Produced by Tapio Riikonen

KANGASTUKSIA; TALVI-YÖ; HALLA; TÄHTITARHA

Eino Leino

1902, 1905, 1908, 1912.

SISÄLLYS:

KANGASTUKSIA

Jumalan tammi
Perman taru
Puma tietäjä
Kevät-uhri
Pyhä Tapani
Perman helmi
Kolfrosta
Tapanin jumalanpalvelus
Puman käynti kuninkaan linnassa
Thorer Hund
Vangit
Templin ryöstö
Kansan käräjät
Vienan immen kuolo
Lauluja satunäytelmästä »Hiiden miekka»
Äidin surut
Trubaduurin laulu
Sukkamielen sauva
Aika
Imatran tarina
Kankuri
Vartiolta
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen
Lapin kesä
La Tricoteuse
Kimmon kosto
Rypäletyttö
Minun tieni
Linnulle kirkkomaalla
Temppeliherra
Nauruunsa kuolija
Lauluja vanhaan tapaan
Puro
Toisin siellä, toisin täällä
Tuulien erehdys
Kuutamolla
Armain kuoleman ajatus
Luojan leipä
Ei ne kaikki kuollehia
Sateenkaari
Jumalien keinu
Tuska
Väinämöisen laulu

TALVI-YÖ

Talvi-yö
Ajan kirja
Carmen saeculare
Kumpi on kauniimpi?
Myrsky
Eräälle kansalaiselle
Pro Humanitate
Tottumus
Syvyyksistä
Proloogi Tampereen teatterin avajaisiin
Revontulet
Eyan kirja
Häähymni
Nocturne
Niniven lapset 1-3
Karavaanikuoro
Bajadeerit
Kultaiset langat
Atlantica
Mies mielipuoleks tulla voi—
Punainen neilikka 1-7
Korkea veisu
Yön kirja
Tuulikannel
Sydän 1-2
Jumala
Tähtipojat
Iku-Turso
Uran-uurtajat
Mietelmiä 1-4
Kotiliesi
Niin olekin maani matka—

HALLA

Keski-yön kuoro
Lapin lauluja
Velhon virsi
Naisen hyvyys
Noidan neiet
Ruijan rukous
Hangen lapsia
Punahilkka
Lapinkävijä
Jääkukka
Lepaan neiti
I-III
Jääkiteitä
Henki
Sininen tuli
Talven taika
Minä 1-4
Mestari
Ne hienot sielut
Yksilön murhe
Elegia
Vaalin valta
Railo jäässä
Lex
1. Oikeus
2. Tietäjän näky
3. Yö
4. Kansalliskaarti
5. Suomen vaakuna
Kansan henki
Härmää
Tunnen syntysi
Kultaperho
Nuori nainen
Lauluton kesä
Meren maininki
Toinen—toinen
Sinikan laulu
Theanon laulu
Timandran laulu
Lydian laulu
Tietäjän tupa
Tuhka tummuu
Pahat peijaat
Sulkanuoli
Tähti
Päätös
Outo oppi
Näky
Haamu
Turjun loihtu
Vanha vaimo
Kuollut kukka
Laulajan murhe 1-2
Laulaja ja Maa-emo
Maan valitus
Talvilaulu
Pahat neuvoa pitivät
Turjan tuomio
Laulajan lohdutus
Meren kaupunki
I-VII
Luonnon luotteita
1. Maan virsi
2. Meren virsi
3. Ilman virsi
4. Tulen virsi
Epilogi: Sähkön sävel

TÄHTITARHA

Tähtitarha
Kuolemattomuuden toive
Yövartiolta
Lapin tarkka 1-8
Maan hädässä
Suora sana
Karjalan kannas
Maamies, mahti Suomenmaan—
Hakkapeliittain marssi
Vapaa mies
Eräänä uudenvuoden yönä
Sukuvirsi
Veljesvirsi
Marjatan tähdet
Marjatan tähdet
Ildiko
Turha kauna
Dies irae
Mennyt
Kevät kirkkahin
Loukatut
Runokirje
Näky
Maria Antoinette
Kunnia hälle!
Kohtalon kirja
Ikävöi, ihminen!
Pyhä Martti
Hautojen keskellä
»Se kuitenkin liikkuu!»
Sähköfantasia
Vaeltaja
Totuuden etsijä
Titanic
Kuvia ja mielikuvia
Lapsen kirkko
Eräs Berlini-muisto
Nuori Nietzsche
Nuori Alkibiades
Pikku Helka
Vanha Täti
Kahdet silmät
Vanteenheittäjät
Yövirsi
Irja
Niin sinua katsoin, neiti—
Minkä taisin, poika parka?
Aatu-ukko
Kadonnut sävel 1-5
Moitittu runotar
Nuori Jouko
Salome
Hymylä
Erinomainen maa
Hiiri
Laki ja hutikka
Lammas ja vuohipukki
»Kyltyyri»
Tarhapöllö

KANGASTUKSIA

(1902)

JUMALAN TAMMI.

Mikä on tammipuun tohina minun koidon korvissani?

Tammi on Jumalan tammi elämän aukean aholla, päivässä pimenevässä, laulun yössä lankeevassa.

Pois viha, pois kateus, karkotkaa katalat kiistat, haihtukaa elämän huolet sekä järjen jäiset tuumat! Yön elämä ympärillä tyynny! Tyyntykää inehmot! Raukene ratasten räiske sekä seppojen jyrinä! Minun on mieleni kuullakseni Luojan suuren puun puhetta.

Tarinoi Jumalan tammi: »Olen toiminnan tohina kaaoksessa kaikkeuden; kohtalon kohina olen puhki ihmisten povien; olen pauke maan pajassa, humu ilman huonehessa; kuurot kuulevat minua, kuulevaiset eivät kuule.»

Kysyn sykkivin sydämin:
»Ja mitäpä minulle huout?»

Julistaa Jumalan tammi: »Humisen huolia sinulle, surun annan aateluutta, vaivan kalvavan vakautta, ylevyyttä ylhän tuskan; kynnän otsasi vakoihin, sielusi enemmän kynnän, panen paadet hartioille, käsken nuorna kärsimähän.»

Kysyn kylmävin sydämin:
»Miks minua kärsimähän?»

Luojan suuren puu puhuvi: »Siks sinua kärsimähän, kun olet lapsi laadultasi, itkijä elämän itkun. Otan sun lapseksi omaksi, annan sulle laulun armon, juuret juutan maa-emohon, työnnän latvan taivahalle.»

Vaikes tammi taideniekan. Seisoi mies aholla yksin, yössä aukean elämän. Tunsi polttavan povensa, sydämensä seisahtavan vaivasta sanattomasta, ailuesta ankarasta.

Pyhä on hetki hengen tuskan.

Seisoi mies aholla yksin juurella Jumalan tammen; kaukokaupungin hälinä yhtyi yön vavistuksehen; lepäsivät maa ja taivas, tammen lehvätkin lepäsi.

Pisarat putoelevat unten urhon poskipäille.

Hiljaa, hiljaa, yksitellen helmet kirkkahat kihoovat, sulaten polttavaa povea, lauhdutellen, lohdutellen. Saa vaiva sanoiksi, virret vierivät huulilta urohon, mies itse haoksi muuttui, puuttui puuksi paikallensa.

Satu oli sanasta, taru tammesta taitehen Jumalan.

PERMAN TARU.

1.

PUMA TIETÄJÄ.

Tietäjistä mahtavin on Perman maassa Puma.
Puma maassa hallitsee ja taivahassa Juma.

Luojan templi kaarikatto yli vetten kiiltää.
Mutta velhon rintaluita tuska tuima viiltää.

Nainut Kainuun neidoista on kuningas Abarman.
Lemmen leikki sokaissut on hältä uskon varman.

Templin esikartanossa kuninkoi Kolfrosta, äiti kuningattaren; jo etkö Ukko kosta?

Pidä pilven keräjät ja viskaa vihan nuoli, että kansa kertoisi: Hän Juman kautta kuoli.

Vaiti vaan on Perman Juma.—Akka asetettiin
Ukon kuvan vierehen, häävirret viritettiin.

Rinnan heille kansan riemu kaikui myrskyn lailla.
Mutta Puma vaeltaapi vuorilla ja mailla.

Tulee templin ovelle ja haaveistansa havaa.
Silloin silmä salamoi ja huulet vaiti vavaa.

Naisten virret vienosuiset temppelistä läikkyy.
Puma metsiin pakenee kuin hirvi, joka säikkyy.

2.

KEVÄT-UHRI.

Kevät-uhrin aika on, on koossa Perman suku.
Suur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.

Laajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa.
Joka kuolleen perut Perma kahteen osaan jakaa.

Toisen saavat omaiset ja toisen itse vainaa.
Vainaan osa temppelissä kultamaljoja painaa.

Kullat monen kuollehen he kera taas on tuoneet, uhrikeitot keittäneet ja Juman sarkat juoneet.

Aik' on Akan maljan nyt. Kolfrosta nousee, haastaa.
Silloin kansan keskeltä mies' itsens' irti raastaa.

läpi tarhan taivaltaa ja astuu alttarille. Kansa kaikki kavahtaa. Mut näin hän haastaa sille:

»Perma, Perma, petetty! voi Viena viekastettu!
Väärin sulle on sanottu, ei oikein opetettu.

Juman teille julistaa ma puhtahan nyt mielin.
Ei hän kysy kultia, ei puhu velhon kielin.

Erhetystä uhrit on ja kuollehitten kullat.
Pyhän Hengen heimolaist' ei peitä maa, ei mullat.

Alta nurmen nousee hän ja Isän iloon astuu.
Silloin silmät enkeleiden huomen-helmin kastuu.»

Liian kauvan lausia hän sai jo. Kansa riehuu.
Sydämessä kuninkaan myös vihan vimma kiehuu:

»Kiini mies!» hän huutavi. Mies köysiin köytetähän.
Tutkitaan ja tuomitaan, mut hulluksi löydetähän.

Jälleen irti päästetään. Mut moni tuumii tuota:
Tää on Puman pulmia. Hän Akkahan ei luota.

3.

PYHÄ TAPANI.

Herran mies on Tapani. Hän tahtoo kansan nostaa.
Ei hän Pumaa puolusta, mut myöskään ei Kolfrostaa.

Ritar' on hän ristinpuun. On Vienan suussa luoto.
Luodon päässä kuusten all' on kivillä kirkon muoto.

Siinä saarnaa Tapani. Käy kuulijoita hällä.
Moni sanan lohdun saa jo mieltä lämpimällä.

Moni myöskin pahenee ja käypi luokse Puman:
»Joudu! Oppi väärä jo saa voiton maassa Juman.»

Puma päätä pudistaa: »On oppi väärä ollut kauvan maassa Perman jo. Siit' turmio on tullut.»

Mutta pyhä Tapani hän päivät pitkät saarnaa, tarjoo uskon ydintä, ei elon kuorta, kaarnaa.

Väsyneenä paadelle hän yksin jääden vaipuu.
Ylös karkaa kauhistuin: »Mik' on tuo kumma kaipuu?

Mik' on virsi vesillä? Mi laulu lainehilla?»
Taika valtaa vahvimman, on tuska Tapanilla.

Sammuu sanan kynttilät ja aatteet alas painuu, hengen houreet heräjää ja kuvat maasta Kainuun,

impyisistä iljanteen, tytöistä Tyrjän vallan, revontulten tukkapäistä luona lumen, hallan.

4.

PERMAN HELMI.

Kesä-yössä koivun alla, Vienan virran suulla, neiti nuori lauleleepi lainehitten kuulla.

Silmin kuivin, kummallisin, katsoo ilman rantaan.
Laine laulut neien nuoren ulapoille kantaa.

Noin se laulaa Vienan impi: »Syttyy tähdet taivaan.
Tuikahda ei toivon tähti immen valjun vaivaan.

Tärkin rientää nuoruuteni niinkuin laine; lempi lämmitä ei sydäntäin, ei kevätpäivän hempi.

Tytär olen ma kuninkaan. Kun kuusitoista täytän, silloin, vanki, vapaa oon ja valtikkata käytän.

Hallitse en maita toki enkä elämätä, vallitsen vain kuolleita ja kullan helinätä.

Templin kuningattareksi määrättiin ma lassa, kammiohon suljettiin ja sidottihin kassa.

Tunsin kahleet kaulallain ja povellani paulan.
Siitä asti vankina ma valitan ja laulan.

Usein häntä uneksin, mi tulee meren takaa.
Eipä kuulu kultasein tai ehkä maassa makaa.»

Moni kuuli neien laulun, Perman mies ja outo.
Kaikki ohi kulkivat, ei tullut tuttu souto.

Tokko tulee milloinkaan? Käy tuulet täältä tuolta.
Posken vaan ne vaalentaa, mut huojenna ei huolta.

5.

KOLFROSTA.

Kova on Kolfrosta-äiti; katsomassa käypi neittä kammiossa hän, kun ilta hämärtäypi.

Tuli tuima silmässään ja huuli ohut, kapee.
Noin hän neittä nuhtelee, min miel' on ange, apee:

»Perman pentu vienosuu, sun vikinääs en siedä, säkkiin sinut ompelen ja heitän virran viedä.»

Toki toisti povellensa immen pään hän painaa, kutria sen silittää ja lauhan äänen lainaa:

»Lapsi lienet tyttäreni. Miksi itket impi?
Kaunis olet, kallis olet, muita kallihimpi.

Pantu kansan paimeneksi olet tyttö tuhma.
Turhat siis on itkusi ja turha untes uhma.

Kuule, mitä kuiskin sulle: Perman maassa mahti nyt on Kainuun kaunotarten; ollos valtas vahti!

Sukusi sun on tuntureilla suuri sekä sakee.
Kahden puolen Kainuun merta ääriään se hakee.

Kauniit ovat Kainuun naiset, tarvaat talvi-öissä, vaaralliset sodassa ja sorjat rauhan töissä.

Hallaisissa hameissa ne hiihtelee ja laulaa, kullat huljuu kulmilla ja hopeat pitkin kaulaa.»

Haastavi Kolfrosta-äiti. Painuu kesäpäivä.
Haihdu immen otsalta ei osattoman häivä.

6.

TAPANIN JUMALANPALVELUS.

Tunne rippi-isäänsä ei Perman ristikansa.
Vieri enää virtana ei sanat huuliltansa.

Otsa sees on sumennut, on poissa silmän ponsi.
Jos hän joskus saarnaakin, on puhe tyhjä, onsi.

Hajamielin katselee hän kuinka pilvet kulkee, unelmiinsa unhottuu ja silmät kiini sulkee.

»Paha henki pauloillaan nyt Herran miestä kokee.»
Seurakunta polvistuu ja isämeitää hokee.

Mutta Pyhä Tapani hän hiljaa unelmoipi maista, missä sota soi ja kalpa karkeloipi.

Miksei miekkaa saanut hän! Hän matkais maata, merta, ryöstäis rannat rauhaisat ja vuodattaisi verta.

Rautapaita-rinnalleen hän Perman helmen veisi, pullistuisi purjehet ja touvit totteleisi.

Nostaa päänsä Tapani. On suuri haaveen hurma.
Mielessään ei valvo muu kuin naisenryöstö, surma.

»Omani olla tahdotko? Jos et, sun otan sentään.»
Yli kasvoin kalpeain kuin päivän säde lentää.

Seurakunta huoahtaa: »Ah, kiitos, kiitos Herran!
Paha henki pauloineen kai karkkos tämän kerran.»

Paisuu, kasvaa kansan kuoro, täyttää ilman partaat.
Yhtyy virteen Tapani; taas aatteet häll' on hartaat.

7.

PUMAN KÄYNTI KUNINKAAN LINNASSA.

Kohden linnaa kuninkaan käy Puma, velho vankka.
Otsalla on tietäjän kuin ukkospilvi sankka.

Nähnyt yöllä unen on hän: Tulen lieska tuli päälle kaiken Perman maan ja kultakuvat suli.

Paloi tarhat jumalten ja templit maahan kaatui.
Itse istuin kuninkaan ja kansan majat maatui.

Kuninkaalle kertomaan hän käy nyt unta tuota.
Armi on Abarman herra, unihin ei luota.

Naisten kera naljaellen hältä aika soluu niinkuin joutsen, joka Vienan virtain suilla joluu.

Puma kouran kohottaa: »Kuin sormet, jotka avaan,
Perman perhe hajoaa, jos haaveistas et havaa.»

Armi käden kaulahan vie lemmen-leikkijälleen.
»Ja kuin suukko lämpöinen ma kansan liitän jälleen.»

Puman silmät salamoi: »Kuin sylkemäni sylki putoova on Perman pää, mi hyvän neuvon hylki.»

Suuttuu suuri kuningas. Hän vihoin maata polki.
»Ja ma sullon sylkijät kuin särkyy tämä solki.»

Silloin—tietää tarina—ol' itkenynnä Puma.
Helly ei Abarman herra eikä auta Juma.

8.

THORER HUND.

Yöhyt kuulas toukokuun, maass', ilmass' ihmetaika.
Onnellisten hetki on, on autuaiden aika.

Kuuhut kulkee taivahalla. Templin katto kiiltää.
Kenen mieltä kevät-yössä hehku outo hiiltää?—

Kurkistaapi viisas kuu. Hän kuulee kuiskinata.
Lomitse lehväin siirtyväin kuun hiipii kultarata.

Varjoa kaksi näkee hän, on toinen Perman kukka.
Kuutamossa kultainen tuon lainehtiipi tukka.

Toinen ritar' uljas on, sen säihkyy rautapaita.
»Nimeni on Thorer Hund. Ma matkaan merta, maita.

Sota on sorja elämäin ja maani mun on Norja.
Kuningasta kuulla voin, en olla toisen orja.

Kumppalini Karli on, hän valkamassa vartoo.
Huomis-iltaan hyvästi! Sua sydämeni hartoo.»

Impi hiljaa huoahtaa, suut suuteloihin untuu.
Rannan laine läikähtää, yön tuuli lämmin tuntuu.

Akkunat Abarman linnan Vienan veessä päilyy.
Pursi pieni soutaa pois, kuun kultasillat häilyy.

9.

VANGIT.

Tuotu linnaan kuninkaan on muukalaista kaksi.
Nähty Vienan viidakoiss' on heidät liikkuvaksi.

Surma muukalaiselle! se Perman maass' on laki.
Marras-uhrin kuolema on eessä kummallaki.

Viime yönsä viettivät he Juman temppelissä, rautavitjat ranteissa ja silmät sitehissä.

Kuuhut kulkee taivahalla, välkkyy vetten kalvot.
Virkkaa toinen: »Thorer Hund! Sa nukutko vai valvot?

Norjan maata mietitkö vai vaimon poskipäitä?
Minun on impi mielessäin, mi jää nyt ilman häitä.»

Vastaa hälle Thorer Hund: »Ah, Karli, kasvinveli!
Tuota mietin: turhaanko mun emoni lapsi eli?

Muista maata Norjan en, en vaimon poskipäitä, ajattelen itseäin ja kahlehia näitä.

Kultaa tääll' on kukkurat ja hopeoita huovat.
Katsos, mistä kannusta he Juman sarkan juovat!

Miestä pari ripeää ja haaksi vaan ja halu, meiltä vuoteen kymmeneen ei loppuis kilu, kalu.»

Vastaa Karli, karski mies: »Ei halusta ois puutos, haaksi meillä myöskin on, ja vartioiden muutos

ryöstö-ajan antaisi, mut kuka päästää siteet? Kova on kahle kaulallain ja piukat kinnerpiteet.»

Huoahtavi Thorer Hund, ei enää puhu Karli.
Vaipuu kuolon miettehisin kumpainenkin jarli.

10.

TEMPLIN RYÖSTÖ.

Silloin uksi avautuu, käy esiin valkohaamu.
»Näätkö?» kuiskaa Thorer Hund, »se kuoleman on aamu».

Virkkaa Karli: »Kaikkia! Se nainen on ja sievä,
Perman rannan ruusu on se, eikä virva vievä.»

Karkaa ylös Thorer Hund: »Ah, kukka raitis rannan!
Tule, sulle ristin tään ma rinnaltani annan.

Kun sa sitä katselet, niin muistelet sa mua.
Herran käsi kaitkohon ja kaikki pyhät sua.»

»Hiljaa!» impi äännähtää, »ma teitä tahdon auttaa.
Polku, viepä vapauteen, käy kammioni kautta.

Vartioiden vaihto on. On vene rannan alla.
Keveästi keinutte te kohta ulapalla.»

Lausuu näin ja sitehet hän sankarien päästää.
»Kiitos!» Karli huudahtaa, »ei aikaa nyt oo säästää».

Käsin kaksin kultia hän kerrallansa kahmaa, samoin toinen, Thorer Hund. He aartehia ahmaa.

Templi tyhjäks ryöstetään. Yks viel' on, Juman kuva, kultamalja polvillaan. Se koht' on kukistuva.

Tempaa maljan Thorer Hund. Jää Karli ilman? Eihän.
Iskee miesi, kaulalta sen kultavitjat vei hän.

Kuva maahan romahtaa. Sen vartiat jo kuulee, kuulee koko Perman maa. »Nyt, toveri, päin tuuleen!»

Seisoo hetken Thorer Hund. Vois immen viedä myötä?
Kauhistuen katsellut tää sankarin on työtä.

Huudot täyttää tarhan jo. »Kai keralla sa tulet?»
Vait on impi ylpeä. »Vai vihainenko olet?»

»Joudu!» Karli huutavi, »nyt tule taikka lähden».
»Siunaan», kuiskaa Thorer Hund, »sua tämän työsi tähden».

Immen kättä puristaa, ehättää, löytää purren.
Neiti kalvas katsomaan jää jälkeen säälein, surren.

11.

KANSAN KÄRÄJÄT.

Jälleen uhrin hetki on. On koossa Perman suku.
Suur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.

Laajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa.
Elävät kuin kuollehet nyt tuomiotaan jakaa.

Syytetty on neitonen, mi mykkä on kuin paasi.
Kuka herjas temppelin, ken Juman kuvan kaasi?

Poiss' on vangit vierahat. Siis syyllinen on neito?
Kuiskivi Kolfrosta-äiti: »Mitä teit sa keito?

Kiellä, kiellä kiireesti! Vois peittoon jäädä syy tää.»
Neidon huulet humisee: »Ma olen yksin syypää.»

Kuoloon tyttö tuomitaan. Mut pahempi on pulma.
Kuinka rikos kuolettaa ja Juman herja julma?

Nousee Pyhä Tapani, hän vankka on ja vapaa.
Enää keijut kevät-yön ei miehen mieltä tapaa.

Jumalaa hän julistaa ja Herran pyhää voimaa.
Herjan kautta Herran käsi Perman maata soimaa.

Nousee Puma tietäjä, hän puhuu isäin kieltä, muinaisuutta muistuttaa ja vanhaa Perman mieltä.

»Miehet!» näin hän huutavi, »ma teidät' tunnen, varmaan mua te enempi uskotte kuin miestä mekon harmaan.»

Päättää suuri kuningas: On herja ylen paha.
Uusi usko tarvitaan sit' uhrein korvaamahan.

Katuen hän kansan eessä itse päänsä painaa:
»Naisten narri ollut oon ja vaimojeni vainaa,

uuden uskon mieheksi nyt tahdon täysin tulla.» Huutaa kansa: »Sama miel' on meillä niinkuin sulla.»

Kastettihin Perman kansa; puusta löyttiin Puma näre norja kaulassansa. Auttanut ei Juma.

12.

VIENAN IMMEN KUOLO.

Palatsista kuninkaan käy polku Vienan rantaan.
Mitä Perman vanhimmat nyt valkamahan kantaa?

Hiljaa heidän takanansa kansan saatto kulkee, äänetön kuin hauta. Kenen keskelleen se sulkee?

Neiti säkkiin neulottu on taakka kantajitten, viime uhri vanhan uskon; alkaa uusi sitten.

Tuo on kansan tuomio, tuo kuninkaan myös tahto.
Kalliin saapa saalihin on Vienan viekas Ahto.

Turhaan pyytää Tapani: »Ah, miehet antakaatte armo hälle, Tuonelassa pahan palkan saatte!»

Tyly on kansan tuomio, ei edes helly taatto.
Venehisin astuvi jo raudanraskas saatto.

Pilvessä on taivas, pilvi peittää ihmismielet.
Raskahasti tuolta täällä huokaa ilman pielet.

Tuulisena päivänä hän aaltoon hukutettiin,
Ahdin syliin synkeähän nuorna nukutettiin.

Yli kauniin kassapään käy vedet vankat umpeen.
Kuka muistaa kuolemata Vienan valkolumpeen?

Kuki ei kukat haudalla, ei heimo itke, paru.
Tuo oli turma neitosen. Näin päättyi Perman taru.

LAULUJA SATUNÄYTELMÄSTÄ »HIIDEN MIEKKA».

1.

ÄIDIN SURUT.

Kolme yötä peräkkäin suurta surun unta näin, siitä asti murhe mulla mielessä on tuiretulla.

Unta näin ma miekasta, verisestä hiekasta. Kaitse Kiesus äidin lasta sotateille sortumasta.

Näin ma maljan kuohuvan kuivaks saakka sakkahan. Totta Herra hekkumasta estät emon lempilasta.

Nyrkin vielä viimeks näin kohotetun taivoon päin, huudahdin ja heräsin ma, hereilläkin vapisin ma.

Ethän Luoja milloinkaan hänen salli horjahtaa itse-uhmaan ylpeähän, jumalaansa kieltämähän?

Mieli nöyrä hälle suo! Tai jos tahtosi on tuo, tapa ennen taisteloihin, syökse synnin nautinnoihin!

Herra! Mitä huusinkaan!
Ethän kuullut kauheaa?
Tee kuin tahdot Jeesus aina.
Lapseni on sulta laina.

2.

TRUBADUURIN LAULU.

Tuli linnahan köyhä sotamies—
Kunigunda, ah, Kunigunda—
»Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?»
Minä maailman matkoja astun.»

»Ja jos olet suora sotamies—»
Kunigunda, ah, Kunigunda—
»niin tännekin loppua voi sinun ties».
»Sama mulle, mut palkan ma tahdon.»

»On oikein, palkkansa saa sotamies—»
Kunigunda, ah, Kunigunda—
»kuus riksiä vuodessa riittää kenties?»
»Ei, herrani, enempi ma vaadin.»

»Mitä hulluja? Hallitse järkesi mies—» Kunigunda, ah, Kunigunda— »mut varro, saat seitsemänkin kukaties, jos miekkasi totta voi tehdä».

»En myö minä miekkaani, hovimies—» Kunigunda, ah, Kunigunda— »riikin rikseihin, se on jumal' ties itse Hiidessä kuuraeltu.

Mut kuninkaan tyttären jos kukaties—»
Kunigunda, ah, Kunigunda—
»saan palkaksein, olen kuninkaan mies».
»Huuti, tolvana, matkaasi marssi!»

Ja ryntäsi päälle vihamies—
Kunigunda, ah, Kunigunda—
voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
Kas, silloinpa sankari saapui.

Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies— Kunigunda, ah, Kunigunda— hän löi, joka iskunsa kuoloa ties, sota päättyi, maa oli vapaa.

»Ja saanko mä palkkani nyt kukaties—»
Kunigunda, ah, Kunigunda—
»olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies».
Verijälkiä kannukset jätti.

»On oikein, palkkansa saa sotamies—» Kunigunda, ah Kunigunda— näin lausui kuningas, »mut kukaties jätät sitten sa maan ja minut.

Siis myö mulle miekkasi sotamies—»
Kunigunda, ah, Kunigunda—
Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,
mut vastasi sankari suuri:

»Ja vaikka mä vaan olen sotamies»— Kunigunda, ah, Kunigunda— »niin myö minä miekkaani en jumal' ties itse kuninkaan tyttärihinkään.

Mun onneni olla on sotamies—» Kunigunda, ah, Kunigunda— »sama, luulenpa, tahto on miekkani myös, se on Hiidessä kuuraeltu».

3.

SUKKAMIELEN SAUVA.

Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on hopeainen tiuku.

Kun se tiuku helisee, niin hämy maille lankee, riutuu rinta ihmisten ja miel' on ahdas, ankee.

Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan päässä kultainen on tiuku.

Kun se tiuku helisee, niin herää hengen härmä, kuudan maita kulkevi ja säihkyy unen särmä.

Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on timanttinen tiuku.

Kun se tiuku helisee, on mieli miekan alla, astuu ilmi aurinko ja maailmass' on Halla.

AIKA.

Asuu aamuruskon mailla kansa, jonka Jumala on Aika. Templi tehty hälle puistohon on pyhään, virran vieriväisen kaltahalle. Loitos loistaa templin kaarikatot, kauas kuuluu pappein kuorolaulu, kauemmaksi vielä maine kulkee Ajan ankarasta uskonnosta.

Aika näät ei ole kivikuva käsin tehty taikka luonnon muoto, aate ei, ei tyhjä mielihoure. Aika hirviö on julma, joka uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii, sata miestä, miehevää ja nuorta, joka vuoden kuussa kääntyvässä. Siit' on idän maassa itku, parku, paino raskas rintaluita painaa.

Mutta näin ne laulaa templin papit käyden kuutamossa hiljaisessa: »Suuri, suuri, ankara on Aika! Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, vaan kun sinä jalan maahan poljet, jää ei ykskään eloon elävistä.»

Tarun kertoi mulle templin pappi kerran aurinkoisen alas mennen, yössä yksinänsä koskein kuohun pyhän virran pyörtehiltä soiden. Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa kimalteli Himalayan huiput. Väkevästi loisti vanhan silmä, kun hän tarinansa kumman kertoi.

* * * * *

Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti. Yksi erällänsä nuoret tuodaan, silmin sidotuin ja käsin. Uksi avataan ja jälleen suljetahan. Hälle ei se enää koskaan aukee.

Uhrein parvessa on poika uljas, pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä. Ainoo turva on hän äidin vanhan, toivo tietäjien, naisten lempi, leirin kauhistus ja kansan kaiken. Vuoroansa vaiti odottaa hän, äiti vierellänsä itkee, huokaa.

Hetki lyö. Hän sisään sysätähän, pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee kasvoillansa kalman henkäyksen,— silloin, katso: Silmäin side laukee ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt eikä nähdä sopis kuolevaisen.

Ajattaren ankaran hän näkee: Puoleks lisko, suomuinen ja suuri, puoleks nainen punalieska-huuli, päässä silmät niinkuin pätsi palaa, pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu, käden kohottaa hän vetääksensä sulhon syleilyynsä kauheahan.

Seisoivat he hetken vastatusten, Ajatar ja urho miekan, mielen. Vavahtaapi polvet pedon, sammuu silmä, vaipuu käsi kynnellinen; leveästi niinkuin kesä-ilta sulhon huulille hän suukon painaa.

Mutta kammiosta urho astuu kalpeana niinkuin kuolo, kulkee metsiin, jättää äidin, siskot, miettii, tekee hengen töitä, jotk' ei katoo, vaikka katoaisi kansa kaikki. Hänehen ei Ajan hammas pysty, voittanut hän onpi kuolon vallan, sillä hän on unelmainsa urho ja hän täyttää, mitä monet tuumii.

* * * * *

Noin se kertoi kerran templin pappi mulle aurinkoisen alas mennen. Vaiti istuin. Vaikes kertojakin. Himmenivät Himalayan huiput. Yössä yksinänsä koskein kuohu pyhän virran pyörtehiltä kuului. Silloin sanat sattui mieleheni: »Eikö sitten enää milloinkana miestä ollut Ajan voittajata?»

Väkevästi vanhan silmä loisti, kädet rinnoillaan hän risti, lausui: »Aika voitetahan joka kerta, jolloin aatos miehen mieless' syttyy, aatos miehen mieltä ankarampi, kasvavainen yli kuolevaisen. Siitä asti on hän outo täällä, herra muille, orja itsellensä, sillä hän on unelmainsa urho, oman aattehensa astinlauta.» »Entä jos hän aattehensa tahraa?»

»Silloin aate hänet alas lyöpi, ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa tietään niinkuin myrsky merta käyden.»

Hetket kului. Pedot öiset heräs, lähti leopardi piilostansa, tiikeri, tuo karavaanein kauhu, leijonakin, metsästäjän lempi, oksat risahteli, risut taittui, kaukaa karjunta yön ilman halkas. Ja ma muistin Ajattaren haamun ja ma kysyin äänin vavahtavin: »Eikö koskaan Ajatar tuo kuole? Eikö koskaan koita kansain onni?»

Liene kuullut ei hän kysymystä. Vaiti istui hän ja vaiti minä. Tähdet syttyi taivahalle, syttyi iäis-aatteet ihmissydämissä, ja ma kuulin koskein kuorolaulun pyhän virran pyörtehiltä soivan: »Suuri, suuri, ankara on Aika. Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, pysyväinen vain on pyhä virta, iäinen vain ihmishengen kaipuu.»

IMATRAN TARINA.

Tuo Imatra, immyt sorja, oli kaunehin neitoja Karjalan maan. Tuo Ontrei, pajarin orja, tais laulaa ja kannelta kaiuttaa.

Hän rakasti Karjalan kukkaa.
Salot laajat soi, koska lauloi hän.
Mut Karjalan kansa rukka
suri sorrossa isännän ilkeän.

Kuka kansan kohlitun kostaa?
Oli Ontrei mies sotakelpo tuo.
Hän Karjalan laululla nostaa!
Iloks impensä vain hän lauluja luo.

Tuo virkkavi Imatra impi:
»Maan eestä laula, mut mulle ei.»—
»Sa mulle oot kallihimpi»,—
näin saneli Ontrei ja suukon vei.

»Teit kyllin jo lauluja mulle, maan ympäri olen ma maineikas.» »Vasta kyllin on lauluja sulle, runo tehty kun on joka kutristas.»

Mitä moiselle immyt taisi?
Hän leikkasi kutrinsa kultaiset,
»Katsos, poikani kaunokaisin,
mulle vieläkö laulat ja maalle et?»

Mut Ontrei, Imatran orja, hän lausui koskien kanneltaan: »Olet mulle ain yhtä sorja, sun sulojas laulan, en suruja maan.»

Mikä Imatra immelle työksi?
Kas, pajarin valta se kasvoi vain.
Hän kosken kuohuihin syöksi.
Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.

Mut Ontrei, Imatran orja,
hän istui rannalle kuohuvan vuon:
»Tule kuolema, lapsesi korjaa!
Mut ensin ma lauluni parhaan luon.»

Hän koski kantelon kieliin.
Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt.
Ne Karjalan miesten mieliin
kävi kuin Ukon vasamat kärjistetyt.

Ja Karjalan kansa nousi.
Taru tuo on tunnettu teille kai?
Teräs välkähti, viuhahti jousi.
Jo pajari haljakan verisen sai.

Mut suur' oli pajarin suku.
Kautta korpien kostoa huudetaan.
Ja sotalaumojen luku
yli samosi kaunihin Karjalan maan.

Jo vapaushaavehet haipui,
verivirrat peltoja purppuroi.
Moni vaipui, moni myös taipui.
»Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?»

Kävi sortajat soittoa kohti. Soi sävelet kuin sodan myrsky. »Ken vapautta viel' laulaa tohti, kun taittui jo tappara viimeinen?»

Oli Ontrei Imatran orja, hän istui rannalla kuohuvan veen. Hän lauloi: »on sota sorja, kun kuollahan mieheen viimeiseen.

Mut sorjempi on sota sille, ken kaipaa maan päällä kalleimpaa. Hän Tuonelan tanhuville käy niinkun sankari kotiin saa.»

Ja sortajat soittajan näki.
Tuon kohtalo kauan ei viipynyt.
Ne lyhyen tuomion teki.
Nuoli vihainen jousesta viuhahti nyt.

Se oli laulajan surma.
Hän suistui koskehen kuohuvaan.
Mut katso! Kantelon hurma
yhä saloja Karjalan kaiuttaa.

KANKURI.

Eukko harmaata kangasta kutoo.
Ulkona syys-sade synkkänä putoo.

Hän kutonut on sitä lapsesta saakka. Sitä kutoi äiti ja äidinkin äiti ja kutoneet on sitä kaikki naiset niin kauas kuin seudun tään väki muistaa. Hän kutonut on sitä lapsesta saakka. Nai, sai lapsia, lapset kasvoi, naivat ja jällehen lapsia saivat, halla vei viljan, karhu kaasi lehmän tai tuli poltti pirtin. Ja sama on tarina kaikkien muiden niin kauas kuin seudun tään väki muistaa.

Eukko harmaata kangasta kutoo.
Kulkijan poskelle kyynel putoo.

VARTIOLTA.

Kaadu metsä niinkuin kaski, seiso jalka niinkuin seinä!

Muuten mielesi lahovi.

Näin minä tuulispään tulevan yli korven, latvat taipui, puun-tyvet tanahan jäivät, kaikki kaatui paikallensa.

Noin on mieleni minunkin.

Ken on pantu paimeneksi, kaitkoon karjan kaunihisti, kuka viljan viskimeksi, olkoon hällä oma risti, mutta kelle kyntö suotiin, tehköön työtä vanhaan muotiin.

Noin se lauleli salossa yön on vahti yksinäinen, lauloi tahtonsa teräksi, oman mielen miehuudeksi, korpi kolkosti humisi, huoahteli metsä märkä.

Ja hän tunsi tuskan, kammon, ja hän lauloi uudellensa:

Voima täss' ei paljon auta, usko auttaa enemmän. Tehköön, kell' on eessä hauta, tilin kanssa elämän. Yksin seison Suomen suossa, laulun valtaa vartioin, itse synnin syvän vuossa immen kuvaa ihannoin.

En ma tiedä, koska kuolen. Totta toinen jatkaa työn. Tuolla puolen riemun, huolen seison, laulan sekä lyön. Aseitani muutin, mutta aatteitain en milloinkaan. Jos ma kaadun, kaatunutta veikot silloin suojelkaa!

TAHTOISIN NÄHDÄ MA KARTAGON NAISEN.

Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen, naisen, mi kassansa kaunokaisen uhriksi isienmaallensa kantoi, miehensä jousen jänteeksi antoi, silloin kuin maa oli vaarassa,—milloin Kartagon naisen ma nähdä saan?

Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen, sen, joka peittyi peitsien tiehen, vaimoa muistaen, muistaen lastaan, syöksyi sortajan piikkejä vastaan, silloin kuin horjui vapaus Sveitsin,— milloin sen miehen ma nähdä saan?

Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein, leirissä, päällä kaupungin muurein, liekissä, tulessa, leikkivän sotaa, kylvävän ympäri kuoleman otaa, silloin kuin tuvat on tuhkana,—milloin leirien lapset ne nähdä ma saan?

LAPIN KESÄ.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin. Tuot' olen aatellut ma useasti, kun katson kansan tämän vaiheisin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu kuin heinää,—miestä toiveen tosiaan, miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan, kun taas ne alkaa aurinkoisen retken ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän, te suuret aatteet, teitä tervehdän! Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä, jos muutattekin maihin etelän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

LA TRICOTEUSE.

[Näin nimitettiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen aikana istuivat kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen kuuntelivat sen päätöksiä.]

La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa, sen ympär' ilma hurmehuuruss' on, La Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa kuin onnetonta kuilut kohtalon. Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä, paetkaa, nähkää giljotiinit työssä, ja sielussanne kuin Belsazarilla saa aatos muodon tulikirjaimilla: La Tricoteuse!

La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo vaiheita valtakuntain, kansojen, maat järisee, päät kuninkaitten putoo, kun vaatii verkkos langan punaisen. La Tricoteuse! Sun vihasi on veri. La Tricoteuse! Sun lempesi on meri. Ken surmais äitiään ei armahinta, kun hälle sopertaapi sorja-rinta La Tricoteuse?

La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi, on onneton, ken sinut nähdä saa, mut kaksinverroin onneton se miesi, min tielle satu et sa milloinkaan. La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt. La Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt. En enää irti pääse silmistäsi. On kutonut mun vangiks valkein käsin La Tricoteuse.

La Tricoteuse! Sun suortuvaisi yössä on hyvä maata miehen uupuneen, sua muistaa peltomiesi päivän työssä, sua korven käyjä työssä yksikseen. La Tricoteuse! Sa elon ensi viete! La Tricoteuse! Sa hullun viime miete! Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin. Kun kuolen, kumpuain ei muista silloin La Tricoteuse.

Ah, vaeltaja elon erämailla, kysytkö, missä on hän, mistä, ken? Hän menee merten lainehitten lailla, hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen. Mut jos sa kysyt ken tään laulun lauloi, sen teki pohjan poika, kun hän kauloi kultaansa, joka katsein kiehtovaisin, suin suloisin ol' ilkein, ihanaisin La Tricoteuse.

KIMMON KOSTO.

Kimmo vuorta viertävätä hiihtää yössä yksinänsä, taivaan tähtöset palavat, palavampi Kimmon tuska, kun hän korpia samoopi, yksin yössä lauleleepi:

»Tytär oli minulla nuori niinkuin pieni petran hieho, jäi yksin kotahan kerran, tuli miesi muukalainen, tytön taljalla lepäsi; kun hänet tapaan ma kerran, silloin korpi kauhistuvi.»

Kimmo vuorta viertävätä, hiihtää yössä yksinänsä. Tuiman tunturin laella Hiiden immet hyppelevät, kilvaten lumikiteinä, hapset tuulessa hajalla; susi juosta jolkuttavi, revontulet räiskähtävi, huokaavat lumiset aavat, taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.