Lemmen lauluja

LEMMEN LAULUJA

Valikoima

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1919.

Lukijalle.

— Veliveikkonen! Niissä asioissa voidaan yhdessä hetkessä tehdä tuhmuuksia, joita ei tehdä vuosisataan.

Näin ystäväni.

Tahtomatta millään tavalla kilpailla hänen timanttisen, kimaltelevan järkensä kanssa, uskallan omana mielipiteenäni huomauttaa, että minulle on käynyt päivä päivältä aina vaikeammaksi rakkautta elämästä erottaa. Siis vaikeaksi myöskin mitään erikoisia lemmenlauluja kirjoittaa ilman niiden tuskallisen tarkkaa vastaavaisuutta omassa poloisessa todellisuudessani.

Pyydän pitää selviönä, että ihanne sellaisenaan on puolta palanutta puupalasta ala-arvoisempi, ellei se tule luussa ja lihassa meitä vastaan, mieluimmin kaikkien kauniiden jäsenten ihanuuteen verhoutuneena. "Alles Vergängliche ist nur ein Gleichnis," Monessa muodossa on elämä verrannut itseään minulle. Olen omasta puolestani ollut taipuvainen luulemaan jokaista niistä lopulliseksi, aivan kuin jokaista iltaa viimeiseksi ja jokaista aamua ensimmäiseksi, mutta niin yleispätevästi havainnollisten tosiasiain edessä ei kaiketi ole muuta tehtävää kuin heikkoutensa tunnustaminen.

Rakkausrunojen klassillinen muoto on serenaadi. Toivoisin, että lukija tätä valikoimaa selaillessaan huomaisi sen muodostavan yhden ainoan, pitkän tunnustuksen-antamisen, hommage, niille epäjumalankuville, joilla elämä ja taide ovat hamasta nuoruudestani saakka mielikuvitustani kansoittaneet. Nykyään olen yksin, mutta se ei estä minua tuntemasta itseäni onnelliseksi siitä, että olen ollut ihminen muiden ihmisten seassa, vieläpä ihminen siihen määrään, että olen ollut vähällä koko ihmisyyteni menettää pelkästä intohimon rakkaudesta. Kivi, se ensimmäinen, on aikoja sitten heitetty jo, säästäen siis vaivan asianomaiselta käsittelijältään. Runo, se viimeinen, ei ole vielä kirjoitettu, jonka vuoksi myöskin tämä valikoima esiintyy erinäisissä suhteissa tuiki puutteellisena. Se ei muodosta mitään päätettyä kokonaisuutta, yhtä vähän kuin oma elämäni sitä muodostaa.

Olen rakkauden olemuksessa ymmärtänyt vain arvon antamisen. Elämä on tullut minua vastaan kauniiden muotojen muhkeuteen pukeutuneena, ja olisin tuntenut itseni kovin paljon köyhemmäksi, ellen olisi suvereenisti itseäni ja runouttani niiden runsaudella rikastuttanut. Mutta siitä huolimatta on iankaikkinen murhe jäänyt sydämeeni, se Rouva Suru, joka ei sieltä ensi hädässä lähtenekään, joka seurannee hautaan saakka minua ja jonka käärinliinoiksi eivät kelvanne parhaatkaan ajatukseni. Olen eheä vasta hänen kerallaan.

Lähtekää siis, lauluni, kaikkeen maailmaan ja viekää viesti miehestä, joka luultavasti ei ole rakastanut muuta kuin omaa rakkauttaan, mutta on siitä huolimatta ollut onnellinen kuin te, ollut onneton kuin te, kärsinyt ja nauttinut kuin te, ja tullut tulokseen, jota tahtoisin rakkauden ritaruudeksi nimittää. En tiedä, lienenkö oikein eritellyt itseäni. Mutta lemmen trubaduuriksi tunnen itseni, olen tuntenut itseni varhaisimmilta poikavuosiltani saakka, ja aion mennä hautaan siinä hurskaassa uskossa, että rakkaus on annettu meille merkiksi korkeammista voimista, jotka itsensä sen kautta meille ilmoittavat. Rakkauden orja olen. Mutta tunnen sen kautta vain vapautuvani.

Olkoon se ensimmäinen ja viimeinen kerta kuin koetan itseäni näihin asioihin nähden määritellä. Sisältyy itse käsitteeseen, että sen olemus on määrittelemätön. Viisaimmat sanat siinä suhteessa on mielestäni sanonut Edda, jossa luemme: "Ofta vinnes den vise, den vettlöse ej, af de däjeliga drag."

Ja nyt olen nähdäkseni kyllin itsestäni puhunut.

Mutta kuinka puhua teistä, te kauniit näkymättömät? Onko mitään mahdollisuutta julkilausua teille kiitollisuuttaan miehen, joka teitä ilman ei koskaan olisi tuntenut, Shakespearen sanoja käyttääkseni, "hiljaisen hulluuden" hiipivän aivoihinsa? Voisi lauluistani päättäen luulla, että olen nähnyt elämässäni vain pelkkää puutteellista kauneutta. Näin heittyy varjo vioistani niidenkin autuaallisten olentojen ylitse, jotka kuitenkin ovat tehneet minulle elämän mahdolliseksi elää, sen polulle säteilleet, sen tietä valaisseet. En sitä tahtoisi, vaan tahtoisin kiittää vedet silmissä kaikesta, kaikesta kauniista, mitä nuoruuteni toukokuisista kuutamoista saakka olen tämänpäiväni täyteen syksyyn elänyt.

Kaukana hyperborealaisten mailla on maailmankaikkeus aivan erikoisessa määrässä nähnyt hyväksi kansoittaa tämän leveys-asteen muutamilla psykofyysiliisen muodon moitteettomuuksilla, jotka ovat ilo ihmiselle. Pyydän siinä merkissä tämän pienen esipuheeni allekirjoittaa.

Helsinki 17.I.19.

Eino Leino.

Kesä

"Linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia."

Kanteletar.

Lemmen uhrit.

Veikko: "Anna, sisko, ruusu tuosta, ruusu ihanaisin, että viedä immelleni illalla sen saisin!"

Sisko: "Ota ruusu! Lemmellesi
annan ruusun parhaan —
oma lempi ryösti multa
elon ruusut varhaan."
1891.

Yli metsän koitti jo päivän koi —.

Yli metsän koitti jo päivän koi, kun nurmella neitonen kulki, kukat kukkivat auki jo ummut loi, jotk' eilen illalla sulki.

Ja neitonen nuori se nurmella vain niin hiljaa, hiljaa astui, ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain, kun kasteesta helmat kastui.

1892.

Kaupunkimatka.

Poika nuori kaupunkihin läksi myötätuulta, purtta pientä viima vinha saatti salmen suulta.

Alkumatkan aavan seljän
kulki joutuisasti.
Vasta illan tullen pääsi
kaupunkihin asti.

Missä viipyi poika nuori,
vaikk' on myötätuuli?
Rannalla on kullan koti,
siellä simahuuli.
1892.

Siskojen kesken.

"Niin suloinen ja hertas on kyll' onnellinen lempi, mut lempi vallan onneton on vielä suloisempi.

Näät siin' on aina tenhoa
ja tuntehille uutta,
on toinen päivä toivoa
ja toinen toivotuutta."

Tään Siiri kuuli siskoltaan ja päätti tuota koittaa. Mut turhaan! Kaikki poiat vaan hän vangiksensa voittaa.

1892.

Kylätiellä.

Noin poikajoukko se vallaton
kylän reuhasi raitiolla.
— "Kas, kasvitarhassa tyttö on!" —
— "Mun rauhassa suokaa olla." —

— "Älä huoli, solmia meille vaan
pari morsiusseppeleitä,
ja sitten me lähtähän tanssimaan —
kas, mistä on kyyneleitä?" —

— "Mun äitini kuollut on äskettäin,
hänet eilen hauta jo sulki,
ja hälle ma solmian seppeltäin." —
Pois poikaset hiipien kulki.

1892.

Onnen apila.

Nelilehtisen apilan tullessain ma löysin karjatiellä, mut toisen hukkasin rinnaltain ja siit' olen murhemiellä.

Sen oisin ma antanut neidollein —
sinä armahin neitokulta!
Mut tuost' älä itke, impyein,
saat ainoonkin sinä multa.

Kun illan tuulonen tullevi tuo,
niin sille ma aion sen antaa,
se onneni kukkasen impeni luo
niin hiljaa, hellien kantaa.

Ja jospa se joutuis aalloillen,
kun järven poikki se lentää,
niin tottahan lahjana laineiden
se neitoni rantahan entää.

Näin kulki mun kukkani toivoen ja kuohusta raittiiksi kastui. Mut nähnyt ei sitä impyinen, vaan — murskaksi onneni astui.

1892.

Syystunnelma.

Teit oikein, ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois.
Sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.

Kas, maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä?
On aika jo painua pään.

Tuhat aatosta sieluni tunsi,
tuon vaan minä muistaa voin:
Oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta ma loin.

1892.

Haaveilevalle siskolle.

Käy pois, oi sisko, sen koivun alta, se koivu on turmion, tuskan puu! On huolten aaltoja lahden aallot ja kaihon tuoja on illan kuu.

Sen koivun oksilta sinulle soipi
tuo tarina kaunis ja utuinen,
mi pettänyt on niin monta, monta —
minä myös olen kuullut kerran sen.

Se kevään toivoja tarjoo sulle
ja kutsuu onnehen ikuiseen,
mut ällös lauluhun liioin luota,
ei koskaan kuulu se toteuneen.

Ken kerran kuuli sen laulun tenhon, sen onnen kalpea kaiho vei, hän itku silmässä illat istui ja rinnan rauhoa saanut ei.

1893.

Kuljin kerran läpi honkaholvin —.

Kuljin kerran läpi honkaholvin, risut, puiden oksat peitti tien, avojalkani mun vuosi verta, tuota tuntenutko silloin lien!

Tie se vei mun kahden kuusen alle,
kahden tumman silmän poltteesen,
siellä taivas kaksi valaa kuuli
sykkiessä kahden sydämen.

Palatessain — aamun koittaessa —
tunsin tiellä risut, oksat jo,
mut en tuntenut ma, kuinka sydän
verta vuosi, kärsi angervo.

Joutui sekin päivä, jolloin tunsin tuskalla ma pistot sydämen, tunsin rinnan riehut, poltot tunsin — neitoani tuntenut ma en.

1891.

Aatekuteet, toiveniidet.

Päivä istuttu oi' alla haapain vehreällä sammalmättähällä, laulut liedot kertoi lemmen tulta, naurut raikkaat rinnan puhtautta, päämme päällä haavanlehdet helkki, aallot leikki jalkojemme alla.

Joutui ilta, painui päivän kulta, utuisiksi lientyi lahden rannat, tuuli tyyntyi, talttui rannan aalto, haapain lieto helke hienontui ja kuiskeeks suli tuskin kuultavaksi.

Lakkas silloin liedot lempilaulut, naurannasta raikuneet ei rannat, äänetönnä, sanatonna siinä istuttiin vain käsi kättä vasten — tunteet yhtyi, aatos toistaan etsi.

Kumma kudos, tunnehuntu hieno tuntui yhdistävän meitä silloin, kuteet toivehista kultaisista, niidet siinä auer-aattehista; yö se kuteet kutoi, nitoi niidet, metsärastas polkusia polki, sukkulata heitti illan tuuli, pirtaa veti rannan viime laine.

1893.

Miksi suree kummun kuusi?

Kasvoi kummulla kuusi tuores, tuoksuten, kukkapäin, tuulten tuudussa päivät leikki, tuskin uinahti tyynin säin.

Kerran lehvälle kuusen lensi
illalla sirkkunen,
lauloi lauluja lemmen nuoren,
kertoi kaihoja keväimen.

Hiljaa laulua kuullen laski
kuusonen kukkapään,
hiljaa, hiljaa sen oksat painui
eikä leikkinyt lehvätkään.

Aamun tullessa laulaen sirkku lehvältä lensikin. Hiljaa surren kuusen oksat jäivät huomenen huolihin.

1893.

Soita somer, helkä hiekka!

Suvi-illan suussa impi astui virran vieremää, kuuset kuiski, laine loiski, tuoksui nurmi nukkapää.

Sorsat kaislikossa souti,
kalaparvet karkeloi,
tuomilehdon lentosuukot
vastarannan tuuli toi.

Ilakoiten impi kulki
vieremätä virran veen,
somer soitti, hiekka helkki
alla Annin askeleen.

Suven vienot vihkilaulut
kaikui munkin mielessäin,
kun ma virran äärtä kuljin
armas impi vierelläin.

Soita somer, helkä hiekka, laula laine huoleton, ilakoitse impi nuori, — lyhyt Suomen suvi on.

1895.

Aamutunnelma.

Kuin välkähti huomenen kultainen koi läpi haavanlehtien keväisten, niin lensit luokseni, immyt oi, läpi unteni lehtojen leijaillen.

Kuin lehvältä rannan raidan vain yön kyynel läikähti kalvohon veen suven suloja hetkisen heijastain — niin lensi mun lempeni riemuineen.

1895.

Metsäpuro.

Kevät joutui, metsäpuro paisui, vaahtopyörtehissä vedet kiiti, aallot vallatonna leikki, telmi, rannan kaarteet kaikki huuhtoellen; kuuset katsoi kummastellen tuota, hongat varoitteli vakavasti.

Miksi niin on tummaa vesi sulla — mietin usein puron partahalla — vesi tummaa, vaahto valkeata, loiske laineiden niin kumman lieto?

Siksi niin on tummaa vesi sulla, tulet sydänmailta, hallanmailta, siks on vaahto sulla valkopäistä, kevättoiveita kun kansan kannat.

Mutta mistä loiske kumman lieto? Puron partahalla, kunnahalla siell' on kullan koti kuusten alla, sieltä sivumennen laulut kuulit, laulut liedot, nuoret nuoren rinnan — sieltä lie tuo sinivuokko myöskin, jonka aallot tänne mulle tuovat.

1893.

Huolissaan huokaileva.

Koko metsä on laulua täynnä, joka lehvällä lemmitään, joka oksalla sirkut ja peipot vain kertovat keväästään.

Mut yhtä puutapa linnut ne karttavat kammoten — sen alla ma onneton istun ja huoltani huokailen.

1894

Minä metsän polkua kuljen —.

Minä metsän polkua kuljen kesäillalla aatteissain ja riemusta rintani paisuu ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll' lehdossa vaaran alla
oli outoa äskettäin,
niin vienoa, ihmeellistä
all' lehvien vehreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän, minä vain sekä muuan muu ja lehdon lempivä kerttu ja tuoksuva tuomipuu!

1894

Hyljätyn valitus.

Illalla kävelin ma kangasta pitkin,
kankaalta kimpuksi kanervia kitkin.

Yö oli ihana ja tuuloset nukkui,
kukat kaikki tuoksui ja käköset ne kukkui.

Mikä minun sydämeni synkäksi saikaan?
Muistoni lensivät nuoruuden aikaan.

Katselin kädessäni kankahan kukkaa,
ajattelin impeä tuuheatukkaa.

Maahan ma kanervani kaunihit heitin —
noinpa ma ilonikin multahan peitin.

1895.

Ylioppilasmuisto.

Järven taakse tehtiin venheretki, järven taakse talontyttölöihin, siellä viivyimme me päivän kaiken: aamu aholl' oltiin mansikassa, ilta pihamaalla karkeloitiin — yö? se maattiin aitass' impysien.

Purjepurrella kun sitten sieltä pois me aamun tullen laskettihin, muilla kaikill' oli muisto joku, kellä ruusu, kellä lemmenkukka, kellä kielokimppu rinnassansa. Minä yksin ilman olin, eipä kukkaa suonut impi mustakulma — antoi oman nuoren sydämensä.

Kotirantaan päästyämme toiset riistivät jo kukat rinnastansa, mutta kauemmin ja hellin huolin immen sydäntä ma säilyttelin — heitin pois sen vasta viikon päästä.

1895.

Syyslaulu neidolleni.

Jo pilvihin taivas peittyy, jo paljas on rannan puu, tuul' laineita lahden nostaa, keto kukkiva kellastuu.

Suven hertas ja hempeä aika
se kestävi hetken vaan,
mut ainaiseksi se rinnan
voi velloa aaltoamaan.

Kesän kukkaset elpyy kyllä taas tullessa keväimen — kun kestäis kesämme lempi yli talven ja tuiskujen!

1895.

Rakastunut.

Raikkahasti laulaa aamun aalto, kun se läikkyellen rantaan lyö, hilpeä on haapalehdon helke, sit' ei paina elon päivätyö; yksin kerttu laulaa murheissansa ikävöiden omaa armastansa.

Minä myöskin aamun aallon lailla ennen lapsenmiellä laulelin, sitten lietona kuin rannan haavat leikin, lemmin, lauloin, tanhusin; nytp' on riemu poissa, kerttu kulta, saanut olen huolenvirret sulta.

1895.

Matkalla.

Matka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi?
Entis-ajan auvon muistot murheet karkoittaapi.

Sinne jäi mun neitoni kuin kukka kotirannan;
venhoni ma viiman viedä aukealle annan.

Ällös kukka kotirannan katso ulapalle,
katso ennen laaksohon tai rannan kukkulalle.

Sortuvan mun aallon alle nähdä voisit siellä,
siitä ehkä kauan oisit, impi, murhemiellä.

Joskus mua muista sentään, muista immyt rukka,
ettei ensi aallon helmaan heity rannan kukka.

1895.

Ensi lumen aikoihin.

Oli tullut lunta jo tulvaltaan ja vaippa valkea kattoi maan kuin neitosen, unta mi unelmoi sydäntoiveistaan, suvi joita toi.

Lumi puhdasna päilyi ja impyinen tuo latuja hiihteli hangellen. Ja päivän ne säilyi ja yöhyen — kunis uus lumi peitti ne umpehen.

Oli ihana neito, niin puhtoinen ja nuori ja kaino ja kaunoinen. Hänet kerran kun, keito, ma nähdä sain, heti leimahti lempi mun rintahain.

Kesä-yöhyet vienot me lemmittiin, mut syksyllä sitten me erottiin. Vain muistomme hienot ne säilyivät — kunis uutehen lempehen häipyivät.

1895.

Sinipiiat.

Sinipiikojen laulu.

Soi, simapilli, kutsuos immet kuusikon helmasta karkelohon! Kuutamo kaunis, alkava yöhyt — kaikki ne käskevät karkelohon,

Liehuos, liina, huiskios, huntu, verho sa ihanan impeyden! Impinä täällä vain elon kaiken leijaamme lehvillä kuusosien.

Ei sinipiiat lemmestä huoli, aarre se vainen on ihmisien. Aarreko? Ei vaan kirous, tuska, riemun ja onnen mi ontoksi syö.

Montapa kertaa luoksemme tullut illalla leikkihin ihminen on, tanssinut täällä, suukkoja saanut, kylpenyt kanssamme virroissa myös.

Illan hän leikki, toisen jo itki, ett'emme lempeä tuntea voi — aamulla läksi kaihoa kantain, päivät mi nukkuu ja valvovi yöt.

Tuostapa paljon impyjä metsän ihmiset syyttävät — meidänkö syy? Leikkihin miks ei ihminen tyydy, ilman ei tuskaa tuntea voi?

Mutta kun joskus illalla yksin istumme lehdossa, vierellä vuon, lainehet virran vienosti laulaa, rantaman ulpuja tuudittaen,

silloinpa meilläi pohjasta, rinnan nousevi huokaus haaveilon … Onneksi silloin ei ole tiennyt luoksemme hiipiä poikanen maan.

1894.

Pihlajan alla.

— "Miks äkkiä vaikenit, impyein, miks silmäsi kyynelöi? Mikä pilvi peittävi päivyein, mikä onnesi ontoks söi? Kas, kuinka kukkivi kaunis maa ja laulavi leivonen ja kuinka pihlaja tuoksuaa — sinä vain olet murheinen!

Sa oothan umpussa nuoruuden ja rintasi raikas on ja elämä viittovi hymyillen — siis olkosi huoleton! Ja jospa huolien häivä vois sun taivosi synkistää, sen paistais lempeni päivä pois, ja taas olis suukkossää."

— "Ma muistin syksyä synkeää, kun harmaja taivas on, kun nurmen kukkaset peittää jää ja metsä on lauluton. Ma elämän syksyä aattelin, kun harmaja taivas on, kun poiss' on poskien ruusutkin ja ääni on soinnuton.

Ja syksyn-synkeä aatos tuo se hiipi mun rintahain: lie silloin jäässä jo lempes vuo ja tuntehes tuhkaa vain. Sa lemmit säihkyä silmien ja ruusuja poskipään, kun niiden näät sinä kuollehen, kuin käynevi lempes tään?" —

— "Oi, ällös itke, mun armahain! Suven aika on suloisen, kukit lempeä, lauluja tuoksuttain kuin pihlaja keväinen. Sen tuoksuja hengin ma vallaton, ja kukkia poimin vaan, kun taivas siintävä, kuulas on ja nuori on nurmi maan.

Niin, talvi saapuvi kerran kai ja kukkaset kuolla voi, mut pihlajassapa talvellai taas tilhien laulu soi. On sorja kukkiva pihlapuu, mut sorjempi marjassaan, kun kylmä, kuollut on luonto muu ja poissa on marjat maan." —

1895.

Sonetti Leilalle.

Mua syytät, Leila, siitä, etten laula kuin muutkin lempiväiset immestään, vaikk' ennen niistä lauloin yhtenään ja sullai silmät on ja suu ja kaula.

Ja väität, etten sua lemmikään ja tuhkaa vain jo tuntehein on taula ja että löyhä lie sen lemmen paula, mi aina ihannoi vain itseään.

Ei taide taivon päivää luoda saata,
vaikk' kyllä tähden. Siks se kuvaa ain
vain päivän heijastuksia ja maata.

Ma ennen kyllä lauloin neitojain,
mut sinun eessas täytyi laulun laata
ja itseäni ilmi tuoda vain.

1896.

Sukkamieli.

Kaks istui palolla paimenta,
yks verevä, toinen vaalea.

Se verevä se soitteli torveaan,
se vaalea vaieten istui vaan.

Niin saapui kolmas ja kaukaa huusi
"Hei veikot, hei, mull' on tarina uus!

Tuoli' äsken ma Sukkamielen näin,
kun astelin aamunkoittohon päin.

Hän oli niin viehkeä varreltaan
yli kunnahan korsien kulkeissaan.

Sinikellot soi hänen silmistään,
katinkullat kuulteli päällä pään.

Ja kun hän kulki, niin aatelkaas,
hän viittas mulle ja viittas taas!"

Näin kolmas se haasteli riemuiten,
ja kaiholla kuuli se verevä sen:

"Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!"
Se vaalea vaieten istui vaan.

Se vaalea istui itkien.
Hän oli jo nähnyt immen sen.

1896

Tälläpä pojall' on —.

Tälläpä pojall' on kulta jo tietty ja kulta kuin apilan kukka, huuli joll' on kuin mansikan marja ja silmä kuin sametin nukka.

Tälläpä pojall' on anturakengät
ja kello, mi käy ja kukkuu —.
Varrohan, tyttöni, kyllä ma joudun,
jahka sun äitisi nukkuu.

Tälläpä pojall' on välkkyvä varsa
ja karhun talja on reessä —
varrohan, varsani, kohta sa välkyt
pappilan kuistin eessä.

Tälläpä pojall' on mökki jo valmis ja katsottu sarkaa kaksi — sinne ma tyttöni, tyttöni noudan lautsojen laulelijaksi.

1896.

Hatara sydän.

Voi, voi sinun sydäntäsi, tyttöparka, ja voi mua onnetonta, kun sydämesi ikkunat aina on auki ja niitä on liian monta.

Minä miekkonen myös olen ollut siellä
ja istunut illan ja toista,
mut huu! sitä vetoa ja prrr! sitä tuulta —
en, en ole nähnyt sen moista.

Ken usko ei, käyköhön koettelemassa, ja minä en käske, en kiellä — mut sitä minä ain olen ihmetellyt, miten itse sa tarkenet siellä.

1896.

Samettisilmä.

Oi, sinä impeni samettisilmä, neitoni kaurihin-katseinen, miks on ilmehes arka aina, aina käyt kuni säikkyen?

Puhdas tunto on pulmun turva —
niinhän vanhojen virsi soi —
kun ei rintaa rikokset paina,
kulkea kuoleman matkat voi.

Vanhat on viisaat, vanhat on tyhmät,
maailma kuorehen katsovi vain!
Miks on perhosen pelko, jonka
kukkanurmelta kiinni sain?

Miksi herkkä on jänösen korva,
miksi pysty on oravan pää,
miksi kaino on karitsan mieli? —
siks on impeni arka tää.

Pelkäät, perhoni, siipesi kultaa,
väistelet silmiä vainoojain,
katselet kyttää, kuuntelet nuolta,
lehden lentoa säikyt vain.

Oi, sinä impeni samettisielu, kaunoni kaurihin tunteinen, kauanko säilyt, kauanko päilyt syöttinä silmien ahneiden?

1896.

Soutelemassa.

Yli tyynen lampuen soudeltiin suvisillalla immen kanssa, ja silloin Laina se lausui niin alas katsoen aatteissansa:

— "En tahdo ma katsoa taivaaseen,
vaan katselen järven pintaan,
on aurinko astunut alle veen
ja laskenut lammen rintaan.

Ja päälläpä päivyen heijastuu
siell' untuvahattara hieno
ja rannan lempeä lehmuspuu
ja ulpukan umppu vieno.

Niin, maailma aaltojen allakin on
ja maailma kaunihimpi,
mut tiedätkö, miksi se kauniimp' on?" —
Näin hiljaa haasteli impi.

Se soutaja vastasi huoahtain:
— "Ah, impeni armahainen,
vale kauniimpi paljasta totta on ain,
ja tuo on valhetta vainen.

Siks sorja on nuoruus murheeton
ja armas on kevään aika,
mut syksy ja vanhuus synkät on,
kun poissa on valheen taika.

Näät tuoksut ja laulut ja kukkaset
ja onni ja lempi ja nainen
ja unelmat, uskot ja toivehet —
tuo kaikki on valhetta vainen.

Vain totta on halla ja myrsky ja mies
ja murhe ja murheen muisto,
on totta sammunut toivon lies
ja lehdetön lemmen puisto.

Kas, minulta haihtui jo harhat nuo
ja kaunihit kangastukset,
on suljettu mulle jo taivas tuo
ja kiinni on onnenukset.

Olen heittänyt uskoja haaveineen
ja joutunut uskohon uuteen,
olen pyrkinyt, pyrkinyt totuuteen
ja joutunut — todellisuuteen.

Olen yksin pyrkinyt, taistellut,
myös taistellut tuhanten kanssa,
saman näät on valkaman saavuttanut
koko aikani taistostansa.

Siks elämän halla nyt hallitsee,
ja kruunu on talven päässä,
siks sydämet syksy nyt vallitsee
ja tunne on järjen jäässä.

Siks taivahan toivo on turtunut,
elonriemu on ruosteen syömä,
siks uskon muuri on murtunut
ja lempi on — leinin lyömä.

Niin, ällös yllesi katsokaan,
vaan peilihin lammen pinnan,
siell' onnesi taivas onkin vaan
ja rauha ja riemu rinnan."

— "Sua luulenpa melkein pelkääväin" —
niin leikillä lausui Laina.
Ja soutaja hymyten vastasi näin:
— "Suvi talvea pelkää aina." —

— "Mut etkö sa usko, ett' talvikin ain
toki pelkää kevättä juuri?" —
— "Niin, totuus valhetta pelkää vain,
ja valheen valta on suuri." —

Noin leikki se lens kuin lempeä tuul'
yli öisen lampuen pinnan,
suu leikkiä löi, hymys uhmaten huul',
mut yö oli pohjassa rinnan.

Ja sydänten yöstäpä pulpahtain
jo nyt kastehelmyet nousi;
ja immyt ääneti istui vain
ja soutaja vaieten sousi.

1896.

Hanget soi!

Hanget soi, hanget soi, ja kevät yli kenttien tuulee. Rintani lyö, rintani käy, taas sieltä jo kuohua kuulee.

Hanget soi, hanget soi,
jo päättyvi talven valta.
Pyytehet pursuvat sydämessäin
taas vuosien roudan alta.

Hanget soi, hanget soi,
ne Suomehen kevättä soittaa.
Toivo jo uus, usko jo uus
läpi murheeni muistojen koittaa.

Hanget soi, hanget soi,
ne soittavat Pohjan häitä.
Riemujen leivoset lemmestäin
jo laittavat laulunpäitä.

Hanget soi, hanget soi,
kevät saapuvi tuoksuvin tuulin.
Rintani lyö, rintani käy,
min jäässä jo olevan luulin.

1897.

Hämärissä.

(1897).

"Mais oú sont les neiges d'antan?"

Villon.

1.

Ne silmät ne onnea säihkyivät niin hurjaa, hurmaavaa, ne silmät ne riemua räiskyivät niin kummaa, kumpuavaa.

Sun onnesko outo se saihkyi niin,
kun kukkana syntyä sait,
kun tulta sa heittelet tunteisiin
ja vallat on eessäsi vait?

Vai loistiko niist' oma onneni tuo, jota eloni halki ma hain, joka kutsuvi luo, joka käskevi luo, mut kaikuna karkaa ain?

2.

Minun mieleni oli kuin lampi niin musta ja mutainen, ei päivä sen pohjahan päässyt, ei kulkija rannalle sen.

Opin ongelmat elämän taiteen,
mitä ympäri näin, sitä tein:
ivanauruin ma itkuni peitin,
runokukkasin kurjuutein.

Minun mieleni oli kuin sammal
yli aaltojen salaisten.
Sen kalvossa kanervat päilyi,
mut yö oli helmassa sen.

Ohi vaelsi valkea impi,
näki kukkaset kummat vain,
ja hän lammelle laulaen riensi,
ei huolinut huudoistaan.

Voi, impeni valkea, vieno!
Pian poimitut kukat on sen.
Mut kukkien alla on aalto
niin musta ja mutainen.

3.

Sun äänesi milloin se säteilee kuin kirkkahan kiteen särmä, taas milloin haavehin hälvenee kuin nukkuvan nurmen härmä,

Sen sointua kuulin ma kummaksein,
se syömeni pohjahan syöpyi,
se tuskalla täytti mun tuntehein
ja unteni vieraaks yöpyi.

Oi, itketä impi mun syöntäni ain sinä tuskilla särmäisillä, kun tuskani tummat sa verhoat vain taas haaveilla härmäisillä!

4..

Oi, istuos impeni tänne, niin annamme aattehen, niin annamme aattehen lentää yli vuorien, laaksojen.

Me lennämme lemmen siivin
kotiseutuhun kultaiseen,
mi yksin talvityössä
nyt nukkuvi mökkineen.

Mekin tehtäis tölli sinne,
ahon laitahan, alle puun,
siell' illat istuttaisi
vain valossa valjun kuun.

Tai ääressä takkavalkeen
menis talviset illat nuo,
kun mökkiä kinokset kietää
ja haavehet haamuja luo.

Sinä polkisit rukkia pientä,
minä verkkoa kutoisin,
ja joskus, viikkojen päästä,
tulis vieraskin töllihin.

Joko pelkäsit, etelän perho?
joko lähdemme lentämään
taas maille lemmen ja riemun
ja jätämme talven ja jään?

5.

En tiedä, miks sua pelkään, kun noin sua katselen. On kuin sun silmies yöstä sois kaikuja kellojen.

Ne soittavat riemuhun suureen tai suurerien murheesen. En tiedä, miks sua pelkään, kun noin sua katselen.

6.

Mikä on laulu lainehilla, soitto aalloilla sorea? — Laiva aaltoja ajavi, häävene vesiä käypi. — Kenen on kulta kulkemassa, kenen on häätulet hämyssä? — Sirkan on vesillä venho, sirkan tuoma tuhtopuulla. — Kuka on kulta heinäsirkan? — Lepinkäinen leppälintu. — Minne matka miekkosien? — Saarelle selälliselle, terhenniemen tanterelle.

7.

Hän kulkevi kuin yli kukkien, hän käy kuni sävelten siivin, niin norjana notkuvi varsi sen, kun vastahan vaiti ma hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa ja soi minun soittoni täällä, sinis laulujen laineilla käydä hän saa ja kulkea kukkien päällä!

8.

Leikitäänkö? Leikitään.
Kisasilla kiistellään.
Ole sinä kissa, minä olen hiiri!
Täss’ on tanhumme piiri.

Hupsis! Ohi hurahdit.
Kupsis! Kohti kurahdit.
Joko tuli hirmu, joko tuli surma?
Ei, vaan huulien hurma.

9.

Oi, suljehan silmäsi, sirkkusein, ja luoos kiinni luomet, niin näätkö sa vieläkin virran veen ja tunnetko rannan tuomet?

Ma tahtoisin tuomien tuoksut nää sun rintahas ijäiseksi ja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös sinivirtojen välkkeheksi.

10.

Nuku hetkinen, impeni nuori, nuku hiljaa hetkeä kaks, niin teen minä tenhosoljen unes valkean vartiaks.

Taon soljeksi toivoni kullan,
katinkultani kauneimman,
sydänhelmeni, lauluni helkkeen,
teen solkisen soreimman.

Se untesi ulpuja suojais, sulot varjelis valkoiset, sen suullesi suutelen hiljaa. Toki tuosta sa heränne et?

11.

Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin, kun yö liki ikkunan liikkui — se virsi viihdytti niin.

Se antoi rintahan rauhaa, se uskoa unehen loi — jos muistat vielä sen virren, nyt laula, laula se, oi!

12.

Hyi, kuinka sa, impeni, hymysit noin ihan keskellä kerrontaas, kun untes jo kentillä karkeloin — hyi, miksi sa hymysit taas?

Vai arvaatko, impeni armainen,
sa mille nyt nauroit, mille?
Sa nauroit umpuille nuoruuden,
elos haaveille hienoimmille.

Se hymy se herjasi hennointas, se pyhintäs anteheks pyys. Vai etkö sa tuntenut, rinnassas miten silloin riemusi syys?

13.

Sa kuuletko laulua kummaa, joka lemmikin lehdiltä soi, se minulle mielen oudon ja haavehet herkät toi.

Oli kerran neiti, mi nuorna
kevätpolkuja karkeloi,
niin tulikin vastahan syksy
ja sylinsä auki loi.

Voi, kuinka ne säikähti silloin
tien laidalla laulupuut,
voi, kuinka ne kuiskivat silloin
sinivuokot ja siskot muut:

"Varo syksyä, valkea neiti,
ja kummejas kuulekin!"
Ei tyttö se kummeja kuullut,
meni syksylle sylihin.

Mut saipa ne siskot ja kummit
nenän kyynärän pitkän kai,
kun helmasta syksyn synkän
kesän nousevan nähdä ne sai —

Kesäpäivät kaunihit, vienot kuin kukkaset lemmikkein. Sa kuuletko laulua kummaa, jota sykkivi sydämein?

14.

Katsokaamme kauan näin silmän pohjaan, sielun pohjaan, salaisille salmiloille venhoni veikaten ohjaan.

Soudelkaamme kauan näin silmissämme, sieluissamme, utuisilla ulapoilla sotkina soudelkamme!

15.

Kuin kilpaa kulkuset soivat ja kummasti loistavi kuu. Kas, tuolta jo tuttu kirkko yli kuusien kohoutuu.

Tuo tuolla on pappila, tuolta
näät Tuovilan kattoja,
ja täällä on äitini hauta —
miks vienosti värähdit sa?

Elä pelkää, impeni nuori, ei emo sua peloittais, häll' oli niin lempeät silmät — jo kirkkokin jäädä tais.

16.

Hän onneton rannalle uinui sinikellojen siimekseen, ja kellot ne hiljaa keinui ja soitteli sormet veen.

Hän onneton rannalle uinui —
käen kukkuhun heräsi hän,
hän ennen einettä kuuli
käen kultien helkkyvän.

Hän onneton rannalle uinui — ja poikasen povessa ain nyt aaltojen sormet ne soittaa ja kellot ne keinuvi vain.

17.

Näkinkengät ne rannalla karskui
ja helisi heisipuut.
Kuka rantoja riemuiten kulkee?
Niin kulje, kulje ei muut —

Siell' impeni armahin astuu
näkinkengillä keikuttain.
Häll' oli niin valkea jalka,
sen kerran ma nähdä sain.

18.

Vait! Hän nukkuvi
nurmella.
Käkönen kukkuvi
kaukana,
Tuuloset vienot
tuomipuun
tuoksuja kantelee,
haavehet hienot
marjasuun
nauruja narrailee,
nauruja impeni nuoren.
Vait!

Vait! Hän nukkuvi
valveillaan.
Kesä se kukkuvi
kulmillaan.
Kesä se laihoja
tähkäpäin
täysin jo lakoilee,
lempi kaihoja
kypsyttäin
rintoja raukaisee,
rintoja impeni nuoren.
Vait!

19.

Sua katselen silmin ma huikaistuin kuin kaunista sateenkaarta, sua silmäni sulkien muistelen kuin merenlaskija lehtosaarta.

Sua katson ma hiljaa henkien kuin kuvaa äitini armaan ja uskon, ett' enkelit lapsuuden nyt lähellä liikkuvat varmaan.

20.