Produced by Tapio Riikonen

NAISEN ORJA

Kirj.

Eino Leino

1913.

[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]

»Se laulu, se vierailta mailt' oli tullut,
miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.»
Wildenbruch.

Pitkin erästä Köpenhaminan puistokäytävää kulki mies ja nainen toistensa käsikynkässä. He keskustelivat niin vilkkaasti, että he eivät näyttäneet ohikulkijoita huomaavan ollenkaan.

Mies jo noin neljänkymmenen korvissa. Nainen jonkun verran nuorempi häntä.

Välillä he vaikenivat kuin hengähtääkseen. Kuin tullakseen vakuutetuiksi, että tämä ei ollut unta, vaan totta, että he elivät todellakin, että he kaksi tässä kävelivät todellakin!

Pysähtyivät, vaihtoivat syvän silmäyksen ja puristivat lujasti kädestä toisiaan.

—Eikö totta? kuiskasi mies. Olemmehan me kaksi onnelliset?

Nainen ei vastannut mitään. Hymyili vain suullaan ja silmillään sekä puserti vielä kerran ja vieläkin kovemmin hänen kättään.

Sitten he jälleen hoipertelivat eteenpäin.

He olivat hulluja rakkaudesta. Elämän onni ja tämä lämmin syyshämärä oli heidät täydellisesti juovuttanut.

Heidän nimensä oli Johannes ja Liisa.

Kolme vuotta jo oli kestänyt heidän rakkautensa.

Kolme pitkää vuotta, jotka he olivat viettäneet melkein puustavillisesti kahden kesken. Olleet aina yksissä, yötä päivää, lakkaamatta, sekunnista sekuntiin ja minuutista minuuttiin, ilman työn, toverien, seura-elämän tai toimeentulon asettamien velvollisuuksien häiritsevää keskeytystä.

Niinkuin vain matkoilla ja niinkuin vain ulkomailla on mahdollista.

Juuri siitä he nyt juttelivat.

—Emmekä me sittenkään ole saaneet kylläksi toisistamme, virkahti Liisa leikillisesti.

—Emme saaneet sadatta osaa siitä, mitä me tahdomme toisistamme, kuiskasi Johannes tulisesti. Emme tuhannetta siitä, mitä me tahdomme antaa ja sanoa toisillemme.

—Luuletko, että koskaan saamme toisemme kokonaan?

—Minä olen sinun omasi kokonaan.

—Mutta luuletko että koskaan voimme tyhjentää toisillemme rajattoman rakkautemme ja riutumuksemme?

Tuntui kummastakin kuin ei iankaikkisuus riittäisi siihen.

Tuota samaa he olivat taukoamatta toisilleen kolme vuotta vakuuttaneet.
Eivätkä he vieläkään olleet saaneet siitä kylläkseen.

Kukaan ei heidän mielestään koskaan ollut ollut niin onnellinen kuin he. Eikä kukaan, ei missään maassa eikä missään aikakaudessa ketään niin rakastanut.

Olivathan he tutkineet yhdessä kaikki entisyyden suuret rakkaustarinat.
Se olikin ollut heidän ainoa työnsä näiden kolmen vuoden aikana.

Työnsä teattereissa, konserteissa ja museoissa. Mutta ennen kaikkea kotona, pitkinä iltoina, yksitoikkoisissa hotellihuoneissa, jolloin heidän kummankaan ei ollut tehnyt mieli mennä ulos ja jolloin he olivat lukeneet ja lausuneet ääneen toisilleen.

He näkivät vain rakkautta, he lukivat vain rakkautta. Mikään muu ei heidän mieltään koko maailmassa kiinnittänyt.

Tarujen syvyyteen he olivat menneet. Etsineet historian ja legendain hämärästä esille jokaisen, jonka sanottiin rakastaneen toista ihmistä enemmän kuin elämäänsä, ja tulleet kuitenkin aina uudelleen siihen samaan yksimieliseen johtopäätökseen, että heidän kahden rakkautensa sittenkin oli suurin kaikista.

Mikään ei ollut siihen verrattavaa. Mikään ei ihmeellisempää kuin se eikä mikään niin kaunista, suloista ja korkeata.

—Eikö totta? Olenhan minä antanut sinulle elämäni? kysyi Johannes.

—Olet, vastasi Liisa kostein, kiitollisin silmin.

Työnsä, isänmaansa, perheensä, yhteiskunnallisen asemansa oli Johannes uhrannut hänelle. Mitään, ei mitään hän ollut säästänyt itselleen.

—Mutta myöskin sinä olet antanut kaikkesi minulle, huomautti Johannes.

—Minulla on ollut niin vähän annettavaa, väitti Liisa hiljaisesti.

—Vähän? innostui Johannes puhumaan. Ruumiisi ja sielusi sinä olet antanut minulle…

Eikä ainoastaan sitä, vaan vielä paljon muuta. Rauhan, omantunnon rauhan oli Liisa antanut hänelle. Hänelle, jolla lapsuudesta saakka oli aina ollut paha omatunto.

Liisa salli hänen puhua. Painoi vain päänsä alas ja nautti sanomattomasti.

Ja katsoi häneen silloin tällöin syrjästä kirkkaalla, kiitollisella silmäyksellä, joka nieli kuin vetävä koskenpyörre.

Näin he hoippuivat edelleen.

Kumpikin he olivat kotoisin samasta kylästä. Kumpikin kasvaneet samassa talossa, Johanneksen isänkodissa, vaikka maailma, paha maailma, oli heidät sitten toisistaan vieroittanut.

Johanneksesta oli tullut maisteri, tohtori, valtiollinen henkilö ja vihdoin liikemies. Liisa käynyt vain eräitä tyttökoulun luokkia ja joutunut sitten maailmanrannan kouluun.

Elämä, kärsimysten ja kovien koettelemusten väkäleukainen eukko itse, oli siellä hänelle Herran pelkoa ja hyviä tapoja opettanut.

Mutta Liisa ei ollut luotu kärsimään. Ja siitä oli ollut seurauksena, että hän aluksi oli oppinut vain pahoja.

Hänen verensä oli ollut kuuma, mutta hänen sydämensä oli pysynyt kylmänä ja koskemattomana.

Hänen hyvä opettajansa oli ollut vasta Johannes. Taikka oikeammin: hänen rakkautensa Johannekseen, joka hänelle vasta oli oikean ilon ja nautinnon opettanut.

Liisa voi tulla hyväksi vain nauttimalla.

—Jo lapsena rakastin minä sinua, sanoi, Liisa, hellästi Johanneksen käsivarteen painautuen.

Jo pienenä, keskenkasvuisena tyttönä hän oli hehkunut varhaisvanhaa, epätoivoista intohimoa häneen.

—Mutta se sammui sitten, virkahti Johannes.

Hän tunsi itsensä hiukan noloksi. Sillä eihän hänellä ollut mitään niin varhaista tunnetta Liisaa kohtaan omalta puoleltaan esille tuotavana.

—Ei, väitti Liisa innokkaasti. Se vain peittyi. Se vain painui syvemmälle, kun et sinä minusta ollenkaan välittänyt.

—Välitinhän sinusta. Olithan jo silloin rakas minulle.

—Enpähän. Mutta minä en sittenkään lakannut sinua rakastamasta.

Heti kun Johannes oli perheen perustanut, hän oli ottanut Liisan lapsenhoitajattarekseen. Ja silloin oli vanha rakkaus kahta voimakkaampana leimahtanut tämän sydämessä.

Ennen lapsena se oli ollut Liisalle jotakin pahaa, luvatonta ja hävettävää. Nyt se oli ollut pyhää rakkautta, kun hän oli tullut myöskin arkipäiväisen tuntemaan.

Ennen hän oli rakastanut Johannesta aistillisesti. Nyt yli-aistillisesti.

Ennen hän oli tahtonut kieltää rakkautensa ja salata sen omalta itseltäänkin. Nyt hän oli ollut ylpeä ja iloinen siitä.

Ennen se oli täyttänyt hänet tuskalla ja kiduttavalla, tyydyttämättömällä kärsimyksellä. Nyt sanattoman onnen ja mitään pyytämättömän, vastalahjaa-vaatimattoman autuuden hekkumalla.

Eikä hän ollut aluksi uskaltanut antaa mitään muotoa tuolle tunteelleen.

Kuin orjatar hän oli palvellut Johanneksen talossa.

Lämmitellyt elämän pakkasissa paleltunutta sieluaan Johanneksen lieden ääressä. Katsonut kuivin silmin, mutta murhe sydämessä hänen aviollista kurjuuttaan.

Tohtinut vain Johanneksen lapsen kanssa kahdenkesken ollen oman rajattoman rakkautensa ilot ja surut ilmi jokeltaa.

—Ja minä kun en tuosta tiennyt mitään! valitti Johannes.

Hän oli miltei mustasukkainen omalle lapsivainajalleen, että tämä oli saanut kehdossaan kuulla niin paljon kaunista ja elämän-tärkeätä.

—Minä olinkin päättänyt ijäksi salata rakkauteni, vastasi Liisa.

—Mikä mielettömyys!

—Niin. Minä en nähnyt mitään muuta mahdollisuutta.

Vanhoja, tunnettuja seikkoja he näin kukaties kuinka monetta sadatta kertaa toisilleen muistuttelivat.

Mutta he nauttivat kumpikin siitä. He palasivat aina uudelleen niihin kuin liittyäkseen jälleen yhä lujemmin toisiinsa ja tunteakseen kahta kiihkeämmin koko nykyisen täydellisen onnentilansa.

—Mutta sitten kävi mahdoton mahdolliseksi, hymyili Johannes.

—Niin, kolme vuotta sitten, virkahti Liisa hiukan surumielisesti.
Silloin sinä vihdoinkin huomasit minut.

—Huomannut minä olin sinut jo ennen, väitti Johannes. Mutta minä näin kuin uusin, ensikertaisin silmin sinut.

—Ja mitä näit minussa? keimaili Liisa.

—Rakastavan naisen, vastasi Johannes vakavasti. Ja rakastuin itse siinä silmänräpäyksessä.

Se oli totta. Sokeasti, ehdottomasti, mielipuolisesti hän oli rakastunut.

Niinkuin mies, joka pitkää, pimeää vuorisolaa taivallettuaan äkkiä näkee edessään taivaan valkeuden, kukkivat kedot ja solisevat, hopeiset laaksopurot, lankeaa maahan polvilleen ja huutaa kiitosta kaiken hyvän antajalle hengestään ja ihmeellisestä pelastuksestaan.

Tuo oli tapahtunut Parisissa. Ja Parisi oli edelleenkin hänen lempensä pyhä kaupunki hänelle.

Siellä oli tapahtunut hänen koko olemuksensa syvä, perinjuurinen vallankumous.

Siellä hän oli tuntenut voiman murtaa kahleensa. Katkaista äkillisellä, väkivaltaisella tempaisulla kaikki onnettoman avioliittonsa ja väärän yhteiskunnallisen asemansa siteet, jotka jo kauan olivat täyttäneet hänet sisällisellä kauhulla ja häpeällä.

Siellä hän oli tullut ihmiseksi jälleen. Ja siitä oli alkanut hänen rakkaustarinansa.

Ei niin, että Liisa olisi Johannesta ja hänen vaimoaan toisistansa erottanut. Se asia oli ollut kyllin kypsä jo ennen häntä. Mutta hän oli ulkoapäin tulevana syynä, aiheena siihen syvästi vaikuttanut.

Eikä vain ulkopuolisena syynä.

Myöskin sisäpuolinen syy, sisäpuolinen aihe hän oli ollut Johannekselle. Sillä eihän hän olisi ilman Liisaa tiennyt ollenkaan, että oli niin hyvää ihmistä maailmassa.

Liisa oli haihduttanut hänen ihmisvihansa ja ihmis-ylenkatseensa. Ja siitä tunnusti Johannes olevansa hänelle ijät kaiket kiitollinen.

Ensi kerran Johanneksen elämässä oli päivä paistanut hänen sydämeensä.

Paistanut pimeihin, routaisiin onkaloihin. Etsinyt ennen tuntemattomat voimat ja elämänvirrat esille sieltä.

Himoinnut oli Johannes ensin Liisaa. Oppinut vasta myöhemmin häntä syvästi ja kauniisti rakastamaan.

Liisa oli ollut ensin kuin kuolla havaitessaan, ettei Johannes enää nähnyt pelkkää kasvinsisarta hänessä.

Sitten oli ääretön, suunnaton riemu täyttänyt hänet.

Hänen ei ollut pistänyt päähänsä edes peittää riemuaan. Vielä vähemmän vastustella tai keimailla hänelle.

Aivan heti hän oli Johannekselle antautunut. Ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin ja yksinkertaisin asia maailmassa.

Tuota he olivat usein itsekin yhdessä ihmetelleet. Johannes nauranut ja tehnyt pilaa, Liisa luonut silmänsä alas ja ollut häpeissään. Mutta hän oli aina löytänyt siihen saman selityksen, joka nytkin Johanneksen korvaa hurmaten soinnahti hänen syyshattunsa tiheän harson takaa.

—Olithan sinä jo lapsuudesta saakka, sanoi Liisa, ollut kuin korkeampi olento minulle.

Kuinka hän olisi voinut sysätä luotaan häntä, jota hän niin kauan oli halannut sielullaan ja ruumiillaan? Kuinka evätä mitään niin pyhältä ja aineettomalta olennolta, jonka hän oli luullut olevan kohotetun kaikkien maallisten intohimojen yläpuolelle?

—Jäljestäpäin tulit ehkä sentään huomaamaan erehdyksesi, naljaili
Johannes.

—Kyllä, vastasi Liisa samaan nuottiin. Et sinä niinkään pyhä ja aineeton ollut.

Siinä hän oli sangen oikeassa. Johannes oli päinvastoin perin aistillinen.

Mutta Liisa oli iloinnut siitäkin ja ottanut vastaan hänen kuumat hyväilynsä ikäänkuin hymyilevällä, äidillisellä lempeydellä ja anteeksiantavaisuudella.

Tällä alalla oli Liisa taituri. Ja hän tuli vielä suuremmaksi taituriksi, kun hän tiesi siten tuota jumaloitua miestä ilahduttavansa.

—Sinä oletkin ainoa nainen, joka koskaan on vaikuttanut aistillisesti minuun, virkahti Johannes ikäänkuin puolustuksekseen.

—Ja sinä ainoa mies, vastasi Liisa silmänräpäyksessä.

—Sinulla on ollut niin paljon miehiä, uskalsi Johannes huomauttaa.

—Juuri siksi minä olen heidän suhteensa niin palovakuutettu.

—Minunkin suhteeni?

—En. Mutta tosi on, ettei aistihurmaus juolahda ensimmäiseksi mieleeni, kun sinua ajattelen.

Syvemmät juuret kiinnittivät häntä Johannekseen. Yhteistunteen, yhteenkuuluvaisuustunteen, luonnollisen valikoimisen ja turvanlöytämisen tunteen ijäisyyteen ojentuvat, ajallisuutta uhmaavat säikeet, joiden vuoksi hän ilolla antoi, mitä toinen voi ottaa hänestä.

Muuten hän oli itse niin paljon aistirakkautta väärinkäyttänyt, että hän oli oppinut sitä miltei vihaamaan ja halveksimaan. Johannes yksin saattoi enää siinä suhteessa olla hänelle miellyttävä.

Oikeastaan olisi Johannes voinut olla isä, olla vanhempi veli hänelle.

Liisa olisi ollut siihenkin täysin tyytyväinen.

Mutta Johannes ei ollut tahtonut niin. Tahtonut samalla olla hänen sulhonsa ja rakastajansa.

Siitä oli Liisa iloinnut vielä enemmän. Tuntenut siten tulevansa yhä lähemmä häntä ja hänet itseensä aina lujemmilla siteillä kiinnittävänsä.

Ja alistunut hänen oudoimpiinkin pyyteisiinsä niinkuin alistutaan rakastetun lapsen oikuille, koska hän kerran tahtoo niin. Sillä rakkaudessa, aistillisessa rakkaudessa, oli Liisa todellakin kuin äiti ja Johannes kuin pikkupoika hänelle.

Näin he olivat kolme pitkää vuotta eläneet.

Nyt heidän olisi ollut enää hyvin vaikea omaansa toisen omasta erottaa.

He olivat kasvaneet yhteen. Heistä tuntui kuin ei heissä enää olisi ollut yhtään solua, joka olisi ollut vain toisen eikä samalla toisen omaa.

Ei yhtään ajatusta, tunnetta tai mielenliikettä, jota he eivät heti olisi rientäneet rakkaaksi, jakamattomaksi yhteis-omaisuudekseen tunnustamaan.

Myöskin heidän hermo-elämänsä oli monessa suhteessa yhteiseksi muodostunut.

Eikä vain eroottisessa suhteessa.

Kun toisella särki päätä, alkoi pian särkeä päätä toisellakin. Kun toinen valitti väsymystä tai tunsi itsensä tavallista virkeämmäksi, vilkastui toisenkin koneisto tai joutui kokonaan epäkuntoon.

Usein oli heillä myös samoja unia ja aavistuksia.

Eivätkä he kuitenkaan päässeet koskaan kyllin lähelle toisiaan. Se oli se ikuinen pilvi heidän onnensa taivaalla, josta olivat johtuneet heidän ainoat riitansa ja sisäiset loukkautumisensa.

Rakkaus oli ollut kaikki kaikessa heille.

He eivät olleet muuta tehneet eivätkä muuta muistaneet. Eivät muuta miettineet eivätkä muusta puhuneet.

Rakkaus oli täyttänyt heidän koko elämänsä. Koko heidän henkinen ilmakehänsä oli ollut rakkaudella tihennetty.

Kumpikin he tunsivat vaistomaisesti, ettei aina voinut jatkua näin.

Mutta kumpikin tarrautuivat he vain sitä lujemmin toisiinsa, mitä selvemmin he aavistivat tämän tulvehtivan autuutensa lopun olevan lähenemässä.

He tahtoivat ummistaa silmänsä. He eivät tahtoneet muistaa sitä. He tahtoivat vain hetki hetkeltä kerrata toisilleen:

»Eikö totta? Me kaksi olemme onnelliset?»

Niin oli ainakin näinä heidän hyvinä hetkinään.

Tuokioina, jolloin he sulivat toisiinsa. Jolloin he elivät tätä armainta, tätä autuaallisinta lakkaamattoman kosketuksen hekkumaa. Tätä täydellisen, sora-äänettömän sopusoinnun mieli-alaa, jossa ei ollut aikaa eikä paikkaa ja jossa kaikki ihmisyyden rajat tuntuivat ratkeavan.

Tänään heillä oli ollut koko päivän tuollainen yhtämittainen, sydänpäiväinen hyvä hetki.

He eivät itsekään tienneet, mistä se oli tullut. Yhtä vähän kuin he ylimalkaan olisivat voineet sanoa, miksi he tällä hetkellä niin rajattomasti toisiaan rakastivat.

Se oli tullut tuulen mukana. Se oli koittanut syksyn korkean auringon keralla. Se oli lemahtanut heitä vastaan heti aamulla, kun he olivat hotellistaan kadulle astuneet.

He olivat olleet koko päivän ulkona. Käyneet Eläintarhassa, katselleet petoja, surkutelleet elefanttia, pelotelleet toisiaan jalopeuroilla ja nauraneet katketakseen giraffin koomilliselle juhlallisuudelle.

Ja olleet onnelliset.

Ei pilveä taivaalla, ei etäisintä viriä, joka olisi voinut myrskyä ennustaa.

Tällaisia päiviä ei heille enää sattunut usein. Siksi he olivatkin siitä sydämensä pohjasta nauttineet ja nauttivat vieläkin illan hämärtyessä Frederiksbergin puistoteitä kaupunkia kohti rakkaudesta juopuneina osotellessaan.

Eivätkä he voineet ymmärtää ollenkaan, kuinka ja miksi he milloinkaan olivat riidelleet.

—Onhan nyt kaikki hyvin, oli Johannes aina vähäväliä sanonut, ikäänkuin vakuuttaakseen itseään ja Liisaa, ettei kaikki tämä kaunis ja suloinen suinkaan ollut vain hetken iloa, vaan nyttemmin, ainakin tästä lähtien, halki elämän jatkuvaa.

—On, hyvin on, Liisa joka kerta vastannut siihen, ellei aina sanoilla, niin tuikkivilla, tummansinisillä silmillään ja huultensa aurinkokukkaisella armaudella.

Ja Johannes oli viehättynyt vielä kerran uskomaan, että kaikki oli hyvin todellakin.

Että kaikki voisi tulla vielä hyväksi jälleen! Ettei heidän koskaan olisikaan tarvis erota toisistaan! Ettei intohimon aina olisikaan pakko päättyä traagillisesti ja ettei suuren rakkauden olemukseen suinkaan tarvitsisi välttämättä kuulua murheen, tuskan ja musertumisen!

Hän oli jälleen, vielä kerran, tämän kiitävän aamupäivän, lumoutunut sielullaan ja ruumiillaan Liisan viettelevästä, tuhatsärmin säteilevästä olennosta.

Jälleen, vielä kerran, sydämensä kipeimmän kaipuun riuduttamana, nähnyt mielikuvansa täydellisyyden. Nähnyt sen tuossa edessään, olennoituneena, tulleena lihaksi ja vereksi ja lämpimiksi, kukoistaviksi ajatuksiksi.

Niin narrautunut vielä kerran vaatimaan valoa ilman varjoa, päivää ilman yötä. Mutta hän olikin siitä pian saapa rangaistuksensa.

Hän ehdotteli, että he eivät vielä menisi hotelliin.

—Mitä me siellä teemme? hän kysyi. Me vietämme nyt ulkona tämän illan.

Hänellä oli heti ohjelmansa valmis. He söisivät nyt ensin päivällistä ja menisivät sitten Tivoliin tai varieteehen. Tässä lähellä oli eräs puutarharavintola.

Liisa suostui luonnollisesti.

Hän oli yleensä tottunut Johanneksen mielialoihin mukautumaan. Ja tällä hetkellä hän itsekin todella tahtoi jatkaa tätä perhosleikkiä, pitentää sitä äärettömiin, rajattomiin.

Niin ettei siitä tulisi koskaan loppua! Niin ettei ehdottoman, kaikki-syleilevän antaumuksen side koskaan heidän väliltään katkeaisi!

He menivät puutarha-ravintolaan.

He söivät lehtimajassa. He joivat viiniä ja leikkivät vasta-naineita.

Samalla saavutti heidän mielialansa korkeimman eroottisen jännityksensä.

He rupesivat juttelemaan sangen rohkeasti ja julkeasti keskenään. Kuin kaksi apashia, kuin kaksi katu-lasta. Ja kun he jälleen lähtivät sieltä tuonne lämpimään syys-iltaan, he kulkivat tahallaan huolimattomasti. Tyrkkivät toisiaan ja huojuttelivat ilakoiden ruumistaan.

Liisa hyräili erästä kevytmielistä laulua. Johannes kysyi:

—Mistä sinä tuon olet oppinut?

—Sieltä, mistä muutkin taitoni, vastasi Liisa.

Samalla heitti hän vartaloaan niin viettelevästi ja turmeltuneesti, että Johanneksen olisi tehnyt mieli hetipaikalla, siinä kadulla, ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä.

—Mitkä taitosi? hän kysyi, vaikka tiesi kysymättäkin.

—Ne, joista sinä pidät, kuiskasi Liisa.

Eikö hän osannut ehkä? Oliko Johanneksella jotakin valittamista?

—Niissä ei kukaan ole sinun vertaisesi, vastasi Johannes hurmautuneena.

He rupesivat vallattomuudessaan arvostelemaan vastaantulevia miehiä ja naisia. Etenkin naisia. Ja etenkin ottaen lukuun heidän pyöreimmät ääriviivansa ja peitetyimmät mahdollisuutensa.

Nauroivat ja kikattivat. Kertoilivat hävyttömiä juttuja ja nimittivät yleensä kaikki asiat oikeilla nimillään.

Sen he uskalsivat, hyvin tietäen, ettei kukaan tästä muukalaisesta yleisöstä heidän ympärillään voinut tajuta heidän vieraskielisiä, pakanallisia huudahduksiaan.

Ja he tunsivat, että tämä alaston, älyllinen irstailu tuotti aivan omituista ja ennen tuntematonta iloa heille.

Oli vaikea sanoa, kumpi heistä sen oli ensin alottanut. Toinen heittänyt vain pienen, tavallista vapaamman kompasanan ja toinen vastannut siihen astetta ylempää.

Niin sitä jatkui sitten.

He tahtoivat kumpikin kuin tahallaan sukupuolisesti kiihottaa toisiaan. Ja asettua kuitenkin samalla kyynillisesti kaiken sukupuolikiihotuksen yläpuolelle.

Riipiä rakkauden hennoimmat terälehdet, viskata ne ilmaan ja ikäänkuin kädestäpitäen huomauttaa toisilleen:

»Näetkö? Eihän se ole mitään! Palanen aistiherkuttelua vain. Tuokio erinäisten molekyylien kosketusta!»

Kumpikin he tunsivat näin tehdessään kiusaavansa jumalia. Lemmen jumalia!

He kaksi, jotka eivät olleet vuosikausiin mitään muita jumalia edessään pitäneet, tahtoivat nyt kuin yksissä neuvoin ja selittämättömän, sokean intohimon ajamina uhmata heitä. Osoittaa älynsä voimalla, kuinka vähän he oikeastaan heistä välittivät ja kuinka naurettavan typerää, rivoa ja vähäpätöistä olikaan itse asiassa heidän huudettu maailmanherruutensa!

Pyhyydenloukkausta se oli. Rakkauden, pyhän rakkauden, heidän oman ainoan uskontonsa hirveintä herjausta ja kieltämistä.

Sen he kumpikin selvästi käsittivät.

Mutta tuo musta messu oli tällä hetkellä liian suloista heille, että he kerran vauhtiin päästyään olisivat voineet siitä luopua ja sen lopettaa.

Heidän poskensa olivat alkaneet hohtaa. He kieppuivat toistensa käsivarressa ja nimittelivät uskalletuilla lempinimillä toisiaan.

—Nyt me menemme varieteehen!

He eivät olleet pitkiin aikoihin käyneet sellaisissa paikoissa. Liisa suostuikin heti Johanneksen ehdotukseen.

Vielä varieteessakin he koettivat aluksi jatkaa samaa kevytmielistä tunnelmaa. Istuivat selin näyttämöön, kuhertelivat vain keskenään ja kuiskailivat kieltä, jota Aadam ja Eeva mahtoivat käyttää ennen syntiinlankeemusta.

Liisa oli hurmaavampi kuin milloinkaan, Johannes rakastuneempi ja sanasukkelampi.

Yleensä ei Johannes mielellään nähnyt Liisaa moisessa mielentilassa. Tuo viritys muistutti hänelle liian selvästi Liisan epäilyttävää entisyyttä.

Jumala ties kenen sylissä tuo nainen ennen oli samoin nauraa hekotellut! Jumala ties minkä mieskonnan karkea himo oli ensi kerran tuon irstaan silmänluonnin ilmi houkutellut!

Tuli liian paljon esille entinen kapakka-nainen, yökukka siinä.

Siksi se tavallisesti vaikutti niin vastenmielisesti Johannekseen. Ainakin vakavimpina hetkinään hän tahtoi nimittäin käsittää heidän suhteensa mitä ihanteellisimmin ja haaveilla sille myös jotakin pyhää, elämän-kestävää tarkoitusta.

Mutta annas kun hän itse oli sillä tuulella! Silloin vaikutti tuo kaikki häneen varsin miellyttävästi.

Nyt oli Johannes otollisessa mielialassa.

Liisakin näytti tuntevan tuon ja siitä ikäänkuin vertyvän ja virkistyvän.

Yökukka aukeni. Tuhlasi välkkyvimmät värinsä ja huumaavimmat tuoksunsa sille, joka oli hänet valinnut ja hänet ijäksi rintapieleensä kiinnittänyt.

Tuolle yhdelle, tuolle armaalle, tuolle ainoalle miehelle, joka ei ollut niinkuin kaikki muut! Joka ei ollut tahtonut häntä vain hetkensä iloksi taittaa, vaan hänet pohjalta pelastanut ja yöstä valkeuteen vapauttanut!

Eikä se tällä kertaa Johanneksenkaan mielestä mitään pahaa tai sopimatonta ollut.

Eihän rakkaus, eihän intohimo sellaisenaan vielä suinkaan ollut mitään kevytmielistä. Olihan se juuri päinvastoin kaiken kevytmielisen vastakohta, syvin, vakavin ja raskain uskonto koko avarassa maailmassa.

Siis eivät olleet kevytmielisyyttä rakkauden muodotkaan. Ei keimailu, ei veikeily, ei naljailu, ei alastomin ja kevytjalkaisin lemmenleikkikään, kunhan se kaikki vain kohdistui häneen, Johannekseen. Häneen, jolle rakkaus todella oli jotakin pyhää ja joka samoin oli kaikkensa Liisaan keskittänyt.

Liisa oli ainoa nainen, joka ihmisten tytärten seasta oli hänen edessään hypännyt ja kelvannut hänelle.

Siinä oli ero. Kaikki, mikä tapahtui heidän ja vain heidän kesken, oli jo itsestään pyhää ja vakavaa kuin uhritoimitus. Mutta kevytmielisyyttä oli pisaraakaan heidän ja ainoastaan heidän välisensä rakkauden jumalallisesta ehtoolliskalkista maahan hylkyttää.

Sitä hän vaati Liisalta, sillä hän tunsi itse siinä suhteessa puhdas olevansa.

Ei tarjota mitään, ei kerrassaan mitään, ensimmäiselle vastaantulijalle, Pekalle tai Paavolle, joka ei kuitenkaan olisi annetun lahjan kalleutta ymmärtänyt! Ei hymyä, ei katsetta, ei pienintä päänliikettä tai kengänkeikahdusta.

Eikä sallia myöskään Pekkojen ja Paavojen ihailla itseään! Vielä vähemmän heitä siihen kiihottaa tai iloita ja nauttia siitä, vaan kulkea ylpeänä, tunteettomana ja koskemattomana heidän ohitseen.

Aivan niinkuin Johannes itse kulki vieraiden naisten ohitse.

Aivan niinkuin Johannes itse kohteli kaikkia muita naisia. Paitsi tätä yhtä, tätä omaa, tätä ainoaa, jota hän rakasti ja jota hän siksi olisi tahtonut lakkaamatta pitää hyvänä, miellyttää ja huvittaa.

Eikä Liisa saanut muuta epäilläkään Johanneksesta. Olihan se aivan luonnollista. Eihän voinut muuten ollakaan.

Jos kerran rakasti yhtä ihmistä, niin eihän voinut rakastaa kahta tai kolmea. Täytyihän kaikkien muiden ja kaiken muun silloin olla arvotonta hänen rinnallaan.

Eivätkä he kumpikaan ansainneet siitä kiitosta eivätkä moitetta toisiltaan. Olihan se luonnonpakko, jos mieli heidän rakkautensa ollenkaan olla rakkautta. Mutta juuri senvuoksi heidän tuli myös täydellisesti luottaa toisiinsa ja tuntea joka hetki, lähellä tai kaukana, läsnä tai poissa ollen, kaksin tai muiden seurassa, itsensä toistensa suhteen täysin turvallisiksi.

Ehdottomuus oli rakkauden olemus.

Missä sitä ei ollut, siellä ei ollut oikeaa rakkautta. Siellä oli vain irstautta ja kevytmielisyyttä.

Erikseen oli sangen vähän heille sallittua. Mutta yhdessä he saattoivat kiusata vaikka jumalia!

Tämä oli Johanneksen rakkaus-ihanne. Taikka oikeammin: hänen uskonsa ja hänen uskontonsa, sitten kun hän oli kaikki muut kadottanut.

Mennyt oli häneltä jo ennen usko työn vapauttavaan evankeliumiin.
Mennyt sitten usko rahaan, valtaan ja yhteiskunnalliseen asemaan.
Hänellä ei ollut enää muuta kadotettavaa kuin rakkautensa.

Juuri siksi hän niin kynsin hampain piti kiinni siitä.

Siksi kuunteli hän niin tuskallisella jännityksellä, mitä ääniä milloinkin nousi heidän sydämiensä syvyydestä. Siksi seurasi hän henkeään pidättäen, kussa kulloinkin liikkui heidän elonsa arpa.

Nyt arpa painui. Nyt sattui sora-ääni.

Lavalla karkeloi juuri eräs keveäpukuinen, sirotekoinen tanskatar. Nosteli helmojaan, sipristi silmiään ja mutristi huuliaan samalla niin intiimisti, hävyttömästi ja rikkiviisaasti, ettei hänelle parhaalla tahdollaankaan voinut olla vastaan hymyilemättä.

Johannes istui jonkun verran edessäpäin eikä voinut nähdä Liisaa ilman päätään kääntämättä. Liisa sensijaan saattoi koko ajan syrjästä seurata hänen kasvon-ilmeitään. Ja Johanneksesta tuntui, että Liisan katse silloin tällöin kuin salavihkaa hipoi hänen kulmaluitaan.

Äkkiä käännähti Johannes.

Hän tunsi kuin pistoksen takaraivossaan. Aivan oikein! Liisa ei katsonut häneen enää samalla sydämellisellä silmäyksellä kuin ennen.

Liisan katseessa oli jälleen tuo vieras, tuo vihamielinen, tuo petollinen ilme, jonka Johannes oli joskus ennenkin niissä nähnyt ja joka aina silloin oli järkyttänyt perinjuurin hänen hermostonsa.

Miksi se tulikin, aina juuri hänen aseettomimmalla hetkellään? Tuli, ja iski arimpaan.

Tällä kertaa oli siinä vielä jotakin voitollista ja ilkkuvaa. Mitä hän ilkkui?

Johannes oli samassa silmänräpäyksessä jääkylmäksi sävähtänyt.

Poissa oli tuossa tuokiossa kaikki herttainen, kaikki lapsellinen ja avomielinen heidän väliltään. He olivat nyt kaksi vihollista.

Kaksi sitäkin sokeampaa vihollista, kun he kumpikin rakastivat toisiaan ja kun heidän vihansa syy ei ollut sanoin selitettävissä. Ei poistettavissa eikä anteeksi pyydettävissä, vaan yksinomaan heidän omasta tahdostaan riippumattomien vaistojen, perittyjen ominaisuuksien ja sukupuoli-eroavaisuuksien aiheuttamaa.

Pilvi se oli, joka heidän syystään tai ansiostaan vähääkään välittämättä vaelsi heidän rakkautensa peilikirkkaan pinnan yli. Kupla se oli, joka kohosi syvyyksissä.

—Mitä katsot? kysyi Johannes jyrkästi.

Liisa ei aluksi vastannut mitään.

Katsoi vain edelleen häneen samalla ärsyttävällä, salakavalalla silmäyksellä, jossa Johannes aavisti piilevän hänen voimansa syvimmän salaisuuden. Aivan kuin hänen oma voimansa oli tuo kylmä, karski ankaruus, jonka hän jälleen tunsi jähmetyttävän koko olentoaan.

Kuin olisi kaikki äkkiä mennyt lukkoon hänen sisällään. Kuin olisi kuurainen rautakanki syösty kiireestä kantapäähän hänen lävitseen.

—Mitä katsot? kysyi hän toisen kerran, jyrkemmin ja jo valmiina kuohahtamaan.

—Ilman vain, virkahti Liisa viivytellen. Sinä näytit siinä äsken niin lystikkäältä.

—Koomilliselta? kysyi Johannes terävästi.

—Enhän minä sitä ole sanonut. Eikä se mitään ollutkaan.

Johannes vaikeni peläten sanovansa liikaa. Hän kääntyi sentähden selin
Liisaan ja mykistyi kokonaan.

Mutta hänen aivonsa kiehuivat ja kihisivät.

Että Liisa ilkesi! Että Liisa kehtasi! Että Liisa suorastaan viitsi pilata tämän onnellisen hetken häneltä!

Häneltä ja itseltään.

Olihan se rikos! Olihan se kaksinkertainen rikos. Rikos heidän kahden rakkauttaan ja siis kaikkein pyhintä vastaan maailmassa!

Eikö Liisa siis pelännyt ollenkaan?

Eikö heidän rakkautensa siis merkinnyt mitään Liisalle? Kuinka Liisa ollenkaan uskalsi heittää hänelle vasten kasvoja tuon syytöksen, jonka Johannes juuri oli ollut lukevinaan hänen silmistään?

Sillä olihan se syytös. Eihän Johannes voinut siitä erehtyä.

Kyllä hän tiesi asian. Hän oli kysynytkin vain näön vuoksi, mitään oikeaa vastausta kysymykseensä odottamatta. Sillä eihän Liisa olisi voinut vastata, jos olisi tahtonutkin.

Eihän Liisa ollut mikään hiuksenhienojen sielunliikkeiden erittelijä.

Mutta juuri se häntä aina niin tulisesti harmitti kohtauksissa Liisan kanssa, että tämä ei myöntänyt hänen esitystään oikeaksi, vaikka ei voinut itsekään mitään parempaa sijalle asettaa.

Jos Liisa olisi sen tehnytkin, tehnyt suoraan ja vilpittömästi, kuten Johannes olisi katsonut oman luonteensa vaatimuksen samantapaisessa tuokiotilassa olevan, silloin ei tietysti mikään kauna olisi jäänyt hänenkään, Johanneksen, sisälle kasvamaan.

Silloin olisi Johannes tietysti antanut heti jalomielisesti anteeksi eikä enempää muistellut asiaa.

Olihan Liisalla tietysti heikkoutensa. Mutta Johanneksen olisi ollut kovin helppo suvaita niitä, jos Liisa vain olisi ollut taipuvainen ne heikkouksiksi tunnustamaan.

Näin olisi Johannes aina tahtonut järjestää heidän yhteisen rakkaus-elämänsä, jos se vain olisi riippunut hänen tahdostaan. Mutta juuri tällaiseksi se ei ollut koskaan järjestäytynyt.

Liisalla oli kummallinen, itsepintainen tapa pitää kiinni omasta tahdostaan.

Tuo oli Johanneksen mielestä sitäkin turhempaa, kun hänen oma tahtonsa, hänen elämänkäsityksensä, hänen tapansa tuntea, havaita ja ajatella hyvin olisi voinut riittää heille molemmillekin. Myös Liisa näytti jo tuohon usein varsin tyytyväiseltä, kun kaikki muu vain oli hyvin heidän välillään.

Mutta annas kun sattui joku solmu lankaan!

Silloin Liisa heti siinä silmänräpäyksessä itsenäistyi. Kävi vastahakoiseksi, asettui poikkipäin, tahtoi siirtää taistelun omalle tasolleen, ja olisi tuossa varmaan onnistunutkin, ellei myöskin Johannes olisi yhtä itsepintaisesti pitänyt kiinni omastaan. Siitä tasosta, jolla hän vaistomaisesti tunsi olevansa voimakkaampi.

Ja juuri silloin oli Liisa Johanneksen mielestä aivan sietämätön. Johannes aavisti hämärästi, ettei Liisa tuollaisina hetkinään ollenkaan ollut taipuvainen tunnustamaan hänen yliherruuttaan.

Nytkin hän luonnollisesti tahtoi kieltää kaikki, vaikka asia oli aivan selvä.

»Ilman vain!» »Eikä se mitään ollutkaan!» vaikka oli tapahtunut jotakin
Johannekselle hyvin loukkaavaa.

Mutta juuri tuohan se oli niin Liisan tapaista. Loukata ensin ja kieltää sitten! Ja juuri tuohan se saattoi kaikki hermosäikeet Johanneksen takaraivossa pistämään ja tikkuilemaan.

Eikä siellä tuntunut enää ainoastaan yhtä pistosta, vaan monta. Kokonainen tulipora siellä tuntui käyvän, olevan täydellinen sorvinpenkki, josta teräksiset lastut joka suuntaan singahtelivat.

Johannes tiesi jo, että hänen iltansa kaikissa tapauksissa oli nyt pilattu.

Myöskin Liisa tuntui tietävän sen, sillä hän ei vastustanut sanallakaan, kun Johannes, kooten kaiken itsehillitsemis-kykynsä, jaksoi vielä jotenkin tyynesti ehdotella poislähtöä.

Miksi hän ei vastustanut? Tuokin alistuvaisuus oli omiaan Johannesta tässä mielentilassa ainoastaan suututtamaan.

Nainen, jolla ei ollut omaa tahtoa ollenkaan!

Joka ei koskaan ehdottanut mitään, ei vaatinut mitään eikä ensin väittänyt mitään! Mutta nainen, joka kuitenkin vikuroi ja telkkusi, vastusteli ja hangoitteli kuin hänellä olisi hyväkin oma tahto ollut ja josta ei senvuoksi koskaan näyttänyt tulevan kunnollista rekivetoa.

Jos hänellä oli oma tahto, miksi hän ei sanonut sitä sitten? Ja ellei hänellä ollut, miksi hän ei sitä sitten tunnustanut ja ollut valmis kaikessa Johannesta kuulemaan ja tottelemaan?

Joko—taikka! Kolmatta mahdollisuutta ei ollut Johanneksen mielestä.

Kuitenkin suuttui hän vielä enemmän, kun Liisa ulos mentäessä laski kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen ja kysyi lepyttävästi:

—Oletko vihainen?

Johannes ei vastannut mitään. Tuo pumpuloiva tekopyhyys, tuo laupias, tuo laastaroiva samarialaisuus, nehän ne juuri voivatkin saattaa hänet suunniltaan.

Hänen olisi sillä hetkellä tehnyt mieli lyödä Liisaa.

Mitä oli sitten tapahtunut oikeastaan?

Mistä äkkiä tämä ukkonen ja salama? tämä vihamielisten voimien vastakkainen ryntääminen?

Johannes oli sen selvittänyt itselleen tuossa tuokiossa. Olipa hän vielä kaivannut saman pikkutapahtuman synnyt syvätkin esille, joten hän oli aivan varma asiastaan.

Pikkutapahtumanko?

Suuri tapaus, maailmantapaus se oli Johanneksen mielestä.

Eihän hänellä ollut muuta maailmaa kuin Liisa. Eihän ollut hänelle mitään suurempaa ja tärkeämpää kuin heidän kahden sisällinen sielunelämänsä.

Sieltä kuunteli hän elämän salaisia oraakkelisanoja.

Sieltä otti hän osviittaa myös ulkonaisille elämänkohtaloilleen ja koetti joka hetki tuskallisella, hermoja kiusaavalla jännityksellä urkkia, mitä hämärä vastaisuus hänelle ja heille kummallekin mahtoi kätkeä helmassaan.

Eihän voinut ijäti jatkua näin. Täytyihän tulla joku ratkaisu, piste pitkän lauseen jälkeen.

Ja ongelma, jolle Johannes ratkaisua odotti, jonka ratkaisusta kaikki riippui ja jota ennen ei voinut mitään varmaa ja kestävää alottaa, oli tämä: Menisivätkö he kaksi naimisiin? Asettuisivatko he kaksi toisin sanoen pysyväisesti yhteen asumaan vai olisiko heidän kenties jo piankin erottava?

Eikä tuo ratkaisu voinut enää viipyä kauan.

He eivät voineet enää kauan jatkaa tällaista mustalais-elämää. Sen kielsi Johanneksen kukkaro ja osaksi myös hänessä päivä päivältä kasvava henkisen työn, ulkopuolisen toiminnan, älyllisen ja käytännöllisen askartelun tarve.

Heidän oli ennen pitkää juurruttava, paikalleen asetuttava. Otettava lusikka kauniisen käteensä ja lakattava leijailemasta rajattomuudessa.

Mutta juuri sitä ei Liisa näyttänyt Johanneksen mielestä tahtovan ymmärtää ollenkaan. Hän luisui aina ohi siitä kysymyksestä, kun Johannes varovasti ja hienotunteisesti tahtoi siihen koskettaa. Myönsi kaikki, mitä Johannes sanoi, mutta teki sen niin hajamielisesti ja ulkopuolelta itseään, ettei Johannes hänestä tullut hullua hurskaammaksi.

Hän olisi kuitenkin niin halusta tahtonut tehdä Liisan mielen mukaan.

Mutta Liisalla ei näyttänyt olevan siitä asiasta mieltä ollenkaan. Kuitenkin katsoi Johannes, että sen juuri Liisalle olisi pitänyt olla kaikkein oleellisinta ja merkitsevintä maailmassa.

Mikä hänelle sitten merkitsi jotakin, ellei hänen oman rakkautensa tulevaisuus? Sen tukeminen, sen vahvistaminen, sen jokapäiväinen varjeleminen ja viljeleminen? Sitä, juuri sitähän, kaikki Johanneksen pyrinnöt vain tähtäsivät. Ja juuri siksi hän myös niin usein suuttui Liisalle, kun hän oli huomaavinaan, ettei heidän yhteinen asiansa ollutkaan toiselle yhtä kallis.

Nyt oli Johannes ollut Liisan katseesta lukevinaan, että tämä epäili hänen äskeisen kevytmielisen hymynsä johtuneen tuon puolialastoman varietee-diivan viehätyksestä.

Olihan se loukkaus. Olihan se maailmantapaus. Mitään sellaista ei ollut ikinä sattunut Johannekselle.

Mikään ei olisi voinut häntä tällä hetkellä pahemmin loukata. Mikään ei ilkeämmin eikä myrkyllisemmin haavoittaa.

Hän, Johannes, joka oli uskollisuus itse!

Hän olisi luonut silmänsä mokomaan renttutanssijattareen häntä himoitakseen!

Hän, joka ei tahtonut nähdä ketään muuta naista, ei kuulla ketään muuta naista kuin Liisaa ja oli tehnyt tämänkin ehdotuksen varieteehen menemisestä ainoastaan Liisaa huvittaakseen, kun tämä joskus puolipiloillaan oli väittänyt sellaisesta pitävänsä ja ikävystyvänsä tässä heidän ainaisessa erakkoisuudessaan!

Johannes tunsi, että Liisa jollakin muotoa oli tahtonut häntä alentaa.
Siitä hänen äkillinen suuttumuksensa.

Juuri niin, alentaa! Vetää omalle tasolleen, porton, naaraan, kapakkapiian tasolle, joka ei ollut oikeastaan taso ollenkaan, vaan pohjaton kuilu, luotu miesten päänmenoksi!

Kaikki miehisen ylpeyden ja ylenkatseen vietit olivat heränneet Johanneksessa. Hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin tuhatkertaisen, niin sanomattoman paljon paremmaksi ja puhtaammaksi ihmiseksi kuin tuo, joka tuossa kulki hänen vierellään.