SUOMEN KANSAN SATUJA JA TARINOITA

Toimittanut

Eero Salmelainen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran neljänä osana 1852, 1854, 1856 ja 1866 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana.

SISÄLLYSLUETTELO:

I OSA:

Alkulause Seppo Ilmarisen kosinta Lippo ja Tapio Metsän poika Mikko Metsolainen Mikko Mieheläinen Hiiden laiva Tuhkamo Kolmet veljekset Tuhkimo Tytär kolmannessa linnan kerroksessa Tuhkimus-Tähkimys kiukaan perässä Ihmeellinen koivu Kummallinen tammi Kolmet sisarukset Merestä-nousija-neito Naisen yhdeksän poikaa Veljiensä etsijät ja joutsenina lentäjät Saaressa eläjät Tynnyrissä kasvanut poika Käsitön neiti Neitonen kuninkaan sadussa Neitonen hernemaassa Veljiensä-etsijä-tyttö Pakenijat Vetehiselle luvatut lapset Härän korvista syntyneet koirat Oriksi muutettu poika Jälkimaine Avaimeton vakka Vuoresta pelastus Ihmeellinen sauva Ihmeellinen pilli Hiiden lahjat Paholaisen antamat soittoneuvot Kultaori, kultavasta, nuotta ja pilli

II OSA:

Alkulause Toverukset Leppäpölkky eli Sininen risti Maan, meren kulkija laiva Kaikkia matkalla tarvitaan Laivantekijät Kettu kosiomiehenä Madon linna Kehnon koti Ei-niin-mitä Toisinto Ennustukset Haastelevat kuuset Veljesten naimiset Hiiri morsiamena Nimikkopuut Sammakko morsiamena Antti Puuhaara Kuolema kummina Taivaaseen menijä Taivaanvuohen synty Lehmän vuohena myöjä Jälkimaine Paha on pettäjän perintö Totuus ja valhe Riuta ja Rauta Jykeä lipas Suulas akka Tietäjä ja tauti Ukon tytär ja akan tytär Avannolla kehrääjät Sisarpuolet

III OSA:

Alkulause Karhun, suden ja revon eleet Ilvolan taustalla

Portimo lähtee kuollutta ukkoa kelkalla kuljettamaan ja löytää matkalla muita tovereita

Repo, susi ja karhu asettuvat kukin taloonsa Ilvolan taustalle, ja repo ja susi saavat yhteistä viljamaata raatamaan

Odottaessaan raatamastaan huhdasta satoa saavat hukka ja repo saaliille

Repo lähtee karhun kotiin kuolijan luona itkemään

Repo ottaa itsellensä palvelijan ja joutuu kohta sen jälkeen karhun kynsiin, josta sukkeluudellaan kuitenkin pelastaikse

Revon ihmeellistä palvelijata nähdäksensä pitävät karhu ja hukka kissalle pidot

Hukka käypi koiran luona vieraana, tulee siellä juovuksiin ja alkaa humalapäissään laulella

Hukka pelkää joutuvansa vuohen ja oinaan syötäväksi ja lupaa heille hyvät lahjat päänsä päästimeksi

Hukka ja repo leikkaavat ohransa, josta ahtavat riihen ja käyvät puimaan, jauhamaan elojansa

Karhu, hukka ja repo keittävät kukin jauho-osastaan puuroa, vaan ei synny tämä työ yhtä hyvästi kaikilta: revon keitos tulee hyvää ja valkoista, toisten mustaa ja pahanmakuista

Repo rupeaa lapsenpiiaksi hukalle, vaan pettää isäntänsä, joka siitä vihoissansa on vähällä tappaa hänet

Repo päästää karhun suusta teeren ja tekee itsensä syyttömäksi

Karhu pitää miehen kanssa yhteistä paloa ja määrää itse sadosta tulevan osansa

Karhu tarttuu miehen virittämään ansaan, josta käyvät sitten keskenään käräjätä

Karhu pelastaikse hiiren avulla ansasta

Karhun kuolo. Mies revon avulla pelastaa karhulle lupaamansa lehmän ja vielä päälliseksi saa karhun, joka miehen käsissä heittää nyt henkensä

Pienempiä eläinjutun katkelmia Kyyhkysen kujerrus Jänis, susi, repo ja karhu yhtenä maahaudassa Eläimet ja Paholainen Jalopeuran pakeneminen Kettu, susi ja jalopeura Kettu ja jänis Orava, neula ja kinnas Karhu tuomarina Susi passin katsojana Vanha kukko Virolaisia eläinjuttuja Repo ja varpunen Susi ja repo Karhu, susi ja repo Karhu ja repo Mies ja repo Sammakko ja varis Koiran oikeudenkäynti Karhu ja mies Mies ja repo Koira ja susi Koira ja repo Hämähäkki ja muuriaiset

IV OSA:

Ihmeelliset sepät Miehestä, joka maat lenti lintuna, vedet ui kalana Yösijan kostaminen Vapahtaja ja pyhä Pietari riihessä Vastahakoinen akka Tulevaista elämätään tiedustajat Utelias akka Pojasta, joka kuninkaantyttären sanoissa solmitsi Kolme tienhaaraa Silmivoiteen hakijat Kultalinnusta ja elämänvedestä Mies kuningasta katsomassa Ei hyvä teko hukkaan joudu Kauppias ja kolmisarviset naiset Tuhlarikuningas Taivassalolainen eli mies, jolla oli hupakko vaimo Jälkimaine Kuningas ja mökin poika Neljät kysymykset Toisinto Onneton matkustus Petturi-Jussi Veljesten perintö Rikastuneet veljet Köyhät pojat ja vedenemäntä Veljesten perintötavarat Sotamies, kersantti ja korpraali Matti ja piru Matti pirulla palvelijana Matti ja pirun poika koettelevat voimiansa Matti ja piru pitävät yhteistä halmetta Vuorenpeikko ja Helli Pieni Niilo ja jättiläinen Hiiden mylly, pöytäliina ja pussi Jälkimaine EERO SALMELAISEN HUOMAUTUKSIA JA SELITYKSIÄ

I OSA

ALKULAUSE

Kuten yksityiset, siten kansatkin kerran ovat olleet lapsuuden iä'ssä. Kertomia ikivanhojen aikojen seikoista ja tapahuksista voisi sanoa kansan lapsuuden historiaksi. Uskontonsa puki kansa taruihin, keksintänsä sekä muun tietonsa sananlaskuihin, ja mitä nykyänsä sanoisimme historiaksi, oli siihen aikaan tarinoita. — Se oli luonnollisuuden ja lapsellisen vi'attomuuden aika. Tosin eivät vuosisatojen kokemukset ohjanneet mielen juoksua silloin, vaan myöskään ei vielä tyhjäntäpöinen, useinkin itseensä hämmentynyt viisastelemus rau'aissut ihmisen henkeä. Yltänsä näki ja haveksi kansa tässä lapsuuden iä'ssä ollessansa kummallisia, mielikuvallisia ihme-olennoita. Joka vuorella ja laaksolla oli omat eläjänsä, ja kussakin jo'essa sekä lähteessä joku jumalallinen olento. Haltioita ja henkiä, hiisiä ja kummitoksia, peikkoja ja piruja oli maailma täynnä. Sanalla sanoen: kaikki luonnon välikappaleet olivat kansan silmissä eläviä.

Ristin oppi oli se maailmalle loistava valo, jonka säteitä eivät vanhat tummentuneet luulot ja kuvannot kau'empaa sietäneet vaan pakenivat pakenemistansa yhä, haihtuen ihmisten mielestä. Ensi työksensä sai uusi oppi puhdistamaan ihmisen sydäntä, kävi siitä uudistamaan hänen henkeänsä, ja on viimein päästävä kaiken maailman niistäkin pimenteistä, mitkä vielä tummentavat sitä. Vaan tänäänkin siltä valistuksen alalta, jolla nykyänsä olemme, kuuntelemme mieluisasti esivanhempiemme muinoista oloa, heidän tapojansa ja elämätänsä yleiseen. Varsinkin viehättävät meitä heidän ihanat, korkeamieliset runonsa ja suloluontoiset tarinansa, joissa vuosisatojen kuluttua omituisella, meille iä'tse rakkaalla kielellänsä vielä haudoistansakin puhuttelevat meitä.

Ovat siis vanhojen runot ja tarinat kalliita meille muinoistiedon suhteen, vaan eivät sentähden ole ainoastansa kuolleita muinoisjätteitä, vaan i'än kaiken pysyväisiä muistopatsaita, joiden juurella kotimainen Runotar vieläkin valvoo, kuni kiitollinen lapsi äitinsä haudalla. Ovat ikäänkun sivistyksen kätkyviä, esivanhempiemme lapsellisia unelmia täynnä, kauniita, kummastuttavia teoksia, joiden rakennuksessa kansan omituinen luonne ja henki vielä osotaikse täydessä puhtaudessansa ja alkuperäisessä terveydesssänsä. Tekisi mielemme sanoa runon ja tarinan, kuni kaksi sisärystä; ikuisesta säännöstä asetetun taidetekoisen runoelman rinnalle, kuten lapsi täysiaikaisen miehen vierelle, kaikissa elon vaiheissa ja vimmoissa muistuttamaan häntä oman lapsuutensa virheettömyydestä ja puhtaasta kainoudesta. — Niin jos lienee, on vanhojen runoilla ja tarinoilla vielä tänäänkin suuri arvonsa, ja tulevat vaikuttamaan kotimaisen runoelman koko vastaiseen luonteeseen, juurikun varoittavaiset äänet, jotka estävät sitä omaa luonnon laatuansa heittämästä osoittamalla sille oikean suuntansa, jota sen tulee seurata, poikkeamatta harhateille.

Mitä Suomalaisiin runoihin tulee, lienevät joksensakin jo tarkkaan halki maan kerätyt, ja meillä on Kalevala ja Kanteletar, joissa ne säilyvät Suomen kansalle ikuiseksi iloksi; vaan tarinat, joita Suomalaiset niin suuresti rakastavat ja keskinäisessä elossansa huviksensa kertoelevat, ovat tähän asti olleet, josko ei ylenkatseessa niin kuitenkin kansan suusta keräämättä ja siis yleisölle melkein tuntemattomat. Juuri tästä seikasta puhuu jo 1836 vuoden Mehiläisessä muutamassa kohdin Lönnrot, sanoen moniaan siinä kerrotun tarinan jälkimaineessa: "Ilman on Suomalaisia tarinoita tähän asti ylen vähän ko'ottu. Taitaisivat kuitenki olla siitä arvosta, että ansaitsisivat tulla ko'otuiksi samalla huolella, kun moni muukin kansa on tarinoitaan jälkimuistoon korjaellut. Niistä vaan olisi kotvaksikin kerätessä työtä, sillä halki maan muistellaan niitä pi'an äärettömästi ja useimmiten erilaatuisia itsekullakin paikalla. Aina siitä ai'asta saati on kuitenkin kansan suussa eläviä tarumia al'ettu suuremmassa arvossa pitää, ja useammat Suomen kielen ja kirjallisuuden hyväelijät ovat niitä viimeisinä aikoina ahkeruudella kokoelleet." Paitsi Lönnrotin Mehiläisessä ilmaisemia keräsi juuri samalla aikaa Akatemian oppilas herra J. Fr. Kainonen ison joukon Venäjän Karjalasta, ja sittemminkin on vuosittain aina toisia tarinoita Suomen eri maakunnista kerätty. Niin ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella oppilaat D.E.D. Europaeus, A.E. Oksanen, Fr. Polén ja maisteri H.A. Reinholm keränneet niitä Karjalasta, oppilaat A. Rothman, A.E. Nylander ja tämän tarinakokouksen sommittelija Hämeestä. Samassa tarkkeessa on Länsi-Suomalaisen oppilais-osakunnan avulla oppilas B.A. Paldani vaeltanut Satakunnassa ja oppilas O. Palander muutamien Viipurilaisen osakunnan jäsenten toimesta Hämeessä, joiden kumpienkin kokoelmat ovat Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle lahjoitetut. Vielä sitte on pitäjän mestari Olli Karjalainen vasta mainitulle Seuralle hyväntahtoisesti lähettänyt muutamia kiitoksen sietäviä tarinoita, joita itse on kerännyt ja kirjoitellut kotitienooltansa Liperistä.

Mitä nyt aikoja myöten useammalta kerääjältä näin on ko'ottu, olemme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tahdosta kokeneet kykymme mukaan suunnitella ja painoon toimitettavaksi korjata; ja tässä lähtee nyt ensimäinen osa Suomalaisia Tarinoita, Suomalaisten lukijoiden hyvään mielisuosioon turvaten, ensi kertaa liikkeelle, omaa synnynmaatansa samoamaan; vaan jos nykyinen asunsa olisi ikäänkuin halpa ja siistimätöin, elköön kuka lii'oin pahastuko sitä, se ei ole matkaajan syy vaan sen, joka sen pukua tiehen laittaessa korjaeli.

Helsingistä Kesäkuun 15 päivänä 1852.

Eero Salmelainen.

SEPPO ILMARISEN KOSINTA

Seppo Ilmarinen, takoja ikuinen, oli pajassansa, rautaa pani ahjoon ja hiillutti. Tulipa nainen pajan kynnykselle, pieni nainen pikkarainen, suuri nainen suurukainen, ja virkkoi sepolle: "Tietäisithän, seppo Ilmarinen, minun sanomani, et pani rautaa ahjoon." Vastasi tuohon seppo Ilmarinen: "Pieni nainen pikkarainen, suuri nainen suurukainen! Sanonet hyvät sanomat, minä sinulle hyvät lahjat annan; sanonet pahat sanomat, minä sinulle hiilavan raudan kurkkuusi ajan." — "Nämä minun sanomani", virkkoi nainen, "Hiihtoin kuninkaan tyttäreen, valkeaan vaalikkoon, kaunoiseen Katrinaan kahdet kosijat menivät, venoilla soutivat."

Kuultuansa moiset sanomat seppo Ilmarinen raudan kohta otti ahjosta ja miettien mielessänsä läksi pajasta kotiinsa. Kävi äitinsä puheelle ja sanoi: "Oi emoni, kantajani, pannos vaskinen kyly lämpiämään; hiilavammaksi lämmitä hiilavata rautaa, hiilavammaksi hiilavata kiveä!" Äiti siitä lämmittikin kylyn ja kävi poikaansa kylpemään. Sanoipa taas seppo Ilmarinen: "Anna, emoni, kantajani, pellavainen paita päälleni, kapoiset kaatiot jalkaani!" Äiti silloin paidat, kaatiot tuopi pojallensa, ja seppo lähtee kylyyn. Kyllin siellä kylvettyänsä astuu jo kiiruusti sieltä kotiinsa vyöttömillä rungilla, kengättömillä jaloilla, ja sanoo orjallensa: "Vanha orja uskollinen, valjastapa viljo valjo varsa kolmikesäinen kirjaviin korjiin, rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin valjaisiin, teräksisillä ohjaksilla, tinaisilla rinnuksilla." Ottaa siitä vanha orja uskollinen viljon valjon varsan kolmikesäisen ja rupeaa valjastamaan, vaan ei saa rinnusta riuhtaistuksi. Tuleepa silloin itse seppo Ilmarinen vyöttömillä rungilla, kengättömillä jaloilla orjaansa auttamaan, riuhtaisee rinnuksen ja pistää varsan valjaisiin. Siitä astuu sitten pirttiin, vaatteupi sukkelaan ja heittää äidillensä jäähyväiset sanoen: "Oi emoni, kantajani, siunaos minua matkalleni, kosiin on nyt lähteminen!"

Saatuansa emonsa siunaukset istuu jo seppo Ilmarinen kirjaviin korjiin, rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin valjaisiin, teräksisiin ohjaksiin viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle ja saapi sulaa merta ajaa surahuttamaan: ei kastu kavio eikä tunnu korjan jälki. Ajaa ajettelee, minkä aikaa ajaneekin, niin jo tapaa ne kahdet venojen soutajat, jotka nainen hänelle oli neuvonut, ja rupeaa yhteen matkueehen. Katsoopa meren takaa Hiihtoin kuninkaan tytär, valkea vaalikko, kaunis Katrina kolmannesta kartanon kerrasta merelle, keksii siellä matkaajat ja sanoo taatollensa: "Oi taattoseni, minuhun kolmet kosiomiehet tulevat, kaksi venoilla soutaa, kolmas korjalla ajaa." Eipä aikaakaan, niin pääsevät jo matkaajat perille ja tulevat Hiihtoin linnoille, jossa kuningas ottaa heidät jalosti vastaan ja syöttää, juottaa kaikenmoisella hyvästi. Syötyänsä toimittavat miehet asiansa ja sanovat kumarrellen kuninkaalle: "Tulimme, kuninkaisemme, kosijiksi kaunoiseen Katrinaan." Kuningas siitä määrää heille ansiotöitä ja kysyy ensiksi: "Kuka teistä voinee minulle käärmehisen pellon kyntää kengättömillä jaloilla, paljahilla sorkilla, alastolla hipiällä?" — "Ka, minä kynnän peltosi", vastasi seppo Ilmarinen rohkeasti; mutta toiset kaksi eivät hirvenneet työhön ruveta, vaan kumarsivat kuninkaalle ja menivät tiehensä. Toisten lähdettyä seppo Ilmarinen kohta valjastaa viljon valjon varsansa aatraan ja saapi käärmehistä peltoa kyntämään. Kahden kyynärän korkeudella madot kuhisivat pellolla lentäen alituiseen aatrasta ja seposta päällitse, vaan eihän yksikään sentähden koskenut. Seppo sai työnsä hyvästi tehdyksi, meni rohkeasti kuninkaan eteen ja sanoi: "Nyt on, kuninkaiseni, käärmehinen peltosi kynnetty." — "Hyvä!" sanoi kuningas, "vaan koska moisen työn toimeen sait, voinethan tanhuelleni lammin laulaa, siihen suuret kalat uimaan, pienet pirskamaan." — "Kyllä minä senkin laadin", vastasi seppo Ilmarinen ja meni epäilemättä tanhuelle. Siinä kun laulun lauloi vain, niin heti syntyikin lampi tanhuelle, siihen suuria kaloja uimaan, pieniä pirskamaan. Siitä päästyänsä meni sitten kuninkaan eteen taas ja sanoi kumarrellen: "Nyt on teko tehty, mikä määrättiinkin." Sanoi tuosta kuningas sepolle: "Hyvästi olet tähän saati työsi toimittanut; menehän nyt, tuo morsiamellesi, kaunoiselle Katrinalle, meren rannasta kotoinen lipas, joka on aikaa monta siellä peitossa ollut."

Mitäs siihen? Sepon täytyi lähteä kotoista lipasta etsimään, ja päätyi meren rannalle. Siinä näki kolme nuorta neitoa rannan vietteellä istuvan, rupesi haastattamaan heitä ja kyseli: "Oi neitiseni, kussa on huomenlahjalipas kaunoisen Katrinan, tiedättekö?" — "Ukko Untamoisen vallassa on haettavasi", sanoivat neitiset, "tuossa pirttinsä näkyy, käy kysymässä häneltä, rupeaisiko hän antamaan, vaan ole kaikin mokomin varoillasi, äijä on sikäli mennyttä, vähän tullutta." Seppo siitä menikin Untamoisen pirtille, kuten neuvottiin, ja katseli ikkunoista sisälle. Siellä ukko Untamoinen makaa ympäri pirtin punalluksissa, jalat ja pää uksessa. Seppo silloin hiipien menee ukselle ja harpastaa siitä suorastansa keskipirttiin sanoen: "Annas, ukko Untamoinen, kaunoisen Katrinan huomenlahjalipas!" Vastaili siihen ukko Untamoinen: "Voinet kielelläni pysyä, siinä hyppiä, tanssia, äsken annan huomenlahjalippaan." Seppo silloin ei arvellut, vaan laskeusi Untamoisen kielelle ja alkoi siinä hyppiä; mutta ukko Untamoinen samassa avasi leukapielensä, että puolentoista kyynärää oli suu leveyttänsä, hampaat kyynärän pituuttansa, ja seppo Ilmarisen lainasi purentelematta vatsaansa. Tämäpä ei siitä vielä hätäytynyt, vaan heitti vaatteet päältänsä: paidastansa laati pajan, kaatioistansa palkeet, vasemman polven pani alasimeksi, vasemman käden pihdiksi, oikean käden paljaksi, ja rupesi Untamoisen vatsassa takoa taputtelemaan. Paidastansa otti vaskisen soljen ja takoi siitä linnun, jolle laati rautaiset kynnet ja teräksisen nokan. Sen kun sai valmiiksi, laulun lauloi vain, niin hengen pani sydämeen linnulle ja työnsi sen Untamoisen vatsassa lentää repakoimaan. Lintupa kun pääsi siellä lentelemään, rautaisilla kynsillänsä katkoi vatsassa suonet kaikki ja kylkeen teki teräksisellä nokallansa suuren loukon, josta tuli ukko Untamoiselle semmoinen tuska, että hädissänsä huusi sepolle: "Lähtenet, seppo Ilmarinen, vatsaani syömästä, niin saat kaunoisen Katrinan huomenlahjalippaan. Menehän meren rantaan; kussa näet kolme neitoa rannalla istuvan, siinä on lipas hiekkaan peitettynä."

Sen kun kuuli seppo Ilmarinen, pujottelihe linnun kaivamasta kolosta Untamoisen vatsasta ulos ja harpasti uksesta pihalle lähtien heti meren rantaa astumaan. Siellä näki ne kolme neitoa, mitkä jo ennenkin, ja sanoi heille: "Oi hyvät neitiseni, antakaa kaunoisen Katrinan huomenlahjalipas, ukko Untamoinen sen jo minulle lupasi!" — "Ota, tuossa on hiekassa lipas, — nosta, kanna", virkkoivat neitiset ja neuvoivat sepolle, kuhun oli lipas peitettynä. Hän silloin lippaan kaivoi hiekasta, kantoi sen kuninkaalle ja sanoi: "Tässä on nyt kaunoiselle Katrinalle huomenlahjalipas, jota panit etsimään!" Tyytyi jo kuningas sepon tekoihin, kun kotoisen lippaan sai Untamoiselta lunastetuksi; tyttärensä, valkean vaalikon, kaunoisen Katrinan antoi hänelle naiseksi ja siunasi heitä matkalle.

Tuosta istui jo seppo Ilmarinen naisensa kera kirjaviin korjiin, viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle, rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin valjaisiin, teräksisiin ohjaksiin, tinaisiin rinnuksiin ja läksi sulaa merta ajaa surahuttamaan: ei kastu kavio eikä tunnu korjan jälki. Ajoi, ajoi, niin jo yö saavutti merellä. Seppo siitä lauloi laulun, niin samassa syntyi saari keskimerelle, kuhun laskihe naisensa kera makaamaan. Levättiin siinä sen yötä aamuun saati, niin seppo Ilmarinen jo heräsi unestansa ja katsahti kupeellensa, vaan eipä naista enää nähnytkään. Nousi silloin vuoteeltansa, läksi saaren rantaa astumaan ja luki sotkat kaikki saaren ympärillä. Tulipa yksi sotka liikaa heti. Sen kun näki, lauloi seppo laulun kohta ja sanoi: "Eläs peittäydy, Katrina, tässä olet!" ja samassa syntyi sotkasta nainen järillensä. Lähdettiin siitä taas sulaa merta ajaa surahuttamaan ja kuljettiin, minkä aikaa lienee kuljettukin, niin jo taas yö saavutti matkalla. Lauloi silloin seppo Ilmarinen laulun, niin saari syntyi merelle, ja laskeusivat siihen lepäämään. Kului se yö sitten, ja aamu tuli, niin heräsi seppo makaamasta ja katsahti viereensä, vaan ei naista enää ollutkaan. Nousi tuosta kiiruusti vuoteeltansa ja kaikki puut saaressa luki, niin yksi puu liikaa tuli. Sille lauloi hän laulun ja sanoi: "Eläs peittäydy, kaunis Katrina, tässä olet!" ja tuossa paikassa syntyi nainen järillensä. Istui seppo Ilmarinen siitä taas naisensa kera kirjaviin korjiin, viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle, ja saatiin sulaa merta ajaa surahuttelemaan. Kuljettiinhan sen päivää, kunne yö saavutti, niin lauloi seppo Ilmarinen laulun kuten ennenkin, ja merelle laatiutui saari moinen, johon laskihe naisensa viereen makaamaan. Kuluipa yö, ja päivä rupesi valkeamaan, niin havaitsi seppokin unestansa ja katsahti kainaloonsa, vaan eipä naista siinä ollutkaan. Tuosta suuttui jo seppo Ilmarinen naiseensa, kavahti vuoteelta ja sai saaren rantaa kiertämään. Siinä kävellessänsä kun kivet luki saaren ympärillä, niin yksi kivi taas liikaa oli. "Elä peittäydy, Katrina, tässä olet!" sanoi hän heti, ja kun laulun lauloi vain, syntyi nainenkin ennallensa. Siitä puhui seppo vihoissansa: "Minä sinun tauttasi, kaunis Katrina, äijän työtä tein, äijän huolta näin, ja sinä yhä minua pettelet; niinpä menekin iäksi päiväksi merelle asumaan!" Sen kun sai seppo sanoneeksi, laulun lauloi heti ja naisensa, valkean vaalikon, kaunoisen Katrinan kirosi kajavaksi merellä vastatuuleen iätse lentelemään.

Mutta kävipä ikäväksi naisettakin eläminen, ja seppo vaskesta rupeaa itsellensä naista laatimaan. Laulun lauloi ensimmäisen, niin jo syntyi ihminen; siitä lauloi jo toisen, niin henki tuli sydämeen naiselle. Sen omatekemän naisensa viereen rupeaa sitten makaamaan; toisen kätensä panee naiselle poveen, toisen pistää omaan poveensa. Siitä kun herää aamusella ja koettelee käsiänsä, niin kumpi itsellänsä povessa, se lämmyt, vaan kumpi naisen povessa, se viluinen. Pakisi tuosta seppo Ilmarinen, takoja ikuinen, noin ikään: "Kenkään elä laatimaan rupea naista, ota valmis laadittu!" Lauloi sitten laulun toisen, niin muuttui kajava naiseksi jällensä, valkeaksi vaalikoksi, kaunoiseksi Katrinaksi, kuten luonnostansa olikin. Sen kera istui sitten viljolle valjolle varsalle rekeen ja ajaa kavahutti kotiinsa, jossa äiti hyvästi vastasi miniänsä.

LIPPO JA TAPIO

Lippo liukas mies, metsänkävijä, kahden toverinsa keralla ennen muinoin läksi petran ajantaan. Päivän kävivät metsää, niin tuli heille yö siellä, ja menivät metsämökkiin pimeätä pakoon. Sen yön makasivat siinä mökissä, ja kun tuli toinen päivä, läksivät hiihtämään taas, ja mökiltä lähtiessänsä kolisti Lippo suksiansa ja sanoi: "Pitää tänä päivänä saada riista sukselle, toinen toiselle, kolmas sauvalle." Tuskin pääsivätkään liikkeelle, niin tuli heille kolmet petran jäljet, ja niitä jälkiä myöten kun hiihtivät, löysivät kolme petraa, kaksi sarvikkain, kolmas loitompana irrallansa. Sanoi Lippo toisille: "Pyytäkää, miehet, nuo kaksi, ne ovat teidän varoille tähän pannut; minä lähden tuolle yhdelle jäljestä." Menikin, ajoi, hiihti sen päivän iltaan asti, ja kuitenkaan ei tavoittanut petraa kiinni, vaikka kyllä oli liukas hiihtäjä. Tuli viimein talo eteen metsässä. Petra juoksi aituukseen pihalle, ja Lippo meni perästä. Isäntä seisoo pihalla, vanha ukko, parta, hiukset kaikki kuusen naavasta. "Ohoh!" sanoo, "ken lie konnan poika orini tänä päivänä hikeen ajanut?" Lippo tuli siihen, tervehti ukkoa ja todisti: "Minähän sen ajoin enkä tavoittanut kuitenkaan, tänne pääsi pihaan." Ukko, joka olikin Tapio, sanoi siihen: "No, kun olet iltaan pimeään orittani ajanut, niin käy tupaani yöksi." Lippo menee nyt Tapiolan pirttiin ja katsoo: täällä on petraa, hirveä, täällä karhua, repoa, sutta ja kaikkea metsän riistaa, mitä vain olla saattaa. Tapio syötti iltasen hänellä ja hyvänä piti. Aamulla sitten aikoi Lippo ruveta pois menemään, vaan eipä löytänytkään suksiansa. Kysyy Tapiolta suksia, vaan Tapio sanoo: "Etkö tahtoisi jäädä vävyksi minulle, minulla yksi tytär vain on?" Lippo vastasi: "Jäisin kyllä, mutta köyhä mies olen." — "Hoo, elä siitä huoli", sanoi Tapio, "ei ole köyhyys mikään vika, meiltä saat, mitä mielesi tekee." Naittoi tyttärensä hänelle, ja Lippo liukas mies, metsänkävijä, jäikin vävyksi Tapiolle.

Kolme vuotta kun oli Tapion vävynä, jo pojan sai Tapion tytär. Lippo sitten tahtoi mennä kotiinsa käymään ja pyysi Tapiota viemään itseänsä sinne. Tapio sanoi: "Kun teet sukset minulle mieltäni myöten, niin kyllä pääset." Lippo heti meni metsään ja rupesi suksia tekemään. Sielläpä tiainen puun oksalla istuu ja laulaa:

"Tii tii tiainen, vati kuti varpunen: pane oksa olkahasen, pää aseta pälkähäsen!"

Lippo viskasi paalikalla tiaista ja sanoi: "Mitä, herjä, siinä vielä vinguttelet?" Teki sukset kaikilla keinoin koristetut, ja miten vain parhain sai, ja vei Tapiolle. Tapio koetteli suksia, vaan sanoi kohta: "Eivät ole sukset pätevät minulle." Lippopa toisena päivänä niin ikään meni suksien teentään. Taas tiainen siellä istuu, puun oksalta laulaa:

"Tii tii tiainen, vati kuti varpunen: pane oksa olkahasen, pää aseta pälkähäsen!"

"Jokos sinäkin olet tässä taas pakisemassa!" sanoi Lippo vihoissansa ja heitti tiaista lastulla. Ei ymmärtänyt sen tiaisen sanan jälkeen laatia, vaan teki kuten meidänkin sukset ja toi ne Tapiolle. "Eivät nämä ole minun sukseni", sanoi taas Tapio. No, siitä kun kolmantena päivänä vielä metsään meni, ja tiainen taas tuli laulamaan:

"Tii tii tiainen, vati kuti varpunen: pane oksa olkahasen, pää aseta pälkähäsen!"

Ajatteli Lippo: "Jahka teen kuten käskee, eihän tuo turhaan käyne laulamassa!" Jättikin hyvän vekaran suksen alle olkaaseen, sen päähän atutti pälkään, ja vei sukset Tapiolle. "Ka, nämähän ovat minun sukseni!" sanoi Tapio, kun koetteli, "nyt pääset pois kotiisi." Läksi saattamaan Lippoa ja sanoi: "Kun nyt edellä hiihdän seuraa sinä minun jälkiäni ja jää siihen yöksi, jossa aina somman sijan näet; mutta tee maja tarkka, jott'eivät taivaan tähdet lävitse paista." Siitä kun läksi Tapio edellä hiihtämään, oksat hänen suksissansa pistivät jäljen, ja niitä jälkiä myöten hiihti Lippo naisensa ja lapsensa keralla perästä. Vasta iltasella näkyi ensimmäinen somman sija, ja siinä oli hirvi paistettuna iltaseksi. Tekivät majan siihen havuista hyvän, katon ylen tarkan laativat päälle ja vetivät ahkion, jossa lapsi oli, sisään. Siinä lepäsivät yön, niin läksivät aamulla taaskin hiihtämään ja hirven lihaa ottivat evääksi kerallensa. Vasta iltasella taas somman sijan toisen löysivät, jossa oli petra tapettu ja paistettu. Taas havumajan laativat ylen tarkan ja ahkion lapsen keralla sisään vetivät. Yötä siinä levättyänsä läksivät aamulla taas edellensä ja iltasella vasta kolmannen somman sijan löysivät, niin siinä metso oli iltaruoaksi paistettu hyvin. "Nyt, katso, koti loittona ei ole, kun metso vain on paistettu", sanoi Lippo. Majan vain harvan laativat ja ahkion lapsen keralla sisään panivat. Ruvettiin makaamaan sitten, niin taivas kajostui yöllä, ja tähdet taivaalta rupesivat paistamaan heidän päällensä, kun se maja niin harva oli. Nousi aamulla Lippo makaamasta, niin naista ei niin kussa ole; meni ulos katsomaan, vaan suksen jälkiä ei niin kunne ollut. Ei tiedä nyt Lippo, kunne mennä, kun suksen latua ei näy; istuu siinä lapsensa keralla majan edessä, katselee, niin hirvi juoksee sivuitse, myhöttelee. Muuta ei näkynyt, ilta jo tuli, ja Lipon täytyi siihen yöksi jäämän. Aamulla taas metso paistettu oli, ja hirvi taas juoksee myhöttelee sivuitse. Siinä Lippo monta vuotta lapsensa keralla eleli havumajassansa; metso joka aamuna aina oli heille paistettuna, ja hirvi joka päivänä sivuitse siitä juoksenteli. Kasvoipa lapsikin suuremmaksi, siitä tuli poika ylen tolkukas, niin käski isänsä pillin semmoisen laatia, niin he pillistä siitä katsoisivat, onko koti loittona. Lippo joutessansa tekikin pillin moisen pojallensa, ja se kun katsoi pillistä vain, sanoi heti: "Emme olekaan kodista loittona, aivan olemme pellon aitavieressä." Ja he siitä kun läksivät vain, niin pääsivät samassa kotiinsa. Siitä se on Lapin alku lähtenyt siitä pojasta. — Sen pituinen se tarina.

METSÄN POIKA

MIKKO METSOLAINEN

Oli ennen muinoin mies. Se tuli rikoksen alaiseksi ja pakeni metsään rikostansa piiloon. Siellä olisi miehelle ehkä tuho tullut, kun oli paras sydäntalven aika, vaan metsän impi keksi hänet siellä piilemässä ja vei omaan kotiinsa, mikä oli hänellä kaukana metsässä. Miehen siellä oli hyvä olla; he asuivat sovinnossa keskenänsä ja rupesivat yhtenä elämään kuten mies ja nainen ainakin. Siitä kävi metsän impi kohtuiseksi, ja kesän tultua syntyi heille poika, jolle Mikko Metsolainen pantiin nimeksi. Mies silloin palasi metsästä kotiinsa ja vei pojan kerallansa; eihän muuta, rupesi lastansa syöttämään, sitä mieheksi kasvattamaan. Se kun pääsikin täysi-ikäiseksi, siitä tuli mies uljas ja oivallinen, ettei paremmasta apua. Alkoi silloin isä työtä tuumata pojallensa ja pani hänet huuhdan aidan panoon. Tämä kun työllensä meni, se nyhti suuret petäjät juurinensa ja teki niistä aidan moisen, että isä huuhdalle tullessansa säikähti poikansa voimaa, ja hänellä siinä kuudeksi viikoksi työtä oli veräjätä huuhtaan saadessa. Mietti tuosta isä mielessänsä: "Surmattavahan tämä tämmöinen sikiö on." Päätti lähettää hänet pois kotoansa, ettei hänestä sen kovemmin vastusta olisi, ja sanoi: "Menepä, poikani, käy kuninkaalta velkani, seula kultaa, seula hopeata!" Poika totteli isänsä sanaa, sai heti matkaamaan, tuli kuninkaaseen ja sanoi: "Maksapa taattoni velka!" — "Eihän minulla ole mitään velkaa", sanoi kuningas vihaisesti, "mikä sinä olet velkoja?" Mutta Mikko kiisti yhä ja sanoi: "Maksa pois, mikä maksettava on!" Siitä kuningas suuttui silmittömäksi moiseen tyhjän velkojaan ja pani kolme sataa sotaväkeä häntä tappamaan. Ne kun pääsivät toratantereelle, Mikko Metsolainen rautasauvallansa kerran sivallutti vain, niin kaikki olivat maassa. Siitä kysyi taas kuninkaalta: "Etkös maksa taattoni velkaa?" Kuningas suuttui Mikon puheesta järin pahemmaksi ja työnsi kuusi sataa sotaväkeä toratantereelle, vaan eihän niistäkään lisää lähtenyt. Viimein työnsi jo yhdeksän sataa sotaväkeä Mikkoa tylyydestänsä kurittamaan, vaan hän nekin kohta löi. No, sitten täytyi jo kuninkaan antaa rahaa, seula kultaa, toinen hopeata, ja Mikko Metsolainen rahat toi taatollensa. Siitäpäs isälle taas huolta tuli, kun poika kotiin palasi, ja käkesi taas työhön laittamaan. Hänellä ali kaurahuuhta, jota vaakalintu kävi syömässä, niin sitä lintua käski poikansa ampumaan. Mikko silloin sieppasi rautajousensa, jolla läksi ampumaan. Kun menee sinne, yhtyypä lammin rannalla toinenkin väkevä, jolla maho lehmä on sättänä ja kokkohonka vapana onkiessa. "Oletpa sinä väkevä mies", sanoi Mikko. "En minä väkevä ole, Mikko Metsolainen väkevä on", vastasi ongittaja. "Tässäpä se onkin!" virkkoi siihen Mikko. "No, kun olet tässä", sanoi toinen ja herkesi onkimasta, "niin emmekö lähde yhteen seuraan?" — "Ka, lähkäämme vain!" sanoi Mikkokin, ja saatiin yhtenä matkaamaan. Kulkivathan vähän matkaa edelle, niin yhtyi heihin kolmas mies, joka kahta vuorta yhteen loukutti. "Oletpa sinä väkevä", sanoi Mikko, "kun kahta kalliota yhteen loukutat." — "En minä väkevä ole", sanoi vuorenloukuttaja, "Mikko Metsolainen väkevä on." Mikko silloin ilmaisihe hänelle, ja vuorenloukuttaja läksi keralla. Kolmen kesken kuljettiin siitä nyt kaurahuuhdalle ja ammuttiin siellä vaakalintua, kukin aina vuorostansa, vaan ei osattu. Ruvettiin siihen sitten vartioimaan, kunne näkyisi vaakalintua takaisin tulevaksi, vaan tulipa nälkä odottaessa. Oli lehmikarja siinä huuhtaa likellä, niin tapettiin sieltä maho lehmä joukosta, että ruoalle päästäisiin. Se ongittaja rupesi sitä keittämään ja toiset sillä aikaa vartioivat huuhtaa. Keittää siinä se mies kalliolla rokkaa; vaan kun sai rokka valmiiksi, nousi sieltä kalliosta vanha akka, rautahammas, kävi keittäjän luokse ja sanoi: "Anna, poikarukka, tämä rokka minulle ryypätäkseni, nälkä on!" — "On tälle parempiakin syöjiä", sanoi toinen käskien akkaa poikkeen, vaan tämä rupesi väkisellä häneltä rokkaa syömään, ja siinä nousi heidän välillänsä tora. Viimein pääsi jo akka voitolle ja särpi rokan vatsaansa. Miehelle hätä käteen, ala vettä käydä ja luista rokkaa keittää. Tulivatpa toiset toverit syömään, niin kummeksivat ruokaa sanoen: "Makea ennen tuli mahosta lehmästä rokka, ei näin kolakka." Mitäs siihen; kyllähän se keittäjä vian tiesi, vaan ei tohtinut virkkaa mitään.

Tapettiinpa toiseksi päiväksi toinen lehmä ja pantiin toinen mies, vuorenloukuttaja, keittämään. Sille kävi samoin ikään kuin ongittajallekin, ja lopuskoista luista ala rokkaa uudellensa keittämään. Tullaan taas syömään, niin maistellaan keittoa ja kummeksitaan: "Rokka rojakka, tulihan ennen mahosta lehmästä makeampi rokka." Vuorenloukuttaja silloin selvitti asian ja tunnusti akan syöneen. No, tapetaanpa taaskin maho lehmä, ja Mikko Metsolainen itse jääpi kolmanneksi päiväksi keittämään. Keitti siinä, keitti, kunne sai jo rokka kypsymäisillensä, niin nousi taaskin se samainen akka vuoren loukosta, lähestyi häntä ja sanoi: "Annapa, poikarukka, tämä rokka minun ryypätäkseni!" Mikko Metsolainen ei ruvennut sitä akalle antamaan, vaan sanoi karsaasti: "On tälle parempiakin syöjiä." Siitä suuttui jo akka ja rupesi toraamaan; vaan eipä pitänytkään Mikolle, se paiskasi sen tuhaksi kallioon ja työnsi luut vuoren loukkoon. Tulivat sitten toisetkin syömään, niin rokka rasvainen oli ja hyvä niinkuin mahosta lehmästä ainakin. Syömästä päästyä mennään sitä akan raatoa katsomaan, vaan se on jo kadonnut. "Elä huoli, se virkosi vielä ja meni kallion koloon", sanoi Mikko, "vaan et sinä sinnekään säily, vielä minä sinut sieltäkin saavutan!" Lehmännahat, ne kolme mahon nahkaa, viillettiin heti remeliksi, Mikko paneutui pohjukkaan, ja toverit saivat laskemaan. "Laskekaa vain", sanoi Mikko toisille, "konsa minä nykinen, silloin nostakaa ylös!" No, lasketaan, lasketaan alemmaksi yhä, niin kohtaa siellä toinen maailma, kaunis ja ihana kuten ylhäälläkin. Saapi Mikko Metsolainen outoja seutuja siellä katsastamaan, niin täällä talo on, ja siihen kun menee, siellä kaunis tyttö kangasta kutoopi; muuta ei näy perhettä mitään. Sille laatii Mikko Metsolainen terveiset ja rupeaa nöyrästi puhuttelemaan, vaan tyttö säikähti häntä ja sanoi: "Oi vieraan maan mies, kun sinä tänne tulit — annahan maammoni tulee, se tappaa sinut." — "Ei hän jaksa tappaa", sanoi Mikko Metsolainen vakaisesti. Vaan tyttö, joka oli ihmisen sukua, ylämaailmasta ennen varastettu, neuvoi häntä ja sanoi: "Et sinä, poikaseni, maammolleni torassa pidä, se on väkevä; vaan kun alkanee sinua voittaa, niin tuossa on hänellä altaassa väkivettä, valau sinä sillä ja kaada muuta vettä sijaan, äsken sinä hänet voitat." Eipä aikaakaan, niin tuli akka kotiin, se oli se samainen, joka kalliolla rokan oli särpänyt, ja kun näki Mikon, kävi heti häneen käsin ja sanoi: "Joko tänne tulit, heittiö, vaan katsohan, kyllä täältä lähdet!" Mikko Metsolainen lusahteli jo polvillensa, niin pyrki kuulta päivältä viimeisen kerran hyvästiä ottamaan, meni altaan luokse ja valautui siinä, kaasi muuta vettä sijaan ja tuli taas koettelemaan. Ruvetaan uudestansa toraamaan, niin jopa Ropa lusahteli polvillensa. Pyrki hänkin vuorostansa kuulta päivältä hyvästiä ottamaan ja valautui altaassa, vaan siinä vielä enemmän huononi. Siitä kun tuli toraan taas, eipä pidä enää yhtään; Mikko Metsolainen Rovan ruhtoo siihen paikkaan sanoen: "Ethän nyt enää vironne!"

Siitä he tytön keralla yhteen tuumaan. Pantiin hyvyys kaikki remelin pohjaan. Itse rupesi Mikko Metsolainen alimmaiseen pohjukkaan, pani sen tytön vähän ylemmäksi ja nyhtäisi remeliä. Toiset silloin heitä vetämään, nostivat, nostivat ylemmäksi yhä; vaan kun nähtiin se tyttö ja hyvyys, leikattiin remeli poikki ja nostettiin tyttö maalle. Se Mikko Metsolainen meni sinne, hurahti läpi maan piirin toiseen maailmaan. Siellä kun käveli, yhtyi leskiakkaan, jolla ei ollut lapsia, ja rupesi sille ottopojaksi. Siinä valtakunnassa annettiin joka talosta aina lapsi ja lammas lohikäärmeelle. Tulipa jo kuninkaan tyttären vuoro. Mikko Metsolainen sattui ulkona kävelemään, tuli kotiinsa ja kysyi: "Mikä se on, maammoni, kun puoli valtakuntaa nauraa, toinen puoli itkee?" — "Kuninkaan tytär on lohikäärmelle annettava", sanoi leskiakka, "sitä puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa." Läksi Mikko silloin miekkoinensa sinne, kusta itkun kuuli, tytärtä lohikäärmeestä pelastamaan. Tyttö täällä istuu lammas sylissä ja itkee, ottajatansa vuottelee. Siitä menee Mikko tytön luokse, rupeaa puhuttelemaan ja sanoo: "Kaiveles, tyttö, päätäni; jos nukkunen syliisi, sano minulle, konsa nousee käärme merestä ottamaan!" Tyttö ottikin pojan pään syliinsä ja rupesi sitä kaivelemaan, vaan kun näki veden meressä lensuavan, herätti jo syliinsä nukkunutta ja huusi: "Jo tulee kolmipäinen käärme ottamaan, kolmella sylellä myrkky suusta suihkuaa!" Mikko Metsolainen silloin nousi tyttären polvilta, kävi käärmelle vastaan ja sanoi: "Katsos, käärmerukka, kun kotisi palaa!" Käärme kohta kääntyi sitä katsomaan, ja hän miekalla sivalsi siltä kaikki päät poikki. Tyttö sillä tavoin pääsi käärmeestä, kiitti pelastajaansa ja läksi linnoille takaisin, jossa nousivat ilot suuret, kun nyt ainoa tytär elävänä kotiin saatiin; vaan Mikko Metsolainen palasi maammonsa luokse kotiinsa. Tulipa toinen päivä. Mikko Metsolainen taas meni pihalle ja kuuli itkun sieltä kuten eilenkin. Otti miekkansa vyölle, läksi ääntä kohti kulkemaan ja tuli meren rantaan. Siellä tyttö istuu lammas sylissä ja itkee taas. "Kaiveles, tyttö, päätäni", sanoi Mikko, ja lähestyi rannalla istujata, "konsa nousee käärme ottamaan, sano minulle!" Tytölle hyvä mieli: "Tämähän tämä on eilinen mies!" Istui häneltä päätä kaivelemaan, ja Mikko uinahti tytön polville. Kohta näki tyttö kuitenkin veden lensahtelevan ja huusi äkkiä: "Jo tulee!" Mikko Metsolainen kavahti siitä seisaallensa, kävi käärmeelle vastaan ja sanoi: "Katsopa, kun pääsi aurinkona merellä vieree!" Käärme, jolla oli kuusi eri päätä yksillä hartioilla, kääntyi merelle katsomaan, ja Mikko siitä silpoi häneltä kaikki kuusi päätä poikki. Siitä pääsi tyttö taas vanhempiensa luokse linnoille, jossa tuli heille hyvä mieleen; vaan Mikko Metsolainen kiirehti kotiinsa.

Tuli kolmas päivä. Mikko Metsolainen meni pihalle silmiänsä pesemään, niin kuuli taaskin oudot äänet ulkona ja kävi maammollensa sanomaan: "Mikä se on, kun puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa?" — "Se tulee vielä isompi, yhdeksipäinen lohikäärme kuninkaan tytärtä ottamaan", sanoi maammo, "kahdesti on jo tyttöraukkaa meren rannalle kuljetettu, vaan minkä lienee voiman kautta säilynyt; nyt taitaa tuho tulla viimeinkin." Tuskin kuulikaan Mikko Metsolainen maammonsa sanat, niin meni taas miekkoinensa tytön luokse rannalle ja pyysi häntä päätänsä kaivelemaan. Tytölle taas hyvä mieleen, kun tunsi entisen pelastajansa, suostui heti pojan pyyntöön ja rupesi häneltä päätä etsimään Mikko Metsolainen nukkui taasen siihen tyttären syliin; vaan ei kaukaakaan, kun näkyi jo käärme tulevaksi, niin nostatti tyttö poikaa ja huusi: "Jo tulee!" Tämä silloin kavahti unestansa, kävi käärmeelle eteen ja kiljaisi: "Katso, järin suurempi peto jäljestäsi tulee, syöpi sinut!" No, käärme kun kääntyi jäljellensä katsomaan, Mikko Metsolainen samassa karsi häneltä kaikki yhdeksän päätä maahan ja tappoi siihen paikkaan. Tästäkös nyt kuninkaan tytär ihastui taas, hyvillänsä painoi sormuksella merkin pojalle otsaan, jotta tuntisi, ja kiirehti linnoille; vaan Mikko Metsolainen meni maammonsa luo takaisin. Kuningas sitä miestä tiedustelemaan, kuka käärmeet tappoi, jotta hän puolen valtakuntaa ja tyttärensä sille antaisi, joka sen pelasti. Teki linnoillansa pidot, joihin tulee hyvää, huonoa; vaan ei tunne tyttö. Antoi viimein sitten kuningas kuulutuksen, että kaiken rahvaan piti kulkea yhden portin läpi hänen nähdäksensä. Tulee rahvasta taas koolle, kukin portista kulkee vuoronsa, vaan ei ala miestä näkyä. Kuningas siitä jo suuttui tyttöönsä, kun ei enää ollut muuta kuin rippeitä jäljellä, että: "Mittyinen se onkaan sinun pelastajasi!" Mikko Metsolainen näet heittihe vihoviimeiseksi. Tulihan viimein sitten hänkin portille, niin kuninkaan tyttö kiepsahti hänelle kaulaan, suuta, nenää antoi ja sanoi: "Tässäpä tämä onkin minun pelastajani!" — "No, sinulle en saata muuta palkintoa antaa kuin tämän tyttäreni", sanoi kuningas iloissansa ja tervehti Mikko Metsolaista. Hän kuitenkaan ei huolinut, sanoi sillä maalla ei toimeen tulevansa, pyysi kotiinsa laittamaan. "No, sinua ei sinne saada muuten", sanoi kuningas, "kun ei pantane vaakalinnun selkään." Mikko Metsolainen, jonka teki mieli kotiinsa, suostui heti tuumaan, ja kuningas käski vaakalinnun saattamaan häntä kotimaillensa. Se oli sama vaakalintu, joka söi sen isän kaurahuuhtaa ja jota Mikko oli lähtenyt ampumaan. Sille kun nousi Mikko Metsolainen selkään, se läksi lentoon heti ja nousi, nousi taivaalle yhä, jossa kysyi häneltä: "Joko meri suurelta näyttää silmästäsi?" — "Ei näytä enää kuin jauhinkiven kokoiselta", sanoi Mikko. Heittipä vaakalintu silloin hänet kirpoamaan mereen, laski aina meren pintaan, vaan siitä tempasi takaisin ja kysyi: "Säikähditkö?" — "Kyllä säikähdin", vastasi Mikko, "jos olisi poikki leikattu, ei olisi verta saatu." — "Säikähdinpä minäkin ennen, kun ammuit kaurahuuhdassa, ja vasama meni tuosta kupeitseni", virkkoi vaakalintu, otti selkäänsä, nosti toisen kerran järin ylemmäksi, ja kysyi: "Joko nyt isolta meri näyttää silmästäsi?" — "Ei näytä enää kuin kiven silmän kokoiselta", sanoi Mikko. Laski sieltä vaakalintu hänet selästänsä lähelle veden pintaa mereen putoamaan, että ennätti vähän jo kastua, tempasi siitä takaisin pankkansa alle ja sanoi: "Säikähditkös nyt hyvin?" — "Säikähdin!" sanoi Mikko, "jos olisi kahdesta kohdin poikki lyöty, ei sittenkään olisi verta saatu." — "Säikähdinpä minäkin, kun minua toisen kerran ammuttiin", sanoi vaakalintu, nosti Mikon selkäänsä ja kohosi kolmannen kerran taivaalle kysyen: "Näyttääkös nyt isolta meri?" — "Ei näytä kuin värttinän kehrän kokoiselta vain", sanoi Mikko Metsolainen ja vapisi. Lintu silloin laski hänet sieltä putoamaan, jotta puoli kylkeä jo veteen tuli; vaan pisti siitä siipipankkansa alle taas, nosti ylös ja vei meren rannalle, kussa oli kaikkea ruokaa hyvästi, sanoen: "Syö, lepää, ole; vaan elä juo, jos sinua kuin juottuoon!" Hän kun oli nälkäinen ja näki edessänsä herkkuja kaikenlaisia, kävi kohta ruokaan käsin ja alkoi syödä. Söi, söi, niin rupeaapa tämä juottamaan. Siinä oli lähde tuo semmoinen kaunis, ihana, häntä likellä, niin ei muistanutkaan vaakalinnun varoitusta, vaan laskeusi viimein lähteen reunalta juomaan. Siitäpä rautakissa tarttui hänelle partaan ja repi, repi siitä, kunne repi koko parran. Mikko Metsolainen silloin pääsi pakoon, vaan rautakissa tuli perästä. Ajoi, ajoi jäljestä yhä, niin Mikko Metsolainen pääsi sepän pajaan piiloon, ja seppä löi oven lukkoon. Rautakissa vuottaa oven takana. Seppä kohta työntää rautaharkkoja tuleen, saa ne varistetuksi ja sanoo ulkona olijalle: "Pane suusi auki, silmäsi kiinni, niin minä paiskaan miehen kulkkuusi!" Tämä kun aukaisi suunsa, toinen heti työnsikin tulisen rautaharkon hänelle kulkkuun, niin ei vuotellut enää, loppui siihen. Sillä tavalla pääsi viimeinkin Mikko Metsolainen hädästänsä ja meni siitä kotiinsa. No, ne toiset miehet, se vuorenloukuttaja ja ongittaja, elävät siellä pohattoina; vaan tyttö ei ruvennut heille ennenkuin vetivät sen jousen, joka Mikko Metsolaiselta jäi sinne tavaroiden sekaan. Mikko Metsolainen kun tuli siihen, toiset pohatat eivät tunteneet häntä, vaan tyttö tunsi ja ojensi hänelle jousen vedettäväksi. Tämä vetikin heti jousen vireeseen, ampui ja sanoi sille ongittajalle: "Mene, käy se vasama!" Veti siitä toisen kerran, ampui taas ja sanoi sille vuorenloukuttajalle: "Mene, käy se vasama!" He menivät, ja siellä ovat tänäkin päivänä. Vaan Mikko Metsolainen sai siitä tytön, ja päästiin yhtenä elämään. — Sen pituinen se.

MIKKO MIEHELÄINEN

Mies päivän oli metsää käynyt ja läksi synkkiä saloja kotiinsa kulkemaan. Siellä tuli Tapiotar äkkiä häntä vastaan ja sanoi: "Lähtenet minun kerallani, en tapa sinua, vaan et hyvällä lähtene, tapan paikalla." Säikähtäen Tapiottaren puhetta, kun niin kovan ehdon pani eteen, ei tohtinut mies vastustella, vaan täytyi lähteä Tapiottaren keralla kulkemaan. Käytiin sitten hyvän aikaa synkkää metsää yhtenä, kunne päästiin jo Tapiolaan, niin vei Tapiotar miehen kotiinsa ja sanoi: "Tässä saat nyt isännöidä kuten ikään mielesi laatinee, kun vain minulle uskollinen olet; vaan jos petolliseksi ruvennet, että koetat luotani paeta, niin paikalla sinut hengeltä panen."

Mies kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, suostui Tapiottaren tuumaan ja otti hänet naiseksensa. Elivät sitten aikansa yhdessä, niin jo kohtuutui Tapiotar ja teki pojan, jolle pantiin Mikko Mieheläinen nimeksi. Se kun kasvaa suuremmaksi, tulee hänestä mies vahva ja väkevä, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa. Ovatpa leivät heillä sitten lopella kerran, niin menee Tapiotar syömistä saamaan ja sanoo lähtiessänsä: "Liikkua ei pidä poikessa ollessani pirtistä kunnekaan, muistakaa se!" Toiset lupasivat kotona pysyäksensä; vaan tuskin ennättikään Tapiotar talon tienoolta, niin tuli jo Mikko isänsä puheelle ja sanoi: "Himottaa, taattoseni, omaa maata nähdä, lähtekäämme tästä sinun kotimaitasi katselemaan!" — "Oi poikaseni!" sanoi isä, "himottaa minuakin entistä kotiani nähdä; vaan muista äitisi mitä sanoi, kun kielsi meitä pirtistä minnekään menemästä." Mikko ei huolinut siitä, vaan houkutteli yhä isäänsä, kunne mieltyi hänkin viimein poikansa tuumaan, ja läksivät yhtenä pakenemaan. Vaan eipä kaukaa, kun palasi jo Tapiotar syömisen hausta kotiinsa, ja kun ei pirtissä keksinyt ketään, niin arvasi heti asian ja läksi pakenijoita tavoittamaan. Vähän matkan päästä yhdyttikin jo miehensä ja poikansa tietä astumassa, niin hyppäsi, kavahti eteen ja kysyi vihaisesti: "Minkätähden pakoon läksitte, enkö minä teitä kieltänyt?" Siitä isä hätäytyi niin pahanpäiväiseksi, ettei tainnut virkkaa mitään, vaan Mikko astui rohkeasti Tapiottarelle vastaan ja kiljaisi hänelle: "Tie auki!" Suuttuipa siitä Tapiotar, että tarttui poikaansa käsin; vaan Mikko ei suvainnut sitä, vaan iski häntä aitaa vasten, että tuosta luu, tuosta nahka emolta pakosi, ja läksi taattonsa keralla edelle kulkemaan.

Pääsivät siitä jo omaan maahansa, ja isä poikinensa rupeaa kodissansa elämään niinkuin muinoinkin. Mikko miehistyy yhä ja tulee aikoja myöten aina väkevämmäksi, että oli jo viimein voimaa liiaksikin. Kerran muka lähtee mierolla käymään ja menee siellä muiden poikien, tyttöjen keralla kisaan. Ruvetaan siinä nyt koppiselle, niin Mikkokin pääsee vuorollansa koppia heittämään, ja kun iskee sillä neitiä, neitiseltä samassa käsi katkenee, ja rahvas käypi valittamaan isälle: "Hävitä poikasi ääreen, tappaa lapsemme kaikki!" Taatto siitä nuhtelee poikaansa ja sanoo: "Miksi, poikaseni, semmoisia laadit? Varoita itseäsi!" — "Asun mukaan minä koppia olin heittävinäni", vastasi Mikko, "vaan taisi vahingossa kovanlaisesti käydä." Isä silloin mietti mielessänsä: "Pitää laittaakseni poika työhön, jott'ei jouda vasta pahaa laatimaan", ja sanoi samassa hänelle: "Menepä, poikaseni, tuo muudan kuorma puita metsästä, millä kylyä lämmitämme!" — "Väleen tuo on tehty", sanoi Mikko, "vaan onko rekeä ja länkiä kussa, taattoseni?" — "On", sanoi isä, ja reen sekä länget antoi pojallensa. Hän silloin niine kaluinensa läksi puuhun ja meni parhaaseen hongikkoon. Sielläpä metsän eläjät tunsivat hänet ja rupesivat päälle tulemaan; vaan Mikkokaan ei ollut peloissansa, mutta rupesi riehkimään, tappamaan heitä. Siitä tuli metsän eläjille hätä, ja alkoivat rukoilla häntä: "Elä, poikaseni, meitä tapa, me sinulle hyvää laadimme!" — "No, jääkäähän sitten eloon, kunhan moniahta puukuormani kotiin vetää", sanoi Mikko Mieheläinen, valitsi metsän eläjistä parhaimman ja valjasti rekeensä. Kaasi sitten suuren hongan metsästä, jonka väänsi rekeen oksinensa, ja ajoi metsän eläjällä kotiinsa, jossa kavahti heti reeltä ja huusi isällensä: "Tässä, taattoseni, puuta, tässä hevonen sinulle!" — "Maltoit, poikaseni, saada, maltatkin pitää, ei minulle pidä sitä hevosta", vastasi isä.

Oli aikaa vähäsen, niin läksi Mikko mierolle taas kisaan ja toisten poikien, tytärten keralla rupesi koppiselle. Mitäs ollakaan; kun lykkäsi kopin menemään, se puuttui neitiselle jalkaan, ja jalka samassa katkeni. Tuli rahvas sitä taas isälle valittamaan ja sanoi: "Hävitä poikasi ääreen, kaiken rahvaan ruhtoo äijällä voimallansa." Isä kyllä paheksi poikansa tekoja, vaan kun ei siihen muuta voinut, arveli hänelle taas jotakin tekemistä ja sanoi: "Menepä, Mikko, tuolta lammista kalaa pyydä, että saisin kerran vielä kalakeittoa maistaa." — "No, annahan, taattoseni, hevoskulu tallista, millä minä kalat kotiin tuon, niin kyllä kalan syönnille kohta pääsemme", vastasi Mikko. Isä silloin hevosen toimitti pojallensa, ja Mikko läksi kalastamaan, onkisiimasensa vain keralla. Tulipa lammin rantaan, niin hongan katkaisi vavaksi ja sai rannalta onkimaan. Onki siinä, onki, niin kiepsahti vetehinen onkeen, ja Mikko vetäisi hänet maalle, jossa rupesi onkivavalla hengettä lyömään. Vaan vetehinen alkoi rukoilla häntä ja sanoi surkeasti: "Elä, mies kulta, tapa, minä sinulle hyvää laadin!" — "No, kun kuormallisen kalaa lammista tuonet, että kalakeiton saan taatolleni, niin heitän eloon", sanoi Mikko vetehiselle ja samassa päästikin hänet, onki suussa, lampiin takaisin. Vetehinen toi sieltä hänelle takallisen kaloja ja kantoi rannalle; vaan Mikko nosteli takkaa ja sanoi: "Tuo vielä toinen takka, täss' ei ole miehen kuormaa!" Vetehinen silloin uudestansa upposi lampiin ja väänsi kohta toisen kalatakan rannalle. "No, nyt on kyllä!" virkkoi Mikko vetehiselle, "lähdes nyt kalakuormaa kotiini kantamaan!" Vetehisen täytyi nyt lähteä niitä kalatakkoja kantamaan, ja tulivat yhtenä Mikon kotiin. Tultuansa taattonsa kuulumille huusi jo Mikko hänelle vastaan: "Täss' on nyt, taattoseni, kalaa, tässä emännyt emännöimään!" Isä, joka näki poikansa saaliin, sanoi siihen: "Maltoit, poikaseni, saada, maltatkin pitää, ei minulle pidä sitä emännyttä!"

Eletäänhän aikaa taas vähäsen, niin Mikko kolmannen kerran lähtee mierolle kisaan ja muiden nuorten keralla rupeaa koppiselle. Vaan mitenkäs kävikään; kun iski neitiä kopilla, koppi puuttui neitiselle kylkeen, ja kylki väärään meni. Siitä rahvas taas käypi valittamaan isälle ja sanoo: "Hävitä jo poikasi ääreen, kaiken rahvaan pilkkoo äijällä voimallansa." Siitäkös taas isälle huolta oli pojastansa, miten muka estäisi häntä pahaa laatimasta. Viimein kauan arveltuansa päätti lähettää hänet pitkälle matkalle pois kotoansa ja sanoi: "Varjakaiselta kuninkaalta kaksi tynnyriä rahaa velkaa on otettavaa kolmannen vuoden ajasta, lähdepä, poikaseni, niitä rahoja perimään." Mikko oli siihen valmis ja suorisi matkaamaan. Metsän eläjän pisti aisoihin, itse istui korjaan ja vetehisen pani ohjilliseksi. Sillä tavoin matkasi sitten nuo ajat, nämä päivät, kunne tuli Varjakanmaahan ja lähestyi jo kuninkaan kotia, niin ajoi jyrähytti sitä vaahkua pihaan, että rupesivat palatit liikkumaan. Säikähtipä Varjakainen kuningas sitä peläten palattiensa kaatuvan ja sanoi orjillensa: "Käykää tiedustamassa, matkaaja mitä pakisee, ja antakaa, mitä pyytää, että lähtee edellensä." Orjat kävivätkin heti Mikon puheille ja nähtyänsä, mittyinen hänellä oli sekä hevonen että ohjillinen, säikähtivät vielä pahemmin ja kysyivät peloissansa: "Mitä vieraalle pitää?" — "Olisipahan kaksi tynnyriä hopeita kuninkaaltanne perittävää", vastasi Mikko rohkeasti. Muistaen isäntänsä käskyn kantoivat orjat rahatynnyrit epäilemättä esiin, ja Mikko Mieheläinen nosti ne rekeensä ja läksi ajaa karettelemaan kotiinsa. Omaan pihaan päästyänsä riisui sitten metsän eläjän valjaista ja ajoi pois metsään, mutta vetehisen päästi lampiin takaisin ja itse kävi taattonsa puheelle ja sanoi: "Täss' on nyt, taattoseni, rahat, joita panit Varjakanmaalta hakemaan, — ota!" Mitäs olikaan isällä siihen virkkamista? Olisi kyllä suonut poikansa sille matkalle jääneenkin; vaan hyvät olivat mielestänsä rahatkin, ja täytyi kiittää Mikkoa jaloksi, kun niin sukkelaan asiansa toimeen sai.

Kauaksi ei isälle pojastansa vastusta ollutkaan. Muutaman ajan päästä kävi Mikosta kodissa eläminen ikäväksi, eikä tehnyt enää mielensä kisaankaan sen kovemmin lähteä, kun siellä niin pahasti aina kävi, niin tuli isänsä puheelle ja sanoi: "Ompele, taattoseni, minulle salkku, mieleni laatii maailmaa katselemaan." Sepä oli isänkin mieleen, joka kohta ompeli nahkaisen salkun ja antoi pojallensa. Salkku selässä läksi sitten Mikko Mieheläinen matkaamaan ja kulki maita kauan, kunne kohtasi korkean vaaran, jonka harjulla oli poika, joka kahta kalliota yhteen jylkytti. Se kallionjylkyttäjä kun keksi Mikon vaaraa lähestyvän, tervehtii häntä heti ja sanoo: "Terve, Mikko Mieheläinen! Ota minua toveriksesi!" — "Tule vain, koska niin vahvalta mieheltä näytät, parempi on kahden kulkeaksemme", sanoi Mikko Mieheläinen, ja kallionjylkyttäjä laskeusi vaaralta ja läksi hänen kerallansa matkaamaan. Kulkivat siitä vähän matkaa yhtenä, niin näkivät pojan, joka kahta jokea kämmenillänsä yhteen talusi, ja menivät luokse. Jokientaluttaja taukoaa heti työstänsä ja sanoo Mikolle: "Terve, Mikko Mieheläinen! Etkö ottaisi minua toveriksesi?" — "Lähde vain keralla, kun mielesi tehnee, hyvä on toveri matkalla", vastasi Mikko Mieheläinen, ja läksivät kolmen miehen siitä astumaan. Kotvasen matkaa kuljettuansa tulivat synkkään metsään, josta etäältä näkyi heidän silmiinsä niinkuin huone ikään olisi ollut, ja kun pääsivät likemmäksi, siellä olikin asunto moinen, linnaksi pieni, pirtiksi suuri. Pihaan tultua näkivät tanhuen olevan mahoja täynnä, niin luulivat talonkin asutuksi ja menivät pirttiin; vaan siellä ei ollutkaan ketään, ihan oli autiona pirtti. Pojille kun oli kävellessä tullut väsymys ja nälkä, heittäysivät pirttiin levähtämään pitäen keskenänsä tuumaa, mistä rupeaisivat ruokaa saamaan. Puhui silloin Mikko Mieheläinen toisille: "Pirtti kun on autiona, vaan tanhut mahoja täynnä, ei tule ruoasta puutetta, josko pidot vielä laatisimme, — tappakaamme muudan maho tanhuelta!" Sepä neuvo oli toistenkin mieleen, ja menivät heti tanhuelle, josta valittiin parhain maho ja iskettiin kuoliaaksi. Vuorenjylkyttäjä jätettiin sitten mahoa ruoaksi laittamaan, vaan toiset kaksi menivät metsään halkoja leikkaamaan. Sepä olikin Syöjättären asunto, joka oli siellä metsässä, niin tulee Syöjätär kotiinsa ja löytää pirtissä pojan mahoa keittämässä. Siitä ärjäisee keittäjälle: "Vai tulit sinä, raatoniekka, tähän minun pirttiini polttamaan, kärventämään!" Tarttuu poikaan käsin, nostaa toisella kädellänsä salpamen ja toisella panee häneltä pään sen alle loukkuun. Sitten menee hän keittoa katsomaan, kahmuaa lihat kaikki vatsaansa ja lähtee ääreen.

Poika siinä salpamen alla kimpuilee yhä, kunne pääsee loukustansa viimeinkin, niin kerää Syöjättären jättämät luupalat pataan kaikki ja keittää ne uudestansa rokaksi. Käypi siitä sitten tanhuelle ja kirjuu tovereitansa syömään. Toiset tulivatkin kohta metsästä, kun olivat nälissänsä hyvin, ja ruvettiin ruoalle; vaan eipä ollutkaan toisista rokka hyvä, niin kysyivät keittäjältä: "Minkätähden tämä rokka niin laiha on? Parhaimman mahonhan me olimme tappavinamme!" — "Tämä pirtti vanha on", sanoi kallionjylkyttäjä, "niin liikahteli keittäessäni, että rokka maahan meni, ja minä kun uudestansa keitin, ei syntynytkään rokka hyvä." No, toisten täytyi tyytyä rokkaansa, jommoinen oli, ja tulivat sen päivää sillä syömällä toimeen. Tuli sitten aamu, niin iskettiin maho taaskin tanhuelta ja jokientaluttaja jätettiin keittämään, vaan toiset kaksi menivät puita leikkaamaan niinkuin eilenkin. Mitäs ollakaan; pojan siellä keittäessä tuli taaskin Syöjätär pirttiin sanoen hänelle: "Jokos taas olet, raatoniekka, pirtissäni, vaikka eilen kielsin tulemasta!" Tarttui poikaan kiinni ja pisti häneltä pään salpamen alle, vaan keiton söi vatsaansa ja meni tiehensä.

Pääsi poika viimeinkin salpamen alta, niin keräsi ainoat keiton jätteet, mitä oli luupalasia Syöjätär vähän jättänyt, ja keitti niistä uudellensa rokkaa. Huusi sitten metsästä toisetkin toverinsa syömään, ja ruvettiin ruoalle. Syödessä nurkuivat toiset taas rokkaa kehnoksi ja sanoivat: "Mikä kumma, kun tämä rokka niin laiha on, hyvän mahonhan me iskimme!" Mutta jokientaluttaja vastasi toverinsa eilisillä sanoilla: "Pirtti liikahteli keittäessäni, niin rokka maahan meni, ja uudestansa kun keitin, ei syntynyt enää ruoka hyvä." Mitäs siihen, elettiin se päivä taas ja maattiin yön seutu, kunne päivä valkesi, niin nälkä tuli miehille, kun niin vähällä syönnillä oli täytynyt menneenä kahtena päivänä aikaan tulla, ja iskivät taas toisen mahon tanhuelta. Jäipä Mikko Mieheläinen itse keittämään ja toiset työnsi halkoja leikkaamaan. Keittäessänsä kävi hänestä sitten aika ikäväksi, niin laati rokan kiehuessa itsellensä kanteloisen, ja kun ei ollut pirtissä lavitsaa, millä olisi istunut, kantoi pihalta suuren tammisen altaan pirttiin, jonka asetti kumollensa lattialle, ja rupesi siihen selällensä kanteleella soittamaan. Samassa tuli Syöjätärkin taas kotiinsa ja ärjäisi heti hänelle: "Vai tulit sinä, Mikko Mieheläinen, minun pirttiini remuamaan!" — "No, hiljempää, hiljempää, akkaseni", sanoi Mikko Mieheläinen, "minä heitän soiton tähän lapsillesi; onko lapsia kussa?" Syöjätär suuttui siitä aina pahemmaksi ja huusi vihoissansa: "Minä vähät soitostasi, tule, raatoniekka, tappeluun!" Vaan Mikko Mieheläinen kun pääsi akkaan käsin, ruhtoi hänet samassa ja pani sen tammisen altaan alle, joka oli lattialla kumossa. Sitten keitti hän rauhassa rokan valmiiksi ja kirjui toisia syömään. Ne tulivatkin metsästä kohta, ja ruvettiin yhtenä syömään, niin kysyi Mikko Mieheläinen tovereiltansa: "Hyväkö on rokka nykyinen?" — "Ka, hyvä on!" sanoivat toiset ja kehuivat Mikon keittämää makeaksi. Hän silloin nousi syömästä, kohensi allasta ja sanoi: "Täss' on nyt pirtinliikuttaja! Miksi ette varoittaneet minua? Vakautuu nyt pirtti liikkumasta, vaan lähtekäämme jo poikkeen, ei tässä enää ole meillä tekemistä." Toiset olivat häpeissänsä eivätkä juljenneet virkkaa mitään, vaan läksivät Mikon keralla matkaamaan. Menivät, menivät edellensä, niin löysivät metsästä haudan niin suuren, niin suuren, ettei pohjaa näkynytkään. "Pitäisipä käydä tietelemässä, mitä haudassa on", sanoi Mikko Mieheläinen, "vaan millä me sen pohjaan pääsemme?" Asiata vähän arveltuansa keksivät jo toverit neuvon ja sanoivat: "Onhan meillä ne kolme mahon nahkaa keralla, jotka Syöjättären kodista saimme, laatikaamme niistä vipu moinen, jossa laskeudumme alas!" Se keino oli Mikostakin hyvä, ja laadittiin nahoista kätkyt, johon liitettiin nahkaiset hihnat, niin pitkät kuin vain nahoista saatiin, niillä muka laskeaksensa kätkyttä hautaan. Kun oli se heidän laitoksensa valmis, kysyi Mikko toisilta: "Kuka siihen nyt istuu meistä kätkyehen?" — "Istu sinä, Mikko Mieheläinen", sanoivat toverit, "me väettömät miehet, mitä pannet kätkyehen, sitä hihnoista nostamme." — "No, sitähän tuo on", sanoi Mikko Mieheläinen ja istui kätkyehen käskien toisia laskemaan häntä hihnoista alas. Toverit saavat silloin häntä laskemaan, ja Mikko Mieheläinen alenee hihnojen sujuessa aina syvemmälle, kunne tulee jo viimein maan alle, jossa avautuvat äkkiä oudot maat ja toiset ennen näkemättömät seudut. Ilmaupi muka toinen maailma siellä, moinen kuin ylhäälläkin, jossa on meri ja sen rannalla pirtti. Nouseepa Mikko Mieheläinen silloin kätkyestä ja menee siihen pirttiin, niin siellä on ylen kaunis neitonen valkoisissa vaatteissa, joka

kultakangasta kutoopi, hopeaista helkyttääpi; kädet kultaiset kalvosista, jalat hopeiset polvista, päivyt paistaa päälaelta, kuutamaiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta, seitsentähtinen selältä.

Neiti kun keksii Mikon, säikähtää heti ja sanoo: "Oi vieraan maan mies, miten sinä poloinen tänne jouduit? Maammoni kun kotiin tulee, se tappaa sinut." — "En ole miestä vertaistani ennen nähnyt, saatikka sitten pelätä tiennyt, joko ruvennevat nyt akat minua tuhoamaan", sanoi Mikko Mieheläinen ja kertoili neitiselle, miten hän ylämaailmasta kätkyessä sinne oli laskeutunut. Neitisen silloin kävi sääliksi poikaa, kun se hänestä hyvä oli, ja vei Mikko Mieheläisen aittaansa, jonne peitti vaatteihinsa, ettei maammo sieltä löytäisi, ja salpasi oven. Mutta kohta tuli akkakin kotiin ja kiljaisi heti kynnykseltä tyttärelle: "Kunne sinä pojan peitit? Poika on nykyänsä käynyt tässä; tuo häntä piilostansa kerallani tappeluun!" Neitisen silloin ei auttanut enää kieltäminen, vaan täytyi tuoda poika näkyviin, jossa nousi maammon keralla hirmuinen tora; mutta viimein tuli Mikko voitolle kuitenkin ja tappoi akan. Siitä meni sitten se neitinen miehelle, läksi Mikko Mieheläiselle naiseksi, ja suorisivat ylämaailmoille lähtemään. Mitä oli neitisen kodissa tavarata, eloa ja muuta hyvyyttä, hopeata, kultaa, sen ottivat myötänsä kaikki ja kantoivat siihen haudan suulle, jossa se nahkainen kätkyt riippui. Niitä tavaroitansa panivat sitten kätkyehen, jonka Mikon toverit hihnoista nostivat ylös ja tyhjennettyänsä aina solauttivat takaisin, kunne aikansa sitä tekoa tehtyänsä tavarat alhaalta loppuivat. Solui kätkyt taas tyhjänä alas, eikä ollut enää muuta siihen panemista, niin sanoi Mikko Mieheläinen naisellensa: "Istu sinä nyt, neitiseni, kätkyehen, että pääset täältä ylös, niin tulen sitten minä taas vuorollani." Istui neitinen silloin kätkyehen ja nostettiin ylös, vaan kätkyt solautettiin takaisin, ja Mikko Mieheläinen itse rupesi viimeiseksi kätkyehen. Saivat toverit taas hihnoista vetämään, että kohosi jo kätkyt vähän matkaa, niin puhui nostaessa toinen toisellensa: "Mikko Mieheläinen jos pääsee haudasta ylös, se ei annakaan meille osaa eloksistansa, vaan työntää meitä vuoromme sinne, niinpä heittäkäämme hänet hautaan ja pitäkäämme tavarat kaikki!" Toinen mieltyi heti toverinsa tuumaan; samassa katkaistiin hihnat, joissa kätkyt oli riipuksissa, ja Mikko Mieheläinen puolitiestä hautaa kirposi alas.

Mitäs siihen; Mikko lähtee meren rantaa siellä maan alla suruissansa astumaan, niin näkee linnun lentelevän taivaalla ja huutaa sitä luoksensa: "Tules tänne, lintuseni!" Lintu lentää leuhahtaa siihen heti ja sanoo: "Terve, Mikko Mieheläinen! Mitäs tuumailet?" — "Sitä tuumailen, miten kotiini pääsisin", vastasi Mikko, "saata, lintuseni, minut omalle maalleni!" Linnun kun oli sääli häntä, ottikin heti selkäänsä Mikon ja läksi lentämään. Lensi, lensi matkojansa, kunne toi Mikon viimein siihen paikkaan, kussa tovereinensa mahoja keittääksensä oli halkoja leikellyt, niin heitti jo selästänsä ja kysyi: "Joko tunnet maata, kussa olet?" Mikko siitä katsastamaan ympärillensä, niin tuntee jo paikan ja sanoo: "Jo nyt tiedän, lintuseni, kussa olen, kiitoksia tuomastasi!" Sitten erosivat siinä toisistansa; lintu läksi lentoon uudellensa, vaan Mikko Mieheläinen kävi haudalle sinne, kuhun oli molemmat toverinsa jättänyt. Paikkaa lähestyessä kuuli jo melun haudalta, ja kun likemmäksi meni vielä ja syrjästä katsoi, näki kallionjylkyttäjän ja jokientaluttajan siinä keskenänsä kiistelevän. "Ota elot! Anna neiti!" sanoi toinen toisellensa, eivätkä sopineet osiltansa niitä kätkyessä nostamia jakaessansa. Mikko Mieheläinen silloin lähestyi heitä ja sanoi: "Terve, toverini! Tässä te olette, tässä minäkin!" Tapasi rinnasta yhden yhdellä, toisen toisella kädellänsä ja lykkäsi hautaan kummankin sanoen: "Menkää, veikkoseni, kukali minä, sikäli tekin kävelkää!" He samassa tuiskahtivat maan alle päällensä, eikä heitä sen kovemmin nähty ei kuultu; vaan Mikko Mieheläinen otti tavaransa haudan reunalta ja meni morsiamensa keralla siihen Syöjättären entiseen pirttiin, jota kaunistelivat kaikenmoisella rikkaudella, ja rupesivat yhtenä elämään. Jossa kului heidän elinaikansa hupaisesti, kunne viimeinkin kuolema saavutti. — Sen pituinen se.

HIIDEN LAIVA

Oli muinoin metsämies. Se meni metsälle, jousi keralla, ja käveli metsää kauan, niin yhtyi Hiiden vuoreen. Hiitolaisilta olivat vanhemmat kuolleet, ja heitä oli suuri joukko perillisiä. Heillä oli ylen paljon hyvyyttä, kultalusikkaa, kulta-astiata siinä vuoren päällä, ja joka miehellä oli kultavaunut, ja kultalaiva oli kaikille yhteinen, joka kulki halki maailman itseksensä, kun vain laivaan nousi. He kun näkivät sen metsämiehen jousi olalla lähestyvän, huusivat heti: "Tule, hyvä mies, meille rahan ja hyvän sanan edestä jakamaan nämä tavarat!" Hän tuli siihen heidän luoksensa ja kysyi: "Mitenkä nämä saadaan nämä kultavaunut ja kultalaiva itsestänsä juoksemaan?" No, he siitä neuvoivat miehelle: "Kun nousee ylävivulle, ja alavivulle jalallansa polkee, no, sitten juoksevat vaunut ja laiva itsestänsä." Mies kun sai taian tietää, hänellä oli jousi veteessä, niin ampui kerran ja huusi: "Etsikää, miehet, se pulikka, joka jousestani läksi; ken ennen tavoittanee, sille kultavaunut ja laiva osaksi!" Hiitolaiset silloin läksivät hyppäämään sitä vasamaa tavoittaaksensa ja menivät, jott'ei näkynyt ei kuulunut. Mies vaikka näki, että jo menivät, ajatteli kuitenkin: "Ehkä tulevat sieltä tavaroillensa takaisin." Mätti kaikki hyvyyden yli kynnyksestä laivaan, veti kaikki ne kultavaunut sekä muut rikkaudet siihen ja nousi itsekin laivaan, kohosi ylävivulle ja polki jalallansa alavipua. Alas siitä laiva hypätä maalla ja merellä, kunne hyppäsi kuninkaan linnan eteen ja siihen seisahtui. Päätyipä kuninkaan tytär linnan portailla istumaan. Se kun keksi kultalaivan, niin sormellansa pyörittää ja sanoo: "Tuossapahan on ylimmäinen keisari tämän maan päällä tuossa kultalaivassa kulkemassa. Ottakaa, keisarikulta, minut laivaanne, minä rupean teille morsiameksi!" Mies avasi laivansa oven auki, kun kuuli sen, ja sanoi: "Kuninkaallinen herttua! Minä olen vain talonpojan palvelija, en minä kelpaa teidän jalkojannekaan riisumaan, on teille kuninkaitakin." No, tytär vaikka kuuli, jotta talonpojan palvelija se onkin, pyrki vain uudestansa ja sanoi: "Ottakaa vain! Minä rupean teille morsiameksi." Mutta toinen sanoi: "Te, näen mä, pilkkaatte minua vain, onhan teille kuninkaitakin." Kuninkaan tytär silloin kannatti sinne laivaan ruokaa sekä juomaa kaikenmoista sen miehen syödä, ja herrasvaatteet, hatut, saappaat kaikki; vaan ne jäivät lattialle läjään, se ei tohtinut käteensäkään ottaa niitä mies. Tytär sillävälin kävelee siinä laivan edessä pahoilla mielin kahdakäsin, kun ei mies ottanut häntä. Mies katsoo viikon aikaa sitä, niin näkee, että apea tämän on mielestä, ja sanoo viimeinkin: "No, kun tahtonette, herttuakulta, talonpojan palvelijan kanssa kauppaan ruveta, niin nouskaa laivaan!" No, hän nousi siitä laivaan. Mutta mies lankesi polvillensa ja kysyi: "Minnekä me nyt, herttuakulta, tämän hyvän laivan keralla menemme?" Hän vastasi, se kuninkaan tytär: "Menkäämme meren keskelle, siinä on saari kymmentä virstaa pitkä, joka on marjaa täynnä ja hedelmää maata myöten ryöhyttää." No, laiva pantiin liikkeelle; se juoksi keskelle saarta ja asettui siihen. Mies sitten läksi marjan mätäntään, vaan kun maisteli marjasia, nukkui siihen, rupesi maata ruojottamaan eikä saanut yhtään marjaa laivaan. Viimeiseltä suuttui jo kuninkaan herttua: "Joudat", sanoi, "kuolla siihen saareen, talonpojan palvelijakuojus, minä käännän laivan ja lähden kotiin." Kääntikin laivan ja meni kotiinsa, vaan mies jäi maata ruojottamaan siihen. No, sitten hän viimeisellä havaitsi siitä makuukseltansa kuitenkin, vaan laivaa ei näkynyt ei kuulunut; sinne menivät ne kehnojen antamat tavarat ja muut, lompukka rahaa vain jäi miehelle. Hänellä nälkä semmoinen verinen mahassa, eikä ole mitä syödä. Menee siitä yhden marjapuunpehkon juureen, mätti vasemman lakkarinsa marjaa täyteen ja sitten pisti yhden marjan suuhunsakin, söi sen, ritusteli. Nämäpä olivatkin pahoja marjoja, tästä kasvoi hänelle sarvet, semmoiset häkylät päähän, jott'ei niskat jaksaneet kannattaa. Siitäkös hänelle tuska. "Hyvä olisi", sanoi, "muuten vielä ollut, nälkä vaikka on semmoinen, vaan nämä häkylät kun vielä kasvoivat päähäni. Laivalaisia jos mitä tulee, niin minut vielä metsän petona ammutaan tänne saareen!" Meni sitten toisen marjapuunpehkon ääreen ja mätti siitä oikean lakkarinsa täyteen. Pisti yhden marjan suuhunsa taas ja söi sen, ritusteli. Nepä päätyivät jo hyviä marjoja olemaan, sarvet putosivat päästä, eikä tuntunut sijaakaan. Tuli niin kaunis sitten hänestä, ettei koko valtakunnassa ollut niin kaunista. No, hän vuotti siinä, kunneka laivalaisia tulisi — eihän se meren keskeltä päässyt mihin saaresta — ja kun näki, että laiva jo nousee ja tuli jo saaren kohtaan, niin huutaa: "Ottakaa, hyvät ystävät, rahan ja hyvän puheen edestä minut pois täältä saaresta kuolemasta ja saattakaa minut ja neuvokaa kuninkaan linnaan, josta läksinkin laivoineni kulkemaan!" No, he saattivat hänet maalle ja neuvoivat tien kuninkaan linnaan. Mies siitä sitten meni kuninkaan pihaan. Kuninkaalla oli ruokakaivo siinä koreata vettä täynnä ja tiyris tulppa suussa, niin istuutui kaivon kannelle ja alkoi likajaloillansa kuljutella, liata vettä. Päätyipä kuninkaan ruoantekijä linnan portaille tulemaan. Se kun olisi ollut pahempi mies, olisi kiljaissut heti: "Minkätähden sinä likasit meiltä ruokakaivon? Paha on tuota meidän syödä, pahempi vielä kuninkaan ja kuninkaallisen puolison!" Olisi kuningas kuullut, olisi leikkuuttanut kaulan poikki. Vaan tämä oli hyvänsävyinen, tyyni mies, meni miehen luo, nykäisi häntä ja sanoi: "Voi, miesrukka, kun likasit meiltä kaivon, paha on meidän syödä, vielä pahempi kuninkaan ja kuninkaallisen perheen. Kuningas kun saapi tietää, se leikkuuttaa pääsi poikki, ja valta olisi minullakin se sinulle tehdä." Ja valtahan sillä olisi ollutkin. Mies sanoi: "Elkää, herrakulta, virkkako mitään, niin minä neuvon taian semmoisen, että tulette niin kauniiksi kuin minäkin olen." — "No, minä en virka mitään", vastasi ruoantekijä, "kun sinä semmoisen taian teet minulle." Mies antoi hänelle sitten marjan syödä. Se sen syödä ritusteli, ja hänestä tulikin niin kaunis, ettei koko valtakunnassa ollut niin kaunista; mutta se talonpojan palvelija pistihe jo siitä piiloon, etteivät häntä muut näkisi. Se ruoantekijä sillä aikaa laitteli kuninkaallisia ruokia linnassa; syötiin, juotiin, rehattiin siinä, kunne herettiin jo ruoalta, niin menee se kuninkaan herttua ruoalta päästyänsä sen ruokaevestin eteen ja kysyy: "Mikä teidät teki, evestikulta, yht'äkkiä niin kauniiksi?" Evesti sanoo: "Oli äkkinäinen mies tuolla pihamaassa, niin sillä on semmoiset taiat, jotta saapi, jos ketä tahtokoon kaunistella, kauniiksi." Sanoo siihen se laivansa-viejä-tyttö: "Kunpa minuakin kaunisteleisi, niin minä rupeaisin hänelle morsiameksi." — "Jo se on tainnut mennä", vastasi ruokaevesti, "se ei tohtinut silmää näyttää kellekään, pelkäsi äkkinäisessä kaupungissa tapettavan itsensä." Tytär laittoi sanan miehelle: "Elköön miesrukka mitään pelätkö, kyllä minä hänet varjelen, tulkoon äkkinäiseen huoneeseen, minä sinne syötän, juotan hänet." Poika tulikin, ja pantiin erityiseen huoneeseen. Se kuninkaan herttua kantoi sinne ruokaa, juomaa, kaikenlaista herkkua. Tuli siihen eteen syödessä, juodessa, rupesi puhuttelemaan miestä ja sanoi: "Tehkää minutkin, hyvä mies, niin kauniiksi kuin ruokaevestin teitte! Minä rupean teille morsiameksi." Toisella äkä sydämessä siitä, kun jätti sinne saareen. Syöpi kuitenkin, juopi siinä, sanoo: "Enhän, herttuakulta, minä, talonpoikakuhjus, teille sulhaseksi kelpaa, onhan teille kuninkaita!" — "Jos ette muuten usko", sanoi tytär, ei tuntenut häntä meren keskelle jääneeksi, "niin minä annan teille kenraalin vaatteet ja kultarahaa, kultamaljaa, onhan minulla! Ja minulla on kultalaiva ja kultavaunut, ne annan kanssa, kun teette minut kauniiksi." Toinen ajatteli mieltänsä vasten: "Omanipa ne olisivatkin!" vaan ei virkkanut mitään. Kuninkaan tytär puheli yhä vain ja sanoi: "No, minä en teitä käsistäni heitä ennenkuin minuakin kaunistelette." Mies silloin rupesi kaunistelemaan. Tämä viettelys otti marjan vasemmasta lakkaristansa, antoi pahoja marjoja kuninkaan tyttärelle syödä ja itse pistihe siitä piiloon; syönti, juonti jäi siihen. Tyttö kun sen marjan syödä ritusteli, no, sille kasvoi sarvenhäkylät päähän. Kuningas kun näki sarvet tyttärellänsä päässä, koetteli sahoillakin leikkuuttaa; vaan eiväthän ne sahat pystyneetkään. Pani sitten kaksi sotamiestä, vahvaa, sarvia jäljestä kantamaan, että pääsi tyttörukka liikkumaan. Ei muuta kuin hätä käsissä, toista hätää metsästä tulee. Pani viimein kuningas kuulutuskirjat valtakuntaansa, että jos olisi naimaton mies, joka hänen tyttärensä tohtoroisi ja saisi sarvet pois, niin hän panisi sen kenraaliksi tyttärensä kanssa yhteen. Tahi jos olisi nainut mies eli akka, joka sen parantaisi, niin antaisi hänelle ikuisen hyvyyden.

No, tähän tulee tohtoria, miestä, akkaa salin täysi, tohtoroidaan tytärtä siinä, vaan ei saada sarvia pois. Tuleepa se mieskin sieltä rahvaan takaa piilosta, lankeaa kuninkaan eteen polvillensa, sanoo: "Armollinen kuningas, antakaa minäkin ruokin tuota teidän herttuaanne, jos nuo minä saisin sarvet pois!" Kuningas sanoi: "Liekö tuota, poikaseni, sinullakaan sitä voimaa, jopa tässä ovat nämä muutkin koetelleet, ovat syöneet, juoneet onneksensa vain!" Mitäs ollakaan, mies meni poikkeen; oli aikaa poikessa, niin tulee takaisin, sanoo: "Armollinen kuningas, ei näissä ole muissa sarvien saajia, minä ne saan, kun koetella antanette." — "No, kun saanet, poikaseni", vastasi kuningas, "koettelehan! Sarvet kun ruvennevat tyttäreni päästä lähtemään, niin panen sinut ylimmäiseksi kenraalikseni!" Mies siitä puhui kuninkaalle, sanoi: "Laittakaahan muut parantelijat pois ja sotaväki jo iloa tekemään, kyllä minä tyttärenne parannan!" Heti laitettiin muut kaikki pois, ja sotaväki työnnettiin iloa tekemään; mies vain jäi siihen tytärtä korjaamaan, ja palvelijoita käskettiin hänelle avuksi. Puhui siitä nyt piikatytölle: "Mene, tyttö, pane risuja saunan uuniin, sauna lämpeämään!" Pojalle sanoi: "Mene, poikarukka, käy metsästä kolme hienoa, oksatonta pajun varpaa hautumaan, joilla ruokin sarvet pois lähtemään!" No, saivat varvat hautuneiksi, niin piikatytöllä haudotti vastat, saunaan laitatti lämpimät vedet, lessinkipyyhkimet ja muut tarpeet, kuninkaan tyttären vei kylpemään, laittoi piikatytön pois saunasta ja pani oven lukkoon. Sotaväki teki sillä aikaa iloa. Panipa sitten kuninkaan tyttären sarvistansa mallatlautoihin riippumaan ja alkoi niillä hautuneilla varvuilla kylvettää häntä sanoen: "Vieläkö jätätte minut kuolemaan meren keskelle? Vieläkö karkuutatte minun hyvyyteni pois? Tässä tämä on teidän sulhasenne, ette nyt enää saa niin pilkata!" Kuninkaan tytär rukoilemaan häntä: "Elkää, miesrukka, lyökö minua, en sinä ilmoisna ikänä enää tee mitään pahaa teille!" Mies antoi sitten oikeasta lakkaristansa tytölle marjan, niitä hyviä marjoja; no ne läksivät sarvet pois, jott'ei tuntunut sijaakaan, ja tyttö tuli niin kauniiksi, ettei koko valtakunnassa ollut niin kaunista kuin he olivat. No, siitä he linnoille syömään, juomaan, tanssimaan; poika pantiin ylimmäiseksi kenraaliksi ja sai sen kuninkaan tyttären itsellensä. — Sen pituinen se.

TUHKAMO

Oli kolme veljestä, kaksi hyvää, yksi Tuhkamo. Heiltä kuoli isä ja äiti, köyhiksi jäivät. Tulivat siitä kovin murheellisiksi ja itkivät itkemistänsä yhä. Kauan itkettyänsä, käski unissa heitä isävainaja menemään laivarannalle yöksi hanhia vartioimaan, kunkin aina yöksensä. Meni ensinnä vanhin veli sinne, vaan kotvasen rannalla istuttuansa, rupesi pimeä pelottamaan, jotta pois piti lähteä. Kotiin tulleelta kysyivät toiset: "Mitä sait?" — "Itsepähän näette, kun vuoronne käytte", vastasi poika siihen eikä tehnyt muuta selvää. Toissa yönä meni keskimmäinen veli, ja hänen kävi samoin kuin vanhimmankin. Läksipä kolmanneksi yöksi Tuhkamo vuoronsa vartioimaan; siinä istui kaiken yön eikä pelännyt. Tulipa päivän koittaessa aamulla kolme hanhea rannalle ja korjasivat siipensä aidan alle, niin muuttuivat heti ihaniksi neidoiksi ja läksivät mereen uimaan. Tuhkamo silloin valitsi kauneimmat siivet sieltä talteensa ja istausi taas paikallensa. Neidot jonkin ajan uituansa nousivat jo maalle pois lähteäksensä ja kävivät aidan luokse, josta toiset kaksi ottivat siipensä ja läksivät lentoon, vaan yksi ei päässyt, kun siipiänsä ei löytänyt. Ilmoitti siitä nyt itsensä Tuhkamo ja sanoi neidolle: "Täällä siipesi ovat, vaan et saa, kun et ruvenne naisekseni!" Neito silloin ilmaisi olevansa kuninkaan tytär, vaan palvelijoinensa hanhena lentäneensä meressä kylpemään, ja puisti Tuhkamolta siipiänsä. Mutta Tuhkamo pani entisen ehdon eteen ja sanoi: "Ottanet minut mieheksesi, niin annan lentimesi." No, neidon ei auttanut siinä viipyminen, päivä kun alkoi jo valjeta, vaan lupasi ruveta hänelle puolisoksi, sai siipensä, puki päällensä ja lensi hanhena kotiinsa kutsuen Tuhkamoa linnoilla käymään. Läksi sitten Tuhkamokin kotiinsa, niin kysyivät toiset veljet kotiin tulijalta: "No, mitä sait hanhia vartioituasi?" — "Sain kuninkaan tyttären puolisokseni", vastasi Tuhkamo. "Sinäkö semmoinen kuninkaan tyttären", irvistelivät toiset eivätkä ottaneet uskoaksensa. Vaan Tuhkamo läksi siitä heti kuninkaan linnoille ja sanoi tytölle: "Täällä minä nyt sitä vasten olen sinua saamassa, joko nyt lähtenet minulle?" — "Jopa vainen", sanoi tyttö, "vaan siitä emme virka kuninkaalle mitään, pidämme salahäitä." — "Mitä me häitä pidämme, kun kuninkaalle emme sano", tuumaili Tuhkamo. "Sehän se on", sanoi tyttö, "vaan isälleni kun sanot, se panee semmoiset puustit eteesi, ettet niistä pääse ikänäsi." — "Mitä tehneekin", vastasi Tuhkamo, "mutta sanon minä." Meni sitten kuninkaan eteen ja ilmoitti asian. "No, minä sinulle en anna tytärtäni", vastasi kuningas, "ennenkuin menet, kaikki puut tästä vuomasta kaadat."

Läksi Tuhkamo siitä morsiamensa luokse, sanoi: "Semmoisen nyt pani isäsi puustin, kaikki puut minun tästä vuomasta kaataa." — "Enkö minä sitä sinulle sanonut", vastasi morsian, "vaan pääset sinä siitä, kun ei pahempaa vasta panisi. Mene, kaada yksi puu ja sano puun kaatuessa: 'Kaikki metsä kaatukoon!' niin silloin ovat puut kumossa." Tuhkamo kohta meni työllensä, kaasi yhden puun ja sanoi ne morsiamensa neuvomat sanat, niin sai sillä kaikki puut vuomasta kaadetuiksi. Meni siitä sitten kuninkaan eteen ja pyysi tytärtä sanoen jo puut kaataneensa. "Et vielä sillä saa", sanoi kuningas, "sinun pitää nyt mennä, ne kaikki kannoillensa nostaa." Tuli taas morsiamensa luokse Tuhkamo ja sanoi: "Jo toisen pani isäsi puustin vielä pahemman, kaikki puut pitäisi minun kannoillensa nostaa." — "Arvasin minä sen", vastasi morsian, "vaan vielä siitäkin pääset, kun ei kolmatta panisi pahempaa. Mene, nosta yksi puu kannollensa ja sano nostaessa: 'Nouskoot kaikki kannoilleen!' niin sillä se on tehty." Tuhkamo tekikin kuten morsiamensa neuvoi ja sai puut kaikki kannoillensa; niin meni taaskin, kuninkaalta tytärtä pyysi. Vaan ei antanut vielä silläkään, käski kultaviljat taivaasta käydä, sitten vasta antaisi. Tuli siitä Tuhkamo morsiamensa luokse alla päin pahoilla mielin ja sanoi: "Nyt vasta puustin pani, kultaviljat taivaasta käydä; millä minä ne saan?" — "Voisit vielä ehkä nekin saada", vastasi morsian, "kun ei ainakin pahempaa vasta tulisi." Sitoi hänelle säkin päähän, laittoi hevosen selkään ja sanoi: "Aja nyt, kunne hevonen putoaa altasi, niin hauraise päältäsi ja ota, mikä käteesi puuttuu." Läksi siitä nyt Tuhkamo ajamaan ja laski yhtä vaahkua yhä. Jo viimein kauan ajettuansa putosi hevonen, niin hauraisi samassa päältänsä ja sai kultaviljat käteensä, vaan ne kun raskaita olivat, putosi itse niiden kanssa ja painui maan sisään, ettei jäänyt kuin vähän hiuksia ylös. Olla oletteli siinä maan sisässä, niin tuli sotka ja teki pesänsä hänen päähänsä, muni siihen muniansa ja alkoi hautoa. "Jo tämä nyt ainakin minulta pään märättää", ajatteli Tuhkamo. Vaan silloin tuli kettu, juosta ketkutteli, näki pesän ja rupesi munia syömään. Hän sitä kettua tapasi hännästä, niin se irti ryöstäytyessänsä tempasi häntä ylemmäksi. Toissa päivänä tuli ahma ja rupesi hänkin munia syömään. Kun taaskin sitä tarttui häntään, se hänet tempasi vieläkin ylemmäksi. Jo kolmantena päivänä karhu juosta katkuttelee, tulee jälkimmäistä munaa syömään. Tarttuipa Tuhkamo karhua jalkaan, niin se hänet nosti kokonansa ylös. Ylös päästyä ei tiedä kunne lähteä; lähteä sitä pitäisi jonnekin. Astuu, kävelee, niin kuulee toraamisen ja sinne meni. Toraajat kun näkevät hänen tulevan, ihastuvat siitä, huutavat iloissansa: "Ahah, jo paisti tuli!" Sanoi siihen Tuhkamo: "Ei minussa keittämistä eikä paistamista, vilu, pitkä matka ottanut jo keittämiset, paistamiset." — "No, kun et kelpaa paistiksi", sanoivat toraajat, "erota meitä torastamme!" — "Mikä teillä välinä?" kysyi Tuhkamo. "Tämä isävainajan sauva; jos keikahuttaa toisen pään, se vihollisen kaataa, jos toisen keikahuttaa, se oman väen nostaa ylös; määrää sinä, kummalle tuleepi!" — "Kuinka minä teidät siitä voisin erottaa?" sanoi Tuhkamo, "jos toiselle eli toiselle annan, se minulle suuttuu, kulle en anna; parasta, antakaa minulle koko sauva!" — "No, ota, mene matkoihisi!" sanoivat siihen toraajat, antoivat Tuhkamolle sauvan, ja hän läksi sauvoinensa siitä edelle astumaan. Kulki vähän matkaa, niin jo toisessa paikassa torataan. Hän sinne meni. "Ahah", huudettiin vastaan taas, "jo paistin saamme!" Tuhkamo sanoo toimessansa: "Ei minussa keittämistä eikä paistamista, vilu, pitkä matka vienyt keittämiset, paistamiset." — "No, kun ei sinusta paistettavaksi liene, erota sitten meitä!" sanoivat miehet. "Mikä teillä erotettavana?" — "Tämä äitivainajan lakki, kummalle tuleepi; sen kun panee päähänsä, ei näe kukaan, oli missä tahtonsa." — "Milläpä teidät siitä erottaisin", sanoi Tuhkamo; "jommalle kummalle antanen, toinen minulle siitä suuttuu. Paras, nakkaatte minulle." Miehet päästäksensä torasta nakkasivatkin hänelle lakin, sanoivat: "Tuoss' on, ota, mene matkoihisi!" Ja Tuhkamo läksi lakkeinensa edelle astumaan. Vähän matkaa käytyänsä kuuli kolmannessa paikassa torattavan ja meni ääntä kohti sinne taas; vaan tuskin pääsikään näkyviin, kun huudettiin vastaan jo: "Ahah, jo paisti sattui!" — "Ei minussa keittämistä eikä paistamista", vastasi Tuhkamo, "vilu, pitkä matka saanut keittämiset, paistamiset." — "No kun ei sinusta paistiksi ole, erota sinä meitä!" — "Mikä teillä toran aineena?" — "Nämä isävainajan vanhat kuovat; ne näet semmoiset ovat, panet jalkaasi, kuljet kunne tahdot, ei voi kukaan pahaa tehdä." — "Paha teitä erottaa", sanoi Tuhkamo; "toiselle annan, toinen suuttuu. Paras, annatte kuovat minulle." Miehistä oli tämä neuvo hyvä, ja antoivat hänelle ne isävainajansa kuovat, joilta eivät muuten sopineet, niin pääsivät toraamasta ja erosivat kotiinsa.

No Tuhkamo kun sai nekin, läksi hänkin taas matkaamaan ja tuli taloon. Siellä taaskin, kun ikään nähdään ovesta tulevan, sanotaan: "Hah, jo kerran tuli, mitä syödä!" — "Vähän minussa syömistä", vastasi Tuhkamo, "vilu, pitkä matka vienyt jo syömiset sekä juomiset — se vettä, mikä verta, se luuta, mikä lihaa" — "No, olisiko sinun itsesi nälkä?" — "Mikäpä se olisi, kuutena kuukautena kun en ruokaa ole nähnyt", sanoi Tuhkamo. Sai ruokaa, söi ja kysyi syötyänsä, jos eivätkö tietäisi sen kuninkaan aluetta, johon olisi kulkeva. "Emme tiedä", vastattiin talossa, "vaan on meillä metsän viljat, tiennevätkö ne." Kutsuttiin kokoon kaikki ja kysyttiin, vaan eivät tienneet. Annettiin Tuhkamolle sitten kivi ja käskettiin tallella pitämään, jos tarve mikä tulisi. Panikin kiven talteensa, läksi siitä talosta pois ja tuli toiseen. Siellä häntä taaskin syödä aiottiin, vaan kun ei sanonut itsessänsä syömistä olevan, pantiin hänelle ruokaa ja kysyttiin, mitä asioitsisi. Tuhkamo ei sanonut muuta asioivansa kuin että neuvottaisiin sen kuninkaan maahan, jonka nimitti. "Itse emme tiedä siitä kuninkaasta mitään", sanottiin talossa, "vaan on meillä metsän pedot, tiennevätkö." Kutsuttiin siinä sitten metsän pedot kokoon kaikki ja tiedusteltiin heiltä sitä maakuntaa, johon olisi Tuhkamolla matka ollut, vaan eivät tienneet nekään sanoa. No, kun ei siihen muuta voitu, annettiin hänelle siitäkin talosta kivi, ja niin meni edellensä ja tuli kolmanteen taloon. Sielläkään ei tietty sen kuninkaan maata, jota kysyi, vaan sanottiin taivaan linnut olevan, joilta kysyttäisiin. Kutsuttiin koolle linnut, niin tulivat heti muut, kokko yksin ei tullut, vaan heiltäkin kun sen kuninkaan maata kysyttiin, eivät sanoneet tietävänsä. Käytiin taas kokkoakin kutsumassa, vaan ei ollut kuullaksensa; vasta kolmannella kutsumuksella tuli, vaan ei sanonut hänkään tietävänsä. "Tiedät kyllä", sanoi talon väki, "vaan vaivojasi pelkäät." — "No tiedän minä sentähden", sanoi kokko, "vaan sinne on hirveän pitkä matka." Käskettiin vain viemään mies sinne, ei matkaa katsomaan. Tuhkamo sai siitäkin talosta kiven, ja niin nousi kokolle selkään. Kokko läksi lentämään, lensi, lensi, joko lie useampia viikkojakin lentänyt, niin kysyi mieheltä: "Saitko kiveä ensimmäisestä talosta, jossa kävit?" — "Sain." — "No, luo se kivi mereen!" Tuhkamo sitten loi kiven mereen, niin siitä paikalla kasvoi kallio, jolla kokko vähän aikaa lepäsi ja läksi uudellensa lentoon. Kotvan lennettyänsä kysyi taas mieheltä, jos eikö saanut toisestakin talosta kiveä. Sanoi mies saaneensa, niin kokko senkin käski mereen lähettämään, ja se kun taas mereen luotiin, siitä samatse kallio kasvoi, jolle kokko istui lepäämään. Siitä taaskin lentoon kohosi kohta ja kotvan lennettyänsä kysäisi mieheltä: "Antoiko minun emäntäni kiveä sinulle?" — "Antoi", vastasi Tuhkamo. "Pudota sekin vielä mereen!" neuvoi kokko; ja mies kun pudotti, siitä tuli kolmas lepäyspaikka kokolle, josta kun läksi lentämään taas, niin kerrassaan vei jo miehen rannalle ja maalle laskettuansa kysyi: "No, mitä minulle nyt palkasta annat?" Oli kaksi sonnia rannalla siinä, niin Tuhkamo sanoi: "Ota noista kumpi tahansa!" No, otti siitä lihavamman kokko, söi suuhunsa ja läksi takaisin lentämään.

Tuhkamokaan ei kaukaa siinä viipynyt, vaan meni kuninkaan linnaan, se toraamapaikassa saamansa lakki päässä, joka teki hänet näkymättömäksi, ja tuli morsiamensa huoneeseen. Siellä morsian itku silmissä ja kaikki murheissansa, vaan häntä ei nähty. Jonkin ajan näkymätönnä siellä istuttuansa kuuli morsiamensa käskevän piikaa vettä kaivosta noutamaan, ja kun meni piika kaivolle, meni hänkin jälkeen ja murensi kultaviljoista vähäsen astiaan. Tuli piika veden kanssa, niin kuninkaan tytär katseli sitä, sanoi: "Ei tämä ole puhdasta, käy toista!" Se kun toista läksi käymään, Tuhkamo taas jäljessä meni ja enemmän viljoista veteen murensi. Ei kelvannut sekään vesi sitten kuninkaan tyttärelle, käski kolmannesti käydä, puhtaampaa tuoda. Kävi piika taas kaivosta toista noutamaan, niin Tuhkamo siihen loi kaikki kultaviljat, jotka oli taivaasta saanut, ja vesi kannettiin kuninkaan tyttärelle. Sepä näki jo viljat siinä, tunsi heti ja sanoi: "Tässä olet nyt, sulhoseni, missä oletkin, elä piileskele!" Tempasi Tuhkamo silloin lakin päästänsä, tuli näkyväiseksi ja sanoi: "Tässä olen jo kotvasen istunut; missä kuningas, kun ei hänestä kuulu mitään?" — "Elä puhukaan kuninkaasta!" sanoi tytär, "se on tappanut kaiken väkensä sodassa, siellä on vieläkin, liekö hengissä vai hengetönnä, ei ole enää kotvin sanomia saatu." — "No sinne sitä pitää minunkin paikalla lähteä häntä auttamaan", sanoi Tuhkamo. "Elä lähde, viikon jo viivyit matkallasi ilmankin", rukoili morsian ja koki estää häntä lähtemästä. Vaan Tuhkamo sanoi: "Lähden kuin lähdenkin, en enää taida kauan viipyä." Läksi siitä sotatantereelle kulkemaan. Jopa tuli vähän matkan päässä kuningas tiellä vastaan ja murheelliselta näytti hyvin. Tervehtii Tuhkamo häntä, sanoo: "Elä huoli murehtia, lähde vävypoikasi kanssa sotapaikalle jällensä! Katsomme, jos mitä voimme." Antoi kuninkaalle kuovat ja lakin, itse piti sauvan, ja saivat yhtenä kulkemaan. Tulivat sotakentälle. Vihollinen siellä yhä saaliita korjailee, niin huutaa Tuhkamo: "Onko vielä vastaanottajata?" — "On vielä jos ennenkin!" huudettiin sieltä vastaan. Tuhkamo silloin keikahutti toisen pään sauvastansa, niin kaikki oma väki samassa nousi ylös; vaan toisen pään kun keikahutti, kaikki viholliset maahan kaatuivat. Kysyi sitten kuninkaalta: "No, kuinka nyt näit vävypoikasi?" — "Elä semmoisia enää kyselekään!" vastasi kuningas. "Ota tyttäreni, ja puolen valtakuntaa annan sinulle morsianlahjoiksi. Vaan viikon viivyit matkoillasi, viikon viivyit, kauan katsoit, viimein tulit viisahaksi!" — Siihen se loppuikin.

KOLMET VELJEKSET

TUHKIMO

Oli ukko, jolla oli kolme poikaa: kaksi vilkasta ja toimeliasta, kolmas Tuhkimo, nuorin ja perätse kunnoton. Ukko kun oli vanha ja kykenemätön, oli pojillensa jo antanut talon katsannan. Vanhimmat pitivätkin kaikki hyvässä kunnossa, jotta talossa hyvin tultiin aikoihin. Työtä tekivät ahkerasti, kävivät kauppaa, vaatehtivat itsensä somasti ja olivat kuninkaalta ja kaikilta toimensa tähden kiitetyt sekä rakastetut. Tuhkimo puolestansa — se ei viitsinyt töillä eikä muilla yrityksillä hartioitansa konsaan kiskoa, majaili laiskana uunilla, josta nokisena ja likaisena vetäysi vain muiden keralla aina syömään. Tahtoi vain, oli hän kuitenkin sukkela ja viisas kaikessa, etenkin puheillensa. Isänsä rakastikin häntä sentähden ja piti yhtä hyvänä kuin toisiakin, josta veljensä juuri vihasivat häntä. Ukko kun tienoille vain ei sattunut, toruivat häntä yhtenänsä, häventelivät häntä roskaisuudestansa ja laiskuudestansa ja pitivät aina pilkkanansa haukkuen häntä Tuhkimoksi, Tuhkapöperöksi ja miksi milloinkin sattui. Tuhkimo siitä vähän kuitenkaan huoli, naurahteli vain veljiensä komppi- ja pilkkapuheille, kääntelihe uunilla toiselta kupeeltansa toiselle ja jonkin viisassanan välistä itsekin työnsi heille takaisin. Näin kului monta vuotta. Ukko vanheni vanhenemistansa, kunne lankesi kovaan, pitkään tautiin, jotta tunsi jo kuolemansa lähestyvän, niin kutsui poikiansa kerran luoksensa. He tulivat, Tuhkimokin vetihe uunilta alas jäähyväiset isältänsä ottamaan. Ukko katseli siinä poikiansa vähän aikaa ääneti, käänsihe heihin ja lausui vesissä silmin: "Rakkaat poikani! Näette olevani jo haudan partaalla, monta silmänräpäystä ei ole enää minulla elettävänä, pois lähden kohta ja heitän teidät tänne. Ennen eroani tahdon minä jakaa teille kaikki omaisuuteni yhdentasan kolmeen osaan, osa kullekin. Pitäkää se ja eläkää aina rakkaudessa ja suosiossa; vaan kuulkaa, muistakaa, mitä vielä viimeiseksi sanon: Kuoltuani haudatkaa minut kunnialla ja käykää haudallani Jumalata edestäni rukoilemassa, vuorostansa kukin kolme yötä perätysten, muistakaa — luvatkaa se minulle!" Pojat lupasivat, vesi valui karpaloina silmistänsä, ja sanottuansa nämä sanat vaipui ukko kuoleman uneen. Hautajaiset pidettiin ukon käskyn mukaan kaikella kunnialla; ei muuta kuin haudalle rukoilemaan tuli poikien nyt vain mennä, niin olivat lupauksensa täyttäneet.

Vanhimman vuoro oli ensin; vaan häntä pelotti, ei uskaltanut öillä yksin kalmistossa olla, niin sanoi Tuhkimolle: "Mene edestäni isän haudalle rukoilemaan, minä lähden kaupalle, tuon sinulle sieltä hyvät vaatteet!" Tuhkimo aina oli hellästi rakastanut isäänsä, niin läksi nytkin veljensä edestä haudalle, rukoili siinä kaksi yötä ja kolmantena kaivoi isänsä arkun haudasta, aukaisi sen ja suuteli isänsä ruumista. Ukko kohensihe istuillensa, aukaisi silmänsä ja nähtyänsä Tuhkimon sanoi: "Veljesi joko ovat käyneet haudallani rukoilemassa?" — "Ei", vastasi Tuhkimo. "Kumpikaan — eikö?" kysyi isä. "Ei", vakuutti Tuhkimo, "vanhin veli, jonka vuoro nyt olisi, pelkäsi kalmistoa, ei uskaltanut tulla, pyysi minua edestänsä, niin minä läksin." — "Poikaseni!" lausui isä siitä Tuhkimolle, "mene kotiin, pihalla löydät siellä lähteen, pesey siinä ensinnä, mene siitä riihen taakse, huuda kolmasti pahan äänellä, pesey uudellensa ja tule jällensä luokseni!" Tuhkimo teki niin. Meni kotiinsa, löysi pihalla lähteen ja pesihe siinä, niin muuttui niin kauniiksi, jott'ei maailmassa kauniinpata löydy. Katselihe vähän aikaa lähteessä kummeksien kauneuttansa, meni sitten riihen taakse ja huusi kolmasti pahan laatuun niinkuin oli neuvottu. Heti ilmestyi siihen kaunis, musta hevonen, vaskisiloilla koristetut suitset suussa ja satula selässä, jonka hirnuminen ja juoksu kuului jo kolmen virstan päästä ja jonka tuli suihkusi suusta ja tulisäkeet sieraimista. Tuhkimo katseli hevosta, silitteli lautasta, kohensihe selkään ja ratsasti vähän aikaa huviksensa, niin ajoi lähteelle takaisin ja pesihe uudellensa. Samassa katosikin hevonen, ja itse muuttui ennallensa. Siitä läksi sitten kalmistoon jällensä, jossa kertoi isällensä, mitä oli tapahtunut, pani arkun ukon käskystä hautaan takaisin ja tuli kotiinsa. Veljet heti kysyivät: "Mitä näit, hahmut eivätkö näyttäyneet, pahaa eivätkö tahtoneet tehdä sinulle?" — "Ei", vastasi Tuhkimo ja nousi uunille venyttelemäänsä. Illan tullen oli toisen vuoro haudalle mennä, mutta häntäkin pelotti, pyysi Tuhkimoa edestänsä, lupasi hyvät saappaat siitä hänelle. Tuhkimo meni nytkin, rukoili kolme yötä toisenkin veljensä edestä ja kaivoi kolmantena isänsä taas haudasta, katseli ja suuteli häntä. Ukko kohennaikse taas istuillensa, aukaisee silmänsä ja kysyy: "Eikö toinenkaan veljesi tullut?" — "Hänkin pelkäsi, ei uskaltanut tulla", vastasi Tuhkimo. "Poikani!" virkkoi siihen ukko, "mene kotiisi, pellolla löydät lähteen, pesey siinä! Mene siitä sitten pellon päähän, huuda kolmasti immen äänellä, pesey lähteessä uudellensa ja tule, kerro minulle, mitä siellä kohtaat!"

Tuhkimo meni, löysi lähteen ja pesihe siinä, niin tuli siitä niin iloiseksi, jotta mitkään surut eli murheet eivät voineet iloansa rasittaa. Meni sitten pellon päähän, huusi kolmasti immen laatuun, niin kaunis, vedenkarva hevonen tuli hirnuen hänen luoksensa, hopealla siloitetut suitset suussa ja satula selässä, jonka juoksu kuului kuuden virstan päästä, tuli läksi suusta ja tuli säihkyi sieraimista. Tuhkimo katseli hevosta, silitteli karvaa ja nousi selkään. Vähän aikaa ajettuansa palasi jo lähteelle takaisin ja pesihe taas uudellensa, niin hevonen katosi, ja hän tuli samannäköiseksi kuin ennenkin. Meni sitten isänsä haudalle, kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut, pani ukon hautaan jällensä ja läksi kotiinsa. Veljet kysyivät taas, mitä hän haudalla näki ja eikö siellä pelottanut. — "Ei", sanoi vain Tuhkimo, vetihe uunille ja panihe maata.

Ilta kun tuli, oli Tuhkimon oma vuoro mennä isänsä haudalle rukoilemaan. Hämärissä nousikin jo makaamasta ja läksi kalmistoon. Kolme yötä perätysten rukoili siellä hartaasti, viimeissä yönä taas kaivoi isänsä haudasta, aukaisi arkun ja suuteli kuollutta. Ukko siitä kohensihe istuillensa, loi silmänsä auki, katseli Tuhkimoa ja sanoi: "Rakas poikaseni! Mene kolmannen kerran vielä kotiin nurmelle, sieltä löydät lähteen, pesey siinä ja mene nurmen päähän, huuda kolmasti miehen äänellä. Käy siitä sitten lähteelle takaisin, pesey uudestansa ja tule luokseni tänne!" Tuhkimo teki taas kuten oli käsketty. Meni nurmelle, josta löysi lähteen ja pesihe siinä, niin pukeutui tuossa paikassa välähtäviin kultavaatteisiin. Kulki sitten nurmen päähän ja huusi kolmasti miehen äänellä niinkuin oli neuvottu. Siitäpä lumivalkea hevonen hirnuen tuli häntä vastaan, kullalla siloitetut suitset suussa ja kultasatula selässä, jonka juoksu ja hirnunta kuului jo yhdeksän virstan päästä ja jonka tuli suihkusi suusta ja tulisäkeet sieraimista. Tuhkimo ihmetteli sitä kummaa, katseli kultapukuansa, katseli kaunista, valkeata hevosta, silitteli lautasta, kohensihe selkään ja läksi nurmella ratsastaman. Ratsasti siinä, ajaa karetteli vähän aikaa edestakaisin, niin palasi taaskin lähteelle ja pesihe uudellensa, niin hevonen kohta oli poikessa ja hän kuin ennenkin. Kävi siitä sitten kalmistolle takaisin ja kertoi isällensä, mitä oli kohdannut. Lausui ukko silloin Tuhkimolle: "Kuuliaisuutesi, rakkautesi ja nöyryytesi tähden kuollutta isääsi kohtaan mitä, poikani, tahdot? Tahdotko kauppamieheksi ruveta, vai tahdotko ikuisen hyvyyden, jott'et konsaan työtä tarvitse raataa, vai ikuisen viisaudenko tahdot? Ota jompikumpi, laske minut hautaan jällensä, tästä edes toisiamme emme enää näe!" Tuhkimo otti viisauden, laski isänsä hautaan, peitti sinne ja meni kotiinsa. Veljet taaskin kyselemään, mitä hän näki, ja eikö hän pelännyt. Vaan Tuhkimo nytkään ei virkkanut mitään, sanoi vain: "Enkä pelännyt", ja väänsihe uunille levolle.

Muutamia vuosia kului. Vanhimmat veljet kumpikin pitivät talon kunnossa, mutta Tuhkimo aina vain rakasti uuniansa, oleksi siellä yhtenänsä eikä muusta ollut millänsäkään. Toiset puoleltansa olivat siinä vihaiset, kun isä Tuhkimolle antoi yhtä suuren osan kuin heillekin, ja hän sittenkään ei työhön ruvennut. Kerran sitten läksivät vanhimmat veljet kaupalle ja Tuhkimon jättivät kotiin sillä käskyllä ja varoituksella, että kaikessa noudattaa naisien mieltä, hankkia heille puut, vedet ja kaikki, mitä talossa tarvittaisiin. Tuhkimo suostui siihen, ja veljet läksivät kaupoillensa. Samana päivänä loppui jo talosta vesi, ja naiset Tuhkimoa vedelle käristämään. Tuhkimo nousi uunilta alas, otti korennon, pani kumpaankin nenään korvon, väänsi ne olallensa ja läksi rantaan. Ammensi siellä korvot vettä täyteen ja istui avannon reunalle lepäämään. Siinä istuessansa näki suuren hauen veden kalvossa uiskentelevan. "Ahaa!" arveli Tuhkimo iloissansa, "tuoresta kalaa kaukaan en ole syönyt, tuon hauen tuolta pyydän." Otti, teki ansan, piiritti sen hauen pään ympärille ja alkoi vetää jännistää, mitä jaksoi. Veti, veti, kunne sai jo pään jäälle, niin hauki rupesi rukoilemaan: "Elä, elä vedä minua, mieskulta, täältä, minä kuolen!" — "Tuoresta kalaa kotvin en ole syönyt, tapan sinut kuin tapankin", sanoi Tuhkimo. "Elä tapa minua!" pyysi hauki yhä, "elä tapa! Saat ikuisen voiman ellet tapa, semmoisen voiman, jolla kaikki, mitä ikänänsä tahdot, toimeen saat." Tuhkimosta oli hauen puhe soma, vaan koettaaksensa puhuiko totta, pyysi hän kerraksi vain tätä voimaa. Hauki antoi neuvoen: "Sano vain: 'Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani!' Sillä kaikki saat toimeen." Tuhkimo käski vesikorvoja näillä sanoilla kotiin menemään kantamatta. No, ne samassa menivät. Päästi siitä jo Tuhkimo hauen ansasta ja otti sen voiman häneltä. Istui korennolle selkään ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani kanna minut kotiin!" Korento kantoi, ja Tuhkimo pääsi uunille makaamaan.

Huomenna loppuivat puut; naiset Tuhkimoa puulle. Tämä läksi kirves kädessä pihalle, istui rekeen takaperin ja sanoi hauen neuvomat sanat. Reki siitä juosta vilisemään. Juoksi, juoksi ennättämistänsä yhä, kunne tuli kuninkaan satuun. "Tuossa näkyy olevan kauniita puita, tuosta otan", arveli Tuhkimo ja pani kirveen hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa satuun puita hakkaamaan. Kirves hakkasi siellä, hakkasi, jotta linna kaikui vastaan. Kuuli kuningas tämän ja laittoi sotaväkeä satuun katsomaan. No, kun tultiin siihen ja nähtiin puut, miten kaatuivat itsestänsä ja latoutuivat kantamatta Tuhkimon rekeen, rupesi sotaväki häntä kiinni ottamaan. Mutta Tuhkimo lähdettihe rekeensä, sanoi sanat ja mennä vilisti kotia kohti. Hukkaan sotaväki perästä, täytyi palata linnoille. Kuningas heiltä kun kuuli asian, viestiä lykkäämään heti tiedustaaksensa, ken olisi mies hänen valtakunnassansa, joka tämmöisiä ihmeitä teki; vaan ei saada tietoon. Tuhkimo kun pääsi rauhassa kotiinsa, tulivat hauen sanoilla puut itsestänsä pinoon ja lämmityksen verta kantamatta tupaan; vaan jott'ei kukaan voisi varastaa puita pinosta, sanoi Tuhkimo heille: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani tarttukoon kiinni teihin, ken vieras teitä koskee!" Sattuikin niin, jotta naapurit nähtyänsä Tuhkimon kodissa nämä kauniit puut tulivat yöllä, ottivat muutaman halon katsellaksensa ja tarttuivat kiinni pinoon. He kun älysivät Tuhkimon tämän taian heille tehneen, rukoilivat häntä irtauttamaan itsensä, ja Tuhkimo tuli päästämään. Mutta naapurit suuttuivat kuitenkin ja kantelivat kuninkaalle Tuhkimon varkauden. Kuningas hyvillänsä, kun pääsi tämän kauan jo etsityn miehen perille, kutsui Tuhkimoa luoksensa; vaan Tuhkimopa ei ollut millänsäkään, vaikka monta käskyä jo tuli. Viimein tuli kuninkaan uskollisin palvelija ja semmoista viinaa toi kerallansa, josta muut pisarankaan maistettuansa humaltuivat, tarjoili sitä Tuhkimolle, jotta humaltuneena veisi hänet sitten kuninkaan eteen. Tuhkimo kyllä arvasi viekkauden, vaan sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani en humaltuko minä tästä!" otti koko ryypyn ja ei lähtenyt sittenkään. Viikon päästä lupasi kuitenkin itsestänsä tulla; ja tulikin uunilla ajaen linnan pihaan. Kuningas naurussa suin häntä tervehtimään, rupesi puhuttelemaan ja kysyi: "Miten sinä, veikkonen, noin uunilla kuljet?" — "Kuljenpahan", virkkoi Tuhkimo, nokea ja muuta likaa hieroi silmistänsä vähemmäksi ja sanan sanansa perästä vastasi kuninkaalle aina viisaammasti. Se kuninkaasta mieleen vain, ei suuttunut Tuhkimon puheille. Kotvan aikaa siinä kuninkaan kanssa keskusteltuansa sattui Tuhkimo luomaan silmänsä linnan yläkertaan, jossa näki kuninkaan tyttären ikkunassa istuvan, häntä sieltä katselevan. Tyttären kaunis ja ihana näky heti sykähytti Tuhkimon sydäntä, jotta lausui: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani palakoon tuo minua!" Kesti sitten vähän aikaa puhetta vielä kuninkaan kanssa, niin Tuhkimo laskettiin pois.

Jonkin ajan kuluttua tuli kuninkaalle suuri huoli. Tytär kävi päivä päivältä kalmakkaammaksi, ja syytä ei tiennyt kukaan. Itse ilmoitti tytär kuninkaalle viimeinkin mielialansa, vaan ei tiennyt itsekään, ketä hän paloi. Kuningas tytärtä naittamaan. Viestiä viedään ympäri koko valtakunnan; kolmessa päivässä piti sulho oleman löydetty. Se saisi tyttären, ken yhdellä hyppäämällä ratsastaisi linnan yläkertaan, jossa kuninkaan tytär ikkunasta painaisi sormuksen merkin hänen otsaansa, että hänet muka tunnettaisiin. Kaikki ylhäiset sekä alhaiset tulivatkin linnalle kokoon katsomaan ja koettamaan tätä ihmettä, mutta kaikki hukkaan; ei linnan kolmannellekaan kerralle voinut kenenkään hevonen hypätä. Tuhkimo vielä oli jälellä koettamatta. Vanhemmat veljensä kun palasivat linnalta kotiinsa, olivat pahoilla mielin, kun kuninkaan tytärtä eivät saaneet, ja sanoivat Tuhkimolle: "Sinuakin kutsuttiin koettamaan, mene sinäkin, niin saavathan muut edes nauraa!" Tuhkimo ei virkkanut mitään, mietti vähän aikaa mielessänsä, niin muisti jo muinoiset hevosensa, laskihe uunilta ja meni ensimmäiselle lähteelle. Siinä kun pesihe sitten ja kävi riihen takana pahan äänellä huutamassa, tuli hänelle kaunis, musta hevonen eteen, jolle istui selkään ja ratsasti linnalle; mutta ainoastansa kolmannelle kerralle jaksoi hevonen hypätä. Toinen päivä tuli, vaan ei ollut kellekään onnellisempi, Tuhkimonkaan toinen hevonen ei voinut hypätä kuin linnan kuudennelle kerralle. Kolmanneksi päiväksi varustautuivat kaikki hyvillä hevosilla, Tuhkimon veljetkin, ja ratsastivat linnalle koettamaan, vaan kaikki hukkaan, heille kävi samoin kuin eilenkin. Kotiin tultuansa käskivät veljet taas naurussa suin Tuhkimoakin linnalle menemään, sanoen sinne kutsutun, koska muiksi päiviksi ei ollut mennyt. Tuhkimo laskihe sukkelasti uunilta, meni, pesihe joka kolmessa lähteessä, jotta muuttui ylen kauniiksi, ja kävi siitä nurmen päähän, jossa kolmeen kertaan huusi innokkaasti miehen äänellä, niin hänelle tuli siihen lumivalkea, kultasiloilla koristettu hevonen, jolle istui selkään ja ratsasti linnalle. Kokoontunut väki ihmetteli, kyseli, ken tuo pulska ja kaunis kultavaatteisiin puettu mies olisi tuon noin komean, valkeanvälähtävän hevosen selässä, jonka tuli suusta läksi ja tuli suihkusi sieraimista. Mutta kenkään ei tiennyt. Tuhkimo vain ajaa karetteli linnan pihalla edestakaisin, silitteli ärjyvän ja hirnuvan hevosensa lautasta ja odotti käskyä, milloin saisi koettaa hyppyä. Käsky tulikin kohta. Tuhkimo kannusti hevostansa ja ajaa kavahutti ensi hypyllä linnan yhdeksännelle kerralle, jossa kuninkaan tytär istui ikkunassa. Se painoi sormuksellansa hänelle merkin otsaan, ja Tuhkimo ajaa hyppähytti pois. Siitä hälveni jo muukin väki linnan pihalta odottaen häitä pidettäviksi, jotta saataisiin tietää, ken se onnellinen oli, joka kuninkaan tyttären ansaitsi puolisoksensa. Odotettiin, odotettiin sulhoa tulevaksi, joko lie useampia päiviäkin odotettu, vaan ei tule. Etsittiin viimein yli koko valtakunnan, vaan hukkaan; merkkiä ei löytynyt kenenkään otsasta. No, kun ei muita enää ollut jäljellä, kutsuttiinpa Tuhkimoakin. Suruksensa löysikin kuningas hänen otsastansa merkin. Kuninkaallinen lupansa oli kuitenkin kova ja vahva, ei käynyt sitä rikkominen, pidätti häät; vaan luoksensa ei suvainnut semmoista vävyä, teetti umpipuolikon, siihen pani tyttärensä ja Tuhkimon ja työnnähytti mereen tuulen nojaan.

Olivat siellä sitten aaltojen vallassa. Puolikko vieri, vieri meressä, kunne tuuli tuuditti rannalle. Tuhkimo tunsi tämän ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani halkea puolikko!" Se halkesi kohta, hajosi siihen, ja Tuhkimo puolisoinensa pääsi maalle. Täälläpä kaunis saari, joka kasvoi täpösen täynnä kaikenlaisia viina- ja muita hedelmäpuita, marjoja, kukkia, ruusuja vain. Ihana haju tuoksusi heistä, ja linnut visertelivät niiden keskellä. Siitä kävi Tuhkimokin iloiseksi, lohdutti surunalaista puolisoansa ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani yletköön linna keskelle saarta!" No, tulihan siihen linna, ja komea, monenkertainen linna tulikin. Siinä asuivat sitten kotvan, minkä aikaa lienevät asuneetkin, kunne tuli heille ikävä kotiin vanhoja ystäviänsä näkemään. Tämä rupesi nyt ajatteluttamaan Tuhkimoa, miten saaresta mantereelle pääsisi. Asiata miettiessä muistui hänelle hauen antama voima mieleen, niin pääsi jo arvelemasta ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani tulkoon silta meren yli kuninkaan linnan ohitse!" No, silta ja oikein kultainen tulikin samassa meren poikki. Tuhkimo lennähytti sitä myöten kotiinsa, tervehti veljiänsä, jotka luulivat hänet ammon aikoja kuolleeksi, ja kertoi heille kaikki elämänsä vaiheet. Meni sitten joka lähteelle, pesihe jokaisessa, huusi kolme hevostansa yhteen, tuotti hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa kultavaunut ja ajaa karetteli ensinnä veljiensä luokse ja siitä ikävöitsevän puolisonsa luokse saarelle takaisin. Rauhassa ja rakkaudessa eleskelivät saarella linnassansa monta, monta vuotta. Kuningas, joka näki komeat vaunut ja hevoset linnastansa ohitse aina kulkevan, tiedusteli, ken se voimakas ruhtinas olisi, joka hänen linnansa ohitse aina ajoi, mutta kenkään ei tiennyt. Päätti viimein pitää pidot, kutsui niihin kaikki valtakuntansa, kutsui Tuhkimonkin. Pitoja pidettiin; kuningas tunnusteli tytärtänsä, vaan luuli harhailevansa. Mieli kuitenkin jollakin neuvoin kurittaa sitä, olipa sitten ken tahtonsa, joka luvatta on asettaunut hänen valtakuntaansa. Tuhkimo älysi jo kuninkaan käytöksistä, jotta sillä jotakin oli mielessä, ja tiesi olla varoillansa. Syötiin siinä, juotiin kyllältä kaikenlaisia herkkuja ja hedelmiä, kultapikari oli jokaisen edessä, Tuhkimon ei. Se kun ei viinaa maistellut ollenkaan, lausui kuningas: "Juo, ystäväni, vieraana kerran luonani ollessasi!" Tuhkimo kiitti, sanoi itsellänsä pulloa ei olevan, josta joisi. "Kaikille on pikari pantu, tiettävästi sinullekin", sanoi kuningas vihaisesti, "olet varastanut." Tuhkimo kielsi kovasti, väitti, ettei hän ole ottanut. "No muut sitten", otteli kuningas, "eihän niin ole, ettei selvää saada." Käski kaikkien lakkareita koettelemaan, tarkasti jokaiselta etsimään; keltä löydettäisiin, se päältänsä pantaisiin. No, etsittiin, etsittiin kaikilta, vaan ei löydetty pikaria keltään. Viimein sanoi Tuhkimo: "Itse, korkea kuningas, olette kuoleman ansainnut, omassa lakkarissanne on pikari!" Katsottiin, niin siellä olikin; Tuhkimo oli hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa toimittanut sen sinne, vaikka kuningas oli panettanut sen hänen lakkariinsa saadaksensa Tuhkimoa syynalaiseksi. Sekös nyt kummaa kuninkaasta, kun pikari häneltä itseltänsä löytyi, ihmetteli sitä eikä tiennyt, miten asian laita oli. Tuhkimo silloin tietää antoi itsensä sekä vaimonsa, näytti merkin otsastansa ja sai kuninkaalta sovinnon ja puolen valtakuntaa. Siellä eleskelee Tuhkimo vielä tänäkin päivänä. — Sen verta sitä.

TYTÄR KOLMANNESSA LINNAN KERROKSESSA

Oli kolme veljestä, kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo, nuorin veljes, joka ei mitään raatanut, uunin korvalla venyi vain. Kuoli heiltä isä ja sanoi kuollessansa: "Minä kun kuolen, käykää joka poika haudallani yö makaamassa!" No, isä kun oli jo maan povessa lepäämässä, Tuhkimo läksi ensimmäiseksi haudalle makaamaan. Itkee siinä, rukoilee kauan, niin isä haudastansa alkaa tarinoida, kysyy: "Kenpä siellä rukoilemassa?" — "Kenpä täällä, taattoseni, muuta kuin minä, nuorin poikasi." — "Ka, vanhimmanhan tänne ensin olisi pitänyt tullakin", sanoi isä, "vaan sinä kun tulit, poikaseni, sinun osa on." Nousi haudastansa, antoi Tuhkimolle punaisen sauvan, neuvoi kallion ja sanoi: "Kun lyöt tällä sauvalla vain, niin kallio aukeaa; siellä on punainen tähtiotsa hepo ja kaikenlaista hyvyyttä, mitä ikään tarvinnet." Tuli Tuhkimo kotiin aamusella, niin kysyivät veljet: "Mitä tuo taatto tarinoi?" — "Syödä tahtoi", vastasi Tuhkimo, "syöpi se kodistakin, kun ette käyne haudalla makaamassa." Toisilla velilöillä hätä semmoinen, ala Tuhkimoa palkata keskimmäinen veli edestänsä toiseksi yöksi haudalle makaamaan, ja lupasi kolme sataa. No, läksihän tämä Tuhkimo. "Ei tule", sanoi, "minunlaisesta miehestä äijän vahinkoa; kun syöpi niin syököön!" Meni haudalle. Taas isä kysyy: "Minkätähden se ei tullut veljesi tänne?" — "Ei tohtinut tulla", sanoi Tuhkimo. "No, kun ei tullut, neuvon senkin osan sinulle", lausui ukko. Antoi Tuhkimolle harmaan sauvan, sanoi: "Siinä ja siinä paikassa on kallio, lyö tällä sauvalla, niin se aukeaa; siinä on harmaa, kuutamo-otsa hepo ja hyvyyttä kahta mointa enemmän kuin omassa kalliossasi." Kului yö sitten, ja aamu tuli, niin Tuhkimo meni kotiinsa. Kysytään siellä niin ikään taas: "Mitäpä tuo taatto tarinoi?" — "Syödä oli, kun palkan edestä menin", sanoi Tuhkimo, "oli vielä äkäisempi kuin viimein, uhkasi syödä kodistakin, kun et sinä, vanhin, mene." Mitäs tästä; ala vanhin poika palkkailemaan häntä edestänsä sinne. "Kuusi sataa kun antanet, no, minä lähden", sanoi Tuhkimo. Toinen lukee kuusi sataa käteen, ja Tuhkimo meni taas kolmanneksi yöksi haudalle makaamaan. Siitä ukko nousee haudastansa, sanoo: "Minkätähden ei tullut vanhin veli? Koska ei tullut, neuvon senkin pojan osan sinulle." Antoi mustan sauvan, sanoi: "Lyö tällä, siell'on musta kallio, niin se aukeaa; sieltä löydät mustan, päiväotsan hevon ja hyvyyttä syödä pojanpojan, lapsenlapsen." Taas tuli aamulla Tuhkimo haudalta kotiin, niin toiset veljet häneltä kyselemään niinkuin ennenkin: "Mitä tuo taatto sulle tarinoi?" — "Äkäinen oli, jotta syödä tahtoi", sanoi Tuhkimo, "hätäiseltä pakoon pääsin."

Eletään kotvasen aikaa. Toiset veljet kauppaa käyvät, Tuhkimo uunin korvalla viivyttelekse, hänellä siinä raatonsa. Olipa sitten kuningas läsnä kaupungissa, viisas pohatta mielestänsä. Hänellä yksi tytär vain. Pani sen kolmanteen kerrokseen, sanoi: "Sille minä äsken tyttäreni annan, ken hevosensa kolmanteen kerrokseen hypällyttää ja tyttärelleni suuta antaa." Laatii linnoillansa pidot suuret ja kokoaa rahvasta paljon. Tulee kuninkaan tyttären tuuma Tuhkimollekin kuuluviksi, niin hänenkin tekee mieli sinne. Lähtevät vanhemmat veljet muiden kera linnoille hevosiansa koettamaan, niin Tuhkimo sanoo: "Minä lähden keralla." — "Vai sinun näköistäsi me sinne ottaisimme! Eikö siellä ole paremmillekin työtä? Makaa sinä uunilla vain eläkä liikahda, mokoma", sanoivat veljet ja läksivät matkaansa. Toisten lähdettyä puhui Tuhkimo veljiensä naisille: "Antakaa minulle vesihevonen, niin minäkin lähtisin linnoille." Sai heiltä vanhan hevoskulun ja läksi perästä. Meni ensinnä omaan kallioonsa, jonka isä oli neuvonut. Heitti vesihevosen korppien, variksien syödä, aukaisi sauvallansa kallion, otti sieltä punaisen, tähtiotsan hevosen, pani päällensä parasta kalua ja ajoi kuninkaan linnaan. Siellä kun vuoronsa ajoa koetti, ensimmäiseen kerrokseen jo pääsi, vaan siitä täytyi käännyttää hevosensa ja ajaa takaisin. Kukaan ei tuntenut häntä, kuka se semmoisella hevosella niin komeissa vaatteissa ajoi. Tuhkimo vei hevosensa ja kalunsa kallioon jällensä ja oli kotona ennen toisia veljeksiä. Tulivat hekin sitten linnoilta, niin Tuhkimo kysyi: "Joko tuolla pääsi kuninkaan tyttären luokse?" — "Ei päässyt", sanoivat toiset, "oli mies, punaisella tähtiotsa-hevosella ajoi, se jo hypällytti ensimmäiseen kerrokseen, kyllähän se viepi sen, ei tuntenut kukaan häntä." — "Enköhän minä ollut?" sanoi Tuhkimo. "Niin oli sinun näköisesi!" virkkoivat veljet ja nauroivat hänen puheellensa.

Tuli toinen päivä. Kuningas taas kokoaa väkeä pitoihin, ja Tuhkimon veljetkin lähtevät sinne. Pyrkiipä Tuhkimo keralle. "Mekö sinun näköistäsi linnoille ottaisimme", vastaavat veljet, "on sinne parempiakin!" Heittivät Tuhkimon kotiin. Tämä samoin naisilta pyytää vesihevosta ja kulkee sillä keskimmäisen veljen kalliolle. Siihen heittää vesihevosen taivaan linnuille syödä, ottaa kalliosta harmaan kuutamo-otsan hevosen, kalua parasta panee päällensä ja ajaa karahuttaa pitopaikkaan, kuninkaan linnan eteen. Siinä herraa on kaikensäätyistä ja toisetkin veljet koettamassa, vaan eivät pääse minnekään. Kannustipa Tuhkimokin hevostansa, niin se jo meni toiseen linnan kerrokseen; siitä ajoi jo takaisin — häntä ei tunnettu — riisuutui taas kalliossa ja meni uunin korvalle venymään. Tulivat toisetkin veljet kotiin, niin kysyi Tuhkimo: "Mitä te siellä näitte, veljeni?" — "Näimme", sanoivat, "mies oli semmoinen, kuutamo-otsalla hevosella ajoi, miltä ei kuninkaan tytärtä ylettänyt." — "No, se minä olin", sanoi Tuhkimo. "Ole sinä ääneti, makaa siellä uunin kupeella pois vain!" sanoivat veljet ja häventelivät häntä. No, Tuhkimo siihen töykkeni taas, ei sen kovemmin virkkanut mitään, vaan odotti huomispäivää. Laaditaankin kolmantena päivänä kuninkaan linnassa entiseen tapaan pidot. Suorivat vanhemmat veljetkin lähtemään sinne, niin Tuhkimo pyrkii keralle, sanoo: "Jahka minäkin lähden!" — "Vai ottaisimme me sinua rahvaan kummaksi!" sanoivat toiset ja kielsivät Tuhkimoa uunilta liikkumasta. Tämä jääpikin uunille virumaan, kunne lähtevät jo veljet, niin sanoo taas naisille: "Antakaa vielä kolmas vesihevonen, jotta pääsen minäkin linnoille." — "Millä sitten vettä saamme?" sanoivat naiset eivätkä tahtoneet antaa. "Hiisi häntä kysyköön", vastasi Tuhkimo, otti viimeisenkin hevoskulun naisilta ja läksi sillä ajamaan. Kulki vähän matkaa, kunne tuli kolmanteen kallioon, niin siihen heitti jo vesihevosen linnuille syötiksi, otti kalliosta sen isänsä antaman päiväotsan hevosen, puki kalua parasta päällensä ja ratsasti linnoille. Siellä jo on rahvasta koolla linnan edessä, koettaa kukin hevostansa, vaan tyhjään kaikki, eivät pääse minnekään. Joutuipa Tuhkimokin siihen, niin kun yritti vain, kerrassansa jo hypällytti hevosensa linnan kolmanteen kerrokseen. Siellä kuninkaan tytär vastaanottamassa. Tuhkimo siinä nappasi hänelle suuta ja kihlasi heti morsiameksensa. Kuninkaan tytär silloin löi hänelle älyämättä sormuksellansa merkin otsaan, arveli: "Tämä taitaa olla viisas, jott'ei tätä saa muuten käsiinsä." Vaan Tuhkimo siitä käännällytti hevosensa ja ajoi kotiinsa. Rahvas linnan pihalla ihmettelee sitä, ken ratsastaja oli, joka niin komealla päiväotsa-hevosella ajoi ja kuninkaan tyttärelle suuta antoi; vaan ei tunnettu häntä, ei veljetkään. Tulivat aikanansa toisetkin veljet kotiinsa, niin Tuhkimo jo uunilla venyy. Kysyi sieltä kotiin tulleilta: "Mitenkäs nyt linnoilla kävi?" Veljet pahoillansa hyvin rupeavat päivittelemään: "Kuka perhana, kusta linnasta lienee ollut, päiväotsa-hevosella ajoi, se jo kolmanteen kerrokseen hypällytti, siinä kuninkaan tyttärelle suuta antoi, ei tuntenut häntä kukaan." — "Minähän siellä taisin ollakin", virkkoi Tuhkimo. "Ole hiidessä ääneti, mokoma!" sanoivat toiset, "kuninkaalle sanomme, niin pääsi leikkuuttaa semmoisesta puheesta." No Tuhkimo heittihe uunin korvalle venymään taas, ei virkkanut sen kovemmin koko asiasta mitään.

Odotetaan kuninkaan linnassa tyttären sulhasta tulevaksi; vaan ei näy, ei kuulu. Antaa kuningas ympäri valtakunnan kuulutuksen, jotta ken kihlasi tyttären, sen tulla linnoille häihin. Tuli asia Tuhkimonkin kuuluville, vaan ei hievahtanut paikaltansa, asui vain uunilla. Sanoo tytär viimein kuninkaalle: "Kyllä minä sen miehen tuntisin, kun nähdä saisin." Siitä kuningas uudestansa kuulutti ympäri koko valtakunnan, jotta kaikkien tulla, hänen porttinsa läpi kulkea, ken vain ei tulle, sillä päällinen rangaistus tarjona. No, tulee rahvasta, joka haaralta keräytyy linnoille, Tuhkimo yksin ei liikahda. Kuningas portin vieressä istuu tyttärinensä. Menee siitä herraa portista, kukin sanoo: "Minä olen." Vaan tyttö katsoo heitä silmiin, työntää poikkeen, sanoo: "Et sinä ole!" Kulkee sillä tavoin rahvasta kuusi viikkoa perätysten; kuninkaan tytär katsoo otsia kaikilta, nostelee tukkia nähdäksensä, kulla sormuksen merkki otsassa olisi, vaan ei löydy keltään. Tuhkimo kun kuulee, jotta alkaa valtakunta olla loppumaisillansa, varustakse hänkin jo linnoille lähtemään. Otsan vain siivoaa, panee nokiset, satapaikkaiset kutaleet päällensä, heittäytyy tahallansa liikkaamaan ja tulee semmoisena portille. Kuninkaan tytär siinä vielä istumassa. Katsoo Tuhkimoa silmiin, näkee merkin otsassa ja siitä hänelle kaulaan: "Tässähän tämä onkin minun omani!" — "Tuoko?" kysyy kuningas. "Se." — "Ohoh, kylläpä se sitten mies on", sanoi siihen kuningas, "vaan mihin, tytär, lienet puuttunut, pidä se hyvänäsi!" No ei muuta kuin häitä pitämään sitten; kuningas linnassansa laatii pidot ja kutsuu rahvasta paljon. Sanoo Tuhkimo: "Ilkeä olisi näissä vaatteissa ruveta häitä pitämään, annas, minäkin käyn häävaatteeni." Meni sen mustan kallion eteen, pani sieltä parasta päällensä ja tuli hääpaikkaan takaisin. Kuningas kun näki vävypoikansa, miten on kauniissa pukimissa, ihastuu heti, ei enää kadu tyttärensä kauppaa, vaan sanoo: "Onpa vävyä tässä vävyssä, ei tämä ole joutava mies, kun on tämmöiset kalut päällä." Antoi Tuhkimolle tyttärensä ja puolen valtakuntaa; häät pidettiin, syötiin, juotiin, elettiin hyvänä — jos elettäneen vieläkin. — Sen pituinen se.

TUHKIMUS-TÄHKIMYS KIUKAAN PERÄSSÄ

IHMEELLINEN KOIVU

Oli ukko ja akka ja yksi tytär heillä. Katosi lammas laitumelta, niin lähtevät sitä etsimään. Etsivät, etsivät kumpikin eri haaraltansa metsässä, niin tulee Syöjätär akalle vastaan, sanoo: "Syle, herja, huotrahani, käy läpi jalan kesitse, muutu mustaksi lampaaksi." Akka ei sylkenyt eikä jalan kesitse käynyt, vaan kuitenkin Syöjätär muutti hänet lampaaksi metsään. Itse rupesi akaksi ja huhui sieltä miehelle: "Ukko hoi, hoi ukko! Jo minä löysin lampaani!" Ukko luuli akkansa olevan ja läksi Syöjättären keralla kotiinsa, hyvillänsä, kun lammas muka löydettiin. Kotiin tultua sanoi Syöjätär ukolle: "Nyt pitää, ukkoseni, meidän tämä lammas tappaa, jott'ei vasta katraasta metsään eksy." Ukko oli hiljainen, sopuisa mies, ei vastustellut eukkoa, sanoi vain: "Tehkäämme niin." Mutta tyttö kun kuuli heidän puheensa, juoksi lammaskatraaseen ja sanoi: "Oi maammoseni, nyt sinua tullaan tappamaan." — "No, kun tapettaneen", sanoi siellä se musta lammas tyttärellensä, "sinä elä syö rokkaa minusta, elä lihaa, vaan korjaa kaikki luut pellon pientareeseen." Ei aikaakaan, niin otetaan musta lammas katraasta ja tapetaan. Syöjätär keittää siitä rokan ja kantaa ukon tyttärelle syödä. Mutta tyttöpä muisti maammonsa varoituksen, ei syönytkään keittoa, vaan kantoi luut pellon pientareelle, peitti maahan, ja niistä siellä kasvoi koivu, suuri, ylen kaunis koivu.

Elettiin kotvanen, minkä aikaa lienee elettykään. Syöjättärelle jo lapsi oli syntynyt, niin rupesi akka ukon tytärtä vihaamaan ja vaivasi kaikella tavalla. Laadittiin kerran sitten linnoilla pidot, ja kuningas käskee rahvasta keräämään, sanoo:

"Kutsu kurjat, kutsu köyhät, rammat ratsahin ajele, sokeat venehin souda."

Käydään silloin, kaikki kerätään rujot, rammat, perisokeat sinne kuninkaan pitoihin. Lähdetään siitäkin ukon kodista. Sanoo Syöjätär miehellensä: "Ota sinä, ukko, lapsi, saa edellä käymään, minä lähden, työtä annan tyttärelle, ettei ikävä tulisi hänen kotona yksinänsä." Ukko siitä otti lapsen kerallensa ja läksi edeltä astumaan, mutta Syöjätär meni, kiukaan kumosi, kylvi nelikon ohraa sekaan ja sanoi tyttärelle: "Kun näitä et illaksi sijaltane, ohria nelikkoon, kiuasta asemellensa, niin minä sinut syön." Siitä lähtee toisia tavoittamaan, vaan tyttöraukka jääpi kotiin itkemään. Ensinnä kokee ohranjyviä ennättämistänsä poimia, vaan kun näki työnsä turhaksi, läksi suruissansa koivun luokse äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee, kun on äiti kuolleena maan povessa eikä enää tyttörukkaansa auttamassa. Kotvan itkettyänsä, rupesi äitivainaja haudastansa häntä puhuttelemaan ja kysyi: "Mitä itket, tyttäreni?" — "Kaatoi nelikon ohria Syöjätär kiukaaseen, käski minun ne illaksi sijaltaa", sanoi tyttö, "sitä itken, maammoseni." — "Elä itke!" sanoi äiti, "ota oksa minusta, sillä sivalla ristin-rastin kiukaalle, niin kaikki tulee paikallensa." Tytär teki sen, kävi koivun oksalla kiuasta sivaltamassa, niin ohrat heti keräytyivät nelikkoon ja kiuas tuli asemellensa. Siitä meni jällensä koivun luokse ja oksan vei maammonsa haudalle. Äiti vielä käskee hänen koivun korvassa kylpemään, toisessa valeksimaan, kolmannessa vaatetsimaan, ja sen kun tekee tyttö, siitä muuttui niin kauniiksi heti, ettei maalla mointa. Vaatteet sai ylen hyvät ja hevosen semmoisen, jolla karva kultaa, toinen hopeata, kolmas vieläkin parempi. Sille nousi tytär selkään ja ajaa kavahutti linnoille. Tulee kuninkaan pihaan, niin kuninkaan poika käypi jo hänelle vastaan, sitoo hevosen patsaaseen ja viepi tyttären sisälle. Hän siellä huoneissa kävelee kuninkaan pojan rinnalla yhä, ja rahvas kaikki katselee häntä, kuka ja kulta linnalta tuo noin kaunis neitonen olisi, vaan kukaan ei tuntenut, ei tietänyt häntä. Ruoalle ruvetessa kaimaa häntä kuninkaan poika pöydän päähän istumaan; mutta Syöjättären tytär vain pöydän alla luita pureksentelee. Kuninkaan poika ei katsonut, luuli koiran siellä olevan luita kaluamassa ja potkaisi häntä, jotta käsi katkeni.

Rupeaa siitä jo ukon tytär jäljellensä lähtemään, vaan kuninkaan poika oven korvan oli tervauttanut, niin tytöltä siihen sormus jääpi kädestä. Ei joutanut sitä ottamaan siitä, vaan meni, hevosensa kisallutti patsaasta ja sillä ajaa hurahutti linnan seinän päällitse. Kotiin tultua riisui vaatteensa heti koivun luokse ja hevosen heitti sinne, vaan itse kavahti kiukaan perään istumaan. Tulipa ukkokin ja akka kotiin, niin sanoo Syöjätär hänelle: "Oi raukka, täällä sinä olet; et nähnyt, miten kuninkaan linnoilla elettiin. Kuninkaan poika minun tytärtäni kannellaksensa otti, niin lankesi tyttörukka siitä hänen sylistänsä, jotta käsi poikki meni." Tunsihan se tyttö asian, vaan ei ollut tietävinänsä, pysyi vain ääneti kiukaalla. Toissa päivänä taasen tuli sana kuninkaan pitoloihin tulla. "Hoi ukko!" sanoi Syöjätär, "nouse jo vaatetsimaan, meitä kuninkaan pitoloihin kutsutaan. Ota lapsi, minä toiselle työtä heitän, ettei ikävä tule kotona." Meni siitä, kiukaan kumosi ja nelikon pellavansiemeniä kylvi sekaan sanoen tytölle: "Kun et näitä sijallensa saane, kiuasta asemellensa, siemeniä nelikkoon, niin tapan sinut." Tytär itkemään taas. Meni koivun luokse, siellä korvassa kylpee, toisessa valautuu, niin sai vaatteet vielä paremmat ja hevosen ylen komean. Taittaa sitten koivusta oksasen, jolla sivaltaa kiukaan asemellensa, siemenet nelikkoon, ja suorii hänkin linnoille matkaamaan. Siellä kuninkaan poika taas hevosen patsaaseen sitoo ja taluttaa tytön sisälle huoneisiin. Syödessä tyttö pöydän päässä istuu kuten eilenkin, vaan Syöjättären tyttö pöydän alla luita pureksentelee. Siinä kuninkaan poika vahingossa häneltä jalan poikki taas potkaisee; ei älynnyt häntä, kun siellä jaloissa oli.

Lähtee sitten jo ukon tytär linnoilta pois menemään; vaan kuninkaan poika oli tervannut kamanan, niin siihen tytöltä kultainen rengas päästä puuttui. Ei joutanut etsimään sitä, vaan hyppäsi hevosellensa selkään ja ajaa lennähytti koivun luokse. Heittää sinne hevosensa, riisuu vaatteensa ja sanoo maammollensa: "Jäi minulta kultainen rengas linnoille, kamana oli tervattu, niin siihen tarttui." — "Jääköönpä jos kaksi", vastasi äiti, "minä paremman annan." No, tyttö siitä kiirehtii kotiinsa, ja ukko kun Syöjättären keralla pidoista tuli, niin oli jo kiukaan perässä istumassa. Sanoi Syöjätär hänelle: "Oi raukka, mitä sinä näet, mitä minä kuninkaan kodissa näin. Minun tytärtäni siellä kuninkaan poika palatti palatilta kanteli, niin lankeutti, ja jalka tytöltä katkesi." Ukon tytär ei mitään virkkanut, olla oletteli vain kiukaan perässä.

Kului taasen yö, noustiin aamulla, niin Syöjätär herätti miestänsä, sanoi: "Oi ukko, nouse jo makaamasta, kuninkaan pitoihin kutsutaan." No, ukko nousi. Syöjätär lapsensa antaa hänelle: "Ota lapsi", sanoo, "minä toiselle työtä heitän, ikävä ilman täällä yksin ollessansa tulee." Taasen teki entiseen tapaansa; loi nelikon maitoa kiukaalle ja kiukaan kumoon: "Kun et näitä minun tulooni sijaltane, maitoa astiaan, kiuasta asemellensa, niin paha perii." Mikäs tytöllä hätänä? Kävi koivun luona, jotta sai työnsä aikaan, ja läksi jälkeen kuin edellisilläkin kerroilla. Tuli linnoille, niin kuninkaan poika jo pihalla häntä vuottelee ja saattaa heti sisälle. Häntäkös siellä nyt hyvänä pidetään taas kuin ennenkin, Syöjättären tytär taasen oli pöydän alla luita pureksentelemassa, niin häneltä siellä silmä potkaistiin, kun jaloissa näet oli. Ukon tytärtä nytkään ei tunnettu, kusta oli; mutta kuninkaan poika kynnyksen tervautti, niin kauniilta tyttäreltä pois lähtiessä siihen kultakengät jalasta jäävät, tarttuvat tervaan kiinni. Tulee tyttö koivun luokse, niin riisuutuu siinä, sanoo: "Oi maammoseni! Kengät minulta siellä hävisivät." — "Jääkööt!" vastasi äiti, "paremmat saat, kun tarvis ollee." Pääsi siitä jo tyttö kiukaan perään istumaan, niin tulee ukkokin Syöjättären kera pitoloista. Saapi Syöjätär heti tyttöä härsyttämään, sanoo: "Oi raukkaseni, mitä sinä täällä näet, mitä me kuninkaan linnoilla näimme! Tytärtäni siellä palatti palatilta kanneltiin, niin lankesi, että silmä päästä läksi; sinä täällä, tuhkimus, et tiedä mitään." — "Ka, mitäpä minä tietäisin", vastasi tyttö, "kiuasta sijaltaessani työtä oli kylläkseni."

No, kuninkaan pojalla on ne kauniilta tyttäreltä jääneet kalut tallella, niille pitäisi nyt omistajata tietoon saada. Laaditaan sen vuoksi neljäntenä päivänä linnoille isot pidot, ja kaikki kootaan rahvas kuninkaan kotiin. Suorii Syöjätärkin matkaan, tyttärellensä pesinpaalikan panee jalaksi, piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran silmäksi myllähyttää ja lähtee sen kera linnoille. Siellä kun oli rahvas koolla kaikki, tulee kuninkaan poika siihen joukon keskeen, sanoo: "Kelle tämä sormus mahtunee sormeen, tämä rengas korvaan ja nämä kengät jalkaan, se minun morsiameni." No, koetellaan siinä, koetellaan, vaan ei mahdu kellekään. "Tuhkimus-Tähkimys vielä on jäljellä", sanoi kuninkaan poika, "tuokaa sekin koettamaan!" Se tuotiin sitten Tuhkimus-tyttö siihen, ja kuninkaan poika rupesi niitä kultakaluja hänelle ojentamaan; vaan Syöjättären akka esti antamasta, sanoi: "Elä anna sinne tuhkiin hieroutumaan, anna minun tyttärelleni." No, antoi kuninkaan poika kuin antoikin Syöjättären tyttärelle sormuksen; se vuolee, näet, akka tyttärensä sormea, kunne käypi sormus hänelle. Samoin kävi kultarenkaankin ja kultakenkien kanssa. Syöjätär ei suvainnut niitä Tuhkimukselle annettavan; vuoli, veisteli taas oman tyttönsä päätä ja jalkoja, kunnekka sai viimeinkin mahtumaan. Mikäs siihen? Täytyi kuninkaan pojan ottaa Syöjättären tytär morsiameksi, ja kaimasi häntä sinne ukon kotiin, ei iljetty näet linnoilla häitä pitää, kun se sen näköinen morsian oli sattunut. Elettiin muutama päivä, niin läksi jo kuitenkin viemään morsianta sieltä kotiinsa ja suori matkaan. Ikään oltiin jo lähtemässä, niin laskeusi Tuhkimuskin kiukaalta, oli menevinänsä läävään ja sanoi sivu mennessänsä kuninkaan pojalle, joka oli pihalla: "Oi kuninkaiseni armias! Elä vie kultiani, hopeitani." Kuninkaan poika silloin tunsi Tuhkimuksen, otti molemmat tyttäret kerallensa ja läksi matkaan. Vähän matkaa kuljettuansa, tuli joki heille eteen, niin Syöjättären tyttären työnsi sillaksi jokeen ja kulki Tuhkimuksen kera poikki joen edellensä. Siinä oli nyt Syöjättären tytär siltana joessa eikä päässyt minnekään, vaikka miten olisi sydäntänsä kaivellut. Kun ei muusta apua nähnyt, sanoi viimein suruissansa: "Kasvakoon kultainen putki navastani, eikö tuosta maammoni tietää saisi." Ja samassa yleni siihen kultaputki hänestä sillalle.

Päästyä Syöjättären tyttärestä erillensä kuninkaan poika Tuhkimuksen otti morsiameksensa, ja kulkivat yhtenä sitten haudalla kasvavan koivun luokse. Sieltä saivat kaikenjytyistä eloista sekä hyvyyttä, kolme kuormaa kultaa, toinen verta hopeata, ja kauniin, komean hevosen, jolla ajoivat linnoille. Mutta koivukin hävisi samassa, ei jäänyt mitään paikalle. Elivät siellä nyt kotvan aikaa yhtenä, niin lapsen jo uusi nainen kuninkaan pojalle sai. Tulee siitä sana Syöjättärellekin, jotta tytär pojan on saanut; luultiin näet hänen tyttärensä nuorella kuninkaalla olevan naisena. Arvelee siitä Syöjätär: "Pitää lähteä hammasta viemään", ja lähtee matkaamaan. Tuleepa joen luokse ja näkee kaunoisen kultaputken sillalla kasvavan, niin rupeaa sitä leikkaamaan tyttärensä pojalle tuomisiksi, mutta samassa kuului sieltä ääni, sanoo surkeasti: "Elä, maammoseni, napaa minulta leikkaa!" — "Sielläkö sinä oletkin?" kysyi Syöjätär. "Täällä, maammoseni", vastasi tytär, "tännehän minut sillaksi työnnettiin." Syöjätär siitä sillan lomotti muruiksi ja kiirehti kuninkaan pojan kotiin. Päästyä naisen hoteelle rupesi maanittelemaan heti ja sanoi: "Syle, herja, huotrahani, velho, veitsirautahani, muutu petraksi metsälle!" — "Tännekö sinä taas vastukseksi tulit", sanoi nainen eikä sylkenyt eikä muuta tehnyt, vaan Syöjätär hänet kuitenkin muutti petraksi ja oman tyttärensä pani kuninkaan pojan puolisoksi. Lapsi siitä itkemään, kun ei maitoa saanut. Viedään pirttiin, viihdytellään kaikella tavalla, vaan se yhtäläiseen itkee vain. "Mikä lapsessa, kun niin levotonna on?" arvelee kuninkaan poika, lähtee Leskiakkaan ja kysyy siltä neuvoa. "Ka, ei ole oma naisesi", pakisee Leskiakka, "hän petrana on metsässä, sinulla Syöjättären tytär on puolisona, Syöjätär itse ativoina." — "Eikö millä voisi omaa naista metsästä saada?" kyseli toinen. "Kun minulle annat lapsen", vastasi Leskiakka, "minä huomenna lehmien kera metsään lähden, siellä haavan lehtiä halajan, koivun lehtiä kolajan, eikö tuo lapsi tuosta paremmin kärsisi, kun sitä katselee." — "No, tule ottamaan lapsi, vie metsään, jotta viihtyisi", sanoi kuninkaan poika ja vei Leskiakan kerallansa linnoille. "Ka, sinnekö sinä nyt lastasi laitat metsään?" epäsi Syöjätär, ei olisi antanut, vaan kuninkaan poika käski viemään. Sanoi: "Käytä häntä siellä, eikö tuo paremmin sitten viihtyisi."

Veikin siitä Leskiakka lapsen metsään. Tuli suolle, niin näki petrakarjan siinä ja rupesi laulamaan:

"Sinikkisein, Punikkisein, tule ihosi imettämähän, kannettusi katsomahan; ei on syö Syöjättäreltä eikä juo Juojattarelta, eikä nännien nenistä eikä petkeleen perästä!"

Tulee siitä petraemä, päivän siinä imettää, syöttää, puhaltaa lastansa, vaan lähtee iltasella karjaan jällensä ja varottaa Leskiakkaa: "Tuo vielä kerran huomenuksella lapsi tänne ja kerta toisena päivänä, sitten minun pitää karjan kera muille maille loittoon lähteä."

Lähtee Leskiakka toisenakin päivänä lasta hakemaan linnoilta viedäksensä metsään. Syöjätär ei antaisi, vaan mies sanoo: "Vie vain, käytä ulkona vähäsen, rauhallisempi tulee yöllä, kun metsässä päivän on." Ottaa siitä Leskiakka lapsen käsivarrellensa ja kulkee metsään suolle. Laulaa siellä entiseen tapaansa:

"Sinikkisein, punikkisein, tule ihosi imettämähän, kannettusi katsomahan; ei on syö Syöjättäreltä eikä juo Juojattarelta, eikä nännien nenistä eikä petkeleen perästä!"

Ei aikaakaan, kun tulee petraemä karjasta taas lapsensa luokse ja imettää häntä niinkuin eilenkin. Siitäpä hyvin kauniiksi kasvaa lapsi, jott'ei maalla mointa. Arvelee kuninkaan poika, sanoo Leskiakalle: "Eiköhän millä voisi petraa jällensä ihmiseksi saada?" — "Ei tiedä", vastasi Leskiakka, "lähdehän itse metsään, kun taljan päältänsä heittää, niin minä päätä etsin siinä häneltä, sinä sillä ajalla talja polta." Lähtevät siitä nyt yhtenä lapsen kera metsään, niin tulee petraemä imettämään lastansa kuin edellisinäkin päivinä. Sanoo Leskiakka hänelle: "Kun nyt huomenna loittoon lähdet, minä sinua en enää näe; anna, jälkimmäisen kerran muistoksi päätäsi etsin." No, se riisui siihen petran ketut päältänsä ja etsitti Leskiakalla päätänsä. Kuninkaan poika sill'aikaa pisti taljan tuleen. "Mikä tässä karsuu?" sanoi nainen, katseli ympärillensä ja näki oman miehensä. "Voi, taljani poltit! — miksi poltit?" — "Sinua ihmiseksi saadakseni." — "Ka, nyt minä alastonna raukka olen", sanoi nainen ja muuttui kuosaliksi, pesinpaalikaksi, kertovärttinäksi ja muuksi. Mutta kuninkaan poika ne kaikki hävitti, kunne sai ihmiseksi jällensä. "Ka, miksi sinä minua tahdot sinne Syöjättären syötäväksi?" kysyi nainen. "Ei syö enää", vastasi mies; ja lähdettiin kolmen kannan kotiin astumaan. Linnoille tultua sanoi kuninkaan poika palvelijoille: "Laittakaa kylyn alus kolmen sylen syvyydelle tulta, tervaa täyteen, ruskea vaippa levittäkää päälle ja siniset vaipat astuimiksi." Vaan Syöjättären tyttäreltä kysyi: "Eikös laadi mielesi kylyyn?" Tämä luuli miehensä hyvyydessä kyselevän ja läksi äitinsä keralla sinne. Tulivat kylyyn, niin ruskealle haljakalle astuivat ja sinne tuiskahtivat ähkyen kumpainenkin kolmen sylen syvyydelle, tulen ja tervan sekaan. Sieltäkin Syöjätär sakarinsa vielä loi maalle kirjuen: "Tulkoon maalle matoset, ilmoille itikkaiset, ihmisille vaivaksi!" — Sen pituinen se tarina.

KUMMALLINEN TAMMI

Oli mies ja nainen, joilla oli yksi ainoa tytär. Tyttö oli kaunis ja siivo ja sen vuoksi vanhemmillensa ylen rakas. Kuolipa äkkiä häneltä äiti, niin isä meni toisesti naimiseen ja sai tietämättänsä Syöjättären akaksensa. Siitä muuttui tytönkin olento. Siihen asti oli isänsä pitänyt häntä kuin silmäteräänsä hellästi, kun oli hänen ainokainen lapsensa; mutta Syöjättärellä oli jo täysikasvuinen tytär entuudestansa, niin vihasi ukon tytärtä aina ensi tulostansa ja vaivasi kaikenmoisella.

Laadittiinpa muutaman kerran linnoilla pidot, ja kuningas käski rahvasta keräämään joka haaralta. Orjat läksivät liikkeelle heti, ja kaikki kutsuttiin rujot, rammat, köyhät, kurjat, perisokeat kuninkaan käskystä linnoille. Määräpäivänä lähtee Syöjätärkin tyttöinensä siitä ukon kodista niihin kuninkaan pitoihin, niin olisi ukonkin tyttären tehnyt mieli sinne, pyrki keralle ja sanoi: "Ottakaa minua joukkoon!" Mutta toiset eivät huolineet hänestä. Syöjätär vielä häpäisi häntä ja puhui vihaisesti: "Vai ottaisimme me sennäköistä tuhkimusta joukkoomme! On sinulla kotonakin tekemistä." Sorti samassa kiukaan, kaasi nelikon ohraa sekaan ja sanoi tytölle: "Tuoss'on työtä; kun et siitä selvää saane, kunne minä pitoloista tulen, niin päältäsi poikki!" Lähtivät matkaansa.

Tyttörukka suruissansa meni äitinsä haudalle ja itki siinä, itki, ettei voi sanalla sanoa. Hänen siinä itkiessään nousi äitivainaja haudastansa, ojensi hänelle vitsasen ja sanoi: "Elä itke, tyttöseni, mene, tällä vitsalla sivalla ristin-rastin siinä kiukaan päällä, niin työsi tulee toimeen." Siitä painui hautaansa takaisin. Tyttö kun ei enempää nähnyt äitiänsä, vaan se jo oli kadonnut, otti sen äitinsä antaman vitsan ja läksi kotiinsa. Siellä kun kiuasta sivalsi sillä, niin ohrat heti juoksivat nelikkoon, ja kiuas tuli kohdallensa.

Syöjätär tyttöinensä sillä aikaa matkasi linnoille. Vähän matkan päässä tuli tiellä vastaan oinas, sarvissa keritsimet, ja rukoili heitä: "Keritse minut, ota villat palkoistasi." — "No, mekö sinua rupeaisimme, kurja, keritsemään, sinusta pölyytymään, saastumaan vaatteiltamme!" sanoi Syöjätär oinaalle, ja läksivät edellensä. Menivät taas kotvasen, niin tuli vanha kerjäläisukko vastaan ja sanoi: "Etsi, sisko, päätäni, minä annan sauvan palkoistasi." No, eiväthän ne linnoille-menijät semmoiseen työhön ruvenneet: "Mekö sinulta, kurja, rupeamme tässä nyt päätä etsimään, kuninkaan pitoihin kun olemme matkaamassa, sinusta täitymään, pölyytymään!" sanoivat ukolle ja kävivät edellensä.

Mutta Tuhkimus kun sai kiukaan ja ohrat asemellensa, läksi toisia vielä jälkeen ja saapi samaa tietä astumaan. Tuleepa vähän matkan päässä se samainen oinas häntäkin vastaan ja pyytää villojansa keritsemään. Tyttö keritsee sen ja saapi villat palkoista. Menee siitä vähän matkaa taas, niin tulee se vanha, sauvalla kulkeva ukko hänelle vastaan ja pyytää päätänsä etsimään. Tytön kun oli ukko rukkaa sääli, ei epäillyt ruvetessansa, vaan etsi häneltä pään ja sai sauvan palkoista. Vieläpä neuvoi häntä ukko ja sanoi: "Kun nyt kuljet tästä kotvasen, tulee tienhaara, pikkarainen polkunen eteesi. Mennös sinä, tyttöseni, sille polkumelle, ja kun sitä käydessäsi tulee iso tammi vastaasi, sinä sauvallasi sivalla sitä ristin-rastin, niin sieltä sinulle avautuupi hyvyyttä kaikenjytyistä." Tyttö lähteekin ukon neuvomaa tietä astumaan, ja kun poikkeaa tienhaarasta pienoiselle polkumelle, löytää sieltä suuren, suuren tammen, jota sivaltaa sauvallansa. Heti aukenee jo tammi, jonka sydämestä löytää hyvyyttä kaikenlaatuista, mitä ikään olla saattaa. Hän vaatetsii siinä kauniiksi, ottaa komean hevosen tammesta, hyppää sille selkään ja ajaa kavahuttaa linnoille; hevonen hyppää suoraan linnan seinästä päällitse patsaaseen kiinni, ja itse kavahtaapi linnaan, pöydän päähän istumaan. Siinä häntä hyvänä pidetään, syötetään, juotetaan kuin vierasta ainakin; ja rahvas kaikki ihmettelee vieraan tyttären kauneutta, mistä siihen lienee ilmestynyt, kun ei häntä kukaan tunne eikä tiedä. Istuuhan siinä, syödä näpöstelee; vaan Syöjättären tytär pöydän alla luita kaluaa. Se kun oli siellä vastuksina, rahvas potkieli häntä, jotta silmä puhkesi. Päästiin sitten syömästä, niin Tuhkimus alkaa lähteä kotiinsa. Lähdetään häntä silloin perästä, mutta Tuhkimus sormuksen heittää sormestansa, niin kaikki linnan väki jääpi tavoittelemaan sitä, ja hän pääsee pakoon, hyppää hevosellensa selkään ja ajaa kavahuttaa tammeensa. Siihen jättää hevosensa, riisuu vaatteensa, muuttaa omat huonot ryysynsä taas päällensä ja menee, asetakse kiukaan perään kotiinsa.

Palaapi jo Syöjätärkin tyttöinensä pitoloista, niin kysyy Tuhkimus-Tähkimys kiukaalta: "Mitä näitte linnoilla käydessänne?" — "Näimme", sanoi Syöjätär, "tyttären hyvissä vaatteissa, niin kauniin, niin kauniin, ettei voi mielellä miettiä." Virkkoi Tuhkimus: "Enköhän minä ollut?" — "Ollut!" sanoivat toiset, "sinäkö semmoisissa vaatteissa, tuhkaisissa, tomuisissa, vai sinä siellä!" No, tyttö sen kovemmin ei virkkanut mitään, kuunteli vain kiukaalta toisten pakinoita.

Mitäs ollakaan. Toissa päivänä samatse taas hankitaan rahvasta linnoille, ja lähtee Syöjätärkin tyttöinensä. Sortaa taas kiukaan, seuloo ruista nelikon sekaan ja sanoo Tuhkimukselle: "Et saane selvää näistä, kunne minä linnoilta palaan, niin päältäsi pääset." Suruissansa lähtee tyttö äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee niinkuin eilenkin. Siitä nousee äiti taas haudastansa, antaa tyttärellensä vitsasen ja neuvoo sillä kiuasta sivaltamaan. Tytär silloin teki äitinsä neuvon mukaan, niin sai kaikki sijallensa ja läksi toisia jälkeen. Tuli tammeen, otti sieltä vaatteet vielä kauniimmat kuin eilen ja ajaa karetteli linnoille. Perille päästyänsä kiinti hevosensa patsaaseen pihalle, vaan itse meni linnaan, kökähti pöydän kokkaan istumaan. Syöjättären tytär taas oli pöydän alla luita pureksentelemassa, niin käsi potkaistiin häneltä poikki, mutta Tuhkimusta pidettiin kaikenmoisella hyvänä. Pois lähtiessä tultiin häntä taas jäljestä, jotta nähtäisiin, minne hän menee; mutta Tuhkimus tahallansa pudotti korvastansa renkaan, niin rahvas jäi tapailemaan sitä, ja hän pääsi hevosellensa selkään. Ajaa kavahutti tammeensa, riisui siinä vaatteensa ja meni kotiinsa kiukaalle. Tulivat sitten toisetkin kotiin, niin kyseli heiltä: "Mitä näitte kuninkaan linnoilla?" — "Mitäkö näimme?" sanoi Syöjätär, "näimme kaikkea; siellä oli tytär niin kaunis, niin kaunis, ettei voi mielen miettiä, suun sanoa. Vaan minun tyttäreni sai käsirakkoset siellä kuninkaan pojan kera palatti palatilta vaeltaessa." — "Kunhan en minä ollut", sanoi Tuhkimus. "Sinäkö, kurja, siellä ollut, semmoisissa vaatteissa!" nauroi Syöjätär eikä ollut kuulevinansa.

Tulipa kolmas päivä, niin linnoille taaskin kerätään rahvasta koolle, ja Syöjätär tyttöinensä niin ikään lähtee kuninkaan pitoihin. Lähtiessänsä särkee entiseen tapaansa kiukaan, kylvää nelikon naurissiemeniä sekaan ja käskee Tuhkimuksen ne sijaltaa, kunne hän pidoista tulee. Tyttö taaskin meni äitinsä haudalle, josta sai samanlaisen vitsan kuin ennenkin, ja asetti kiukaan kohdallensa, siemenet nelikkoon. Siitä meni sitten tammeensa, josta sai vaatteet vielä eilisiä etevämmät ja hevosen ylen komean, jolla oli karva kultaa, toinen hopeata. Sille nousee hän selkään ja linnoille tultua kiintää sen pihalla olevaan patsaaseen, vaan itse kavahtaapi pirttiin, jossa istukse pöydän päähän syömään. Siellä Syöjättären tytär taas on pöydän alla luita imeksimässä, niin häneltä taas jalka potkaistiin poikki, kun näet jaloissa oli muiden tiellä. Tuhkimus samassa tunsi hänet niinkuin Syöjättärenkin, vaan häntä ei kukaan tuntenut, kun oli niin kauniissa vaatteissa. Tulipa aika kotiin lähteä, niin linnan väki taasen läksi Tuhkimusta jälkeen kuin eilenkin, tietääksensä, kuka se niin kaunis neito oli. Tuhkimo silloin kultakengän loi jalastansa, niin kaikki rupesivat sitä tavoittamaan, ja hän pääsi pakoon, hyppäsi hevosellensa selkään, ajoi ensinnä tammeen ja meni sieltä kiukaalle.

Tuli Syöjätärkin tyttärensä kera linnoilta, niin kysyi Tuhkimus: "Mitäpä näitte kuninkaan kodissa?" — "Mitäkö näimme?" sanoi Syöjätär, "näimme kaikkea; siellä oli se entinen vieras tytär, niin kaunis, niin kaunis, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa." — "No, minähän siellä olin", virkkoi Tuhkimus. "Sinäkö, kurja, semmoinen kuninkaan linnoilla", sanoivat toiset ja nauroivat hänelle, "vai sinä siellä!"

No, eipäs mitään. Tuli neljäs päivä, niin laaditaan kuninkaan talossa pidot kuin edellisinäkin päivinä. Pitää muka saada tietoon, keltä on sormus, keltä korvarengas, keltä kultainen kenkä; ja kaikki kerätään taas rujot, rammat, perisokeat kuninkaan linnoille kokoon. Eipäs jää Syöjätärkään kotiinsa. Panee tyttärellensä pesinpaalikan jalaksi, piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran silmäksi, ja lähtevät yhtenä linnoille. No, rahvas kun on koolla, tulee kuningas siihen, alkaa panetella: "Kelle tämä sormus käynee sormeen, se minun poikani morsian; kelle rengas korvaan, se minun poikani morsian; kelle kenkä jalkaan sopinee, se minun poikani morsian." Tyttäret siitä niitä kaluja koettamaan, saisivatko sopimaan, vaan kellekään eivät sovi. Kokee Syöjätärkin tyttäreltänsä ehtimiseen sormia vuolla, jalkoja veistää, jotta menisi sormus sormeen, kenkä kävisi jalkaan, vaan yhtä kaikki ei sovi. Sanoo viimein kuningas: "No, muille kun ei rupea käymään, tuokaa Tuhkimuskin-Tähkimys kiukaan perästä, eikö tuollekaan kävisi!" — "Mitä kurjasta", sanoi muu rahvas, "hänenkö nämä ovat, mistä tulisi hänelle sellaiset vaatteet ja elot?" Vaan kuningas ei heittänyt sillä, sanoi: "Käykäähän, tänne tuokaa!" No, käytiin siitä Tuhkimusta hakemaan. Se ei enää käykään tammeensa, vaan lähtee jokapäiväisissä vaatteissansa tuhkaisena, tomuisena kuten oli. Tultiin linnoille, niin vietiin Tuhkimus-Tähkimys kuninkaan eteen, koetteeksi kävisikö hänelle ne muille sopimattomat kalut. Pantiin sormus sormeen: ka, niin on kuin siitä lähtenyt; koeteltiin rengasta korvaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt; soviteltiin kenkä jalkaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt. Säikähti jo kuninkaan poika sitä, kun piti Tuhkimus ottaa morsiameksi, vaan minkäpähän teki, sana oli pidettävä; laadittiin tyttö morsiameksi kuitenkin ja ruvettiin häitä pitää remastamaan. Kävelee kuninkaan poika palatti palatilta morsiamensa kera yhtenä, näytteli hänelle hyvyyttänsä, mitä kaikkea linnoilla oli, niin sanoo Tuhkimus: "No, hyvä tämä! Lähtekäämme nyt, kuninkaan poika, minunkin hyvyyttäni katsomaan, mitä morsiamelta löytyisi." Vei sulhonsa tammen luokse metsään, ja kun sivalsi sitä sauvallansa, onpa täällä hyvyyttä, onpa täällä eloista! Ihastuu nyt kuninkaan poika, ei kadu enää naimistansa; otetaan sieltä eloiset, viedään kotiin ja ruvetaan hyvästi elämään. — Sen pituinen se.

KOLMET SISARUKSET

Kerran oli kolme sisarusta, kaksi hyvää, yksi vähän huonompi, vaan kauniita kaikki. Kuolivat äkkiä vanhemmat, niin täytyi tytärten lähteä palvelukseen, sillä tavoin elatusta hankkiaksensa. Käkesi kaksi vanhinta kulkea kuninkaan linnalle paikkaa etsimään, niin nuorinkin olisi lähtenyt heidän kanssaan yhtenä, mutta toiset olivat ylpeitä hyvin, eivät suvainneet häntä seuraansa, vaan läksivät kahdenkesken kulkemaan heittäen sisarensa kotiin. Jonkin matkan mentyänsä kohtasivat tiellä sian, jolla oli ruoka-astia edessä. Se rupesi puhuttelemaan heitä ja sanoi: "Ottakaa, hyvät tyttöseni, purtilo edestäni, minä syön, että halkean." — "Ohoh!" sanoivat tyttäret, "vai rupeaisimme me käsiämme siinä ryvettämään!" Kulkivat sian ohitse ja menivät edellensä. Tulipa vähän matkan päässä lehmä tietä kävellen heitä vastaan, sarvilla kiulu, ja rukoili: "Ottakaa, hyvät tyttöseni, kiulu sarviltani, johon lypsätte minut. Ryypätkää maitoa palkoistanne, kaatakaa loppu kintuilleni ja pankaa kiulu sarvilleni takaisin." — "Ei ole aikaa", vastasivat tyttäret, "linnaan pitää joutuaksemme", ja menivät tiehensä. Vähän aikaa kuljettuansa, tulla ryötää taas vanha äijä heitä vastaan, sanoo: "Etsikääpä, tyttöset, päätäni, annan teille sauvani palkoista." — "Ohoh! ei meidän käy siihen nyt rupeaminen, kun kuninkaan linnalle olemme menossa", sanoivat tyttäret ja kulkivat edellensä, kunne pääsivät viimeinkin perille, niin rupesivat siellä kuninkaan palvelijoiksi.

Arvelipa kotonansa nuorin tytär: "Ei minunkaan auta tähän jääminen; palvelukseen sitä pitää minunkin pyrkiä, jos en muuksi, niin kelpaanhan sikopaimeneksi", ja läksi hänkin kuninkaan linnoille kävelemään. Tiellä löysi hänkin sen suurisyöjä-sian, joka pyysi purtiloa edestänsä ottamaan, niin otti sen siitä pois ja kävi edellensä. Vähän matkan päässä tulee häntä lehmä vastaan, sarvissa kiulu, ja sanoo niinkuin sisarillekin: "Lypsä, tyttöseni, minut tähän kiuluun, ryyppää maitoa palkastasi, kaada loppu kintuilleni ja pane kiulu asemellensa." — "Autan, lehmäkulta, sinua, autan", vastasi tyttö, lypsi hänet kohta ja teki niinkuin oli neuvottuna. Siitä kun läksi kävelemään vain, tuli vanha, sauvan nojassa kulkeva äijä tietä astuen vastaan, tervehti häntä ja sanoi: "Etsipä, tyttö, päätäni, saat sauvan minulta palkaksi!" Tyttö ei pahastunut pyyntöä, vaan istui tien viereen heti ja etsi siinä äijärukan päätä niinkuin oli käskenyt. Äijäkös siitä kiitti häntä sitten, antoi sauvansa ja sanoi: "Pidä, tyttökulta, tämä minun sauvani, ja kun tulet kuninkaan linnoille, lyö sinä sillä sauvallasi sitä kalliota, jonka linnan luota löydät, niin kyllä saat sieltä tavarata, mitä vain mielesi tekee ja tarvitset." — "Kiitoksia antamastasi!" vastasi tyttö, otti äijältä sauvan ja kulki sen kanssa linnoille, jossa rupesi kuninkaalle sikopaimeneksi.

Siellä löysi vanhemmatkin sisarensa ja tervehti heitä niinkuin sisariansa ainakin; vaan heistä kun oli pahaa se, jotta hän perästä tuli, pitivät siitä vihaa hänelle ja pilkkasivat sisartansa, kun niin huonolle työlle oli ruvennut. Tämä kuitenkin kesti kaikkea sitä, ei niin torasanaakaan virkkanut, jos hänelle toiset miten olisivat irvistelleet. Tulipa sitten pyhä, niin läksivät vanhemmat sisaret kirkkoon ja panivat nuorimman sillä aikaa ruokaa keittämään, vaan eivät antaneet kuin yhden pavun ja yhden jyvän vain keiton aineeksi. Siitä tuli nuorin sisar hyvin murheelliseksi eikä tiennyt, millä neuvoin niin vähistä aineista ruokaa saisi. Menihän kuitenkin kotaan, pani padan tulelle ja itki siellä itkemistänsä. Tuli silloin se vanha äijä, jolta oli sauvan saanut, sinne kotaan ja sanoi: "Eläs itke, tyttöseni, menehän kirkkoon, kyllä minä täällä ruoan keitän sillä aikaa valmiiksi." Tyttö kun näki, että toimessansa se puhuu, meni heti lupaa kysymään kirkossa käydä ja kulki sen suuren kiven luokse, jonka hänelle äijä oli neuvonut. Siihen kun löi sauvallansa, siitä kohta tuli hänelle komeat hevoset ja vaunut sekä kauniit, silkkiset vaatteet, jotka puki siinä päällensä ja läksi ajamaan kirkkoon. Siellä pisti hänen kauneutensa heti muiden silmiin, ja kaikki väki ihmetteli, mistä se niin ihana, ihko tuntematon neitsyt siihen oli ilmestynyt. Päästiinpä kirkosta, niin täyttivät kaikki häntä katsastamaan, vaan tyttö nousi sukkelasti vaunuihinsa ja ajoi tiehensä. Tuli kiven luokse, niin muutti ne uhkaiset vaatteet päältänsä, pukeusi taas omiin nahkaroukkuisiinsa ja kävi jalan linnoille. Siellä oli jo äijä keittänyt ruoan valmiiksi, ettei tarvinnut muuta kuin pöydälle kantaa, eivätkä päässeetkään sisaret kotiin tullessa hänelle riitelemään, kun kaikki oli hyvästi toimiteltu. Kehuivathan kuitenkin etevämpää oloansa: "Mepä olimme kirkossa, eipä sinua ruotaa sinnekään laskettu; me siellä näimme niin kauniin ja ihanan neitosen, vaan mitäs sinä olet nähnyt." Toinen ei virkkanut mitään, tekihän työtänsä vain ja ruokki sikoja, kunne kului se viikko ja tuli pyhä. Läksivät toiset taaskin kirkkoon ja jättivät nuoremman sisarensa kotiin, vaan äijä taasen otti ruoat laittaaksensa, niin tyttö kohta kävi haltijaltansa lupaa kysymässä ja läksi jälkeen. Otti kivestä kauniit, hopeaiset vaatteet, vaunut ja hevoset, ja tuli hänkin kirkkoon. Sattuipa nuori kuningas kirkossa olemaan, keksi heti sen ihanan vieraan tyttären, ja kun näki hänen kirkosta lähtevän, kiirehti heti jälkeen nähdäksensä, kuka se oli; vaan ei saavuttanut, tyttö oli jo poikessa.

Kului viikon päivät, niin kolmantena pyhänä vanhemmat sisaret samatse menivät edeltäpäin kirkkoon jättäen sisarensa kotiin, vaan tämä kun sai haltijaltansa luvan, läksi toisia jäljestä ja kävi kivellensä niinkuin ennenkin. Sieltä sai taas kauniit kultaiset vaatteet, vaunut ja hevoset, otti rahaa mukaansa ja tuli jalosti ajaen kirkkoon. Olipa nuori kuningas jo siellä odottamassa, ja kun näki tytön kirkkoon tulevan eikä muuta keinoa tiennyt hänestä tietoa saada, tervautti palvelijoillansa kynnyksen, jotta siihen jotakin merkkiä tyttäreltä pois lähtiessä jäisi. Tyttö kun ei tiennyt varoittaa sitä, astui kirkosta lähtiessänsä kynnykselle, ja kenkä tarttui tervaan. Samassa läksi väki kaikki häntä tavoittamaan; mutta tyttö kylvi rahaa molemmin puolin jäljellensä, ja kaikki jäivät poimimaan niitä, paitsi nuori kuningas yksin ei tauonnut, vaan ajoi takaa yhä. Tyttö silloin ei ehtinytkään riisua vaatteitansa, hätäiseltä sai vain nahkaroukut päällensä ja pääsi pakenemaan kotiinsa, jott'ei häntä tunnettu.

Kuningas kun ei tavoittanutkaan tyttöä, otti kultakengän kirkon kynnykseltä, ja kun kaikki väki oli koottu linnoille, niin kävi joukon keskeen ja sanoi: "Jonka jalkaan tämä kenkä sopinee, sen minä nain." No, tyttäret kaikki koettavat kenkää jalkaansa, vaan ei kellekään sovi. Vanhemmatkin sisaret kokevat sievistellä jalkojansa, vuolevat, veistelevät varpaitansa, jotta mahtuisi kenkä heille, vaan ei kuitenkaan sovi. Sanoi viimein kuningas: "Menkääpä, kutsukaa sikopaimenkin tänne, kävisikö kenkä kukaties sen jalkaan." Toisista kyllä oli se mitätöntä, vaan tuotiinhan tyttö suotta kuitenkin siihen ja käskettiin koettamaan kenkää jalkaansa. Sepä kun panikin kengän jalkaansa, niin ihan oli kuin siihen tehty. Mutta kenkää jalkaan pannessa leimahti tytöltä kultavaatteet nahkaroukkujen alta, ja kuningas sattui näkemään sen. Siitä siepattiin heti nahkaroukkuiset tytön päältä, ja välähtelevät kultavaatteet tulivat näkyviin sieltä. Arvattiin siitä jo asia, että hän oli se kirkossakävijä-tyttö, jolta kenkä kynnykselle oli jäänyt, ja kuningas kysyi samassa tytön oikeaksi morsiameksensa. Linnassa pidettiin sitten häät, ja kaikki väki oli iloissansa; vaan vanhemmat tyttäret eivät kyenneetkään häissä olemaan, kun olivat vuolleet jalkansa pilalle. — Sen verta sitä.

MERESTÄNOUSIJANEITO

Oli ukko ja akka ja niillä poika ja tytär, ylen kauniita molemmat. Läksipä veli kuninkaaseen ja pantiin siellä paimeneksi, vaan sisar jäi vanhaan kotiinsa, niin veli ikävöi häntä. Yhä muistui entinen koti hänen mieleensä. Kerrankin paimenessa käydessänsä kirjoitti sisarensa näyn jäniksen kääpään ja vei kerallansa linnoille. Sattuipa kuninkaan poika näkemään sen, ja kun oli tyttö kaunis ja ihana, jott'ei voi virressä veteä eikä saarnassa sanoa, pyysi häntä samassa naimisiinsa ja sanoi veljelle: "Siskosi käy tänne, minä otan hänet morsiamekseni, sinut rinnallani elämään, kun lie tytär kaunis kuvaa myöten." Tämä lähtee siitä kotia, alkaa siellä, yrittää: "Nyt pitää, siskoni, lähteäksesi kuninkaan pojan morsiameksi, pääset linnoilla elämään." Mutta tytär tekee vastusta, sanoo: "En minä, veikkoni, lähde ennenkuin taattoni ja maammoni saamaa kiveä jauhamalla murottanen, äsken lähden minä taattoni saamista huoneista." Veli silloin meni, kiven pani paloiksi, vähäsen tukkieli vain rakoja ja palat yhteen likisteli. Sisar kun meni jauhamaan, kivi samassa levesi. "Jokos nyt lähdet, siskoni?" kysyi veli. "En minä, veikkoseni, vielä lähde", vastasi sisar, "ennenkuin taattoni ja maammoni saama lavitsa kuosalin kannalla kulunee." Mitäs ollakaan. Sisar kun meni ulos, veli sillä aikaa lavitsan pani paloiksi, ja toinen kun ulkoa tuli ja rupesi kehräämään, heti lavitsa meni muruiksi. "Jokos nyt, siskoni, lähdet?" — "En minä ennen lähde, ellen isoni saamaa huhmarta survomalla särkene." No, veli meni, senkin hajoitti vielä muruiksi ja kysyi: "Jokos nyt lähdet?" — "En, veikkoni, ennen lähde kuin minä taattoni ja maammoni saaman kynnyksen helmoillani kuluttanen." Velipä silloin sisarensa tietämättä kynnyksenkin samatse särki ja kysyi uudellensa: "Joko nyt, siskoni, lähtenet?" Siitä jo läksi kuin läksikin, parhaat vaatteet otti aitastansa ja suori veljensä kera matkaan.

Linnoille oli meritse mentävä, niin ikään olivat valkamoilta lähtemässä, kun tuli tyttären Pilkka-niminen koira siihen ja pyrki veneeseen. Tyttö ei hennonut jättää sitä, vaan otti kerallensa; ja lähdettiin soutamaan. Vähän matkaa kun soutivat, niin Syöjätär kävelee rannitse, niemen nenästä huhuu: "Ottakaapa, ukon poika, akan tytär, minua matkoihinne!" — "Otammeko, sisko?" kysyi veli. "Elä ota", vastasi sisar, "paha pahasta tulee, pahan miehen siemenestä." Ei otettu, soudettiin toisen niemen kohdalle. Syöjätär siihen tulee huhumaan: "Ottakaa minua matkoihinne!" — "Otanko, sisko, matkaamme?" — "Ole ottamatta", sanoi sisar, "paha pahasta tulee, pahan miehen siemenestä." No, ei otettu, soudettiin edelle, kunne tultiin kolmannen niemen kohdalle. Taas Syöjätär niemen nenästä huhuu: "Ottakaa minua matkoihinne!" Sisar ei huolisi häntä joukkoon, sanoo: "Elä ota!" Mutta veli ottaa, sanoo: "Ottakaamme, sen Jumala kanssamme suvaitsee." Syöjätär kun sai veneeseen, loihe istumaan keskelle venettä ja otti samassa veljeltä sekä sisarelta kuulon, teki kumpaisenkin kuuroksi. Jonkin matkan mentyänsä, alkoi heille jo kuninkaan linnat etäältä näkyä, niin sanoi veli veneen perästä sisarellensa: "Ylennä, sisko, istuimesi, korenna koristeitasi, kuninkaan koti näkyy!" Tyttö kun ei kuullut veljensä puhetta, kysyi kokkapuolesta: "Mitä sanot, vieno veikkoseni?" Syöjätär vastasi keskeltä venettä: "Sitä sanoo vieno veikkosesi: herkeä soutamasta, luote päällesi mereen!" Tyttö ei kuitenkaan lähtenyt mereen, vaan herkesi heti soutamasta, ja Syöjätär rupesi sijaan.

Soudettiin vähän matkaa, niin veli toisen kerran sanoo: "Ylennä, sisko, istuimesi, korenna koristeitasi, kuninkaan koti näkyy!" — "Mitä sanot, vieno veikkoseni?" kysyi sisar. Syöjätär selvitti keskeltä venettä: "Sitä sanoo vieno veikkosesi: jaksa jalkasi, riisu vaatteesi, luote päällesi mereen!" Tyttö riisuikin vaatteensa ja heitti Syöjättärelle, vaan ei sillä vielä heittäynyt mereen. Kuljetaan taas vähän matkaa, niin jo veli kolmannen kerran sanoo veneen perästä: "Ylennä, sisko, istuimesi, korenna koristeitasi, kuninkaan koti lähellä on!" Sisar ei kuullut nytkään, kysyi entiseen tapaansa: "Mitä sanot, vieno veikkoseni?" — "Sitä sanoo vieno veikkosesi", petteli Syöjätär taas tytärtä: "puhkaa silmäsi, katkaa kätesi, luote päällesi mereen." — "No, totta minun täytyy ainoan veljeni sanaa totella", arveli sisar ja putkahti päällensä mereen, kuten luuli veljensä käskeneen. Veli samassa hätäytyi häntä tavoittelemaan, mutta Syöjätär esteli häntä ja sanoi: "Eläkä huoli, kyllä minä hänen näköisensä olen." Hyppäsi airoloille ja rupesi soutaa riehkimään. Sisar silloin jäi heistä jäljelle ja upposi mereen, jott'ei näkynyt ei kuulunut. Mitäs siihen? Veli kun ei hirvennyt morsiametta linnoille mennä, mieli jo kääntyä siitä kotiinsa, vaan Syöjätär oli viekas, houkutteli häntä ja sanoi: "Vie minut linnoille, sano sisareksesi, niin sillä hädästäsi pääset ja saat vielä palkat tuomastasi." Toinen ei muutakaan neuvoa tiennyt siihen hädässänsä parempaa ja suostui kuin suostuikin tuumaan. Syöjätär pukeutui sisaren kaunokaisiin vaatteisiin, jotta paremmin julkeaisi linnoille mennä, ja lähdettiin taasen soutamaan. Kohta päästiinkin jo perille. Kuninkaan poika tulee siellä heitä jo vastaan, morsiantansa muka tervehtimään, vaan kun keksii Syöjättären, miten on ruma, kysyy heti pojalta: "Tämäkö sinulla onkin sisko?" — "Ka, tämä." No, kuninkaan poika ottaa Syöjättären morsiameksensa, ei sanaansa muuta; vaan ei olekaan sisko kaunis kuten oli kehuttuna, niin suuttuu siitä veljelle ja sanoo: "Kun kauniimpi ei ole, niin orjat, viekää morsiamen tuoja kyiden, käärmeiden sekaan." Orjat vievät heti, heittävät pojan sinne syötäväksi niinkuin rikollisen ainakin; vaan aamulla kun käyvät katsomassa, se terveenä on vielä. Tulevat siitä, sanovat kuninkaan pojalle: "Ka, kummahan on, kuninkaan poika! Muinoin yhtenä yönä söivät kyyt, käärmeet puhtaaksi yhden miehen, nyt vanhin käärme vain kämmenellänsä makuuttaa." — "Antakaahan olla, eikö häntä huomiseen syödä", vastasi kuninkaan poika ja käski käydä aamulla taas katsomassa.

Pojan oikea sisar, se kaunis tytär, sillä aikaa meressä vain on, ja häntä siellä kihlotaan meren kuninkaan pojalle morsiameksi. Muuten olisi hänen hyvä siellä elää, kaikenmoista rikkautta on kyllin, vaan sääli on veljeänsä, jotta sitä nyt kuninkaan poika Syöjättären tautta rankaisee. Ompeleepa kullalla, hopealla kauniin paikan ja pyrkii sieltä maan kuninkaan pojalle lahjaa tuomaan, eikö toki veljeä kyiden, käärmeiden seasta helpotettaisi. No, lasketaan häntä sitä paikkaa sieltä kuninkaan pojalle tuomaan, vaan hopeakahleisiin pannaan, jott'ei pois pääsisi. Onpa tyttären koira, Pilkka, vielä elossa. Kaiken päivää oli linnan seudussa juoksennellut eksyksissä tietämättä kehen turvautuisi, kun ei emäntäänsä löytänyt eikä keltään ruokaa saanut. Tuli jo ilta, ja Pilkka-raukan vatsa oli hoikkana hyvin, niin juoksi meren rantaan, jossa pojan vene oli, lakki siitä vettä vähän tuimaansa ja rupesi veneeseen maata. Oli likellä siinä Leskiakkasella huoneet, joista kivinen silta aleni mereen, niin tuli sydänyöllä pojan uponnut sisar niissä hopeakahleissansa siihen — viideltä virstalta jo helinä kuului tullessa — ja nousi sillan korvaan istumaan. Hänellä oli entinen kaunis näkynsä ja verhot ylen kauniit päällä, jott' on kullassa kulajaa, hopeassa heläjää. Keksii siitä koiransa meren rannalla makaavan, niin kutsuu luoksensa, antaa paikan kulman hampaisiin ja sanoo:

"Piili, piili Pilkkaseni, avaa uksi, vieretä veräjä kyläkunnan kuulematta, uksien urajamatta, veräjien vinkumatta, mustan lehmän ammumatta,

"saata kuninkaan pojalle pieluksiin tämä paikka, jott'eikö helpottaisi veljeäni kyiden, käärmeiden seasta." Koira toimitti heti asian, juoksi hiljaa linnaan ja pisti kuninkaan pojan maatessa hänelle kultapaikan pieluksiin, ettei hänen siellä käynnästään tietty mitään. Siitä juoksee samaa tietä jällensä ja tulee emäntänsä luokse rannalle. Tytär kun keksii hänen tulevaksi, rupeaa taasen puhuttelemaan, sanoo:

"Piili, piili Pilkkaseni, saapa tänne sanomille, missä mun on veijoseni?"

Pilkka vastaa:

"Tuolla sun on veijosesi kyiden, käärmeiden seassa."

Kysyy taasen tytär:

"Mitäs saattelet sanoa, sanomia sulhon koista?"

Pilkka vastaa:

"Sitä saattelen sanoa: Syöjätär on sijassasi, sulhon vierellä venyvi."

Kysyy tytär:

"Mitä syötiin noissa häissä, noissa häissä Syöjättären, Syöjättären syömingeissä, Juojattaren juomingeissa, pitkähäntäisen pidoissa?"

Vastaa Pilkka:

"Luut lihoista, päät kaloista, kaalit kaikki naurihista, palanehet leivän kuoret."

"Tule vielä, Pilkkaseni, kahdeksi yöksi tähän rannalle makaamaan, minä tarvitsen sinua", sanoi tytär, loihe sillalta mereen takaisin ja läksi meren kuninkaan kotiin kuten oli lähtiessänsä luvannut.

Tuleepa aamu, ja kuninkaan poika nousee makaamasta, niin keksii paikan pieluksissansa ja oudostuu sitä, sanoen: "Mistähän tämä näin sirotekoinen paikka tähän on joutunut?" Syöjätär silloin valhetta sukelsi, sanoi miehellensä: "Niinhän tämä kummakin on; sinä vain makaat, pöhötät, minä sinulle yöllä kultapaikat ompelen." Kuninkaan poika ei kuitenkaan häntä uskonut, vaan mietti mielessänsä: "Ei tämä ole sinun ompeloitasi, tämmöistä ei yössä tee." Kuulusteltiin linnan väeltä, jos olisi ketä yöllä linnassa käynyt, vaan ei saatu selvää, eikä tiennyt paikkaa kukaan omaksensa, asia jäi sillensä. Muistaa siitä kuninkaan poika käärmeiden seassa olijan ja käskee orjien mennä luut pois luomaan: jo se nyt on muka syöty. No, käyvät orjat poikaa sieltä katsomassa, vaan tulevat takaisin, sanovat: "Eikä ole syöty, vanhin käärme vain kämmenellänsä häntä makuuttaa." Se taas kuninkaan pojasta kummaa on; lähtee Leskiakkaan, sanoo: "Oi sinä Leskiakkaseni, kun minä miehen panin kyiden, käärmeiden sekaan, mikä on, ei syödä nyt kahtena yönä, ennen yhtenä syötiin?" — "Miksi hänet sinne panit?" kysyi Leskiakka. Vastasi kuninkaan poika: "Kun kauniin pojan otin paimeneksi, hän vielä sanoi kauniimman sisaren olevan, niin pyysin sitä morsiamekseni. Veli toikin sisarensa, vaan ruma oli, niin minä valehtelijan panin kyiden, käärmeiden sekaan, vaan sisarensa kuitenkin otin morsiamekseni, en sanaani muuttanut." — "Eipä se hänen sisarensa olekaan", sanoi Leskiakka, "hänen sisarensa meressä on, sieltä toi sinulle paikan pieluksiisi, jotta etkö helpottaisi veljeä. Syöjätär sinulla on morsiamena." Moiset tiedot saatuansa lähtee kuninkaan poika Leskiakasta kotiinsa ja arvelee, ajattelee sen päivää, niin tulee toinen yö. Tytär taasen pyrkii merestä maan kuninkaan pojalle lahjaa tuomaan niinkuin viimeinkin; ompelee kullalla, hopealla paidan, jotta sen hän viepi. Pannaan siitä taas hopeakahleisiin ja lasketaan kohoamaan maalle. Sydänyöllä tulee hän sieltä — viideltä virstalta jo helinä kuuluu — ja nousee Leskiakan sillan päähän istumaan; niin on koreat, ylen kaunoiset vaatteet päällä, ett'on kullassa kulajaa, hopeassa heläjää. Puhuttelee siitä koiraansa:

"Piili, piili Pilkkaseni, avaa uksi, vieretä veräjä kyläkunnan kuulematta, uksien urajamatta, veräjien vinkumatta, mustan lehmän ammumatta,

"saata kuninkaan pojan pieluksiin tämä paita." Pilkka otti paidan kulman hampaisiinsa ja sai sen kuninkaan pojan pieluksiin niinkuin oli käsketty. Nouseepa kuninkaan poika aamulla makuukseltansa, niin näkee kultapaidan pieluksissansa ja sanoo: "Ken tämän on paidan minulle pieluksiin pannut?" — "Oi kuninkaan poika armias!" sanoi Syöjätär, "itse minä makaan, kädet minulla valvovat; niitä minä neulon, niitä minä ompelen, sinä vain makaat, pöhötät." Tulevat samassa orjat, sanovat: "Oi kuninkaan poika armias! Ei kuole se kyiden, käärmeiden seassa olija, vanhin käärme yhä kämmenellänsä makuuttaa vain." — "No, ottakaa hänet pois, kun ei syödä", vastasi kuningas. Käski orjansa pois, pani sen pieluksista saadun paidan päällensä ja läksi Leskiakkaan taas arvellen: "Eivät nämä ompelemat ole minun naiseni raatoloita, tämmöisiä hän ei tee." Tulee siitä Leskiakkaan, sanoo: "Armas Leskiakkaseni, mikä kumma on, kun tuli ensi yönä kultainen paikka, toissa kultainen paita minun pieluksiini?" — "Onpa se kummakin, poikaseni", vastasi Leskiakka, "kun yöllä aina nousee merestä nuori neitonen huoneeni portaille; se on kullassa kulajaa, hopeassa heläjää, ja niin kaunis, niin kaunis, jott'ei voi virressä veteä eikä saarnassa sanoa, niin kerallansa tuopi aina jotakin lahjaksi sinulle. Sehän se olisikin sinun oikea morsiamesi, ja se on Syöjätär, jota nyt pidät naisenasi."

Kuninkaan pojan silloin rupesi mieli laatimaan nähdä sitä, joka hänelle semmoiset lahjat oli tuonut, ja sanoi Leskiakalle: "Milläpä minä sen kauniin neitosen sieltä saisin, jos tuo vasta vielä merestä kohoaisi?" — "Vielä se jälkimmäiset lahjat sinulle tuopi", sanoi Leskiakka, "vaan sitten täytyy meren kuninkaan pojalle ruveta naiseksi. Käyhän seppien pajassa, taota siellä viikatteet ja pitkät rautaiset vitjat ja tule yöksi tähän vartioitsemaan. Kun näet tyttären merestä maalle nousevan, niin tavoita heti vitjoillasi ja katko viikatteilla pitimet, joissa on kiinni, eläkä laske häntä, jos se miksi muuttuisi, vaan hävitä kaikki aseillasi, niin hän ihmiseksi muuttuu viimeinkin." Kuninkaan poika heti meni pajaan, teetti siellä viikatteet ja vitjat ja tuli illemmalla sitten sillan korvaan vartioimaan.

Vuottaa siinä kotvasen, vaan ei näy tulevaksi. Viimein sydänyön aikana alkaa jo helinä kaukaa kuulua, ja merestä kohoaa neitonen niin kaunis ja ihana, ettei voi virsissä veteä. Nousee sillan korvaan istumaan ja rupeaa puhuttelemaan koiraansa: "Piili, piili Pilkkaseni, vie nämä kaatiot kuninkaan pojan pieluksiin!" Kuninkaan poika silloin nousi piilostansa häntä tavoittamaan niinkuin oli Leskiakka neuvonut. Neitonen heti yritti heittäytyä mereen, mutta toinen oli varoillansa, loi samassa vitjansa päällitse ja esti pakenemasta. Sieppasi siitä viikatteensa ja rapsi häneltä kahleet poikki, jotta kolisten katosivat mereen. Tyttö sittenkin olisi paennut häntä, muuttui maan matoseksi, ilman itikaksi, sisiliskoksi, käärmeeksi, värttinäksi, piiraanpaaluksiksi ja muuksi; vaan kuninkaan poika ne kaikki hävitti, ei laskenut ennenkuin ihmiseksi tuli jällensä ja muuttui ihanaksi kuin olikin. "Mitä te, kuninkaan poika, minusta tahdotte, kun minut Syöjätär kuitenkin syö?" sanoi neito. "Ei ole hätää", virkkoi kuninkaan poika, "ei hän viikkoja enää ole linnassani asuva, pääset ainoan veljesi luokse, se on jo helpotettu." Otti tyttären ja vei Leskiakkaan, jossa maattiin yö. Aamulla heitti sitten tyttären Leskiakan huostaan ja kävi linnoillensa kotiin. Kysyy siellä vanha morsian: "Missäpä nyt, sulhoni, kävelet, kun et pidä taloudestasi mitään?" — "Elähän hätäile, en minä viikoksi sinua enää heitä", sanoi kuninkaan poika; mutta orjillensa sanoi: "Lämmittäkää rautainen kyly. Kaivakaa kynnyksen alle hauta kolmen sylen syvyydelle, pankaa siihen tuli ja terva palamaan ja levittäkää ruskea haljakka haudan päälle, vaan kylyn kynnykseltä pirtin ovelle saati asettakaa siniset haljakat, kuita myöten astutatte minun morsiantani kylyyn." Orjat toimittavat kaikki sanaa myöten tarkoillensa ja saavat astuttamaan Syöjätärtä kylyyn kuten kuninkaan pojan morsianta muinoinkin: kuka häneltä helmoja kantaa, kuka häntä kädestä vakuuttaa. Tultiin jo kylyn ovelle, niin sanoo Syöjätär: "En nyt enää tarvitse talutosta, tästä hyppään jo kynnykselle ja siitä lavoille." Mutta orjat houkuttelivat häntä, sanoivat: "Astukaa toki, kuninkaan pojan ainoa morsian, sileätä siltaa, ruskeata verkaa myöten." Syöjätär silloin astuikin haljakalle, vaan se samassa kisallettiin jalkojen alta, ja hän sysättiin kolmen sylen syvyiseen hautaan, johon jäi. Palaessansa kisalsi kuitenkin vielä tukkia päästänsä ja huusi: "Tukkani olkoot ilman itikoina, maan matosina, tuonen toukkasina ihmisille iän kaiken vaivaksi!"

Päästyänsä Syöjättärestä kävi kuninkaan poika Leskiakasta sen kauniin merestä nousseen tyttären ja pani morsiameksensa, josta sitten linnoilla laadittiin häät. Mutta morsiamensa veljen otti vierimmäiseksi mieheksensä ja antoi hänelle puolen hyvyyttänsä, kun niin kauniin sisaren toi. — Sen pituinen se.

NAISEN YHDEKSÄN POIKAA

VELJIENSÄ ETSIJÄT JA JOUTSENINA LENTÄJÄT

Oli kolme tytärtä. Lehdossa kävellessänsä saivat keskenänsä pakinoimaan. Vanhin sanoi: "Minä saan kolmesta ohranjyvästä sotaväelle ruoan." Toinen sanoi: "Minä saan kolmesta pellavankuidusta sotaväelle vaatteet." Kolmas virkkoi: "Minä saan kolmesta kohdusta yhdeksän poikaa." Sattuipa kuninkaan poika metsällä ollessansa kuulemaan tytärten pakinat ja mietti mielessänsä: "Se minun pitää ottaa, kuka saapi yhdeksän poikaa kolmesta kohdusta." Vei tyttären kerallansa linnoille ja otti naiseksensa.

Elivät sitten aikansa yhdessä, niin jo kohtuutui se nainen ja sai kolme poikaa yhdestä kohdusta, niin kaunista, niin kaunista, ettei maalla mointa:

Kädet kultaa kalvoisesta, jalat hopeiset polvista, päivyt paistoi päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, tähdet taivon hartioilta.

Lähdetään siitä pesijätä etsimään, ja orja saapi matkaamaan. Kulkee vähän matkaa, niin Syöjätär tulee vastaan, sanoo: "Kunne matkaat?" — "Pesijätä etsimään." — "No, ota minut!" pyrki Syöjätär. "Ka, kun tullet", vastasi toinen ja pyysi häntä matkaansa. "Vuotahan vähäsen", virkkoi Syöjätär, "käyn kotonani vain pistäymässä, niin sitten tulen." Orja vuotti siinä sen aikaa, mutta Syöjätär otti metsästä kolme korpin äpärettä helmaansa ja tuli orjan luokse takaisin, josta kulkivat yhdessä linnoille. Siellä vietiin Syöjätär heti lapsia pesemään, vaan tämä kun pääsi naisen kera kahden kesken, salasi naisen oikeat lapset ja kantoi korpin äpäreet vain pirttiin, sanoi: "Onpa niitä pestäviä toki, ilman joutavia korpin äpäreitä vain!" — "No, oli mit' oli, korjatkaahan naista kylyyn ainakin", vastasi kuninkaan poika; vaan kuitenkin oli paha mielensä, kun nainen korpin äpäreitä rupesi saamaan. Lähdettiinpä naista kylyyn saattamaan kuten käsky oli, niin Syöjätär sillä aikaa juoksutti hänen kolme poikaansa puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon ja kätki valkoisen kiven alle.

Ollaan taas, eletään linnoilla, minkä eletäänkin, niin nainen toiste käypi kuormilliseksi ja tehdä kavahuttaa kolme poikaa yhdestä kohdusta, niin kaunista ja ihanaa, jotta:

Kädet kultaa kalvoisesta, jalat hopeiset polvista, päivyt paistoi päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta.

Lähdetään taas pesijätä etsimään kuin viimeinkin, ja Syöjätär niin ikään tiellä vastaan tulee ja tarjoakse pesijäksi. Etsijät eivät ottaisi häntä, vaan Syöjätär poikkesi syrjään, loi tien vieressä mutkan ja tuli uudestansa eteen, sanoi: "Ottakaa minua pesijäksi!" Etsijät nyt eivät tunteneet häntä, että se oli se entinen akka, vaan pyysivät häntä linnoille lähtemään. "Vuotahan, kun kotonani pistäydyn ensin", virkkoi Syöjätär, juoksi heti metsään, minne lie juossut, otti sieltä kolme variksen poikaa mukaansa ja toi ne linnoille. Siellä kun tuli naisen luokse, pesikin lapset, vaan pani heidät piiloon, ja variksen äpäreet vain kantoi helmassansa pirttiin ja sanoi äkäisesti: "Onpa niitä pestäviä toki, pelkkiä variksen äpäreitä vain!" Käski kuninkaan poika korjaamaan naista yhtä hyvin, sanoi: "On mit' on, saattakaahan kylyyn ainakin!" Syöjätär silloin oli varoillansa, ja naista kun lähdettiin kylyyn viemään, niin kantoi lapset taas puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon ja peitti valkoisen kiven alle, jonne oli toisetkin vienyt.

Mutta kuninkaan poika tuli surulliseksi kovin eikä tiennyt, mikä avuksi, kun hänelle nainen semmoisia lapsia rupesi saamaan. Nainen puoleltansa kestää kaikkea sitä eikä sano, jos se niin mitä Syöjätär hänelle laatisi, pitää vain variksen poikia lapsinansa. Mitäs ollakaan? Kului aikaa kotvanen, niin kuninkaan poika jo haihdutti surun mielestänsä, ja nainen kävi kolmannen kerran kohtuiseksi. Kantoi aikansa kohtua, niin jo saantiaika tuli, ja hän tehdä kavahutti kolme poikasta, niin ihanaa, niin kaunista, jotta:

Kädet kultaa kalvoisesta, jalat hopeiset polvista, päivyt paistoi päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta.

Pantiinpa orjat nyt heille pesijän etsintään, vaan niille kävi samoin kuin entisillekin. Syöjätär tuli tiellä vastaan ja kysyi: "Kunne matkaatte?" — "Pesijätä etsimään." — "No, ottakaa minut", sanoo Syöjätär. He ensinnä eivät huolineet hänestä, kulkivat edellensä, mutta Syöjätär pyörähti syrjään ja kiersi tien vartta heidän edellensä taas. Kävi siitä heille vastaan uudellensa ja pyrki pesijäksi. "Ka, kun lähtenet niin lähde", sanoivat etsijät ja mieltyivät ottamaan häntä. Syöjätär kuitenkin pyrki pikimmältänsä kotona käymään, otti kolme harakan äpärettä helmaansa ja tuli niiden keralla linnoille. Vietiin siellä naisen luokse, vaan sepä oli kaksi poikaansa kätkenyt lakkiinsa, niin ei ollutkaan kuin yksi poika vain näkyvissä, kun Syöjätär tuli pesemään. Se ihmettelemään sitä, kunne toiset joutuivat, ja sanoi naiselle: "Kolme poikaahan olette yhdestä kohdusta ennen saaneet, mitenkä nyt on vain yksi?" — "Ka, senhän minulle Jumala salli, sen yhden vain", vastasi nainen, ja Syöjättären täytyi tyytyä siihen. Pesi sen yhden pojan ja pisti piiloon, mutta harakan äpäreet kantoi taaskin pirttiin ja sanoi vihaisesti: "Onpa niitä pestäviä perkeleitä, joutavia harakan poikia vain!" — "No, oli mit' oli", sanoi kuninkaan poika, "saattakaahan nainen kylyyn!" No, lähdettiin häntä viemään sinne, niin Syöjätär sillä aikaa pojan otti piilostansa ja kantoi puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon, johon peitti valkean kiven alle.

Mietti kuninkaan poika mielessänsä, mitä naiselle piti tehtämän, kun hän linnun poikia vain teki. Kauan arveltuansa päätti viimeinkin tuhottavaksi, ja kun tuotiin naispoloinen kylystä, niin panetti hänet rautaiseen tynnyriin ja työnnähytti mereen, jott'ei vasta enää semmoista surua hänen tauttansa tulisi. Sataitsee siellä nainen raukka meressä, kuplaa tynnyri aaltoloissa kokonaista kolme vuotta, niin kasvavat jo naisen lakkiinsa kätkemät pojat suuremmiksi ja alkavat pitkästyä oloansa siellä pimeässä piilossansa. Rupeaapa heidän tynnyriänsä siellä meren selkää ajellessa yht'äkkiä jylkyttämään, vaan eivät tiedä syytä, mistäpä he tynnyrissä olijat sen tiesivät, kuulivathan vain, miten juhmaa tynnyri jotakin vasten. Pojat viimein alkavat rukoilla Jumalata, sanovat haikealla mielellä: "Oi Jumalainen armias, murota meiltä tämä tynnyri, päästä päivääsi näkemään, ilmaasi ihailemaan!" Tuskinpa saivatkaan sen sanoneeksi, niin levesi jo tynnyri, aukeni joka puolelle; ja kun katsotaan, niin meren saaressa ollaan. Kiittivät silloin Jumalata auttamastansa ja saivat saaren rantaa kävelemään. Pakisevat pojat siinä keskenänsä, tuumailevat: "Milläpä kurin rupeamme tässä nyt elämään, kun tämä autio saari on?" Tuossa paikassa tuli hauki uiskennellen rantaa, sanoi: "Puhkaise, poikaseni, minulta vatsa!" — "Enkä puhkaise", sanoi poika, "minkätähden minä sinut tappaisin." — "Puhkaise vain", pakisi hauki, "mitä ollee vatsassani, sitä on." Ei olisi poika sittenkään vielä puhkaissut, vaan hauki houkutteli yhä, sanoi: "Tehkää toki kuten pyydän, siell' on vatsassani sininen paikka ja säälitsä, niistä teille hyvää on. Kun sen paikan otatte, sillä sivallatte ristin-rastin maata, niin siihen huonukset tulevat; tahi rannalla vettä sivallatte, sanotte: 'Syntyköön kivinen silta merestä poikki linnoille saati', niin se syntyypi heti. Vaan säälitsäinen pitäkää tallellanne, ja jos sattuu hätä kussa tulemaan, niin se teitä auttaa ajallansa." No, he tekivät sen. Kun sivalsivat vain hauen antamalla paikalla, niin saareen syntyi asunto niin kaunis, niin kaunis, jott'ei sovi sanan sanoa, ja rannasta loittoni kivinen silta aina kuninkaan linnoille saati.

Hätäkös siinä nyt ollessa heillä? Eletään kuin muinoinkin talossa. Paistavat sieltä meren saaresta kuin tähti ikään huonukset linnoille, ja linnan väki ihmettelee sitä, kuka siellä moisissa huoneissa asunee, vaan ei saada tietoa keltään. Sattuipa kerjäläinen meren rannitse kävelemään, niin näkee kivisen sillan merelle vievän ja lähtee sitä myöten astumaan. Astuu, astuu sitä myöten, niin alkaa saari hänelle näkyä, josta paistaa kuin tähti hänen silmiinsä. Kulkee yhä edellensä, kunne pääsee jo saareen, niin näkee kauniit kullalta loistavat huoneet siellä ja käypi niitä kohti aina pihaan asti. Meneepä pirttiin nähdäksensä, ketä siellä eläisi, niin siellä nainen asuu kahden poikansa kera. He kerjäläistä syöttävät, juottavat ja hyvänä pitävät kuin vierasta konsanaan, ja pois lähtiessä vielä pojat kaimaavat häntä sillan korvaan matkalle. Kulkee siitä ukko jäljellensä ja tulee mantereelle, niin lähtee linnoilla käymään ja kävelee siellä kuninkaan pihoilla, ryötää.

Istuupa kuninkaan poika huoneensa ikkunassa katsellen rahvasta, mikä liikkui linnan pihalla, niin keksi muiden seassa kerjäläisukonkin ja kysyi häneltä: "Mistäpä, kerjäläinen, kävelet?" — "Oi kuninkaan poika armias!" vastasi kerjäläinen, "tietäisitkö, missä minä kävelin, et enempää pirtissä istuisi." — "No, missäpä kävelit?" kysyi taasen kuninkaan poika. Virkkoi silloin ukko: "Läksin rantaa tästä sinun linnoiltasi kulkemaan, niin näin kivisen sillan merelle päin menevän ja sain sitä myöten kulkemaan. Kuljin, kuljin kotvasen, niin tulin viimeiseltä meren saareen; saaressa talo oli ja talossa eläjät, äiti ja kaksi poikasta, niin kaunista, niin kaunista, jotta:

"Kädet kultaa kalvoisesta, jalat hopeiset polvista, päivyt paistoi päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta.

"Siellä minua syötettiin, juotettiin jalosti, niinkuin sinuakin tässä linnoillasi hyvänä pidettäisiin kaikenmoisella, ja lähtiessä vielä poikaset kaimasivat minua matkalle."

Kuultua kerjäläisen pakinat juolahti jo kuninkaan pojan mieleen: eiköhän se minun naiseni siellä elä poikinensa saaressa? "Jo on ajatteluttanut minuakin", sanoi hän, "mikä sieltä tähden tavalla paistaa saaresta tänne linnoilleni, vaan en tiennyt, ken siellä moisissa huoneissa asuisi. Milläpä pääsisin nyt sinne, että saisin ne saaressa eläjät nähdä?" — "Ka, hyvin voit päästä", sanoi kerjäläisukko, "kun lähteä haluttanee, silta hyvä on, ettei toista mointa, minä oppaaksi lähden." Lähdettiin siitä nyt siltaa myöten kulkemaan, kerjäläisukko juohatti, ja tultiin yhtenä saareen. Näkee kuninkaan poika talon, niin pirttiin menee, siellä terveykset laatii. On siinä, olettelee, niin saapi jo sanelemaan, kysyy poikasilta: "Ka, miltä maalta te olette tähän sattuneet?" Sanoivat pojat: "Ka, siltä maalta me olemme; kun olimme tynnyrissä, se rupeaa kiveä vasten kolkuttamaan, ja me emme tiedä, missä me olemme, niin rukoilimme Jumalata, jotta: Jumalaiseni, murota meiltä tynnyri! Hän meitä auttoi silloin hädästämme, tynnyrin kupeet aukesivat, ja kun katsoimme, olimme tämän saaren rannalla. Saimme siitä sitten rannitse kävelemään ja pakisimme keskenämme, miten rupeaisimme autiosaaressa elämään, niin hauki uiden tuli siihen rantaan ja käski meitä vatsaa häneltä puhkaisemaan. Emme tahtoneet ensinnä häntä tappaa, mutta yhä kun yllytti meitä, täytyi viimeinkin tehdäksemme kuten oli pyytänyt, ja saimme hänen vatsastansa sinisen paikan ja säälitsän. Niistä meille apua oli. Kun sivalsimme sillä hauen antamalla paikalla vain, niin heti syntyi meille kaikki, mitä tässä olet nähnyt: kultaiset huoneet ja kivinen silta."

Poikien puhumasta päästyä täytyi kuninkaan poika itkemään ja sanoi: "Minä ne olen raatanut työt, minä sitä olen teidän vaivoihinne syynä; te minun lapseni olette!" Menee siitä sitten poikien äitiä sepäämään, sanoo: "Sinä olet minun naiseni, minä sinun miehesi, ja pojat samassa minun ovat." Tuntee tuossa toinen toisensa, ja siinä ilo nousee moinen, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa. Sanoi siitä kuninkaan poika: "Lähtekää nyt, poikani, pois minun linnoilleni, josta olette syntyisinkin!" Ottaa naisensa ja poikansa kerallensa, ja lähdetään yhtenä matkalle. Poika kormanostansa otti paikan ja sivalsi sillä huoneita, niin samassa katosivat, ja siltaa myöten poikki merestä päästyä sivalteli taasen siltaa sillä, niin sekin kohta hävisi. Siitä perille kun tultiin, laadittiin heti pidot, kun nyt kuninkaan poika naisensa ja poikansa oli löytänyt.

Alettiin sitten elää eletellä kuten muinoinkin. Päivä tuli, toinen meni, ja rauha oli ja onnellisuus kuninkaan pojan kodissa. Vaan saivat pojat kerran äidiltänsä kuulla heillä toisiakin velilöitä olleen, jotka Syöjätär oli hukkaan saattanut, niin tuli pojille ikävä veljiänsä, eivätkä viihtyneet sen kovemmin kotonansa, vaan rukoilivat alituiseen äitiänsä: "Oi emomme, kantajamme, laske meitä velilöitämme etsimään!" Äiti ei olisi luopunut ainoista lapsistansa, niin koki estää heitä lähtemästä ja sanoi: "Elkää, poikaseni, semmoiselle matkalle lähtekö, tulette vielä tuhoon." Mutta pojat yhä kiusaavat häntä eivätkä rauhaa anna ennenkuin suostui viimeinkin laskemaan ja sanoi: "No, kun mielenne hyvin laatii, niin menkäähän, poikaseni! Jumala matkallanne!" Pojat silloin suorivat matkaamaan, ja äiti omista nänneistänsä lypsää maitoa, josta laati heille rieskasen ja antaa lähtiessä evääksi. Lähtevät siitä nyt astumaan, kulkevat kulkemistansa nuo ajat, nämät päivät, niin muutamassa paikoin kiekki istuu kolven nenässä. Siltä nousee heillä riita. Toinen sanoi: "Minäpä ammun tuon kiekin tuosta", ja ojensi jousensa ampuaksensa. Mutta toinen kielsi häntä ja sanoi: "Ole ampumatta, mitä sinä sitä ammut, kauniimpi se elossa on." Veli yhtä hyvin rupesi jo laukaisemaan, vaan kiekki silloin virkkoi hänelle: "Eläs ammu, poikaseni, vielä minä sinulle hyvää laadin!" Oudostui poika kiekin puhetta ja alensi jousensa, vaan kohta katui taas sitä sanoen: "Mitäpä hyvää hän minulle laatii!" ja ojensi uudellensa samaista kiekkiä. "Eläs tapa noin kaunista lintua", sanoi taasen veli, niin ei ampunutkaan toinen sillä kertaa, mutta siitä kiivastui kohta uudellensa ja ojensi kolmannen kerran jousensa. Ikään olikin jo laukaisemaisillansa, niin kiekki taasen puhui kolven nenästä: "Eläs ammu, poikaseni, minä sinulle hyvää laadin!" — "Mitäpä hyvää sinä minulle laadit?" sanoi poika, vaan alensi kuitenkin jousensa. "Ka, et tiedä, mitä kulkiessasi sattuu", vastasi kiekki kolven latvasta; poika ei enää viitsinyt häntä hätyyttää, ja ampuminen jäi sillensä.

Saivat veljet taaskin matkaamaan. Kotvan aikaa kuljettuansa, tuli meren ranta eteen, ja jäivät siihen tuumimaan. "Milläpäs tästä nyt poikki pääsemme?" sanoi se ampuja-poika. "Se siitä nyt tuli", vastasi toinen toimessansa, "miksipä, veli, kiekkiä hätyytit, enkö minä sinua kieltänyt?" — "Ka, minä hänet olisinkin ampunut, ellet sinä, pelkuri, ollut kieltämässä", sanoi suutuksissa veli, "vaan tulkoonhan nyt avuksemme, koska lupasi; kun lienee hyvä, saattakoon meidät merestä poikki ja vieköön tästä toiselle rannalle."

Tuskin saikaan vielä sanoneeksi, kun kavahti kiekki taivaalta, lensi leuhahti siihen, ja sanoi: "Nouskaa nyt, poikaset, selkääni istumaan, niin saatan teidät meren poikki!" Pojat tekivät sen, ja kiekki läksi heidän kera lentämään. Lensi, lensi, nousi, nousi aina taivaslakeen yhä ja kysyi siellä heiltä: "Joko suurena on meri silmistänne?" — "Ka, niin on kuin puisen kate", sanoivat pojat, "sen suuruudelta vain näyttää silmistämme." Kiekki silloin loihe sieltä alas ja paiskahti heidän kera mereen, jotta kastuivat vähäsen; vaan siitä rupeaa nousemaan taas, kohoaa ylemmäksi vielä kuin ensi kerralla ja sanoo selässänsä istujille: "Suureltako nyt meri näyttää silmistänne?" — "Niin on kuin seulan suuruinen vain, sen kokoiselta meille näyttää", virkkoivat pojat vapisten hänelle. Taukoaapa kiekki jo silloin ylenemästä ja paiskahtaa uudellensa mereen, jotta pojat ihan umpipäähän menivät veteen; vaan alkaa siitä taasen kohota taivaalle takaisin. Viimein tuiki ylhäälle noustuansa kysyy taaskin selässä olijoilta: "Onko suurena nyt meri silmistänne?" — "Ei ole suurena", vastasivat pojat, "niin on kuin riehtilä ikään, sen suuruudelta vain näyttää." Loihe silloin kiekki kolmannesti mereen ja paiskahti vielä entistä syvemmälle, että tuli pojille aina pahempi hätä; mutta ei kaukaa vedessä pitänyt, vaan nousi lentoon taas, eikä kohonnutkaan sen kovemmin enää taivaalle, lenteli alaitse vain ja kantoi pojat merestä poikki rannalle. Siihen heitti heidät selästänsä hiekalle ja sanoi sille pojalle, kuka häntä ampua yritti: "Sinä kun rupesit, poikaseni, minua ampumaan, minulla silloin niin hirveä oli kuin sinullakin minun ensi kerran mereen paiskahtaessani. Samatse kun toisen ja kolmannen kerran minua ojensit, minusta silloin meni niin hirveäksi, etten nähnyt taivasta pääni päältä, niinpä sinullekin kolmas mereenpaiskahdus oli hirvein kerta. Nyt olen sanani teille täyttänyt, kun yli meren saatin, menkää nyt, kunne mielenne laatinee!"

Poikarukat silloin läksivät itsepäällänsä vaeltamaan ja kulkivat kauan aikaa outoja maita eksyksissä. Mennään, mennään, vaan ei tiedetä, minne mennään. Muistuipa kuitenkin hauen antama säälitsä toiselle pojalle mieleen, niin puhui siitä veljellensä: "Kun antoi säälitsäisen meille hauki, sanoi ajallansa meille siitä hyvää olevan, niinpä ruvetkoon nyt meitä hädästämme auttamaan!" Samassa otti säälitsäisen kormanostansa ja työnsi vieremään. Sepä kun pääsikin liikkeelle, vieri, vieri edellä yhä, ja he sen jäljessä kulkivat. Hyvän matkaa sillä tavoin mentyänsä tulivat sakeaan männistöön, niin siinä istuu männyssä vaakalintunen, joka kysyy heiltä: "Kunne menette, poikaseni?" — "Menemme", sanoivat, "vaakalintuseni, velilöitämme etsimään; etkö tiedä sinä, missä meidän ovat veljemme?" — "En tiedä minä, poikaseni", sanoi lintu, "vaan tästä kun vähän matkaa menette, talo tulee, niin kun siinä kysytte, tietävät ehkä sanoa, kussa veljenne ovat."

Pojat siitä kiittivät lintua neuvostansa, panivat säälitsäisen vieremään ja kulkivat sen jälkiä edellensä, kunne tulivat neuvottuun taloon, johon menivät pirttiin. Istuivat vähän aikaa pirtissä, niin kysyi emäntä: "Kustapa, vieraat, olette?" — "Olemme sieltä ja sieltä", sanoivat pojat, "läksimme velilöitämme etsimään, ettekö tietäisi, missä he ovat?" — "Kyllä ovat varmaan tällä maalla teidän veljenne", virkkoi emäntä; "seitsemän poikasta päivät joutsenina lentelee merellä, vaan vähän matkan päässä on talo, niin siihen kun yöksi tulevat koolle, samassa miehiksi muuttuvat jällensä. Kun nyt tästä siihen taloon kuljette, niin sieltä ne löydätte." Sekös nyt poikia ihastutti, kun moisen puheen kuulivat. Eivät malttaneet pitemmältä siinä talossa enää viipyä, vaan heittivät jäähyväiset emännälle ja saivat säälitsäisen perästä kulkemaan, kunne se edellä vieri. Sepä kohta taukosikin vieremästä, ja kun katsottiin, siinä talo oli moinen, mikä heille oli neuvottuna. Ollaan pirtissä, istutaan kotvasen, niin talon emäntä sanoo: "Mistä olette, poikaseni?" — "Ka, olemme", sanoivat pojat, "velilöitämme hakemassa, puolen ikäkannikkaa olemme jo kulkeneet etsien heitä; joko lienemme viimeinkin päähän päässeet?" — "Jo olette, poikaseni, matkanne päässä", vastasi emäntä, "veljenne päivät joutsenina merellä lentelevät, vaan iltasella aina meille tulevat yöksi, heittävät joutsenen ketut ulkona päältänsä ja astuvat miehinä pirttiin. Kun nyt pimeään saati vuotatte, niin täältä ne löydätte; mutta elkää näyttäytykö heille, muuten pakenevat heti, vaan jos satutte suojassa olemaan, kun tulevat, pitää heti mennäksenne pihalle ja polttaaksenne joutsenen ketut, niin siitä muuttuvat teidän veljenne ihmisiksi jällensä."

Sekös nyt taas emännän puhe ilahutti poikia. Pitivät siinä hänen kanssaan pakinata vuottaen iltaa tulevaksi. Vihdoin illan pimetessä kuulivatkin jo ikäänkuin tuulen huminan ilmassa, ja lintuparvi lentää leuhahti pihalle, heittivät joutsenen ketut päältänsä ja tulivat joukossa kaikki pirttiin. Siinä oudostuivat heti, sanoivat: "Jo on maammon hajulla pirtti", ja saivat joka paikasta etsimään. Etsijät veljet silloin olivat varoillansa ja menivät samassa ulos. Ottivat siellä joutsenen ketut käsiinsä ja polttivat ne heti tuhaksi kuten akka oli heitä neuvonut. Kävipä haju sieltä pirttiin, niin oudostuivat taas pirtissä olijat sitä sanoen: "Minkätähden tässä karrelta haisee?" ja kavahtivat pihalle katsomaan. Siellä kun näkivät kettunsa tuhkana jo, säikähtivät kovasti ja juoksivat emännälle sanomaan: "Mikä kumma tuli, emäntäisemme, kun meiltä ketut poltettiin?" Samassa tulivat etsijät veljetkin pirttiin, niin kääntyivät toiset heihin päin ja sanoivat: "Minkälaisetpa te olette miehet, kun kettumme poltitte?" — "Ka, sellaiset me olemme", vastasivat toiset, "kun olemme teidän veikkojanne; puolen ikäkannikkaa olemme jo vaeltaneet teitä etsimässä, vaan nyt löysimme viimeinkin." No, ruvetaan siinä nyt tunnustelemaan, tiedustelemaan, niin tuntevat viimein toinen toisensa ja syleilevät iloissansa. Saapi toinen toisellensa vaiheitansa kertoilemaan, niin kului se yö haastellessa, kunne päivä valkesi. Heittivät siitä jäähyväiset emännälle ja läksivät kaikki yhtenä matkaamaan kotiinsa. Lähtiessä ottavat etsijät veljet äitinsä leipoman eväskakkaran esiin ja tarjoavat toisille, sanoen: "Ottakaapa tätä maammon-maitoista rieskaa suuhunne!" Toiset ottivat sitä maistaaksensa ja sanoivat veljillensä: "Jop'on aikaa kotvanen, kun on maammon-maitoista rieskaa saanut maistella, onpa pitänyt lähteä maammon maidon maistamatta." Pantiin siitä säälitsäinen vieremään ja kuljettiin sen jäljessä aina kuninkaan linnoille saati, jossa nousi ilo moinen, ettei voi suulla sanoa. Kuningas ihastuu niin, ettei tiedä kunne saada iloissansa, ja linnoilla laadittiin kotiintulopidot, joita kesti monta päivää pääksytysten. — Sen pituinen se.

SAARESSA ELÄJÄT

Oli ennen kolme sisarta, kylyssä työtä tekivät, niin nousi heidän keskenänsä pakina. Vanhin sisar sanoo: "Kun minut kuninkaan poika ottaisi naiseksensa, niin kolmesta pellavankuidusta koko linnakunnalle paidat laatisin." Keskimmäinen sisar sanoo: "Kun minut kuninkaan poika ottaisi akaksensa, niin kolmesta vehnänjyvästä linnakunnalle leipää laatisin kyllälteen." Kolmas sisar sanoo: "Kun minut kuninkaan poika ottaisi, niin minä kolmesta vatsan väestä yhdeksän poikaa saisin."

Kuninkaan poika kuunteli heidän puhettansa ja sanoi itseksensä: "Kuka heitä ottaa, kaikki ovat hyviä? Vaan onhan linnassa vaatetta ja leipää, sen otan, joka kolmesta vatsan väestä yhdeksän poikaa saapi." Sen otti nuorimman sisaren ja vei linnaansa. Elettiin, oltiin siinä, kunne naisen saattoi kohtuiseksi. Tuli jo lapsen saanta-aika, niin sanoi nainen miehellensä: "Mene, käy apulaista kylästä, minä lähden lasta saamaan." Siitä kun läksi mies matkalle, tulee nainen vastaan, sanoo: "Kunnes menet, mies?" Sanoo toinen: "Apulaista läksin saamaan, naiseni lapsia saapi siellä kotona." — "Ota minut!" sanoo nainen. No, mies otti hänet, ei tuntenut; se olikin Syöjätär, kehnon akka. Siitä kun tultiin linnoille, kuninkaan poika työnsi sen Syöjättären kylyyn, vaan itse meni pirttiin. Mitäs siitä? Nainen kun sai kolme poikaa, Syöjätär varasti lapset, pani kolme hurtan pentua sijaan ja meni siitä kuninkaan pojan luokse pirttiin. Kuninkaan poika siellä pastieroitsee lattialla ja viheltelee hyvällä mielin. "Onpa", sanoi Syöjätär, "mitä hyvällä mielin olla, kun kolme hurtan pentua sai naisesi sinne." — "Lähden, katson", sanoo mies ja menee samassa kylyyn. Tulee naisensa luokse ja katselee, niin totta on Syöjättären puhe, hurtan pennut ryömivät lattialla. Sanoo siitä naisellensa: "Nyt minä sinut tapan." — "Elä tapa", rukoili nainen, "annahan, saan toisen kerran vielä."

No ei tappanut, jätti eloon naisensa. Elettiin siitä, oltiin aikaa taas, niin sai toisen kerran se nainen kohtuiseksi. Tulee lapsen saanta-aika hänelle, niin käskee miehensä apuvaimon saantaan kylään kuten viimeissäkin kertana. Lähtee mies silloin kotoa, niin tulee se sama Syöjättären akka vastaan, joka viimeinkin, eikä tuntenut hän sitä. "Kunne menet, mies?" kysyi eukko. "Läksin", vastasi mies, "lapsen ämmää etsimään, naiseni lapsen saantaan meni saunaan." Akka sanoo: "Ota minut!" Toinen otti ja vei Syöjättären kotiinsa naisellensa avuksi. No, eipäshän mitään; nainen kun sai kolme poikaa siellä, Syöjätär ne otti, varasti häneltä, ja pani kolme sianporsasta sijaan. Meni siitä miehen luokse, sanoi: "On miehellä, mitä hyvällä mielin olla, kolme sianporsasta sai nainen saunassa." — "Menen, katson", sanoi kuninkaan poika ja läksi itse saunaan. Sielläpä sianporsaat ovat lapsina taas, kuten oli sanottu. Kuninkaan poika siitä tuli pahoillensa hyvin ja puhui naisellensa: "Miksi sinä kolme poikaa lupasit saada ja sian porsaat teit? Minä sinut tapan nyt." — "Elä tapa", virkkoi nainen, "saan kolmannen kerran vielä, tapa sitten."

Taas elettiin, oltiin kotvasen yhtenä, niin sai jo nainen kolmannen kerran kohtuiseksi. Kantoi aikansa kohtua, kunne taasen saanta-aika tuli, niin samatse miehensä pani apulaista saamaan kylästä. Mies kun läksi matkaamaan, hänelle kävi samoin kuin ennenkin: Syöjättären taaskin kohtasi tiellä ja vei naisensa luokse saunaan. Mutta nainen oli varoillansa jo, kun tunsi Syöjättären; sai kolme poikaa entiseen tapaansa, niin yhden pojan palmikoihinsa peitti ja toiset kaksi vain kehnon akalle antoi. Se varasti ne pojat taas ja pani rakkikoiran pentua kaksi sijaan. Tuli kuninkaan poika saunassa käymään, niin näki pennut siinä ja sanoi: "Käkesit kolme poikaa saada, rakkikoirat sait; nyt minä sinut tapan." Siitä pani hänet rautapuolikkoon ja työnsi merelle; rakkikoiran pennun yhden antoi toveriksi vain, mutta nainen salaa otti sen palmikoihinsa peitetyn poikansa keralle. Heitä tuuli siellä kanteli, mihin lienee kannellut, kunne vei maan rannalle. Tulipa pojalle ikävä puolikossa, alkoi pyrkiä pois sieltä ja sanoi äidillensä: "Potkaisen, maammo, puolikon halki, niin maalle pääsemme." — "Elä potkaise, missä lienemme, vaivumme mereen", sanoi äiti. No, ei potkaissut poika, ja tuuli kuljetteli heitä taas, minkä aikaa lienee kuljetellut, kunne taas matalalle ajoi. Tunsi poika, jotta puolikko vierittelekse, niin ei enää antanut aikaa, vaan potkaisi pohjan puolikosta, ja noustiin siitä maalle. No, hyvä muuten olisi, vaan on vilu heillä semmoinen, eikä ole suojaa missä eläisi. Alkaa poika rukoilla Jumalata, sanoo: "Oi Jumalaiseni, anna huonetta, missä eläisimme!" Tuskin sai vain sanoneeksi, niin tuossa paikassa syntyi heille asunto siihen ylen hyvä, seinätkin olivat näädän hännillä sammalletut; ja pihalle kasvoi semmoinen puu, että siitä oli leipä sekä särvin ja kaikki mitä vain tarvitsi. Poika taas rukoilee Jumalata, sanoo: "Suolainen on vesi meressä, ei voi juoda sitä, anna meille kaivo, mistä veden saisimme!" Siihen tuli silloin kaivo semmoinen, ettei maalla mointa; puolessa oli vesi, toisessa mesi, ja kultaiset laidat suulla.

Poika siitä sanoo, kun elämään päästiin: "Vuota, maammo, niin lähden, katson, missä paikoin olemme, maallako vai saaressa, kun meidän luonamme ei käy rahvasta." Läksi katsomaan, niin meren näki joka haaralta, jos minne olisi silmänsä luonut, ja rukoili taas apua Jumalalta, sanoen: "Meren saaressa olemme; anna, Jumalaiseni, silta, mistä maalle pääsemme!" Siihenpä tulikin semmoinen silta, rautainen, luja, ettei kuninkaalla parempaa, silmänräpäyksessä ilmestyi se siihen. Matkaa huomenna kolme kiertolaista meren rannetta, niin näkevät sen sillan siinä ja sanovat: "On saarella eläjä, kun on tuommoinen silta tuossa, lähdemme katsomaan." Naisen poika katsoo ikkunasta ja näkee miesten tulevan, niin meni vastaan heille ja saattoi pirttiin. Siellä syötti, juotti heidät hyvästi, näytti puun, kaivon ja kaikki, miten he siinä elivät; ja kun läksivät kiertolaiset pois, niin kaimasi heitä pihalle ja sanoi siellä rakkikoirallensa: "Saata kuninkaan linnaan nämä miehet." Koira saattoi kuninkaan kotiin kuten käsky oli. Menivät kiertolaiset siellä linnaan, niin kuninkaan poika pani syömään, syötti kiertolaiset kuin ainakin. Kun sai syöttäneeksi, sanoi: "Sanokaas, miehet, tarina, mitä näette siellä maailmaa kulkiessanne." Miehet sanoivat: "No, me osaamme tarinan sanoa: eilen kun salmen korvasta kuljimme, asunto oli siinä semmoinen kuin teidänkin linnanne, ja poika eläjänä siellä maammoinensa." Kuninkaan poika heti sanoi: "Minä huomenna lähden katsomaan." Mutta hänellä oli Syöjättären tytär naisena — oli näet toisen vaimon ottanut — niin se kielsi lähtemästä, sanoi: "On minullakin kolme kultaista sikaa sileässä nurmessa, lakeassa pellossa, ne ovat vieläkin kummemmat." Kuninkaan poika sen kun kuuli, lupasi niitäkin katsomassa käydä, ja nainen tyytyi siihen.

Rakkikoira silloin pyörähti kotiinsa isännälle sanaa viemään. Kysyttiin häneltä, mitä kuninkaan linnassa kiertolaiset haastoivat, niin sanoi siihen: "Niin kiittivät meidän paikkaa, kuninkaan poika käkesi käydä huomenna katsomassa, vaan kuninkaan miniä sanoi vielä siat semmoiset olevan, että niissä enempi vielä oli katsomista." Sanoi poika: "Lähden, käyn ne siat sieltä, niin pääsee kuninkaan poika meillä käymään." — "Hyvä olisi, kun saisit", arveli äitikin, ja poika läksi, ne siat kävi pois sieltä ja toi kotiinsa.

Matkaa huomenna kuusi kerjäläistä rannitse, näkevät sillan saarelle menevän ja kulkevat sitä myöten edellensä, kunne taloon tulevat. Siellä naisen poika taas syötteli, juotteli heitä niinkuin eileisiäkin miehiä ja näytteli kaikki, mitä talossa oli, sen ruokaa kasvavan puun ja kultalaitaisen kaivon. Aikansa talossa oltua läksivät kerjäläiset pois matkaamaan, niin poika rakkikoiransa taas käski heidän kanssaan linnoille menemään, jotta saataisiin kuninkaan kodista sanomia kuulla. Se saattoikin miehet aina perille saati, jossa haastoivat kaikki, mitä saaressa näkivät. Istuu kuninkaan pojan akka, kuuntelee puhetta, niin sanoo siitä miehellensä: "On minulle vielä isommat kummat, kuusi kultaista oritta sileässä nurmessa, lakeassa pellossa, ne vasta kummat ovat." Kuninkaan poika silloin laittoi kerjäläiset pois ja käkesi huomenna katsomaan kumpaakin. Rakkikoira kuunneltuansa puheet pyörähti ikkunalta pihalle, meni kotiinsa ja haastoi, mitä linnassa pakistiin. Poika siihen sanoo: "Lähden, maammoseni, käyn pois orit, niin joutaa kuninkaan poika meille tulemaan." — "Hyvä olisi, kun saisit", myönnytti äiti; ja poika siitä kävi orit pois ja toi kotiinsa.

Huomenna matkaa yhdeksän kerjäläistä sitä samaa rantaa myöten, tulevat siltaan taas ja kulkevat sitä myöten saareen, jossa naisella ja pojalla talo oli. Heitä siellä kohdellaan samoin kuin edellisiäkin, ja rakkikoira saattaa heitä taas kuninkaan linnaan. Haastelevat miehet kuninkaan pojalle saaressa näkemänsä, niin alkaa hänen mielensä tehdä saaressa käydä katsomassa. Mutta akka istuu siinä, kuuntelee miesten pakinaa ja sanoo: "On minulla vieläkin kummemmat, kahdeksan kultaista poikaa sileässä nurmessa, lakeassa pellossa, suuren kiven reunalla makaavat, punaisella veralla katetut, ne vasta katsottavia ovat." Rakkikoira samassa ikkunan takaa pyörähti kotiinsa ja kertoi siellä, mitä linnassa oli puhuttuna. Sanoo poika taas: "Lähden, maammoseni, käyn pois ne pojat sieltä." — "Hyvä olisi, kun saisit", sanoi äiti, "vaan et niitä saa ennenkuin minä sinulle eväät laitan." Lypsi nännilöistänsä rieskan, teki siihen vehnäjauhoista kahdeksan kakkaraa ja neuvoi matkaan lähtijätä: "Pojat kun löydät, pane kakkara kullekin suuhun, äsken havaitsevat." No, hän meni, se poika, sinne, pani jokaiselle rieskan suuhun ja sanoi: "Viikon makasitte, veljet, nouskaa pois!" Kaikki silloin havaitsivatkin unestansa, katsoivat päivää ja sanoivat: "Viikon makasimme, päivä jo on ylhääksi noussut." — "Oi veljeni!" virkkoi nostattaja, "olisitte viikommankin maanneet, minä kun en olisi tullut, jo on vuosia siitä kun nukuitte." — "No, kunnepa nyt menemme, kun jalkasille pääsimme?" — "Astukaa jäljessäni kaikki", sanoi poika ja vei veljet kotiinsa; ne kaikki kaunista, vahvaa miestä olivat kasvaneet.

Tulipa kuningas kiven kupeelta poikia katsomaan, mimmoisia nuo ovat, niin tääll'ei mitänä. Siitä jo sydäntyi vaimoonsa, tuli kotiinsa ja sanoi: "Sinä jo kolmasti minua valehdellut olet, mikä sinä olet? Lähden saaresta kerjäläisten sanomaa linnaa katsomaan." Nainen vielä koki estää häntä menemästä, vaan kuninkaan poika ei ollut hänestä ollaksensa, heitti samassa kotinsa ja läksi matkalle. Tulee sillalle, niin jo pojat näkevät hänet, kaikki yhdeksän tulevat hänelle vastaan ja vievät kantamalla kotiinsa. Panevat siellä ruoalle heti ja syöttävät, juottavat kaikenmoisella. Kysyy kuninkaan poika heiltä: "Mistä teillä tämä näin hyvä eläntä on ja niin paljon eloa?" Akka, poikien maammo, istuu karsinassa, kuulee kysymyksen ja haastaa kaikki tapauksensa. Kuninkaalle siitä jo menee mieleen: tässä tämä onkin minun vaimoni. Vaan ei virka mitään, lähtee kotiinsa ja käskee piikojen sauna panna lämmetä. Kynnyksen viereen kaivatti kuopan, panetti sydämen varia kiviä täyteen ja veran päälle, jott'ei mitään näkyisi.

Sauna kun oli lämmitetty, vietti sitten vaimonsa kylpemään. Astuu kuninkaan pojan puoliso saunatietä, hyppii, hyppii niinkuin ainakin hyvällä eläjä, ja kun tulee saunan ovelle, hyppää taas kynnykseltä veralle, mutta verka petti, ja hän putosi samassa tuliseen kuoppaan. Siellä paloi, kaikki kärventyi se Syöjättären tyttö palkaksi hyvistä töistänsä, eikä sen kovemmin nähtynä häntä. Vaan kuninkaan poika läksi huomenna naistansa ja poikiansa kuusilla rattailla saaresta käymään ja toi ne kotiinsa kaikki. Siellä eletään vielä tänäkin päivänä. — Sen verta sitä tarinaa.

TYNNYRISSÄ KASVANUT POIKA

Kuninkaan poika ennen läksi kaupungista maalle kävelemään, talonpojan tyttöjä katselemaan. Oli sitten muutamalla leskellä kolme tytärtä, kaunista hyvin ja sievää. Menipä kuninkaan poika saunan seiniviereen, jossa tiesi tytärten sisällä olevan, kuuntelemaan, mitä he haastaisivat.

Tytöt paraallansa pakinassa. Nuoremmat sisaret kysyivät vanhimmalta: "Mikä työ sinusta paraitse käypi?" Vastasi tämä: "Minusta käypi se työ paraitse: yhdestä ohran jyvästä teen kaikenlaista syömistä ja juomista." Kysyttiin keskimmäiseltä sisarelta: "Mikäs työ sinusta, sisko, käypi parhaittain?" Hän vastasi: "Minusta se työ syntyy sievimmästi: yhdestä pellavan kuidusta teen kaikenlaiset sulkut ja silkit." Kysyttiin viimeksi nuorimmalta: "Mikäs työ sinusta parhaittain käypi?" Vastasi hän: "No, minä nyt en muusta työstä pidä kuin: kolme kertaa saan poikia, kolme poikaa kustakin vatsan väestä, joilla

"kuu kupeesta kuumottavi, päivyt ompi päälaella, kädet on kultaa kalvoisesta, jalat hopeiset polvista."

Kuninkaan poika pani sen mieleensä: "Se minun on, kuka semmoisia poikia tekee", ja meni kotiinsa, jossa ilmoitti asian vanhemmille. Oli siinä sitten kuninkaan linnassa vanha lapsen-ämmä, joka toivoi tytärtänsä kuninkaan pojalle morsiameksi. Vaan kuninkaan poika siitä ei huolinut eikä totellut vanhempiansa, jotka eivät olisi suvainneet hänen niin alhaisesta säädystä naivan. Hän nai lesken tyttären. Kun sai morsian kohdulliseksi, tuli kuninkaan pojan vuoro mennä sotaan. Sillä aikaa vaimo poiki, ja käytiin se sama vanha ämmä pesemään. Sepä kantoi kuninkaan pojan naiselle vihaa, toi kolme koiranpentua mukanansa, vei pojat pois, minne lie vienyt, ja jätti koiranpennut sijaan.

Tuli mies sodasta kotiin, niin sanoo heimokunta: "Tuhottava on naisesi, kun koiranpentuja tekee kuninkaalliseen sukuun." Ei tuhonnut mies kuitenkaan, arveli: "Annahan, tekee toisen kerran vielä." Aikaa vietellen tuli taasen kuormilliseksi nainen, ja kuninkaan pojan niin ikään tuli sillä samalla aikaa vuoro sotaan lähteä. Mitäs ollakaan? Kun sai nainen taas pojat, se samainen ämmä käytiin pesemään. Hän toi kolme koiranpentua muassansa, jätti ne siihen ja pojat vei kerallansa. Mies kun tuli kotiin, sanoivat taas heimolaiset: "Tuhoa pois vaimosi, häpäisee koko kuninkaallisen suvun." Ei hennonut kuninkaan poika tappaa naistansa kuitenkaan, päätti säästää vielä häntä, kunne kolmannesti lapsia saisi, eikö tuo viimeinkään tapaansa muuttaisi.

No, meni aikaa taas äijän, niin nainen vielä kävi kohdulliseksi, ja miehen samalla aikaa tuli lähteä taas sotaan. Syntyi naiselle miehen poissa ollessa niin ikään pojat, ja entinen ämmä käytiin nytkin pesemään. Mutta nainenpa ei ilmaissutkaan kuin kaksi poikaa, kolmannen rintojensa alle peitti, niin akka ne kaksi poikaa vain sai, kolmatta ei tiennyt kaivatakaan. Mies kun palasi taasen sodasta, sanottiin hänelle: "Ei nyt tehnyt kuin kaksi koiranpentua vain sinun naisesi, nyt se pitää tuhota." Vaan ei sittenkään hän häntä tuhonnut; pani tyhjään tynnyriin ja työnsi mereen. Nainenraukka kuitenkin vei sen yhden pojan rintojensa alla kerallansa, ei näyttänyt kellekään.

Ajeli siellä se tynnyri, ajeli viikon aikaa aaltoloita, jotta jo tuli ahtaaksi kahdelle. Sanoi poika äidillensä: "Oi äitiseni, minä potkaan tynnyrin halki." — "Elä potkaa", kielsi äiti, "veden varassa olemme." No, ei potkaissut poika, totteli äitiänsä. Oltiin vielä siellä, oltiin viikon aikaa, ja tynnyri kävi aina ahtaammaksi, — yhähän se poika kasvoi kasvamistansa. Sanoi siitä niinkuin viimeinkin: "Potkaan pohjan tynnyristä." Ei hän sillä kertaa kuitenkaan saanut maammoltansa vielä potkaista; vaan tuli aikaa myöten tynnyrissä asuminen vielä sittenkin ahtaammaksi, niin sanoi jo kolmannen kerran: "Potkaan tynnyrin, maammo, halki." No, äiti kun tunsi tynnyrin kahdapäin heiluvan, siinä vain jylkyttävän, arvasi jo matalalla oltavan ja sanoi pojalle: "Potkaa, poikaseni, kun potkaat, ei tässä meille muustakaan apua tule."

Poika silloin yhden kerran kun ojensihe vain, niin tynnyrin pohja oli auki, ja he siitä maalle pääsivät. Kävelivät rantaa yhtenä, niin kysyi poika maammoltansa: "Mitä me ensimmäiseksi tarvitsemme?" Äiti sanoi: "Asuinpaikkaa." Poika siitä astuu edellä, näyttelee maammollensa tietä. Tultiinpa aukealle paikalle, semmoiselle kauniille kunnaalle, niin poika siinä sieppasi silkkihuivinsa ja huiskautti sitä, niin heille siihen ilmestyi asunto moinen kuin kuninkaankin linna on.

Saatiin siinä nyt elämään, niin äiti rintamaidostansa teki yhdeksän kakkaraa, paistoi ne kypsiksi ja asetti pöydälle jäähtymään. Astuipa samassa kahdeksan urosta, vahvannäköistä, maantietä myöten kohti taloa, niin huoneessa olijat kun näkivät ne, luulivat heitä voroiksi ja pakenivat kiukaan taakse piiloon. Miehet kun tulivat tupaan ja näkivät kakkarat pöydällä, rupesivat maistelemaan niitä, sanoivat: "Täss' on yhdeksän kakkaraa, meitä vain kahdeksan miestä, missä meistä on yksi?" Se mies silloin ilmaisihe sieltä kiukaan loukosta ja sanoi: "Tässä minäkin olen." No, toisille hyvä mieli, kysyivät: "Missäs meidän on maammomme?" Veli samassa neuvoi heille maammonkin sieltä piilopaikasta, ja siitä nousi semmoinen ilo, jott'ei maahan laskettu äitiä.

Tuli sitten muudan pakitsija siihen heidän taloonsa ja pakkosi ikkunan takana Jumalan nimeen. Pojat käskivät hänet heti tupaan, syöttivät siellä, juottivat miestä hyvästi, ja seulan hopeata antoivat lähtiessä apua. Puisteltiin näet huivia vain, niin tavarata saatiin jos minnäköistä. Ukko läksi siitä ja tuli kuninkaan linnaan. Siellä kuningas kysyy häneltä: "Eikö sinulla, ukkoräivä, muita paikkoja ollut pakota, kun tänne tulit?" Ukko vastasi: "Jo minä olen paremmissakin paikoissa käynyt, saatikka täällä." — "No, missä?" — "Korvessa tuolla", sanoi ukko, "on semmoinen linna, jotta kyllä näyttää." Pyrki kuningas katsomaan sitä, ja ukko pantiin liehtariksi. Tultiinpa likelle taloa, niin äiti sanoo pojillensa: "Isänne tulee." Pojat silloin hyppäsivät vastaan kaikki, nostivat kuninkaan koholle ja kantoivat käsillänsä pirttiin. Siellä tulee nyt kaikki ilmiin. Kuninkaan poika pyytää naista uudellensa lähtemään hänen linnaansa; vaan eihän se nainen sinne lähtenyt, kun oli toinen akka siellä. Oli näet se pesijä-akan tytär kuninkaan pojalla vaimona. "No, ei se kaukaa siellä asu", virkkoi kuninkaan poika, meni heti kotiinsa ja otti sen pesijä-akan tyttären ja solmesi parhaan orinsa häntään. Ori kun laskettiin juoksemaan, se meni sitä kyytiä, jotta siell' on tänäkin päivänä. Mutta kuninkaan poika otti entisen naisensa ja poikansa luoksensa, ja elettiin siinä hyvänä. — Sen pituinen se.

KÄSITÖN NEITI

NEITONEN KUNINKAAN SADUSSA

Oli ukko ja akka, joilla oli kaksi ylen kaunista ja siivoa lasta, toinen poika, toinen tytär. Ukko kun oli vanha, kävi äkisti sairaaksi ja kuoli. Kohta miehensä kuoltua rupesi akkakin posimaan ja kävi huonoksi jo, että tunsi loppunsa lähestyvän, niin varoitti kuolinvuoteelta lapsiansa ja sanoi: "Eläkää, lapseni, hyvästi keskenänne, minusta jo aika jättää!" Tuskin saikaan äiti jäähyväiset sanoneeksi, niin se jo kuoli, ja poika ja tytär jäivät vanhassa kodissansa taloutta pitämään, elivät hyvässä sovussa keskenänsä ja tulivat hyvästi toimeen.

Vaan tulipa aikojen kuluessa veljelle kuitenkin ikävä, ja alkoi laatia mielensä naimaan. Kävi siitä siskonsa puheelle ja sanoi: "Siunaa minua, siskoni, matkalle, olisi kosintaan lähteminen." — "Ka, nai sinä, veljeni, nai", kehoitti sisar veljeänsä ja toivotti onnea matkalle. Veli silloin heitti sisarellensa jäähyväiset ja sai sitä tietänsä matkaamaan. Sielläpä sattui Syöjätär tulemaan pojalle naiseksi, vaan se kun ei tuntenut häntä, otti Syöjättären luoksensa ja toi kotiinsa. Elettiin siinä nyt muutaman aikaa hyvästi yhtenä, ettei paremmasta apua. Veljellä vaikka oli nainen, piti sisartansa yhtä rakkaana kuin ennenkin ja antoi hänen taloa hoitaa ja emännöidä kuten hyvänsä tahtoi. Sepä ei ollut Syöjättären mieleen, vaan alkoi pistää vihaksi, ettei hänelle annettu emännyyttä. Kerran sitten laati veljen mieli metsälle, niin meni lähtiessä sisarensa puheelle ja sanoi: "Siunaa minua, siskoni, matkalle! Lähden vähäksi metsällä käymään." — "Ka, mene sinä, veikkoni, mene", vastasi sisar, ja niin läksi veli metsälle sanomatta naisellensa mitään. Siitä suuttui taas Syöjätär vielä pahemmin, kun ei poika metsälle mennessänsä virkkanut hänelle sanaakaan, ja piti siitä sisarelle vihaa. Mitäs ollakaan; miehensä metsällä ollessa meni Syöjätär navettaan, tappoi siellä lehmät, lampaat, hevoset ja kaikki, ja kun keksi miehensä kotiin tulevan, juoksi veräjälle vastaan heti ja sanoi: "Kysy vastakin siskoltasi siunausta, nyt hän poikessa ollessasi tappoi lehmät, lampaat, hevoset ja kaikki, mitä talossa oli." — "Tappakoon!" vastasi poika, "omansapahan olivat", eikä pitänyt asiasta mitänä.

Kului aikaa vähäsen, niin poika samatse meni metsälle ja pyysi sisareltansa siunausta, vaan naisellensa ei virkkanut mitään. Nainen silloin menee ja astiat kaikki murottelee paloiksi. Tuohisen, lusikan ja ropeen vain jättää ehyiksi, ja kun poika metsältä palaa, käypi tielle häntä vastaan ja sanoo: "Kysy vastakin siskoltasi siunausta, nyt hän astiat murotteli kaikki, ei muuta kuin tuohisen, lusikan ja ropeen vaan jätti särkemättä." Ei poika vielä ollut asiasta millänsäkään, sanoihan vain: "Murottakoon, omansapahan olivat."

Meni taas muutama päivä, niin poika samatse kävi sisarellensa sanomassa jäähyväiset ja meni metsälle entiseen tapaansa, jott'ei naisellensa virkkanutkaan. Tämäpä sillä aikaa pojan sai, niin tappoi sen polvillensa ja miehensä metsältä palatessa syytti senkin sisaren päähän ja sanoi: "Semmoinen sinulle on siskosi siunaus, nyt hän ainoan poikasi tappoi, jonka poikessa ollessasi sain." Siitäkös nyt veli suuttui sisareensa viimeinkin, kun luuli hänen lapsen tappaneen, ja arveli suruissansa: "Kuinka häntä nyt kurjaa rangaista, tappaako, yön selkäänkö panna, kun se semmoisia rupeaa laatimaan?" — "Kyllä siihen keinon keksimme", lausui nainen, "lähdemme yhdessä marjaan, niin siellä häneltä kädet katkaisemme ja heitämme semmoisena metsään." Mies ei voi siihen mitään virkkaa, niin on nyt paha mielestä, antaahan akallensa vallan, ja soudetaan kolmen hengen saarelle marjaan. Poimittiin siellä sitten, minkä aikaa lienee poimittuna, niin sanoi veli sisarellensa: "Käännypä, sisko, rantaan, vene jäi maalle vetämättä, ken tiesi, sen tuuli vie." Sisar kohta kävikin veljensä kera rantaan ja vetäisi vähän venettä, vaan veli samalla sieppasi kirveensä ja lyödä rapahutti häneltä veneen laidalla kädet poikki. Siihen jätti sitten tyttöraukan autiosaareen käsittömäksi ja itse souti naisensa kera kotiinsa.

Ei auttanut sentähden tyttöparankaan yhteen kohti jääminen, kun vielä hengissä oli, vaan läksi suruissansa saaren alaa kulkemaan ja käveli metsää sinne tänne eksyksissä. Viimein, kotvan aikaa kuljettuansa, tuli kaunis satu eteen, kaikenlaisia hedelmäpuita täynnä, niin tyttö meni siihen aituukseen ja istuihe puiden siimekseen lepäämään. Siinä eli sitten monta päivää siinä puun juurella, nälkä jos tuli, appoi suullansa mesimarjasia ympäriltänsä, ja linnut kun hedelmiä puusta söivät, hän niitä kettuja, joita sieltä maahan loivat, kyntymäisillänsä nokki ja niillä elätti henkensä. Sepä olikin kuninkaan pojan satu, johon tyttö oli joutunut ja jossa nyt marjojen syömisellä eleli. Muutamana yönä näkee kuninkaan poika unia, on muka siinä sadussa kävelevinänsä ja löytää sieltä kauniin neitosen. Herättyä aamusella juohtui uni hänen mieleensä, ja lähtee kohta katselemaan satuansa, jossa ei hyvään aikaan ollut käynytkään. Sinne kun tuli ja sai puistossa kävelemään, niin samassa näki puiden siimeksessä istuvan nuoren neitosen, joka välistä aina appoi marjasia suullansa. Oudostui kuninkaan poika sitä, kuka se hänen sadussansa istuja oli, laati tytölle nöyrät terveiset ja kyseli: "Käsitönkö, korvitonko, silmitön, kuuro vai mitön sinä, tyttö kulta, olet, kun tähän olet istumaan jäänyt?" Tyttö kun keksi kuninkaan pojan, pelästyi pahanpäiväiseksi eikä juljennut virkkaa mitään, vaan vetäytyi puiden alle piiloon. Menipä kuninkaan poika likemmäksi ja katseli tarkemmin neitiä, niin jo tunsi hänet siksi, minkä unessa oli nähnyt; ei olisi mitön, kaunis on muuten ja sorea, vaan kädet ovat tyttöraukalta poikki, ja surulliselta näyttää. Rupesi siitä nyt kauniisti puhuttelemaan tyttöä, niin tämäkin vähitellen rohkeni ja kertoi hänelle, miten käsittömäksi oli tullut ja eksyksissä sitten siihen satuun joutunut.

Tyttären kertomasta päästyä astui kuninkaan poika ihan luokse ja sanoi: "Voi tyttökulta, miten olet vaivaa paljon kärsinyt; tules minulle, niin vien sinut kotiini ja otan naisekseni." Mutta neiti vastasi: "Elä sinä, kuninkaan poika, minua härsytä, et sinä totta puhu kumminkaan." — "Ka, totta ainakin puhun", sanoi kuninkaan poika, "tule sinä vain, tyttöseni, minulle, tule!" Neiti yhä vielä empi lähtiessänsä sanoen: "Ellös, kuninkaan poika, minua raukkaa härsyttäkö." Mutta toinen aina houkutteli ja rukousti, kunne läksi tyttö kuin läksikin; ja kuninkaan poika kantoi sen käsittömän neitisen kotiinsa. Linnoille tultua meni sitten vanhempiensa puheelle ja sanoi: "Siunatkaa minua, isäni ja äitini, naimaan, kun minulle Jumala näin kauniin morsiamen soi." No, eihän muuta, vanhemmat kun näkivät tyttären, että se oli kaunis ja muutenkin käytökseltänsä soma, suostuivat poikansa naimisiin; linnoilla laadittiin häät, ja kuninkaan poika nai sen käsittömän tyttären, jonka sadustansa oli löytänyt.

Elettiin sitten kotvan aikaa onnellisina, ja kaikki linnan väki ihmetteli nuoren naisen kaunista ja sievää käytöstä; niin ihanaa ja sulomielistä naista ei oltu linnoilla konsaan nähty, se vain, että oli raukka käsitön. Tulipa kerran sitten kuninkaan pojalle tärkeitä asioita, että täytyi toiselle linnalle lähteä kaupalle ja jättää nuori naisensa kotiin, vaikka ikään oli kuormillisna. Matkallansa sattui hän tulemaan siihen taloon yöksi, kusta naisensa oli syntyisin, jossa Syöjätär ja naisen veli elivät vielä yhtenä niinkuin ennenkin. Olla oletteli vähän aikaa pirtissä, niin kysyi häneltä Syöjätär: "Pitääkö matkamiehelle kylyä?" — "Ka, hyvä olisi matkasta väsyneelle kyly", virkkoi kuninkaan poika ja läksi samalla kylpemään. Hänenpä siellä kylpiessään tuli taloon linnoilta kirja, että pojan on kuninkaan pojan nainen sillä aikaa kotona saanut, niin kauniin, niin kauniin, ettei maalla mointa:

Kädet on kultaa kalvoisesta, jalat polvista hopeiset, päivyt paistaa päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta, seitsentähtinen selältä.

Sen kirjan sieppaa Syöjätär tuojalta, avaa ja lukee sen sukkelasti, ja kun huomaa, mitä siihen on kirjoitettu, luo samalla oikean kirjan kiukaaseen ja laatii toisen sijaan, jossa sanotaan, että koiranpennun on nainen kotona saanut. Tulipa kuninkaan poika kylystä ja luki kirjan, niin kävi siitä niin pahoillensa, että täytyi itkemään eikä hyvään aikaan voinut virkkaa mitään. Työnsihän viimein kuitenkin vastimen, jossa sanoi: "Olkoonpa jos mikä se naiseni synnyttämä, minun tulooni saati pitäkää elossa molemmat, sekä äiti että sikiönsä." Mutta saipa Syöjätär taaskin sen vastimen, niin loi kiukaaseen ja pani toisen sijaan, jossa käski ei päivää ei yötä pitää, kuin panna tynnyriin sekä äiti että lapsikin ja työntää mereen. Sen kirjoituksen antoi sitten kirjan tuojalle, joka heti kiirehti linnoille ja antoi kirjan luettavaksi. Siitäkös nyt suru nousi kuninkaan kodissa! Kaikki rahvas surkutteli naista, ja yksin vanhakin kuningas itkee sanoen miniällensä: "Sinua on käsketty, miniäni, lapsinesi tynnyriin panna ja mereen työntää, ja minäkään en voi sinua raukkaa auttaa, vaan täytyy tehdäkseni kuten on käsketty, vaikka kyllä särkee mieltäni." Mitäs, surihan se nainen kovaa onneansa, kun piti ihanan lapsensa kuolettaa tynnyrissä, vaan täytyihän sen käskyä kuitenkin totella. Vanha kuningas silloin laatii suuren rautaisen tynnyrin, johon panee kaikenmoista muonaa hyvästi, ja naisen lapsinensa työnnähyttää mereen.

Kuplaa siellä tynnyri meressä, kuplaa kokonaista kolme vuotta, niin jo kasvaa naisen poika suuremmaksi. Alkaapa yht'äkkiä tynnyriä siellä jylkyttää; jylkyttää, jylkyttää yhä, eivätkä tiedä tynnyrissä olijat syytä, niin sanoo poika äidillensä: "Onko, äitiseni, neulaa mitä, niin kaivaisin kolon tynnyriin ja katsoisin, mikä tässä jylkyttää?" — "On", sanoi äiti ja antoi suotta aikaa neulan pojallensa. Vaan sepä kun sai neulan käsiinsä, rupesi sillä nävertämään ja kaivoi kaivamistansa yhä, kunne sai viimeinkin tynnyrin kupeeseen kolon. Siitä pääsi nyt katsoa tirkistelemään, siitä reiästä, näki kiven olevan meressä, jota vasten tynnyri jylkytti, ja virkkoi kohta äidillensä: "Potkaan, maammoseni, pohjan tynnyristä, niin pääsemme tästä ahtaasta asunnosta ja kivelle nousemme." — "Elä sinä, poikaseni, kun et vain mereen uppoaisi!" varoitteli äiti; mutta poika silloin jo potkaista surautti pohjan irti tynnyristä, ja pääsivät kivelle istumaan. Vaan mitäs ollakaan; kivi oli laako, ja samassa nousi suuri vaahtiharja laine, joka liehkaisi kivelle ja lipaisi pojan mennessään. Sekös nyt äidistä pahaa oli, kun ainoa poikansa aaltoihin katosi, vaan minkäpähän teki, työntuskin pysyttelihe itsekin nilvakalla kivellä. Alkoihan kuitenkin rukoilla Jumalata ja sanoi: "Kunpa nyt, Jumalaiseni, päästäisit minut rannalle tästä, koska elämään kuitenkin jätit!" Tulikin silloin, kohosi meren selältä kauhean suuri, vaahtipää aalto taas, joka pyyhkäisi hänetkin kiveltä ja vei selässänsä mantereeseen, jossa loi viimeinkin rannalle.

Istui siinä nyt nainen somerolla suruissansa eikä tiennyt, mikä neuvoksi, kun hän autiorannalle oli joutunut. Sattuipa hauki uiskentelemaan siitä rannitse, niin eksyi kivien lomiin eikä osannut enää pois. Nainen silloin tavoitti sitä kynkillänsä ja sai kiinni, mutta hauki rupesi yht'äkkiä pakisemaan ja sanoi: "Ellös, nainen-kulta, tappako minua, vielä minä sinun mielesi ihastutan." — "Jo minua on kylliksi ihastuteltu", arveli nainen surussa mielin; vaan ei kumminkaan tappanut, laski saaliinsa irti ja päästi mereen. Hauki silloin pakisi vedestä: "Ellös surko, nainen-kulta! Tuonne meren rantaa kun menet, sieltä löydät vaahtitukun kallion reunasta, ja sillä kun kynkkiäsi peset, kasvavat poikkinaiset kätesi järillensä; vaan kun sitä vaahtea vaalit paranneissa käsissäsi, syntyy hukkunut poikasi, joka luodolta laineisiin katosi." Nainen tekee kuten hauki neuvoi. Kun vaahdella pesi kynkkiänsä, ne samalla kasvoivat entisellensä ehyiksi, ja kun sitten vaahtea vaaliskeli käsissänsä, ilmaantui hänelle hukkunut poikansa, jonka luuli jo kuolleeksi. "Huh, huh, kun viikon makasin", sanoi elpyessänsä poika emollensa. "Viikomman, poikaseni, olisit minutta maannut", vastasi äiti ja puhui pojallensa, miten hauki häntä autteli hädässä.

Siitä läksivät sitten kahdenkesken meren rantaa matkustamaan ja kulkivat hyvän aikaa eksyksissä löytämättä ihmisasunnoita missään. Viimein keksivät jo talon, menivät siihen ja tulivat pirttiin. Sepä olikin naisen kotitalo, jossa eli veli vaimoinensa niinkuin ennenkin. Kuninkaan poika, joka sitä nykyä oli tavallisilla kauppamatkoillansa, oli ikään poikennut tähän entuudesta tuttuun taloon yöksi ja oli siinä majaa, kun nainen poikinensa tuli taloon. Naista kuitenkaan ei täällä enää tunnettu, se oli paljollisesta surusta ja vaivasta käynyt tuntemattomaksi, semminkin kun oli huonossa ja rikkonaisessa asussa; vaan itse tunsi hän pirtissä olijat kaikki, suhahti hiljaa pojallensa, miten siinä nyt lähimmäistensä saapuvilla olivat, osoitti miestänsä, veljeänsä ja Syöjätärtä ja näytteli hänelle, missä mikin istui. Toiset kun eivät tunteneet näitä vieraita, luulivat kerjäläisiksi, vaan ihmeksivät kuitenkin poikaa, kun oli niin kaunis, niin kaunis, ettei voi suun sanoa:

Kädet on kultaa kalvoisesta, jalat polvista hopeiset, päivyt paistaa päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta, seitsentähtinen selältä.

Hän siinä kävelee rohkeasti lattialla, katselee tarkasti kaikkia, ja kun liikahtaa vain, niin pirtti aina valkeaksi välähtelee, hänestä semmoinen kirkkaus hohtaa. Rupesivatpa naisen veli ja kuninkaan poika häntä puhuttelemaan, sanoivat: "Haastapa, poikaseni, tarina, äijän jo kaikenmoista tietänet, kun olet ympäri maan kävellyt." — "Minäpä kun sanon tarinan", virkkoi naisen poika, "pitää olla vartijat ovella, ettei ole tulla ei lähteä siitä kenen." Pantiin silloin vartijat ovelle ja käskettiin pojan tarinoida. Se kun näki vartijat siinä, meni kohta äitinsä reunaan ja sai omaa tarinaansa sanomaan. Älysi jo Syöjätär asian, niin kielsi poikaa haastamasta ja saikin hänet vaiti olemaan, mutta äiti ei huolinut kiellosta, vaan puhui lopun.

Tästä jo kaikki arvataan, että hän on se kuninkaan pojan nainen, vaan ihmetellään, mistä lienee kädet saanut, kun hän ennen oli käsitön. Nainen silloin selitti senkin, miten häntä hauki oli auttanut, ja puhui asian kohdallensa. Siitäkös nyt ilo nousi veljen talossa, ettei mointa ole nähty ei kuultu. Kaikki muuttivat kuninkaan pojan kera linnoille ja rupesivat yhtenä elämään, mutta Syöjätär pantiin upeiden häntään revittäväksi, jossa kuoli. — Sen pituinen se.

NEITONEN HERNEMAASSA

Veli ja sisar yhdessä elivät ennen. Isä heiltä kun kuoli, sanoi pojallensa: "Pidä sisartasi hyvin, elä vihaa, eläkää hyvästi yhdessä." He elivät kotvasen, sopivat hyvästi yhdessä; veli lopuksi ottaa morsiamen, paholaisen akan tytär puuttuu hänelle naiseksi, naipi sen. Sepä nato ei suvainnut sitä miehensä sisarta, vihaamaan rupesi: minkä raataa sisar, hän miehellensä toisin kielii, sanoo: "Kaikki hävittää siskosi talomme." Siitä kun lapsen sai, niin repi sikiönsä, nenät repi, korvat repi, silmät puhkoi kaikki ja sanoi miehellensä: "Katso, mitä sisaresi laatii!" Veli uskoi jo lopulla, naisensa kera löi, paalikoi sisartansa ja ajoi vähissä hengin kotoa. Meni siitä kuninkaan linnoille se neitsyt, vetihe vähissä voimissansa, ja elää siellä pakoten. Läksi kuninkaan poika keväällä herneitä peltoonsa kylvämään ja sanoi niitä jyviä maahan lykätessään: "Ken näitä ensi kerran syönee, minä sen naisekseni otan, joshan neiti lienee." Sen sanoi, nauroi siinä toisille. Sepä tyttö aikautui toisessa pellon laidassa aidan takana olemaan, ja kun kuuli, minkä pakisi kuninkaan poika, pani sen mieleensä. Tuli kesä, ja herneet olivat joutuneita, niin tyttö aidan alatse kaivoi loukon ja kävi syömässä palkoja. Kerran sitten juohtui hernemaa kuninkaan pojan mieleen, niin mietti mielessänsä: "Annas, lähden, katson, mitä herneet ovat kasvaneet." Tuli, katsoi, niin tästä jo hyvä tukku syöty. Rupeaapa vartioimaan nyt; vartioi, vartioi, niin jo tulee tyttö taas sieltä loukosta salaisin ja alkaa palkoja syödä. Koppaa silloin kuninkaan poika tytön kiinni ja kantaa hurstissa kotiinsa. Siitä sen tytön kuninkaallisiin vaatteisiin suoritti, selvitti vaimoksensa kuten kuninkaan morsianta ainakin.

Elettiin sitten yhdessä, kunne saattoi kuninkaan poika sen naisensa kohtuiseksi; vaan tulipa sotaan lähtö miehelle, niin sanoi lähtiessä naisellensa: "Kun pojan saanet, työnnä kirja, minä heti tulen kotiin; kun tyttö ollee, työnnä kirja täydellensä, tulen, konsa joudun." No, nainen kun sai pojan kotona, työnsi kirjan samalla, jotta: "Tulkoon mies rutompaan, täällä poika on saatu", ja orjan työnsi kirjaa viemään. Se kun läksi kirjoinensa matkalle, siihen taloon aikautui yöksi, mistä tyttö oli kotoisin. Vähän aikaa pirtissä oltua sanoo emäntä orjalle: "Eikö vieraalle pidä kylpyä?" — "Ka, hyvä olisi matkamiehelle sauna", vastasi kirjan tuoja ja läksi kylpemään kuten oli käskettynä. Sepä kehnon akan tytär sillä aikaa purki laukun, muutti kirjan ja pani siihen: "Tyttölapsi on saatuna." Orja ei tiedä asiasta mitään, kylvettyänsä lähtee matkalle taas ja viepi kuninkaan pojalle kirjan. Hän kun sai tietää mitä kodissa oli tapahtunut, työnsi saman orjan kera vastimen, jotta: "Tulenhan minä, konsa joudun", ja kirjan viejä läksi sen kera linnoille. Matkalla aikautui taas samaan taloon yöksi, kuhun tullessakin, ja emäntä samatse työnsi hänet kylpemään, purki sillä aikaa laukun ja muutti kirjoituksen, jotta: "Kun lapsi on saatu, nainen heittäköön pois kuninkaalliset vaatteet, omat ryökäleensä pankoon päällensä ja sen kera menköön, kunne tietää." Siitä kun vei orja naiselle sen kirjan, se teki miehensä käskyn ja läksi linnasta pois; matkaa, pakkoaa, itkee, tietä myöten kulkee. Tuleepa jano kävellessä, niin lähtee vettä etsimään, jos metsässä mistä löytäisi. Vähän aikaa etsittyänsä löysikin sieltä lähteen semmoisen, jossa oli ylen kirkas vesi ja kaunis kultainen kauha. Siihen laski lapsensa lähteen reunalle ja itse meni, minnehän lienee ulommaksi vähän mennyt. Lapsipa kun jäi itseksensä, kyyristyi sitä kultakauhaa ottamaan ja putosi päälaellensa lähteeseen. Äiti silloin juoksi hätään ja haroi lapsensa lähteestä ennenkuin tukehtua ennätti. Siinä kastuivat kädet kaikki ja silmät häneltä, josta samalla muuttui kauniiksi hyvin, tuli entistänsä terveemmäksi valeten iholtansa, ja lapsi samoin kaunistui, jott'ei heidän moistansa maalla.

Lähtee siitä nainen lapsinensa taas matkaamaan ja tulee siihen kotitaloonsa viimein, jossa eli hänen veljensä vielä vaimonsa kera niinkuin muinoinkin. Häntä ei siinä tunnettu, niin kysyi talon väeltä yösijaa. Emäntä siihen hönkäisee: "On tuolla oven suussa tilaa." — "Hyvä minulle, missä saan olla", vastasi nainen ja jäi siihen lapsensa kera yöksi. Ollaan siinä, iltaa vietetään, niin jo tulee kuningas sotajoukkoinensa sodasta, siihen poikkeaa yöksi hänkin. Kuningas kun kävellä pastieroitsee pirtissä, nainen laskee lapsensa ryömimään lattialle. Se kun ryömii, ryömii kuninkaan luo, kuningas ottaa lapsen syliinsä, katselee sitä ja kysyy äidiltä: "Mistä sinä, nainen, olet, kun niin on kaunis lapsi ja kaunis olet itsekin?" Nainen siitä haastaa kuninkaalle, sanoo: "Niin, niin, eihän minua enää tunneta, tässä olin ennen minäkin talossa, yhdessä leivässä olimme, vaan rupesi tämä nato minua vihaamaan." — "Suu kiinni, ruoja!" huutaa veljen nainen, estäisi häntä haastamasta, mutta toinen puheli yhä: "Rupesi nato minua vihaamaan, kieli miehellensä, ja minua siitä pieksettiin, paalikoitiin ja vähissä hengin kotoa ajettiin. Kuljin silloin, matkasin kuninkaan linnalle, sain siellä kuninkaan pojan naiseksi ja tulin kohtuiseksi. Läksi kuninkaan poika sotaan miehinensä, niin sinne kirjan työnsin, jotta: poika on täällä saatuna; mutta hän oli minuun vihastunut, niin sieltä kirjan vastaan työnsi, jossa käski minun matkoihini mennä lapseni kera. Täytyi silloin mierolle lähteä, hyvä koti heittää." — "Suu kiinni!" ärjäisi taasen veljen akka. Mutta kuningas sanoi: "Haasta vain pois, minä tässä olen kaikkien herra"; ja nainen jatkoi puheensa, haasteli siinä koko seikan kohdallensa. Veljen akka kun vielä kerran huutaa: "Suu kiinni, ruoja, elä valheita puhu!" kuningas tempasi häntä tukista, vei pihalle ja pani akan räystäästä riippumaan. Siitä otti entisen naisensa ja poikansa, vei ne kotiinsa, ja siellä hyvänä elettiin. Jos elettäneen vieläkin, ka, en tiedä sanoa. — Sen pituinen se.

VELJIENSÄ-ETSIJÄTYTTÖ

Talossa oli ukko ja akka. Heille oli jo syntynyt yhdeksän poikaa, vaan ei yhtään tytärtä. Siitä pojat suuttuivat vanhempiinsa, kun ei heille sisarta saatu, ja äiti kun taas kävi mahakkaaksi, erosivat kodistansa peläten, että saapi pojan nytkin, ja pakenivat kauas salolle, johon kyhäsivät itsellensä huoneet. Heidänpä siellä oli paha elää emännättä, ja kun äitinsä heidän kodista lähtiessänsä oli kuormilliseksi jäänyt, läksi jonkin ajan kuluttua yksi veli sieltä talolta vanhaan kotitaloonsa kuulustamaan, mitä siellä tehdään, tyttäriäkö vai poikiako vain. Siellä ei ollut äiti lapsia vielä tehnytkään, niin poika samassa palasi salolle takaisin, vaan sanoi lähtiessä äidillensä: "Kun nyt lapsen teet, pane merkki portin korvaan; tyttölapsen kun tehnet, kehräspuu pitää pannaksesi, vaan kun poikalapsen, niin kirvesvarsi. Jos siinä katsomaan tullessani kirvesvarsi merkkinä on, minä en pirtissä käykään, portilta käännyn takaisin, vaan jos kehräspuu on, sitten tulen huoneissa käymään ja otan kerallani isäni, äitini, sisareni ja kaikki."

Eukkopa sinä yönä saikin tyttären ja kehräspuun panetti portin korvaan merkiksi niinkuin puhe oli, vaan yöllä tuli Syöjätär ja muutti kirvesvarren kehräspuun sijaan. Veljet sillä aikaa pitivät tuumaa keskenänsä mennä puhuttua merkkiä vanhasta kodistansa katsomaan ja laittoivat yhden joukostansa sitä tiedustamaan. Se kun perille pääsi ja näki kirvesvarren portin korvaan asetetun, tuli siitä pahoillensa, ei vanhempiensa puheella käynytkään, vaan palasi veljesten luo ja puhui niille asian. Siitä saati ei sen kovemmin kuultu pojista mitään, elivät siellä salolla erillänsä, vaan vanhemmat tyttärinensä asuivat vanhassa kodissansa niinkuin ennenkin. Kasvoipa tytärkin täysiaikaiseksi, niin ilmoitti äiti hänelle, miten yhdeksän hänen veljestänsä Syöjättären petollisuudesta oli eronnut kotoa, ja puhui koko asian kohdallensa. Siitäkös sisaren mieli kävi pahaksi, täytyi tyttöraukka velilöitänsä itkemään ja itki illat, itki aamut suruansa yhä, ettei vähäksikään helpottanut. Äiti koki lohdutella häntä jos jollakin saadaksensa häntä itkemästä, vaan suru ei haihtunut tyttären mielestä, se vain itki yhä ja oli huolellinen. Viimein, kun ei muusta apua nähnyt, tiputti äiti tyttärensä kyyneleet astiaan, teki niistä jauhojen kera kakkaran ja sanoi tytölle: "Eläs, tyttöseni, viikommin itke; kun saisit uskollisen toverin, voisit lähteä velilöitäsi etsimään." Olipa tytöllä Pilkka-niminen koira, joka oli emännällensä ylen uskollinen ja yhä seurasi häntä, niin rukoili tytär äitiänsä: "Päästä vain, äitiseni, minua etsintään, onhan minulle koirassani Pilkassa kylliksi toveria." No, äiti kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, siunasi tytärtänsä matkalle, sen kyyneleistä leivotun kakkaran pani evääksi ja käski sitä vierettämään edellänsä, niin se hänelle tien näyttäisi.

Tyttö silloin läksi matkaamaan koiransa keralla, pani äitinsä antaman kakkaran vieremään ja virkkoi sitä liikkeelle lykätessä:

"Viere, viere kakkarani, yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"

Sen perässä sai sitten kävelemään, vaan eipä kauas vielä kerennytkään, kun yhdytti Syöjätär hänet tiellä ja rupesi yhteen seuraan. Vähän matkaa kuljettuansa yhtenä, alkoi jo tulla helle heille kävellessä, kun oli ikään paras kesälämmin, ja alkoi vaikeaksi käydä heistä kulkeminen. Oli lampi siinä lähellä, niin virkkoi Syöjätär tytölle: "Lähtekäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, kovin tulee vari!" Tyttö olisi jo lähtenyt, vaan Pilkka esti menemästä, sanoi: "Elä lähde, tyttöseni, Syöjätär maanittelee sinut." Kuultuansa koiransa varoituksen ei huolinut tyttö lähteäkään, ja koko uiminen jäi sillensä. Siitä suuttui Syöjätär koiraan, jotta potkaisi häntä, ja Pilkka-rukalta jalka katkesi. Tytön oli sääli vanhaa koiraansa, vaan pelkäsi Syöjätärtä eikä rohjennut virkkaa mitään, työnsihän kakkaransa vieremään ja sanoi:

"Viere, viere kakkarani yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"

Se kun pääsi liikkeelle, vieri vieremistänsä edellä, ja tyttö ja Syöjätär kulkivat jäljessä, mutta Pilkkakaan ei luopunut heistä, vaan tuli kolmella jalalla perästä. Vähän matkaa kuljettuansa tulivat taasen lammin rannalle, niin Syöjätär alkoi houkutella tyttöä ja sanoi: "Lähtekäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, paremmin käy sitten kulku." Tämä arveli lähteäksensä, vaan Pilkka taas varoitti emäntäänsä, sanoi: "Eläs lähde, tyttöseni, uimaan, Syöjätär maanittelee sinut." Tyttö silloin totteli koiransa sanaa eikä lähtenytkään uimaan, ja niin jäi lähtemättä Syöjättäreltäkin, joka suuttui siitä kahta pahemmaksi, ja kun muuta ei voinut, potkaista kamahutti koiraa, jotta siltä toinen jalka katkesi. Sekös tytön kaiveli sydäntä, vaan eihän se Syöjättärelle mitä tainnut, panihan kakkaransa vieremään ja sanoi:

"Viere, viere kakkarani yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"

Lähdettiin sen jälkiä kulkemaan, kunne se edellä vieri. Syöjätär luuli jo päässeensä Pilkasta, mutta se seurasi vielä kahdella jaloin emäntäänsä ja pakisi hänelle kulkiessa: "Jos minusta aika jättää ja kuolen, niin elä, tyttöseni, lähde Syöjättären kera uimaan, muuten maanittelee sinut." Ei aikaakaan, kun tuli lampi taas eteen, niin Syöjätär kohta rupesi houkuttelemaan tyttöä, sanoi: "Käykäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, kovin tulee jo helle." Vaan tyttö kun muisti koiransa varoituksen, ei sanonut lähtevänsä, eikä tullut toiseltakaan uiduksi. Siitä suuttui taas Syöjätär Pilkkaan ja potkaisi siltä kolmannen jalan poikki, jott'ei vasta enää vastuksena olisi, mutta koira tulla kemppuroi yhtä hyvin emäntänsä perässä, kunne tultiin neljännelle lammille, niin esti siinäkin tytön uimisen niinkuin ennenkin. Siitäkös nyt Syöjätär silmittömästi suuttui, sieppasi kalikan käteensä ja löi sillä koiraa päähän, jotta siihen kuoli. Tyttö ei voinut koiraraukkaansa auttaa, pelkäsi itsekin Syöjätärtä, vaan työnsi kyynelkakkaransa vieremään, ja kuljettiin sen jäljessä edelle. Vähän matkaa mentyänsä sattuivat taasen pienoisen lammin rannalle, ja Syöjätär alkoi viekotella tyttöä uimaan sanoen itsellänsä varin olevan. Tytöstä samatse alkoi jo helle käydä vaivaksi, ja Pilkka kun ei enää ollut varoittamassa, ei muistanutkaan tyttö olla varoillansa, vaan riisui vaatteensa rannalle ja seurasi Syöjätärtä lampiin. Siinä kun uivat sitten vastatusten, sanoi Syöjätär tytölle: "Syydä, tyttöseni, vettä silmilleni, minä syydän sinun silmillesi." Tytöstä ei ollut semmoinen teko mieleen, vaan toinen houkutteli häntä ja kiusasi yhä, kunnes sai viimeinkin syytämään. Syöjätär silloin syyti vuoronsa tyttären silmille ja sanoi: "Sinun näkysi minulle, minun näkyni sinulle", sillä tyttö oli kaunis ja sorea, vaan Syöjätär rietas ja ruma kuten aina. Siitäpäs muuttuikin tyttö samalla rumaksi, tuli sen Syöjättären näköiseksi, vaan Syöjätär sai tyttären näyn, muuttui ihanaksi ja kauniiksi. Vieläpä otti tytöltä mielen ja kielenkin pois, ettei tulisi petoksensa ilmiin, ja läksi uimasta päästyä tyttären kera edelle. Pani sen kyyneleistä leivotun kakkaran vieremään ja sanoi kuten oli kuullut tytönkin sanovan:

"Viere, viere kakkarani yhdeksihin veikkosihin, yksihin emon aloihin!"

Kakkara vierikin vieremistänsä aina veljesten kotiin saati, jossa seisahtui pihalle. Syöjätär sieppasi sen siitä talteensa ja meni tyttären kera pirttiin. Olla olettelivat siinä kotvasen, niin kysyivät veljet: "Mistäs kaukaa nämä vieraat ovat?" Tyttö silloin olisi ilmoittanut, vaan ei kyennyt raukka, kun oli kieletön ja mieletön, täytyi olla ääneti vain; mutta Syöjätär, jolla oli tyttären kaunis näky, vastasi veljesten puhetta ja sanoi: "Terve, veikkoseni, minähän olen teidän sisarenne, äitinne kymmenes lapsi, jota ette tunnekaan." Veljekset oudostuivat sitä, ihmettelivät: "No, miksikäs se oli kirvesvarsi portin korvaan pantuna, kun se tyttären äiti saikin?" — "Se oli vaihdettu", selvitti Syöjätär, "kuka lienee vihasniekka vaihtanut; äiti kyllä panetti kehräspuun merkiksi, vaan yöllä muutettiin kirvesvarsi sijaan. Siitä kun kasvoin minä täysiaikaiseksi ja kuulin äidiltäni, miten olitte petoksesta iäksi kotoa jääneet, himotti minua teitä velilöitäni nähdä, ja rukoilin äitiäni, kunne laski minut etsimään. Teitä ikävöidessäni itkemäni kyyneleet keräsi äitini astiaan, teki siitä jauhojen kera eväskakkaran minulle ja neuvoi sitä vierettämään edellä, niin se minulle tien näyttäisi. Minä teinkin niinkuin neuvo oli, ja sillä tavoin olen nyt viimeinkin tässä, ja tässä on tämä äitini leipoma kakkara teille tuomisiksi — hekää, veljeni!"

Sen valehteli siitä Syöjätär, ja veljet uskoivat häntä, jotta tämähän tämä onkin meidän sisaremme, ja alkoivat kohdella häntä niinkuin sisartansa ainakin. Kysyiväthän kuitenkin: "Miksikäs tämän näin pahannäköisen tyttären tänne toit?" — "Meneehän tuo suuressa talossa paimenena", virkkoi Syöjätär toimessansa, eikä tullut koko tytöstä sen kovemmin puheeksi. Sekös nyt tyttöraukasta pahaa oli, kun ei saanut edes veikkojansa tervehtiä; vaan minkäpähän teki, kun ei kieli eikä mieli antanut voimaa, täytyi kuunnella vain, kuinka Syöjätär valehdella sukelsi. Tämä alkoikin kohta veljesten talossa emännöidä ja olla niinkuin kodissansa ainakin, mutta oikean sisaren täytyi päivät pitkään käydä eläimiä paimenessa metsällä ja kaikenmoista vaivaa nähdä. Aamulla varhain kaimasi häntä jo Syöjätär kujan suuhun ja antoi siinä kielen ja mielen hänelle, että osasi karjaa paimentaa, mutta illan suussa tuli siihen vastaan taas ja otti mielen sekä kielen jällensä pois. Sillä kurin eli tyttö monta aikaa siinä veljesten talossa, ja Syöjätär koki häntä kaikella tavoin vaivata. Yksin paimenkakkarankin kun teki, niin kiven aina keskeen asetti, siihen vähän tahdasta ympärille vain, ja sen antoi metsään lähtiessä tytölle. Sitä parempi oli Syöjättären itsensä elää. Oli näet se tyttären entinen ihana näky hänellä, niin veljet pitivät häntä kuin silmäteräänsä eivätkä kieltäneet, jos se niin mitä olisi tahtonut ja se heidän vallassansa oli. Vaan paimentyttö kun oli niin riettaan näköinen, häntä tuskin olisi koko taloon suvaittu, ellei Syöjätär olisi kiusataksensa pitänyt häntä siinä. Yön seutuina talossa ollessansa oli tyttö aina mieletön ja kieletön, ettei mihinkään kyennyt, vaan paimeneen päästyänsä oli täysimielinen taas niinkuin ennenkin. Siellä valitti aina onnettomuuttansa ja lauleli suruissansa:

"Kule, päivä, kuusikolle, viere veistokoivukolle, karkoa katajikolle, päästä paimenta kotihin! Syöjätär emäntänäni, paha vaimo valtanani; kivet leipoi leipihini, paadet paimenkakkaroihin: viilin veitseni kivehen, karahutin kalliohon, yhdeksissä veijosissa, yksissä emon aloissa!"

Veljet monestikin ulkotöillä ollessansa kuulivat laitumelta tämän laulun ja oudostuivat sitä, kun paimentyttö metsiä kävellessänsä aina lauleli, ja se kotona ollessansa ei konsanaan virkkanut mitään; vaan eihän kuitenkaan tullut heiltä sitä tarkemmin tiedustelluksi, kun oli tyttö heistä niin ilkeännäköinen, että tuskin sietivät nähdäksensä. Vaan muutamana iltana, kun ilma oli tyyni ja selkeä, kuului laulu niin kauniilta ja viehättävältä nuorimmalle veljelle, joka ikään kaatoi kaskea metsässä, jotta teki mielensä nähdä tyttöä, sekö se niin kauniilla äänellä siellä lauleli. Heitti samalla kasken hakkuun sillensä ja läksi ääntä kohti kävelemään. Kohta löysikin tytön aholla laulamassa ja kyseli häneltä: "Miten, tyttöseni, metsässä täällä aina laulelet itseksesi ja kotona et virka mitään?" — "Minähän olisinkin oikea sisarenne", vastaili tyttö, "ja se on Syöjätär, jota pidätte sisarenanne, vaikka petoksella vei minulta oikean näkyni ja antoi omansa sijaan ottaen vielä mielen ja kielenkin pois, etten voisi ilmoittauda teille. Metsään laittaessansa antaa kuitenkin aina mieleni ja kieleni takaisin, että käypi minun lehmiä paimentaminen, vaan iltasella tulee taas kujan suuhun vastaani ja vie kielen sekä mielen minulta pois." Kuultuansa tyttären puheen veli jo tunsi hänet sisareksensa ja älysi Syöjättären viekkauden. Siinä syleili, suuteli nyt tyttöä niinkuin sisartansa ainakin, vaikka kohta oli ilkeännäköinen ja ruma, ja juoksi sitten toisia veljiänsä hakemaan. Pian olivatkin kaikki siinä koolla, ja tyttö kertoi uudellensa heille koko kohtalonsa, miten häntä Syöjätär oli pettänyt ja siitä lähtien kaikella tavalla kiusannut. Veljet silloin ilomielin tervehtivät siskoansa surkutellen häntä, kun niin suurta onnettomuutta ja vaivaa heidän tauttansa oli kärsinyt, ja lupasivat kostaa sitä Syöjättärelle. Mutta ensinnäkin tuumittiin, miten sisarelle saataisiin hänen entinen näkynsä ja estettäisiin, ettei häneltä kotiin tullessa Syöjätär taas mieltä ja kieltä veisi. Asiata jonnekin päin aprikoitua pidettiin jo semmoinen tuuma, että lähteä sisaren kesken päivää paimenesta kotiin, pitää silmänsä peitossa hyvin ja voivotella niitä kipeiksi, niin tultaisiin samassa hänelle siihen avuksi, että joutuisi Syöjätär petoksensa perille.

Tyttö tekikin kuten puhe oli ja meni sinä päivänä aikaisemmin kotiin, niin ei Syöjätär arvannutkaan tulla kujan suuhun häntä vastaan, ja sillä tavoin pääsi tyttö mielellisnä ja kielellisnä aina pirttiin saati. Siellä kysyy Syöjätär vihaisesti: "Miksikä kesken päivää paimenesta tulit?" — "En kärsi metsää kävellä, silmäni ovat kipeät", vastasi tyttö ja voivotteli surkeasti. Samassa tulivat veljetkin pirttiin, olivat säälivinänsä tyttöä ja sanoivat: "Sylje toki, siskokulta, tuon paimenraukan silmille, että paraneisivat, ja hän työhön kykeneisi." Siinä kun ei käynyt Syöjättären toisten nähden vihaansa näyttäminen, täytyi tehdä kuten toiset pyysivät, ja sylkäisi tytön silmille. Mutta tyttö oli varoillansa ja sanoi samassa: "Oma näkysi itsellesi, minulle minun näkyni", niin saikin entisen näkynsä, muuttui ihanaksi ja kauniiksi, vaan Syöjätär tuli rumaksi ja riettaaksi, joten oikeastansa olikin.

Siitä ruvettiin nyt Syöjättärelle kostintoja tuumimaan. Kyly pantiin lämpiämään, sillan alle kaivettiin hauta, joka täytettiin palavilla tervaksilla ja katettiin laudoilla siksi että kestivät siinä vain, kun tuli paloi alla, ja saunatielle sekä saunan sillalle levitettiin musta haljakka, ettei petosta arvattaisi. Näin tehtyänsä, meni kaksi vanhinta veljestä hakemaan Syöjätärtä saunaan kuten sisartansa muinoinkin, mutta tämä empi, ettei muka lähteäksensä, sanoen mielensä ei laativankaan nyt kylpeä. Toiset kuitenkin mitenhän houkuttelivat, tämä läksi viimein kuin läksikin, ja veljet saivat häntä käsivarsista verkaa myöten taluttamaan. Päästiinpä saunan ovelle, niin ei olisi Syöjätär astunutkaan veralle, sanoi: "Tästä hyppään nyt pankolle ja siitä lavoille", vaan toiset estivät sen, sanoivat: "Astu, ainoa sisar, tiputellen taputellen sileätä siltaa, mustaa verkaa myöten", ja saivat viimeinkin hillityksi. No, se kun rupesi taluttajoiden keskellä hiljalleen astumaan, laudat eivät kestäneetkään, ja Syöjätär pudota romahti tuliseen hautaan. Veljet samalla salpasivat oven kiinni, ja sauna syttyi tuleen; mutta palaessansa huusi vielä Syöjätär haudasta: "Tulkoon minun sijaani: sirkkasia silmistäni, korppiloita korvistani, harakoita hapsistani, variksia varpaistani, ihmisiä noukkimaan, ihmisten eloja syömään!" — Sen pituinen se.

PAKENIJAT

VETEHISELLE LUVATUT LAPSET

Linnassa asuu kuningas, ja hänellä on nainen; vaan eivät ilmoisessa elämässänsä lasta saa, ei polvenakaan, siitä heillä suru on. Lähtee kuningas laivoilla merelle, menee, laskee merta myöten, niin puuttui laiva häneltä keskimerelle. Ei päästä siitä, laiva ei hievahda paikaltansa. Arvellaan, tuumitaan jos jotakin, vaan ei nähdä apua, alkaa jo hätä tulla viimeinkin. Vetehinen silloin pakajaa vedestä, sanoo kuninkaalle: "Mikä lienee kodissasi syntynyt, jos sen annat, minä sinut lasken laivoinesi, muuten et pääse sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana." Mietti kuningas mielessänsä: "Kun ollee hevonen varsan saanut, sen minä annan; jos lienee lehmä vasan saanut, sen minä annan; lienee lammas vuonan tehnyt, sen minä annan." Lupasi antavansa, mikä lieneekin kotona hänelle syntynyt, niin pääsi laivoinensa taasen liikkeelle ja tuli kotiinsa. Siellä nainen tulee vastaan häntä, käsivarrella poika, toisella tytär, ja tervehtii ilomielin miestänsä. Siitäkös nyt kuningas oli hyvillänsä, kun naisensa lapsia oli saanut; vaan ei kovinkaan ala hyvä olla mielestä, kun muisti Vetehiselle antamansa luvan: kävi suremaan sitä, kun nyt ainoat lapsensa sille piti antaa. Eihän naisellensa kuitenkaan virkkanut mitään, meni itseksensä metsään ja rupesi kaivamaan hautaa, moisiin maihin peittääksensä lapset. Hauta kun oli valmis, laati siihen pienoisen pirtin, johon kantoi kaikenmoista ruokaa, ja pani sinne maan sydämeen lapset, jott'ei Vetehinen saisi.

Eipä kaukaa ollutkaan, niin tuli Vetehinen kysymään kuninkaalta: "Jokos annat, minkä toivotit?" Siitä kuningas ehdottelee hevosen varsan, sen antaisi, vaan ei huoli Vetehinen; ehdottelee lehmän vasan, vaan ei ota sitä; tarjoaa lampaan vuonan, vaan ei tyydy Vetehinen siihenkään; pyytää vain niitä naisen saaneita. Kuningas silloin ostaa kylästä pojan ja tyttären, ne työntää Vetehiselle, omiansa ei anna. Ottaa Vetehinen ja lähtee kotiinsa viemään. Kuljettaessa kysyy sitten: "Kun olette kuninkaan lapset, sanokaa, mikä makeista makein on." — "Se on makeista makein, mesi", sanoivat lapset. "Mikä pehmeistä pehmein?" kysyi Vetehinen. "Se on pehmeistä pehmein, höyhenpielus", vastasivat taasen lapset. "Mikäpä on kovista kovin?" — "Kivi." — "Mikäs karkeista karkein?" — "Terva." — "Ette olekaan kuninkaan lapsia", sanoi Vetehinen, vei linnoille takaisin ja rupesi kuninkaan oikeita lapsia etsittelemään, missä olisivat. Jo oli kaiken linnan etsitellyt lapsia mistään löytämättä, niin meni viimein pajastakin katselemaan. Sielläkään ei ollut mitään, vaan palja rupeaa pakisemaan, sanoo Vetehiselle: "Pyhät, arjet on kuningas minua takonut, en huoli, jos sanonkin. Kun ottanet olkapäillesi, niin mihin kohti kirvonnen, siinä etsittäväsi ovat." Ottaa siitä Vetehinen paljan olkapäillensä, lähtee sitä kanneksimaan, niin jo palja kirpoaa olalta, siihen putoaa, kussa lapset olivat peitossa. Rupeaa Vetehinen siitä kohti maata kaivamaan, niin löytää sieltä huoneen ja sen sydämestä pojan ja tyttären, joita siellä pidettiin piilossa. Ottaa ne syliinsä ja lähtee viemään kotiinsa. Matkalla puhuu kuninkaan poika viejällensä: "Kun taattomme, maammomme kodista meitä olet kuljetellaksesi ottanut, niin tapa rutompaan eli anna ruokaa." — "No, mikä on makeista makein?" kysyi Vetehinen. "Se on makeista makein: maammon maito." — "Mikä on pehmeistä pehmein?" — "Maammon syli." — "Mikäs kovista kovin on?" — "Taaton sydän." Vetehinen kun sai lapsilta semmoiset vastimet, viepi heidät aina kotiinsa ja panee siellä palvelijoiksensa. Eletään sitten kotvasen, nuo ajat, nämä päivät, ja lapset kasvavat suuremmiksi ja ovat huolelliset, millä sieltä kotiin päästä; mutta aikoja myöten harjautuu jo tyttö Vetehiseen, ja aletaan elää kuin mies ja nainen ainakin. Siitäkös nyt pojan mieli pahaksi käy, ei saa ollenkaan enää Vetehisen luona aikaan, vaan suree suremistansa yhä. Kerran sitten yön sydämellä huolissansa menee takaveräjälle ja käypi siinä pahaa oloansa itkemään. Itkee siinä poikarukka, itkee, ettei voi suun sanoa, mielen miettiä, niin oli hänen paha mielensä. Tuleepa silloin hukka, juosta jölköttää siihen ja virkkaa pojalle: "Mitäs itket, poikaseni? Kun tehnee mielesi lähteä täältä, niin nouse selkääni." — "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan olisi minulla sisarkin." — "No, hae se, käy tänne", pakisi hukka, "niin pelastan teidät kummankin." Poika siitä kun menee sisartansa hakemaan, se oli Vetehisen kera makaamassa, vaan veli ei siitä huolinut, kisalsi sisarensa reunalta ja kantoi sylissänsä veräjälle, jossa hukka oli vuottamassa. Sille nousivat selkään heti, ja hukka sai juosta karistamaan, minkä ennätti. Lähtiessänsä varoitti kuitenkin poikaa: "Kun nähnet Vetehisen tulevan, niin virka minulle." Kuljettiin sitten vähän matkaa hukan selässä, niin huusi äkkiä poika: "Jo tulee!" — "Vai jo tulee", sanoi hukka, "ottakaa häntäni alta pii, luokaa se jäljelle, sanokaa: 'Tulkoon piivara, kohti taivasta kohotkoon, elkööt pääskö siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse, päitse eikä päällitse'." Poika samalla teki sen ja loi piin jäljellensä, niin siitä kohosikin piivaaara taivaalle, joka tukki Vetehiseltä tien. Se kun ei päässyt siitä ylitse, jäi vuoren juurelle seisomaan ja sanoi suutuksissansa: "Olisiko kotinen kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien mä tähän tienoaisin, loukon laajan raivoaisin." Palasi aseitansa kodista käymään ja tuli sieltä kuokkinensa talttoinensa taasen vuoren luokse, johon teki niillä aseillansa loukon päästäksensä pakenijoita jäljestä. Kuitenkaan ei uskaltanut jättää aseitansa tielle, vaan rupesi niitä maahan peittämään. Hänenpä niille kuoppaa kaivaessaan rupeaa tiainen puusta laulamaan:

"Tii, tii tiaistani, vati, kuti varpuistani: ukko peitti peittosen, minä sen siitä näin."

"Voipa häjyä, mitä pakajaa", sanoi Vetehinen, "pitää kuokka ja taltta juoksuttaakin kotiin, muuten ne kuka täältä löytää." Läksi niine aseinensa heti kotiinsa, vaan joutui sieltä taas pakenijoita ajamaan, saavutti heidät viimeinkin ja esti pakenemasta. Otti lapset siitä kerallansa ja vei kotiinsa, jossa alettiin elää niinkuin ennenkin. Tyttö mieltyy Vetehisen luona elämään, vaan pojasta on siellä oleminen vielä entistä ikävämpi, eikä tiedä, mikä neuvoksi, että pääsisi pakoon taas. Menee muutamana iltana sitten takaveräjälle istumaan taas niinkuin ennenkin ja saapi siinä ikävissänsä itkemään, niin tulee leveäpää, mustakauhtana mönni veräjälle ja sanoo hänelle: "Joko, poikaseni, lähdet selkääni?" — "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan olisi minulla sisarkin otettava." — "No, juokse tuomaan", sanoi mönni, "vaan elä kaukaa viivyttele." — "Vuotahan vähäsen aikaa", sanoi poika ja juoksi samassa Vetehisen pirttiin. Siellä taas tyttö ja Vetehinen yhtenä makaavat niinkuin ennenkin, vaan poika sisarensa kisaltaa reunalta, tukistaa vähän päätä häneltä ja kantaa sylissänsä veräjälle, jossa noustaan mönnille selkään heti. Saapi nyt mönni juosta jötköttelemään ja neuvoo selässänsä istujoita: "Kun nähnette Vetehistä tulevaksi, niin huudaiskaa minulle." Eipä kauas vielä kerettykään, kun alkoi jytinä jäljeltäpäin kuulua jo, ja poika kun katsahti taaksensa, näki jo Vetehisen tulevan ja huusi hädissänsä mönnille: "Jo tulee!" — "Elkäähän hätäilkö", vastasi mönni, "ottakaa harja häntäni alta, luokaa se jäljelle ja sanokaa: 'Tulkoon harjavaara, kohti taivasta kohotkoon, elkööt pääskö siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse, päitse eikä päällitse'." Kuten neuvottiin, siten poika tekikin, ja siitä nousi harjavaara moinen heidän jäljellensä, että vähältä taivaslakea koski. Joutui jo Vetehinen jäljestä, vaan ei päässyt edellensä, harjavaara tukki tien. Sanoo siitä vihoissansa: "Olisiko kotoinen kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien mä tähän tienoaisin, loukon laajan raivoaisin. Pitää käydäkseni kotoa hakemassa." Kääntyi taaskin kotiinsa, tuli sieltä kuokkinensa ja talttoinensa vaaran luo takaisin ja kaivoi loukon niillä, josta sopi kulkemaan lävitse. Rupesi sitten hautaa kaivamaan, johon aseet kätkisi, vaan tiainen laulaa puusta:

"Tii, tii tiaistani, vati, kuti varpuistani: ukko peitti peittosen, minä sen siitä näin."

"Häjyn elävää, mitä pakajaa!" sanoi Vetehinen, "pitää viedäkseni kuokka ja taltta kotiin, muuten se ne kelle ilmoittaa." Alas juosta taas minkä ennätti kotiinsa, vaan palasi sieltä pakenijoita uudellensa ajamaan. Jo saavutti viimeinkin, niin puistaa poikasta kädestä, sanoo: "Jos vielä kerran paennette, niin syön." Palataan siitä nyt Vetehisen luo, niin sisar rupeaa hänen kerallaan elämään niinkuin ennen, vaan pojasta on aika kahta ikävämpi vain, eikä tiedä kuten olla, miten elää, kun niin on kamalata hänestä. Olihan muutamana yönä taas takaveräjällä itkemässä, itkee siinä, itkee, niin tulla lipottaa repo hänen luoksensa, kysyy: "Etkös lähtisi selkääni?" — "Toki raahdinkin lähteä", virkkoi poika, "vaan olisi se siskokin otettava. Vuota tässä, niin käyn hakemassa." Repo lupasi vuottaa, ja poika kiirehti sisartansa hakemaan. Tulee pirttiin, niin rupeaa sisartansa Vetehisen reunalta kisaltamaan niinkuin edellisinäkin kertoina. Havaapa tyttö, niin ei enää lähtisikään, vaan veli ottaa hänet väkisellä ja kantaa takaveräjälle, jossa nousevat revolle selkään. Juostessansa neuvoo taas repo selässänsä olijoita, sanoo: "Kun nähnette Vetehisen tulevan, sanokaa minulle!" — "Koehan juosta vain", virkkoi poika, "kyllä varoitamme, jos näkyy ketä tulevaksi." — "Pysytelkää sitten selässäni", sanoi repo ja läksi juosta vilistämään minkä ennätti; mutta kumminkin tulla havotti jo Vetehinen jäljestä, ja poika hädissänsä huusi revolle: "Jo Vetehinen tapaa." — "Häntäni alla on tulukset", neuvoi repo, "heittäkää ne jäljelle, niin siitähän näette, mikä tulee." Poika loikin tulukset jäljelle kuten neuvo oli, ja siitä tuli samalla niin hirmuinen, tulta säihkävä koski heidän taaksensa, jott'ei päässyt Vetehinen mihinkään. Itkihän siinä, ulisi kuin hukka kosken rannalla, vaan ei tainnut pakenijoille mitään, olivat jo toisella puolen koskesta.

Nähtyänsä, ettei Vetehisestä enää pelkoa ollut, nousi poika siskoinensa revon selästä ja laati siihen itsellensä huonukset, joissa rupesivat yhtenä asumaan niinkuin kodissansa ainakin. Jonkin ajan kuluttua, kun oli taloutensa hyvästi järjestettynä, tuli hukka pojan uutta asuinpaikkaa katsomaan, laati terveiset pojalle ja sanoi: "Jo pääsit tähän, poikaseni, etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?" — "Jo pääsin viimeinkin", vastasi poika hukalle, "tule vain toverikseni, rattoisampi on elääksemme." Ei aikaakaan, kun tuli mönni samatse, tervehti poikaa ja kysyi: "Etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?" — "Tule vain", vastasi poika ja otti mönninkin. Viimeksi tuli vielä repo pojalle onnea toivottamaan ja pyrki hänkin kisakumppaliksi. "Tokihan mielellänikin sinut otan", sanoi poika, "sinähän minut Vetehisestä pelastit, niinpä asu nyt täällä minun toverinani." Eletään sitten jonkin aikaa yhtenä siinä, niin kutsuu poika kisakumppaleitansa ja lähtee niiden kera kisaamaan metsälle. Tyttöpä sillä aikaa juoksee koskelle ja rupeaa siihen muroa luomaan. Luopi, luopi yhä, niin tyyntyy jo koski sähäjämästä, ja Vetehinen pääsi kosken poikki tytön luokse. Ollaan siinä pojan talossa, maataan, solutaan sen yötä kuin mies ja nainen yhdessä, vaan päivän tultua muuttuu Vetehinen neulaksi, jonka tyttö pistää seinänrakoon piiloon, ettei veli löytäisi. Tuleekin päivällä veli metsältä kotiin ja tuo kisakumppalinsa pirttiin, niin nämä heti alkavat kiskoa, repiä seiniä ja etsittelevät joka paikan. Siitä pelästyy jo tyttö, sanoo veljellensä: "Kielläs, veikko, noita kisakumppaleitasi, revittelevät seinät pirtistä." Veli silloin käskee kisakumppaleitansa siivolla olemaan, ja he asettuvatkin paikalla, käyvät häpeissänsä istumaan loukkoon.

Tuleepa huomispäivä, niin poika samatse kisakumppaleinensa lähtee metsälle ja viipyy siellä yötä. Siksi aikaa muuttuu Vetehinen taas järillensä ja elää tyttären kera yhtenä, vaan päivän tultua peittää hänet tyttö neulana makuuvaatteisiin, jott'eivät kotiintulijat löytäisi. Mitäs ollakaan: poika kun palasi metsältä, kisakumppaleille taasen kävi Vetehisen haju kuonoon, ja alkavat kiskoa pelmuuttaa makuuvaatteita. Oudostuu jo kuninkaan poika, kun sillä tavoin telmetään, mikä nyt syynä on; vaan sisko taasen rukoilee veljeänsä, sanoo: "Kiellä noita telmämästä", niin veli puhuttelee kisakumppaleitansa, kunne saapi heidät siivolla olemaan.

Elettiinpä huomiseen, niin poika niin ikään meni kisaamaan metsälle ja vasta toissa päivänä tuli tovereinensa sieltä kotiinsa. Sisar silloin heitäkse läsimään ja puhuu surkealla äänellä: "Työnnä, veikkonen, kisakumppalisi yhdeksän rautaisen oven takaa minulle voidetta käymään, minussa tauti kova on." Poika kun luuli sisarensa totta puhuvan, työnnähytti samalla kisakumppalit voiteen hakuun ja itse jäi sairasta katsomaan, jos tuo mitä tarvitseisi. Vaan tuskin olivat kisakumppalit yhdeksän rautaisen oven takana, niin ovet itsestänsä viersihe kiinni, ja voiteen hakijat jäivät sinne. Vetehinen silloin tuli jäljellensä näkyviin, tarttui poikaa käsin ja sanoi: "Jos lienet viikon viisastellut, et ainakaan minua enää petä, nyt minä sinut sain syödäkseni." Ruvetaan poikaraukkaa tuhoamaan. Sisar lämmittää rautaista kylyä, ja Vetehinen vie pojan löylyyn, että olisi parempi syödäksensä. Kisakumppalit sillä aikaa pyrkivät yhdeksän oven takaa pois, kokevat kynnysten alatse kaivaida kotiinsa, vaan vielä on neljä ovea edessä. Ottaa jo Vetehinen pojan käsiinsä, sanoo: "Jo olet pehmeä syödäkseni." Mutta kaarne istuu saunan katolla, laulaa sieltä: "Klung, klung, kuninkaan poika, pitkitä vähän vielä aikaa." Poika silloin ryöstäytyy Vetehisen käsistä, jotta tulisi viivykettä, ja pujahtaa lavoille pakoon, vaan Vetehinen ottaa hänet sieltä taas ja käristää syödäksensä. Laulaapa toisesti kaarne saunan päältä: "Klung, klung, kuninkaan poika, pitkitä hiukan aikaa, jo ovat kisakumppalisi virstan päässä." Siitä rupeaa poika Vetehistä uudellensa vastustamaan ja kimpuilee hänen kynsissänsä, kunne pääsee viimeinkin irti. Jo kuitenkin käristää Vetehinen taas poikaa syödäksensä, nostelee häntä kaatioista, vaan siihen joutuivat kisakumppalitkin hätään ja täyttivät kaikki Vetehisen päälle, jonka revittelivät palasiksi. Poika päästyänsä syöjänsä kourista elävänä sytytti kylyn tuleen, ja siinä Vetehinen paloi tuhaksi; vaan poika kiitteli kisakumppaleitansa eikä tiennyt miten kostaa heille sitä, kun he semmoisesta pelosta hänet päästivät. Laatii heille pidot ja syöttää, juottaa kultaisista, hopeisista astioista kaikenmoisella hyvästi. Sitten kutsuu heidät taas kerallansa, ja lähtevät metsälle kisaamaan niinkuin ennenkin.

Heidänpä siellä ollessaan ottaa tytär seulan käteensä ja lähtee seulomaan tuhkia kylyyn, löytyisikö tuolta Vetehisen jälkiä mitään. Seuloo, seuloo tuhat tarkasti kaikki, niin löytääkin Vetehisen luuta murusen, kantaa sen kotiinsa ja peittää veljensä pieluksiin. Tuleepa veli metsältä ja on äijästä kulkemisesta väsyksissä, niin heitäksen vuoteellensa makaamaan. Siinä kun oli Vetehisen luu pieluksissa, se meni pojan maatessa päästä lävitse, ja poika siihen kuoli. Tuli silloin sisar, joka varsin oli varoillansa, nosti veljensä vuoteelta ja peitti ruumiin maahan kostaen siten Vetehisen polttamisen. Mutta kisakumppaleille tuli jo ikävä isäntäänsä, kun eivät kotvaan häntä nähneet, ja saivat häntä hakemaan, missä tuo olisi. Viimein sieltä täältä etsittyänsä saivat jo vainun maasta ja juoksivat sitä isäntänsä vainua sille paikkaa, johon poika oli haudattuna, kusta maata vähän kaivettuansa löysivät isäntänsä kuolleena. Tuli silloin hätä heille, arvelivat keskenänsä: "Milläpä häntä nyt virvoitamme, isäntäämme, eloon se olisi saatava." Mitäs siihen; otetaan ruumis katseltavaksi, ja kun nähdään Vetehisen luu kuolleen päässä, arvataan jo, millä surmalla poika on mennyt, että Vetehisen luu sen on tappanut. Sanoi tovereillensa mönni: "Panen pääni tuohon luuta kohti, joskopa siihen menköön", ja kallisti päänsä kuolleen päätä vasten. Siitä luu kohta hyppää pojan päästä ja menee mönnin päähän, joka samassa kuolee; mutta poika virkoaa eloon, sanoen elpyessänsä: "Uh huh, kun viikon makasin." — "Niin teit, isäntäisemme", virkkoivat hukka ja repo, "vaan meittä pahoitta kun olisit ollut, olisit maannut ikäsi." Sanoi siitä hukan poika: "Panen pääni mönnin päähän, josko siihen menköön", ja painoi päänsä toisen päätä vasten. Samalla Vetehisen luu taas nousee mönnin päästä hänen päähänsä, ja hukka siitä kuolee, vaan mönni tointuu uudellensa, virkoaa jo eloon. Arvelee siihen revon poika: "Olen ollut viisas monessa paikassa, joko nyt voinee pääni mennä." Laskeusi maahan polvillensa ja painoi päänsä hänkin hukan päätä vasten, vaan kun rupesi luu hyppäämään hukan päästä, väistihe vähän, niin luu siitä meni suureen petäjään, ja se kuoli. "Kuolkoon, onhan toisia metsässä!" sanoi repo ja oli hyvillänsä, kun ei häneen käynyt. Siitä virkosi hukkakin elämään, ja menivät kaikki isäntänsä kera kotiin, josta otettiin sisko seuraan, heitettiin koti autioksi ja lähdettiin yhtenä astumaan; pitäisi nyt vanhaan kotiin osoitella.

Kotvan kuljettuansa näkivät edessänsä kirkon, joka niin on vanha jo, että katto kaikki jäkälässä ompi. Mennäänpä kirkkoon, katsotaan sisustakin, niin täällä pappi on kuin kirkossa ainakin, ja kaksi henkeä Jumalata rukoilee. Ovat näet pojan isä ja äiti siinä rukoilemassa, vaan niin ovat vanhoja jo, että toinen polttaa värttinän nenässä, toinen kävyn nenässä tulta työtä tehdessänsä, eivätkä tunne enää lapsiansa. Kuninkaan poika silloin ottaa elävätä vettä, valaa sillä vanhuksia, niin kirkastuvat heti, muuttuvat nuoriksi ja kauniiksi niinkuin ennen muinoinkin, ja tuntevat samassa lapsensa. Tästäkös nyt ihastuttiin, kun toinen toisensa tunsi, mentiin yhtenä kaikki omalle linnalle, jossa poika taatollensa kertoi kaikki vaiheensa, sanoi: "Minä olen jo siskoni pään kautta ollut manalla." Kuultuansa sen vihastui taatto, että panetti tyttärensä veräjälle ja ammutti puuskilla kuoliaaksi, vaan kisakumppaleita syötettiin, juotettiin kultaisista, hopeisista astioista, ja kuninkaan poika rupesi vanhempiensa linnoilla isännöimään. Min lienee elettykin. — Sen pituinen se.

HÄRÄN KORVISTA SYNTYNEET KOIRAT

Oli ukko ja akka ja heillä kaksi kaunista lasta, poika ja tytär; vaan kuolivat vanhemmat, ja veli ja sisar orvoiksi jäivät. Surevat kuolleita aikansa, niin sanoo veli: "Lähtekäämme, sisko, ulos kävelemään, eihän auta iätse sureminen." Tyttö mieltyy tuumaan, ja lähdetään yhdessä, astutaan tietä myöten. Tulee siellä Paholainen heitä vastaan, sanoo tytölle: "Etsi sinä päätäni." Pojalle sanoo: "Sinä olet valmis syödäkseni." Tästäkös hätä raukoille! Etsii tyttö, etsii Paholaisen päätä, ei tohdi vastustella; vaan poika sill'aikaa rukoilee Jumalata päästämään vielä pahan miehen käsistä, jolle pistää unineulat korviin. Se siitä nukkuu päätä etsittäessä tytölle syliin, ja aletaan neuvotella, miten pakoon päästä. Nähdäänpä härkä taivosella, niin rukoillaan sitä avuksi. Heti lankeaakin siitä härkä heidän eteensä, sanoo: "Nouskaa selkääni, sysätkää Paholainen mättäälle nukkumaan." Tyttö samassa sysääkin Paholaisen sylistänsä, heittää hänet mättäälle makaamaan ja nousee veljensä kera härälle selkään. Lähdetään siitä nyt ajamaan, mennään, mennään, minkä keretään, niin tulee tulinen koski eteen, vaan ajetaan siitäkin päällitse ja päästään toiselle puolen. Siinä virkkaa selässänsä istujille härkä: "Ottakaa huivi korvastani, sivaltakaa sillä maata, niin tulee teille huonukset tähän." No, eihän muuta, ottaa poika huivin ja sivaltelee sillä maata, niin syntyy samassa huonukset heille, niin kauniit, ettei kuninkaalla parempia. Siitä härkä taas sanoo pojalle: "Nyt minut pitää tappaa; tapettua ota korvat, pistä kormantoosi, eikö niistä sinulle mitään hyvää tulisi." Poika tekee silloin kuten käsky oli, tappaa härän ja korvat panee kormantoonsa, niin niistä syntyy hänelle koirat semmoiset, että jos mitä yrittäköön, sen saa. Lähteepä niine koirinensa metsälle, viipyy siellä aikansa, niin tulee jo paholainen tytön luokse, rupeaa häntä hyväilemään; ja tyttö mieltyy häneen, ollaan, pakistaan siinä kuin ystävykset ainakin. Kuluu päivä iltapuoleen, niin ikkunasta kun katsotaan, nähdään jo pojan koirinensa metsältä tulevan. Pelästyy Paholainen sitä, sanoo tytölle: "Nyt nuo kirotut koirat repivät minut, peitä minut karsinaan, ehk'ei sieltä löydettäisi." Tuskin saikaan tyttö peittäneeksi, kun koirat isäntänsä kera tulivat pirttiin, niin jo luotiihe haukkumaan karsinan päällä. Kysyy veli: "Mikäpä karsinassa, kun noin koirat haukkuvat?" — "Leipäpalasia sinne on kirvonnut, niitäkö etsiteltäneen", virkkoi tyttö; hän näet Paholaista toivoi mieheksensä, sentähden ei sanonut.

No, kuluu se yön seutu, niin poika huomenna samatse lähtee metsälle, siellä riistaa pyytelee koirillansa. Pääsevät kotona olijat silloin omin valloin elämään ja pakisevat keskenänsä, niin sanoo Paholainen tytölle: "Nyt kun veljesi metsältä palaa, sinä yhdeksän lukon taakse maanita koirat, ettei heistä pelkoa ole." Tulikin illemmalla poika kotiin, niin Paholainen taasen karsinaan peittäytyi, vaan tyttö meni veljeänsä tuvan ovelle vastaan, sanoi: "Käypä, veikkoseni, jauhoja yhdeksän lukon takaa aitasta, minä en joutaisi, rokkapata kiehuu." Poika silloin kääntyi ovelta heti, lähtee jauhoja tuomaan, ja koiratkaan eivät hänestä jää, lähtevät jälkeen; vaan sisar oli edeltä sinne leipäpalaa luonut, kalapalaa luonut, lihapalaa luonut, niin koirat niitä jäävät syömään, eivät muistakaan isäntänsä kera aitasta tulla, sinne salpautuvat. Tulee pirttiin poika, niin Paholainen jo käypi vastaan siellä, sanoo hänelle: "Ole valmis lounaakseni." Sanoo poika: "Kun vielä kylyn ennen saisin lämmittää, pehmeämpi liha tulisi syödäksesi." — "No, mene, ruttoon lämmitä", ärjäisi Paholainen, vaan ei antaisi sisko, sanoo: "Sitä siinä lämmittelemään, syö rutompaan pois." Laski kuitenkin Paholainen, ja poika ottaa kirveen, lähtee halkoja hakkaamaan. Hakkaa siellä, hakkaa, niin lintunen ylhäällä ilmassa laulaa: "Leikkaa, leikkaa puitasi vielä vähän aikaa, jo ovat koirasi kahdeksan lukon takana." Pirtissä taas sisko pakajaa Paholaiselle: "Tuota tuohon halkoja päästit leikkaamaan, kun et rutompaan syönyt, vielä pääsee käsistäsi." Poika sillä välin hakkaa yhä, leikkelee puita ulkona, niin lintunen taasen laulaa ilmassa: "Leikkaa, leikkaa, poikaseni, vielä vähäsen, jo ovat koirasi seitsemän lukon takana." Tuleepa siitä jo Paholainen, sanoo pojalle: "Etkö rutompaan joudu, en minä sinua kaikeksi päivää pannut tähän halkoja leikkaamaan." Tuossa lauloi taasen lintu hiljaisempaan ilmassa: "Ala panna, poikaseni, kyly lämmetä, jo ovat koirasi kuuden lukon takana." Poika siitä alkaakin panna kylyä lämmetä, ja lintunen aina kerran toisensa jälkeen lauloi: "Ala jouduttaa kylyä, ala uuni riuvotella, ala vettä kantaa, ala vastaa laatia, ala päältäsi riisua, jo ovat koirasi viiden, neljän, kolmen, kahden, yhden oven takana." Kyly kun sillä tavoin joutui viimeinkin, kävi Paholainen syömään poikaa; vaan koiratkin samassa pääsivät viimeisen lukon takaa, tulivat kylyyn ja kisalsivat Paholaisen halki. Sanoo Paholainen koirien revitellessä tytölle: "Sinä ota torahampaani, sillä piirrä veljesi päätä, niin hän kuolee; vie siitä hammas lampiin, niin minä uudellensa virkoan."

Pani sisar sen mieleensä, otti kylystä Paholaisen torahampaan ja sillä veljensä päätä piirtää, niin se siitä kuolee ja viedään maahan kuin ruumis ainakin; vaan torahampaan kantoi tyttö käskyä myöten lampiin, niin siitä Paholainen virkosi uudellensa, tuli taasen eläviin. Koiratpa kun kotvaan eivät näe isäntäänsä, käypi heille ikäväksi, ja saavat etsimään, mistä tuo löytyisi. Viimein sieltä täältä etsittyänsä tulevat kalmistoonkin, niin sieltä haju nousee heille nenään. Kaivoivat silloin ruumiin maasta ylähäksi ja nuolivat, nuolivat päätä, kunne meni hampaan haava umpeen. Siitä vertyi jo poika uudellensa elämään, hyppäsi ylähäksi ja sanoi: "Ohoh, kun viikon makasin!" Koirat siihen vastasivat: "Vielä olisit viikomman maannut pahoittasi koirittasi", ja puhuivat isännällensä, miten Paholaisen torahampaan hänen päästänsä löysivät. Tästä arvataan nyt asia, että sisko se on kaikki laatinut, ja mennään pirttiin, jossa revitellään Paholainen ja hänen morsiamensa; vaan itse hyödytään hörtsäksi, parataan partsaksi. Siitä elämään päästään. Poika syöttää, juottaa, luonansa pitää koirat ikänsä. — Sen pituinen se tarina.

ORIKSI MUUTETTU POIKA

Ennen aikaan, mikä sen enää muistaakaan, milloin se oli, sai Perkele valtaansa kuninkaan pojan, josta teki itsellensä hevosen, muutti sen semmoiseksi oriksi, joka neljä kertaa hyppäsi vain, niin virsta matkaa oli tehty. Sai niin ikään yhden kerjäläispojan kuninkaan vallan alaisia itsellensä, ja sen pani oritta ruokkimaan, niinkuin renkipojaksi itsellensä. Pojan piti asua hevosen kanssa yhdessä ja katsoa sitä hyvästi. Menipä itse isäntä kotoa, minne lienee mennyt, niin kielsi lähtiessänsä, ettei hengen haastolla saa mennä hänen huoneessansa käymään; mutta hänen poikessa ollessaan puhui ori pojalle: "Mene kuitenkin isännän huoneeseen, joskopa kielsikin, mutta elä koske mitään, vaan katsele tarkkaan kaikki, tiedustele, mitä siellä on ja mitä siellä kuuluu." Poika teki, minkä ori käski, meni isäntänsä huoneeseen ja näki siellä paljon kummia kaluja ja aineita. Oli iso sammio täynnä verta oven pielessä. Seinällä näki suuren summattoman miekan riippuvan naulassa. Katsahti arkkuun, joka oli nurkan loukossa, niin siinä oli yhdessä komerossa vähäinen pieni kivi, toisessa havun lehvä, kolmannessa malja täynnänsä vettä. Kohta pojan siellä käytyä tuli jo Perkele kotiin ja ymmärsi heti pojan käyneen hänen huoneessansa, niin torui siitä armottomasti poikaa: "Likimaitse että pääset hengissä", sanoi, "vaan käypäs toinen kerta, niin sinut paha perii." Sillä kertaa poika kuitenkin pääsi rukouksilla vapaaksi ja alkoi isäntänsä hevosta katsoa niinkuin ennenkin.

Elettiin aikaa vähäsen, niin Perkele niin ikään läksi matkoillensa, montahan sillä on asiata toimiteltavaa, ja vielä kovemmin vakuutti poikaa, sanoi: "Käyhän vielä huoneessani, niin sitten minä tapan sinut." Vaan mitäs siitä? Tuskin pääsi Perkele talon tienoolta, niin ori taasen puhui pojalle: "Mene kuitenkin huoneessa käymään, elä pelkää yhtään, tyydy siihen, mitä minä sanon." — "Mitäs minun nyt pitää tekemän, kun minä siellä käyn?" kysyi poika. Ori neuvoi: "Koeta sitä suurta miekkaa kädelläsi, liikkuuko tuo vähänkään" — se oli niin iso, ettei se paljon liikahtanut tavallisen miehen koetellessa — "jos ei se liikahda, niin kasta pääsi siinä verisammiossa, joka on oven pielessä, ja koettele sitten miekkaa uudellensa, jaksatko nostella." Poika teki sen, meni, koetteli miekkaa, vaan se ei hievahtanutkaan. Kastoipa päänsä verisammiossa, niin lakki alkoi paistaa kullalta heti, ja poika tuli siitä niin voimalliseksi, että miekka kohta oli kepeä hänen liikuttaaksensa. Meni siitä sanomaan orille: "Jo nyt miekka keveni." — "Hyvä se", virkkoi ori, "mene nyt, perimmäisestä huoneesta ota verkanuttu päällesi, toiseen lakkariisi pistä arkusta se pienoinen kivi, toiseen havun lehvä, tukitse siten se vesimalja, peitä hyvästi, ettei läiky yhtään, ota miekka, pane vyöllesi ja tule luokseni talliin." Poika tekikin kaikki kuten neuvo oli ja tuli sitten talliin kaiken sen tavaran kanssa, minkä isäntänsä huoneista oli saanut. Täällä ori virkkaa hänelle: "Istu nyt selkääni, niin lähdemme karkuun koko Perkeleen kodista!" Sehän oli pojankin mieleen semmoinen tuuma, samassa nousikin orillensa selkään jo, ja lähdettiin pakenemaan sieltä.

Tulipa Perkele matkoiltansa kotiin, niin havaitsi kaikki tavaransa kadonneen huoneista, ja talliin kun meni katsomaan, sekin tyhjänä oli. Lähdepäs siitä nyt pakenijoita ajamaan perästä suurella voimalla tavoittaaksensa heitä. Pojan ori kyllä hyppäsi neljästi vain virstassa, mutta kumminkin olisi Perkele saavuttanut, ellei estettä tullut väliin. Hevonen näet, kun kuuli jytinän jäljeltänsä, sanoi pojalle: "Katsopa taaksesi, näkyykö mitään tulevaksi." — "Tulee sieltä niinkuin musta pilvi ikään kohisten jäljeltä", vastasi poika. Ori siitä sanoi pojalle: "Ota kivi lakkaristasi, heitä se jäljelle." No, poika heittikin kiven samassa taaksensa, ja siitä tuli niin jyrkkä, mahdoton kallio heidän jäljellensä, ettei Perkelekään päässyt siitä ylitse, vaan juoksi kotiinsa hakemaan aseita, joilla vuorta piti särjettämän. Toi sieltä suuren, mahdottoman kirveen kanssansa ja teki vuoreen kolon, josta pääsi kulkemaan. Tie kun oli aukaistu, rupesi heittämään kirveensä kallion koloon, palatessansa siitä sitten ottaaksensa; vaan tuli kettu, vuorta myöten juosta lipotteli, ja sanoi: "Eläpäs heitä kirvestäsi siihen, minä varastan." — "Enkä heitäkään kirvestäni, vien kotiini", sanoi Perkele ja juoksi takaisin taas hirmuisen matkan — viipyihän se siinä! Kotona käytyänsä lähtee taasen ajamaan varkaitansa, vaan ori älyää sen jo kaukaa ja kysyy entiseen tapaansa pojalta: "Näkyykö mitään tulevaksi?" Poika vastasi: "Entinen pilvi taas nousee." Ori silloin käski pojan heittää havun lehvän lakkarista, ja se kun heitettiin tielle, siitä tuli niin suuri, sakea hongikko, ettei päässyt Perkele lävitse sen suuren voimansa kanssa, mikä hänellä oli. Juoksi kotiinsa ja haki sieltä sen suuren kirveensä taas, jolla hakkasi hongikon edestänsä. Heitti sitten kirveensä kannon päähän ja arveli lähteä edellensä; vaan kettu taasen juosta luikertaa siihen häntä suorana ja sanoo: "Eläpäs heitä kirvestäsi, minä varastan sen siitä." — "Enpä heitäkään kirvestäni", virkkoi Perkele, "vien kotiini", ja läksi juoksuttamaan kirvestänsä sinne, ettei kettu saisi. Poika sillä aikaa vain pakeni orin selässä; vaan ei kovinkaan kauaksi vielä päästynä, kun kuului taas jyrinä jäljeltä. "Katsopas taaksesi", sanoi pojalle ori, "näkyykö mitään tulevan." Poika vastasi: "Entinen pilvi taas nousee, samankaltainen kuin äskenkin." — "Heitä jo vesimalja tielle", neuvoi ori, "se meidät ehkä pelastaa"; ja poika kun heitti, siitä tulikin niin suuri järvi semmoinen, ettei Perkele päässyt ylitse. Ei hänellä ollut laivaa eikä venettä eikä muuta, vaan rupesi juomaan sitä vettä päästäksensä kuivin jaloin järven poikki. Joi vain, joi vain ja pani sisäänsä, mutta vanteen vääntäisi mahansa ympärille, ettei repeäisi. Tulipa silloin kettu ja puri vanteen poikki, niin maha halkesi juodessa, vesi pääsi valloillensa, ja Perkele hukkui veteen, ei tavannutkaan ajettaviansa.

Päästyänsä Perkeleestä läksi poika ajamaan kuninkaan kotiin, yli portin heti hyppähytti orinsa ja tuli pihaan semmoisissa kauniissa vaatteissa kuin hän Perkeleeltä saanut oli, suuri miekka vyöllä. Vaan ei hän ollut siellä muuta kuin näyttihe vain, ettei kuningas tiennyt, kuka se oli, joka semmoisella jyräkällä hänen pihassansa kävi, vaikka oli oma poikansa sillä hevosena. Ei kuitenkaan linnalta kauaksi mentynä, vaan ori, joka tunsi vanhat ruokamaat, neuvoi taasen poikaa, sanoi: "Vie minut tuonne tammikkoon ja hanki heiniä eteeni, että pääsen syömään, vaan mene itse, kun ensin heität vaatteet, miekat ja kaikki satulaan, kerjäläispoikana kuninkaan kartanoon ja pyri ruohomaan kitkijäksi, että itsekin saat ruokaa, ja ota niitä ruohoja vähän, mitä siellä on, ja tuo minunkin syödäkseni." Poika tekikin neuvon mukaan ja pääsi linnalle ruohoston kitkijäksi, niin sillä elätti henkensä ja vei hevosellensakin sieltä niitä ruohoja maistaa. Olipa kuninkaalla paraikaa suuri sota, ja ajettiin kaikki sotaväki vihollista vastaan, niin poika kun kävi orin luona, puhui sille: "Nyt on kuninkaalla sota, kaikki läksivät täysmiehiset tappeluun." — "No, pyri sinäkin sotaan", neuvoi ori, "etsi jotakin hevosluuskaa allesi, jolla pääset muiden seurassa ajamaan sinne." Mitäs tästä; poika kävi ilmoittamassa tahtonsa, ja hänelle annettiin sieltä vanha hevosjättö ajettavaksi. Oli sitten maantie vetelän suon poikki mentävä, niin poika tahallansa ajoi hevosluuskansa tien ojaan, upotti sinne ja pyysi sotamiehiä, jotka komeilla hevosilla ja kauniilla ajinkaluilla kulkivat tietä, auttamaan hevostansa suosta ylös. Mutta nämä eivät olleet asiasta millänsäkään, nauroivat vain pojalle, sanoivat: "Ole vain siellä luuskinesi, mitä sinä sodassa teet, semmoinen mies luuskallasi." Poika sillä tavoin jäi siihen, kun ei auttanut kukaan, vaan kun kaikki sivuitse kulkivat edellensä, tämä hevosluuskansa jätti suohon, meni oman orinsa luo, joka kolmasti vain hyppäsi virstassa, ja ajoi sillä toista tietä myöten sotaväen edelle vihollista vastaan, jossa hakkasi suurella miekallansa koko vihollisen väen kulhoksi ennenkuin muu sotaväki ennätti näkemäänkään koko tappelua. Sotapäälliköt tultuansa tappelupaikalle näkivät viholliset kaikki lyödyiksi, keto kuolleita täynnä oli. Ihmettelivät sitä, arvelivat: "Kukahan tämän armotyön meille on tehnyt, että vihollinen näin lyöty on?" eivätkä tienneet asian laitaa, miten se oli, vaan läksivät väkinensä palaamaan linnaan takaisin ilmoittaaksensa kuninkaalle, kuinka sota käynyt oli.

Poika, joka tappelussa oli saanut suuren haavan käteensä, oli kuitenkin heti palannut sieltä jällensä, ettei häntä kukaan nähdä saanut, ja syrjäteitä ajanut sille tielle takaisin, jota sotaväenkin piti sodasta tuleman. Sillä tavoin oli muiden kotiin palatessa taasen hevosluuskaansa pyytämässä suosta ylös ja pyysi apua niinkuin ennenkin; vaan sotamiehet nauroivat vain ja sanoivat: "Ole siellä luuskinesi, eipä sinusta olisi apua ollut sodassakaan, jos siellä olisit ollutkin." Menivät tietänsä linnalle ja puhuivat kuninkaalle, miten sota oli käynyt. Kuningas kuultuansa asian ihmetteli: "Kukahan se oli, joka sen laupeuden teki ja vihollisen löi?" vaan ei tiennyt kukaan hänelle selvittää sitä. Elettiinhän muutaman aikaa taas, ja poika yhä kitki ruohostoa senkin jälkeen niinkuin ennenkin, niin kitkiessänsä aina sitoi sitä haavaansa, jonka sodassa käteensä sai. Kuninkaan tytär, joka aina lystiä kävellessänsä näki, kuinka poika haavaansa sitoi ruohomaassa, sanoi viimein isällensä: "Tämä poika oli terveenä, kun tänne tuli, ja nyt hän on haavoitettu, mistähän se tulee?" Kuningas silloin otti pojan tutkinnolle, kyseli: "Oletko sinäkin sotatantereella käynyt, kun sinulla kädessäsi haava on?" Poika tutkinnossa siinä ilmoitti nyt asian ja sanoi: "Minä olen se mies, joka olen sen ihmetyön tehnyt ja viholliset hävittänyt, ja tässä on minulla visu merkki, kun tämä haava on kädessäni, jota ennen ei ollut." Kun tämä kuninkaasta yhtähyvin oli ihme, sanoi poika: "Koska ette usko, niin minä näytän mahtini teille kahden hetken perästä tässä omassa pihassanne." Meni siitä orinsa luokse tammikkoon, pani siellä sen ylpeän Perkeleeltä saadun vaateston päällensä, suuren miekan vyöllensä ja sen kullalta paistavan lakin päähänsä, joka verisammiossa kullaksi muuttui, istui sitten orinsa selkään ja ajoi yli portin kuninkaan pihaan. Näytti siinä sotakalunsa, miekkansa, miehuutensa ja haavoitetun kätensä ja ajoi taasen tiehensä, meni pois, ettei nähtykään, minne se katosi. Linnan pihalle jäi kuningas miehinensä avossa suin seisomaan ihmetellen, kuka se oli, joka niin komealla hevosella ja semmoisessa asussa siinä kävi; ruohoston kitkijäksi eivät voineet häntä ajatellakaan, se oli heistä niin mahdoton. Vaan poika tuli sill'aikaa entiseen tammikkoonsa, niin ori siellä puhui hänelle: "Ota nyt miekkasi, lyö minulta pää poikki, tämä ei ole minun oma pääni, tämä on Perkeleen panema pää." — "Kuinkas minä sen teen sinulle, hyväntekijälleni, joka minut Perkeleen kynsistä päästit, se on mahdoton", sanoi poika, mutta ori vain sanoi: "Sinun pitää se tehdäksesi minulle, se on Perkeleen pää; jos et sitä tee, niin minä tapan sinut." Poika silloin teki niinkuin käsky oli, sivalsi miekkansa ja löi oriltansa pään poikki; vaan ori kun kuoli, sen sisältä tuli se kuninkaan poika ilmiin, joka hevoseksi muutettu oli ja siellä puhetta oli pitänyt selvänä ihmisenä. Puhui siitä se kuninkaan poika entiselle ruokkijallensa: "Käykäämmepä nyt kahden miehen vanhan isäni puheelle! Pidä sinä ne koreat vaatteet päälläsi, minä lähden semmoisena kuin ennen vietäessä olin."

Tuuma kun oli sellainen pidetty, läksivät yhdessä astumaan ja tulivat semmoisina linnaan. Siellä tunsi nyt kuningas heti kohta poikansa, kun se oli niissä entisissä hyvintunnetuissa vaatteissansa, ja kysyi hämmästyen häneltä: "Mitenkäs, niinhän sinä olisit kuin minun poikani näyltäsi, vaan mikä sinut pelasti Perkeleeltä ulos, joka minulta lapsena ollessasi sinut ryösti?" Poika vastasi: "Tämä minut pelasti, tämä mies, joka minun kanssani on." — "Mikä mies sinä sitten olet?" kysyi kuningas poikansa toverilta. Se vastasi: "Minä olen se ruohomaan kitkijä, joka olen tässä linnassanne jo muutamia kuukausia ollut"; vaan eivät tahtoneet uskoa, luulivat joksikin suureksi kreiviksi ennenkuin näytti haavatun kätensä, jota kuninkaan tytär kyllä oli monta kertaa nähnyt pojan ruohostoa kitkiessänsä sitovan. Siitä nyt kuninkaan poika ja kerjäläispoika yhdessä puhuivat kuninkaalle koko seikan, mitenkä ensinnä Perkeleen luona oltiin ja sieltä viimein pakenemaan päästiin, miten kettu oli heille sangen hyvä apumies, joka viivytti ensin Perkelettä juoksussa ja hänet sitten järveen hukutti, ja kertoivat kohdallensa kaikki, miten kuninkaan poika viimein muuttui ihmiseksi, kun hevoselta pää otettiin, ja mitä tuumaa sitten pitivät keskenänsä aina linnalle tuloonsa asti. Sen kun kuuli vanha kuningas, korotti kerjäläispojan vierimmäiselle istuimellensa ja antoi hänelle tyttärensä vaimoksi; vaan kuninkaan oma poika tuli nyt arvollensa, jäi sen isänsä vallan perijäksi. — Siihen loppui se tarina; jos kuka ei usko, se keltä kysyköön.

JÄLKIMAINE

Tähän vivahtavia tarinoita muistellaan Hämeessäkin. Niin käypi muudan sieltä kotoinen tarina seuraavaan tapaan:

Kerran oli Pahanen valtaansa saanut kaksi lasta, joita piti palvelijoinansa ja kiusasi kaikella tavoin. Lapsista oli toinen poika, toinen tyttö, niin heidän kun oli molempien siinä hyvin paha ja vaikea olla, puhui tyttö kerran pojalle: "Tietäisin minä, millä täältä pääsisimme: kun nainet minut, niin pelastan sinut Pahasesta, ja lähdemme yhdessä pakenemaan." Poika oli siihen valmis, ja laittausivat kohta kumpikin matkalle. Tyttö leikkasi kolme pisaraa verta nimettömästä sormestansa kynnykselle, käski pojan ottaa vähäsen puuta, kiveä ja vettä mukaansa, ja pimeän tultua, kun Pahanen oli sikeästi nukkunut, läksivät kahden kesken hänen luotansa pakenemaan.

Vasta päivän valjetessa aamulla heräsi Pahanen unestansa ja huusi huoneestansa tytölle: "Nouse jo, tyttö, töillesi!" — "Jo nousen, jo nousen", vastasi ensimmäinen veripisara kynnykseltä, ja Pahanen kun luuli tytön valveella olevan, rupesi uudellensa maata ja nukkui toiseen päivään asti yhteen jatkoon. Herättyänsä huutaa taas tytölle: "Joko pata tulella?" — "Jo kiehuu, jo kiehuu", vastasi toinen veripisara. "No, hyvä se", virkkoi Pahanen, nukkui siitä uudellensa ja makasi taasen vuorokauden ennenkuin heräsi; vaan alkoi jo nälkä verinen olla hänellä mahassa, niin ärjäisi oikein tuskissansa: "Eikö jo ruoka ole valmis?" — "Valmiina on", virkkoi kolmas veripisara, "tulkaa, isäntäkulta, syömään!" Pahanen silloin nousi vuoteeltansa ja kävi keittoa katsomaan; vaan huonostipa siellä on ruoan laita, eikä näy edes keittäjätäkään. Meni siitä poikaa katsomaan, onko tuo edes tallella, vaan poikessa oli sekin, huone tyhjänä ihan. Siitä arvaa jo Pahanen seikan, jotta karussa nyt ollaan; ja hänellä kun oli kolme suurta koiraa, ne pani pakenijoita hakemaan. Nämä läksivätkin heti ajamaan, vaan toiset kuulivat jo jytinän peninkulman päästä, niin tyttö sanoi pojalle: "Nyt tullaan jäljessä! Rupea sinä hongaksi tähän, minä rupean kuuseksi." Ja niin muuttuivat molemmat puiksi. Koirat ajaessansa tulivat aina puiden luokse, vaan siinä haihtuivat jäljiltä, etteivät osanneet mihinkään, ja kääntyivät viimeinkin takaisin. Kotiin tulleilta kysyi kohta Pahanen: "Löysittekö pakenijat?" — "Emmekä löytäneet", virkkoivat koirat, "kahden puun juurelle asti oli selvät jäljet, vaan ei siitä mihinkään." — "Siinäpä ne juuri olivat", sanoi Pahanen, "menkää, ottakaa ne puut." Koirat kohta läksivät taasen ajamaan, vaan tyttö kuuli niin ikään peninkulman päässä jo jytinän ja neuvoi toveriansa: "Jo tullaan jäljessä, ole sinä veräjänä, minä niittynä tässä." Ja muuttuivat taasen kumpikin, toinen veräjäksi, toinen niityksi. Ei aikaakaan, niin koiratkin joutuivat siihen, vaan veräjälle tultuansa eksyivät taasen jäljiltä, ja täytyi kääntyä siitä kotiin. "Jokos löysitte?" kysyi taasen Pahanen. "Emmekä löytäneet", vastasivat koirat, "metsän keskessä on niitty, niin sen veräjälle oli jäljet, vaan siihen loppuivatkin." — "Voi teitä!" sanoi Pahanen, "nepä ne olivat, ne samat, juoskaa sievään takaisin." No, alapas siitä koirien juosta taas minkä ennättivät jäljestä; vaan pakenijat samoin taas kuulivat jo jytinän kaukaa ja tiesivät olla varoillansa muuttuen toinen lammiksi, toinen sorsaksi, joka uiskenteli lahden tyvenessä. Koirat kun eivät löytäneet niittyä ei veräjätä enää metsässä, juoksivat vainua myöten edellensä, vaan lammin luona eksyivät taasen jäljiltä ja kääntyivät siitä kotiinsa. Siellä kysyi Pahanen: "Jokos nyt löysitte haettavanne?" — "Eikö mitä", virkkoivat koirat, "vähäisen lammin rannalle tulimme, vaan siinä jäljet katosivat, emme osanneet mistä etsiä." — "No, te nyt eläviä olette!" sanoi Pahanen, "siinähän ne juuri ovatkin", ja läksi itse hakemaan. Jyrinästä kuulivat jo pakenijat, että nyt on isäntä itse liikkeellä, ja tyttö käski pojan heittää puupalasen jäljellensä. Se kun heitettiin, siitä tuli niin suuri hongikko, ettei päässyt Pahanen lävitse, vaan täytyi käydä kirveen kotoansa, jolla hakkasi hongikkoa, kunne sopi viimeinkin kulkemaan. Toiset sillä aikaa pakenivat pakenemistansa yhä, vaan keksittyänsä Pahasen taasen lähestyvän heitti poika kiven lakkaristansa, ja siitä tuli niin mahdottoman suuri vuori, levesi joka haaralle, jotta jäi Pahanen sen keskelle. Siinä kipusi sitten kolme vuorokautta kallioiden lomissa, kunne pääsi viimeinkin ylitse, niin läksi pakenijoita uudestansa ajamaan saavuttaaksensa kuitenkin. Poika silloin heitti vesiastian taas jäljellensä, ja siitä syntyi niin avea järvi Pahasen eteen, ettei hän päässyt mihinkään. Tämäpä, kun muuta neuvoa ei nähnyt, rupesi juomaan järveä kuiviin päästäksensä jalkaisin ylitse, ja saikin jo järven niin tyhjäksi, ettei ollut vettä kuin vähän enää pohjassa; mutta viimeistä juodessa puhkesi vatsa Pahaselta, ja hän kuoli siihen paikkaan. Poika ja tyttö pääsivät rauhassa elämään viimeinkin. — Sen verta sitä.

AVAIMETON VAKKA

Eli talossa ennen perhe, jota oli ukko ja akka ja nainut poika. Se poika metsältä tullessansa kerran näki koiransa haukkuvan metsoa puussa ja rupesi ampumaan lintua jousellansa. Mutta metso ihmisen kielellä virkkoi puusta: "Eläs ammu, poikaseni, heitä elämään vielä." Poika kun kuuli metson ihmisen tavalla puhuvan, hämmästyi ensinnä vähän, vaan siitä rohkeni kuitenkin ja yritti uudestansa ampumaan. Ei saanut kuitenkaan vielä laukaistuksi, ennenkuin metso toiste pakisi hänelle: "Eläs, poikaseni, ammu minua, vielä minä sen kostan sinulle." Tämän linnun outo puhe taasen arvelutti poikaa, vaan siitä kiivastui uudellensa ja ojensi kolmannesti jousensa ampuaksensa lintua. Metso silloin vielä surkeammalla äänellä rukoili häntä: "Elä, poikakulta, ammu minua, ota ennen elävänä kotiisi. Syötä minua vuosi, minä sitten palkan maksan!" Pojasta kun oli metson tuuma soma, ottikin hänet elävänä puusta ja vei kotiinsa, jossa kertoi taatollensa koko seikan sanoen: "Tämä metso pyysi minua syöttämään itseänsä vuoden, niin hän minulle sitten palkan maksaisi; syötänkö, taattoseni?" — "No, syötä, paljonko tuo syönee", vastasi taatto. Poika siitä rupesi elättämään metsoansa, syötti, syötti aikansa, niin sille vaskinen sulka häntään kasvoi. Vuoden päästä putosi se sulka purstosta, ja metso lensi tiehensä. "Se siitä nyt oli syöttämästäsi", sanoi pojan nainen, nauroi miehellensä; mutta iltasella tuli metso jäljellensä ja rukoili poikaa: "Syötä minua toinen vuosi!" Poika suostui syöttämään, ja metsolle taasen kasvoi purstoon hopeasulka, joka vuoden päästä putosi siitä, vaan metso taasen lensi pois. Illalla kuitenkin tuli jällensä ja sanoi pojalle: "Syötä vielä kolmas vuosi." Poika syötti, ja vuoden päästä kasvoi metsolle kultasulka, ylen kaunis, jonka pudotti purstostansa ja lensi tiehensä. Vaan ei kauaksi jäänyt, illalla tuli takaisin niinkuin ennenkin, hyväili syöttäjätänsä ja sanoi: "No, nyt tule palkkaasi kolmen vuoden syötännästä ottamaan, nouse selälleni!" Poika asettihe hänen siivillensä, ja metso läksi meren päällä lentelemään. Nousi, nousi ylhäälle hyvin ja kysyi pojalta: "Miltä näyttää meri silmissäsi?" — "Niin on kuin seulan pohja", vastasi poika. Siitä laski nyt metso pojan putoamaan selästänsä, vaan ennenkuin mereen paiskahti, lensi hänelle eteen, sovitti siipensä alle, että pääsi poika selkään taas, ja sanoi: "Niin minullakin oli hätä, kun ensi kerran ampumaan yritit." Kohosi toisen kerran taivaalle ja kysyi: "Miltä näyttää meri silmissäsi?" — "Niin on kuin sormuksen kokoinen vain", vastasi poika, ja samassa pudotti hänet metso selästänsä taas, mutta ei kuitenkaan mereen antanut pudota, vaan sovitti itsensä alle taas ja otti uudellensa pojan selkäänsä. Sai siitä kohoamaan niinkuin ennenkin, nousi aina ylemmäksi taivaalle ja kysyi: "Miltäpä näyttää nyt meri silmissäsi?" — "Ei ole kuin neulan silmän suuruinen enää", vastasi poika, ja samassa päästi hänet metsokin selästänsä, että oli jo mereen putoamassa, vaan tuli kuitenkin avuksi vielä, otti uudellensa selkäänsä ja virkkoi pojalle: "Sinä kun toisen ja kolmannen kerran yritit ampumaan, minulle tuli aina suurempi hätä, niinpä sinustakin oli toiste ja kolmannesti selästäni pudotessasi kerta kerralta hirveämpi." — "No, elä, metsokulta, enää pudottele!" rukoili poika. "En pudotakaan, en", sanoi metso, "armahdithan sinäkin viimein minua." Läksi lentoon siitä ja lensi lentämistänsä yhä. Pitkän matkaa mentyänsä kysyi viimeinkin pojalta: "Näetkö mitään?" — "Onhan kuin vaskipatsas", vastasi poika, "tuolta etäältä näkyy." — "Sinne lennän nyt", virkkoi metso, "siellä asuu nuorin sisareni; kun perille pääsemme, ja hän minua syöttämästäsi tahtoo sinua palkita, niin pyydä avaimetonta vakkaa."

Ei aikaakaan, niin oltiin jo vaskilinnan luona, metso silloin muuttui siinä mieheksi, ja mentiin sisälle. Siellä sisar tulee veljeänsä tervehtimään, sanoo: "No, missä, veikkoseni, nyt olet kolme vuotta ollut?" — "Tämä mies minut elätti", sanoi toinen. "No, mitä sinulle siitä palkaksi pitää?" kysyi linnan emäntä pojalta. "Jospahan saisin avaimettoman vakan", vastasi siihen poika niinkuin metso oli neuvonut; vaan ei annettu hänelle sitä, sanottiin: "Ota kultaa, hopeata, ota mitä vainkin tahdot, emme voi avaimetonta vakkaa antaa." Mitäs siihen; poika ei sanonut muusta palkasta huolivansa, ja lähdettiin vaskilinnalta pois. Emännän veli muuttui metsoksi uudellensa, otti pojan selkäänsä ja läksi lentämään taas. Lensi, lensi, minkä lienee lentänytkin, meri alla, taivas päällä, niin kysyi pojalta: "Näetkö mitään?" — "Tuolla etäällä on kuin hopeainen patsas", vastasi poika, "kenhän siellä asuneekin?" — "Se on minun keskimmäisen sisareni linna", virkkoi metso, "kun tulemme sinne, niin avaimetonta vakkaa kysy palkastasi." Kohta oltiinkin hopealinnassa, kaukaako se metso sitä väliä lensi; vaan ei annettu avaimetonta vakkaa siitäkään, täytyi lähteä palkatta sieltäkin. Kotvan matkaa lennettyänsä sanoi metso taasen pojalle: "Erotatkos kultapatsasta, joka tuolta etäältä näkyy? Se on minun vanhimman sisareni linna, menkäämme nyt sinne, eikö tuolta jo palkkaasi annettaisi."

Päästiinpä perille, niin siellä viimeinkin kävi metson sana todeksi, kultalinnan emäntä ilomielin tervehti veljeänsä, joka nyt oli miehenä taas, syötti, juotti kyllin kumpaakin ja antoi pojalle avaimettoman vakan palkaksi, kun se hänen veikkoansa niin kauan oli elättänyt. Aikansa täällä levättyä jätettiin sitten linnan emännälle jäähyväiset, metso otti miehen ja avaimettoman vakan selällensä ja läksi niiden kera lentoon taas. Mentiin, mentiin määrättömiä matkoja, minkä aikaa lienee mentykin, niin alkoi jo uuvuttaa metsoa lopulla. Olipa korkea vaara ikään näkyvissä, niin siihen heitti metso vaaran kukkulalle kannettavat selästänsä ja itse lensi tiehensä. Tästäkös miehelle hätä käteen. Hän siinä murheissansa ei tiedä, kunne lähteä, minne matkata; lähteä sitä pitäisi jonnekin, vaan vakka jykeä on. "Tuota vielä tuossa kantaisin!" arveli hän viimeinkin ja nakkasi vakan maahan. Vakka silloin aukesi pudotessa, ja siitä linna kasvoi paikalle, ruoat, juomat, herrat, palvelijat ja kaikki, mitä linnan pitoon kuuluu ainakin. "No, ei kummempata!" arveli mies, istuihe ruoan ääreen ja söi mahansa täyteen, mutta syötyänsä ja juotuansa arveli lähteä kotiinsa kuitenkin, ei viihtynyt siinä uudessa linnassansa, ikävä tuli. Ikään olikin jo lähtemässä, kun tuli toinen mies hänelle vastaan, sanoi: "Annatko minulle sen, mikä kodissasi saatu on, niin vien sinut kotiisi?" Ajatteli mies mielessänsä: "Jos tamma, jos lehmä, jos lammas lienee poikessa ollessani poikinut, voinhan minä tuon luvata, naiselleni ei ole lasta ennen syntynyt eikä kyllä tälläkään ajalla." Lupasi antavansa, mikä lieneekin kodissa saatuna, kun vain sinne pääsisi. "No, ota, kerää vakkasi", sanoi toinen, "lähtekäämme jo matkalle!" Mies olikin pian valmis lähtemään, eikä siinä ollut kuin yksi hurahus vain, niin hän oli jo oppainensa kotona. Vaan täälläkös nyt suru nousi. Nainen oli siellä kauniin lapsen saanut ja tuli sen kera miestänsä tervehtimään. Miesrukka murheissansa ei tiennyt muuta neuvoa, vaan puhui salaa sille miehelle, joka hänet kotiin saattoi, pyysi heittämään lasta vielä moniaaksi vuodeksi äitinsä luokse kotiin. Tämä suostui tuumaan, sanoi: "No, jääköönhän poikasi vielä tänne, vaan kun minä Vääräpyörän nimeen sitä haetan, silloin pitää antaaksesi, muuten on paha tarjona."

Kului sitten muutamia vuosia, ja poika kasvoi suureksi, niin siitä tuli niin väkevä, että kun mieheen koski, hän sen särki, jos oli elävä, niin meni kuoliaaksi. Soimattiin siitä poikaa, sanottiin: "Sinä, Vääräpyörän ruoka, ihmisiä tuhoat!" Poika kun ei ymmärtänyt sitä, meni kysymään äidiltänsä: "Mintähden minua Vääräpyörän ruoaksi sanotaan?" Äitikään ei tiennyt syytä, meni, kysyi mieheltänsä. Miehen silloin täytyi ilmoittaa asia naisellensa, sanoi: "Kun en kerran kotiini löytänyt, täytyi minun Vääräpyörälle luvata, mikä olisi kodissani saatu, en luullut poikaa syntyneen." Poika kun kuuli asian, pyrki kohta Vääräpyörää hakemaan, eivätkä saaneet vanhemmat häntä estetyksi. Nousi hevoselle selkään ja kiirehti matkalle. Ajoi siitä, ajoi, kunne uupui jo hevonen juostessa, vaan ei voinut odottaa, jotta olisi syöttänyt, vaan heitti hevosen metsään ja läksi jalan astumaan. Tuli viimeinkin meren rannalle, jossa lampi oli lähellä ja vähän mannerta välissä. Lammin rannalla kasvoi suuri tammi, ja sen ympärillä ja koko välitantereella oli tallattu kisapaikka. Nousipa poika tammeen, eikö tuolta voisi nähdä mitä. Oli siellä, katseli, niin laiva tuli mereltä, laski siihen rannalle satamaan. Siitä tuli iso joukko nuoria neitoja laivasta, ja läksivät pesolle lampeen. Toiset yhden keskimmäisen helmoja kantoivat, jaksoivat vaatteensa kaikki tammen juurelle ja menivät yhdessä lampeen. Poika silloin nousi hiljaa tammesta alas, otti sen parhaimman neidon vaatteet talteensa ja kapusi niiden kera puuhun taas.

Mitäs ollakaan? Tulivat neitoset pesosta, ja kukin vaatteensa tammen juurelta otti, niin yksi kaunein vaatteitta jääpi. No, etsitään niitä, etsitään jos jostakin, niin jo keksitään poika tammen latvassa. "Sillä ne vaatteeni ovat", arveli se neito, joka alastomaksi jäi, kävi poikaa rukoilemaan, sanoi: "Kuka lienet minulta vaatteeni vienyt, työnnä jäljelle! Jos maammoksi, jos veikoksi, jos siskoksi, jos puolisoksi minulle tahdot, minä siksi otan." Moisen puheen kuultuansa nousi poika heti tammesta maahan, antoi tytölle vaatteet ja kysyi: "Kenen olet tytär?" — "Vääräpyörän ainoa lapsi", vastasi neito. — "Missäpä hän on, häntä minä haen?" sanoi poika. Neito silloin neuvoi häntä käymään isänsä kotiin, ei laivaansa ottanut, vaan sanoi: "Linnaa likellä vaaralla on rautainen kanki, rengas päässä, maahan pistettynä, ken sitä kankea ei voine maasta kisaltaa, se ei pääse linnaan. Koetahan kuitenkin voimaasi, ota tämä paikka minulta, se tekee sinut näkymättömäksi ja tuopi ruokaa, mitä ikään tahdot. Jos linnaan pääset, tule ensiksi minun puheelleni, minä sitten olen morsiamesi."

Erosivat siinä nyt toisistansa, neito tovereinensa läksi laivaansa, vaan poika pisti tytön antaman paikan poveensa ja sai Vääräpyörän linnalle maitse kulkemaan niinkuin neuvo oli. Kulki etsien yhä nuo ajat, nämä päivät, ja elätti sillä tytöltä saadulla paikalla henkensä, niin tuli viimeinkin neuvotulle vaaralle, jossa se rautainen rengaspää kanki oli maahan kiinni taottuna. Kaikki ympäristö oli kovaksi tallattuna, kun niin monta jo oli käynyt siinä kankea koettamassa irti saadaksensa ja sillä Vääräpyörän linnaan päästäksensä; vaan vielä oli kanki asemellansa yhtä kovassa kuin ennenkin, ei ollut kellään ollut voimaa sitä siitä irroittaa. Ei poikaa kuitenkan pelottanut, meni hänkin voimaansa koettamaan, ja kun tarttui vain renkaaseen, samassa kisalsikin jo kangen maasta irti ja nakkasi sen Vääräpyörän linnan seinää vasten, jotta kaikui koko ympäristö. Vääräpyörä parhaillansa sattui ruoalla olemaan linnassansa; kun kuuli jumahuksen, niin kavahti äkkiä istuiltansa, sanoi toisille: "Nyt vieraita tulee ja jaloja, koska niin kaikki linna jumahtelee." Meni siitä ulos heti nähdäksensä, kuka se semmoisella voimalla linnaan tuli, ja oliko rautainen kanki asemellansa; vaan eipä siellä näkynyt ketään, kanki vain oli paikaltansa nyhdäisty ja makasi linnan seinävieruksella irrallansa. "Taisivat korvani pettää, koska täällä ei ketään näy", arveli Vääräpyörä, "vaan kukas tämän kangen tähän on nakannut, niin tämä minusta kumma on."

Poika sillä aikaa jo oli tyttären puheilla linnassa. Oli näet pannut sen tytön antaman paikan kaulaansa ja tullut näkymättömänä morsiamensa luokse huoneeseen. Se neuvoi häntä isänsä puheilla käymään, ja poika meni siitä nyt Vääräpyörän eteen häneltä tytärtä pyytämään morsiameksi, sanoi: "Sinulle minua on toivotettu, täällä olenkin nyt tytärtäsi kosimassa; mitä pitää ansiotöitä tehdäkseni?" — "Ei kiirettä ole, poikaseni", sanoi Vääräpyörä. "Laitahan ensinnä linna, joka ei ole maassa eikä taivaassa. Sitten pitää sinun yhtenä yönä kylvää, kyntää, kasvattaa, puida, jauhaa, leipoa leipä minun syödäkseni. Viimeksi hae vielä kolme rautanenää metsoa yhdeksän meren takaa minulle murkinaksi." Kertoi nyt poika työnsä morsiamelle, niin sanoi tyttö: "Tallissa on yhdeksän hevosta, seitsemältä lyö jalat poikki, kahdelta ei, niillä lähdemme pakoon." Poika teki sen, ja läksivät pakenemaan. Kohta tuli kuitenkin Vääräpyörä jäljestä, vaan tyttö huivillansa löi maahan, niin siihen tuli vuori semmoinen, että täytyi Vääräpyörän hakea kuokka kotoansa ennenkuin edellensä pääsi. Läksi siitä uudellensa ajamaan, vaan tyttö hevoset muutti, toisen kirkoksi, toisen kellojalaksi, itse rupesi papiksi ja mies lukkariksi. Vääräpyörä ei tunne heitä, tulee kirkkoon, kysyy: "Näittekö ketään menevän?" — "Jo ne aikojansa yli joen ovat", vastasivat pappi ja lukkari. Vääräpyörä silloin palasi kotiinsa, jossa näki kirjoistansa, että ne siinä kirkossa olivat, vaikk'ei hän tuntenut. Läksi siitä pakenijoita jälkeen taas, mutta tyttö sivalsi huiviansa, ja siitä tuli joki semmoinen, ettei päässyt Vääräpyörä ylitse. — Poika vei morsiamen kotiinsa.

VUORESTA PELASTUS

IHMEELLINEN SAUVA

Muutamassa kaupungissa oli kuningas, jolla oli kaunis vaimo. Tämä vaimo käveli kerran puutarhassa ja katosi yht'äkkiä. Jälkeensä jätti kolme aivan pientä poikaa, eikä osattu kadonnutta mistään hakea. Siitä kului jo kymmeniä vuosia, ja pojat kasvoivat aikamiehiksi. Kerran kysyivät isältänsä: "Miksi meillä ei ole äitiä, ja muilla ihmisillä on?" — "Oli teilläkin äiti", sanoi kuningas, "mutta siitä on jo aikoja kun se puutarhassa kävellessänsä katosi."

Siitä päättivät nyt yksituumaisesti pojat hakea äitiänsä, jos mistä he sen löytäisivät; ja niin läksi vanhin poika matkalle, otti jousen ja miekan myötänsä, nousi hevoselle selkään ja alas pitkin tietä ratsastaa. Ajoi vähän matkaa edelle, niin tulee vanha ukko vastaan, kysyy pojalta: "Minne menet?" — "No, mitäs sinä tarvitset minun menojani tietää", vastasi ratsastaja, "menenpä minä minne tahtonsa." — "Sano minulle kuitenkin, ethän tuosta paljon pahene", tarinoi äijä. Poika vain oli ylpeä olevinansa ja virkkoi ukolle: "Ole vaiti ja pidä suusi kiinni, semmoinen minun menojeni kyselijä." Mutta ukko ei päästänyt häntä sillä, vaan vaati häntä yhä kuitenkin ilmoittamaan, minne oli matkalla. Päästäksensä hänestä sanoi poika viimeinkin: "Minä menen äitiäni etsimään, mitäs sinä, ukkoseni, siitä tahdot?" — "Voi poikarukka", vastasi ukko, "kyllä taidatte turhaan hakea, vaan ajakaahan nyt vähän matkaa tämän kankaan laitaan, siinä on suuri tammi, niin koetelkaa ampua siihen. Jos nuoli sattuu kohti ja menee läpi tammesta, niin se on varma merkki, että te löydätte äitinne, sillä se, joka äitinne vei, vannoi sen tammen kautta, ettei sen pidä takaisin tuleman, jos kuka sitä hakekoon, ellei hän ensin saa ampuneeksi sitä tammea läpi." Niin erosivat he toisistansa. Ukko meni tietänsä, vaan poika ajoi neuvottua suuntaa, näki tammen sinä olevan ja arveli itseksensä: "Pitäisipä koetellakseni ampua tuota tammea, koska se vanha mies sitä niin haasteli." Otti ja laukaisi samassa jousensa, vaan ei sattunut koko tammeen, sivuitse meni. Miettii siitä taas mielessänsä: "Mitäpä ukon sanoista, puhuipa se mitä hyvänsä, ei hänen taitoihinsa ole katsomista", ja lähtee ajamaan edellensä.

Ajelee siellä monet päivät eikä näy kotiin tulevaksi, niin jo lähtee toinen poika matkalle ja ajaa samaa tietä, jota ensimmäinenkin. Taas tulee se entinen ukko sillekin vastaan, kysyy: "Minne on matka?" — "Mitäs sinä minun matkastani tahdot tietää, sinusta ei siihen apua tule", vastasi poika; vaan ukko yhä vaati sanomaan, kunne ilmaisi poika viimeinkin, että hän oli äitiänsä etsimässä. "Voi poikarukka", sanoi ukko silloin, "ette te löydä äitiänne, jos ette saa ampuneeksi sitä tammea läpi, joka on tämän kankaan laidassa." Kuultuansa ukon puheen läksi poika ajamaan, tuli tammen luokse, kuten oli neuvottu, ja ampua sätkäsi siihen jousellansa, vaan ei nuoli kohti käynytkään; ja niin ajoi eteensä päin, viipyi siellä eikä tullut kotiin määrätylle ajalle.

Alkoi siitä nyt nuorin poika pyrkiä kuninkaalta lähteäksensä hakemaan ja uhkasi tuoda äitinsä takaisin, jos hän mistä sen löytäisi. Kuningas ei olisi mielellänsä enää laskenut viimeistä poikaansa, kun ei toisiakaan näkynyt takaisin tulevaksi, vaan se meni puolen väkeen ja alkoi ratsastaa samaa tietä, jota veljensäkin. Etäälle ei vielä kerennytkään, kun näki kaukana vanhan ukon vastaansa tulevan, niin arveli itseksensä: "Eläs huoli, tuolta ukolta minun pitäisi kysyä, eikö hän tietäisi jotakin tuumaa antaa, millä tavalla minä löytäisin äitini." Tultuansa ukon luokse kyselikin heti: "Eikö ole tästä näkynyt kahta nuorta miestä kulkevan, jotka läksivät äitiänsä etsimään?" Ukko sanoi kulkeneen silloin ja silloin, virkkaen vielä lisäksi: "Kyllä ne olivat melkein ylpeät kulkiessansa, eivät ne tahtoneet antaa puhettakaan vanhalle miehelle. Mutta mihinkäs te nyt, poikaseni, aiotte kulkea?" — "Minä läksin äitiäni hakemaan", sanoi poika, "etkö sinä, vanha mies, tietäisi siihen mitään neuvoa?" — "Ette taida, poikaseni, löytää äitiänne", virkkoi ukko, "enkä minä tiedä muuta keinoa teille neuvoa, kuin jos saatte ampuneeksi sen tammen läpi, joka on tämän kankaan laidassa, niin se on vahva merkki, että te löydätte äitinne." Poika silloin kiittää ukkoa annetusta neuvostansa ja ratsastaa edellensä, kunne tulee tammea kohti. Tähtää siinä, tähtää tammea sydämeen, vaan kun viimeinkin laukaisi, nuoli sattuikin kohdallensa ja meni läpi tammesta. Poika lähtee nyt hyvällä mielellä ajamaan eteenkäsin, kunne kohtaa suuren, mahdottoman vuoren semmoisen, joka tukkeaa häneltä tien. Siinä oli suuri portti vuoressa, niin poika rupesi siitä sisälle menemään, vaan siihen sattui talon palvelustyttö, joka kielsi porttia aukaisemasta sanoen isäntänsä kohta kotiin tulevan. Käski hyvin joutuisasti mennä pojan pois, muuten olisi paha tarjona. Poika totteli sanaa ja poikkesi vuoren sivua kiertävälle tielle, vaan ennen lähtemistänsä kysyi kuitenkin tytöltä: "Onko täällä mitään vaimoihmistä vankeudessa?" Tyttö sanoi olevan sen ja sen laatuisen ihmisen. "Se on minun äitini", virkkoi poika, ja niin erosi hän tytöstä.

Tultuansa vuoren sivulle, jo kuului vuoren ukkokin kotiin tulevan, oikein vuori jyrähteli, jotta kaikui ympäri seutuja. Siellä ajeli sitten poika jonkin aikaa etsiskellen, niin jopa löysikin vanhemman veljensä, jolta alkoi kysellä, miten asia oli; vaan tämä ei sanonut saaneensa mitään selvää koko äitinsä löytämisestä. "En minäkään ole saanut", sanoi silloin nuorempi, ja läksivät siitä nyt yhdessä kulkemaan, kunne yhdyttivät siellä keskimmäisen veljensä. Siltä taasen kysyi nuorin, jos hän on tietoa saanut heidän äidistänsä; vaan ei sanonut sekään tietävänsä asiasta mitään, ja niin läksivät kolmisin ajamaan ja tulivat siihen vuoren portille taas, jossa nuorin veli jo oli käynyt. Siinä oli palvelustyttö portilla kuin viimeinkin, niin kysyivät häneltä, jos itse ukkopiru oli kotona, ja saivat tietää sen menneen kolmeksi päiväksi pois asioillensa. Pyysivät silloin porttia aukaisemaan, vaan tyttö sanoi, ettei sitä saata aukaista, portin päällä on suuri kello, joka antaa äänen jos portti aukaistaan, ja kello kun ääntää, niin samalla on vuoren ukkokin kotona. Mitäs siihen; asiata arveltuansa kaivoivat pojat portin alle suuren kuopan ja menivät siitä sisälle. Tyttö neuvoi heille, missä heidän äitinsä oli, ja niin saivat vuoren sisusta astumaan, menivät monen kymmenen huoneen läpi, joissa oli monet ovet ja portaat, kunne viimeinkin löysivät äitinsä perimmäisestä huoneesta. Sillä oli kauniit vaatteet päällä, korea kultainen kruunu päässä, sirot, somaiset kengät jalassa, ja istui pöydän päässä joutilaana. Tämä kun näki miesten tulevan huoneeseen, alkoi räkyttää niinkuin koiranpentu vain, paremmin hän ei osannut haastaa, eivätkä saaneet häneltä miehet mitään puhetta. Meni siitä nuorin poika, sanoi tytölle: "Se näkyy olevan meidän äitimme, vaan emme saa häneltä mitään puhetta." — "Ottakaa ja säikäyttäkää häntä", neuvoi tyttö, "niin siitä lähtee pahan voima pois, ja hän rupeaa haastamaan." Poika heti meni takaisin ja ampua sätkäsi jousellansa juuri lähellä äitiänsä, niin se kun siitä säikähti hyvin, samalla rupesi haastamaan jo ja kysyi pojilta: "Mitä te haette?" — "Me haemme teitä", vastasivat pojat, "ja me olemme teidän poikanne, lähtekää nyt meidän kanssamme pois." Vaimo silloin jätti siihen kaikki koristuksensa ja läksi poikien kanssa vuoresta pakenemaan. Tultiin portille, niin laittoivat pojat äitinsä edellä päin portin alatse, sitten meni vanhin poika ja sitten keskimmäinen. Nämä vanhemmatpa kun pääsivät ulkopuolelle, vierittivät samalla suuren kiven kuoppaan, jättivät nuorimman veljensä sinne ja menivät sitä tietä matkaansa.

Mitäs siihen; eihän se yksinänsä voinut kiveä kuopasta työntää, täytyi jäädä vuoreen. Siellä alkoi nyt kävellä vuoren sisusta ja katsella kaikenlaisia kapineita joutessansa. Tulipa sitten muutamaan huoneeseen, josta löysi hyvin korean sauvan, niin sitä alkoi hän katsoa ja kummastella, kuin se oli korea. Aikansa katseltua rupesi panemaan sauvaa paikallensa, vaan se sattui vähän ylempää putoamaan hänen kädestänsä. Samalla kun sauva kolahti lattiaan, siihen tuli mies paikalle ja kysyi: "Mitäs armollinen herra tahtoo?" — "En tahdo muuta kuin pääsen ulos täältä", sanoi poika, ja tuossa paikassa meni mies porttia aukaisemaan, eikä kello, joka oli portin päällä, antanut mitään ääntä. Niin pääsi poika vuoresta ulos, otti sauvan kanssansa, vaikka ei sitä tiennyt, että sen koputtamalla tulee hänelle apulaisia, luuli sen portinaukaisijan muualta tulleen, ja läksi kotiinsa päin astua tassimaan. Kulkiessa rupesi häntä väsyttämään, niin istuihe kivelle ja löi sauvansa maahan. Samalla tuli taas mies siihen ja kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Jospahan saisin ruokaa", vastasi poika, ja samalla meni mies hakemaan. Sillä aikaa arveli poika: "Ahas, ei tämä sauva taida olla varsin mitätön kalu, koska tällä saapi miehen luoksensa tulemaan, pitää pitää tallella hyvästi." Kohta joutuikin ruoka paikalle, poika söi mahansa täyteen, ja mies vei tähteen takaisin.

Poika syötyänsä astua jorpotteli kaupunkiin, mutta ei mennyt kuninkaan linnaan, vaan meni yhteen suutariin ja rupesi hänelle oppipojaksi. Sama suutari oli myös kuninkaan hovisuutari. Tässä nyt poika alkaa ommella töhlätä. Kuninkaan hovissa juotiin paraillansa ilohäitä kuninkaan puolison kotiintulosta, ja pojan vanhemmat veljet olivat myöskin siellä. Olivat näet valehdelleet kuninkaalle ei nähneensäkään nuorinta veljeänsä, vain hevosen löytäneensä, josta arvelivat metsän petojen syöneen koko pojan, ja ne sanoivat löytäneensä vuoresta äitinsä. Kuningas oli kyllä pahalla mielellä poikansa tähden, vaan ei juuri kauan surrut sitä asiaa, kun sai vaimonsa takaisin.

Mitäs ollakaan. Häitä pidettäessä juohtui vaimon mieleen, kuinka kauniit kengät hänellä oli vuoressa ollessansa, ja sanoi ukollensa: "Eiköhän meidän suutarimme saattaisi semmoisia kenkiä tehdä, se pitäisi kutsua tänne mittaa ottamaan; vaan minä luulen, ettei se ota tehdäksensä, jos sille ei pane kuoleman haastolla sitä työtä tehtäväksi." No, kuningas tahtoi vaimonsa mieltä hyvittää, kutsutti suutarin linnaan ja pani siellä hänelle tehtäväksi semmoiset ja semmoiset kengät, joissa piti olla monenlaisia koristuksia, joita suutari ei ollut ennen kuullut eikä nähnyt; ja jos ne eivät tulisi kahteen päivään tehdyiksi, piti suutarin kuoleman. Tästäkös hätä suutarille; ukko meni pahoilla mielin kotiinsa ja haastoi vaimollensa, mitä tapahtunut oli. Nyt tuli suru suutarin talossa, eivät jaksaneet paljon mitään virkkaa, niin olivat huolellisina. Oppipoika kun näki sen, pyysi asiaa tietääksensä, mutta sille ärjäisi mestari: "Mitä sinä siitä tahdot, olipa se asia mikä tahtonsa, sinussa ei ole kuitenkaan sen täyttäjätä." Ei poika heittänyt sillä, vaan pyysi nöyrimmästi, että sanottaisiin hänelle, mikä oli syy heidän suruunsa. Jo viimeinkin ärjäisi mestari: "Niin ja niin, semmoisia ja semmoisia kenkiä tahdotaan kuninkaan puolisolle, eikä niitä osaa täällä kukaan tehdä." — "Ohos", sanoi oppipoika, "ei hätää ole, kyllä minä ne saan tehdyiksi; hakekaa vain semmoista nahkaa ja muita tarpeita, mitä siihen vaaditaan, niin kyllä syntyy minulta työ." — "Voipihan noita hakea, vaikka siitä ei mitään tule", virkkoi suutari ja kävi linnasta ottamassa tarpeet.

Poika silloin käski mennä pois siitä huoneesta, jossa hän rupesi kenkiä tekemään, ja kun rahvas rupesi maata, otti ja kopahutti sauvaansa, niin kohta tuli mies paikalle ja kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Ne kengät, jotka jäivät sinne vuoreen, pitää saamasi tänne paikalla", vastasi poika. "Kyllä ne saadaan", pakisi mies, eikä aikaakaan, kun toi jo kengät pojalle käsiin. Aamulla tulee suutari katsomaan, mitä poika on saanut aikaan, niin täällä on poika puittotyön tuumassa ja harjaa kenkiä minkä kerkeää. Kohta antaa jo kengät mestarille, joka vie ne kuninkaan linnaan; mutta mestarin antamat nahat poltti poika uunissa poroksi. Pääsipä suutari linnaan, ja kuninkaan puoliso koetteli kenkiä jalkaansa, niin ne kävivät ihan parhaaksi hänelle ja olivat niin sirot, ettei paremmasta apua. "Näistä pidän minä paremmin kuin niistä, jotka vuoren ukon linnaan jäivät", arveli kuninkaan vaimo, "sepä ihme on, että tuo meidän suutari taitaa tehdä niin kauniita kenkiä, sitä vain en olisi uskonut." Niin meni suutari kotiinsa hyvän maksun kanssa ja oli hyvillänsä, kun äijän tavarata sai. Mutta kuninkaan vaimo taas sanoo miehellensä: "Et sinä usko, kuninkaiseni, kuin minulla oli kaunis hame siellä vuoressa ollessani; eiköhän tuo meidän suutarimme osaisi tehdä minulle semmoista hametta?" Siitä kutsuttiin kohta suutari linnalle tulemaan kuninkaan puheelle, ja täällä sanottiin hänelle, että: "Sinun pitää semmoinen ja semmoinen hame tehdä, ja jos et saa tehneeksi, niin päältäsi pääset." Toinen kyllä sanoi: "Enhän minä ole räätäli enkä taida niitä töitä tehdä", vaan ei auttanut mikään, täytyi vain ottaa sieltä vaatetta ja viedä kotiinsa.

Siellä taaskin suutari pahoillansa vaimoinensa, kun ei osata hametta tehdä eikä nähdä neuvoa mitään. Tuleepa oppipoika ja kysyy syytä, mistä on heillä paha mielensä, niin suutari viimeinkin sanoo hänelle koko asian. "Elkäähän hätäilkö!" arveli siihen poika, "jo minä ennen oli räätälinkin opissa, eiköhän tuota semmoista hametta saataisi tehdyksi; menkäähän pois taas tästä työhuoneesta, että saan yksinäni sitä laatia." No, kaikki läksivät yöksi muualle maata, ja poika jäi yksin huoneeseen. Jo koputti vähän sauvaansa, niin siihen tuli mies samassa ja sanoi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Se hame, joka jäi sinne vuoreen, pitää saamasi tänne", virkkoi poika; eikä siinä ollut kuin yks-kaks, kun hame tuli pojan käsiin. Aamulla tulee jo varhain mestari katsomaan, mitenkä työ on pojalta joutunut, ja tokko se on asiaan päinkään. Siellä oli poika täydellä työllä olevinansa, puhdisti, silitti ehtimiseen hametta sanoen olleen aika kiireen sitä tehdessä ja sökkäsi sen samalla mestarille käsiin. Tuosta mestarille hyvä mieli. Meni vaimonsa luokse heti ja sanoi: "Taitaa se tuo oppipoika olla melkoinen mies, kun osasi tuommoisen hameen tehdä, sitä vain ei toinen tekisi." Siinäkös nyt akallakin oli ihmettelemistä, vaan ei antanut suutari aikaa, juoksutti paikalla hameen kuninkaan linnaan. Siellä kun kuninkaan puoliso koetteli sitä päällensä, se kävi hänelle varsin hyvästi, ja hän oli siitä aika iloissansa, kun niin kauniin hameen sai, jossa oli kultanauhoja ja kaikenlaisia koristuksia; vaan ennenkuin suutari linnoilta vielä pääsikään, kuiskutti kuninkaan vaimo taas miehellensä: "Eiköhän tuo suutari osaisi tehdä minulle semmoista kruunua kuin minulla oli siellä vuoressa?" — "Saisipa koettaa", arveli kuningaskin, ja antoi kohta suutarille kaavan, minkälainen kruunu hänen oli tehtävä. Taas suutari säikähti armottomasti luullen ainakin joutuvansa kuoleman omaksi, vaan kuitenkin lohdutti se häntä vähäsen, että hänellä oli semmoinen oppipoika, josta ennenkin jo oli apu ollut. Ei muuta kuin otti kuninkaalta kultaa myötänsä, mistä kruunua tekisi, ja läksi sen kanssa kotiinsa. Siellä kun kohtasi akkansa, valitti hänelle onnettomuuttansa ja sanoi: "Mistähän on kuningas suuttunut minuun, kun se aina panee minulle semmoisia outoja töitä tehtäväksi; nyt olisi, kuulen ma, tämän kaavan kaltainen kultakruunu hänen vaimollensa hankittava." Akkakaan ei tiennyt siihen neuvoa mitään, ja niin meni ukko oppipoikansa luokse ja sanoi taas olevan uuden työn hänellä tehtävänä. "No, mikä se on työ semmoinen?" kysäisi poika. "Tahdottaisiinpahan kultakruunua, joka olisi tämän kaavan mukainen, ja se olisi väleen valmiiksi saatava", virkkoi suutari ja antoi pojalle sen kuninkaan antaman kuvauksen. "Vai ei muuta", vastasi poika, "ei sitten hätää ole, kyllä minä osaan sen tehdä, jo olen kultasepänkin opissa aikanani käynyt, laittakaahan minulle eri huone, jossa saan takoa, niin kruunun pitää aamulla olla valmiina."

No, mielellänsähän se suutari siihen suostui; pojalle laitettiin paikalla takomakeinot ja palje, jolla liehtoisi kullan sulaksi, että oli kaikki tarpeet varalla, mitä työhön tarvittaisiin. Poika rupeaa iltasella työhön, suutarin lähellä ollessa alkaa liehtoa minkä kerkeää, liehtoo siinä, liehtoo ja kääntelee kultaharkkoja sinne tänne niin kauan kuin mestari oli katsomassa, vaan hänen pois mentyään otti poika sauvansa ja kopahutti lattiaan. Siitä tuli kohta entinen mies, joka kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Se kultakruunu, joka on siellä vuoren ukon linnassa", vastasi poika, ja samassa tulikin kruunu hänelle käsiin, josta pääsi poika sitten rauhassa levolle.

Varhain oli mestarikin aamulla valveilla ja tuli samassa katsomaan, mitä oppipoika on aikoihin saanut. Tämä parhaillansa on puhdistamassa kruunua, hankaa, kirkastaa sitä kaikella väen, jotta hiki päästä nousee, ja pahoittelekse, kun on pitänyt sillä lailla liikkua, jotta oikein on siihen katketa. Sai mestari häneltä kruunun, niin samassa vei sen kuninkaan linnaan. Siellä katseltiin ja kummasteltiin sen kauneutta ja sitä taitoa, mikä sen tekijällä pitää olla, ja kuninkaan vaimokin ihastui kruunua ja sanoi: "Kas, tämä on juuri samanlainen kuin sekin, joka minulla vuoressa oli, ihmeellinen kumma, että se suutari semmoisia töitä aikaan saapi!" Nyt päästettiin suutari kotiinsa hyvän maksun kanssa, ja kuningas vielä antoi hänelle ritarin kunnian merkiksi; mutta kuitenkin ajattelutti se asia häntä, miten piti suutarin saada semmoiset kapineet tehdyiksi, joita ei kuningas osannut itse ajatellakaan. "Vielä koettelen kerran suutaria", arveli hän, "onko tuolla ihmisen taito, vai tekeekö hän jonkin pahan voimalla niitä kummia." Paikalla haetti hän suutarin taas luoksensa ja sanoi hänelle tultua: "Sinun pitää tähän meren rantaan tehdä pitkä laituri, jota myöten laivaan päästään, ja sen pitää oleman huomenna valmiina."

Menee suutari taas pahoilla mielin kotiinsa ja haastaa perheellensä, ettei se kuningas herkeä häntä kiusaamasta. "No, mitä hän nyt tahtoo?" kysyi oppipoika. "Se tahtoo nyt minua tekemään laituria meren rantaan, jota myöten pääsee laivaansa", sanoi suutari, "ja sen pitäisi jo huomenna olla valmiina." — "No, heittäkää se asia taas minun haltuuni", virkkoi poika, "kyllä minä siitä huolen pidän." Sepä suutarista hyvä, ja hän meni maata heti eikä ollut enää millänsä koko asiasta. Poika läksi yöllä kävelemään kadulle ja siellä kopahutti sauvaansa, niin jo tuli mies, joka kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "En tahdo muuta", vastasi poika, "vaan kaikki miehet, mitä vuoressa löytyy, pitää saamasi tähän minun luokseni heti." — "Ohhoh!" sanoi mies, "siellä on niin paljon miehiä, etteivät sovi tähän kaupunkiinkaan." — "No, tulkoon heitä kuitenkin noin jonkinlainen joukko!" arveli poika; ja paikalla joutuikin rahvasta, ettei tahtonut sopia mihinkään. Niille sanoi poika: "Teidän pitää tehdä pitkä laituri tuohon meren rantaan, ja siinä ei saa liiaksi viipyä tehdessä." Samassa miehet kavahtivatkin työhönsä käsin, ja siinä sitten oli heillä kahina sitä tehdessä — voi kummaa nujakkata — eikä siinä ollut paljon aikaa, kun laituri oli valmis, joka ei ollut puusta, vaan selvästä lasista, ja suuri, komea huone oli sen merenpuolimmaisessa päässä.

Aamulla nousee kuningas levolta ja näkee sen julman rakennuksen rannalla, niin säikähtää pahankelpoiseksi ja ajaa kaiken rahvaansa katsomaan sitä kummaa. Siellä oli itse laiturin teettäjä huoneessansa, ovelle oli panettanut vartijat ja vuoresta tuottanut kuninkaalliset vaatteet ja kruunun. Se sitten kapineelta näytti, kun siellä istua kökötti. Jo laittaa kuningas vanhimman poikansa katsomaan, kuka siinä niin kauniissa huoneessa asuu. Se tulee laiturille, vaan ei pysy seisaallansa, kun laituri on liukas kuin syksyinen jää; mennä kompuroipihan polvillansa ja niin pääsee perille viimeinkin. Laiturin teettäjä kun näki veljensä tulevan, lähetti kohta sauvaansa koputtamalla miehen vitsoja hakemaan, ja ne paikalla joutuivat sinne. Päästyänsä polvillansa-kulkija laiturin päähän menee samalla huoneeseen, jossa lankeaa polvillensa ja alkaa kumarrella veljeänsä; ei näet tuntenut häntä, vaan luuli jonkin etäisen maan kuninkaaksi. Toinen ei ollut siitä paljon millänsäkään, vaan käski vartijoidensa ottaa mies kiinni ja antaa selkään noin hyvän tavalla. Nämä tarttuivat mieheen käsin totellen isäntänsä sanaa, joka lyötti jotestansakin kovasti, sillä hän muisti sitä, kun veljet salpasivat hänet vuoreen. Vasta vähissä hengin päästivät vartijat pojan käsistänsä ja työnsivät kotiinsa. "Voi sinua huonokas!" sanoi toinen poika kotiin tulleelle, "kun et osannut sen vieraan maan kuninkaan edessä oikein itseäsi käyttää, maltas kun minä lähden, niin kyllä tiedän itseni viisaammasti käyttää", ja samalla läksi jo menemään rantaan. Suuri työ oli taas hänelläkin laiturin yli päästessä, kun ei pysynyt seisaallansa; vaan viimeinkin perille tultuansa oli hän kaikella tavalla nöyrä ja kuuliainen eikä muuta tehnyt kuin kumarteli. Ei toinen kuitenkaan huolinut hänen kumartamisistaan mitään, vaan antoi panna selän kypseksi ja työnsi takaisin. "Voi teitä tyhmiä raukkoja!" sanoi itse kuningas, kun poika pääsi vähissä voimin taas kotiinsa, "äsken taitaa tulla asia toimeen, kun minä itse lähden, sillä ei teistä näy olevan laitettavaa mihinkään, kun olette semmoisia tollukoita." Niin läksi ukko itse matkaan mennäksensä vieraan kuninkaan pakeelle, vaan laiturin teettäjä kun näki itsensä kuninkaan tulevan, paikalla laittoi hevoset ja vaunut häntä noutamaan. Laiturin päähän päästyä vei sitten kuninkaan huoneeseensa, likisti, suuteli sitä ja oli kaikella tavalla alamainen niinkuin isällensä ainakin. Alkoi siitä jo puhella, sanoi: "Minä olen teidän poikanne, joka läksin äitiäni hakemaan, ja minähän sen löysinkin äitini vuoresta, sittemmin satutin veljeni, joiden kanssa läksin pelastamaan sieltä äitiäni, vaan he salpasivat minut sinne ja veivät äidin myötänsä valehdellen minua kuolleeksi. Minähän ne kengät, hameen ja kruunun noudatin vuoresta äidilleni, eihän niitä suutari omin voimin miten tehnyt." Samalla heitti jo kuninkaallisen pukunsa pois, niin sitten vasta tunsi kuningas poikansa, ja menivät yhdessä kuninkaan linnaan. Siellä äitikin tunsi nyt lapsensa ja todisti asian niin olevan kuin poika oli puhunut.

Siitä kuningas tutkistelemaan asiata pojilta ja kyseli heiltä kaikki, että: "Teittekö te niin ja niin, ja salpasitteko te veljenne vuoreen, vai tekö sen äitinne löysitte?" Mitäs, eipähän niillä ollut siihen mitä virkkamista, kun näkivät isänsä kaikki tietävän, olivat häpeissänsä vain eivätkä koettaneet asiata kieltääkään. No, sitten kun ukko otti vanhemmat pojat kynsillensä, se sitten ei ollut vähä kopakka, siinä vain selkänahka heiltä kypsyi isän kurittaessa.

Mutta laiturin teettäjä kopahutti sauvaansa, ja samalla tuli miehiä, jotka veivät koko laiturin huoneinensa pois. — Siihen loppui se nujakka.

IHMEELLINEN PILLI

Kuninkaalle muinoin syntyi kolme tytärtä. Isä silloin kokosi linnaansa kaikki valtakuntansa tietäjät kuulustaaksensa niiltä lastensa tulevaista onnea, miten heille eläessänsä kävisi. Tietäjiä keräytyi nyt linnalle suuri, suuri joukko, ja kaikki ennustivat sen, ettei kahteenkymmeneen vuoteen kuninkaan pitäisi päästää tyttäriänsä taivaan valkeutta näkemään, muutoin paha mikä sattuisi. Lapsia pidettiin sitten neuvon mukaan piilossa hyvin, ettei konsaan laskettu linnasta ulos; vaan oli jo nuorin heistä viidentoista vuoden vanha, niin arveli kuitenkin mieltänsä myöten isä: "Ei niitä nyt kauemmin voi pimeässä kiusata, johan ne ovat täysikasvuisia, eikähän noille mikä ulkonakaan tulle." Oli linnaa lähellä kaunis, kaikenlaisia puita ja hedelmiä kasvava tarha, niin siihen laski tyttärensä kävelemään ja pani vartijat mukaan. Vaan mitenkäs kävikään? Tyttäret kun tulivat puistoon ja alkoivat siinä iloilla ja kisata, ei ollut kun yksi humahdus vain, niin katosivat vartijoidensa näkyvistä, eikä osattu heitä mistään etsiä. Siitä nousi nyt suru suuri ja yleinen koko linnassa. Kuningas itse oli siitä päivästä murheellinen yhä eikä sen kovemmin pitänyt lukua paljon mistään, niin oli mielensä paha. Oli sitten kuninkaalla paitsi muuta väkeä kolme herraspalvelijata ja yksi vähäinen tallipoika. Miellyttääksensä isäntäänsä tarjosihe nämä herraspalvelijat hänen kadonneita tyttäriänsä etsimään, ottivat muuta väkeä kanssansa ja läksivät taivaltamaan; vaan tallipoikaa eivät suvainneet seuraansa, vaikka toinen kyllä pyrki ja rukoili.

Kului sitten viikon päivät, ettei hakuväki löytänyt matkallansa mitään, niin palasivat evästä ottamaan kotiinsa; vaan yötä levättyänsä linnassa pyysivät kuninkaalta taaskin luvan ja läksivät toiseksi viikoksi kadonneita uudellensa etsimään. Tallipoika samatse pyrki heidän matkaansa nytkin, vaan toiset eivät huolineet hänestä, sanoivat: "Mitä sellaisella miehellä siellä teemme, ei sinusta olisi apua kuitenkaan." Poika tuli siitä pahoillensa hyvin, kun häntä ei joukkoon otettu, ja meni suruissansa tavalliselle työllensä hakkaamaan tammipuita metsään. Siellä yhtyi häneen vanhanpuoleinen äijä, kooltansa muita ihmisiä paljoa suurempi, ja katseli nauraen pojan työtä. "Mitä", sanoi hän, "sinä niin nuori poika halkoja hakkaat, annapa kun minä koetan." Poika, joka kyllä keksi, ettei tämä vieras ollut tavallisia miehiä, ei kuitenkaan säikähtänyt sitä, vaan arveli neuvoa, mikä tuuma nyt oli pidettävä. Kohta luulikin jo keinon keksineensä, sivalsi kirveellänsä pölkyn pään raolle ja oli hätäytyvinänsä siitä sanoen: "Nyt en saa minä kirvestäni pois, pankaa, äijäkulta, sormenne väliin ja vääntäkää vähäsen, että lähtisi kirveeni irti." Äijä pöllöpää pisti nyt sormensa siihen eikä tietänyt varoittaa, vaan toinen samalla sivalsi kirveensä raosta pois ja nosti olallensa. Siinä oli nyt äijäparka sormestansa pölkyssä kiinni ja rupesi porajamaan, pyytämään poikaa, että päästäisi häntä siitä. Tämä kuitenkaan ei ollut äijän hädästä ollaksensa, vaan sanoi toimessansa: "En päästä, ellet sano, missä kuninkaan kadonneet tyttäret ovat." — "Päästätkö varmaan, niin sanon", vastasi tuskissansa äijä. "Pidän sanani ainakin", takasi poika, ja äijä siitä ilmoitti hänelle, miten asian laita oli, sanoen: "Kuninkaan tyttäret ovat vuorenpeikon vallassa kaikki kolme. Nuorin on sadan sylen syvällä rautaisessa kammiossa, rautainen kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa. Keskimmäinen on taas siitä ruveten hopeaisessa kammiossa, hopeainen kruunu päässä ja hopeasormus sormessa; kolmas siitä lähtien sata syltä syvemmällä kultaisessa kammiossa, ja on kultainen kruunu päässä ja kultainen sormus sormessa." — "Hyvä kunmahan tiedän!" vastasi poika, "vaan milläs ne sieltä pois saan?" — "Hoh, kyllä ne sieltä tulevat", virkkoi äijä, "minä annan kalut sinulle ja aseet, joilla sinne pääset, kun vain päästät minut tästä." Poika silloin kirveellänsä sivalsi puuhun taas ja päästi äijän sormen tammen raosta irti, niin toinen sitten antoi hänelle köyden, sadan sylen pituisen, ja miekan ja elementin vettä putellin ja pillin ja sanoi: "Ne sinä nyt kaikki tarvitset, ja kun tahdot vuoreen mennä, puhalla vain pilliisi, niin kohtaat minut." Siitä erkanivat sitten sillä erällä toisistansa, tallipoika läksi kuninkaan kartanolle kotiinsa, ja äijä minne lienee pyörähtänyt.

Kohta sen jälkeen tulivat myös herraspalvelijat ynnä väkensä kanssa kotiin, vaan eivät olleet etsimämatkallansa saaneet haettavistansa tietoa mitään. Tallipoika silloin kävi kuninkaan eteen ja pyysi nöyryydessä, että pääsisi hänkin hakemaan vuoronsa. "Minulla pitäisi asiasta vähän tietoa oleman", sanoi hän, "jääkööt nyt herraspalvelijat kotiin, minä lähden yksinäni etsimään." Kuultuansa hänen pyyntönsä salli kuningas hänen mennä, vaan sanoi suruissansa: "Tuskinpa niistä minun tyttäristäni sinäkään tietoa saanet, kun eivät muutkaan, vaan käyhän kuitenkin koettamassa, kun mielesi tekee." Poika kun luvan sai, ei kaukaa arvellut asiata, vaan läksi matkalle heti ottaen ne äijän antamat aseet myötänsä. Tultuansa metsään, ettei luullut kenenkään häntä näkevän, soitti sitten, piipahutti pillillänsä, niin siihen tuli se vanha äijä, jolta sormen oli tammen raosta päästänyt, hänen tykönsä ja kysyi: "Jokos nyt olet valmis lähtemään?" — "Jo", virkkoi poika. "No, tule sitten perässäni!" sanoi äijä ja läksi hänelle tietä neuvomaan kulkien edellä yhä. Mutta herraspalvelijat, jotka keksivät tallipojan linnalta lähtevän, tulivat salaa jäljessä nähdäksensä, minne tuo menisi. Ihmeeksensä näkivätkin, miten poika pilliinsä puhaltamalla sai vanhan oudonnäköisen äijän tykönsä, jonka rupesi kulkemaan jäljessä, ja seurasivat väijyen heitä perässä. Toiset eivät tietäneet siitä mitään, vaan kulkivat huoletonna edellensä aina vuorelle asti, jossa oli se peikko asuntoa, joka piti kuninkaan tyttäret vankina. Tultuansa reiän suulle, josta tie aleni vuoreen, lasketti äijä ensin pojan köysillä sinne ja meni itse perässä. Siellä tuli nyt sadan sylen päässä rautainen ovi eteen ja tukki heiltä tien, vaan äijä neuvoi poikaa ja sanoi: "Ota miekkasi, jollas lyöt oven rikki!" Poika teki niin, ja kun sillä äijän antamalla miekalla sivalsi ovea, niin ovi meni palasiksi, ja päästiin sisälle. Täällä istui nyt kuninkaan nuorin tytär rautaisessa kammiossa, rautainen kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa, mutta vuorenpeikko, jolla oli suuri sarvi päässä ja yksi silmä vain otsassa, oli itse häntä vartioimassa. Tämä jo nostaa päätänsä, sanoo: "Hoh, hoh! jopa täällä ihmisen veri haisee", ja rupeaa nousemaan paikaltansa; mutta tytär estelee häntä, sanoo: "Ei tässä ole mitään, korppi tuosta lenteli ylitse, niin sillä mikä lienee raadon pala suussa ollut — se tässä haisee." Vuorenpeikko, joka oli vähänäköinen hyvin ja vanha, ei erottanut oven suussa seisovata poikaa, vaan uskoi tyttären puheen ja asettui jällensä. Oli sitten uuni ikään lämpiämässä, ja vierellä seisoi suuri rautainen hanko, jolla aina vuorenpeikko puita käänteli uunissa, niin poika hiljaa sen otti siitä, kuummensi ensinnä liedessä variksi ja pisti sillä tulisella raudalla vuorenpeikolta silmän päästä puhki. Tästä nyt vuorenpeikko tuskissansa kavahti äkkiä seisaallensa ja rupesi hosumaan ympärillensä kiljuen niin että koko vuori kajahteli, vaan kun oli sokea, ei tavoittanutkaan poikaa, mutta tämä kohta miekallansa tempasi häneltä pään poikki. Siihen tuli sitten äijäkin pojalle neuvojaksi ja sanoi: "Nyt on nuorin tytär pelastettu, ota nyt kruunu häneltä päästä pois ja sormus sormesta, ja se leikkaa halki ja kätke toinen puoli tykönäsi ja toinen pane tilallensa takaisin." Poika tekikin niinkuin neuvo oli: jakoi miekallansa sormuksen kahtia, piti toisen puolen itse ja toisen puolen pani tilallensa takaisin; mutta kruunu jätettiin sinne vuorenpeikon kammioon, ja kuninkaan tytär läksi pojan ja äijän matkassa sieltä pois.

Nyt oli keskimmäinen tytär pelastettava. Äijä lasketti pojan ja sen pelastetun tyttären sata syltä syvemmälle vuoreen ja meni itse myös perässä. Siellä tuli heille nyt hopeainen ovi vastaan, vaan äijä neuvoi taas poikaa sanoen: "Ota miekkasi, lyö ovi rikki!" Ja poika kun teki sen, ovi aukesi heti, ja päästiin hopeaiseen kammioon, jossa oli kuninkaan keskimmäinen tytär asuntoa, hopeainen kruunu päässä ja hopeasormus sormessa. Siltä otti nyt poika kruunun päästä pois ja heitti kammioon niinkuin viimeinkin; vaan sormuksen halkaisi miekallansa kahteen ohueen osaan, joista toisen pani talteensa ja toisen tilallensa tyttären sormeen, ja lähdettiin yhtenä sitten kaikki kammiosta ulos. Siitä äijä taaskin lasketti toiset sata syltä syvemmälle kuninkaan vanhimman tyttären tykö kultaiseen kammioon, jossa tapahtui samatse kuin ennenkin. Lyötyänsä miekalla oven pirstaksi, että sisälle päästiin, otti poika kuninkaan tyttäreltä kultaisen kruunun päästä ja jätti kammioon; vaan sormuksen jakoi kahtia taas, piti toisen puolen itse ja toisen antoi tyttärelle takaisin. Se kun oli tehtynä, lähdettiin kapuamaan vuoresta ylös, äijä edellä ja toiset jäljessä. Siten pyrittiin porras portaalta ylemmäksi, ja äijä autteli toisia. Tuli sitten viimeinen noustava, niin äijä kapusi edellä ensin, nosti siitä tyttäret jäljessänsä ja viimeiseksi rupesi nostamaan poikaa. Vaan mitenkäs kävikään? Olivat herraspalvelijatkin joutuneet siihen vuorelle, niin lähestyivät äijää hänen vetäessänsä, ja kun poika ikään oli maan pintaan tulemassa, sieppasivat äijän älyämättä köyden äkkiä poikki, että poika pyörryksin putosi vuoreen takaisin. Hämmästyen sitä pakeni äijä metsään heti, ja herraspalvelijat ottivat kuninkaan tyttäret siitä matkaansa ja veivät kuninkaan kartanolle vannottaen heitä todistamaan, mitä he kuninkaalle sanoisivat. Tytärten täytyi pelosta luvata se heille, ja linnalle tultua kävivät herraspalvelijat kuninkaan eteen ja kehuivat siinä, että he muka tyttäret vuorenpeikon vallasta pelastivat. Tyttäret kun vielä todistivat puheen, niin kuningas uskoi asian, ja herraspalvelijoita kohdeltiin nyt suurella kunnialla, kun semmoisen ihmetyön olivat aikaan saaneet. Mutta tallipoikaa ei muistanut kukaan, ei kuningaskaan, se oli jo unohdettu; tyttäret sen vain muistivat, vaan eivät tohtineet hekään virkkaa hänestä mitään, kun olivat näet valan tehneet.