Produced by Tapio Riikonen

JAANA RÖNTY

Kirj.

Eino Leino

1907.

1.

Tuolla kaukana Suomen sydänmailla, missä mustat vedet seisovat liikkumattomina hallaisissa rämeissä, oli Jaana Rönnyn koti.

Se sijaitsi yksinäisen metsä-maantien varrella, kahden pikkukaupungin välissä, joita kymmenpeninkulmainen autio ja kolkko korpitaival erotti toisistaan. Majatalot olivat harvassa, tie aina joko vetelä tahi kuoppuralla. Kyliä ei ollut muita kuin yksi ainoa, kolmen peninkulman päässä pohjoisemmasta kaupungista.

Matkamiehet, varsinkin rahdinvetäjät, poikkesivat Rönnyn mökkiin mielellään. Mökin emäntä, jota Holli-Reetaksi sanottiin, kiehautti kupin kuumaa kahvia tuossa tuokiossa; isännällä taas, synkällä ja rokon-arpisella Iikka Rönnyllä, oli aina toisen tuvan piironkikaapissa tilkka sitä kermaa, jota ei kissa juo.

Mökki itse oli ylempänä törmällä. Siinä oli kaksi tupaa ja kamaripöksä porstuan perässä. Sauna sijaitsi kivenheiton päässä edellisestä pienen metsäjärven rannalla, jota Kuikkalammeksi sanottiin.

Maanviljelys ei mökissä menestynyt. Halla pani kaikki puhtaaksi, Kuikkalampi huokui kylmää kautta kesäkauden ja upottava suo sen pohjoispäässä lähetti ilmaan loppumattomat parvet suuria, hallavasulkaisia surman lintuja, jotka kosteilla siivillään tukahduttivat kaikki, mikä maassa oli kaunista elämää ja kukkimista.

Saunassa asui Jaana, isännän äidin, ikälopun Miina Rönnyn kera, jota ylipäänsä vain mummoksi nimitettiin. Samoin kuin Iikka Rönty itse oli tämä kotoisin vielä synkemmästä sydänmaasta, kaukaa tuon pohjoisen kaupungin takaa, pietismin ja petäjäleivän iankaikkisista korpikylistä, missä kuolema oli ainoa kunnanlääkäri ja jumalan sana ainoa särvin ahdistetuille sydämille.

Mummo oli ankara kasvattaja.

Oikeastaan olisi Jaanan hänen mielestään pitänyt kuolla. Se olisi ollut paras takaus hänen taivaalliselle perinnölleen.

Mutta Jaana jäi kuin jäikin elämään. Eikä kulunut aikaakaan, kun hento kukkanen jo osoitti, että sen syvät juuret olivat tässä eikä tuonen tuonpuolisessa maailmassa.

Epäilemättä teki mummon piiska parastaan. Hän löi mielellään ja hartaasti ikäänkuin olisi muokannut Herran viinamäkeä. Jaana huusi niin paljon kuin jaksoi ja sätkytteli sääriään innostuksella, joka ei voinut olla jumalasta, vaan isästä perkeleestä.

Muuten ei mummo suinkaan ollut pelkkä mörökölli. Hänellä oli myös lempeät hetkensä, jolloin hän kertoi monta kaunista ja pöyristyttävää tarinaa kyöpeleistä, kirkkomaasta, menninkäisistä sekä yleensä luonnon hyvistä ja pahoista haltioista. Enimmäkseen kuitenkin pahoista, sillä ne olivat sekä elävämmät että mahtavammat.

Jaana kuunteli silmät selällään.

Mummon tarinat olivat kaikki tosia. Ne olivat sattuneet, jollei aina juuri hänelle itselleen, niin kaikissa tapauksissa jollekin hyvin läheiselle sukulaiselle tai tuttavalle.

Yksi niistä piirtyi Jaanan poveen tulikirjaimilla. Vielä täyskasvaneenakaan hän ei voinut muistella sitä sielussaan syvästi kauhistumatta.

Se oli tapahtunut mummolle itselleen hänen nuorena ollessaan.

Hän oli hiihtänyt kahden korpitalon väliä hämärtyvässä talvi-yössä. Silloin hän oli kuullut aivan selvään, miten kova hanki taittui hänen takanaan. Oli ollut aivan kuin olisi kaahlannut siellä mies suurissa saappaissaan. Hän katsoo jälelleen; ei näy ketään. Hän hiihtää eteenpäin, niin ala taas kuulua sama ääni ja ähkiminen. Silloin ei mummo ollut enää muuta odottanut, vaan lukenut isämeitänsä, jonka onneksi oli ulkoa muistanut, ja lähtenyt hiihtämään, minkä käpälät kannattivat. Likomärkänä ja henkihieverissä hän oli päässyt lähimpään taloon.

—Mikä mies se oli? uskaltaa Jaana puoliääneen kysyä.

—Kukas muu kuin se vanha, vastaa mummo. Perkele se oli, hän, joka käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura.

—Mitä se tahtoi mummosta?

—Mitä lie tahtonut.

Eikä Jaana tohdi tutkia enempää.

Mutta mummo myhähtää hetken perästä ikäänkuin jatkaen äskeistä ajatusjuoksuaan:

—Minä olin siihen aikaan rippikoulu-ijässä, letti niin pitkä, että pohkeita pieksi. Semmoisille se kuuluu kovin perso olevan.

Jaana laskee vuosia sormillaan. Suurella pelolla hän ajattelee sitä aikaa, jolloin hän itse joutuisi rippikoulu-ikään ja jolloin hänen oma palmikkonsa alkaisi pitkin pohkeita häilähdellä.

Päivä pilkistää joskus saunan peräseinän kämmenenkokoisesta ikkunasta. Kun siitä ulos kurkistaa, näkee palasen synkkää, seisovaa metsälampea ja sen takana taipaleen epätoivoista, räähkämäntyistä rämettä.

Tämä näköala painui syvälle Jaanan sydämeen, painui murenemattomaksi muistoksi hänen elämänsä ensimmäisistä vuosista ja lapsuutensa karsta-kiiluvasta kodista.

2.

Kuudentoista vanhana pääsi Jaana Herran pöytään.

Hän oli silloin jo täyskasvanut tyttö, rinnat ripeät, silmät suuret ja räiskyvät kuin revontuli. Palmikko alkoi todellakin jo yli lanteiden läikkyä. Hän suuresti häpesi sitä.

Rippikoulussa hän tapasi läheisen majatalon pojan, Heikki-nimisen, jonka hän tosin tunsi ennaltaan, vaikka he tähän saakka eivät olleet monta sanaa keskenään vaihtaneet. He olivat paljon yksissä. Toiset toverit rupesivat jo nimittämään heitä sulhoksi ja morsiameksi.

Itse he eivät puhuneet koskaan rakkaudesta mitään.

Yöt nukkui Jaana aitassa yksinään. Päivän istui hän kangaspuiden ääressä porstuan peräkamarissa. Hän kutoi niin, että käsivarsia kivisti. Kauas kuului tielle hilpeä helske, koska Jaana polkusia polki ja sukkula hänen jäntevissä käsissään suikahteli.

Heikki kävi joskus häntä aitassa katsomassa.

Niin tuli syksy ja talvi. Eivätkä he vieläkään olleet puhuneet rakkaudesta mitään.

Eräänä iltana kuuli Jaana aisakellon mäikävän maantiellä. Kamarin ovi tempaistiin auki ja kynnykselle ilmestyi kauppias Simo Luikarinen Lentuan kylästä, saman maantien varrelta, suuressa susinahkaturkissaan.

—Hoi! Onko täällä ketä?

Hän oli erehtynyt ovesta ja yritti jo kääntyä takaisin. Mutta sitten huomasi hän Jaanan kangaspuiden takaa. Hän saapasti sisälle ja ojensi kätensä tuttavallisesti.

—Päivää, vaikka iltapa tuo taitaa ollakin. Siinä se on tyttö, joka yhä vaan kasvaa ja komistuu.

Hän tuli yhä lähemmäksi. Hän palaili kauppamatkoiltaan etelästä ja tuoksui vahvasti kaupunkiviinoille ja konjakille.

Jaana pakeni kangaspuiden taa.

—Ka, ka, kun pelkää. En minä purematta niele.

Syntyi todellinen kilpajuoksu heidän välillään.

Lopuksi sai kauppias kuitenkin kiinni hänet ja sulki suuren turkkinsa sisään, samalla kuin hänen toinen kätensä pyrki tunnustelemaan, mitä Jaanalla röijyn alla oli.

Silloin puri Jaana häntä sormeen.

Iikka Rönty oli heti aisakellon äänen kuultuaan rientänyt kartanolle korkeata vierasta vastaan. Riisuttuaan hevosen hän nyt parhaiksi ilmestyi kamarin ovelle katsomaan, mikä meteli siellä oli.

Kauppias näytti hänelle purtua peukaloaan.

—Susi sinulla taitaakin olla tyttärenä eikä ihminen.

Iikka Rönty suuttui harvoin, mutta kun hän suuttui, hän oli hirmuinen vihassaan. Sanaa sanomatta tarttui hän Jaanan pitkään palmikkoon, vei hänet talliin, veti kuin juhdan perässään, otti piiskan seinältä ja peittosi hänet pahanpäiväiseksi.

Sinä yönä lähti Jaana karkuun. Hän juoksi koko matkan siihen majataloon saakka, missä Heikki asui. Milloinkaan hän ei sanonut enää kodin ovea avaavansa.

Pidettiin yhteinen neuvottelu.

Heikki sanoi, että palvelijattaret kaupunkipaikoissa ansaitsivat hyviä palkkoja. Jaanalla oli eräs hyvä ystävä Helsingissä, joka oli joskus kirjoittanut hänelle. Mutta hän ei tiennyt sen osotetta.

Heikki sanoi, että Helsingissä olivat palkat parhaat. Jaanan teki itsensäkin kovin mieli sinne. Heikki lupasi kyyditä hänet omalla hevosellaan lähimpään kaupunkiin etelässä, josta rautatie alkoi. Jaanalla oli itsellään sen verran rahaa, että se riitti piletiksi.

Rakkaudesta ei mainittu sanaakaan.

Mutta ennen kuin he kaupungin rautatie-asemalla toisensa hyvästelivät, oli heidän välillään jo sovittu siitä, että Jaana palajaisi takaisin kahden vuoden perästä, jolloin Heikillä olisi talon ohjat käsissään. Silloin heidän myöskin sopisi häitä viettää.

Heikki lupasi lähettää Jaanan muuttokirjan.

3.

Jaana saapui Helsinkiin aamulla ani varhain. Päiväkauden käveli hän pitkin outoja katuja ja toreja. Illalla rupesi häntä väsyttämään.

Evästä hänellä oli nyytissä, joten hänen ei nälkä tullut. Mutta hän ei tiennyt, mistä hän saisi yösijan itselleen.

Hän kuuli ihmisten ympärillään puhuvan outoa kieltä, jota hän ei ymmärtänyt. Jokainen suomen sana täytti hänen mielensä suurella ja lämpimällä ilolla. Mutta jos hän jonkun suomeapuhuvan puoleen kääntyi, tämä vain murahti ja meni menojaan.

Jaana päätteli, että ihmiset mahtoivat olla hyvin ylpeitä täällä.

Kaksi työmiestä seisoi Alpertin ja Eerikinkadun kulmassa. Jaana kuuli, että he puhuivat suomea, ja lähestyi heitä.

—Iltaa, hän sanoi.

—Iltaa, iltaa. Mitäs tyttö asioi?

—Taitaa olla sulhanen kadoksissa?

—Tepä tuota ette näytä ylpeiltä, sanoi Jaana. Neuvokaa, hyvät ihmiset, mistä minä saisin yösijan. Enhän minä osaa niihin keskievareihin mennä.

—Taidat olla maalta?

—Mistäs minä. Tämän päivää täällä kävellyt olen. Auttakaa nyt ihmistä hädässä, sillä minä jään muuten hangelle. Ja olisi minulla rahaakin sen verran, että voisin yhden yön maksaa.

Miehet katsoivat toisiinsa. Nähtävästi heitä liikutti Jaanan hätä.

—Otatko sinä vai otanko minä? virkkoi toinen heistä.

—Perhe on minullakin, mutta taitaa pienempi olla. Mennään sitten meille, tyttö.

He erosivat. Mies vei hänet kotiinsa, joka oli jossakin hautuumaan puolella. Hänellä oli vaimo ja neljä lasta. Ne asuivat kaikki pienessä, ahtaassa kamarissa pihan perällä.

—Maalta tullut tyttö, joka on yösijan tarpeessa, selitti mies eukolleen. Sanoo maksavansa puolestaan.

Vaimo katsoi epäilevästi Jaanaan, mutta teki hänelle kuitenkin tilan lattialle. Aamulla, kun he heräsivät, otti Jaana rahakukkaron taskustaan ja kysyi, mitä yösija maksoi. Vaimo viivytteli vastaustaan.

—Anna, minkä annat. Tokkopa sinulla lie liikoja rahoja, tyttö rukka.

Mutta kun Jaana aukasi kukkaronsa ja sieltä putosi viidenmarkan paperiraha ja kuului hopeitakin helisevän, muutti eukko kokonaan puheenpartensa.

—Rikashan sinä oletkin, tyttö. Lainaa toki minulle vähän, kun on niin suuri köyhyys meillä, mies työtön ja lapsilauma huutamassa. Mitäs me yösijasta! Ei sinun siitä tarvitse mitään maksaa.

—Paljonko te tahtoisitte? kysyi tyttö.

—Paras, kun kaikki annat. Pudotat vielä pörssisi; etpä näy olevan tottunut rahoja pitelemään. Taikka ne sinulta joku varastaa. Et sinä usko, tyttö kulta, kuinka paljon pahantekijöitä on täällä kaupungissa.

Jaana antoi kukkaronsa.

Sen päivän hän käveli taas pitkin katuja ja palasi illalla takaisin majapaikkaansa nälkäisenä ja väsyneenä.

—Jospa minä saisin jonkun markan, hän sanoi eukolle. Ostaisin ruokaa itselleni.

—Saat sinä toki ruokaa meiltäkin, selitti eukko. Ei sinun sitä varten tarvitse ruveta vähiä rahojasi menettämään.

Jaana tyytyi siihen, mutta häntä kadutti jo, että oli ollenkaan luopunut kukkarostaan. Mies tuli yöllä kotiin humalassa ja piti kovaa mekastusta. Aamulla syötyään Jaana rupesi jo kiivaammin vaatimaan takaisin rahojaan.

Silloin kävi eukko äkäiseksi.

—Ole vaiti! hän sanoi. Vähänkö sinä luulet ruoan ja yösijan täällä kaupungissa maksavan? Taikka jos et ole tyytyväinen meillä olemaan, niin kursi keinoihisi!

Jaana uhkasi ilmoittaa asian poliisille.

—Ilmoitapahan jos tahansa. Kyllä poliisi aina tuollaisen kutjun korjaa. Tokkopa sinulla on kirjojakaan?

Jaana käveli taas päiväkauden. Mutta maailma alkoi näyttää jo hyvin mustalta hänen mielestään. Yksi ystävä hänellä täällä oli, muuan Lentuan kylän tyttö, mutta hän ei tiennyt, missä se asui. Ainoa toivo oli, että tuo sattumalta vastaan tulisi.

Illalla hän palasi takaisin majapaikkaansa.

Eteisen takana oli toinen kamari, jossa asui eräs nuori hyvännäköinen leski pienen lapsensa kera. Jaana oli häneen eilen aamulla tutustunut. Hän oli katsonut niin ystävällisesti ja osaa ottavasti Jaanaan, että tämän teki mieli mennä nyt hänelle vaivaansa vaikeroimaan.

Leski ottikin hänet vastaan kuin vanhan tuttavan. Sanoi heti arvanneensa, että Jaana oli maalta ja että hän nähtävästi oli tullut tänne rahan-ansiolle.

Jaana kertoi hänelle, miten hänen kukkaronsa oli käynyt.

—Voi, voi, lapsi parka, surkutteli leski. Et sinä niiltä ikinä penniäkään takaisin saa. Minullekin ovat velassa. Kylläpä satuitkin parhaan mustalaisjoukon luokse.

Sovitettiin sitten, että Jaana nukkuisi heillä tämän yön. Huomenna lupasi leski itse lähteä hänen kanssaan tuota tuttavaa Lentuan tyttöä tiedustelemaan.

Jaana jutteli koko lyhyen elämäkertansa hänelle. Leski pudisteli päätään, päivitteli ja arveli, että Jaana oli tehnyt aivan oikein karatessaan kotoa.

—Kyllä se sittenkin taisi olla hullusti, valitteli Jaana. Mihin minä poloinen joudun täällä? Tokko mahtavat huolia tämmöisestä palvelukseensakaan?

Hänen itseluottamuksensa oli kokonaan mennyt. Leski rupesi häntä lohduttamaan.

Ei Jaanan vielä olisi tarvis epätoivoon langeta, hän sanoi. Kyllä noin sievä ja sorea tyttö aina tuli toimeen maailmassa. Mutta hullusti Jaana hänen mielestään tekisi, jos hän piiaksi rupeisi. Ainahan niitä silläkin alalla paikkoja olisi, mutta ne tuottivat niin vähän. Kenties hän voisi päästä tarjoilijattareksi ja muuksi. Niillä olivat ansiot aivan toisellaiset.

—Minä olen niin nuori ja oppimaton, suri Jaana.

—Ei se mitään. Sellaisista ne herrat juuri pitävätkin.

Mutta Jaana tahtoi vaan piiaksi. Eikä leskikään itsepäinen ollut. Hän katseli Jaanaa nähtävästi yhä kasvavalla mieltymyksellä.

—Tokko sinulla on edes sulhastakaan? hän kysyi.

Jaana ei tiennyt oikein, mitä vastata. Heikki hänellä tosin oli, mutta ei hänen päähänsä vielä ollut pälkähtänyt, että tämä nyt todellakin olisi hänen sulhasensa.

—Mitäs minulla semmoisia, hän sanoi.

—Kukaties kuitenkin, hymyili leski.

—Niin no, yksi, myönsi Jaana punastuen.

—Yksi kerrallaan, nauroi leski.

Lesken huone oli kerrassaan taivas Jaanan mielestä. Siellä oli kaikki siistiä ja puhdasta, piirongin päällä peili ja pikkukaluja, vieläpä oikea särmi sängyn edessä. Jaana nukkui sängynkannella, joka asetettiin kahden tuolin väliin.

4.

Jaana nukkui nuoruuden sikeätä unta. Aamulla herätti leski hänet ja selitti, että hän jo oli hankkinut paikan hänelle. Jaana tuli hyvin iloiseksi.

Leski oli käynyt torilla. Siellä hän sanoi tavanneensa erään tuttavan rouvan, joka juuri tarvitsi Jaanan tapaista tyttöä. Palkasta voisivat he sitten tarkemmin sopia.

—Onko se oikein herrasväkeä? kysyi Jaana.

—Tietysti, nauroi leski.

—Tokko tuo tyytynee minuun?

—Se riippuu sinusta itsestäsi.

Rouva tuli puolenpäivän tienoissa. Hän oli suuri, roteva ja romoluinen ihminen, ääni karhea, kasvot lihavat ja pöhöttyneet. Jaana tunsi heti häntä kohtaan suurta vastenmielisyyttä.

—Tässäkö se on se tyttö? kysyi rouva osoittaen Jaanaa.

—Tässä, vastasi leski. Se vielä vähän ujostelee.

Rouva katsoi tutkivasti Jaanaan.

—Mennään, sanoi hän sitten.

He kulkivat eräitä katuja ja pistäytyivät porttikäytävästä sisälle.
Nousivat ylös portaita ja tulivat keittiöön.

—Oletko sinä syönyt? kysyi rouva, nyt jo paljon leppeämmin.

—En minä vielä tänä päivänä, vastasi Jaana.

Rouva pani ruokaa hänen eteensä pöydälle, toi lasin ja kaasi siihen olutta. Täyttipä itsekin lasin ja kilautti Jaanan kanssa.

—Kippis sitten. Näytä nyt, että olet oikein kiltti ja tottelevainen tyttö.

Jaana maistoi, mutta hän ei voinut juoda olutta. Rouva tyhjensi lasinsa pohjaan, tyhjensi toisenkin lasin ja haukotteli.

—Minä menen vähän nukkumaan, hän sitten sanoi. En ole koko yönä silmääni ummistanut.

Taisinpa sattua kovaan taloon, ajatteli Jaana. Jos ei täällä rouvat saa nukkua, niin mitä sitten palkollinen.

Jaana oli syönyt. Hän nousi ja kiitti.

—Mitä minä tässä rupean työkseni ottamaan? hän kysyi. Kyllä rouvan täytyy neuvoa minua, minä olen niin kovin tuhma ja taitamaton.

—Levähdä nyt tämä päivä, sanoi rouva. Hän meni menojaan.

Jaana jäi yksin keittiöön. Hän istui halko-arkun kannelle ja odotti.
Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.

Hänestä tuntui hyvin merkilliseltä, että hän nyt todellakin oli saanut paikan pääkaupungissa. Mitähän isä ja äiti siitä sanoisivat? Entä Heikki sitten, joka oli ollut niin kiltti hänelle? Tottahan tämä toki lienee ilmoittanut kotiin, että hän oli lähtenyt? Muistaisiko Heikki muuttokirjan toimittaa?

Hän päätti heti kirjoittaa Heikille, kun olisi hiukan koteutunut tässä talossa.

Kotiin hän ei ikävöinyt. Hänen oli hyvä olla tässä niinkuin hän oli. Mutta tapaukset olivat tuosta hirveästä illasta saakka, jolloin hän oli paennut kotoaan, seuranneet toisiaan niin nopeasti, että hän oli kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Omatuntokin osoitti vilkkaita elonmerkkejä. Oliko hän tehnyt oikein jättäessään vanhempansa? Mitä mahtoi nyt hyvä jumala taivaassa arvella hänestä?

Hän oli tosin matkallakin säännöllisesti lukenut aamu- ja iltarukouksensa. Nyt olivat kuitenkin hänen ulkonaiset olosuhteensa siksi omituiset, että hän katsoi kaipaavansa tavallista enempi sanan rieskan vahvistavaa vaikutusta.

Hänellä oli uusi testamentti nyytissään. Hän avasi sen ja istui ikkunan luo hiljaa lukemaan.

Heti tuntui hänestä turvallisemmalta. Tutut raamatunlauseet vaikuttivat häneen ikäänkuin tervehdys kotoisilta tantereilta. Keskeltä outoja oloja sekä vierasta, pyörryttävää kaupunkia hän tunsi jälleen palaavansa siihen maaperään, joka oli hänen, ja siihen ajatusmaailmaan, joka mummon saunassa oli muodostunut hänen henkisen minuutensa ensimmäiseksi, syvimmäksi pohjakerrokseksi.

Samalla liitelivät ja laatelivat hänen ajatuksensa. Nyt hän ei muistanut Heikkiä enää, ei isää, äitiä eikä kauppias Luikarista. Myöskin veljet, joista kaksi oli kotona, haihtuivat hänen mielestään. Kaikki suli kotoiseksi, riuduttavaksi mielialaksi, mistä vain mummon tyynet, kupariset, mutta ikäänkuin kirkastuneet kasvot ilmi elävinä pilkistivät.

Jaana ei lukenut enää. Hän itki. Hän päätti kirjoittaa nyt myös mummolle ja kiittää häntä kaikista selkäsaunoistaan. Isää hän myös päätti kiittää, mutta ei siitä, että tämä oli lyönyt häntä kauppias Luikarisen tähden. Kuitenkaan ei Jaana enää tahtonut kantaa mitään vihaa hänelle.

Äitiäkin oli hänen kiitettävä. Ja sitäpaitsi veljiään. Ne olivat aina olleet hyvät hänelle.

Niin päätti hän kiittää koko maailmaa. Kukaan ei ollut paha hänelle.
Kaikki ne olivat hänen parastaan tarkoittaneet.

Ensimmäiseksi hänen kuitenkin oli kiitettävä jumalaa.

Jaana rukoili pitkään ja palavasti.

5.

Hän sai olla kauan yksinään keittiössä. Vasta iltapäivällä ilmestyi rouva sinne, tukka pörrössä ja silmät sikkaralla.

—Mitä sinä tahdot? hän kysyi Jaanalta.

Hän ei näyttänyt ollenkaan enää muistavan tätä.

—Rouvan pitäisi nyt neuvoa työtä minulle, sanoi Jaana. Hävettää tässä toimettomana koko päivää istua.

—Niin, niin, sanoi rouva hajamielisenä. Pese sitten nuo astiat vaikka!

Hän meni jälleen menojaan. Jaana pesi astiat eikä taas tiennyt, mitä työksi ottaisi. Kummallinen talo tämä, hän ajatteli. Pidetäänkö täällä aina näin helpolla palkollisia?

Tuli hämärä ja pimeä. Vähitellen alkoi kuulua liikettä muista huoneista. Auottiin ovia ja sulettiin. Keittiön läpi kulki eräs yöpukuinen neiti pitkässä paidassaan. Jaana nousi halko-arkun kannelta ja niijasi. Neiti meni ohitse häntä tervehtimättä.

Iltapäivällä ilmestyi sinne myös joku siivoojatar. Jaana koetti ryhtyä keskusteluihin hänen kanssaan, mutta tämä ei häntä ymmärtänyt. Pudisti vaan päätään ja sanoi:

—Förstår inte.

Jaana tiesi, että se oli ruotsia.

Hän odotti, että ruvettaisiin ruokaa laittamaan. Mutta ruoka tuotiinkin jostakin muualta. Jaana sai syödä jälleen, mutta mitään työtä ei vieläkään neuvottu hänelle.

Tuli ilta. Jaanan silmät menivät umpeen. Hän torkkui seinää vasten halko-arkun kannelta. Rouva tuli kynttilä kädessä keittiöön.

—Nukuttaako sinua? hän kysyi.

Jaana myönsi.

—Mene vain makuulle, sanoi rouva lempeästi. Jaksat paremmin sitten.

Keittiössä oli sänky. Jaana teki työtä käskettyä, riisuutui ja meni levolle. Sitten siunasi hän itsensä ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Unensa läpi hän oli vielä kuulevinaan ääniä eteisestä ja kulkusten helinää pihalta. Mutta sitten nukkui hän.

Hän heräsi siitä, että rouva pudisteli häntä.

—Nouse sukkelaan, tyttö! Saat mennä vieraille tarjoamaan.

Jaana kapsahti nopeasti ylös. Hänen omat vaatteensa olivat tuolilta hävinneet. Siinä oli nyt vain punainen, väljä mekko ja pitkät sukat, joissa oli reiät kantapäissä.

—Pue sukkelaan päällesi, sanoi rouva. Herrat odottavat.

Jaana kaipasi vaatteitaan.

—Minä nostin ne tuonne eteisen konttoriin. Et suinkaan sinä niissä kotiryökyissäsi voi kauan kulkea.

Se oli Jaanan mielestä niinkuin ollakin piti. Kuinka hänen maalaisvaatteensa olisivat kelvanneetkaan näin hienoissa paikoissa?

Jaana häpesi kovasti uudessa mekossaan. Se oli liian hieno ja kaunis hänelle, pitsit hihansuissa ja röyhelys kaulan ympärillä. Sitäpaitsi hän tunsi itsensä siinä tuiki alastomaksi.

Rouva katseli häntä nähtävällä mieltymyksellä.

—Sievä tyttöhän sinä olet, hän sanoi ja nipisti häntä tuttavallisesti leuasta. Mutta muistakin, ettet heti juo itseäsi juovuksiin.

Tätä varoitusta ei Jaana ymmärtänyt.

Rouva antoi pöydältä hänelle tarjottimen käteen. Siinä oli paljon laseja ja koreakylkisiä pulloja.

Täällä mahtaa olla suuret pidot, ajatteli Jaana.

—Mikä sinun nimesi on? kysyi rouva viime hetkessä.

—Jaana.

—Eikö muuta?

—Rönty, Jaana Rönty.

—Fyi, sanoi rouva. Ei se kelpaa. Se on liian raaka ja kömpelö. Jos sinulta kysytään, voit sanoa itseäsi vaikka Hilduriksi.

—Miksi? kysyi Jaana.

Rouva opetti hänelle sanan. Sitten hän avasi oven ja osoitti Jaanan erääseen kamariin.

Siellä oli paljon herroja, joukossa yksi vanhempikin. Jaana pani tarjottimen pöydälle ja aikoi mennä. Mutta herrat estivät häntä. Yksi niistä kävi kiinni hänen ranteesensa ja pakotti hänet istumaan.

—Kaunis tyttö, he sanoivat. Mikä nimi?

—Hilturi, änkytti Jaana.

He kaasivat hänelle lasiin ja tahtoivat kaikki kilistää Hilturin kanssa. Jaana muisti rouvan sanat eikä ryypännyt.

Ne olivat kaikki hyvin iloisia, puhuivat yhteen ääneen, nauroivat ja pajattivat. Kaikki tahtoivat ne punnita kädessään hänen palmikkoaan ja väittivät, että se oli tekotukka. Jaanan täytyi jo oikein nauraa heille.

Mutta sitten halusi se nuori herra, joka ensin oli tarttunut Jaanan ranteeseen, välttämättä suudella häntä. Jaana päätti poistua, sillä hänen mielestään olivat herrat hulluja. Metelöivät niin, että oli ikuinen ihme, kun ei rouvakaan tullut heitä suistamaan.

Se nuori herra sulki tien häneltä.

Kun Jaana kuitenkin tahtoi mennä hänen ohitseen, kävi herra käsiksi. Jaana lähetti hänet niin menemään, että pöytä kaatui ja kaikki, mitä siinä oli, pyörähti lattialle. Kuului särkyvien lasien kilinää. Nuori herra kellahti pöydän taakse.

—Bravo! huusivat herrat.

Mutta Jaana purskahti ovensuuhun itkemään. Mitä rouva sanoisi? Ja millä hän nyt maksaisi vahingon? Kuinka hän olikaan näin taitamattomasti käyttäytynyt? Varmaan hän nyt joutuisi pois paikastaan.

Herrat tulivat häntä lohduttelemaan.

—Topakka tyttö, ne sanoivat. Kyllä me vahingon maksamme.

Kivi putosi Jaanan sydämeltä.

Se nuori herra kiipesi ylös pöydän takaa ja oli hyvin vihainen.

—Ajakaa ulos se lunttu! hän sanoi.

Olisi Jaana toki mennyt ajamattakin.

Mutta ne toiset herrat eivät päästäneet häntä. Jaana itki ja pyysi pois. Herrat tekivät piirin hänen ympärilleen ja tahtoivat istuttaa hänet sohvaan heidän keskelleen.

Se vanha herra oli koko ajan katsellut Jaanaa tutkivasti.

—Antakaa tytön olla, hän sanoi. Ettekö näe, että hän on vain sattumalta täällä?

Toiset nauroivat.

—Luuleeko setä, että hän on ensikertalainen?

—Minä pyydän, jättäkää minut hänen kanssaan kahden kesken.

Nyt nauroivat nuoremmat vielä enemmän, mutta lähtivät kuitenkin, sillä se vanha herra näytti hyvin vakavalta. Jaana kuuli, että ne keskenään nimittivät tätä jollakin hänelle oudolla arvonimellä.

6.

Jaana ei itkenyt enää. Mutta hän nyyhki vieläkin ja painoi kädellään sydänalaa.

—Mikä sinun nimesi on? kysyi vanha herra.

Jaana tohti nyt jo ilmoittaa oikean nimensä.

—Mistä kotoisin?

Jaana mainitsi maakunnan nimen. Mutta vanha herra tahtoi tietää tarkempaan.

—Sieltä minä olen maantien varrelta, koki Jaana selittää.

—Maantieltä kylläkin, hymähti vanha herra. Mutta mitenkä sinä olet joutunut maantielle?

Se oli liian syvällinen kysymys Jaanalle. Hän vaikeni ja painoi jälleen poveaan.

Hänen sydämensä läpätti yhä kuin kulkunen yksinäisen matkamiehen vempeleessä.

Mutta vanhan herran ystävällinen käytös oli rohkaissut häntä. Hän nousi ylös, niisti nenänsä ja katsoi häntä päättävästi silmiin.

—Tepä tuota näytätte ihmiseltä, hän sanoi. Auttakaa te minua pois täältä! Ei minusta taida olla tämän talon palkolliseksi.

Vanha herra katsoi häneen terävästi.

—Kauanko sinä olet ollut tässä paikassa? hän kysyi.

—Tänä aamuna tulin.

—Sitä minä arvelinkin. Tyttö rukka!

Vanhan herran sääli koski kovasti Jaanaan.

—Mutta mikäs paikka tämä sitten onkaan oikeastaan? hän kysyi.

—Kuinka niin?

—Kun täällä päivät nukutaan ja yöt valvotaan.

Vanha herra mietti hetkisen.

—Tämä on hyvin huono paikka, hän sanoi. Ei sinun sovi olla täällä.

Se oli Jaanan mielestä hyvin merkillistä. Ja hän kun oli alussa luullut, että vanha herra oli talon isäntä.

—Kuinkas te sitten olette täällä? hän kysyi viattomasti.

Vanha herra näytti hämmästyvän.

—Minä olen täällä vaan sattumalta, hän selitti.

Selitys oli Jaanan mielestä tyydyttävä. Taisi olla kylässä täällä.
Sattuuhan sitä vieraaksi vaikka minkälaisiin taloihin.

—Mutta nuo toiset varmaan asuvat täällä? hän kysyi.

Vanha herra hymähti.

—Mahdollista kyllä. Sinä tahdot siis pois täältä?

—Tahdon minä.

—Minä puhun sitten rouvalle sinusta. Pääset pois jo tänä aamuna. Mutta mihin sinä menet sitten?

—En tiedä.

—Oletko ennen ollut palkollisena?

—En ole.

—Tahdotko takaisin kotipuoleesi?

Jaana mietti.

—En minä vielä, hän vastasi epäröiden.

Vanha herra oli pahemmassa kuin pulassa hänen kanssaan.

—Sinun pitää siis saada paikka täällä, hän sanoi.

—Kyllä se olisi kovin hyvä.

—Piian paikka?

—Niin. Ettekö te ottaisi?

—En tarvitse. Mutta tässä on kaksikymmentä markkaa sinulle, että voit vähän aikaa elää. Ehkäpä sinä saat jonkun paikan.

Jaana meni pelkästä kiitollisuudesta ihan lyykylleen.

—Jopa te nyt kovin hyväksi rupesitte, hän sanoi. En toki tiennyt niin hyviä ihmisiä maailmassa olevankaan.

Vanha herra torjui hänen kiitoksensa. Mutta vielä oli yksi huoli
Jaanalla.

—Kuka ne sitten maksaa nuo astiat? hän kysyi. Ei se minun syyni ollut. Kyllähän herra näki, että se nuori herra, maisteri, mikä lie ollut, se rupesi häjyyttä tekemään.

—Minä maksan, sanoi vanha herra.

Nyt tunsi Jaana itsensä jo kokonaan levolliseksi.

Mutta vanha herra oli väsynyt. Hän heittäytyi sohvankulmaan ja peitti silmänsä kädellään. Jaana ei tiennyt, pitikö hänen mennä vai jäädä.

—Voit nyt kertoa minulle vähän kodistasi, sanoi vanha herra.

Jaana istui tuolille. Hän risti kätensä ja alotti totisesti ikäänkuin olisi uskontunnustustaan lukenut. Vanha herra oli tällä kertaa hänelle jumalan sijainen maan päällä, jolta ei sopinut mitään peittää. Hän kertoi isästään, äidistään, veljistään ja mitä tiesi mummosta ynnä hänen suvustaan. Vanha herra kysyi aina jotakin ja kuunteli käsi silmillään.

Se ei ollut mikään kaunis ja päivänpaisteinen sukutarina, mutta se näytti miellyttävän kuulijata. Hän tahtoi tietää kaikki yhä tarkempaan. Ja Jaana jutteli kaikki, niin raskasta kuin se joskus olikin ja niin mielellään kuin hän olisi tahtonut esittääkin perheensä paremmassa ja kauniimmassa valaistuksessa.

Jaana kertoi tietysti katkonaisesti ja omalla tavallaan. Mutta vanha herra täydensi mielessään hänen kertomuksensa ja pian oli hänellä sielunsa silmien edessä yhtenäinen tarina heimosta, joka oli joutunut pois juuriltaan ja joka nähtävästi kulki kohti varmaa ja ennakolta määrättyä perikatoaan.

—Vierivä kivi ei sammaloidu, hän hymähti itsekseen surumielisesti.

7.

Suurina nälkävuosina 1860-luvulla oli Jaanan mummo muuttanut poikineen pois syntymäsijoiltaan ja kulkeutunut vaeltavien kerjäläislaumojen mukana kaupunkiin kohisevan kosken varrella.

Hänen kotiseudultaan ei kukaan muu ollut lähtenyt liikkeelle. Kerjäläislaumat kuuluivat jo asutumpien ja veltostuneempien laaksomaiden ilmiöihin. Siellä oli pappiloita ja herraskartanoita ja siellä oli ihmiskäsi jo karttuisampi.

Mutta tuolla ylhäällä, tiettömissä vaarakylissä ja tölleissä, joiden välillä peninkulmaiset kinokset kohottivat harjojaan, ei ollut muuta auttavaa kättä kuin jumalan. Ellei se auttanut, tuli kuolema. Se oli niin sallittu, se oli niin päätetty pilvien käräjissä. Kenenkään ei juolahtanut mieleen sitä nureksia.

Mitä ankarammin lavantauti raivosi ja mitä useammat ruumiskirstut kirkkomaahan kannettiin, sitä alavampina kohosivat kansan rukoukset ja sitä koristeellisempina hehkuivat helvetin tuliset lieskat synnintuntoisissa sydämissä. Kansa kuoli paikalleen. Heidän ruumiinsa riutuivat, mutta heidän sielunsa pelastuivat.

Taivaan autuus korvasi sen, minkä maan kurjuus kielsi heiltä. Abrahamin helma oli auki kaikille, sillä rikasta miestä ei täällä ollut yhtään. Kristillisen pelastusvarmuuden kyyhkynen liihoitteli lumivalkeana ja voitollisena päällä mustien metsänrantojen ja tähti-öisten, kimmeltävien lakeuksien, samalla kuin tauti hiihti pitkin talvitietä ja kuolon kulkuset soivat alla yksinäisten, hankeen haudattujen akkunoiden.

Se oli hengen voitto aineen yli, iankaikkisen elämän katkeamaton riemujuhla kautta ajan murheen ja kadotuksen.

Nälänhätä oli täällä aina eivätkä monet ijäkkäämmistäkään ihmisistä muistaneet syöneensä selvää leipää kuin muutamia kuukausia elämästään. Nyt oli kuitenkin kato suurempi kuin koskaan ennen. Mutta oli myös suurempi kansan hartaus ja nöyrä alistuminen sallimuksen valtojen edessä.

Jos Miina Rönty poikinensa olisi jäänyt syntymäsijoilleen, he molemmat epäilemättä olisivat päässeet kylän yhteiseen hautaan ja samalla osalliseksi siitä korkeasta kutsumuksesta, joka odotti hänen kanssaveljiään ja -sisariaan. Mutta hän ei ollut kestänyt koettelemusta.

Perkele, joka käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, oli vienyt hänet korkealle vuorelle ja näyttänyt hänelle kaiken maailman ihanuuden. Ruman valta oli kangastanut hänelle kauniina sen kerjätyn leipäpalan muodossa, jonka hän tiesi olevan helpommin saatavissa tuolta viljellymmiltä mailta ja pikkukaupungin viekoittelevasta läheisyydestä. Niin hän oli tullut johdatetuksi kiusaukseen eikä Herra ollut päästänyt häntä pahasta.

Kaksi yötä hän oli pysynyt uskollisena. Kaksi päivää oli elämän kruunu hänelle kimmeltänyt.

Mutta kolmantena hän oli sonnustanut kupeensa, herättänyt poikansa ja teljennyt töllin oven. Sukset hän oli ottanut seinäviereltä ja lähtenyt viilettämään loivaa mäenrinnettä alas, kohti ihalampia ilmanrantoja, paukkuvan pakkasaamun sekeisessä, sinertävässä hämärässä. Iikka oli hiihtänyt hänen perässään. Eikä ollut kumpikaan taakseen katsahtanut, vaan matkannut sanaa sanomatta, niellen karvasta palaa kurkussa ja pyyhkäisten silloin tällöin vettyvää nenänpäätä jäisellä kintaallaan.

Mutta taivas oli leimunnut uhkaavana heidän päänsä päällä ja kalpeneva aamutähti muistuttanut heidän mieleensä mökin isäntää, mennyttä Ryykkö Röntyä, jonka tauti oli tappanut ja joka nyt nukkui viimeistä untaan suurten kinoksien keskellä vihityssä maassa.

8.

Vanha herra ei ollut pitkiin aikoihin kysynyt mitään. Jaana vaikeni ja katsoi kuulijaansa.

Hän huomasi, että vanha herra nukkui.

Hän istui ensin hetkisen neuvottomana. Sitten hän siirsi tuolin syrjään ja rupesi hiljaa kokoilemaan lattialta pulloja ja lasimurusia.

Samassa heräsikin vanha herra. Hän aivasti, hieroi silmiään ja äkkäsi nähneensä merkillistä unta.

Kenties ensimmäisen kerran hänen elämässään olivat Suomenmaan lumiset lakeudet hänen aivojensa komeroihin kimmeltäneet.

Häntä paleli.

—Jahah, hän sanoi huomatessaan Jaanan. Missä minun turkkini on?

Jaana auttoi turkin hänen päällensä. Mutta hänestä tuntui kuin ei toinen enää ollenkaan muistaisi häntä ja hänen asiaansa.

Vanha herra pani kalossit jalkaansa. Jaana katsoi hänen hommiaan levottomasti.

—Tehän lupasitte puhua rouvalle, hän sanoi.

—Mitä niin? kysyi vanha herra hajamielisesti.

—Että minä pääsisin pois täältä.

—Se on totta se.

Rouva olikin keittiössä. Jaana kuuli heidän haastelevan keskenään. Rouvan ääni kuului alussa äkeältä ja vihaiselta. Mutta sitten tuntui hän lauhtuvan kerrassaan, niijailevan, kostelevan ja kiittelevän.

Jaana pilkisti ovenraosta ja näki vanhan herran antavan rahaa hänelle.

Vanha herra meni. Rouva saattoi hänet ulos. Hänen kielensä kuului vielä laulavan niinkuin voideltu eteisessä.

—Kelvoton! hän huusi Jaanalle heti sisälle palattuaan ja riipoitti tämän käsipuolesta keittiöön. Tiedäkin, että se oli hyvin korkea herra ja kukaties mitä saattoi ajatella. Sellaisen, syötävä, häpeän teit.

—Pääsenkö minä pois sitten? kysyi Jaana itku kurkussa.

—Saat kaiketi minusta nähden mennä. Ala vaan laputtaa! Vai vienkö tikulla ulos?

Hän meni ja paiskasi oven pauhinalla kiinni mennessään.