Produced by Tapio Riikonen

PAINUVA PÄIVÄ; ELÄMÄN KOREUS; LEIRIVALKEAT; AJATAR; SYREENIEN KUKKIESSA

Eino Leino

1914, 1915, 1917, 1920.

SISÄLLYS:

PAINUVA PÄIVÄ

Painuva päivä

I.
Viipurin vartio
Savonlinnan laulu
Oma syy
Mies mieheltä
Magna Charta
Joulu Krestyssä
Hautaus
Kansalaisseppel

II.
Siellä puut punalle paistoi
1. Veneretki
2. Terhensaari
3. Sininen lintu
4. Metamorfosi
5. Luonnonlapset

III.
Pyhäkkö
Hyvä peto
Leikkiä
Rintasolki
Neiti Inkeri
Syyslehtiä
Syyssäteitä
Simon pylväspyhimys

IV.
Kummitus

ELÄMÄN KOREUS

Elämän koreus
Kukkialta
Naissaari
Kalamiehet
Luonnon helmassa
1. Kylmä ilta
2. Pilvinen päivä
3. Kuudan-yö
4. Aamun sarastaessa
Tuli ja rauta
Joulu Belgiassa
Europa 19115
Valkeat hanget
Surma hiihti suota myöten
1. Kimmelsi kiteet
2. Ratsumies
3. Äiti ja lapsi
4. Pääkallot
5. Nykyaikainen Ikarus
Maininkeja
Maininkeja
Oudot
Kaksi köyhää
Suvi-illan vieno tuuli—
Paista, päivä
Talvinen tarina
Sydän-yön laulu
Mielitietylleni
Eri tilaisuuksiin
Vapaus!
Neljäs käsky
Prologi Suomen Näyttelijäliiton yhteisnäytäntöön
Pöytälaulu
Väinölän väki
1. Lemmenlaulu
2. Yksinlaulu
3. Vaimojen valituslaulu
4. Miesten kostolaulu
5. Lasten laulu
6. Peltolaulu
7. Kaiken kansan laulu

LEIRIVALKEAT

Airut
Heimokannel
Heleä heimo
Tervehdys Shakespearen kotimaahan
Suomen sävel
Kesäkantaatti
1. Näky mereltä
2. Suomen taru
3. Nuori kansa
4. Vanhojen varoitus
5. Suvivirsi
Suomen päivä
Suomen linna
Vapauden virsi
Juhlavirsi
Pekka Svinhufvud
Vapaa Suomi
Vapaa Viro
Suomen partioväen marssi
Eräs Pantheon
Akseli Gallen-Kallela
Pekka Halonen
Jean Sibelius
Ville Vallgren
Kasimir Leino
Robert Kajanus
Iloista tiedettä
Trubaduuri
Kulkuset
Syyskylväjä
Kuvia Rautalammelta
1. Iltatunnelma
2. Yliskamarissa
3. Venematka
Uuden vuoden mietteitä 1916
Conceptio artis
Istuin ja itkin—
Ukkospilvi
Nimettömälle
Rococo
Eräs Kajaani-muisto
Syyskuvia
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin—
Talvipäivän painuessa
Tähti
Ritarit
Meren rannalla
Kalypson saari
Totta ja pilaa
1. Sopusointu
2. Rovastin tupakkalakko
3. Juhannus Helsingissä
4. Helkalaulu
5. Kevätmyrsky
Käännöksiä ja mukaelmia
Auringolle
Shakespeare
Lenore
Ristilukin laulu
Ilta rannalla
Jotain tahdon tietää—
Pikku neidit
Nunna 1-4
Pienoiskuvia
1. Rannalla
2. Lelulinnasi särkyi—
3. Kuningas Börje
4. Elo julmako on?
5. Monelle
6. Hautalaulu
Eliel Aspelin-Haapkylä
Suomen kansalle
Arpakapula Amerikaan
Marseljeesi

AJATAR

Uuden Suomen laulu
Aunuksen aamu
Vapauden vilja
Kustaa Aadolfin näky
Tietäjän tarina
Sydän-Suomen laulu
Pyhä synnyinmaa
Rauhan internatsionale
Pohjan pojat
Marssilaulu
Uljas Unkari
Kunnialaulu
Vapauden valjetessa
Esilaulu
Kansain oikeus
Suomi ja Puola
Kuusenlehvä
Leirin äiti
Suomen messut
Sankarilaulu
Hengen mahti
Maailmanpalo
Pyhä Volga
Vive la Pologne

SYREENIEN KUKKIESSA

Syreenien kukkiessa
Miekan taru
Miekan taru
Velisurmaaja
Vapauden temppeli
Perman päivä
Vöyrin marssi
Saksan kumpu
Viron virsi
Nuori sankari
Kenraali Mannerheim
Karjalan suojeluskuntien marssi
Rauhan voimat
Työn uhrien laulu
Valkea vapahtaja
Kutoi kangasta elämä
Maamiehen rukous
Rauhan herra
Rauhan voimien vapautuessa
Aboa vetus et nova
Kansalaisrauha
Presidentti Ståhlberg
Tähtilippu
Kansojen kevät
Ihmisheimo
Auringonsäteiden laulu
Vaeltava kuusi
Vaeltava kuusi
Syys-aamu
Syksyn synketessä
Juhannus v. 1918
Hakkapeliittain näyt
Kalevan poika
Keväthaltiatar
Sydänkesän laulu
Papitarten laulu
Kreikkalainen korkokuva
Lemmen lehtiä
Löytökäinen
Sydämen itku
Paha omatunto
Virvaliekki
Liika lintu
Öin ja päivin
Muistorunoja
Tervehdys O. Merikannolle
Rehtori K.O. Lindeqvist
Aug. H. Soinin haudalla
Eräälle näyttelijättärelle

PAINUVA PÄIVÄ

(1914)

AINUVA PÄIVÄ.

—»Ah, painuva päivä, mi kiire on sulla? En jaksa, en jaksa ma jäljessä tulla, niin paljon, niin paljon ois tointa ja työtä, ma pelkään pitkää yötä.»

—»Laps onneton, leiki, jos joudu et mukaan!
Mun orheini kanssa ei kilpaile kukaan.
Mut jos halu sulla on haaveesi luokse,
sa kiireemmin, kiireemmin juokse!»

—»Ah, painuva päivä, jo voimani vaipuu. Kerra orheisi rientävi henkeni kaipuu, mut tien kivet, kannot estävät jalkaa, mun ruumiini raueta alkaa.»

—»Mies mieletön, heitä jo tuumasi turha!
Sun henkesi kaipuu on henkesi murha.
Miks ennemmin et sinä alkanut matkaa?
Nyt liian on myöhäistä jatkaa.»

—»Ah, painuva päivä, ma aamusta aloin, jo lapsena leimusin, nuorena paloin, mut tahtoni vielä ei tuhkaksi tulla, jos vielä on valkeutta sulla!»

—»Polo ihminen, kuulunet siis sukukuntaan, mi Luojalta lahjaksi saanut ei untaan, siis taistele, iske ruskossa illan! Jätän jälkeeni välkkyvän sillan.»

—»Ah, painuva päivä, sua pyydän ja vaadin, siks varro kuin viimeisen lauluni laadin! Olen kohta jo valmis, en paljoa palvo, yks tuokio yössäkin valvo!»

Pois aurinko painui, lankesi ilta, jäi taivahan rannalle säihkyvä silta, mut kaukaa korven tummuvan yöstä soi laulu ihmisen työstä.

I.

VIIPURIN VARTIO.

Siellä on vapauden haaveilo haikein, missä sen puolesta taisto on vaikein. Suomen lukkona vanhastaan, vieläkin varjelet synnyinmaan, sytytät toivoa, uskallusta kesken yötä ja taantumusta; miehet meillä jos moiset ovat, silloin turhat on tuulet kovat, silloin seisovi Suomen laki, silloin herra on herrallaki, sortaa ei esivalta saa; silloin seisovi Suomenmaa.

On kuva, painuva sydämeen: saapuvat juristit salkkuineen, tuodaan tuomalla toiset herrat, itse lain-tutut kymmenkerrat, syyttäjät pöytäkirjaa pitää, vastapuoli ei vastaa mitään, toisille painetit arvon takaa, toisille vain omatunto vakaa, vala vannottu Suomenmaalle, Suomen laille ja Ruhtinaalle.

On näky toinen juhlallinen: istuu rykmentti iloiten, kunniavieraana kunnian miesi, jonka he syytetyksi jo tiesi; juttu juoksevi, viiniä tuodaan, varmaan Keisarin maljakin juodaan, järjestysvalta ei neuvoa tiedä, tahtoo rykmentin vieraan viedä, vangita Viipurin kaupunginpään; Keisarin upseerit estävät tään.

On kuva kuuluisa kolmaskin, piirtyvä kansan mielihin: maaherra, valvoja järjestyksen, puolella vääryyden, villityksen, lain ylin turvaaja turvanansa! Hälläkö myös vala vannomansa? Ei! Hän on vannonut Hallitsijalle olla kunnia armeijalle, oikeuden suojaksi miekkansa käyttää. Näinkö hän tuon pyhän tehtävän täyttää?

Voi virat vaipua, maat voi hukkua, vaan ei kansojen omatunto nukkua, siellä on vapauden haaveilo haikein, missä sen puolesta taisto on vaikein. Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, seisonut ennen jo tulessa ja veressä, kertoa voivat sun muurisi harmaat isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; Viipuri! Et sinä sortua saa. Jos sinä seisot, seisovi maa.

14/9 1912.

SAVONLINNAN LAULU.

Juhlaruno laulu- ja soittojuhliin 4-6/7 1913.

Oli kerran—ah mene mielestäin
se milloinkaan ei ehtoo—
näyn näin minä näillä silmilläin,
kun katselin rannan lehtoon.

Tuli rantahan morsian seppelepää—
oli salmi ja salmessa saari—
suvi-illan ilmahan istahti tää
kuin korkean taivaan kaari.

Hän lauloi laulun kummallisen—
mene milloinkaan ei ehtoo—
Hän lauloi: »Vei vesi kaunehen,
sitä kaivaten kuljin ma lehtoon.

Sitä säilytin kerran ma sydämelläin—
oli saari ja saaressa linna—
minä elämän onnesta orvoksi jäin,
en löydä ma riemua rinnan.

Minä luulen, se oli minun vapautein—
suru milloinkaan ei suistu—
mull' ei ole aamua, iltaa ei,
jona ei se mielehen muistu.

Näät kun olin nuori ja onnellinen—
mene milloinkaan ei ehtoo—
oli vapaus solkeni sorjin, sen
minä hukkasin rannan lehtoon.

Tai aaltojen alle se pudonnut lie—
oli salmi ja salmessa saari—
monen ritarin sinne on löytynyt tie,
ei löytynyt onneni kaari.

Nyt istun ma iltani ikävissäin—
oli linna ja linnassa impi—
mut muistelen: ennen sydämelläin
koru kiilteli kaunihimpi.

Olen surrut vuossadat itseksein—
tule milloinkaan ei huomen—
mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
olen sentään onnetar Suomen.

Mut tiedän, jos solkeni löytäisin sen—
mene milloinkaan ei ehtoo—
taas olisin nuori ja onnellinen,
en kulkisi kuoleman lehtoon.

Näät ympäri minua kaartuvi yö—
oli linna ja linnassa vahdit—
ja siksi mun syömmeni synkästi lyö,
kun raikuvat rattoisat tahdit.

Tämä hyvää on, tämä kaunista on—
tule milloinkaan ei huomen—
olen sentään ma ijäti onneton,
jos löydy ei vapaus Suomen.

Ei aaltojen alle se jäädä saa—
oli linna ja linnassa impi—
jos unhoitan sen, mua muistuttakaa:
olis taistelo kaunihimpi.

Olis taistelo edestä vapauden—
oli saari ja saaressa linna—
minä voisin sen, minä voittaisin sen,
jos saisin ma rauhaa rinnan.

Jos löytäisin lepoa itsellein—
tule milloinkaan ei huomen—
mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
mua painaa kohtalo Suomen.

Jos saavuta en minä vapauttain—
suru milloinkaan ei suistu—
surun sävelet raikuvat rinnastain,
ei aurinko mielehen muistu.

Olen kuitenkin kuoleva ihminen—
mene milloinkaan ei ehtoo—
oli vapaus solkeni sorjin, sen
minä hukkasin linnan lehtoon.

Tai aaltojen alle se vaipunut lie—
oli salmi ja salmessa saari—
valon vaeltajien nyt sinne on tie,
mut missä on onneni kaari?

Yhä huokailen, onneton, orjuuttain—
oli linna ja linnassa impi—
jos huolisi joku mun huoliain,
sois kantelo kaunihimpi.»

Hän lauloi näin, hän näkyi näin—
oli saari ja saaressa linna—
hän elämän onnesta orvoksi jäi,
oli laulu hän Suomen rinnan.

Hän suloinen, hän suruinen,
hän ijäti itketty, ainoo,
jota uneksin ain, jota unohda en,
min muisto mun mieltäni vainoo.

OMA SYY.

Me oomme kuin luolassa ahtaassa. Tunnetteko?
Tääll' ihmisen kuihtuu joka aatos, tunnetteko.
Rikos täällä on riemuita, syy täällä on surra,
lupa vain vaikeroida ja toisia purra.

Me tukahdumme. Me itse tiedä emme, miks meiltä ilma loppuu, me miksi suutelemme sitä ruoskaa, mi meitä lyö iki, aina— oma syy! Ei meitä vika vieraiden paina.

Oma syy, että oomme me orjat ja kurjat, oma syy, että meille on onnen oikut nurjat, oma syy, että suorinkin väärähän vääntyy, kuihtuu, kituu täällä tai nälkähän nääntyy!

Mitä tehdä? Miks koko kansa tyytyy?
Miks kaikki sen kauneimmat alotteet vain hyytyy?
Miks nuoriso jäähtyy? Miks on koko suku
vain murtuvien kevättoivojen luku?

Siks että me itse emme itseemme usko, siks että Suomi meille on iki-iltarusko, siks ettemme uskalla itseemme luottaa, nähdä onnea oman työn, tehdä ja tuottaa.

Miks tehdä? Miks tuottaa täällä koskaan mitään?
Ei, ei! Ulkomaista tääll' uuden olla pitää!
Me saammehan Saksasta kaikki uudet aatteet,
kuosit kaikki Ranskasta, Englannista vaatteet.

Me oommehan itse vain inha raaka-aine! Me vasta hienostumme, kun meidät meren laine on rannoilta vierailta kotitupiin tuonut, meistä jotain muuta ja arvokasta luonut.

Mut itse me saamme sen ilojuhlan maksaa!
Ja maksamme siksi, kuin kukkaro jaksaa.
On totta: ei kelpaa vain olla suomalainen.
Mut miks meitä tee ei tahto kotimainen?

Siks ettäkö emme voi itseämme luoda?
Jos emme me voi, on turha muilta tuoda!
Siks ettäkö oomme me iki raaka-aine?
Jos emme me nosta, ei nouse Suomen maine.

Kas, muut meille nauraa! Se vaikk' on pieni haitta,
me tahdommeko olla vain muiden aarre-aitta?
Me tahdommeko ostaa, kun voisimme myödä?
Itse saada iskuja, kun meill' ois mahti lyödä?

On kukin oman onnensa seppä, myös kansa. Mut kansa, mi arvosta ei tekojansa, on tehoton, on kuollut, on iki muiden orja, ei sini; meillä vapaus voi soida sorja.

Ei sini nousta notkosta Suomen kansa saata kuin emme me viljele isiemme maata, kuin emme me usko oman tahtomme tarmoon, kuin jäämme työn vieraan ja ainehen armoon.

MIES MIEHELTÄ.

Mies mieheltä, mies mieheltä soi taisto nyt kautta maan; kenet taisto kaas, hän nousee taas, ei petturi milloinkaan. On kansojen oikeus ijäinen, myös oikeus kansan tään; jos seiso ken ei eestä sen, hän kuollut on eläissään.

Mies mieheltä, mies mieheltä väkivalta nyt maahan käy; on Suomen yö, on yössä työ, ei aamun toivoa näy. Kun kansan parhaat kahlitaan ja kansa onneton ei estää voi, vain kestää voi, se kärsimystä on.

Mies mieheltä, mies mieheltä maa sankareita luo; se ainoo on säde auringon, mi lohdutusta tuo. Mut voi, että poiat oman maan vieraalle heitä vie, ei vuoksi muun, vain palkan, suun— se tuska tuimin lie.

Mies mieheltä, mies mieheltä lähestyy turmio. Maa silvotaan, laki poljetaan, on poljettu kauan jo. Joka kansanjänner vireesen, muu tässä auta ei, työ yhteinen, tuhatkertainen tai surma Suomen vei!

Mies mieheltä, mies mieheltä lyö tunteet kytketyt. Kukin paikallaan, kukin kohdastaan on maansa muuri nyt. Kun sulho jättää morsion, kotinsa harmaapää, ja eestä maan käy vankilaan— ken silloin kylmäks jää?

Mies mieheltä, mies mieheltä pyhä lippu siirtyvi. Monet taisto kaas, se nousi taas, taas pilvihin piirtyvi. Taas ylpeät olla saatamme. Maan kansat: kunniaa! On vaatteessa sen sana vapauden, sitä suojaa Suomenmaa.

MAGNA CHARTA.

1863-1913.

Tuo tottako ois:
oli meillä kerran kansa,
vapaa kansa vallassansa,
ja kansalla hallitus, mi tajusi sen tarpeen?
Ja ettäkö maalla ois mahtaja ollut,
mi suureksi tullut
on vuoksi sydämensä
ja suuren lempeytensä
ja huolen, jolla liensi hän haavoja arpeen?
Tuo tottako ois?

Ei olla se vois:
näät silloinhan oisi
olot kaikki täällä toisin
ja kaikkihan seurais sen aurinkorataa;
ovat kansojen hengen ja elon siemenjyvät
esivallan teot hyvät
ja häirinnyt mikään
ei täällä ijäst'ikään
ois ruhtinaiden onnea ja kansan vuosisataa?
Totta olla jos vois!

Ja maahanko ois
myös Magna Charta luotu
ja tänne vapaus tuotu
esivallan oman käskyn ja määräyksen mukaan?
Ja ettäkö vahtinut järjestysvalta
ois sitä yltä, alta,
ja laki yksin täällä
ois ollut vallanpäällä
ja tohtinut loukata ei sitä oisi kukaan?
Se tottako ois?

Ei olla se vois;
näät silloinhan täällä
ois turva tuulissäällä
ja silloinhan täällä kai oisi vapaa kansa;
kun kuulemme tuosta, se soi kuin kaunis laulu,
se on kuin kaunis taulu,
mi sydämiä syttää,
mut murhemielen jättää
ja nyky-olot näyttää tosi karvassansa.
Totta olla jos vois!

Josp' uskoa vois,
maan hallitus että ois vielä maan hyöty
ja että vapaus lyöty
vois turvata oikeuden, lempeyden mahtiin,
ja että elo kansojen kävis lain mukaan,
jot' ei loukkaisi kukaan,
joka on omatunto,
on esivallan kunto,
ja että ajantieto soisi sydämien tahtiin!
Josp' uskoa vois!

Olot täällä toisin ois,
ois Suomi suuri, vankka,
ois vartio sankka
ja varmaankin valtakunnan kruunussa helmi.
Mut vainovuodet tulleet on tuimat ja kovat,
ne vienehet ovat
tuon meiltä lapsen-uskon
ja elon aamuruskon
ja toivon, mi kauniina karkeloi ja telmi.
Josp' uskoa vois!

JOULU KRESTYSSÄ.

Pian soivat joulukellot kaikkialla, Jumalan rauha kulkee kautta maan, näkymätönnä joka akkunalla jo joulutonttu tanssii tanhuaan. Mut mustat on vankilan muurit.

Jo siskot siskoihinsa yhtyy, taatot taas perhepiireihinsä sulkeutuu, ja maammo muistaa monet joulu-aatot, kun kukki itsellekin ilonpuu. Mut kolkot nyt on kodit Suomen.

On ilo poissa. Muistuu meillä mieleen ne miehet, jotka väärin vangittiin, ne kodit, joissa jäänyt ovenpieleen on jouluksikin suru synkkä niin, että kynttilät tahdo ei tuikkaa.

Ja he ei sentään ole tehneet muuta kuin minkä tekee joka kunnon mies, he suojanneet on Suomen joulupuuta, meill' että oisi oma kotilies, isänmaa, emonkieli ja laki!

Nään heidät selvään. Tunnen heistä monta. Jokaisen käteen käydä tahtoisin, sanoa—sana kuink' on arvotonta!— ei, hiljaa ehkä pois ma hiipisin ja virkkaa voisi en mitään.

Ma tiedän: tunteet politiikan vaa'ssa ei paljon paina, ehkä sentään vähän. Mut tiedän myöskin: ellei tunteet maassa nyt liiku, ei meist' ole elämähän, vaan käyköön kaikki kuin käykin!

Ne kunnon miehet! Isät, äidit heidän, jo kuolleet taikka vielä elävät, jos kenenkään, on tässä kiitos teidän, tuhannet teitä tänään kiittävät, kun annoitte urhoja maalle.

Ja mieleen heidän kun te istutitte tuon tunnon, että oikeus on pyhä, ja siinä uskonnossa kasvatitte nuo miehet, jotka siihen uskoo yhä, ja joista vuossadat kertoo.

Ja lapset, joill' on onni olla heidän, te saitte muiston kadehdittavan, tiedätte: Suomen vastaisuus on teidän, sen isät loivat yössä vankilan, ja huonommat liene ei pojat.

Sanoinko, kolkot kodit Suomen oisi?
Ei, joulurauha kulkee kautta maan.
Iloa eikö itsetunto loisi,
me että kunnon kansaan kuulutaan?
Ja siitä me kiitämme heitä.

Ja kolkko heille oisko Krestyn koppi? On heillä sentään jouluseuranaan se hyvän omantunnon vankka oppi, joll' on he nostanehet Suomenmaan, kun meilt' oli usko jo mennä.

Palavat heille kaikki kynttilämme, jokainen kuusi heille kumartaa, soi syvimmällä meidän sydämissämme kuin jouluvirsi sana: isänmaa. Mut kunnia, kunnia heille!

20/12 1913.

HAUTAUS.

Eellä ensin risti puinen, sitten pappi partasuinen.

Sitten ruumisvaunut, sitten lyhyt seura saattajitten.

Sekin kylmä, virallinen, vaikka varsin toverinen.

Soittokunta sotilaita!
Ken nyt matkaa kuolon maita?

Painettien kylmä kärki vastaa, jos ei keksis järki.

Kuka? Yksi miljoonista valtakunnan kasarmista,

Puhuu tuima pohjatuuli, siintyy soittajankin huuli.

On nyt aamu Uudenvuoden.
Tuonko tuli myötään tuoden?

Näky vaiko vertauskuva?
Ei! Vain taulu unhottuva.

Hautaa vain nyt valtakunta poikaa kesken pohjan lunta.

Nimetöntä, suurta lasta kivääriä kantamasta.

Marssimasta maita, soita, elon lyhyen louhikoita.

Vierryt lie hän Venäjältä.
Täällä päättyi päivät hältä.

Kuka? Yksi miljoonista takin harmaan kantajista.

Niistä, joiden hartehilla mahti maan on mahtajilla.

Soitto soi niin suruisasti.
Katson kadun päähän asti.

Itkettäis, jos ilkeis. Huuli vavahtaa, käy pohjatuuli.

Siittää sydän mieltä monta, rakkautta rajatonta.

Myötämieltä miljoonien lumen alle painuvien.

Uunnavuonna 1914.

KANSALAISSEPPEL.

Leo Mechelinin muistolle omistettu.

Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu,
otsalla onni, sielussa sointu ja rauha;
sorjemmin sous hän, vaikk' oli vastasää suotu,
koittanut konsana vaikka ei lepo lauha.
Myrskyssä seista hän tahtoi,
taistella tohti ja mahtoi,
työmies kuin ei kukaan,
johtaja, tempaaja mukaan,
mestari muodon ja sanain,
kyntäjä valtaisten vanain,
hän, Päämies, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin muistella vapauttansa.

Taiteita suosi hän, tieteitä viljellä ehti,
kansansa yhteys ain oli mielessä hällä;
kaunista kauniimpaa ei laakerilehti
kansalaiskuntoa kuin oli miehellä tällä.
Korkeinna kaikista muista
kumpunsa kunniapuista,
myrskyt kun mylvii ja raastaa,
puu pyhä oikeuden haastaa,
laulaen lain ikikieltä,
miettien sankarin mieltä,
Päämiehen, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin toivoa vapauttansa.

Pystynä kulki hän: tiensä ja määränsä tiesi,
kaiutti kansansa oikeutta kuin jalopeura;
kunnian soi hälle ystävä kuin vihamiesi,
kolme miljoonaa oli sankarin seura.
Sortajan suut hän suisti,
kaukaiset maat hänet muisti.
muodoissa lempeetä, mutta
aatteissa karkaistunutta
poikaa pohjolan peräin,
miestä miekankin teräin,
Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin vannoa vapauttansa.

Harmaa on taivas, halla mielihin hiipii,
raskaina riippuen itkevät puut sekä pilvet;
kuoleman tuuli kansamme toivoja riipii,
mutta kummuista kaikuvat kalvat ja kilvet.
Kuulkaa! Se Suomen on soitto!
Tuomiopäivän on koitto!
Nousevat paatiset parmaat,
veisaavat vainajat harmaat
voittoa Väinölän rantain
urhoa kilvellä kantain,
Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin leimuta vapauttansa.

26/1 1914.

II.

SIELLÄ PUUT PUNALLE PAISTOI

Kesäkuvia.

1.

VENERETKI.

Kelmeä kesäinen yöhyt yli maiden, merten; veno vettä viiltämässä.

Kaunoista venossa kaksi; toinen sulho suuri, toinen morsian totinen.

Soutelevat, joutelevat.
Neiti vieno virkkaa:
»Minne matka morsiamen?»

Syttyvi urohon silmä: »Katso kaikkianne, nää etkö utuista nientä?»

Luo silmän selälle neiti: »Kuin kuparilanka hämärästä häämöttävi.»

Soutelevat, joutelevat.
Mies väkevä virkkaa:
»Etkö jo enempi nähne?»

Katsahtavi hiussorea: »Kuin hopeasolki idän alta kuumottavi.»

Soutelevat, joutelevat.
Onnen poika puhuu:
»Koht' eikö koti jo paista?»

Helkähtävi hienosormi: »Niinkuin kultavanne kaartuvi sylistä vetten.»

Meren sankari sanovi: »Siell' on Terhensaari, siellä korkea kotimme

nousussa punaisen päivän, laulussa sinisen linnun; siell' on matkan määrä.»

2.

TERHENSAARI.

Tuosta rantahan tulevat; kultakaislat kaikkialla häilyy, soittavat somerot alla askelien onnellisten, hiekat heläjää, mullat muhajaa, veenvalamat, raakunkuoret jalan alla rauskaa; laituri lahen perällä, siinä ulpukat utuiset.

Polku lahden pohjukasta, puron vartta vastamaata nousu, siinä on lempeä lepikko, tuomilehto tuoksuvainen, viita vipajaa, kaste kimaltaa; polun kaidan kahdenpuolen vesiperhot leijaa, leikkivät sudenkorennot lehdillä pajun ja raidan.

Kunnahalla kuusimetsä, kuusten alla talo niinkuin linna, teräksestä portti tehty, porras silkillä silattu, sametilla tie, marmorilla maa; peräseinä peuran luusta, ovi osmon luusta, akkunat merenvahaiset, katot kissankultahiset.

Katselevat, kummastuvat: »Oishan tuossa tupa onnellisten, vaan on mennä liian pieni, liian pieni tulla tuonne, kun on kyynärää kahta kaikkiaan koti korkeuinen. Lieko linna kääpiöiden, lasten leikkimaja? Ei meille sijoa siinä meren suuren soutajille.»

Istuvat sydämin synkin polun päähän, linnan portin eteen.

3.

SININEN LINTU.

Se lauloi sininen lintu: »Ihmis-, ihmiskullat, kuinka teiss' on tuhma tieto autuudesta elon!

Kuinka nousta nuori kukka voisi vanhan mieleen, suven henki heilimöidä syksyisessä puussa?

Suljettu on suuri onni, taivas kiinni hälle, jok' ei lapsen lailla tule Terhensaaren linnaan.

Lähtehessä kylpekäätte kuusikummun alla, virran vienon paaterella päivää paistatelkaa.

Murhemuistot entisyyden tuonne kaikki jääkööt, tuskat öitten tummien ja hikihelmet päiväin.

Elo niinkuin ensi kerran silmillänne nähkää, kun ei huolta huomenkoiton eikä eilis-ehtoon.

Maan ei liene mahtajille Terhenlinna tehty, tehty vain on tulla niiden, joill' on unhon lahja;

joill' on kyky kummastella, ilo ihmetellä, usko aina uudistua, toivo toinen olla.»

4.

METAMORFOSI.

Kuulivat he virren kumman; käsi kädessä kulkivat kivistä tietä linnunlaulu-laaksoon, siinä lähde läikkyväinen, vesi vailla pohjaa.

Katsoivat kuvastimehen; kuvan näkivät kumpainenkin itsestänsä, elon entismuistot otsillensa uurtunehet, surut sielunsilmäin.

Koettivat kädellä vettä; iho värähti, valvahti pyhä vavistus sydänkammioissa, kulki verta kumpaisenkin kasvot kalventaen.

Virkahteli valju impi: »Sydän minulla sykkyräksi sylkähtävi, kun ma tuumin tuonne syöksyä sylihin aallon syvän, pohjattoman.»

Vastasi vakava sulho: »Veri minulla niinkuin seinä seisahtavi auvon aavistusta, uskallusta onnen uuden; sylitysten syöstään!»

Verhot vaatteiden valahti; hetevesihin heilahti heleät varret, painui alle pinnan, nousi kohta päätä kaksi virran vienon kalvoon.

Päätä kaksi kaunokaista, hyvä-hymyistä, auvon nuoren autuasta, unho-onnellista; katsoi taivahan sinehen, sukeltausi jälleen.

5.

LUONNONLAPSET.

Leikkivät nyt lapset kaksi Terhensaaren tanterella, liepeellä utuisen linnan.

Kiittävät kiloa päivän: »Armas aurinko, antaja pyhän elämän, aina paistaos, ällös polttele poroksi ihmis-onnea, kukkia ijäisen niitun!»

Kumartavat Luojan kuuta: »Kaunis kumppani, kaitsija elon unien, herätä haaveita, älä ärjyjä sydämen, sielun peikkoja; ole oikea toveri!»

Yötäkin ylistelevät: »Tähdet kirkkahat, kynttilät Jumalan juhlan, olkaa lempeät, älkää ankarat ijäti kuin on kohtalo, kuin sen vaskiset vasamat!»

Kuuntelevat kuu ja päivä, tähdet lempeät lupaavat.

Meri yksin ympärillä huoahtaa ja huutaa raskahasta rinnastansa: »Luonnon laajan lapset! Kaikki on katoova kerran, unen saaret uppoo, painuvi paraskin haave, pilvilinna hienoin.»

Laulahtavat lapsikullat: »Niinpä kauniisti nukumme pohjalla meren sinisen, lummekukkien lomassa.»

III.

PYHÄKKÖ.

Oli yö, kun astuin kammioos, oli aamu, kun heräsin suuteloos, miten kadulle pääsin, ma tuskin muistan; ma seison ja katson ja päätäni puistan.

Ei varmaankaan lie totta tää.
Niin kaunis mun päätäni pyörryttää.
Niin ihana ollako ihminen voi?
Kuin joulukirkko mun sieluni soi.

Sa armas laps! Sa auringon laps!
Sa maailman kirkkaus kiharahaps!
Miten saatoit sa olla niin kaunis ja hyvä,
niin valoisa, lempeä, lämmin ja syvä!

Ah, luulin jo, että päällä maan ei minulla onnea ollutkaan ja ett' olin päivän nurjalla puolla, ei eessäni muuta kuin jäätyä, kuolla.

Ja luulin jo, että syrjähän olin syösty ma pöydästä elämän, mua ettei muistaisi, lempisi kukaan, ei ottaisi muiden ihmisten mukaan.

Ja tunsin jo, ett' olin kummitus vain, hymyn huomasin hyytyvän huulillain, ei käynyt leikki, ei käynyt työ, yli sieluni lankesi ikuinen yö.

Ja nyt! Miten kaikki on muuttunut! Taas kukkivat tuntehet tallatut, taas lyö läpi rintani elämän helke, käy unhotus murheen ja unien välke.

Mut kuinka ma arvata saatoinkaan, sa että voit anteeksi antaa vaan ja että mua muistaisit, lempisit sinä, jolle niin olin tuskaa tuottanut minä?

Ja maailman polkuja matkaten, miten uskalsin, onneton, uskoa sen, mull' että ois ainainen koti siellä, polo, josta ma poistuin niin korskalla mieliä?

HYVÄ PETO.

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä, ei haavoita silmänluontinsa syvä, ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra, vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra, pään painaa olkahan lemmityn miehen, elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen; hänet kiertää katseella hyväilevällä, niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä, ja heittää maailman yli yön hunnun ja tuntea kuolon ja rakkauden tunnun.

Peto on minun armaani, vaan peto arka, hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa, kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy ja silmänsä lehvien halki vain hymyy, hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla, kun vuori on eessä ja jyrkänne alla, voit vangita hänet ja kotiisi kantaa, mut silloin hän saattaa iskunkin antaa, voi hyväillen hyökätä, suudellen purra ja itse sun haavojas haikeimmin surra.

Peto on minun armaani, vaan peto soma, ei tahdo hän olla pyytäjän oma, hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli, ei silloin kun kutsuu lempijän kieli, jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu, jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu, hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä, et itkuas näytä, et vastaansa ennä, hän kärsiä tahtoo ja onneton olla ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.

LEIKKIÄ.

Leikkiä lyöden
sun luoksesi tulin,
mutta mä murheesi
hehkuhun sulin.

Nyt olet iloinen,
nyt olet vapaa,
enkä mä tummaa
neittäni tapaa.

Antanut oon
ilon päärlyn mä sulle.
Miksi et murheesi
huntua mulle?

Haihtui huntu,
kun itse sa haihduit.
Vaihduin, kun itse
sa valkeaks vaihduit.

Jälleen nään
sinut entisin silmin,
naljaillen nauran
ma lempeni ilmi.

Menneet on iltani
itkun ja huolen.
Leikkiä lyöden
sun eteesi kuolen.

RINTASOLKI.

Mi sulo, kun taloustoimissa liikut, mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut, mi puhtaus mun sieluni ympäri saartuu, mi kauneus, mi korkeus mun ylleni kaartuu!

Ma muistan, kun näin sinut ensi kerran: Sa katsoit kuin katsoo enkeli Herran, mut silmäsi nurkasta kyynele kiilsi; niin raskaasti, ah, se mun rintaani viilsi.

Ma kysyin: »Miks itket sa ihana, sorja?»
Sa vastasit: »Oon pahan maailman orja,
ma itken ihmisten kovuuden vuoksi.»
—»Tule pois, tule hyvien ihmisten luoksi!»

Älä luule, sen että sun tähtesi tein ma! Oman itseni vuoks sinut kotiini vein ma, oman onneni vuoks sinut kukkasin koristin, puin silkkiin ja kultaan ja soljilla soristin.

Mut ah, pian kuihtuvat kukkaset runon!
Siks uusia aina sun päähäsi punon.
Ja kohta ne laulun kullatkin putoo:
ei lempi, mi laulut ja kukkaset kutoo.

Sua lemmin, mut en kuin lempinyt oisin, jos oisin sun kohdannut ennen ja toisin; sua lemmin kuin kauniimman maailman kuvaa, mun vuoks, pyhän pyyteeni vuoks punastuvaa.

NEITI INKERI.

Keinulaudoilla kesäisillä nähtiin Inkeri-neiti tuo, tukka keltainen Inkerillä, kieli vilkas kuin virran vuo, kissankellojen kilinä soi, kussa katseensa karkeloi, mutta naurunsa missä helkkyi, kastehelmissä lehto välkkyi.

Hänellä veljiä kymmenkunta. Veljet vierivät maailmaan, satoi taaton jo päähän lunta, maammo vietihin alle maan, mutta puutarha Inkerin kukki kaunis kuin ennenkin, siellä asterit, kurjenmiekat, suorat käytävät, hienot hiekat.

Kerran yö oli, ukkos-yö. Valvoi Inkeri kammiossaan, eessä silmien iskee, lyö, tyttö seisovi hurmiossaan, ei hän ukkosta pelkää; silloin puiston polkua nousee mies, hän, tuo itketty talvi-illoin, josta vain sydän neidon ties.

Hän, tuo ainoa, jolle antoi kerran lempensä nuoren hän, joka kanssaan sen kauas kantoi, viskas virroille elämän, luotaan kuin kukan turhan heitti, sitten sen syli aallon peitti, eikä Inkeri saanutkaan raukkaa konsana rakkauttaan.

Häntä vuosia itseksensä itkenyt oli Inkeri, vihdoin kuivannut kyynelensä; sentään veljiltä tiedusti vieläi joskus hän kirjeissänsä miestä, min kuva sydämellänsä neiti korkean kartanon tahtoi kulkea kuolohon.

Mutta mies salamoiden kesken. puiston polkua kohoaa kohti huonetta lemmen lesken, kohti Inkerin ikkunaa, katsoo Inkeri kalpeana; seisahtuu uros kumarana, äänin kuiskivi murtuvin, takaa kukkivan syreenin:

»Kulta Inkeri, keltatukka, vaimo valkea nuoruutein, kuihtui pois elon onnen kukka, omas sentään on sydämein, katso, ikkunas alle tänne mun on lingonnut lemmen jänne halki ukkosen, halki yön, tuiman keskeltä arkityön.

Kulta Inkeri, keltakassa, totta muistanet vielä mun? Venhon muistatko valkamassa, jolla kauaksi sousin sun? Pienen muistatko Pyssyluodon, missä sai punapursi vuodon, täytyi yöpyä alle puun kuun ja aaltojen kuunteluun?

Kulta Inkeri, keltahapsi, miksi vastaa sa mulle et? Olin nuori, sa olit lapsi, meiltä särkyivät sydämet, pois me leikimme lemmen onnen, pois me tanssimme tuskan ponnen, huomaan, vasta kun myöhäist' on liian kalliiksi karkelon.

Kulta Inkeri, keltatukka, kuule, kuuntele armas mua! Vaikk' on syömmeni syönyt hukka, ijät päivät ma rakastan sua. Tiedän nyt, mit' en ennen tiennyt; mult' on tää talo järjen vienyt, ei, en lähde, ma poistu en, ennen kuin sua suutelen.

Kulta Inkeri, kutrikelta, anna anteeksi pyytehein, varmaan vaikutan kuollehelta; palajan jällehen purrellein. Mutta uskoisit mua sa varmaan, pääni nähdä jos voisit harmaan, kuulla itkuni ijäisen polon pohjasta sydämen.»

Poistui mies kuin oli hän tullut, haihtui taivahan salamaan. Silloin Inkerin huulet hullut kiertyi nauruhun katkeraan, nauroi hetken ja nauroi kaksi, nähtiin aamulla sairahaksi, mutta huulilta hourupään nauru poistu ei vieläkään.

Pirtin portailla pimenevillä nauraa Inkeri-neiti nyt, tukka takkuinen Inkerillä, katse kuin lasi himmennyt; menneet onkin jo pitkät ajat; peittyneet monet lehtimajat, keinulaudoilta laulut laanneet, naiset kaunihit maassa maanneet.

SYYSLEHTIÄ.

Syyslehdet pään päällä lentelee, suru kulkijan rinnassa kumahtelee.

—Ah, lentävä lehti, sun laillasko lien pian päässä ma lempeni, lauluni tien?

»Ole huoleti, vieras veljemme!
Tuhat vuotta tai hetki, on yhtä se.»

—Ah, lentävä lehti, sun laillasko jäin ilonpuustani irti ja elämästäin?

»Pysy tyynenä! On elo unta vaan, ilo ainoa itkeä unelmataan.»

—Ah, lentävä lehti, sun laillasko voin päin haihtua haaveita nousevan koin?

»Tule viisaaksi, vieras veljemme!
Koi koittavi, mutta ei murheelle.»

Yli lentävät poloisen kulkijan pään, mi kaipaa kaunista elämätään.

SYYSSÄTEITÄ.

Mikä valkeus äkkiä ympäri pääni? Mikä lempeä ääni kuin kieliltä kantelon hopeisen? Mun mieleni synkkyys haavehin haihtuu, suru kaihoksi vaihtuu ja muistoksi päivien menneiden.

Ja valkeus kasvaa ja kasvaa yhä ja kantelo pyhä soi helisten täydellä voimallaan, veet veisaavat myötä ja kuuraiset puistot, ja mieleni muistot pian peittävät minulta taivaan ja maan.

Noin laulaa ne sätehet syksyisen mielen: »Sun soittosi kielen me tahdomme jällehen soinnuttaa: kun kului pois elos kaunehin kulta, et tuntehen tulta sa saa, mutta härmää sa saat, hopeaa.»

Ja vastaavat lempeät tyttäret taivaan: »Et taas elonvaivaan saa pois meiltä mennä, et tummua pois; vain valjeta saa polo, vaivattu pääsi, niin kohtalo sääsi, sen huolimme huntuun kuin onnea ois.»

Jo tanssivat ilmassa taivaiset hunnut, jo saapuvat tunnut nuo elämän mennehen arpeuneen. Suo kohtalo joskus kaunihin ehtoon maan lapsien lehtoon, elon onnea anna ei uudelleen.

SIMON PYLVÄSPYHIMYS.

(Varhainen aamu erämaassa. Päivä koittaa.)

Nouseva Aurinko, ainoa ystäväin, kuinka sua kiitän sielusta, mielestäin!

Ah, miten armaat on kasvosi mulle jälkehen pitkän yön! Kamppaelin taas peikkojen kanssa, saapuivat suhisten luolistansa, tahtoivat tyhjiksi tehdä mun henkeni pitkän työn. Ah, miten armaat on valkeuden parmaat sille, min maailma mustaksi meni ja synkkeni syön!

Nouseva Aurinko, uskoni, kirkkautein, taivahan airut synkälle sydämellein!

Kakskymmentä vuotta jo seisonut oon ja mahtanut mahdotonta, muut käyneet on leikkiin ja karkeloon, ma kestänyt taistoa monta; nyt enää kestä mä en, ma tiedän sen, olen uupunut, murtunut miesi, lien sammunut, lien tummunut kuin hyljätty nuotio metsässä tai kodin aution liesi.

Ja taasko mun täytyis lämpöä, valkeutta antaa ja kuormani yksin kantaa?

Ei, riittää jo. Suo, kohtalo, mun mennä pois, pois sinne, pois, lepo missä ois! Kakskymmentä vuotta olen ollut jo kansan pylväs, kakskymmentä vuotta pyhä, synnitön, syytön ja ylväs, olen ollut suotta, sen tunnen nyt, sen tuntea sain yön tuskissain, tuon tunnen nytkin ma valveillain.

En rukoilla saata, en etsiä maata Isän ijäisen.

Siks rukoilen sua Aurinko! He tulevat jo, kas, kansaa, kansaa, ne tulevat kohti!

Valo heille ma olin, mi taivaalta hohti; nyt pelkkää yötä ja epäilystäkö tarjota heille?

En voi, en saata, en palata myöskään taas elämän teille. Mitä tehdä, mitä? Yhä toivoa sitä, joka tule ei koskaan, vai jättääkö kaikki ja päänsä syöstä paasihin korven? Näin pääsen yöstä, näin pääsen tästä sydäntuskasta, kauhusta, häpeästä!

Pyhä Aurinko, ota vastaan minut! Minut siunaa, niinkuin ma siunaan sinut.

(Syöksyy alas pylväänsä päästä.)

IV.

KUMMITUS.

(Kohtaus nykyaikaisen sanomalehden toimituksesta.)

Tuli kummitus kerran toimistoon— ihan oikea kummitus, keski-yöllä— oli, toimitus viistänyt viidakkoon ja tuuminut: Itse toimittakoon lehti itsensä, ei elä ihminen työllä!

Vain toimitussihteeri raataa ja hikoo ja kiroo ja pauhaa ja paitakin likoo ja hermot jo on päin helkkariin. Piti puhua Turkuun ja Viipuriin, myös katsoa maaseutu-lehtien läjät, nuo kauhun kalpean levittäjät yli toimiston nuoren pokkulalauman. Hän tuumia sai joka liitteen ja sauman, kun taittaja toi sanan hymyilyllä: »Kakskymmentä palstaa on liikaa jo kyllä!»

Kuten huomaatte, parhain paikka tuo ei ollut saapua kummituksen. Hän kuitenkin tuli ja astui luo, veti visusti jälkeensä kiinni uksen ja seisahtui sekä katsoi päin läpi pääkallo-reikien hirveäin. Hän tarkoitti totta, ei tullut hän suotta; taas maannut hän maass' oli kymmenen vuotta, oli alkanut luuvalo vaivata poloa, siks liikettä vaati hän, seisaalla-oloa, näin lähtenyt tuost' oli toikkaroimaan hän luottaen kummitus-kauhunsa voimaan.

Hän tottunut ain oli efektiin, näät hän oli mieltynyt teatteriin, hän rakasti suuria vaikutuksia, papinpaatosta, kuutamokuiskutuksia, käärinliina-liikkeitä, tapeetti-ovia, tikar-temppuja, haa! myös myrkkyjä kovia, oli kummitus oikea näät, ei väärä, mut väärä nyt sattui matkansa määrä.

Ei toimitussihteeri nostanut nokkaa, ei huutanut, ei edes säikähtänyt.

Kun kummitus seisoo ja yskii ja pokkaa, hän saa sanan vastaansa vain: »Mitä nyt?»

»Haa, haa!» hoki kummitus.

—»Mitä siinä niin hahhah!» sanoi sihteeri.

—»Ois mulla uutinen.»

—»Jahhah», sanoi sihteeri, viitaten stenofoniin, »puhu tuohon, mun täytyy nyt taas telefoniin!»

Nyt kummitus suuttui: ma lemmolle näytän, kun kaikki ma parhaat keinoni käytän, kun kalistan hampaita vastakkain ja tanssahtamaan saan sääreni vain. Voin saarnata myös, voin messuta myös; totta juukeli, heität ja hellität työs tai ainakin senverran katsahdat tänne, ett' tunnet kuin laukee järkesi jänne ja lankeat peljäten polvillesi, pyhimyksiä pyytelet turvaksesi, tulet tuhmaksi taas, kiellät kirkkahan pääs, kadut vaivaista syntistä synnyntääs!

Oli kummitus oikein vihoissaan. Näät kummitus vaatii kunnioitusta ja uskoa, maailmankatsomusta, hän muuten ei kummitus olisikaan, kukaties mikä ois tai ehk'ei mikään! Sitä kestäis ei paras prestiisikään, olis vaarassa varjojen eksistenssi, koko korkea kummitus eksellenssi, koko kirkkomaa, koko hautuumaa, ties Herra, kuin kävis kirkonkaan ja suntion, piispan ja pastorin ja kirkkoherran ja kanttorin, vois tulla hulluksi hippakunta, ei lautamies saisi enää unta, ei ehkä korkea raatikaan— se onnettomuus ois kansan ja maan!

Ja stenofoniin hän uutisen tuon ärjäisi: »Kummitus toimistossa!» Ja vartoi nyt vihanhurmiossa, miten sihteeri vastaan-ottais sen.

Mut sihteeri palasi puhelimesta ja istui vanhalle paikalleen, ei mitään merkkiä romantisesta, hän vaipui vain yhä realiseen, hän puhui Porvoosen, Raumalle, Poriin, hän heitteli pinkkoja paperikoriin, mut nähnyt ei vierasta vieläkään.

Nyt loppui jo tyysti tyyneys tään, ohi sihteerin silmien luurangon käsi nyt ojentui: »Olen ystäväsi.»

Tuli hiljaisuus, tuli vaitiolo. Mut säiky ei sihteeri, ei ole nolo, kynän nostaa hän kyllä ja katsoo kättä luusormista, mutta peljästymättä, käsvartta pitkin jo katseensa kulkee, hän hirviön silmihin katsoa julkee, tuon tutkia kiireestä kantapäihin. Meni tuokio, kaksikin hommihin näihin, kunis äänellä hieman värvähtävällä— joka ei ole ainainen tapa hällä— sanat painavat lausui: »Onko joku?»

Sanat historialliset: »Onko joku?» Hän ei kieltänyt mitään, ei myöntänyt mitään, hän tahtoi avoinna porttinsa pitää joka mahdollisuuden mahtua sisään, mut myös ulos, toisia jos tulis lisää. Sanat korkeat niinkuin Kosmos, vaikka hän huomasi, ett' oli vaaran paikka.

Tuli kummitus tuosta hulluksi aivan, hän kalisti harvoja hampaitaan, näki toisen hän vieläkin suuremman vaivan, rupes riivattu tuossa hän tanhuamaan, hän heitti säärtä ja sitten toista ja, kumpikin ne oli reumaattiset, se vast' oli vilskettä aikamoista, kovin puuskutti putkensa pneumaattiset, luut kalisi, löi nivel niveltä vasten, yli tuolinkin karmin hän säärensä sai, yli pöytien, hyllyjen arvokasten, yli tolppojen, saksienkin, huihai!

Mut toimitussihteeri tyynenä pysyi, papereitansa koki hän varjella vaan, tosin hieman hän kalpea oli, kun kysyi: »Eikö käy herra Kummitus istumaan?»

Ulos laukkasi kummitus, hirnahti kerran, hävis päätänsä pidellen huomahan Herran.

Mut toimitussihteeri katsoi hetken hänen jälkeensä, tuumien syytä tään retken: Jaa, jaa, tais uutinen hänellä olla. Hän stenofonihin mietteissään nyt kääntyi, sai sieltä uutisen tään, sanat: »Kummitus toimistossa!»—No jaa, mut parempi otsake! Halloo, jaa jajaa, ei »toimistossa», ei niin, ei niin, me panemme: »Kummitus hunningolla.» Voi ottaa sen—pikku-uutisiin!

ELÄMÄN KOREUS

(1915)

ELÄMÄN KOREUS.

Kiinni riipun elämässä kaikin vaistoin, kaikin taistoin, vaikka kaikki tuskat tunsin, vaikka kaikki maljat maistoin.

Tartun elon sorjan tukkaan, pidän kiinni enkä päästä, sääli muita en, en itse myöskään itseäin mä säästä.

Kiitän joka tuokiosta, kiitän Sallimusta syvää, minkä elää vielä salli, minkä antoi pahaa, hyvää.

Teen sen itsetietoisesti: rikon taikka kärsin,—kestän, noin ma pelon peikot torjun, noin ma kuolon kauhut estän.

Tiedän, että sorrun, sentään— taikka kenties juuri siksi— elän suurta sunnuntaita, tunnen kaikki kaunihiksi.

Kenties juuri siksi mulle taivaan tuliruskot palaa, etten eespäin enää toivo, etten taapäin enää halaa.

Tässä seison enkä taida muuta: tällaiseksi loi mun aika, ijäisyys ja luonto suuri, joka elää soi mun.

Pyydä anteheks en mitään, mitään en ma anteeks anna, olen niinkuin luonto itse, joka lausuu: kärsi, kanna!

Harmetkohot hapset, menköön selkä poikki taakan alla, sentään elämää ma laulan, kiitän mieliä kirkkahalla.

Hyvät herrat, kauniit naiset, kyynelin ma täältä lähden, itken niinkuin syksy-ilta peittyessä pohjantähden.

Rakastan ma raivoon saakka tähteäni omaa tätä, elon joka ilmausta, maata sydän-sykkivätä.

Rakastajan lailla eroon kerran elämästä tästä: ikihyvästit kun heitän, vielä nautin elämästä.

Pyhä, suuri Tuntematon, turhaan mulle huntus nostat, tiedän, että kuolen silloin, koska näkös mulle kostat.

Siksi painan silmät kiinni, umpiluomin uskon sinuun, rinnoillesi pääni painan, tunnen, että uskot minuun.

Ah, te kuolevaiset! Kuulkaa, nähkää onnellista kahta, jotka punapursin soutaa, joutaa pitkin Lemmenlahta!

Kukat tuoksuu tuhtopuulla, tähkät täyteläiset häilyy, riemut rypäleinä tiukkuu, päivä alla, päällä päilyy.

Miks en laulais, laikahtaisi, koska sopii sorja raiku siihen, mist' on miesten retki, missä naisten naurun kaiku?

Rakas, pyhä, suuri Luonto, sulle soitan, sormet liitän, lumosit mun lasna kerran, siitä miesnä nyt sun kiitän.

Sulle uskoton en olla taida enkä tahdo,—helmaas suutelen ja kuolen, vaivun valheesees ja kuvitelmaas.

24/1 1915.

KUKKIALTA.

NAISSAARI.

Naissaaren niemessä valkea paas merimiesten merkkinä loistaa, karit ympäri sen monet purret kaas, taru koitojen kohtalot toistaa, taru sun ja mun, kesä-illoin kun niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Se nousee aalloista pystypäin kuin nainen valkearinta, se huutaa hurjana myrskysäin kuin pyydettään palavinta, kuin kuolemaa sävel kuuluttaa, —niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Mut kun meri heljänä heijastuu ja loivina laineet läikkyy, kuin kaukainen kantelo soipi sen suu, merenkultana varsi sen väikkyy läpi mainingin öin valoisin, —niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Tuo silloin laineilta laulu soi: Ain ollut hän ei kivi kuollut, hänet myös elonhehkuhun Luoja loi, hän myös on lempinyt, huollut, mies saarelle nous, pois aamulla sous, —niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän huomas sen vasta, kun valkeni yö, hän rannalle rientäen juoksi, hän kaahlaa, hän paasihin polvensa lyö, hän kutsuvi armasta luoksi, mut aaltojen taa tää pois katoaa, —niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän uhmaa tuulia tuskassaan, hänen varttansa kuohut kaulaa, rajatonta hän huutavi rakkauttaan, taas lempeä vienoa laulaa, näy sankari ei, meri mahtajan vei, —niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Sadat vuodet hän siinä jo seisonut on, nyt vain hän on valkea paasi, monet toivehet, itse toiveheton. hän ympäri yössä kaasi, moni talvi ja syys veren lämpimän hyys, —niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Mut kun suvi saapuvi suloinen, veri jällehen paadessa vertyy, hän muistaa lempensä muinaisen, hänen mielensä kauas mertyy, mihin sankari sous, joka saarelle nous, —niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Ja silloin jos tuhovirtensä soi, ah, Herra armias auta, pian haahdet aalloissa huppeloi, pian pinnalla tuhto ja lauta vain yksin ui, moni orpoutui, —niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän rakkauden voimaa kuuluttaa, jok'ei armahda, sääli, ei säästä, joka surmaa sen, keltä suukon saa, joka ei elin-aikana päästä, joka kuin kulo lyö, min loi elontyö, —niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Hän laulaa loihtua lemmen sen, joka polttaa, polkee ja tallaa, kodit korkeat jättäen kylmillen, mökin liedelle kylväen hallaa, kun ihmistä kaks käy vierahaks, —niin kauniisti kajavat veen yli itkee.

Ja siks moni poski kelmenee, moni kauhistuu uros aimo, kun huolensa ilmi huokaisee Naissaaren valkea vaimo, surut sun ja mun, kesä-illoin kun niin kauniisti' kajavat veen yli itkee.

KALAMIEHET.

Hämäläinen idylli.

Ruuhessansa liki kaislarantaa istuu korpraali ja everisti, vanhat kumpikin ja kuulunehet kerran suomalaiseen ruotuväkeen; kummankin jo harmennut on hapsi, kummaltai jo paras miehuus mennyt, mutta viel' on tuima silmän tuli, huulten viiva vinha kummallakin, jos ei onkeen iske ahven, koska toinen kalan venheeseen jo veti.

Näin he istuneet on kaiket kesät; everisti kaupungissa asuu, mutta joka suvi sieltä saapuu huvilaansa, päähän Huhtaniemen, kalastamaan vellamoisten karjaa; korpraali on kotimiesnä talvet.

Kalastetaan karit järven kaikki, joka lahden soppi soudetahan, riidellähän riipan laskennasta, kummalle se purren puolle pannaan; toisen onkea jos nyppäisevi, toinen ehdottaa jo ensi paikkaa, siihen taas ei suostu toinen; sentään jousta liiaksi ei jännitetä, ettei rikkuis kalarauha kaunis.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta saunarantaan saavuttaissa saalis tuiki tyysti punnitahan, tirkistetään, tarkistetaan, viedään kirjaan, jota everisti pitää— koko saalis ynnä suurin kala; kumpainenkin hyvin muistaa, kuka sen on saanut, mutta vait on toinen kateudesta, ylpeydestä toinen; vihdoin tuutingin on tunti pyhä.

Everisti kuistillansa istuu, pitkää piippuansa polttelevi, katselevi kaukometsän rantaa, maistaa maljastansa silloin tällöin; korpraalipa kyökin akkunassa avoimessa haikujansa vetää, samoin katselevi kaukometsään, samoin maistaa joskus maljastansa; häiritse ei hiljaisuutta kukaan.

Hämärtyy jo suvi-yöhyt, päivän viime puna iltapilveen peittyy, järvi peilityynnä kimmeltävi, raksahtavi rantalehdon rastas; polskahtavi hauki ruohikossa, kuuluu kauempata koiranhaukku, aironsounti viiden virstan takaa; eikä sitten enää kuulu mitään.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta silloin juuri murhe saapui: kerrotaanpa, kesä muuan tuli, korpraali ei ollut entisellään, käynyt hält' ei syönti eikä sounti, usein unhotti hän airon aivan, päästi pitkänsiiman purren alle, vaarin ottanut ei, vaikka koho kokonaan jo veden alle painui. Tuumi everisti: »Vanhaks tullut on jo Matti, honkiin horisevi, mutta niinhän käypi meidän kaikkein.» Mietti noin, ja koki miestä sietää.

Mutta kerran, koska Matti hältä sotki sotkuksihin ongen parhaan— synti suurin kalamiehen, jonka tekee tomppeli vain tottumaton— jaksanut ei sisuansa suistaa enää everisti, vaanpa ärjäs hälle silloin vihan-vimmoissansa: »Matti p——le! Sua lempo riivaa!»

Vastannut ei Matti mitään, siiman selvitteli seikkaperäisesti, pani onkehensa uuden lieron, siihen sylkäisi ja viskas veteen alakuloisena kulmiltansa, sitten vasta verkalleen hän virkkoi: »Taitaa lempi riivata ei lempo, sattua voi vielä sotkus vyyhteen.»

Eikä everisti ymmärtänyt, katsoi vain kuin miestä mielipuolta.

Mutta aamunapa muutamana, juur' kun oli kalaanlähdön aika, juhlatamineissaan Matti oli, univormussansa muinaisessa, tehden kunniaa, kun kuistillensa huonehestaan everisti astui; hymyhuulin siinä Matti seisoi selkä suorana kuin nuorukaisen. Sanat virkkoi: »Jumal' antakohon! mutta mielin tästä naimisihin.»

Langennut jos oisi kansi taivaan, Luojan manner luja järkähtänyt, kuu ja päivä radoiltansa ratki, talon katto, seinät siirtynehet, ei ois everisti hämmästynyt kuin hän hämmästyi nuo sanat kuullen; taapäin astahti ja miestä katsoi hän kuin kummitusta kotvan, sitten Matin muistain mielipuoliseksi naurun kaikuvan hän päästi, kysyi: »Sinä naimisiin! Ja kenen kanssa?»

Vastasipa vakavasti Matti: »Kenen muun kuin tuolta Saaren Sannan, viime yönä kaikki kaupat tehtiin.» Täytyi uskoa jo miehen sanaan, tuiki totiselta näytti Matti, epäillyt ei everisti enää, veti kerran kaksi viiksiänsä, takaisin hän portahilta pyörsi jalkaa polkaisten ja ärjähtäen: »Mene sitten vaikka Hiiden kirnuun!»

Vastas Matti: »Jumal'antakohon, pyydän viikon pari virkalomaa.»

Yksinään nyt everisti istuu ruuhessansa liki kaislarantaa, yksin puhisee, ja puntaroipi saunarannassa hän saalistansa, josta iloa ei hällä enää, koska kadehdi ei tuota toinen; yksin totiansa nyt hän maistaa, miettii ainoata arvoitusta, joka yöt ja päivät päässä pyörii: »Kuinka saattaa, kuinka kehtaa olla miehen mieli silloin naimisihin, kun on kesän paras ahven-aika?»

Eikä päästä voi hän pulmastansa.

Usein miettii tuota yöhön myöhään, katselevi kaukometsän rantaa, päivän peittyessä iltapilveen, järven peilityynnä kimmeltäissä, raksahtaissa rantalehdon rastaan, polskahtaissa ruohikossa hauvin, kuuluessa koiranhaukun kaukaa, aironsounnin viiden virstan takaa; miettii, miettii, eikä keksi mitään.

Joku nousee aatos nuoruudesta, elämästä elämättömästä; hetken heijastuu ja jälleen haipuu. Mutta kauan kamarissaan vielä everisti kahtakäteen astuu.

Vieri noin nyt viikko pitkä, pari.

Mutta aamunapa muutamana, kuistilleen kun everisti astuu, taas on onkitamineissaan Matti siinä kuin ei ollut oisi mitään; katsahtavi everisti häneen, mutta kysymättä mitään, mennään rantahan kuin ennen, käydään ruuheen niinkuin ennen, päivä ongitahan niinkuin ennen, eikä kumpainenkaan toisen mieltä kysy, kuulostele; saavutaan kuin ennen saunarantaan, puhumatta saalis punnitahan, vaan kun tullut tuutingin on tunti, everisti kuistillaan kun istuu, Matti avoimessa akkunassaan, eellimmäinen päätään kääntämättä sanan vihdoin virkahtaa: »No Matti?»

Matti silmin tuimin tuijotellen posken nojaa nyrkkihinsä, lausuu: »Petti, p——le, kuin naiset pettää, vaikka hälle varmat kihlat annoin!»

Sellainen se oli Saaren Sanna.

Kerrotaan, nyt everisti nousi, täytti ensin itsellensä lasin, toisen Matille ja niitä yhteen kilahutti, vakavasti virkkoi: »Tervetuloa taas miesten joukkoon!»

Kiertyy kyynel Matin silmäkulmaan:
»Kaunis sentään oli Saaren Sanna!»

Everisti laatuisasti lausuu: »Viekkaus on nimi vaimon; paras että ijäks siitä sillä pääsit.»

Matti vastaa: »Jumal'antakohon, vaan on hyvä everistin haastaa, tuntenut kun ette vielä koskaan ensi rakkauden pyhää tulta!»

Kumpainenkin vaikenee nyt vallan.

Mutta uuden aamun tullen istuu ruuhessansa liki kaislarantaa jälleen korpraali ja everisti, viekoitellen vellamoisten karjaa; taas on Matti ennallaan kuin muinen, onkeaan kuin palokärki sihtaa, pääse hält' ei enää pitkäsiima, unhotu ei airo eikä koho; taas on ilo everistin saada kala taikka toista kadehtia, hältä kiistää kiviriipan paikkaa; eikä tuosta hetken häiriöstä enää elin-ajassaan he puhu.

Näin he kalastavat kaiket kesät.

LUONNON HELMASSA.

1.

KYLMÄ ILTA.

Kesken kesää syksyn valju valta; hohkaa kylmän henki kaikkialta, hallatuulen hammas luihin puree, metsä, järvi murheellisna suree, saaret seisoo liikkumattomassa ikävässä ikiharmajassa, puhuu kuolemaa jo puiden tohu, uhkaa kadotusta korven kohu, aalto lyijynraskas rantojaan huuhtoo ikuisilla huulillaan.

Viiltää veno kesken luonnon karun; vana kertoo orvon onnentarun, joka tuskin päästen päivänkukkaan kuihtui kylmyyteen ja joutui hukkaan, vaan ei sentään elämästä laannut, vaikk' on vuosia jo maassa maannut, kulkee kummitellen ihmismaita, muistaa aikojansa autuaita, joskus laikahtavi laulamaan kylmin rinnoin kevätriemujaan.

Saaret seisoo liikkumattomassa ikävässä ikiharmajassa, järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy, tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy; ah, ne päättyi elon juhlapäivät, autius, tyhjyys, tuijotus vain jäivät, pulmain päästely ja kummastelu, kunne joutunut on lapsen lelu, mietiskely, miksi inehmoin elonlangat niin on, eikä noin.

2.

PILVINEN PÄIVÄ.

Jälkeen aamu-usmien järvi hopeoituu, päivätönnä päilyen koreaksi koituu.

Kuvastelee koivu, kuus, rannan viita viilee, kummallinen hiljaisuus syvyydessä piilee.

Sadekuurot kulkevat kaukaa siellä täällä, käy kuin aallon unelmat virit vetten päällä.

Harras niinkuin ystävän taivahan on tuntu, vaihtuva kuin elämän kaukometsän huntu.

Sataa munkin mielehein hopeainen seule, kaartuu kautta aatostein samettinen neule.

Niinpä hunnun alle jään, sillä peitän pääni, uskon yhteen ystävään, yhteen elämääni.

3.

KUUDAN-YÖ.

—Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet?
»Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet.»

—Mitä tiedätte taivaalla yön sinipilvet?
»Me peitämme taistosi kalvat ja kilvet.»

—Mitä kerrotte pilvistä kuun kultajuovat?
»Ett' immet jo Salliman anteheks suovat.»

—Mitä virkat sa viitojen, lehtojen tuoksu?
»Jo että sun päättyvi päiväsi juoksu.»

—Ja Kukkian kuusten ja koivujen humu?
»Sun että jo häipyvi silmies sumu.»

»Taas saat elon nähdä kuin kehdossa kerran, näin tuntea itsesi, tuntea Herran.»

4.

AAMUN SARASTAESSA.

Ja jos vähän mulla vain aikaa on, mun mieleni kaari on mittaamaton, taas riennän ma riemuun ja huoleen; ovat kauniita Kukkian päivät ja yöt, mut kauniimmat vaativat ihmisten työt mua myrskyn ja maailman puoleen.

Levon lempeän lapset ei muistele mua, mut kuitenkin, Kukkia, siunaan ma sua, jos tartunkin sauvaan ja viittaan; menen matkaani hattua heilauttain, kun säilyi mun sieluni vapaus ain, vähät muusta ma maan päällä piittaan.

Voin kuiskata sentään: jo orjasi olin, kun, Kukkia, saartesi kumpuja polin, elinkautinen valtasi vanki; mut aamu kun koitti, se armahti lastaan, sain voiman ma taistella rauhaani vastaan, näin voittaen vaikeimmanki.

Oli tenhoa ilmassa, tiesin ma sen, mut ett' ero oisi niin tuskallinen, ei arvata saattanut kukaan; ma pelkään, sun öin sekä päivin ma nään, mut ennen kuin loihtusi lankahan jään, vien kultaiset muistoni mukaan.

TULI JA RAUTA.

JOULU BELGIASSA.

He asuivat kaikessa rauhassaan, he raatoivat, tekivät työtä, tulet hehkuvat heidän tehtaissaan ylt'mpäri valkaisi yötä; he padoin sulkivat valtameren. Ken sulkee, ken sulkee nyt syyttömän veren, jota pellot poljetut huppeloi, mi huutaa, min huuto taivohon soi? Laps siellä nyt itkee taattoaan, emo miestänsä miekkavyötä.

Tääll' lepäävät arki-askaret, maa nauttivi joulurauhaa, kyläteillä kaikuvat kulkuset vain lapsuus-iloa lauhaa; siellä soi sota täydellä voimallansa, koko kansa on häädetty kodeistansa, ei rauhan, vaan kuolon enkeli yli talvisten tannerten kulkevi; siell' lepää myös arki-askaret, mut tykkien jylinä pauhaa.

Meille oikeutta, totuutta opetetaan ja ijäistä ihmisyyttä, miten miekkojen asia päällä maan on suojata syyttömyyttä; siellä itse on oikeus kattoa vailla, monet hoippuvat haudoilla haamujen lailla, yli kumpujen käy kuin huokaus: ei koita kansojen vapautus! Siellä miekan oikeutta opetetaan, miten kansa kuolevi syyttä.

Ah, tähdet kaunihit, kirkkahat vilun pohjolan viitojen yllä, te Karman korkeat taivahat, sen näätte ja kuulette kyllä, väkivalta nyt riehuu, on ihmiset hullut, tää tähti, tää tähti on hulluksi tullut, te sinne kauneimmin kaartukaa, missä raunioina on rakkain maa; tänä yönä on tähdet kirkkaimmat polon Belgian kenttien yllä.

EUROPA 1915.

Sata vuotta sitten: Napoleon ja Metternich, Pyhä liitto, ei unhotu Waterloo, Wellington, ei Moskovan surmaniitto, ne painuivat maahan ja hurmeeseen, ne nousevat aikojen takaa kuin muistelot murheiden, vapauden, kuin kansojen vartio vakaa.

Ne sortui ne soturit urheat, se kaatui se vanha kaarti, mut raukesi pilvetkin raskahat, jotka Europan taivaan saarti, jos hukkuikin hankihin Grande armée, jos Vive l'Empereur ei soinut. jäi kansoille usko vapauteen, jota murtaa ei vuossata voinut.

Taas surmaa pauhaavat tykkien suut, rajat maiden ja kansojen siirtyy, nyt Kitchner, Shilinski, Joffre ja muut nimet Klion kirjahan piirtyy, taas kärsivät, kuolevat miljoonat, taas vaarass' on kansojen vapaus. Mitä eessä on? Vaiensi profeetat tää aikojen ankarin tapaus.

Koko Europa vaieten vartoo niin, vain miekoilla on puhevuoro, soi Ranskan virroilta Weikseliin nyt vuossadan jättikuoro, maat järkkyvät alla armeijain, sota soi meren yllä ja alla, ja päällä kirkkojen korkeain käy taistelo taivahalla.

Mut kansain on vapaus loukkaamaton! Miten vaihtuukin tappio, voitto, ijät kaiket taivahan kaarista on tuo kaikuva syyttävä soitto: Itävalta hyökkäsi Serbiaan, meni Saksa Belgian sotaan, on häpeä iskeä heikompaan, ken kaatuukin miekan otaan.

VALKEAT HANGET.

Valkeat hanget mustan maan, toitteko rauhan maailmaan?

—»Emme, me peitimme vain veret, rauniot, ruhjotut ruumiit, asunnot autiot'»

Valkeat hanget mustan maan, teidät ken tänne kutsuikaan?

—»Tulimme tuulien, tähtien teiltä tuomahan valkeita viestejä heiltä.»

Kuinka kuuluvi
viestinne?

—»Näe ja katso ja kuuntele!»

Ymmärrä teidän en kieltänne mykkää, vaikka se tuhanten tuskia sykkää.

—»Tulimme tuomahan unhoitusta, kaivannee sitä maailma musta.»

Liian on viestinne
varhainen!

—»Varromme, siks kuin on hetki sen.»

Taidatte saada vartoa kauan, aika on myrskyn, aika on rauan.

—»Myrskyn ja rauan on tehtävä ratkaista, ei elon ijäisen kulkua katkaista.»

Voi suvi tulla
ja talvi uus—

—»Palaamme jälleen kuin ikuisuus.»

SURMA HIIHTI SUOTA MYÖTEN

1.

KIMMELSI KITEET.

Kimmelsi kiteet, miekkoina iskivät mielipiteet, välkkyi aattehen ankara teräs, nukkuva nousi, hengetön heräs, kasvoivat kansat jo oikeutta kohti, kullakin vapaus tähtenä hohti.

Niin silloin tulikin Surma.

Välkähti rauta, aukesi myös monen aattehen hauta, haihtuivat ilmahan tuulien tuvat, lempeät haaveet, kaunihit kuvat; taas oli taivas kirkas ja seijas, kuoleman henki vain kummuilla leijas.

Kimmelsi kiteet.

2.

RATSUMIES.

—Minne riennät, ratsumies?
»Kuolemahan kukaties.»

—Sinnekö niin kiire sulla?
»Tahdon eellä muiden tulla.»

—Tuonelaanko tummaiseen?
»Vievät voitonseppeleen.»

—Tuonko riennät riemun tähden?
»Seppelpäänä täältä lähden.»

—Vaan jos kaadut etkä voita?
»Tahtoani kunnioita!»

—Tahtoasi tuhkaks tulla?
»Ei lie vaalin valta mulla!»

—Jos ei sulla, kellä sitten?
»Tutki juoksut jumalitten!»

—Tutkin poves pohjaan asti.
»Sinne Luoja tiensä rasti.»

—Rakkaus on Luojan rata.
»Oppinut en parempata.»

3.

ÄITI JA LAPSI.

Tuli tuvan ovelle Surma.

Äkkäs äidin lapsinensa istumassa ikkunassa, viittas, nosti viikatteensa: »Lempeä lepo Manalan.»

Liikahda ei äiti, lapsi.

Tutki Tuoni tarkempahan: kuolleet kumpikin olivat!

Tuumi tuota hetken, kaksi, jop' on muistui mielehensä hiihtäjätoveri toinen, Tauti, käyjä talviteiden.

Paukahteli kiuas kylmä:
»Nää ei Taudin tappamia.»

Tutki Tuoni tarkempahan:
»Niinpä Nälkä ne näversi.»

Hanki haastoi ikkunalta:
»Viel' oli kapea kakku.»

Tutki Tuoni tarkempahan: näki reijän pienen-pienen puhki äityen povesta, halki lapsen hartioista.

Jop' on tunsi tuttavansa, irvisti ikeniänsä: »Sota, sorja veikkoseni, aina eelleni ehätät, kuljet tuulen teitä myöten, riennät sa ratoja myrskyn, isket inhat, isket vanhat, poiatkin emon povelta.»

Läksi tuosta läylimielin saloa samoamahan, kentän poikki potkimahan, eilisen kahakan kentän.

4.

PÄÄKALLOT.

Jo hanki haihtuu, lähtee jää, pääkallot suosta irvistää, ne kysyy toinen toisiltaan: —»Mink' olet mies sa vieraan maan?»

Ei tunne toinen toistansa, mut kaikki korjas kuolema, nyt kaikk' on samankaltaiset: —»Sua tunne en, mua tunne et.»

—»Ma sodin vuoksi synnyinmaan.»
—»Ma pyrin sankarkunniaan.»
—»Ma eestä ihmisyyden löin.»
—»Ma sotamiehen leipää söin.»

Suo sulaa, hanget haipuvat, pääkallot mutaan vaipuvat, vain poreet sieltä täältä käy, ei kohta heitä ketään näy.

5.

NYKYAIKAINEN IKARUS.

Sain ma siivet aurinkoon, itse ilman herra oon, ukkoselta vaajat vienen; jumalaksi luotu lienen.

Minkä tahdon, sen ma voin: päiden päällä salamoin, isken maihin ihmisien, katot särjen kaupunkien.

Suitsen surmaa helmastain, tapan, ketä tahdon vain, aseellista, aseetonta— niitä jo ma niitin monta.

Vuosisatain unelman, toivon pitkän toteutan, niinkuin lintu lennän, liidän, kimppuun ihmiskunnan kiidän.

Kunniaani laulakaa kaikki kansat, kaikki maa, kiitostani veisatkaatte, silloin tekin siivet saatte!

MAININKEJA.

MAININKEJA.

Pitkinä, loivina maininkeina mieleni myrskyt päilyy, elämänseikkailun, haaveen halut vain kokemuksina säilyy.

Vanhenin vuosia kuukausissa.
Mistä sen saatan tietää?
Siitä että jo suuttumatta
voin loukkauksia sietää.

Siitä, että on mieleni murhe mun suurempi tunteeni tulta, että jo kiellän itseltäni, mitä ennen en kieltänyt sulta.

Pitkät, kauniit aurinkopäivät saattavat eessäni olla taikka kuolema, köyhyys ja kurjuus— kuolema tunkiolla.

Merkitse mulle ei enää, mi muille, ei mulle se merkkitapaus, ei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta, vain sieluni ijäinen vapaus.

OUDOT.

Outoja ollaan ja oudommiksi ain yhä käymme. Miks, ah miksi?

Tuskin sa muistat enää mua, tuskin ma ymmärrän enää sua.

Sanat on saanehet toisen mielen, sydän on oppinut oudon kielen.

Kauan vierailla ovilla ollen olemme tullehet turmiollen.

Sulta mennyt on mieles herkkä, multa kuihtunut kevään kerkkä.

Leiki et enää, et enää läiky, mulle ei taivahankaaret väiky.

Etsimme toisesta itseämme, entistä, kaunista elämätämme.

Et sinä löydä enkä minä.
Käyt niin minulle sääliksi sinä.

Suuri, summaton, tuhma lapsi!
Etkö näe, jo harmeni hapsi?

Etkö näe, jo elämä meni, nuoruutes ja nuoruuteni?

Emme me toistamme koskaan tapaa.
Ah, mikä vaiva: olla vapaa!

Ah, mikä tuska: tuntea, että elämme, kuolemme kyynelettä!

KAKSI KÖYHÄÄ.

Ääressä takkavalkean me kaksi turvatonta, sill' aikaa kuin on ihmisillä niin monta turvaa, monta.

Ääressä takkavalkean me kaksi koditonta, sill' aikaa kuin on maailmalla niin monta kotia, monta.

Tiedätkö, sentään en vaihtaisi ma elämääni tätä: jos sinne ma vieraihin vietäisiin, mun siellä tulisi hätä.

Tulis hätä mun sieluni siveydestä, sen vaikka ne muuksi sanoo, tulis tuska olla kerjäläinen, mi almuja pyytää ja anoo.

Ja sentään ma annan ja annan vain, vaikk' ei sitä ihmiset huomaa, suon alati sielusta, mielestäin vain runsautta Luojan luomaa.

Ääressä takkavalkean me mieronköyhää kaksi; joka päivältä, joka vaivalta sa käyt mulle kalliimmaksi.

Ääressä takkavalkean me ruhtinaallista kaksi; jos maailma ei sitä huomaakaan me teemme sen rikkaammaksi.

Me teemme riemusta rikkaammaks ja kaihosta kauniimmaksi; ääressä takkavalkean sua suutelen kerran ja kaksi.

Sua suutelen, itken ja iloitsen ja tuumin: hän kaikki kantoi; hän voi mua sietää tuokion, siks ijäisyyden hän antoi.

SUVI-ILLAN VIENO TUULI—

Suvi-illan vieno tuuli huokaa vuoren alta, hongikon polkua hopeoipi kuuhut taivahalta.

Hiljaa huojuu korven honka, kaukana käkö kukkuu, vaieten astuvi vaeltaja, mielen murhe nukkuu.

PAISTA, PÄIVÄ!

Paista, päivä, köyhän päivä, paista päälle päivän lapsen, siniviitojen välitse; paistat päälle yönkin poian, halki mielen hallaisenki, keltalehtien lomitse.

Paista päivä, suuri päivä, paista suurta sunnuntaita saarelle suven ijäisen; paistat työnkin paahtajalle, elon arki-askareihin, joista voimani väsähti.

Paista, päivä, lämmin päivä, paista mulle, paista muille, koko kylmälle kylälle; anna mulle uusi usko, muille armas aamurusko, enin orjille elämän.

TALVINEN TARINA.

Tuo tiainen, lieto lintu, se hyvin vilussa viihtyi, sentään kaipasi sisälle, ihmislieden lämpimähän.

Tuo kanarialintu kaunis se hyvin sisällä hyötyi, sentään kaipasi ulomma, luonnon laajan laulupuille.

Toinen toistansa rakasti, toinen toisen maailmoita.

Tuo tiainen, lieto lintu, usein istui ikkunalle, kovin ruutuhun koputti; niin kerran sisälle pääsi.

Tuo kanarialintu kaunis näki akkunan avoimen, sen takana talvipuiston; uskalsi ulos jo tuonne.

Tavannut ei toinen toista, oli kurjat kumpainenki.

Tuo tiainen, lieto lintu, iski päänsä ikkunahan, maahan kuolleena putosi.

Tuo kanarialintu kaunis kiinni jäätyi oksallensa, kuolinvirtensä viritti.

Rakastivat toinen toista.

SYDÄN-YÖN LAULU.

Kaikki on käynyt niin kummalliseksi; uutta en enää ma uskoa keksi, laulan ma siks, mitä ennen ma lauloin, kun ijän kultaisen impiä kauloin, mietin ma taapäin, taapäin ma taivun, muistojen muinaisten helmahan vaivun,

Uskoin ma ennen ihmisten sukuun, nyt olen joutunut tähtien lukuun, jotka ei aattele, jotka ei tunne, kiertävät, muistamatta mistä ja kunne, kohta jo itsekin unhotan elon, jään vilun valtaan ja jäätävän pelon.

Mulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut, että se Minä, jok' on riemuinnut, huollut, kärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt, joskus jo ammoin on hautansa nähnyt, tunne en enää itseä, muita, laulelen muinaisen ajan lauleluita.

Näinkö käy kaikille? Siinäkö satu? Niinkö on lyhyen elämämme latu? Niin! soi yltämme, altamme kuoro; mutta se, jolle jo sattuvi vuoro, painavi päänsä kuin tehnyt ois murhan, tuomiten turhaakin turhemmaksi turhan.

Yhtä en sentään ma laulamatta jätä, en sydän-yötäni yksinäistä tätä, missä mun ympäri suitsuvat soihdut, muinaiset niinkuin muistojen loihdut. vaikka ne oiskin vain virvatulta, saakohot virteni viimeisen multa.

Huomaanhan, että jo kaikki on toisin; mutta jos harmajapääkin jo oisin, nousen ma vieläi laill' elon aaveen, kuulutan kunniaa helkkyvän haaveen, kuink' oli kaunista uskoa kerran kukkahan kauneimpaan elon Herran!

Maaria, Maaria, ah, emo Luojan! Löysin sun luonasi turvan ja suojan, näin sinut ihmisten joukossa täällä, lemmin ja lauloin pilvien päällä, siksi kuin itsekin haihduin ma pilveen, unhotin kaikkeni kuin unen ilveen.

MIELITIETYLLENI.

Tiedän, tiedän, mielitietty, miksi luotain läksit pois: kova, kolkko, lämmin, vieno kuinka yhteen soida vois?

Sentään tässä sydämessä asuu itse aurinko, vaikka pohjan pilvet, hallat kaihti siltä kasvot jo.

Voi en kantaa kämmenellä enää esiin sydäntäin, piilotan sen sinne, missä mietin ypö-yksinäin.

Liekö lemmen aika mennyt, kosk' en vihata ma voi, vaiko tuska valkeaksi muinen tumman mielen loi?

Paistan yhteis-ymmärrystä yli kaiken kauniin maan, elon ulkopuolla itse, elämää luon maailmaan.

Taikka jos ma vielä virkan: elän, vaikk' en entinen, elän tähtein tuollapuolla, tunnen kauhut tyhjyyden.

Mutta myöskin riemut, hurmat, joist' ei tähdet tietää voi: heill' on pakkokierto, mulla vapaus, jonka taisto toi.

ERI TILAISUUKSIIN.

VAPAUS!

Oikeuden marttyyreille omistettu.

Jos on suurta tehty missä, sit' on tehty sydämissä, kautta tarmon, kautta kunnon, hyvän kautta omantunnon; siell' on Suomen juuret meillä, jotka kestää elon teillä, kestää, vaikk' on vaara vakaa, kuuluu vuosisatain takaa.

Terve teille, Suomen suuret, joill' on synnyinmaassa juuret, syvät niinkuin Suomen puilla, syvemmät kuin meillä muilla; kuka enin kärsi, vasta häll' on tieto maailmasta, tunto isänmaankin oman, armahan ja onnettoman.

Vapaus, sana meille soipa Vainon virsi kaikkivoipa, kauas kuulu, kauas kaiu, Suomen rantamilla raiu! Vapaus, teille vankilasta, muille kerran koituu vasta, mutta elää vapaa henki halki Suomen surujenki.

NELJÄS KÄSKY.

Kalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914.

Kaukana, kaukana
kansan on syntymäjuuret.
Tuskin isää, äitiä
muistavi kukaan,
varsinkaan jos ei
ole olleet ne suuret,
jos eläneet vain korvessa
kontion mukaan.
Kaikk' unohtuu;
myös kansojen kauneimmat virret,
Pois lahoaa
kodin yhteisen korkeimmat hirret;
jäljelle jää
vain vaistojen yhteisten touko,
Väinölä, jonka ei urhoa
ampune Jouko.

Korvesta tultiin,
kuultihin myös kodin kuusta,
kauniimpaa ei laulua
laulettu koskaan;
ei runo raiu
nyt pyhän pihlajan puusta,
raikuvi myrskyjä
rautaisen vuossadan, joskaan
emme me ijäti
inhasti uskoa saata,
ettei kauneus
kerran kaitsisi maata,
sois pyhä virsi
vieläkin henkisen mahdin,
sois yli tykkien jyskeen
ja ratsujen tahdin.

Untenko kansa?
Siinä me uskossa kuollaan.
Ei meitä auta
höyry, ei sähkö, ei lento.
Siinä me surraan,
siinä me huomenet huollaan,
siinä on myös vesa toivomme
kultainen, hento.
Muistako sitten
jälkehen jäänehet liemme
vai muut meistä,
sen uskon me hautahan viemme:
ei sovi ihmisen
olla ihmisen herra
muulla kuin hengellä vain,
kuin Väinämö kerran.

Hulluuden kansako?
Sitten on elo turhaa!
Sitten ne harhausi
taatot ja taattojen haaveet!
Mutta niin kauan
kuin on väkivaltaa ja murhaa,
kulkeva haudoilla
on esikansamme aaveet,
etsien vieläkin
virttensä armasta aikaa,
lempeyttä luonnon
ja tahtonsa valtiastaikaa,
soittaen korviin
maailman mahtavienki
korkeutta, jolle
outo on tään ajan henki.

PROLOGI.

Suomen Näyttelijäliiton yhteisnäytäntöön 7/4 1914.

Monet kulkee mielikuvat sielussain, ei unhottuvat, kun ma muistan kultahetket, kaikki kauniit hengen retket, jotka meille muille soitte, elämän kun aateloitte, teitte ihmisistä taulut, kaiutitte kauniit laulut kuulla yksinäisen mielen, riemuita myös kotikielen.

Silloin oli onni elää!

Nyt vain kaihon kannel helää; vaan ei taide kuole sentään, vaikka elon hetket lentää, vaikka murtuu mielikuvat, pilvilinnat, tuulentuvat, vaikka meidät jättäis aika, silti elää taiteen taika, elää parhain, minkä teimme, ilo nuoruus-ihanteimme.

Herää sukupolvet uudet, valkenevat vastaisuudet suomalaisen hengen lennon, myöskin taitehemme hennon; olkoon heille helpompata käydä tämän työmme rata, syödä leipä leveämpi, kantaa kuorma keveämpi.

Mitä vielä virkkaa voisin?

Taitehesta tarinoisin, siitä, jok' on sydämissä, miljoonissa ihmisissä.

Mitä auttais neron aivot, ellei oisi kultakaivot täällä, tuolla, kaikkialla, joka kylmän kuoren alla? Sinne, kumppanit, me käymme, viemme virret, sinne näymme, ihmisien uskoon uuteen, ijäisehen hiljaisuuteen.

Mik' on nykyhetken usko? Aamun vaiko illan rusko punertavi päämme päällä? Tuot' ei tohdi virkkaa täällä. Mutta vaikka pimeneiskin yö ja toivot totuus veiskin, oomme sentään ihmisiä, tuntevia, miettiviä, emme luopua voi koskaan unten-onnestamme, joskaan toteutuis ei toivehemme, vaikka särkyis sydämemme.

PÖYTÄLAULU.

Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän, aiomme ottaa naukun nyt syvän, kiittäen Luojaa kaikista töistä, niin elon päivistä kuin elon öistä. Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!

Luojanpa jälkeen nyt luonnon on vuoro, siis sitä kohden nyt kurkkumme kuoro, kiitämme päivää, kiitämme kuuta, myös kodin armahan pihlajapuuta. Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!

Laulakaamme vihdoin nyt luomakunnan kukkaa, naista, mi miestään ei heitä, ei hukkaa, ruusuja kasvaa ne rakkauden vuoret, olkohot vaimomme vanhat tai nuoret. Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!

Viimeinen vihdoin on veikkouden malja, olkohon eessämme viini tai kalja, yhdessä istuen oomme me vahvat kuin kädet, joissa on kalpojen kahvat, Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!

VÄINÖLÄN VÄKI.

Kantaatti.

1.

LEMMENLAULU.

Lemmen aamu, rauhan huomen! Katso, juhlii luonto laaja, tunne, tuoksuu kukka tuomen, kuule, laulaa lehto taaja! Meidän aamu, meidän huomen! Ennen häät on ortten alla, kuin tuo kuihtuu kukka tuomen, puuntuu puolat kankahalla.

Onnen aamu, armas huomen, tuoksuu rinnan nuoren terttu, katso, juhlii luonto Suomen, laulaa lemmen leppäkerttu! Meidän hetki, meidän kevät! Ennen voittaa kuolo kesän kuin nää kihlat himmenevät, jäähtyy liesi meidän pesän.

2.

YKSINLAULU.

Meni sulho metsälle, veikko vieri kalaan, kauempana taaton kaski kunnahalla palaa. Minne, ah, mennen, mennen polo morsian niin lietomieli ennen?

Äidillä on askareensa, siskosilla ilveet, mulla mielet vaihtuvat kuin lehdon vienot vilveet. Luulen, ah, luulen, menen karjan paimenehen, kuusten virttä kuulen.

3.

VAIMOJEN VALITUSLAULU.

Voi meitä, voi!
Tuossa taaton, tuossa veljen
verta hanki joi.

Voi meitä orpoja,
voi meitä kurjia,
voi vihan päiviä,
päättömiä, hurjia!

Kolme kertaa poltettihin,
kolme kertaa nousi,
tuhkastansa taaton pirtti,
joikui kirves, jousi.

Voi meitä, voi meitä!
Talvi-ilta lankee,
kiihtyy pohjan pakkanen,
on eessä kuolo ankee.

Voi, tuolla jo tulevat taas!
Uusi kurjuus!
Kuoloakin ankaramp' on
orjuus, on orjuus!

Voi meitä, voi teitä
kotilemmen, kotilieden
koidon ryöväreitä!

4.

MIESTEN KOSTOLAULU.

Tämä kerta teidän kerta, ensi kerta meidän, tämä kerta meidän verta, ensi kerta teidän! Poltitte nyt meiltä tuvat, poltamme me teiltä, vaikka haavat arvettuvat, armoa ei meiltä! Tämä kerta teille voitto, ensi kerta meille, nousee punasurman koitto, kodeistanne teille! Veitte meiltä immet, vaimot viemme vielä teiltä, hiihtää koston urhot aimot kohta teille meiltä!

5.

LASTEN LAULU.

Talven pitkän ahkerasti luimme,
nyt me niemen kainalossa uimme,
sitten kirjat kiirehesti loukkoon,
itse varsain, vasikoitten joukkoon,
koska kevät on,
elo huoleton,
päiväkulta paistaa,
kesämarjat maistaa.

Talven pitkän ahkerasti luimme,
nyt me yhtä uutterasti uimme,
piehtaroimme, pyytelemme kalaa,
myyröstämme niinkuin myyrät salaa,
koska kevät on,
huomen huoleton,
kesä tulla taitaa,
vaikka ilman paitaa!

6.

PELTOLAULU.

Kaitse, Luoja, köyhän karja,
kaitse köyhän siemen,
että kauan kukoistaisi
väki Väinön niemen;
jos et suone tyyntä säätä,
suonet tuulta lauhaa,
ettei sota, rutto, halla
raasta Suomen rauhaa;
meille, meidän lapsillemme
rauhan askar anna,
ettei tänne maailmalta
vihan viestit kanna;
tämän maan me varjellehet
oomme vainon alta,
tääll' on ahot autuaiden,
valoisien valta.
Kuin on rakas, rauhallinen
toimemme ja työmme,
olkoon tyynet, onnelliset
päivämme ja yömme;
kuin me teemme toukojamme
hartahasti, hiljaa,
heiliköhön sydämemme
hengen kultaviljaa;
kuin on soinut Väinön soitto
riemuhun ja vaivaan,
kantakoon se kiitostamme
korkeuteen nyt taivaan;
tämän maan me varjellehet
oomme vainon alta,
olkoon täällä onnen lehto,
valoisien valta.

7.

KAIKEN KANSAN LAULU.

Vaarass' on taattojen tanner, vaarassa maammojen manner, onni ja vapaus maan!

Raikuvat tornista torvet, vastaavat Väinölän korvet: Suomea suojelemaan!

Vaarassa on kotikieli, on laki oikeamieli, on isä, äiti ja laps!

Katso, jo rientävät uuteen kaikk' asevelvollisuuteen, vanhuskin harmajahaps.

Vaarassa on suku Suomen! Koita ei konsana huomen, voiton jos saa vihamies.

Vartion hetki on lyönyt, vaikea eessä on työ nyt, tiedätkö paikkas ja ties?

Vaarass' on valtion pylväät, toivomme, muistomme ylväät, viljelys vanhempien!

Haihtuvi haavekin orjain. Maailma on oma sorjain, valpasten, vapaiden!

LEIRIVALKEAT

(1917)

AIRUT.

Yli vyöryvän veen, yli myrskyisän maan
uros rientävi raisulla ratsullaan.
—»Mihin kiire sun, mies?»—»Minä viestiä vien.»
—»Kuka itse sa oot?»—»Joku joukosta lien.»

—»Mihin? Mistä?»—»Ma tiedän vain matkani pään, kun joutanut muuta ma en kysymään, ma tehtävän sain, polun äärettömän, näet kirkkautta kohti mun kiirehtävän.»

—»Ja matkasi milloin jo alkanut on?»
—»Ajan aamussa uskoin jo aurinkohon!»
—»Siis päivänkö linnoihin päättyvi ties?»
—»Niin totta kuin oon pyhän auringon mies!

En tahdo, en voi epäonnistua! Ma tiedän, mun viestini turvaa mua, se on hyvä, se on hyvä! Siks riemuitkaat mun kanssani maailman kansat ja maat!»

Hän rientää, hän kiitää, hänt' enää ei näy. Mut kansassa synkeä kertomus käy, hän määräänsä pääsi, hän paikkansa löys, ja palkkansa hänen oli pyövelin köys!

Mut hetkellä, jolloin hän hirtettiin,
jo vapauden virsiä veisattiin.
Kuka oli hän? Haihtuja helmahan yön!
Hän vain oli ajatus alkavan työn.

Mitä miehestä muuta ois virkkaminen? Hänen kertoivat kotiinsa saapunehen yli myrskyisän maan, yli vyöryvän veen pyhän Jumalan leimuavaan sydämeen.

Syksyllä 1915.

HEIMOKANNEL.

HELEÄ HEIMO.

Suomen Kansallismuseon avajaisten johdosta 30/1 1917.

Astuvat heleän heimon urhot entis-yöstä esiin, tulevat taatot tapparoineen, maammot värttinöineen, tyttäretkin töineen, lapset päivänlaskun, jotka sortui sotakesiin.

Kulkee ylitse kuolon virran kansaa uutta, kummaa, hämäräistä, himmeäistä kohti kuolon rantaa, antimensa antaa, kääntyy taasen takaisin pois porraspuuta tummaa.

Ah, te laskevan päivän lapset! Ettehän enää haihdu, ettehän enää menne meiltä Tuonen tuollepuolen, taakse huomishuolen? Eikö jo kerran kansan yökin valkeudeksi vaihdu?

Eivät vainajat vastaa mitään. On kuin kimmeltäisi hymy siellä, kyynel täällä, peittyy Tuonen lehtoon, himmetessä ehtoon; mutta on kuin valojuova jälkehensä jäisi.

TERVEHDYS SHAKESPEAREN KOTIMAAHAN.

Erääseen englantilaiseen muistojulkaisuun
23/4 1916.

Astuivat jumalat kerran tykö ihmistyttärien, siittivät sukua suurta: henki Hellahan yleni.

Tunnen toisetkin urohot, kuvat kullan-kangastuvat kautta maailman sydämen: Shakespearen sekeiset hahmot.

Kolmannet kohoamassa vasta on korvesta Kalevan, täten teitä tervehtävät: elä Englanti iloinen!

Astuvat saloilta Pohjan Lappi kaikki lauluinensa, Viron kansa virsinensä, Karjala sävelinensä, kaikuvat keralla Suomen muistoa merisen miehen, sadun sankarin väkevän, velhon kaikki-katsehisen, niin mieli tulena tuiski, henki laajana lepäsi kuin päivä merien päällä, yö yllä inehmonlasten.

Vaikk' ei kaiku kauas kuulu, kannel heimon kahlehditun, soi kera vapaiden kerran!

SUOMEN SÄVEL.

Abraham Ojanperän muistolle omistettu.

Päivän poiat, laulun lapset, heimo henkien ijäisten tuskin muisti muinaistansa. Kansa kantelon pyhäisen ihaili, imehti noita rikkahien rihkamia, kauppasaksojen kaluja, verkoja Venäjän, Ruotsin, jumalia Juutinrauman.

Kuitenkin joka sydämen kautta kulki tieto tumma, soi sävel alinomainen: »Emme liene eilisiä, liemme suurtakin sukua, kansoa valon väkevän, tuutimata vuostuhanten, oli meillä onni kerran, aika auringon sävelten, sukukilpi kirkkahampi, sukukannel kaikuvampi.»

Astuivat alas urohot, nuo suuret Kalevan sulhot, neuvotonta neuvomahan, orpoa opettamahan.

Ja se nousi Suomen päivä, nousi kullaisna keränä, ja se kaikui Väinön kannel kuin koski keväisnä yönä, keväthonkien humina; ja se huomas heimo Suomen, muisti itsensä ijäisen, entisen elonsa tiedon, armahan ja aurinkoisen: lujin on lempi luottehista, laulu lahjoista elämän, elo Luojan antimista.

Kirkastui jo kansan kilpi.

KESÄKANTAATTI.

1.

NÄKY MERELTÄ.

Haaksi merta kyntelevi.

Helmasta meren sinisen kaukotornit kangastuvat paisteessa suvisen päivän; virkahti tulija vieras: »Lienevät tupia tuulen, pilvilinnan liepehiä.»

Lausahti tulija tuttu:
»Varro, vierimme lähemmä!»

Helmasta meren sinisen päädyt korkeat kohosi keskeltä kesäisten puiden; outo tuota tuumimahan: »Ken pani palatsit tänne maille pohjan pakkasien?»

Kotiin-saapuja sanovi:
»Laskemmepa laiturihin!»

Laski laiva laiturihin, kaupunki etehen aukes, liike kaunis ja iloinen; mietti miesi muukalainen: »Mistä on Lappi kullat saanut, Suomi kirkkahat hopeat?»

Tiesi maan oman asukas:
»Takoi kaikki kansan tarmo.»

SUOMEN TARU.

Kertoi hän tarun totisen, tarun kumman kuulla miehen muukalaisen kansasta välillä vetten maasta hallan, mahdista sanan ja taian.

Kansan kohtalot kuvasi, taistokaudet, kurjuudet alinomaiset kunnes paistoi päivä hengen, armo-luojat antoivat ajan paremman.

Rauha siitti siunausta, tarmo takoi, rakkaus teki tehoa, maa varttui, levisi leipä, Suomen hongat tulivat tueksi Suomen.

Hoiti korpi heimoansa, Suomen kosket luomislaulua kohisi, saip' on pyörät pyörimähän, kauppa kasvoi, kirposi kipinät sähkön.

Tuosta työn virsi virisi, loihtulaulu noususta sorean Suomen, kansan nuoren kasvannasta, pää-kylästä nenässä utuisen niemen.

3.

NUORI KANSA.

Vaikka on nuorta kaikki täällä, sure siitä emme, lautuva niinkuin hongan latva kosk' on nuoruutemme.

Vaikka ei paista kauan päivä Suomen sydänvesiin, ehti se luoda Suomen hengen ja Suomen onnen esiin.

Vaikka ne myrskyt mylvähtäisi huomentuulen tullen, totta on täällä toimi-alaa sullen ynnä mullen.

Vaikka se seilais vastahankaan Suomen suuri pursi, totta se aallot korkeammat muinoisin jo mursi.

Vaikka ei paina kansat paljon aikakautten va'assa, varmaan on säilyvä laulun mahti kauan laulun maassa.

Vierivä kauan on maailmalle virsi pohjan yöstä, kertova kauan aamunkansan toiveista ja työstä.

4.

VANHOJEN VAROITUS.

Kumahti kumpu, helähti hiekka, taatot haudoista havasi: »Mikä on miesten? Tajua emme mieltä heimon noin puhuvan:

Kalevan kansako nuori? Meidän laulumme, meidän loihtumme nekö eilisen ikäiset?

Kuulkatte humua honkien: ne on nuoremmat! Kuulkatte kohua koskien: olemme vanhemmat! Tuolta me tulimme, mailta ennen mahtavan etelän, alta palmun päivälatvan: suuri, suuri Suomen on sukuperintö!»

5.

SUVIVIRSI.

Niinpä kaikki yhtykäämme, työhön rinnan ryhtykäämme, nuori, vanha kansa vaikka haudastansa, virkkaa vienot äänet sieltä äidin kieltä, taaton mieltä.

Maa on meille armas suotu, vaan ei valmihiksi luotu, paikat täällä riittää kylvää ynnä niittää, heleässä Helsingissä sekä Suomen sydämissä.

Vaan on vasta voimaa luovaa mies, ken uudet muodot muovaa, muodot hengen, aineen, nostaa maansa maineen, uskaltaa ja alkaa uutta vaikeampaa vastaisuutta.

Heinäkuulla 1916.

SUOMEN PÄIVÄ.

Soi päältä Pohjan sankean nyt taika talvi-yön, maan kaiken kautta ankean lyö liekki laulun voittoisan kuin tähtikalpa Väinön-vyön tai mahti hengen työn.

Jo rauta, vaski vaipuvat, kun kultakannel soi, yön tahdot julmat taipuvat ja vainon haamut vaipuvat, suur' Rakkaus, min Tieto toi, myös Suomen päivän loi.

21/2 1917.

SUOMEN LINNA.

Prologi Kalevala-viikon yleiseen kansalaisjuhlaan
Suomen Kansallisteatterissa 25 p. helmik. 1917.

Turja, tuulien kuningas, puki päälle vainopaidan, suki varsansa valion, huuti heimolle vihurin: »Hoi, miehet, ulos urohot, läkkän kaikki katsomahan Suomen peltojen periä, liepeitä Suvannon linnan!»

Pakkanen, Puhurin poika, iski kahta kämmentänsä, tempasi teräskurikan: »Siispä saamme nyt tapella!»

Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmalle noin nimesi: »Viel' älä liikoja iloitse, eessä on tuhannet turmat!»

Toki suorivat sotahan nuo sulhot sumean Pohjan, sata kuuraista urosta, tuhat miestä tuurallista; kussa kulki Turjan tuima, kypärät kyventä iski, raaka raikui Talven taika, soi säilät revontulien.

Se oli suuri Suomen linna, Kalevan kuningaslinna, alla kuusen kukkalatvan, päivänpuolella mäkeä.

Kaleva, kuuluisa kuningas, itse istui ikkunassa, näki saartavat salamat, lausui päästä pöytälaudan: »Vainovalkeat palavi etäisellä Pohjan puolla!»

Liikkuvat liki jo linnan nuo peikot pimeän Pohjan, katselevat, kuuntelevat, sydän on sisälle syöstä: »Kaikki on unessa kansa, surma Auringon suvulle!»

Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmille noin nimesi: »Saattavat salata meiltä miehiänsä, miekkojansa!»

Toki ryhtyi rynnäkköhön tuo väki väkevän Turjan, vinkuivat Vihurin nuolet, paukkui Pakkasen kurikka, kovin lauloi Lappi laaja, Halla harmaja saneli, murtui muurit Päivän lasten, linna Auringon aleni.

Kaleva, kuuluisa kuningas, näki jo turmansa tulevan, sinkosi sanan salaman päästä pitkän linnansillan: »Nousemme norosta kerran, alta turpehen tulemme!»

Sortui jo sorahan linna, kera kaatui kansan kaiken, Auringon heleän heimon, juuren, juuttaman jumalten.

Vuossadat samosi, kukki kummulla viherjä viita, nurmi peitti nukkuvaiset, turve turpehen alaiset, vain joku kävijä outo kuuli kummia sanoja maasta muinen mahtavasta, kansasta perillä Pohjan, joka uskoi Aurinkohon yönkin yltyvän uhalla, kesähän keskellä kinosten, mahtihin manalle mennen.

Kansan kannel jäi jälelle liki suuren Suomen linnan, alle kuusen kukkalatvan, päivänpuolelle mäkeä.

Tuo päreä Päivän poika kulki tietä kuusipuista, istahti ilokivelle, käänti kanteleen kätehen: »Siis mitä minulle kerrot, soitto menneiden kesien?»

Puhui kannel puusta tehty: »Kerron itsesi ihanan, laulan sulle Päivän laulun.»

Tuo päreä Päivän poika, pani sormet soittamahan, laaja laikkui Väinön laulu, virsi Auringon virisi; kuni soitti Päivän poika, sini sankarit heräsi, loimusi väkevä loihtu, kummut kuolleiden kumisi.

Tuo päreä Päivän poika se vielä enemmän soitti, kilvet maan alta kilahti, kalvat kalskui Tuonelalta, nousit maasta maan-venyjät, tulivat turpehen alaiset, sulhot hirnuvan hevosen, neitsehet heleän helman.

Tuo päreä Päivän poika sekä soitti että lauloi, lakosi viherjä viita, siirtyi sammal vuossatojen, pyhät kaartui pylvähistöt kantta taivahan tavaten, seisoi seinät Suomen linnan kuin pielet pihalla Luojan. Kaikui mahti maan povesta: »Nyt me nousemme, tulemme, nyt on hetki Päivän heimon!»

Toinen raikui taivahalta: »On nyt hetki Hengen iskun, tuokio valon vasaman!»

Turja, tuulien kuningas, Pakkanen, Puhurin poika, Routa, ruhtinas nevojen, kaikki tuota kauhistuivat: »Mittyinen tämä on kansa, tulevi Tuonelta takaisin, Tiedon tapparat tanassa, kilvessänsä kuolon-kirjat?»

Jumahti Jumalan kannel: »Se on kansa kaikkivoipa uskossa esi-isien, heimo huomenen huminan sekä illan himmenevän!»

Teki työnsä, tiesi tiensä, jätti kansojen merehen Väinämön venehen jäljen.

VAPAUDEN VIRSI.

Murheen, tuskan, uhman virsi tottuneesti kaikuu täällä, harvoin väistyi hallan kirsi, paistoi päivä Suomen päällä, minkä paistoi, petti senki, jälleen jäähän, yöhön heitti, minkä kukki kansan henki, kaakon tuuli, tuisku peitti.

Kuinka? Meitä vaaditaanko laulantaan nyt riemuvirren? Valkeusko voitti? Maanko mahti nousi alta kirren? Suomen oikeus, Suomen vapaus tunnustettu tuolta puolen, mistä joka merkkitapaus meille oli aihe huolen?

Kysyy, katsoo Suomen kansa: Naapurissa nähdään unta! Vaiko ollaan valveillansa, vapaa koko kansakunta? Ihmis-oikeus istutettu maahan, missä äsken vainen viihtyi hukka, viihtyi kettu, vaan ei kunnon kansalainen?

Kaikuu hurraahuudot vastaan: »Vapaus, vapaus meille, teille! Vangit astuu vankilastaan, mahti siirtyy marttyyreille, katkes kahleet vuosisatain, sortui vanhan vallan pylväs, aamuruskoon uutten ratain rientää Volgan heimo ylväs!»

Kuulee, katsoo Suomen kansa: Tokko tuo nyt lienee totta? Harvoin työssä haaveitansa tarkistetaan tappiotta. Moni näkee suurta unta, löytää haudan hangen alta, taivas heittää päälle lunta ja hän kuolee maailmalta.

Raikuu miljoonitten mielet: »Vapaus, vapaus! Etkö usko? Palaa idän ilman pielet, hehkuu ajan huomenrusko! Pestään jäljet veljesveren, koittaa päivä meille, muille, rantaan Tyynen, Mustan meren, Väinän, Vienan virransuille!»

Verkkaan nousee Suomen kansa. Oisko onnen armas aika? Kaiuttaako kanneltansa tässä taivaan Luojan taika? Vaikk' on teillä valta eri, toinen kansa, toinen kieli, sylkähtää mun sydänveri, lämpenee jo läyli mieli:

»Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kautta aikakauden koittavaksi, voittavaksi vapauden Venäjän maassa, kun oli kaunis kansa siellä, vaan oli orjana pidetty, pantu rengiksi pajarin, piestäväksi tsaarin piiskan.

Ja tuota ikäni toivoin heräämistä kansan hengen rannoilla Nevan rämeisen, Donin, Volgan vieremillä, kun oli kolkkoa asua, outo olla naapurina talon suuren ja pimeän, liki tuiman linnanherran.

Löisin nyt käden kätehen, virittäisin virren uuden kunniaksesi, Venäjä, veljien vapaudelle, vaan olen itse orja vielä, outo maassani isien, kiviriippa rinnan päällä, suukin suljettu minulta.»

Vastaa riemun raikahdukset: »Eikö muuta? Sitten sulle kohta aukee auvon ukset kovan onnen koetetulle! Katso! Katso! Vapaa olet, vapaa sinä, vapaa minä, polkuasi omaa polet, yhdytähän ystävinä.»

Jop' on uskoi Suomen kansa, kouraan tarjottuun jo tarttui, lieto luontui laulantansa, kaikkialla riemu karttui, kuuli hongat kummaksensa, kuinka lauloi maassa hallan kansa virttä vapautensa kerran kera vieraan vallan.

21/3 1917.

JUHLAVIRSI

Yleiseen kansalaisjuhlaan Kansallisteatterissa 25/3 1917.

Aron himmeän helmasta aurinko nous, kuin oikeuden juhlaan sen soi sotajous, se leimusi lempenä syntymämaan, se vaati koko maailman valkenemaan, ja vapautta, veljeyttä kansain se soi, se työmiehen rintahan toivoa toi, liki kansaansa liitti taas sotilaat ja keveämmin hengähti heimot ja maat; yli maanpiirin astuu nyt armeija työn läpi myrskyn ja kauhun ja kuolon ja yön, mut kasvoilla kaipuu ja uskonto uus ja sydämissä valtioiden vastaisuus.

Säde singahti maahan myös talven ja jään, sen sai sydänlähtehet lämpenemään, moni haavekin vainottu valveutui, viha väistyi ja kosto, mi nyrkkiä pui, ja kyynelsilmin ihmiset yhtehen sai, me kaunista unta vain nyt nähnemme kai, sama sallimus oikeutta antane ei, mi valtaherran valtikalla kaikkemme vei, ei lahjaksi elämäänsä kansakunta saa, sen vasta uljas uskallus valloittaa, ja kauniimpi kuin tuli tarjottu lie, on urholiekki uhman ja salamoiden tie!

Ei viel' ole meidän, min onnetar suo, sen omaksemme vasta työ, taistelu tuo, sua auta ei armo, jota ansaitse et, siks hukkaan sa vapautta huokaelet, mut nähty viel' ei aamua sen armaampaa, jos itseensä uskoo mun unelmaini maa, tää kansa on itkenyt, laulanut yöt, se täyttääkö päivän myös paahtavan työt, tään heimon nyt kourassa kohtalo on, nyt Kalevalan kansa on kahleheton, mut niin jos tahto taivahan on Jumalan, se hurmehin kastaako maan vapahan?

PEKKA SVINHUFVUD.

Hän tuomaripöydästä vietiin pois— hän, kansan mies, joka oikeutta säätää ja muillekin jakaa ties, ja oli kuin Suomesta sortunut ois lujin turva lain, väkivalta ja vääryys jäljelle jäänehet vain.

Hän tuomaripöytähän istuu taas— mut hallitsemaan, hän, oikeuden vartija, kalpa nyt kansan ja maan, hän valvovi siinä kuin harmaja paas, vakavarma niin, teräskatse kantava myrskyihin kaukaisiin.

Kun tuomaripöydässä istuu hän— ties Suomi sen, ties valkeat vallat kansojen oikeuden— valo on hän illankin himmenevän, tulenpatsas yön, jota seuraavat joukot hengen ja ainehen työn.

Kun äänensä tuomaripöydästä soi— liet päällä veen jylyn kuullut loitolla vyöryvän pauanteen— niin rauhassa maamies raataa voi, petos, vilppi vaan käy piiloonsa mustaan peittäen muotoaan.

Siks ympäri tuomaripöydän tuon lyö kansa nyt kädet liittoon kuin kilpilinna taas ehjeynyt, ja seisova aalloissa aikojen vuon pyhä on se paas, väkivalta min kaas, mut oikeus pystytti taas.

31/3 1917.

VAPAA SUOMI.

Niin on Väinön laulun taika kuin on Suomen myrsky-aika, jylhä niinkuin jyske korven, soipa niinkuin kutsu torven, viepä luota lehdon, viidan virransuille vainon, riidan.

Eipä juokse jouten virta, suotta suihka laulun pirta, kertoo kevätvetten työstä, talven maasta, kansan yöstä, ottaa, ahmii yltään, altaan, luottaa heimon vapaan valtaan.

Kas, kuin kaikki pyörät pyörii, askar joutuu, joukot hyörii, kaikkialla taisto tuima, riemu työn ja riento huima; kesken myrskyn, kesken vahdon, seisoo paasi Suomen tahdon.

Vannokoon nyt mies ja nainen, kansan vapaan kansalainen: »Tahdon olla siinä myötä, missä tehdään Suomen työtä, tiedän suunnan, tiedän retken, totta löydän paikan, hetken.

Yhteistyöhön työni liitän, tuosta kaitselmusta kiitän, että antoi päähän järjen, jolla teljet tieltä särjen, murran muurit, auon aidat, ratkon vieraat pakkopaidat!»

Niin on Väinön laulun taika kuin on Suomen myrsky-aika, kaunis niinkuin kansan tarmo, armas niinkuin taivaan armo; missä kuljen, minne kaadun, tuon ma tunnen laulun laadun.

6/5 1917.

VAPAA VIRO.

Terve, Eesti, terve, veljet, terve, siskot Suomen sillan, terve, että murtui teljet, päättyi puhde pitkän illan! Taara auta kansaa kahta, jotka kaitsee Suomenlahta!

Kansa Kaupin, Lemmitynkin, kauan kestit, kauan kärsit, etpä kuollut, vaikka synkin mielin orjan leipää järsit, heilui heinä taikka olki maata vieras valta polki.

Niin ne saartoi saksan-linnat niinkuin raaka rautamyrsky, niin ne nyyhki Lindan rinnat niinkuin laulun laajan hyrsky, säilyi valtas pihtipieli, Eestin mieli, Eestin kieli.

Meillä ruotsi, teillä saksa, sama vihdoin tsaarivalta! Kertoa ei kieli jaksa, kuink' ei kuoltu maailmalta, riittää, että rinnan tiellä kohdataan nyt riemumiellä.

Yhtä ollaan veljesverta, puuta yht' on kanteleemme, yhteen kuuluttiin me kerta, siispä vapausliiton teemme, tasavallat kansan kahden poikki laajan Suomenlahden.

Vala suuri vannokaamme Suomen, Eestin Jumalalle, ettei koskaan meidän maamme enää mahdu sorron alle sortajankin sortumatta, muukalaisen murtumatta.

12/5 1917.

SUOMEN PARTIOVÄEN MARSSI.

Me vapaan Suomen vartiot maan vastaisuutta kannamme, me sille suunnan annamme, kun vanhain päättyy partiot, siks viivat, kulmat, kartiot me tarkallensa tiedämme, säät myrskyisetkin siedämme kuin vuoren harmaan hartiot.

Me turvaa tuomme heikkojen, me tuumimme, me toimimme, me oomme yhteisvoimimme myös suoja yhteisseikkojen, näin parvet siskoin, veikkojen kun kasvavat, kun karttuvat, maan vartioiks ne varttuvat ja surmaks Suomen peikkojen.

Me armahdamme, autamme, me emme pyydä hyötyä, saa saalista, lyö lyötyä ei kelpo keihäsrautamme, on laaja astinlautamme maailman santa raikuva, siks vapaa viel' on kaikuva tää laulu päällä hautamme.

ERÄS PANTHEON.

AKSELI GALLEN-KALLELA

26/4 1915.

Karjalan, Ruoveden ruhtinas! Singota Sun oli tehtäväs, liekkejä lingota, rauhan et raataja, vaan sodan heittäjä, myrskyjen Kullervo, myrkkyjen keittäjä!

Europan, Afrikan emiiri! Vallata maat monet, taidetta huonoa tallata työs oli: kun sotavankkuris vyörivät, päällänsä mustat ja valkeat pyörivät.

Herttua hengen ja ainehen! Taulumme, templimme, patsaamme, soittomme, laulumme kaikki nyt sinulle kantavat veroa: On osa niissä sun henkesi neroa.

PEKKA HALONEN.

21/9 1915.

Syyspäivän tasaus: yhtä pitkät piirtyy nyt vanat valkeuden ja pimeyden, Neitseestä Vaakaan päivänkehrä siirtyy, kuu täyttyy, kypsyy unet tähtien,

Ja suurta suutelemaan morsiantaan, yön vallatarta, Jupiter nyt käy, ja taivaan korkeudesta taivaan rantaan häät pyhät häilyy, luonto terhentäy.

Tyventyy tyrskyt maailmankin, hartaat vain hiljaisuuden sopusoinnut soi, syventyy sydän, kuultaa kuolon partaat, jumalat juhlii, kansa karkeloi.

Syyspäivän tasaus: metsät kirjavoituu, maa merta, taivas maata heijastaa, maan kaiken ylle kauneus puhdas koituu, ijäisyys ihmissielut seijastaa.

Soi kuolemattomien kuoro, niissä yö, päivä yhtä pitkän määrän sai, elämä kaartui värein välkkehissä: Halosen päivä! Taiteen sunnuntai!

JEAN SIBELIUS.

8/7 1917.

Dityrambi.

Varrella Sääksmäen vienojen vesien, kohteessa menneiden, kauniiden kesien, vuorella pyhällä miettivi mies, silmässä säkene, rinnassa lies.

Kesä-yö ympäri terhentä seuloo, taivahan neiet huntuja neuloo, sinipuna-huntuja, valkeita vaatteita, tummia tuntuja, maailman-aatteita muinahisuudesta, aamusta uudesta; kuiskivat korvaan miettivän miehen, loihtivat, laulavat sankarin tiehen kukkia, kumpuja houkuttavaisia, untenkin umpuja, kauniita naisia, suvi-yön lempeä, liljojen hempeä; soittavat säveltä toistenkin virsien, soittoa pohjolan hallojen, kirsien, talvien taikaa, revontuli-aikaa, vaaroja, taistoja, surmankin vaistoja, valkeuden miekkoja, Tuonelan hiekkoja, maineita turhia, sielujen murhia, ilkeyttä tuhmaa, jättien uhmaa; näyttävät elämän kaaret ja pielet, maailman menon ja ihmisten mielet.

Salama silmästä sankarin lentää, kauas ja kauemmas henkensä entää, honkien huminat heimojen laulut, luonnon ja elämän kirjavat taulut taipuvat yhteen yksilön mielessä, kaikuvat uudessa, oudossa kielessä, helkkyvät ijäistä ihmettä monta, kuultavat kauneutta ainehetonta.

Maailma kuulee: hulluksi luulee miehen, mi miettien valtoja viettien kaikessa katsoo vertausta vaan, jättää jo suuren, kukkivan maan, sentään ei seppeltä kulmiltaan.

»Minne on ties?» monet äänet ne raikuu. »Käänny jo mies!» monet kansatkin kaikuu. »Et mene eespäin, taapäin sa kuljet, onnesi, maineesi tiet, ovet suljet, suurt' olet tehnyt, suuri sa lienet, kunnias kuulun nyt hautahan vienet!»

Saavuta äänet ei etsijän korvaa, sointuja uusia sielunsa sorvaa, lauluja armaita auringon lasten, kukkia, kulmilla autuuden kaste, soivat kuin heleät, hohtavat kellot, kuultaa kuin nukkuvat nurmet ja pellot, läikkyvät lähteet, hiljaiset hirvet, taivahan kullassa lehdot ja virvet, sinipuna-hunnut, tummemmat tunnut, valkeat vaatteet, taivahan-aatteet.

Kesä-yö ympäri terhentä seuloo, Kohtalon neiet kangasta neuloo kanteloniekan, mi vuorella kerran sai pyhän miekan armosta Herran, toi tulen taivaalta ihmisten tupiin, uskonut, luottanut muiden ei lupiin, soitti kuin soi hälle taivahan kaaret, kotimaan luonto, sen salmet ja saaret, mut enin itsensä luontoa kysyi, yhtenä, ehjänä, pyhänä pysyi.

Sankari Sääksmäen vienojen vesien, mestari menneiden, kauniiden kesien, muinahisuuden, Suomenkin uuden!

VILLE VALLGREN.

15/12 1915.

Niin, Ville Vallgren! Aatoksemme lentää nyt päiviin, joita tuskin muistat sa. Elämä vierii, elonhetket entää, mut sama lienet ollut poikana, Sinä ikuinen poika ja laps, vaikk' oletkin valkeahaps.

Hän meist' on ehjin! Hänen poskiltansa punertaa aina uusi päivän koi, hän itse on kuin suuri Suomen kansa, maineensa vaikka yli maiden soi, hän meistä on suomalaisin, myös maailmankansalaisin.

Hän meist' on sitkein! Tuota nähkää selkää, tuon päätä, tukkaa, vartta vantteraa, näette miehen, jok' ei mitään pelkää, mi sinuttelee vaikka s——naa; hän itse on lämmin ja hyvä, hänen taiteensa suuri ja syvä.

Mut enin häntä katsokaa, kun suuttuu hän eestä taiteen oman, muidenkin, hän hurjistuu, hän muodoltansa muuttuu, hän lietsoo kaikki tuleen, liekkihin, jos vastustaa joku, lyö sen maahan ja silmin jo syö.

On hällä huumoria—niinkuin meillä— mut enempääkin: tulisielu myös. Se liikkuu suuren taiteen valtateillä, maa toinen tunnusti jo toimes, työs, maa suuri ja mahtava, niin jätit saapuessas kotihin.

Rakensi Ranska jo sun voittokaares, Parisin tähdet loisti taivollais, kuin Robinson sa itse asuit saares, lie ollut sullai omat Perjantais, me tiedämme vain, että tulit, taas maan tämän lapseksi ssuit.

Ja siksi silmääni nyt kiertyy vesi, kun sinut piirrän sinne maailmaan, sun poikasydämines, porsainesi Boulognen metsän tietä kulkemaan, näen siellä mä sun, näen täällä, sama aurinko aina pääs päällä.

Me keskipolven miehet: meille suotu ei Suomi enää yhtä ehjä, uus, on monet meille ristiriidat luotu ja mielten, miesten sekasortoisuus, mut heidän on taiteessa sulo kuin kevään ja kukkien tulo.

Niin, Ville Vallgren! Mitä täyttänetkin, sun kauttas kaikki yhteen kuulumme. Sa mitä näytteletkin, näyttänetkin, on sentään aina loppusumma se: Ken kansoille kauneuden toi, hän maastamme maailman loi!

KASIMIR LEINO.

17/9 1916.

Alas astuvat immet taivaan joskus ihmisten lasten vaivaan, suovat lohtua, unhoitusta sinne, missä on mieli musta, polku yöllisin, yksinäisin, talvi ankarin, tanner jäisin.

Laulaa lempeät immet taivaan joskus ihmisten lasten vaivaan, päivä paistavi, ruusut puhkee, kaartuu kattohon templi uhkee, pyhät nousevat maasta pylväät, laulun laakerit kiertyy ylväät.

Tulkoon armaimmat immet taivaan unten suurien urhon vaivaan, kaartukoon elo kaunein hälle, elämän kauneuden etsijälle, jok'ei tinkiä tainnut, joskaan haavehensa ei täyttyis koskaan!

ROBERT KAJANUS.

2/12 1916.

Kajanus, terve juhlapäivänäsi! Suurpiirteinen on ollut elämäsi. Et työtön koskaan ollut. Harmennuit taiteesi taistoissa, ja varmennuit. Päämääräs suora oli päivänkoittoon. Sa viedä tahdoit Suomen taiteen voittoon, itävän nähdä nuoren siemenen, maan yli lainehtivan laihojen. Työs pyhän täytit. Tarmos jännitit: sydänten sillan maassa rakensit sävelin, jotka kohtaloita tietää tään karun maan, tää kansa min sai sietää… Ja katso! Suomen hongat huminoi ja uudet laihot uusin lauluin soi.

Sa talon teit! Sa itse veistit hirret, ne vedit poikki nummen paatisen. Vihisi sulle vastatuulten virret, et vaipunut, vaan nousit nostaen. Sun lämmin rakkautes, sun tarmos vakaa, sun koskaan uupumaton uhraukses, sun koskaan vankkumaton vakaumukses, valoisa toivos vastustenkin takaa, miehuutes, milloinkaan ei epäilevä, iloa ympärilleen säteilevä, kohotti korkeaks sen aatteen sijan, min sulle sääti sielu taiteilijan.

Kas siinä ritar-aseet, joita käytit, kun tietä Suomen säveltaiteen näytit! Sa pellon perkkasit, Sa kylvit maan, jo varhain näit sa toivot Suomen toukoin, nyt kaikki riemuin sinne rientää joukoin unelmas valtakuntaan valoisaan.

Sa joskus yksin seisoit. Vankkana isäisi maahan juures juutit sa. Olentos pyhäkössä, missä salat on aartehes, Sa missä säihkyt, palat, ylinnä riemun vapaa liekki lyö kuin helkavalkee, jot'ei voita yö, kaikelle päällä maan mi uljast' on, suurtyötä, joka kestää tappion, mi Luojan luonnossa on nuortuvaa, ei erakkoista eikä orjaisaa.

Avajat akkunasi: sisään käy keväinen pihkantuoksu, linnunlaulu, veet välkkyy, loistaa luonnon suuren taulu, maat, metsät, joissa päivä himmentäy. Iloitset kedon kukka-ihmehistä, jäät niiden eteen kauan ihaillen, saat ilon yrteistä sa pienimmistä, ne tunsit päivinä jo lapsuuden.

Sua hykähdyttää joka hyönteinenki, sen viisas askar ja sen vilkas henki, vain kultakuoriainen vihreä, mi huomaamatta ruusun-lehtiin hiipii ja nopeaan sen kukkeuden riipii, saa sulta äkkisurman säälittä. Sua aalto ailahduttaa, määrästänsä mi tietoisena kotirantaan lyö, kun kultapilvet iltaretkellänsä mereltä kuultaa sekä saapuu yö.

Sun katsees näkee joka kauneus-asteen, min luonto malliks ihanteelle luo, sen milloin kätkee alle aamunkasteen, taas kukkakuusin korkein ilmi tuo, tok' enin Päivää lemmit, alkutulta Aurinko-meren, voimaa ikiluovaa titaanin tuon, mi kaikki siiltää, muovaa— saa Zoroaster-palvelun hän Sulta. Voit kuulla värähdyksen jokaisen, mi nousee, kohoo ääneen korkeampaan, sävelmään vyöryy aina valtavampaan ja vihdoin sopusointuun kaikkeuden, miss' soi: »kaikk' ihmiset on veljiä», kuin sinkois laulu enkel-siivillä. Sa kuulet hiljaisuuden myös tuon aavan, miss' elo tuntuu tarkoituksen saavan sen runsauden suonenlyönnit parhain sanovat julki salat tähtitarhain…

Sisäisin äänin kuulet kutsumuksen, se raikuu takaa oman rintas uksen, sen kuiskaa hiljaa kaikki piirit maan: Pysähdy, vaikka tuokioksi vaan! Tuo tunnelma sun syvyydessäs säilyy, se mielessäsi miettivässä päilyy; ajattelijan kauneus-elämää alaista elät, suurta, kiihkeää…

Mut jos sun perus-äänes joskus soinut on vastakaiutonna tyhjyyteen, jos aattees lento oudoks jäädä voinut on niille, jotka tyytyy vähäiseen, kuin vahti kunnian nyt Suomen kansa Sun ympär' yhtyy, aikakirjahansa ijäisen kiitoksensa kirjoittaa ja rakkauden, mi seuraa raatajaa, iloisna kyntäessäs taiteen sarkaa— jälkeenkinpäin, kun elon päivät karkaa.

(Tuntemattoman ruotsinkielisen tekijän käsikirjoituksesta muodostettu.)

ILOISTA TIEDETTÄ.

TRUBADUURI.

Talo puuntaa rantamalla, kesä-ilta lankeaa, hehkuu kuuset kukkulalla päivän viime suudelmaa, lahden laine pitkä päilyy, kaukaa käenkukku soi, ulapalla purje häilyy, saaret hiljaa unelmoi.

Saapuu työstä niittykansa päivän kortta kaattuaan, istuu vallat kuistillansa riippumatot maattuaan, naiset kauniit, herrat hienot, keskikesäin vierahat, posket puhtaat, äänet vienot, sormet hoikat, soreat.

Vait on metsä. Niityt, pellot vartoo yötä valkeaa, kilkattavat karjankellot suven aikaa suloisaa, saunan savu rannan alta kertoo raatajista työn, hattara vain taivahalta haavehista pohjan yön.

Silloin, katso: pursi outo puikoo kohti valkamaa, vaan on kumma venhon souto, siivet sitä kuljettaa, ei, ne joikuu joutsenina, kaartuu kaulat korkeat, päilyy lahden lumpehina linnut päivän-paistavat.

Viiltää rannan alle venho, vieras maihin astuvi, katsehessa kaukotenho, ryhdiltänsä ritari, hatun heiluu sulka, vyössä olkapäällä luuttu on, ja hän laulun laulaa yössä kuulla kaiken kartanon:

»Notkui neiti nuori kerran, kasvoi täältä kaukana, kaunis niinkuin kukka Herran, pyhä niinkuin Maaria, liitti yhteen laulu meidät, luutuin hänet hurmasin, vaan hän toista lempi, heidät säilälläni surmasin.

Kuolleet on he kumpainenki, vaan ei kuollut rakkautein, siksi niinkuin haudan henki yhä harhaa sydämein, siksi samoon maata monta, vellon vettä vierastai, laulan osaa onnetonta, harvoin lempi säälin sai.

Eivät ajan lapset tunne enää, mit' on murtumus, tiedä itse eivät, kunne heiltä haihtui rakkaus, katoo uljuus, lempi, maine, kaikki kaunis raukeaa, menee niinkuin merten laine kohti paatta harmajaa.

Laulunikin lie jo turha, sentään virren viritän, tunnollani vaikk' on murha, murhasitte enemmän, koska loppui lemmen loihdut, heitän taistohansikkaan: saitte elon suuret soihdut sydämistä sammumaan.

Teitä kiehtoo hyöty lähin, teitä aine tenhoaa, nautiskella voitte vähin, ette enää rakastaa, ette surra, ette huolla, ette luoda elämää, siksi tarvis pohjan puolla tiedettä ei hilpeää!

Ah, ne auvot kenpä tietää kerran kahden autuaan, maan ei mataluutta sietää enää saata milloinkaan, hän on mennyt maailmalta, irti ihmisistäkin, miesi, tullut tuonelalta, tuonne käypä takaisin.»

Nukkuu talo rantamalla, niityt, pellot unelmoi, punapursi rannan alla, kaukaa airontahti soi, järvi peilityynnä päilyy, peittyy lahdet terheneen, illan, aamun ruskot häilyy päällä metsän, maan ja veen.

Kesä-yön on hetki herkin, aatos untuu unelmiin, viittoo viita nuorin kerkin tuulentupiin utuisiin, liehuu lempi, herää hempi, aitan uksi narahtaa, tyttö, joka ennen empi, sulhon kaulaan karahtaa.

Miesten, naisten mielialaa hiiltää outo himmeys, aaltoo aatoksissa salaa niinkuin tähkän täyttymys, poven polttaa nuoret kummut, kuvat heljät heijastuu, arat aukee unten ummut, sielunsilmät seijastuu.

KULKUSET.

Muistan, kuinka lasna muinen taivon tähtiä tähysin, elon etsin arvoitusta tuoltapuolelta elämän.

Mitä löysin? Miettehiä raskasmielisen sydämen, autiutta ilman aavan, illan tummuvan tuloa, varjoja piteneviä, päiviä lyheneviä, kaiken kaunihin menoa, jähmetystä jään ikuisen.

En totuutta nimeksikänä, viisautta vähemmän vielä.

Kuuntelen nyt kulkusia, tiukuja elon iloisen, soipien, sorea-äänten, kyläteillä kiitävien.

Mitä löydän? Vaikka onkin lumi valkea kujilla, mennytkin minun kesäni, löydän kukkivan elämän, luonnon laajan, Luojan suuren, kuulen kaikkeuden sävelet, tunnen riemut ihmisrinnan, tuhat tuskaakin totista.

Päivä päivältä enemmän arvailen elämän arvat.

Enkä syrjässä alati istu, kuule ikkunasta, valjastan runonkin varsan, istun itse korjahani, annan tiukujen helistä, joulukulkusten kulista, käyn kera ilohon, ajan taloihin Tapanin kanssa.

SYYSKYLVÄJÄ.

»Syys tullut on. Miks yhä kylvät, mies?
Pian peltosi kattaa jo talven ies.»

—»Kylvän ma keväitä uusia varten, antaudun armoille kohtalotarten.»—

»Olet vanha jo, mennyt on kevääsi oma
Sun eikö jo maassa maata ois soma?»

—»Kannan ma kuorman riemun ja huolen, siementä kylvän, siks kuni kuolen.»—

»Näin uskoen uutehen keväimeesi sa uskotko myös ylösnousemukseesi?»

—»Tiedä en. Teen vain tehtävääni.
Soi läpi sieluni ijäinen ääni.»

»Mitä sulle virkkavi ääni tuo?
Se kauhua kuolon vai lohtua luo?»

—»Virkkaa: On valhetta vain moni verho.
Totuus on kotelo, toukka ja perho!»—

KUVIA RAUTALAMMELTA.

1.

ILTATUNNELMA.

Taa korpien päivä painuu, vesi kultana kimmeltää, mut kultaisempina kaislat ja salmet ja saaren pää.

Ah, rinta rauhaton, jospa levon täältä se löytää vois ja muistoistaan jos pääsis eik' ollut toivoja ois!

Tuon auringon kullan kenpä vois kätkeä sydämeen ja itselleen olla outo kuin kaislat ja välke veen!

2.

YLISKAMARISSA.

Hiljaa, hiljaa, sydänparka! Vaikk'en liene liian arka, säikyn Suomen suvi-yötä, siin' on tenho, taika myötä; pelkään puita kukkivia, valkamia valoisia, punapurtta rannan alla, kauneutta kaikkialla.

Hiljaa! Enin säikyn noita posken nuoren purppuroita, impeyttä silmän syvän, lempeyttä huulen hyvän, tuota kaulan kaareutta, poven kummun kukkeutta, pelkään pettymystä uutta, ihmislemmen ihanuutta.

3.

VENEMATKA.

Tähdet yllä ja tähdet alla, veen yli valju kuudan, vierii äänetön pursi yössä, purressa miesi muudan.

Metsät kaikki jo kellastuivat, talvi jo tulla taitaa; jättää ystävät yksiksensä, aatoksiinsa aitaa.

Ihmiset hankihin hautautuvat, miettivät talvitöitään, tutkivat elonsa tarkoitusta, synkkiä sydän-öitään.

Tuumivat, seulovat selviöitä, jäljelle jää vain hyvyys, ylle yöllinen taivaankansi, alle tähtinen syvyys.

Häipyvät taakse jo talojen lamput iltahan äärettömään; purskahtaa mies purressansa itkuhun äänettömään.

Kesällä 1915.

UUDEN VUODEN MIETTEITÄ 1916.

Upposi onni aikoinaan synkkihin sydänvesiin vaiko astuikin alle maan, ei ole tullut esiin, upposi unelmat, laulutkin sydänsuruun syvään, jäi vain aatos ijäisin, usko ihmishyvään.

Voi en onnea toivottaa, toivotan siis vain rauhaa, vuotta suurta ja valoisaa, uskoa uutta, lauhaa, rauhaa muille ja itsellein, rauhaa maailmalle, ettei kylpien kyynelein mentäis mullan alle.

Vaiko haudassa vasta tuo valkea vuosi koittaa, vuosi uus, joka rauhan suo, rakkaudella voittaa, vuosi kansojen, ihmisten, ihmis-ijäisyyden, tahto taivahan, tähtien, ääni äärettömyyden?

Ei! Sen täytyy jo täyttyä täällä maailmassa, toivotun todeksi näyttyä kuin sen näimme lassa. Lapsenko uskohon uudestaan lien jo tullut itse, koska aivoilla tunnen vaan, aattelen sydämitse?

CONCEPTIO ARTIS.

»Pohjalaisten Kirjallisuuskerhon» ensimmäiseen vuosijuhlaan '/, 1917.

Niinkuin rientelevät kuohut virtojen maan koskin kymmenin kohti kaukaista, siintelevää ikimerta, tahto taitajan käy kautta myrskyn ja yön, kunnes aamuinen aatos muotonsa kirkkahan löytävi kerta; sydänlähteistä tullen korven voimaa se kantaa, järjen järvien päällä päivän päilyä antaa, kunnes äärettömyydet yllä kaartuvat aavat, aallot aatteen ja tunteen siinnon taivaisen saavat— mutta kirkkainkin taide kätkevi taitajan ain sydänverta.

Niinkuin karkelevat Pohjan kummuilla nuo ruskot aamun ja illan, päärmeillä valkean yön punakelta, yllä taitajan työn tuska, hekkuma on, sopusointunsa vasta saavat ne suurelta rakkaudelta; vuorten, laaksojen poikki hunnut kuultavat häilyy, Isis koskematonna, ikiverhottu, säilyy, koura taitajan kohoo, taasen raskaana raukee: Isis armoton, milloin mulle kauneutes aukee?— Isis ilkkuvi hälle vaaran jo viidennen harjantehelta.

Niinkuin hiljenevät äänet luonnon, kun saa Turjan rannoille raisun pakkasen talven ja yön ikivalta, tahto taitajan myös tuiki tyyntyvi, kun viestit tähtein hän kuulee taivaalta kylmänä kaareutuvalta; hänen tarmonsa talttuu, hänen myrskynsä suistuu, päivät lapsuuden lauhat hälle mielehen muistuu, niinkuin taivalten takaa hänen laulunsa helää, siinä autius, tuska, tunto tyhjyyden elää— Hän yksin on! Eikä armoa saa hän ylhäältä, ei matalalta.

ISTUIN JA ITKIN—

Istuin ja itkin vuoteeni laidalla, muistelin jällehen Sua. Miksi mun hylkäsit? Miksi et sietänyt sietämätöntä mua?

Istuin ja itkin elämäni itkua rinnassa rikos ja rauta. Emmekö yhdy? Emmekö tapaa? Herra armias, auta!

UKKOSPILVI.

Ukkospilvi mun pääni päällä— mitä se tietää sulle? Outoja onnen vaiheitako vaiko murhetta mulle?

Ukkospilvi sun pääsi päällä— mitä se tietää mulle? Onnea vaiko onnettomuutta— saman se tietää sulle.

NIMETTÖMÄLLE.

Eräs elegia.

En tunne, en tiedä, en etsi ma Sua, et tunne, et tiedä, et etsi Sa mua, mut sentään mun on kuin ois suvi suuri, kun tahtomattamme me tapaamme juuri.

Olet virpi Sa outojen viidakkojen. Sua tuntenut en, Sua kaivannut en, on kuitenkin kuin oisin kotiini tullut, kun lasken ma helmaasi haaveeni hullut.

Ma tunnen: mun viisainta vieriä ois
Sun luotasi pois, ikipäiviksi pois,
ja sentään ma viivyn, ja yön hetket entää,
Sua katson ja katson, ja aatokset lentää…

Olen etsinyt, kaivannut, surrut ma Sua, ja sentään on kuin oisit surrut Sa mua, Sa tuttu, Sa tietty, Sa ijäinen iki, jota aavistin ain, joka tullut ei liki.

Saat tehdä Sa mulle, mit' tahdot ja voit,
Sua aattelen yöt, Sua aamuni koit,
tulit tähtenä taivaalle tähdettömälle,
Sun kauttasi synnyin ma taas elämälle.

En etsinyt, tiennyt, en kaivannut Sua, vain jotakin kaunista kadotettua, siks seison Sun eessäsi silmät nyt veessä kuin seisoisin lapsuuden Eedenin eessä.

Ma tahtoisin olla sun eessäsi nyt, mitä kertoo sun katseesi kyyneltynyt, uni kaipauksen, hämy mielesi, milloin mua muistaen muista et itseäs illoin…

En tunne, en tiedä, en pyydä ma Sua, vain jotakin kaunista kadotettua, joka kulki mun ohi, joka tullut ei liki, jota aavistin ain, joka pois meni iki.

ROCOCO.

Kesäkuva Helsingin saaristosta.

Yli Turholman tyynten vetten sävel soiton ja karkelon soi; vene valkea salmen suussa kuin ulpukka unelmoi.

Sen tuhdolla impi istuu niin kuulas kuin illan kuu, min paiste piirtyvi mereen kuin keijujen porraspuu.

Mut airoilla mies on nuori,
hän huokaa, hän haaveksii.
Hän vihdoin vienosti virkkaa:
—Ah, neiti de la Gardie!

Te tuntenut ettekö koskaan elon kaihoa kauniimman, ikävää elon seesteisemmän kuin kummuilla pohjolan?

Teill' eikö mielessä soinut sävel outojen maiden ois, ahot kangastuneet, miss' Atis Camillan kohdata vois?—

Hymy huulia immen kaartaa, mut silmänsä sirkentäy: —Ah, kreivi Creutz, niin kauas ei miettehet minulla käy!

Toki tietää tahtoisin sentään, mitä kuiskisi armaalleen tuo Atis, jos Camillan nyt kohtais hän yksikseen.—

Mies nuori vaieten katsoo vain taivahan rantoja päin, toki vihdoin vienosti virkkaa: —Ma luulen, hän kuiskais näin:

»Ma mättähän tiedän, min kaiho luo kutsuvi kulkijaa, siell' leikkiä meidän on armas ja autuas unhoittaa.

Nuo unhoittaa hovin herrat ja naisetkin naurusuut ja muistaa vain lumot luonnon, tarut lemmen ja illan kuut.»—

—Ja jos Camilla nyt vastais:
»Mätäs onnelan miss' on tuo?»
mitä vastaisi Atis hälle?—
—»Sydän lempivä vain sen suo.»

—Ja jos Camilla nyt päänsä hänen painaisi parmaalleen, ja virkkais: »Vie minut sinne!» mitä vastais hän armaalleen?—

Yli Turholman tyynten vetten tuli tuuli ja äänet vei. Mitä vastaisi silloin Atis, sitä kukaan kuullut ei.

Mut päin Kulosaaren rantaa vene valkea käännähtää. Joku kitara kaukana helkkää; vana aamunkultahan jää.

1916.

ERÄS KAJAANI-MUISTO.

Syystunnelma.

Paistaa kuuhut päältä Pöllyvaaran, kohu Ämmän, Koivukosken soi, valkeana takaa virranhaaran terhen kylmä tienoon auteroi, syksyn henkäys on maassa, puissa, metsä harva huokaa verkalleen, nurmi nukkuu talven haaveiluissa, talot häipyy yöhön yksikseen.

Nousee rintaan niinkuin kaiho kumma: jotain kallista on mennyt pois! Elämäkö? Ei, on tuoni tumma… tää on harmajaa kuin hallaa ois. Haihtunut lie elon aika parhain, toivot, taistot, tuskat päättyneet; miesnä seison, mistä lähdin varhain, eessäin öisen synnyinseudun veet.

Lehti keltainenko lensi? Tuolla mua tahtovatko tervehtää tienoot, joissa onnen päivänpuolla elin rikkahinta elämää, missä lauloin elon ensi laulut, töitten suurten unta nähdä voin, hehkuin niinkuin hehkui luonnon taulut alla heinäkuisten aurinkoin.

Nytkö muistelo vain mulle eessä, muistot siitä, mit' on takanain? Kiilto kylmä myöskin kyyneleessä?… Sammuneet on riehut rinnastain. Katson elämään kuin ruumislautaan: tähän asti, tästä eespäin ei! Tänne jään, ma tänne hankiin hautaan kaiken, minkä mielen murhe vei.

Siispä astua ma aion täällä, siks' kuin kumpu kaartuu kodoksein, katson kuuta Pöllyvaaran päällä, vierittelen virttä sydämein, muutun muuksi, olen mies jo toinen kuin mun tunsi veikot, tuttavat, armaskin tuo ainut… Ah, ma voinen uudistua niinkuin unelmat!

Ei, en mitään voi! Mun täytyy tänne jäädä sellaisna kuin saavuinkin, tuonen-tyynnä joka hermo, jänne, palaneena päin ja sydämin… Värisyttää! Täältä pois! Mun täytyy päästä maille päivän, laulun, työn! Täällä järki hämyyn himmentäytyy, täällä alkaa taika Turjan yön…

SYYSKUVIA.

Syyskirjavat kuvat kuin tuulien tuvat mun sieluni silmien ohitse käy, monet mennehet muistot kuin kuolevat puistot— punahehkunta, jolle ei loppua näy.

Olen tottunut tuohon: näin nääntyvän ruohon ja kuolevan kukkien sydämestäin, mut mistä, ah mistä sävel soi kevähistä— taru lempeni, jonka jo loppuvan näin?

Runon raikuvan kuulen ja nuoreksi luulen taas itseni, taas elon karkelo käy, taas viittovi taistot, veren kuohuvi vaistot— punahehkunta, jolle ei loppua näy.

Taas nään sinut illoin kuin näin sinut silloin elonliekissä seisovan seppelepäin, mua vaativan sinne, mihin jyrkin on rinne— taru lempeni, jonka jo loppuvan näin.

Taas voimiini uskon, taas huomenen ruskon kerä kultainen henkeni taivaalla käy kuin auringon hymy, jumal-aatosten jymy— punahehkunta, jolle ei loppua näy.

Se leimusi kerran kuin lempeys Herran, taas onnesta orvoksi yöhön jäin Pois tummunut multa on maan-elon kulta— taru rakkauden, jonka nyt rauniot näin.

NIIN KAUKAA JA SENTÄÄN LÄHELTÄ NIIN—

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin soi armas, tuttava ääni, mun kiertäen unihin kirkkaisiin ja päivyen kultahan pääni.

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin käy käteeni armas käsi kuin kerran kuollut kätteleis sua lapsuuden ystäväsi.

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin mua muistovalkea vainoo: hän nyt on ylin ystäväin, mut muinen armas ainoo.

TALVIPÄIVÄN PAINUESSA.

Te talvisen taivaanrannan puut, mitä tiedätte meistä, elon hallavan hankihin eksyneistä? Punakeltaiset saaret ja salmien suut, miten katsotte miestä, jok' on kantanut ain ilonkaipuunsa iestä?

Ja aurinko itse, mi laskulle käyt, mitä mietit minusta, jok' en ymmärrä, saa en selkoa sinusta? Kuin rakkaus sa minulle suurelta näyt, sen uskoisin taikaan, mut onneni painui jo entiseen aikaan.

Se painui, kun petti mun ystävä ylin; minut jätti hän yöhön ja päivien päättömien pakkotyöhön. Vain talven nyt tunnen ja pakkasen sylin, ah, aurinko meni, mene pois, mene pois polo rakkauteni!

Hämy hangille lankee. Mut rantojen puut ne laulavat laulun kuin elämäni viimeisen, talvisen taulun; ja tummuvat saaret ja salmein suut, ne lohtua tarjoo kuin kukkaa, mi vaivaisen kumpua varjoo:

»Miks murehdit, onneton, mieletön mies? Sua lempivi hän kuin haavetta valkean yön hämärän. Olet hälle kuin hiljaa hiiltyvä lies; sait rakkaudelta, min päivältä saa nyt yön punakelta.»

Yö tummuvi yhä ja pakkanen kiihtyy. Hän ei konsana tule, en konsana häntä ma syliini sule. Mun mieleni murhe niin oudoksi viihtyy … ah, aurinko meni, mene pois, mene pois polo rakkauteni!

TÄHTI.

Yksi etsii viisautta, toinen etsi rauhaa, kolmannenpa sydämessä veren kosket pauhaa, nuorin on hän tietäjistä, pyhyyteensä pyrkivistä.

Virkkaa vanhin viisas yössä: »Vaikka vuodet painaa, onpa rinnanriemu, että viel' en ollut vainaa, koska Herra salli hetken, määräs tämän tähtiretken.

Tiedän, etten kotimaahan koskaan enää palaa, että täyttyy täällä kaikki, mitä mieli halaa, minkä vuoksi olin, elin, mitä mietin, tutkistelin.

Totuutta on monta mulla, enempiin ne jakoo, ajatukset aivojani niinkuin aurat vakoo, yhtä vain en tietä keksi: tulla yksinkertaiseksi.»

Huokaa toinen tietäjistä: »Tunnen, että palaan, vaan en tiedä: minne? mistä? Toki tuonne halaan, minne painui päivä ehtoon taivaanrannan palmulehtoon.

Poltto povessain on täällä, eikä ennen raukee kuin mun kerran pääni päällä kuolon kukka aukee, mielen murhe, tuska tunnon murtaa multa miehen kunnon.

Tiedän, etten maailmassa enää muuksi muutu, miesnä oon, mik' olin lassa, elämään en suutu, tahtoisin vain nähdä kerran rakkauden ja rauhan Herran.»

Jatkaa kolmas jaksajista: »Koska teitä kuulen, heräjän kuin horroksista, päättyneen jo luulen tämän pitkän tähtiretken, tulleen elon juhlahetken.

Autuaammat ootte mua: teitä vaivaa Henki, mua, maahan vangittua, valta ainehenki, kauneus ja kaiken kaiho, mitä kukkii luonnon laiho.

Sielustain en vielä riistä siemeniä vaiston, vaikka tiedän, että niistä varttuu vilja taiston, nuo kun voitan voimat elon, kukistan myös kuolon pelon.»

Pysähtyi jo tähti pyhä, tietäjille näytti, mitä kukin etsi yhä, mikä mielen täytti, kaikui heille kaikkialta sopusoinnun suuren valta.

Heilimöivät henki, aine heille kerran yhteen, lauloi rinnan riemulaine siemenestä lyhteen, joka kelpas jumalille, mutta kasvoi ihmisille.

RITARIT.

Ne lempi ne ritarit uljahat, ne huokasi aamuin ja illoin, he samaa impeä rakastivat, tuo virkkoi vanhempi silloin:

»Mun palaa rinta ja palaa pää, minä matkaan suurihin sotiin, siell' aika on säiläni välkähtää, sinun lie paras jäädä kotiin!»

Veli vanhempi matkasi maailmaan, teki töitä hän miesten ja miekkain, veli nuorempi jäi kotinurkkahan vaan, mut hän oli veljistä viekkain.

Kun tähdet syttyy ja saapuu yö, hän impensä ikkunan alla niin hiljaa luuttunsa kieliä lyö sydänhaaveella hartahalla.

Veritöistä hän veljensä laulut luo, oman lempensä noihin liittää, pian ikkunaan käy impi tuo, sen aukaisee sekä kiittää.

—»Runo laulaos töistä Rodrigon taas, sa ruhtinas lauluniekkain!» —»Hän kunnia kaiken on kansas ja maas, tarun kerron ma keskeltä miekkain.»

—»Ah, luuletko, uljas mun unhottaa vois kalpojen karkeloissa?» —»Jäis' ennen mult' unhoon taivas ja maa, jos itse ma oisin noissa.»

—»Sun hehkuiko mielesi milloinkaan myös haaveista sankaritöiden?» —»Isabella, ma lemmestä hehkun vaan, käyn aaveena kuutamo-öiden.»

—»Minä miekkojen leikkiä ihailen.»
—»Minä vain olen lempeni orja!»
—»Minä lemmin laulua vapaiden.»
—»Käy sydämessäin sota sorja!»

Hän jälleen luuttunsa kieliä lyö niin kummalla kaipauksella, ja tähdet viittoo ja tuoksuu yö, ei torjua voi Isabella.

He muistavat veljeä taistelevaa, he huokaavat hehkuvin rinnoin, he suutelevat sata suudelmaa he syleilevät sydän-innoin…

MEREN RANNALLA.

Istun, istun, neiti nuori, katselen sinistä merta, ajattelen armastani, muistan suurta sulhaistani, mennyttä meren ylitse keskellä kesäistä yötä. Vannoi hän takaisin tulla syttyessä syksyn tähden.

Jop' on syttyi syksyn tähti, ei tullut takaisin armas, tuuli pohjoinen porotti, ei tullut keralla talven, meret suuretkin sulivat, ei sulanut poveni poltto, taas on Suomen yö suvinen, ain on armas saapumatta.

Istun, istun, neiti nuori, illan valkean hämyssä, rannan kuohuilta kyselen, tutkin taivon pilvilöiltä, pettikö minun omani, unhottiko uskollisen.

Rannan vaahto vastoavi: »Niin on mieli miehen nuoren kuin aalto meren selällä, tuulen viemä, toisen tuoma, viskoma joka vihurin.»

Hattarainen haastelevi: »Tutki ennen, turha tytti, tuulen tietä taivahalla, polkua suvisen pilven, pihat ilman piirtäväisen!»

Istun, itken, neiti nuori.

Kuulen saapuvan sanoman
ilman pitkiltä pihoilta,
Luojan lempeän tuvilta:
»Mitä itket, turha tytti,
Suomen suuressa kesässä?

Eipä sulhosi luvannut tulla yössä valkeassa, vannoi hän takaisin tulla syttyessä syksyn tähden.»

Jop'on kuivui kyyneleeni, mieli helläksi herahti; vuotan vielä vuoden, kaksi.

KALYPSON SAARI.

Hän saaren rantoja yhäti käy, Odysseus, sankari Hellaan, hänen mielensä oudoksi synkistäy, ei venhoa vapauttavaa vain näy, Kalypso, neitonen saaren, hänet kahlehti kauneudellaan.

Hän aistivi, kuinka myrskyssä merimiehet aavalla laulaa, miten haahdet heittyvät hyrskyssä, veen päällä vellamot tyrskyssä, ja kuinka kuohuista rannan ne nostavat kättä ja kaulaa.

Niin raskaasti rintansa huoahtaa: »Ahot Ithakan, ah, te armaat, teit' enkö siis enää nähdä saa, kotiliettä en koskea korkeaa, mua tervehdi eivät koskaan siis äidin, ei puolison parmaat?

Tuo tuhkahan sortui Ilion, mut Ithaka mennyt on myötä, olen tullut ma suureen turmiohon; kuka voitettu nyt, kuka voittaja on, en tiedä, mut tiedän, että elo maineeton on manan yötä!

Akilleus, ah, olet miekkoinen mies, joka Tuonen lehdoissa lepäät, Agamemnon, hän tiensä varmaan ties, Menelaoksen lauha on taas kotilies, mult' yksin miks kodin armon Poseidon ankara epäät?

Puna häpeän peittävi poskiain, mun rintani kaihosta riutuu, en viestiä saa sotaveikoistain, en poiastain, jään tänne ain kuin kurja mies, kuin Paris, mi lemmen huolihin hiutuu!»

Hän huokaa, hän rantoja raisuja käy, Odysseus, sankari Hellaan, hänen katseensa kyynelin kylmentäy, ei silmäänsä sirkeä neiti näy, mi lähestyy, noin virkkaa hänet valliten vienoudellaan:

»Sun käärin ma kutrein ja sulkkuvöin— mitä on isänmaa, mitä maine? Sun huokaan ma huulias päivin ja öin, Odysseus, ah, sua ain ikävöin, meri ääretön on, yli äärten lyö lempeni kultainen laine!»

Ja päivät ja viikot ne vierivät pois, kuut kulkevat niinkuin aaveet, on joskus kuin kuoroa ilmassa ois, kuin laineilta sankarilauluja sois, taas pilvinä päivän tieltä ne haihtuvat kuin kotihaaveet.

TOTTA JA PILAA.

Runonpäitä.

1.

SOPUSOINTU.

Terve rauha, rakkaus, Suomen suuri kukoistus, kohta tääll' ei vihaa kukaan, mennään kaikki muiden mukaan.

Puske eivät puolueet, onhan kaikki yhtyneet, uni kaiken kansan taattu, yöhön asti päivä maattu.

Joskus joku riehahtaa. Silloin suuttuu koko maa, yhtyy koko yhteiskunta luomaan päälle unhon lunta.

Kuka lukee lehtiä?
Harva taitaa ehtiä.
Poistuneet on polemiikit,
aatepistot, sanapiikit.

Eihän toki loukata saane kukaan toistansa, siksi leikkii kiltit kilit, missä muinen hulivilit.

Aattehia loukatkaa!
Siit' ei järky Suomenmaa.
Henkilöitä karttakaatte,
silloin itse rauhan saatte.

Kansanvalta vaikenee. Kannel yksin helisee, piirtäjien pilkkataito vuotaa vaan kuin lämmin maito.

Yhdyn yhteissointuhun,
kutsun siihen sun ja mun.
Riidelköhön roskaväki!
Meillä kukkuu rauhan käki.

27/3 1914.

2.

ROVASTIN TUPAKKALAKKO.

Kielsi tohtori topakka kirkkoherralta hyvältä tuon tutun tupakanpolton. Vaari sauhunsa veteli niinkuin ennen iltiksensä.

Poiat, tyttäret puheli, sukulaisetkin saneli: »Eikö jo isä osaisi hillitä himoja mielen?»

Ukko kuunteli, hymyili, hyvät kiskoi rintasauhut.

Virkahti vävykin, nainut vasta neien pappilasta, kylän kiivas kappalainen: »On häpeä vanhan miehen olla noin halunsa orja!»

Urahti. hyväkin ukko: »Voinen hallita haluni, kun sinä hallitset halusi, naurata et naista nuorta koko kullaisna kesänä.»

Lupasivat kättä lyöden.

Tuli kolkkous talohon, kova aika kummallekin, kulki yksin ukko, yksin maita maisteri vaelti, kumpikin rypyssä otsin, silmin synkin, syyttäväisin.

Kerranpa kesäisnä yönä vävy istui ikkunassa, tuumi kohtalon kovuutta, saapui siihen nuorikkonsa, näytti puutarhan polulle, virkahteli virnahuulin: »Katsopas isän iloja, katso tuonne tuomen alle!»

Siellä istui vanha vaari, veteli sauhuja sakeita myhäellen, suu mytyssä.

Tuot' oli tehnyt yöt suviset.

Kauhistui jo kappalainen, sentään itsekin älysi turhaksi lupauksensa; sopu säilyi pappilassa.

Huomenna hymyili kaikki: luonto, luoja ja inehmot.

3.

JUHANNUS HELSINGISSÄ.

—»Juhannus on tullut, ja tule tyttö mukaan, valmis ma oon, mua varro ei kukaan!»

—»Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla, vaan mitä kanssas on tekemistä minulla?»

—»Sua kaiken jo talvea katsoin ma, kulta, silmäsi sytti mun sydämeni tulta.»

—»Entä jos seuraisin, siis mitä sinulla?
Minulla on riippuva mattokin, minulla!»

—»Minulla on vene, joka varmana kiikkuu, vaikka sen laidoilla lempikin liikkuu.»

—»Vakavamman varaan mieli on minulla!
Lie kuten lainehet lempikin sinulla?»

—»Lempeni luja on kuin purressa ruori, kun sitä kätesi sun kääntävi nuori.»

—»On joka sormella moisia minulla?»

—»Matkaan menen, jos on toisia sinulla!»

—»Älä mene vielä! Ma tahtoisin jatkaa…»

—»Jatkatko kanssani elämän matkaa?»

—»Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla, mutta ei muuta kai tekemistä minulla!»

4.

HELKALAULU.

Kaikki piiriin, kaikki myötä, pyörikäämme pitkin yötä, helkalaulu laulakaamme, harvoin toisihimme saamme, arki kuuluu ahkerille, pyhä-illat iloisille.

Teemme päivät orjantyötä. Karkelkaamme kaiken yötä, laulakaamme lauantaita, kun on kaksi sunnuntaita peräkkäin nyt kerran meillä, sekä meillä että teillä!

Näätkö varjotonta yötä? Kaikki piiriin, kaikki myötä! Heleällä helkakuulla kaikukoon nyt kaikkein suulla huoletonna laulu Suomen, kunnes koittaa uusi huomen.

Huomen tuopi uutta työtä, työll' on uusi huoli myötä, huoletonna huojukaamme, harvoin joutohetken jaamme, harvoin köyhä lemmen saapi, köyhän lapsi laulahtaapi.

5.

KEVÄTMYRSKY.

Mikä karkelo maassa? Mik' ilmassa soitto?
—Se on kevään ja nuoruuden voimien voitto.—
Mi virroilla viske? Mi metsässä ryske?
—Jäät lähtevät, on pyhä vapauden jyske!—

Mut tuolla, mut tuolla mitä maassa niin kierii?
—Mädät lehdet vain hautaansa vinhasti vierii!—
Mikä niillä niin kiire ja kauhu ja hätä?
—Elon uuden ne nousua kestä ei tätä!—

Siis kuulunko syksyyn vai kevät-aikaan?
—Saat uskoa vain oman tarmosi taikaan!—
Mut rakkaus jos sydänraukan jo särki?
—Se maahan siis hautaa, mut säilytä järki!—

Mihin muistoni haihdutan toivojen tieltä?
—Elon tiedoks ne muuta, saat onnesi sieltä!—
Mut tieto jos tuo vain onnettomuutta?
—Siis tarvitset tietoa, oppia uutta!—

Siis kertonet mulle, mik' kevään on oppi!
—Sa raivaa henkesi jokainen soppi!
Mik' on madonsyömää, sen mato syököön,
mi kestä ei myrskyä, myrsky sen lyököön!—

4/6 1916.

KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAELMIA.

AURINGOLLE.

(Edmond Rostand).

Oi sinä, joka kuivaat itkut pienten kukkain, teet lehdestä kuolleesta perhon elävän, kun Pyrenean tuulet mandelpuiden hajatukkain värisyttävät sydämiä kuin ihmisrukkain näät kohtalon kourissa vääntelevän.

Sua jumaloin, Aurinko! Sinä, jonka valo otsat kaikki seppelöi, mehut kaikki kypsyttää, min sätehissä säihkyy joka kukka ja talo, joka kuin Luonto-äidin ja rakkauden palo ain itseänsä jakaa ja kokonaiseks jää!

Sua laulan, sa saat minut ottaa papiksesi, sa sinivetten, punapurtten päilyjä, oi, mi valitset niin usein, kun painut laskullesi, vain mökin köyhän ikkunan airueksesi, mi hyvästisi viimeisen viskata voi!

Sun paisteestas pappilan päivänkukat aukee, sun sätehesi kiiltämään kirkonkukot saa; läpi niinipuun lehvien, ilta kun raukee, valonuoles niin kirkkaina eteeni laukee, ett' tuskin maata polkea uskaltaa.

Sa rusottamaan saat ruukun tummankin pinnan, joka kuivavan rääsyn lipuks kunnian teet, sa kultaat vilja-auman kuin kuningasten linnan, sen pikkusisko, mehiläiskeko, siinä rinnan saa sulta sivumennen myös kultahetaleet.

Sulle kunniaa niituilla, metsissä, mailla! Sa siunauksen tarhoille, tanhuile suot. Mitä sisiliskon silmät ne ois sua vailla, mitä joutsenen siipi?—sa mestarin lailla joka viivat suuret, mutta myös pikkuseikat luot!

Sinä leikkasit irti tuon kaksoissiskon tumman, mi luona lepää sen, ken on luotu kiiltämään, soit kaikelle kauniille kaksoisluvun kumman, kun annoit joka asialle varjon tuon summan mi usein on kauniimpi kuin se itsekään.

Sua jumaloin, Aurinko! Ruusut ilmi loitset, tuot lähteesen tulet, luot luojat pensaston! Puun pimeän sa punaat, mielen halvan haltioitset! Oi Aurinko, mi kaikki muuksi muutat, arvioitset, jota ilman ois kaikki—vain sitä kuin se on!

SHAKESPEARE.