LALLI; TUOMAS PIISPA; MAUNU TAVAST

Kirj.

Eino Leino

1907, 1908 ja 1909.

SISÄLLYS:

LALLI. 4-näytöksinen.

TUOMAS PIISPA. 4-näytöksinen legenda.

MAUNU TAVAST. 4-näytöksinen legenda.

LALLI

4-näytöksinen

(Naamioita II, 1907)

HENKILÖT:

HENRIK PYHÄ, Suomen apostoli. LALLI, talonpoika. KERTTU, hänen vaimonsa. SINIKKA, hänen tyttärensä. INKO, metsänkävijä. TUURA, kylänvanhin.

Paikka: Lallin tupa. Aika: 1158 j.Kr.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Talvi-ilta. Päre palaa pihdissä, tuli takassa. Lalli oikealla pitkän pöydän päässä tahkoaa kirvestä. Kerttu karsinanpuolella vääntää värttinätä. Vaitiolo.

KERTTU: Lalli!

LALLI ei vastaa.

KERTTU (kovemmin): Tahtoisin kanssasi puhua, Lalli.

LALLI (kärsimättömästi): Puhu, puhu!

KERTTU (sysää värttinänsä syrjään, nousee, kävelee poikki näyttämön ja istuu rahille pöydän toiselle puolen; painokkaasti): Tyttärestämme haastaa halaisin.

LALLI: Mitä hänestä?

KERTTU: Hän viipyy kauan ulkona.

LALLI: Kah, metsä on mieluisa hänelle.

(Vaitiolo.)

KERTTU: Minne luulet hänen menneen?

LALLI: Kuulit, kun sanoi: läksi hiihtelemään kuutamoisessa yössä.

KERTTU: Katsomaan jänislankojaan?

LALLI: Lie mennyt rihmojaan kokemaan.

(Lyhyt vaitiolo.)

KERTTU (painokkaasti): Paras olisi kenties, että itse kokisit rihmasi, Lalli.

LALLI: Sinikka tekee sen niin mielellään.

KERTTU: Sen kyllä uskon. Mutta oletko tuuminut tuota, miksi hänestä nyt äkkiä on tullut niin innokas metsänkävijä?

LALLI: Kah, ihana on kulkea illan kuutamolla.

KERTTU: Luulet hänen erässä kulkevan? Kun ei itse sattuisi satimeen!

LALLI (hymyillen hiljaa): Isänsä tytär on Sinikka. Pitää herkät hiiren korvat. Välttää erämiesten ansapuut.

KERTTU: Ansat kiertää, erämiestä ei kierrä.

LALLI (katsoo häneen): Tiedätkö jotakin?

KERTTU: Tiedänpä, mitä tiedän. Kaksi varjoa vierekkäin kuutamoisilla hangilla hiihtelee.

LALLI (hymähtäen): Hiihtää tyttö kilpaa kuvajaisensa kanssa.

KERTTU: Inko metsämies on hänen kerallaan. Toistaan huhuilevat he salojen siimeksessä.

LALLI: Inko?—(Hymähtäen.) Hyvä, kun huhuilevat.

KERTTU: Niin sanot sinä.

LALLI: Mitäpä itse virkat?

KERTTU: Inko? Mikä on Inko? Köyhä metsänkävijä, ilman peltoa, ilman niittua, vailla edes vakinaista elosijaa maailmassa. Hänellekö tyttären työntäisimme?

LALLI (piloillaan): Maasta ei kelpaa, taivaasta ei anneta.

KERTTU (arvokkaasti): Turun rikkaimmat kaupit Sinikan oikeat kosijat ovat.

LALLI (kuten edellä): Mutta kun ne eivät tule.

KERTTU (alakuloisesti): Eivät.—(Lyhyt vaitiolo.) Eiväthän ne tule, kun sinä et liiku missään. Kävisit kerran edes Kokemäellä tyttöinesi.

LALLI: Käythän sinä.

KERTTU: Ei se ole saman veroista.—(Huokaa.) Mistäpä ne kosijatkaan meidät täältä korven keskeltä löytäisivät!

LALLI (huoaten piloillaan): Siinäpä se.

KERTTU: Siksi pitäisi sinun toki vähän liikkua oman talosi takamaita ulompana. Elät kuin karhu pesässäsi.

LALLI: Kun on pesä, näetkös.

KERTTU: Onhan toisillakin, mutta käyvät ne sentään markkinoilla ja muualla.

LALLI (vakavasti): Näiden neljän seinän sisällä on minun maailmani.

KERTTU: Maailmasi on käynyt ahtaaksi, Lalli.

LALLI (hymähtäen): Taikka kenties minä leveämmäksi.

(Vaitiolo.)

KERTTU: Sinä olet käynyt niin harvapuheiseksi viime aikoina.

LALLI: Häh?

KERTTU: Ja niin synkkämieliseksi. Tuskinhan enää päiväkausiin suutasi aukaiset.

LALLI: En ole ennenkään ollut mikään kielenpieksäjä luonnoltani.

KERTTU: Et. Mutta nyt näytät aivan mykistyneen.

LALLI: Soitat sinä suuta minunkin sijastani.

KERTTU: Lienenkö liiaksi suupaltti minäkään!—(Vaitiolo.) Kolkkona käyt sinä kotona, synkkänä korvessa…

LALLI (jyrkästi): Entä sitten? Eivätkö ole omat askeleeni?

KERTTU: Ka, ka…

LALLI: Milloin loppuu lappamisesi?

KERTTU (loukkaantuneena): Saatan kaiketi minä sen lopettaa.— (Vaitiolo.) Mutta Sinikankin vuoksi, ajattelin…

LALLI: Mikä hätä hänellä on?

KERTTU: Ei hätä, eipä mikään. Mutta on minusta paha nähdä, miten hän pelkää ja kammoaa sinua.

LALLI: Sinikka?

KERTTU: Niin. Kohta hän ei tohdi liikahtaa edes sinun läsnäollessasi.

LALLI (kiivaasti): Se ei ole totta!

KERTTU: Mitäs minulle äyskit!—Milloin lienet viimeksi häntä puhutellut?

LALLI ei vastaa.

KERTTU: Siinä näet itse. Niin vähän sinä välität hänestä,—Ja nyt tahdot sinä naittaa hänet miehelle, joka…

LALLI: Sen asian Sinikka itse päättäköön.

KERTTU: Ja minä sanon, että vaikka hänet hukka perisi…

LALLI: Ei sovi sutta sisälle manata.

KERTTU: … niin Inko häntä ei ikinä saa!

LALLI: St! Taitaa tulla tyttö!

SINIKKA tulee arkana, posket pakkasesta punertavina, katsoen kummallekin kupeelleen; riisuu lakkinsa ja kintaansa, puhaltaa sormiinsa, vilkaisee isäänsä, taas äitiinsä ja pujahtaa sitten nopeasti värttinänsä ääreen karsinanpuolelle.

(Vaitiolo.)

KERTTU: No, oliko käynyt rihmaan?

SINIKKA (säpsähtäen): Rihmat?—(Hämillään.) Äiti, minä aivan unohdin ne.

KERTTU: Eipähän se liene ensi kertaa tapahtunut.

SINIKKA: Ilta oli niin ihana…

KERTTU: … ja veri niin vetävä!

SINIKKA vaikenee ja painaa päänsä alas.

KERTTU: Kovinpa poskesi palavatkin. Lienet lujastikin hiihtänyt?

SINIKKA (hiljaa): Hiihdin.

KERTTU: Kilpaa kuvajaisesi kanssa?

SINIKKA: Kuva——?

KERTTU: Niin sitä isäsi arvelikin tässä.

SINIKKA katsoo säpsähtäen isäänsä ja vaikenee.

KERTTU: Siitä taitavat silmäsikin sädehtiä?

SINIKKA (viattomasti): Niin, äiti, kuudan paistoi niin kauniisti…

KERTTU: … ja varjo hiihti niin kovasti!

SINIKKA: Varjoko? (Hämmentyen.) Niin, se—hiihti!

KERTTU: Ja sai kiinni sinut?

SINIKKA: Saiko?

KERTTU: Ja kääppäsi kättä sinulle?

SINIKKA: Kättä?

KERTTU: Ja suikkasi suuta sinulle?

SINIKKA (vakaumuksella): Ei, äiti.

KERTTU (välinpitämättömästi): Suu ei kulu suudellessa.—(Vaitiolo.) Ei, täytyy tästä lehmiläävässä käväistä. (Nousee.)

SINIKKA (arasti): Minä menen, äiti.

KERTTU: Kun vaan ei sattuisi varjo vastaan?

SINIKKA (naivisti): Eei.

KERTTU: Taitaa olla paras, kun itse menen. Ei tiedä, mikä yökyöpeli sattuu kartanolla liikkumaan.

(Menee. Vaitiolo. Sinikka istuu allapäin värttinänsä ääressä. Lalli nousee ja lähestyy tytärtään.)

LALLI: Onko totta, mitä äitisi sanoi minulle?

SINIKKA: Mitä?

LALLI (värähtävällä äänellä): Että sinä—pelkäät ja kammoat minua?

SINIKKA: Enhän minä pelkää sinua, isä.

LALLI: Ei olisi ihme, jos välistä vähän pelkäisitkin. (Hymyilee väkinäisesti.) Taidan olla toisinaan sangen totinen ja kummallinen.

SINIKKA: Tiedänhän, isä, että sinulla on suruja.

LALLI: Minulla?—(Jyrkästi.) Kuka sitä sanoo?

SINIKKA (hämmentyen): Ei kukaan.

LALLI (päätään nyykähyttäen): Inko on sanonut sitä.—(Vaitiolo.) Rakastatko Inkoa?

SINIKKA: Isä! (Kätkee kasvot käsiinsä.)

LALLI: Hyvä mies on Inko.—(Hymähtäen.) Mutta äitisi sanoo, että hänellä ei ole taloa.

SINIKKA: Hän aikookin muuttaa pois, kauas täältä, salojen hämärään.

LALLI: Ja sinä tahdot seurata häntä?

SINIKKA (hiljaa): Niin.

LALLI (ikäänkuin itsekseen): Kauas … korpeen … pois pahoista ihmisistä.

SINIKKA: Sanoitko jotakin, isä?

LALLI: En mitään.—Milloin tulee hän sinua pyytämään?

SINIKKA (arasti): Hän lupasi tulla tänään.

LALLI: Nyt? Heti?

SINIKKA: Niin.—(Hiljaa.) Surettaako se sinua, isä?

LALLI (kamppaillen liikutuksensa kera): Minua? Mitäs minusta!—Hän on tervetullut minun kattoni alle.

(Vaitiolo. Lalli palajaa entiselle paikalleen ja ryhtyy jälleen kirvestään tahkoamaan; unohtuu miettimään ja painaa pään käsiinsä.)

SINIKKA (lähestyen häntä): Itketkö, isä?

LALLI (kohottaen kasvonsa, joissa suurin tuska kuvastuu): Nyt katkesi viimeinen vihanta heinä minun mielestäni!

KERTTU tulee takaisin ja istuu entiselle paikalleen karsinanpuolelle.

SINIKKA palajaa takaisin värttinänsä ääreen.

(Vaitiolo.)

LALLI: Noh, näkyikö kyöpeleitä?

KERTTU (välinpitämättömästi): Inko tuolla vaan tuntui suksiaan kolistelevan.

(Vaitiolo.)

INKO (tulee, jousi ja nuolikontti selässään, lintu pari kädessään): Rauha taloon.

LALLI: Terve tulijalle.—Saloilta matka käy?

INKO: Tulen Teljän kaupungista. Ammuin kuitenkin metsoparin tullessani. tuomisiksi ehtoisan emännän.

KERTTU (ynseästi): Ei ole riistan puute tässä talossa.

INKO (hyvänsävyisesti): Kyllä tiedetään, että aitat ovat laajat Lallolassa. Mutta lisänä rikka rokassa, sanoo sananlasku.

KERTTU: Ja rohkea rokan syö, arvelet sinä? (Sivukatseella Sinikkaan.) Mutta luulenpa, että saat kuin saatkin siinä suhteessa nuolla näppiäsi.

INKO (heittää linnut ovensuuhun): Lahja on lahja köyhänkin miehen.

KERTTU: Siksi kiitänkin sinua—kihloistasi!

LALLI: Kissa kiitoksella elää.—(Iskien silmää Sinikalle.) Eikähän Inko niillä asioilla liiku. Minä takaan hänet.

KERTTU (mutisten): Taitaa olla siinä Tuppurainen Tappuraisella takausmiehenä. (Nousee ja korjaa linnut.)

LALLI: Saata kuitenkin haarikka käteen metsänkävijän.—Kah, mitä taivastelet, eukko!

KERTTU (menee eteiseen, laskee olutta tynnyristä ja tarjoaa tuopin ynseästi Ingolle): Juo, vaikka syömisen tarpeessa sinä enemmän lienet.

INKO (nauraen): Hyvä vasikka elää juomallakin. (Juo ja tarjoaa haarikan takaisin.)

KERTTU: Kovin näytät kuitenkin nälänkuoliolta. Milloin lienet viimeksi maistanut jumalan jyvää?

SINIKKA (hiljaa): Äiti!

INKO: Mistä sen päätät?

KERTTU: Suusta syöneen tuntee, ihosta ilman istuneen.

(Vaitiolo. Kerttu palajaa takaisin karsinanpuolelle. Inko, jonka silmät etsivät Sinikkaa, jää epäröiden ovensuuhun seisomaan.)

LALLI: Paina puuta!

INKO: Enpä tiedä,—taitaisi pitää tästä kotimajalle.

LALLI: Kah, ethän tulta lainaamassa liene?—Istu!

INKO riisuu jousensa ja nuolikonttinsa sekä istuu rahille pöydän toiselle puolen.

(Vaitiolo.)

LALLI: Mitä Teljässä teit?

INKO: Kauppaa kävelin. Oli tullut sinne turkkisaksa Tallinnasta.

LALLI: Hyvässäkö oli hinnassa metsän vilja?

INKO: Sainhan kalua kaikenlaista.—(Vaitiolo.) Sinä kirvestä tahkoat?

LALLI: Pyhät kuluvat tähdet taivaalla. On aika mesikämmenen kaatoon mennäkseni.

INKO: Eikö keihäs kättä pitempi liene?

LALLI: Varmempi on kirves vyössä.—(Vaitiolo.) Mitä muuta kuulit matkaltasi?

INKO: Yhtä toista kaikenmoista. Oli sentään kumma suurin kumma.

LALLI: Mikä?

INKO: Kuului pyhä mies Turusta tulleen ja opettavan kansaa Kokemäen Ylistarossa.

KERTTU (vilkkaasti): Lie ollut sama, joka kansan Kupittaalla kastoi?

INKO: Sama lie ollut. Heinrikiksi ne sitä nimittivät.

LALLI: Et käynyt kuulemassa miestä?

INKO: Mitäpä minä hänestä!—Ja olihan tuo luvannut täälläpäinkin pistäytyä.

LALLI: Vai oli.

(Vaitiolo.)

INKO: Ei se kenellekään kuulu pahaa tekevän, joka itsensä vain kastaa antaa ja ne uudet luvut päänsä päällä lukea. Mutta muuten suuttuu ja uhkaa Ristin soturit perästään lähettää.

LALLI: Vai uhkaa.

(Vaitiolo.)

INKO: Sinua ei kastettu Kupittaalla?

LALLI: Ei.

INKO: Et tainnut olla koko tienoillakaan?

LALLI: En.

INKO: Vaikka kävi arpakapula?

LALLI (harvakseen): Minä olen rauhan mies. Elän parhaiten omalla turpeellani.

(Vaitiolo.)

INKO: Minä siellä olin.

LALLI: Missä?

INKO: Tasapäässä taistelossa. Toki pakoon pääsin.

LALLI (hymähtäen): Kiitä kinttujasi! (Ylenkatseellisesti.) Olihan siellä eukkokin.

INKO: Mielitty?

LALLI (kuten edellä): Kerttu sen nimi nyt kuuluu olevan. Kävi näet saamassa kylmän kylvyn.

INKO (nauraen): Oikeinko umpisukkilossa?

LALLI: Miten lie käytetty. Mutta Ristin mieheen se nyt sanoo uskovansa.

KERTTU: Ka, enhän minä tuohon nyt niin täytisesti uskokaan, mutta kun tuli mennyksi niille Ukon juhlille…

LALLI: Mitäs menit!

KERTTU: Kävi aika pitkäksi korven keskellä. Ja joskushan tuon pitää Sinikankin päästä nuorten kisoihin.

INKO: Missäs kukka, jos ei karkeloissa. (Nousee ja lähestyy Sinikkaa.)

LALLI: Taisipa siellä emäntäkin pyörähdellä.

KERTTU: Sinikka siellä enemmän pyöri.—(Tarkoituksella.) Ja olisi kosijoita ollut vaikka kymmenen joka sormen päässä!

INKO (Sinikalle): Ei vienyt sinua vainolainen?

SINIKKA: Ei.

LALLI (hymähtäen): Eivät näet immestä huolineet.—Hunnullisen ennen huolivat Ristin miehet.

KERTTU: Sinikka pääsi pakoon.

LALLI: Olisit kaiketi sieltä itsekin päässyt, jos olisi mieli mennä ollut.

KERTTU: Oli hyvinkin mieli. Mutta kun seisoi siellä niin paljon rautapukuisia ritareita ja niiden kypärät kiilsivät…

LALLI: Niin sinä niinkuin harakka sitä kohti!

KERTTU (haaveellisesti): Ja papit kulkivat pitkissä paidoissaan, joihin oli monta kaunista koruommelta kirjaeltu… Ja veisattiin, ja laulettiin, ja tuprusi suloinen savu sieraimiin, ja se pyhä mies saarnasi niin kauniisti…

LALLI: Niin sinä töllöttämään niinkuin lehmä uutta konttia!

KERTTU: Ka, kun sen silmät tuikkivat niinkuin kaksi tähteä taivaalla ja oudot sanat solisivat niinkuin hopeavirta hänen huuliltaan. (Haaveellisesti.) Ja sen ääni helisi…

LALLI (matkien häntä): Ja sen kieli kilisi ja sen parta järisi!

KERTTU: Ja sitten ne valoivat kylmällä vedellä minut.

LALLI (jupisten): Mahtoivat paremmin valaa.

KERTTU: Ja kasteessa minä sain nimen Kerttu.—(Haaveellisesti.) Mutta kyllä se oli ihanaa…

INKO (nauraen): Vesi on vanhin voitehista.

LALLI: Kauanko tuo sitten kannantavesi kaivossa pysynee. Mutta kyllä tuo eukko on ollut siitä asti aivan kuin hassastunut. Eihän se enää muusta puhuisikaan kuin siitä Ristin miehestä. Unissaankin se…

KERTTU: Ole hupsimatta!

LALLI: … unissaankin se kääntelee ja vääntelee ja suhkaa ja sopottaa, niin että luulisi sen tuhannen takkiaista kimpussa olevan. Tokko tuosta enää kunnon ihmistä tulleekaan!

INKO (on aina välillä kuiskutellut Sinikan kanssa): Onpa siinä ihmistä tarpeeksi.

LALLI: Eukkoa liiatenkin!

INKO (hymyillen): Näkyy kaivolta kotiin tämän talon emäntä.

KERTTU: Näkyy, kenelle näytetään.

LALLI: Mene sinne! Saat sieltä sanan sanasta ja kaksi paraasta.

KERTTU: Eipä istu nyt tuppisuuna tämänkään talon isäntä. Sanat jokena juoksevat. Jos rahan jokaiselta saisin, niin enpä pieksäisi tässä minäkään kieltä penningittä.

LALLI: Pennit sinusta on maksettu ja kalliit lunnaat lunastettu, mutta niin tuntuvat menneen kuin kankkusen kaivoon nekin rahat.

INKO (nauraen): Vai menivät hukkaan hyvät humalat!

KERTTU: Ainahan reikiä rahalla on. Ja kuka käski sikaa säkissä ostamaan?

LALLI: Sitä minä olen tässä tuuminutkin, että taitaa pitää käydä hakemassa uusi kulta sieltä Hämeen puolesta, kun ei tästä entisestä enää kalua tulle. Vai mitä arvelet, Inko?

KERTTU: Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!

INKO: Tee parannus, jos katumoiksi käypi!—(Nauraa.) Sitähän se kuuluu selittävän sekin Ristin mies.

KERTTU: Mitäs Lallille Ristin miehestä puhut?

Kun ei kärsi muita miehiä koko tienoillaan…

LALLI: Häh?

KERTTU: Niin näet on mustasukkainen minusta.

LALLI (jurosti): Ne sukat ovat sinun kutomasi.

KERTTU: Pane ne jalkaasi silloin, kun vasta valheen kengillä kävelet!

INKO (nauraen): Onpa kuin kiskoisit kivestä tuohta, Lalli. Huomaatko joutuneesi kera naisen naljasille?

LALLI: Kokenut tuonkin tietää.

KERTTU: Vaivainen kaikki kokee! Ota opiksi, Inko!

(Vaitiolo. Inko kuiskuttelee Sinikan kanssa.)

INKO (astuen keskilattialle): Pelottelitte niin pahasti, ettei taida tohtia tässä nuori mies enää asiaansa ilmoitellakaan.

LALLI: Puhu suusi puhtaaksi vaan!

INKO: Kaikkea kuuluu mies katuvan, vaan ei nuorna naimistansa…

KERTTU: Ethän vain kosioretkillä kulje?

INKO: Ne olisi asiat.

KERTTU: Turhan matkan teit. Sama kuin et olisi tullutkaan.

INKO (loukkaantuneena): Niinkö—?

LALLI: Eukko se on aina niin kiukka kieleltään. Arvellaanhan asiata.

INKO: Aika kuluu arvellessa.—(Lyö pöytään kourallisen koruja, vitjoja, helmiä ja sormuksia.) Kelpaako kihlat?

LALLI: Miksi eivät kelpaisi?—Hyväthän on lemmen lunnaat Ingolla. Siinä kullat. Siinä helmet. Katsohan, eukko!

KERTTU: Eivät ne katsomisesta parane. Saat mennä sitä tietä kuin tulitkin!

INKO: Kyllä mennään. Hyvästi!

LALLI: Ka, ka, eihän sinulla niin kiire liene, ettet lähteä ennätä, Ei ole hoppu hyväksi.

KERTTU: Ala vaan laputtaa! Monet ovat täältä komeammatkin kosijat nurpolla nokin lähteneet.

INKO (Painaa lakin päähänsä): Rukkaset sai siis metsämies?

KERTTU: Niissä hän talvella tarkeneekin!

INKO: Kestää kylmän tämä poika.

KERTTU: Saatpa nyt kuitenkin paikata mökönturkin itsellesi.

SINIKKA kuiskaa jotakin hätäisesti äidilleen.

INKO (tulistuneena): En seiso tässä naisten soppityrskynä.

KERTTU: Mieluummin vahinkona loukossa vaaninet?

INKO: Pääsen pihallekin.

KERTTU: Ei kynnys käyden kulune.

INKO (uhaten): Minä menen, mutta minä tulen takaisin.

KERTTU: Vara on vierasta varten, kun mielin kielin tullet.

INKO: Näet kumpaisetkin, kun ryöstän tyttäresi!

SINIKKA: Inko! (Pidättää häntä menemästä.)

KERTTU: Eivät suuret sanat suuta halkaise.

LALLI: Ka, ka, suotta hyvän miehen suututat. Ei tarvis tästä toralla erota.

KERTTU: Olisit sinä rauhan rakentanut!

LALLI: Ehtikös siinä edes päätään sammuttamaan, jos olisi tuleen syttynyt.

KERTTU (mutisten): Välipä tuosta jos paloikin—harakanpesä!

(Vaitiolo. Kerttu tuiskeana karsinanpuolella. Inko seisoo synkkänä ovipielessä. _Sinikka riippuu hänen käsivarressaan. Lalli neuvottomana keskilattialla.)

TUURA (on tullut edellisen aikana): Rauha alle kuulun kurkihirren!

LALLI: Terve tervehyttäjälle!

KERTTU tarjoaa haarikan tulijalle.

TUURA (juo): Tahtoisin tavata Lallia kahden kesken.

LALLI: Menkää te toiseen tupaan.—(Kertulle.) Ja sinä tee sula sovinto sulhon kanssa.

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Lalli istuu lautsalla pöydän päässä. Tuura häntä vastapäätä rahilla. Kumpikin katsovat kyräten alta kulmiensa toisiaan, tietämättä oikein, mistä alottaa. Vaitiolo.

LALLI: Kusta käyvät jalon vieraan askeleet?

TUURA: Tulen Kokemäen Ylistarosta.

(Vaitiolo.)

LALLI: Siellähän se kuuluu saarnaavan se Ristin mies?

TUURA: Jo on lähtenyt sieltä.

LALLI: Turkuunko takaisin lähti?

TUURA: Tätä kohti sanoi tulevansa.—Tahtoi tavata Lallia.

LALLI: Vai niin. (Jurosti.) Mitähän tuo minusta?

TUURA: Kertoi kuulleensa, että yksin korven keskellä elät etkä vielä ole antanut kastaa itseäsi.

LALLI: Annoitko sinä?

TUURA: Ka, mikäpä siinä auttoi!—ja pääseehän tuosta lähteessä peseytymällä.

LALLI: Saattaa päästä.

(Vaitiolo.)

TUURA: Sinun vaimosi on kastettu?

LALLI: On.

TUURA: Taitaa tulla jo sinunkin vuoroni?

LALLI (naurahtaen väkinäisesti): Jospa tullee! Lienet sinä lähtenyt ristimään?

TUURA: En. Toiset ovat asiani.—(Vaitiolo.) Näin nuoren miehen ovesi pielessä. Kuka hän oli?

LALLI: Inko, metsänkävijä. (Hymyillen.) Kosii näet tytärtäni.

TUURA: Aiotko antaa omasi?

LALLI: Mikäpä siinä lienee edessä muu kuin antaminen. Kun nuoret kerran yhtä köyttä vetävät, näetsen.

(Vaitiolo.)

TUURA: Itse sinä et metsästä enää?

LALLI: En. Tyhjän työtä on metsän käveleminen.

TUURA: Mikä sinusta miehen työtä siis?

LALLI: Kasken kaato, kumppani, pellon raato ja aatran hatasarvisen perässä asteleminen. Siitä talo kostuu ja isäntä ävärtyy. Siitä pilkkeet emännällekin pirahtelevat.

TUURA: Mutta jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa. Muista se, Lalli!

LALLI (puoli-ääneen): Sitä tuo mahtanee napsaa sinunkin suusi.

TUURA: Sanoitko jotakin?

LALLI: En mitään. (Hymyillen.) Sanoin vaan, että kesällä ei kerkeä, talvella ei tarkene.

TUURA: Kuitenkin oli ennen metsänkäyminen sinun suurimpia ilojasi!

LALLI (synkistyen): Ennen. Ehkä.

TUURA: Mutta ei enää? Miksi ei?

LALLI: Saatan sen sanoakin sinulle: riista on vähennyt näiltä mailta.

TUURA (viekkaasti): Ja miksi se on vähennyt?

LALLI (kuivasti): Sen mahdat itse parhaiten tietää.

TUURA: Tiedän, tiedän: rupesi naapureita ympärillesi ilmestymään.

LALLI (kolkosti): Niin.

TUURA (kuin ohimennen): Sinä vihaat naapureitasi?

LALLI: En heitä rakasta.

(Vaitiolo. Lalli nousee ja menee poikki lattian karsinanpuolelle. Avaa ikkunaluukun ja jää ulos tuijottamaan; kuun valo lankeaa hänen kasvoilleen. Tuura seuraa häntä ja laskee kätensä hänen olalleen.)

TUURA: Tiedän senkin, mikä mieltäsi kalvaa ja kaivertaa. Sinulla on murhe siitä, ettet saa olla enää kyllin itseksesi. Ihmiset vaivaavat sinua. Jokainen uusi savu, jonka näet taivaan rannalta nousevaksi, tuottaa sinulle uutta huolta ja mieliharmia.

LALLI (harvakseen): Suru on aina. Murhe tekee majansa siihen, mihin mies talonsa rakentaa. Siitä naapurista emme pääse, vaikka minne muuttaisimme. (Kääntyy takaisin ulos tuijottamaan. Vaitiolo.)

TUURA (varovasti): Muutit, muutit yhä koskemattomampaan korpeen…

LALLI (raskaasti): Tässä luulin vihdoinkin leposijan löytäneeni.

TUURA: Niin kuulit kerran metsälle mennessäsi vieraan hallin viidakosta haukahtavan…

LALLI: Korvani valehdelleet lienevät. Ei siellä ollut ketään.

TUURA: Siellä oli joku.—Sitten tuli niitä useampia.

LALLI (synkästi): Saattoi tulla.

(Sulkee ikkunaluukun ja menee hitaasti ovelle päin; kohentaa koneellisesti tulta lakassa ja jää liekkeihin tuijottamaan. Tuura etualalla vasemmalla. Vaitiolo.)

TUURA: Mutta sen kerran perästä ei Lalli enää metsästänyt.

LALLI: Enkö?—(Hymyilee vaivaloisesti.) Kenenkä tuo lie noutama tuokin turkki? (Osoittaa karhunnahkaa ovipielessä.)

TUURA: Kontion kolkkaat sinä vielä joskus, kun omien peltojesi perille eksyy. Mutta et etempänä käy.

LALLI: Ei ole tarvis mennä kalaan merta etemmäksi.

TUURA (varovasti): Et siellä samoa, missä luulet liikoja liikkuviksi?

LALLI: En.

(Vaitiolo.)

TUURA (lähestyen häntä): Tunnusta pois, kuoma: jos olisi sinulla valta niinkuin on mieli, kolkkaisit kyllä mielelläsi jokaisen, joka tulee peninkulmasi kuuluville.

LALLI (naurahtaen väkinäisesti): En minä mikään murhamies ole.

(Vaitiolo.)

TUURA: Täältäkin sinun tekisi mieli muuttaa yhä kolkompaan korpeen ja yhä synkempään sydänmaahan, ellet arvelisi heidän sinnekin löytävän tiensä sinun perästäsi.—Sinä pelkäät ihmisiä, Lalli.

LALLI (kiivaasti): Pelkää? kuka pelkää?

TUURA: Sinä itse teet sitä, ystäväni.

LALLI: En!

TUURA: Taikka sitten sinä vihaat heitä.

LALLI (harvakseen): Siksi minä olen kodin korpeen rakentanut, että asuisin siinä ja olisin onnellinen. Miksi minä muka vihaan ihmisiä? Siksi että rakastan itseäni, ymmärrätkö?

TUURA: Tuoko on sinun suurin rakkautesi?

LALLI (hymyillen hiljaa): Muuta ei ole rakkaus muidenkaan.

(Vaitiolo. Lalli tuijottaa synkkänä tuleen. Tuura on istunut pöydän luo.)

TUURA: Merkillinen mies sinä olet, Lalli. Et tajua ajan nykyisen merkkejä.

LALLI (ylenkatseellisesti): Mitkä ne ovat?

TUURA: Että ihmisten tulee yhtyä, käsi kädessä käydä. Ei elää erillään, kuten pedot metsässä, vaan toimittaa yhdessä yhteiset tuumansa ja asiansa.

LALLI: Elän niinkuin isätkin elivät.

TUURA: Siinäpä se. Aika on vierähtänyt sinun ohitsesi.

LALLI (harvakseen): Minä arvaan oman tilani, annan arvon toisellekin.

TUURA: Sen jokainen tietää.—(Vaitiolo.) Et sinä käy heimon käräjissä, et kihlakunnan yleisissä kokouksissa. (Varovasti.) Turhaan tänne tuonaan, kun Ristin soturit maahan tulivat, arpakapulankin kansan päämiehet lähettivät.

LALLI (kärsimättömästi): No, tuosta minä olen saanut kuulla— arpakapulasta!

TUURA (puoli-ääneen): Saatpa kuulla siitä vielä enemmän.—(Varovasti.) Et noussut sotaan silloin, kun koko heimo nousi…

LALLI (ylpeästi): Siksipä minua ei voitettukaan heimon keralla.

TUURA: Mutta siitä kantavat nyt kaunaa sinulle kylän miehet…

LALLI: Kantakoot!—Kapuloikoot!

TUURA: Ja siksi sinun elosi tästä lähtien on tuleva yhä yksinäisemmäksi.

LALLI: Minä en ole heidän vaivaisensa.

(Etenee keskilattialle. Vaitiolo.)

TUURA (itseään osoittaen): Yksi ystävä sinulla vielä on…

LALLI: Niin. Tietäjä Kaikkivalta Lapinkorvessa.

TUURA (hetken vaitiolon jälkeen): Mutta onko hänkään enää sinun oikea ystäväsi?

LALLI (käännähtäen): Mistä niin päätät?

TUURA: Yhä harvemmin kuulut enää käyvän häntäkin katsomassa.

LALLI: Ei ole hyvä häiritä tietomiestä.

TUURA: Tokkohan tuo nyt lienee oikea syy? Ethän kuulu kunnioittavan enää hänen taikojaan.

LALLI: Enkö?—(Painavasti.) Täällä kuuluu niin paljon.

TUURA: Vaimosi on sitä kertonut meillä käydessään.—Et uhraa jumalille, et esivanhempien menoja pyhinä pidä. Suvun suurissa lyylijuhlissa et ennenkään käynyt, mutta annoit toki antisi maahisille ja lauloit laulun metsälle mennessäsi.

LALLI (piloillaan): Entäpä minäkin olisin ottanut uuden jumalan, kuoma?

TUURA: Tuota voit sinä puhua tuhmemmille.—Vanhoihin jumaliin sinä et usko enää, uusia sinä olet liian ylpeä lähestymään.

LALLI (uhmaten): Tulkoot he minun luokseni! Yhtä pitkä on heiltä meille matka.

TUURA: Entäpä tulevatkin kerran?

LALLI: Ketkä?—(Naurahtaen.) Jumalatko!

TUURA: Tulevat talvi-iltana tupaasi, kolkuttavat kovasti ovellesi.

LALLI (ilmeisesti kauhistuneena): Tulevat—? Kolkuttavat—?

TUURA: Sellaista on tapahtunut. Ihmismuodossa kuuluu kulkevan Ristin Kiesus.

LALLI: Sepä olisi—!

(Vaipuu syviin ajatuksiin. Vaitiolo. Tuura nousee ja lähestyy häntä.)

TUURA (painavasti): Johonkin täytyy näet ihmisen uskoa, Lalli.

LALLI: Näkyypä tuota aika mies tulevan toimeen omin neuvoinensakin.

TUURA: Nyt sinä pilkkaat jo jumalia!

LALLI: Tottapa sinä heitä kiität minunkin puolestani.

TUURA: Julkiset ovat minulla jumalat.

LALLI (ivallisesti): Uudet ja vanhat!

TUURA: Entä sitten?—Ei vara venettä kaada.

LALLI (kuten edellä): Molempi parempi, sanoo Pihkovan mies!

TUURA: Mutta sinulla ei ole mitään. Maa ja taivas ovat tuiki tyhjät sinulle, meri synkkä kuin oma sydämesi.

LALLI: Mutta meren keskellä mies.

TUURA: Kolkko mies olet, Lalli, kova kuin kivi ja kylmä kuin rauta pakkasessa.—Mekin olimme ystävät ennen.

LALLI (kylmästi): Kävithän silloin tällöin talossani.

TUURA: Nyt tuskin tunnet enää minua.

LALLI: Ajat muuttuvat, sanoit sinäkin äsken. Nyt olen tyytyväinen, jos itseni tunnen.

TUURA (ikäänkuin itsekseen): Mikä lienet miehiäsi.

LALLI (ylpeästi): Minä olen minä.

TUURA (välinpitämättömästi): En ymmärrä minä niitä viisauksia.

LALLI: Ne ovatkin lauluja Lapinkorvesta.

TUURA: Niitä lienevät.—(Vaitiolo.) Suuri on tietäjä Kaikkivalta.

LALLI (hymyillen salaperäisesti): Olen itsekin velho omiksi tarpeikseni.

TUURA: Mitä sanot?—(Mielenkiinnolla.) Oletko oppinut sanat salaiset, varaväkevät?

LALLI: Tiedän, mikä on elämä.

TUURA (uteliaasti): Siis tiedät syvimmän synnyn?

LALLI: Tiedän, mikä ihmispoven raudasta rakentaa.

TUURA: Etteivät pysty väkivasamat?

LALLI (harvakseen): Että kestää hän kuormat kohtalonsa.

TUURA: Älähän!—(Anelevasti.) Etkö sanoisi minulle sitä?

LALLI: Sanoisin, et ymmärtäisi.—Ne loitsut neuvoo vain Lapinkorpi.

TUURA: Sen äärellä asut.—(Huokaisten.) Mutta ei ole minusta tietäjiin.

(Vaitiolo. Lalli on edellisen aikana siirtynyt vasemmalle etualalle. Tuura taempana oikealla.)

LALLI (kuin itsekseen): Puut puhuvat siellä. Vaarat kaikki vastaan kumahtelevat.

TUURA: Kunko kulkee Kaikkivalta?

LALLI: Koska ihminen yksin vaeltaa.

TUURA (epäröiden): Ja hän ymmärtää—mitä puut puhuvat?

LALLI: Hän oppii omansa muiden omasta erottamaan.

TUURA: Niinkö?—(Miettii.) Mitä hyötyä hänellä siitä voi olla?

LALLI (kääntyy ja luo häneen läpitunkevan silmäyksen): Se, että hän tulee toimeen omillaan.

TUURA: Niinkö? (Miettii.) En tule tuosta hullua hurskaammaksi.

LALLI (hymyillen hiljaa): Hullut ne juuri ovatkin hurskaat.

TUURA (naurahtaen): Niitä ei kynnetä, ei kylvetä…

LALLI (kaksimielisesti): Ei. Ne kasvavat omasta itsestään.

(Vaitiolo.)

TUURA: Nuoko neuvoi sinulle Kotavuoren ukko?

LALLI: Elämä takoi, Kotavuori karkaisi teräksen.

TUURA: En ole käynyt Kotavuorella. Sanotaan, että sen alla on kuilu mittaamaton.

LALLI: Sen partaalla seisonut olen.

TUURA: Eikö huimaissut päätäni? Etkö syöksynyt syvyyteen?

LALLI (hymyillen kaksimielisesti): Se on kaikkien meidän osamme kerran.

(Vaitiolo.)

TUURA (huokaisten): Jumalat ja ihmiset sinä olet vihoittanut. Nyt on elämä iloton sinun edessäsi.

LALLI (ylpeästi): Itse kannan oman elämäni.

TUURA: Kannat, siksi kuin katkeat.

LALLI: Kuka ei kestä, se katketkoon!

TUURA: Raskaana painaa sinua taakka taivahisten.

LALLI: Maallisista lie minulla enempi huoli.

TUURA: Siksipä maata kohti selkäsi köyristyykin.

LALLI: Vielä en alakärsänä kävele. Vielä seison suorana oman orren alla.

TUURA: Seisot,—kuinka kauan? Tuli voi polttaa tupasi…

LALLI (vavahtavalla äänellä):

»Enkä sinne suohon sorru, kunne kannan kahta kättä, viittä sormea viritän, kynttä kymmentä ylennän.»

(Jää katsomaan kohti korkeutta. Vaitiolo.)

TUURA: Tuo on taika, jonka opit taatoltasi.

LALLI (lujasti): Se on sukuni tieto.

TUURA: Tokko auttanee?

LALLI: Auttoi silloin, kun vihamies päälle ryntäsi tai karhu karjan repi. Eikö auttane ajan nykyisenkin vastuksista?

TUURA: Ajalliset sovittaa saatat. Millä ijäiset miellyttänet?

LALLI: Olen varannut omat tietoni heitä varten.

TUURA: Et uhreilla lepyttää aio?

LALLI (harvakseen): Jotka suoloitta suuttuvat, ne jauhoitta leppyvät. Pane se mieleesi, Tuura!

(Vaitiolo.)

TUURA: Paras olisi kuitenkin, ettet puhuisi niin pilkaten heistä.

LALLI: Kenestä?—(Naurahtaen.) Jumalista? He eivät näe, eivät kuule. He eivät istu eivätkä astu.

TUURA: Oletko niin aivan varma siitä?

LALLI: Kuinka voi tyhjä kulkea? Kuinka voi varjo kävellä?—Ja sinä sanot…

( Lalli seisoo keskilattialla. Tuura on siirtynyt vasemmalle etualalle.—Kolkutus ovelle; kuuluu kolme lyöntiä selvään ja harvakseen.)

TUURA: Kuuletko?

LALLI: Häh? Mitäh? (Väistyy oikealle etualalle. Vaitiolo.)

TUURA: Etkö kuule? Kolkutetaan.

LALLI: Kuka se voi olla?

TUURA: Se on hän.

LALLI: Kuka?

TUURA: Ristin Kiesus.—(Uusi kolkutus.) Miksi et avaa?

LALLI (vavahtavalla äänellä): Ovi—on—auki.

TUURA: Siispä sano se hänelle!—(Uusi kolkutus.) Hän tahtoo tupaan.

KERTTU (tulee): Outo mies on täällä eteisessä. Tahtoo tavata isäntää.

LALLI: Kuka hän on?

KERTTU: Mikä lienee mieronkierto.

LALLI: Mitä hän tahtoo minusta?

KERTTU: Sanoo olevansa vaivainen syntinen ihminen ja lähestyvänsä sinua almua anelevaisena.

LALLI: Häh? (Naurahtaa.) Kerjäläinen!—Käske toiseen tupaan.

KERTTU menee.

LALLI: Taisin hiukan hämmästyä äsken.

TUURA: Kah, hämmästyyhän sitä ihminen vähemmästäkin.—(Vaitiolo.) Niin, taitaa olla tästä aika kotimatkaa ajatella.

LALLI: Sitä ennen tahtonet kuitenkin asiasi toimittaa? (Viittaa vieraan istumaan. Istuu itse pöydän päähän. Tuura rahille pöydän toiselle puolen. Vaitiolo.)

TUURA: Se olisi asia sellainen, että kun sinä et totellut sitä arpakapulaa…

LALLI (kiivaasti): Minä en ollut sitä lähettänyt.

TUURA: Et. Mutta näetkös, se oli nyt sittenkin yhteinen asia…

LALLI: Häh? Enkö minä ole oma mieheni? Enkö istu oman orren alla?

TUURA: Istut, istut.—Mutta kyllähän se kylän ja kihlakunnan käräjissä niin päätettiin.

LALLI: Käräjöikööt!

TUURA: Tietysti, tietysti.—Mutta täytyyhän sinun sentään myöntää, että…

LALLI: Minä annan rauhan muille, kun vaan muut minulle antavat. Ymmärrätkö?

TUURA: Ka, ka, tietysti. Kuinka en ymmärtäisi?—Mutta kun koko heimo, näetkös…

LALLI (jonka sappi jo alkaa kuohua): En ole tarvinnut minä vielä heimon apua! Siksi en myöskään heimon käskystä ota murha-asetta.

TUURA: Etpä et. Mutta…

LALLI: Miksi minun ei anneta olla rauhassa? (Vavahtavalla äänellä.) Minä en tee pahaa kenellekään.

TUURA: Sitä ei kukaan voi sanoa.—Mutta ne muut—

LALLI (laskee pöytään kämmenensä): Minä olen tämän korven ensimmäinen asukas. Minä otin nämä maat omikseni ensimmäisen tulijan oikeudella. Nyt niitä täällä joka nurkassa vilisee! Jos milloin metsälle menet, heti on siinä outo suksenlatu edessäsi.

TUURA: Niin on asia kuin sanot. Mutta…

LALLI (nousten): Mutta minä en siedä sitä, ymmärrätkö? Minun taloni ei saa olla mikään markkinapaikka. Minä en tahdo kuluttaa kyynärpäitäni vieraiden ihmisten tungoksessa.

TUURA (nousten): Et, et.

LALLI (jyrähtävällä äänellä): Minä en tahdo olla kylän jaloissa! Minä en tahdo olla heimon orja! Miksi eivät ihmiset anna minun olla rauhassa?—Mitä ne hakevat täältä nuokin Ristin miehet!

TUURA: Kah, sitä mitä muualtakin! Veron vaativat ja omat jumalansa ylimmäisiksi julistavat.

LALLI: Minä en ole mennyt heidän maahansa. Minä en ole heitä verottanut enkä heille omia jumaliani tyrkyttänyt. Kuka käskee heidän tulla tänne? Millä oikeudella he tulevat tänne?

TUURA: Tulevat miekan oikeudella.

LALLI (kolkosti): Niin.

SINIKKA (tulee): Isä!

LALLI (jyrkästi): Mikä on?

SINIKKA: Se outo mies…

LALLI: No niin, mitä hänestä?

SINIKKA: Hänen on nälkä ja jano. Päiväkauden saloa käynyt on. Hänen jalkansa ovat väsyneet ja hänen jäsenensä jäykät pakkasesta.

LALLI (kovasti): Mitäs tuli! Miksi ei pysynyt kotonaan?

SINIKKA (arasti): Hän sanoo, että hänellä ei ole kotia.

LALLI: Joku asuinsija on jokaisella. Linnulla on pesänsä, pedoilla luolansa.

SINIKKA: Hän sanoo, että hänellä ei ole paikkaa, kuhun päänsä kallistaa.

LALLI: Menköön vaan mistä on tullutkin. Ei suvaita outoja tässä talossa.

SINIKKA (rukoilevasti): Et sentään yön selkään ajane?

LALLI: Kah, onhan siinä liesi lämmitelläkseen.

SINIKKA menee.

(Vaitiolo.)

TUURA: Niin, se nyt on sillä tavalla, että kun et sinä totellut sitä sotakutsua…

LALLI: Niin mitä?

TUURA: … niin ne kylän miehet ovat—(Naurahtaa väkinäisesti.) päättäneet vähän niinkuin potuutella sinua siitä asiasta.

LALLI: Vai ovat.

TUURA: Ja siksi ne ovat lähettäneet minut näetkös ikäänkuin—(Naurahtaa väkinäisesti.) haastamaan sinua Kokemäen Ylistaroon, missä saat kuulla tuomiosi.

LALLI (katsoo häneen): Niinkö?—(Vaipuu mietteisiinsä. Vaitiolo.)

TUURA (lähestyy häntä): Ei sinun silti tarvitse sitä niin raskaasti ottaa. Se nyt on tietysti noin vaan muodon vuoksi.

LALLI: Hyvä on.

TUURA: Aivan varmaan, vain muodon vuoksi.—Ja ainahan voi ilmestyä lieventäviä asianhaaroja.

LALLI (katsoen häneen): Mutta ellei ilmesty?

TUURA (hämmentyen): Niin noh; tiedät itse, mikä on tapa…

LALLI kääntyy pois ja vaipuu syviin ajatuksiin.

TUURA: Saatathan sakoillakin päästä.—(Vaitiolo.) Kaikissa tapauksissa tiedät, että tapahtui mitä tapahtuikin, minä olen aina sinun vanha ystäväsi.

LALLI ei vastaa.

TUURA: Aina ystäväsi. Ja minkä voin tuomiotilaisuudessakin, sen teen sinun puolestasi.

LALLI: Tuossa on ovi!

TUURA (hämmästyen): Mennään, kyllä mennään.

LALLI (kovemmin): Siinä on viisi hirttä poikki!

TUURA: Niin noh, ei sitten muuta kuin hyvästi!—(Itsekseen.) Mies parka! (Menee.)

LALLI (katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä): Nyt Lapinkorpeen!— (Menee mietteissään yli näyttämön.) Verkko kiertyy, kiertyy, apaja vedetään yhä lujempaan minun ympärilleni. (Tarttuu molemmin käsin päähänsä, on kuin vasta tajuaisi koko onnettomuutensa ja syöksähtää ovelle.) Vaimo! Tulehan tänne, vaimo!

KERTTU (tulee): Huusitko minua? Mitä tahdot?

LALLI (katsoo häneen): En mitään.—(Vaitiolo. Etsii jotakin ovipielestä.) Mihin lienen kintaani pannut?

KERTTU: Sinnehän nuo ovensuu-lautsan alle viskasit. Etkö muista?

LALLI (jupisten): Kun on se yksi pää kesänsä talvensa… Missä?

KERTTU: Siellä, siellä.

LALLI: … tervata tuo pitänee.—Kaitse kotia sillä aikaa!

KERTTU: Lähdetkö mihin?

LALLI: Lapinkorpeen lähden.

KERTTU: Nyt? Yötä vasten?

LALLI: Ei minua metsä pelota.

KERTTU: Luuletko, että on kotona Kaikkivalta?

LALLI: Lie liha kotona, jos onkin henki liikkumassa.—Hyvästi!

KERTTU: Milloin takaisin tullet?

LALLI: Tulen, jahka joudun. Kuitenkin ennen aamun koittamista. (Menee.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Henrik Pyhä, pitkässä munkkiviitassa ja sauva kädessä, lämmittelee lieden ääressä Kerttu karsinanpuolella, Inko ja Sinikka oikealla taka-alalla.

HENRIK PYHÄ: Onko tämän talon nimi Lallola?

KERTTU: Taidatpa tuon tietää kysymättäsikin.

HENRIK PYHÄ: Vastaa, kun sinulta kysytään, vaimo: tämä on Lallin talo?

KERTTU: Kun tiesit, mitäs kysyit.

HENRIK PYHÄ (ristien kätensä): Jumalan kiitos, siis olen tullut oikeaan.—(Vaitiolo.) Eikö isäntä itse ole kotona?

KERTTU: Ei.

HENRIK PYHÄ: Missä hän on?

KERTTU: Mitäpä sinä sillä tiedolla tekisit?

HENRIK PYHÄ (lujasti): Minä tarvitsen sitä.(Ikäänkuin Ingon puoleen kääntyen.) Luulin Lallin lujaksi mieheksi. Nytpä huomaan, että hän ei jaksa suistaa edes vaimoaan.

INKO: Luja onkin mies Lalli, vaikka hidas vihaan.

KERTTU: Suistaisi sinutkin, mustakaapu.—Ja saatanpa tuon juuri sanoakin: Lalli on Lapinkorvessa, tietäjän Kaikkivallan pateille siunaaman hetki sitten lähti.

HENRIK PYHÄ (ankarasti): Ei ole muuta Kaikkivaltaa kuin Jumala.

KERTTU: Onpa toinen täällä Lapinkorvessa.

HENRIK PYHÄ: Hänen valtansa on loppunut.

KERTTU: Varo, ettei hän ammu noidannuolta sydämeesi!

HENRIK PYHÄ: Herra on minun kilpeni ja miekkani. Mutta sinä olet epäuskoinen ja heikko.

KERTTU: Mistäpä ne minulle loitsuvoimat!

(Vaitiolo.)

HENRIK PYHÄ (astuen askeleen eteenpäin): Kuulin Lallin vaimon kristityksi.

KERTTU (vilkkaasti): Ka, kastoihan minut pyhä mies Kupittaalla. Mutta mistä sinä sen tiedät?

HENRIK PYHÄ: Niin kerrottiin minulle Teljän kaupungissa.

KERTTU: No, kaikkia se kylä hotisee…

HENRIK PYHÄ: Mutta nyt näen, että sinun sielusi on vielä pimeä ja sinun sydämesi monen pahan aivoituksen pauloittama. Noituus ja kaikkinaiset pakanalliset menot…

KERTTU (kielevästi): Enkä minä taas aivan pakana ole! Sen saattaa kuka tahansa täällä todistaa.

(Lyhyt vaitiolo.)

HENRIK PYHÄ (jyrkästi): Milloin miehesi palajaa?

KERTTU: Tulee, jahka joutuu.

HENRIK PYHÄ (kiivastuneena): Vaimo, vastaa minulle!

KERTTU: Ohoh, kylläpä nyt äänesi korotat, kun kuulet isännän poissa olevan!

HENRIK PYHÄ: Vastaa! (Lähestyy Kerttua.)

KERTTU (hämmästyy vieraan ryhtiä): Millä oikeudella sinä käsket täällä?

HENRIK PYHÄ: Minäkö?

KERTTU: Niin, kuka olet? Lienet palvelija jonkun valtaherran?

HENRIK PYHÄ (heittää viittansa, joka tähän saakka on verhonnut häntä kiireestä kantapäähän, esiintyy nyt loistavassa piispanpuvussa, hiippa päässä ja kultaristi rinnallaan): Olen Jumalan palvelija. Käsken Pyhän isän Roomassa minulle antamalla oikeudella.

KERTTU (lyykistyen): Ristin Kiesus!

HENRIK PYHÄ: Outona ja tuntemattomana minä olen tullut, köyhänä ja alhaisena kolkuttanut sinun ovellesi. Minä olen jättänyt papillisen saattoni ja sotajoukkoni Turkuun, sillä minä en tahtonut enää väkivallalla pakottaa ketään. Yksin tulin minä Teljän kaupunkiin, autioiden erämaiden halki, yksin tahdoin minä myös Lallin taloa lähestyä, vaikka tiesin hänet pääpakanaksi. Miksi minä sen tein? Siksi ettei saisi kukaan sanoa Suomen apostolista hänen säikkyneen henkeään taikka peljänneen käydä yksin pakanoitten maassa. Kuulin Lallin vaimon myös kristityksi ja uskoin hänen avullaan tuon miehen kivikovan sydämen taivuttavani. Ja mitä kohtaan minä sen sijaan täällä? Röyhkeyttä ja kovakorvaisuutta….

KERTTU: Armahda meitä, pyhä mies! Älä loihdi päällemme turmaa ja onnettomuutta!

HENRIK PYHÄ (kasvavalla suuttumuksella): Minä olen tullut nyt rauhan miehenä, mutta minä voin tulla myöskin miehenä sodan. Niinkuin suloinen suvi-ilma minä olen teitä nyt lempeänä lähestynyt, mutta minä voin tulla myös myrskyssä; ukkosen ja rautaisten rakeitten kera. Sillä siksi on Jumala kaikkivaltias esivallalle miekan antanut ja pyhän katoolisen kirkon kansojen pääksi asettanut, että se vankalla käsivarrellaan pilkkaajansa kostaisi ja musertaisi! (Ristien kätensä.) Totisesti toivoin minä, Jesus Kristus, ettei minun enää tarvitsisi sinun suloista sanomaasi verellä saastuttaa. Mutta minä huomaan—ja olen huomannut jo monta kertaa matkallani—että tätä kansaa ei rakkaudella käännytetä eikä hyvällä saada hylkäämään pakanallisia jumaliaan. Siksi on se pakotettava siihen pahalla, tulella ja miekalla se on Ristin juureen polvistettava, sillä tämä kansa on öykkäri ja uppiniskainen kansa, jonka pää on poljettava niinkuin, käärmeen pää!

INKO: Pyhä mies on haltioitunut!

SINIKKA (hätäisesti): Nyt taikoo hän taudit koko maakuntaan!

MOLEMMAT (polvillaan): Armahda meitä, pyhä mies!

HENRIK PYHÄ (jyrkästi): Oletteko kastetut?

KERTTU (nousten): Ei, mitäs ne nyt tuommoiset olisi…

HENRIK PYHÄ: Kaniikkini on kastava teidät yhdessä tämän seudun kansan kera.—(Leppeämmin.) Te olette mies ja vaimo?

INKO: Hän on minun morsiameni.

KERTTU: Ei, ei se niin ole.

INKO: Kah, tuossa ovat lunnaat vielä pöydällä. Ja Sinikka voi kyllä todistaa, että hänen isänsä on hänet luvannut minulle.

KERTTU: Ei, ei.—

HENRIK PYHÄ: Neitsyt, onko totta, mitä tämä nuori mies sanoo?

SINIKKA (arasti): O-on.

HENRIK PYHÄ: Siispä olet kihlattu hänelle maan tavan mukaan ja kristillinen kirkko on teidän liittonne vahvistava. (Kohottaa kätensä siunaukseen.)

INKO: Kasta meidät pian, pyhä mies!

HENRIK PYHÄ (lempeästi): Te halajatte siis niin hartaasti Herran pyhän seurakunnan yhteyteen? Te tahdotte siis heti tulla kasteen siunauksesta osallisiksi?

SINIKKA: Me tahdomme.

KERTTU: Mitäs tahtoa hänellä nyt olisi!—(Päättävästi.) Eikä siitä nyt kuitenkaan mitään tule.

HENRIK PYHÄ: Kuinka?

KERTTU: Ei tässä nyt ketään kasteta isännän poissaollessa. Kovin suuttuisi Lalli siitä.

HENRIK PYHÄ: Vaimo! Tulee enemmän peljätä Jumalaa kuin ihmisiä.

KERTTU: Kyllä, kyllähän pelkäänkin sinua, aivan sydämeni seisahtui äsken, kun niin kovat kirot luit.—(Nykii nuorikot ylös ja asettuu heidän eteensä.) Mutta tämä liitto on turha. Siitä ei tule mitään. Siinä on vielä puussa pohjat, petäjässä liisteet.—(Ingolle.) Menetkö siitä! (Tarttuu Sinikan käsipuoleen ja irrottaa hänet Ingosta.)

HENRIK PYHÄ: Erotatko minkä minä olen yhdistänyt?

KERTTU: Ka, älähän suutu taas, pyhä mies! Ja pysy sinä niissä pyhissä asioissa äläkä sekaannu näihin meidän keskeisiin! Se on näetkös sillä tavalla, että Inko on köyhä mies…

HENRIK PYHÄ: Vaimo! Sinä koettelet kärsivällisyyttäni—

KERTTU (selittäen vilkkaasti): Näät jos sinä nyt vielä yhteiset luvut heille luet ja ne uudet jumalat heitä liittämään loihdit, niin silloin heistä väkisinkin tulee mies ja vaimo…

HENRIK PYHÄ: Vaiti!—Kovimman kostoni uhalla käsken sinut Nousiaisiin, missä sinun on kärsittävä sopiva kirkkorangaistus julkeasta käytöksestäsi.

KERTTU (nakaten niskojaan): Entäpä minä en tule?

HENRIK PYHÄ: Silloin on esivallan käsi sinut saavuttava.—Ja mitä mieheesi Lalliin tulee, joka noitia palvelee, kiviä ja pyhiä puita kumartaa…

KERTTU (lyöden kätensä yhteen): Lalli?—Joka ei kumarra kuutakaan!

HENRIK PYHÄ: Tuon todistakoon hän kasteen ottamalla.—Ja nyt on minun toimeni täällä päättynyt. Nyt pyydän minä vain talosta hevosen sekä itselleni kohtuullisen kestityksen.

KERTTU (ynseästi): Kovasti on Lalli kieltänyt minun oudoille mitään antamasta.

HENRIK PYHÄ: Siispä otan omin luvin ja maksan maan rahan mukaan.— (Ingolle.) Taidatko kyyditä minut toiseen taloon?

INKO: Tottahan toki.

HENRIK PYHÄ: Ota sitten hevonen tallista ja heiniä hevoselle.—Minä itse tyydyn leipäpalaseen.

INKO (epäröiden): Taitaa isäntä suuttua…

HENRIK PYHÄ: Tee, kuten käskin. Näethän, että kaikista korvaus suoritetaan. (Laskee rahan pöydän nurkalle.)

KERTTU (pyyhkäisten rahat lattialle): Minäpä en huoli teidän rahoistanne!

HENRIK PYHÄ: Vaimo, vaimo! Herra yhdessä ankaran kirkkokurin kanssa on sinun kovan sydämesi pehmittävä.—(Ingolle.) Kuten käskin, tehtäköön.

INKO (jupisten): Menköön sitten sinun vastuullasi. (Ottaa leivän tangosta.)

KERTTU: Väkivaltaa!

HENRIK PYHÄ: Ei, vaimo. Oman käden oikeutta vaan. (Ingolle.) Tule!

INKO: Etkö illasta siis?

HENRIK PYHÄ: Ennen aterioin taivas-alla kuin kieron naisen huonehessa. —Menemme.

(Heittää viitan hartioilleen ja poistuu.)

INKO: Hyvästi, Sinikka, soreahius!

KERTTU: Kuuma tina kurkkuhusi!

SINIKKA: Milloin takaisin tulet?

KERTTU: Etkö lähde siitä, sudenruoka?

INKO: Aamulla tulen. Silloin on minullakin uusi jumala!

(Menee. Sinikka seuraa häntä eteiseen. Palajaa hetken perästä takaisin ja yrittää lähestyä äitiään. Kerttu istuu rahilla pöydän ääressä, kädet hervottomina sylissään ja huojutellen ruumistaan edes takaisin ikäänkuin topertuneena siitä, mitä on tapahtunut.)

SINIKKA (arasti): Äiti!

KERTTU ei vastaa.

SINIKKA (menee hitaasti karsinanpuolelle, vilkaisee vielä äitiinsä ja ryhtyy koneellisesti värttinää vääntämään; pysähtyy työstään ja painaa sydäntään): Äiti! Minulla on niin paha aavistus sydänalassa.

KERTTU ei vastaa.

(Vaitiolo. Kulkuset helähtävät pihalla.)

SINIKKA (rientäen ikkunaan): Äiti! Nyt ne menevät!

KERTTU ei vastaa.

SINIKKA (aukaisee ikkunaluukun ja katsoo lähtijöiden jälkeen niin kauan kuin kuuluu kulkusten kilinää, joka heikkenee vähitellen; kuun valo lankeaa hänen kasvoilleen): Äiti! Minä pelkään.

KERTTU (soinnuttomasti): Mitä, lapseni?

SINIKKA: Että Inko ei palaja.

KERTTU tuijottaa tylsästi eteensä.

SINIKKA (sulkee hitaasti ikkunaluukun, palajaa takaisin värttinänsä ääreen, kehrää hetkisen ja hyräilee):

Sinikan laulu.

Kantoi tuuli purtta kahta tuolle puolen Lemmenlahta; pilvi kuun yli kulkee.

Tuonen pursi tuima pursi korkeana kuohut mursi; pilvi kuun yli kulkee.

Unten haaksi hauras haaksi horjuu, vaappuu, jää jo taaksi; pilvi kuun yli kulkee.

Iloinnenko taikka surren nään ma Tuonen tuiman purren; pilvi kuun yli kulkee.

Milloin heikon haavehahden? Istuessa illoin kahden; pilvi kuun yli kulkee.

(Painaa pään käsiinsä ja puhkeaa hiljaiseen nyyhkytykseen. Päre pihdissä sammuu. Pitkä vaitiolo.)

LALLI (tulee mykkänä, synkkänä ja otsa rypyssä, istuu raskaasti rahille lieden ääreen): Pimeässäkö täällä istutaankin?

KERTTU (nousee väsyneesti ja sytyttää päreen): Pianpa palasit.

LALLI: Palasin.—Mitä Sinikka itkee?

KERTTU: Mitä itkenee. Taitaa olla omat huolensa hänelläkin.— (Vaitiolo.) Tapasitko tietäjän?

LALLI: Kotavuorella kohtasin hänet.

KERTTU: Tekikö taikojaan?

LALLI: Teki.

KERTTU: Mitä arvat osoittivat?

LALLI: Ei mitään hyvää hänen mielestään.

(Vaitiolo. Koko edellinen keskustelu on tapahtunut vitkaan ja väsyneesti.)

KERTTU: Lienee tästä aika maata mennä.

(Puuhaa rankisten luona oikealla oviseinällä. Lalli tuijottaa synkkänä tuleen. Sinikka pyyhkii karsinanpuolella.)

LALLI: Mitä Sinikka itkee?—(Katsoo ympärilleen.) Täällä on jotakin tapahtunut. (Kukaan ei vastaa.) Joku on käynyt täällä?

SINIKKA: Pyhä mies meillä kävi.

KERTTU: Olihan tässä ruotsi ruoalla.

LALLI: Vai oli.

(Vaitiolo.)

KERTTU: Se ei ollutkaan näet mikään tavallinen kerjäläinen.

LALLI: Vai ei ollut kerjäläinen.

SINIKKA: Piispa se oli. Inko sanoi sen minulle.

KERTTU: Sama se oli, joka minutkin Kupittaalla kastoi. Se Henrikki.

LALLI (katkerasti): Lie sitten mieluvieras ollut!

KERTTU: Mikä lie ollut.—En toivoisi toisti tulevansa. (Vaitiolo.) Minua kirkkokurilla uhkasi. Pitäisi muka sen vuoksi tehdä matka Nousiaisiin.

LALLI: Vai pitäisi.

(Vaitiolo.)

KERTTU: Kovat oli vieraalla sanat sinullekin. Kasteelle käski ja kielsi noitien kanssa seuraa pitämästä.

LALLI: Vai kielsi.

(Vaitiolo.)

KERTTU: Tyttäresikin väkisin kastaa tahtoi…

LALLI (säpsähtäen): Sinikan?—(Valittavalla äänellä.) Miksi he eivät anna minun olla rauhassa? Kuin metsänpetoa minua ajetaan ja ärsytetään.—(Vaitiolo.) Missä oli Inko?

KERTTU: Ingon se vasta kastanut olisikin ja nuoret yhteen liittänyt.— (Vaitiolo.) Sitten kiroten lähti ja omin luvin tangosta leivän otti…

LALLI: Häh?

SINIKKA: Eihän pyhä mies ilmaiseksi mitään ottanut. Kaikesta maksun jätti.

KERTTU: Mitä lie jättänyt!—Tallista hevosen vei…

LALLI (nousten): Hevosen!—(Vavahtavalla äänellä.) Karhuja on ennenkin kaadettu…

KERTTU: Ja Ingon kyytimieheksi käski.—(Synkkä vaitiolo.) Tekee kait se mitä tahansa, kun kuuluu sillä Ristin miekkamiehet takanaan olevan.

LALLI seisoo käsi nyrkissä ja vihasta vapisevana.

KERTTU: Ne lupasi tännekin lähettää.

LALLI: Pettääkö permanto? Kaatuuko katto pääni päällä? Enkö ole isäntä enää? Eikö tämä ole minun kotini enää?—(Äkkiä hiljeten.) Ei. Tämä ei ole minun tupani. Vieras käsi on käynyt täällä. Vieras isäntä istuu pöydän päässä.—(Peittää kasvonsa.) Pois! Meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä.—(Vaitiolo.) Mies mierolle! Vaimo ja lapsi kerjäämään!—Nyt menee tuhkaksi minun maailmani.—(Tahtoo hurjistuneena temmata kekäleen liedestä. Kerttu ja Sinikka estävät häntä. Nojaa raueten lieden patsaaseen.) Kovasti koettelee kohtalo minua. Poikani sotaan sortuivat. Kolme kaunista poikaa kaasi karjalainen.—. Minä olen väistynyt ja väistynyt. Minä en tarvinnut enää paljon tilaa itselleni. Minä tahdoin elää rauhassa ihmisten kanssa, sillä minä taistelin kera taivahisten. Pienentyi elämän piiri minun ympärilläni. Humisi raskaasti korpi kaikkialta. Oli yksi tuike kultainen talviyössä: minun kotini.— (Säpsähtäen.) Nyt ne tulevat tännekin. Ne tulevat suoraan minun pesälleni. Mutta minä en väisty enää. Minä taistelen. Minä taistelen vielä tuonen tuolta puolen.—(Hoippuen seinää vasten.) Kirves! Missä on minun kirveeni? Verta! Verta! Maksa maalle! Minä halajan katsoa, mitä he ovat syöneet minun pöydältäni.

SINIKKA: Isä! Mehän täällä vaan olemme.

LALLI: Olet oikeassa.—Nyt nähdään, tokko potkee miehen suksi. (Syöksee ulos kirves kädessään.)

KERTTU: Et enää saavuta heitä.

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Päre on sammunut. Himmeä tuike hiilustasta valaisee huoneen. Kerttu istuu rahilla lieden ääressä huojutellen ruumistaan ikäänkuin suurten surujen rasittamana. Sinikan pää näkyy rankisista.—Myrsky ulkona.

KERTTU (hyräilee):

Oi, Ukko ylijumala, rikas-armo Ristin Kiesus, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa—

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Äiti! Minua niin pelottaa.

KERTTU: Mikä?

SINIKKA: Etkö kuule, kuinka vinkuu ja vonkuu?

KERTTU: Niin. Nyt kaikki noidan henget liikkeellä ovat.

SINIKKA (arasti): Nekö ne—ulko-ovea ravistelevat?

KERTTU: Nepä taitavat. Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Saattavatko—noidanhenget—sisälle tulla?

KERTTU: Tulevat tupaankin joskus.

SINIKKA vetää pelästyneenä päänsä takaisin rankisiinsa.

KERTTU (hyräilee):

Neitsyt Maaria emonen, lavekämmen karjan eukko—

SINIKKA (pistäen päänsä jälleen esille): Äiti!

KERTTU: Niin, lapseni?

SINIKKA: Miksi noidanhenget aina myrskyllä liikkuvat?

KERTTU: Nehän ne juuri myrskyn synnyttävät.—(Vaitiolo. Alkaa itsestään kertoilemaan.) Kolme on solmua tietäjällä. Kun ukko ensimmäisen solmunsa avaa, niin siitä jo tuima tuuli on tullakseen. Kun toisen, niin lumi pilvenä pyryää, tiet ja talot hankiin hautautuvat. Mutta kun iso mies kolmannen solmun irroittaa, silloin on myrsky maailmankaato, puut poikki ruskavat ja kaikki pedot metsässä vapisevat. Sillä silloin Lappi liikkuu.

SINIKKA: Ja isä kun läksi!

KERTTU (hymähtäen): Ei Lapin ilma Lallille pahaa tee.—Tietäjän tuttava on isäsi. Kyllä Kaikkivalta omansa varjelee.

(Vaitiolo.)

SINIKKA (varovasti): Luuletko. että—hän lähti matkamiehiä takaa ajamaan?

KERTTU: Lähti kontiota kolkkaamaan. Etkö kuullut?

(Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Minua niin pelottaa.

KERTTU: Mikä?

SINIKKA: Ettei isä vain Ingolle pahaa tekisi.

KERTTU: Isäsikö?—(Hymähtäen.) Jos saavuttaa, saattaapa vähän kovistellakin oman käden käyttäjiä.

SINIKKA (säikähtäen): Äiti!

KERTTU: Leikkiähän minä laskin, lapsi kulta, leikkiä.—Eihän isä heille mitään pahaa aio. Muuten lylyn lumelle lykkäsi.

SINIKKA: Mutta miksi otti hän kirveen mukaansa?

KERTTU: Ka, eihän sulin käsin painiin mesikämmenen kanssa mennä.

SINIKKA (itsepintaisesti): Mutta miksi huusit sinä hänen jälkeensä: »et enää saavuta heitä».

KERTTU: Ettei hän tosiaankaan turhan tautta matkamiehiä ajaisi.—Eikä ajakaan. Karhun kaatoonhan isäsi on koko viikon aikonut. Siksi kirveenkin tahkosi.

(Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Niin, lapseni?

SINIKKA: Minä pelkään, että isä tappaa heidät!

KERTTU (tyynesti): Ei isäsi miesmurhaa tee.

SINIKKA: Hän oli niin hirveä hahmoltaan, kun hän läksi. En ole isää vielä ikinä nähnyt sellaisena.

KERTTU: Hiljainen mies on isäsi, ei tahdo pahaa kenellekään. Mutta ihmiset eivät anna hänen olla rauhassa. Siksi hän joskus vihastuu.

SINIKKA: Vihoissaan vielä tuhotöitä tekee.

KERTTU: Ei ole tehnyt ennenkään.—Pian iloisena miehenä metsältä palajaa. Silloin täällä hilpeät peijaat pidetään, karhu tupaan kannetaan.

SINIKKA: Eihän isä ole ennenkään karhun peijaita pitänyt?

KERTTU: Pitää vielä, pitää. Kaikki kylän miehet kestiin käsketään, virret viritetään, kisat päiväkautiset karkeloidaan. Siinä kihlat vaihdetaan…

SINIKKA: Äiti! Minä en huoli muista kuin Ingosta.

KERTTU (loruillen kuin lapselle): Huolit, lapseni, huolit. Tulevat Turusta kosijat, toiset Kokemäeltä vierähtävät…

(Kova tuulenpuuska. On kuin ulko-ovea rynkytettäisi.)

SINIKKA (parkaisten): Nyt ne tulevat!

KERTTU: Ketkä?

SINIKKA: Noidanhenget! Huone huojuu, kattotorvi tohisee…

KERTTU: Tuntuu nyt tietäjä kolmannen solmunsa aukaisseen.—(Sytyttelee pärettä ja saa sen jo tuleen leimahtamaan. Silloin kova ryske eteisessä, ovet lentävät auki, päre sammuu, kylmä viima puhaltaa läpi huoneen.) Taatto taivahinen.

SINIKKA: Äiti! (Pakenee karsinanpuolelle.)

KERTTU (sytytellen pärettä): Mene ja telkeä eteisen ovi!

SINIKKA: Äiti! Minä en tohdi!

KERTTU: Kuulitko? Särkee tuuli oven.—(Saa päreen syttymään, tuuli sammuttaa sen taas.) Näetsen! Porot silmille tulevat! (Selvitellen silmiään.) Sulje ovi!

SINIKKA (on sutiputi pukeutunut): Ka, eiväthän nuo purematta nielle.— (Menee eteiseen ja sulkee ulko-oven, kompastuu, kirkaisee ja palajaa takaisin kauhistuneena, väristen kuin haavanlehti.) Äiti! Äiti!

KERTTU (on saanut päreen palaamaan): Noh? Kah? Susiko siellä oli?—Kun päänsä puhki seinään lentää…

SINIKKA (vavisten): Siellä…

KERTTU: Mikä hätänä? Mikä siellä oli?

SINIKKA: Siellä—on—kuollut mies—eteisessä.

KERTTU: Häh? Uneksitko sinä seisaallasi?—Missä?

SINIKKA: Siellä.—(Seuraa pelokkaasti äitiään kynnykselle.) Äiti! Se on Inko!

KERTTU (valaisten miestä päreellään): Eihän se kuollut ole. Eläähän tuo. Etkö näe? Käsi liikkuu…

SINIKKA: Inko! Inko! (Syöksyy hänen luokseen.) Mutta miksi hän ei nouse ylös?

KERTTU (kopistaen Inkoa kenkänsä kärellä): Nousetko pois siitä! Kah! Tokko pääset!

SINIKKA: Elätkö?

INKO (uikuttaen): I-ihmiset, hyvät ihmiset!

KERTTU: Oletko ulisematta siinä!—Tuosta nyt koko vastuksen jätti!— Tuletko tupaan vai jäätkö kartanolle? Ei tässä sinun tähtesi ruveta lämmintä harakoille laskemaan.

SINIKKA: Äiti, näethän, että hän on sairas.

KERTTU: Mikä hänellä on? Terve kuin pukki. Siinä vain suotta kuvattelee.—Kah, nousetko! Eikö ole sanasta apua?

INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset—

(Pääsee Sinikan saattamana tupaan. Kerttu sulkee oven vihaisesti heidän perästään. Inko vaipuu väsyneenä lautsalle ovensuuhun. Vaitiolo.)

SINIKKA (sulatellen hänen sormiaan): Elätkö vielä, armas?—Äiti, näetkö hänen kätensä ovat aivan jäätyneet.

KERTTU: Välipä tuosta, jos olisi jäänytkin hangelle. Äläs eto kalu!— Ja missä sinulla on hevonen? Häh?

INKO (uikuttaen): Oivoivoivoi—

KERTTU: Lienet avantoon ajanut? Silloin on sinulla kiukka lähtö tästä talosta.

SINIKKA: Kunne kyyditsit pyhän miehen?

INKO (kalistaen hampaitaan): Kuolemaa kyydinnyt olen, Manan matkamiestä opastanut—

KERTTU: Lienee missä päänsä täyteen juonut. Huulet tyhjää höpisevät, silmät päässä pyörivät kelvottomalla.

SINIKKA: Äiti, etkö näe, että hän on henkitoreissaan?

KERTTU: Hän! Ei hänestä henki niin hevillä lähde.—(Ärjäisten.) Minne hevosen jätit, hirtehinen!

SINIKKA: Inko, armas Inkoseni, voitko puhua?

INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset, jos tietäisitte…

KERTTU (säpsähtäen): Onko jotakin tapahtunut?

SINIKKA: Kohtasiko taatto teidät?

KERTTU: Etkö sinä saa suutasi auki? Puhu!

INKO: Hirveitä tapahtunut on. Tuoni tiellä vastaan tuli, kirves kiiluva kädessä talvitietä hiihti…

SINIKKA: Isä se oli.

KERTTU: On voinut joku muukin olla.

INKO: Ei ollut ihmisen näköinen se. Pää pilviä piteli, taivas myrskynä perässä tuli.

KERTTU: Lie ollut Lappi hiihtämässä.

SINIKKA: Varmaan oli korven Kaikkivalta kulkemassa.

INKO: Kuolema se oli. Vihurina vastaan vihelsi.—(Lokattavin leuvoin.) Näin minä kirveen välkähtävän…

SINIKKA: Äiti! Äiti!

KERTTU: Kerro!

INKO: Henkeni hädässä huusin. Kuulin selvään, kuinka hän pyörähti kannaksille. Minä hevosta hoputin, Köyliön järven jäällä se kuoliaaksi kaatui.

KERTTU: Hevonen? Ristus ja Maaria! Siitä ei Lalli sinulle hyvää laula.

INKO: Siinä vasta tohdin jälelleni katsahtaa…

KERTTU: Noh?

SINIKKA: Hyvä, että hengissä pääsit.

INKO (vavisten): Silloin näin kuollutta miestä kyydinneeni.

KERTTU: Kuinka?

INKO: Siinä körötti reen perässä pyhä mies, kaapuunsa käärittynä, kuten oli lähtiessä tuohon istahtanut.—(Jälleen kauhun vallassa.) Mutta hänellä ei ollut päätä!

KERTTU: Häh?

SINIKKA: Ei päätä?

INKO: Sen oli kuolema ottanut häneltä.—(Peittää kasvonsa.) Jo oli vainaja varsin jähmettynyt…

(Vaitiolo.)

KERTTU: Kumma on kuulijankin.—Et tuota uneksinut liene?

INKO: Näin sen näillä silmilläni.—Siellä hän vieläkin värjöttänee, autiolla järvenselällä, purku yöllinen ympärillä.

SINIKKA: Ihme, että itse pelastuit!

INKO: Minä tiepuoleen poikkesin, juoksin kuin huutavan hukan edessä, lankesin, nousin, lankesin, jouduin aina samoille jälilleni. Niin vihdoin talon aukean laidasta häämöttävän näin… Tuohon tuuperruin!

(Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Mitä?

SINIKKA: Isä on tappanut hänet!

INKO: Kuolema sen teki.—(Vaitiolo.) Eikö Lalli ole kotona?

KERTTU: Ei.

INKO: Metsällekö meni? Voi poloista miestä!

KERTTU: Polompi itse lienet.

INKO: Voi poloista miestä, sanon, joka tässä jumalan ilmassa ulkoisalla on. Siellä taivas kaikki noidannuolia suhisee… Tokko tästä tohtinen kotimajallekaan?

SINIKKA: Voithan meille jäädä.

INKO: Lieneekö minulle tilaa tässä talossa?

KERTTU (avaten ikkunaluukun): Johan nyt joutavoit! Myrsky on tauonnut, tuisku lakannut. Aamutähdet jo kalpenevat. Pian paistaa päivä heleästi.—(Äkkiä kuiskaten.) St! Hiljaa!

SINIKKA: Mitä, äiti?

KERTTU: Varjele vakainen luoja! (Vaipuu lääpästyksissään rahille.)

SINIKKA: Äiti! Voitko pahoin?

KERTTU: St!—Hän seisoo siellä.

SINIKKA: Kuka?

KERTTU: Isäsi. Lalli.—(Kohoaa jälleen ikkunaan.) Keskellä pihaa, huurteisessa hämärässä. Liikkumattomana kuin lumipatsas. Kirves kädessään.

INKO: Miksi hän ei tule tupaan?

SINIKKA (pelokkaasti): Käynkö—minä—ja käsken hänet—sisälle?

KERTTU (kuiskaten): Ei. Hän tulee kyllä itse.—(Väristen.) Hän on kasvanut ja hänen päänsä on kyynäränpituinen… Nyt hän liikahtaa, hän tarttuu päähänsä, hän repii ja raastaa sitä … nyt katsoo hän tännepäin. (Lyö äkkiä kiinni ikkunaluukun.) Ei se ole Lalli! (Peittää kasvonsa käsillään.)

SINIKKA: Eikö?—Kuka se on?

KERTTU: Ei se ole mikään ihminen. Kuolleen kasvot ne olivat. Kylmät ja vääristyneet.

INKO: Kuolema se on.—(Parahtaen.) Nyt hän tulee minut korjaamaan.

(Pakenee etualalle. Tuvan ovi avautuu, Lalli näkyy kynnyksellä, piispan lakki päässään, kirves kädessään. Vaitiolo.)

KERTTU (hitaasti): Miksi—et tule sisälle?

LALLI etenee mykkänä ovensuuhun.

KERTTU: Isä!

LALLI: Terve taloon.

INKO: Hän tappaa!

LALLI (laskien kirveen kädestään): En minä—tapa ketään. (Puhuu jäykästi, harvakseen, kasvot liikkumattomina. Hänen äänensä on soinnuton ja kumea, hänen katseensa harhailee ikäänkuin hän ei tuntisi tupaa eikä läsnäolijoita.)

KERTTU: Lalli! Mitä olet tehnyt?

LALLI pudistaa päätään hitaasti.

KERTTU: Kaadoitko karhun?

LALLI: Tapoin jalon tenavan.

SINIKKA (lähestyen arasti häntä): Isä!

LALLI (päätään nyykähyttäen): Sinikka!—(Äkisti.) Ei, ei, minun täytyy pois! Ennen kuin hän tulee.

KERTTU: Kuka?

LALLI: Hän—etkö kuule?

INKO (rohkaistuen toisen hädästä): Ajaako—sinuakin—joku takaa?

LALLI (kuuntelee): Ei. Hän ei vielä löytänyt minua. Hän ei nähnyt jälkiäni. Hän ajaa ohitse.—(Hengähtää, hänen jännityksensä herpautuu; valittavalla äänellä.) Missä olen? Miksi ei kukaan anna minulle juoda?

KERTTU tarjoaa haarikan hänelle.

LALLI juo ahnaasti.

KERTTU: Mistä tulet? Missä olet ollut?

LALLI (tarjoten haarikan hänelle) En tiedä. Metsä otti minut.

KERTTU: Metsä?

LALLI: Kotavuori käski, Lapinkorpi tuli kohisten takanani.

KERTTU: Sinä edellä menit? Minne?

LALLI: Tuhannet tähdet silmissäni sinkoilivat.—Oli niinkuin olisi maailma loppunut … ja minä seisonut yksin pitkän pilven päällä … ja huutanut korvaani ääni yöstä, ympäriltä, korkeuksista, syvyyksistä: »Kaikkivalta! Kaikkivalta!»

KERTTU: Kuka huusi?

LALLI: Minä.—Oma ääneni se oli.—Minä olin yksin.—(Väristen.) Kaikki jumalat olivat kuolleet eikä ihmisiä ollut enää. Ja minä huusin, huusin niin paljon kuin jaksoin: »Kaikkivalta! Kaikkivalta!»

KERTTU: Lappi oli lumonnut sinut.

LALLI (väristen): Taivaat nauroivat, meret autiot vastaan myrähtelivät. Silloin minä tunsin, että elämä pakeni minusta ja sen sijaan tuli jotakin outoa, jota minä en tiedä vielä, mitä se on.—(Tarttuu päähänsä.) Se on täällä. Se on suuri kuin yö ja korkea kuin Kotavuori. Mutta miksi eivät mitkään tähdet tuiki siellä?

(Kohottaa kätensä taivasta kohden. Vaitiolo. Kerttu peittää kasvonsa.)

SINIKKA: Isä! Mistä olet saanut tuon lakin?

LALLI (säpsähtäen): Lakinko?

SINIKKA: Miksi pidät sitä päässäsi? Anna, minä otan sen pois.

LALLI: Ei, ei.

SINIKKA: Se on niin ruma. Etkö anna minun ottaa sitä?

LALLI: Se ei lähde. Se on kasvanut kiinni päähän.

SINIKKA: Kiinni?

LALLI: Olen koettanut ottaa sitä pois.—(Kauhulla.) Tukka ja päänahka mukana tulevat.

SINIKKA: Hyytynyttä verta se on. Minä sulatan sen.—(Pyyhkii Lallin ohimoita ja ottaa lakin hänen päästään.) Kas niin, nythän taas olet isäni entinen.

LALLI vaipuu väsyneenä rahille.

(Vaitiolo.)

INKO: Oletko tappanut pyhän miehen?

LALLI (raukeasti): En muista. Korvani koskena humisevat.—(Tarttuu päähänsä, on näkevinään veripisaroita kädellään.) Verikoskena! Verikoskena!

KERTTU (kyyneliensä välistä): Miksi ne eivät antaneet hänen olla rauhassa? Nyt ne ovat tehneet hänet murhamieheksi!

LALLI: Lapinkorpi sen teki, Kaikkivalta kohotti kirveheni—Siellä istuu nyt pyhä mies, ajelee yksin huurteisessa aamuhämärässä.—(Kauhulla.) Hän etsii päätään.—Kuuletteko? Kulkusia! Hän tulee tännepäin.

SINIKKA purskahtaa itkuun ja kätkee päänsä Ingon olkaa vasten.

KERTTU: Jumalani! Jumalani!

LALLI (kuuntelee): Hän pysähtyy.—Nyt hän on kartanolla. Nyt hän tarttuu eteisen oveen.—(Suurimmalla kauhulla.) Hän tulee tupaan! Hän tahtoo ottaa oman pääni minulta!

(Kohottaa toisen käsivarren ikäänkuin suojakseen. Tuvan ovi aukenee äänettömästi.)

LALLI (nyykähyttäen päätään ovelle päin): Minä tulen.

SINIKKA: Isä! Eihän siellä ole ketään.

LALLI: Kas, hiiret! (Osoittaa permannolle.) Niin paljon hiiriä. Yksi, kaksi, kolme, kaikkipa nuo näkyvät olevankin.—(Väistyen.) Ne jyrsivät minun varpaitani!

SINIKKA: Isä! Isä!

KERTTU: Herra on hänen järkensä valon sammuttanut.

LALLI: Ne tulevat tännekin. Ne kiipeävät pitkin kylkiluitani. (Väistyen.) Pois! Näettekö! Niitä on tuhansia. Tuo, valkea, tuo punainen, tuo harmaa … kiskiskis… Kunne kätkeydyn heiltä?

INKO (itsekseen): Kurja mies!

LALLI: Kotavuorelle! Kotavuorelle! (Juoksee ulos.)

Esirippu.

TUOMAS PIISPA

4-näytöksinen legenda

(Naamioita V. 1909)

LUKIJALLE.

Hyvin tietäen, että kirjan sisällys ei parane sen esipuheista, en kuitenkaan malta lähettää julkisuuteen tätä viidettä sarjaa NAAMIOITA lausumatta niiden ja samalla koko draamallisen tuotantoni johdosta paria sanaa.

Näytelmäni eivät ilmesty siinä järjestyksessä, missä niiden oikeastaan pitäisi ilmestyä, mutta kyllä erään jo aikoja sitten hahmotellun suunnitelman mukaan, joka niiden kautta vähitellen ja askel askeleelta toteutumistaan lähestyy. En nimittäin kirjoita näytelmiä vain näytelmien vuoksi, vaan ajan niiden avulla takaa eräitä taiteellisia tarkoitusperiä, joista kenties on liian varhaista puhua vielä, mutta joiden mielestäni pitäisi jo sieltä täältä tähänkin saakka ilmestyneistä draamallisista kokeistani tarkkaavan lukijan silmään vilahdella. Tarkoitan: aina suurempaa ja suurempaa tyylittelyä, tarkoitan aina äärimmäisempää taidekeinojen yksinkertaistuttamista, teatterin tekemistä jälleen korvalle kauniiksi ja silmälle koristeelliseksi, näyttämön muodostamista jälleen runouden eikä vain porvarillisen maun ja kirjallisen käsityön kotisijaksi.

Nämäkin tarkoitusperät muuttuvat kuitenkin vain yhtä moneksi taidekeinoksi, jos tulee kysymys erään yhä korkeamman päämäärän saavuttamisesta, josta epäilemättä on vieläkin ennenaikaisempi puhua kuin edellisistä, mutta jota tässä yhteydessä tahtoisin vain lyhyesti pyhäksi draamaksi nimittää. Samalla kuin väitän koko nykyaikaisen draaman kehityksen siihen kärjistyvän, tietysti vain vakavimmissa eduslajissaan, väitän että meillä suomalaisilla ei ole olemassa vielä mitään omintakeista draamallista muotoa, mutta että pyrkimykset sen etsinnässä sattuvat merkillisesti yhteen niiden taiteellisten virtausten kanssa, joilla muualla maailmassa koetetaan korjata teatterin nykyistä eittämätöntä rappiotilaa.

Toivoen pian saavani tilaisuuden esittää mielipiteeni näistä asioista laajemminkin, tahdon vielä edellisen lisäksi huomauttaa, että vain näiden pyrkimysten ja näiden tarkoitusperien valossa monet ne seikat myöskin muissa draamallisissa teoksissani, joita lukija—ynnä julkinen arvostelu—nyt hämmästelee, voivat saada luonnollisen selityksensä. Samoin että 4-näytöksinen legenda TUOMAS PIISPA on tarkoitettu muodostamaan keskimmäisen osan trilogiasta LALLI—MAUNU TAVAST ja vaatii tämän kokonaisuuden tuntemista saadakseen oikeat puitteensa lukijan mielikuvituksessa.

Julkisen arvostelun nimellä en yllä suinkaan ole tahtonut kunnioittaa kaikkia niitä kritiikin eunukkeja, joita suomalainen—ja eritoten juuri »tosisuomalainen»—sanomalehdistö katsoo isänmaalliseksi velvollisuudekseen joka joulu ja kevät julkisuuteen lähettää. Yhtä nimettöminä kuin kyvyttöminä, yhtä vailla mitään personallista taidekäsitystä kuin kirjallista edesvastuuntunnetta, merkitsevät he meikäläisessä kirjallisessa elämässä niin yksinomaan kielteistä ilmiötä, että on vaikea sen suhteen sovittaa edes Faustin suuren suvaitsevaisuuden päästötodistusta: »Täytyy olla olemassa sellaisiakin lurjuksia!»

Helsingissä 6.9.1909.

EINO LEINO.

HENKILÖT:

TUOMAS, Suomen piispa. LYYLI TAVAST, Hämeen päällikön tytär. PIETARI KAIKKIVALTA, kastettu pakana. BALDUIN, paavin legaatti. RAIMUND, temppeliherra. KAKSI HUOVIA.

Aika: v. 1240 j.Kr. Paikka: Räntämäen kirkon sakaristo.

Näyttämö: ovi perältä kirkkoon, vasemmalta taka-alalta suoraan ulos. Ikkuna oikealla, sen edessä pöytä ja pari tuolia. Kaappi. Vasemmalla etualalla Neitsyt Maarian kuva puisessa komerossaan. Koko sisustus karu, köyhä ja puutteellinen.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Katoolista kuorolaulua esiripun alhaalla ollessa. Sen noustua ja laulun lakattua: piispa Tuomas keskinäyttämöllä, Balduin oikealla pöydän ääressä ja ritari Raimund vasemmalla etualalla. Perällä huomaamattomana Pietari Kaikkivalta.

BALDUIN: Jumalan ja hänen sijaisensa maan päällä Pyhän isämme Gregorius IX:n nimessä toivotan minä teidät tervetulleeksi takaisin hiippakuntaanne, piispa Tuomas.

TUOMAS: Minä kiitän.

BALDUIN: Rautapaidassa samositte te pakanallisia karjalaisia kastamaan ja kukistamaan heidän liittolaistaan, harhaoppista Novgorodia, pakanakansojakin pahempaa. Rautapaidassa palajatte te jälleen retkeltänne, ja kuten toivon, ristin sankarina ja voittajana.

TUOMAS: Tulen voitettuna. (Sanaton hämmästys.)

BALDUIN: Ette ole ehkä kaikkia mahdollisia etuja Neitsyt Maarian ja pyhän katoolisen kirkon kunniaksi saavuttanut?—Tähtäätte ehkä liian korkealle, piispa Tuomas? Tyytykää vähempään!

TUOMAS (katkerasti): Minä!—(Päänsä kohottaen.) Mitä minusta Roomassa tiedetään?

BALDUIN: Tunnetaan teidän jalo intonne ja sammuttamaton palonne ainoan autuaaksitekevän kirkon palveluksessa. Mutta ihmisvoimalla on rajansa, samoin myös ihmistekojen maallisella menestyksellä. Siksi sanon teille vielä kerran, piispa Tuomas: te vaaditte kenties liikoja itseltänne!

TUOMAS (kumealla äänellä): Ja vaikka minä tyytyisin niin vähään kuin minulla enää lie elonpäiviä elettäviä ja vaikka minä asettaisin omat rajani niin ahtaalle kuin rakentaja on tämän Räntämäen kirkon seinät kohottanut, kuuluisi kuitenkin nyt minun lyhyt ja yksinkertainen tunnustukseni: palajan perinpohjin voitettuna.

BALDUIN: Kuinka?—Eihän se voi olla mahdollista?

TUOMAS: Kaikki meidän aikeemme ja toivomuksemme tämän retken suhteen ovat tyhjiin rauenneet. Karjala on yhä kastamatta. Novgorod nousee meidän takanamme entistä voimakkaampana.

BALDUIN: Jumalan äiti, ole meille armollinen!—(Tekee ristinmerkin. Synkkä vaitiolo.) Mutta minä en ymmärrä … minä en voi ymmärtää, mikä on voinut olla syynä näin suureen ja sydäntäkouristavaan onnettomuuteen? Eikö sotajoukko ole pitänyt, mitä se lupasi? Myrskykö merellä rikkoi haahtenne vai onko joku uusi ja tuntematon kuumetauti herpaissut niin monen väkevän ritarin käsivarret?

TUOMAS: Sotajoukko, joka kerallani samosi, oli loistavin ja urhoollisin, mikä milloinkaan on pohjoismaissa käynyt Herran pyhää viiriä pystyttämään. Sää on myös myötäinen merellä ollut eikä kukaan ole tautivuoteella vaivojaan vaikertanut. Kaikki ovat he kaatuneet vihollisen miekanterään.

BALDUIN: Kaikki, sanoitte?

TUOMAS: Vain vähäpätöiset tähteet tuosta kerran niin kimmeltävästä armeijasta ovat kerallani Turkuun saapuneet.

BALDUIN' (kohottaen kätensä): Herra, Herra! Kovasti sinä koettelet seurakuntaasi.

TUOMAS: Hänen kätensä lepää raskaana meidän päämme päällä. (Vaitiolo.) Kaksi laivallista ylhäisinten ritarien ruumiita olemme me edellämme Ruotsiin lähettäneet.

BALDUIN: Ja muut?

TUOMAS: Muut makaavat Nevajoen rannalla, suuressa yhteisessä haudassa, mistä he kerran kilpi kirkkaana ja omatunto puhtaana tulevat nousemaan Herran tuomiolle.

RAIMUND: Nevajoen rannalla? Siellä kohtasitte te siis vihollisen?

TUOMAS: Siellä kohtasi meidät ruhtinas Aleksander Jaroslavinpoika ja tuli sankariksi.—Mutta kuka pelastaa nyt Suomen kirkon ja sen turvattoman kristillisen seurakunnan?

(Vaitiolo.)

BALDUIN (juhlallisesti): Veljemme Tuomas, Suomen piispa, on sen tekevä.

TUOMAS: Herra legaatti…

BALDUIN: Luonnollisesti oli se suuri onnettomuus, suurin, mikä tällä hetkellä voi kohdata ristin hentoa viljelystä alla pohjantähden. Murheen ja syvän surun sanoma on se oleva myös Pyhälle isälle Roomassa, joka tähän retkeen on niin monta suloista toivetta kiinnittänyt. Mutta minä luulen tuntevani hänen jalon mielenlaatunsa…

TUOMAS: Nyt jos koskaan on se oleva ukkonen ja musertava salama minulle.

BALDUIN (lämpimästi): Se on oleva sama kuin hänen uskollisen palvelijana piispa Tuomaan: se kasvaa onnettomuuksista, se seisoo järkkymättä kovimmassakin koettelemuksessa.

TUOMAS: Kiitän teitä ystävällisistä sanoistanne, herra legaatti. Mutta minä pyydän: älkää enää liikoja minun tarmoltani ja työkyvyltäni Suomen kirkon palveluksessa odottako. Sillä täältä, syvältä minun sydämestäni, soi ääni, joka sanoo, että minun paras voimani ja miehuuteni on mennyt tyhjiin tämän retken keralla. (Painaa päänsä alas. Lyhyt vaitiolo.)

BALDUIN: Ymmärrän tuskanne, veli Tuomas. Mutta tiedän teidät myös mieheksi, joka on tottunut kohtalon kovia iskuja torjumaan.

TUOMAS: Taistelemaan tulen minä pyhän katoolisen kirkon puolesta tässä maassa viimeiseen hengenvetooni saakka, sen lupaan ja luulen voivani luvata teille, herra legaatti…

BALDUIN: Sen tiesinkin. Nyt puhuu se piispa Tuomas, joka Roomassa tunnetaan.

TUOMAS: … Mutta minun taisteloni ei ole oleva enää samaa kuin ennen. Sillä minä taistelen tästä lähtien toivottomana.

RAIMUND (vilkkaasti): Tekin, piispa Tuomas? Tekin tunnette tuon tunteen?

TUOMAS: Minä?—(Päänsä kohottaen.) Ja kuka muu sitten?

RAIMUND: Anteeksi, minä unohdin itseni, dominus episcopus … (Kumartaa. Vaitiolo.)

BALDUIN: Ja nyt, palataksemme jälleen arkiaskareihin: haluatteko nyt levähtää päivän kaksi matkan vaivoistanne, veli Tuomas, vai mieluummin heti ryhtyä virkatehtäviänne toimittamaan?

TUOMAS: Onko minulla valta valita, herra legaatti?

BALDUIN: Luonnollisesti. Tarkoitukseni oli ainoastaan huomauttaa, että edellisessä tapauksessa minun vähäpätöinen kykyni kenties voisi olla käytettävissä…

TUOMAS: Ellen ole epäkohtelias, ryhdyn mieluummin heti virkaani toimittamaan.

BALDUIN (keveästi kumartaen): Myöskin minulle on se oleva mieluisempaa.—Nyt voin siis katsoa toimeni täällä päättyneeksi.

TUOMAS: Te aiotte lähteä, herra legaatti?

BALDUIN: Jo ennen iltaa, jos suinkin mahdollista.

TUOMAS: Ja minne, jos minulla on lupa kysyä?

BALDUIN: Ensin Turkuun, sitten Tukholmaan.—Olen täällä jo viikon viipynyt, oikeastaan vain veljeni palaamista odotellen. ( Tuomas on edellisen aikana riisunut rautapaitansa Pietari Kaikkivallan avulla, joka yhtä äänettömänä vetäytyy jälleen ovensuuhun. Astuu nyt pöydän ääreen, josta Balduin on väistynyt pari askelta vasemmalle.)

TUOMAS: Näen tässä pöydällä kasan pergamentteja. Uskallanko vaivata teitä, herra legaatti, minulle lyhyesti kertomaan, mitä täällä on tärkeintä minun poissa-ollessani tapahtunut?

BALDUIN: Ei mitään iloista ainakaan.—(Ojentaa hänelle pöydältä erään pergamentin.) Tässä esim. on vastaus Lybeckin kauppiailta.

TUOMAS: Ja se kuuluu? (Silmäilee nopeasti kirjettä.)

BALDUIN: Kaikista meidän ynnä Pyhän isämme varoituksista ja uhkauksista huolimatta he eivät lupaa luopua kerettiläisistä kauppaliitoistaan Novgorodin, Smolenskin, Polotzkin ja Vitebskin ruhtinaiden kanssa, kaikki Jumalan ja kalliin kirkkomme vihollisia.

TUOMAS: Ne kamasakat! (Heittää kirjeen kädestään.)

BALDUIN: Niin. Vaikka kristityitä nimeltään, he ovat sielultaan ja sydämeltään verrattavat Judas Iskariotiin, joka petti Herramme Mestarimme kolmestakymmenestä hopeapenningistä.—(Ojentaa hänelle tukun muita kirjeitä.) Samaa kirjoittavat, kuten näette, myös Gottlannin, Visbyn ja Riigan raatiherrat.

TUOMAS (rutistaen kirjeet kädessään): He olisivat kaikki polttorovion ansainneet. Eikä Ruotsin hallitukselta mitään kirjettä?

BALDUIN: Ei.

TUOMAS: Kuningas on voimaton ja Folkungajaarleilla nyt muuta tekemistä. Sieltä ei meillä ainakaan tätä nykyä näytä olevan mitään apua odotettavissa.

BALDUIN: Ei, yhtä vähän kuin pitkään aikaan Norjastakaan, jos heidän jalot ritarinsa, kuten sanotte, ovat Nevajoelta takaisin kotimaahansa ruumiina palanneet.

TUOMAS (harvakseen): Näyttää siis siltä kuin olisimme me jätetyt kokonaan oman onnemme nojaan, herra legaatti.

BALDUIN: Toistaiseksi näyttää asianlaita todellakin olevan niin. (Synkkä vaitiolo.)

TUOMAS: Ja ristiretki Hämeenmaahan? Mitä siitä kuuluu?

BALDUIN: Siitä voi ritari Raimund antaa teille parhaiten kertomuksen.— Mutta nyt täytyy minun todellakin rientää piispankartanoon. Me tietysti syömme yhdessä illallista?

TUOMAS: Se on oleva suuri kunnia minulle, herra legaatti.—' (Saattaa ovelle hänet ja palajaa takaisin paikalleen pöydän ääressä. Viittaa ritari Raimundin lähestymään.) Milloin palasitte te matkaltanne pakanallisten hämäläisten maahan?

RAIMUND: Vasta pari päivää sitten, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Ja teidän retkenne menestys, jalo ritari?

RAIMUND: Sama kuin teidänkin: palajan tyhjin toimin, vain muutamat harvat panttivangit ainoana sotasaaliinani.

TUOMAS: Siis kaikki kadotettu?

RAIMUND: Kaikki sen maan äärillä.—Oikean uskon siemen Hämeen heimojen seassa on tuhottu juurineen. Oh, mitä kauhun sanomia me saimmekaan kuulla matkallamme!

TUOMAS: Kertokaa!

RAIMUND: Kastetut lapset ovat surmatut kaikkialla. Täyskasvaneilta, jotka samoin jo olivat tulleet kasteen siunauksesta osallisiksi, he ovat kiskoneet sisukset ruumiista ja uhranneet heidät pakanallisille epäjumalilleen…

TUOMAS (peittäen silmänsä): Jatkakaa!

RAIMUND: Kristityiltä papeilta, jotka ovat heidän valtaansa joutuneet, he ovat puhkaisseet silmät päästä, toiset on piesty kuoliaaksi tahi pakotettu heidät juoksemaan ympäri uhrikarsikkojen, siksi kuin he ovat hengettöminä maahan langenneet…

TUOMAS: Jatkakaa!

RAIMUND: … Eräiltä onnettomilta on silvottu kädet ja jalat, toiset on kääritty olkiin ja heitetty polttoroviolle.

TUOMAS (vavahtavalla äänellä): Eikö näin suunnaton ja näin petomainen julmuus ollut omiaan johtamaanne sotajoukkoa ylenluonnollisiin sankaritöihin kiihoittamaan?

RAIMUND: Oli. Missä vain vihollinen nähtiin, lyötiin hänet heti pakosalle. Mutta… (Vaikenee epäröiden.)

TUOMAS: Mutta?

RAIMUND: … oli olemassa jotakin muuta, joka ehkäisi menestyksemme … jotakin oikeastaan niin naurettavaa ja vähäpätöistä, etten tiedä, tokko ollenkaan vaivata teidän korkea-arvoisuuttanne sitä kertomalla.

TUOMAS: Kertokaa! (Vaitiolo.)

RAIMUND: Kaikkialla muualla, missä olen miekkani Pyhän neitseen ja ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta paljastanut, Liivinmaalla, samoin kuin hurjien saraseenien kesken, Syriassa, samoin kuin Provencen laaksoissa ja Sierra Morenan vuoristoissa, kaikkialla muualla, sanon, on rintani täyttynyt riemusta ja sanomattomasta autuudesta. Täällä sitävastoin…

TUOMAS: Täällä?

RAIMUND: … olen ollut huomaavinani koko sotajoukossa … ja osaksi itsessänikin … jotakin omituista … jotakin salaperäistä ja selittämätöntä…

RAIMUND: … ikäänkuin alakuloisuutta tahi oikeammin, yksitoikkoista toivottomuutta, vaikka edustamamme pyhän asian epäilemättä olisi pitänyt jokaista iloiseen uljuuteen ja valoisaan voitonvarmuuteen kehoittaa.

TUOMAS: Epäilemättä olisi tullut niin tapahtua, ritari Raimund.

RAIMUND: Kukin on uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa. Kukaan ei ole säikkynyt henkeään taikka kieltäytynyt kestämästä matkan rasituksia, jotka tällä kertaa todellakin ovat olleet yli-inhimilliset…

TUOMAS: Sitä merkillisempää mielestäni on, ettei näin moitteetonta velvollisuuksien täyttämistä ole seurannut sen tavallinen palkinto: sisällinen ilo ja hilpeä, raikas itsetunto.

RAIMUND (painokkaasti): Niin, teidän korkea-arvoisuutenne: se on sitä merkillisempää. (Lyhyt vaitiolo.)

TUOMAS: No niin, syynä siihen on kenties ollut itse maan luonto ja nämä kylmät, syksyiset sateet, jotka jo ovat viikkokausia kestäneet. Seisoohan sumu nytkin ulkona kuin seinä ikään! Varmaan on moinen ilmanala omiaan urhoollisimmankin sotajoukon mieltä masentamaan.

RAIMUND: Olette siinä aivan oikeassa, teidän korkea-arvoisuutenne. Nämä maata laahovat pilvet, tämä puidenlatvoja hipova taivaankansi painaa alas myös ihmis-ajatuksen, estäen sen vapaana ja rohkeana luojansa autuaita asuinsijoja lähestymästä.

TUOMAS (välttelevästi): Siihen lisäksi näkymätön vihollinen, joka sumun seasta, korpikuusten alta ja läpipääsemättömistä ryteiköistä myrkytettyjä sulkanuoliaan singahuttelee. Minä ymmärrän: se saattaa tehdä itse urhoollisen temppeliherrankin sydämen alakuloiseksi.

RAIMUND: Kuitenkin luulen minä, että pahan syyt ovat tällä kertaa syvemmällä.

TUOMAS: Syvemmällä?

RAIMUND: Tarkoitan: harmaa taivas ja matala luonnonmuoto ovat olleet vain sen sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden ulkonaisia vertauskuvia, joka tällä retkellä alusta alkaen on jokaisen ristinsoturin rintaa ahdistanut. Sanoinko haluttomuuden? Epäilyksen ja epätoivon henki on kuvastunut heidän kasvoillaan.

TUOMAS: Epäilyksen? Epätoivon?—Niin, suokaa anteeksi, ritari Raimund, mutta minä en ymmärrä, kuinka voi epäillä, kuinka voi joutua. epätoivoon se, jonka kilpeen taivas itse on näkymättömän lupauksensa kirjoittanut.

RAIMUND: Luulin kuitenkin, että juuri te ymmärtäisitte sen, piispa Tuomas.

TUOMAS (katsoo häneen): Tarkoitatteko niin, ritari Raimund?—Nyt pyydän minä teitä ajatuksenne minulle aivan vapaasti ja peittelemättä ilmaisemaan.

RAIMUND: Sen lupaan, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Siis: te olette tuon asianlaidan yhteydessä, minkä mainitsitte, tullut retkellänne myös minua ajatelleeksi?

RAIMUND: Sitä en ole sanonut, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Ette, mutta minä arvaan sen sanomattannekin. Te olette kuullut kuiskittavan … siellä täällä … leiritulien ääressä ja Hämeen hyllyviä soita ratsastaessanne … jotakin, jota te ette mielellänne tahdo minulle ilmoittaa.

RAIMUND: Dominus episcopus: mitä se olisi?

TUOMAS: Kas niin, kertokaa se vaan minulle!—Te olette tuon sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden yhteydessä, kuten te sitä nimitätte, kenties kerran kaksi kuullut piispa Tuomaan nimeä mainittavan.

RAIMUND: Saattaa niin olla, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: No niin?

RAIMUND (hetken mietittyään): Kerran … pitkän, lokakuisen päivämarssin päätettyämme … kuulin levätessäni märällä maalla vaippaani käärittynä ja tuijotellessani torkkuvin silmin riutuvaan nuotiotuleen, jonka yli raskaat sadepisarat silloin tällöin syvästi huokaavan hongan oksilta ropisivat … silloin kuulin uneni lävitse sanat: piispa Tuomaan ilma.

TUOMAS: Ah!—(Painaa kädellä sydäntään. Kuin itsekseen.) He olivat oikeassa, he ovat oikeassa: piispa Tuomaan ilma ympäröi täällä joka taholla meitä.

RAIMUND: Se oli nyt tietysti vain tuollainen tyhjä sanantapa.

TUOMAS (purskahtaen): Epäilemättä se oli sanantapa, tuollainen, joita tuhma kansa keksii tuhansia! Mutta kysykää heiltä, niitä se merkitsee, tiedustakaa kuormarengeiltä talleissa, vaatikaa vastausta ratsupalvelijalta metsäpolulla, ja he hymähtävät teille vain omituisesti ja mutisevat: piispa Tuomaalla ei ole onni mukanaan, piispa Tuomas on syntynyt turmion tähden alla…

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne…

TUOMAS: Oliko teillä jotakin lisättävää matkakertomukseenne? (Nousee.)

RAIMUND: Ainoastaan eräs vähäpätöinen seikka, teidän korkea-arvoisuutenne: sotavankien joukossa on yksi, jonka teidän luvallanne pyydän pidättää itselleni.

TUOMAS: Se olkoon kernaasti sallittu teille, ritari Raimund.— (Silmäilee pergamenttia, muistaa äkkiä jotakin.) Onko hän kastettu?

RAIMUND (hämillään): Ei, ei vielä.

TUOMAS: Kuinka? Luulin teillä kuitenkin olleen kyllin pappeja seurassanne.

RAIMUND: Hän … ei ole … tahtonut.

TUOMAS: Siinä tapauksessa olisi ollut teidän asianne, jalo ritari, hänet siihen isällisellä lempeydellä pakottaa.—Onko hän mies vai nainen?

RAIMUND: Hän on Hämeen päällikön tytär.

TUOMAS: Nuori?

RAIMUND: Sangen nuori.

TUOMAS: Kaunis?

RAIMUND (päänsä kohottaen): Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en ole luonut silmääni häneen häntä himoitakseni.

TUOMAS: Mutta kuitenkin: nuori, kastamaton nainen, jonka te, herra ritari, haluatte pidättää itsellenne! Mitä tulee minun siitä ajatella?

RAIMUND: Pelkkää hyvää, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen luvannut hänelle ainoastaan ritarillisen suojelukseni.

TUOMAS (rypistää otsansa): Ritarillisen suojeluksenne?—Mitä se merkitsee?

RAIMUND: Se merkitsee, että kukaan ei ole hänen päästään hiuskarvaa koukistava, niin kauan kuin tämä käsi tätä kalpaa pitelee.

TUOMAS: Se oli kevytmielinen lupaus, herra ritari. Peruuttakaa se!

RAIMUND: Minä en voi.

TUOMAS: Te ette voi?

RAIMUND: En. Olen vannonut sen.

TUOMAS: Hyvä. Siispä päästän minä teidät valastanne.

RAIMUND (haaveellisesti): Kukaan ei voi päästää minua tästä valastani, sillä se on vannottu tämän pyhän ristin kautta, joka sisältää palasen Herramme Vapahtajamme omasta ristinpuusta. (Ottaa pyhän esineen poveltaan ja suutelee sitä syvimmällä hartaudella.—Myöskin Tuomas tekee kunnioittavasti ristinmerkin. Vaitiolo.)

TUOMAS: Todellakin, te olette onnellinen, ritari Raimund, omatessanne aarteen, jota itse kardinaalit voisivat teiltä kadehtia.

RAIMUND: Niin, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen itse tuonut sen tullessani Jerusalemista. (Kätkee ristin jälleen povelleen.)

TUOMAS: Mutta palataksemme äskeiseen, ritari Raimund: te tulette hovista, jonka tavat ovat outoja meidän etäisen maamme asukkaille…

RAIMUND: Kuinka niin?

TUOMAS: Tarkoitan: teidän keisarinne Fredrik II:nen Hohenstauf on seurustellut liian kauan muhamettilaisten sulttaanien ja sanotaan myös: sulttaanitarten parissa—kelvatakseen täällä teidän kristilliseksi esikuvaksenne. Hävetkäähän toki, herra ritari!

RAIMUND (kiivaasti): Minun keisarini Fredrik II:nen Hohenstauf on jaloin ja sivistynein ruhtinas, mikä koskaan on nauttinut kaikkien uskollisten alammaistensa kunnioitusta kautta kristikunnan. Hän kelpaa kaikkialla ja minkä kansan keskuudessa tahansa jokaisen kunnon ritarin kristilliseksi esikuvaksi.

TUOMAS: Hän, joka par'aikaa käy kiivasta ja jumalatonta sotaansa Lombardian vapaiden kaupunkien kukistamiseksi?—(Painokkaasti.) Te ette ehkä muista, ritari Raimund, että teidän keisarinne Fredrik II:nen Hohenstauf jälleen on julistettu kirkon ankarimpaan kiroukseen. (Vaitiolo. Ritarin pää painuu alas.)

RAIMUND: Siis hän ei ole minun keisarini, yhtä vähän kuin kenenkään, joka kristityn ritarin nimeä kantaa ja ansaitsee. Mutta tosi on, että mikäli olen tullut häntä tuntemaan, en ole voinut kieltää häneltä vilpittömintä mieskohtaista kunnioitustani.

TUOMAS: Pimeys pukeutuu aina valkeuden enkelin vaatteisiin.—Minä tiedän, että teidän keisarinne on nerokas, oppinut ja sivistynyt mies, säteilevä juuri sitä valkeutta, joka on luotu heikkoja ihmis-sydämiä huikaisemaan. Mutta mitä se auttaa häntä, jos hän nousee vastaan kirkon valoa, joka on Jumalasta? Eikö hänen kirkkautensa ole silloin himmenevä kuin kalpea kuudan taivaan auringon koittaessa?

RAIMUND: Aivan varmaan, teidän korkea-arvoisuutenne. Siksi onkin hänen taistelonsa turha ja hän itse tuomittu menemään perikatoon.

TUOMAS: Se oli kirkon kuuliaisen lapsen sana, ritari Raimund.— (Vakavasti ja isällisesti.) Niin, minä olen tahtonut vain ohimennen muistuttaa teitä tästä, jalo ritari, sillä taistelo, jota nykyään hengellisen ja maallisen miekan välillä taistellaan, ei suinkaan supistu yksinomaan Lombardiaan ja Italiaan. Sitä käydään kautta maailman.—Sitä käydään myös tällä hetkellä tässä Räntämäen kirkon sakaristossa, mikäli te, herra ritari, meidät siihen pakotatte.

RAIMUND: Olen kokonaan ansainnut isälliset nuhteenne, dominus episcopus. (Kumartaa.)

TUOMAS: Lähettäkää tuo nainen minun puheilleni. Kastettuamme hänet saamme lähemmin jutella hänen kohtalostaan. (Viittaa jäähyväisiksi. Raimund pois vasemmalle. Tuomas istuu, ottaa käteensä pergamentin ja laskee sen jälleen pöydälle. Vilkaisee hätäisesti ympärilleen, nousee, rientää kaapin luo vasemmalle, avaa sen ja ottaa esille erään toisen pergamentin. Tutkii sitä tuokion vapisevissa käsissään, hänen kasvojensa ilme synkkenee, suuri tuska valtaa hänet. Pudottaa pergamentin maahan ja vaipuu Neitsyt Maarian kuvan eteen huoahtaen epätoivoisesti: »Pyhä Neitsyt!»)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Tuomas rukoilee. Kaikkivalta etenee hitaasti taustan pimennosta ja ottaa ylös pudonneen pergamentin jääden keskinäyttämölle. Tuomas nousee, kääntyy ja äkkää edessään Kaikkivallan.

TUOMAS (säpsähtäen): Kuinka? Kuka olet?

KAIKKIVALTA: Isä: ettekö enää tunne minua?

TUOMAS: Mitä tahdot? Oletko ollut jo kauan täällä?

KAIKKIVALTA: Tahdoin ainoastaan ojentaa teille tämän. (Tarjoo hänelle kääryä kädessään.)

TUOMAS (torjuen): Pois!

KAIKKIVALTA: Niin. Te pudotitte sen.

TUOMAS: Pane … se … pöydälle siis!

KAIKKIVALTA: Kuten tahdotte, isä. (Tottelee nöyrästi, palajaa jälleen paikalleen. Tuomas tuijottaa kivettyneenä häneen.)

TUOMAS: Tunnetko … tuon kirjeen … sisällyksen?

KAIKKIVALTA: Minun ei ole pistänyt päähäni lukea sitä.

TUOMAS: Sinä … et tiedä myöskään … kuka sen kirjoittaja on?

KAIKKIVALTA (tyynesti): Näin, että se on paavi Gregorius IX:n paimenkirje, teille osotettu.

TUOMAS: Hiljaa!—(Kuiskaten.) Seinillä on korvat. Hänen hengellinen ylhäisyytensä voi saada vihiä siitä.—(Tulee hänen eteensä.) Tähän kirjeesen on suuri salaisuus kätkettynä…

KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne…

TUOMAS: Kirkon salaisuus! Erään korkean henkilön elämä ja kuolema riippuu siitä.—(Varoittavalla kädenliikkeellä.) Siksi: ei sanaakaan.

KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne: ei sanaakaan.

TUOMAS: Hyvä.—(Lempeämmin.) Olethan sinä Pietari, minun oma opetuslapseni.

KAIKKIVALTA: Kallis kasvattajani!

TUOMAS: Milloin palasit Virosta?

KAIKKIVALTA: Seurasin sieltä hänen hengellistä ylhäisyyttään legaatti Balduinia.

TUOMAS: Tosiaan!—Ja sinä kaipasit jälleen minun luokseni? Ja nyt tahdot sinä jälleen olla minun rakas opetuslapseni?

KAIKKIVALTA: Isä!—Te sanoitte ennen minua hyväksi omaksitunnoksenne.

TUOMAS: Todellakin? Sanoinko minä niin?—Sitten mahdoin minä myös niin tarkoittaa. Mutta sinä olet ollut kauan poissa minulta.

KAIKKIVALTA: Isä: minä olen kovin kaivannut teitä.

TUOMAS: … Liian kauan. Myöskin minulla on ollut usein ikävä sinua.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Isä: miksi minun täytyi pois?

TUOMAS: Se oli Jumalan tahto. Sinun hetkesi oli lähestynyt.

KAIKKIVALTA: Mikä hetki?

TUOMAS: Sinun suuri hetkesi.—(Juhlallisesti.) Oli tullut aika sinun mennä kaikkeen maailmaan ja saarnata sitä sanaa, jonka minun luonani oppinut olit ja niin palavalla sydämenhartaudella omaksunut.

KAIKKIVALTA: Ja minä menin…

TUOMAS: Sinä menit Herrasi Jumalasi tahtoa täyttämään. Minä luulen, että viisaat miehet nimittävät elämäntyöksi sitä.

KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Ja nyt minä olen tehnyt sen työn, eikö totta? Ja nyt minä saan jäädä ijäksi teidän kattonne alle?

TUOMAS: Tahtoisitko … sinä … niin?

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minun oli niin hyvä olla täällä.

TUOMAS: Oliko?

KAIKKIVALTA: Te olitte niin hyvä minulle.

TUOMAS (liikutettuna): Siis on maan aution avaruudessa joku, joka sanoo hyväksi minuakin.—(Laskee kätensä kuin suojaten hänen päänsä päälle.) Kuinka vanha olet?

KAIKKIVALTA: Isä: minä olen lakannut laskemasta vuosia siitä saakka kuin minä löysin armon Jesuksessa Kristuksessa.

TUOMAS: Ja sinun uskosi tekee onnelliseksi sinut?

KAIKKIVALTA (säteilevin silmin): Kyllä. Kuinka voisin minä olla muuta kuin onnellinen, kun minun päivänlaskuni ovat pitkät ja laupiaat ja minun huomenkoittoni toinen toistansa korkeammat!

TUOMAS: Mutta yöt niiden välillä? Eivätkö ne tuota tuskanhikeä sinulle?

KAIKKIVALTA: Yöt nukun minä Herran Mestarin suojan alla.

TUOMAS (katsoo häneen, hänen kätensä vaipua raskaasti alas): Sinä olet onnellinen.

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä: minä olen hyvin onnellinen.

TUOMAS (tuskallisesti): Ja minä… (Hillitsee itsensä.) Minä olen … hyvin iloinen siitä. (Tulee mietteissään pöydän ääreen, istuu, ottaa pergamentin käteensä koneellisesti, laskee sen jälleen pois ja painaa pään käsiinsä äkillisessä mielenliikutuksessa. Kaikkivalta hiipii hiljaa hänen luokseen, polvistuu ja suutelee hänen kättään suurimmalla hellyydellä.)

KAIKKIVALTA: Isä!

TUOMAS: Pietari: olenko minä sinulle jotakin siis?

KAIKKIVALTA: Kallein kaikista olette te minulle lähinnä Jumalaa.

TUOMAS: Kiitos.—(Suutelee liikutettuna otsalle häntä.) Sinä et ehkä ymmärrä sitä vielä, Pietari… Mutta kun tulee minun ijälleni … minä olen _niin yksin.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä.

TUOMAS (innokkaasti): Eikö totta, Pietari: täytyy olla ihmisellä joku, jonka suhteen ei ole tarvis olla aina varoillaan … joku, jolle voi uskoa sydämensä salaisimmat huolet ja ahdistukset!…

KAIKKIVALTA: Niin, isä.

TUOMAS: … Joku, joka ei epäile parasta meissä, jonka läheisyydessä voi tuntea itsensä täysin turvalliseksi…

KAIKKIVALTA: Täytyy olla, isä.

TUOMAS: Tarkoitan: ystävä, joka hyväksyy kaikki meissä eikä vain eräitä meidän puoliamme … joka tunnustaa meidät ihmisiksi sellaisina kuin olemme … vikoinemme, puutteinemme, kurjuuksinemme ja kärsimyksinemme.

KAIKKIVALTA: … Ja myöntää, että me emme voisikaan olla toisellaisia kuin olemme, isä! (Katsoo riemuitsevasti ylös häneen.)

TUOMAS (Päätään nyykähyttäen): Sinäpä sen sanoit, Pietari.—Sinä käytät joskus sanoja, jotka kummastuttavat minua varhaisvanhalla kypsyydellään. Ethän sinä kuitenkaan ole vielä kokenut mitään.

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minulla on määrätön mitta elämänkokemusta takanani.

TUOMAS: Sinulla?

KAIKKIVALTA: Niin, isä. Mutta minä olen kokenut kaikki vain mielikuvituksessani.

TUOMAS: Siinäpä se: sinä olet lapsi etkä sinä ole kokenut mitään.— Mutta tahdotko sinä olla sellainen ystävä minulle?

KAIKKIVALTA: Jos te sen sallitte, isä.

TUOMAS: Saatan nimittäin … pian tulla … tarvitsemaan sellaista ystävyyttä. (Katsoo kummallisesti häneen. Vaitiolo.)

KAIKKIVALTA: Isä! Te ette ole onnellinen.

TUOMAS: Mikä … on … onni?

KAIKKIVALTA: Se on lepo ääretön ja syvä.

TUOMAS: Silloin . en minä … ole ollut … ikinä onnellinen.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Ette, sillä te ette lepää muulloin kuin minun seurassani.

TUOMAS: Mutta miksi minä en voi levätä koskaan? Voitko sen minulle sanoa, Pietari?

KAIKKIVALTA: Siksi että teillä on aina paha omatunto.

TUOMAS: Mutta miksi minulla, on paha omatunto?—Mikä se on tuo jäytävän omantunnon tuska, joka ei salli yön lepoa, ei päivän rauhaa minulle?

KAIKKIVALTA: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että sille ei ole olemassa mitään parannusta, sillä se on syntynyt teidän kerallanne.

TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sanotko niin, Pietari?—Joskus olen minä ajatellut näin: se on minun alempi itseni, joka vaatii jokapäiväistä kuolettamista ja kiduttamista.

KAIKKIVALTA: Te voitte olla siinä oikeassa, isä. Mutta ilman sitä ei olisi olemassa myöskään teidän ylempää itseänne.

TUOMAS: Niinkö luulet, Pietari? Tiedä siis, että kukaan ei ole kiduttanut itseään enemmän kuin minä.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän, että kukaan ei ole ollut itselleen ankarampi.

TUOMAS: Rautaisin ruoskin olen minä ruumistani kurittanut ja tämän sakariston seinät ovat nähneet sieluntaisteloita, joita kaikki perkeleet helvetistä ovat kauhistuneet. Sillä he ovat nähneet, mikä minä olen pohjaltani!

KAIKKIVALTA (hiljaa): Te olette hyvin onneton ihminen, isä.

TUOMAS: … Toisinaan tuntuu minusta kuin minä en olisi ihminen ollenkaan, vaan peto, joka kahleitaan kalistelee ja saattaisi milloin tahansa murtaa ne… Etkö usko, että saattaisin murtaa ne, Pietari?

KAIKKIVALTA: Kyllä. Te olette hirveän voimakas, isä.

TUOMAS: Eikö totta: ei ole ketään minua voimakkaampaa?—Mutta ei ole myös mitään minua vaarallisempaa petoa maailmassa.

KAIKKIVALTA: Ihmispeto te olette, isä. Mutta juuri sellaisena minä teitä rakastan ja kunnioitan.

TUOMAS: Jumala tietää, että minä en ole jättänyt tekemättä mitään, millä itseäni kauniimmaksi ja paremmaksi kasvattaisin. Mutta minä olen syntynyt _rumana…

KAIKKIVALTA: Ei, isä…

TUOMAS (kiihkeästi): Kyllä. Ei kukaan ole syntynyt niin rumana kuin minä eikä kukaan niin yksinomaan rikollisena.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän…

TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä on syntyä sukurutsaisena …!

KAIKKIVALTA: Isä!

TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä merkitsee miehelle saada isän ja äidin perintö sellainen kuin minä saanut olen…! (Vaikenee tukahduttaen liikutustaan.)

KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette elänyt, isä.

TUOMAS (harvakseen): Elämä … ei ole ollut leikkiä minulle.

KAIKKIVALTA: Ja kuitenkin te olette kestänyt elämänne.

TUOMAS: Olen, sillä minä olen tähän saakka toivonut, että myöskin minulle kerran ennen kuolemaani taivaallinen hyvyys hymyilisi.

KAIKKIVALTA: Ja nyt, isä? Ettekö enää toivo sitä?

TUOMAS: En.—(Hiljaa.) Enkä minä kuitenkaan tahtoisi olla sitä toivomatta.

KAIKKIVALTA: Varmaan on taivaan laupeus teille vielä monta hyvää ja jumalaista hymyä lahjoittava.

TUOMAS (värisevällä äänellä): Minä en ole saanut taivaan laupeudelta tähän päivään saakka lahjaksi mitään muuta kuin murhetta, onnettomuutta, sanomatonta tuskaa ja katkeria kyyneleitä…

KAIKKIVALTA: Sitä heleämpi ja korkeampi on teidän onnenne hetki oleva.

TUOMAS: Se hetki ei tule minulle milloinkaan.

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä, silloin kun teidän sielunne kulkee kukkuloilla… Silloin kun te näette entisen elämän allanne kuin sumuisen, myrkyllisen alhon, josta te olette päässyt päivänrinteitä vaeltamaan.

TUOMAS (kolkosti) En tiedä… Sieltä olen minä kotoisin.

KAIKKIVALTA: Mistä?

TUOMAS: Sieltä, missä itku ja hammasten kiristys on. Sillä tiedä, poikani: minä olen alkanut alhaalta …

KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette kohonnut niin korkealle.

TUOMAS: Minä voin joskus … kohota korkealle, mutta ainoastaan ajatuksissani.

KAIKKIVALTA: Miten voi ihminen sen muuten tehdä?

TUOMAS: Minun vereni vaistot vetävät sinne … alas … ymmärrätkö?

KAIKKIVALTA: Mutta teidän henkenne pyrkii Herran taivahille.

TUOMAS (ristii kätensä): Niin.—(Jälleen levottomasti.) Siksi täytyy minun aina valvoa, aina rukoilla, kamppaella jokaisesta jalansijasta, jonka olen saavuttanut, etten jälleen syöksyisi syvyyteen…

KAIKKIVALTA: Täytyykö teidän aina taistella?

TUOMAS: Aina. Ja sentään kiitän minä Herraani Jumalaan siitä, että minä voin taistella ja tahdon taistella, sillä minä olen nähnyt niitä, joilta sekin onni on otettu pois jo syntymässä.

KAIKKIVALTA: Keitä ne ovat?

TUOMAS (synkästi): Niitä näkee vain siellä … alhaalla.— Jäätyneiksi sieluiksi tahtoisin minä niitä nimittää.

KAIKKIVALTA: Eivätkö he … sula … koskaan?

TUOMAS: Eivät. He jäävät sinne, missä ovat, ikuiseen yöhön ja pakkaseen.

KAIKKIVALTA (vavahtaen): Minua kauhistaa heidän kohtalonsa.

TUOMAS: Heille ei ole olemassa mitään pelastusta. Sillä he eivät tahdo tulla pelastetuiksi.

KAIKKIVALTA: Eivätkö he … ikävöi … Jumalan aurinkoa?

TUOMAS: Eivät. He pitävät valkeutta vihollisenaan ja yötä, sysimustaa yötä, ainoana ystävänään.—He jäävät sinne.

KAIKKIVALTA (herkästi): Katsokaa: on olemassa teitä onnettomampiakin ihmisiä.

TUOMAS: On. Mutta he eivät kärsi onnettomuudestaan niinkuin minä. Ja juuri siksi minä joskus kadehdin heitä.

KAIKKIVALTA: Onko … Jumala … ottanut heiltä … kyvyn kärsiäkin?

TUOMAS (päätään nyykayttäen): Sillä on hän minut heistä erottanut.— (Vaitiolo.) Se oli tarina niistä, jotka asuvat alhaalla ja jäävät alas iankaikkisesta niin iankaikkiseen.

KAIKKIVALTA: Voiko ihminen … tulla tuomituksi … jo elinaikanaan?

TUOMAS: Minä pelkään niin.—Minä pelkään, että toiset ovat tuomittuja jo ennen elämäänsä.

KAIKKIVALTA: Eikö … elämä … sitten ole … jäinen helvetti heille?

TUOMAS: On. Toisille on se palava kiirastuli.

KAIKKIVALTA: Eikö totta, isä: te olette syntynyt kiirastuleen?

TUOMAS (hitaasta): Minä olen … luotu … kärsimään.

KAIKKIVALTA: Sen olen minä aina nähnyt teistä. Sillä te kärsitte aina.

TUOMAS: Aina.—Enkä minä kuitenkaan voi olla kiittämättä Herraani Jumalaani siitä, että hän teki minut maan tomusta, mutta puhalsi elävän hengen minun sieraimiini!

KAIKKIVALTA: Jumalan kuva kärsii teistä.

TUOMAS (purskahtaen): Perkeleen kuva kärsii minussa! Hyvä, jos ennen hautaan menoani voisin sanoa tehneeni edes ihmisen itsestäni.

KAIKKIVALTA: Kukaan ei synny valmiina tähän maailmaan.

TUOMAS: Ei. Mutta minä en myös tiedä ketään, joka olisi syntynyt siihen niin epävalmiina kuin minä.

KAIKKIVALTA: Ettekö iloitse siitä? Olettehan itse saanut täten jatkaa Luojan luomistyötä?

TUOMAS: Olen. Totisesti olen minä saanut jatkaa siitä, mihin taivaallinen hyvyys oli työnsä lopettanut, mutta minun täytyy sanoa sinulle, poikani: taivaallinen hyvyys oli jättänyt minut käsistään sangen keskeneräisenä. (Vaitiolo.)

KAIKKIVALTA: Täytyy olla keskeneräisiä ihmisiä, isä. Sillä juuri heidän kauttaan Jumalan kunnia meille julistetaan.

TUOMAS: Että te muut … täydellisiksi … tulisitte?

KAIKKIVALTA: Että me tietäisimme, mikä on Jumala.

TUOMAS: Kuka tohtii sen sanoa tietävänsä?

KAIKKIVALTA: Siksi täytyy olla niitä, jotka taistelevat hänen armonsa esille sydämestään.

TUOMAS: Että te muut siinä … autuaina … lepäisitte?

KAIKKIVALTA (hiljaisesti): Että meidän ei olisi koskaan tarvis tähdätä liian korkealle. (Vaitiolo.)

TUOMAS: Mutta onko sitten niin suuri synti tähdätä liian korkealle? Pitääkö. ihmisen aina maassa mataa? Tuleeko ihmisen siis aina lähintä tavoittaa, jos hänen mieli kelvata sinulle, vanhurskas Jumala taivahissa, ja menestyä ajallisissa yrityksissään?

KAIKKIVALTA: Minun mielestäni se ei ole synti, isä.

TUOMAS: Ei sinun, mutta Jumalan mielestä. Miksi hän muuten minua näin raskaasti rankaisisi?

KAIKKIVALTA: Kenties hän juuri siten tahtoo teitä siihen kehoittaa.

TUOMAS (väsyneesti): En tiedä. Tiedän vain, että kaikki, mitä yritän, epäonnistuu. (Vaitiolo.) Paraskin pilvilinna, minkä rakennan, sortuu raunioiksi tuon nimettömän, näkymättömän vallan edessä, joka täällä minua joka taholla ympäröi, joka istuu minun kerallani ratsun selkään ja seuraa minun jokaista sanaani ja viittaustani.

KAIKKIVALTA: Isä!

TUOMAS (tarttuu kiivaasti häneen)—… Mikä se on? Pietari, voitko sinä sen sanoa minulle? Miksi minä olen syntymästäni saakka tuomittu kärsimään tuskaa, joka ei heltiä minun rinnastani hetkeksikään?

KAIKKIVALTA (kirkkaasti): Siksi että te ette lepäisi milloinkaan, siksi että te alati valvoisitte ja rukoilisitte!

TUOMAS: Siksikö että minä en milloinkaan olisi onnellinen?

KAIKKIVALTA: Siksi että te kulkisitte kuin myrsky maailmassa, siksi että te ijäti tekisitte ja toimisitte!

TUOMAS (tuskallisesti): Minun tekoni ovat rikostöitä.

KAIKKIVALTA: Mitä muuta ovat teot koskaan olleetkaan?

TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sinäpä sen sanoit, Pietari.— (Nousee.) No niin: minä olen tehnyt rikostöitä.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä. (On samoin noussut.)

TUOMAS: Sinä näet pöydällä tuon kirjeen?—No niin: minä olen väärentänyt sen.

KAIKKIVALTA: Niin, isä,

TUOMAS: Paavin paimenkirjeen. Minä väärensin sen, koska tarvitsin sitä työssäni pyhän katoolisen kirkon palvelukseksi—(Vaitiolo.) Mene ja ilmianna minut!

KAIKKIVALTA (rukoilevasti) Isä!

TUOMAS: Hänen hengellinen ylhäisyytensä on vielä täällä. Sinun ei tarvitse sanoa kuin sana…

KAIKKIVALTA: Isä! Minä en ole koskaan aikonut ilmiantaa teitä.

TUOMAS: Oikeastaan sinun ei ole sitä tarviskaan. Sillä minä olen jo saanut rangaistukseni. Tuo kirje syyttää, tuo kirje tutkii ja tuomitsee yöt ja päivät minua…

KAIKKIVALTA (hymyillen): Nyt ei sitä ole enää olemassa. (Ottaa pergamentin pöydältä ja kätkee sen tyynesti povelleen.)

TUOMAS: Mitä aiot sillä?

KAIKKIVALTA: Sen hävittää.

TUOMAS: Sinä uskaltaisit…?

KAIKKIVALTA: Mitä pelkäisin minä?

TUOMAS: Sinun tekosi saattaa tulla ilmi…

KAIKKIVALTA (katsoo suoraan silmiin häntä): Isä! Tulee enemmän peljätä Jumalaa kuin ihmisiä.

TUOMAS: Totisesti olet sinä minun rakas opetuslapseni. (Sulkee syliinsä hänet. Pitkä vaitiolo. Iltarusko valahtaa ikkunasta.)

KAIKKIVALTA (riemuiten): Isä: päivä paistaa!

TUOMAS: Se on pian painuva korpeen kohisevaan. (Katsovat kaunista päivänlaskua, joka heittää heleän sädekimppunsa heidän kasvoilleen ja sakariston vastakkaiselle seinämälle.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Tuomas oikealla pöydän ääressä, Pietari Kaikkivalta vasemmalla keskinäyttämöllä. Ritari Raimund tulee vasemmalta. Illan rusko vaalenee vitkalleen.

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: tuo panttivanki, josta puhuimme, odottaa kirkkotarhassa.

TUOMAS: Hyvä.

RAIMUND: Samalla on minulla kunnia ilmoittaa teille, että hänen hengellinen ylhäisyytensä legaatti Balduin tahtoo nyt heti puhutella teitä piispankartanossa.

TUOMAS: Minä tulen.—Pietari! Sinä voit ottaa vastaan tuon panttivangin ja taivuttaa suusi suloisella puheella hänen sydämensä Herralle otolliseksi.

KAIKKIVALTA: Teen parastani, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS (Raimundille): Menkäämme.—Myöskin teidän terävä älynne ja laaja kokemuksenne, jalo ritari, on oleva suureksi avuksi meille siinä neuvottelussa, jota arvaan herra legaatin tarkoittavan.

RAIMUND: Pelkään, että teillä on liian suuri ajatus minusta, dominus episcopus. (Kumartaa.)

TUOMAS: Päinvastoin, jalo ritari Raimund, päinvastoin.—Herra legaatti lähtee. Te jäätte nyt minun miekakseni ja kilvekseni tämän hiippakunnan hallitsemisessa.

RAIMUND: Myöskin minä aion lähteä, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: (hämmästyen): Te ritari Raimund? Ja minne?

RAIMUND: Pois eteläisempiin maihin, missä taivas on sininen ja korkea ja ilma heleä niinkuin huntu aamuruskon.—(Uneksien.) Siellä toivon vielä saavani takaisin kadotetun elämän-iloni.

TUOMAS: Todellakin: te lähdette? Te jätätte yksin minut?— (Tyytymättömänä.) Juuri nyt olisi kuitenkin teidän kuntonne ollut pyhän kirkon asialle tässä maassa mitä tarpeellisin.

RAIMUND: Valitan suuresti, että lähtöni täytyy juuri nyt tapahtua.— (Purskahtaen.) Mutta minä, en voi sille mitään! Minun täytyy täältä pois, ellei minun mieli mennä kokonaan perikatoon!

TUOMAS: Herra ritari: onko lupa kysyä, mikä on niin ankara pakko teidän poistua täältä?

RAIMUND: Minä luulen … olevani … lumottu.

TUOMAS: Lumottu?—Tuo nainen on lumonnut teidät?

RAIMUND (tuskallisesti) Minä en tiedä. Mutta minusta on äkkiä ruvennut tuntumaan kaikki niin kummalliselta… Minä en ole itseni herra enää. Minun ajatukseni harhailevat ja minun sydämeni syvyydestä nousee kuvia, jotka minua pelottavat ja kauhistavat…

TUOMAS (Kaikkivallalle): Tuota naista on tarkoin silmällä pidettävä.— (Raimundille.) Minä tunnen tuon taudin, herra ritari. Perkele kiusaa teitä.

RAIMUND: Minua? Pyhän haudan ritaria?

TUOMAS: Kukaan ei säily häneltä.—(Kuin itsekseen.) He lähtevät, he lähtevät kaikki pois. Minut jätetään yksin, yksin…

RAIMUND: Pyydän, ett'ette lue lähtöäni viaksi minulle.

TUOMAS: En. Kukin tekee niinkuin hän katsoo parhaakseen.—(Synkästi.) Minulla yksin ei ole mitään vaalinvaltaa. Minä yksin en voi poistua paikaltani.

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne…

TUOMAS (hilliten itsensä): Hyvä on.—Te lähdette? Se on teidän peruuttamaton päätöksenne?

RAIMUND: On, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Emme siis puhu enää mitään siitä asiasta.—Pietari: käske sisälle panttivanki!—Ritari Raimund: seuratkaa minua piispankartanoon! (Menevät perälle. Kaikkivalta menee vasemmalle ovelle ja viittaa. Hetken perästä tulee sisälle Lyyli Tavast, kahden ratsumiehen saattamana.)

KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Lyyli Tavast! Hämeen tähti! (Huovit poistuvat hänen viittauksestaan.)

LYYLI: Minä se olen. Mutta ken minua puhuttelee?

KAIKKIVALTA: Etkö todellakaan enää tunne minua?

LYYLI: En.

KAIKKIVALTA: Minä olisin tuntenut sinut heti sinun suurista, säteilevistä silmistäsi, ellen olisikaan kohdannut sinua kuusi vuotta sitten Turun satamassa.

LYYLI: Tosiaan! Minä en muista sitä.

KAIKKIVALTA: Lapsuuden ystävät olemme, usein yhdessä leikkineet…

LYYLI: Lasten leikit ovat ohitse.—Kuka olet siis?

KAIKKIVALTA: Olen Pietari…

LYYLI: En tunne ketään sen-nimistä.

KAIKKIVALTA: Pietari … Pietari Kaikkivalta. Lapinkorpi on kotini.

LYYLI (surmaavalla silmäyksellä): En ole kuullut kasvaneen orjia Lapinkorvessa.

KAIKKIVALTA: Lyyli!

LYYLI: Muistan miehen, jonka nimi oli Kaikkivalta, isäni ystävän, kuulun Hämeen heimojen keskuudessa…

KAIKKIVALTA: No niin? Hän oli isäni.

LYYLI: Ei. Sillä tuo mies oli vapaa.

KAIKKIVALTA: Hänen poikansa olen.

LYYLI: Hänen poikansa syntyi vapaana kuin hänen isänsä. Ei ole mahdollista, että hedelmä olisi voinut niin kauas puusta pudota.

KAIKKIVALTA (päättävästi): Erehdyt: en ole orja täällä.

LYYLI: Asut majoissa maasi vihollisten.

KAIKKIVALTA: He eivät ole meidän vihollisiamme. He ovat minulle toisen, laajemman vapauden lahjoittaneet.

LYYLI (ylenkatseellisesti): Mikä vapaus se on?

KAIKKIVALTA: Sykkivän sydämen vapaus, hengen, joka hehkuu Jumalalle.

LYYLI: En ymmärrä minä sitä vapautta.—Etkö tiedä, että palvelet isäsi murhaajaa?

KAIKKIVALTA: Hän henkeni herättäjä on. Toiseksi isäksi on hän tullut minulle.

LYYLI: Voiko olla kahta isää?

KAIKKIVALTA: Voi: hengellinen ja ruumiillinen.

LYYLI: Häneltä hengen sait, jolta ruumihinkin.

KAIKKIVALTA (haaveellisesti): Mutta piispa Tuomas opetti minut tuntemaan henkeni kuolemattomuuden. (Ristii kätensä. Vaitiolo.)

LYYLI: Etkö vihaa isäsi murhaajaa?

KAIKKIVALTA: En. Minä en voi vihata ketään. Se on se uusi oppi, jonka hän on minulle opettanut.

LYYLI: Siispä olet orja sinä! Ja orjan oppi puhuu sinun suusi kautta.

KAIKKIVALTA: Rakkaus yksin voi kohottaa meidät jumaliin.

LYYLI: Toisin haastaa vapaa mies.

KAIKKIVALTA: Olen vapaa: vapaa vihasta ja kaikista orjuuttavista intohimoista.

LYYLI (leimahtavin silmin): Onko orjan merkki pyhä viha?

KAIKKIVALTA: Minä en ole koskaan tuntenut mitään sellaista, Lyyli.

LYYLI: Et, sillä sinä olet jo lapsuudesta saakka maahan lannistettu.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Vihaatko minua … sillä vihalla … Lyyli?

LYYLI: En. Sillä sen säästän minä vain vertaisilleni voimassa ja ylpeydessä.

KAIKKIVALTA: Olet julma.

LYYLI: Olen oikeuden-mukainen. (Vaitiolo.)

KAIKKIVALTA: Mitkä ovat … sinun tunteesi … minua kohtaan … tällä hetkellä, Lyyli?

LYYLI: Ylenkatson sinua sydämeni syvimpään.

KAIKKIVALTA: Saatan olla ylenkatsottava. Mutta silloin olen sitä vain hänen tähtensä, jota rakastan toisena taattonani.

LYYLI: Häntä vihaan minä.

KAIKKIVALTA: Pidät häntä siis vertaisenasi voimassa ja ylpeydessä?

LYYLI (lujasti): Hän on vapaa mies.—Olen vannonut hänen perikatonsa.

KAIKKIVALTA: Sinä? Miksi?

LYYLI: Hän on heimoni vihollinen.

KAIKKIVALTA: Et ole heimon pää sinä.

LYYLI (ylpeästi): En, mutta olen heimoni päällikön tytär, jonka isä kaatui tasapäässä taistelossa.

KAIKKIVALTA: Niin. Siitä on vierinyt vuosia kymmenkunta.

LYYLI: Kaksikymmentä on kulunut äitini kuolemasta.

KAIKKIVALTA: Äitisi koskeen juoksi…

LYYLI: Niin. Mutta miksi hän meni sinisen aallon alle?

KAIKKIVALTA: Olen kuullut kuin etäisen kansantarun…

LYYLI: Se taru on totta!— Tiedätkö, mitä Hämeen Kiialassa kerran tapahtui?

KAIKKIVALTA: Piispa Tuomas tuli sinne…

LYYLI: … samalla retkellä, jolloin isäsi sai surmansa hänen kätensä kautta.—Hän myös äitini häväisijä on…

KAIKKIVALTA: Ei!

LYYLI: Taivaan vallat! Kutsun teidät todistajiksi.

KAIKKIVALTA: Turmion vallat ovat silloin piispa Tuomaan sydämessä häitä pitäneet! (Kääntyy pois. Vaitiolo.)

LYYLI (synkästi): Ymmärrätkö, että vihaan häntä?

KAIKKIVALTA: En ymmärrä, että aiot kostaa hänelle. Sillä kosto on Jumalan.

LYYLI: Kosto on Jäämin jumalien.—(Katsoo ympärilleen.) Luuletko hänen tulevan tänne?

KAIKKIVALTA: Ah, nyt muistan vasta pyhän toimeni, jonka hän uskoi minulle! Minunhan tuli sinut kristityksi käännyttää.

LYYLI (kiihkeästi): Sinut tahdon minä takaisin pakanaksi käännyttää.—Etkö aio auttaa minua?

KAIKKIVALTA: Anna kastaa itsesi! Sitten voin auttamistasi pakoon ajatella.

LYYLI: Pakoon? Hänen puheilleen pitää sinun auttaa minut.

KAIKKIVALTA: Tahdot tappaa hänet?

LYYLI (hymyillen kummallisesti): En. Tiedän paremmat keinot saattaa hänet perikatoon.

KAIKKIVALTA: Mitkä?

LYYLI: Kysyykö noidan poika niitä minulta?

KAIKKIVALTA: En tunne taikoja Tuonen jumalien.

LYYLI: Noita oli sinun isäsi ja noita sinun isäsi isä! Siis tiedä, että aion, manata heidän henkensä esille sinusta.

KAIKKIVALTA: Et ole siinä onnistuva.

LYYLI: Veri on vettä sakeampi.—(Tarttuu hänen käteensä.) Teetkö, mitä pyydän sinulta?

KAIKKIVALTA: Hänen puheilleen on minun helppo päästää sinut. Mutta…

LYYLI: Mutta?—Muuta ei ole tarviskaan.

KAIKKIVALTA: Kuitenkin tahdon sitä ennen varoittaa häntä velhotaidostasi.

LYYLI (salaperäisesti): Etkö itse pelkää sitä?

KAIKKIVALTA: En. Ristin Jumala on minun miekkani ja sotisopani.

LYYLI: Mene siis!

KAIKKIVALTA: Lyyli!

LYYLI: En pyydä mitään apua sinulta. Ajan itse oman asiani.

KAIKKIVALTA: Anna kastaa itsesi!

LYYLI: En ikinä.

KAIKKIVALTA (epätoivoisesti): Silloin tulevat sinun päiväsi päättymään polttoroviolla. ( Lyyli hymyilee halveksivaisesti. Vaitiolo.—Äkkiä askeleita perällä. Lyyli kuuntelee.)

LYYLI: Hän tulee.

KAIKKIVALTA: Kuka?

LYYLI: Piispa Tuomas.

KAIKKIVALTA: Se on hän. Minä tunnen hänen askeleensa.

LYYLI: Jätä minut!

KAIKKIVALTA: Mahdotonta. Minä en tohdi…

LYYLI: Mene!

KAIKKIVALTA (hämmästyneenä): Saat itse vastata seurauksista. (Poistuu Lyylin katseen pakottamana vasemmalle.—Hetken perästä tulee sisälle perältä piispa Tuomas, luo tutkivan katseen ympärilleen, ei huomaa Lyyliä, vaan etenee hitaasti pöydän ääreen.)

LYYLI: Piispa Tuomas!

TUOMAS: Kuka puhuu?

LYYLI: Tytär Tavastin, jonka vaimon tunsit kerran.

TUOMAS (kauhistuen): Nainen!—Kuinka olet tullut tänne?

LYYLI: Sinun ratsumiehesi ovat minut tänne saattaneet.

TUOMAS: Oletko … yksin?

LYYLI: Me olemme kaksin täällä.

TUOMAS (katkonaisesti): Missä on … Pietari … minun opetuslapseni?

LYYLI: Sinun pappisi on poistunut minun pyynnöstäni. Sillä juuri sinua tahdoin minä tavata, piispa Tuomas.

TUOMAS: Sinä?—Mitä tahdot minusta?

LYYLI: Tuon sinulle terveisiä Hämeen Kiialasta.

TUOMAS: Vaikene!

LYYLI: Kah, miksi niin kalpea, piispa Tuomas? Etkö ollenkaan aio vastata terve tervehyttäjälle?

TUOMAS (tukahtuneella äänellä): Huovit!

LYYLI: Ole huoleti! He seisovat oven edessä.—Mutta mikä sinun on? Sinähän horjut ja vapiset aivan?

TUOMAS: Nainen! Jätä minut!

LYYLI: En liene mieluvieras, koska näin kylmästi kohtelet minua…

TUOMAS: Jätä minut!

LYYLI (nauraen pilkallisesti): Ohoh, oletpa sinä outo isäntä!—Eikö totta: minun kotini oli paljon vieraanvaraisempi sinulle, kun sitä käynnilläsi kunnioitit?

TUOMAS: Oletko tullut tänne minua pilkkaamaan?

LYYLI: Vuoroin vieraissa, piispa Tuomas!—Eikö totta: sinulta ei puuttunut mitään?

TUOMAS (vihan vimmassa): Nyt … puuttuu minulta … miekka.

LYYLI: Ei sitäkään, näen senkin killuvan seinälläsi. (Tuomas tekee liikkeen sitä kohti.) Ahaa, piispa Tuomas: sinun tekisi mielesi nähdä minun vertani punaisinta.

TUOMAS (pysähtyen): Tahdon nähdä, olenko isäntä täällä? (Aikoo perälle. Lyyli sulkee nopeasti tien häneltä.)

LYYLI: Olet isäntä koko suuren Suomenniemen.—Mutta juuri siksi tulisi sinun osoittaa suurempaa ystävällisyyttä minulle.

TUOMAS: Sinulle?

LYYLI: Orpo, kurja tyttöparka olen…

TUOMAS: Pakana olet…

LYYLI: Juuri siksi pyydän, että käännyttäisit minut. ( Lyyli on äkkiä käynyt aivan nöyräksi ja hiljaiseksi. Tuomas katsoo epäröiden häneen. Vaitiolo.)

TUOMAS: Minun pappini on sinut käännyttävä.

LYYLI: Sinun pappisi ei osannut puhua minulle. Sinä yksin osaat puhua minulle niin, että minun pakanallinen sydämeni on siitä syvästi järkähtävä.

TUOMAS: Minä en tahdo puhua sinulle.

LYYLI: Miksi et?—Näethän: minä olen pakana, minä en tiedä mistään paremmasta. Ja kuitenkin minun sieluni janoaa valkeutta niinkuin minun ruumiini sinun siunaavan kätesi kosketusta… (Tahtoo tarttua hänen käteensä.)

TUOMAS: Pois!

LYYLI: Isä: siunaa minua!

TUOMAS: Pois! Minä en tahdo siunata sinua.

LYYLI: Miksi lykkäät minut luotasi, vaikka minä en pyydä muuta kuin tulla käännytetyksi? Katso: minä en tiedä mitään Ristin Jumalasta, jonka opettaja olet…

TUOMAS (tuskallisesti): Tahdotko siis niin välttämättömästi saada kasteen siunauksen juuri minun käteni kautta?

LYYLI: Minä pyydän ja rukoilen sitä.—(Polvistuu.) Katso: minä painan polveni sinun kirkkosi kivipermantoon ja anelen armoa, jota sinä et voi, et saata kieltää minulta, niin totta kuin olet Herrasi Jumalasi palvelija…

TUOMAS: Nouse!

LYYLI: Minä en nouse, ennen kuin sinä nostat minut.—(Surumielisesti.) On niin hirmuista palaa helvetissä. Ja sitten minua surettaa se, että jos kuolen kastamatta, minä en koskaan enää saa tavata armasta äitiäni…

TUOMAS: Ah! (Peittää silmänsä kädellään.)

LYYLI (aina yhtä suloisena): Niin, häntä, jonka sinä käännytit Hämeen Kiialassa.—Kasta minut! Sen olet sinä äitini muistolle velkapää. (Katsoo viattomin silmin ylös häneen. Tuomas seisoo sisällisessä kamppailussa. Vaitiolo.)

TUOMAS: Olet oikeassa. Tästä saakka on minulla tytär ja poika. (Kohottaa juhlallisesti ylös hänet.)

LYYLI: Isä! Katsopas kuinka hyvä sinä olet. Minun äitini haamu ei siis ole huutanut hukkaan minulle pyhän virran pyörtehiltä.

TUOMAS: Mitä … on äitisi haamu … huutanut sinulle?

LYYLI: Hän on käskenyt minua menemään siihen suureen kartanoon, missä piispa Tuomas asuu, ja pyytämään häneltä, että hän kastaisi minutkin saman Jumalan nimeen…

TUOMAS: Ei!

LYYLI: … jonka nimessä hän kuoli sinua rakastaen.—Myöskin sinä rakastit häntä, isä, eikö totta?

TUOMAS (tuskin kuuluvasti): Minä olen … tehnyt surman-synnin … sinun äitisi keralla.

LYYLI: Sinä rakastit häntä, niin.—Älä luule, että kannan kaunaa sinulle muinaisista, vaikka olen hänen oma tyttärensä. Sillä kuka ei olisi himoinnut häntä Hämeen sulhojen seassa…?

TUOMAS: Lakkaa!

LYYLI: Kuin tiuku helisi hänen äänensä isäni tuvassa tummaisessa, kun hän lauloi lapsellensa, mutta kun hän kotiin karjoja huhuili, kierteli se niinkuin etäisen kanteleen kaiku pitkin Hämeen punertavia hongikoita…

TUOMAS (paeten näyttämön toiselle puolen): Minä en tahdo häntä muistaa, minä en tahdo!

LYYLI: Ja kuitenkin muistat sinä häntä enkä pidä ihmeenä sitä, sillä hän oli kaunis nähdä ja sangen suloinen kaulata sinun Herrasi Jumalasi kasvojen alla…

TUOMAS: Onneton nainen! Oletko tullut minua hiljaisella tulella hiillyttämään?

LYYLI (päätään nyykähyttäen): Hän kelpasi sinun Herrasi Jumalasi palvelijalle.—Eikö totta: minulla on äitini ääni, piispa Tuomas? Ainakin olen kuullut niin sanottavan.

TUOMAS: Myös äitisi silmät sinulla on… (Väristen.) Hän seisoo tällä hetkellä ilmi elävänä edessäni.

LYYLI: Katsopas: sinä muistat hänet. Sinä muistat hänet paremmin kuin minä.—Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin hänestä?

TUOMAS: En. (Peittää kasvonsa kauhistuneena. Lyyli on hiljaa hiipinyt hänen luokseen ja kaulaa hänet äkkiä käsivarsillaan.)

LYYLI: Isä!

TUOMAS: Tyttäreni: voitko sinä sen antaa anteeksi minulle?

LYYLI (hurmaavasti hymyillen): Epäiletkö sitä?

TUOMAS: Nyt .. olen minä onnellinen.

LYYLI: Eikö totta, isä: on suloista, kun lapsen käsivarret kaulaavat sinua?

TUOMAS (syvään hengittäen): Nyt on minun suurin syntini Jumalan edessä sovitettu.

LYYLI: Eikö totta: nyt seisot sinä onnesi kukkulalla?

TUOMAS: Nyt tunnen minä poistuvan ensi kerran elämässäni tuon taakan hartioiltani, jonka synkkä sallimus jo ennen syntymääni lie laskenut niille. Siitä päätän minä taivaan valtojen minulle anteeksi antaneen. (Vaitiolo.— Lyyli painautuu äkkiä kiinni häneen ja suutelee häntä pitkään ja palavasti.)

LYYLI: Isä! Kuinka minä rakastan sinua!

TUOMAS (perääntyen tyrmistyneenä): Miksi suutelet sinä minua niin?

LYYLI: Miksi sinä juuri nyt himoitset minua, piispa Tuomas?

TUOMAS: Se ei ole totta!

LYYLI: Siispä katso silmiin minua!—Haa, sinä et voi katsoa silmiin minua enää. Sinä himoitset…

TUOMAS: Vanhurskas Jumala!

LYYLI: Sinä himoitset minua niinkuin kerran äitiäni…

TUOMAS: Aih! Eikö täällä ole ketään…?

LYYLI (voitonriemuisesti): Sinä himoitset minussa häntä uudelleen ja silloin on minun kostoni määrä kyllin saavutettu.

TUOMAS: Huovit!—(Ryntää vasemmalle ovelle.) Huovit! ( Huovit tulevat pysähtyen ovensuuhun.) Sitokaa tuo nainen ja heittäkää hänet polttoroviolle!

LYYLI: Ja sentään tulet sinä minua ijät kaiket himoitsemaan, piispa Tuomas! Totisesti on sinun sielusi palava minun kerallani.

TUOMAS: Käärme Eedenin yrttitarhan!—(Ulos osoittaen.) Tuohon, juuri tuohon, alle akkunani on polttorovio rakennettava, että minä saan nähdä näillä silmilläni, miten liekit syövät hänen syntistä ruumistaan. Sillä totisesti on hän tuomittu iankaikkiseen kadotukseen!

LYYLI (ilkkuen): Ja vielä kadotuksen kuilussakin olet sinä minua himoitseva! Minun suudelmani on polttava sinun huulillasi kuin tuli ja minun käsivarteni tulevat sinua ijät kaiket niinkuin tulikuuma kahle kaulaamaan!…

TUOMAS: Taivaan vallat!

LYYLI: Turhaan huudat taivaan valtoja avuksesi sinä, sillä sinun mahtisi on kotoisin Manalasta.—Luuletko, etten ole tutkinut maani tietäjiltä, kuka olet ja mikä on se uusi oppi, jota julistat meille? Kuoleman oppi on se, piispa Tuomas, ja sinä itse olet ruttotauti, joka maata saastuttaa. Siksi painu takaisin alle turpeen, piispa Tuomas, että elämän päivä pääsee ihmisille paistamaan!

TUOMAS: Roviolle!—( Huovit vievät hänen viittauksestaan Lyylin vasemmalle. Tuomas seisoo hetken aikaa kuni huumaantuneena. Valojuova sammuu, näyttämö hämärtyy.) Minä vaivainen, syntinen ihminen… (Vaipuu kokoon.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Tuomas istuu pöydän ääressä pää käsiin vaipuneena. Näyttämö on miltei pimeä. Pietari Kaikkivalta tulee perältä ja pysähtyy hänen eteensä.

KAIKKIVALTA: Isä! Te istutte pimeässä?

TUOMAS (nyyhkyttäen): Pietari! Pietari! Missä olet ollut? Miksi jätit yksin isäsi, juuri kun hän olisi enin kaivannut sinua? (Vetää luokseen hänet.)

KAIKKIVALTA: Isä! Te itkette? Teidän mielenne on syvästi ahdistettu?

TUOMAS: Elämäni ankarin hetki on kulkenut minun pääni ylitse.— (Vaitiolo.) Ja sinä? Mitä olet sinä tällä aikaa toimittanut?

KAIKKIVALTA: Minä olen hävittänyt sen.

TUOMAS: Minkä?

KAIKKIVALTA: Paavin paimenkirjeen. Sitä ei ole nyt enää olemassa.

TUOMAS: Niinkö?—(Vaitiolo.) Sytytä kynttilä, että näen jälleen kasvosi lempeässä levossaan.—( Kaikkivalta tekee työtä käskettyä.) Pietari: ethän sinä kanna kaunaa minulle muinaisista?

KAIKKIVALTA: En, isä. Minut täyttää pelkkä hartaus ja kiitollisuus, kun teitä ajattelen.

TUOMAS: Kuitenkin sai isäsi surmansa minun käteni kautta.

KAIKKIVALTA: Minä en tiedä siitä mitään… Siis ei sitä asiaa ole minulle olemassa. (Vaitiolo.)

TUOMAS: Pidätkö minua … pahantekijänä?

KAIKKIVALTA: Pidän teitä miehenä, joka tekee.

TUOMAS: Hyvää vai pahaa?

KAIKKIVALTA: Teette maailmaa hyville ihmisille mahdolliseksi. (Vaitiolo.)

TUOMAS (hitaasti): Heidän tähtensä … me siis olemme … loassa ja veressä kaahlanneet?

KAIKKIVALTA: Teko on myrsky, jota seuraa sydämen tyyni päivänpaiste.

TUOMAS: Seisotko sinä sen paisteessa, Pietari?

KAIKKIVALTA: En. Mutta minä näen sen tulemisen taivaanrannalla ruskottavan. (Vaitiolo.)

TUOMAS (äkkiä): Hyvä jumala, kuinka minä halveksin niitä ihmisiä, jotka tulevat!

KAIKKIVALTA: Miksi niin, isä?

TUOMAS: Kuinka elämä on helppoa heille! Ja kuinka vähän he tietävät meistä, jotka olemme tehneet sen helpoksi heille!—Sinäkään et tiedä meistä mitään, Pietari.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Minä en ole kiittämätön, isä.

TUOMAS: Kukka olet, joka ei tiedä juuristaan.—(Vaitiolo. Tuijottaa pää käden varassa eteensä seuraten sisällistä näkyään.) Näin kerran lähes kaksikymmentä vuotta sitten, matkallani pakanalliseen Hämeenmaahan, yksinäisen miehen, joka kirves kädessä heilui keskellä parasta parsikkoa. Oppaamme nimitti häntä kaskenkaatajaksi…

KAIKKIVALTA: Sellaisia miehiä heiluu kaikilla Suomen saloilla, isä.

TUOMAS (häntä kuulematta): … Hänen hartiansa olivat sylen-levyiset, metsä ja kangas kumahtelivat hänen iskuistaan. Välillä suoristi hän joskus selkänsä ja pyyhkäisi hikihelmen polttavalta otsaltaan…

KAIKKIVALTA: Ilman teitä kimmeltäisivät nyt samat hikihelmet minun kulmillani.

TUOMAS: … Minä katsoin hänen suonikkaita käsivarsiaan ja kauhistuin: ne olivat tammenpaksuiset ja ruskeat kuin kaksi kuparinuijaa… (Vaikenee vavahtaen.)

KAIKKIVALTA: No niin? Ja mitä te teitte tuolle miehelle?

TUOMAS: Ja sinä, Pietari? Mitä olisit sinä tehnyt hänelle?

KAIKKIVALTA: Minä?—Arvattavasti minä olisin kastanut hänet.

TUOMAS: Minä syöksin peitseni hänen lävitseen.

KAIKKIVALTA: Kuinka?

TUOMAS: Minä ajattelin: tuo mies on syntynyt tekemään rikostöitä.—Hän kaatui pauhinalla niinkuin suuri honka ikään ja vasta hänen kaatuessaan minä huomasin, ketä hänen kasvonjuonteensa niin ilmi elävästi muistuttivat.

KAIKKIVALTA: Ketä siis?

TUOMAS (hymyillen kummallisesti): Minua itseäni.—Sittemmin kuulin, että hän oli isäsi, oikea isäsi. (Pitkä vaitiolo.)

KAIKKIVALTA: Ja niin otitte te minut mukaanne ja kasvatitte minut?

TUOMAS: … munkkikuntani ankarimpien sääntöjen mukaisesti.—Minä ajattelin: noidan pojasta pitää tulla kirkon pylväs.—Nyt ajattelen lähettää sinut takaisin syntymäsijoillesi.

KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Herran pyhää sanaa saarnaamaan?

TUOMAS: Niin. Mutta tahdon jo ennakolta ilmoittaa sinulle, että verinen kosto voi kohdata sinua entisen sukusi taholta.

KAIKKIVALTA: Isä: minä en voi lähteä sinne.

TUOMAS: Kuinka?—(Otsaansa rypistäen.) Pelkäätkö marttyyrikuolemaa?

KAIKKIVALTA: En.

TUOMAS: Minä en ymmärrä siis, mikä muu este voi sinulla olla.—Työ-ala, jonka sinulle osoitan, kysyy kypsyyttä ja mielenmalttia. Mutta luulin sinulla jo sitäkin olevan.

KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Isä: miksi en minä saa jäädä teidän luoksenne ikuisesti?

TUOMAS: Minun luokseni? Mitä ajatteletkaan? Olethan nuori vielä… (Tyytymättömänä.) Luulin sinun riemastuvan siitä, mikä nyt näyttää painavan sinut niin alakuloiseksi.

KAIKKIVALTA: Isä: minä en ole nuori enää. Minä olen vanha mieleltäni.

TUOMAS: Sinä? Tuskin mieheksi kehittynyt!

KAIKKIVALTA (raukeasti): Isä! Ei tule rankaisematta noidan pojasta kirkon pylväs. Tie on pitkä Lapinkorvesta Räntämäen kirkon sakaristoon.

TUOMAS (ankarasti): Puhut pelkillä arvoituksilla. Eikö tuo tauti, joka varmaan on perintö pakanallisilta vanhemmiltasi, koskaan eroa sinusta?

KAIKKIVALTA: Niillä puhuttiin minun kotipirtissäni.—Sen jälkeen on minun täytynyt oppia niin paljon. Onko ihme, että minua väsyttää?

TUOMAS: Sikäli kuin saatan ymmärtää sinun katkonaisesta puheestasi, väität siis olevasi väsynyt Herran suloista sanomaa julistamaan?

KAIKKIVALTA (tuskallisesti): Isä! Minä en koskaan enää voi Herran suloista sanomaa julistaa.

TUOMAS: Kuinka? Miksi et?—(Nousee kokonaan hämmästyneenä.) Nyt täytyy sinun puhua suusi puhtaaksi minulle.

KAIKKIVALTA: Minä en olisi tahtonut koskaan puhua teille siitä. Mutta jos te nyt tahdotte pakottaa minua lähtemään syntymäsijoilleni…

TUOMAS: Niin, minä tahdon pakottaa sinua siihen.

KAIKKIVALTA: … Niin täytyy minun siis teille tunnustaa: minä en voi opettaa enää kirkon opin mukaan. Enkä minä voi opettaa enää myös sinun oppisi mukaan, isä…

TUOMAS: Kuinka? Etkö sinä voi opettaa enää dominikaanisen munkkikuntamme käskyn mukaan?

KAIKKIVALTA: En. Minä en voi opettaa enää, että luonto on paha… Minä en voi opettaa enää, että kaikki luotu on kirottu ja kaikki kaunis vain pahojen henkien houkutusta… Minä en voi opettaa enää, että kaikki liha on synti…

TUOMAS: Vaikene!— Mitä voit sinä opettaa sitten?

KAIKKIVALTA (kuin hurmauksessa): Minä voin opettaa, että maa viheriöi ja että linnut taivaalla veisaavat Jumalan kunniata… Minä voin opettaa, että ihminen on ihana ja että hänen sielunsa on yössä kukoistava yrttitarha… Minä voin opettaa, että rakkaus on suurin kaikista …

TUOMAS: Rakkaus?

KAIKKIVALTA: …—Niin, ja kun sen päivä paistaa päälle poloisen ihmislapsen, niin aukeevat kaikki hänen sydämensä kukkaset kuin hopeamaljat vastaan ottamaan elämän pyhää, ylitsevuotavaa evangeliumia.

TUOMAS: Mitä outoja opetuksia nuo ovat? Oletko kohdannut ehkä matkoillasi jonkun harhaoppisen suden lammasvaatteissa?

KAIKKIVALTA: Olen kuullut miehestä, jonka nimi on Franciskus Assisi …—(Ristii kätensä palavimmalla hartaudella.)

TUOMAS (ylenkatseellisesti): Ahaa, tuo olisi minun pitänyt arvatakin!— Joku fransiskaanimunkki on sinun heikon ymmärryksesi sekoittanut.

KAIKKIVALTA: Minä en tiedä, mutta minä tunnen etäisen virin niinkuin huomentuulen kulkevan kasvoillani… Maailma ei ole minulle autio ja tyhjä enää, vaan täynnä armaita, ystävällisiä olentoja, jotka kaikki elävät ja hengittävät Herran kauneudessa…

TUOMAS: Nouseeko työ vastaan tekijäänsä? Astuuko pakanuus, isäisi ikivanha pakanuus, jälleen esille povesi onkaloista?

KAIKKIVALTA: … Minä näen jälleen sinipiikojen karkeloivan kedoilla ja Ahdin ruohorinnan nousevan aalloistaan… Minä näen taas ilman impien astuvan taivaan ratoja myöten ja metsien peittyvän päivän kultiin ja hopeisiin… Sillä minä näen jälleen hyvän Jumalan hymyn luonnossa ja ihmissydämissä…

TUOMAS: Vaikene! Nyt puhuu noidan veri sinusta.

KAIKKIVALTA (kokonaan poissa suunniltaan): Niin, minun iso-isäni oli tietäjä Lapinkorvessa ja on nyt siellä, missä itku ja hammasten kiristys on. Mutta minun isäni rakasti maata ja perkkasi pelloksi sitä, siksi kuin teidän kirottu peitsenne lävisti hänet!

TUOMAS. Pietari! Sinä et ole täydessä järjessäsi! (Tarttuu kovasti kiinni häneen. Kaikkivalta herää kuin hurmauksesta, katsoo säikähtänein silmin ympärilleen ja purskahtaa hiljaiseen itkun-nyyhkytykseen. Vaitiolo. Tuomas synkkänä kuin ukkospilvi.— Raimund tulee kiireesti perältä.),

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne…

TUOMAS (tuimasti): Mikä on?

RAIMUND: … Minä olen kuullut … minä olen saanut juuri tiedon siitä … minä en mitenkään voi sallia sitä…

TUOMAS: Mitä te ette voi sallia, herra ritari?

RAIMUND: … Että hänet surmataan… Että te olette tuominnut tuon naisen polttoroviolle…

KAIKKIVALTA (parahtaen): Lyyli Tavastin?

TUOMAS: Hiljaa!—Tuo nainen on ansainnut kohtalonsa.

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: minä olen vannonut suojella häntä… Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina olen minä vannonut tämän ristin kautta…

TUOMAS (ankarasti): Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina tulisi teidän hävetä, herra Raimund, näin asettua pakanallisen hämäläistytön puolustajaksi, joka päälle päätteeksi on jo sellaisena helvetin tuleen vikapää.

RAIMUND: Minä en näe pakanaa enkä velhoa hänessä… Minä näen hänessä vain naisen…

TUOMAS: Juuri se todistaa, että hän on lumonnut teidät.—No niin, tietäkää siis, että hän on yrittänyt lumota minuakin…

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: meillä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minä olen nähnyt rakennettavan polttoroviota kirkkotarhaan…

KAIKKIVALTA: Ah! (Rientää ulos.)

TUOMAS: Niin, tuohon alle akkunani! Siinä pitää hänen palaman taivaan enkelien iloksi ja Jumalan kunniaksi.

RAIMUND (säihkyvin silmin): Dominus episcopus: hän ei tule palamaan ollenkaan.—Vielä viimeisen kerran tahdon minä kysyä teiltä: ettekö aio ottaa ollenkaan huomioon minun tahtoani tässä asiassa?

TUOMAS: En!

RAIMUND: Se oli ensin pyyntö, nyt se on esirukous. Mutta ellette te suostu siihen, on se pian oleva vaatimus ja singahtava vasama teille…

TUOMAS: Ritari Raimund: minä pyydän, miettikää sanojanne!—Te loukkaatte sitä korkeata hengellistä arvoa, jota kannan näiden kaarten alla…

RAIMUND: Ja vaikka minä loukkaisin itse Pyhän Pietarin ja Pyhän Paavalin hengellisen pappeuden edustajaa, nyt kysyn minä teiltä, piispa Tuomas: tahdotteko peruuttaa käskynne, jonka olette antanut minua kuulematta, ja jättää tuon panttivangin nyt heti—kuuletteko: nyt heti! —takaisin minun tuomiovaltani alle?

TUOMAS: Hän kuolee.

RAIMUND: Ei! Hän ei kuole.

TUOMAS: Minä en peruuta käskyäni milloinkaan.

RAIMUND (miekkansa paljastaen): No niin: tämä miekka on usein vääräuskoisten verestä punertunut. Mutta nyt vannon minä teille, piispa Tuomas, että se on punertuva kristillisestä verestä…

TUOMAS: Haa, te uhkaatte minua? Te paljastatte miekkanne Herran huonehessa?

RAIMUND: En, minä en uhkaa teitä, piispa Tuomas, vaan niitä, jotka aikovat totella teidän omavaltaista määräystänne tässä asiassa. Sillä niin totta kuin minä olen ottanut tuon naisen ritarilliseen suojelukseeni: jokainen, joka häneen koskee, kuolee!… (Aikoo syöksyä ulos. Balduin tulee nopeasti perältä.)

TUOMAS (tempaa kynttilän pöydältä): Ja niin totta kuin tämä kynttilä nyt sammuu minun kädessäni, niin sammuu nyt Jumalan armo teiltä…

BALDUIN: Mitä täällä tapahtuu?

RAIMUND: Hän tahtoo julistaa minut kirkon kiroukseen.

TUOMAS: Ja hän tahtoo estää minut minun hengellisen virkani toimituksessa…

BALDUIN (ankarasti): Te, herra ritari? Kuinka? Miekka kädessä?

RAIMUND: Hän tahtoo tehdä minut valapatoksi! Hän on tuominnut tuon naisen kuolemaan…

TUOMAS: Hän kuolee, sillä hän ei ole tahtonut antaa kastaa itseään, vaan on häijyillä velhovoimillaan tahtonut pilkata Herran pyhää sanaa ja sakramentteja…

BALDUIN (tyynesti): Teidän tuomionne on oikeuden-mukainen, piispa Tuomas.—Miekkanne, ritari Raimund!

RAIMUND: Teidän hengellinen ylhäisyytenne: minun ansioni pyhän katoolisen kirkon palveluksessa…

BALDUIN: Niitä ei unohdeta, ritari Raimund. Mutta nyt teillä ei ole valittavana kuin kaksi mahdollisuutta: joko jättää minulle heti miekkanne taikka joutua kirkon ankarimpaan kiroukseen?

RAIMUND: Herra legaatti: teillä ei ole oikeutta sitä minulle julistaa.

BALDUIN (lujasti): Kyllä, ritari Raimund. Minä otan nyt sen oikeuden itselleni.

RAIMUND: Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina kuulun minä vain veljeskuntani ylimmän tuomiovallan alaiseksi…

BALDUIN: Ritari Raimund: ellette te nyt heti jätä miekkaanne minulle, julistan minä teidät jumalattomaksi mieheksi, ulkopuolelle kaikkien pyhien ihmisten yhteyttä ja kristillistä seurakuntaa…

RAIMUND: Minä vetoan ritarikuntani suurmestariin… Minä vetoan meidän Pyhään isäämme Roomassa. Minä vetoan Jumalan kaikkivaltiaan istuimen luo…

BALDUIN: Te ette vetoa.—Miekkanne!

RAIMUND: Dominus magnificus: minä olen vannonut, että kukaan ei ole tuon naisen päästä hiuskarvaa koukistava, niin kauan kuin tämä käsi tätä kalpaa pitelee…

BALDUIN (jyrähtävällä äänellä): Miekkanne!—( Raimund ojentaa hänelle miekan epäröiden.) Kas niin: nyt te ette pitele enää tätä kalpaa ja siksi te olette myös vapaa valastanne. (Ottaa miekan häneltä ja laskee sen pöydälle. Raimund kääntyy pois ja peittää kasvonsa kädellään.— Kaikkivalta rientää ulkoa hengästyneenä ja syöksyy polvilleen piispa Tuomaan jalkojen juureen.)

KAIKKIVALTA: Armoa, teidän korkea-arvoisuutenne!… Armoa!…

TUOMAS: Ei armoa pimeyden enkelille.

KAIKKIVALTA: Vielä on aika, isä! Teidän pyövelinne aikovat juuri sytyttää rovion.—Kaiken pyhän nimessä, isä, minä pyydän ja rukoilen teitä: peruuttakaa käskynne!…

TUOMAS: En.

KAIKKIVALTA (halaten hänen polviaan): … Peruuttakaa käskynne, sillä se on erehdys … se on vääryys Jumalan ja ihmisten edessä…

TUOMAS: Vääryys?

KAIKKIVALTA: Niin, sillä te olette tuominnut tuon naisen pakanana kuolemaan…

TUOMAS, No niin? Hän on pakana…

KAIKKIVALTA: Ei, hän on kristitty! Te olette kastanut hänet…

BALDUIN: Kristitty?

TUOMAS (hämmästyneenä): Kuinka?

KAIKKIVALTA: … Te olette itse kastanut hänet Hämeen Kiialassa…

TUOMAS: Se on totta.

BALDUIN: Tuo nainen on kastettu siis?

KAIKKIVALTA: Hän on ilkkuen huutanut sen minulle polttoroviolta.— Peruuttakaa käskynne, piispa Tuomas! Hänen kuolematon sielunsa voi vielä pelastua.

TUOMAS (kolkosti): Hänen kuolemattoman sielunsa yli Herra tuomitkoon. Mutta hänen ruumiinsa on palava poroksi, niin totta kuin minä olen piispa Tuomas…

KAIKKIVALTA: Isä! Isä!— Minä rakastan tuota naista …

TUOMAS: Sinä?

KAIKKIVALTA: Niin, hän on lapsuudestani saakka ollut Hämeen tähti minulle.—Mutta jos te nyt aiotte antaa kuolla hänen vain sen vuoksi, että hänen viattomat silmänsä syyttävät teitä teidän rikoksestanne…

TUOMAS: Onneton poika! Tahdotko tuhota minut?

KAIKKIVALTA: Jos sanon minä … niin ilmoitan minä teidän kaikki rikoksenne näille korkeille herroille, jotka nyt niin kummastuneina katsovat meihin…

TUOMAS: Pietari! Olenko kyytä povellani kasvattanut?

KAIKKIVALTA: Minä olin viimeinen, joka vielä uskoi hyvää teistä. —Peruuttakaa käskynne, piispa Tuomas! Tehkää se tässä silmänräpäyksessä… (Kuuluu kimeä kirkaisu oikealta. Liekit leimahtavat.) Ah, ah! Minä huudan, minä huudan julki: hän on väärentänyt paavin paimenkirjeen!

TUOMAS: Sinä et huuda! (Tempaa miekan ja lävistää hänet. Kynttilä sammuu. Raimund ja Balduin syöksähtävät esille kauhistuneina.)

RAIMUND: Mitä teette?

TUOMAS: Pietari! Pietari! Minun rakas opetuslapseni! (Vaipuu itkien ruumiin ääreen. Pitkä vaitiolo.)

BALDUIN: Tulkaa, ritari Raimund: täällä ei meillä ole mitään tekemistä. (Menevät. Liekit leimuavat korkealle.)

Esirippu.

MAUNU TAVAST

4-näytöksinen legenda

(Naamioita III, 1908)

HENKILÖT:

MAUNU TAVAST, Suomen piispa. ANNA, Lepaan neiti, nunna Wadstenan luostarista. OLAVI TAVAST, maisteri Parisin yliopistosta. PIETARI KARPALAINEN, Kuusiston linnan vouti. ELINA, hänen tyttärensä. RANKONEN, asemies. MARTTI, kaniikki.

Tapahtuu kauniina kesä-yönä Kuusiston linnassa v. 1437.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Kirjastohuone Kuusiston linnassa. Ovi perältä ja oikealta taka-alalta. Ikkuna vasemmalla. Pöytä, karmituoleja. Maunu Tavast lukee. Kirkas kesä-illan valaistus.

Ovi oikealta avautuu hiljaa. Martti kaniikki tulee saattaen sisälle Annan, viittaa lukevaan vanhukseen ja poistuu äänetönnä. Anna jää ovensuuhun seisomaan.

MAUNU TAVAST (lukee): »Mutta vielä muuta tapahtui minulle, vielä merkillisempää; itse minun rakkauteni muuttui hulluudeksi, niin että se luopui siitä, mitä se yksin halasi, luopui toivosta koskaan enää sitä saavuttaa. Tämä tapahtui silloin, kun minä kuuliaisena sinun tahdollesi koetin muuttaa sydämeni yhdessä pukuni kanssa osoittaakseni sinulle, että sinä yksin olit herra minun ruumiini niinkuin sielunikin. Mitään muuta en minä sinulta etsinyt, jumala sen tietää, kuin sinua itseäsi—»

ANNA: Jumala sen tietää: »Sinua yksin minä halasin, en sitä, mikä sinun omaasi oli. En avioliittoa, en huomenlahjaa minä odottanut—»

MAUNU TAVAST (ylös ponnahtaen): Mitä kuulen?

ANNA (jatkaen): »En omaa himoani enkä tahtoani koettanut tyydyttää, vaan sinun, sen kyllä tiedät. Kaikukoon sinulle nimi puoliso pyhemmältä ja kunniallisemmalta, minulle soi sentään soreammalta olla sinun lemmittysi tai—älä lue sitä viaksi minulle—sinun porttosi ja sinun rakastajattaresi.»

MAUNU TAVAST: Kuka olet, outo nainen, joka astut kammiooni näin myöhään ja jatkat lukuani siitä, mihin minä lopetan? Puhu!

ANNA (syösten hänen jalkoihinsa): Köyhä nunna olen Wadstenan luostarista, joka on tullut tuon pitkän matkan langetakseen sinun jalkoihisi ja saadakseen sinulta lohdutusta, Suomen suuri piispa, sydämensä ankarassa tuskassa ja ahdistuksensa.

MAUNU TAVAST: Ah, minä muistan. Martti kaniikki mainitsi minulle äsken sinusta.—Kuka olet? Varmaan on sinulla joku suosituskirja minulle abbedissaltasi?

ANNA: Salli minun ensin suudella sitä kättä, jota tuhannet uskovaiset siunaavat Suomen erämaissa!

MAUNU TAVAST (kohottaen hänet ylös): Nouse!—(Saattaa hänet nojatuoliin.) Istu!—Sinä tunnet kirjan, jota luin äsken?

ANNA: Olen joskus selaillut sitä.

MAUNU TAVAST: Minua ilahduttaa, etteivät Wadstenan luostarin nunnat hartaushetkiensä tähden lyö laimin kauniin ja hyvän kirjallisuuden viljelystä. Sinä luet latinaa?

ANNA: Vain vähäisen.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Jos kerran osaat muistostasi Abaelardin ja Heloisen kirjeenvaihdon, ei latinantaitosi niin aivan puutteellinen liene. Iloitsen siitä, sisar.

ANNA: Minä olen vain nainen oppimaton. Mutta minäkin poimin mielelläni niistä muruista, jotka tiedon ruhtinaitten pöydältä putoavat.

MAUNU TAVAST: Jospa kaikki hiippakuntani papit olisivat edes yhtä oppineita!—(Kuin itsekseen.) No niin, he edistyvät, he ahkeroivat, vähitellen, vähitellen.—Sinulla oli varmaan joku erikoinen asia minulle?

ANNA: On.

MAUNU TAVAST: Abbedissasi tahtoo arvattavasti tiedustella, kuinka on sen uuden naisluostarin laita, jota täällä par'aikaa paljolla työllä ja suurilla uhrauksilla rakennutan Raision pitäjään?

ANNA: Jumalan ja Pyhän Annan kunniaksi?

MAUNU TAVAST: Niin. Olen ollut siitä pitkässä kirjevaihdossa abbedissasi kanssa. Hän on osoittanut suurta suopeutta aikeilleni ja antanut minulle monta hyvää neuvoa, joista täten jo nyt pyydän hänen lähettiläälleen esiinkantaa sulimmat kiitokseni. (Kumartaa keveästi.)

ANNA vastaa vaieten kumarrukseen.

MAUNU TAVAST: Työ edistyy tosin hitaasti, sillä tiedä, sisar, Suomen kirkko on köyhä ja meillä on juuri nyt ollut paljon kustannuksia noiden monien tulipalojen tautta, jotka ovat sekä Koroisten piispankartanon että Turun Vanhan tuomiokirkon hävittäneet. Mutta maat olen minä jo aikoja sitten ostanut luostaria varten asemies Juhana Inkoselta ja toivon, että kaikki on oleva valmista ensi herrainpäiville, jotka varmaan tulevat antamaan sille asianmukaisen vahvistuksensa.— Abbedissasi toivoo epäilemättä edelleenkin, että siitä muodostuisi birgittalaisluostari?

ANNA (hiljaa): Minä en tiedä.

MAUNU TAVAST: Kuinka?—Niin, Jumala varjelkoon minua Pyhän Birgitan elämäntyötä millään muotoa halventamasta. Hänen ajatuksensa oli kaunis, hyvin kaunis: kaksi sukupuolta saman katon alla, tukien toisiaan pyhässä pyrkimyksessä Jumalan yhteyteen. Mutta suo anteeksi, sisar, minä en luota siihen.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: minä en ole tullut puhumaan sinun kanssasi Raisioon rakennettavasta naisluostarista.

MAUNU TAVAST: Etkö?—Sallinet kuitenkin, että esitän sinulle mielipiteeni, sillä tämä asia on jo kauan ollut rakkain askar yksinäisille ajatuksilleni. Birgittalaisluostari? Niin, se voi käydä päinsä teillä siellä Ruotsissa, missä hienot, ylhäiset naiset ja jalot ritarit maailmaan väsyttyään kenties voivat lihan himoista vapautuneina olla opettavaksi ja ylösrakentavaksi esimerkiksi myös raa'an rahvaan tapojen puhtaudelle. Mutta täällä Suomen erämaissa… Ei, sisar, minä en usko, että abbedissasi on oikein miettinyt asiaa.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: mikään abbedissa ei ole minua lähettänyt.

MAUNU TAVAST: Ei abbedissa? Kuka siis?

ANNA: Sanoin jo sinulle: oman sydämeni ahdistus ja tuska on pakottanut minut Suomen rantoja lähestymään.

MAUNU TAVAST: Niinkö?—(Lempeästi.) Etkö löytänyt sille lohdutusta omalta maaltasi?

ANNA: En.

MAUNU TAVAST: Minä ymmärrän: sielun tuska ajaa meitä kaikkialle. (Kuin itsekseen.) Turhaan tein minä toivioretken Pyhälle maalle jäähdyttääkseni poveni polttoa jäytävätä.

ANNA: Turhaan?

MAUNU TAVAST: Mitä sanoin?—Tietysti ei se ollut turha.

ANNA: Sinä sait rauhan, Maunu Tavast?

MAUNU TAVAST (vitkaan): Minä olen saanut sieluni kirjavat kipinät sammumaan.—(Kuin karkoittaen ajatuksensa.) Nyt olet tullut varmaankin Turkuun Pyhän Henrikin haudalla rukoilemaan?

ANNA: Olen tullut Suomen piispan luokse Kuusistoon. Hän yksin voi antaa levon sielulleni.

MAUNU TAVAST: Minä olen vaivainen syntinen ihminen, joka en voi antaa muuta kuin mitä Jumala itse minulle kaikkihyvyydessään lahjoittaa. Mutta kenties voisin antaa sinulle voimaa kärsimään.

ANNA: Minä en kestä kärsiä enää. Jumala kaikkivaltias on minun voimani ja väkeni maahan musertanut.

MAUNU TAVAST: Ihmisen kyky kärsiä on mittaamaton. (Vaitiolo.) Sinä tahdot itsesi minulle ripittää?

ANNA: Niin. (Hiljaa.) Minä en ole voinut tehdä sitä muille kenellekään.

MAUNU TAVAST: Polvistu siis ja tunnusta syntisi minulle niinkuin Herran Jumalan palvelijalle. Varmaan on katuvainen sydän kaunein lahja, minkä me maan tomusta voimme Hänelle tuolla ylhäällä ojentaa.

ANNA (polvistuen): Minun syntini ovat suuret.

MAUNU TAVAST: Olen tottunut ihmis-erheitä kuulemaan.—Tahdotko ripittää itsesi tuntemattomana?

ANNA: Jos sinä sen sallit, isä.

MAUNU TAVAST: Puhu siis Jumalan kaikkivaltiaan kasvojen edessä! (Peittäen silmänsä kädellään.) Hän näkee, mitä me emme näe. Hän on kuuleva sydämesi äänen salaisimman. (Vaitiolo.)

ANNA: Minä olin nuori. Minä rakastin.

MAUNU TAVAST: Niin.

ANNA: Minä rakastin miestä, joka oli kaikilla inhimillisillä hyveillä varustettu. Ylhäinen suvultaan, etevä opiltaan, ritari ryhdiltään ja käytökseltään.

MAUNU TAVAST: Niin. Ja tuo mies?

ANNA: Oli pappi. Suuri tulevaisuus odotti häntä kirkon palveluksessa. Mutta hänen kunnianhimonsa tähtäsi korkeammalle. Europan kuuluisimmat yliopistot tahtoi hän haastaa kilpasille kuulemaan korkeata oppiaan ja väkevää väittelytaitoaan.

MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kuinka?—(Pidättää itsensä.) Sinä lankesit ja hän sinun kerallasi?

ANNA: Niin. Ei ruumiin siveys, vaan sielujen pyhä yksinkertaisuus yhdisti meidät.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä tiedän: te kuvittelitte toisenne täydellisiksi.

ANNA: Hän oli täydellinen. Sitä en minä yksin sanonut, koko maailma kertoi sitä minun kerallani. Sillä ei ollut hänen kaltaistaan Suomen pappien seassa…

MAUNU TAVAST: Suomen?

ANNA: Niin, ja hänen hurskautensa maine oli jo silloin suuri kautta kaikkien pohjoismaiden.

MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kenestä puhut minulle?

ANNA (hiljaa): Miehestä, jota minä rakastin. (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (päätään pudistaen): Ei ole elänyt sellaista miestä Turun hiippakunnassa.

ANNA: Ei muita kuin yksi.—Hän oli minun herrani tai pikemmin minun isäni, minun puolisoni tai pikemmin minun veljeni, minun rakastajani tai pikemmin minun rakas opettajani…

(Vaikenee, suutelee suuren liikutuksen vallassa vanhuksen kättä ja kostuttaa sitä kuumilla kyyneleillään. Maunu Tavast sallii sen liikkumattomana tapahtuvan. Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (tuskin kuuluvasti): Sitten?

ANNA: Minä synnytin hänelle pojan.

MAUNU TAVAST: Pojan? (Katsoo kauhistuneena häneen.)

ANNA: Niin. Mutta meidän täytyi salata hänen syntymisensä.

MAUNU TAVAST: Tuo mies—ei vienyt—vihille sinua?

ANNA: Hän oli pappi.

MAUNU TAVAST: Sitten?

ANNA: Sitten menin minä luostariin, sillä hän kehoitti minua siihen. Kuitenkin minä olisin mieluummin jäänyt hänen jalkavaimokseen.

MAUNU TAVAST (kamppaillen kera liikutuksensa): Hän—ei—sallinut sitä?

ANNA: Ei. Ja minä pelkäsin enemmän loukata häntä kuin Jumalaa kaikkivaltiasta.

MAUNU TAVAST: Oma sisällinen kutsumuksesi ei sinua luostariin kehoittanut?

ANNA: Ei. Kuitenkin tein minä sen, sillä minä ajattelin enemmän häntä kuin iankaikkista autuuttani.

MAUNU TAVAST: Kadutko nyt?

ANNA: Kadun, että menin luostariin.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Etkö kadu nuoruutesi hairahdusta?

ANNA: Isä: minä en voi.

MAUNU TAVAST (yhä hiljemmin): Miksi tulet siis minun tyköni?

ANNA: Teen sen henkeni hädässä, isä. Neuvo minua, opeta minua, että saisin rauhan iankaikkiselle sielulleni! (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (tyyntyneemmin): Nunna puku ei ole peittänyt sinun haavojasi?

ANNA: Ei.

MAUNU TAVAST: Ei paasto eikä rukous ole haihduttanut hänen kuvaansa sinun sielustasi?

ANNA: Ei. Minä en voi rukoilla, isä. Minun kieleni sammaltaa ja minun järkeni on kadottanut kyvyn ajatella.

MAUNU TAVAST: Etkö ole pyhimyksiä huutanut avuksesi?

ANNA: Isä! Hän on tehnyt kaiken jumalanpalveluksen minulle mahdottomaksi. (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (nousten): Anna, Lepaan neiti: mitä tahdot minulta?

ANNA (paljastaen kasvonsa): Piispa Maunu Tavast, sinä tunnet minut? Sinä et ole minua vielä unohtanut?

MAUNU TAVAST: En minä koskaan unohda sinua, kesäisen yöni morsian Lepaan lempeässä, valkeassa hämärässä. Mutta miksi tulet sinä minun tyköni nyt, kun päivä menee jo mailleen meille kummallekin?

ANNA (hiljaa): Minä tahdoin nähdä hänet.

MAUNU TAVAST: Kenet?

ANNA: Olavin, minun poikani, meidän poikamme, Maunu Tavast, josta on tuleva yhtä suuri kuin sinä, mutta meitä molempia onnellisempi. Minä en voinut enää jäädä luostarin muurien sisälle. Minun täytyi matkustaa.

MAUNU TAVAST: Sitten on matkasi ollut turha, Anna Lepaa. Etkö tiennyt, että hän ei ole täällä? (Isän ylpeydellä.) Olavi on edelleen Parisissa.—Hän on tosin kirjoittanut saapuvansa kotiin syksymmällä.

ANNA: Hän on jo täällä, hän on Turussa.

MAUNU TAVAST: Kuinka?

ANNA: Minä tiedän. Minä olen seurannut häntä tänne Tukholmasta.

MAUNU TAVAST: Mitä sanot? Samalla laivalla?

ANNA: Niin. Minä kuulin Ruotsissa hänen tulostaan. Hänen tietonsa maine on jo levinnyt luostarimuurienkin sisälle. Kaikki puhuivat hänestä niinkuin tulevasta, loistavasta opinvalosta, joka on kaikki muut pohjan taivaalla himmentävä.

MAUNU TAVAST: Niinkö?—(Vilkkaasti.) Ja sinä olet nähnyt hänet? Sinä olet puhutellut häntä?

ANNA: En. Minä olen seisonut huomaamattomana syrjässä, katsonut ja tuntenut silmäni hämärtyvän kyyneliin. Piispa Maunu Tavast: sinun on syytä ylpeillä pojastasi.

MAUNU TAVAST: Hän on komea, eikö totta?

ANNA: Hän on häikäisevä—Kuinka hän liikkuu ja kuinka hän puhuu! Mikä varmuus kaikissa hänen sanoissaan ja mikä ritarillinen rakastettavaisuus jokaisessa hänen päänsä ylimyksellisimmässäkin nyykähdyksessä!

MAUNU TAVAST Tosiaan: se on Olavi.

ANNA: Ja kuinka häntä kohdeltiin laivalla ja kuinka hän kohosi kaikkien muiden yli päätä pitempänä! Eikä hänen itseoikeutetussa ylemmyydessään ollut kuitenkaan mitään painostavaa tahi muita halventavaa. Päinvastoin nosti hän muita pelkällä läsnäolollaan, päinvastoin hengittivät kaikki keveämmin hänen seurassaan.

MAUNU TAVAST (säteilevin silmin): Niin, sillä hän toi mukanaan henkäyksen suuresta maailmasta.

ANNA: Siellä oli laivalla. Bitzejä, Frillejä, Flemingejä ynnä muuta muukalaista aatelistoa, niin, itse Klaus Kurki, Laukon herra, oli siellä. Kuinka he kaikki himmenivät hänen rinnallaan kuin kynttilät päivän kirkkaan koittaessa!—Ja olisitpas nähnyt Turun laiturilla! Kuinka kaikki kokoutuivat hänen ympärilleen, kuinka he kaikki tahtoivat puristaa hänen kättään ja saada häneltä edes sanan, hymyn tahi katseen! »Tavast!» »Tavast!» kaikui jokaisen huulilta.

MAUNU TAVAST: Se on Olavi. (Liikutettuna.) Jumala siunatkoon ja varjelkoon häntä, että hän kestäisi kunniansa eikä menisi turmioon suurten kykyjensä kuorman alla!

ANNA: Ne eivät ollenkaan paina häntä.—Minä seisoin syrjässä ja ajattelin: Totisesti on hän luotu päitä ja sydämiä hallitsemaan.

MAUNU TAVAST: Herran käsi on ollut runsas hänen sielulleen ja ruumiilleen. Mutta jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan. Jospa hän aina voisi hyvin ja hurskaasti käyttää leiviskänsä!

ANNA: Hän käyttää ne Jumalan kunniaksi, isänmaalle iloksi ja meille molemmille ikuiseksi autuudeksi.—Niin, ajattelin minä syrjässä seisoessani: tuskin oli Maunu Tavast noin korkea kerran Lepaan kartanolle astuessaan..

MAUNU TAVAST (synkistyen): Minä en hoitanut yhtä hyvin leiviskääni.

ANNA: Sinä olet hoitanut sen! Sillä tiedä, Maunu Tavast, minä olen seurannut kaukaa sinun toimiasi täällä Suomen erämaissa ja minä olen hämmästynyt. Mitä kaikkea sinä olet saanut aikaan täällä! Ja sinä sanot, että sinä olet huonosti hoitanut ne lahjat, jotka sait Jumalalta?

MAUNU TAVAST: Minustakin olisi voinut kerran tulla … Olavi.

ANNA (hymyillen): Katsopas, nyt jo kadehdit sinä häntä. Etkö häpeä ollenkaan, Maunu Tavast? Nyt olet sinä kiittämätön taivaan laupeudelle. Olisiko mielesi parempi, jos poikasi saapuisi kotiin rumana, köyhänä, oppimattomana? Ei! Juuri sinulta on hän perinyt ne lahjat, jotka hänen nuorta miehuuttaan kaunistavat ja joilla hän kerran on hurmaava maailman mahtavimmat.

MAUNU TAVAST: Kenties on hän perinyt minulta jotakin. Mutta silloin on hän perinyt minulta myös synnin.

ANNA (päätään pudistaen): Minä en ole milloinkaan voinut sitä synniksi ymmärtää.

MAUNU TAVAST: Se oli lankeemus, Anna Lepaa, harha-askel meidän molempien.

ANNA: Pyhä lankeemus, autuaallinen erehdys, aurinko, jonka säteet vieläkin valaisevat minun riutuvaa vanhuuttani. Mitä olisi ollut minun eloni ilman sitä? Harmaa kangas ilman yhtään kultaista kudetta pitkien arkipäivien lomassa.

MAUNU TAVAST (vakavasti): Anna Lepaa: on synti noin synnistä puhua.

ANNA: Oli synti, että minä menin luostariin. Se oli minun suuri kuolemansyntini, joka on minun eloni päivät pimentänyt.

MAUNU TAVAST: Toinen oli vaiva minun vaelluksessani. Minä en ymmärrä, minä en käsitä, kuinka minä voin, kuinka minä saatoin tehdä sen, ja vielä vähemmän voin minä käsittää, kuinka en olisi tehnyt sitä. Niin eriskummallisesti, niin puutteellisesti on ihminen rakennettu, ettei hän edes muista vanhuudessaan, millainen hän itse oli silloin, kun synti myllersi hänen sydämessään.—(Surumielisesti.) Hän muistaa vaan tuon toisen, Anna Lepaa.

ANNA: Ja tuo toinen on sen ijäti säilyttänyt. Tahdotko kuulla kuvasi, Maunu Tavast?—(Tempaa kirjan pöydältä ja lukee siitä.)

»Hänen oppinsa ja puhtautensa maine oli suurempi kuin kenenkään. Kun hän julki liikkui, riennettiin kaikissa kaupungeissa häntä katsomaan. Kun hän katosi näkyvistä, ojentuivat kaikki kaulat ja tuijottivat kaikki silmät saadakseen vielä vilauksen hänen pyhästä liepeestään. Eikö jokainen vaimo, jokainen tyttö hehkunut hänelle, kun hän läsnä oli? Eikö huoannut häntä jokainen aatelisnainen kammiossaan, kun hän poissa oli?—»

MAUNU TAVAST: Niin, se oli Abaelard … ennen syntiinlankeemusta.— (Ottaa kirjan häneltä ja lukee liikutettuna.)

»Vaikka keisari, maailman herra, olisi katsonut minut aviovuoteensa arvoiseksi ja sallinut minun käskeä koko maailmaa, suloisempana ja arvokkaampana olisin minä pitänyt olla sinun lemmittysi kuin hänen keisarinnansa.»—

ANNA: Niin, se oli Heloise … ennen hedelmällisyyttä.

MAUNU TAVAST: Ja nyt?

ANNA: Hän ajattelee sinun poikaasi. Maunu Tavast, sinä olet kyllin suuri sen kuulemaan: on onnellista olla äiti sinun pojallesi.

MAUNU TAVAST: Onneton! Mitä tarkoitat sinä minun suuruudellani?

ANNA: Maunu Tavast! Suuri olit sinä jo silloin, kun sinä rakastit minua, niin suuri, että vaivoin koskin sinun olkapäähäsi. Nyt seisot sinä pilvien tasalla. Suru on tehnyt sinusta jättiläisen.

MAUNU TAVAST: Ja sinusta, Anna Lepaa?

ANNA (hiljaa): Minä en ole koskaan lakannut sinua rakastamasta.

MAUNU TAVAST: Kuitenkin sanoit sinä olevasi siitä onnellinen.

ANNA: Minä olisin onnellinen, jos voisin olla vertaamatta nykyistä elämääni siihen, mitä elin sinun kerallasi. Mutta oliko se elämää maan päällä? Ei liene lupa kuolevaisen olla niin onnellinen.

MAUNU TAVAST (soinnuttomasti): Ei.

ANNA: Ken kerran on kesä-yön valkean onnen elänyt, hänestä tuntuu kaikki sen jälkeen turhalta ja tyhjänpäiväiseltä.

MAUNU TAVAST (kuten edellä): Niin.—(Vaitiolo.) Mutta jos kuka on kerran ollut niin onnellinen, silloin on hän ottanut myös osansa ajallisesta autuudesta.

ANNA: Pahoin pelkään: myös iankaikkisesta.

MAUNU TAVAST: Kuinka?—(Vakaumuksella.) Ei, Anna Lepaa, ei! Ano anteeksi Jumalalta! Hän ei ole hylkäävä sinun rukoustasi.

ANNA: Kuinka voisin anoa anteeksi Jumalaita sitä, josta minä en lakkaa hänelle kiitosvirsiä virittämästä? Kuinka voisin katua sitä, että minulle suotiin autuus rakastaa aikakauden suurinta miestä ja tuntea edes tuokio iankaikkisen elämän henkäys kasvoillani?

MAUNU TAVAST (vakavasti): Se tuokio on minulle antanut syvän tunteen kaiken katoavaisuudesta. Muistellen omaa hairahdustani olen minä, joka ennen olin ankara kuin kuluttava tuli, tullut lempeäksi ja anteeksi-antavaiseksi muiden rikoksille. (Hiljaa.) Niin, usein tuntuu minusta siltä kuin minä ainoastaan sen kautta olisin oppinut rakastamaan ihmisiä.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: nyt annoit sinä meidän rakkaudellemme pyhimmän vihkimyksen.

MAUNU TAVAST. Niin, minä en tiedä … elämä on niin lyhyt ja kuoleman-ajatus niin kammottava.—Minä en voi tuomita ihmisiä niinkuin ennen. Sikäli kuin silmäni hämärtyvät, osaan minä yhä vähemmän tehdä eroa heidän välillään.—Minä rakastan kaikkia ihmisiä, Anna Lepaa, sillä me olemme onnettomuustovereita.

ANNA (ihaillen): Sinä suuri, suuri mies! Mikä olen minä, että uskallan tulla sinun eteesi ja sinulle minun omaa pientä rakkauttani muistuttaa?—Mutta älä luule, että näen taikka olen vuosikymmenien vieriessä nähnyt sinussa vain entisen rakastajan! Minä olen kuullut puhuttavan sinun valtiotoimistasi ja minä olen ihmetellyt! Minä olen salasta katsonut myös täällä Turussa sinun lujan ja laupiaan kätesi aloja ja minä olen painanut pääni alas. Nyt en minä voi estää enää kyyneleitäni, sillä minä olen nähnyt sen suuren ja laajan sydämen, josta kaikki nämä hyvättyöt ovat kultaisena virtana kummunneet.

(Vaipua nojatuoliin, käsi Maunu Tavastin kädessä. Maunu Tavast katsoo vakavana suoraan eteensä. Mailleen menevän auringon lempeä hohde heittää sädekehänsä heidän ylitseen.)

MAUNU TAVAST: Vähän olen minä tehnyt, enempi tahtonut. Olen jatkanut vaan voimien mukaan sitä työtä, mitä pyhät miehet ennen minua ovat Suomen kirkon hyväksi tehneet ja toimittaneet.

ANNA: Ja työ on tuottanut sinulle tyydytyksen?

MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä olen pitkospuu suossa. Toinen onnellisempi on käyvä minun ylitseni.

ANNA: Kuka?

MAUNU TAVAST: Olavi Maununpoika Tavast on hänen nimensä.

ANNA puristaa hänen kättään liikutettuna.

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Samat asemat kuin edellisen näytöksen loppuessa. Martti tulee kiireesti oikealta.

MARTTI: Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne…

MAUNU TAVAST: Puhu!

MARTTI: Asemies Rankonen on ollut Turussa ja palannut juuri sieltä. Hän sanoo, että maisteri Olavi on nähty kaupungissa…

MAUNU TAVAST (kuin heräten): Niin, niin, tietysti, minä tiedän. Hän voi olla missä silmänräpäyksessä hyvänsä täällä. Hänet on vastaan otettava kaikella sillä kunnialla, mikä tulee hänen opilleen ja säädylleen.

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Nähkääs, rakas ystäväni: Olavi on nyt hyvin oppinut mies. Hän on sekä baccalaureus että magister regens Parisin yliopistossa. Ymmärrättekö, herra kaniikki, mitä se merkitsee?

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Hän tuottaa kunniaa nyt koko maalle ja Turun hiippakunnalle.—Linnanvouti Pietari Karpalainen olkoon itse portilla häntä vastaan ottamassa.

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Kuin kuningasta on häntä tervehdittävä Kuusistoon.—Herra kaniikki: minun sauvani ja minun piispanhiippani.—( Martti tuo hänelle arvonmerkit.) Niin, niin, rakas ystäväni: Olavi on nyt oppineempi mies kuin me molemmat yhteensä.—Joutukaa! Annettakoon käskyt koko linnanväelle. Älköön saako maisteri Olavi luulla meistä, ettei Suomen erämaassa tehdä kunniaa tieteen kruunupäille.

MARTTI: Kaikki on oleva heti valmista, teidän korkea-arvoisuutenne. (Menee.)

ANNA (nousten): Tahdot varmaan kohdata poikasi kahden kesken, Maunu Tavast?

MAUNU TAVAST: Sinä voit kyllä jäädä.—Se on totta! Meidän äskeinen kanssapuheemme jäi kesken. Minä en vielä saanut tietää sinun matkasi lopullista tarkoitusta.

ANNA: Minä tahdoin nähdä hänet ennen kuolemaani.

MAUNU TAVAST: Ja nyt kun olet nähnyt hänet? Mitä nyt ajattelet?

ANNA: Nyt on minun vielä vaikeampi olla enää koskaan häntä näkemättä.

MAUNU TAVAST: Koskaan?

ANNA: Niin. Hän matkustaa tietysti takaisin Parisiin ja minä…

MAUNU TAVAST: Anna Lepaa: etkö arvaa, ketä varten minä olen tuota naisluostaria Raisioon rakennuttanut?

ANNA: En.

MAUNU TAVAST: Sinusta on tuleva sen ensimmäinen abbedissa.

ANNA: Minusta?—Piispa Maunu Tavast: minä en ole niin korkeaan toimeen kelvollinen.

MAUNU TAVAST: Se on ollut minun mieli-ajatukseni. Minä en ole kuullut enkä tiedustellut sinusta mitään, mutta minun sydämeni on sanonut minulle: Anna Lepaan neiti, on oleva se nainen, jonka käsiin voin luottamuksella uskoa hurskaan unelmani.

ANNA: Pelkään, että hurskas unelmasi on sinut harhaan johdattanut.— Mutta jos minä jäisinkin tänne, minä en kuitenkaan saisi enää milloinkaan nähdä häntä.

MAUNU TAVAST: Kuinka niin?

ANNA: Minun eloni päivät ovat luetut eikä Olavi varmaan ole niin pian toistava käyntiään.

MAUNU TAVAST: Hän?—Hän jää tänne.

ANNA: Turkuun?

MAUNU TAVAST: Minun luokseni.—Kuten olet kuullut ehkä, nimitin hänet viime käynnillään täällä arkkiteiniksi. Virkaa ei kuitenkaan voi enää hoitaa sijaisen avulla. Hänen täytyy nyt jättää tieteensä laakerit ja antautua niihin arkitoimiin, jotka ovat välttämättömät, jos hänen mieli koskaan kohota tuomiorovastiksi ja sitten kenties kerran sille piispan-istuimelle, jolle minä olen hänen tiensä viitoittanut.

ANNA: Ja sinä luulet, että Olavi on oleva halukas seuraamaan sinun viittaustasi?

MAUNU TAVAST (kummastuen): Minä olen varma siitä. Mitä hän muuta voisikaan? Hän on nyt kyllin oppinut. Hänen on aika astua kirkon palvelukseen.

ANNA: Kirkon palvelukseen luulen minä hänen mielellään astuvan. Mutta tuskin Suomen kirkon.

MAUNU TAVAST: Isänmaa tarvitsee häntä.—Kuinka? Eikö Suomen kirkon? (Hymyillen.) Mitä hulluja mieleesi lennähtääkin, Anna Lepaa?— (Miettien.) Hm, Suomen kirkko on tosin pieni ja syrjäinen, mutta piispan-istuin on kuitenkin aina piispan-istuin…

ANNA: Etkö usko hänen kunnianhimonsa tähtäävän korkeammalle?

MAUNU TAVAST: Korkeammalle? Hänen kunnianhimonsa? (Levottomana.) Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Olavi ei tahtoisi jäädä tänne?— (Haihduttaen ikävät ajatukset.) Ei, se ei voi olla mahdollista. Hän on mielellään jättävä kaikki liiat pilvilinnat ja uhraava miehuutensa voimat sille maalle, jonka lapsi hän on ja joka on hänet niin korkeaksi kasvattanut.

ANNA (hiljaa): Olitko itse niin valmis niistä luopumaan, Maunu Tavast? Olitko itse niin altis uhraamaan nuoruutesi korkealentoiset unelmat pyhän ja ankaran työsi alttarille?

MAUNU TAVAST: Minäkö? (Synkistyen.) Minä olin hourupää siihen aikaan. (Hymyillen surumielisesti.) Niin, mitä kaikkea minä itsestäni kuvittelinkaan! Oli kuin olisin seisonut korkealla vuorella ja nähnyt allani kaiken maailman ihanuuden.

ANNA: Etkö luule nyt Olavin seisovan sillä? Etkö luule nyt hänenkin silmissään kauniimpien ja eteläisempien maiden kangastavan?

MAUNU TAVAST: Oikeaan aikaan sattui Jumalan käsi raskaana minun päälleni ja musersi minun itserakkaan ylpeyteni niinkuin saviastian. (Kuin itsekseen.) Se oli tarina Maunu Tavastin unelmien.—Mutta Olavin? Ei koskaan. Hän on jo alunpitäen ollut viisaampi, ollut järkevämpi minua. Sinä erehdyt, Anna Lepaa, saatpa nähdä, että sinä erehdyt.

ANNA: Mikään ei olisi minulle sen mieluisempi.—(Vaitiolo.) Ja hänen sukuperänsä? Hän ei vieläkään tiedä siitä mitään?

MAUNU TAVAST: Ei. Hän luulee, kuten kaikki muutkin, että hän on veljeni Niilon poika, jonka opillisen kasvatuksen minä olen ottanut huolekseni. Me olemme veljeni kanssa sen niin sopineet.

ANNA (varovasti): Eikö olisi syytä sanoa sitä hänelle? Hän voi sen mahdollisesti saada tietää joltakin asiaankuulumattomalta.

MAUNU TAVAST: Tuskin.—Kenties olisi syytä sanoa hänelle. Minä olen joskus miettinyt sitä. Mutta hän on ollut niin nuori ja iloinen ja niin ylpeä, että minun on ollut sääli häiritä hänen aamunsa päivänpaisteisuutta.

ANNA: Luuletko—että se tulisi—häneen kovasti koskemaan?

MAUNU TAVAST: Niin, minä luulen. Millä ylpeydellä hän joskus on puhunut sukuperästään, meidän suvustamme, Tavastien tahraamattomasta vaakunasta, jonka teräksinen käsivarsi on hänen mielestään ollut luotu kansakuntien kohtaloita ohjaamaan! Ja jos hän nyt saisi kuulla äkkiä, että hän onkin vain avioton lapsi…

ANNA: Mutta onhan hän Tavast kaikissa tapauksissa! Ja vielä enemmän Tavast, kun hänen isänsä olet sinä, sukusi suurin, Suomen kunnia ja siunaus Turun hiippakunnan.

MAUNU TAVAST: Maailma ei olisi sitä katsova niin.—Minä tunnen Olavin rehellisen ja vilpittömän luonteen. Hän ei tahdo lainasulilla kaunistautua. Hän ei sen jälkeen tahtoisi enää käydä päivääkään veljeni Niilon pojasta.

ANNA: Tunnusta hänet siis pojaksesi, Maunu Tavast! Mielestäni voivat isä ja poika tässä tapauksessa olla ylpeät toisistaan.

MAUNU TAVAST: Se voisi vahingoittaa hänen menestymistään kirkon palveluksessa.—Ei, ei, paras ettei hän tiedä mitään eikä saa tietää mitään. Sitten, kenties sitten … ennen kuolemaani.

ANNA (värähtävällä äänellä): Etkö luule hänen äitiään halveksuvan?

MAUNU TAVAST: Anna!

ANNA: Niin, minä ajattelin … jos hän kuulee, että hänen äitinsä ei olekaan siveä ja jalosukuinen rouva Ingeborg Jägerhorn, vaan langennut, onneton Anna Lepaa, jonka sydämen tuskaa nunnanpuku turhaan verhoaa…

MAUNU TAVAST: Lepaan kirkas aateliskilpi keltaruskeine leijonineen on kyllin vankka kestääkseen nuoruutesi erehdyksen. (Vaitiolo.) Katso, päivä on jo painunut lahden tuolle puolen. Me seisomme nyt jälleen Suomen kesä-yön hämärässä.

ANNA: Niin. Lyhyt, utuinen unelma on elämä keskellä kahden ruskon kajastamista.

(Vaitiolo. Torvet torahtavat kartanolla. Riemuhuutoja, kannusten kilinää. Ovi taustassa temmaistaan auki, sisälle astuvat Karpalainen, ja Rankonen asettuen kumpaankin pihtipieleen.)

KARPALAINEN: Hänen jalosukuisuutensa maisteri Olavi Tavast.

( Olavi tulee nopein askelin perältä, hienona, häikäisevänä, maisterin baretti päässään, kasvot itsetietoista älykkäisyyttä ja energiaa todistaen.)

OLAVI: Setä! (Syöksyy Maunu Tavastin syliin.)

MAUNU TAVAST: Poikani, rakas poikani!—Sinä olet siis jälleen kotona.

OLAVI: Niin, rakkahin setäkulta! Voitko ajatella mitään niin naurettavaa? Koti-ikävä, yksinkertainen suomalainen koti-ikävä keskeytti kaikki puuhani siellä aikaisemmin kuin olin odottanutkaan. (Huomaa Annan.)—Anteeksi, minä en tiedä, onko minulla kunnia…?

MAUNU TAVAST (esittäen): Hurskas nunna Wadstenan luostarista…

OLAVI (tervehtien kohteliaasti): Teidän luostarinne maine heittää heijastuksensa jokaisen ylle, joka kantaa tuota pukua.—Äiti, suokaa minulle siunauksenne!

ANNA: Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua kaikessa sinun vaelluksessasi ja olkoon hänen oikea kätensä aina kevyt sinun pääsi suortuvilla. (Kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.)

OLAVI: Kas niin, nyt olen minä jälleen kotona tässä vanhassa, rakkaassa Kuusistossa! Sinä et usko, setä, miten hauska matka minulla on ollut! Ensin laivalla ja sitten täällä Turussa… Niin, tehän olitte myöskin laivalla, hurskas äiti?

ANNA: Minä olen juuri tullut Tukholmasta.

OLAVI: Niin, minä muistan: te olitte aina syventynyt rukouksiinne.— Setä, minulla on sinulle terveisiä… Ei, ei, kaikki terveiset tuonnemmaksi. Niitä on liian paljon, Tukholmasta, Köpenhaminasta, Pragista…

MAUNU TAVAST (vilkkaasti): Pragista? Oletko siellä ollut?

OLAVI: Minä poikkesin sinne matkallani. Siellä olet sinä hyvässä muistossa, setä. (Leikillisesti.) Niin, niin, kuulinpa minä siellä yhtä ja toista sinusta, jota sinä itse et ole koskaan kertonut minulle.

MAUNU TAVAST: Kuinka? He muistavat—?

OLAVI: Kyllä, tietysti vain vanha polvi. He puhuivat mielellään suomalaisesta harhaoppisesta maisterista, nimeltä Maunu Tavast, joka oli kuunnellut siellä m.m. Juhana Hus'in luentoja.—(Humoristisesti.) Kuinka on, setä? Olitko sinä harhaoppinen?

MAUNU TAVAST (hymyillen): Mahdollista kyllä. Meillä nuorilla oli siihen aikaan kaikenlaisia kerettiläisiä harrastuksia.

OLAVI: Hyvä kyllä, että ne nyt ovat haihtuneet.—(Vakavasti.) Myöskin tässä ajassa liikkuu virtauksia, joiden suhteen oikea-uskoisen katoolisen kirkon on oltava varoillaan. Minä voisin kertoa sinulle paljon synkkiä tarinoita, setä. Maailmassa käy salainen kuiske ihmishengen vapaudesta.

MAUNU TAVAST: Sinä et ole noille äänille korvaasi kallistanut?

OLAVI: En. Sillä ihminen on vapaa vain Jumalassa. Niin, kuuleepa siellä täällä Europan etevimmissä yliopistoissa jo suorastaan vastustettavan paavin maallista auktoriteettia ja sanottavan, että raamattua olisi kansan kielellä kirkoissa opetettava.

MAUNU TAVAST: No, se nyt on ehkä liika vaatimus. Pienen alun siihen suuntaan olemme me täällä Suomessa kuitenkin tehneet luettamalla isämeitää, Neitsyt Maarian rukousta ja uskontunnustusta myös äidinkielellä.

OLAVI: Setä! Ei vähintäkään myönnytystä ajan vapaamielisille aatevirtauksille. (Ankarasti.) Mitä minä kuulen? Isämeitää äidinkielellä? Ja Ave-Mariaa ja uskontunnustusta?—Setä! Setä! Tästä meidän täytyy vielä toisti pitemmin ja perusteellisemmin keskustella.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Sinä palat väittelyhalusta?—Niin, niin, pelkään vaan, että sinulle on oleva liian helppo todistaa kumoon minut vanhoine, ruostuneine argumentteineni ja palauttaa oikea-uskoisen kirkon helmaan tämä vanha, valkopää lapsi, jota ei lähes neljäänkymmeneen vuoteen ole muut kuin elämä opettaneet.—Sinun aseesi taas ovat hijotut ajan etevimmissä oppisaleissa.

OLAVI: Sinä lasket leikkiä, setä?—Minä puolestani puhun tätä aivan vakavasti. Juuri tämä asia on erikoisesti kallis minulle, se on minun aivojeni unelma, minun sydämeni syvin mahtiponsi.—Sinä sanot, että minun aseeni ovat hijotut, setä. Totisesti minä en ole säästänyt työtä enkä vaivaa niitä hijoessani, mutta tiedätkö, setä, minkä asian palvelukseen minä olen päättänyt ne pyhittää? Juuri samojen harhaoppisten suuntien kukistamiseen.—Niin, minä tunnen todellakin itseni siihen kutsutuksi. Minä uskallan sanoa sinulle, setä, että minä näen siinä elämäntehtäväni, suuren, ihanan elämäntehtäväni.—Monin joukoin ja eri tahoilta lähestyvät nyt katoolisen kirkon viholliset. Pakanalliset roomalaiset ja kreikkalaiset kirjailijat, jotka Jumalan nimen kiroukseksi ovat jälleen herätetyt haudoistaan, hurmaavat lumoavalla muodollaan ihmismieliä kautta sivistyneen maailman ja ovat saaneet jo monen hurskaan ja oppineen miehen oikean uskon poluilta hairahtumaan.—Toisaalta on kansoissa huomattavana itsekäs pyrkimys omintakeiseen toimintaan, riippumattomuuteen Rooman hengellisestä ja maallisesta yliherruudesta, sanalla sanoen: riihattomuuteen.—Ja mihin ovat vieneet nämä niin sanotut ihmishengen vapauden vaatimukset? Ne ovat vieneet ihmishengen orjuuteen, lihan ja aineen ylivaltaan… Anteeksi, minähän unohdan aivan, että kunnon Karpalainen odottaa minulta kiitosta suuremmoisesta vastaanotostaan. (Menee ja kättelee häntä.)

KARPALAINEN: Ei kestä kiittää, herra maisteri.—Minä seison kyllä mielelläni ja kuuntelen niin kauan kuin dominus magister vain puhuu. —Rankonen, sinä muistat, mitä minä aina olen sanonut sinulle. »Rankonen», olen minä sanonut, »maisteri Olavi on syntynyt piispanhiippaa kantamaan. Kun hän haastaa, on kuin tuliset kielet lähtisivät hänen päälaeltaan.»

OLAVI: No, noh, ei puhuta syntiä, Karpalainen.—Päivää, Rankonen. (Kättelee häntä.) Tokko enää tunnet minua ollenkaan?

RANKONEN: Tottahan toki, herra maisteri.

OLAVI: Kuinka nyt ketut jaksavat?—Niin, niin, tunnustapas vaan, että sinulla on jälleen monta surmansilmukkaa heille Kuusiston takamailla.

RANKONEN: Ketut? (Hyrähtää nauruun hyvillä mielin.) Kaikkia herra maisteri suvaitsee muistaakin.—Eei, eihän niitä näin kesäaikaan…

OLAVI: Niin, tiedäpäs, setä, tämä Rankonen on ollut minun suuri opettajani metsästyksen jalossa taidossa.—Nyt olen minä siis jälleen kotona!… (Menee ikkunan luo.) Ja tämä tähdetön yö, tämä auringoton päivä, missä valkeus tulvehtii yli tienoon näkymättömästä lähteestä kuin Jumalan kaikkivalta kautta ihmistekojen ja ihmiskohtaloiden!— Totisesti tuntuvat täällä ijäisyyden siipeiniskut. (Sulkee silmänsä uneksien. Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (Annalle): Ja sinä sanot, että hän ei tahdo jäädä tänne?— Hänen sielunsa halajaa rauhaa.

ANNA: Ihmisrauha on sodalla ostettava.—Sinä kuulit, mitä hän äsken sanoi…

MAUNU TAVAST: Pyhän innon tuli palaa hänessä, kiivastelu kirkon asian puolesta. Hän kaipaa vain työtä ja toimialaa.

ANNA: Juuri siksi halajaa hän avaraan maailmaan. Hän ei ole vielä löytänyt sille alaa omasta sydämestään.

( Elina tulee oikealta viinitarjottimineen. Pysähtyy hämillään ja katsoo isäänsä apua pyytävänä.)

KARPALAINEN: Elina tahtoo tarjota tervetuliais-maljan.

OLAVI (käännähtäen äkkiä): Elina?—Ah, se on totta!—(Lähestyy neitoa.) Oletko sinä Elina? Kuinka olet kasvanut suureksi ja kauniiksi siitä kuin viimeksi kotona kävin! Muistatko? (Hymyillen.) Sinä istuit vielä silloin minun polvellani.

ELINA: Minä muistan.

OLAVI: Ja kuinka kaunis ruusu sinun suortuvissasi ruskottaa! Sallitko? (Ottaa ruusun.) Et varmaan tahdo kieltää minulta tätä lahjaa tarhastasi?

ELINA painaa päänsä alas ujostuen.

KARPALAINEN: Hän tahtoi tulla jo portille ja tarjota sen herra maisterille. Mutta hän oli liian ujo, hän ei uskaltanut.

OLAVI: Kuinka? Olemmehan me vanhoja leikkitovereita.—Hyi, Elina! Onko totta, mitä isäsi sanoo?—Sylintäydet olisin minä sinun sijassasi tarjonnut ruusuja sinulle.

ELINA: Minun ruusuni eivät ole vielä puhjenneet. Se on vasta nuppu.

OLAVI: Niinkö?—(Kukan tuoksua hengittäen.) Se tuoksuu kuitenkin jo kesältä ja aamunauringolta.—Katso, siinä on vielä kastehelmi. Sinä olet juuri taittanut sen?

ELINA: Niin. Se oli kevään ensimmäinen.

OLAVI (tarttuen pikariin): Siispä juon minä kevään ensimmäisten kukkien maljan Kuusistossa.—Rakas setäni! Olkoon valkea hämärä, missä kukat puhkeevat, onnellinen sinun valkealle vanhuudellesi.

MAUNU TAVAST: Niin myös sinun punaiselle nuoruudellesi, Olavi Tavast.

(Tervehtivät toisiaan. Elina vie pois viinitarjottimen. Olavi katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä, pyyhkäisee otsaansa ja kääntyy sitten linnanvoudin puoleen.)

OLAVI: Ja nyt täytyy minun saada tietää, mihin olette minut majoittanut? Toivottavasti entiseen huoneeseeni puutarhan puolella teidän asuntonne yllä?

KARPALAINEN: Niin, herra maisteri. Kaikki on siellä vielä entisessä kunnossaan. Mitään ei ole liikutettu, ei yhtään kirjaa eikä paperia…

OLAVI: Hyvä, hyvä. Nyt täytyy minun vain pyytää Rankosta auttamaan teitä matkakapineitteni kantamisessa sinne.

RANKONEN: Kyllä minä…

OLAVI: Niin, nähkääs, se arkku on hiukan raskas.

KARPALAINEN (katsoen leveitä kämmeniään): Eiköhän tuo saatane sinne.

OLAVI: Ei sitten tällä kertaa muuta kuin: kiitokset edeltäpäin.— ( Karpalainen ja Rankonen menevät.) Niin, arvaapas, setä, miksi se on raskas! Siellä on vähän tuomisia sinullekin.

MAUNU TAVAST: Mitä? Ethän jälleen liene tuhlannut vähiä varojasi kirjalahjoiksi minulle?

OLAVI: Olenpa niinkin. Vieläpä pari harvinaisuutta, niiden joukossa eräs hopeakoristeinen epistola.

MAUNU TAVAST (ilahtuneena): Olavi! Minun täytyy todellakin torua sinua.

OLAVI: Eikö tuomiseni kenties miellytä sinua? Voithan lahjoittaa sen Turun tuomiokirkolle, kuten olet monet muut entisistä kirjalähetyksistäni lahjoittanut.—(Uhaten sormellaan.) Ai, ai, setä! Sinäpä vasta suurin tuhlari meistä kahdesta olet.

MAUNU TAVAST: Kirjat ovat harvinaisia täällä erämaassa. Luettuani ne panen ne mielelläni paikkaan, missä muutkin voivat niiden sisällöllä sieluaan virvoittaa.

OLAVI: Ja mitä luet sinä nykyään, setä?—(Ottaa kirjan pöydältä ja selailee sitä.) Abaelardin ja Heloisen kirjeenvaihto…

MAUNU TAVAST: Kuten tiedät, kuuluu se minun mielilukemiseeni.

OLAVI: Minä tiedän.—Abaelard! Mikä mies! Mikä nero! Mikä säkenöivä säilä pyhän kirkon palveluksessa!—Enkä minä kuitenkaan voi nautinnolla lukea juuri tätä kirjaa.

MAUNU TAVAST: Etkö? Minulle tarjoaa se syvän silmäyksen kahteen suureen ja palavaan ihmissydämeen.

OLAVI: Niinkö?—Minun mielestäni on se mitä surullisin, mitä kirkaisevin todistuskappale kahden sydämen synnistä ja viheliäisyydestä.—Heloise! Hänen suhteensa minä en sitä niin ihmettele. Hän oli nainen ja sellaisena luotu heikkouteen.—Mutta Abaelard! Tämä sankari, tämä hengen jättiläinen…! Minä en todellakaan voi ymmärtää enkä anteeksi antaa hänelle sitä.

MAUNU TAVAST: Etkö?—(Hiljaa.) Ihmissydän on tehty maan tomusta. Olkoon se kuinka kirkas tahansa, tahtoo siihen aina jäädä joku hiukkanen sen alhaista alkuperää muistuttamaan.

OLAVI: Mutta ihmishenki on ijäinen ja Jumalasta. Missä se pyhänä palaa, siellä se polttaa aineen kuuliaiseksi astinlaudakseen.—Epäilemättä paloi se pyhänä Abaelardin sydämessä. Mutta juuri siksi minä en ymmärrä, kuinka voi langeta niin syvälle, kun on kerran katsonut niin korkealle Herran taivaan ihanuuteen.

MAUNU TAVAST: Sinä et sitä ymmärrä, poikani?

OLAVI (kiivaasti): En. Minä en voi, minä en tahdo ymmärtää sitä. Minä tuomitsen, tuomitsen ankarasti Abaelardin synnin, sitä ankarammin, mitä suurempi hänen sielunsa oli ja mitä laajempi hänen lujan ajatuksensa kantavuus.

MAUNU TAVAST: Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

OLAVI: Setä: tuo raamatunlause ei ole tässä paikallaan. Täytyy tuomita syntiä, ellei mieli tulla itse tuomituksi. Täytyy olla ankara pahalle, ellei mieli itse vajota siihen.—Ja minä tuomitsen Abaelardin! Ja minä tuomitsen Heloisen kaikkine lieventävine heikkouksineen! Tuo nainen, joka sanoo itsestään portto, on totisesti portto…

ANNA (heikosti): Ah!

MAUNU TAVAST: Olavi!

OLAVI: Anteeksi!—Voitteko pahoin, äiti?

ANNA: En.—Kiitos. (Painaa sydäntään.) Kiitos. Se menee ohitse. Se menee kyllä ohitse.—(Koettaa hymyillä.) Te näette, että myöskin minä olen nainen. Minun täytyy todellakin pyytää teiltä anteeksi heikkouttani.

OLAVI: Kenties olette väsynyt? Pitkä matka Tukholmasta on teidät uuvuttanut?

MAUNU TAVAST: Todellakin: minä olen aivan unohtanut isännän velvollisuudet. On jo myöhäistä. Lepo on väsyneen virkistävä.

ANNA: Ei, ei. (Nousee.) Minä menen. Minä en saisi unta kuitenkaan. Minä teen vain pienen kierroksen linnan puistossa.

OLAVI: Tulenko minä teitä saattamaan, äiti?

ANNA: Ei, ei. Ei se ole tarpeellista. Menen mieluummin yksin.—Se on ohitse, se on jo ohitse.—Mutta jos sallitte, palajan vielä kuulemaan teidän oppinutta keskusteluanne, hyvät herrat.

MAUNU TAVAST: Olet tervetullut.—(Epäröiden.) Nimittäin, ellei Olavilla kenties ole jotakin kahdenkeskeistä…?

OLAVI: Eipä suinkaan, rakas setä, eipä suinkaan. Jatkan mielelläni keskustelua, äiti, juuri teidän hurskaassa seurassanne.

ANNA: Kiitoksia, kiitoksia nöyrimmästi. Minulla, nähkääs, ei ole siihen aina tilaisuutta, ei aina… Ellen häiritse siis, olen pian takaisin täällä. (Menee oikealle.)

OLAVI (katsoen hänen jälkeensä): Nunna parka! Hän on jo vanha ja sairas…

MAUNU TAVAST: Hänen sydämensä on sairas.

OLAVI: Myöskin minun sydämeni, setä!—(Lankeaa äkkiä hänen jalkoihinsa.) Minä en puhunut totta, kun sanoin, ettei minulla olisi sinulle mitään kahdenkeskeistä. Minulla on salaisuus sinulle. Minä tahdon itseni ripittää.

MAUNU TAVAST: Kuinka? Sinä, Olavi? Joku salainen synti painaa sydäntäsi?

OLAVI: Niin. Taikka oikeammin: minä en tiedä vielä, onko se synti.— (Sulkien silmänsä.) Mutta se on suloinen kuin synti ja se on riuduttava hekkuma minun hengelleni.

MAUNU TAVAST: Mikä synti se olisi?

OLAVI (hiljaa): Rakkaus.

MAUNU TAVAST: Kuinka?

OLAVI: Niin, mutta pyhä, taivaallinen, puhdas rakkaus, joka elää vain minun mielikuvituksessani.—Minä en ole koskaan nähnyt häntä.

MAUNU TAVAST: Ketä?

OLAVI: Häntä, jota minä rakastan, sydämeni valittua, sieluni ihanaa hallitsijatarta.

MAUNU TAVAST: Hänen nimensä?

OLAVI: Johanna d'Arc!—Niin, Domremyn tyttö sotisopa, neitsyt Orleansin pantsarpaita, Ranskan pelastaja, kukka ylpein kristikunnan.

MAUNU TAVAST: Orleansin neitsyt on kuollut.

OLAVI (haaveellisesti): Seitsemän vuotta sitten kärsi hän marttyyrikuoleman polttoroviolla.—Yöt päivät uneksin hänestä. Auringon säteissä astuu hän eteeni kiitävällä orhilla ratsastaen, kilpi kullan-paistavana, liljalippu hulmuten Herran taivahilla. Kuun säteissä kulkee hän vierelläni puettuna yksinkertaiseen talonpoikais-pukuun huulilla hurskas rukous, silmät suurina kaukaisista, jumalallisista kangastuksista.

MAUNU TAVAST: Tämä oli lempi, jonka tahdoit tunnustaa minulle?

OLAVI: Muuta lempeä en tunne. Muu ei ole minusta mahdollinen miehelle, joka on päättänyt pyhittää voimansa Jumalan valkeudelle.

MAUNU TAVAST: Poikani! Minun suuri poikani!—(Siunaten häntä hiljaa.) Pysyös aina uskollisena niille kauniille mielikuville, joita sielusi silmien eteen Jumalan taivas ja nuori sydämesi nostattavat.

OLAVI: Nyt ja aina ja iankaikkisesta.

ANNA (näkyen ovella): Amen!

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Asemat edelliset. Olavi nousee liikutettuna. Anna tulee sisälle ja istuu syrjään äänetönnä. Ottaa kirjan käteensä ja selailee sitä. Vaitiolo.

OLAVI: Sinä et kysy, setä, kuinka minä olen johtunut juuri tuon immen kuvaa mielessäni pyhänä pitämään? Tiedäpäs, se on eloni ihanin muisto ja samalla suurin kunnia, minkä Ranskanmaa on minulle vielä valmistanut.

MAUNU TAVAST: Kerro!

OLAVI: Kenties muistat, että myös Parisin ylipiston professorit tuomitsivat aikoinaan Orleansin neitseen kuolemaan. Niin suuri oli silloin englantilaisten valta ja vaikutus siellä, niin pieni itse totuuden julistajien itsetunto ja tieto omasta arvostaan. Mutta vuosi sitten avasi Parisin kaupunki porttinsa Ranskan kuninkaan Kaarle VII:n sotaväelle.

MAUNU TAVAST: Minä tiedän. Sinä olet siitä kirjoittanut minulle.

OLAVI: Myös yliopisto vietti tätä tapausta juhlakululla pyhän Katarinan luo Kouluteinien laaksossa. Samalla tuli kysymys lähetystöstä kuninkaan luo, jonka piti koettaa selittää hänelle entistä erehdystä ja pyytää hänen suosiotaan yliopistolle. Kukin kansakunta valitsi vain yhden edustajan tähän korkeaan toimeen ja englantilainen kansakunta valitsi minut.

MAUNU TAVAST (vilkkaasti): Kuinka? Ja sinä olit kuninkaan luona? Ja sinä puhuit kuninkaalle?

OLAVI: Niin. Mitä minä puhuin, minä en muista enää, mutta minun puheeni oli vain hymni Orleansin neitsyelle. Siellä täällä koetin taitavasti kutoa sanojeni lomaan viittauksia ja selityksiä itse tapahtuneesen tosiasiaan, jota yliopisto meidän kauttamme anoi anteeksi kuninkaalta. Mutta lopuksi jätin minä nämä järkeilyt kokonaan, minä innostuin, minä hehkuin, minä puhuin Ranskalle kuin toiselle isänmaalleni ja kuvailin tuon taivaallisen neitseen ilmestystä kuin ihmiskunnan parasta unelmaa. Kaikki silmät vettyivät, kaikki sydämet aukenivat… Ah! Se oli suurin hetki minun elämässäni.

MAUNU TAVAST: Ja kuningas? Mitä hän sanoi? Ottiko hän suosiollisesti vastaan sanasi?

OLAVI: Hän tuli itse liikutettuna minua kädestä kiittämään.—Ja hän vahvisti samana päivänä kaikki yliopiston vanhat edut ja oikeudet.—Ja kaikki, jotka olivat läsnä tuossa juhlallisessa vastaanotossa, sanoivat, että se oli etupäässä juuri minun ansioni!

MAUNU TAVAST: Sinun, Olavi?—Kuuletko, sisar, hänen ansionsa, Olavi Tavastin ansio! Hän on puhunut kuninkaalle, hän on pelastanut Parisin yliopiston.

ANNA: Minä kuulen.

MAUNU TAVAST: Ja nyt sinun tulee kertoa meille myös paljon muuta yliopisto-ajoistasi!—Mitä olet tehnyt ja mitä toimittanut?—Minä tiedän, että sinä et ole ollut laiska siellä…

OLAVI (hymyillen): Tuskin.—Sanotaan tosin, että moni nuori mies lähtee Parisiin seitsemää taidetta hakemaan, mutta löytääkin sieltä kuoleman syntiä seitsemän.

MAUNU TAVAST: Minä tiedän, että sinä et kuulu niiden joukkoon.—Mutta kuinka englantilainen kansakunta tuli valinneeksi juuri sinut tähän tärkeään ja kunniakkaasen toimeen?—Ah, se on totta, kerroithan jo viime käynnilläsi olleesi kansakunnan rahanvartija…

OLAVI: Niin, ja kansakunnan prokuraattori, ja yliopiston rehtori, ja…

MAUNU TAVAST: Mitä? Rehtori? (Nousee ylös.)

OLAVI: Niin, setä, sillä tiedätkö oikeastaan, ketä sinun on kunnia tässä Kuusiston vanhassa, tomuisessa kirjastohuoneessa puhutella?— Minä, Olavi Tavast, en ole ainoastaan taiteiden tiedekunnan bakkalaario, lisensiaatti ja magister regens, minä olen myös jumaluus-opin bakkalaario…

MAUNU TAVAST: Kuinka?—Siitä et sinä ole minulle mitään kirjoittanut.

OLAVI: Ajattelin, että saisit sen kyllä tietää aikoinaan.—Sitäpaitsi minä olen Parisin yliopiston lector ethicarum ja pedagogista, pidän luentoja bakkalaarioille ja johdan yliopistoon pyrkivien nuorukaisten opintoja…

MAUNU TAVAST: Kuuletko, sisar?—Rehtori! Prokuraattori! Jumaluusopin bakkalaario! Etiikan opettaja!

ANNA: Minä kuulen.

MAUNU TAVAST: Olavi!—Tule, että saan syleillä sinua!—(Sulkee syliinsä hänet.) Totisesti on tämä ilon ilta minulle.—(Ristii kätensä.) Nyt, Herra, lasket sinä palvelijasi rauhaan, sillä Suomen hiippa siirtyy toiselle minua arvokkaammalle.

OLAVI (tyrmistyneenä): Suomen hiippa?

MARTTI (oikealta): Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, että huolimatta myöhäisestä hetkestä uskallan häiritä teitä…

OLAVI: Kas, dominus canonicus!—Me emme ole vielä nähneet toisiamme. —Terve!

MARTTI: Tervetullut Kuusistoon, jalosukuinen dominus magister.

MAUNU TAVAST: Älkää sanoko häntä enää maisteriksi! Hän on rehtori, hän on prokuraattori, hän on jumaluusopin bakkalaario!… Mitä minä sanoin äsken teille, Martti? Hän on oppineempi kuin me molemmat yhteensä. Hän on oppinein mies, minkä meidän syrjäinen maamme vielä koskaan on kasvattanut.

MARTTI (nöyrästi): Anteeksi, minä en tiennyt, dominus rector …

OLAVI: Martti sanoo vain edelleenkin maisteriksi.—Mutta teillä oli jotakin asiaa hänen korkea-arvoisuudelleen. Minä en tahdo estää teitä tehtäväänne suorittamasta.

MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne: siellä on eräs mies, David nimeltään, sama, jonka on kuultu yllyttävän kansaa Satakunnassa…

MAUNU TAVAST: David? Täällä Kuusistossa?

MARTTI: Niin.—Hän on odottanut jo kauan, vaikka minä en ole tahtonut häiritä teidän korkea-arvoisuuttanne. Mutta nyt hän suorastaan vaatii pääsyä teidän puheillenne ja sanoo, että ellei veronhuojennusta tapahdu, Satakunnassa nousee kapina…

MAUNU TAVAST: Veronhuojennusta? Heidän veronsa huojennettiin viime vuonna.—David? Minä muistan hänen nimensä. Tahdon heti puhutella häntä.

OLAVI (voimatta enää pidättää itseään): Kapina? Kapinallinen talonpoika, joka pyrkii yöllä hänen korkea-arvoisuutensa Suomen piispan puheille?—Ajakaa ulos hänet! Hetipaikalla. Taikka paremmin: hänet on vangittava ja heitettävä tyrmään miettimään rikollisia aikeitaan.

MAUNU TAVAST: Olavi! (Hymyillen.) Sinä unohdat, ettet ole vielä Turun piispa.

OLAVI: Ja ellen minä minkään muun vuoksi tahtoisi tulla Turun piispan-istuimelle, tahtoisin minä sen vuoksi, että saisin tilaisuuden opettaa tälle kansalle, kuinka Jumalaa ja pyhän kirkon päämiestä on toteltava..—Setä! Sinä et muista nähtävästi, mitä merkitsevät nuo sanat: kansan kapina. Se ei ole mikään yksityinen ilmiö, mistä tuo mies tuolla ulkona tahtoo ilmoittaa sinulle. Se on yhteydessä koko ajan hengen kanssa.—Kaikkialla Europassa, Englannissa, Saksassa, Ranskassa se jo tunnetaan. Minä en tiennyt vain vielä, että sama myrkky oli näin kauas pohjoiseen, tänne, Turun hiippakuntaan saakka tunkeutunut.

MAUNU TAVAST (leikkisästi): Sinä näet, että me emme eläkään täällä niin syrjässä kuin luullaan, vaan suuren ja sivistyneen maailman yhteydessä.—Martti kaniikki! Ilmoittakaa tuolle miehelle, että hän odottakoon esihuoneessa. Tahdon heti tulla ja tiedustella häneltä, mikä on syynä Satakunnan miesten tyytymättömyyteen.

MARTTI: Hän on esihuoneessa, teidän korkea-arvoisuutenne.

OLAVI (kiivaasti): Setä! Tämä on periaatteellinen kysymys, joka voi näyttää pieneltä, mutta jonka kantavuus voi olla kautta aikojen mittaamaton.—Muista Wat Tylerin talonpoikaiskapinaa Englannissa! Eikö se puhjennut esiin heti, kun Wiklef oli alkanut harhaoppisen toimintansa ja lollardit ruvenneet järkyttämään kirkon rakennusta? Muista la Jacquerie -kapinaa Ranskassa, taborilaisia ja kalikstineja Böömissä, adamilaisia Määrissä ja näitä hirveitä hussilaissotia, jotka nyt toki Jumalan kunniaksi ovat päättyneet! Eikö niiden kaikkien alku ja lähtökohta ole siinä, että ihminen asettaa oman järkensä Jumalan järkeä korkeammalle, jonka näkyväinen ilmestysmuoto on kirkko, on papisto, on Pyhän Pietarin istuin Roomassa? Jumalan järki tuottaa järjestystä maille ja valtakunnille, ihmisjärki harhaa ja epäjärjestystä.—Siinä nyt on seuraus, setä, sinun vaarallisista yrityksistäsi ruveta kansankieltä kirkoissa viljelemään. Martti canonicus: eikö täälläkin Satakunnassa ole luettu suomeksi isämeitää ja uskontunnustusta?

MARTTI: On, onpa saarnattukin vielä, herra maisteri.—Anteeksi, että nimitän teitä edelleenkin niin…

OLAVI: Saarnattu suomeksi!—Setä, olethan pahempi harhaoppinen kuin olen luullutkaan. Millä aiot nyt kohdata lähestyvää myrskyä?

MAUNU TAVAST (hymyillen): Minä olen kuullut, että päivänpaiste on joskus myrskyä voimakkaampi.

OLAVI: Ei, setä, suo anteeksi, että uskallan olla kanssasi eri mieltä tästä: kapinanhenki kansasta on heti alkuunsa miekalla ja tulella tukahdutettava.—Me emme tarvitse siihen maallisen vallan apua. Meidän ei ole tarvis kysyä siihen lupaa Turun linnan isännältä.—Kaksi miekkaa on annettu pyhälle Pietarille, hengellinen ja maallinen; toista niistä voi käyttää ainoastaan kirkko ja toista voidaan käyttää ainoastaan kirkon hyväksi.—Me voimme tällä kertaa käyttää molempia.—Ilokseni näin, että olet poissaollessani varustanut Kuusiston linnan niin lujaksi, että se voi kestää kovimpiakin hyökkäyksiä. Meidän ratsuväkemme yksin riittää kapinan kukistamiseen. Sallitko, että minä itse lähden heidän kerallaan Satakuntaan?—Mutta sitä ennen on tuo mies vangittava, häntä on kidutettava ja saatava hänet tunnustamaan koko tämän kerettiläisen kansanliikkeen synty kaikessa laajuudessaan… Sehän on totta, setä, minä unohdan, ettei teillä täällä Suomessa ole edes mitään kunnollista inkvisitsionia.

MAUNU TAVAST (vakavasti): Ei, Jumalan kiitos, eikä tule olemaan niin kauan kuin minä istun Turun piispan-istuimella.—Jätän sinut nyt jäähdyttämään sotaista intoasi Martti kaniikin kanssa. Hänen seuransa on siinä suhteessa arvellakseni paras mahdollinen. (Poistuu oikealle.)

MARTTI (hetken vaitiolon jälkeen): Maisteri Olavi aikoo nyt jäädä kotimaahan?

OLAVI: Minäkö? Kuka sitä sanoo?

MARTTI: Minä luulin ymmärtäväni sen teidän sanoistanne.—Sitäpaitsi on herra piispa puhunut siitä.

OLAVI: En suinkaan, enpä suinkaan. Minä aion pian taas Parisiin.—Vai niin, hänen korkea-arvoisuutensa on puhunut… Mitä hän on maininnut teille?

MARTTI: Hän on sanonut, että herra maisterin opintoaika on nyt päättynyt ja että te ensi syksystä saakka aiotte itse ottaa suorittaaksenne ne arkkiteinin tehtävät, joita minä nyt hoidan.

OLAVI: Hoitakaa te vaan, hoitakaa te vain niitä edelleenkin, Martti canonicus!… (Kuin itsekseen.) Mitä? Onko hän sanonut todellakin?— Ja kuinka kauaksi aikaa hän on sanonut minun jäävän Kuusistoon?

MARTTI: Epäilemättä elinajaksenne, herra maisteri. Minä en ole ainakaan voinut muuta ymmärtää…

OLAVI: Elinajakseni?—Mutta sehän on mahdotonta! Se on mahdotonta!—Hän ei voi toki tarkoittaa, että minä jättäisin Parisin juuri nyt, jolloin minä olen työskennellyt itselleni siellä tieteellisen tulevaisuuden?

MARTTI (hiljaisesti): Niin, minä toistan vaan, mitä hänen korkea-arvoisuutensa on sanonut minulle.

(Vaitiolo. Olavi on istunut karmituoliin ja painaa pään käsiinsä. Martti katsoo vielä hetkisen häneen ikäänkuin puhekumppania odottaen ja poistuu äänettömänä oikealle. Anna, joka sillä välin on lukenut ikkunan ääressä, nousee ja lähestyy Olavia.)

ANNA: Poikani! Joku suru painaa sinua.

OLAVI (säpsähtäen): Äiti! Te olette vielä täällä?—(Kiivaasti.) Siis te olette kuullut, mitä me olemme keskustelleet? Siis te tiedätte, mitä Martti kaniikki on minulle ilmoittanut?

ANNA: Minä tiedän.

OLAVI: Hän vaatii minua nyt jäämään kotiin elinajakseni.—Mutta sehän on mahdottomuus, sehän on sula mahdottomuus!—Minä en tule toimeen näiden muurien sisällä. Minä tukahtuisin raittiin ilman puutteesta koko tämän maan rajojen sisällä.—Minun täytyisi jäädä tänne hoitamaan arkkiteinin pahanpäiväisiä tehtäviä, jotka sitäpaitsi Martti kaniikki täyttää paljoa paremmin? Minä saisin jättää ikuiset jäähyvästit tieteelleni, tutkimuksilleni?—Sehän on mahdotonta, eikö totta, äiti?— Enkä minä enää koskaan pääsisi Parisiin. (Painaa pään käsiinsä.)

ANNA: Kentiespä hänen korkea-arvoisuutensa vielä muuttaa päätöksensä.

OLAVI: Ei, sitä hän ei tee.—Minä tunnen hänen lujan luonteensa, joka asuu tuon lempeän ja hyväntahtoisen hahmon alla. Jos hän on sanonut kerran jotakin, seisoo se niinkuin seinä.—(Tuskin noiden enää kyyneleitään pidättää.) Mutta hän ei tiedä, mitä hän vaatii minulta! Te ette käsitä, äiti, mitä on elämä tuolla ulkona suuressa maailmassa! Siellä sielu laajenee, siellä hengitys kevenee, järki salamoi sattuessaan yhteen toisten vertaistensa kanssa. Elämä saa arvon, toisin sanoen. Täällä sitä vastoin…

ANNA: Minä kuulin, että sinulla kuitenkin oli ollut koti-ikävä.

OLAVI: Se on toista, se on jotakin aivan toista!—Sinä et ymmärrä sitä, äiti. Voi seisoen vuorella kaivata takaisin laaksoon, josta on lähtenyt nousemaan. Voi keskellä onnea ja päivänpaistetta ikävöidä takaisin pimentoon, mistä juuri on pyrkinyt ja taistellut itsensä valkeuteen.— Mutta jäädä ijäksi laaksoon? Vaipua varjoon elinpäiväkseen?—Vanhana, valkeapäänä voi sen tehdä, sen minä käsitän.—Mutta nuorena? Juuri kun elämä kukkii, kun jokainen suoni suihkii verta punaisinta?—Ei, se on liian julmaa. Minusta on kuin olisi minut äkkiä köytetty käsistä ja jaloista sekä heitetty kosteaan, pimeään kellariin.—Teljetty ijäksi auringosta, ainiaaksi heleän ihmishengen ihanuudesta!—Jäädä tähän erämaahan!—Minä en voi sitä, minä en voi!—Ainoastaan vanhus valkeapää voi tahtoa sellaista.

ANNA (hiljaa): Kenties hänkin on kerran ollut nuori…

OLAVI: Hän? (Katkerasti.) Ei milloinkaan! Jos hän olisi ollut, hän ei voisi vaatia minulta sitä, hänellä ei olisi sydäntä vaatia sitä.—Sinä et ymmärrä sitä, äiti.—Te ette ymmärrä kukaan meitä nuoria, te vanhat!—Mahdollisesti on hän kerran ollut nuori hänkin. Mutta hänessä ei ole koskaan sammunut mitään, hänessä ei ole murtunut mitään. Hän on ollut aina yhtä eheä, kirkas, tyyni ja onnellinen.—Siksi hän ei ymmärrä niitä, joissa pyhän intohimon liekit leimuavat. Siksi voi hän vaatia minulta sellaista, mikä olisi surma minun hengelleni, kuolema kaikille kauniille aatteille ja unelmilleni.—Vain kylmä jääpatsas voi sen tehdä! Jos hän olisi ollut koskaan tulenpatsas, ei hän pyytäisi minua puolitiehen pysähtymään.

ANNA: Poikani: etköhän nyt tee vääryyttä hänelle? Kenties on hänessäkin mennyt muruiksi jotakin, ennen kuin hän jälleen on noin eheäksi muodostunut. Kenties ei hänkään ole aina ollut noin kirkas, tyyni ja onnellinen. Kenties on hänkin kerran ollut tulta-syöksevän innon patsas, vaikka elämän kylmyys on pakottanut riehuvan rinnan liekit nyt niin lempeinä ja lämmittävinä loimuamaan. Jääksi hän, Jumalan kiitos, ei ole koskaan jähmettynyt. Luo vain silmäsi siihen, mitä hän täällä Suomen kolkassa on tehnyt ja toimittanut. Nurmi nousee siinä, missä hän on kulkenut, vilja vihertää, missä hän on kättä kääntänyt. Kylmä sydän ei olisi koskaan voinut saada aikaan mitään sellaista. Hän on lämmittänyt kokonaista maata, kokonaista omaa maailmaansa. Aurinko-sydän on hän ollut tässä ajassa, vaikka hänen päivänsä nyt painuu laskulleen. Valkean hämärän on hän jättävä jälkeensä, joka vain vartoo toisen autuaamman aamun koittamista.

OLAVI: Mitä? Yhdytkö sinäkin häneen? Liittoudutko sinäkin minua vastaan, äiti?—(Ylös ponnahtaen.) Niin, minä tiedän hänen työnsä, minä tunnen, mitä hän on ollut tälle maalle.—Oman hiippansa arvon on hän kohottanut, niin että se nyt mainitaan kunnioituksella kaikissa pohjoismaissa. Kuninkaat ja valtaherrat kuuntelevat mielellään hänen syvää ja valoisaa viisauttaan. Suomen ristiin rastiin on hän vaeltanut ja levittänyt kaikkialle siunausta niin papiston kuin yhteisen kansan keskuuteen. Turun tuomiokirkon on hän uudesta-rakentanut ja koristanut monella kauniilla kuorolla ja kappelilla. Luostareita on hän perustanut, sairaaloita ja majataloja asettanut, leskiä ja orpoja avittanut ja ollut isä kaikille Suomen asukkaille.—Mutta minä nauran hänen elämäntyölleen, minä nauran! Se on kaikki niin vähäistä, niin surkuteltavan pientä ja tyhjänpäiväistä. Hah hah! Mitä se merkitsee? Mitä se on olevaisuudessa? Kannattaako sen vuoksi uhrata elämä?—Hah hah hah haa!—Ei, äiti, ei! Se mies ei ole koskaan suurta uneksinut.

( Anna on edellisen aikana poistunut äänettömästi. Olavi huomaa olevansa yksin, säpsähtää ja yrittää rientää hänen jälkensä. Elina tulee.)

ELINA: Herra maisteri!… Minä en tiennyt … minä etsin isääni.

OLAVI: Kuinka? Valvotko sinäkin vielä?—Mikä on tämä yö, jossa ei nuku kukaan, ja tämä maa, missä ihmiset vaeltavat kuin unessa!—Sinäkin uneksit, Elina.

ELINA: Me nukumme niin vähän kesäiseen aikaan täällä. Herra piispa valvoo usein puoli-yöhön. Kuitenkin hän on taas ylhäällä aamun koittaessa. Sanottiin, että isäni olisi täällä…

OLAVI: Ei, mutta minä olen täällä. Elina, menetkö?—Oliko sinulla niin tärkeää asiaa isällesi?

ELINA: Hän aikoi kalaan Rankosen kanssa … että teille olisi eineeksi tuores kalakeitto.

OLAVI: Tosiaankin!—Ne kunnon kuomat.

ELINA: Niin, ja minun piti laittaa vähän evästä heille… Mutta sitten heitä ei enää näkynyt missään… Ja minä ajattelin…

OLAVI: Että he olisivat tulleet tänne pakisemaan minun kanssani?— (Vetäen hänet ikkunan luo.) Ei, Elina!—He ovat lähteneet jo. Näetkö, heidän veneensä viilettää jo tuolla salmen suussa. He eivät ole välittäneet eväästä… Elina! Katso: aamun ensimmäiset ruskot häilyvät jo vienojen vesien päällä.

ELINA: Ne eivät tähän aikaan lakkaa koskaan häilymästä. Kun iltarusko sammuu, nousee aamurusko. Tuolla vuoren kukkulalla lyövät ne nytkin kättä toisilleen.

OLAVI: Niinkö?—Sinne meidän täytyy soutaa, Elina.—(Kääntyy ja katsoo häneen.) Mutta mitä näen? Myös sinun poskesi ovat punertuneet.

ELINA: Eihän… Niin, se on aamurusko, joka jo tunkee ruutujen lävitse.

OLAVI: Ja sinun silmäsi kimaltavat niin kummallisesti… Syytätkö siitäkin nousevaa aurinkoa? Onko se aamukastetta, Elina?

ELINA (pyyhkäisten silmäkulmaansa): Ei se ole mitään.

OLAVI: Onpas.—Sinä olet itkenyt, Elina?

ELINA: Ei, ei.

OLAVI: Oletpas. Minä näen kyynelten jälkiä poskellasi.—Sinä itket vieläkin? Elina! Nyt juuri herahti heleä karpalo alta silmäripsen.

ELINA: Maisteri Olavi!

OLAVI: Sinä suret?—(Vetää hänet luokseen.) Miksi? Nyt sinun täytyy kertoa kaikki minulle. Elina, olemmehan me kasvinkumppaleita. Tahi oikeastaan: minä olen sinun vanhempi veljesi ja opettajasi.

ELINA: Minulla ei ole ollut veljeä milloinkaan.—Minä olen niin yksin, niin yksin.

OLAVI: Eikö sinulla ole ketään leikkitoveria?—Anteeksi, ethän sinä leiki enää. Sinähän olet suuri tyttö. Kuinka vanha olet?

ELINA: Eilen oli minun syntymäpäiväni. Minä täytin seitsemäntoista vuotta.

OLAVI: Niinkö? Sitten pitää minun sinua oikein kädestä onnitella.—Ja nyt istumme me tähän ikkunakulmaan ja juttelemme kuin kaksi vanhaa ystävää.—Olemmehan me ystävät, Elina:

ELINA: Maisteri Olavi on aina ollut hyvä minulle.

OLAVI: Sinä voit sanoa vain: Olavi.—Maisteri voin minä olla muille, sinulle olen minä … mitä olen minä sinulle, Elina?

ELINA: Minä en tiedä.

OLAVI: Ja sinä olet niin yksin? Mutta onhan isäsi täällä, ja Rankonen on täällä…

ELINA (hymyillen): Rankonen.

OLAVI: Niin, eikö totta, Elina: hän rakastaa sinua.—Hän rakasti sinua jo silloin, kun minä viimeksi kävin täällä, vaikka sinä olit vain tuollainen pikkuinen sinipiika.—Kas niin, Elina, nyt sinun täytyy kaikki minulle suoraan ja rehellisesti tunnustaa: hän rakastaa sinua?

ELINA: Rankonen!—Kyllä hän pitää paljon minusta.

OLAVI: Ja sinä?

ELINA: Minä pidän myös paljon hänestä, vaikka en sillä tavalla kuin hän tahtoisi… (Hymyillen.) Hän on niin hupsu!

OLAVI: Todella?—Kenties on hän jo kosinut sinua?

ELINA: On. Isäni on puhunut minulle siitä. Mutta ei siitä mitään tule. —(Veitikkamaisesti.) Rankonen saa rukkaset.

OLAVI: Niinkö? Mitä sinulla on oikeastaan häntä vastaan, Elina? Eikö hän ole kelpo mies?'

ELINA: On, on tietysti. Ja isäni suosii kovasti häntä.—Mutta hän ei ymmärrä minua ollenkaan.

OLAVI: Eikö?

ELINA: Ei.—(Surumielisesti.) Eikä kukaan ymmärrä minua.—Siksi minä olen päättänytkin mennä luostariin.

OLAVI: Luostariin? Sinä, Elina?

ELINA: Niin.—Herra piispa rakennuttaa juuri naisluostaria Raisioon. Heti kun se on tullut valmiiksi, olen minä aikonut sinne tarjoutua.

OLAVI: Ja peittää huntuun kultaiset suortuvasi?—Oletko tarkoin miettinyt, mitä aiot tehdä, Elina? Kenties vielä kerran kadut päätöstäsi?

ELINA: En.—Minulla ei ole mitään iloa elämästä. Eikä kukaan kaipaa minua.—Minä olen niin tarpeeton kaikkialla.

OLAVI: Isäsi tarvitsee sinua kuitenkin, Elina?

ELINA: Hän tulee kyllä toimeen ilman minua, koska hän jo nyt tahtoisi työntää minut Rankoselle.—(Tuskin voiden kyyneleitään pidättää.) Minä olen niin yksin. Ja minä olen niin onneton, niin onneton!

OLAVI: Elina!—(Hellästi.) Enkö minä siis ole sinulle mitään?— (Iloisesti.) Nyt sinun täytyy luvata minulle, Elina, ettet koskaan minun täällä ollessani itke enää. Me lupaamme pitää oikein hauskaa tämän kesän.

ELINA: Kesät aina keikkuen menevät. Mutta talvet ovat niin pitkät, niin pitkät.—Ja syksy tulee niin pian.—Jo tänään löysin minä keltaisen lehden tarhastani.

OLAVI: Kuinka? Vaikka ruusut eivät ole auenneet?

ELINA: Niin. Se oli pudonnut puusta viime yönä. Minä tulin heti silloin niin surulliseksi. Ja minä ajattelin: kohta on taas kaikki pimeätä ja toivotonta.

OLAVI (uneksien): Niin, se on Suomen kesä: tuskin ovat puut kaikki juhlaan pukeutuneet, kun jo toiset alkavat riisua itseään alastomiksi. —Tällaisessa yössä lyövät myös kevät ja syksy kättä toisilleen. (Vaitiolo.)

ELINA (naivisti): Mekin istumme käsi kädessä.

OLAVI: Mutta meillä on kevät, eikö totta, Elina? (Innokkaasti.) Me emme anna vielä talven vangita vapaata tahtoamme! Ja me voitamme talven ja me pyrimme aurinkoon ja me riennämme päivän keralla kohti suven suloisen maita…! (Elina painaa päänsä alas.) Anteeksi!… Minä en muistanut … eihän sinulla ole siipiä, Elina.—(Synkistyen.) Eikä kohta enää minullakaan.

ELINA: Nyt tekin tulitte äkkiä surulliseksi. Tekään ette ole yhtä iloinen kuin ennen.—(Hellästi.) Miksi, herra Olavi?

OLAVI: Ei se ole mitään, minä tulin vain ajatelleeksi… (Pyyhkäisten pois raskaat ajatukset otsaltaan.) Siis on meillä vain tuokio, Elina. Nyt on meillä kuitenkin kesä, eikö totta? Ja me tahdomme pitää oikein hauskaa tänä kesänä.—Sanopas, mitä sinä nyt ajattelet.

ELINA (arasti): Minä ajattelen: herra Olavi lähtee pian pois.

OLAVI: Hm. (Kuin itsekseen.) Niin aivan pian ei se ehkä sentään tapahtune.—Toivoisitko sinä minun jäävän tänne, Elina?

ELINA: Minun toivoni ei taida siihen asiaan paljoa vaikuttaa.

OLAVI: Ehkä. Ehkä kuitenkin.—Katso: nyt ovat sinun poskesi kokonaan punertuneet.

ELINA (peittäen silmänsä käsivarrellaan): Niin, kun rusko on kohonnut korkeammalle…

OLAVI: Mikä kaunis suu sinulla on, Elina!—Oletko syönyt mansikoita? Luuletko, että löytäisimme niitä, jos lähtisimme auringon nousua kukkulalta katsomaan?

ELINA: Minä en tiedä.

OLAVI: Ja jos minä jäisin tänne? Olisiko se sinulle mieleen, Elina? Jäisin koko syksyksi, koko talveksi, kenties koko toiseksi kesäksikin. Mitä siitä sanoisit? Olisitko sinä iloinen siitä?

ELINA: Olisin. (Hiljaa.) Olisin siihen saakka kuin toinen syksy tulee.

OLAVI: Mutta—jos minä jäisin tänne—ijäksi?

ELINA (tuskin kuuluvasti): Silloin olisin minä ijäti onnellinen.— (Vaitiolo.) Nyt päivä nousee.

OLAVI: Ja nyt minä suutelen sinua, Elina.

ELINA (kaulaten häntä äkillisesti): Olavi! (Rientää pois.)

OLAVI (huumautuneena): Elina! Minä rakastan sinua.—(Yrittää rientää hänen jälkeensä, pysähtyy, tarttuu päähänsä kauhistuneena.) Mitä olen minä tehnyt! (Vaipuu kokoon.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Olavi nyyhkyttää ikkunakulmassa, kasvot käsiin kätkettyinä. Maunu Tavast tulee oikealta. Huoneessa heleä aamurusko.

MAUNU TAVAST: Poikani! Oletko yksin?

OLAVI: Setä! Setä!

MAUNU TAVAST: Poikani!—Sinä itket? Sinä olet onneton? Mitä on tapahtunut?

OLAVI: Minä olen rikkonut valani! Minä olen suudellut neittä kuolevaista! Minä en ole mahdollinen enää sieluni ijäistä ihannetta palvelemaan!

MAUNU TAVAST: Sinä, Olavi?—(Pitkä vaitiolo.) Ilta on aamua viisaampi, sanotaan. Monet ovat sinun laillasi elämänsä aamussa erehtyneet.

OLAVI: Mutta minulla ei ollut lupa erehtyä niinkuin muilla! Minä olin kuitenkin asettanut pyhän päämääräni niin korkealle!—Muut voivat erehtyä heikkoudesta ja tietämättömyydestä, en minä, en minä, Olavi Tavast!…

MAUNU TAVAST: Ihminen on aina heikko, Olavi. Hän on väkevä vain silloin, kun Jumalan henki vyöttää hänet omalla väkevyydellään.—Maan lapsia me olemme, Olavi. Meidän ainoa voimamme on, että me edes joskus voimme kohottaa silmämme korkeuteen.

OLAVI: Minä olin väkevä! Minun katseeni eli korkeudessa. Minä tiesin, mikä on korkein, ja tunsin sen jokahetkisen läsnäolon hengessäni.—Nyt olen minä maata matalampi. Nyt olen minä syöksynyt niin syvälle, etten minä enää koskaan voi katsoa silmiin Herran aurinkoa.

MAUNU TAVAST: Sinä nouset kyllä. Sinä katsot kyllä taas suoraan päivänterään. Mutta jos kuolevainen silmäsi silloin huikeneisikin, niin ettet näkisi kättäsi pitemmälle pimeydessä, muista kuitenkin, Olavi: aurinko paistaa aina, vaikka pilvet voivat sen valon usein meiltä piirittää.

OLAVI: Minulle ei se enää paista milloinkaan.—Enkä minä enää koskaan voi ajatella häntä häpeästä punastumatta.

MAUNU TAVAST: Ketä?

OLAVI: Neittä Orleansin, valon taivaallisen valtiatarta minun poloisen povessani.—(Epätoivoisesti.) Setä! Kuinka voi tehdä sellaisen rikoksen? Kuinka saattaa ihminen olla niin kurja, että unohtaa iankaikkisen kauneuden, silloin kun armas ajallinen häntä houkuttelee?

MAUNU TAVAST: Heleä huntu on ajallinen, heitetty ihanan ijäisen salaperäisten kasvojen ylle. Miljoonat ovat sen vuoksi myös sielunsa siveän autuuden unohtaneet.

OLAVI. Mutta ei kukaan niinkuin minä! Sillä minä tiesin, mitä maallisen takana on. Siellä oli ikuisen ilon lähde minun sielulleni. Ja kuitenkin saatoin minä sen samentaa, kuitenkin taisin minä tehdä kuvan maan tomusta ja sitä kumartaen kunnioittaa!

MAUNU TAVAST (hiljaa): Myös minä olen sen kerran tehnyt, Olavi.

OLAVI: Kuinka?—Sinä lausut sen vain lohduttaaksesi minua.—Mutta minua ei voi lohduttaa mikään. Enkä minä enää milloinkaan ole kelvollinen kirkon palvelukseen astumaan.

MAUNU TAVAST: Tahdothan sinä sen tehdä, Olavi?

OLAVI: Vielä äsken olisin minä katsonut kardinaalinkin viittaa liian vähäiseksi vapaan sieluni ikisäteilevälle valkeudelle. Nyt olen minä mielestäni niin mustaksi muuttunut, että pienin papinpaikka Suomen synkimmässä sydänmaassa on liian hyvä minulle.—Sano: onko elänyt koskaan niin suurta rikollista?

MAUNU TAVAST. Minä.—Minä olin sinua paljon rikollisempi. Ja sano: näytänkö minä mielestäsi nyt rikoksentekijältä?

OLAVI: Ikuinen kauneus säteilee sinun kasvoiltasi.—Mutta mitä tarkoitat…?

MAUNU TAVAST: Minä olin nuori kuin sinä. Minä en ollut yhtä oppinut kuin sinä, mutta myöskin minun tieni oli viitottu kauas siitä, mikä sittemmin on sen suunnaksi muodostunut. Niin rakastin minä neittä kuolevaista…

OLAVI: Sinä, setä—?

MAUNU TAVAST: Sallitko, että ripitän itseni sinulle niinkuin Herran Jumalan palvelijalle?

OLAVI (hämmästyneenä): Minulle?—Minä en ole mahdollinen sinun rippiäsi vastaan ottamaan.

MAUNU TAVAST: Kuitenkin teen minä sen, sillä juuri sinulta tahdon minä elämäni ehtoolla kuulla päästön suuresta synnistäni.—Hetki on tullut. Nyt on se tapahtuva.

OLAVI: Setä!—Sinä aiot…?

MAUNU TAVAST: Minä painan alas valkean pääni ja polvistun sinun eteesi, Olavi Tavast, ja tunnustan, mikä kauan on ollut sydämeni ainiaan sytevä salaisuus: sinä et ole sen poika, jota sanot isäksesi, vaan minun, piispa Maunu Tavastin, jonka pyhyyden maine on suuri maailman silmien edessä, mutta pieni Hänen edessään, joka kaikki näkee.

OLAVI (tuijottaa häneen hämmästyneenä): Sinun poikasi—?

MAUNU TAVAST: Niin. Sinä säikähdät?—Äitisi ei ole halpasukuinen, vaan Suomen aatelia. Kuitenkin olet sinä syntynyt kaikkien aviollisten siteiden ulkopuolella, vain kahden raukan sydämen rakkaudesta.—Olavi! Voitko antaa sitä anteeksi minulle? Voitko antaa anteeksi isällesi, että hän on sinulle sellaisen elämän lahjoittanut?

OLAVI: Isäni!—(Kohottaa ylös hänet.) Minun isäni! Nyt vasta saa tuo sana arvon minulle. Minun suuri, korkea isäni, jonka kengännauhoja minä en ole kelvollinen päästämään! Sinäkö pyydät minulta synnin-anetta?— Minun on sinulta anteeksi anottava. Sinä et tiedä, mitä sanoja minun herjainen suuni lausui äsken tuon nunnan kuullen…

MAUNU TAVAST: Nunnan?

OLAVI: Niin. Hän näytti siitä suuresti pahastuvan.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Hän on äitisi.

(Vaitiolo. Olavi kääntyy pois liikutettuna. Anna tulee perältä; hänen takanaan Elina.)

ANNA: Tämän pienen siipirikon linnun löysin minä itkemästä tarhan puiden takana. Hän sanoo haluavansa mennä luostariin.

MAUNU TAVAST: Elina Karpalainen?

ANNA: Niin. Hän sanoi sitä jo kauan toivoneensa. Ja kun hän kuuli, että minusta tulisi tuon uuden luostarin abbedissa…

MAUNU TAVAST: Anna! Sinä suostut siis?

ANNA: Minä en voinut vastustaa enää kiusausta, kun kuljin tässä kesäisessä yössä ja ajattelin, että minun pitäisi ijäksi jättää maa, missä synnyin, ja taivas, joka on nähnyt kevääni kukkaan puhkeavan. Minä suostun.

MAUNU TAVAST: Kiitos. (Puristaen hänen kättään.) Myöskin minulla on sinulle samasta asiasta jotakin sanottavaa.—Ja sinä aiot luostariin, Elina? Onko se sinun oma vapaa tahtosi todellakin?

ELINA: On, isä.

MAUNU TAVAST: Kukaan ei ole sinua siihen käskenyt eikä kehoittanut?

ELINA: Ei. Mutta minun sydämeni sanoo niin.

MAUNU TAVAST: Kuuletko, Anna? Hänelle ei nunnan huntu ole raskas oleva.—(Osoittaen Olavia.) Eikä hänelle piispanlakki.

ANNA (surumielisesti): Ehkä ei.—Itse paavinpaita lie liian vähäinen hänelle.

MAUNU TAVAST: Ei, Anna Lepaa, ei!—Hän tietää nyt, kuka hän on. Ja hän tahtoo jäädä tänne elinpäiväkseen.

ANNA: Kuinka?

MAUNU TAVAST: Niin. Herra on tehnyt ihmeen tänä heleänä aamuhetkenä. Isä ja poika ovat toisensa ihmisinä tavanneet.—Olavi, syleile äitiäsi!

OLAVI (lähestyen): Äiti! Voitko unohtaa, mitä hurja sinulle huusin äsken?

ANNA: Poikani!—(Sulkee syliinsä hänet.) Sinä olet tullut! Sinä olet palannut siis kotiin todellakin.

OLAVI: Minä en luullut tuhlaajapoikana tulevani. Tämä yö on muuttanut minut sellaiseksi.

ANNA: Mitä olet sinä tuhlannut tänä yönä?

OLAVI: Erään pyhän pilvilinnan. Mutta minä olen ostanut sillä suuren kokemuksen.

ANNA: Minkä?

OLAVI: Minä olen tullut tuntemaan kesä-yön kerkeän unelman sydämessäni. Ja minä tiedän, että kaikki, mitä elämä vielä voisi tarjota minulle, olisi vain sen hetken himmeätä heijastusta.

ANNA: Siis et sinä ole sitä liian kalliista ostanut. Sillä muista, Olavi: ruusut puhkeavat vain kerran kesässä ja kerran elämässä kukkii ihmis-onni ihanimmillaan.

OLAVI: Äiti! Minä olen nyt niin murheellinen.

ANNA: Murheesta tulevat toiset, mustat kukat sinulle silmunsa aukaisemaan. Tiedätkö, mitä kukkia ne ovat, Olavi?

OLAVI: Orvonkukkia, äiti. Näen, että olet niillä itsesi tarhassa kaunistanut.

ANNA: Ne ovat Elinan taimilavasta. Tahdotko? Sinä saat kaksi niistä. Toisen voit sinä hänelle ojentaa.

OLAVI: Äiti! Sinun ääneni helkähtää kuin hopeakello. Sen tieltä karkkoavat kaikki mustat ajatukset.

ANNA (Maunu Tavastille): Kuinka helppoa on toista lohduttaa! Kuinka vaikeata tulla lohdutetuksi omassa murheessaan! (Haastelevat hiljaa keskenään.)

OLAVI (lähestyen Elinaa): Keltainen lehti putosi sittenkin puusta, Elina. Eikö sinulla ole enää mitään minulle sanottavaa?

ELINA: Ettepä tekään katsele minua enää samoilla silmillä, herra Olavi.

OLAVI: Enkö?—(Hymyillen surumielisesti.) Sitten lie vika minun silmissäni. Sillä olethan sinä sama, Elina?

ELINA: Minä olin vain hetken hurma teille. Huomenna te ette minua enää ajattele.

OLAVI: Kyllä, Elina. Sinä olet antanut minulle oudon opetuksen.

ELINA (hymyillen surumielisesti): Herra Olavi tahtoo oppia aina. Minä pysyn mieluummin yksinkertaisena.

OLAVI: Pyhänä ja yksinkertaisena, Elina. (Ojentaa kukan hänelle.)

ELINA: Herra Olavi on liian hyvä minulle. (Kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.)

MARTTI (tulee): Minä olen nyt laatinut kirjelmän teidän korkea-arvoisuutenne käskyjen mukaisesti Satakunnan talonpojille. Tuo mies on valmis heti lähtemään…

MAUNU TAVAST: Hyvä.—(Silmää läpi kirjeen.) Me huojennamme siis vielä kerran veroja.—Olavi! Kentiespä tahdot tarkastaa kirjeen?

OLAVI (hymyillen): Ei, isä. Minä tiedän kyllä sinun ymmärtävän parhaiten nuo asiat.

MAUNU TAVAST: Myöskin sinun on niitä kerran ymmärrettävä, Olavi. Siksi tahtoisin mielelläni jo nyt tietää, miten aiot sinä kohdata niitä vaikeuksia, joita kansan villitykset ja ajan harhaopit kenties kerran sinunkin tieliesi valmistavat.

OLAVI: Isä! Monet uudet ajatukset tekevät terää minun sydämessäni. Mutta älä vaadi minulta vielä sen tarkempaa selitystä! Ainoa, minkä jo saatan sanoa sinulle, on että pelkään pian näkeväni vain harhaoppisia kaikkialla.

MAUNU TAVAST: Oikein, Olavi.—Ja nyt voin minäkin sanoa sinulle oman harhaoppisen uskontunnustukseni: suuret ajatussuunnat ovat vain teitä, joita myöten me ihmiset eri tahoilta lähestymme Jumalaa. Ja siksi minä en näe mitään muuta harhaoppia maailmassa kuin sen, joka tahtoo sulkea yhdenkään näistä toisiaan risteilevistä metsäpoluista. Sillä kuka tietää, eikö joku juuri sitä seuraten olisi päässyt päämääräänsä lähemmäksi?

ANNA: Sanotko sinä niin, Maunu Tavast? (Hiljaa nuhdellen.) Ja kuitenkin pakotit sinä minun menemään luostariin? Ja kuitenkin tahdoit sinä vielä äsken puoliväkisin tehdä minusta abbedissan?

MAUNU TAVAST: Minä en tahdo sitä enää. Myöskin minä olen tänä yönä oppinut jotakin. Myöskin minulle ovat tämän kerkeän kesä-yön ruskot monta uutta totuutta neuvoneet. Ja ensimmäinen, kaikkein käytännöllisin niistä, kuuluu: minä en rakennuta mitään uutta naisluostaria Raisioon.

ANNA: Kuinka? Sinä luovut tuumastasi?

MARTTI: Onko työ jätettävä kesken siis?

MAUNU TAVAST: On.—Keskustellessani äsken esihuoneessa tuon talonpojan kanssa ja kuunnellessani hänen valituksiaan tulin minä totisesti ajatelleeksi: hän on oikeassa. Minun työni voidaan lykätä tuonnemmaksi. Mutta kansa ei voi lykätä tuonnemmaksi omia leipähuoliaan. Minun on väistyttävä.

ANNA: Se oli kuitenkin sinun rakkain ajatuksesi, Maunu Tavast.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Oli.—(Korkealla äänellä.) Mutta mikään ajatus ei saa olla niin rakas, että se estää meidät näkemästä sen takaa eläviä ihmisiä, eikä mikään ihanne niin ylevä, että se sulkee meidän sydämemme muiden kärsimyksiltä. Se oli minun toinen, tietoperäinen, totuuteni.

ELINA: Isä! Enkö minä siis pääsekään luostariin?

MAUNU TAVAST: Pääset, tyttäreni, pääset. Mutta sinä olet nuori ja voit odottaa. Tällä kertaa me emme voi kansaa enemmän kymmenyksillä rasittaa, ellei meidän mieli nähdä sen kaikkialla kiroavan työtä, joka kuitenkin on aiottu sen siunaukseksi. Mutta koska me emme voi myöskään jättää käyttämättä niitä varoja, joita hurskaat ihmiset ovat tähän tarkoitukseen uhranneet, on Raision naisluostarin omaisuus talletettava uutta _birgittalais_luostaria varten, jonka paikka vasta on lähemmin määrättävä.

ANNA: Kuinka? Birgittalais—? Sinä et enää katso sellaista mahdottomaksi? Sinä suostut ajatukseen, minkä Wadstenan abbedissa on esittänyt?

MAUNU TAVAST: Minä suostun.—Ja nyt tahdon minä ilmoittaa kolmannen ja kenties kantavimman totuuteni, mikä tänä yönä on puhjennut kukkaan minun vanhan mielessäni. Nähtyäni jälleen, miten heikko ja hauras esine lujinkin ihmissydän on, silloin kun maan elämä siinä syvästi sylkähtää, minä olen ajatellut: Pyhä Birgitta oli oikeassa. Näin ei saa aina olla. Miksi tapaisivat mies ja nainen siis aina vain tomussa toisiaan? Miksi ei kerran myös hengessä ja totuudessa?

ANNA: Maunu Tavast: noin et sinä koskaan ennen puhunut. Ensi kerran elämässäsi tunnustat sinä minutkin tarpeelliseksi.

MAUNU TAVAST: Tukea me tarvitsemme, Anna Lepaa, tukea juuri siinä, mikä meissä on jumalallista. Ja minä uskon ja tunnustan sinulle nyt tuon nousevan auringon kautta, joka juuri valahtaa voitollisena yli kukkivan luomakunnan, että sinä olet ollut tuki minulle, vaikka tietämättäni, näinä monena pitkänä vuonna, joina minä olen taistellut rauhaa ja selvyyttä sielulleni. Ja jos minä tahdon oikein rehellinen olla, tunnustan minä sinulle nyt, Anna Lepaa, kaikkien niiden linnunlaulu-lehtojen kautta, jotka juuri heräävät Luojaansa ylistämään, että minä olen todella saanut rauhan vasta nyt, kun sinä olet tuonut minulle takaisin muinaisen olentoni muiston, mutta oman kauniin sielusi kirkastamana. Nyt ei minun ole tarvis enää tappaa mitään inhimillistä povessani: ilomielin ja alttiisti on se alistuva jumalalliseen. Kiitos siitä, Anna Lepaa, että tulit, ja kiitos, että tulit minun poikaani, meidän poikaamme, suurta ja oppinutta Olavi Tavastia vastaan ottamaan.

MARTTI (kauhistuen): Hänen poikansa! Teidän korkea-arvoisuutenne…

OLAVI: Isä!

ANNA: Maunu Tavast: muista asemaasi, muista hänen tulevaa asemaansa kirkon palveluksessa! Sinä voit vahingoittaa niitä molempia liialla suoruudellasi.—(Kuiskien ja osoittaen Marttia.) Minä pelkään ja epäilen tuota miestä. Hänen silmäteränsä välähtelevät välistä niin vihamielisesti. Etkö luule, että hän voi kieliä maailmalle, mitä sinä nyt sanot täällä hiljaisessa kammiossasi?

MAUNU TAVAST: Minä tiedän.—Martti canonicus! Tahdon sanoa teille kaksi sanaa viran puolesta. Teille on tapahtunut kerran vääryys…

MARTTI (teeskennellen): Minulle, teidän korkea-arvoisuutenne?

MAUNU TAVAST: Niin, ja minä tiedän, että te ette ole sitä unohtanut. Teistä olisi pitänyt tulla arkkiteini, teidän ansionne ja kokemuksenne olisivat teidät siihen asemaan oikeuttaneet, ellei isänrakkauteni Olavia kohtaan olisi minua harhauttanut häntä teidän edellenne asettamaan.

MARTTI: Häntä? Minun edelleni? Mutta olihan se aivan luonnollista. Päähäni ei ole koskaan voinut pälkähtää…

MAUNU TAVAST: Kyllä, se on pälkähtänyt usein teidän päähänne, vaikka te olette nyt liian ylpeä sitä tunnustamaan. Minä tiedän, ettei mikään ole niin omiaan ihmisen sydäntä kaventamaan ja kutistamaan kuin kärsitty vääryys enkä minä tahdo, että te sen takia alentaisitte itsenne johonkin tekoon, mikä ei olisi teidän sisällisen olemuksenne arvollinen.—Siis kuulkaa! Minä tahdon korjata erehdykseni. Martti kaniikki: te olette tuntenut itsenne täällä sorretuksi ja syrjäytetyksi hänen häikäisevän kuvansa rinnalla, jota te minun nyt ensi kertaa kuulette pojakseni nimittävän. Teidän ei ole tarvis tuntea enää niin. Virka on teidän. Te hoidatte edelleenkin arkkiteinin tehtäviä, mutta tästä lähtien vakinaisena.

MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en tiedä, kuinka voin kylläksi kiittää teitä… (Kuiskien.) Ja mitä noihin äskeisiin sanoihin tulee … teidän korkea-arvoisuutenne voi olla aivan tyyni: ne eivät tule menemään minua pitemmälle.

MAUNU TAVAST (korkealla äänellä): Minä olen tyyni, sillä minä aion itse ne kauas kaiuttaa.—Olavi Tavast! Minä olen ollut heikko siinä, etten jo ennemmin ole sinua pojakseni tunnustanut. Minä en ole tahtonut vahingoittaa sinun suurta tulevaisuuttasi, kenties en myöskään himmentää sitä pyhyyden sädekehää, joka tähän päivään saakka on päätäni ympäröinyt. Nyt en minä tahdo enää omistaa mitään, mitä minä en totuudella ja yksinomaan totuudella voi saavuttaa, ja siksi salli minun sanoa sinulle: me olemme tästä päivästä saakka isä ja poika myös kaiken maailman silmäin edessä.

OLAVI: Sinä tiedät, isä: minä en voi toivoa mitään sen korkeampaa. Sillä myöskään minä en tahdo mitään valheella varastaa.

MAUNU TAVAST: Siis totuuden puolesta isä ja poika! (Ojentaa kätensä hänelle.) Ja nyt lyömme me yhteen kaksi Tavastien teräksistä kättä ja toivomme, että se vaakunakilpi, joka tähän saakka on säilynyt kirkkaana ja tahraamattomana, ei ole myöskään meidän kädenlyönnistämme samentuva.

OLAVI: Kuitenkin tahtoisin minä omasta puolestani tehdä pienen muutoksen siihen.

MAUNU TAVAST: Minkä?

OLAVI (näyttäen kukkaa, jonka hän aikaisemmin oli saanut Elinalta): Teräksinen käsi on oleva myös minun merkkini elämän taistelussa. Mutta käsi, joka kukkaa kannattaa.

MAUNU TAVAST: Ja se kukka on oleva kukka ihmisyyden.—Minä näen toisten aikojen tulevan, jotka tuomitsevat toisin myöskin meitä ja meidän ajatuksiamme. Mutta minä tiedän jotakin, joka kulkee kautta aikojen, ja se on maan parhaiden miesten unelma kansansa ja kaiken ihmiskunnan pyhien pyrkimysten yhteenkuuluvaisuudesta. Sinä tahdot sitä kukkaa kannattaa?

OLAVI: Saakka kuolemaan, isä.

MAUNU TAVAST: Niin ei sinun elämäsi ole hukkaan liupeneva.

ANNA (hymyillen): Meille ei piispa Maunu Tavastilla ole mitään kautta aikojen kannatettavaa.

MAUNU TAVAST: Kyllä. Paljon.—Kaksi henkistä suurvaltaa olen minä elämässä kohdannut, kaksi niitä, jotka maailmoita muodostavat. Toinen niistä oli miehen unelma. Sinä arvaat, mikä toinen oli: naisen rakkaus.

ANNA: Liian vähän jättää meille Maunu Tavast, kun hän sulkee meidät itsemme luostariin ja epää meidät maan parhaita miehiä rakastamasta.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Sinäpä sen sanoit, Anna Lepaa: vain vähän jätän minä teille maallisesta. Liian usein on mies tullut naisen luo rakastajana, liian harvoin nainen miehen luo uneksijana. Mutta maan parhaiksi naisiksi nimitän minä niitä, jotka meille kauniita ja korkeita unelmia ihmiskunnan kunniasta lahjoittavat.

ANNA: Ja mitä uneksit sinä siitä itse, Maunu Tavast?

MAUNU TAVAST (hiljaa): Tuskin tohdin sanoa sitä sinulle, Anna Lepaa, sillä aina kun katson siihen, huikenevat silmäni siitä, niinkuin tuohon koittavaan aurinkoon katsoessa… Minäkin kuulen ilmassa ihmishengen vapauden vaatimuksen, niinkuin Olavi on sen kuullut ja niinkuin sen on kuullut jokainen, jonka korvia eivät ajan pintakohinat ole kokonaan pimittäneet. Mutta minä en ole kuullut sitä uhkana enkä onnettomana enteenä, jonka täyttymistä vastaan meidän olisi tulella ja miekalla taisteltava, vaan siunauksena, aamutuulena, keväisenä kuiskeena mailta, joita me emme näe vielä, vesiltä, jotka meille vasta kaukaa kullan-välkkyvinä kangastavat… (Kuin itsekseen.) Kenties me emme kauan tarvitse luostareita enää… Kenties me emme kauan tarvitse edes kirkkoja, piispoja ja kardinaaleja enää…

OLAVI: Isä! Sinä sanot…?

MAUNU TAVAST: … Kenties voivat Jumalan lapset kerran käydä käsitysten totuudessa niinkuin maailman lapset nyt valheessa ja viettelyksessä… Kenties on korkein totuus kerran oleva totuus itseään kohtaan, silloin kun kaikki muut ovat ihmisen sydämessä voimansa kadottaneet… Kenties tulevat ihmiset kerran seuraamaan sitä yhtä jyrkästi ja ehdottomasti kuin he nyt näkymättömän sallimuksen salaisia lankoja noudattavat, mutta vapaasti ja sisällisellä hartaudella, tietäen olevansa tuntemattoman jumalan temppeleitä…

ANNA (polvistuen): Minun Mestarini ja minun rakas opettajani! Oman uskontoni himmeät aavistukset kuulen nyt aurinkoisina sinun huuliltasi humahtelevan.

( Olavi ja Elina seuraavat hänen esimerkkiään. Maunu Tavast seisoo nyt kokonaan auringon valaisemana keskinäyttämöllä, käsi koholla kohti valkeutta, kuin tietäjä tuleviin aikoihin tuijottaen. Martti kaniikki epäröi oikealla; polvistuu vihdoin oman ristiinnaulitunkuvansa eteen.)

MAUNU TAVAST: Kenties… Mutta siihen täytyy paljon muuttua, paljon murtua, särkyä monta utuista unelmaa ja mennä raunioiksi monta uljasta pilvilinnaa, joiden tornit nyt taivaanrannalta muka jumalallisina totuuksina kimmeltävät… Kenties on kerran kaikkisovittava kauneus heittävä huntunsa niiden yli, jotka ovat tohtineet häntä totuudessa lähestyä, ja kantava heidät maan tomusta sinne, missä päättyy hyvä ja paha, rikos ja rangaistus… (Äkkiä säikähtäen omia unelmiaan.) Ei, ei, mitä minä sanoin! Älkää kuunnelko minua, älkää kuunnelko! Minun silmäni hämärtyvät, minun ajatukseni ovat jo hämmenneet. Minä olen katsonut liian kauan koittavaan aurinkoon. (Hoippuu. Martti ja Olavi rientävät häntä tukemaan. Kaikki nousevat hätääntyneinä.)

OLAVI: Isäni, sinä voit pahoin…?

MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne…

MAUNU TAVAST (saatetaan nojatuoliin): Ei se ole mitään.—Pian ohimenevä pyörtymyskohtaus. Minun päätäni huimasi todellakin.—Kiitos.—Te näette, että minä olen jo vanha.—Olavi, sinä näet, että Suomen kirkko kaipaa jo toista kättä, joka on minua teräksisempi.—Mistä me puhuimmekaan? Niin, se on totta, tuosta naisluostarista: me emme sitä rakenna siis. Me rakennamme tuon toisen, toisen, joka on oleva birgittalainen.—Siellä tahdon minäkin pian väsyneen pääni lepoon kallistaa.

ANNA: Sinä, Maunu Tavast? Vielä seisot sinä suurena ja voimakkaana.

MAUNU TAVAST: Minun aikani on oleva pian ohitse.—Mutta sitä ennen pitää Olavista tulla tuomiorovasti, niin, tuomiorovasti… Sinun oppisi ja tietosi tulevat polkusi piispan-istuimelle tasoittamaan.

OLAVI: Etkö luule, että se on oleva ijäksi suljettu minulle, jos pyhä kirkko saa tietää oikean syntyperäni?

MAUNU TAVAST: Tuskin. Minulla on suosijoita, mahtavia suosijoita paavin läheisyydessä.—Niin, Martti: te kirjoititte kirjeen Satakunnan talonpojille. Hyvä, hyvä. Toimittakaa se tuon miehen käteen…

OLAVI: Isä, enkö minä saa lähteä hänen kerallaan sitä perille saattamaan?

MAUNU TAVAST: Tee se, poikani. Minä ymmärrän: sinä kaipaat nyt Suomen siintävien erämaiden yksinäisyyttä.—Mutta älä viivy kauan poissa, älä kauan! Minä tahdon sinun kanssasi vielä paljon puhua ja neuvotella.

OLAVI: Tulen takaisin pian.

MAUNU TAVAST: Ota kirje siis!—Anna Lepaa, tarjoa toinen kätesi minulle. Ja Martti arkkiteini on tarjoava minulle toisen.—Kas niin, nyt minä voin jo nousta. Saattakaa minut näin lepokammiooni. (Pois perältä. Anna ja Martti taluttavat häntä. Vaitiolo.)

OLAVI (hiljaa): Elina!

ELINA (säpsähtäen): Päivä on jo kohonnut korkealle. Monet arkitoimet odottavat minua. (Menee. Olavi jää seisomaan surumielisenä etualalle, siirtyy siitä vähitellen pöydän ääreen ja ottaa koneellisesti kirjan käteensä. Lukee hetkisen, painaa sitten pään käsiinsä.)

Esirippu.