HAUKKAVUOREN AARRE

Kertomus

Kirj.

Eino I. Parmanen

Helsingissä, Yrjö Weilin, kustantaja, 1907.

MOTTO.

Kaikki mikä tuntuu uskomattomalta, ei ole valetta,
Kaikki mikä tuntuu uskottavalta, ei ole totta.

Ensimäinen osa.

I.

Louhijärvi, kotiseutuni, on Etelä-Pohjanmaan pitäjiä. Se on laajatasankoista, siellä ja täällä pienien metsä-alojen katkaisemaa niitty- ja peltomaata. Vuolas Louhijoki, laskien etäällä Pohjanlahteen, virtaa monimutkaisena sen keskitse ja jakaa sen suuriin kyläkuntiin. Etenkin Kirkonkylä on mahtavan näköinen. Siellä onkin talo talon vieressä, ja minne vain luo katseensa, on silmänkantamiin ulottuvia, runsasta satoa lupaavia viljelysmaita. Juhlallisena kohoaa täällä pitäjän kirkkokin. Se tosin on jo vanha ja vain vaatimattomasti puusta rakennettu, mutta sittenkään se, vähäisellä mäkitörmällä seisten, ei ole vaikutustaan tekemättä. Kauvas, näet, näkyy sen päreinen, suippeasti korkeuteen nouseva katto, ja toisinansa, auringon itäiseltä taivaanrannalta yletessä, sen punaiseksi maalatut seinät valkoisine ikkunapuitteineen hohtavat loistavan kirkkaina, ja sen ikkunat, moninaisesti välkähdellen, hohtavat kullalle. Usein kuitenkin katse suuntaantuu kirkosta kaukaiseen itään. Siellä, pitäjämme etäisimmillä rajamailla, kohoaa taivaanrannalla korkea ja jylhä Haukkavuori, ja auringon ensimäiset säteet leikkivät niin kummasti sen harmaakallioisella, miltei puuttomalla päälaella. Koko taivas on ikäänkuin tulessa, ja aurinko nousee punertavana, majesteetillisena, ja yhä laajemmaksi kasvaa valokehä, yhä edemmäksi väistyvät vuorta peittävät tummat, öiset varjot, ja vähitellen koko vuori kylpee mitä kirkkaimmassa väriloistossa. Suurenmoinen todellakin on näytelmä, mutta onpa Haukkavuori muutenkin huomiota herättävä. Seitsemän kirkkoa sanotaan sen korkealta huipulta nähtävän ja laajalti maata ja metsää, jokia ja järviä, ja kerran, monta, monta sataa vuotta sitten — niin kertoo tarina — on Haukkavuori ollut meren ympäröimänä. Kaukaa oli sinne silloin purjehtinut pystynokkainen laiva. Siinä oli outoa kieltä puhuvia, hurjannäköisiä miehiä. Nämät laskivat maalle ja kantoivat rannalle suuren, painavan arkun. Tämän vartijoiksi he jättivät kaksi miestä, mutta muut heistä lähtivät saarena olevaa Haukkavuorta samoamaan. Ketään he kuitenkaan eivät tällä matkallaan tavanneet, sillä Haukkavuorella ei ollut asujamia. Silloin he palasivat jälleen arkun luo, nostivat sen hartioilleen ja kantoivat ylös metsäistä vuoriharjannetta. Olisivatpa he tienneet, että pieni lappalaistyttö koko ajan tarkasteli uteliaana, joskin samalla pelokkaana, heidän toimiaan rannalla. Veneellään hän oli soutanut saarelle likeiseltä mantereelta ja pysytteli nyt arkana mereen pistäytyvän kalliokielekkeen suojassa. Sinne häntä ei voitu huomata. Kun miehet lähtivät arkkuineen rannalta, silloin hän astui veneestään ja aikoi seurata heitä. Notkeana kuin kärppä hän pujotteli taajan lepikön läpitse ja juoksi sukkelana kuin orava rinnettä ylös, mutta samalla risukko rasahti pahasti hänen jalkojensa alla, ja miehet pysähtyivät kuuntelemaan. Silloin hänkin seisahtuu ja sydän kurkussa kumartuu piiloon ison kiven taa, mutta jo miehet lähtevät eteenpäin. Eräs heistä kuitenkin epäluuloisesti vilkaisee taaksensa, ja katse saa tuiman, uhkaavan sävyn. Tällöin lappalaistyttö ei enää uskalla outoja vieraita seurata, vaan vetäytyy takaisin veneensä luo. Täällä hän odottaa iltaan saakka. Silloin vasta miehet palaavat laivansa luo, mutta ilman arkkua. Minne olivat he jättäneet sen? Luultavasti piiloittaneet jonnekin, niin lappalaistyttö arveli, ja varmasti oli siinä paljon aarteita, sillä kovasti oli arkussa kilahtanut, kun miehet nostivat sen maasta, ja raskaalta se oli näyttänyt. — Vielä hetkisen viivyttyään rannalla ja keskenään oudolla kielellään puheltuaan miehet nousivat laivaansa, työnsivät sen syvemmälle vedelle ja olivat pian kadonneet illan hämärään, eikä milloinkaan enää heitä Haukkavuoren seuduilla näkynyt. Mikä oli tullut heidän kohtalokseen? Siitä olisi ehkä meri voinut antaa tietoja. Pari päivää heidän lähtönsä jälkeen, näet, kauhea hirmumyrsky oli raivonnut merellä, ja eräälle läheiselle rantamalle oli ajautunut haaksihylky. Tämän lappalaistyttö oli tuntenut vieraitten alukseksi, mutta missä he itse olivat, siitä ei haaksihylyssä ollut merkkiäkään. — Tarinan mukaan olisi siis Haukkavuorella aarteita olemassa.

Koska taru oli saanut alkunsa ja oliko sillä vähintäkään tositapahtumaa pohjana, siitä ei varmuudella kukaan mitään tietänyt. Polvesta polveen se oli kulkenut perintönä ja — oli kuinka oli — jo monta kertaa oli sen houkuttelemina ollut Haukkavuorella aarteen etsijöitä. Satuna sitä useimmat kuitenkin pitivät, mutta semmoisenakin oli sillä viehätysvoimansa, ja talvisin takkavalkean ääressä tahi kesäisin, vienon iltahämyn kattaissa maata, vanhemmat usein kertoivat lapsilleen salaperäisestä, Haukkavuorelle kätketystä arkusta ja siinä olevista suurista aarteista.

Niin oli minullekin tehty, ja usein sen johdosta — isäni oli talokkaana Louhijärven kirkonkylässä, ja sijaitsi kotini ihan kirkon likellä — menin tupamme ikkunaan ja katselin sieltä, ajatuksiini vaipuneena, kaukana idässä siintävää koreata Haukkavuorta. Kummallinen oli vuori todellakin, kun se semmoisen tarinan oli saattanut loihtia kansan suuhun. Lapsen mielikuvituksessani se esiintyi mahtavana, pilviä tavoittelevana jättiläisenä. Humisten sen ikivanhat hongat puhuivat hämärästä satujen ajasta, olemattomista aarteista ja veden vellovan valtaan kadonneista merirosvoista. Merirosvoiksi, näet, isäni oli selittänyt minulle tarinassa mainitut outokieliset.

Noin kolme penikulmaa oli kirkolta Haukkavuorelle, mutta niin korkeana se kohosi yli muun maiseman, että sittenkin saatoin sen rajapiirteet aivan selvästi eroittaa. Aivan aiheettomasti en siis sitä jättiläiseksi ajatellut ja mielelläni olisin käynyt vuorella. Sen huipulta näkisin kirkot ja paljon kaunista luontoa, josta minulla nyt ei ollut aavistustakaan, mutta — vaikka jo olin neljännellätoista — syystä tai toisesta ei isä ollut minua vielä Haukkavuorelle laskenut. Pääsisinköhän sinne edes tänäkään kesänä? Kysyin isältä. "Jos nyt keräilet ahkerasti kasveja", hän sanoi — olin lyseon kolmannella luokalla ja minun oli kesän kuluessa koottava viisikymmentä kasvia — "niin lähdemme sinne kaikin heinätyön loputtua. Siihen menee luultavasti vielä noin pari viikkoa".

— Mitä, isäkin tulee mukaan, huudahdin iloisena.

— Tulen.

— Ja silloin isä näyttää kirkot?

— Näytän.

— Sekä paikan, minne laivan kerrotaan laskeneen?

— Teen senkin.

Olin tyytyväinen. Vihdoinkin tulisin siis Haukkavuorelle pääsemään.

— Etkö aarettakin toivoisi näkeväsi? kysyi nyt isä vuorostaan.

— Aarretta? Eihän sitä ole olemassa.

— Eikö ole?

Laskiko isä leikkiä, vai puhuiko hän vakavasti? Kapsahdin häneen, mutta hänen kasvoistaan en saanut sitä selville. Silloin vavahdin ja mielessäni heräsi ensi kerran epäilys. Olisiko ehkä tarina sittenkin oikeassa?

Samalla isä toisti kysymyksensä.

— En tiedä, vastasin epäröiden ja ajatuksiini vaipuneena lähdin ulos.

* * * * *

Alun kolmatta viikkoa meni heinäntekoon, ja koko sen ajan olin ahkerasti keräillyt kasveja — jo oli minulla niitä hiukan yli neljäkymmentä — mutta niinpä olikin isän lupaus ollut minua uutteruuteen houkuttelemassa. Miltei heti heinäajan päätyttyä isä eräänä varhaisena aamuna valjastikin vanhan Hiirakon kirkkorattaitten eteen, jota — toisin kuin muita hevosiamme — ei tällä kertaa oltu laisinkaan käytetty heinätyössä. Sitten äiti tuli pihalle molempien siskojeni, Ennun ja Annan kanssa ja ottaen jälkimäisen syliinsä istahti isän viereen etu-istuimelle. Ennu, joka jo oli täyttänyt seitsemän vuotta — Anna oli vasta viidennellä — istui kanssani taka-istuimella. Kahvivehkeet olivat vasussa ja sen sekä pienessä paperipussissa olevat vehnäset isä oli asettanut heiniin istuimen alle.

* * * * *

Aamu, jolloin lähdimme Haukkavuorelle, oli kauniin herttainen. Aurinko nousi paraillaan itäiseltä taivaankulmalta, ja kastehelmiä oli vielä maassa. Etäältä kuulsi Syvässelän pinta loistavan kirkkaana, mutta vielä etäämpää näkyi matkamme päämäärä.

Hiirakko, jonka jalkoja kahdeksantoista vuotta kangistutti, juoksi vain verkalleen, mutta kului matka sittenkin.

Ensin oli laajoja peltomaita edessämme ja siellä täällä, kahden puolen tietä, oli taloja punaisiksi maalattuine seinineen ja valkoisine ikkunapuitteineen.

Vähitellen tien sivusta muuttui metsäiseksi — olimme jo ulkopuolella kylän — ja kirkasvetisen lammen rannalla näkyi sorsa puikeltavan.

Metsästä kuului peipposen liverrystä, ja yli mahtavan hongikon leijaili tuimakulkuinen kotka. Oliko se huomannut peipposen? Siltä ei näyttänyt. Kohden sinitaivasta kohoten se suuntasi lentonsa pohjoiseen päin ja pian se oli kadonnut etäisen metsäkulman taa.

Jo oli Haukkavuorikin lähenemässä, ja aurinko valaisi täydellä terällään heinäkuun aikuisessa pukimessa olevaa luontoa. Vielä puolen tunnin matka, niin saisimme vanhan Hiirakon riisua valjaista.

II.

Ihan Haukkavuoren kupeella oli pienen peltomaan ympäröimänä vähäinen torppa. Joskus olivat sen seinät olleet punaisiksi maalatut ja ikkunapuitteet valkoisiksi, mutta nyt oli maalista tuskin mitään enää jälellä. Seinät olivat harmaat ja paikoin sammaltuneet, ikkunapuitteet lahot, ja ennen ehjät ruudut olivat tuohilla paikatut. Sammaleinen oli torpan päreinen kattokin ja uunipiippu osaksi rikki. Mustana se törrötti kohden siniseltä hohtavaa taivasta. Ränsistynyttä ja huonoa oli kaikki torpan ulkopuolellakin. Puinen säleaita oli puoleksi kumossa, ja vanha, torpan vieressä oleva tallirakennus oli miltei katotta, mutta niinpä — sen sain myöhemmin kuulla — ei siellä moneen vuoteen ollutkaan ollut asujainta. Ainoa, mikä vielä oli joltisessakin kunnossa, oli pienoinen saunarakennus metsän rajalla. Kuusikkoa ja korkeaa hongikkoa näkyi tämän taustalta, ja vilkaskulkuinen puro virtasi alas vuorista rinnettä. Torpassa asui vanha, Turkin sodan aikuinen sotilas vaimonsa ja yhden tyttärensä kera.

Toisinaan oli Pekka — se oli sotilaan nimi — aivan pienenä ollessani käynyt kotonani. Tällöin hän oli hypitellyt minua polvillansa ja kertonut kummallisia kertomuksiaan Turkin sodasta, johon hän itsekin, mikäli varmalta taholta tiedettiin, oli hyvin urhoollisesti ottanut osaa. Mitalin hän olikin saanut urhoollisuudestansa, ja huvityönäni oli ollut — Pekan meillä pistäytyessä — pidellä sormillani hänen rinnallaan olevaa mitalia.

Moneen vuoteen ei nyt kuitenkaan Pekkaa ollut meillä näkynyt. Lähenevä vanhuus oli estänyt häntä pitkälle liikkumasta. Vielä oli hän kuitenkin mielessäni ja suuresti ilostuin, kun isä — meidän Haukkavuorta lähetessä — ohjasi vanhan Hiirakon kulun kohden ijäkkään sotilaan vaatimatonta asumusta. Jo aikaisemmin oli äitini kaukaa rattailta osoittanut kädellään torppaa ja maininnut entisen, hyvän tuttavani siellä asuvan.

Erittäin ystävällisesti meitä otettiin torpassa vastaan. Pekka itse riensi ulos ja tarjoutui riisumaan hevosen valjaista. Pian Hiirakko olikin vapaa rattaitten edestä ja vietiin talliin. Isä otti rattailta heiniä sen syötäväksi, haki sangolla vettä saunan takaa näkyvästä purosta, ja sitten lähdettiin yhdessä Pekan seurassa sisään. Pienestä eteisestä tulimme tupaan. Siellä äiti Ennun ja Annan kanssa jo istui penkillä, ja vilkkaasti hääräsi takan ääressä torpan vähän alulla kolmattakymmentä oleva tytär.

— Liisa, sanoi Pekka hänelle — paneppa nyt kahvi tulelle!

— Olen juuri hommassa, isä, vastasi Liisa.

Samalla avautui tuvan perältä ovi, ja huoneesta astui sisään torpan jo ijäkkääksi käyvä emäntä.

Liisa ja hän olivat hyvin toistensa näköiset. Molemmilla oli pitkä, solakka vartalo ja siniset, suuret silmät. Liisan tukka oli pellavainen ja vahvassa palmikossa. Äidin hiukset olivat tummemmat, mutta selvästi saattoi huomata, että nekin ennen olivat olleet väriltään pellavahkot. Kuusikymmentä ikävuotta oli tuonut niihin mukanansa muutamia harmaita suortuvia.

Pekka oli vaimoansa hyvän joukon neljättä vuotta vanhempi. Leini jaloissa oli hänet ennen aikaa vanhentanut. Tukka oli miltei kokonansa harmaa ja samoin rinnalle valtoimenaan valuva täysipartakin. Terästä oli kuitenkin vielä harmaissa silmissä ja koukistumatta kolmikyynäräinen vartalo. Nuoruudessansa hän oli kaartissa ollut alaupseerina ja semmoisena hän oli jo mainittuun Turkin sotaankin ottanut osaa. Nyt hän vanhoilla päivillään nautti pientä eläkettä ja muisteli entisiä sota-aikoja.

Suruakin oli Pekalla ollut. Noin kymmenen vuotta sitten hänen ainoa poikansa, nimeltä Pentti, oli lähtenyt Amerikkaan, ja sen jälkeen ei hänestä ollut mitään tietoja tullut, joten vanhemmat luulivat varmasti häntä kuolleeksi. Olisihan hän muuten edes jotakin heille olostaan kirjoittanut.

Olletikin ensi alussa oli ajatus Pentin kuolemasta tuntunut heistä sangen katkeralta, sillä niin hyvä, niin reipas hän oli ollut.

Vain hetkiseksi, korkeintaan pariksi vuodeksi hän oli sanonut lähtevänsä ja sitten palaavansa isäänsä ja äitiänsä kotitoimissa auttamaan.

Kovin olisikin nyt apu ollut tarpeen, sillä ei Pekasta enää ollut raskaaseen ulkotyöhön, eikä Liisastakaan vaimoisena, vaikka hän kyllä parastaan yritti, ollut kaikkeen. Sen tähden torpassa kaikki tahtoikin joutua hunningolle ja huonoon kuntoon.

Näin Pekka puhui liikutettuna poikaansa muistellen, ja kyyneliänsä vaivoin pidätellen istui emäntäkin.

Katsahdin nyt Liisaan. Uutterana hän puuhasi takka valkean ääressä, pani kahviin sikuria ja kohensi tulta.

Samalla Pekka — salavihkaa pyhittyään kyynelkarpalon silmänurkastaan — otti Ennun ja Annan polvilleen, keinutteli heitä hetken aikaa ja alkoi sitten kertoa heille satuja. Silloin minäkin siirryin häntä likemmäksi.

Sadut olivat Haukkavuoresta, ja usein olin ne ennenkin kuullut, mutta siitä oli jo pari vuotta, joten mielellänikin kuuntelin niitä uudestansa.

"Eräs mies", kertoi Pekka, "kulki kerran eksyksissään Haukkavuorella. Jo oli hän harhaillut pitkän aikaa, mutta vieläkään hän ei tietänyt mitään ilmansuunnista. Silloin hän päätti kiivetä vuorta ylöspäin. Siten hän ehkä tulisi vuoren huipulle ja näkisi sieltä ihmisasuntoja. Hän lähtikin kulkemaan, mutta jo muutaman askeleen otettuansa hän tunsi itsensä sanomattoman väsyneeksi ja istahti levähtämään suurta kiveä vastaan. Pian hänen silmäluomensa ummistuivatkin ja pää painui rinnalle, mutta unenhorroksissaan hän oli kuulevinaan ilkeätä harakan naurua. Silloin hän havahtui ja huomasi nukkuneensa suureen hopea-ankkuriin nojaten. Kiireesti hän hypähti ylös ja ihmeekseen hän ei enää laisinkaan ollut väsyksissä, mutta ankkuria hän ei kuitenkaan jaksanut paikaltakaan hievahtaa. Niin iso ja raskas se oli. Mikä siis oli neuvoksi? Mies, hänen nimensä oli Matti, lähti uudelleen kiipeämään vuorta, mutta matkalla — osatakseen takaisin hopea-ankkurille — hän puukollaan veisteli puihin rasteja. Helposti hän löysikin nyt vuoren huipulle ja sieltä ihmisten luo. Hän tuli suureen ja komeaan taloon ja kertoi ankkurista, mutta kaikki nauroivat hänelle, eikä kukaan lähtenyt hänen mukanaan. Silloin hän meni vähäiseen mökkiin, missä asui kolme köyhää veljestä. He uskoivat häntä ja lupasivat tulla hänen mukanansa, ja pian kaikki neljä miestä olivatkin hopea-ankkurilla, mutta nytkään he eivät jaksaneet sitä liikuttaa. Silloin he näkivät pienen peipposen, joka lennellen ilmassa lauloi: 'Kumartakaa ensin seitsemän kertaa, kumartakaa ensin seitsemän kertaa!' Miehet tekivät niin, ja nyt ankkuri nousi helposti, mutta sen sijaan heidän jalkansa olivat ikäänkuin kasvaneet maahan. Peipponen viserteli taasen: 'Kääntäkää päänne kolme kertaa vasemmalle, kääntäkää päänne kolme kertaa vasemmalle!' Miehet noudattivat neuvoa, ja silloin heidän jalkansa irtaantuivat, mutta samalla alkoi maasta heidän ympärillään kohota virvatulen kaltaisia liekkejä. 'Polkekaa maahan kolme kertaa!' lauloi peipponen. He tottelivat, ja virvatulet katosivat. Silloin peipponen laskeutui maahan heidän eteensä ja muuttui äkkiä ihmeen ihanaksi, loistavasti puetuksi kruunupäiseksi immeksi. Oikeassa kädessään hänellä oli kultaomenainen valtikka. Ojentaen sen juhlallisesti miehiin päin hän käski heidän ankkurineen kiirehtimään Haukkavuorelta, mutta matkalla he eivät saisi sanaakaan vaihtaa keskenänsä ennenkuin ehtisivät vuoren juurelle. Miehet lupasivat sen ja lähtivät liikkeelle. Silloin kaunis impi muuttui jälleen pieneksi peipposeksi. Iloisesti viserrellen se seurasi heitä. Mikään ei ollutkaan enää heidän kulkuansa estämässä, ja jo olivat miehet miltei vuoren juurella, kun äkkiä pitkäkoipinen jänis hypähti pensaikosta heidän jalkoihinsa. Silloin miehet kumartuivat tarttuaksensa jänikseen ja unohtaen varoituksen huusivat toisilleen innoissaan: „Ottakaa kiinni!” Samalla kuului hirmuinen jymähdys ikäänkuin ukkosen jyrinä, ja hopea-ankkuri katosi tulena heidän käsistään. Jäniskin oli kadonnut. Se oli muuttunut rumaksi harakaksi, joka ilkeästi nauraen lensi vuorelle. Pientä, hyvää peipposta ei sitävastoin enää laisinkaan näkynyt. Etäältä kuului tosin sen surumielistä laulua, mutta pian sekin vaikeni. Turhaan miehet myös etsivät hopea-ankkuria. Eivätpä he löytäneet enää edes rasteja, joita Matti oli tehnyt puihin. Nekin olivat hävinneet, ja miehet saivat tyhjin toimin palata vuorelta. Sitten sen koommin ei olekkaan kukaan nähnyt Haukkavuorella hopea-ankkuria, ja liekkö sitä koskaan ollutkaan."

Näin Pekka taruili meille ja vielä hän kertoi toisenkin sadun. Se oli tytöstä ja pojasta, jotka luvatta olivat lähteneet Haukkavuorelle marjaan. Hekin siellä eksyivät ja joutuivat ruman ja häijyn noita-akan pariin, mikä vei heidät asuntoonsa, suureen, kallion sisässä olevaan palatsiin. Siellä oli paljon rikkautta, kultaa ja hopeata, mutta sittenkin kauhea olla, sillä huoneissa oli aina pimeä, sisiliskoja oli lattioilla, matoja seinissä ja kammottavat huuhkajat ja yölepakot lensivät nurkasta nurkkaan. Vihdoin lapset kuitenkin pääsivät noita-akan luota pakoon pienen kerjäläispojan avulla, jonka hyvä metsänhaltija oli äidin rukouksesta lähettänyt heitä hakemaan. Seikkailu päättyi sillä, että lapset kotiin tultuaan pyysivät äidiltään anteeksi tottelemattomuuttaan ja lupasivat vast'edes aina olla hänelle kuuliaisia.

Tämmöisiä olivat Pekan sadut, nekin omiansa lisäämään sitä salaperäistä taruverhoa, mihinkä Haukkavuori oli kietoutunut. Mitenkä ne olivat syntyneet? Epäilemättä ne eivät olleet Pekan keksintöä, sillä siksi yleisesti niitä kerrottiin. Kuulinpa kerran pitäjämme kirkkoherran lausuvan isälleni arvelunaan — siitä oli nyt noin pian kolme vuotta — että aarretarina olisi vanhin ja muut siitä vilkkaan mielikuvituksen kehittämiä. Oliko hän oikeassa? Ehkä, ehkä. Sen saatoin kuitenkin huomata, että aarretarina kertomuksineen lappalaistytöstä ja merirosvoista oli ainoa, jolla todellakin voi olla eletyt tapahtumat pohjana. Muut olivat siksi ilmeisesti kaikkea tosiperäisyyttä vailla olevia satuja etten minäkään niitä lapsen ymmärrykselläni muuna pitänyt.

Lopetettuansa satunsa noita-akan palatsista Pekka laski Ennun ja Annan polviltaan lattialle ja nousi ylös. Kahvi, näet, oli valmiina, ja Liisa pyysi meidän sitä huoneeseen juomaan. Siirryimme siis tuvasta sinne. Siellä isä ja äiti ottivat ensimäisinä kuppinsa, sitten Pekka perheineen. Me, lapset, saimme äidin määräyksestä hetkisen odottaa, mutta pian tuli meidänkin vuoromme.

Kahvia juodessamme vanhemmat haastelivat ensin keskenään kaikenlaisista yleisistä asioista, mutta vähitellen — en tiedä miten — johtui näistä keskustelu myös Haukkavuoren aarteeseen.

III.

Kuka ensiksi otti puheeksi Haukkavuoren aarteen, sitä en enää muista.

Siitä mainittaessa Pekan suu meni pilkalliseen hymyyn, mutta pian hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja vasen kyynärpää pöydällä, käsi poskeen nojaten hän istui ajatuksiinsa vaipuneena.

Toisinansa välkähti Pekan silmissä niin kummasti, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastansa.

Äkkiä hän tuskastuneena nousi lavitsalta ylös ja astui sanatonna tupaan.

Kiivain, joskin raskain askelin hän mitteli tämän lattiata, mutta odottamatta hän seisahtui, löi kädellä otsaansa ja mumisi jotakin itsekseen.

Oudostuneina katselimme avoimesta ovesta Pekkaa. Mikä häntä vaivasi?
Käsittämättömältä tuntui hänen käytöksensä.

Kauvan emme tarvinneet odottaa selitystä. Pekka astui tyyntyneenä jälleen huoneeseen. Lyhyesti naurahtaen hän istahti entiselle paikalleen ja alkoi puhella vapaasti ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.

"Merkillistä", hän sanoi, "kuinka kummasti minuun vaikuttaa, kun vaan kuulen Haukkavuoren aarteesta puhuttavan. En usko koko aarteen olemassaoloon, mutta toisinansa herää kuitenkin epäilys rinnassani, ja silloin todellakaan en tiedä mitä ajattelisin. Äskenkin johtui mieleeni kuinka nuorena, kahdeksantoista ikäisenä nuorukaisena välistä samoilin Haukkavuoren rinteitä päiväkausia. Hain aarretta niinkuin moni muu oli tehnyt ja on jälkeenpäin tehnyt, mutta luonnollisesti minkäänlaisitta tuloksitta. Olin tosin kerran löytävinäni jonkinlaisia merkkejä, mutta ne pettivät, ja perin uupuneena palasin iltasella kotiini. Yhtä turhia, yhtä uuvuttavia olivat kaikki matkani. Sentähden en saattanut äsken, aarteesta mainittaessa, olla pilkallisesti hymyilemättä. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelin, että ehkä sittenkin näkemäni merkit olivat oikeat, vaikka en niitä ymmärtänyt, enkä vieläkään ymmärrä. Tämä ajatus oli niin voimakas, että se kokonansa sai minut valtoihinsa."

Nyt Pekka, silmänräpäyksen vaiettuansa, siirtyi puheessaan jo muihin asioihin, sanoi toivovansa hyvää elovuotta sillä kesä oli tähän saakka ollut niin lupaava, mutta uteliaisuuteni oli herännyt, joten miltei heti keskeytin hänet ja pyysin hänen kertomaan meille aarteen etsinnästään.

Yhtyipä isäkin pyyntööni.

Silloin Pekka näkyi vaipuvan syviin ajatuksiin. Selvästi saattoi huomata, että ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen sydämessään. Kertoisiko hän meille? Odotimme jännityksellä hänen vastaustaan. Vihdoin hänen huulensa vetäytyivät hyväntahtoiseen hymyyn, ja hänen silmänsä saivat kirkkaamman loisteen. "Eipä minulla ole mitään vastaan", hän sanoi hiljaisesti hymähtäen, "mutta siirtykäämme ensin tupaan! Siellä on tilavampi."

Siirryimme tupaan ja asetuimme penkille istumaan.

Ennu ja Anna vetääntyivät äidin turviin. Heistä odotettavassa aarrehistoriassa oli jotakin kauhistuttavaa.

Isä oli virittänyt paperossin ja minä istuin hänen vieressänsä.

Emäntä nojasi pöytää vastaan ja odotti hänkin uteliaisuudella. Koskaan ei Pekka edes hänelle ollut aarteen etsintäretkistään puhunut.

Pekka itse käveli vakavana lattialla ja sytytteli lyhyttä nysäpiippuansa.

Liisa sillävälin hommaili vielä huoneessa. Hän korjaili kahvivehkeitä pois, mutta nyt hänkin jo astui tupaan ja istahti uuninpankolle. Kädessänsä hänellä oli sukkakudin, ollaksensa aikaa turhaan kuluttamatta.

Samalla Pekkakin oli saanut piippunsa vireeseen ja puhaltaen vahvan savupilven hän aloitti kertomuksensa.

Kaukaa Kemin puolelta hänen isänsä oli tullut ja asettunut asujaksi torppaan, missä nyt olimme. Muutosta tänne ei Pekka paljonkaan muistanut, sillä hän oli silloin ollut vielä aivan pieni, tuskin nelivuotias, mutta sen hän sitävastoin selvästi muisti, että Haukkavuori jo ensi näkemältä oli häntä suuresti viehättänyt. Sen metsäiset, jylhät rinteet olivat, näet, hänestä niin oudon juhlalliset, ja miltei itsetiedottomasti hän toisinansa oli huomaamattansa lähennyt saunan takana olevaa puroa, leikkinyt ensin hetkisen sen partaalla, mutta alkanut sitten hiljakseen, askel askeleelta, kiivetä kallioista rinnettä ylöspäin. Aina oli tällöin äidin ääni kutsunut häntä varoittaen takaisin, ja hitaasti, vastenmielisesti hän oli jälleen laskeutunut alas. Kerran hän kuitenkin eräänä sunnuntaina, oli äitinsä havaitsematta päässyt tuvasta. Äiti nukkui silloin puolipäivä-untansa, ja isäkään ei ollut kotona. Joutuisasti hän juoksi saunan luo, sieltä purolle ja purolta rinnettä ylös. Hän juoksi herkeämättä. Pienet kädet löivät verille kalliota kavutessa ja vaatteet joutuivat epäjärjestykseen, mutta siitä hän ei välittänyt. Ylös, ylös hän tahtoi. Viimein hän kuitenkin oli hengästyneenä pysähtynyt ja katsonut taaksensa. Joka taholla hänen edessänsä oli jylhää, kallioista metsää, mutta yli synkän metsän näkyi korkealta harjanteelta hänen kotinsa. Etäällä se jo oli, kaukana hänen jalkojensa alapuolella. Peloittavan jyrkkänä kohosi puu- ja sammalpeittoinen vuorenrinne hänen yläpuolellansakin. Silloin oli luvaton matka ruvennut arveluttamaan Pekkaa, ja katumuksen kyyneleet silmissä, sydän kiivaasti pamppaillen hän oli alkanut kavuta tulemaansa tietä takaisin. — Alhaalla, saunan tykönä, oli äiti häntä jo vastassa. Hän oli herännyt unestansa ja heti huomannut sanomattomaksi kauhuksensa, että poikaa ei ollut tuvassa. Hän juoksi ulos, mutta pihamaallakaan ei näkynyt ketään. Silloin hän epätoivoissaan riensi saunalle ja sieltä purolle. Ehkä Pekka oli lähtenyt sinne? Siellä lapsi, itkussa silmin, vaatteet rikkiöiminä ja kädet verissä, tulikin kalliota kiiveten. Selitykset eivät olleet pitkät. Pekalla ei ollut mitään puhua puolustukseksensa, ja äiti — sanaakaan sen enempää tuhlaamatta — nosti hänet syliinsä, vei sisälle ja otti koivurieskan ovipielustasta.

Notkealla koivunvitsalla saamansa selkäsauna oli Pekalta joksikin ajaksi poistanut kaiken halun tutkia Haukkavuoren "salaisuuksia", mutta sitten se vähitellen heräsi uudestansa ja vuosien lisääntyessä, nuorukaisijän tullen, kasvoi yhä voimakkaammaksi. Nyt ei kuitenkaan enää Haukkavuoren suuriluontoisuus ollut yksin vaikuttamassa, vaan ihmeellinen, mainitusta vuoresta liikkuva tarina aarrehistorioineen oli houkuttelemassa tuntemattomia kultia etsimään.

Lapsena Pekka ei ollut tarinaa ymmärtänyt, eikä myös ollut pannut siihen minkäänmoista merkitystä. Satuna sitä olikin hänelle kerrottu, joten hän — sen enempää asiaa punnitsematta — oli sitä myös semmoisena pitänyt, mutta nyt — nuorukaiselle — esiintyi tarina kokonansa toisessa valossa. Itsenäinen arvosteluhalu oli jo määräämässä, eikä Pekka enää voinut olla mielessään kuvittelematta, että vuorella todellakin oli salaperäisiä aarteita kätkettynä. Oudot miehet olivat tuoneet ne tänne aikana, jolloin seudut vielä olivat olleet lappalaisten asustamina. Nämät olivat vähitellen tungetut kauvemmaksi pohjoiseen, mutta perinnöksi oli samalla, paitsi rikkaita kalavesiä ja erärunsaita metsämaita, jäänyt sijaan asettuneille suomalaisille myös aarrehistoria, joka polvesta polveen — ehkä vähän muotoaan muuttaen — oli sitten ollut kulkeilla.

Tämä ajatus tarinan synnystä miellytti suuresti Pekkaa, sillä tarkimmallakaan yksityiskohtain punnitsemisella hän ei voinut keksiä toista yhtä perusteltua ja yhtä todenmukaiselta tuntuvaa selitystä. Tämä ei kuitenkaan vielä mitään varmuutta tuonut. Olihan sekin mahdollisuus, että tarina oli vain vilkkaan mielikuvituksen luoma. Silloin selitys oli myös ainoastansa näennäisesti oikea ja semmoisena soveltuva siihen käsitykseen, minkä hän lapsuudessaan oli vanhempiensa kertomuksen johdosta saanut. Tämä käsitys tunkeutui nyt uudestansa hänen mieleensä ja karkoitti sieltä kaikki jo rakkaiksi käyneet haavekuvat tarinan todellisuudesta, mutta ne palasivat vähitellen ja tällä kertaa niin vastustamattomalla voimalla, että hän miltei tahtomattaankin uskoi aarteen olemassaoloon.

Tähän vakaumukseen joutumista edisti etenkin Karjalasta kulkupuheena tullut tieto. Siellä oli maasta löydetty aarre, joka kertomuksien mukaan oli sinne kätketty Isonvihan aikana. Satuina oli näitäkin kertomuksia pidetty, mutta nyt oli sattuma tuonut aarteen ilmoille. Vasta raivattua uutispeltoa kynnettäessä oli, näet, auran terä paljastanut yli vuosisataisen kätkön. Tästä kuullessaan ei Pekka ollut saattanut olla Haukkavuorenkin tarinaa ajattelematta. Ehkä sekin oli yhtä tosiperäinen?

Kauvan Pekka ei epäröinyt, mutta mitäpä hän sitä tulisena kahdeksantoista vuotiaana olisikaan tehnyt? Silloin veri hehkuu kuumana suonissa, ja mieli palaa seikkailuihin. Enempää itseänsä raskailla ja ikävillä miettimisillä vaivaamatta hän heittikin lapion ja kuokan olkapäälleen ja lähti Haukkavuorelle.

Aamusta varhain hän viipyi täällä myöhäiseen iltaan saakka, mutta väsymys oli ainoana palkintona uutterista ponnistuksista.

Se kuitenkaan ei estänyt häntä yhä uusille matkoille taivaltamasta, ja viikot vierivät, mutta työ oli yhtä tuloksetonta, ja siksi mieli alkoi jo käydä lamaan, siksi horjua äsken vielä niin luja vakaumus aarteen olemassaolosta.

Kerran kuitenkin onni oli häntä suosinut, ja suurella jännityksellä hän oli ryhtynyt havaintojen tekoon. Tämä oli tapahtunut Susiluolan rinteellä.

IV.

Susiluolasta ruvetessansa puhumaan Pekka huomattavassa määrässä vilkastui. Piipun polttaminen unohtui ja eteemme, pöydän ääreen seisahtuen hän käsillään toisinaan liikkeitä tehden kertoi tulisen nopeasti. Oli ikäänkuin menneet tapahtumat olisivat uusiintuneet hänelle ilmi-elävinä. Niin muistelmiensa valtamana hän oli.

Susiluola, nimesi Pekka, sijaitsee Haukkavuoren läntisellä rinteellä. Tupamme rappusilta — jos ulos menisimme — saattaisin teille näyttää vuorella olevan rosoisen ja louhikkoisen paikan, jossa kasvullisuus ainoastansa vaivoin versoo. Vain siellä täällä on joku yksinäinen puu, kuusi tahi mänty, ja paljaina, sammaluurteisina kohoavat kallioseinämät. Yksi näistä on muita jylhempi ja muita korkeampi. Kohtisuorana se nousee kohden sinitaivasta, niin äkkijyrkkänä, että on mahdotonta sen sileällä pinnalla missään saada jalansijaa. Seinämä on kierrettävä, jos ylös tahdotaan päästä.

Sen juurella on kolme neljä isoa, jättimäistä kiveä, ei aivan likitysten, vaan pienen välimatkan päässä toisistaan. Vuorenseinämän kanssa ne muodostavat vähäisen, miltei kehänmuotoisen aukeaman, ja kaksi suurta, satavuotista honkaa varjostaa niitä.

Aukeama on pinnaltaan tasaista kalliomaata, mutta kokonansa jäkälien kattamaa. Tarkasti sitä silmäillessä saattaa nähdä, että se tuskin huomattavasti viettää vasemmalle käsin.

Äärimmäisinnä vasemmalla on suurin aukeamaa muodostavista kivistä. Sen ulkomuodossa ei ole mitään, joka herättäisi erikoisempaa huomiota. Tuskinpa edes sen aimoa kokoa tulee kummastuneeksi. Semmoisia "kalliolohkareita" on lukemattomia maassamme, toisinansa muuten ihan tasaisillakin peltomailla.

Jotakin on kuitenkin tässä kivessä, joka on omiansa tekemään sen merkilliseksi. Sen alta, rinteen puolelta, alkaa, näet, kuuluisa Susiluola.

Luolan suu on hyvin matala. Ainoastansa ryömimällä pääsee siitä sisälle, ja on se ulkopuolelta katajien suojaama, niin että outo ei sitä helposti löydä, vaikka hän olisi kuullut luolasta puhuttavankin.

Kun katajat taivuttaa syrjään, silloin vasta näkyy kiven alta kapea, mustapohjainen, noin metrin levyinen railo. Se ei juuri houkuttele sisälle kömpimään, mutta kun tämän on, joskin vastenmielisesti tehnyt, tällöin on myös vaiva monin kerroin palkittuna. Silmien eteen aukenee kallioisen seinän joka taholta ympäröimä luola, jota jatkuu niin pitkälle kuin maanalaisessa hämärässä saattaa eroittaa.

Kukaan ei ole tiettävästi vielä luolan toista päätä nähnyt. Niin syvälle jylhän ja korkean Haukkavuoren sisälle se tilottuu.

Moni reimana poikana pidetty mies on uhmaillen lähtenyt luolaa kulkemaan, mutta kesken on rohkeinkin palannut takaisin. Kaksi tämmöistä tapausta johtuu etenkin mieleeni.

Kerran meitä oli nuoria useampia, sekä poikia että tyttöjä, Haukkavuorella. Olikin Juhannus-aatto ja väkeä oli Kirkonkylästä saakka kokoontunut vuorelle, sen huipulla kokkoa polttaaksensa.

Ajan kuluksi kävimme Susiluolallakin.

Tyttöjoukossa oli mukana köyhän talokkaan tytär Alanevan kylästä.

Tämä oli kaunis tyttö, mutta hänen kauneudessaan oli jotakin erikoista, pitäjän muitten tyttöjen ulkomuodosta poikkeavaa. Olisipa, kun Leenan näki, luullut mustalaistytön olevan edessänsä. Niin tummanruskeat olivat hänen silmänsä, niin pikimusta oli hänen pitkä, vallattomasti kiharoilla oleva tukkansa. Ehkä olikin hänen suonissaan mustalaisverta. Ainakin huhu, jos se totta sitten puhui, tiesi siitä kertoa. Leenan isä, näet, olisi vieraalla paikkakunnalla mennyt naimisiin erään mustalaistytön kanssa, mutta tämä oli täällä, heti lapsen synnytettyänsä, kuollut. Silloin mies otti lapsen — se oli tyttö — ja muutti jälleen kotiseutuvilleen.

Oli huhun kuinka oli, ei estänyt se muita pitäjäläisiä ja näistä etenkin nuorisoa Leenan kanssa seurustelemasta. Tuskinpa aina häntä "mustalaiseksi" edes muistimmekaan. Suurimman osan ikäänsä hän oli elänytkin keskuudessamme. Sentähden olimme häneen tottuneet, ja luulenpa monen pojan tavallista syvempäänkin katsoneen hänen tummiin silmiinsä. Minäkin hiljaisuudessa pidin Leenasta — tässä Pekka vilkaisi vaimoonsa — ja ihailemista hänessä olikin. Hän oli käytökseltään tulinen, liikkeiltään reipas ja — mikä mustalaisessa on harvinaista — luonteeltaan sydämellisen suora ja vilpittömästi rehellinen. Eivätpä tytötkään olleet hänestä pitämättä, ja hyvä toveri Leena olikin. Pieninkin ystävää kohdannut vastoinkäyminen saattoi kyyneleet hänen silmiinsä. Toisinansa hän kuitenkin oli oikullinen. Silloin hänen isot, iloisat silmänsä tuikehtivat veitikkamaisesti ja vallattomana hän sai milloin minkin päähänpiston, kiusasi, näet, tovereitaan tahi — mikä oli tavallisinta — laski pilaa ihailijoistaan, heti jälleen sydämettömyyttään taas katuaksensa.

Vallattomana hän nytkin oli Susiluolalla ja lupasi sille pojista sukkaparin kutoa, joka luolan päässä kävisi.

Meitä oli paljon poikia hänen ympärillään, mutta kukaan meistä ei astunut esille. Vaatimus oli mielestämme liika mahdoton täyttää, mutta kuitenkaan emme saattaneet olla epäröiden katsomatta toisiamme, sillä tytöt virnistelivät selkämme takana, ja se harmitti.

"Eikö kukaan uskalla?" sanoi Leenakin pilkallisesti naurahtaen.

Joukostamme astui silloin päättäväisenä esille synkkäkatseinen Lapuan poika.

Hän oli vasta tullut paikkakunnalle ja useammille meistä outo.

"Tyttö", sanoi lapualainen purevalla äänenpainolla, "en sukkaparia ansaitakseni lähde, vaan jos sydämesi minulle lupaat, niin luolaan menen ja sen päässä käyn."

Leena punastui. Niin pitkälle hän ei ollut leikinlaskussaan tahtonut mennä.

— Lupaa, lupaa! huusivat tytöt — kesken lapualainen takaisin palaa.

— Olkoon sovittu, lausui Leena pilkallisesti.

Lapualainen puri huuliaan, mutta ei sanaakaan puhunut. Uhkamielisenä hän taivutti katajat syrjään ja ryömi aukosta sisään.

Tuossa tuokiossa hän oli kadonnut näkyvistämme, mutta vielä tarkastelimme levottomuudella luolan aukkoa.

Levottomuus kasvoi, kun häntä vielä parinkaan tunnin kuluttua ei takaisin kuulunut.

Aivan kalpeat olivat Leenan kasvot. Hän katui jo ajattelemattomuuttaan. Ihan ventovieraalle hän oli sydämensä luvannut. Mitäpä jos lapualainen oli pilan totena ottanut? Mitä hän tälle silloin sanoisi? Leenan tätä ajatellessa kuuma kyynelkarpalo juoksi pitkin hänen poskipäitään, ja leikinlasku ei enää huvittanut.

Allapäin olivat toisetkin tytöt. Heitä suretti se, että he kehoituksellaan, jota heidän toverinsa oli noudattanut, olivat saattaneet tämän ikävään pulaan.

Emmepä mekään, pitäjän pojat, olleet laisinkaan mielissämme. Ulkoseurakuntalainen oli tullut ja alttiilla rohkeudellaan ehkä alentanut arvoamme tyttöjemme silmissä. Kukapa sitäpaitsi meni takaamaan, ettei hän luolan päässä kävisi ja sitten esiintyisi vaatimuksineen? Tiesi sen Leenankin silloin. Tytöt ovat aina hupakoita. Ottavat vaikka minkä mokoman, joka tielle osuu. Uhmaileva oli monen pojan katse, ja voimattomassa vimmassaan he puristivat nyrkkiään housuntaskussa.

Ummelleen kolme tuntia oli vierähtänyt. Tällöin vasta — auringon ensimäisiä säteitään heittäessä itäiseltä taivaanrannalta — näkyi viimeinkin katajien lomitse käsi ja pian toinenkin. Luolasta tuli esille lapualainen, mutta minkälaisena ulkomuodoltaan?

Hänen vaatteensa olivat likomärjät ja repaleiset, hänen kasvonsa ja kätensä veriset. Lakittamin päin ja vahva, ruskea tukka vedestä takkuisena hän seisoi edessämme. Hänen harmaat silmänsä olivat entistäkin synkkäkatseisemmat, ja parrattomat huulet olivat lujasti yhteenpuserrettuina.

Näin hän seisoi silmänräpäyksen ajan, mutta sitten hän perin uupuneena vaipui maahan.

Lähenimme uteliaina häntä.

Tällöin hänen huulensa avautuivat. "Tuokaa juotavaa!" hän kuiskasi tuskin kuuluvin sanoin.

Eräällä pojista oli pullo viinaa mukana. Hän tarjosi lapualaiselle pullon.

"Ei väkeviä", puhui tämä raskaasti.

Äkkipäätä tehdyllä tuohisella haimme hänelle joutuisasti vettä.

Syvin siemauksin hän joi kaiken veden ja laski sitten tuohisen viereensä.

— En ole yrityksessäni onnistunut, hän mumisi hampaittensa välistä.

— Et ole onnistunut? sanoimme yhteen suuhun ja sydämessämme tunsimme hienoa vahingoniloa.

— En.

Odotimme jännityksellä selitystä.

— En neuvoisi ketään, hän nimesi — yritystäni uudistamaan.

— Todellakin, lausui Leena, joka hänkin oli tyttöjen seurassa likennyt — sen näköinen oletkin.

Leena ei ollut saattanut äskeistä tuskaansa unohtaa ja tahtoi sentähden kostoksi vähäsen pistellä.

Lapuan poika loi moittivasti katseensa häneen.

Leena huomasi sen ja punastuen hän vetäytyi toisten taakse.

Samalla lapualainen nousi vaivaloisesti pystyyn. Hänen lyhyt, jäntevä vartalonsa vapisi vieläkin kokemistaan ponnistuksista, mutta hänen silmänsä leimahtivat nyt tulta ja terästä oli äänessä. "En ole pelkuri", hän lausui, "mutta sittenkään en halua toistamiseen tehdä matkaani. Kaukana kallioitten syvyydessä on vuolas virta, ja kylmä kostea on viima, joka täältä tunkee vastaan. Virran ylitse olen yrittänyt kahlata, mutta vesi tempoi jalkojani. Se oli viedä henkeni, vaatteeni repeytyivät ja lakkini kadotin. Verissä ovat käteni, verissä kasvoni, mutta kohtaloani en valita. Sitä ainoastansa valitan, että naisen narriksi rupesin."

Ylpeästi niska kenossa Lapuan poika lähti astumaan mäkistä rinnettä alas, mutta tyttöjoukkoa sivuuttaessansa hän moittivin silmäyksin etsi Leenaa ja tämän nähdessänsä hänen synkkä katseensa muuttui niin kaihomielisen surulliseksi. Emme silloin mekään saattaneet enää tuntea vahingoniloa ja katkeruudetta, jopa miltei kunnioituksella, ajattelimme poistuvaa vierasta. Eipä joka mies vaan tekisi hänen rohkeata yritystään.

Pian hän oli kadonnut taajan hongikon suojaan.

Tällöin mekin lähdimme luolalta, kukin kotiinsa mennäksensä, mutta seuraavana päivänä, aamun koittaessa, valjastin isäni kolmivuotisen oriin kirkkorattaitten eteen.

Ajoin hevosella Kirkonkylään. Lapualainen oli työssä siellä — niin oli minulle sanottu — ja tahdoin nyt tiedustella häneltä yksityiskohtaisesti hänen seikkailuaan luolassa.

Miestä en enää tavannut.

Jo Juhanuspäivän illalla hän seikkailuaan lähemmin kenellekään kertomatta oli lähtenyt kohden kotipitäjäänsä taivaltamaan.

Kuulin sitten jälestäpäin, että Leena oli sinne kirjoittanut hänelle, mutta mitä kirjeessä oli, sitä en tiedä. Ehkä hän siinä pyysi lapualaisen unohtamaan lausumansa pilkkasanat. Se semmoinen olisi ollut niin Leenan tapaista.

V.

Pekka keskeytti hetkeksi kertomuksensa. Piippu oli hänen puhuessansa sammunut ja sentähden oli se uudestansa viritettävä.

Pekka käveli takalle, otti hiiloksesta tulta ja sytytti piippunsa.

Sitten hän jälleen astui pöydän luo ja jatkoi kertomustaan.

Toinen yritys — hän sanoi — joka erityisesti johtuu mieleeni, tapahtui noin viikko jälkeen äsken kertomani luolaseikkailun.

Kulovalkean tavoin oli maine Lapuan pojan uhkarohkeasta teosta levinnyt kautta pitäjän.

Jokainen kummeksui sitä, että luolassa saattoi olla voimakas virta.
Mitenkä olisi tämä luonnonilmiö selitettävissä?

Luolaa oli tähän saakka pidetty jotakuinkin vähämerkityksellisenä.

Kaikenlaisia tarinoita sen suuresta pituudesta oli tosin jo ammoisista ajoista liikkunut kansan suussa, mutta tiedettiin, että "pitkiä, maanalaisia käytäviä" oli monessa muussakin pitäjässä, joten Susiluolaankaan ei enempää arvoa pantu.

Nuorison silmissä se kuitenkin aina oli ollut kunniassa. Nuorison piiristä olivat ne miehetkin olleet, jotka toisinaan olivat sen kallioiseen syvyyteen tunkeutuneet.

Juhannusaattona nuoriso tapasi joka vuosi säännöllisesti kokoontua Haukkavuoren ylimmälle harjanteelle kokkoa polttamaan. Tällöin oli myös säännöllisesti käyty Susiluolan luona. Sen ääressä oli istuttu ja tarinoitu, sen ääressä leikkiä lyöty, jopa joskus lymysilläkin juostu. Usein oli silloin luola ollut lymysijana, ja olenpa itsekin kerran, piilosilla ollessa, kulkenut sitä noin puolisen tuntia. Milloinkaan ei ollut kuitenkaan ollut luolan tutkimisesta mitään kysymystä. Ainoastaan Haukkavuoren sadunomaisen aarteen etsijät olivat välistä sen alkuosaa tarkastaneet, mutta kaikki olivat he miltei heti luopuneet tarkastuksestaan. Niin kapea on, näet, luola jo likimiten kymmenen sylen päässä, että mahdottomalta näyttää ihmisenkin siellä edetä, puhumattakaan siitä, että suurta "aarre-arkkua" ei mitenkään voisi saada sisälle.

Olosuhteet olivat nyt monessa suhteessa muuttuneet. Lapualaisen kautta oli Susiluola äkkiä tullut kuuluisaksi. Joskaan ei sieltä aarteita toivottu löydettävän, oli se kuitenkin salaperäisine virtoineen siksi ihmisellistä uteliaisuutta kutkuttava, että mielikuvituksessa — kun varmuudella ei mitään tiedetty — ajateltiin se sisäosaltaan mahtavaksi holviksi, jonka toisesta seinästä, poikki leveän, syvänteisen kivialustan, juoksisi käsittämättömistä lähteistä vahva, pyörteinen, kylmää kosteutta mukanaan tuova vesisuoni. Läpitunkevana viimana "huurumainen" kosteus levisi holvin kaikkiin soppiin ja sieltä pitkin "luolakäytävää."

Eipä mielikuvitus edes tähänkään pysähtynyt. Muutamien ajatuksessa voimakas virta muuttui mahtavaksi koskeksi ja laaja holvi suuren suureksi saliksi, jonka kattoa omituiset, luonnon muodostamat patsaat tukivat, ja jonka seinät olivat monipiirtoisten kourujen uurtamat.

Kun mielikuvituksessa oli näin pitkälle menty, ei ole kummeksumista, jos vähitellen heräsi ajatus luolan lähemmästä tutkimisesta, ja — niinkuin on tavallista tämmöisissä oloissa — seikkailuhaluinen nuoriso oli etenkin valmis ryhtymään tutkimuskokeisiin. Se mies olisi, joka ensimäisenä kävisi "virralla" saakka, ja kauvaa ei nuoriso tarvinnutkaan päätöksen tekoon. Jo noin viikko jälkeen lapualaisen yrityksen oli meitä Susiluolalla toistakymmentä poikaa.

Pidimme tarpeettomana kaikin lähteä luolaan ja heitimme sentähden arpaa. Se, jolle arpa lankeisi, olisi oikeutettu valitsemaan tovereikseen miehen tai pari.

Onnellinen oli Kirkonkylästä, talokkaan poika, ja tovereikseen hän otti erään pojan Alanevan kylästä ja tämän veljen. Lyhdyillä varustettuina ja kivivasara vyötäisillä he katosivat luolaan.

Likimäisin neljä tuntia saimme tällä kertaa odottaa. Silloin vasta miehet tulivat takaisin. Heidän matkansa oli ollut uuvuttava, mutta virran he olivat myös nähneet — joskin etäältä.

Perin varovaisesti he olivat kulkeneet, vain askel askeleelta. Siksi olivat he niin kauvan viipyneet luolassa.

Ainoastansa tämän lähimmän alku-osan, noin kymmenen sylen matkan, he olivat saattaneet käydä pystyasennossa. Mutta sitten olikin luola jo muuttunut kovin kapeaksi ja matalaksi. Paikka paikoin olivatkin he sentähden edenneet puoleksi ryömimällä.

Heidän vähän toista tuntia kuljettuansa oli luola alkanut loivasti aleta ja kaukaa he olivat kuulleet veden pauhua.

Jo aikaisemmin oli veden pauhu käsittämättömänä humuna tunkeutunut heidän korviinsa, mutta nyt he vasta saattoivat selvästi eroittaa sen.

Vielä noin puolisen tuntia he olivat edenneet, mutta silloin oli myös rohkeus heidät pettänyt. Miltei kohtisuorana oli, näet, luola laskeutunut alas, ja lyhdyn avulla he etäällä, tietämättömässä syvyydessä, olivat nähneet mustapohjaisen, kiivaasti vyöryvän veden. Se varmaankin oli lapualaisen mainitsema virta.

Kukaan ei halunnut virtaa likempää tarkastaa. Niin vaaralliselta oli heistä matka sinne tuntunut, ja sanaa sanomatta he — kuin yhteisestä sopimuksesta — olivat kääntyneet takaisin. Jatkuiko luolaa virran toisella puolella, sitä he eivät olleet saattaneet nähdä.

Takaisin palatessansa he — mikäli kiireessään olivat ehtineet — olivat tarkastaneet luolan seinämiä, mutta mitään erikoisempaa he eivät olleet huomanneet. Ainoa mikä oli pistänyt silmiin, oli se, että toisin paikoin oli kalliossa ollut syviä, nähtävästi veden uurtamia kouruja.

* * * * *

Sillä välin kun miehet olivat maanalaisella tutkimusmatkallaan, oli Pekka tovereineen istahtanut katajikon edustalle, joka tiheydellään kattoi Susiluolaan vievän aukon suuta. Alusta, jolle he olivat asettuneet, oli kallioinen ja osaksi sammalpeittoinen. Ajatuksiinsa vaipuneena Pekka nyhti irti sammaleita. Kallio paljastui vähitellen ja äkkiä tuli sammaleitten alta näkyviin omituinen, hevosenkengän muotoinen kuvio. Se oli taitavasti hakattu kallioon ja oli sen yläkannassa kaksi likitysten olevaa nuolenpäätä. Molempien kärjet olivat suunnatut kohti Susiluolan aukkoa.

Kun kuvion huomasin — niin kertoi nyt Pekka meille tekemästään havainnosta — vavahdin jännityksestä ja suurella mielenkiinnolla kumarruin sitä lähemmin silmäilläkseni.

Hevosenkenkä oli täynnä poikittain säännöllisesti vedettyjä viiruja ja kummassakin nuolenpäässä oli pienen pieni nuoli kuvattuna. Molemmat nuolet viittasivat yhdensuuntaisesti, vähän viistoon vasemmalle, alaspäin vuorta.

En voinut pidättää hiljaista ilonhuudahdusta. Kuvio oli varmaan jonkinlainen osviitta, jonka merkkejä tutkien, jos niitä vaan ymmärtäisin, saattaisin aarteen löytää.

Toverini kuulivat huudahdukseni ja loivat kummastuneina katseensa minuun.

Osoitin heille kuviota.

Uteliaina he siirtyivät likemmäksi.

Hevosenkenkä piirroksineen näkyi herättävän heidänkin huomiotaan. Sanaa puhumatta he sitä tarkastelivat.

Miltei jo kaduin, että olin sen heille näyttänyt. Entäs jos hekin rupeaisivat sen johdolla aarretta etsimään?

Pelkoni ei ollut turha.

"Olenpa vakuutettu siitä", lausui, näet, eräs heistä, äkkiä katkaisten äänettömyyden, "että tällä kuviolla on joku yhteys tarinassa mainitun aarteen kanssa."

"Niin minäkin", nimesi eräs toinen joukosta, ja samaa olivat muutkin ajatelleet itseksensä.

"Nuolenpäät, niin arvelen", jatkoi jälleen ensimäinen puhujista, "osoittavat suuntaa, jota meidän on kuljettava, jos tahdomme päästä aarteen omistajiksi. Erehtymättömän selvästi ne viittaavat Susiluolaan, joten siis aarre on sieltä etsittävä."

Kysyvästi — sanoilleen vahvistusta hakien — puhuja katseli tovereihinsa.

Nämät nyökäyttivät hyväksyvästi päätänsä.

Kenellekään heistä ei näyttänyt edes juolahtaneen mieleen, että pienilläkin nuolilla olisi joku merkitys tahi ehkä he eivät olleet niitä huomanneetkaan.

Se ei olisi ollutkaan ihmeteltävää, sillä niin hienot ne olivat ääriviivoiltaan, että syvälle kumartuen olin saattanut ainoastansa vaivoin ne eroittaa. Ihan selväpiirtoinen ei ollut muukaan kuvio.

Pitkät aikajaksot olivat nähtävästi vaikuttaneet siihen kuluttavasti. Näin ajattelin ja mielikuvituksessani siirryin hämärään muinaisuuteen. Kaikki aarretarinassa mainitut tapaukset kangastuivat ilmi-elävinä sieluni peilissä, ja olinpa näkevinäni enemmänkin. Outokieliset miehet hakkasivat kallioon hevosenkengän muotoisen kuvion monine partoineen ja arvoituksellisine nuolenpäineen ja nuolineen, jotta he — toisten haahdella saarelle laskiessansa — voisivat helpommin löytää aarteensa kätkentäsijan. Vuosisatojen kuluessa oli kallion pinta sammaloittunut, ja hevosenkenkä oli kadonnut näkymättömiin. — Sattuma oli nyt minun kauttani loihtinut sen ilmoille.

Kauvan istuin täten mietteissäni. Vasta toisten poikain kova-ääniset huudot havahduttivat minut ajatuksistani. Nämät, näet, riemukkaalla remulla tervehtivät juuri luolasta palaavia tovereitamme. Ylös hypähtäen yhdyin heidän iloonsa.

Jokainen meistä odotti jännityksellä, että he kertomuksellaan vahvistaisivat sen mielikuvan, joka yleisesti oli lapualaisen retken jälkeen luotu Susiluolasta — siitä ilomme johtui — mutta suuresti petyimme. Luola heidän sanojensa mukaan oli kapea ja vaikeakulkuinen, ja missään he siellä eivät olleet huomanneet jälkeäkään mahtavasta holvista.

Kertomus vaikutti lamauttavasti kuin kylmä sade. Kaikki toiveet eivät olleet kuitenkaan vielä menetetyt. Eräs pojista osoitti kallioon hakattua kuviota ja mainitsi aikaisemmin lausutun arvelun, että aarre löytyisi luolasta.

Miehet naurahtivat pilkallisesti.

— Hullu se on, nimesi eräs heistä, joka sieltä aarretta etsii.

— Kuinka niin? kysyin.

— Kuinka niin? toisti tämä purevasti. Kulkemassamme käytävässä sitä varmaan ei missään ole, ja kukapa olisi ollut niin järjetön, että hän sen olisi virtaan upottanut? Sitäpaitsi luuletko, että kukaan olisi ahdasta luolaa myöden, jota paikka paikoin ainoastansa ryömimällä voi edetä, ruvennut perässänsä laahaamaan isoa ja siis myös painavaa "aarrearkkua?" Enpä puolestani usko, että hän semmoista olisi onnistunut edes luolaan saamaan sisälle.

Olin hänen puheeseensa mitään lausumatta. Hän oli mielestäni oikeassa. Vastaan väittämättä olivat toisetkin, ja pian kaikki toverini — hevosenkenkään enää vilkaisemattakaan — lähtivät vuorista rinnettä astumaan alaspäin. Susiluolassa vast'ikään käyneet kulkivat etujoukossa.

En seurannut tovereitani, vaan jäin yksikseni istumaan Susiluolan edustalle. Silmäilin nyt täällä toistamiseen hevosenkengän muotoista kuviota. Aivan tarkoituksettomana en sitä saattanut vieläkään pitää ja sentähden päätin ensi työkseni tutkia huolellisesti vuorta pienten nuolten osoittamassa suunnassa.

Päivän huomisen sarastaessa lähtisin varhain liikkeelle ja ottaisin mahdollisen luolatutkimuksen varalle lyhdynkin mukaan.

Liika myöhäistä olisikin ollut enää ryhtyä toimeen, sillä aurinko oli jo katoamaisillansa läntisen taivaankulman taa, ja koko kesäinen luonto oli vienon hämärän peitossa.

Enempää vitkastelematta nousin ylös — toverini olivat tällöin luultavasti jo aikoja sitten saapuneet vuoren juurelle — ja aloin hitaasti samota kotiani kohden.

Seuraavana päivänä olin iltaan saakka tutkimusmatkallani Haukkavuorella. Ulotin tarkastukseni Susiluolan alkuosaankin, mutta mitään en löytänyt. Perinpohjin olin vain itseni uuvuttanut. Ehkä en kuitenkaan ollut kuviossa olevia merkkejä oikein ymmärtänyt?

VI.

Tässä Pekka lopetti jännittävän ja huvittavan kertomuksensa.

Sen kuluessa hänkin oli istahtanut penkille.

Hänen piippunsa oli jälleen sammunut, mutta hän ei ollut sitä huomannut.

Pitkät ajat hän oli pitänyt sammunutta piippunysää kädessänsä ja ainakin pari kertaa vetänyt siitä olemattomia sauhuja.

Niin ajatuksiinsa syventynyt hän oli ollut.

Anna oli nukahtanut äidin syliin.

Ennu taasen oli suurella tarkkaavaisuudella seurannut kertomusta.

Sen olin minäkin tehnyt.

Hartaita olivat muutkin olleet, isä, äiti ja torpan emäntä. Olipa
Liisakin unohtanut sukankutomisen.

Uuninpankolta nousten hän nyt kiireisesti ryhtyi ruuanlaittoon.
Sukankutimen hän sivumennen asetti ikkunalaudalle.

"Päivällinen lienee tänään kertomuksen kautta vähän viivähtänyt", sanoi emäntä. "Tavallisesti syömme noin kahdentoista aikaan."

Isä otti taskustaan ison, amerikkalaisen hopeakellonsa. Se oli kaksi.

Kiitimme isäntäväkeä ja aloimme tehdä lähtöä, mutta Pekka esteli.

"Ette mitenkään saa mennä", hän nimesi, "ruoka on pian valmis."

Jäimme siis vielä aterioimaan, ja tuossa tuokiossa olikin tuvan pöytä jo päivälliskunnossa. Valkea liinanen oli levitetty sille, ja tälle oli asetettu silakkavati, leipälautanen ja suuri haarikka kaljaa. Pöydällä oli sitäpaitsi aamullisia perunoita, jotka Liisa hopulla oli lämmittänyt, kolme neljä lautasta ja yhteisesti käytettäväksemme pari veistä ja haarukkaa.

Pekka luki ruokarukouksen, ja sitten ryhdyimme puolisille. Äiti syötti sylissään Annaa, Ennu ja minä saimme hoitaa itsemme.

Joutuisasti vähän haukattuamme olimme vihdoinkin valmiit lähtemään
Haukkavuorelle.

Pekka olisi itse mielellänsä tullut oppaaksemme, mutta ei arvellut jaksavansa.

Liisa lupautui tällöin opastajaksemme.

Kiireesti hän sitoi liinaisen huivin päähänsä ja astui seurassamme ulos.

Aika olikin Haukkavuorelle rientää, jos tahdoimme illaksi ehtiä takaisin torppaan, sillä isän kello näytti olevan jo puoli kolme.

Mennessämme äiti haki rattailta vasun istuimen alta, ja Liisa otti kannulla purosta vettä.

* * * * *

Haukkavuorelle lähdimme pitkin pientä polkua saunan taitse. Kiertäen kaartaen se kulki läpi laajan hongikon ja taajan kuusimetsän ylöspäin vuorista rinnettä.

Kovin vaikea oli vaelluksemme, sillä paikka paikoin metsäinen rinne nousi miltei pääsemättömän jyrkkänä. Liisa ja isä sentähden vuoronperään kantoivat Annaa käsivarrellaan. Äiti talutti vasemmalla kädellään Ennua, oikeassa hänellä oli vesikannu. Minulla oli vasu hoteissani.

Tunnin kuluttua olimme vihdoin huipulla. Täällä vuori oli jo paljon louhikkoisempaa, paljaina törröttivät kalliot, ja ainoastansa siellä täällä oli joku yksinäinen puu.

Yli kaiken kohosi suuri, rosoinen kallionlohkare. Haukkavuoren Hatuksi sitä nimitetään, ja kivestä tehdyt rappuset vievät sen pinnaltaan tasaiselle laelle.

Kiipesimme rappusia myöden Hatulle.

Siitä noin kymmenkunta syltä vasemmalle — lännen puolella — oli aukealla paikalla leveä kalliopaasi. Tummasta, palaneesta ulkomuodostaan päättäen se oli nuorison Juhannusaikaan käyttämä kokkokivi.

Jos suuremmoiseksi olinkin näköalaa Haukkavuorelta ajatellut, en mielikuvituksessani ollut laisinkaan pettynyt.

Kertomuksissa mainittuja monia järviä en tosin sieltä nähnyt, enkä myös seitsemää kirkkoa, mutta mahtava oli sittenkin näköala, joka aukeni silmieni eteen.

Minne vaan loin katseeni, oli edessäni viljavia Pohjanmaan vainioita, jokia ja laaksoja, suuria metsiä ja kauniita kyläkuntia.

Etäällä, monien penikulmien päässä, häämöitti lännessä laajaulappainen Pohjanlahti, ja kaukaa sen rantamalta, metsien takaa, näkyi K:n kaupungin juhlallinen kirkko.

Lännessä siinsi Syvässelän pinta loistavan hohteisena, ja noin peninkulma siitä kohosi kotipitäjäni Louhijärven vaatimaton puukirkko.

Huomasinpa Kirkonkylässä kotinikin, mutta mitättömän pieneltä se näytti nyt mielestäni. En ollenkaan saattanut eroittaa sen edustalle istutettuja marjapensaita.

Oikealla Kirkonkylästä, vuolaan Louhijoen eroittamana, oli vähäisellä metsäkummulla Alanevan kylä. Uteliaisuudella katselin tummasilmäisen Leenan syntymäsijaa.

Suoraan allamme oli Pekan torppa, mutta mistä olisi Susiluola haettava?

Liisa oli seisahtunut viereeni. Kysyin häneltä.

Hän aikoi vastata, mutta samalla Anna alkoi itkeä. Koti-ikävä oli vallannut. Lohdutellen Liisa kääntyi häneen.

Suuntasin silloin katseeni toisaalle.

Seudut, jotka nyt näin, olivat minulle aivan ventovieraat, mutta isäni mainitsi niitten nimet.

Kolme kirkkoa eroitin silmänkantaman päässä. Kaikki olivat ne eri pitäjille kuuluvia. Lounaisessa oli Kaunissaaren, idässä Leppäviidan ja koillisessa Keidaskankaan pitäjät.

V.

Näistä Kaunissaari ja Keidaskangas olivat hyvin kaukana, laajojen metsämaitten takana, mutta Leppäviita rajoittui lännessä Haukkavuoreen.

Ihan lähellä vuorta oli täällä pienehkö talo. Erityisesti panin huomioni siihen, sillä se oli harvinaisen kauniitten riippukoivujen ympäröimä.

* * * * *

Toista tuntia olimme olleet Haukkavuoren Hatulla mahtavaa näköalaa ihailemassa. Nautintoni oli ollut rajaton, mutta nyt oli jo muualle mentävä. Isä alkoi, näet, kiirehtiä Susiluolalle.

Astuimme rappusia alas ja lähdimme joutuisasti luolalle.

Liisa oli oppaanamme, ja isä kantoi Annaa.

Pientä, kierteistä polkua oli meidän nytkin kuljettava.

Se vei Hatusta viistoon oikealle.

Alun kolmattakymmentä minuuttia kesti vaelluksemme.

Tällöin olimme vihdoinkin Susiluolalla.

Peloittavan juhlallisena seisoi täällä korkea kallioseinä, ja suuret, aukeaman muodostavat kivet muistuttivat mielestäni satujen jättiläisiä. Satavuotiset, kiviä varjostavat hongat puhuivat humisten outoa kieltänsä ja likeisestä louhikkometsästä kuului kaarneen vaakutusta.

Painostava, jylhän ympäristön aiheuttama tunne valtasi minut, ja epäröivin askelin lähenin isointa kivistä.

Isä taivutti sen alista syrjää reunustavat katajat sivullepäin.

Kapea, mustassa synkkyydessään kammottava railo aukeni silloin silmieni eteen.

Se oli pitkän Susiluolan suu.

Elävästi johtui tällöin mieleeni Pekan kertomus.

Hain hevosenkenkää.

Löysin sen helposti.

Vuosien kuluessa oli se osaksi uudestansa sammaloitunut.

Kaavin pois sammaleet ja tarkastin huolellisesti kuviota.

Siinä olivat todellakin Pekan mainitsemat säännölliset, poikittaiset viirut, kaksi nuolenpäätä ja näitten sisässä pieni nuoli.

Luin viirut. Niitä oli kuusikymmentä.

Ennu katseli hommaani.

— Isä, hän huudahti, Onni tutkii hevosenkenkää.

— Löydätkö aarteen? kysyi isä naurahtaen.

Nousin punastuen ylös.

"Onni", sanoi äitini, "etsippä metsästä vähäisen risuja, jotta saan kahvipannun tulelle."

Tein työtä käskettyä.

Risuja ei ollut aivan likellä.

Astuin noin kivenheittämän päähän alas vuoren rinnettä. Täällä vasta, jossa metsä alkoi tuuheana; oli muutamia hakoja.

Otin haot. Niitten äärellä näkyi olevan hyvä mustikkamaa.

Pistin kiireesti pari kolmen mustikkaa suuhuni ja riensin sitten takaisin.

Luolan edustalla äiti oli sillä välin ottanut kahvipannun vasusta, sikuria, pienen pullon kermaa, sokeria ja puisen, pyöreän kahvipapusäiliön.

Annoin äidille risut.

Laitoimme äkkipäätä kalliolle tulensijan.

Äiti nosti pannun tulelle, kaatoi siihen kannusta vettä, ja isä viritti valkean.

Iloisesti leimahti liekki, ja muutaman minuutin kuluttua porhalti vesi jo kahvipannussa.

Pian olikin kahvi valmis, mutta minua ei haluttanut sen juominen.

Pyysin äidiltä päästä marjametsään.

"Lähde vaan", sanoi hän, "mutta älä viivy kauvan."

Kiitin luvasta ja juoksin riemuisasti pois.

VII.

Metsässä oli enemmänkin mustikoita kuin mitä äsken kiireessä olin saattanut huomata. Minne vaan loin katseeni oli maassa runsaasti noita sinimustapintaisia marjoja.

Huudahdin ilosta ja mättäältä mättäälle riensin mustikoita suuhuni poimien.

Erittäin maukkaita ne olivat mielestäni, ja pian olin niitä noukkiessani unohtanut kokonansa ajan kulun.

Enpä huomannut pitää vaaria kulkemastani tiestäkään.

Sen vain vieläkin muistan, että milloin kiipesin ylös mäkistä vuoren selkää, milloin laskeuduin alas jyrkästi viettävää rinnettä.

Suuri oli tällöin hämmästykseni, kun äkkiä havaitsin seisovani vuoren juurella ja edessäni oli Hatulta näkemäni, riippukoivujen ympäröimä talo.

Mitenkä olin näin kauvas joutunut?

En saattanut sitä ymmärtää.

Ajatuksissani olin kiertänyt vuoren itäiselle rinteelle saakka, mutta sikseen jäi nyt marjojen poimiminen ja joutuisasti aloin kavuta Haukkavuorta takaisin ylöspäin. Isä ja äiti olivatkin varmaan minua jo odottaneet, ja sentähden tulisi minun kiirehtiä. Kunpa he olisivat vielä Susiluolalla?

Olin oikein tuskissani ja puoleksi kyynelsilmin kiisin eteenpäin.
Vuorta kiersin oikealle käsin, mutta oudoilta näyttivät paikat.

Vihdoin kuitenkin luulin olevani likellä päämäärää. Korkea vuorenseinä, näet, häämöitti puitten lomitse. Ponnistin entistä enemmän voimiani, mutta pahoin olin erehtynyt. Susiluolalla en vieläkään ollut.

Purskahdin nyt itkuun ja päätin ensin pyrkiä Hatulle. Sieltä ehkä helpommin löytäisin luolalle. Pian olinkin Hatulla ja rohkaistuneena pidätin kyyneleitäni.

Alhaalla näin Pekan tutun asumuksen. Sielläpäin oli siis länsi.

Etsin oikealta polkua, jota myöden olimme menneet Susiluolalle. Useampia teitä pistikin silmiini, mutta mitä niistä olisi minun kuljettava?

Sitä en tietänyt.