VÄHÄNEN KERTOELMA MUINOIS-SUOMALAISTEN PYHISTÄ MENOISTA
Kirj.
E. Salmelainen [E. Rudbeck]
Helsingfors, Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen, 1852.
Tolfte årgången. Utgifven på Finska Litteratur-Sällskapets förlag.
Kussakin kansassa herää jo aikaseen joku jumaluuden tieto ja käsitys. Vaan kukali sukukunta edestyy sivistyksen tiellä, sikäli muuttuu ja muodostuu entinen uskoutensakin; ja jommoinen kansa tietonsa ja laatunsa puolesta itse ompi, arvoin semmoisia ovat ne jumalatkin, joita se mielessänsä kuvaelee ja ylistää. — Tietonsa jättää polvi polvelta kukin sukukunta aina valistuneimmille jälkeen-tulevaisille, jotka niin ikään vuorostansa hyödyttävät perimää tietoansa, parannellen sitä oman selvenneen käsityksensä mukaan. Siten kulkevat kansan uskous ja muu valistus yhä rinnatuste, nojaellen keskinäisesti toiseensa, kunne aikoja voittaen vanhat luulot ja käsitykset uuden aina selvemmän tiedon rinnalla nähdään joko vaellinaisiksi eli kokonansa vääriksi. Silloin raukeaa vanhentunut tumma uskous vähitellen itsestänsä, ja uutta täydellisempää oppia tavoitellaan vaan sitä mieluisemmasti, kuta paremmin kansa entisen uskoutensa turhuuden huomaa.
Vaan jos kansan oma-synnyttämä uskous vielä on täydessä elossansa, ett'ei sen totuutta vielä ole ruvettu edes epäelemäänkään, ja vanhaa uskouden rakennusta silloin al'etaan ulkoa päin sortaa kansalle uutta oppia väkisen työntämällä, kohtaa semmoista ko'etosta välttämättömästi koko kansan puolesta yhteinen ja kiivas vastustaminen. — Niinpä oli Suomalaistenkin seikka. Hamaista ylimuistoisista ai'oista olivat entisten jumaloidensa huostassa eläneet onnellisina ja vapaina, ja olivat kiitollisuudeltansa sekä muistoiltansa heihin sidotut. Rakastivat siis hellästi vanhaa uskouttansa, ja olivat arkoja siltä. — Sillä miten olisi heidän käynyt semmoiseen oppiin hyvällä suostuminen, jonka totuutta sen julistajat eivät näyttäneet muulla kun väkivallalla ja miekkansa terällä? — Miehuullinen oli siis Suomalainen kalliinta seikkaansa suojellessa. Vasta voimansa pitkällisestä vastustamisesta viimeinkin rau'ettua, koska hän väkevämmälle vastustajallensa kadotti kansallisen vapautensa, täytyi hänen pakosta tunnustaa voittajoidensa oppia; vaan salaa kyti yhä kuitenkin vielä entisen uskouden elimet, ja niitä oli vaikea tukkonansa sammuttaa, ennenkun kansa täydeksi tajusi hänelle pakoitetun opin eteväisyyttä. Kristillisyyden rinnalla palveltiin yhä vielä pakanallisiakin jumaloita, ja monestikin hämmentyivät pakanuus ja kristillisyys niin toisiinsa, että oli vaikea määrätä, mi heistä missäkin oli vallalla. Kristillisiin juhliin sekauntui niin paljon pakanuuden jätteitä ja taikoja, että juhlat, kadottaen tarkoituksensa, kokonansa muuttuivat pakanallisiksi menoiksi, jos kohta kantoivatkin kristillisyyden nimeä.
Semmoisia pakanuuden-jälellisiä pyhitys-päiviä muistelee Suomen nykyisetkin asukkaat joitakuita, ja tietävät niistä kaikenlaisia vanhoilta kuultuja puheita ja tarinoita kertoella, vaikka aikojen kuluessa monikin jo on saattanut peräti hävitä, ja toisia taasen tuskin muistetaankaan muuta kun nimeksi. — Vaikea lienee siis tätä nykyä tarkoillensa määrätä, mimmoiset kaikki nämä vanhanaikuiset menot entuudesta olivat. Vaan koska asialla kuitenkin on arvonsa, vaikka siihen, kuni moneen muuhunkin tarkempia tietoja puuttuu, niin ei liene haittana senkään vähän ilmaiseminen, mikä missäkin saattaisi ehkä selitykseksi sopia.
Vanhoista Suomalaisten pyhistä mainittakoot siis ensiksikin Vuoden-Alkajaiset, joita muinoin pidettiin niin tähtävinä, että koko talouden menestys oli niiden nojassa, eikä saanut mitään ulko-töitä ennen niiden pitämistä alotella. Kuten nimestäkin näkyy olivat alusta vuotta pidettävät; vaan kuitenkaan ei tainnut näille Vuoden-Alkajaisille olla mitään määrättyä tahi pysyväistä vietto-päivää, mutta pidettiin heitä silloin aina, kulloin kussakin perhekunnassa vanhuudesta oli tapana. [Katsele E. Castrénin Turun yliopistossa vuonna 1754 pidettyä väitelmää: Historisk och Oeconomisk beskrifning öfver Cajaneborgs län, sivua 77.] — Pitoja varten tapettiin kussakin eri talossa lammas, josta perheelle ruokaa oli laitettava, vaan muutakin syömistä sekä juomista piti sen päivän varalla oleman hyvästi. Lammasta ruo'aksi keittäessä ja sittemmin syödessä oli tarkasti katsottava, ett'ei mitkään elävät saaneet lihoja koskea eli maistella, jonka vuoksi ei suvaittu koiraakaan eikä kissaa huoneesen. Yksin sisukset ja luut korjattiin heti ja peitettiin maahan, ett'ei linnut pääsisi niitä syömään. Näitä Vuoden-Alkajaisia sanoo herra Erik Castrén vasta viitatussa kirjassansa vielä hänen aikoinansa pidetyn syntymä-paikoillansa Kainuussa. Samassa kohdassa puhuu myös siitä, ett'ei eläimiä saanut navetasta pellolle laskea, ennenkun Vuoden-Alkajaiset oli pidetyt; siihen katsoen olisi siis niiden viettäminen tapahtunut keväällä. Mitenhän lieneekin, se vaan, että karjan hoitamisessa oli monta komentoa ja taikaa tehtävää, jos sille oli menestystä toivominen. — Kun lehmät ensi kerran laskettiin laitumelle, tehtiin navetassa jokaisen selkään tervalla risti, häntään käärittiin punainen lanka, ja kynnyksen alle asetettiin kanan muna. Mikä lehmä sitte ovesta mennessänsä sattui rikkomaan munan, sitä piti sinä kesänä erinomattain tarkasti varjella, ett'ei karhu saisi häntä repiä. — Paavinaikuinen näyttää sitä vasten olleen se tapa, että kulki karjan kansa muudan mies niin etäälle metsään, kun lehmät tavallisesti kävivät, ja nousi siellä johonkuhun korkeaan puuhun, jonka latvasta kolmaste huusi kohti kurkkuansa: "tuo, pyhä Yrjänä, karjasi kotiin." Sillä muka pyytäen Yrjänää, jota pidettiin karjan varjelijana, saattamaan lehmiä hyvissä aikaa iltaisilla kotiin, ett'eivät yöpyisi lypsämättä metsään.
Ristinpäivän aikana keväällä oli taaskin erittäin suuret ja merkilliset pyhät, joita kesti useampia vuorokausia perätyste, ja sanottiin Henkien Päiviksi. Luultiin muka vainaiden henkien silloin käyvän maalla eläviä heimolaisiansa ja tuttaviansa tervehtimässä. — Varsinkin piti niiden henkien silloin olla liikkeellä, jotka aikanansa olivat eläneet jumalattomasti, tehden suuria rikoksia, eikä saavan rauhaa eikä lepoa ennen, kun elossa olevat sukulaiset erinomattain siivolla ja kiitettävällä käytöksellä sovittivat heidän rikoksensa. — Henkien pyhiä vietettiin sentähden erinomaisella hiljallisuudella. Ristin päivänä, joka oli henkien ensimäinen kulku-päivä, piti jokaisen olla aivan ääneti eikä saanut vähäisenkään ryskää eli minkäänlaista työtä tehdä, muutoin pakenivat vainaiden hiljaisuutta vaativat henget, täytyen taaskin sen vuotta kuleksia levottomina, ell'ei siitä elossa olevillekin vielä jotain pahaa seurannut. Aattoiltana peitettiin jo lattia yltänsä ol'illa ett'ei edes jal'at käydessä kopsaisi eikä mikään lattialle vahingossa putoava pahasti rumahtaisi, ja yksin oviin, kynnyksiin ja saranoihinkin käärittiin ohuvia riepuja, ett'ei nekään kuolleiden arastavia henkiä äänellänsä säikyttäisi.
Näitä Henkien päiviä sanotaan muutamia miespolvia takaperin vielä pidetyn Viitasaarella, ja kansa muistelee niitä tänäänkin seuraavassa tarinassa.
Kolima-järven etelä-päässä on Varis-niminen talon paikka juuri sen kosken niskoilla, joka Kolimasta laskee Keiteleesen. Tässä Variksen talossa, joka tiettävästi onkin vanhimpia niillä seudun, varusteliin perhe muinoin Henkien päiviä viettämään, ja kaikki oli pyhän takeen tarkasti valmistettu, kuni vanhuudesta tapa oli. — Vaan olipa talossa viinaan menevä poika, joka Ristin-päivänä humala-päissänsä rupesi ylellisesti meiskaamaan ja kaikenlaista kurjuutta pitämään. — Vanhemmat, jotka pyhän rikonnasta pelkäsivät jumaloiden kostoa, kokivat hillitä poikaansa; vaan siitä nousi tämä niin pahaan intoonsa, jotta surmasi vanhempansa. — Kaukaa ei kostokaan viipynyt, sillä tuossa paikassa muuttui pyhän rikkoja varikseksi, ja lensi lakeisesta pellolle. — Monta aikaa — sanovat — eli hän sitte variksena, asuen kesät talvet yhä talon tienoilla, ja rääkyi surkeasti; vaan Ristin-päivänä lensi hän lakeis-torvelle istumaan, ja pysyi ääneti siinä, niin kau'an kun henkien liikunta-aikaa kesti. — Tästä poi'an varikseksi muuttumisesta olisi talolle pitänyt tulla se Variksen nimi.
Tarinalla kyllä on tarinan arvo, vaan näkyyhän siitäkin yhtähyvin, miten kalliina näitä pyhiä pidettiin, koska tarina niiden rikkojalle niin kovan koston määrää. Vaikka nyt tässäkin tarinassa Ristin päivää mainitaan henkien ensimäiseksi liikepäiväksi, saattoi näillä pyhillä kuitenkin ennen vanhaan olla joku muu omituinen vietto-aikansa, joka myöhemmin sitte lykättiin tähän kristilliseen juhla-päivään. — Niin on Virolaisillakin ollut yhdenläiset pidot, joita ensinnä viettivät talvi-päivän seisauksen aikana, vaan joiden menot myöhemmin yhdistyivät Joulu-juhlan kansa. [Katso: Verhandlungen der gelehrten Estn. Gesellschaft zu Dorpat, über den Charactär der Estn. Mythologie von Kreuzwald (2 B. 3 Heft.).] Pitoja kesti yhdeksän päivää ja vietettiin niin ikään suurella hiljaisuudella, koska silloin muka oli "henkien aika", Viron kielellä: "ingede aeg".
Seurataksemme vuoden kulkua oli kevät-kesällä toiset suuremmat pidot, nimeltä Ukon Vakat, joita vietettiin, kuten nimestä jo näkyy, Ukon eli Ukkoisen kunniaksi. Häneltä anottiin muka kesäksi hyviä säitä ja ilmoja, jonkavuoksi luultiinkin koko vuoden tulon sen nojassa olevan, kuten voitiin Ukkoa lahjoilla ja uhrilla hyvästi miellyttää. Oli siis pitojen oikea viettäminen maan miehelle varsin tärkeä asia. Ilmankos niitä pitäessä ei talon varoja säästettykään. Määrättynä päivänä valittiin karjasta parahin lammas, tapettiin ja tehtiin ruo'aksi. Tätä keittoa niinkuin kaikkia talon muitakin varoja pantiin sitte vähän kutakin lajia tuohesta tehtyihin vakkasihin, ja kannettiin pitoja varten pyhitetylle harjulle, jota sanottiin "Ukon vuoreksi". Siihen jätettiin sitte ruo'at niinkun oluet ja viinatkin, joita myös piti runsaasti oleman, koskematta vuorelle yöksi. Mitä aamulla katsomaan tullessa Ukon maistelemista ruo'ista oli jäl'ellä, sen söivät pito-miehet joukossa suuhunsa, vaan oluesta ja viinasta kaadettiin vähäisen Ukon vuorelle, ett'ei tulisi kovin poutaista kesää. — Näiden pitojen viettämisestä puhuu jo pispa M. Agricola hyvin tunnetussa runossansa seuraavalla tavalla:
Ja kun kevät-kylvö kylvettiin, Silloin Ukon malja juotiin, Siihen ha'ettiin Ukon vakka; Niin juopui piika että akka. Siitä paljon häpeää siellä tehtiin, Kuin sekä kuultiin että nähtiin. Kuin Rauni Ukon nainen härskyi, Jalosti Ukkokin pohjasta pärskyi. Se siis antoi ilman ja vuoden tulon.
Jos kohta, niinkun runoelijakin sanoo, Ukon Vakat alusta pitäen olivat vaan Karjalaisilta tunnetut, lienee niiden viettäminen kuitenkin heiltä levennyt muihinkin Suomen maakuntiin, koska tunnetaan niiden nimeä tänäänkin vielä Rautalammilla ja Viitasaarella. — Niin puhutaan Ukon Vakkain alku-perästä, miten niitä ensinnä al'ettiin pitää Rautalammilla, jotta tuli muudanna kovana pouta-kesänä niille seudun eräs matkustaja, joka neuvoi semmoisilla menoilla lepyttämään Ukkoa, että hän sadetta antaisi. — Missä Ukon vakkoja tuli pitää, otti matkustaja itse määrätäksensä, ja maita ensinnä katseltuansa, oli hänestä Säkkäränmä'en ja Heinolan tilojen välillä oleva kukkula siksi tarpeeksi sopiva. Sillä harjulla, jota tänäänkin vielä sanotaan "Arpaharjuksi", heitettiin sitte yhteisen päätöksen mukaan arpa, kummanko talon Ukon Vakkoja tulisi pitää, kun se pito-paikka siinä niiden keski-välillä oli. Arpa lankesi Heinolan kyläläisille, jotka siitä lähtien monta aikaa pitivät Ukon Vakkoja Säkkäränmäkeläistenkin puolesta; mutta aikoja voittaen riitautuivat kylät keskenänsä, ja alkoivat viettää pitoja eriksensä kumpikin. — Ovat jo ammon aikoja hävinneet nämä pidot täältäkin, vaan yhtä-hyvin ovat nimeksi kuitenkin asukasten muistossa.
Kolmas suuri pyhä, jota sanottiin Villa-Vuonnan eli Sänkiäisen päiväksi, tapahtui syys-kesällä, ja vietettiin kiitokseksi hyvästä vuoden tulosta. Aikaseen keväällä valittiin jo näitä pitoja varten vuoden vanha lammas, jot'ei sinä kesänä ensinkään kerittynä ja sen vuoksi sanottiinkin "villa-vuonnaksi". Tätä vuonnaa ruokittiin kaiken kesää hyvästi ja säästettiin koskematta siksi, kun leikkuu-aika oli ohitse ja viljat kaikki ko'ossa, jolloin se määrä-päivänä tapettiin, ja talon emännältä tehtiin ruo'aksi. Muitakin syömisiä, niinkun olutta ja viinaakin oli myös pyhän varaksi jo valmisteltu, vaan ennenkun ruo'at kannettiin pirttiin, piti lepän ja kuusen oksilla riputeltaman vettä kynnykselle, ja sittemmin kantajan edelle aina pöytään saati. Vaan ei sillä vielä syömään päästynä. Vaikka ruo'atkin ja juomat olivat pöydällä, niin ei kukaan saanut niihin koskea, ennenkun emäntä vähän kutakin lajia oli kaatanut pöydän päällimmäiseen pirtin loukkoon, riputellut niin ikään vähäisen lattialle ja täyttänyt sen kuopan pihalla, jossa "aattokoivua" oli pidettynä. Sitte vasta kokountui kaikki rahvas syömään. Että tätä pitoa myöskin sanottiin Sänkiäisen päiväksi, tuli arvattavasti siitä, kun villa-vuonna syötiin vasta peltojen sängellä ollessa, jolloin, nä'et, Sänkiäisiä vietettiin.
Syksyllä taasen oli Kekri, Keyri taikka Köyri Suomalaisille varsin merkillinen päivä, kuten tiettävästi paikoin vieläkin ompi. Tämän pito-päivän perustuksena ja tarkkeena oli eläinten terveys ja menestyminen, ehkä sen viettämisellä myöskin tarkoitettiin talouden menestystä ylensä ja toivotettiin hyvää uutta vuotta tulevaksi. Aatto-iltana taikka varahin Keyri-aamulla tapettiin vuoden vanha lammas, jota ruo'aksi keittäessä tarkasti oli varottava, ett'ei yhtään luuta särkynyt eikä kukaan kovan taudin haastolla saanut keittoa maistella, ennenkun emäntä kantoi sen ruokana pöytään. Muuten pidettiin yhdenläisiä menoja, kun Villa-Vuonnaakin viettäessä, se vaan että Keyrinä tehtiin vielä enemmin taikoja ja komennoita. Keyri olutta tehtäessä, ei saanut kukaan maltaita jyvääkään suuhunsa pistää, muuten luultiin maistelijan kurkun siitä turpoavan. Iltaisella valmistettiin paitse muitakin ruokia myöskin talkkunaa, joka illempana sitte maitolämmityksen kansa syötiin koko perheeltä navetassa. Näihin syöminkiin kutsuttiin vieraiksi muitakin kyläläisiä ja naapuria, jos olivat talon vä'elle tuttuja taikka muuten ystäviä; mutta talkkuna oli aina syötävä navetassa ja niin tarkkaan kaikki, ett'ei mitään jäl'elle jäänyt, jonkatähden pois lähtiessä tarkkaan katseltiinkin vierasten suita, ett'ei kukaan saanut talkkunaa kätkeä suuhunsa viedäkseen sitä mukanansa kotiinsa. Vaan jos ruokaa kuitenkin olisi jätteeksi jäänyt, ett'ei kaikkea olisi syödä voituna, heitettiin lopuskat navettaan huomeneksi, jolloin syötiin joukossa sitte viimeinenkin. — Omituinen tapa oli vielä sekin, että Keyri-oluessa kasteltiin linnun siipi, jolla voideltiin lehmien selkiä, niin niihin ei talven kuluessa tauti mikään pystynyt. — Paitse näitä menoja oli muutamilla tapana Keyri-aattona ravita talon Haltijoitakin. Sen vuoksi valmistettiin kaikenlaista ruokaa sekä juomaa runsaasti, ja jätettiin Haltijoiden varalle joko talliin, navettaan elikkä raunioille pellolle. Muutamat taasen pitivät näitä syömisiä lähteiden ääressä eli suurten puiden ja kivien juurella metsissä, miten missäkin aina vanhuudesta oli totuttuna.
Mutta Keyriä vietettiin myöhemmin paavin-aikuisilla menoilla muinoisten "pyhäin miesten" muistoksi, josta syystä Suomalaiset tänäänkin vielä Pyhäin Miesten päivää nimittävät Keyriksi. — Tavalliseen aikaan aatto-iltana lämmitettiin sauna, vastat haudottiin valmiiksi, vedet nostettiin kaivosta, haalistettiin ja pantiin astioihin, ja saunan lattialle asetettiin pöytä, joka täytettiin kukkurapääksi kaikenmoisilla ruo'illa ja herkuilla. Kun kaikki oli hyvästi valmistettu ja sauna puhtaaksi siivottu, läksi talon isäntä pimeän tultua ottamaan Pyhiä miehiä vastaan pihalle, ja saattoi heidät saunaan. Siinä piti nyt Pyhäin miesten kylpeä, syödä ja olla, ja olivat sentähden hyvinä pidettävät, että toisivat onnea ja menestystä taloon. Isännän piti myös välistä aina käydä niitä siellä passaamassa, ja vasta vuorokauden kuluttua, meni hän Keyri-iltana pimeällä saattamaan heitä saunasta pois, jolloin itse kulki avopäänä edellä ja välistä aina kaatoi olutta ja viinaa jäl'ellensä tielle. — Saattamasta päästyä, tuli isäntä muun perheensä kansa saunaa katsomaan, miten siellä oli. Jos nyt ruo'ista mitään oli vähennyt, taikka vesi-astioissa löydettiin vastasta lähteneitä lehviä eli muita rikkoja, pidettiin sitä varsin hyvänä aaveena. — Siitä muka, että ruokia oli maisteltu ja vesiä liikuteltu oltiin varmaan tietävinä, että Pyhät Miehet ottivat talon asukkainensa tulevaksikin vuodeksi hoitaaksensa; vaan jos vedessä nähtiin päreen palasia taikka niistä pudonneita hiiliä, oli se paha merkki, joka ennusti kato-vuotta.
Nykyisempinä aikoina, kun ei näitä taika-menoja kaikilta enää arvoitettu, josko muutamilta vielä pidettiinkin, tehtiin tämmöisille saunan-lämmittäjille paljon pilkkaa. Niin puhutaan kerrankin muutamassa paikoin näitä menoja Keyrinä pidetyn, vaan naapuri-taloissa ei enää niitä suvaittu. Heistä oli muutamia koiranhampaita varoillansa ja kun toisessa talossa sauna Pyhille Miehille oli valmistettu, ja väki jättänyt sen autioksi, kävivät toiset salaa laskemassa si'at saunaan. Siitä menivät sitte talon väkeä hakemaan, sanoivat: "tulkaapa kuuntelemaan, kun Pyhät miehet saunassanne syödä nassuttelevat!" — Käytiin silloin heidän syöntiänsä joukossa kuuntelemaan, vaan kohta älyttiin sikojen äänet saunasta, jotka olivat kahmunneet ruo'at kaikki puhtaaksi, ja nyt riitelivät viimeisiltä.
* * * * *
Kaisan-päivänä talvella oli talon emännillä omat pitonsa, nimeltä Katrinan Kahjakset, joita viettivät seuraavaan tapaan. Varahin aamuisella läksi emännät kotoansa, ja keräsivät naapurin akoilta jauhoja kopraa pari kultakin, joista keittivät perheellensä talkkunaa. — Ilman sitä keitettiin tätä päivää varten säästetty lehmän pää, josta kieli vaan talkkunan kansa syötiin navetassa. — Mikä näillä Katrinan Kahjaksilla oli tarkoituksena, emme kuitenkaan tiedä tarkemmin selittää. — Sitä vastaan oli mies-puolille taas merkillinen juhla, jota sanottiin Talli-Tapanuksiksi. Kuten tiedämme, on vieläkin se tapa vallalla, että Tapanin päivänä ajellaan kyliä Tapania tapaamassa. Niinpä oli se ennenkin hevois-miehille tärkeä päivä, ja hevois-onnen voittamiseksi oli Talli-Tapanukset pidettävät. Hevoisia juottaessa aamulla, piti astiassa oleman joku hopearaha, pullo taikka muuta semmoista, ja kirkon kukkaroon oli sinä päivänä pantava oravan nahka. Ruo'an puolesta tapettiin siksi päivää urosa jänis eli orava, ja siitä tehtiin rokka, jonka miehet oluen ja viinan kansa söivät tallissa. Muuten oli syödessä katsottava, ett'ei kukaan saanut luita särkeä eli viskata pellolle, sitte ei hevoiset sinä vuonna menestyneet.
* * * * *
Paitse näitä lyhykäisesti kerrottuja pitoja, oli joka merkillisemmällä päivällä omat taikansa. Laurin päivänä ei pitänyt kyntää, Ollin päivänä ei heinää tehdä eikä muutenkaan eläinten ruokia eli törkyjä liikutella, luultiin muka eläinten siitä kuolevan. Joka sunnuntai-aamuna kesällä, piti päivän nousun aikana muutaman talon väestä kolmaste vasta päivään kiertää lehmiä tarhassa, jolloin hänellä hampaissa oli terävä puukko, toisessa kädessä talon avaimet, viikate, kirves j.n.e., toisessa taas palavia tervaksia. — Maanantaina ja Tiistaina ei saaneet ilta-puoleen vaimot kehrätä, sillä ne olivat "kalliit illat." — Perjantaina ei saanut mitään ulkotöitä, niinkun kylvyä eli kasken hakkuuta alotella, se oli "kateen päivä." — Haittana pidettiin myös, että äiti kolme Laskiais-aikaa perätyste imetti lastansa, siitä tuli lapselle kierot ja pahat silmät, että mitä ikään niillä katseli, se pilautui heti ja meni hukkaan, vaikk'ei katselija itse olisi suonutkaan. — Johannus-aatto-yönä luulivat tyttäret kirkkaasti juoksevissa puroissa näkevänsä sulhaistensa nä'yn, kun vaan luopumatta malttoivat veteen katsoa. Muutamissa paikoin taas oli muinoin tapana Loppiais-aattona Vetehiseltä tiedustella tulevaisuutta. Näytteeksi, miten se tapahtui, panemme tähän erään kansan suussa elävän tarinan. — Kerran läksi talosta mainittuna iltana Vetehistä puhuttelemaan, kuten vanhuudesta tapa oli. Jäälle tehtiin sen vuoksi tuuralla avanto, siihen vedettiin tavallinen liiste-reki ja asetettiin poikki puolin kumollensa. Se joka miehistä oli paras into-mies, istuihen re'en perä-pajulle, toiset taas sepi-puolelle ja reen ympäri jal'aksille. Siitä sai sitte pää-noita manaamaan, ja huusi: "nouse vesi avannosta, päästä Vetehistä puheelleni!" — Vesi nousikin jo vähän, mutta noita huusi uudellensa: "kohoa vesi korkeimmalle!" — Siitä yleni jo vesi kahta mointa enemmin, että alkoi liisteitä kohotella; vaan miehen kolmannesti huudettua, huiskahti vesi ylhäälle hyvin, ja Vetehinen itse nousi avannosta ja kellistyi re'en pajuille pitkäksensä. — Muuten oli hänellä helmiset verhot päällä, kaislaisella vyöllä kiinni, ja pitkät hivuksensa riippuivat vyöteiseen asti. Noita alkaa häntä puhutella, sanoo aluksi: "tulit kutsuttu omena." — "Tulin", virkkoi Vetehinen. — "No minkäsläinen vuosi nyt tulee ensi vuonna?" kysyi mies. — "Huonot vuodet tulevat ensi vuosina", vastasi Vetehinen. Mies taas kysyi: "minkäsläinen ihmisten tulee elämä niinä vuosina?" — "Paljon ihmisiä kuolee ja tautiset vuodet tulevat", sanoi Vetehinen. — Toinen yhä kyseli: "no, entä eläimille, minkäläinen olento niille tulee, koska ihmisille on semmoinen?" — "Samallainen tulee niillekin", vastasi Vetehinen, "karhut ja sudet nousevat metsistä, jotka tappavat hevoisia, lehmiä ja muita eläimiä." — Saatuansa näistä kaikista tietoa, olisi mies laskenut Vetehisen pois, vaan päästin sana oli haihtunut mielestänsä, ett'ei muistanut sitä, vaikka miten olisi aprikoinnut. Toiset kun näkivät, ett'ei se noita päästin sanaa muistakaan, läksivät hätäissänsä pakoon; mutta Vetehinen huusi miehelle: "missä mun on päästimeni?" — Tämä säikähti pahanpäiväiseksi, eikä tiennyt muuta neuvoa, vaan läksi hänkin juoksuun, ja pääsi hätäiseltä kotiin, sillä Vetehinen tuli jäl'essä. Ovi oli parhaaksi saatuna salpaan, mutta Vetehinen kun rupesi sitä kaikella voimin pieksämään päästäksensä sisään, tuli miehille kumminkin hätä. Siitä pulasta päästi heitä emäntä, joka oli miehiä nerokkaampi. Käski muka miesten kunkin panna pata päähänsä, ja avasi Vetehiselle oven. — Se kun pääsi pirttiin, kaappasi heti joka mieheltä padan päästä, sanoen joka kerran: "pään sain, pään sain." Otti pata-joukon mukaansa, ja meni tiehensä.
Moiset luulot, menot ja palvelukset juurtihe välttämättömästi pakanuuteen, taikka toisin sanoen, pakanuus ja kristillisyys sulivat vähitellen toisiinsa, ja siittivät tämmöisiä kummallisia taikoja ja hairauksia. Vaikka eivät esi-vanhempamme sentähden juuri uponneet ihan raakaiseen epä-jumaluuteen ylistämällä käsi-tekosia kuvia ja semmoisia, luulivat kuitenkin siitä apua olevan, jos erinomaisille luonnon muodostuksille osoittivat kunniaa ja hoitoa. Varsinkin, koska kato-vuodet, tauti taikka muu onnettomuus rasitti maata ja ihmisiä, ko'ettivat he jos jotakin pahan estämiseksi. — Mikä heistä oli varsin ihanaa, voimallista taikka muutoin ihmis-henkeä liikuttavaa, sille osoittivat myös erinomaisen kunnian, lepyttääksensä sillä luonnon herraa, jota eivät muuten kuitenkaan voineet tajuta eikä lähestyä, kun ylistämällä hänen voimaa ja viisauttansa kaikissa hänen rakennuksissansa. Niin pidettiin korkeat vuoret, alhaiset luolat, kirkkaat lähteet, suuret mahtavat puut ja muut semmoiset erittäin pyhinä ja kunnian arvoisina. — Semmoisia luonnon palveluksia muistelevat vanhat vieläkin, ja tuskin lienevät tänäänkään peräti hävinneet, vaikka kansa pitää niitä salaisina, eikä tahdo eikä julkea ilmoittaa niitä muille. — Niin on Kiimingin kylässä Viitasaarella Tuohisvuori niminen kallio, niin siihen olisi — kansan puheen mukaan — ennen muinoin vuoden tuloista aina tuotuna ensimäiset, ennenkun niitä ihmiset nauttivatkaan. Näitä uhria kun tuohisissa aina kalliolle tuotiin, karttui siihen aikoja myöten niin paljon niitä, että koko paikkaa al'ettiin sanoa Tuohis-vuoreksi.
Mutta merkillisin on kahden ennen muinoin pyhinä pidettyjen puiden juttu, toinen kuusi, toinen koivu, joita vieläkin verrataan toisiinsa, että ne muka puita olivat: " Soskon kuusi ja Kajaman koivu."
Soskonniemessä, joka kolme peninkuormaa Viitasaaren kirkon etelä-puolella pistää Keiteleesen, oli muka muinoin ollut erinomattain suuri kuusi, jonka tarina on seuraava. Kun ensimäiset asukkaat tälle niemelle muuttivat ja rupesivat suojaa itsellensä kyhäämään, istuttivat ensimäisen majansa viereen onni-puun, jonka viihtymisen eli kuihtumisen nojassa koko heidän elonsa ja olonsa sillä paikkaa tulisi olemaan. Puu, joka laatuansa oli kuusi, kasvoi ja menestyi vuosi vuodelta hyvin, ja talo vahveni myöskin ja rikastui kuusen rinnalla yhä. — Ei siis ihmekään, jos nämä uudis-asukkaat varoitellen hoitivat tätä istuttamaa onni-puutansa, jota pi'ammastaan pitivät koko onnensa perustajana; he kunnioittivat sitä kun mitäshän jumalallista onnen tuojaa. Mutta myöhemmin, kun kuusen istuttajat aikoja jo olivat kuolleet, pidettiin sitä aina suuremmassa arvossa, koska luonnostansa se, mikä aikoja sitte on tapahtunut ja yhä puheessa ollut, ihmisen mielessä muodostuu ikäänkun mahtavammaksi ja isompi-arvoiseksi. — Jälkeen tulevaiset muistelivat vanhoilta tästä kuusesta kuulemia puheita, lisäten siihen vähän aina omiansakin, ja sillä tavoin isoni kuusen arvo ja kunnia aikojen kuluessa yhä enemmin. — Tulipa sitte tauti ja katovuodet, ja köyhyys alkoi ahdistaa Soskolaisia, niin juohtui se heidän mieleensä, että kuusen päähänhän entisetkin Soskon asukkaat sanoivat onneansa ja menestystänsä, totta sitä nyt ei ole tullut oikein hoidetuksi, kosk'ei se enää meitä auta. Näin arvellen rupesivat he sille vielä lii'allisempaa kunniaa osoittamaan. Vuoden tuloista, ennenkun niitä kukaan vielä maisteli, otettiin aina vähän kutakin lajia ja kannettiin kuusen juurelle, johon sitte keräytyi koko kylän väki uhri-ruokia syömään. — Ilmankos se kau'an viihtyikin! Ison vihan aikana oli se vielä niin tuuhea, että sen latvaan kätkettiin kaikenlaisia kalliita kapineita, ja vaikka viholliset kuusen suojassa olevassa pirtissä pitivät majaansa, säilyi kuitenkin tavarat kuusessa. Siellä oli muka kun luonnon tekemä heinä-takka, viistoista syltä ympärykseltänsä; juureltansa oli puu yhdeksän kyynärän paksuinen, ylempää kuuden, ja kaksi miestä kun seisallansa sitä syleili, niin sormet vaan hypivät yhteen.
Ilman sitä oli kuusella vielä sekin tapa, että tarkkaan ennusti tulevaisuutta. Ennen muka kylässä tapahtuvata kuolemista saatiin kuusesta aina merkki. — Sen latvasta katkesi silloin aina oksa ja putosi maahan; kuta isompi oksa sieltä katkesi, sitä vanhemman tiettiin senkin olevan, jonka kuolemata kuusi ennusti. Niin olivat oksat puusta karisseet aina vähemmäksi, kuten sekin suku, jonka istuttama kuusi oli, ennätti jo hävitä; mutta vähää ennen erään vanhan muorin kuolemata, joka oli jo viimeinen sitä sukua, kaatui kerran kuusi itsekin.
Samanlainen pyhä puu oli Kajaman koivu. Suomalaisten ensinnä Keiteleen ranteille muuttaessa, asuivat — puheen mukaan — Lappalaiset samoilla paikoin. Ensimäinen Kajamalle yhtynyt Suomen mies ei sentähden uskaltanut suojaa itsellensä ennen kyhätä, kun eräältä Lappalaiselta oli kuulustanut, missä hänelle talon sia olisi onnellisin.
Lappalainen virkkoi hänelle neuvoksi: "te'e talosi siihen, kussa Keiteleen rantaa kävellessäsi järvelle vääristyvän koivun oksalla näet pyyn istumassa; siihen on asuntosi suotu, vaan elä vahingoita puuta eläkä pyytä." — Mies tekikin niin, kun Lappalainen oli neuvonut; mutta hän, niinkun jälkeentulevaisetkin pitivät Kajaman koivua aina pyhänä, ja sen juurella sanotaan kau'an aina nykyisempiin aikoihin saati vielä uhratun. Niissä uhrissa piti paitse muita lintuja vähintäänkin aina oleman yksi pyy.