Produced by Tapio Riikonen

MESIKÄMMEN; MUSTI; AHVEN JA KULTAKALAT

Kirj.

Eino Leino

1914, 1916 ja 1918.

SISÄLLYS:

MESIKÄMMEN. Tarina

MUSTI. Eläintarina

I. Sininen silta
II. Maitokuppi
III. Mustin mietteitä
IV. Käynti pappilassa
V. Oudoilla ovilla
VI. Hovin herra
VII. Ampiaispesällä
VIII. Mustin metkuja
IX. Suuria muutoksia
X. Kaiken häviö
XI. Höyhensaarille

AHVEN JA KULTAKALAT. Tarina syvyyksistä

Kumma kuvajainen
Kruununneuvosto
Laulu lainehilta
Meren maininkeja
Yön lapsi ja päivän lapsi
Ahtolan asukkaat
Hollantilainen taulu
Lemmen kaikkivalta
Molemmat morsiusparit
Jumalien juhla
Kalman karkelo
Unienselittäjät

MESIKÄMMEN

Joulutarina vanhoille ja nuorille

(1914)

NUORI NALLE.

Rautatien asemaherrat olivat kerran kevättalvella karhunjahtiin lähteneet.

Mukana oli pyyntimiestä jos jonkin kaltaista, keihäsmiestä niinkuin pyssymiestäkin, olipa eräs silmälasi-päinen herra Helsingistäkin, sillä paitsi karhun tappamista oli kysymyksessä myös kuvasarjan otto »Eläviin kuviin».

Oppaina olivat paikkakunnan hiihtomiehet, jotka kontion olivat jo ajoissa kiertäneet ja sitten herroille monesta sadasta markasta myöneet. Vaikka heidän rahallinen voittonsa siis oikeastaan oli jo taattu, eivät he suinkaan olleet ajoseurueesta vähimmän innokkaat.

Ajeltiin kymmenellä hevosella, ensin leveitä kyläteitä, sitten yhä kapeampia metsäpolkuja. Lopuksi täytyi pysähyttää hevoset.

Sujahdettiin suksille ja lähestyttiin karhun pesää.

Siinä se olikin vuorenrinteessä, ulkonevan kallionkielekkeen alla, juuri pahimmassa ryteikössä.

Suksimiehet osoittelivat sauvoillaan. Päästettiin koirat irti, asetuttiin kehään pesänsuun ympärille.

Luikataan, tuikataan keihäällä, eipä tulekaan esille Nalle.

Aiotaan jo ruveta tekemään tulta pesänsuulle.

Niin samalla lumi pöllähtääkin korkealle ilmaan ja siinä onkin metsän kuningas heidän edessään.

Karjaisee kumeasti, kohoaa kahdelle jalalle, syöksyy päin pyssy- ja keihäsmetsää. Kaatuu, kuvien ottaja napauttaa kojeensa kiinni, ja asia on suoritettu.

Ei kuitenkaan vielä aivan. Karhunkiertäjät itse, jotka ovat yhä vieläkin kaikista innokkaimmat, väittävät, ettei saalis siihen lopu.

—Siellä on, siellä on vielä jotakin, sanelevat he pesänsuuta osoittaen.

Kun herrat eivät ota uskoakseen, heittää eräs heistä turkkinsa hangelle päättävästi ja konttaa pesänsuusta sisälle, puukko toisessa ja sähkölamppu toisessa kädessä.

Toiset jäävät jännityksellä odottamaan.

—Hoolilop! kuuluu äkkiä älähdys pesästä.

—Joko vie? Joko vie? huudahtavat ulkopuolella olijat säpsähtäen. Onko siellä mitä?

—On täällä pentu. Tiirottaa minuun kuin mikäkin hyväkäs tuolta eräästä nurkasta.

—Saatko elävänä vai tarvitsetko apua?

—Saadaan tämä elävänäkin.

Saatiinhan se elävänä. Palattiin kotiin riemusaatossa, vanha kontio paareilla ja nuori Nalle reessä vällyjen alla.

Illalla pidettiin oikein juhlalliset peijaat vanhalle metsän kuninkaalle. Tuli sitten herrojen kesken illallispöydässä kysymys myös nuoren Nallen kohtalosta, joka koiranvitjoin ja kaularenkain köytettynä makasi suuressa vasussa salinnurkassa yleistä juhlamieltä ylentämässä.

—Minä en sillä siellä Helsingissä mitään tee, selitti se silmälasi-päinen herra. Kyllä herrat saavat pitää sen täällä erämaassa omina iloinaan.

—Mahtaakohan tuosta hyvinkin vastusta tulla? kysyi asemapäällikkö, pitkä, laiha, tiukannäköinen herra varovasti.

Mutta nuoremmat apulaiset, joiden suosion nuori Nalle oli jo ehtinyt saavuttamaan, selittivät ettei Nallesta mitään häiriötä talolle tulisi ja että he kyllä mielellään pitäisivät sen omalla puolellaan.

—Olkoon sitten! päätti asemapäällikkö. Jääköön vain meille toistaiseksi. Ja voihan sen ampua sitten myöhemminkin, jos se niinkuin kävisi liian väkivaltaiseksi.

Nalle jäi taloon ja tottui vähitellen ihmisiin.

Alussa ei hänen aivoissaan montakaan selkeää ajatusta ollut. Oli vain hämärä muisto jostakin pimeästä ja lämpimästä paikasta, josta hänet äkkiä oli temmattu huikaisevaan valkeuteen.

Hänen oli ennen kaikkea nälkä ja jano. Eikä hän moneen päivään osannut syödä mitään, vaikka hänelle pantiin parhaat herkut eteen.

Maitoa ja hunajaa hän sentään hiukan lipoi kielellään.

—Kyllä siitä oikea Mesikämmen vielä tulee! nauroi telegrafisti, nuori, kesakkonaamainen ylioppilas, taputtaen selkään häntä. Ymmärtääpäs vain makean maistaa.

—Mieshän Nallesta tulee, säesti kirjanpitäjäkin, pullea, punanenäinen herra, nauraen häntä. Pian sille ryyppykin maistuu.

—Mahtaisikohan tuo juoda viinaa?

Se kysymys oli pian ratkaistu. Kumottiin Nallelle ryyppy kurkkuun, ja heti kun oli saanut sen irvistäen nielaistuksi, hän pisti kielensä ulos ja pyysi lisää.

—Katsos veitikkaa! nauroivat herrat. Kyllä se nyt riittää sinulle täksi kertaa.

Nalle oli koko sen kevään ja kesän asemaherrojen luona.

Pian ei häntä varten tarvittu enää mitään vitjoja eikä kytkyeitä. Hän oppi ymmärtämään nimensä ja tulemaan luokse, kun häntä kutsuttiin. Hän oppi hyppäämään polvelle ja antamaan leikitellä kanssaan. Silloin hän aina tiesi saavansa maitoa, hunajaa tai sokeria.

Viinaa sai hän vain harvoin ja silloin kun heillä oli kirkonkylän herroja vieraina. Mutta silloin hänen olikin parhaat temppunsa näytettävä.

Silloin hän tanssi! Nousi kahdelle jalalle ja teki kummallisia kuperkeikkoja ja kaikki vieraat olivat silloin nauraa itsensä kuoliaaksi.

Osaksi teki hän sen tahallaan, sillä hän huomasi, että se huvitti vieraita, ja tiesi siten yhä uusia makupaloja ansaitsevansa. Osaksi vaikutti myös väkevä juoma häneen niin, että hän tunsi mielensä äkkiä hyväksi herahtavan ja käpälänsä nousevan maasta ihan itsekseen.

Hänestä tuli pian koko talon lemmikki ja suurin nähtävyys.

Hän oppi ominpäinsä juoksentelemaan keittiössä, kartanolla ja puutarhassa, uskalsipa jo tulla asemasillallekin katsomaan, miten junia vastaan otettiin ja lähetettiin.

Junan kimeä vihellys säikytti aluksi häntä niin, että hän kiipesi täyttä laukkaa puuhun eikä tahtonut tulla sieltä alas ollenkaan. Mutta pian oppi hän itsekin viheltämään ja antamaan junien tulo- ja lähtömerkit kuin paras konduktööri.

Myöskin junien ajat hän oppi muistamaan ja oli jo aina hyvissä ajoin asemapäällikön vieressä asemasillalla.

—Täytyy pian antaa virkalakki hänelle, nauroi asemapäällikkö. Sillä Nalle on tosiaankin esimerkki meille velvollisuuksiemme täsmällisestä täyttämisestä.

Ihmiset kurkistelivat vaunun-akkunoista häntä, hymyilivät ja osoittelivat sormillaan. Heidän kauttaan levisi hänen maineensa aina laajemmalle.

Itse liikennetirehtöörille oli Nallella kerran kunnia tulla esitellyksi.

—Minä olen kuullut, että teillä on kesy karhu täällä? kysyi korkea herra, jonka edessä itse asemapäällikkö seisoi pää kunnioittavasti kumartuneena. Saako nähdä sitä?

—Herra tirehtöörin ei tarvitse muuta kuin viheltää.

Korkea herra vihelsi ja Nalle laukkasi heti pihaan rannasta, jossa hän juuri oli ollut leikkimässä lasten kanssa.

—Olethan sinä oikea Mesikämmen, sanoi korkea herra, ojentaen hansikoidun kätensä hänelle. Osaatko sinä hyvänpäivän tehdä?

—Kyllä, vastasi asemapäällikkö, viitaten samassa käskevästi Nallelle, joka heti kavahti kahdelle jalalle istumaan, katsoa paurottaen vuoroin kumpaakin heistä pienillä, pyöreillä silmillään.

—Hyvä päivä, hyvä päivä, kuoma, nauroi korkea herra, tervehtien kaksin käsin häntä. Kyllä meistä hyvät tuttavat tulee. Etköhän lähtisi minun kanssani Helsinkiin?

Nalle pudisti päätään, sillä eräs itsepintainen kärpänen tahtoi siinä samassa hänen korvaansa tunkeutua.

—Ei Nalle Helsinkiin lähde, hymyili asemapäällikkö. Hän viihtyy parhaiten täällä erämaassa.

Sinä iltana sai Nalle jälleen kaikki parhaat temppunsa näyttää. Liikennetirehtööri matkusti pois seuraavana aamuna ja Nalle oli häntä asemasillalla uskollisesti hyvästelemässä.

Hänestä oli sekä hupia että hyötyä talolle. Omenavarkaat, joiden kinttuja hän pureskeli, kaikkosivat kokonaan, samoin kylänpojat naurismaasta.

—Siellä on karhu, kuiskailivat he vain puoliääneen keskenään. Kuka hullu karhun kanssa painisille lähtee?

Kerran pidätti Nalle asemasillalla myös erään hutikkaisen markkinamiehen, riistäen viinalekkerin häneltä. Silloin hän sai kaikki naurajat puolelleen.

Suorastaan sankarillisen maineensa saavutti hän pelastaessaan hukkumasta talon pienen tytön, joka oli laiturilta järveen pudonnut ja jonka Nalle veti kauniisti kuivalle maalle.

Silloin kirjoitettiin hänestä jo paikkakunnan sanomalehteen. Sieltä kiersi uutinen Helsingin lehtiinkin, joista se kerran postin tultua suurella riemulla hänelle luettiin, eikä Nalle näyttänyt suinkaan olevan vähän ylpeä herättämästään huomiosta.

Talon naiset suorastaan jumaloivat häntä. Nalle pyörikin aina heidän kintereillään, sillä hän tiesi kyllä, missä säiliöiden ja aittojen avaimet olivat.

Mutta vieraiden aikana hän aina pyrki herrojen puolelle, tehden sen vanhasta tottumuksesta ja ikäänkuin itsestään selvänä asiana, jossa eivät mitkään vastaväitteet voineet tulla kysymykseen. Eikä häneltä pääsyä sinne koskaan kiellettykään.

Nalle piti kaikista muista talon asukkaista, paitsi ei kesakkonaamaisesta telegrafistista, joka kerran oli narrannut hänet särkemään ampiaispesän.

—Surrur, oli hän sanonut, ja osoittanut hänelle navetan irrallisen vuorilaudan ja kivijalan väliä, josta sahajauho oli esille tunkeutunut. Mitä se on?

Nalle oli painanut korvansa sahajauhoa vasten ja kuullut myös sieltä sisältä epäilyttävää surinaa.

—Murrur, oli hän sanonut ja samalla alkanut ankarasti takoa vuorilautaa ja leipoa sahajauhoa etukäpälillään.

Sitten hän oli pistänyt kuononsa sinne.

Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä ampiaiset olivat rynnänneet esille ja pistäneet juuri kuononpäähän häntä, niin että Nalle oli huutanut suureen ääneen ja juossut kuin hullu pitkin pihamaata.

Koko kuono oli turvonnut niin, että Nalle itsekin, kun kerran peiliin kurkisti, oli tuntenut itsensä tuiki hullunkurisen näköiseksi.

Siitä saakka kantoi hän kaunaa telegrafistille. Ja hänen kostonsa oli suloinen, kun hän kerran metsässä huviretkellä oltaessa oli saanut kokonaisen muurahaispesän mitään pahaa aavistamattoman miespoloisen niskaan rysäytetyksi.

Silloinkin oli Nalle saanut naurajat puolelleen.

Mutta telegrafisti, jonka oli täytynyt juosta kiireimmän kaupalla kotiinsa ja riisuutua omassa kamarissaan ilkosen alastomaksi, oli uhannut vielä kerran tappaa hänet, jota uhkausta asemapäällikkö oli säestänyt vakavasti:

—Täytyy se ehkä tappaakin, ennen kuin talvi tulee. Käy pian liian isoksi ja väkivaltaiseksi.

Paljon muitakin kolttosia teki Nalle. Mutta hänen monet ansionsa puhuivat vielä toistaiseksi hänen puolestaan.

Hän nosti raskaan puutarha-portin saranoiltaan, ja kun saranat eivät heti patsaista eronneet, kiskoi hän irti patsaatkin ja kantoi ne järveen, niin että kanat pääsivät parasta kukkamaata kuopimaan.

Hän meni omin lupinsa ruokakonttoriin ja söi suuhunsa vastakeitetyt marjasyltit.

Hän kiipesi asemakonttorin virkapöydälle ja kaasi mustepullon pitkin tärkeitä rahtikuitteja.

Hän otti uuden lakin asemamiehen päästä, kun ei tämä kyllin pian osannut häntä tervehtiä, repi sen rikki ja heitti palaset aseman katolle.

Hän taittoi kirjanpitäjän uuden merenvahapiipun, vaikka tämä vain leikillään oli puhaltanut savua silmiin hänelle.

Hän tappoi talon kissan.

Hän oli sytyttää tuleen koko talon saunan, jonka ovi oli jäänyt auki ja jonne hän oli päässyt ominpäinsä kekäleiden kanssa häärimään.

Tosin hän sai joka kerta selkäänsä ja sitten hän oli taas eräitä päiviä nurpolla nokin. Mutta sitten unohti hän jälleen kopunsa ja oli valmis jotakin uutta tuhmuutta tekemään.

Samaa tuhmuutta ei Nalle tehnyt milloinkaan kahta kertaa.

Kerta riitti hänelle, ja sitten hän tiesi sen asian. Mutta hän keksi aina uusia, sillä hänessä asui luonnollinen uteliaisuus ja vilkas mielenkiinto maailman asioihin, joka ei ollut hänestä pois juuritettavissa.

Viimeinen tuhmuus, jonka hän asemaherrojen luona teki, oli vähällä maksaa hänen henkensä. Kaikissa tapauksissa se käänsi aivan uusille urille hänen tehtävänsä.

Hän oli eräänä päivänä kiivennyt aseman katolle ja ruvennut siellä olevia savupiippuja junaa odottelevien suurimmaksi iloksi edestakaisin rynkyttelemään. Heitti sylipainia kuin aikapoika ja jo saikin suuren kappaleen savupiipun laidasta lohkeamaan.

—Nalle! Tule alas sieltä! sanoi asemamies käskevästi.

Nalle piti sen ansaittuna tunnustuksena urotyöstään ja kävi kaksinkertaisella voimalla vastustajansa kimppuun. Hei vaan! Silloin keikahti koko savupiippu nurin ja tuli jyristen alas; tiilikivet sinkoilivat sinne tänne ja yksi sattui asemapäällikköä selkään, kun hän juuri astui ulos virkahuoneestaan junaa vastaan ottamaan. Hyvä ettei toki päähän sattunut!

Mutta katonharjalla seisoi Nalle voitonriemuisena keskellä tiilen ja saven tomua ja odotti tunnustusta. Se ei jäänytkään tulematta, vaikka tulikin aivan toisessa muodossa kuin hän alkuperäisesti oli tarkoittanut.

—Tappaa se täytyy tuo peto! ärjäsi asemapäällikkö. Hajoittaahan se koko talon kohta.

Mutta juna saapui samassa eikä hänellä ollut enää aikaa Nallea ajatella. Telegrafisti sensijaan meni heti luodikkoansa lataamaan.

Nalle kävi sillä aikaa uuden savupiipun kimppuun.

—Nyt se on tapettava! sanoi asemapäällikkö uhkaavasti.

Juna oli mennyt ja joukko matkustajia jäänyt siitä asemasillalle outoa näkyä ällistelemään. Samassa tuli myös telegrafisti pyssyineen.

—Johan minä kesällä sanoin, virkahti hän, että se on ammuttava. Mutta silloin sitä vielä kaikki puolustelivat, setäkin…

—Minä en tuntenut vielä sen tapoja silloin, vastasi asemapäällikkö, hieroen lapaluitaan, johon tiilikivi oli nasevasti muksahtanut. Mutta nyt sanon minä, että ammu päälle vaan!

Telegrafisti rupesi jo tähtäilemään. Talon ikkunoissa näkyi joukko itkettyneitä naisten ja lasten naamoja, jotka asemapäällikkö armotta karkoitti sieltä.

Pum! pamahti laukaus. Mutta se sattuikin savupiippuun, jonka kimpussa Nalle juuri parhaallaan telkkusi. Hei vain! ja sekin tuli jo rymisten alas.

Yleisö nauroi. Telegrafisti oli tulipunainen häpeästä ja suuttumuksesta.

—Et petä toista kertaa! sähisi hän, ja alkoi tähdätä uudelleen. Kun sattui juuri silmiin paistamaan…

Mutta Nalle oli jo voittanut yleisön myötätunnon täydellisesti puolelleen. Sieltä alkoi satamalla sataa kompasanoja poloisen telegrafistin pään ylitse.

—On siinäkin mies oravanjahdissa! sanoi yksi.

—Tottelisi se suolalatingillakin! pisti toinen.

Mutta kolmas, pieni, korkea-otsainen, luppasilmäinen mies, virkahti vakavasti, lähestyen lakki kädessä asemapäällikköä:

—Eikö inspehtori lahjoittaisi sitä minulle? Säälihän sitä on ruveta tappamaan, kun kuuluu kerran pehtorin tyttärenkin järvestä pelastaneen…

—Kuka sinä olet? ärähti asemapäällikkö.

—Olenpahan vain se Kujeelan Matti, jos inspehtori on joskus sattunut häissä tai ristijäisissä näkemään. Ja kyllä minä myös nahanhinnan korvaisin…

—Asetatko sinä myös savupiiput paikalleen? tiuskasi asemapäällikkö.

Mutta telegrafisti, jolle jälleen oli päivänkilo ruvennut silmiin käymään, ojensi pyssyn Matille, heristäen vihaisesti sitä hänen nokkansa edessä.

—Siinä on! ärähti hän. Ammu, ota pyssy! Mutta jos ohi ammut, niin maksat pyssyn ja karhun hinnan.

—Korkkipyssyllä minä tämän ammun, sanoi Kujeelan Matti, ja veti pullon taskustaan.

Kiipesi samassa tikapuille ja näytti pulloa Nallelle, joka seisoi jälleen nokka valkeana tiilen ja saven pölystä työnsä tunnustusta odottaen.

—Nalle! Tule pois sieltä! sanoi Kujeelan Matti pulloaan osoittaen.
Näetkö, mitä tässä on?

Nalle näki ja irvisti hyväntahtoisesti.

Matti paukautti auki pullonkorkin ja tarjosi ryypyn Nallelle, joka heti lähti ystävällisesti alas tulemaan. Sitten irroitti hän tuppivyönsä ja teki siitä riimun Nallen kaulaan, yleisön ympärillä nauraessa ja pistäessä pilojaan.

—On sillä Matilla konstit, sanottiin.

—On konstit, on konstit, myönnettiin. Olen minä kuullut karhua silmään ammuttavan, mutta en koskaan suuhun vielä.

—Saipahan Matti vain siitä varsan, että paukahti.

—Vasikkahan tuo. Ruvennee ehkä vielä sitä hyvinkin lypsämään.

Mutta Matti nipristi vain ohuet huulensa sukkelaan hymyyn, otti tuppivyön pään toiseen käteensä ja sanoi:

—Noh, Nalle! Nyt lähdettiin.

Ja Nalle lähti astua juppasemaan vakavana hänen perässään, seuraten uutta isäntäänsä ja tämän tuppivyötä, mutta vielä enemmän vanhaa piintynyttä perisyntiään.

—Viehän se juutas sen kotiinsa! kuului yleisen ihailun sorina heidän takanaan.

—Vieköön, mihin vie! ähkäisi asemapäällikkö vihaisesti, mutta kuitenkin hyvillään, että asia oli niin onnellisesti päättynyt. Saa se kuitenkin käydä nuo savupiiput korjaamassa.

Näin sanoen paukautti hän virkahuoneensa oven kiinni perässään ja meni naisia lohduttamaan, jotka laukauksesta olivat puolikuoliaiksi säikähtäneet.

Telegrafisti oli jo aikoja sitten hävinnyt pyssyineen.

KUJEELAN MATTI.

Nalle oli saanut hyvän isännän, juuri sellaisen, jota hän tarvitsi miehistyäkseen ja kehittyäkseen todelliseksi Mesikämmeneksi.

Kujeelan Matti oli kylän väen suosikki, aivan samoin kuin Nalle oli tähän saakka kylänherrojen ja matkustavaisen yleisön lemmikkinä elellyt. Myöskin hän oli suuri tyhjäntoimittaja niinkuin Nallekin, eleli vanhan äitinsä mökillä ja pistäytyi vain silloin kun nälkä liiaksi rupesi suolia nävertämään tukkitöihin tai muulle raha-ansiolle alapuoleen.

Rengiksi häntä ei saatu millään rupeamaan, yhtä vähän kuin muuhunkaan vakinaiseen hommaan, vaikka hän oli kyllä rivakka mies niinkuin harvat, käsistään tekevä ja kekseliäs kuin peijakas. Kun hänen äitinsä ja joskus muutkin pyrkivät häntä tuosta liiallisesta mukavuudenhalusta hiukan morkkailemaan, vastasi hän aina vain samalla sananparrella:

—Hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin.

Näillä luonteensa ominaisuuksilla ei Kujeelan Matti kuitenkaan ollut kylänväen yksimielistä suosiota saavuttanut. Mutta hänellä oli muita, arvokkaampia.

Hän osasi soittaa viulua ja oli senvuoksi välttämätön vieras kaikissa tanssitilaisuuksissa, joissa hän istui suorastaan pitäjän lukkarin ja välistä rovastinkin vieressä, nauttien yhtä suurta, joskin tuttavallisempaa kunnioitusta.

Laulun hän myös taisi tehdä, usein paljon paremman ja sattuvamman kuin ne, joita präntistä ulos annettiin, eikä ollut leikinpaikka joutua hänen pistävän pilkkansa esineeksi. Kerran nuorempana hän oli saanutkin aika selkäsaunan eräältä ystävälliseltä kylänmieheltään tuosta luojanlahjastaan.

—Se on laulajan palkka, oli Matti vain tuuminut puistellen turkkiaan.

Kuuluisimmaksi oli Matti tullut kuitenkin moninaisilla kepposillaan, joista pitkät talvi-illat puhdetöiden lomassa puhuttiin ja jotka tavallisesti olivat niin viatonta laatua, ettei kukaan voinut oikeastaan suuttua hänelle.

Milloin hän oli sytyttänyt bengalitikun pimeässä yössä tuvan lasin alla, niin että talon väki oli luullut itse paholaisen päässeen irti ilkeyksiään jakelemaan.

Milloin hän oli tullut tavallinen puutarharuisku kourassaan kirkkoa sammuttamaan, kun tämä kerran ukonilmalla oli tuleen syttynyt, milloin saapunut lukusijoille automobili-silmälasit päässään ja väittänyt lääkärin ne hänelle määränneen, kun hänen näkönsä muka viime aikoina oli niin auttamattomasti heikentynyt.

Milloin oli hänellä tiuvut saappaittensa nauhoissa, milloin kulkunen koiran kaulassa, kun hän taloon tuli. Milloin hän laittoi karusellin jäälle, jossa kylän piiat ja renkipojat olivat pyöriä hulluiksi itsensä, milloin rakensi hän taas 'merta ja maata kulkevan laivan', asettaen jalakset veneensä alle.

Olipa hän kerran rakentanut puusta oikean polkupyöränkin.

Jos hän ei muuta keksinyt, hän tuli puujaloilla kylään ja väitti oven olevan liian matalan hänelle. Hänen tavallisimpia temppujaan oli myös kiivetä saunankatolle ja kysyä lakeistorvesta, tokko vieraalle kylyä oli.

Aina kaupungissa käydessään hän pistäytyi leikkikalu-kauppaan ja osti sieltä taskunsa täyteen kaikenlaista halpahintaista rihkamaa, joka ei itsessään minkäänarvoista ollut, mutta teki suunnattoman vaikutuksen sopivalla hetkellä käytettynä täällä synkässä sydänmaassa.

Milloin hänen taskustaan tuli esille hyppäävä sammakko, milloin luikerteli leikkikäärme taas, jolla hän ensin ajoi puolen pirttiä pakoon ja jonka hän sitten rauhallisesti pisti paidanrintamuksensa alle.

Kerran hän häätilaisuudessa juuri vihkilukuja luettaessa oli päästänyt vieterillä käyvän hiiren lattialle ja ollut säikäyttää morsiamen aivan henkihieveriin. Mutta silloin hän olikin saanut ankarat nuhteet itse rovastilta ja ylimääräiset viinaryypyt sulhaselta, joka oli jälkeenpäin useinkin pahonut, ettei se ollut rotta tai joku muu suurempi elävä!

Kaikki korttikonstit hän taisi paremmin kuin mikään povari-akka tai varieteetaiteilija, samoin kaikki silmänkääntäjä-temput, tulisten tappurain syömiset ja miekan-nielemiset.

—Ollappa minulla vain hevonen tai edes hyvä mustalaispoika apunani, oli Matin usein tapana sanoa äidilleen, niin sirkuksen minä perustaisin! Ei ole tuosta meidän koirastakaan marakatiksi.

Nyt oli Matti saanut karhun!

Samalla kuin kaikki hänen entiset koirankujeensa täten kalpenivat ja menettivät merkityksensä, oli hänen sydämensä salainen toivo ottanut myös aimo askeleen kohti lopullista toteutumustaan.

Mutta Matin äiti nosti ensin hirmuisen metelin, kun Matti Nallen kanssa tupaan työntyi.

—Sus siunatkoon! älähti eukko, päästäen aivan uuden kivikupin käsistään lattialle putoamaan. Mitä metsänpetoa sinä tuossa tuot?

—Terveisiä kaupungista, sanoi Matti rauhallisesti, lakkinsa orren päähän ripustaen ja ryynipussin eukon eteen pöydänkulmalle asettaen. Toin vain uuden rengin tullessani.

—Rengin! huusi eukko taimmaiseen soppeen paeten. Karhuhan tuo on, oikea karhu!

—Lapsi tämä vasta on, virkkoi Matti, istuen itse lavitsalle ja nostaen Nallen polvelleen. Mutta kyllä tällä on miehen voimat, sen olen minä tänäpäivänä omin silmin nähnyt.

Samalla irroitti hän Nallen kaulasta tuppivyönsä.

—Tappaa, tappaa! parkui eukko.

—Ei tämä ketään tapa, selitti Matti Nallen päätä ystävällisesti silittäen. Tämä on luotu vain riihtä tappamaan.

Vähitellen uskalsi eukkokin tulla esille sopestaan ja lähestyä varovaisesti uutta tulokasta.

—Ei se niin kovin vihainen näytä olevan, sanoi hän jo puoleksi leppyneenä. Kun ei lienekin se asemaherrojen karhu…?

—Tämä on minun karhuni nyt, vastasi Matti mahtipontisesti. Ja tästä vasta tuleekin meille talon tuki ja turva. Eikös niin, Nalle?

Nalle nyykäytti päätään hänelle vakavasti ja vilkaisi ympärilleen, katsoen mitä hänelle talossa tarjottaisiin.

—Aivan oikein, Nalle, virkahti Matti. Näin sitä tässä ollaan ja eletään. Ei ole isoiset olosijat, vaan pitävät lämpimän tuulella ja tuiskullakin.

—Et suinkaan aikone ruveta sitä pirtissä makuuttamaan! huudahti eukko kauhistuneena. No, sen minä sanon, että sitten minä en ole enää yhtään yötä tässä!

—Mitäpä häntä pirtissäkään, tuumiskeli Matti. Kelpaa se saunakin renkimiehelle! Ja minnepähän tästä äitikään itseään parempiin menisi? Tullaan tässä toimeen kolmin, kun on kaksinkin tultu.

—Voi hyvänen aika, päivitteli eukko. Jos minä olisin syntyessäni tiennyt, että tässä vielä murjaanien ja metsänpetojen kanssa…

Mutta Matti ei ollut kuulevinaan sillä korvallakaan.

—Kuulehan äitiä, naurahteli hän vain Nallen kanssa kättä paiskoen, miten nimitteleekin rumasti meitä. Ja sentään me olemme luojan luotuja molemmat! Vaikka et sinä ole tainnut käydä vielä ripilläkään?

Ei auttanut eukon muuta kuin ruveta hymähtelemään hänenkin, kun Matti niin hulluja hassutteli. Mutta semmoinen se poika oli aina ollut! Ei tiennyt koskaan, mitä se keksi ja mitä uutta juonta sillä oli kotiin tullessaan.

—Sehän syökin kuin iso mies! äystäsi hän kuitenkin vielä, kooten kupinpalaset lattialta ja ruveten uuteen kuppiin Matille veljiä padasta ammentamaan.

—Mies syö ja mies saa! sanoi Matti. Eikös niin, Nalle? Tuo vain vellikuppi Nallenkin nokan eteen.

Eukko töytyytti vellikupin Nallellekin ja pisti piloillaan:

—Pitääkö sille lusikkakin olla.

—Eihän lapsi vielä lusikasta…! vastasi Matti järkähtämättömästi. Mutta oppii se vielä siihenkin, oppiipa hyvinkin. Kohta se käyttää veistä ja kahveliakin kuin suuret herrat.

Sitten rupesivat he syömään rauhallisesti.

Monta Matin kujetta oli eukko nähnyt elämässään, mutta ei koskaan mokomaa vielä. Siksi hän tahtoi miesväen syödessä alottaa oikein vakavan keskustelun asiasta.

—Aiotko sinä todellakin pitää täällä tuon kuvatuksen? hän kysyi.

—Missäpäs minä, vastasi Matti, ottaen itse ryypyn ja tarjoten Nallellekin. Ja olethan sinä itsekin aina sanonut, että olisipas edes renki meillä, kun ei minustakaan tahdo oikein noihin raskaimpiin maatöihin olla.

—Renki kyllä, myönsi eukko, mutta ei metsänpeto.

—Tarvitaan voimakasta miestä tässä talossa, vastasi Matti, jos mieli tulla syystouot tehdyiksi, lanta pellolle ajetuksi ja varsinkin kuokituksi tuo uutissarka, josta sinä olet niin usein minua patistanut. Ja vielä tämä perunatkin nostaa ja vaon kyntää ja, jos tahdot, niin sinun huttusikin hämmentää.

Eihän herjan kanssa voinut kukaan vakavana pysyä. Eukkoa rupesi taas naurattamaan, niin että hänen täytyi purra huivinsa nurkkaa ja kääntyä pankkoon päin omille askareilleen.

—Olisit edes miniän tuonut, hän sanoi, niin siitä olisi ollut jotakin apua minullekin.

—Miniöitä on maailma täynnä, muhoili Matti, mutta tällaista
Mesikämmentä ei ole kolmessa kuninkaan valtakunnassa.

Nyt olivat kuomakset syöneet, Matti risti kätensä ja opetti Nallenkin samoin tekemään. Sitten he molemmat nousivat pöydästä.

—Noh, Nalle, virkahti Matti Nallea päälaelle taputtaen. Kelpasiko rokka? Eihän ne ole meillä herrojen herkut, mutta ruokaa on ja työtä on… Ai, yhden asian minä olen aivan unohtanut!

Eukkokin käännähti katsomaan, mikä uusi juoni Matille oli jälleen päähän pälkähtänyt. Mutta tätä hän ei kuitenkaan olisi voinut aavistaa.

Matin silmään olivat sattuneet kirjoitusvehkeet pirtin perälasin päältä, josta hän myös löysi palasen paperia. Ne asetti hän arvokkaasti pöydälle ja istui itse kirjoittamaan.

—Täytyyhän meidän tässä laillinen palkolliskirja kirjoittaa, puheli hän toimessaan, kun kerran on pestattu uusi renki taloon. Palkka-ehdot ovat vapaa asunto ynnä talon ruoka ja särvin, mikäli viimemainittua sattuu kotona olemaan. Arki- ja pyhävaatteet omat. Työ tarpeen mukaan. Aika ja paikka kuin yllä… Nyt ei muuta kuin puumerkit alle ja kaikki on järjestyksessä.

Eihän siinä auttanut, täytyihän eukonkin tulla oikein läheltä tuota kummaa katsomaan.

—Tähän tyydymme ja sitoudumme kumpikin osamme säntillisesti täyttämään, jatkoi Matti. Kas niin! Ja puumerkkien alle tulee: Minä, Matti Kujeela, torpanmies, ja sitten: Minä Mesikämmen, metsän kuningas, jota myös Nalleksi kutsutaan.

Piirsihän Nalle puumerkkinsä niinkuin mies, tosin Matin hyväntahtoisella avustuksella.

—No, sen minä sanon, nauroi eukko.

—Ei sitä monet muutkaan miehet tässä pitäjässä sen paremmin tee, tuumi Matti, tutkien vielä kerran hymähdellen paperiansa ja pistäen sen sitten takkinsa povitaskuun. On siinä nyt laillinen välikirja, jota sopii kylänmiehillekin näytellä, ja onkin oikein kuninkaallisen rengin kanssa, jota ei joka mies pistouvaakaan itselleen!

—Johan on! myönsi äitikin. Ja harvoin se on tainnut sinunkin nimesi kuninkaiden rinnalla paperissa komeilla.

Näin oli Nallesta tullut laillisesti pestattu palkollinen Kujeelan
Matin taloon ja uusi ajanjakso alkanut hänen elämässään.

SAUNAKARHUNA.

Kujeelan Matti ei ollut uuden palkollisensa työkykyyn eikä muihinkaan kehitysmahdollisuuksiin nähden erehtynyt. Nalle edistyi päivä päivältä hyvissä tavoissa ja Herran nuhteessa ja oppi pian tavalliset rengintoimet talossa täyttämään.

Toisissa asioissa ei häntä olisi kymmenen renkiäkään vastannut, kuten esim. kuokoksella kannonväännännässä tai muussa metsänperkkuussa.

Sinne vei hänet Matti ensimmäiseksi ja siitä tulikin pian hänen paras mielityönsä.

Hän katsoi vain aluksi vähän aikaa syrjästä, kun Matti kantoa kahtakäteen ryskytteli. Mutta Matin ei tarvinnut muuta kuin pari kertaa sanoa:

Nalle! Tule auttamaan!

Silloin hyökkäsi Nalle itse kannon kimppuun ja kohta alkoikin eri leikki. Suuretkin juurikkaat nousivat maasta koppinaan, ja mitä pahempi vastus niistä oli, sen enemmän Nalle innostui, mörisi ja peuhasi milloin kahdella, milloin neljällä jalalla, pöllyttäen multaa korkealle ilmaan, itse mustana ja harmaana kiireestä kantapäähän.

Kelpasi sellaista työmiestä katsella syrjäisenkin.

Ja aina niitä olikin tästälähtien joutilaita seisoskelijoita Kujeelan aidan takana.

Kun sattui oikein iso kanto eteen, nouti Matti vivun, asetti sen kannon alle ja sanoi:

—Paina!

Mutta eihän niistä Matin vivuista Nallen voimille ollut. Menivät poikki, niin että rusahtivat. Paremmat ja lujemmat vipuvärkit oli Nallella omissa hartioissaan.

Aina kun hän oli saanut kannon irti maasta kiskotuksi, kantoi hän sen kauaksi metsään ja viskasi vielä vihaisesti kuusten latvojen tasalta menemään. Kului aikaa, ennen kuin hän oppi kantamuksensa yhteen rykelmään rojauttamaan.

Sama oli laita kivien kanssa. Nekin nousivat Nallen kovissa kourissa maasta kuin olisivat vain leivänkakkaroita olleet. Matti opetti hänet nekin miehenkorkuiseksi kiviaidaksi latomaan.

Myöskin kuokkimaan oppi hän varsin helposti. Mutta hänet täytyi aina metsän rajassa ympäri käännyttää, sillä muuten hän olisi kuokkinut kasvavatkin puut pelkiksi ruumeniksi.

Hätäkös häntä sitten oli enää ojankaivuunkaan opettaa? Antoi vain lapion käteen ja polkaisi. Nalle polkaisi perässä ja oli painaa koko lapion maan syvyyteen.

Mainio ojankaivaja hänestä tuli. Lapion varret vain eivät tahtoneet kestää hänen käsissään.

Matti loikoi vain ojanreunalla ja poltteli. Ja kylänväki katseli aidan takaa kummanaan tätä uusmuotista työntekoa.

—Se on sitä nykyaikaista maanviljelystä, selitti Matti. Ei kannata enää käyttää ihmisvoimia. Afrikan kaupungissa esimerkiksi tekevät apinat kaiken ulko- ja sisätyön.

—Valehtelet! väitti joku vastaan. Et sinä ole Afrikan kaupungissa käynyt.

—Kävinpähän kerran Haaparannassa, vastasi Matti, joka on siitä vain kymmenen peninkulman päässä. Tämän piipun ostin sieltä itselleni tuomisiksi.

Eiväthän siinä enää mitkään vastaväitteet auttaneet. Ja kylänväki meni kotiinsa naureksien, että kyllä se Kujeelan Matti sentään on poika, joka keinot keksii. Vahinko vain, ettei aikoinaan ole lukutielle päässyt, istuisi muuten kukaties vaikka kuvernöörinä tai arkkipiispana!

Mutta vasta se ilo kylälle tuli, kun Matti kerran valjasti renkinsä reen eteen ja ajeli pyhä-aamuna kirkolle Nallellaan.

Mikäs siinä seinusti! Laski laukalla, niin että lumi pölisi, ja kiukkaan siinä taival katkesikin. Hevoset vain pyrkivät korskuen pystyyn hyppelemään ja vanhat akat tiepuoleen istualleen lepsahtelemaan. Syntyi aika metakka kirkonmäellä, niin että konstaapelin täytyi oikein ruunun nimessä kieltää pois koko juttu.

Mutta kansa kertoi vielä kauan tästä Matin kirkkomatkasta, joten hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli jälleen saavutettu.

Tärkeämpää Nallen tulevalle kehitykselle oli kuitenkin, että hän Matin luona oppi kuulemaan ja ymmärtämään musiikkia, varsinkin tanssimusiikkia, jossa Matti olikin aika mestari. Mutta taisi hän muitakin sävelmiä, joita hän vain omiksi iloikseen soitteli, nyttemmin myös Nallen iloksi, sitten kun hän oli tottunut tämän kanssa saunassa pitkiä talvi-iltoja viettämään.

Ensi kerralla, kun Nalle kuuli viulun äänen, hän kauhistui.

Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitään. Hän mörähti uhkaavasti ja pakeni lauteille, josta hän tiirotti kotvasen Mattiin kuin kummitukseen.

Mikä olikaan tuo outo olento hänen edessään? Suunnaton, tuntematon jumalako, jolle mikä hyvänsä oli mahdollista? Ja mikä oli tuo kappale hänen kädessään, josta niin suloisia ja samalla niin kaikkivaltiaisia säveliä heltisi, että ne saivat hänen sydämensä palloksi puristumaan ja hänet itsensä ilosta, tuskasta ja kärsimyksestä kokoon kyyristymään?

Mutta Matti soitti vain huolettomana miehenä edelleen. Ja Nalle rauhoittui vähitellen, pani pään käpäliensä väliin ja jähmettyi häntä liikkumattomana tuijottamaan.

Oli kuin hän olisi lopuksi unohtanut soiton niinkuin soittajankin. Himmeät, muodottomat kuvat kulkivat hänen sielunsilmiensä ohitse. Hän tunsi vaipuvansa pohjattomaan syvyyteen, jossa puut ryskivät, myrsky pauhasi, pitkäisen salamat ja jylinät ajelivat toisiaan, ja taas kohoavansa sieltä sinertävään, rannattomaan korkeuteen, missä hän tapasi olentoja, samankaltaisia kuin hän itse oli, ja missä hänellä oli paljon veljiä, sisaria ja ystäviä…

Nalle itki! Hänen ruumiinsa hytkähteli kuin kouristuksissa ja kummalliset ynisevät ja korahtelevat äänet nousivat hänen kurkustaan.

Hän itki ikävästä, vaikka hän ei osannut sitä itselleen selittää. Ja kaikkein merkillisintä oli se, että hän soiton lakattua ja tuosta riuduttavasta, hiuduttavasta tunteesta päästyään, alkoi heti ikävöidä takaisin omaa ikäväänsä.

Harvoin Matti kuitenkaan niin surumielisiä säveliä soitteli. Useimmiten pisti hän hilpeäksi polskaksi tai katrilliksi, ja silloin alkoi Nallenkin koipia ihan itsestään hypittää.

Ei tarvittu enää edes viinaakaan. Yhden sijasta oli Nalle nyt saanut kaksi intohimoa.

Pian oppi Nalle myös eri tanssien tahdit ja poljennon ymmärtämään sekä niiden mukaan jalkansa sukkelasti sovittamaan. Siitäkös Matti vasta oli mielissään! Sillä hän ei vieläkään ollut jättänyt kunnianhimoista aiettaan perustaa kerran sirkuksen hänkin ja lähteä itseään ja Nalleaan maailman markkinoille rahan edestä näyttelemään.

—Kyllä meistä vielä kelpo taideniekat tulee, oli hänen tapansa usein itsekseen hymähtää, pistäen Nallen suuhun samalla sokeripalan tai mitä muuta hyvää hänellä kulloinkin sattui taskussaan olemaan. Harjoitellaan, harjoitellaanhan vain tässä vuosi kaksi!

Ja Nalle pani päänsä uskollisesti hänen polvelleen ja katsoi silmiin häntä täydellä keskinäisellä ymmärryksellä, mörähtäen tuttavallisesti:

—Niinpä niinkin, ei kukaan synny taiteilijana.

—Mutta taiteilijaksi, päätti Matti ajatusjuoksunsa. Ja siksi olemme me molemmat syntyneet!

Monissa muissakin suhteissa laajeni Nallen henkinen näköpiiri huomattavasti hänen Matin hyvässä hoidossa ollessaan.

Hän oppi ymmärtämään luontoa ja ihmisiä. Yhä useammat asiat, esineet ja olennot kiintyivät hänen sielunsa herkkään kuvastimeen. Hän tiesi erottaa aamun ja illan toisistaan ja mitata tarkkaan niiden välillä myöskin muut vuorokauden ajat. Ja sitten hän rupesi muistamaan yhä enemmän, eikä enää vain satunnaisesti ja vaistomaisesti, vaan aina varmemmin ja itsetietoisemmin.

Kovimmallakaan pakkasella ei hän enää kesän hellettä unohtanut, vaan ajatteli sitä katkeralla kaipauksella halkokuormaa läpi paukkuvan, kuutamoisen korven vetäessään tai tähtikirkkaana talviaamuna avannolta vesisankkoa kantaessaan.

Hän muisti kukkaset kedolla ja mikä haju kullakin niistä oli ollut, muisti myös, miltä petäjän ja kuusen pihka tuoksui ja oliko hangen alla ennen ollut karpalosuota vai kuivaa, rauskuvaa jäkäläkangasta.

Metsään ei hän koskaan omin luvin mennyt, senjälkeen kuin pyyparvi kerran oli kanervikosta hänen edestään lentoon pyrähtänyt ja säikäyttänyt hänet niin, että hän oli laukalla tullut kotiin.

Hän osasi varoa tulta.

Hän tiesi jo, kuinka kussakin elämäntilassa oli oltava ja käyttäydyttävä.

Tuli harrastaa siisteyttä ja puhtautta myöskin omiin luonnollisiin tarpeisiinsa nähden eikä kaadella pöytiä eikä voikirnuja ihmisten ilmoilla liikkuessa.

Ihmisiä täytyi kohdella muutenkin hellävaroen ja ikäänkuin heikompia astioita. Sillä vaikkakin ne monessa suhteessa olivat viisaampia kuin hän, olivat ne toisissa aivan tuhmia, pieniä ja turvattomia.

Hän ei tiennyt vielä olevansa metsän kuningas.

Mutta hän tunsi jo rotunsa rohkean, kuninkaallisen veren suihkuvan suonissaan. Hän oivalsi jo olevansa kappaleen arvokkaampi kuin koira, lammas tai sika, eikä hän mielestään ollut edes verrattavissa kissaan tai vuohipukkiin.

Lehmää ja hevosta kohtaan oli hänellä kuitenkin vielä joku kunnioitus.

Oikeastaan hän tunsi itsensä paremmaksi niitäkin. Mutta ne olivat suurempia ja pitempiä kuin hän eikä hänellä vielä ollut tilaisuutta mitellä niiden kanssa voimiaan.

Joskus, kun hän oli oikein suuren kannon kaatanut tai hilannut metsästä mahdottoman aarnihongan kotiin, välkähti hänen päähänsä myös huimaava, vaarallinen ajatus, että oikeastaan olisi ihmisten, jotka joka suhteessa olivat heikompia kuin hän, ollut häntä toteltava eikä hänen ihmisiä.

Mutta hän karkoitti heti kauhulla tuon ajatuksen.

Mitäpä hän olisi teettänyt heillä? Eihän hän olisi osannut käskeä, sillä hän tuli kyllä toimeen omillaankin.

Nalle mietti omia kapinallisia mielihauteitaan matalan, pörröisen otsansa alla.

Toiseksi eivät ne kuitenkaan häirinneet millään muotoa hänen luonteensa suurta tyyneyttä tai hänen olentonsa rauhallisuutta. Ne tulivat kuin itsestään. Mutta niitä tuli toisia, aina kapinallisempia, jotka täyttivät hänen mielensä oudoilla aavistuksilla ja saivat hänen sydämensä rajusta, ailahtavasta riemusta sykähtämään.

Yhden ja kaikkein vaarallisimman nimi niistä oli: vapaus.

Mennäkö, mihin mieli tahtoi? Polkeako omia polkujaan? Jättääkö kaikki ihmisten ja eläinten tarpomat kylätiet ja lähteä viivana sitä ilmansuuntaa kohti samoamaan, missä taivas oli helein ja taivaanranta kuulakkain ja missä tuoksui tuorein lumi tai koivunmahla?…

Ei, ei! Oli parempi pysyä kiltisti Matin saunanlauteilla. Olihan täällä kaikinpuolin tyyntä, lämmintä ja turvallista.

Kuitenkin jäi tuo ajatus syvälle hänen sydämensä pohjaan kytemään, vaikka koettikin kaikin voimin sitä torjua luotaan. Olipa melkein kuin olisi juuri taistelusta tuota ajatusta vastaan siinneetkin hänen muut ajatuksensa ja kummunnutkin hänen muu sisällinen kehityksensä.

Nalle kasvoi, hammas karkeni.

Näin alkoi hän kohta olla valmis maailman markkinoille lähetettäväksi.

TAITEEN TARHOISSA.

Eräänä päivänä vähän ennen syysmarkkinoita tuli Matti jo varhain aamulla viulu kädessä saunaan, istui penkille, kaivoi piipun ja tupakkakukkaron taskustaan ja pisti tupakaksi.

—Kuules, Nalle, sanoi hän sitten, hetkisen haikuja vedettyään. Ei tämäkään maanviljelys oikein lyö leiville. Täytyy meidän nyt ruveta tuumimaan jotakin helpompaa elinkeinoa.

Nalle nyykäytti päätään hänelle miettivästi ja ymmärtävästi. Mutta kun hän pelkäsi tupakansavua eikä tiennyt vielä oikein, mitä kohden Matti tähtäili, hän pysyi toistaiseksi vielä rauhallisena paikoillaan.

Mutta sitten otti Matti viulunsa ja rupesi kaikkein hilpeintä hollolanpolskaa laskettelemaan.

Jo ymmärsi Nallekin ja karkasi heti kahdelle käpälelle. Kun yksi tanssinnuotti oli loppunut, alotti Matti toisen. Näin kävivät he läpi koko ohjelmistonsa, siksi kuin hiki valui heidän kummankin kulmaluiltaan ja he molemmat vihdoin lautsalle uuvahtivat.

Silloin sanoi Matti, ojentaen sokerinpalan hänelle:

—Nyt sinä olet valmis taideniekka. En minä osaa enää mitään sinulle opettaa. Ja Nalle nuoli kiitollisena hänen kättään ikäänkuin siten tunnustaen mestarinsa.

Mitäs muuta, lähdettiin koettelemaan onneaan kaupunkiin. Matti vuokrasi raatimiehen pirtin, jossa markkinamiesten oli muuten tapana oleilla, laittoi sen nurkkaan väliverhon ja portille kyltin, jossa oli karhunkuva ja sen alla sanat: »Tulkaa katsomaan!»

Puuhattuansa vielä asianomaiset ilmoitukset paikkakunnan sanomalehtiin, istahti Matti ovelle, joka samalla toimi pilettiluukkuna, odottamaan yleisöä.

Markkinat alkoivat ja väkeä kertyikin kosolta. Mitä tiheämmin ovi aukeni, sen useampi kolikko kilahti Matin kukkaroon. Kun oli kyllin väkeä pirtissä, alkoi esitys. Matti pisti oven säppiin ja siirtyi väliverhon edessä olevan pöydän luo, jossa hän aluksi teki muutamia korttikonsteja.

Ne herättivät tosin ansaittua huomiota. Mutta kaikki odottivat ohjelman suurta vetovoimaa.

Nyt alkoi Matti soittaa viulua ja Nalle kömpi esille nurkastaan. Hiukan uninen hän oli ja hiukan hän mörähti äkkiä niin paljon ihmisiä nähdessään, mutta heti tutut sävelet kuullessaan alkoivat hänen koipensa kohoilla itsestään.

Yleisön rauhoittamiseksi oli Matti raatimiehen neuvosta sitonut hänen kaulaansa paksun köyden, joka oli verhon taakse, nurkkaan kiinnitetty. Vieläpä oli Matti pujottanut tukevat kintaat hänen etukäpäliinsä, jos Nallen niinkuin olisi päähän pälkähtänyt kätellä jotakin yleisöstä liian kovakouraisesti.

Matti soitti ja Nalle tanssi. Yleisö oli ihastuksissaan.

Sitten sai Nalle taas hiukan levähtää ja Matti näytteli muita silmänkääntäjä-temppujaan. Mutta vaikka ne eivät olleet parempia eikä huonompia kuin muidenkaan markkinataiteilijain, ei kukaan enää niistä välittänyt. Tömistettiin vain jalkoja ja huudettiin:

»Karhu! Karhu! Me tahdomme nähdä karhua!»

Nalle oli heti ensimmäisellä iskulla voittanut mestarinsa.

Matin täytyi tuoda Nalle esille jälleen. Ja silloin oli yleisö taas tyytyväinen. Oikeastaan kismitti Mattia hiukan, että hänen oma taiteensa tuntui markkina-yleisössä niin vähän vastakaikua herättävän, mutta hän lohdutti itseään sillä, että hänen taidettaanhan se oli oikeastaan Nallenkin taide ja samahan se oli kummalle heistä kahdesta siis taputettiin.

Kun Nalle oli tanssinut tarpeeksi, toi Matti verhon takaa muutamia monen leiviskän rautapunnuksia, jotka hän oli saanut lainaksi eräältä kauppiaalta ja joita hän itse tuskin kaksin käsin sai lattialta laahaten siirtymään. Nalle nosti niitä parikin yhdellä kädellä, saipa Matti itse vielä käydä siihen lisäpainona kellumaan.

Kun se lysti oli loppunut, pantiin lattialle lauta kupeittain, otettiin esille paksu korento ja Matti kehotti ketä hyvänsä yleisöstä Nallen kanssa väkikarttua vetämään.

Nalle istui permannolla, korento kämmenissään, ja odotti kärsivällisesti. Ei kuulunut pitkään aikaan ketään halukasta.

Matin täytyi näyttää esimerkkiä.

Karttu ei luonnollisesti hievahtanutkaan. Jo tuli avuksi pari poikaviikaria, vetivät minkä jaksoivat, aina vain samalla seurauksella.

Tuli jo aikaistakin väkeä. Ensin joku puolijuopunut, turpeahko, kippuranenäinen markkinamies, sitten kokonainen sakki reippaita tukkipoikia. Nalle piti vain puoliaan ja vilkaisi aina välillä Mattiin ikäänkuin lähempiä käskyjä odottaen.

—Saa siihen vaikka kymmenen hevosta valjastaa, kehaisi Matti. Ja taitaisi pieni junakin lähteä takaperin kulkemaan.

Mutta Nallen puoleen kääntyen hän sanoi äkkiä: