutta ajatellessaan kumppaninsa taitoa ja oveluutta hän vaikeni.

Kalkkarokäärme huopasi kanootin noin kaksi- tahi kolmekymmentä kyynärää taaksepäin. Hän ei muuttanut asentoaan niin, että hän olisi istunut sinnepäin, johon hän suuntasi kanootin, vaan käänsi päänsä sivulle, jolloin hän näki kaikki, mitä tarvitsikin. Hän oli sivuuttanut tuon lyhyen rantakaistaleen muutamia minuutteja aikaisemmin ja hänen muistinsa oli niin tarkka, kuten kaikilla hänen rotuunsa kuuluvilla, että rannan piirteet olivat yksityiskohtineen jääneet ihmeellisen tarkoin hänen mieleensä. Jos häntä olisi haluttanut, niin hän olisi voinut seurata äskeistä väyläänsä vaikka kuinka pitkältä erehtymättömällä tarkkuudella silmät sidottuinakin.

Miami Vetäisi melallaan kerran äänettömästi, mutta voimakkaasti, jolloin kanootin perä töytäsi rantaan niin rajusti, että Brayton liikahti törmäyksen vaikutuksesta muutamia tuumia taaksepäin. Rannan puiden alhaalle ulottuvat oksat kätkivät heidät niin täydellisesti, että heidän täytyi taivuttaa niitä sivulle astuessaan varovaisesti rannalle. Kalkkarokäärme kiskaisi sitten kanootin niin ylös, ettei virta voinut viedä sitä mukanaan.

"Ole tässä — odota — Mul-keep-mo tulee pian takaisin", sanoi Miami ottaen luodikkonsa kanootista ja jättäen huopapeitteensä jäljelle. Sitten hän muuta sanomatta lähti poispäin ja katosi puiden väliin äänettömästi ja nopeasti kuin aave.

"Kalkkarokäärmeellä on omat keinonsa ajaa asioita", mutisi nuori Ripley, "ja vaikka minä välistä olen eri mieltä monessa kohdassa, niin hän on epäilemättä minua viisaampi. Joka tapauksessa en voi nyt tehdä muuta kuin odottaa."

Yksin jäätyään nuorukainen luonnollisesti riensi ajatuksissaan yksinäiselle uudistalolle metsään.

"Matka sinne ei ole pitkä", mietti hän, "ja jos Miami ajattelee jokea myöten matkaamisen olevan liian vaarallista, niin emme viivy kauan mennessämme sinne maitse metsien halki. Ja jos hänen mielestään matka Ohio-jokea myöten on edullisempi, niin se ei estä minua menemästä maitse."

Niin, mikään syy ei näyttänyt estävän sen suunnitelman toteuttamista, mutta kuitenkin oli eräs asianhaara niin painava, että kärsimätön nuorukainen näki parhaaksi pysyä paikallaan. Kalkkarokäärme Ioukkautuisi syvästi, jos hänen toivomuksiaan niin halveksittaisiin. Hän oli käskenyt Braytonin odottaa hänen paluutaan, ja jos hän takaisin tullessaan huomaisi nuoren miehen menneen tiehensä, niin hän vihastuisi ja lopettaisi enemmän avunantonsa. Nuorukaista kohtaan tuntemansa kiitollisuus esti Miamia kääntämästä aseitaan häntä vastaan, mutta muussa tapauksessa hän olisi mielellään yhtynyt läheisyydessä majaileviin punanahkoihin ja auttanut heitä uudistalon ja sen asukasten tuhoamisessa.

"Hänen apunsa on liian arvokas hylättäväksi", päätti Brayton asioita harkittuaan. "Vaikka tämä viivytys voi olla kaikkien metsämajan asukasten kuolemaksi, niin minun täytyy tyytyä, sillä muuta keinoa ei ole."