LEHTIVIIDAN TORPPARI

Nykyajan kuvaus.

Kirj.

EERO JÄRVINEN

Porissa, Porilaisen kirjapainossa, 1898.

1.

Katri oli juuri kopistamassa kahvinjauhetta pannutötteröönsä, joka poristen kiehui kolmijaloilla tuvan liedessä, kun samassa kiivasta kopinaa kuului ulkoa.

"Joko se nyt tulee? Herra jumala auttakoon — kuinkahan vaan lienee käynyt — ett'eihän vaan —" hän itsekseen puheli pelon ja toivon sekaisilla tunteilla.

Kiivaasti aukesi ulvahtaen vanha ränstynyt tuvan ovi ja Antti Komulainen, Katrin mies, astui sisään.

Hänen silmänsä tuijottivat tulisen synkästi tuon jyrkän otsan alta, ja polttavan hapuileva katseensa sattui heti Katriin, josta tämä melkein vavahtaen säikähti.

"Kuinka siellä nyt kävi?" Katri levottomuudesta hytisten kysyi.

"Niin kävi, kun kävi — raskaasti putosi vasara —", Antti vastasi, ja hänen jykevä vartalonsa vihasta ja ajatusten ylenpalttisuudesta melkein vapisi.

Kiukkuisesti nakkasi hän penkille takkinsa, joka siitä heti lattialle ponnahti, sekä heittäysi sänkyyn selällensä.

Katri nosti takin lattialta ja pani kauniisti seinälle riippumaan, sekä meni sängyn hio istuen laidalle ja katsellen Anttia silmiin, kysyi:

"Minkälaisen tuomion sait?"

"Niin että torpasta pois —" Antti vastasi samassa kääntäen kasvonsa seinää päin.

"Herra siunaa — ja tottakin torpasta pois — ja mitäs vielä muuta?"

Katrin sitä kysyessä tuli itku esiin.

"Sakkoa vaan ja — arvaapas kuinka paljon?" Antti vastasi katsoen Katria silmiin.

"En sitä voi arvata — — oliko se kaksikymmenen markkaa?"

"Sano kaksisataa, niin sitte se on suunnilleen."

"Kaksi sat—aamark—kaa — no voi hyvänen aika — jopa se vei meiltä elot ja elämät."

"Hm."

"No mitäpäs nyt sitte —?"

"Kuolema on edessä — nälkäkuolema, taikka jos —"

Katri arvasi hyvästi mitä Antti tarkoitti, vaikka hän tuskin voi pidättää itseänsäkään hyrskivältä itkulta.

"Et saa tuolla lailla puhua, kristitty ihminen —" hän sanoi nipistäen Anttia nenään päästä. Ja silloin pääsi häneltä kauhea nauru itkunsa seasta.

Anttikin naurahti vähän, värähyttäen hieman tuota synkeää muotoansa. Hänestä tuntui nyt siltä että koko maailma oli nostettu syrjällensä ja joka silmänräpäys oli se romahtamaisillaan kumoon, jonne kaikkein ihmisten vaivat loppuivat samalla kertaa.

Vilahti mieleen tuossa ajatusten sekasorrossa sekin, että ehkä saisi jostain muualta torpan, ja ehkäpä vielä paremmankin kuin tämä. Mutta se ajatus liiti pois samassa silmänräpäyksessä kuin tulikin, ja toinen taas oli se että: "kaikki toivo on kadonnut" — "parasta ehkä olisi jos lopettaisi itsensä; nousisi tuonne aitan katolle ja syöksyisi sieltä pää edellä kiveen. Uh — hyi! Kauheata ajatusta!" Olihan hänellä kuolematon sielu ja minnekä se sitte joutuisi — ja vaimo ja tytär Elli, tuo pikku tepukka, joka paraallaan tuossa nyki äitiänsä hameesta pyytäen sokeria.

"Voi tuota viatonta raukkaa — ei se vielä tiedä mitään näistä maailman menoista. Se on niin autuaallisen näköinen koko olento."

"Anna Ellille sokeria, Katri, ja anna oikein iso pala. Emme sillä sen tyhjemmiksi tule kun jo olemme."

Tyttö heitti paikalla pyyntinsä ja äitinsä hameen, jotta hän pääsi sokeria noutamaan, sekä katsoi isäänsä iloisesti ja kiitollisesti silmiin.

Lapsen katse vaikutti Anttiin niin tenhovasti, että hän yht'äkkiä hypähti sängystä, sivui sokeria odottavan tytön syliinsä ja painaen häntä vasten rintaansa, suuteli pienokaistansa innokkaasti.

Kun Elli näki isänsä sydämmellisen itkunyyhkytyksen, herkesi tämäkin osan ottavasti katkeraan itkuun ja vasta sitte lakkasi kun isä vakuutti, ettei hän enään itke sekä sai äidiltänsä aimo sokeripalasen.

"Kun kehtasikin se Karhulainen noin pienestä asiasta viedä oikeuteen — jahka vaan näen sen, niin kyllä sanon että kun kehtasikin", Katri toimitteli kaataessaan kahvia kuppeihin.

Kyyneleitä tipahteli vielä hänenkin silmistään, kuumina vyöryen alas pitkin poskia, mutta niin tyyneesti, näyttäytymättä lainkaan liikutetulta, jotta ainoastaan nuo kyynelkarpalot todistivat sisäisestä taistelostansa.

"Mitä luulet hänen, sydämmettömän ihmisen sinun sanomisistasi huolivan?" Antti vastasi.

Hän oli jo pahimmat ajatuksensa saanut pois pudistetuksi, jotta saatti asioista maltillisemmin tuumia.

"Tule nyt ja juo kahvia — ehkä tässä sentään toimeen tullaan, ja eivät kai ne siitä paksusti rikastu, jos me köyhdytään."

Kahvin juonti ei tahtonut oikein luonistua, sillä joka nielaus tuntui istuvan ihan kurkkuun.

Siinä juodessa aukesi ovi ja Repolan Wille, Lakson Kapteinin, tallirenki, puski itseänsä sisään. Hänkin oli ollut kutsuttu "kihlakunnan häihin" siitä että kaupunkimatkallaan oli varomattomasti ajellut pitkin maantietä sillä seurauksella että hänen ja Koivulahden herran vaunut iskivät yhteen ja jälkimäiset pyllähtivät kumoon, jotta herra roiskahti pää edellä maantien ojaan.

"Päivää — täällä taitaa olla suru pahimmallansa", Wille sanoi kun huomasi Antin ja Katrin vetistyneet ja punaiset silmäkuopat.

"Niin on, veikkoseni, niin on. Kun tuomittiin torpasta pois ja sitte vielä iso sakko."

"Ja niin pienestä asiasta."

"No, mikä se asia sitte oli?"

"Ei ollut asia parempi, kun että en tässä kyllin joutuun voinut panna aitaa lehmäniitun ja kartanon hevoshaan välille, enkä saanut valtaojia auvaistuksi Noropelloilla — niin siitä sitte käräjiin ja paikasta pois. Semmoisia ne ovat ne herrat", Antti selvitteli.

"Ja siitäkö se sakkokin?" Wille kysyi.

"Ei, kun siitä, että minä tässä viime keväänä hakkautin itselleni halkoja Honkimäeltä pari syltää enempi kuin lupa sisälsi ja silloin sitte nuotiosta pääsi tuli vähän leviämään että kärvensi muutamia puita. Siinä se juttu." Antti edelleen selitteli.

"Ja niin mitätön asia — voi hyvänen aika tokiinssi." Katri päivitteli tarjoten kahvia Willellekin, joka siinä penkillä istuen suu ammollaan osanottavasti kuunteli.

"Mitätön peräti koko juttu", myönsi Willekin kahvia ottaessaan, ja lisäsi sitte että: "semmoinen susi se on koko Karhulan herrassöötinki. Eikös se kuulukin ryöstäneen niityt ja pellot pois alamaisiltaan ja sitte antaneen niitä korkeampaa vuosittain maksettavaa rahaveroa vastaan takaisin."

"Kyllä se on ihan totta. Ja eikä hänellä muuta niin painavaa syytä minua vastaankaan löytynyt, kun että saapi maat rahaverolle", Antti selitellen myönteli.

"Ja siksipä kaikki hänen alustalaisensakin ovat niin kuivettuneita ja nälkäisiä, Elikoita kuolee joka kevät ruoan puutteesta, että oikein surkeaksi käy", Katrikin liittyi selittelemään.

Tukevaa kolinata kuului ulkoa.

"Se on meidän terva-Jukka, minä sen tunnen astunnasta", Wille sanoi.

Ja siinä hän jo tulikin. Kätteli ensin Katria ja sitte Anttia, Tarjosi Ellillekin kättään, mutta tyttö vetäytyi äitinsä hameen turviin, josta katseli ihmettelevästi ja pelkäävästi Jukan tervasta mustuneita käsiä, tervapilkkuja hänen kasvoillaan ja pitkää, olkapäille asti valuvaa tukkaa, Elli oli joskus kuullut puhuttavan ryöväreistä, ja tuossa se nyt hänen pienen luulonsa mukaan oli se ryöväri.

Mutta kun äiti antoi Jukallekin kahvia, sekä kun Jukka juotuaan tarjosi säästyneen sokurimurusensa tytölle, niin tämä jo rohkeni mennä syliinkin.

"Miksi ette ole pesseet käsiänne, kun ovat niin mustat, ja räätälillä leikkauttaneet tukkaanne, kun se on niin pitkä ja ruma?"

Jukka selitteli että kädet ovat tervasta mustuneet eivätkä siis puhdistu pesulla, ja kun on pitkät hiukset, niin on se juhlallista.

Selitykseen olikin Elli tyytyväinen.

"No teidät tuomittiin torpasta pois ja vielä sakkoon", Jukka tuumasi Antille ja Katrille kiertäen tupakkaa suuhunsa.

"Niinhän se kävi — semmoisia ne ovat herrat", Antti vastasi.

"Minä kuulin sitä Lehtiniemen Hessulta ja ihmettelin", Jukka vastasi.

"Semmoisia ne ovat herrat. Heistä se on mieluista, kun saavat vaan hyvästi alhaisempaa kansaa rasittaa ja nylkeä. Minä olen kirjoista lukenut, että ennen muinoin oli koko Suomen maa suurten herrain hallussa ja silloin se oli heidän ilonsa, kun voudit rautaisilla ruoskillaan joka askeleella löivät työnsä tekijöitä. Eivät he silloin pitäneet alamaisiansa elikoita parempina, joten näitä saattoivat ruoskia niin että ruumis oli kuin keitetty maksa, ja pieninkin vastaan sanominen alamaisten puolelta rankaistiin vankeudella, vieläpä saatiin ilman edesvastausta tappaakin. Ja se sama himo potee vieläkin herrain povessa, joilla on suuria aloja hallussa niinkuin tällä meidän kartanon herrallakin, vaikka kristillinen lakimme ja hallituksemme on jo supistanut heidän valtaansa ja temmaissut näkyvän ruoskan heidän käsistään. Mutta näkymättömällä ruoskalla sitä vielä isketään, isketään, jotta tuntuu — ."

Antti Komulainen oli nyt oikein haltioissaan ja vähän ylpeäkin siitä, että hänellä oli noin laveita historiallisia tietoja muinaisuudesta.

Jukka nyökäytti päätään vasemmalle juhlallisesti ja purasi tupakkapuruansa.

"Hyvinkin peratussa maassa kasvaa ohdakkeita nisuin sekaan", Jukka alotti verrannollisesti, sekä jatkoi sitte: "Samoin on laita herrain ja talonpoikain. Kyllä niitä on jo herrojakin, jotka antavat alamaisellensa ja työntekijällensä hänelle tulevan arvon, ja se on heidän ilonsa, kun näiden toimeentulo on hyvä ja heidän peltonsa kasvaa oivallisen sadon. Mutta talonpoika ennemmin kadehtii alamaisensa menestystä, sen olen huomannut. Tiedänpä meidän kapteinista esimerkiksi, että hän on hyvä — perin hyvä mies. Mutta niinkuin sanoin: kasvaahan niitä ohdakkeitakin nisuin joukossa."

Väittelyä jatkui Jukan ja Antin välillä herroista ja talonpojista. Antin mielestä olivat herrat pahimpia ja armottomimpia ihmisiä koko maailmassa. Jukka taas piti yleensä herroista, mutta sen sijaan moitti talollisia, jotka, olivat kateellisia ja ymmärtämättömiä, jonkatähden jälkimäiset eivät aina turvau lakiin, vaan etupäässä käyttävät omankäden oikeutta. Katrilla ei ollut kummankaan mielipiteesen mitään sanottavaa, sillä hän ajatteli herroissa kyllä löytyvän hyviäkin, samoin kuin talonpojissakin. Molempia arveli hän löytyvän kummassakin säädyssä.

Wille ei osannut asian johdosta mitään sanoa eikä ajatella, sillä hänellä ei ollut tietoja ja kokemuksia enempää kuin mitä Lakson Kapteenin vaunujen eli kuomireen kuskin istuimelta oli nähnyt ja kuullut ja mitä tallin nelijalkaiset asukkaat olivat hänelle kertoneet.

Mieleensä johtui kumminkin, että kapteeni oli häntä kerran ankaralla vihalla torua nalkutellut ja uhannut paikalla ajaa pois palveluksestaan; mutta kun hän lakki kourassa ja syvään kumartaen pyyteli anteeksi niin tämä heti unhotti vihansa ja hyvillään leukaansa keikauttaen, ja partaansa sivellen lupasi hänet pitää toimessaan.

"Jos kävisitte pyytämässä anteeksi Karhulan herrassöötinkiltä, niin taitaisitte saada vielä luvan jäädä aloillenne", hän ehdotteli sentähden.

"Vai niin — vai semmoista — anteeksi pyytäisinkö — ehei — ikinä en sitä tee — ja vaikka pyytäisinki anteeksi, niin herrassöötinki ei siihen kumminkaan suostuisi — ja sitte kylässä sanottaisiin jotta: 'senkin oli pakko nöyrtyä ja pyytää anteeksi, mutta ei saanut'", Antti vastasi ylpeästi nostellen ja laskien otsakurttujansa.

"Mutta jos se keino kumminkin auttaisi. Nöyrää kaulaa ei katkaista", Jukka kumminkin toimitti.

"Jos hänen luoksensa anteeksipyynnölle menisin niin kohta männiköstä päätäni saisin hakea. Ja kun olen syytön, niin se ei kannata anteeksi pyyntöä", Antti vastasi.

Katrin mieleen pistäysi kuitenkin jonkunlainen pelastuksen toivo kun kuuli anteeksipyynnöstä puhuttavan. Olisiko ihmissydän niin perin rautakova, ettei se lainkaan voisi pehmittyä jos sitä itseänsä nöyryyttämällä ja alamaisimmalla anteeksipyynnöllä lämmittäisi. Eihän sitä voinut uskoa.

Noita ajatuksiansa ei hän kuitenkaan kellekään ilmoittanut, ei Antillekaan, sillä olihan hän sen jo kokenut ettei sellaisella luonnolla kun hänen miehensä luonne oli, mitään anteeksi pyydetä ja se ensiksi ei sellaiseen pyyntöön suostuisikaan. Hänen itsensä se oli tehtävä.

Tuli koko hyvä olla kun johtui mieleen että ehkä se herrassöötinki sentään antaa anteeksi koko tuomion ja he saavat jäädä torppaan. Iloisemmin hän jo saattoi toimittaa askareitansakin ja hoitaa viisi vuotiasta Elliänsä. Oli hänellä lohduttavia sanoja Antillekin, joka murheesta murentumaisillansa käveli paikasta toiseen kuin miehen tappaja saamatta yön lepoa ja päivän rauhaa.

"Elä ukkoseni huoli murehtia, muuten tulet ihan hulluksi — kyllä meilläkin vielä on tilaa maailmassa, ja auttaahan Jumalakin meitä kun vaan Häneen luotamme", Katri puheli Antille eräänäkin päivänä kangasta kutoessaan.

Hän tunsikin aina silloin kun Katri jotain semmoista lohduttavaa puheli, että ehkä tästä elämästä vielä on jotain toivoa, ettei vielä kaikki ole lopussa. Mutta toiselta puolen kajahti taas elävänä kuvana mieleen että miksihän Luoja on niin sallinut että köyhemmän täytyy olla rikkaimman orjana. Ja kun hän tuli ajatelleeksi tuota mielestään arvotonta tekoaan, josta sai niin ankaran tuomion, silloin oli hän huomaavinaan että lakikin tukee rikasta eikä köyhää. Ja tuo seikka se katkeroitti hänen mieltänsä enempi kuin oma onnettomuutensa, johon oli joutunut.

Eräänä päivänä sanoi hän Katrille että:

"Mitähän jos kävisin Järventaustassa. Kun olemme Heikin kanssa vanhoja tuttavia, niin eiköhän tuo lupaisi minulle uutistorpan paikkaa Heinilahden takamaille. Siellä kun on pelkkiä multaperäisiä, tasaisia ja kivettömiä maita, niin saisi peltoa ja niittyä tarpeeksi asti vähemmillä vaivoilla. Sanoppa Katri, mitä arvelet siihen."

"Mene veikkoseni, mene vaan. Ja minä olen varma siitä että hän kyllä myöntyy, ja siellä sitte elämme kuin linnun pojat, eikä ole pelkoa isännän tyranniudesta alamaisiaan kohtaan, sillä Järventaustan Heikistä on aina sanottu paljasta hyvää, hänhän se laitti kansakoulunkin ja ihan omalla kustannuksellaan ja nyt kuuluu hommailevan vielä orpokotia. Menepä ukkoseni vaan sinne Heikin juttusille, niin saat nähdä."

Katri unohti astiain pesun ja iloisista toiveista säkenöivin silmin istui penkille katselemaan miestänsä, joka nyökähyttäen päätään vasemmalle ja rypistellen otsakurttujansa survoa nahjusteli tupakkaa tuolla pöydän korvalla.

Vielä hetkisen keskusteltua, alkoi Antti varustautua matkaan. Ja hyvin iloisilla toiveilla hän läksikin.

Syksyinen aamu oli viileän raitis ja taivaaltakin oli poissa pilviverho, että aurinkokin pääsi näyttämään jäykistymäisillään olevia kasvojansa. Mutta lintuin äänet olivat vaijenneet, ainoastaan harvoja viluisen näköisiä varpusraukkoja lentää pyrähytteli oksalta toiselle itkun sekaisella äänellä viserrellen, juuri kuin olisivat valittaneet että ankara talvi taas oli pian heitä ahdistamassa. Pyyt viheltelivät viidakoissa sekä laimeaa teerien kuherrusta kuului etäältä mäeltä ja kunnahilta. Sieltä täältä kuului koirain haukuntaa ja paimenten pitkäveteistä kimeää huuheloa. Samassa värähti ilma läheltä tapahtuneesta pyssyn pamauksesta ja joku vapauttaan nauttinut siivekäs sai kuolettavan luotin ruumiisensa.

Järventaustan Heikki oli juuri saapunut kotiin eilisiltana pidetystä kunnankokouksesta kirkonkylässä, kun Antti Komulainen sisään astui. Hän istui murkinoimassa väen tuvassa pitkän ja puisevan perhepöydän ääressä, kertoillen samassa pöytää vasten nojaavalle ja uteliaasti kuuntelevalle sirotekoiselle, kauniille vaimolleen, mihin suuntaan terveydenhoitosäännöt, joihin hän oli tekaissut ehdotuksen, siellä kokouksessa nyt hyväksyttiin.

Mutta kun Antti sisään astui, keskeytyi keskustelu. Hän pisti kättä ensin emännälle ja sitte Heikille joka yli pöydän kurkotti kätensä tervehdykseen.

Ennenkuin oli joudettu kuulumisiakaan kysellä, ennättivät isännän ja emännän katseet jo monta kertaa tavata toisensa.

Antista näytti siltä kuin nämä jo olisivat arvanneet hänen asiansa, vaikka ei siitä kenellekään ihmiselle vielä ollut niin luotua sanaa virkannut.

"Eikö sieltäpäin kuulu mitään?" emäntä puheeksi otti, samalla kuhisten, villoja karttaavan piikatytön korvaan, että tämä menisi kahvin keitailtaan.

"Onko siinä asiassa perää vähääkään, mitä täällä on puhuttu, että — —"

Heikki puhui viimeiset sanansa tuoppiin piimää ryypätessään.

"Että sinä olet saanut tuomion pois torpasta ja vielä sakkoa?"

Keikahuttamalla päätään nakkasi hän ryypätessä silmille valuneet hiussuortuvat toisten joukkoon.

"Kyllä siinä on perää — ja niin arvottomasta asiasta".

"Hm".

Heikki tuumasi, jotta liekö tuo sentään niinkään arvoton asia ollut. Kun huolimattomasti torppaa asuu, niin kyllä se sydäntä leikkaa, ja sitte vielä päästää valkean metsään. Piloillehan siinä menevät koko viljelysalat, että minkälaista veroa siitä sitte enään voi toivoa. Ei hänkään puolestaan sellaista voisi suvaita.

"Kun olemme vanhoja tuttuja jo lapsuuden ajoilta, niin tuumasin että etköhän antaisi minulle tilaa tuonne Heinilahden takamaille uutistorpan tekoon?" Antti toimitteli keikahuttaen päätänsä vasemmalle ja rypistellen otsakurttujansa.

"Hjaa — — —".

Isäntä rupesi pitkään miettimään siinä syödessänsä. Tuon hän oli heti arvannut kun näki Antin tulevan. Kuolemakseen ei hän olisi tahtonut Antin joukkoa tiluksilleen, mutta pahalta tuntui sitä kieltääkin, jos eivät vielä sattuisi muuallekaan pääsemään.

Mietittyään antoi hän sen neuvon että Lakson kapteinilta kyllä saisi uudistorpan tilan, koska tämä juuri oli kuulututtanut kirkossa sellaisia ottavansa.

Mutta neuvon saanutta se tuuma ei miellyttänyt, sillä hänhän oli päättänyt olla antaumatta herrain alamaiseksi, joilla aina on orjan-ruoska käskettävänsä selkään putoamassa.

Emännän säälinsekaisesta ehdotuksesta lupasi Heikki kuitenkin asiaa lähemmin miettiä ja suunnitella, sekä parin viikon kuluttua saisi hän sitte ratkaisevan tiedon päätöksestä.

Antin mielestä ei tässä asiassa olisi ollut mitään miettimistä, vaan olisi kyllä hetikin voinut antaa myöntävän vastauksen, jos vaan olisi ollut halua. Mutta tuntui nyt siltä kun Heikkikin häntä joukkoinensa kammoksuisi; ja minkätähden, koska kumminkaan ei ollut mitään pahaa tehnyt, ei Heikille eikä kenellekään. Mahdollista on että hänkin jo oli ryhtynyt herrain kanssa samaa köyttä vetämään.

Antin muoto synkistyi tuota ajatellessa. Päätään keikahutteli hän yhä useammin vasemmalle ja otsakurtut nousivat ja laskivat yhä taajemmin.

"Mitäs se Katri raukka siitä asiasta arvelee? Kuinka se nyt voi? Onko ollut edes terveenäkään?" Emäntä tiedusteli Antilta osanottavasti, leikaten pari paksua vehnäsviipaletta kuppien ääreen pöydän korvalla ja samassa katsoen isäntää kysyvästi silmiin.

"Tietää sen voinnin, kun on kova suru että mihinkä sitä nyt joudutaan, niin ei silloin terveydestäkään tietoa liene", Antti vastasi ja katsoi akkunasta ulos pihalle.

Karhulan pehtori ajoi selkähevosella kartanolle yht'äkkiä. Antin sydän vavahti pahoilla epäluuloilla. Ja kova kiire näkyi pehtorilla olevankin, koska ei ehtinyt odottaa "tervetulleeksi" lausujaa, vaan piiskalla hotaistuaan sikoja, jotka tunkeilivat hevosen jalkoihin, nakkasi hän päitsenperät portin pylvääseen ja pitkillä säärillään loikkasi sisään.

Isäntä nousi kohta syvään kumartaen tervehtimään ja emäntäkin niiasi, jotta polvet notkahtelivat. Anttia ei ollut pehtoori näkevinäänkään.

Emäntä avasi kamarin oven ja pyysi kohteliaasti herra pehtoria tekemään hyvin ja astumaan sisään, jonne tämä päätään nyökyttäen menikin isännän ja emännän seuraamina.

"Mitähän tuo nyt täällä tekee?" villoja karttaileva piikatyttö tuumasi Antille heidän kahdenkesken jäätyään..

"Mikä sen tietää, vaikka yrittäisi —." Ei Antti sanonut enempää vaikka ajatteli, jotta taisi hypätä hänen eteensä.

"Kyllä taisitte tehdä turhan yrityksen, niin minä vaan luulen", piikatyttö sanoi katsoen Anttia silmiin ja antaen karttansa sillä aikaa levätä.

"Voipi niin ollakin", Antti vastasi tavaten tytön katsetta, jossa oli huomaavinaan jotain salaperäisyyttä, mitä tämä ei kuitenkaan antaisi ilmi.

Noin puolen tunnin ajan viivyttyään kamarissa isännän ja emännän kanssa, tuli pehtori ulos ja aikoi lähteä samaa kyytiä, mutta kun huomasi Antin penkillä istumassa, pisti hänelle ensin kätensä ja sanoi hyvästi. Antti ei olisi juuri välittänyt sen miehen kättelystä, eikä hän siksi itseään penkistä nostattanutkaan kättään antaessaan.

Senpätähden se pehtori mennessään veti suunsa halveksivaan nauruun samassa katsoen isäntää ja emäntää silmiin.

Tuskin oli Karhulan pehtori päässyt näkymättömiin, kun Antti huomasi Lakson pehtorin ja nuoren Hjalmari-herran kartanolle ajavan.

"Nyt nuokin taas — mikä kiihko niillä kaikilla nyt on" isäntä sanoi katsoen emäntäänsä hymyillen silmiin.

Molemmat riensivät he tulijoita vastaan, ja vietiin eteisestä suorastaan saliin.

"Taitaa tulla talo myymisiin", piikatyttö arveli Antille kun jälleen olivat kahdenkesken.

"Jokohan noin? Ja minkähän tähden?" Antti ihmeisiinsä mennen sanoi.

"En tiedä, mutta niin vaan arvelen. Ei suinkaan köyhyyden ja velkain tähden, vaan suurten rahain", tyttö edelleen sanoi.

Antti ei ollut sellaista kernas uskomaan. Mutta jos se kuitenkin tapahtuisi, ja jos hän saisi torpan paikan Heinilahden takamaille, ja jompikumpi noista, Karhulan eli Lakson herroista saisi talon, silloin hän olisi taas herrain alamainen, ja se ei hän tahtonut olla, kaikista vähemmin Karhulan herrassöötinkin.

Ei — nyt ei hän enään malttanut istua könöttää tuossa penkillä, vaan painoi lakin päähänsä ja läksi, jotta Katrin kanssakin ehtisi asiasta tuumailla.

2.

Tuomari Bergh, eli kansan kesken kutsuttu Karhulan herrassöötinki, oli pari vuotta takaperin paksuun päähänsä saanut sen tuuman, että maanviljelys käy rappiolle torpparien käsissä, jos nämä edelleen saavat päiväveroa vastaan hallita suuria pelto- ja niittykaistaleita, joita kumminkaan eivät voi yllä pitää. Laventamistaan laventavat he näitä viljelysalojaan, jotta eivät enään kykene vähempiäkään osia tarpeeksi asti lannoittamaan ja hoitamaan.

Sellaista hän eritoten saarnasi aina silloin kun säätyläistensä kesken tuli kysymys, miksi hän torppareiltansa oli ryhtynyt pois kiskomaan heidän peltojansa ja niittyjänsä, sekä korkeinta rahallista vuokraa vastaan myömään niitä huutokaupalla, jolloin ei ainoastaan torpparit vaan kaikki muutkin, joilla halua oli, saivat nostaa veroa ennen kuulumattomiin määriin saakka. Erittäinkin Lakson Kapteini, joka usein kävi vieraisilla Karhulassa ja tuomari Bergh taas Laksossa, siitä moitittavasti puhui.

Mutta tuomari Bergh vaan arveli että mitä hän tekee, siihen ei tule kenenkään mitään. Koettipa usein houkutella Lakson kapteniakin sellaiseen muutokseen, mutta silloin sai hän nähdä ylenkatseellisen liikkeen, kun kapteini pyörähytti itsensä kantapäällään ympäri ja vastasi ett'ei hänellä ollut tarpeeksi halua rasittaa alamaisiansa, sillä se ei olisi ainoastaan heille vahingoksi, vaan hänelle itselleenkin suureksi häpeäksi. Kansa, joka jo entisinä aikoina oli tottunut sanomaan herroja nylkijöiksensä, saisi toimista yhä enemmän vettä myllyynsä.

Kaikki ne, joilla ei ollut kokemusta maanviljelyksen alalla, eikä ollut halua siitä ottaa lähempää selkoakaan, kyllä hyväksyivät tuomari Bergh'in toimet torppareinsa peltojen ja niittyjen suhteen. Vieläpä sanoivat sellaista menettelyä järjelliseksi ja hyvin keksityksikin, koska mielensä mukaan jokaisen vuoden kuluttua sai vaihtaa viljelijöitä, sai hyljätä huonon ja ottaa hyvän, sellaisen jolla oli tarpeeksi kokemusta ja taitoa maanviljelyksen alalla.

Tuo se oli, joka yhä antoi tuomari Bergh'ille kiihoitusta pysymään päätöksessänsä sekä siinä suhteessa vaan rientämään eteenpäin. Ja tätä kiihoitusta lisäsi vielä sekin, kun sai joukon kauniita seteleitä kouraansa aina kerran vuodessa, kun huutokauppa oli pidetty, ja siten huomasi hän saavansa kymmentä kertaa korkeamman veron alusmailtansa kuin ennen. Se tuli jo itse rahassa ja sen lisäksi tekivät torpparit vielä melkoisen joukon päiväveroa olemuksistansa taloon.

Senpävuoksi pisti hänen tarkkanäköiseen silmäänsä pieninkin leväperäisyys, jota joku torppareista osoitti torpan tilusten viljelyksessä, eli hiukankaan näyttivät tottelemattomuutta tai muita virheitä. Silloin antoi hän heidät tulla oikeuden eteen tekemään tiliä töistänsä.

Kanteen teki hän aina siten, että "koska vastaaja oli huolimattomasti käyttänyt torpan viljelysmaita, saattaen siten hänelle arvaamattomia vahingoita", niin vaati hän oikeutta velvoittamaan torpparin heti pois muuttamaan torpasta, sekä korvaamaan aikaansaamansa vahingot määrätyillä summilla.

Ja ani harvoin tapahtui, ettei hän olisi päässyt voitolle toivomaansa suuntaan; koska, ollen taitava lakimies, taisi kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tehdä niin päteviksi, päivän selkeäksi ett'ei oikeudella enään ollut vähääkään epäilemistä asian todellisuudesta; varsinkin kun vielä todistajilla valaistiin herran esittämät kanteet.

Ja kun näin olivat torpparit saaneet pois-käskyn, oli sitte kyllä mentäväkin armotta. Mutta jotkut saivat jäädäkin sillä ehdolla, että pellot ja niityt otettiin isännän oman menettelyn alaisiksi.

Näin ollen olisi kaikki menestynyt oivallisesti, jos ei olisi ollut tuota nenäkästä ja korkoillaan pyörähtelevää Lakson kapteinia, joka milloinkaan ei tahtonut antaa edes ainoatakan suosiollista sanaa Karhulan tuomarin toimille.

Tuomari koki kaikin tavoin pitää puoliaan kapteinin melkein nuhtelevilta selityksiltä, jotka tämä osasi niin taitavasti ja viisaustieteellisesti viskata hänen silmillensä, ettei hän edes millään tavalla voinut kapteiniin suuttua, josta kumminkin olisi ollut edes se helpoitus että olisi päässyt hänestä rauhaan.

Miksikään hyödyksi eivät olleet edes ne sangen loistavat ja vierasvaraiset pidotkaan, joita hän melkein joka viikko pani toimeen kapteinin ja hänen perheensä hyväksi uljaasti rakennetussa Karhulassaan. Hän kyllä pani sokeria ja konjakkia veden joukkoon sekä kilistettyään tyhjensi pari lasillista, mutta samalla käyttäytyi hän niin ylenkatseellisesti ja halveksivasti että kaikki muut läsnäolijat sen vähillä tarkkaamisilla huomasivat.

Niinpä eräänäkin päivänä lokakuussa olivat Lakson kapteini perheillensä vieraissa Karhulassa, jonne he olivat varta vasten kutsutut.

Tuomari itse pönäkässä arvokkaisuudessaan istui pyöreän tupakkapöytänsä ääressä olevassa nojatuolissaan katsellen ulos kartanolle, jossa hänen tallirenkinsä pestä tahrusteli hänen vaunuinsa pyöriä. Kapteini, leikillinen hymy huulillaan, istui toisella puolella, vedellen ahkerasti sakeita savupilviä sekä vasen käsi työnnettynä housujen taskuun.

Naisväki ja nuoret herrat oleskelivat salin toisella puolella huvittavassa keskustelussa, sekä ihaillen intohimoisesti salin seinällä riippuvia uusimpia, tuhansia markkoja maksaneita kiitetyimpien taiteilijain maalaamia muotokuva- ja maisematauluja.

Samassa näkivät tuomari ja kapteini erään vaimon pyrkivän portista sisään ja seisahtuvan tallirengin kanssa puhelemaan. Vaimo näkyi jotakin kysyvän rengiltä, johon tämä vastasi välinpitämättömästi viittomalla ensin kyökinpuoleista eteistä kohden ja sitte paraatikäytävälle. Viimeksimainittua kohden läksi vaimo astumaan sellaisella varmuudella juurikuin olisi ollut menossa omaan pirttiinsä, missä hänet vastaan otetaan syleilyillä ja hyväilemisillä.

Vyötäisilleen nostetut hameensa helmat päästi hän alas sekä pyyhkieli kenkiään edessä olevaan nurmikkoon. Sitte nousi hän ylös hienoilla matoilla päällystettyjä rappusia. Monta monituista kertaa ennenkin oli hän tepastellut ylös näitä rappuja, joten ei hänen vähääkään tarvinnut epäillä mistä ovesta sisään astuisi.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt auvaista eteisen ja kuistin välisen monivärisillä laseilla varustetun oven, sekä astua sisään, kun jo näki salin ovessa häikäisevän kirkkaaksi kiilloitettua avainta väännettävän sisäpuolelta. Samassa se rynnähti auvetakin ja pulleanaamainen pönäkkärakenteinen tuomari pisti päänsä ulos oven raosta venyttäen lyhyttä kaulaansa niin pitkäksi kuin vaan mahtoi. Vaimo niiasi syvään.

"Mitä asiaa?" hän kysäsi puolittain äreästi vaimolta, joka jo oli ehtinyt hyvin lähelle salin ovea.

"Ettekö antaisi anteeksi sitä tuomioa — kunnioitettava herrassöötinki — se on niin katkeraa lähteä siitä kodista, jossa on syntynyt ja kasvanut — ja mihinkä sitä menisikään, kun ei ole mitään tiedossa. Jumala teitä siunatkoon kunnioitettava herrassöötinki — jos vaan —".

Viimeistä lausetta sanoessaan herahti kyyneleitä vaimon silmistä.

"Ei auta enään — sinulla on niin huono mies ett'ei se kykene torpan kunnolliseen hoitoon — ja kuka ne vahingot sitte maksaa? Mutta olkoon menneeksi, saatte siinä asua määrättävää veroa vastaan, vaan kaikki pellot ja niityt otan teiltä pois —. Niin voit sanoa sillä tavalla miehellesi, joka tulkoon sitte tänne ilmoittamaan asian päätöstä".

"Vaan Herra Jumala — —!"

"Ei mitään Jumalia enään, nyt saat mennä!"

Sen sanottuaan vetäisi tuomari oven kiukkuisesti kiinni, jättäen Komulaisen Katrin siihen seisoa töllöttämään, joka ei vähiin aikoihin ollut selvillä mitä tehdä, sillä sydäntä kovin musersi tuo herran ynseä kohtelu, sekä se ett'ei se sallinut hänen asiaansa tehdä oikein selväksi.

"Kuka tuo eukko oli?" kapteini tuomarilta kysyi kuin tämä jälleen oli mennyt sisään, sillä hän tuomarin huomaamatta oli hiipinyt hänen selkänsä taakse ja kuullut keskustelun.

"Se oli vaan tuo Komulaisen eukko, joka viime laissa tuomittiin pois torpasta. Olisi tahtonut anteeksi koko asian, mutta ovat sellaisia ettei kyetä, ja jos kyettäisiinkin niin ei viitsitä torppaa oikein kunnostaa", hän vastasi välinpitämättömästi ja vähän hymyillen.

"Vai niin — hm!"

Kapteini alkoi miettiä, eikä puhunut mitään isoon aikaan.

"No kuinkas kävi? — Luulen että tuli oikein pitkä nenä, koska silmäkuopat niin punottavat?" vaunuja pesevä tallirenki Katrille tuumasi, kun tämä aikoi hänet sivuuttaa.

"Yhtä jos en olisi tänne tullutkaan", Katri vastasi.

"Niin, eli olisit tyytynyt siihen, mitä minä sanoin, olisit saanut kääntyä takaisin kuivin silmin", renki puheli välinpitämättömän näköisenä.

"Ei antanut edes asiaani puhua", Katri sanoi kyyneliään kuivaten.

"Semmoinen mörökölli se on — kyllä tämä Esko sen papan tuntee. Monta tusinaa olen siltä saanut lahjaksi haukkumasanoja, jonkalaisia en edes muonamiehen koiraltakaan ole kuullut. Mutta sama tuo, mulla on hyvin avarat korvareijät, mahtuu niistä ulos jos sisäänkin", renki edelleen puheli ylenkatseellisesti nauraa virnistellen.

Katrin mieltäkin vähän huvitti rengin sukkeluudet puhetavassaan. Mutta itsekseen hän ajatteli herrassöötinkistä, jotta se aina ennen oli ollut hänelle ystävällinen ja kohtelias. Ehkä nyt jostain satunnaisesta syystä siellä omassa perheessään oli käynyt äreämmälle tuulelle, jota ei hänellekään puhuessa voinut hillitä. Eniten se häntä loukkasi kun oli miestänsä sanonut huonoksi ja kykenemättömäksi. Ja Antti oli kumminkin mies, joka kykeni vaikka mihin.

Niin, se oli väärä, perin väärä soimaus se, ja senpätähden ei hän siitä välittänytkään juuri suuresti, mutta jäädä ilman peltoja ja niittyjä, sitä ei hän voinut käsittää, kuinka silloin voisi tulla toimeen. Sehän oli ihan mahdotonta, samaa kuin lähteä kiertämään mieroa, rukoilemaan muilta ihmisiltä jokapäiväistä leipäänsä.

Vaikka tulevaisuus näyttikin hämärältä, melkeinpä toivottomalta, ei Katri kuitenkaan voinut toivoansa heittää; sillä jo syntyessänsä oli hänellekin osansa määrätty tässä maailmassa. Ei suinkaan Luojansa häneltä tätä osaa vieläkään pois ottanut. Sillä vaikka herrassöötinki oli tyly ja armoton, voi niitä löytyä vielä hyviäkin ihmisiä, jotka eivät hänelle selkäänsä käännä. Ehkä Järventausten Heikki — ja jos ei sekään, niin tottahan joku muu.

Mieleensä kuvastui hyvä torppa, jonka emännäksi hän vielä joskus pääsisi, jossa koottaisiin rikkautta ja sitte ostettaisiin talo — tuommoinen hyvän puoleinen talo, jossa hän sitte emäntänä kaikki sisällisen talouden toimet järjestäisi oikein hyvälle kannalle. Hänen käskettävällään olisi useita piikoja ja Antilla useita renkejä. Elli kasvaisi suureksi ihailtavaksi tytöksi, jolla kävisi paljon rikkaita ja kilpailevia kosijoita. Hän joutuisi upeaan ja hyvin elelevään taloon emännäksi, ja sitten - - ja sitten —

Näissä hyvissä mietteissään hän oikein iloitsi ja hyräili muuatta rakkaudenlaulua, jota kuusi vuotta takasin, jolloin vielä tyttönä leluili huoletonna kuin taivaan lintu, aina viserteli.

Mutta tultuaan Ranta-ahon töyräälle, näkyi tuolla petäjikön partaalla koti, hänen rakkahin syntymäkotinsa, jonka pian saisi jättää, tietämättä kuitenkaan minne menisi. Silloin apeutui mieli ja kukistuivat tuulentuvat, joita vasta rakenteli. Muistui mieleen Karhulan herrassöötinki tylyine kohteluineen, muistui mieleen Antti, Elli-tyttö ja — kaikki.

Ja silloin taas oli kyynel putoamaisillaan.

3.

Antti Komulainen oli ihan kuin päiviltään viety. Mikään työ ei maittanut. Väliin hän kyllä otti kirveen olallensa ja läksi katselemaan niittynsä aitoja, latoinsa ovia ja halkopinojansa, mutta ei tehnyt mieli lainkaan niihin koskea, sillä miksikä hän tekisi työtä muiden hyväksi, jotka kuitenkaan eivät anna hänelle sen parempaa kiitosta kuin että hän on huono — kykenemätön mies.

Ja miksi hänen piti saada herrassöötinkiltä "huonon" miehen nimi, koska kaikki mielestänsä oli tehnyt niinkuin tehdä voi. Olihan hän tämän kuuden vuoden kuluessa, jonka torpassa oli ollut rakentanut uuden riihi- ja navettarakennuksen, oli salvanut joka kevät pari uutta heinälatoa, joka syksy kääntänyt useita kapanaloja uutta peltomaata, pannut uutta aitaa tuhatkunta seiväsparia vuosittain, kiskonut pensaita ja vääntänyt kantoja sekä kiviä pelloilta ja niityiltä, oli vielä ojittanut ja lannoittanut erään suuremman nevamaan. Hän oli täsmälleen ja määrälleen suorittanut kaikki päiväveronsa ja muut ulostekonsa. Ja sentään sai hän "huonon" nimen — kykenemättömän nimen.

Hän tunsi katkeraa vihaa sydämmessänsä herrassöötinkiä kohtaan, eikä hän voinut ajatella hyvää muistakaan herroista, joista aina oli kuullut sanottavan että ne halveksivat ja rasittivat alamaisiansa.

Pari kertaa viikossa läksi hän aina kiertomatkoilleen muihin kyläkuntiin, joskuspa toisiin pitäjiinkin, mutta palasi aina samana hyvänä, löytämättä mitään mieleistänsä kotipaikkaa, sellaista, johon täydellä uskalluksella olisi voinut heittäytyä tulevaisuuttaan odottelemaan.

Ja toisekseen Ahovaaran Kotikylä, missä oli syntynyt ja kasvanut, ei hän sitäkään olisi hennonut jättää, sillä tuntui niin raskaalta ajatellessa eroa noista lapsuuden muistoisista paikkakunnista.

Jos ei olisi ollut Katria, joka aina oli valmis häntä lohduttelemaan, ja Elliä, tuota pientä viatonta tytön tenakkaa, jota kun katsoi lapsellisten vauvojensa ja käpy-lampaittensa kanssa leikkimässä ollessa, sekä väliin kiipesi polvelle ottaen kaksin kourin tukasta ja nenästä kiinni kysellen, milloinka isä ostaa hänelle uuden lehmän eli uuden vauvan, niin aina silloin sydän suli. Muuten olisi hän pian järkensä kadottanut.

Eräänä päivänä pilppoili Antti Komulainen poltinpuita puuvajassa yhtä syvissä ja rasittavissa mietteissään kuin ennenkin. Lyödä loksautteli väliin puun kylkeen muutamia keroja, mutta antoi taas kirveensä levätä juuri kuin olisi jotain kuunnellut ja odottanut. Samassa kuulikin hän tuolta petäjikön kupeelta jonkinlaista toitottelevaa ääntä ikäänkuin metsästystorveen olisi puhallettu. Eikä aikaakaan niin alkoi kuulua kimakasta koirain haukuntaa, sitte värähteli ilma samassa tuokiossa useista pyssyn laukauksista, johon etäinen kaiku vastasi särisevällä äänellä. Heti sen jälkeen kuului taas torven toitotuksia, miehen ja naisen huutoja, ja muutamien minuutien kuluttua kuuli hän sieltä niin iloisen mellakan, jotta olisi luullut suuren tanssiseurueen pyörähtelevän petäjikössä.

Antti nosti taas kirveensä ja loksahutti puun kylkeen ajatellen että siellä kai on liikkeessä joko Karhulan eli Lakson herrasjoukkoja, muka metsästelemässä. Hän huokasi syvään ja ajatteli että: "meidän raukkain raskaalla työllämme ja hiellämme pitää noita laiskoja elättämään ja hankkimaan heille joutilaita päiviä ja ylellisyyttä, minkä edestä meitä sitte sorretaan ja halveksitaan."

Mutta samassa ilmestyi petäjikön partaalle kirjava, joukko iloisia metsästäjiä taluttaen suuria liehakoitsevia metsästyskoiriaan kaula vyöhön kimitetystä rihmasta. Antti näki kirkasten torvien välkähtelevän pilvien lomitse pilkistävän auringon valossa, sekä joukkoon kuuluvain, joita oli kaksi miestä ja kaksi naista hartaasti nauraen keskustelevan.

Antti ei olisi tahtonut nähdä noita ihmisiä oman piirinsä lähelläkään. Mutta ne suuntasivatkin kulkunsa siitä huolimatta suoraan torppaan päin.

Hän iski kirveensä tuimalla lyönnillä pölkkyyn, jonka päällä puita pilkkoili, ja muutamalla hyppäyksellä, riensi sisään.

Pikku Elli oli saanut tuolin allensa ja noussut katselemaan akkunasta ulos kun samassa huomasi "koreita" ihmisiä metsän laidalla sekä heidän rinnoillaan kiiltäviä esineitä.

"Äiti, äiti, äiti, tule äiti tänne, voi voi, mitä nuo ovat, voi tule äiti, kun on niin kauniita — saanko minä nuo — saanko äiti!" hän liverteli.

Mutta äiti ei joutanut ompelultaan katsomaan mitä se Elli näki, eikä pitänyt väliäkään, koska se usein näki sellaisiakin, joita ei aikaisen maksanut vaivaa mennä katsomaan muulloin kuin sattui olemaan joutilassa.

Vaan kun Antti tuli sisään ja arveli että "tulleekohan nuo meille?" hän heti jätti ompelunsa ja meni katsomaan.

Tuntui oikein iloiselta ajatellessa että jos ne vaan tulisivat, Kyllähän niitä aina muita luonakävijöitä löytyy, mutta harvoin tuollaisia parempia ihmisiä, Ei hän sentään Antille ilmaissut ajatustaan, kun tiesi että tämä oli aivan toista mieltä.

Mutta siinä ne jo olivatkin ihan oven edessä, sisään pyrkimässä, Lakson herrasväeksi Katri heidät tunsi. Siinä oli sukkeluuksia lasketteleva Hjalmari-herra ja kartanon suora ja totisen näköinen pehtoori, sekä Selma ja Agnes neidit, Hjalmarin sisaruksia, joiden sanottiin ylioppilaaksi olevan hankkeissa.

Katri meni jo heitä vastaan työntämään ovea auki, jolloin metsästäjät koirineen ja pyssyineen astuivat sisään. Katri niiasi jokaiselle erikseen oikein polviaan notkistaen ja pyysi heitä istumaan.

Pikku Elli meni uunin loukkoon ja pistettyään molempain kättensä etusormet suuhunsa, sieltä tulleita katsoa kurkisteli.

Antti sitävastoin istui mököttävän näköisenä perällä pöydän ääressä tuskin ainoatakaan katsetta tulleihin luomatta.

Vieraat valittelivat ensin janoansa sekä kyselivät leikkiä lasketellen että olisiko emännällä ehkä oikein hapanta kirnupiimää, joka olisi erittäin hyvää janoa vastaan.

Katrilla kyllä oli sellaista mielijuomaa varastossa ja pian hän sitä noutikin puhtaaksi pestyllä puuhaarikalla. Vieraat asettuivat vastakkain kahden puolin perhepöytää nauttien kahvikuppeihin kaatamaansa kirnupiimää. Piti olla näet kupitkin, kun ei kelvannut vuoroitella haarikasta.

"Jos Komulaista haluttaisi, saisi meiltä uudistorpan maat, kun itse vaan rakentaisi. Vaikka kuulutaan meiltä annettavan rakennusapuakin jos itseltä ei riittäisi", otti vakavakatseinen pehtoori puheeksi, samalla hörppien kirnupiimää.

"Ja itse saatte valita paikan mistä haluatte, kun vaan sieltä Lehtiviidakon tienoilta!" Hjalmari herra lisäsi katsoen Anttia, joka yhä tuijotteli pitkin nenävarttansa pöydän alle istuen ihan sanattomana.

"Tuhansia kiitoksia!" Katri sanoi oikein riemastuen sekä niiasi.

"Niin, pappa käski sanoa että jos haluatte, niin sopii käydä hänen puheillansa", Agnes-neiti hymyillen lisäsi.

Katri kiitti ja niiasi.

"Hän pitää paljon tästä teidän miehestänne, kun kuuluu olevan parhaita työntekijöitä", Selma neiti jatkoi.

Katri jälleen niiasi ja sanoi että: "kyllä se on aina työnsä korjannut, eivätkä muut kutkaan ole moittineetkaan kuin tämä meidän herrassöötinki."

"Niin no — hänellä nyt ovat omat oikkunsa, ei semmoisista pidä ottaa mitään itseensä", Hjalmari herra sanoi.

Ja sitte he alkoivat puhua polittamaan ruotsia, josta eivät Antti ja Katri tajunneet niin tämän taivaallista. Väliin katsoivat Anttia ja Katria silmiin sekä taas puhua pälpättivät nauraen ja virnistellen. Väliin puhuivat yksitellen, mutta useimmin kaikki neljä suuta yht'aikaa.

Antista tuntui virkistävältä, samoin kuin kuivunut kasvullisuus tuntee virkeän sateen jälkeen, kun jokukaan hänestä hyvää arveli. Jo nousi jäykästä asennostaan, meni silittelemään pehtoorin lyhytkarvaista ja pitkäkoipista koiraa, kysyen:

"Onko Moppe vai?"

"Ei ole kun Jaakko", pehtoori vastasi nauraen.

"Oikeinpa on ihmisen nimi", Katri ihmetteli.

"Mikäs nimi tällä on?" Antti vielä kysyi silitellen Hjalmari-herran jalkain juuressa loikovaa matalajalkaista mustia.

"Nikki Mustonen", hän vastasi veitikkamaisesti hymyillen.

Metsästäjäseurue alkoi lähteä. Nyrpistelivät vielä neniään puhuen ruotsiksi että huoneessa oli raskas ja ummehtunut ilma.

Selma neiti tahtoi kuitenkin vielä ihailla Elliä, joka yhä seisoi uunin loukossa sormet suussa ja kasvot uunia päin. Hän otti sen syliinsä ja alkoi kysellä nimeä, mutta kun ei saanut vastausta minkäänlaista, niin laski jälleen lattiaan ihmetellen että "on se tuo lapsi suloinen olento."

"Ei niitä noin kauniita usein näe", Agnes neiti vakuutti.

"Voi jos olisitte poikamiehiä niin pian rakastuisitte", Hjalmari herra sanoi sukkelasti hymyillen.

Vakava katseinen pehtoorikin nauraa homotti suunsa täydeltä.

Siinä sitte kateltiin jokainen vuorollansa Katria ja Anttia sekä poistuessa lasketeltiin sulavinta leikkiä.

"Näetkös nyt minkälaisen onnen Jumala meille lähetti. Nyt saamme sieltä torpan paikan ja —" Katri puheli Antille seurueen mentyä, ollen niin iloinen että milt'ei hypähdellyt siinä hänen edessään.

"Hm, — niin no — meneehän sitä hädissään jonnekin, mutta toista olisi ollut Järventaustassa", Antti vastasi näyttäytyen vähän huolettomammalta sekä yrittäen puuhaamaan saapastensa paikkailemisen kanssa.

"Kuinka kummallinen sentään voit olla Antti. Sinä hymähtelet vaan vaikka miten kävisi. Mitä sinulla nyt sitte on näitä vastaan, jotka antautuvat niin alhaisiksi että tulevat tämmöiseen pahanpäiväiseen pirttirämään, istuvat tuommoisen pöytäletuskan ääreen ja juovat kirnupiimää niinkuin me itsekin —"

"Mutta eipäs kelvannut haarikasta vuorotella, kun piti olla oikein kupit."

"Porsaat ne yhdestä kaukalosta imevätkin eivätkä ihmiset. Ja sitte keskustelevat ja livertelevät meidän, tämmöisten alhaisten ihmisten kanssa niinkuin olisimme heidän vertaisiansa."

"Ja niinkuin olemmekin heidän vertaisiansa. — Mutta sinä saat nyt voiton, Katri, sillä minä en tahdo riidellä kanssasi, koska emme ole ennenkään riidelleet. Ja sitäpaitsi sinä olet minulle ollut aina hyvä vaimo — että."

Antti heitti jo leikiksikin niin että otti Katria vyötäisiltä ja nosti korkealle kohoksi. Ellikin sitä temppua, kun ei ennen ollut nähnyt, niin oudoksui, jotta parkaisi surkean itkun, luullen äidille pahaa tehtävän.

Sitte vasta herkesi kun äiti lohdutteli, ettei isä tee pahaa ja isäkin sitte otti hänet syliinsä samaa lohdutellen ja pyytäen suutelolta.

4.

Se oli tuossa kissaviikkojen tienoissa, jolloin päivän pituus ei ole suuresti kukonaskelta edemmä, eli jolloin on yhdessä kaksi pimeää, siinä välissä vaan pieni valon viipale.

Luntakin jo oli tullut, tuommoista nuorteata eli vähän niinkuin rasvattua, että siinä reki luisti paraiten kuin se milloinkaan luistaa voi.

Silloin Antti Komulainen tarkoin asiaa mietittyään eräänä aamupuhteena valjasti raudikkonsa reen eteen ja läksi hurittamaan torpan kaupoille Lakson kapteenin luo. Ei se juuri tuo kauppa ollut hänelle mieluista, mutta mitäs sille, voi kun muiden kanssa ei kauppoihin, osunut päästä.

Murehtimisen oli hän jo sentään heittänyt muiden kovan kohtalon alaisten huostaan, joten nyt kun raudikkonsa häntä kiidätti Laksoa päin, hän siinä laulaa hyritteli virren värsyä:

"Sun haltuus rakas isäni, Mä annan aina itseni, Mun sielun ruumiin tavaran Ne ota herra vastahan",

Hongistomäen kupeelta, noin neljänneksen matkan Laksosta, näki hän kirkkaan tulen tuikkailevan satakunnan sylen matkalla. Siinä oli suuremmoinen tervahauta.

"Hoh!" hän huudahti pysäyttäen raudikkonsa, kun ei ketään ihmistä näkynyt liikkeessä.

"Kuka siellä?" kuului kysymys toisella puolella tervahaudan olevasta lautaputkasta.

"Minä täällä olen, mutta jos viitsit vaivata itseäsi sieltä pesästäsi vähän tänne, niin sulle jotain kerron", Antti vastasi.

Mies, musta kuin neekeri kömpi ulos putkasta sekä tassutteli hienossa lumessa kuulumattomasti Anttia kohden. Haudan sivuuttaessaan kurkisti hän josko juoksun alla oleva tervasammio jo olisi täyttymäisillään.

"Sinäkö se oletkin Komulainen?" Tervajukka kysäsi, kun oli tullut Antin luo ja siinä ensiksi oli kahdenpuolin lausuttu hyväthuomenet.

"Minä se olen ja arvaapas, minne nyt olen menossa?"

"Torpan kaupoille tietääkseni? Vai olenko väärässä?"

"Ei, kyllä oikeassa olet. Mutta sano nyt Jukka hyvä, luonistaako näihin kauppoihin ryhtyä?"

"Elä epäile yhtään, parempaa isäntää kuin meidän kapteeni et löydä niin ihan mistään, vaikka etsisit lyhty kädessä ilmipäivällä."

"Hm — erinomaisesti häntä kiität, mutta minä ajattelen hänestä samaa kuin muistakin herroista."

Antti nyökäytti päätään ja liikutteli otsakurttujansa niin voimakkaasti että Jukka itsekseen tuumasi: "on sillä venyvä päänahka."

"Sulia on liian paljo itsekkäitä ajatuksia herroista. Mutta saatpa nähdä, ettet kauppaasi kadu, kun meille tulet."

Jukka heitti päätään vasemmalle sanoinsa vahvikkeeksi niin että Antti jo pelkäsi pahinta.

"Niin no, koettaa pitää — hei, menepäs nyt ystävä!" Antti lopuksi sanoi ja samassa hotaisi raudikkoansa ohjaksien perillä, joten tämä heti alkoi juosta lönkytellä.

Oli jo näköpäivä, kun Antti perille ehti. Raudikkonsa kytki hän marhaminnasta suuren jyväaitan seinässä olevaan renkaaseen.

Vakava katseinen pehtoori oli juuri aamukahviansa hörppimässä, kun hän samassa kurkistettuaan ulos akkunasta näki Antin laittelemassa heiniä ja apetta raudikkonsa eteen.

Saatuaan nuo tavalliset tulotoimensa tehdyksi, läksi Antti tiedustelemaan pehtoria, joka siinä tulikin ulos, ja jäi seisomaan portaillensa, Antti nosti lakkiaan ja kumarsi, josta pehtori arvasi että sillä on asiaa hänelle ja tuli luo.

Kättä pistettiin molemmin puolin.

"No, kait, se nyt on sitä talon kauppaa kun —" pehtori puhetta alustaen sanoi vakavasti Anttia silmiin katsoen.

"Sitä varten kai minä tulin", Antti vastasi otsakurttujaan nostaen.

"Mutta luullakseni kapteeni on vielä nukkumassa, jos käymme tänne sisään siksi aikaa kun —" pehtori sanoi työntäen kätensä housujen taskuihin, sekä lähtien edellä astumaan.

Antti jappasi jälessä ja ajatteli että "mikä nukkumisen aika se nyt enää on."

Kopistettuaan lumet jaloistaan meni hän pehtorin jälessä aina peräkamariin saakka, jossa hän näki ihmeekseen vuoteen vielä hajallaan sekä toinen tyyny ja peite viskattuna sinne toinen tänne. Hameita ja takkia näki hän jokaisella tuolillakin, jottei ollut mihin istua ennenkuin pehtori niitä oli tyhjennellyt, viskellen vuoteelle ja toisille tuoleille entisten lisäksi. Laiskuuden ja pitkään nukkumisen merkkinä hän tuollaisen epäjärjestyksen piti.

"Olen ajatellut että tuonne Lehtiviidan tienoille saisi hyvät torpan maat. Paikkakunta itsestään on erittäin luonnonihanaa seutua, tasaista ja kivetöntä, lehtimetsää kasvavaa sekä mullan ja saven sekaista maaperältään. Helposti saisi sinne raivatuksi peltoa parinkymmenen tynnyrinalan vähimmäkseen. Niittymaaksi kelpaavaa maata, joihin ensi aluksi sopii viljellä kauraa ja muuta kevätviljaa sekä sitte panna heinälle, löytyy myöskin avarat alat. Mitäs Komulainen siitä pitäisi?"

"Eipä niitä parempia paikkoja liene", Antti vastasi sytyttäen pehtorin tarjooman sikarin.

"Eikä ole. Ja myöskin olen ajatellut sekä siitä jo vähän kapteenillekin puhunut, että teidän sopisi nyt ensi aluksi, niinkauvaksi kuin torpan saatte kuntoon, asettua asumaan tuonne Järventaustaan, että siellä sitte olisitte vähän noin niinkuin peräänkatsojana ja talon hoitajana samalla, kunnes saadaan sinne vakinainen vouti. Niin, mitäs Komulaisella siihen on sanottavaa?"

"Enpä oikein käsitä tuota — minnekä se Heikki sitte —?"

"Talo on nyt meidän hallussa. Vai ei se Komulainen siitä vielä tiedä. — Ja Heikki muuttaa pois ensi Maariana Suomenselän pitäjään, mistä on ostanut upean maakartanon."

Antti löi käsiänsä yhteen ja lennätteli otsakurttujansa kiivaasti ja ihmettelevästi.

"Eipä maailmassa — vai on se Heikki talonsa myynyt — ja niin upea ja hyvinvoipa talo."

"Mutta olipa siitä kilpailuakin. Vuoroin Karhulan pehtorin kanssa kävimme hintoja korottamassa. Mutta kun sataviiteenkymmeneen tuhanteen nousi, niin silloin se jäi meille."

Tätä sanoessaan kierteli pehtori viiksiään mielistyneen näköisenä.

Samassa tuli pehtorin piikatyttö, joka oli lähetetty tiedustamaan, joko kapteenia saisi tavata, sekä ilmoitti herran juuri olleen aamumekollaan työhuoneessaan ja sanoneen että: "saapi tulla."

Pehtori ja Antti menivät.

Antti mietiskeli mennessään, että pitääkö koko Ahovaaran pitäjän joutua nyt herrain haltuun, ja minkäs se Heikki ei antanut hänelle torpan paikkaa, kun oli aikeissa myydä talonsa, eikä sitte tietoakaan antanut, kun tuli kaupat.

Pitkiä ei hän kumminkaan ehtinyt miettiä, sillä jo rapisteli pehtori kapteenin työhuoneen avainta.

Täällä ei ollut Antin mielestä niin komeata kuin Karhulassa.

"Hyvää päivää!" tervehti Antti hiljaisella äänellä kumartaen vähän syvempään kuin tavallisesti sekä jääden ovipieleen seisoa mököttämään.

Kapteeni lueskeli parhaillaan, pukeutuneena varpaisiin asti ylettyvään viheriään huomenkauhtanaan, eilisessä postissa saapunutta Suometarta, mutta laski sen heti pöydälle ja tuli pistämään kättä Antille, sekä käski istumaan — Antin mielestä ylen pehmeälle tuolille.

"Olen huomannut teidät työteliääksi ja kykeneväksi mieheksi sekä taitavaksi maanviljelijäksi, niin että jos olette vailla torpan paikkaa, voitte meiltä saada", kapteeni puhui ryhdikkäästi astellen edestakaisin pitkin lattiaa.

"Sitävartenhan tänne tulin, että jos sopisi", Antti vastasi pyöritellen lakkiaan siinä istuessa.

Kapteini näytti hänestä niin hyvänluontoiselta että oikein hävetti silmiin katsoa.

"Niin no — pehtorini näyttäköön teille paikan. Kymmenen vuotta saatte nauttia torppaa neljänneksen suuruista veroa vastaan, se on: kaksikymmentä päivätyötä vuodessa. Rakennusaineet saatte kartanon metsästä pehtorin osoituksen mukaan. Ja hän pitäköön myöskin huolta tarpeellisesta avusta torpan huoneiden rakentamisessa."

"Kyllä, herra kapteini", pehtori vastasi lyhyesti kumartaen.

"Ja sitte asetatte hänen siksi aikaa sinne Järventaustaan."

Pehtori kumarsi vastaukseksi.

Kapteini toi Antille ja pehtorille sikarin ja sitte pisti kätensä lausuen "hyvästi", sekä toivottaen Antille onnea ja menestystä uusissa torpan hommissa.

Sitte mentiin kartanon konttooriin kauppakirjan tekoon, jonka kirjanpitäjä Katajainen kirjoittaa rapusteli ja Antti hyväksyen piirsi nimensä alle. Vakuudeksi kirjoittivat vielä nimensä alimmaiseksi pehtori ja kirjanpitäjä siten todistaen kauppakirjan pitäväiseksi.

Hyvästit sanottuansa, pisti Antti kauppakirjan takkinsa povitaskuun, sekä läksi tekemään paluumatkaa.

Päästellessään raudikkoa, jutteli hän että "nyt on Komulaisella torpan kontrahti taskussa, ja hyvin hyvillä ehdoilla tulikin. Ja näytti se kapteini joukon paremmalta mieheltä kuin Karhulan herrassöötinki, kehasipa vielä työteliääksi ja kykeneväksi mieheksikin. Onhan edes jotain lystiä."

Kun Antti rekeen istahti, katsoa mulkautti raudikko taaksensa suurilla silmillään ja hörhötti, ikäänkuin olisi iloista naurua pistänyt isäntänsä jutuille.

Mukavasti heitti Antti itsensä reen sarjaa vasten nörkälleen, sekä väliin hotaisten raudikkoansa kiireellisempään juoksuun, kun tämä vähän alkoi vitkastella ja sivuillensa katsellen, käyntiin pysähdellä.

Vapaasti kulkivat siinä mennessä mietteet. Alkoivat Karhulan herrassöötinkistä ja sitte pysähtyivät äskeisiin tapahtumiin. Mieli tuntui nyt niin huokealta ja elämäkin toivorikkaalta, kun tuo kapteenikaan edes oli mies, joka piti hänetkin ihmisenä, jolla oli parempiakin ajatuksia alhaisemmasta kansaluokasta. "Mutta eiköpähän hän lienekin ainoa ihminen laatuansa herrassäätyisistä?"

"Niin, saattoi niitä kyllä löytyä joku muukin, vaikka vaan ani harva. Ja vaikka nyt olisivat kaikkikin herrat yhtä hyvänluontoisia kuin Lakson kapteinikin, miksi sitte juuri heidän pitää saada hallita niin suuria maa-aloja, jotta useammat voivat ylpeillä monestakymmenestä manttaalista? Pitäisi olla laki, joka ei sallisi kenellekään enempi kuin yhden manttaalin suuruisia aloja."

Tuon tapaisissa mietteissä sujahti matka pian. Kun Katri akkunasta katseltuaan näki raudikon pään petäjikön povesta ilmestyvän, riensi hän jo ulos tulokkaita vastaan.

"Terveisiä", Antti sanoi iloisesti kartanolle tultua ja pysäytti hevosen.

"Terveisiä vaan, ja mitä sieltä nyt kuuluu?" Katri kysäsi ja alkoi hevosta päästellä.

"Kyllä sieltä hyvää kuuluu — jo tehtiin kirjat", Antti vastasi vieden käden rinnoilleen kauppakirjan kohdalle.

Sitte tuli inttäminen siitä, kumpi raudikon talliin päästäisi ja laittaisi silppua eteen. Katri tahtoi sen tehdä pelkästä kohteliaisuudesta ja rakkaudesta miestänsä kohtaan, ja Antti tahtoi itse hoitaa hevosensa, koska se kuului miesten tehtäviin, joihin ei hänellä ollut halua vaimoansa vaivata.

Mutta kiistassa sai voiton Katri ja Antti sai mennä sisään pikku Ellinsä luo, joka heti olikin kädet ojennettuna ovessa vastassa hokien:

"Isä tuli, isä tuli!"

Katri milt'ei vapisi innosta ja kiihkosta saada tietää mihin suuntaan ne torpan kaupat siellä nyt tehtiin. Hätämältään sai hän raudikon pilttuuseen kytketyksi. Viskasi sitte kaksikouraisen silppuja eteen tuumaillen että: "kyllähän vähän päästä käydään lisäämässä, kun olen saanut noista kaupoista tiedon."

Juoksun hönkössä riensi hän sitte sisään ja Antti sai nyt kertoa koko tapahtuman tarkalleen alusta loppuun saakka.

Ja sitte hän oli niin iloinen — niin iloinen, ettei pitkään aikaan.

5.

Ennen niin rauhallisen Lehtiviidan sydämmessä sinä talvena oli melskettä ja mylleröimistä. Kirvesten paukkeesta, sahan pärinästä, hirsipuiden kolkkeesta toisiinsa, miesten huudoista ja hevoisten kimakasta hirnahtelemisesta kajahteli koko alaston lumeen uponnut metsä. Hikeä pyyhkien kurttuiselta otsaltaan puuhaeli siellä isäntänä ja työnjohtajana Antti Komulainen, lyöden itsekin salvoimen toisensa perästä, apunaan käyttäen palkkalaisia ja Laksosta lahjoitettuja apumiehiä.

Pian kohosikin viidakon korkeimmalle paikalle upea asuinhuoneus, jonka valkoiset hirsiseinät jo kauvemmaksi läpi väljän metsän ilmoittivat sivukulkijalle, että siellä on uudistorppa. Ilmestyi siihen sitte vielä useampia muitakin rakennuksia, talli, navetto ja aittahuoneukset, niin pian että kaikki ihmiset oikein ihmettelemällä ihmettelivät.

Seuraavana syksynä, johon saakka Antti Komulainen oli isännöinyt ja hänen vaimonsa emännöinyt Järventaustassa, muuttivat he nyt omaan sirorakenteiseen torppaansa Lehtiviitaan, jolla nimellä he sitä päättivät kutsua.

Silloin olivat jo torpan rakennukset muuttuneet punaisiksi ja nurkkalaudat valkoisiksi, sillä kesän kuluessa oli Antti pistäytynyt kaupungissa ja tuonut punamultaa ja vähän valkeata väriainetta, joilla somisti uuden kotinsa rakennukset. Kaiken somuuden lisäksi tekaisi hän taiteellisen sälyaidan asuinrakennuksen ympäri ja siveli sen tumman vehreällä värillä.

Kartano tasoitettiin mättäistä, kannonjuuriskoista ja pienistä kivistä sekä kuopista tyyni tasaiseksi. Levitettiin siihen muutamia kuormia punasenruskeata hiekkaa ja lopuksi peitettiin paksulla turvekerroksella.

Kuka olisi silloin hemmonut sivuuttaa Lehtiviidan, sinne sisään poikkeamatta ottaaksensa selkoa, kuinka somaa täällä metsässäkin oli voitu aikaan saada.

Katri, jonka viimeiset ajat olivat ihan tuossa kantapäillä, olikin pitänyt siitä huolen että sisäpuoli vastaisi ulkopuolen arvoa somuudessa, sillä kamarien seinät ja katto olivat harmahtavalla paperilla peitetyt; lattioille oli levitetty moniraitaisia rääsymattoja. Tupahuoneen seinät olivat peitetyt samanlaisilla papereilla ja lattia aina miellyttävän puhtaaksi pestynä.

Joka paikassa tiedettiin nyt sanoa, että Komulainen oli noussut korkeimmalla onnen kukkulalle, kun oli päässyt Lakson herran suosioon.

Pian kasvoi hänen maineensakin. Jokainen rupesi tuon pikaisen uudistorpan aikaan saamisen vuoksi arvostelemaan Antti Komulaista uutteraksi ja taitavaksi mieheksi, jolle itsestään lankeaa muista erityisempi arvonsa. Kunnan luottamusmiehetkin ryhtyivät haluamaan häntä joukkoonsa samasta yksinkertaisesta syystä ja ehdoittelivat häntä sentähden useanlaisiin komiteoihin ja aputoimikuntiin jäseneksi.

Siveän käytöksensä ja tyyneen, melkein umpiperäisen mielenlaatunsa puolesta huomasi kirkkoherrakin että Antti Komulainen olisi omiansa myöskin kirkkoväärtiksi, ja suvaitsi hän sentähden hankkia hänelle tuon tärkeän viran, jota ei Komulainen kieltänytkään vastaan ottamasta.

Jouduttuaan näin käymään usein kunnankokouksissa ja kirkkoväärtin virkatehtävissä, alkoi hänen sielunsa janoa jotain parempaa ja enempi kuin mitä noista hommistaan sai nauttia.