Produced by Tapio Riikonen

SATA JA YKSI LAULUA; HIIHTÄJÄN VIRSIÄ; PYHÄ KEVÄT

Eino Leino

1898, 1900, 1901.

SISÄLLYS:

SATA JA YKSI LAULUA

Hymni
I. Höyhensaaret
II. Laulu metsästä
III. Hymyilevä Apollo
Me kuljemme kaikki kuin sumussa
Rauha
Kulkijapoika
Hei hah hah haa
Sua odotin lasna ma laineilla
Kultainen kirja
Olen kyllin jo etsinyt totuutta
Niin kauvas kuin silmä kantaa—
Aamulaulu
Kaks joutsenta
Antonius ja Kleopatra
Suo että sun helmahas peitän
Kuka on hän?
Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta
Meri kuutamolla
Minä uskoni, toivoni hukkasin
Piru tuli mun luokseni
Metsäntähti
Seita
Omenankukat
Niin jos oisit lauluni
Oli mieleni paimenpojaksi
Onnen orja
Sun naurusi
Sinä olet kuin kuplanen
Indiaani
Irma-impi
Mun onneton ollahan pitäis nyt?
Lohdutus
Ihme
Ystäville
Sua katson vaan
Salaisuus
Kun omena on kypsä
Onnen kulta
Oli mullakin pikku ylpeytein
Ja jos mua lemmit armahain
Näin unta kesästä kerran
Merimies kajutassaan
Jaa, jaa!
Kahden herran palvelija
Minä rakastin metsää ja maailmaa
Se oliko kieli, jok' katkesi?
Kuten tahdot vaan
Kun muistelen—
Herodiaan tytär
Jes siunatkoon!
Jäähyväisten jälkeen
Porraspuulla
Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan
Väärinymmärrys
Laulajapoika
Kaarin
Juhannus
Tuli tuoksuvat illat
Kesä
Sinä tanssit kuin rautalangalla
Älä usko tyttö mun laulujain
Yksin
Kauppasopimus
Minä luulin sun eloni onneksi
Mitä on tää?
Don Quijote
Pieni tarina
Ei sallittu täällä mun käydä
Minust' oli kuin olisi soudettu
Iltarukous
Kun tietäis
Luonnossa luminen ilta
Kai ihmettelit sinä
Sinä teit minun eloni lauluksi
Kuu kalpea
Ave Maria!
On niin herttaista ajatella
Lepän lehdille lauluja kirjailen
Niin sinua katsoin neiti
Hanhipaimen
Mua suutele kerran
Sinä olet kuin mandeli makea
Yölaulu
Kun yksi rehkii
Lintu
Minust' on, kuin kuulisin vasta
Lintu kevättalvella
Lemmenlaulu
Sen vasta ma naiseksi sanoisin
Minä uneksin kahdesta koivusta
Alppiruusu
Aino-neiti
Unta
Sydämen kepponen
Rekilaulu
Taas kotona
Kai useinkin tyhjältä
Vuorilla kulkevat suuret tuulet
Kunis kukkivat kanervat kankahan
Pieni ballaadi
Ne veivät multa mun iloni
Tän yön me tahdomme tanssia
Raskaalla hetkellä
Laulajan laulu

HIIHTÄJÄN VIRSIÄ

Metsän kosija
Yksin hiihtäjä
Tellervo
Itku pitkästä ilosta
Kuoleman kannel
Metsolassa
Tähdet
Tilapäisiä
Vapaa sana
Hymni
Nuorten kiitos Ida Aalbergille
Runoilija
Pellervon laulu
Hämy-hyräilyjä
Tuijotin tulehen kauvan
Metsähän oli mun mieli
Et sinä ivannut, impi
Oi uni, jumalten lahja!
Kuvia ja kangastuksia
Se Herra, jota ma palvelen—
Orvon laulu
Iltatunnelma
Oi, varjele Herra mun järkeäin
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä
Kuoleman renkinä
Rauhattoman rukous
Mua pelottaa
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
Sydämeni talvi
Laulu onnesta
Ziska
Inka-muori
Hautalaulu
Mirjamin laulu
Sonetteja
Yö
Olin nuori
Huokaus
Illalla
Sua lemmin
En jaksa hymyillä
Kalliolla

PYHÄ KEVÄT

Maa ja kansa
Aleksis Kivi
Mökkiläinen ja hänen poikansa
Graniitti
Tervehdys Kajaanin kaupungin 250-vuotisjuhlaan
Laulu vanhoista ajoista
Laulu valon sodasta
Eero Erkko
Helsinki helmilöissä
Koskenlaskija
Koskenlaskija
Lauluja Kantelettaren tapaan
Miksi kysyisin enempi?
Konstinsa kumpaisellakin
Unta ja todellisuutta
Katson, katson, kaunis tyttö
Iva
Sana Suomen saloille
Laulun lapsi
Pyhä kevät
Keväthymni
Virta venhettä vie
Taideniekan yö
Välirauha
Jumalan vanki
Maininkeja
Surut
Rakkauden laulu
Alkibiadeen näky
Hymni tulelle
Hiukan tähtitiedettä
Tähtelän tanhuat
Pohjantähti
Auringon opetus
Uusi tähti Perseuksen sikermässä
Väinämöisen miekka

SATA JA YKSI LAULUA

(1898)

HYMNI.

I. HÖYHENSAARET.

Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin tai taitun ma talvisäihin, moni murtunut onpi jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin. Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan? Ikinuori on nuoruus laulujen vaan ja kerkät lemmen ja keväimen, ilot sammuvi ihmisten.

Mitä siitä jos en minä sammukaan kuin rauhainen, riutuva liesi, jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan ja vaipuvi merillä miesi. Kas, laulaja tähtiä laulelee ja hän meriä suuria seilailee ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin käy purjehin reivatuin.

Mitä siitä jos en minä saanutkaan, mitä toivoin ma elämältä, kun sain minä toivehet suuret vaan ja kaihojen kantelen hältä. Ja vaikka ma laps olen pieni vain, niin jumalten riemut ma juoda sain ja juoda ne täysin siemauksin— niin riemut kuin murheetkin.

Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan ja istuja pitkän illan, sain soittaa ma kielillä kukkivan maan ja hieprukan hivuksilla. Niin mustat, niin mustat ne olivat; ja suurina surut ne tulivat, mut kaikuos riemu nyt kantelen vielä kertasi viimeisen!

Oi, kantelo pitkien kaihojen, sinä aarteeni omani, ainoo! Me kaksi, me kuulumme yhtehen, jos kuin mua kohtalot vainoo. Me kuljemme kylästä kylähän näin, ohi kylien koirien räkyttäväin, ja keskellä raition raakuuden sävel soipa on keväimen.

Me kaksi, me tulemme metsästä ja me metsien ilmaa tuomme, me laulamme nuoresta lemmestä ja lempemme kuvan me luomme, me luomme sen maailman tomusta niin kuin Luoja loi ihmisen Eedeniin ja korvesta kohoitamme me sen kun vaskisen käärmehen.

Te ystävät, joiden rinnassa kyyt yön-pitkät pistää ja kalvaa, te, joita jäytävi sydämen syyt ja elämä harmaja halvaa, oi, helise heille mun kantelein, oi, helise onnea haavehein ja unta silmihin unettomiin mun silmäni suljit sa niin.

Kas, ylläpä mustien murheiden on kaunihit taivaankaaret ja kaukana keskellä aaltojen on haaveiden höyhensaaret ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy, ei sille ne aavehet yölliset näy, vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin kuin äitinsä helmoihin.

Mitä siitä jos valhetta onkin ne vaan ja kestä ei päivän terää! Me uinumme siksi kuin valveutaan ja vaivat ne jällehen herää. Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin; hän katsahti ympäri kummissaan ja—uinahti uudestaan.

Miks ihmiset tahtoa, taistella ja koittaa korkealle? Me olemme kaikki vain lapsia ja murrumme murheen alle. Miks emme me kaikki vois uinahtaa ja hyviä olla ja hymytä vaan ja katsoa katsehin kirkkahin vain sielumme syvyyksiin?

Oi, unessa murheet ne unhottuu ja rauhaton rauhan saapi, oi, unessa vankikin vapautuu, sen kahlehet katkeaapi, ja köyhä on rikas kuin kuningas maan ja kevyt on valtikka kuninkaan ja kaikki, kaikki on veljiä vaan— oi, onnea unelmain!

Oi, onnea uinua uudelleen ne lapsuen päivät lauhat ja itkeä jällehen yksikseen ne riemut ja rinnan rauhat; taas uskoa, että on lapsi vaan ja että voi alkaa uudestaan ja uskoa uusihin toiveisiin sekä vanhoihin ystäviin!

Taas uskoa riemuhun, keväimeen ja lippuhun pilvien linnan ja uskoa lempehen puhtaaseen taas kahden puhtahan rinnan, taas uskoa itsensä rikkahaks ja maailman suureks ja avaraks— voi, kuinka se sentään on ihanaa, kun sen nuorena uskoa saa!

Voi, kuinka se sille on ihanaa, joka kaiken sen kadotti kerran, joka häkistä katseli maailmaa ja näki vain vaaksan verran, joka etsi kauneutta, elämää, ja näki vain markkinavilinää, ja näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden— niit' aikoja unhota en.

Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt olen koirana lempeä täällä, miten rikasten portailla pyydellyt olen tuiskulla, tuulissäällä, vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain ja kun minä muistelen, mitä mä sain ja mitä mä nielin ja vaikenin ja mitä mä ajattelin!

Miten olen minä kulkenut, uskonut, ett'eivät ne unhoitukaan! Ja sentään ne olen minä unhoittanut kuin unhoittaa voi kukaan. Ja sentään se nousi, niin kohtalot kaas, ja sentään ma seppona seison taas ja taivahan kansia taon ja lyön— oi, onnea tähtisen yön!

Ne saapuvat, saapuvat uudestaan mun onneni orhit valkeet, ne painavat vanhalla voimallaan mun rintani jättipalkeet. Ja kirkas on taivas ja kukkii maa ja säkenet suustani suitsuaa ja ääneni on kuni ukkosen— oi, onnea unelmien!

Mitä siitä jos haaveeni verkot vaan on verkkoja hämähäkin! Mitä siitä jos omieni viittova vaan on laulua laineiden näkin! Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin tai herännyt täällä ei milloinkaan. Missä? Milloin? Helmassa maan.

Minä tahdon riemuja keväimen ja onnesta osani kerta! Olen imenyt rintoja totuuden, mut niistä vaan tuli verta. Siis, tulkaa te utaret unelmien, minä vaivun riemunne rinnoillen ja uskon päivähän, aurinkohon. Unen maito on loppumaton.

Oi, kauniisti mulle te kaartukaa, mun syömeni sateenkaaret! Mua hiljaa, hiljaa tuudittakaa, te haaveiden höyhensaaret! Mua katsokaa: olen lapsi vaan, olen riisunut päältäni riemut maan ja pyytehet kullan ja kunnian. Uni onni on laulajan.

Minä tahdon vain uinua yksikseen.
En tahtois vielä mä kuolla.
Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee
Tuonen aaltojen tuolla puolla.
Oi, odota hetkinen, äityein!
En viel' olis valmis ma matkallein,
mun syömeni on niin syyllinen.
Suo että mä pesen sen.

Suo että mä ensin huuhdon vaan nämä synkeät, huonot aatteet, suo että mä päälleni ensin saan ne puhtahat, valkeat vaatteet, jotk' ompeli onneni impynen, hän, hämärän impeni ihmeellinen, min kuvaa kannan ma sydämessäin siit' asti kuin hänet mä näin.

Me tulemme, äitini armahain! Oi katso, meitä on kaksi! Oi katso, mik' on mulla rinnassain! Niin oisitko rikkahaksi sinä uskonut koskaan kuopustas? Ja katso, me pyydämme siunaustas, sun poikasi synkeä, syyllinen, ja mun impeni puhtoinen.

Katso, kuin hän on kaunis ja valkoinen ja muistuttaa niin sua! Hän on niin hellä ja herttainen, vaikk'ei hän lemmi mua, Elä kysele hältä, miks tänne mun toi, mut usko, se niin oli parhain, oi! Ja usko, nyt ett' olen onnellinen kuin aikoina lapsuuden.

Elä kysele multa sa laaksoista maan! Ei olleet ne luodut mulle. Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan, voin laulaa ma laulun sulle kuin lauloin ma lapsen aikoihin— kas, lauluna sujuu se paremmin ja kyynelet kuuluvat kantelehen. Niitä muuten ma ilmoita en.

II. LAULU METSÄSTÄ.

Voin laulaa ma laulun yhden vaan: »Oli lahden rannalla talo ja kauvaksi yöhön kaameaan sieltä vilkkui ikkunan valo. Mut kaikista, kaikista kauvimmaks ne loisti sen huonehen ikkunat kaks, joss' äiti se valvoi vuoteellaan ja vuotteli kuopustaan.

Tuli kuopus se kerran kotihin. Oli sammunut ikkunan valo. Oli autio huone se armahin ja tyhjä, tyhj' oli talo. Mut kirkkomaall' oli kumpu uus ja kummulla humisi koivu ja kuus ja kasvoi kukkaset tuttavat, emon ennen kastelemat.

Ja poika se matkasi maailmaan. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri huojuvat hongat vaan ja synkkä, synkk' oli salo. Kävi yksin kulkea raskahaks. Hän löysi ystävän, löysi kaks ja löysi maantien mahtavan, tien kullan ja kunnian.

Oli kylmät ne mieron nuotiot. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri korvet autiot ja synkkänä huokasi salo. Ja tulilla öisillä kuulla sai niin paljon, niin paljon pahaa vain ja maailman markkinarähinää— vain harvoin ystävää.

Ja poika se erosi yksikseen. Ei vilkkunut ikkunan valo. Mut oli kuin korpehen yölliseen olis kohonnut pikkunen talo. Ja oli kuin kaukaa hän katsellut vaan olis riemuja, murheita mustan maan ja elellyt pienessä mökissään, yön seljässä, yksinään.

Oli pimeä mökki se erakon. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli kolkko se humina hongikon ja synkkänä huokasi salo. Ei viihtynyt erakko tuvassaan, hän metsiä hiihti ja harhaili vaan, ja kylmä, kylm' oli mökin lies— ja kylm' oli mökin mies.

Mut kerran kun palas hän töllilleen, kas, vilkkuvi ikkunan valo! Oli hongikko huolittu hopeiseen ja kullassa kulisi salo. Ja kun hän astahti mökkihin, oli permanto peitetty kukkihin ja lämmin, lämmin ol' mökin lies ja lämpeni mökin mies.

Ei yksin hän töllissä ollutkaan. Siks vilkkui ikkunan valo, siks hongat kaikk' oli hopeissaan ja kullassa kulisi salo. Ei olleet ne kultia kunnian, ei helyjä mammonan, maailman, oli linnunlaulua sydämen, oli riemuja rakkauden.

Mökin lasilla lintunen lauleli. Ja vilkkui ikkunan valo. Ja katso! Katto se kohosi ja mökistä suur' tuli talo. Katso! Mökki laajeni maailmaks ja maailma suureks ja avaraks ja laulua täys oli avaruus ja aurinko oli kuin uus.

Se lauloi laulua kotoista, miten vilkkuvi ikkunan valo, vaikk' ympäri korpi on kaamea ja synkkänä huojuvi salo. Se lemmen lämpöä lauleli, oman kodin se onnea ylisti, ja joulua kuusten ja kynttiläin ja lapsien leikkiväin.

Se lauloi pienestä kädestä, joka sytyttäis ikkunan valon, joka hoitelis liettä lämmintä ja kukkihin kylväis salon, joka kädelle toiselle tukena ois ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois, kun surut ne yölliset saapuvat ja aavehet kolkuttavat.

Mut laulu se muuttavi muotoaan. Yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut erakko tölliä kiertävi vaan, jost' tullut on suuri talo. Ne saapuvat, aavehet yölliset, ne tunnon tuskat ja pimeydet, ne pistot syyllisen sydämen— ja ne pistävät syvällen.

Ja erakko tutkivi itseltään:
Mulle vilkkuisko ikkunan valo?
Se ei mulle vilkkunut ennenkään.
Munko ois tämä suuri talo?
Ei, ei, minun mökkini pieni on vain.
Tää lienevi linnoja unelmain?
Mill' oisin ma ansainnut, onneton,
näin kirkkahan auringon?

Taas muuttavi laulu se muotoaan. Yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut erakko metsiä hiihtää vaan ja synkkänä huojuvi salo. Hän yksin hiihtää ja harhailee, hän kanssa peikkojen kamppailee ja kanssa syömensä syyllisen. Hän tahtoisi pestä sen.

Niin suurina surut ne saapuivat. Mut vilkkuvi ikkunan valo. Mökin lasit on suuret ja valoisat ja mökki on suuri talo. Ja katso! Hän katsovi mökkiin päin ja katso, hän aavehet voittaa näin, saa rauhan ja uskoo ja riemuitsee— ja hän saapuvi mökilleen.

Taas muuttavi laulu se muotoaan. Oli valhetta ikkunan valo. Oli härmää ne honkien hopeat vaan ja synkkänä huojuvi salo. Mut erakko yksin hän vuoteellaan vain kattohon katsoo ja katsoo vaan ja liettä kylmää hän koittelee ja hymyy ja hyräilee:

»Mitä siitä jos minulle ilkkui vaan sen ihanan ikkunan valo! Jos hongat ne härmässä olikin vaan ja valhetta jos oli talo! Toi valhe voiton mun sydämehen. Siis uskon, siis uskon ma valheesen ja suljen jällehen silmät kiin— taas onneni näen mä niin.»

Ja laulu se muuttavi muotoaan. Kas, loistavi ikkunan valo. Taas hongat ne helkkyvi hopeissaan ja kullassa kuultavi salo. Taas katto se kaartuvi taivaihin ja permanto peittyvi kukkihin ja lämmin, lämmin on mökin lies— ja lämmin on mökin mies.

Hän uneksii pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon. Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain ja kiittävi onnea unelmain, kun surut ne yölliset saapuvat tai aavehet kolkuttavat.

Ja näin hän kiittävi onneaan: »Oi, vilkkuos valheen valo! Mitä siitä jos pieni on mökkini vaan, kun mulle se suuri on talo! Mitä siitä jos lieteni kylmä on, kun mulle se antavi auringon, ja muut jos ei lintua kuulekaan, kun mulle se laulavi vaan!»

Hän istuu ja hymyy ja hyräilee.
Yhä vilkkuvi valheen valo.
Mikä lie, joka kaukaa humisee?
Vai onko se vaan sinisalo?
Ja onko mökkiä ollenkaan?
Ja onko mökissä istujaa?
Ja onko valhekin olematon?
Kuka tietää, se vastatkoon.»

III. HYMYILEVÄ APOLLO.

Näin lauloin ma kuolleelle äidillein ja äiti mun ymmärsi heti. Hän painoi suukkosen otsallein ja sylihinsä mun veti: »Ken uskovi toteen, ken unelmaan,— sama se, kun täysin sa uskot vaan! Sun uskos se juuri on totuutes. Usko poikani unehes!»

Miten mielelläin, niin mielelläin hänen luoksensa jäänyt oisin luo Tuonen virtojen viileäin, mut kohtalot päätti toisin. Vielä viimeisen kerran viittasi hän kuin hän vain viitata tiesi. Taas seisoin ma rannalla elämän, mut nyt olin toinen miesi.

Nyt tulkaa te murheet ja vastukset, niin saatte te vasten suuta! Nyt raudasta mulla on jänteret, nyt luuni on yhtä luuta. Kas, Apolloa, joka hymyilee, sitä voita ei Olympo jumalineen, ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon. Hymyn voima on voittamaton.

Meri pauhaa, ukkonen jylisee, Apollo saapuu ja hymyy. Ja katso! Ukkonen vaikenee, tuul' laantuu, lainehet lymyy. Hän hymyllä maailman hallitsee, hän laululla valtansa vallitsee, ja laulunsa korkea, lempeä on. Lemmen voima on voittamaton.

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa, niin lemmi!—ja aavehet haihtuu. Kun murheet sun sielusi mustaks saa, niin lemmi!—ja iloks ne vaihtuu. Ja jos sua häpäisee vihamies, niin lemmellä katko sen kaunan ies ja katso, hän kasvonsa kääntää pois kuin itse hän hävennyt ois.

Kuka taitavi lempeä vastustaa? Ketä voita ei lemmen kieli? Sitä kuulee taivas ja kuulee maa ja ilma ja ihmismieli. Kas, povet se aukovi paatuneet, se rungot nostavi maatuneet ja kutovi lehtihin, kukkasiin ja uusihin unelmiin.

Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk' ei aina esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä; miss' ihmiset tuntevat tuntehin, siellä lähell' on Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon, mulle armosi kultaiset kielet, niin soittaisin laulua sovinnon, ett' yhtehen sais eri mielet. Ei tuomitse se, joka ymmärtää. Mut laulukin syömiä selittää ja ihmiset toistansa lähemmä vie. Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Tääll' on toki tilaa kaikillen. On ketoja auran kääntää, on lehtoja laulella neitojen ja saloja sulhojen vääntää. Kas, lempi se maailman levittää. Oi, ihmiset toistanne lempikää ja kohti taivasta tavoittakaa! Niin pieni, pieni on maa.

Niin pienet, pienet on piirit maan, mut taivas on suuri ja laaja ja taivas on kuultava korkeuttaan ja taivas on tähtinen, taaja. Yks vaan on taivas, yks Jumala vaan, on jokaisella se sielussaan, ja taivas on rauha täytetyn työn. Se estävi aavehet yön.

Sun mieles jos kääntyvi murheisaks elon pitkillä pientaroilla, niin aitaa sarka ja aitaa kaks ja onnes sa löydät noilla. Ja maailma kuinka se muuttuukin, käy elosi päivään tai pilvihin, niin yksi, yksi on varma ain: työn onni on oikea vain.

Oi, kaikuos kantele kautta maan, soi soittoni kodasta kotaan, niin mökkiin kuin linnahan kuninkaan kaikk' kutsuen suurehen sotaan! Oi, kaikuos kauniisti kantelein, oi, helise hellästi sydämein, oi, sykkiös kerrankin päivähän päin työn onnea ylistäin!

Se talo, min portilla kilpi on: »Tässä talossa tehdään työtä.» Se talo on pyhä ja pelvoton ja pelkää ei se yötä. Työs olkoon se suurta tai pientä vaan, kun vaan se työtä on oikeaa ja kun sitä palkan et tähden tee! Työ riemulla palkitsee.

Se raatajan riemulla palkitsee ja tekijän terveydellä, työ himoja huonoja hillitsee niin puhtaalla sydämellä. Oi, rauha päätetyn päivätyön! Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön ja nuorena, vankkana nousevi hän taas uutehen päivähän.

Oi, antaos Herra sa armas sää, kun raatajan ilta raukee! Hyvät enkelit kauniisti hymyilkää, kun työmiehen hauta aukee! Oi, nouskosi kirkasna päivyt uus, kun loppuvi raatajan rauhattomuus ja päättyvi pitkä päivätyö! Herra, valkase vaivamme yö!

On monta uskoa päällä maan ja toinen toista kiittää, mut laulajalla yks usko on vaan ja hälle se saapi riittää: Min verran meissä on lempeä, sen verran meissä on ijäistä ja sen verran meistä myös jälelle jää, kun päättyvi päivä tää.

Ja yhden ma varman tiedän sen, kun löydy ei tietä mistään: On työtä tehtävä jokaisen. Puu tutaan hedelmistään. Se usko, ken sitä ei opeta, sitä uskoa täällä ei tarvita, se on uskoa usmien, haamujen, ei uskoa ihmisten.

Kuka tietävi, mistä me tulemme ja missä on matkamme määrä? Hyvä että me sitäkin tutkimme. Ei tutkimus ole väärä. Mut yhden me tiedämme varmaan vaan: Me olemme kerran nyt päällä maan ja täällä meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten.

Me olemme kaikki nyt laivalla ja kynnämme suurta merta. Me synnytettiin vaivalla ja vaivalla kuolemme kerta. Mut se, mikä siinä on välillä, se olkohon lämpöä, lempeä! Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks, käy kulkukin helpommaks.

Mut emmehän tuiskussa kuljekaan, kun oikein me aattelemme. Vaikk' elämme kaikki me päällä maan, niin maassa tok' kiinni emme. Tääll' onhan niin paljon muutakin kuin multaa, on kaunista, kultaakin, kun oikein, oikein me etsimme vaan. Niin kaunis, kaunis on maa.

Oi, katsokaa, miten lainehet niin kauniisti rantoja kaulaa! Oi, kuunnelkaa, miten lintuset niin kauniisti lehdossa laulaa! Oi, ootteko nähnehet illan kuun ja kuullehet kuisketta metsän puun, min ylitse valkeat hattarat suvitaivaalla vaeltavat?

Tai ootteko koskaan te painaneet pään kesäistä nurmea vastaan, kun heinäsirkat on helisseet ja raikunut laulu rastaan? Sinikellot tokko ne keinuivat, lepinkäiset tokko ne leijuivat, ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? Sitä tuoksua unhota et.

Ja ootteko mennehet milloinkaan te aamulla järven rantaan, kun aurinko noussut on aalloistaan ja paistanut valkosantaan? Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin, sumun keskeltä nousiko seijastuin sadun saaret, niemet ne terheniset?— Sitä utua unhota et.

Oi, ootteko silloin te tunteneet maan luonnossa maailman Luojan? Oi, ootteko silloin te löytäneet yön aaveilta armahan suojan? Ja ootteko silloin te itkeneet ja hyviä olleet ja hymyilleet, oi, ootteko silloin te lempinehet?— Sitä lempeä unhota et.

Oi, ootteko silloin te lempineet sitä tyttöä tummatukkaa ja ootteko silloin te rakastaneet joka puuta ja joka kukkaa? Ja oliko veli joka ihminen? Ilo loistiko silmistä jokaisen? Ja oliko kaikilla kasvoillaan: Niin kaunis, kaunis on maa.

Ken yhtä ihmistä rakastaa, se kaikkia rakastaapi. Ken kerran voi itsensä unhoittaa, se unten onnen saapi. Ken kerran itse on onnellinen, se tahtois onnehen jokaisen ja antaa ja antaa ja antaa vaan oman onnensa aarteistaan.

Mitä siitä jos hän sua lemmi ei, sa jolle lempesi annoit! Hän antoihan sulle elämän ja kuvaa sa kaunista kannoit. Ja vaikka hän vaatisi elämäs taas, niin kulkeos riemulla kuolemaas ja julista virsillä Jumalaa, kun kaunis niin oli maa.

Oi, kiitos sa Luojan armollinen joka hetkestä, jonka ma elin, kun annoit sa ruumihin tervehen ja syömen mi sykähteli, kun annoit sä tervettä kättä kaks, kaks silmää sieluni ikkunaks, ja hengen herkän ja avoimen joka tuutia tuulosen.

Sua kiitän mä Luojani armollinen, kun annoit sa kodin hyvän, soit äidin niin hellän ja herttaisen ja taaton niin tarmoa syvän, kun annoit sa myös pari ystävää ja ne hyvää, en pyydä mä enempää, ja annoit sa armahan isäinmaan, jota kyntää ja rakastaa.

Ja kiitospa vihdoin viimeinen, kun laulun lahjan sa annoit, kun riemut ja murheet lapsosen näin sävelten siivillä kannoit, sen sulta, sulta ma yksin sain ja sulle siitä mä vastaan vain ja leiviskästäni tilin teen, miten käytin mä kanteleen.

Soi, helise kulkijan kannel vain! Halo aaltoja laulajan haaksi! Käy purjehin täysin ja pullistuvain, jätä välkkyvä jälki taaksi! Ja vaikka mun nuorena laineet vei, niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, joka upposi laulujen laineisiin ja lempensä unelmiin.

Se soutavi seljässä delfiinein ja sen lempeä lainehet laulaa ja kanssa Vellamon impyein se aikojen aalloilla kaulaa. Oi, viritä virtesi, nuori mies! Voi, pian se riittyvi rinnan lies ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa. Anna kanteles kajahtaa!

SATA JA YKSI LAULUA.

1.

Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä ja kuulemme ääniä kuutamo-yön, me astumme hyllyvän sammalen päällä ja illan on varjoa ihmisen syön.

Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulaa yön helmassa toistansa huhuilevaa ja varjoa kaksi jos lempien kaulaa,— se sentään, se sentään on ihanaa!

2.

RAUHA.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat ja metsässä puhuvat puut. Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat ja toivot ja tou'ot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk' on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.

3.

KULKIJAPOIKA.

Kaks lauloi lintua kehdollain ja toinen niist' oli musta. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, ja toinen niist' oli musta.

Siitä toisesta muuta ma muista en, mut se lauleli lohdutusta. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, että lauleli lohdutusta.

Mun äitini kuoli ja kuopattiin sen kivikirkon lehtoon. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, sen kivikirkon lehtoon.

Mut huutokaupalla myötihin tään kulkijapojan kehto. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, tään kulkijapojan kehto.

Ja silloin se suurista suruista mun ääneni sortua taisi. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, mun ääneni sortua taisi.

Mut jos mua tyttö sä rakastat, vielä rintani riemahtaisi. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa ja lauluni kaiun saisi.

4.

Hei hah hah haa, onko hullumpaa, kun poika on rakastunna, poika rakastaa, tyttö hakastaa ja on kuin oikea nunna.

Hei hah hah haa, onko hullumpaa, hän on mulle kuin abbedissa, risti rinnallaan, pyhä pinnaltaan, silmät Neitsehen rukouksissa.

Hei hah hah haa, onko hullumpaa, kun vaikka sen valheeksi tiedän, minä uskon niin silmän rukouksiin, että suunsakin pilkkaa siedän.

5.

Sua odotin lasna ma laineilla, kun kuuhut lahtea kultas, sua odotin silloin, kun ensi murhe mun eloni kukkia multas.

Sua odotin silloin ja sittemmin sua odotin kertaa monta, ja istun ja odotan vieläkin— voi tyttöä vallatonta!

Hän kulkevi vain minun kupeellain ja vierellä käy ja vilkkuu, mut kun häntä kosken, hän häilähtää ja kutria heittää ja ilkkuu.

6.

KULTAINEN KIRJA.

Kai ihmettelet, miks iloinen niin tänään mä olen ja nuori, miks loitolle lämpöä säteilen kuin päivän paistama vuori.

Elä imehdi tuota, oi armahain! Mulla ollut on juhla suuri, mulla ollut on suuri sunnuntai elon arkien keskellä juuri.

En tiedä, saatatko uskoa, mut kaukana olen ma käynyt, minä palajan pitkältä matkalta, vaikk' en ole väsähtäynyt.

Ja tiedä en, uskotko impyein, unet mull' oli suuret ja summat: itse auringon kanssa ma liiton tein ja kuun kera kirjat kummat.

Minä lupasin syömeni nuoren tään aina auki, auki sen pitää, aina pitää sen sepposen selällään enkä peittää päivältä mitään.

Ja päivä se lupasi paistettaan ja kuu lupas kuutamoansa halki elämän pitkän ja onnekkaan, joka lauha ois laskussansa.

Ne kirjat ne kätkin ma rintaan mun, mut ei vielä, ei vielä ne riitä, niin kauvan kuin, impeni puhtahin, sun puumerkkisi puuttuu siitä.

Sano, tahdotko nimes sä kirjoittaa sen kultaisen kirjan alle? Sano, tahdotko valani vahvistaa, valan päivälle, taivahalle?

7.

Olen kyllin jo etsinyt totuutta, ole sinä minun totuuteni, ole sinä minun päiväni ohjaaja, unen antaja yölliseni.

Vai tahdotko olla mun valheeni?
Sekö enemp' on mielehes sinun?
Ole vaan, ole vaan, tosi, valhe tai
mikä muu, kun vaan olet minun!

8.

NIIN KAUVAS KUIN SILMÄ KANTAA—

Niin kauvas kuin silmä kantaa sua yksin, yksin ma näin, niin kauvas kuin aatos antaa olet ollut mun mielessäin.

En muista ma päivää, en yötä, jona ollut et muistossa mun, en tehnyt ma tekoa, työtä, jota tehnyt en tähtesi sun.

Sinä annoit oikean, väärän, sinä ohjasit eloni tien, sinä määräsit matkani määrän ja sun kanssani sinne ma vien.

Ja kun perillä ollaan me milloin ja jos kaikki ei mielestäs ois siellä niin hyvää silloin— niin syyttäös itseäs!

9.

AAMULAULU.

Kaiu, kaiu lauluni, kaiu korkealle! Aamu koittaa, aalto käy rannan raidan alle.

Nuku, nuku sydämein, nuku nuorta unta! Katso, kuinka havajaa koko luomakunta!

Lennä, lennä lempeni, lennä yli vuorten! Ei ne estä vuoretkaan lempimistä nuorten.

10.

Kaks joutsenta virralla vierekkään ui salmia ulpukoiden ja tyyn' oli virta ja tyynessään kuvat valkeat kuvasti noiden.

Tuli tuulispää yli virran ja maan ja mylvi ja viskoi multaa. Nyt joutsenet aaltoja soutaa vaan ja etsii entistä kultaa.

11.

ANTONIUS JA KLEOPATRA.

Antonius, maailman pylväs, tuli rantahan Egyptin maan, tuli uhmari tuhansin urhoin sadun valtoa valloittamaan.

Kleopatra, kaunis ja viekas, oli valtias Egyptin, sysikutrinen, säihkyväsilmä— tuli impysin tuhansin.

»Oi, terve sa Egyptin päivä»—
Antonius riemulla huus—
»Suo olla mun aalto se illan,
johon painat sa purppurasuus!»

»Niin olkohon, maailman pylväs»— Kleopatra vastasi näin— »mut olkohon ääressä maljain, ilon soidessa, seppelpäin!

Siis terve sa Egyptin vieras, min maineen tuuli jo toi! Nyt kestiten kilpailkaamme, mitä Rooma ja Egypti voi.»

Antonius, maailman pylväs, pidot toimitti uljaimmat, kalat kultaiset, kuohuvat viinit, sadat heelmät ja hekkumat.

Kleopatra, kaunis ja viekas, luona vieraansa söi ja joi, mut kun tuli vuoronsa hälle, vain maljan yhden hän toi.

Ja sen viiniä täytehen kaasi. Mut salaa pohjahan sen hän pudotti puuntavan helmen heloposkena hymyillen.

»Mitä annoit sa Egyptin käärme?»—
Antonius kauhulla huus.—
»Miks huuleni hurmeessa palaa,
jota suuteli purppurasuus?»

»Vain helmen yhden ja pienen»— Kleopatra vastasi näin— »mut jos minun rintani avaat, niin löydä et sydäntäin».

Antonius, maailman pylväs, tuns silmänsä himmenevän, tuns kiertävän viekkahan viinin— ja maailman unhotti hän.

Ja vuodet ne vierii ja vierii.
Mut kaulaten kaksin on vaan
Antonius, Egyptin orja,
ja herratar Egyptin maan.

12.

Suo että sun helmahas peitän minä raskahan, sairaan pään, suo että sun helmahas heitän minä mieleni murheen tään.

Maa on niin autio, tyhjä, sinä yksin täys kuni yö, min taivaalla tähtöset tuikkii, min varjoissa valtimot lyö.

Oi, yöni hellä ja hiljainen, sinä yöni suuri ja tumma, ota helmahas päivän uupunut laps!— Mun on niin kammo ja kumma.

13.

KUKA ON HÄN?

Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan rinnasta vain ja henkeni yöllinen aave?

En tiedä, mut aave jos ollut hän lie, niin johtanut ei hän harhaan, ja jos oli laulu hän rinnastain, niin lauloin ma lauluni parhaan.

14.

Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta ja taivuttaa sua taaksepäin ja suudella suustasi ilkeät sanat, joill' armotta raatelet sydäntäin.

Mut noin sua, noin sua enimmän lemmin, sinä impynen yön, sinä hämärän laps, kun kulmas on musta ja mutrussa huuli ja silmäsi säihkyy ja häilyvi haps!

15.

MERI KUUTAMOLLA.

Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtois ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla.

Minun mieleni on niin korkea kuin taivahan tähtivyöhyt, sen alle mahtuvi maailma ja yhdessä päivä ja yöhyt.

Oi, äitini armas, kun eläisit, nyt itkisin helmassasi! Sinä anteheks antaen pyyhkisit pois kyynelet poskiltani.

Oi, ihmiset, miksi on ilkeyttä ja veljesvainoa miksi, kun luonut on Luojamme lempeä maan kaiken niin kaunihiksi?

Miks ihmiset astutte allapäin, vaikk' korkea taivas on yllä? Ylös silmänne luokaa ystäväin, niin mielenne yhtyy kyllä!

En tahtois ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla. Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla.

16.

Minä uskoni, toivoni hukkasin, minä laskin laivani kariin, sun suukkoihis tyttö mä uskon vaan ja mustahan silmäpariin.

Ja jos mua tyttö sä rakastat ja suot mulle suukkos-tuulta, taas purjehin täysin mä purjehdin ja hoilotan hankapuulta:

Hei, monta on laivaa laineilla ja tähteä taivahalla, hei, minun laivani ajelee sen tyttöjen tähden alla!

17.

PIRU TULI MUN LUOKSENI.

Piru tuli mun luokseni pyydellen:
»Suo mulle aartehet sydämen!»

—Tulit liian myöhään ystäväin.
Surun ruoste jo runteli sydäntäin.

Piru hymyten vastasi: »Ruoste vie vain raudan ja vasken, tok' kultia lie.»

—Tulit liian myöhään ystäväin.
Ivan harakat hyppi jo sydämessäin.

Piru hymysi vaan: »Jos kullat vei, iva älysi helmiä ottanut ei.»

—Tulit liian myöhään ystäväin.
Kävi ihanin impi jo sydämessäin.

Piru silloin se kirosi kimmahtain:
»Se lempo se eelleni ehtii ain!

Se lempo se puhdasta tekee vaan!»—
Ja pois hän laukkasi vihoissaan.

18.

METSÄNTÄHTI.

Minä metsäntähteä rakastin ja kaunis on metsänkukka. Hän oli niin nuori ja valkoinen, mut häll' oli tumma tukka.

Hän oli niin vieno ja valkoinen, mut häll' oli viisas mieli. Ja jos hän hulluja huokasikin, niin kertonut ei sitä kieli.

Ken metsäntähteä rakastaa, sen viepi metsän hukka. Ja metsä jos ei sitä veisikään, niin viepi sen tumma tukka.

Hän on niin viisas ja valkoinen ja sievä kuin sisilisko; mut kun häntä kutsut kullakses, niin sulle hän on vaan sisko.

19.

SEITA.

Minä olen kuin pikkunen pakana ja sin' olet jumalanpuuni ja ethän sa ilku takana, jos sulle sen kuiskaa suuni.

Minä levitän lehtohon lakanan, kun saapuvi uhrikuuni, ja seulon sieluni akanan ja paastoan lihani, luuni.

Minä otsani kolmasti maahan lyön, minä helmet helmahas puotan ja riisun rikkahan solkivyön.

Ja ma merkkiä anon ja luotan. Mut vaiti seisovi seita yön ja yksin ma uskon ja uotan.

20.

OMENANKUKAT.

Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa, kun kuusten latvat ne kumartuu ja immet on' unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain, ne yöt on suuret ja syvät ja silloin jos ei tule tuuli vain, niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt, jos sitten sa annatkin muuta! Oi, varjele Luojani vakainen nyt orvon omenapuuta!

21.

NIIN JOS OISIT LAULUNI.

Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, äänet kaikki kaiuttaisit, kaikki sävelet sä.

Metsässä on suuret puut ja metsässä on marjat, metsässä käy kontiot ja köyhän kotikarjat.

Kukat pienet kukoistavat suurten puiden alla, valkopilvet vaeltavat suven taivahalla.

Hongat hiljaa humisee ja käkö kukahtelee. Köyhän sydän keveämmin silloin sykähtelee.

Alla suurten surujenkin kukkii kukat mieleen. Köyhä kukan kuroittaa ja pistää rintapieleen.

Köyhä kukan kuroittaa, min rikas maahan astuu; köyhän silmä kyyneleissä useammin kastuu.

Kukka orvon kumppani ja laulu köyhän liesi; metsä meidän tuttava, mut vieraan vihamiesi.

Tuttavalle metsän polut itsestänsä aukee, vieras maita vierivi ja eksyneenä raukee.

Tuttavalle »tervetullut!» joka kuusi kuiskaa, vierahalle joka oksa uhotellen huiskaa.

Kell' on rikos rinnassa ja ken ei sitä kadu, vieras on se metsässä ja vieras mailla sadun.

Sille siellä vihur' käy ja korpikuuset ruskaa— katuvalle metsän huoju huojentaapi tuskaa.

Paatuneelle pahat henget metsän puista puhuu— katuvalle metsän immet valkohunnut huhuu.

Huiska huivi Tellervon ja mulle tietä näytä, piirrä puihin pilkkoja ja lohdun kättä käytä!

Sull' on käsi valkea ja sull' on sormi pieni. Mull' on käsi mustempi ja kova korpitieni.

Tahdon kerran kätehein sen käden pienen liittää— yö se hullun sydämessä hourehia siittää.

Käsi pieni pelästyi ja huntu kauvas huiskas, hullu henkäs, heräsi ja itseksensä kuiskas:

»Käsi pieni katoais mun käteheni mustaan, kauvempata viitaten se vaan luo lohdutustaan.»

Huiska huivi Tellervon ja käsi vieno vilka! Taasen tahdon astua ma tietä tytön pilkan.

Tule metsän tyttö taas, en enää ole hullu, tule, niinkuin tuhatkerrat ennenkin oot tullut.

Tule siivin kultaisin ja kulje valkovaattein, saavu rauhan sanomin ja joudu joulu-aattein.

Pyyhi rypyt otsalta ja silmät kiinni sulje, hiljaa huolet hivele ja kulmiani kulje.

Kas, mun pääni sairas on, on sairas lapsikulta; lapsi tahtoo levähtää ja levon saa se sulta.

Sull' on sydän valkea ja sull' on käsi pieni. Mull' on mieli mustempi ja kova korpitieni.

Korvessa on suuret puut ja korvessa on marjat, korvessa käy kontiot ja köyhän kotikarjat.

Ilot vienot vihannoivat suurten huolten alla, valkopilvet vaeltavat suven taivahalla.

Hongat hiljaa humisee ja käkö kukahtelee, köyhän sydän keveämmin silloin sykähtelee.

Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, surut kaikki karkoittaisit, kaikki kyynelet sä.

22.

Oli mieleni paimenpojaksi, oli kummuille, kunnahille. Minä tahdoin torvea toitottaa metsän kuusille kuunteleville.

Ja sitten ma toivoin, ett' tyttönen tulis laulaen saloa syvää— ja mitä minä sitten toivoinkaan, se oli niin hyvää, niin hyvää!

Ja tyttö se tulikin laulaen, mut tullut ei se hyvä. Ja torvea kyllä ma toitotan, mut kuule ei korpi syvä.

23.

ONNEN ORJA.

En, enhän niitä ma ymmärrä sun konstejas, tyttöni sorja, sen ymmärrän vaan, että ijäti mä olen lempesi, leikkisi orja.

Sinä taiteesi turhaan tuhlailet.
Mitä tarpeen on keikailu, keima?
Ei pakohon sentään se päästä voi,
kenen otsall' on onnen leima.

Joka ovella kiini se otettais,
joka kylässä kysyttäis tälleen:
»Mist' onnen orja sa karkasit?»—
Ja ma luoksesi tuotais jälleen.

24.

SUN NAURUSI.

Sun naurusi, oi, sitä pelkään ma niin kuin teuras puukon terää. Kehen kerran se sattui, naurusi sun, niin eipä se hevillä herää. Sun naurus on hellä ja hirmuinen, on ilkein ja ihanaisin, sun naurusi hurmata, surmata voi— kun jällehen kuulla sen saisin!

Sun naurusi, oi, sitä lemmin ma niin kuin laulua illan rastaan, kun aurinko kumpuja kultailee ja käkönen kukkuvi vastaan. Sun naurusi päilyvi, päärlyilee, sun naurusi soi ja helkkää. Ken kerran sen naurusi kuuli sun, sen aina se rinnassa välkkää.

25.

Sinä olet kuin kuplanen alla jään, joka kierii ja kulkee ja läikkyy. Sinä olet kuin kummulla kaste yön, joka kulkijan askelta säikkyy.

Elä pelkää kukkanen kummullas, en tule ma ryskävin tuulin, ja jääsi jos särkeä tahdonkin, sen särjen mä lämpimin huulin.

Minä otan sun kuplasi kultaisen kuin äitini suukko se oisi, minä juon ne kastehet kauniin yön kuin ehtoollisviiniä joisin.

26.

INDIAANI.

Minä olen kuin metsien indiaani, sinä valkoinen, jonk' olin ma ryöstänyt majahani, joka jätti sen.

Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini taas valkoisein. Tuost' astunut pieni on mokkasiini yli sammalein.

Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt, sen tiedän vain. Mut mist' on tullut ja minne mennyt mun armahain?

27.

IRMA-IMPI.

Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan, mut murhe oli rinnassa kuninkahan. Ja suuri on kuninkaiden murhe.

—»Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!»—
Näin kuningas se kesk'yöllä orjillensa huus.
Se yö oli kaunis ja kalpee.

Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan, mut murhe istui vierellä kuninkahan. Ja suuri on kuninkaiden murhe.

Kas, kaviot ne kopsaa ja liikkuvi maa, mut Irma-impi rauhassa makas majassaan. Se yö oli kaunis ja kalpee.

—»Oi, äitini, kuule kuinka jyrisevi tie!
Oi, äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!»—
Niin suuri on kuninkaiden murhe.

—»Sa nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton.
Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on.»—
Se yö oli kaunis ja kalpee.

—»Oi äitini, katso kuinka välkkyvi tie!
Oi äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie.»—
Niin suuri on kuninkaiden murhe.

—»Sa nuku, nuku rauhassa, lapseni mun.
Jos sotajoukko on se, ei nousta sovi sun.»—
Se yö oli kaunis ja kalpee.

—»Oi äiti, äiti joudu jo ikkunahan!
Se valkea valjakko on kuninkahan.»—
Ja suuri on kuninkaiden murhe.

—»Oi peitä, peitä kasvosi, tyttöni mun.
Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun.»—
Se yö oli kaunis ja kalpee.

Ja kansa kun aamulla kävi katsomaan, niin tyhjä oli tölli ja emo surussaan. Oi, suuri on kuninkaiden murhe!

Mut kaviot kun kopsaa ja maa kun jyrisee, niin kansa Irma-immestä vielä laulelee. Oi, suuri on kuninkaiden murhe!

28.

Mun onneton ollahan pitäis nyt? Ma näinhän, että hän pilkkaa, ma näinhän, kuinka hän kulki pois hame hulmuten vasten nilkkaa.

Miks en ma suutu sun pilkastas?
Miks ei mun tuskani herää?
Miks onnen lintuni lentää vaan
ja unia uusia kerää?

Se kerää lauluja kevään vaan, se loihtii umppuja esiin. Mitä huolii se miekkonen haavoistaan, kenen rinnassa peipot pesii!

29.

LOHDUTUS.

Hän imi, hän puri, hän puristi mun, ja hylkäs kuin omenan kuoren. Hän on juonut mahlan mun maljastain, hän syönyt on syömeni nuoren.

Kun vihata häntä mä voisin ees!
Mut ei ota tuhka tulta.
Yks sentään lohdutus mulla on:
Sait myrkkyä myös sinä multa.

30.

IHME.

Hän oli kuollut ja kuopattu ja nukkui jo nurmen unta. Kesä kukkinut oli hänen haudallaan ja talvi jo satanut lunta.

Mut on kuin haudat ne aukeis taas, elo henkisi hankia pitkin, ja on kuin liikkuisi ristinpuu, min alle ma impeni itkin.

Kas, ilmassa kutria leijailee!
Kas, kaukana huntuja häilyy!
Hän, hän se on itse, mun impyein,
hän kuololta, kuololta säilyy,

Minä hangelle lankean polvillein, minä armahan syliini suljen. Ja katso! Kun nousen, on muuttunut maa ja kukkien yli ma kuljen.

31.

YSTÄVILLE.

Mua joskus jos mieheksi kiitettäis, yks ain' olis ylinnä ansio mulla: se että ma seurassa tällaisess' olen voinut ja tahtonut mieheksi tulla.

32.

Sua katson vaan, sua katson vaan, sua katselen silmät veessä. Tää onnen on niin outo ja uus, sen että mä vapisen eessä.

Kun sydän on auki, on kiinni suu, mun syömeni hehkuu ja halaa. Sua katson ja säästän ja silitän vaan kuin kerjuri leivänpalaa.

Minä joka en nauttinut onnestain
kuin sieltä ja täältä murun!
Tää pöytä mulleko katettu ois?
Ois tullutko loppu surun?

33.

SALAISUUS.