VIRRAN KUMMITUS
Kertomus intiaanimetsistä
Kirj.
EDWARD S. ELLIS
Suomennos
Helsingissä, Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistus, 1919.
SISÄÅLLYS:
1. Yötä odotellessa. 2. Variksenraakkuna. 3. Levähdys metsässä. 4. Metsänreunassa. 5. Uskalias ja arka tehtävä. 6. Tottelematon Jetro. 7. Eräs omistusoikeuskysymys. 8. Matkalla. 9. "Onnettomuustapaus". 10. Kalkkalokäärmelahden luona. 11. Valvomista ja odotusta. 12. Taistelua afrikalaiseen tapaan. 13. Kiusallinen kohtalo. 14. Rauhanhäiritsijä. 15. Huonoja toiveita. 16. Siimon Kenton säikähtää. 17. Onnistunut vankeudesta marssinta. 18. "Pahaa ennustavia tuulia puhaltaa". 19. Matkustajatoveri. 20. Sotalaitos. 21. Virran kummitus. 22. Rannasta lähdetään. 23. Intiaanileiri. 24. Viimeinen toivo. 25. Silmä silmää vastaan. 26. Leijonan luolassa. 27. Viimeinen mahdollisuus. 28. Paluu. 29. Kaksintaistelu. 30. Loppu.
1. Yötä odotellessa.
Oli lämmin elokuun iltapäivä toistasataa vuotta sitten. Aarniometsän kuuluisat sankarit, erinomainen tiedustelija ja metsästäjä Siimon Kenton ja mainio opas Taneli Boone, olivat päättäneet pitää neuvotteluja. He olivat kulkeneet avaraa tietöntä metsää yhtäsuuntaisesti ainoastaan noin viidensadan metrin päässä toisistaan ja yhtyivät nyt vaellettuaan pari kilometriä. Boone oli hiipinyt varovasti Ohiovirran [Ohio on Missisippivirran lisäjoki Yhdysvalloissa] rantaa itäänpäin, Kenton oli pujottautunut Kentuckyn [Kentucky on Yhdysvaltain valtio Ohiovirran eteläpuolella vastapäätä Ohiovaltiota, joka on virran pohjoispuolella] syvien metsien läpi, kunnes hän lähestyvää vaaraa aavistaen oli poikennut vasempaan ja yhtynyt Booneen virran rannalla.
He istuivat nyt kaatuneen puun rungolla ja haastelivat puoliääneen unohtamatta hetkeksikään varovaisuutta. He olivat eläneet kylliksi kauan näissä vaarallisissa erämaissa muistaakseen, ettei valkoinen mies ole täällä hetkeäkään turvattu punaihoisten raivoilta ja viekkailta hyökkäyksiltä.
— Taneli, sanoi Kenton, matalalla sointuvalla äänellään, tämä on pulmallisempi juttu kuin mitkään edelliset.
— Minulla ei ole oikeastaan mitään osallisuutta siinä asiassa, Siimon, oikaisi Boone kääntäen kapeat sileäksi ajellut kasvonsa ystävätään kohden.
— Ei vielä, mutta sinä saat tekemistä, kun tapaat ihmisiä hirsipirtin luona.
Boone nyökkäsi käsittäen tarkoituksen.
— Sinä, Taneli, et kai ollut pirtissä, kun proomu pysähtyi sen luo?
— En.
— En minäkään.
— En minäkään; minä samoilin metsää pyrkien mr. Ashbridgen luo.
Hänhän se rakennutti pirtin, jonka ohi minä kuljin yhden peninkulman virtaa ylöspäin? [Englannin penikulman niinkuin aina tässä kertomuksessa; engl. penikulma on noin 1 1/2 km.]
— Niin, Norman Ashbridge tahi hänen poikansa Yrjö — oikein kelvollinen nuori mies. He saapuivat proomullaan virtaa pitkin viime keväänä ja pysähtyivät metsän reunaan, peninkulman tästä alaspäin: ja sinne he rakensivat hauskan pirtin. Muutamia viikkoja sitten isä matkusti noutamaan perhettään toisella proomulla. Yrjö, poika, väsyi odotukseen ja lähti heitä vastaan. Me yhdyimme metsässä ja meidän täytyi tunkeutua punaisten syöpäläisten läpi, ennenkuin saavutimme proomun. Virtaa pitkin matkustaessa kuumenivat korvat, sillä Pantteri raivosi, minkä suinkin saattoi.
— Pantteri! huudahti Boone, kääntyen taas ystäväänsä. Saatoinhan arvata, että hän oli leikissä mukana.
— Hän hiipi eilen illalla alukseen ja luuli voivansa tehdä meidät kaikki kylmäksi, mutta hän joutuikin satimeen. Neekeri Jetro — tunnethan hänet? sai hänet tassuihinsa, kaatoi kumoon ja piteli lujasti, kunnes me ennätimme hänet sitoa. Ja niin oli suuri Wa-on-mon, Pantteri, vankinamme. Mutta kun me sitten, mr Ashbridge ja Altman ja minä, sousimme kanootilla tavoittamaan toista proomua, jonka shawanoe-intiaanit olivat vallanneet, niin mr Altmanin tytär Agnes — herttainen lapsi, jonka vertaista ei ole koko Ohion ja Kentuckyn alueilla — alkoi sääliä Pantteria ja leikkasi intiaania sitovat köydet poikki. Hän teki silloin suuren virheen, mutta hyvän sydämensä vaatimuksesta, eikä sellaisia virheitä tehdä usein tässä maailmassa, Taneli. Pantteri aikoi juuri hypätä yli proomun reunan, mutta joutui jälleen neekerin käsiin.
— Ja kuinka hänelle silloin kävi? kysyi Boone. Hän toivoi, että tämä intiaani metsien ja uutisasukkaiden viljelysmaiden raja-alueen hirmu olisi vihdoinkin tuhottu.
Kenton nojasi pitkän piilukkoisen kiväärinsä puunrunkoa vastaan, puristi raudanlujat kätensä toisen polven ympärille ja katsoa tuijotti ajatuksissaan vastaiseen metsään. Hän oli siirtänyt pesukarhunnahkaisen hattunsa takaraivolle, puristi huuliaan ja rypisti kulmiaan ennenkuin vastasi.
— Näetkös, Taneli, se ei tapahtunut niinkuin minä olisin tahtonut. Niinkuin tiedät, jatkoi proomu kulkuaan virtaa pitkin, kunnes se tänä aamuna saavutti metsänreunan. Ennenkuin me nousimme maihin, huomasimme me, että Girty useiden punanahkain keralla oli pirtissä. He tiesivät, että me olimme sinne tulossa, ja odottivat voidakseen murhata meidät kaikki, ja kun me luovimme heidän ohitsensa haluten johtaa heidät harhaan, tapahtui merkillinen seikka.
— Näissä maanäärissä tapahtuu monta merkillistä seikkaa, Siimon, huomautti Boone kuivasti.
Kaksi shawanoe-intiaania ammuttiin, toinen kuoliaaksi, toinen vaarallisesti ja kumpikin oli neekeri Jetron työtä. Hän on pitkä ja vahva mies, vihaa työtä, mutta pyssyä käyttää kuin mikäkin.
— Mutta kuinka kävi Pantterin? kysyi Boone, pitäen punanahkan kohtaloa neekeri Jetroa tärkeämpänä.
Kentonin kasvot synkistyivät jälleen.
— Pantterin? Minä unohdin kertoa. Sovittiin, että hän ja minä kohtaisimme toisemme metsissä lähellä uudisviljelyksille raivattua paikkaa ja ratkaisisimme siellä vanhan kiistamme. Jos minä pääsisin sieltä hengissä, olisi Girtyn ja punanahkojen poistuttava pirtistä. Ja minä pääsin hengissä, ja punanahkat poistuivat.
— Entä pantteri? Saiko hän surmansa?
— Ei; minä olin kohtauspaikalla, mutta Pantteria ei näkynyt ei kuulunut. En luullut, että Wa-on-mon olisi niin pelkuri.
— Ei hän jäänytkään pelosta pois; älä sitä kuvittelekaan, Siimon! sanoi Boone merkitsevästi.
— No miksi sitten?
— Kyllä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.
Se oli totta. Shawanoe-heimon raivo päällikkö oli jäänyt pois kaksintaistelusta suunnatakseen hirvittävämmän iskun uutisasukkaita vastaan.
Liikkuessaan metsässä raivatun alueen ympärillä sillä varjolla, että menisi kohtaamaan Kentonia, riensikin Wa-on-mon nopeajalkaisena kuin petoeläin etsimään suurta intiaanijoukkoa, jonka tiesi sotavarustuksissa parveilevan ympäristössä. Hän aikoi asettua sen johtajaksi ja murhata kaikki uutisasukkaat, miehet, naiset ja lapset.
Sillä välin kantoivat Altman ja Ashbrigde seuralaisineen kaikki tavarat proomusta pirttiin, joka sitä ennen oli pantu järjestykseen. He olivat tuskin työnsä päättäneet, kun Taneli Boone saapui ja toi peloittavia uutisia. Hän kehoitti heitä kuitenkin jäämään paikoilleen, koska puolustautuminen näytti mahdolliselta. Mutta tuskin he olivat päättäneet seurata hänen neuvoaan, kun saapui tiedustelija, joka kertoi, että seudun kaikki intiaanit olivat sotajalalla, josta syystä uutisasukkaiden ei ollut viisasta viipyä hetkeäkään paikkakunnalla. Mikään muu kuin pikainen pako ei voinut pelastaa heitä tässä erämaassa. Ainoastaan läheisimmässä siirtolassa, jossa oli säännöllistä sotaväkeäkin, saattoi saada tarpeellista suojaa. Kymmenen peninkulman päässä Ohion pohjoisrannalla oli kapteeni Bushwickin hirsipirtti (n.s. paalumaja), mutta edellämainitut perheet tekivät sen suuren virheen, etteivät pysäyttäneet suuria tasapohjaisia kuljetusaluksiaan paalumajan kohdalla mennäkseen sinne sisään lähempiä tietoja odottamaan.
Taneli Boone ja hänen seuralaisensa olivat ensin ajatelleet kuljettaa uutisasukkaat takaisin paalumajalle. He olivat taistelussa voittaneet erään pienen intiaanijoukon. Mutta pääjoukko Pantterin johdolla liikuskeli vapaana eikä sen olinpaikkaa tunnettu.
Niinhyvin mr Altman sekä hänen vaimonsa, tyttärensä Agnes ja neekeripalvelijansa Jetro kuin mr Ashbrigde puolisonsa, tyttärensä Mabelin ja poikansa Yrjön keralla lähtivät siis pyrkimään paalumajalle virran Ohion-puoleisella rannalla. Heidän aikomuksensa oli pysytellä Kentuckyn puolella, kunnes saapuisivat siirtola-aseman kohdalle, josta heidät kuljetettaisiin virran yli. Perhekuntien saattajina oli rajavartioita, joita Boone oli tätä tarkoitusta varten mukaansa ottanut. Heidän oli pakko jättää kaikki omaisuutensa mainitsemaamme yksinäiseen pirttiin, voimatta toivoa niiden takaisin saamista.
Vaikka he lähtivät matkaan päivän aikana, saattoi Pantteri milloin hyvänsä hyökätä heidän kimppuunsa, sillä hän vaani heidän jälkiään.
Jos he saattoivat karttaa hyökkäystä pimeään asti, parantui heidän asemansa, sillä Taneli ja Kenton tunsivat nämä metsäseudut niin erinomaisen hyvin, että he kyllä osasivat ohjata kulkuetta, vaikka eivät olisi nähneet käden pituuttakaan eteensä.
Kaikki siis odottivat pimeää.
— Kuule! kuiskasi Kenton Boonelle ja kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta.
Se ei ollut tarpeellista, sillä vanhempi toveri oli jo kuullut äänen — kuin variksen heikon raakkumisen jonkun kaukaisen puun latvasta.
2. Variksenraakkuna.
He olivat kuulleet tämän hiljaisen merkkiäänen kolme kertaa. Ja pian ystävämme käsittivät, että väijyvä intiaani siten huomautti toverilleen, että hän nyt oli uutisasukkaiden jälillä. Intiaanijoukot saattoivat merkkiäänien johdolla pian piirittää valkoihoiset ja tuhota heidät.
Kun raakkuna kuului neljännen kerran, istuivat valkoihoiset väijyjät puun rungolla, niinkuin olemme kertoneet, ja katsoivat äänetönnä toisiinsa.
Vihdoin sanoi Kenton tavallisella varovaisuudellaan:
— No, mitä arvelet, Taneli?
— Se merkitsee sitä, että shawanoe-intiaanit seuraavat ystäviemme jälkiä, emmekä me voi sitä estää.
— Kuinka monta punanahkaa sinä luulet olevan väijyksissä?
— Kukaties yksi — kukaties yksi tusina.
— Kyllä heitä, Taneli, on useampia kuin yksi, sen tiedät yhtä hyvin kuin ininäkin.
Vanhempi mies nyökkäsi ja hymyili.
Ei saata ajatella parempaa todistusta näiden miesten erinomaisen tarkasta luonnonäänien ja metsäelämän tuntemisesta kuin tämä havaintojen yhtäpitäväisyys. He olivat näet huomanneet pienen eroituksen ensimäisten ja viimeisen merkkiäänen viilillä. Oli kuin yksi intiaani olisi raakkunut kolme kertaa ja antanut sitten toisen matkia itseään, joka onnistuikin mainiosti.
— Tiedätkö, Siimon, sanoi vanhempi, minä luulen, että he aikovat väijyä Kalkkalokäärmelahdessa.
Kalkkalokäärmelahti oli Ohio virran syvä mutka Kentuckyn puolisella rannalla, ehkä noin puolenpeninkulman päässä siitä, missä valkoiset metsänkävijät illan lähestyessä istuivat puunrungolla.
Puhvelien ja muiden villi-eläinten tallaama vähintäänkin sadan vuoden vanha polku kulki heidän ohitsensa. Lahden takana kääntyi se oikeaan syvälle metsään ja päättyi suolakenttään, jolla eläimet kävivät suolaa nuolemassa.
— Kapteeni Bushwick itse oli viime kesänä täällä jonkinlaisella tutkimusmatkalla, sanoi Kenton. Hän kulki paluumatkallaan tätä polkua. Ja ensimäiseksi hän tapasi kalkkalokäärmeen, joka puri hampaansa hänen sääryksiinsä tapaamatta kuitenkaan ihoa. Kapteeni iski petoa kiväärin tukilla, mutta kuuli samassa toisen käärmeen kalisevan takanaan. Jollei hän olisi tavattoman reippaasti hypännyt syrjään, olisi hän saanut kuolettavan nipistyksen. Nyt ei käärme häntä tavannut, ja kapteeni ampui pedon.
— Hän kai ristikin lahden Kalkkalokäärmelahdeksi?
— Hyvällä syyllä; mutta kyllä minä olen ollut täällä usein käärmettä näkemättä.
— Kun minä olin täällä pari viikkoa sitten, kertoi Taneli, näin kauriin kulkevan suolakentälle päin. Se olisi nähnyt minut, ellei se olisi katsellut kalkkalokäärmettä, joka kiinnitti sen kaiken tarkkaavaisuuden. Kauris oli tyhmä. Sen sijaan, että se olisi kulkenut taaksepäin, niinkuin ne tavallisesti tekevät kalkkalokäärmeen huomatessaan, alkoi se nuuskia ja tanssia käärmeen ympärillä sekä lopulta lyödä toppasi sitä etusorkallaan. Luonnollisesti potki se käärmeen rääsyiksi, mutta sitä ennen ennätti tämä iskeä pari kolme haavaa, ja suuri komea eläin kuoli puolentunnin kuluessa. Kalkkalokäärmeet ovat yhtä häijyjä kuin intiaanit.
— Usein kyllä, mutta ei aina, Taneli; eiväthän ne raakukaan kuin varikset. Sitä paitsi ne eivät surmaa edeltäpäin ilmoittamatta.
— Nyt emme ole käärmeiden karissa tekemisissä.
— Emme. Meidän pitää vetää punanahkoja nenästä. Olemme kulkevinamme Kalkkalokäärmelahden ohi; silloin tulvii sinne noita syöpäläisiä ja odottavat meitä tervetulleina.
— Mutta mitä tekevät silloin uutisasukkaat?
— Kulkevat toista tietä.
— Mitä tietä? Metsä on niin tiheä sekä oikealla että vasemmalla, etteivät ainakaan naiset pääse askeltakaan eteenpäin ja niin hiljaa, etteivät punanahkat kuulisi.
— Voidaan menetellä monella tavalla. Voimme esim. vaeltaa niin hitaasti, ettemme ennätä lahden luo ennen pimeää. Mutta jos liian hitaasti liikutaan, herättää se intiaanien epäilystä. Toivoisin, että ilta olisi jo käsissä.
— On turha toivoa mitään.
— Aivan niin. Mutta pimeällä voimme joka tapauksessa kääntyä takaisin ja mennä virran yli alempana. Matkaa jatketaan sitten virran toisella puolella ja mennään suoraan paalumajalle.
Boone puistatti päätään; sillä hän ei hyväksynyt tätä suunnitelmaa.
— Kuinka sinä luulet saavasi naiset ja lapset virran yli? Luultavasti kukaan ei osaa uida omaa pituuttaankaan.
— Minulla on palkovene, jonka olen kätkenyt pensaihin lahden tähän reunaan, — jolleivät syöpäläiset ole sitä vieneet.
— Luultavasti ne ovat sen ottaneet tahi ainakin rikkoneet sen pohjan. Mutta jollen ole erehtynyt, niin on ruuhi sen proomun luona, jonka te jätitte uutispirtin luo.
— Aivan niin.
— Miksi emme kääntyisi takaisin ja noutaisi sitä?
— Se ei olisi hulluinta, sanoi Kenton miettivästi. Jos voisin kuljettaa venheen virtaa ylös intiaanien epäluuloa herättämättä, niin asia olisi selvä.
— Mutta se ei kanna kaikkia, naisia ja lapsia ja muuta joukkoa samalla kertaa.
— Teemme kaksi matkaa tahi useampiakin, jos tarvitaan.
— Se voi olla uhkapeliä. Mutta mitäpä muuta voisi tehdä. Jos todella löytäisit venheesi sieltä, minne jätit, niin ehkäpä me selviäisimme.
Kenton tähysteli lähellä olevain puiden latvoihin ikäänkuin etsien jotakin — ei kuitenkaan mitään esinettä.
— Niinkuin näet, niin vasta kahden tunnin kuluttua tulee pimeä, että voimme yrittää intiaanien kiertämistä. Sillä aikaa ehtivät miehet Kalkkalokäärmelahteen kaksikin kertaa. Meidän pitää keksiä juoni, joka viivyttää heitä taipaleella ainakin kaksi tuntia, mutta niin taitavasti, etteivät intiaanit huomaa heidän epäilevän mitään. Keksitkö sinä sellaisen, Taneli?
— On monta keinoa, vastasi vanhempi mies mietittyään hetkisen. Matkalla voisi sattua onnettomuus — erästä voisi kalkkalokäärme purra…
Kenton huomasi toverissaan veitikkamaisen vivahduksen, vaikka hän puhuikin vakavasti.
Kuului lehtien kahinaa, joku lähestyi. Kumppanukset tarttuivat vaistomaisesti kivääreihinsä. Jos saapuja olisi käyttäytynyt varovaisemmin, olisivat metsänkävijät piiloutuneet puun taakse. He huomasivat, ettei mikään väijyvä vihollinen lähesty näin julkisesti. Kenton ja Boone tiesivät, että se oli ystävä tahi ainakin sellainen, jolta ei tarvitse mitään pelätä.
Ja niin oli todellakin asianlaita. Metsästä tuli näkyviin Jetro, mr Altmanin suuri ja karkeatekoinen neekeripalvelija kivääri olkapäällä. Hän ei huomannut metsästäjiä ennenkuin oli aivan heidän edessään. Silloin seisattui hän äkkiä ja otti raskaan pyssynsä olalta.
— Anna olla! huusi Kenton ihmetellen, että mitä miehellä oli mielessä.
— Halloo, tekö se ollaan, mr Kenton? sanoi Jetro irvistäen; minä luulin että se oli Pantteri. Olin lähettää kuulan teidän läpi. Onni että puhuitte. Mutta, lisäsi neekeri merkitsevästi, minulla on teille tärkeitä tietoja, mr Kenton ja mr Boone.
3. Levähdys metsässä.
— Vai tärkeitä tietoja? sanoi Kenton, joka piti neekeristä; sillä heikosta ajatuskyvystään huolimatta oli tämä hyvä ampuja. Mitä teillä on sanomista?
— Kaikki ollaan hyvin, sanoi Jetro, joka istui toisten viereen, otti hatun päästään ja pyyhki hohtavaa naamaansa.
— Vai niin; no mitä uutisia?
— Sen jo sanoin. Kaikki ollaan oikein hyvin; minä vain olen hyvin, hyvin nälkäinen. Mutta sitä ei uskota siellä.
— Sekö oli ainoa uutinen, jota tulit meille kertomaan? sanoi Boone katsoen tyytymättömästi Jetroon, joka kuitenkaan ei välittänyt siitä.
— Ei muuta erityistä — ainoastaan, että muu väki myöskin voidaan hyvin.
— Ei siis ole mitään tapahtunut? kysyi Kenton.
— Ei, mitä minä tiedän.
— Missä he ovat?
— Ettekö sitä tiedä? kysyi Jetro nyt puolestaan kummastuneena; sillä olihan hän vasta äsken eronnut metsänkävijöistä. Missä luulette heidän oltavan, mr Kenton?
— Tiedän, missä heidän pitäisi olla. Heidän pitäisi tulla tännepäin puolenpeninkulman päässä virran vartta pitkin; heidän pitäisi tunkeutua metsän läpi tämän puun luo, jonka päällä me istumme. Mutta minä en tiedä, onko heille tapahtunut jotakin matkalla.
— Sanoinhan äsken, ettei mitään olla tapahtunut.
— Tulevatko he tänne metsän läpi?
— He istutaan hiljaa muutamilla kivillä, kun minä eroan heistä.
— Mitä se merkitsee?
— He ollaan väsyneitä; tahtovat lepoa.
Kenton katsahti Booneen merkitsevästi. Jetron selitys ei tietysti ollut oikea. Sillä kukaan seurueesta, ei edes Agnes Altman, eipä edes kymmenvuotinen Mabel Ashbrigde voinut olla niin väsynyt, että lepo olisi ollut tarpeen, ei vielä kaksi kertaa pitemmänkään taipaleen kuljettua.
— Lähdittekö omin päin, vai lähetettiinkö teidät tänne?
— Itse tullaan — ei kukaan lähetä; mutta mr Hastings kyllä sanoo, että minun täytyy mennä; muuten hän potkaisee minut, sanoo hän.
Veber Hastings oli luotettava poika, saattojoukon jäsen ja hoiti päällikkyyttä Boonen poissa ollessa.
Vihdoinkin alkoi Jetro puhua hiukan ymmärrettävämmin ottaen aivan juhlallisen ryhdin. Hän kertoi omalla murteellaan, että Hastingsin lähettämät tähystäjät olivat palanneet metsästä ja kertoneet hänelle, mitä näkivät. Ja silloin oli Hastings lähettänyt neekerin Kentonin ja Boonen luo ilmoittamaan, että hän tarvitsi toisen heistä tahi molemmatkin neuvotellaksensa asioista.
— En käsitä, mitä tämä merkitsee, sanoi Boone nousten ylös, mutta jotakin siinä on! Olisi parasta, Siimon, että sinä heti kääntyisit takaisin tämän pässinpään mukana.
— Entä sinä?
— Minä kuljen edelleen ja hankin tietoja niin paljon kuin voin. Taistelun sattuessa on kai jotenkin sama, olenko minä teidän apunanne tahi en. Mutta kyllä minä koetan tulla teidän luoksenne. Mahdollisesti minä näen täällä edeltäpäin yhtä ja toista, mikä on hyvä tietää.
— Aijotko käyttää jotakin merkkiääntä? kysyi Kenton, joka myöskin nousi.
— Ehken sitä ei tarvita; mutta jos tarvitaan, niin kyllä sinä minun merkkini tunnet. Mehän olemme vanhat toverit.
Kenton hymyili ja viittasi kädellään. Samalla kuului viidennen kerran variksen hiljaista raakkunaa. Metsänkävijät tekivät kaksi tärkeää havaintoa.
Merkkiääni kuului puolta lähempää kuin edelliset ja jälleen uudesta kurkusta.
— Nyt tiedämme, että niitä on ainakin kolme, sanoi Boone.
— Ne ihmettelevät, miksi me emme kulje kiiruummin metsän läpi. Mutta lähde nyt matkaan, Siimon; aika kuluu!
Mainehikkaat metsänkävijät erosivat äänetönnä. Vanhempi kulki virran vartta ylöspäin itää kohden Kalkkalokäärmelahdelle, joka oli tärkeä paikka pienelle uutisasukkaiden joukolle. Hän ei välittänyt katsoa taakseen huomatakseen, mitä toinen teki.
Mutta Kenton kääntyi muutamia askeleita otettuaan ja heitti silmäyksen jäljelleen.
Jetro seisoi pyssy olalla paikallaan kaatuneen puunrungon luona ja katsoi kysyvästi vuoroon toiseen vuoroon toiseen.
— Mitä te odotatte? kysyi Kenton.
— Kumpiko teistä tarvitsee minua, mr Kenton?
— Luulen, ettei kumpikaan erityisesti kaipaa teidän seuraanne; mutta seuratkaa minua kaikessa tapauksessa.
Huomautamme nuorille lukijoillemme vielä, että uutisasukkaat Altman ja Ashbrigde perheineen matkustivat Kentuckyn aarniometsien läpi eräältä raivatulta alueelta, jolle he muutamia viikkoja sitten olivat rakentaneet hirsipirtin, eräälle toiselle samanlaiselle viljelyspaikalle, joka oli kymmentä englannin peninkulmaa ylempänä. Ohiovirran vastaisella puolella. Heidän saattajinaan oli eräitä valkoihoisia näihin erämaihin perehtyneitä metsästäjiä ja tiedustelijoita Taneli Boonen johdolla. Kapteeni Bushwick, Yhdysvaltain hallituksen lähimmän sotilasaseman päällikkö, oli nämä miehet lähettänyt, sillä hän ymmärsi, kuinka vaarallinen tällainen matka intiaanien liikkuma-alueiden lävitse oli.
Kenton ja Jetro pääsivät pian, intiaanien häiritsemättä, ystäviensä luo. Punanahkaisilla oli suunnitelmansa, jonka he tahtoivat toteuttaa ryhtymättä edeltäpäin varomattomiin toimenpiteihin. Kalkkalokäärmelahden luona oli mainio paikka, ahdas sola, jossa saattoi itse vaaraan joutumatta murhata kaikki valkoihoiset.
4. Metsänreunassa.
Kun Kenton saapui uutisasukasmatkueen luo, kokoontuivat hänen ympärilleen ei ainoastaan Hastings metsämiehineen, vaan myöskin Ashbrigden ja Altmanin perheet lukuunottamatta kymmenvuotista Mabel Ashbrigdeä, joka piti sulun rakentamista pieneen erämaan puroon vanhempain keskustelun kuuntelemista tärkeämpänä.
Veber Hastingsin sanat todistivat, että hän ymmärsi seuruetta uhkaavan vaaran yhtä hyvin kuin Boone ja Kenton.
— Paalumajalle ei ole pitkältä, sanoi hän Kentonille, me ennättäisimme sinne parissa kolmessa tunnissa, jos punanahkat antaisivat meidän rauhassa kulkea.
— Miksikä te täällä viivyttelette?
— Kalkkalokäännelahden tähden, vastasi Hastings.
— Mitä siitä?
— Intiaanit aikovat väijyä meitä sen luona.
— Aivan niin, sanoi Kenton ja nyökkäsi huulet puristettuina. Sitä ne syöpäläiset aikovat. Jos he siinä onnistuvat, tappavat he meidät jok'ainoan. Boone on mennyt edeltäpäin tutkimaan heidän aikeitaan; minä saavuin ollakseni apuna täällä.
— Mr Hastings on sanonut, että metsä on niin tiheä, että meidän on mahdotonta päästä yöllä sen läpi herättämättä intiaanien huomiota, sanoi vanhempi Ashbrigde, joka niinkuin hänen ystävänsä Altmankin oli melkoisen hermostunut.
— Hän on siinä oikeassa, vastasi Kenton äänenpainolla. Siinä emme mitenkään onnistu.
— Siinä tapauksessa olisi kai parasta mennä täällä virran yli ja jatkaa matkaa Ohion metsien läpi? Ne jotka osaavat hyvin uida, saavat kuljettaa uimataidottomat toiselle puolelle, — tahi teemme lautan.
— Se tietysti olisi viisainta; kun vain voisimme suorittaa sen intiaanien tietämättä. Mutta he ovat väijyneet meitä ensimäisestä askeleesta saakka. He tietävät kaikki, mitä me teemme. Ennenkuin olisimme virran puolivälissä, ampuisivat he kummankin rannan metsistä ja tappaisivat vaimot, lapset ja kuljetusmiehet.
— Sitä en ollenkaan epäile, sanoi Altman, jota tällainen ajatuskin pöyristytti. Mutta on kummallista, sanoi hän katsellen ympärilleen ikäänkuin haluten nähdä eräitä näitä pelottavia vihollisia, — se on kummallista, etteivät he ole meitä tähän lepopaikkaan ampuneet. Tokkopa heille sen sopivampaa tilaisuutta tulee?
— Voisivathan he muutamia ampua; mutta Hastings ja hänen toverinsa antaisivat heille tuntuvan vastauksen. Sitä punanahkat pelkäävät. Nämä pojat, lisäsi Kenton katsellen ylpeästi seuralaisiinsa, ovat olleet niiden syöpäläisten kanssa tekemisissä ennenkin.
— Meidän on siis pysyteltävä paikallamme niin kauan, ettemme Kalkkalokäärmelahdelle ennätä; sitten menemme pimeän aikana virran yli. Niin vältämme heidän satimensa. Sellainen on kai mr Hastingsinkin ajatus?
— Mutta mitä ne arvelevat, jos me pysymme paikoillamme? kysyi Yrjö Ashbrigde.
— Nyt mainitsittekin täperimmän kohdan. Jos intiaanit huomaavat, ettemme me saavu heidän väijytyspaikalleen, käsittävät ne, että olemme pysähtyneet. Silloin he lähettävät urkkijansa ottamaan selvää asiasta — muuten ne kai ovat jo sen tehneetkin, lisäsi Kenton ja katsahti ympärilleen. Kun salaiset hiiviskelijät ovat saaneet varmuuden, ettei meidän ole tarkoitus kulkea tuon lahden ohi, lähettävät he niin monta miestä kuin mahdollista hyökkäämään kimppuumme.
— Meidän on siis toimittava niin, että intiaanit edelleenkin luulevat meidän kulkevan Kalkkalokäärmelahdelle, jossa he odottavat, huomautti Ashbrigde.
— Niinkuin sanoitte.
— Mutta kuinka siinä on meneteltävä?
— Olen Boonen keralla, sanoi Kenton, harkinnut asiaa ja luulemme, että on parasta tehdä näin: Tiedätte, että minä jätin palkovenheen proomun luo, joka jäi pirtin kohdalle. Minä menen ja noudan sen — jos se nimittäin vielä on siellä. Sitten minä koetan pysyä niin lähellä rantaa, etteivät punanahkat huomaa aikeitani ja pyrin ennen pimeää johonkin sopivaan paikkaan Kalkkalokäärmelahden tällä puolella, ja te odotatte minua siinä. Sitten minä soudan naiset nopeasti virran toiselle puolelle, ja siellä jatkamme matkaa paalumajalle asti.
— Silloin teidän täytyy tehdä kaksi matkaa palkoveneellänne.
— Jollen saa samalla toista venettä, jonka kätkin pensaiden alle tällä rannikolla ei kovin kaukana lahdesta. Jos se löytyy, soudan minä toisen puolen naisista virran yli, Boone tahi joku muu toisen.
— Ja me muut annamme punanahkoille kovan löylyn, sanoi Hastings säihkyvin silmin.
— Teidän täytyy osata kujeilla, sanoi Kenton Hastingsille, joka oli päällikkönä Boonen poissa ollessa. Jos huomaatte, että lähestytte Kalkkalokäärmelahtea ennen auringonlaskeutumista, täytyy teidän keksiä joku tapaturma, jonka tähden voitte pysähtyä.
— Sellaisen kyllä keksii, sanoi Yrjö Ashbridge pahimmassa tapauksessa minä kaadun johonkin puunrunkoon ja katkaisen jalkani.
— Jetroon voi sattua joku vahingonlaukaus.
— Varjelkoon! Parempi on, että syötätte minulle niin paljon, etten voi kävellä. Te toiset saatte minun sitten kantaa — hitaasti tietysti.
— Ei ole aika jutella; jätän teidät Hastingsin huomaan; hän on yhtä taitava kuin Boone tahi minä, sanoi Kenton ja aikoi lähteä.
— Pelkään, että teille tapahtuu jotakin mr Kenton — tarvitsee jonkun seurata teitä, huomautti Jetro laskien kätensä toisen olalle.
— Tahdotteko te?
Toisten hämmästykseksi he lähtivät rinnatusten astumaan ja katosivat metsään länteenpäin.
— Sovimme siitä, sanoi Kenton, kun he olivat hetkisen kulkeneet, että sinä pidät huolta minusta ja minä sinusta.
— Se sopii hyvin.
— Etkä tee muuta kuin sen, mitä minä käsken?
— Aivan niin. Ettekä te minulta kysymättä tee muuta kuin sen, mitä minä sanon. Minä pitää arvossa teitä, mr Kenton.
— Mutta, sanoi metsänkävijä vakavasti, jos kumpikin meistä kieltää toverinsa liikkumasta ja puhumasta, silloin seisomme metsässä paikallamme äänettöminä. Sentähden olen minä ensiksi ohjaaja ja sitten sinä.
Jetro hyväksyi ehdotuksen, vaikkei aivan tyytyväisenä. Kenton ei unohtanut hetkeksikään varovaisuutta. Hän käski Jetron tulla jälestä ja kielsi hänen puhumasta sanaakaan; sen sijaan hänen piti katsella ja kuunnella. Aurinko teki laskujaan, kun he onnellisesti saapuivat raivatun alueen luo, josta olivat lähteneet aikaisemmin päivällä.
Ensimäinen Kentonin havainto todisti pettymystä. Pirtin ulkoasusta päättäen eivät punaiset olleet tehneet siellä mitään hävitystä, ja proomu oli paikallaan rantaan kiinnitettynä aivan sellaisena kuin Kenton oli sen nähnyt viimeksi kääntyessään taaksensa katsomaan. Mutta palkovenettä, jonka tähden hän oli lähtenyt liikkeelle, ei näkynyt ei kuulunut. Se ei ollut lähtenyt siitä käsittä; jonkun oli täytynyt se ottaa.
— Punaiset syöpäläiset puuhaavat tänä päivänä kaikkialla, mutisi närkästynyt metsänkävijä. Niitä on ollut täällä meidän lähdettyämme, luultavasti niitä on nytkin. Mutta minä olen tullut noutamaan palkovenettä, ja se minun täytyy saada niin totta kuin nimeni on Siimon Kenton.
— Saanko seurata teitä suojellakseni, ettei te haavoitu?
— Ei, pysähdy siihen, missä olet, älä näyttäydy kellekään, älä puhu, älä edes hengitäkään ennenkuin minä palaan, sanoi Kenton valmiina lähtemään vaiherikkaan elämänsä näihin saakka vaarallisimpaan seikkailuun.
5. Uskalias ja arka tehtävä.
Meidän on muistettava, että Kenton lähestyi raivattua aluetta idästä käsin kulkien virran juoksun suuntaan. Hänen siis oli kuljettava avonaisen kentän läpi päästäksensä rantaan kiinnitetyn proomun luo, josta hän tavoitti palkovenettä. Mutta avoimen kentän yli kulkeminen oli kovin vaarallista; viholliset, joita saattoi olla kaikkialla väijymässä, voivat siitä hänet helposti huomata ja ampua. Hän päätti sentähden kiertää raivatun alueen kulkemalla ympäröivän metsän läpi ja lähestyä siten rantaa. Siihen yritykseen hän ryhtyikin erottuaan Jetrosta. Hän ei kuitenkaan ollut vielä ennättänyt häipyä metsään, kun kuuli takaansa voimakasta pärskymistä. Arvaten, mistä se tuli, kääntyi hän takaisin mustan seuralaisensa luo.
— Mitä sinä ajattelet?
— Te sanoo, etten saa liikkua, en puhua, en hengittää. Hengittämättä oli olla niin paha.
— Hengitä sitten; mutta muista pysyä paikallasi, kunnes palaan.
Kenton lähti uudelleen ja pysyttelihe metsän kätkössä, kunnes oli kiertänyt raivatun alueen ja lähestyi rantaa sen vastaisella puolella, jossa hän alkoi tähystellä palkonevettä näkemättä sitä kuitenkaan.
Sen häviäminen oli näihin saakka pysynyt salaisuutena. Intiaanit olivat voineet sen ottaa käytäntöön, sillä on voitu soutaa virran yli, tahi on se voitu tuhota, tahi…
Shawanoe-intiaani tuli nyt näkyviin niin äkkiä kuin taikalaatikon ukko kätköstään. Siinä oli kanoottikin, mutta intiaani seisoi sen ja Kentonin välissä niin lähellä, että hän aivan varmaan olisi huomannut metsänkävijän, jos olisi kääntynyt sinne päin.
Kentonin sydän pamppaili; sillä intiaanin ryhdistä, pään ja olkapäiden asennosta päättäen oli hänellä edessään vanha vihollisensa suuri Wa-on-mon eli Pantteri.
— Jos se on se pahuus itse, voimme tässä heti ratkaista entiset kiistamme, vaikkapa hänen heimolaisiaan olisikin kuinka lähellä hyvänsä ja kuinka paljon tahansa, arveli urhea ja voimakas Kenton.
Intiaani oli kai katsellut tarpeeksi virralle ja saanut uteliaisuutensa sillä taholla tyydytetyksi; hän kääntyi nyt ympäri ja katsahti pirttiä kohden. Silloin Kenton huomasi, että hänen edessään seisoi outo soturi.
Kenton näki pirtin yhtä hyvin kuin intiaanikin, mutta hän ei huomannut, mikä siinä oli kiinnittänyt intiaanin mieltä. Tilanne oli kehittynyt niin kummalliseksi, ettei metsänkävijä tiennyt, mitä hänen olisi tehtävä, vaikka hän harkitsi asemaa parhaansa mukaan.
Kului viisi tai kymmenen minuuttia, jonka ajan intiaanisoturi istui liikkumattomana maassa selkä puuhun nojaten niinkuin Pantteri edellisenä iltana ollessaan vankina proomussa.
— Eiköhän se kanalja ole nukuksissa? ajatteli Kenton.
Ei mikään ole helpompaa kuin teeskennellä nukkumista; mutta Kentonin mielestä ei intiaanilla nyt ollut mitään syytä siihen.
Kenton alkoi nyt äänettömin askelin, niinkuin hänen tapansa oli metsässä kulkea, lähestyä kanoottia, jonka keula oli rantaan kiinnitetty. Hän astui intiaanin ohi ja pysähtyi lähelle rantaa. Hän oli nyt intiaanin elämän herra — hän saattoi sen nopeasti sammuttaa.
— Ei kukaan kristitty sodi sillä tavalla, ajatteli Kenton ja loitontui vihollisesta.
Tämä istui nukkuvan luonnollisessa asennossa, selkä puuta vastaan, polvet koukkuun vedettynä ja molemmat kädet niiden ympärillä. Hänen pitkä kiväärinsä oli asetettu puuta vasten pystyyn, tomahawki (intiaanien heittokirves) ja puukko riippuivat vyössä, joka oli hänen puolialastoman ruumiinsa ympärillä. Hänen päänsä painui eteenpäin leuka vasten rintaa ja karkea musta tukka riippui yli otsan.
Sivuuttaessaan nukkujan Kenton pani merkille, että hänen silmänsä olivat suljetut; eikä metsänkävijä epäillyt ollenkaan punanahkan nukkumista, koska tällä ei ollut mitään syytä ilveillä.
Näytti kuin Kentonia olisi tällä kertaa suosinut erinomaisen hyvä onni. Vene oli niin irtaantunut, että intiaani saattaa havahduttuaan hyvällä syyllä ajatella, että virta oli vienyt sen, kun hän huomaa sen hävinneen, ja siinä tapauksessa hän etsii sitä virran alapuolelta. — Jos intiaanin kivääri häviää venheen mukana, näyttää asia toiselta.
Kenton ei siis ottanut nukkuvan asetta, astui hänen sivuitsensa ja laski kätensä venheen keulalle. Suuri kaksilapainen mela oli veneen pohjalla. Kaikki oli siis järjestyksessä, mutta rohkeaa metsänsamoilijaa odotti nyt kaikessa tapauksessa hyvin vaikea koe.
Katse aina viholliseen kiinnitettynä pisteli hän vuoron mukaan melan kumpaakin lapaa veteen, ja niin kulki venhe äänetönnä vastavirtaan avonaisen raivauksen ohi.
Kenton tunsi jo jonkunlaista varmuutta, kun hän oli sivuuttanut aukean paikan ja pääsi rantapuiden pitkälle ulottuvien oksien alle ja pysähtyi siellä noutaakseen neekerin. Muistaen varmasti paikan, johon oli hänet jättänyt, riensi hän sinne kadottamatta silmänräpäystäkään. Mutta poika oli tipotiessään.
— Se oli parasta minulle, kun otin mokoman miehen mukaani! mutisi vihastunut metsänkävijä. Mutta minne oli Jetro hävinnyt?
Niin, siinäpä juuri pulmallinen kysymys.
6. Tottelematon Jetro.
Jetro ajatteli aina, että Kenton oli punanahkain kanssa tekemisissä ollessaan aivan turhan varovainen. Hän käsitti kyllä afrikalaisella ymmärryksellään, että niin petollista rotua, kuin intiaanien rotu, täytyy aina varoa, mutta niin suuri varovaisuus kuin Kentonin, joka muuten oli vilkas ja rohkea mies, tuntui mustasta miehestä kiusalliselta.
— Hän luulee, että kanootti ollaan proomun luona, harkitsi Jetro Kentonin mentyä. Minä luulen melkein samaa. Viidessä minuutissa olisi tästä suoraan hypännyt sen luo. Mutta hän kiertää. Se oli turhaa, tyhmää. Kalkkalokäärme puree häntä, tahi hänen leukansa tarttuu puun oksaan, hän kaatuu taaksepäin, että hampaat tärisevät suussa.
Lukija tietää, että Kentonin suunnitelma onnistui. Mutta Jetro harkitsi: Minä lähtee suojelemaan mr Kentonia, ja kun vaara lähestyy, hän menee yksin ja jättää Jetron.
Hän oli ensin ohjaaja, niinkuin oikeus ja kohtuus vaati, mutta nyt on minun vuoroni.
Mustille kasvoille ilmestyi tyytymättömyyden ilme.
— Hän sanoo, että minä en saa puhua, ei liikkua, ei hengittää. Sitten hän lupasi hengittää. Miten olisi käynyt, ellei hän olisi sitä luvannut? Olisinko voinut olla huokumatta kolme, neljä tuntia, jotka hän viipyy poissa! Ja olenhan myöskin puhunut ja liikahdellut; ei siis maksa vaivaa enää muistaa hänen käskyjään.
Hän huomasi helpotuksella, että hän jo oli uhminut kaikkia kieltoja; se lopetti hänen sisällisen taistelunsa, joita muuten olisi voinut kestää loppumattomiin. Ja samassa määrässä kuin rajoitukset raukenivat, kasvoi tottelemattomuus.
Kaikista kielloista huolimatta Jetro siis meni raivatulle alueelle ja katseli siellä ympärilleen välittämättä erityisesti varovaisuudesta. Hän tiesi, että Kenton kiersi tämän avonaisen alan ja siten hänen mielestään tuhlasi suotta aikaa ja voimia.
Jonkun hetken mietittyään Jetro kuitenkin onneksi luopui ensimäisestä aikeestaan kulkea suoraan pirtin ja proomun luo ottaakseen sieltä uutisasukkaiden pelastukselle välttämättömän venheen. Siten pelastui hän ehkä hyvin kamalista seurauksista. Mutta paljoa parempi ei ollut ajatus, jonka hän toteutti; hän näet lähti Kentonin jälkiä sinne, minne metsänkävijä oli pyrkinyt.
— Hän hämmästytään kovin, ajatteli Jetro irvistäen, kun minä hiukan vihellän ja hän näkee minun seisovan hymyillen hänen edessään. Sen minä teen!
Neekeri nuorukainen ei ollut niin perehtynyt metsäelämään, että olisi voinut seurata Kentonin jälkiä, mutta sitä hänen ei tarvinnutkaan, koska hän muutenkin osasi metsänkävijän luo.
Raivattua aluetta kiertäessään Jetro pysyttelihe tarkoin tiheikön peitossa; oikealta hohtava kirkkaampi valo oli yksin hänen ohjaajansa. Silloin tällöin hän lähestyi metsän reunaa niin paljon, että näki pirtin; eikä hän luonnollisesti ottanut ainoatakaan askelta tietämättä, missä hän oli.
Hänestä oli viehättävää katsella pirttiä, jonka Yrjö Ashbrigde oli isänsä keralla runsaalla työllä ja suurella huolella rakentanut.
— Onni, etten minä ollut silloin muassa. Jos olisin ollut, niin he olisivat vain istuneet ja katselleet, ja minä olisin saanut tehdä työn. Ihmeellistä, että kaikki luulevat, etten minä kelpaa muuhun kuin työhön; unhottavat, että minä voin ampua yhtä tarkkaan kuin kuka muu hyvänsä.
Seistuaan hetkisen paikallaan mietti hän suurenmoisen suunnitelman.
— Kun mr Kenton liikkuu niin varovasti, menee häneltä kaksikin päivää veneen tavottamiseen, niin ettei minunkaan tarvitse hätäillä. Minä pistäydyn hiukan pirtissä ja katson, minkälainen järjestys siellä on.
Hän valmistui vähääkään epäilemättä panemaan tuumansa täytäntöön.
Aluksi hän meni tuvan takasivulle, jossa oli alakerrassa kaksi ikkunaa ja yläkerrassa samoin. Ne olivat kaikki kuitenkin niin pieniä, ettei niiden kautta mahtunut sisään pujottautumaan. Jetro katsoi sisään yhdestä ikkuna-aukosta ja huomasi, että huonekalut oli siellä pantu sikin-sokin, ja mitä suurin epäjärjestys näkyi kaikkialla. Se ei tehnyt hauskaa vaikutusta, ja neekerinuorukainen kiersi pirtin ovelle yrittääkseen päästä sisään.
Tässä maailmassa huomataan usein onnellisia sattumia, ja sellaisen sai Jetro nyt kokea, ja se vaikutti ratkaisevasti uutisasukkaiden matkaan, vaikkeivät viisaat johtajat Boone ja Kenton olleet osanneet sitä ottaa laskuihinsa.
Jos nuori neekeri olisi ilmestynyt ovelle puolituntia aikaisemmin, olisivat intiaanit epäilemättä hänet heti huomanneet ja murhanneet; sillä muistammehan, kuinka istuva intiaanisoturikin tähysteli tarkoin pirttiä ennenkuin nukkui.
Sattumalta Jetro säästyi kaikilta näiltä vaaroilta. Kentonkaan, joka piti tarkoin pirttiä silmällä, ei häntä huomannut. Mutta hauska olisi ollut tietää, mitä metsänkävijä olisi tuuminut, jos hän olisi sattunut katsomaan pirtille sillä hetkellä, jolloin neekeri hiipi nurkan ympäri ja kulki pirtin ovelle.
— Olipa hyvä, mutisi Jetro, kun näki säpin aukaisuhihnan ulkopuolella, ettei tarvitse potkia ovea rikki.
Hän vetäsi hihnasta, ovi aukeni, ja Jetro astui sisään sydän sykkien tavallista kiivaammin.
Erikokoisia laatikoita oli aukaistuina tahi särettyinä permannolla. Suuren nelikulmaisen liitan luona oli ruukkuja, kattiloita ja haahloja sekä muita vanhanaikuisia talouskaluja. Kaikkialla oli niin paljon tavaraa sikin-sokin, että saattoi astua vain varovasti ja jalkojaan sijoittamalla.
Yläkertaan johtava porras oli paikallaan, mutta kiireessä ei oltu ennätetty mitään sinne kantaa.
Jetro tirkisti ikkunasta ulos, mutta ei huomannut mitään rauhattomuutta herättävää. Silloin teki hän ainoan järkevän teon tänä päivänä, veti oven avaushihnan sisään, niin ei mikään vihollinen voinut hiipiä pirttiin hänen huomaamattansa.
Poika vavahti, kun hän näki laatikon, johon olivat jääneet uutisasukkaiden viimeisen aterian tähteet. Hän asetti kiväärin seinää vasten pystyyn ja leikkasi suuren kimpaleen hyvää mustaa leipää alkaen sitä hienontaa vahvoilla valkeilla hampaillaan.
Sitten heittäytyi hän pitkälleen kovalle permannolle, joka tällä kertaa tuntui hänestä pehmoiselta höyhenvuoteelta, ja vaipui syvään, rauhalliseen uneen ajattelematta lainkaan, mitä seurauksia hänen menettelystään voi johtua.
Niin kului pitkä kesäpäivä iltaan, ja kun pimeyden vaippa vihdoin verhosi nämä erämaan seudut, nukkui Jetro edelleen hurskaan unta.
7. Eräs omistusoikeuskysymys.
Siimon Kenton noudatti menettelyssään periaatetta suurin mahdollinen hyvä mahdollisesti suurimmalle ihmismäärälle.
Kun hän tapasi Jetroa siltä paikalta, johon hän oli hänet jättänyt, söi neekeri paraikaa illallista uutisasukkaiden pirtissä, joten Kentonin merkkiäänet kaikuivat aivan turhaan.
— Jos hän ne kuulisi, ei hän niitä ymmärtäisi, ja jos hän ymmärtäisi, ulvoisi hän vastauksen niin kovalla äänellä, että kuuluisi peninkulman päähän.
Hän saa hoitaa itsensä.
Niin mietti Kenton; mutta ennen venheelle takaisin kääntymistään hän katsahti raivatun paikan yli ja näki proomun ja nukkuvan intiaanin.
Mutta hän havaitsi jotakin muutakin sangen mieltäkiinnittävää.
Intiaanisoturin uni loppui samassa, kun Kenton oli heittänyt häneen viime silmäyksen. Punanahka kohotti leukaansa ja hieroi silmiään aivan kuin pojat ja tytöt tekevät varhain aamulla havahtuessaan. Sitten hän tavoitti pyssyään ja nousi pystyyn. Mutta silloin ällistyi hän kuin olisi kivettynyt. Hän ei tahtonut uskoa omia silmiään.
Äsken paikallaan ollut palkovenhe oli poissa.
Oikeastaan sen ei olisi pitänyt häntä kovin kummastuttaa; sillä olihan venhe kovin löyhästi kiinni rannassa. Mutta intiaani loi kuitenkin kummastelevan katseensa siihen suuntaan, missä Kenton seisoi, ikäänkuin hän olisi aavistanut totuuden. Se oli luonnollisesti mahdotonta; hän kiiruhtikin pian rantaan venettä etsimään ja hävisi Kentonin näkyvistä.
Kyllä hän tietää, kuinka kauan hän nukkui ja ettei vene ole kauas ennättänyt. Kun hän on haeskellut mielestään tarpeeksi kaukaa, palaa hän takaisin, tähystelee jälkiä ja huomaa minun askeleitteni sijat; mutta hän ei voi päättää, valkoisenko vai punaisen miehen mokkasiini (intiaanijalkine, jollaisia Kentonkin käytti) ne on painanut. Kaikessa tapauksessa hän tietää, miksi vene kulki vastavirtaan eikä virran mukana. No hyvä; hänellä ei ole niin tarkkaa katsetta, että huomaisi veneen jäljet vedessä, ja aikaa kuluu ennenkuin tämä kulkuneuvo on hänen käytettävissään!
Näin ajatellen palasi Kenton palkoveneen luo, astui siihen ja tarttui pitkään kaksilapaiseen melaan. Hänellä oli vaikea tehtävä. Kalkkalokäärmelahteen oli pari englantilaista peninkulmaa, ja hänen täytyi saapua sinne pimeän tullessa.
Tavallisissa oloissa se ei ollut vaikeaakaan, mutta nyt täytyi se matka suorittaa intiaanien huomaamatta, ja heitä oli kaikkialla. Jos he näkisivät metsänkävijän liikkuvan vesillä, saattaisivat he siitä, ottaen samalla huomioon uutisasukkaiden paikoillaan metsässä pysymisen, päättää, etteivät viimemainitut aijokaan mennä intiaanien virittämään satimeen. Ja kun sotajalalle nousseet intiaanit eivät mitenkään voineet sallia, että valkoiset pääsevät livahtamaan heidän käsistään, oli ankara hyökkäys heidän puoleltaan odotettavissa. Boone, Kenton ja muut heidän toverinsa pitäisivät silloin kyllä lujasti uutisasukkaiden puolta; mutta seurueen taistelukyvyttömät jäsenet saisivat varmaankin surmansa tai joutuisivat intiaanien käsiin.
Kenton meloi rantapuiden oksien alla, ja hän olisi ollut iloinen, jos tällaista suojustaa olisi riittänyt koko matkaksi. Vähäinen vene kulki eteenpäin lehtikaton alla, mutta pysähtyi melkein joka kerta, kun mela kohosi vedestä. Silloin Kenton kuunteli jännityksellä, kuuluisiko jossakin vihollisen liikkumista ilmaisevia ääniä.
Hän meloi kotvan aikaa, mutta sitten hän lepäsi tavallista kauemmin. Hän oli saavuttanut paikan, jossa hänen täytyi kulkea avoimen veden pinnan yli.
Hän harkitsi, mitä olisi tehtävä.
— En luule syöpäläisten tässä juuri vartioivan, ajatteli hän, — siis eteenpäin!
Melan lapa painui jälleen veteen; mutta samalla silmänräpäyksellä, jolloin venheen olisi pitänyt lähteä liikkeelle, pysäyttikin soutaja sen äkkiä. Virran Ohionpuoleiselta rannalta kuului samanlainen merkkiääni, joka aikaisemmin oli tehnyt Boonen ja hänen levottomaksi. Variksen hiljainen raakkuminen, sellainen, jolla urosvaris houkuttelee puolisoaan luokseen.
— Siunatkoon! mumisi Kenton. Tähän vuodenaikaan en ole koskaan ennen näillä seuduilla kuullut niin paljon variksia!
Tämä merkkiääni, jonka täytyi lähteä intiaanin kurkusta, oli vastauksena Kentonin äskeisiin arveluihin. Hän käänsi palkoveneen keulan rantaa kohden ja nousi maihin päättäen kulkea jonkun taipaleen metsää ikäänkuin tarkastaakseen, mitä suuntaa pitäisi kulkea.
Hän ei aikonut kulkea kauvan, mutta hän päätti noudattaa kaikkea sitä varovaisuutta, johon hän näissä erämaissa liikkuessaan oli tottunut. Vaikka metsä monien pensaiden tähden oli hyvin vaikeakulkuinen, luuli hän kuitenkin voivansa vetää siinä palkovenettä perästä laskeaksensa sen sitten toisessa paikassa vesille. Tätä aijetta toteuttaakseen hän palasi pian rantaan siihen paikkaan, josta oli lähtenyt.
Häntä odotti suuri hämmästys.
Vene oli poissa. Kenton oli ottanut sen taitavasti vartian nenän alta, mutta nyt oli sama mies, sillä kukaan muu se ei voinut olla, siepannut sen häneltä ainakin yhtä ovelasti.
Kenton ei kauan aprikoinut; hän kiiruhti nopeasti mutta äänettömästi rantaa pitkin etsimään venettä ja sen rohkeaa varasta. Hän löysi hänet muutamien sylien päästä rauhallisesti eteenpäin melomassa ikäänkuin hän olisi vakuutettu siitä, ettei kukaan voi väittää hänen kulkevan vieraalla venheellä. Mutta heti kun hän näki valkoisen miehen, hyppäsi hän maalle ja syöksyi, raivoisana kuin tiikeri, puukko kädessä Kentonin kimppuun.
Kun Kenton kymmenen minuutin kuluttua jälleen otti venheen haltuunsa, mumisi hän merkitsevästi ja synkin ilmein.
— Nuo syöpäläiset erehtyvät väliin hyökätessään. Niin teki varsinkin tämä; mutta se oli hänelle viimeinen kerta. Hän ei enää ketään ahdistele.
8. Matkalla.
Uutisasukkaat suojelijoineen eivät myöskään olleet toimettomina. Kaukaisen lännen ensimäisten viljelijäin rohkeudella ja lujamielisyydellä katsoivat he vaaraa silmiin.
He olivat, saattaa sanoa, saavuttaneet "luvatun maan"; sillä Ashbrigdet ja Altmanit olivat juuri tavaroineen saapuneet suurella huolella rakennettuun uuteen pirttiinsä viljelysmaaksi raivatun alueen laidassa Ohiovirran rannalla, kun heille tuotiin pikainen viesti intiaanien puolelta uhkaavasta vaarasta. Heidän täytyi silloin lähteä pyrkimään, kuten jo olemme maininneet, kymmenen peninkulman päässä sijaitsevalle paalumajalle, jossa aikoivat odottaa sopivaa aikaa uskaltaakseen taas palata näihin erämaihin.
Taneli Boone kulki edellä ja tähysteli Kalkkalokäärmelahden seutua, jossa Shawanoe-intiaanien hyökkäys oli odotettavissa. Boone tahtoi päästä heidän aikeistansa selville.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun Kenton ja Jetro poistuivat uutisasukkaiden seurueesta, läksivät toiset jatkamaan kulkua itää kohden — siis peljätylle Kalkkalokäärmelahdelle, joka oli heidän ja kapteeni Bushwickin sotilasaseman välillä.
Kulkujärjestys oli yksinkertainen. Weber Hastings johtajana kulki noin satametriä toisten edellä. Tähystelijä kulki yhden rinnan johtajan kanssa, mutta niin loitolla oikealle metsässä, että he ani harvoin näkivät toisensa. Vasemmalla puolella ei ollut vartiaa eikä jäljelläkään. Muut metsämiehet liikuskelivat molempain perheiden ympärillä, joiden jäsenistä he tahtoivat pitää kaiken vaaran loitolla. Mr Ashbridge puolisoineen astui toisten edellä taluttaen keskellään pientä Mabelia. Tyttösen halua juosta sinne-tänne poimimaan kaikenlaisia loistavia kukkia ei aina voitu estää, vaikka se herättikin vanhemmissa levottomuutta.
Sitten tuli mr Altman puolisoineen; heidän tyttärensä Agnes ja Yrjö muodostivat jälkijoukon.
— Tokkohan me, sanoi Agnes sointuvalla äänellään, olemme turvassa paalumajassakaan; ehkä meidän pitää jatkaa matkaamme entiseen kotiimme Virginiaan. Siellä eivät ainakaan punanahkat häiritse.
— Virginian väestökin on kyllä taistellut intiaanien kanssa.
— Ei minun muistini aikana,
— Ja sinä olet nyt seitsentoistavuotias…
— Useita kuukausia ylikin.
— Sinä muistat takaperin korkeintaan kaksitoista vuotta, ja aikaa sitä on siinäkin. Mutta Kenton selitti minulle eilen, että intiaanien keskuudessa vallitsee nyt rauhattomuus, ja niin kauan kuin sitä kestää, täytyy meidän pysyä paalumajan tai jonkun siirtolan suojassa.
— Kuinka kauan se kestää?
— Ehkä muutamia viikkoja tai kuukausia, korkeintaan yhden vuoden tai kaksi. Sinä tiedät, että Yhdysvaltain hallituksen intiaaneja vastaan lähettämät retkikunnat ovat pahentaneet asiaa.
Ensimäisen retkikunnan päällikkönä oli översti Crawford. Hän kärsi tappion, joutui indiaanien käsiin ja poltettiin. Yhdysvaltain ensimäinen presidentti Washington lähetti silloin intiaaneja vastaan kenraali St. Clairin. Mutta yhdistyneet intiaaniheimot voittivat hänetkin. Siitä saivat punanahkat rohkeutta ja aikoivat karkoittaa kaikki valkoihoiset Ohion ja Kentuckyn alueilta.
— Miksi ei kenraali Washington itse tule johtamaan sotaretkiä intiaaneja vastaan; hän kyllä heidät masentaisi, sanoi Agnes silmissä ylpeä kiilto ylistettyä maanisää ajatellessa.
— Hän on presidentti ja hänen täytyy pysyä pääkaupungissa. Mutta kyllä hän vielä lähettää tänne sellaiset miehet, että intiaanit saavat turkkiinsa.
— Entä sitten?
— Sitten muuttaa tuhansittain ihmisiä Idästä Länteen. Maa voitetaan viljelykselle, kaupunkeja ja kyliä kasvaa, ja meidän äsken raivattu uutisviljelyksemme, jonka me laajennamme, antaa meille runsaasti rikkautta.
— Sinä voit siitä rikastua, Yrjö; mutta kuinka minä?
— Jos minusta tulee rikas, niin sinustakin; sillä Jumalan avulla minä toivon, että me kerran tulemme yhdeksi ja hallitsemme yhteistä kotia.
Yrjö puristi tätä sanoessaan matkatoverinsa kättä, ja hänen äänensä kuului sangen hellältä tämän korvaan.
— Minusta olisi kiusallista, sanoi Agnes, viettää useita kuukausia paalumajassa. Sehän on vain yksi ainoa huone, ja meitä ihmisiä on niin paljon.
— Täytyy järjestää asia jotenkin. Kapteeni voi rakennuttaa useampia pirttejä, jos meidän täytyy viipyä siellä muutamia päiviä kauemmin. Ja voisi hän tehdä paremminkin.
— Mitenkä?
— Lähettää meidät Taneli Boonen asuntoon. Siellä on aluetta laajalta, monta pirttiä ja asuntoa vaikka parillekymmenelle perheelle.
— Kuinka pitkältä sinne on?
— Ei kai viittäkymmentä englannin peninkulman pitemmältä.
— No, miksi emme mene sinne suoraan, vaan pysähdymme paalumajalla?
— Jos sen voisimme, olisimme yhtä hyvin voineet jäädä omaan pirttiimme raivausalueemme luo; sillä tie kulkee Kentuckyn vaarallisimpain seutujen kautta.
— Mitenkä sinne sitten paalumajalta pääsemme?
— Täytyy odottaa sopivaa tilaisuutta. Nyt se ei käy päinsä, mutta ehkä jonkun päivän kuluttua. Kenton tai Boone tai joku muu heidän kumppaneistaan tietää kyllä tarkoin.
Agnes aikoi jotakin vastata, mutta samassa yksi valkoisista erämiehistä, joka kulki hiukan edelläpäin sivulla, päästi kauhean kirkaisun, joka saattoi kuulua peninkulmankin päähän. Hänen säikähtyneet toverinsa pysähtyivät ja puristivat lujemmin kivääriänsä ja katsoivat ihmetellen mieheen, joka menetteli kuin mieletön. Hän oli viskannut pois pyssynsä ja temmaissut paksun puunoksan, jolla pieksi maata kohden.
Pian saattoi huomata, että hänen edessään kiemurteli jättiläiskokoinen kalkkalokäärme. Mies oli aivan raivostunut ja hakkasi petoa vielä senkin jälkeen, kun se oli aivan kuollut.
— Mitä se hyödyttää enää, Jim? huusi Hastings, joka kirkaisun kuultuaan oli rientänyt paikalle. Käärme on jo kuollut. Puriko se sinua?
— Kyllä, huusi toinen tuskaisesti, horjahti taaksepäin ja kaatua mätkähti ruohoon. Se puri minua kahdesti, ennenkuin minä sen näin. Minä kuolen!
9. "Onnettomuustapaus".
Uutisasukkailla oli niin paljon muutakin ajattelemista tällä seikkailurikkaalla matkallaan, etteivät he enää suinkaan kaivanneet sellaista hirmua kuin kalkkalokäärme. Mutta nyt oli tuollainen julma matelija nähtävästi kuolettavasti purrut yhtä karkaistua erämiestä.
Kun tämä miespoloinen kaatui maahan, olivat useimmat seurueen jäsenet kokoontuneet hänen ympärilleen. Näilläkin kaukaisilla seuduilla oli jo tähän aikaan wisky, englantilainen väkijuoma, tunnettu ja sitä kuljetettiin matkoilla mukana. Mr Altman ensimäisenä laskeutui polvilleen kaatuneen viereen, nosti hänet istuvaan asentoon ja sovitti wisky-pullon hänen huulilleen.
— Muistatko, Yrjö, tiedusteli Agnes, että mr Kenton sanoi jonkun onnettomuustapauksen olevan meille tarpeen, niin että se viivyttää meitä saapumasta Kalkkalokäärmelahteen ennen pimeän tuloa?
— Muistan kyllä.
— No niin, tässä on onnettomuustapaus!
Nyt ymmärsi nuori Ashbrigde, miksi erämiehet näyttivät hymähtävän. James Deanea ei ollut purrut kalkkalokäärme, jonka hän tappoi — kaikki oli keksittyä repäisevän vaikutuksen aikaansaamiseksi.
Mutta tosiasia oli, että James — eli "Jim" — sai imeä maksuttomasti suuret määrät wiskyä.
Hastings näki, mikä vaara uhkaa ystävää, löi mr Altmania olkapäälle ja sanoi: