Produced by Tapio Riikonen

ALLA KASVON KAIKKIVALLAN

Mystillinen trilogia

Kirj.

Eino Leino

1917.

SISÄLLYS:

ALLA KASVON KAIKKIVALLAN. Mystillinen trilogia. Erään aikansa lapsen ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä

Itsestäni minä vain todistan

I. Jumaltieto

Tähdet
Ihmiset
Pajavirsi
Lemmenvirsi
Tietovirsi
Taitovirsi
Kirkkovirsi
Kuningasvirsi
Tuomarivirsi
Toukovirsi
Mieronvirsi
Täydelliset

II. Jumaltunto

Syvyyden ääniä
Laiva
Sydämen hyvyys
Runous ja taide
Ristiriita
Jumala on rakkaus
Itsetutkistelua
Rikos
Neiet niemien nenissä
Nuori Väinämöinen
Sininen loihtu
Aurinkolaulu
Piika pikkarainen
Yksilö ja yhteiskunta
Neien surma
Vastahankaan
Raivottaret
Iltahämärä
Myrskyjen nokka
Taivaan vallat
Kuolema
Kiertokulku
Maailmanloppu
Niniven lapset
Kohtalottaret
Maailmantaiteilija

III. Jumaltahto

Yleis-itselö
Jälleensyntyminen
Ristin tie
Kansan suosio
Rauhantekijä
Mestari
Vapaus
Itse-uhri
Jumalan yrttitarha
Polun päässä
Näkymätön saattaja
Uni-elämä
Myrsky-ihmiset
Elämän muukalaiset
Kuolemattomuuden toivo
Oikeudenmukaiset
Yli-ihminen
Neitsyt-Äiti

Epilogi

ALLA KASVON KAIKKIVALLAN

Mystillinen trilogia

Erään aikansa lapsen ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä

(1917)

ITSESTÄNI MINÄ VAIN TODISTAN.

Tiedän, että Hän on olemassa.

Hän, jota kaikki kirkkokunnat kiittävät ja jonka palvelus on yhteistä kaikille uskonnoille.

Laki tai Logos, Henki tai Herra, Brahma tai Jehova, kaikki ovat yhtä hyviä nimiä Hänelle. Pääasia, että Hän on Hän ja että me Hänen nimellään käsitämme Kaiken-Yhteyttä ja maailmanrakenteen ääretöntä, ihmeellistä, itsetietoista järkeä ja järjestystä.

Omasta puolestani nimitän Häntä mieluimmin Jumalaksi.

Hän on! Maailmankaikkeus ei ole enää tyhjä ja autio minulle.

En ole löytänyt Häntä kirjoista enkä kansantaruista, en luonnosta enkä yksilöiden ja kansojen elämästä. Olen löytänyt Hänet omasta kuolemattomasta itsestäni.

Nyt näen Hänet kaikkialla.

En aio todistella Hänen olemassa-oloaan enkä edes koettaa kuvailla Hänen olemustaan, sillä eiväthän mitkään ihmiskielen eivätkä ihmismielen sanat kuitenkaan riittäisi siihen.

Aion laulaa vain kuin lintu äänelläni. Aion kuuluttaa vain Hänen ijäistä kunniaansa.

Teen sen ilosta enkä velvollisuudesta.

Teen sen saman luonnollisen välttämättömyyden voimasta kuin meri pauhaa tai koski kohisee, kuin aamukaste kimaltelee auringossa tai kärsivän poskelta kyynel vierähtää.

Laulunlahjani pyhä pakko se on. Tiedän sen Häneltä saaneeni, tahdon tuntea sen Hänelle myös takaisin antavani.

Hän on tehnyt suuren ihmeen minussa. Ja nyt näen minä pelkkää ihmettä kaikkialla.

Tuskin tulevat nämä näkemykseni ketään toista hyödyttämään tai kenellekään muulle Hänen olemassaoloaan todeksi vakuuttamaan. Enkä usko, että ihmiset olisivat edes onnellisemmat, jos niin tapahtuisi.

Mutta minä olen varma siitä, että he silloin olisivat hiukan lempeämmät ja hiukan laupiaammat toisilleen.

Olen liian vanha jaksaakseni käsitystäni muille tyrkyttää. Olen liian viisas edes koettaakseni käännyttää ketään samoin uskomaan ja ajattelemaan.

Hän on opittava eikä opetettava.

Hän on tunnettava, kunkin omassa mielessään ja omassa sielussaan, eikä kaikkialla ja joka hetki suullaan tunnustettava.

Mutta kerran tai kaksi elämässään saattaa ehkä tehdä sen, Hänen pyhää nimeään turhaan lausumatta, silloin kun tuntee, että Hänen suuri hetkensä on lähestynyt.

Silloin on Hänen nimensä mainittava. Silloin on kuulutettava Hänen kunniaansa.

Tuo hetki tulee joskus jokaiselle.

Nyt on se tullut minulle. En voi väistää enkä välttää sitä, en voi valehdella enkä teeskennellä Hänen edessään.

Itsestäni minä vain todistan.

I. JUMALTIETO.

»Vain täydellisille voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä.»

TÄHDET.

1.

Seisoin yksin hiljaisessa talvi-yössä. Näin maailmoiden äärettömyyden kuin korkean tähtiteltan kaartuvan ylitseni.

Äänetön hartaus täytti minut. Ei pelko eikä vavistus, vaan pyhä, rajaton kunnioitus ja kiitollisuus kaiken sen suuren ja ijäisen edessä, jota tunsin olevani kutsuttu aavistamaan, vaikka en ehkä valittu tajuamaan tai kenellekään muulle tajuttavaksi tekemään.

Siksi huokasi sieluni kohti korkeutta:

—Tähdet kirkkaat! Mitä saattaa kurja kuolevainen tietää Hänestä, joka oli, joka on ja joka yksin on todella olevainen?

Vyöryi vastaus kuin syvien vetten pauhu. Taikka saapui se minun omasta sydämestäni:

—Kukaan ei voi tietää Hänestä enempää kuin kukin tulee Häntä omassa itsessään tuntemaan.

Eikä tuo vastaus vielä tyydyttänyt minua.

Se vain herätti toisia kysymyksiä. Kuulin niiden ponnisteleivan esille sielustani kuin tuskan ähkynällä:

—Miksi Hän ei siis ilmoita meille itseään? Eikö Hän voi taikka tahdo tehdä sitä? Miksi Hän ei muuten valmistaisi meille tuon riemun vapautusta?

Antoi vastauksen kuin etäinen tähtikuoro. Taikka ehkä soinnahti tuon pulman kuullessaan kuin tuhansin kannelkielin oma korkeampi, henkisempi minuuteni:

—Hän tekee sen aina ja kaikkialla. Täytyy olla vain korvat kuulla ja silmät nähdä sitä havaitakseen.

Eikä tuokaan vastaus vielä tyydyttänyt minua. Mutta se vaiensi minut moneksi pitkäksi tuokioksi.

2.

Mietin ja mietin. Tunsin, että tarvittiin rohkeutta tunnustaa julki, mitä nyt liikkui sielussani.

Minäkö, jumalankieltäjä, minäkö, tunnettu vapaa-ajattelija, minäkö, koneellisen maailmankatsomuksen tunnustaja, tässä seisoin yksinäisessä talvi-yössä ja kaikessa hiljaisuudessani tutkistelin suhdettani korkeimpaan olentoon?

Eikö se ollut tuiki naurettavaa?

Olihan maailman-arvoitus luonnontieteellisesti ratkaistu jo. Eihän ollut mitään Henkeä ihmishenkeä korkeampaa, ei mitään Totuutta korkeampaa kuin ihmistotuus. Ihminen oli luomakunnan kruunu, syntynyt maan tomusta tosin, mutta säteilevä jo kirkkaasti ja korkealle omalla valollaan.

Miksi ei tuo riittänyt sitten? Mikä pakotti minut tällä hetkellä jotakin toista, itseäni suurempaa ja ijäisempää olentoa maailmankaikkeudesta etsimään?

Ja mikä se oli tuo sisäinen ääni, jonka kuulin koko ajan kuin etäisen kuparikellon korvissani kumahtelevan?

Ymmärsin pian, että Totuuden ääni se oli. Enhän sitä voinut enkä tahtonut välttää, sillä olinhan siitä saakka kuin opin ajattelemaan pyrkinyt Totuuteen.

Olisihan se ollut samaa kuin kieltää oma henkinen minuutensa.

Tahdoin kuulla, mitä se kumahteli. Ja pian muuttuivat sen sävelet sanoiksi sielussani:

—Ole tosi! Ole aivan tosi! Älä tingi oikeaan äläkä vasempaan! Jos sinä
olet kerran uskaltanut kieltää Jumalan, silloin kun et ole tuntenut
Häntä, totta uskaltanet Hänet myöskin tunnustaa, jos tunnet joskus
Hänen henkensä liikkuvan lähelläsi.

Tietysti! ajattelin minä. Tietysti, vaikka murtuisi koko entinen minuuteni! Tietysti, vaikka menisi raunioiksi koko henkinen elämänikin eikä minusta jäisi jäljelle enempää kuin savu, joka ilmaan katoaa, tai kupla, joka särkyy ensimmäisen tuulen tullen.

Olihan ihmisen ylin velvollisuus olla itselleen uskollinen. Ja olinhan itse kannattanut halki elämäni tätä yksilön suvereenista oikeutta, jonka vaatimisesta—tätä velvollisuutta, jonka täyttämisestä—vasta seurasivat kaikki hänen muut oikeutensa ja velvollisuutensa.

Niin vannoin, etten vavahtaisi, mikä ikinä kohtaisi minua tällä uudella tiellä, jolle tunsin astuvani.

Tahdoin pitää pääni kirkkaana ja sydämeni pelottomana. Enkä kieltää taikka myöntää mitään, jota ei kieltänyt tai myöntänyt sisin tajuntani, enkä antaa itsestäni pois mitään, jonka tunsin elimellisesti kuuluvan siihen.

Lupasin itselleni olla vain suora ja rehellinen, en muuta.

Vannoin olla voimieni mukaan vain puolueeton, lahjomaton totuuden-etsijä, joka ei tunnustaisi muille muuta kuin mitä hän on itse havainnut omassa sisäisessä tai ulkonaisessa tajunnassaan eikä väistyisi sitten siitä hiuskarvaakaan, ei henkisen, vielä vähemmän aineellisen hyödyn vuoksi, ei tähden ihmisten ilojen tai surujen, vielä vähemmän heidän tuomionsa tai arvostelunsa, ei myöskään oman sisäisen onnensa tai onnettomuutensa, nautintonsa tai kärsimyksensä, tässä taikka tulevaisessa elämässä!

Säikähdin heti tuon valan tehtyäni. Olisiko minussa miestä myös sitä pitämään?

Mutta kuparikello soi ja soi. Tunsin, että se vaati vastausta.

Ja niin tunnustin minä alla taivon tähtikirjan kuin Kaikkivaltiaan kasvojen edessä:

—Olen Sinut aina aavistanut. Luulen, että olen joskus saanut myös jonkun viestin Sinulta, vaikka vain silmänräpäyksittäin ja kuin ohimennen.

Tuo on tapahtunut hiljaisimpina hetkinäni.

Uskon, että olen ollut silloin itselleni rehellisempi kuin koskaan muulloin, sillä se on tapahtunut juuri niinä tuokioina, jolloin ei ulkonaisen elämän pauhu eivätkä sisäiset tunnemyrskyt ole henkistä havaintoani sumentaneet.

Noita tuokioita on ollut tuiki vähän minulla. Eivät ole levon lempeät immet minun kätkyelläni istuneet.

Ne ovat olleet minun elämässäni vain kuin välkähdys, kuin helkähdys.

Kuin kiitävä päivänkilo laineilla, joita myrsky laulattaa, tai kesken katkeava huuto syys-yössä, josta ei tiedä, kuka se on ja mitä se on. Niin ovat olleet rauhan hetket minun rinnassani.

Sitten on kaikki taas ollut vain pelkkää tulta ja tulikiveä.

Siksi olen pitänyt noita hetkiä vain pelkkänä harhakuulona, harhanäkynä.

Jos se olit Sinä, Kaikkivaltainen, miksi ei tuo huuto jatkunut? Jos se olit Sinä, Kaikkitietoinen, miksi ei tuo pyhä välke jäänyt ainaiseksi eloni tietä valaisemaan?

Tähdet korkeat! Eikö Hän voi tai eikö Hän tahdo tehdä itseään meille täysin tiettäväksi?—

Huomasin heti noin puhuttuani pilkanneeni Jumalaa, herjanneeni Häntä, joka ei salli itseään herjattavan. Sillä kuulin äänen kuin kaikkien aurinkokuntien ukkonen olisi jyrähtänyt pääni päällä:

—Vain täydellisille voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä.

Se oli totuus, joka musersi minut niinkuin suuri kallio heikon heinänkorren musertaa.

3.

En ymmärrä, kuinka elän vielä. Mutta se mahtaa johtua tavallista paatuneemmasta ja itsepintaisemmasta henkisestä olemuksestani.

Palasi järki päähäni, ajatus aivoihini. Mutta tuskin olivat kaikki tavalliset sielunkykyni jälleen käsin käyteltävinäni, kun minä suuresti suutuin ja häpesin itseäni.

Ja minä annoin itselleni aika ripityksen.

—Mikä olen minä, sanoin, minä, vähäpätöinen mikroskooppi-olio, joka en taida selittää edes ensimmäisen elävän solun syntymistä, saati sitten oman pienen itseni arvoitusta, arvaamaan Hänen arvoitustaan ja Hänen henkistä olemustaan, jonka täytyy olla rajaton niinkuin on Hänen luomakuntansa ja ajaton kuin on tähtitaivaiden iankaikkisuus?

Minä, minä, kiitävän hetken ilmiö, pyrin muka täysin tuntemaan jumalaa! Sehän on hullunkurista.

Ja vaikka minä olisin pysyväisempikin ilmiö kuin itse otaksunkaan, vaikka minun henkinen minäni olisi kuolematon kuin Hänen henkensä ja minä eläisin Hänen kerallaan iankaikkisesti, täytyisihän kaiken järjen nimessä sen olla vain kuin pieni kipinä verrattuna maailmanpaloon, turha tomuhiukkanen, suuren pyörremyrskyn kuljettama!

Eihän Hän muuten Jumala olisikaan. Kuuluuhan Hänen rajattomuutensa ja minun rajallisuuteni jo itse käsitteeseen.

Ja jos minulla olisikin valta ja voima tulla Hänet täysin tuntemaan, mitä tekisin minä poloinen tuolla tiedollani? Kestäisinkö minä sitä? Jaksaisinko minä kantaa tuota tunturien painoista taakkaa edes tuokion, edes niin kauan kuin silmä rävähtää tai sähkö vaatii aikaa maapallon ympäri matkatakseen?

Eikö se ennemmin olisi omiaan vain minut maahan murtamaan ja musertamaan?

Enkö jo äsken murtunut tuosta yhdestä totuudesta, joka muistutti mieleeni omaa epätäydellisyyttäni? Kuinka tuhatkertaisesti murtuisinkaan sitten koko maailmantotuuden painosta, jos se siinä silmänräpäyksessä laskettaisiin hartioilleni?

Ja eikö se jälleen tuhatkertaisesti olisi omiaan minua juuri omasta pienuudestani ja epätäydellisyydestäni muistuttamaan?

Minua, joka en saata katsoa silmiin edes keskipäivän aurinkoa! Minua, jonka päätä huimaa jo ensimmäinen Eiffel-torni!

Ja kuitenkin täytyy Hänen olla kirkkaampi kuin kaikki, mitä ihmissielu saattaa valkeudesta aavistaa, ja korkeampi kuin kaikki, mitä ihmismieli voi ylhäisintä kuvitella.

Tähdet ijäiset, tyydyn osaani siis. Mutta tahtoisin kuitenkin tehdä teille yhden kysymyksen:

Kuinka paljon saattaa tietää Jumalasta niin epätäydellinen olento kuin se, jonka tässä näette?

Soinnahtivat äänet lempeämmät pääni päällä:

—Kaikki, minkä itse kykenet Hänestä aavistamaan.

—Siis vain muruja! huokasi henkeni hiljaisesti.

—Niin, mutta muruja kultaisia, kuiskivat korvaani taivas-äänet. Muruja niin kirkkaita ja häikäiseviä, että jokainen niistä jo riittää sinut loistollaan sokaisemaan.

Jälleen sai kiivauden ja kärsimättömyyden henki vallan minussa.

—Tahdon tuntea Hänet! huudahdin nopeasti. Nyt heti! Missä Hän on?
Mistä löydän Hänet?

Vastasivat tähdet tyynesti pääni päältä:

—Kukin löytää Hänet siitä parhaasta ja ylevimmästä, mihin Hänen henkensä katse on kannattanut.

Henkeni salpautui. Jaksoin tuskin enää pysyä jaloillani.

4.

Vieri kotvanen, ennen kuin jälleen tohdin hengittää.

Tämä totuus ei ollut omiaan minua musertamaan, vaan päinvastoin täyttämään riemulla ja pyhällä pyörtymyksellä.

—Onhan Hän tuossa! huusin itselleni haltioituneena. Onhan Hän tuossa melkein kuin käden kuroteltavissa!

Kuka sitten?

Hän, Hän, Jumala! Hän, Hän, ijäinen, Hän, ääretön, Hän, ihmeellinen, halki elämän etsimäni, kaikkialla kaipaamani! Hän, jonka avulla kaikki salaisuudet selviäisivät ja jonka edessä ei olisi mitään muuta ihmettä enää!

Sillä tiedänhän minä, mikä on minun parhaani! Onhan niin päivänselvää, missä minä olen pyhintä pyytänyt ja tavoitellut!

Siksi olikin vastaukseni voitonvarma, kun sain sanoiksi huohottaen:

—Minun parhaani on aavistus ja mielikuvitus.

Eikä taivas langennut. Eivätkä taivaan tähdet tuosta radoiltaan järkähtäneet.

Haastoivat vain yhtä tyynesti ja levollisesti:

—Siispä saapuu Hän sinun luoksesi henkesi haltioitumisessa.

Niinkö? Sitäkö se olikin vain?

Tunsin itseni tuiki pettyneeksi. Sillä tiesinhän, etten voinut haltioitua muuta kuin runoilijana.

Siis vain sitä tavallista!

Sitä tavallista hurmiotilaa, jota olin tuntenut tuhannet kerrat. Sitä tavallista kaikkien hermokykyjen äärimmilleen jännittämistä, joka kuului melkein kuin minun ammattiini.

Mutta enhän minä ollut tullut tänne runouden jumalaa etsimään.

Olinhan joutunut juuri sille elämän jyrkänteelle, missä taide ja estetiikka eivät yksin riitä enää, mistä etiikka alkaa ja missä suuret maailman-arvoitukset vaativat itsekunkin omaa henkilökohtaista ratkaisua.

Ei niin, että millään tavalla olisin runoutta tuominnut tai tuntenut sille turhaan parhaat vuoteni uhranneeni. Täytyihän minun päinvastoin olla sille suuressa kiitollisuuden velassa. Sillä olihan se juuri varjellut minua niin paljosta pahasta, niin monista rikoksista ja kärsimyksistä, joista olin säästynyt elämällä ne pelkästään mielikuvituksessa.

Ja runoilemalla ne pois itsestäni. Niin monta surua, tuskaa ja kaihomieltä.

Epäilemättä mahtoi siinäkin siis olla jotakin jumalallista. Mutta eihän se ollut Jumala, eihän se ollut Hän itse.

Eihän se ollut Hän, vaan Minä!

Oma heikko, vähäpätöinen minuutenihan siinä vain turhaan kalisteli kahleitaan. Pyrki pois maan tomusta, koetti tuntea edes jonkun itseään korkeamman elävän hengen läheisyyttä.

Tahdoin kyllä aavistuksen ja mielikuvituksen siivin Häntä lähestyä. Mutta tiesin korkeimmillenikin kohotessani tuota tietä kohtaavani vain itseni ja sitä ympäröivän tyhjän äärettömyyden.

Sitäpaitsi riippuu runollinen haltioituminen vain hetken mielialasta.

Saattoiko niin löyhälle perustalle niin korkeata, niin taivasta tapailevaa pylvästä pystyttää? Ei ikinä!

Siksi vastasinkin vain vitkaan ja surumielisesti:

—Minun tunnelmani läikkyvät ja väikkyvät kuin aava merenselkä. Mistä tiedän niiden kuohuja halkoessani lujan kallion silmiini sinertävän?

Kuului kuiskaus kuin outojen, sinertävien salojen humina:

—Lempeän luokse Hän tulee kuin lauha länsituuli. Mutta uhmaaja saa tuta Hänet myrskyssä ja ukkosessa.

Tuo vastaus tyydytti minua täydellisesti.

Niinhän se oli, niinhän sen täytyi olla. Eihän Jumala voinut jokaista samalla tapaa lähestyä. Täytyihän tulla huomioon otetuiksi kunkin syvin yksilöllisyys ynnä heidän henkilökohtaiset kokemuksensa.

Kullakin ihmisellä oli siis tavallaan ikäänkuin oma Jumalansa.

5.

—Mikä siis on minun syvin yksilöllisyyteni? kysyin itseltäni. Eihän se voi olla runous, sillä sehän on aaltoja, joita tuuli ajelee, muotoja, joita niiden alla asuva henki nostaa pinnalleen.

Minun täytyi myöntää, että niin paljon kuin olin koettanut itseäni tutkiakin, minä en tiennyt sitä.

—Kukin palvelee siis Jumalaa omalla tavallaan, sanoin itselleni. Nöyrä nöyryydellä, uhmaaja uhmallaan, korven jalopeura peljättävällä kiljunnallaan, lempeän lehdon hirvi hiljaisella ylevyydellään.

Ja kukin tunnustaa Hänet omalla tavallaan. Ja kukin tuntee Hänet sellaisena kuin on Hänen oma ijäisin olemuksensa.

Niinhän se on, niinhän sen täytyy olla. Eihän Saulus voi tuntea Jumalaa samoin kuin Paulus, eihän Abaelard samoin kuin Fransiskus Assisilainen.

Eikä vanha Väinämöinen palvella Häntä samoin kuin Kullervo Kalervon poika.

Mutta miten palvelen minä Jumalaa? Miten?

Tiesin itse omien mielialojeni määrättömyyden.

Ja myöskin mielikuvieni. Niillä aloilla ei mikään inhimillinen ollut vierasta minulle, ei alin eikä ylin, ei synkin eikä aurinkoisin.

Kenties palvelin minä juuri niiden kautta jotakin tuntematonta Jumalaa?

—Mistä löydän niiden yhteissumman? kysyin vielä itseltäni. Olisiko se
Jumala, minun Jumalani?

Vai olisiko niiden takana ehkä jotakin paljon ijäisempää ja ihanampaa, jota ne vain ovat omiaan minulta pimentämään niinkuin pilvet aurinkoa?

Minun täytyy siis ennen kaikkea päästä itseni perinpohjin tuntemaan.
Vain sitä tietä voin saada jotakin tietoa Jumalasta.

Ja oppia Häntä oikein palvelemaan.

Sillä enhän minä voi palvella sitä, josta minä en tiedä mitään, enkä polvistua sen eteen, josta niin monet käsitykset maailmassa vaihtelevat ja vallitsevat. Täytyyhän olla minullakin oma Jumalani.

Mutta miten oppia tuntemaan itseään? Eikö vain vertailemalla? Eikö vain niiden vertailupäätelmien nojalla, joita muiden ihmisten ajatukset ja mietiskelyt ehkä olisivat omiaan minussa herättämään?—

Tunsin tuntevani liian vähän ihmisiä.

Monelta taholta olin tosin heitä kautta elämäni tarkastellut, mutta en tältä. Monessa tilanteessa olin tullut lähelle heitä ja oppinut paljon heidän sisintä sielunelämäänsä tuntemaan, mutta en koskaan siinä, missä nyt itse olin.

Mitä mahtoivat he tietää Jumalasta? Miten mahtoivat he yleensä suhtautua Häneen, miten palvella Häntä?

Ja mikä muodosti heidän syvimmän mahtipontensa? Tuon, jonka pohjalta he toimivat ja työskentelivät ja jonka voimalla he yleensä jaksoivat elää maailmassa?

Vai oliko sitä heillä edes ollenkaan? Kenties elivätkin he kaikki vain tyhjän varassa ja sattumalta?

Päätin ottaa selon tuosta, sillä tiesin sen vaikuttavan väkevästi myös omaan ymmärrykseeni Jumalasta.

Jätin tähdet. Läksin ihmisten lasten luo.

IHMISET.

PAJAVIRSI.

—Seppä, joka seisot siinä alasimesi ääressä! Mitä tiedät Jumalasta?

—Miksi häiritset minua? Minun on kiire! Sitäpaitsi minulla on ollut niin vähän aikaa Häntä ajatella.

—Kuinka? Ei aikaa? Ei aikaa tärkeimpään? Miten se on ymmärrettävä?

—Minulle tärkein on työni. Vain sen kautta voin elää ja elättää myös vaimoani ja lapsiani.

—Ja tuoko riittää sinulle? Eikö sinulla siis ole mitään korkeampia, henkisempiä tarkoitusperiä?

—En tiedä, mitä tarkoitat niillä. Mutta työni odottaa minua. Olet minua jo liian kauan pidättänyt.

—Tiedän työsi tuiman välttämättömyyden. Mutta eikö sen lomassa ole koskaan mieleesi juolahtanut, ettei ihminen elä vain leivästä, vaan että hän kaipaa ravintoa myös kuolemattomalle sielulleen?

—Minulla on niin vähän lomahetkiä.

—Mitä silloin teet?

—Lepään taikka koetan parhaani mukaan nauttia vaimoni ja lasteni kera työni tuloksista.

—Ja mitä laatua ovat sinun nautintosi?

—Iloitsen tämän elämän antimista.

—Etkö koskaan toisen, korkeamman elämän? Eikö sielusi koskaan ole tuntenut sammumatonta janoa sinne, missä on kaiken valkeuden ja vanhurskauden alkulähde?

—Ei. En tunne sitä elämää. Minun elämäni piirin muodostavat vain paja ja koti ja joskus käynti hyvissä ystävissä.

—Aineen orja olet. Etkö koskaan kiitä kaiken hyvän antajaa?

—Kiitän Häntä työlläni ja sillä mielellä, millä työskentelen.

—Siis millä mielellä?

—Tyytyväisellä. En napise kohtaloani. Ja minulle on sanottu, että se on Herralle sangen otollista.

—Sinulla ei siis ole mitään täyttämättömiä toivomuksia? Maailma on siis ylimalkaan varsin hyvä sinun kohdaltasi?

—Kaiketi olisi siinäkin paljon korjaamista.

—Esimerkiksi mitä?

—Palkka voisi olla parempi ja leipä leveämpi. Mutta on turhaa sitä ajatella.

—Miksi?

—Ettei mieli turhan tautta myrtyisi ja katkeroituisi.

—Yhteiskunnallinen vääryys painaa siis sinuakin? Eikö koskaan ole päähäsi pälkähtänyt nousta sitä vastaan taisteluun?

—Kyllä, nuorempana. Sitten olen koettanut sitä unohtaa, ettei elämän kuorma kävisi minulle ylivoimaiseksi.

—Ja oletko siinä onnistunut?

—Kutakuinkin. Ainakin minä luulen niin. Mutta nyt sinun täytyy mennä todellakin, sillä näethän, että hukkaan sinun kanssasi parasta työ-aikaani.

—Vielä yksi sana! Olet jo vanha mies. Etkö koskaan ajattele kuolemaa?

—Se tulee kuitenkin, ajattelipa sitä tai ei. Paras, että koettaa tässä elämässä elää ja tehdä työnsä niin kunnollisesti kuin mahdollista.

—Eikä haudantakainen kammota sinua? Aiot siis kuolla hyvällä omallatunnolla?

—Kuolen samalla tunnolla kuin olen elänytkin.

—Kuin kurja maan matonen siis?

—Maasta sanovat minun tulleen. Kaiketi pitää minun siihen jälleen palajaman.

—Mutta sinun—sinun sielusi! Minne luulet sen joutuvan? Eikö se siis ollenkaan halaja elää iankaikkisesti?

—Lienet pappi, koska noin puhut. Mistä tietäisin, minne liekki menee, kun tuli sammuu ja hiilet kylmenevät!

—Tiedän, että uskot aineen yliherruuteen.

—Uskon siihen, mitä näen ja minkä pääni ja järkeni oikeaksi todistavat.

—Mutta sinun sydämesi, sinun koko ääretön, itsetietoinen minäsi? Mitä se sanoo? Mitä se uskoo? Vai etkö koskaan ole nähnyt vaivaa kurkistaa sen syvyyteen?

—Puhu selvemmin! En ymmärrä sanojasi.

—Tarkoitan: Etkö ole nähnyt milloinkaan sieltä sielusi sisimmästä ikäänkuin etäistä, epämääräistä kangastusta jostakin itseäsi ijäisemmästä … jostakin yksilöä ja yksilön kuolemaa kuolemattomammasta henkisestä mahdista maailmassa?

—Jätä minut! Kieleni on kankea ja ajatukseni aprikoiva. En ole tottunut sitä aina ja joka hetki sanoiksi pukemaan.

LEMMENVIRSI.

—Seis! Mihin hiivit kuutamon välkkeessä, mies? Aiotko varastaa vai eikö tekosi muuten siedä päivän valoa?

—Menen lemmittyni luo. Aion varastaa suukon hänen huuliltaan.

—Etkö pelkää kiinni joutuvasi?

—En pelkää mitään, kun on hänestä kysymys. Jos joku tahtoo tieni sulkea, lyön hänet kuoliaaksi kuin jalopeura käpälällään.

—En tahdo estää sinua tolaltasi. Ainoastaan jotakin muuta mieleesi muistuttaa.

—En tahdo nähdä, en kuulla mitään. Väisty! En tahdo hukata hetkeäkään siitä autuudesta, joka minua odottaa.

—Sinun lemmittysi on siis hyvin kaunis?

—En tiedä mitään häneen verrattavaa. Sinun pitäisi tuntea hänet.
Tulisit silloin vasta oikean elämän tajuamaan.

—Mutta onko hän myöskin hyvä?

—Taivaallinen hyvyys säteilee hänen silmistään. Jospa näkisit hänet!
Paitsi äitiäni en tiedä siinäkään suhteessa mitään häneen verrattavaa.

—Uskon, että rakastat sokeasti häntä.

—En, vaan näkevästi. Olin sokea silloin, kun en vielä tuntenut häntä.

—Ja mitä entistä ihmeellisempää luulet nyt näkeväsi?

—Näen elämän kauneuden. Näen kaiken maailman ihanuuden. Mitä tiesin minä ennen niistä? En enempää kuin mykkä kala tietää taivaan valkeudesta.

—Ja mitä luulet siitä nyt tietäväsi?

—Että on kuin itse aurinko olisi astunut sydämeeni. Minä rakastan! Minä rakastan häntä, yhtä ainoaa, ja samalla minusta on kuin rakastaisin kaikkia ihmisiä.

—En tahdo sinun kaunista tuulentupaasi järkyttää. Mutta hän? Luuletko myös hänen sinua samoin rakastavan?

—Minulla ei ole mitään syytä epäillä sitä. Mutta miksi kysyt sitä? Teetkö sen vain huvin vuoksi vai tahdotko sieluni mustimmalla kaikista epäluuloista myrkyttää?

—Olkoon se kaukana minusta. Toivoisin vain, että tarkoin harkitsisit ja punnitsisit kaikki asianhaarat, ennen kuin sidot itsesi elinkautiseksi.

—Sinä! Sinä puhut kuin puntari! Sinä et ole koskaan itse rakastunut.

—Voimme jättää sen kysymyksen tällä kertaa. Mutta kuinka kauan luulette te kestävän tuon rakkautenne?

—Niin totta kuin elän, se on kestävä iankaikkisesta iankaikkiseen!

—Haudan tällä ja tuolla puolen?

—Niin tässä kuin tulevaisessa elämässä! Mutta en nyt halua enempää kanssasi laverrella. Tahdon nyt juuri kohdata hänen katsettaan.

—Viivy hetki vielä! Te aiotte siis todellakin avioliittoon?

—Luonnollisesti! Niin pian kuin olen onnistunut hänelle ja itselleni siedettävän toimeentulon valmistamaan.

—Ja siihen mennessä te varastatte rakkautta? Eikö niin?

—Emme suinkaan. Me otamme. Me vain otamme omaamme, mikä kuuluu meille.

—Kuitenkin te petätte isiänne ja äitejänne?

—Teemme sen vain niin kauan kuin meidän on pakko tehdä niin. Mikään ei olisi meille itsellemme mieluisempaa kuin tehdä rakkautemme heti kaikelle maailmalle tiettäväksi.

—Ja sillä välin te suostutte vilpistelyyn? Onko teidän siis aivan mahdotonta odottaa?

—Aivan mahdotonta! Jokainen hetki, jolloin emme ole toistemme seurassa, on jo kadotettu kallis kivi, eikä meillä ole varaa enempi kadottaa. Nytkin hukkuu niitä jo liian paljon.

—Mutta voiko valheelle mitään pysyväistä onnea rakentaa?

—Meidän lempemme on totinen totuus. Kuinka saatat sinä niin kysyä?

—Sanoit äsken, ettet pelkää mitään. Etkö sitäkään, että voit tahtomattasi tuottaa hänelle ikävyyksiä?

—Jumala varjelkoon minua sitä tekemästä! Mutta jos ikävyydet kuitenkin tulisivat, tahdomme kohdata niitä käsi kädessä.

—Kuinka uskallat mainita Jumalan nimeä niin pienen ja matalan seikan kuin kurjan lempesi yhteydessä? Etkö luule Häntä siten herjaavasi?

—Varo itseäsi! Minun lempeni ei ole pieni eikä matala. Tunnenhan itse sen kautta juuri nousevani jumaliin.

—Suuret sanat eivät suuta halkaise. Mutta millä todistat sanasi?

—Tuntoni todistuksella, joka sanoo, että tulen päivä päivältä paremmaksi ihmiseksi.

TIETOVIRSI.

—Sallinet, että häiritsen sinua? Näin tulen tuikkivan lampustasi yöhön sankeaan.

—Olet tervetullut, kun et kauan viivy. Myöskin minulle voi olla hyvä hetkinen huoahtaa.

—Näytät vanhalta ja rasittuneelta. Milloin lienet viimeksi levähtänyt?

—Lepään silloin, kun puhun muiden ihmisten kanssa. Mutta yksin ollen minun ajatukseni ei lepää milloinkaan.

—Sinä olet paljon yksin?

—Minä olen aina yksin. Mutta muiden seura estää ajatusteni paljouden aivojani pakahduttamasta.

—Näen paljon kirjoja edessäni. Mitä etsit niistä?

—Koetan oppia ikäni kaiken.

—Mutta lyhyt on ikä ihmislapsen. Luuletko koskaan kaikkea käsittäväsi?

—Tiedän oppivani vain pienen murto-osan. Mutta minun jälkeeni tulee toisia, jotka jälleen vievät elämäntyötäni eteenpäin.

—Ja mitä kutsut sinä elämäntyöksesi sitten?

—Samaa, minkä pitäisi olla jokaisen ihmisen elämäntyö. Mutta kaikki ihmiset eivät sitä käsitä vielä ja siksi on se jäänyt vielä vain muutamien yksilöiden hartioille.

—Siis mikä sitten?

—Tiedon valkeus. Tulla tuntemaan kaikki, mitä maassa, maan alla ja vesissä on. Ja jos mahdollista, tulla tuntemaan myös kerran, mitä piilee maailmankaikkeudessa.

—Ja jos tuo olisi mahdollista? Luuletko, että ihmiset tulisivat siitä sen paremmiksi?

—Sitä en tiedä. Mutta ainakin uskon, että he tulisivat suuremmiksi. Ja
Jumalan kaltaisemmiksi.

—Uskotko itse Jumalaan?

—Tiedon summa on Jumala. Mutta meillä on siihen vielä pitkä matka.

—Ja ennen kuin pääsemme siihen? Millä siihen saakka henkemme polttoa viihdyttää?

—Häntä etsimällä. En tiedä mitään muuta keinoa.

—Etsitkö Häntä myös kirjoistasi?

—Etsin aina Häntä.

—Ilman että sinulla on toivoa edes koskaan löytää Häntä eläessäsi?

—Niin. Siksi teenkin työtä tulevien sukupolvien edestä.

—Ja voiko tuo sydäntäsi tyydyttää?

—Ei aina. Ei vaikeina hetkinäni.

—Milloin ne tulevat?

—Silloin kun epäusko tulee. Silloin kun työni tuntuu niin turhalta ja edessäni oleva taival niin toivottomalta.

—Ymmärrän. Tuo tapahtuu joskus kaikille ihmisille.

—Mutta ehkä useimmin tietäjille. Sillä heillä olisi niin monta totuutta, joita he tahtoisivat ihmisten lapsille lahjoittaa. Mutta ihmisten lapset eivät tahdo ottaa vastaan niitä.

—Uskotko aina tietojesi totuuteen?

—En aina sitäkään. Ja nepä ne lienevätkin juuri vaikeimpia hetkiäni.

—Mitä silloin teet?

—Painan silloin pääni alas nöyryydessä ja tunnustan, etten varmuudella tiedä mitään. Mutta tunnen, että työni kasvaa juuri tuosta nöyryydestä.

—Ja tyytymättömyydestä?

—Niin. Sillä se pakottaa minut ijäti pyrkimään.

—Mutta myös jäämään ijäti epätäydelliseksi niinkuin elosi työkin?

—Ei ole täydellistä mikään inhimillinen. Kuitenkin osaan olla kiitollinen siitä, että olen saanut aivot, joilla tutkia ja ajatella.

—Kiitollinen? Kenelle?