Produced by Tapio Riikonen

TUONELAN JOUTSEN; SOTA VALOSTA, JOHAN WILHELM

Kirj.

Eino Leino

Ilmestynyt vuosina 1898 ja 1900.

TUONELAN JOUTSEN

Näytelmäruno

(1898)

HENKILÖT:

LEMMINKÄINEN. TUONEN TYTTÖ. POHJAN PAIMEN. POHJAN NEITI. ÄITI.

Tuonen virran elämänpuolinen ranta, jonka varjossa valkeita ulpukoita uinuu. Aalloilla leijailee suuria kultaisia sudenkorennoita, niitä lepäilee myös rantapuiden lehvillä. Kuu paistaa vinoon yli virran.

Tuonpuoliselta rannalta häämöittää suuria puita, ylempää törmältä Tuonen tupien kattoja. Rannalla laituri ja laiturilla Tuonen tyttö huntuja huuhtelemassa.

SUDENKORENTOJEN LAULU (hiljaa hymisten):

Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Keveä on keijua Tuonelan mailla, leuto on leijua vaivoja vailla. Tuoni on taistojen, toivojen pää, Tuoni on vaistojen, viettien jää. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.

LEMMINKÄINEN (tulee jousi olalla, täyteen sotapukuun puettuna, puiden ja pensasten reunustamaa rantapolkua. Laulaa):

Tummana vierivi Tuonen virta
ympäri elämän saarta.
Mustina kiertävät murheen pilvet
ihmisen ilojen kaarta.
Huoletar kehräsi kehtoni hunnut,
Tuonetar päärmäsi päiväni tunnut
tuskavöin.
Ilojeni päiviä itkin ma öin.

Suvi se lentävi, talvi se käy rantoja Ruijan jäisen. Lyhyt on päivä ja pitkä on yö mieroa mitteleväisen. Yöstä ne nousevat norosumut tummat, yöstä ne kosket kohisevat, kummat, kutsuen soi. Niitä mä kuuntelin, tänne ne toi.

Meret kun mahtavat liikahtaa, vitkaan ne vaimentuvat. Surut kun suuret ne nousta saa, myöhään ne unhottuvat. Miksi minun sydäntäni kalvaa ja kaivaa? Turhaan ma heijailen henkeni vaivaa kentillä maan. Tuskat ne Tuonella viihtyvät vaan.

PAIMEN (astuu esille pensaikosta)
Seis!

LEMMINKÄINEN:
Ken olet pahainen?

PAIMEN:
Paimen.

LEMMINKÄINEN:
Tuonen karjan?

PAIMEN:
En, elämän.

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Pimeä on parhain voima ja kunto, sokea on varhain paatunut tuntu, maailman voitit, itsesi voita, voimalla koitit, lemmellä koita! Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.

LEMMINKÄINEN:
Mitä tahdot?

PAIMEN:
Taisteloa.

LEMMINKÄINEN: En sun kanssasi katala lähde miekan mittelöhön.

PAIMEN: Muut tapoit, tapa minutkin, muut voitit, minutkin voita!

LEMMINKÄINEN:
Ketkä kaasin, ketkä voitin?

PAIMEN: Kaasit kaiken Pohjan kansan, lauloit laulajat parahat, miehet kaikki miekkoinensa, urohot asehinensa Pohjan neittä pyydessäsi — yhen heitit laulamatta.

LEMMINKÄINEN:
Ulappalan umpisilmän?

PAIMEN (astahtaen askelen eteenpäin):
Ja miks et minua laula?

LEMMINKÄINEN (hätkähtäen):
Pohjolan sokea paimen!
Mistä tiesit tänne tulla?

PAIMEN: Min' olen seurannut sinua siitä asti aina, aina! Tuulen ma tohussa kuljen, vierin virran välkkehessä, juoksen pilvissä Jumalan, Ukkosen jyryssä ulvon, maat kävelen mauriaisna, ve'et saukkona samoan. sisiliskona sihisen, koston käärmeenä kähisen — miks et laulanut minua Pohjan neittä pyydessäsi?

LEMMINKÄINEN:
Impi on sankarin ihanne,
ei ukon unien saasta.
Pois edestä!

PAIMEN:
Tahdotko tapella?

LEMMINKÄINEN:
Enkä.

PAIMEN (miekkansa tempaisten): Niinpä kuole kunniatta, kuin elitkin, kurja koira!

LEMMINKÄINEN (lyö miekan hänen kädestään):
Kalpa on urosten kaune,
ei sokean sormikoukku.
Pois edestä!

PAIMEN (rintansa auki repäisten, polvillaan):
Pistä!

LEMMINKÄINEN:
En ikinä.

PAIMEN:
Pistä!

LEMMINKÄINEN:
Sin' olet katsoa katala,
kurja koskemaisittani.
Pois edestä!
(Sysää hänet syrjään.)

PAIMEN (nyrkkiään puiden): Kavahda korea Kauko, ylpeä, ylihaluinen! Tulet Tuonelan joelle, Tuonen joutsenten joruhun, käärmehet takanas käypi, sammakot salassa uivat, kyyt kytevät rinnassasi. Sydän pyysi pyhitystä, katumusta kaikerteli, sankari sotia kulki, Lemminkäinen leikkilöitä — kavahda korea Kauko, syömes syyllinen tereä! (Katoaa pensaikkoon.)

LEMMINKÄINEN:
Mies katuvi miekallansa.
(Käy eteenpäin laulaen:)

Viisahat asuvat vuorilla, laulajat laaksojen päällä. Turhaan Tuonikin ansoillaan pyytävi pyhiä täällä. Pelkää en Tuonelan tutkelmoita, lapsesta miettinyt, miehestä noita laulanut oon. Sankarit tahtovat taistelohon.

Tuonelta tietoa etsi en, tietoa mulla on kyllä. Selvää vettä mä seilailen aurinko alla ja yllä. Tuonen ma taistoon vaadin ja voitan, kuoleman kantelet kaikki ma soitan sielussain. Laajat on kantelet laulajain.

TUONEN TYTTÖ (varjostaen kädellä silmiään):
Ken laulaen Tuonelan joelle käy?

LEMMINKÄINEN:
Ma äänen kuulen, ei ihmistä näy?
(Äänettömyys.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Hiljaa ne huhuu Tuonelan lammet, kaukaa ne puhuu kuoleman tammet, rauhaa ne tarjoo lammet ja muut, unta ne varjoo unholan puut. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.

TUONEN TYTTÖ: Liet vainaja, laskeu valkamaan, niin purrella sieltä sun noudan, kun joudan.

LEMMINKÄINEN:
Jos yli virran ma tahdon vaan,
itsekin sinne mä soudan.
Vaan toki vielä en tullutkaan
Tuonelan retkeä alkamaan.

TUONEN TYTTÖ:
Kuka lienet sitten sä kuolevainen?
On Tuonelan tuttuja vainajat vainen.

LEMMINKÄINEN: Kuka oon ma? Sehän pulma juuri. Jos sen tietäisin, en oisi täällä. Saatan olla vuoren jätti suuri, käydä kääpiöiden päällä, saatan olla mato maan, joka tomuun tallataan, lienen tyyni, lienen myrsky, metsälampi, merten hyrsky — tiedä viel' en itsekään mieltä miehen tään.

TUONEN TYTTÖ:
Mies on niinkuin miehen tahto.
Meri niinkuin aallon Ahto.
Mitä tahdot, matkamies?

LEMMINKÄINEN (yhä enemmän ympäristönsä unhottaen):

Aallon tahto, aallon vahto, leikki mieli Lemminkäisen. Jos ma oisin kuningas, jos ma voisin, niin ma loisin kokkotulet kautta maan, soitot soimaan, viulut voimaan, kansan kisat kaikumaan. Hymy maassa hyve ois, murheen teko teilattais, laulun valta, lemmen valta maani kummut kuuluttais — vaan ei mun ois onni siellä.

Mun onneni orhin seljässä on ja seisoa kansan päässä ja johtaa joukkoja taistelohon kuin tuulispää vie pilviä ukkossäässä. Ja taivahan liekkinä tahtoisin minä kansojen keskeen lyödä ja huulin ahmivin, hulmuvin, pois maailman synnit syödä ja hiekat huuhtoa, paadet pestä ja lakaista laaksot ja vieret veen ja ilmat ihmisen jäleltä lestä ja virrat vihkiä uudelleen ja kirkastaa koko vanhan Maan taas taivahan tähtöseksi.

Näin kaikki jälleen kun ois tyyntä täällä ja kaikki hiljaista ja harmajaa, kun sumut hiljaa nousis notkosoista ja korven usmiin peittyis koko maa, niin itse istuisin ma vuoren päällä kuin murheen muistopatsas täällä ja yksin yössä itkisin kuumin, kuohuvin kyynelin rinnastani surun synkän lajinensa, lapsineen: kaihon kuuron, läylin lynkän, vaivan valkohapsineen — itkisin ikäni kaiken, ajan kaiken kaikertaisin, veljieni, siskojeni, enin itseni edestä.

Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon, huojuvahan hongistoon. Souteleisin, jouteleisin lainehia lahden vaan, salmen poikki verkot veisin, paulat kautta korpimaan; siellä kanssa äityeni, armahani, harmahani, eleleisin yksin vain, tuuditellen tuskiain; puhtehilla syksy-illan lohdun langat kehrättäis, kuuhut kultais pirtin sillan, sirkat yötä ylistäis, hiljaa honkain huminoiden, hiljaa lahden laulun soiden äidin armaan sylihin pääni raskaan painaisin; hiljaa kulkis kutrejani käden vienon viihdytys, sammuis poltto poskiltani, verten kiiman kiihdytys, vaipuis aallot valtimoiden, tyyntyis tyrskyt unelmoiden, himon kosket hiljeneisi, synnin häivät hälveneisi, sammal surun lammen sais, hanki syksyn hautoais. Kuulla ehkä voisin noin elon ensi äänet vienot, pyhät, puhtaat, hellät, hienot, niinkuin lasna, kulta-hasna, kun ma äidin rintaa join. (Hiljaisuus.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Raaka on varhain puuntava puola, tuska se parhain riemun on suola. Onneas kiitä ihminen ylvä, riemuja niitä, kyynelin kylvä. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.

TUONEN TYTTÖ: Sa haastelet outoja ongelmoita ja kummilta, tummilta sanasi soi. Ne turhia lie, toki kuunnella noita työn uutteran lomassa hetkisen voi.

LEMMINKÄINEN (kuin heräten) Mikä on työs, mitä huuhdotkaan niin muka uskolla, uutteraan?

TUONEN TYTTÖ:
Mikä on työni, ma virka en.
Mut näin minä työssäni hyräilen:

Tuonen tytön laulu:

Tumma on Tuonelan tähdetön yö, tummempi Tuonella raatajan työ. Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta, vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.

Huuhtelen mekkoja murhaajain.
Herjojen helmat jo puhtaiksi sain.
Valkeat on virrat siellä elävitten mailla,
Tuonen vettä toki elon tahrat on vailla.

Mielelläni sentään ma työtäni teen. Katselen kauvas yli vierivän veen, katselen kauvas kohti elon kukkarantaa, kuplaset aatostani kulettaa ja kantaa.

Muistelen tummuutta Tuonelan yön.
Ajattelen raskautta raatajan työn.
Tuntoni on puhdas ja mieleni on tyyni,
parempi jos pestävinä oisi omat syyni!

Kurjia kuinka jos lie ihmiset, kerran ne on iloinneet ja nauttinehet. Helppoja heille lie Tuonen ikivaivat, hetken kun rikkoa ja riemuita saivat.

Tuolla taas on kulkija päässä elon tien.
Venhoni kyykokan hälle mä vien.
Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.

LEMMINKÄINEN (ihastuneena): Laula vielä, laula vielä, hyrise hyväinen impi!

TUONEN UKON ÄÄNI (kaukaa kumisten):
Kangastaa kuni laulun kaari
ylitse Tuonelan virran ois!
(Äänettömyys.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Pitkät on Tuonelan tupien hirret, lyhyet on kuoleman kuutamovirret, laulu on iloja ihmisten, kuutamo kiloja lainehien. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.

TUONEN TYTTÖ (kuiskaten): Jo varoittaapi Tuonen vaari, nyt työhön taas ja puheet pois. Ties mitä sulle kielinyt, mies outo, täältä oisinkaan!

LEMMINKÄINEN:
Tuota tietää mielinyt
sulta vielä oisin vaan:
Kussa se joluvi joutsen,
Tuonen virran valkokaula?

TUONEN TYTTÖ (säikähtäen):
Mitä kaikkea päähäsi pälkähtää!
Hoi, mies, mikä vyölläsi välkähtää?

LEMMINKÄINEN: Se vaan on vasama vaskipää, joll' ampuva joutsenen joelta oon, ja tää on kaareni vankka, tää, mi salaman lailla sen lennättää.

TUONEN TYTTÖ: Jo käynehet kymmenet hurjapäät on Tuonelan joutsenen ammuntaan, mut Tuoni ne vasamat kärjekkäät on kääntänyt itsehen ampujaan. Oi, palaja maallesi, matkamies, sun väärähän vienyt on ties!

LEMMINKÄINEN: Ei eksynyt etsivä henkeni lie, jos toi minut Tuonehen asti, ja väärähän miestä ei vienyt tie, kun itse hän tiensä rasti. Jo lapsena äiti mun loihtinut on vastahan vettä ja tulta ja nuolia vastahan karkaissut on maailma rinnan multa.

TUONEN TYTTÖ: Ja vaikka sun tahtosi tammea ois ja rintasi ois kuni rauta, niin Tuoni se taittavi tammipuut ja haarniskat särkevi hauta. Oi, unhota uhmasi, joutsimies, oi, sammuta rintasi lies!

LEMMINKÄINEN: Kas, turha ohjata tuulta on ja vangita valtamerta, on pohjaton poltto mun rinnassain — se tahtovi leimuta kerta! Ma tahdon ampua joutsenein ja sen kuolemanlaulun kuulta, jos Tuonelan mahlan ma turmaksein näin joisinki joutsenen suulta. (Hiljaisuus.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Viisas se tuumaa, hullu se töytää, hourehet huumaa, etsivä löytää, tieto on muruja, viisas ne liittää, elämä on suruja, etsivä kiittää. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.

TUONEN TYTTÖ: Oi, ihmislapset, mi teissä on tenho, kun tungette Tuonelan rantahan ain? Ei teit' ole varten kuoleman venho, ei teille valkamat vainajain. Teill' onhan välkkyvät virran veet ja kunnahat kaunihit, kukkaiset, ja päivän paistamat paatereet ja sammalet sametinnukkaiset — te saattehan asua armahan maan. Miks Tuonelan rantahan riennätte vaan?

LEMMINKÄINEN: Me saimme armahan, avaran maan, mut Tuonelan aaltojen saartaman, ja taivahan laajan ja kuulakkaan, mut taivahan, rantojen kaartaman; meit' ympäri aitoja, aitoja luotiin, mut rintahan aidaton aatos suotiin. Oi, Tuonelan neiti, et arvata voi, mitä vaivoja tuntevi vangittu sielu, kun rinnassa kaihojen kaikkeus soi, mut pienenä ympäri piirtävi nielu, kun henki ääretön, pohjaton, näin äänien keskehen kytkettiin, kun aatos määrätön, ohjaton, näin lyötihin määrien kaulaimiin — ne kahlehet nyt minä katkoa tahdon ja katsoa alle aaltojen vahdon.

TUONEN TYTTÖ: Mut kahlehet henkesi kantamat on ainoa onnesi angervon ja aattehes aaltojen rantamat ne aaltojen uinua annetut on. Oi, lempeä lehtojen ranta on tuo, sa aaltosi uinua suo!

LEMMINKÄINEN: Moni vaipui lehtojen varjoihin ja raukeni rantamalle ja tyytyi mättähän marjoihin tai hiukeni hietojen alle, mut vielä ma vaipua tahdo en, ja vaikka mun aaltoni murtuu, ma jällehen hyrskynä hyökkäilen, kunis tuskasta henkeni turtuu. Elon rantojen takaa etsin mä merta, mi ääretön, rannaton, pohjaton on, siell' aika mun aaltoni uinua on — ja rantani kyllä ne raukee kerta! (Äänettömyys.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Herra on herralla. Tuonelan puuta lyödä ei kerralla, tarvis on muuta; kaadeta kirvein ei elon pahaa, vaivapa hirvein vasta sen sahaa. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.

TUONEN TYTTÖ:
Ne muurit murtaa kuolo vasta.

LEMMINKÄINEN:
En vielä huoli kuolemasta.
Ma täältä etsin elämää.

TUONEN TYTTÖ: Mut täähän Tuonen ranta on, tääll' asuu talvi vaan ja jää — sa käänny, niin käyt elohon.

LEMMINKÄINEN: Se elämä kuollut mulle on tai on kuin outoa unta. Ma unessa taivahan siintävän näin ja päivyen taivahalla, ja tuomet tuoksuvat päivähän päin ja impyet tuomien alla ja helmassa neitosen hemmekkään näin leikkivän sankarin lemmekkään kuin auterepilvellä auringon koi — näin, näin minä kaunista unta.

TUONEN TYTTÖ: Jos unes kaunis ollut on, miks heräsit siis elohon?

LEMMINKÄINEN (häntä kuulematta): Mut joutui hetki, kun yöt' oli päivä ja maa oli lunta ja syksyä puu, kun ilmassa oli kuin kuoleman häivä ja kalmalta maistui kaunehin suu.

TUONEN TYTTÖ: Mut uni jos kauniimp' on todellisuutta, miks ei siis alkaa unta uutta?

LEMMINKÄINEN (kuin edellä): Ja silloin me ihmiset itkien yössä luo ystävän juoksemme itkusuin, mut hän kuin ennen on päivän työssä ja meitä katsovi kummastuin (Äkkiä tuskaisesti Tuonen tyttöön kääntyen.) Oi, Tuonen neiti, niin paljon siellä on ihmislapsia itkumiellä, niin monta rintaa rauhatonna, niin monta silmää unetonna —

TUONEN TYTTÖ: Ken Tuonelan aaltojen ylitse sous, sen rinnassa vaimeni vaiva. Sa heittäös miekka ja hylkää jous, niin sullekin täällä on laiva.

LEMMINKÄINEN (taas itsekseen): Kun herää tuuli, se täyttää maan, ei tyydy se lahtehen, lampueen. Mut todellisuus on polku vaan, joka unesta johtavi totuuteen.

TUONEN TYTTÖ: On totta täällä, on totta tuolla, mut totuus ei ole elämän puolla.

LEMMINKÄINEN (yhä kasvavalla voimalla): En tahdo ma vaipua Tuonelaan, mut Tuonen ma tahdon voittaa, ma tahdon lääkitä tuskat maan ja mielihin lepoa soittaa. Ma tahdon rauhani taistella ja saarnata uskon uuden, ja kuuleva kumman on maailma ikijoutsenen salaisuuden.

TUONEN TYTTÖ:
Oi, hullu, sa surmasi helmaan käyt!

LEMMINKÄINEN:
Sa hullunko surmasta huolivan näyt?
(Hiljaisuus.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Kaunis on kuoleman kalpea kukka, tumma on Tuonelan impyen tukka, kukka se lapsia kutsuu ja varoo, impyen hapsia ihmiset haroo. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.

TUONEN TYTTÖ: Ma ikäni itkuja kuullut oon ja parkua ponnetonta ja monta jo syöksyvän turmioon näin orpoa, onnetonta. Mut sinä niin oudosti eroat muista kuin tammi lautuva laakson puista, sun silmäsi säihky on kumma niin, sun äänesi kaiku on tumma niin — oi, en sinun hukkahan sortuvan sois!

LEMMINKÄINEN:
Tää Tuonelan neitikö olla vois?

TUONEN TYTTÖ: On niinkuin rintani hallat ja hyyt nyt koskena kohisten sois ja mieltäni milloin kalvais kyyt ja milloin sieluni simaa jois. On niinkuin onneton seisoisin ma Turjan tunturin päällä tai Aluen aaltoja katsoisin ma Jumalan juhlasäällä, niin laajaks henkeni laukeaa ja maailmat allani aukeaa ja suurena taivas ja suurena maa ne päivyen helmahan raukeaa — ja Tuonelan impyen päiv' olet sinä, mut maan sekä taivahan yöhyt minä.

LEMMINKÄINEN: Tulin Tuonelan joutsenen ammuntaan, en Tuonelan neitosen tumman, mut sanasi saattavat kaikumaan mun mielessä kantelon kumman.

TUONEN TYTTÖ: Kas, tuossa on virta ja tässä on venho ja purressa tuhtoa tummaa kaks. Oi, outo on ventojen vetten tenho — miks vaalenet valkeaks? Me Tuonelan aaltoja soudeltais näin kuutamon välkkeessä kahden ja kahden joikuen joudeltais me laskea kaartoja lahden, kuss' synkät on leppien siimesvyöt ja tummina tuoksuvi kuusten yöt ja kaihoten huojuvi kaisla —

LEMMINKÄINEN: Niin kutsuen, niin kuiskaten sen laulun tenho soi, se mairittaa, maanittaa, se vaatii, vaikeroi —

TUONEN TYTTÖ: Ja leppien alla sun kaulaisin käsivarsin siellä mä valkein ja lempeni leimuja laulaisin sun korvahas suitsuvin palkein ja allasi aaltois rintoa kaks — miks vaalenet valkeaks? Sun koskena kiehuen kiehtoisin minä helmani hehkuhun ja syömeni voimalla syöttäisin ja mahlani maidolla juottaisin minä Tuonelan sulhoks sun. Näin leppien alla me lemmittäis ja kaulaten lahtien kaartehet jäis.

LEMMINKÄINEN (ihastuneena): Ja virta se tuutien venhoa veis ja kuuhut kulkua johtais.

TUONEN TYTTÖ: Ja kylväis helmiä kutrilleis ja laineilla läikkyen hohtais.

LEMMINKÄINEN: Ja raidat tummien rantamain ne huojuis hiljaa surren.

TUONEN TYTTÖ: Ja unelmat ulpujen valkeain ne aaltois alla purren.

LEMMINKÄINEN:
Ja päällä pään sudenkorennot sois.

TUONEN TYTTÖ:
Ja väylän viittana joutsen ois.

LEMMINKÄINEN:
Oi, joutsen! —
(Hiljaisuus.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Punainen Tuonelan impyen lempi, kauhupa kuoleman punaisempi, ihminen koittavi päivähän päin, koittavi, voittavi Tuonelan näin. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.

(Samassa välähtää väkevä valo ja takaisella taivaalla näkyy päivänkaari, kaarella Pohjan neiti ilman impien ympäröimänä kultalankoja värttinällä kehräten.)

ILMAN IMPIEN LAULU:

Korkealla taivahalla kultalangat kulkee. Miksi ihminen yksin yöhön surujansa sulkee?

Matalalle, maankin alle kultalangat hohtaa, hiljaa vienojen unien vyöhön Sydämiä johtaa.

Anna ihminen surusi hellä ilman impysille, ilman impien kehräellä kultakuoret sille.

Ilman impyet tuudittaisi tuskias ijästä ikään, nukkua tuntehet nuoret saisi eikä ne heräisikään.

LEMMINKÄINEN (polvillaan):
Oi, ota suruni nuori,
tuudi sille kultakuori.
(Näky katoaa.)

TUONEN TYTTÖ: — Joutuos valkamaan, ma venhoni vesille lykkään.

LEMMINKÄINEN: Mun syömeni valolle sykkää! Ma tahdon ampua joutsenen ja kuulla kuolemanlaulun sen. (Unelmoiden:) Hän oli niin valkea vaipaltaan — nyt ylläni yö on musta.

TUONEN TYTTÖ: Ol' illanruskoa impes vaan tai taivahan kangastusta.

LEMMINKÄINEN: Niin tahdon ma pyrkiä taivohon päin ja luottaa illanruskoon ja kulkea kultasiltoja näin yön halki uutehen uskoon.

TUONEN TYTTÖ:
Sa syöksyt tuskahan, turmioon.

LEMMINKÄINEN:
Ma riennän riemuhun, hurmioon!
(Äänettömyys.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Päivä jo viittoo, aukee jo ansa, joutuos liittoon auringon kanssa, laulu on valta, kannel on miekka, turpeenkin alta helkkyvi hiekka. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.

TUONEN TYTTÖ:
Sun tahtos onneton täyttyköön!

(Ojentaa kätensä kohti virtaa. Laineilta alkaa kuulua yhä kasvavaa laulua.)

LUMMEKUKKIEN LAULU:

Terve Tuonelan ruhtinatar, terve kuoleman kuningatar! Tummat on vyörtehet Tuonelan laineen, synkät on pyörtehet synnin ja aineen, ulpu se sousi aaltojen alta, yöstä se nousi aattehen valta.

Terve Tuonelan ruhtinatar, terve kuoleman kuningatar! Kukkaset hohtavat aalloilla päilyi, juuret ne johtavat pohjassa säilyi, aattehet suuret taivaita loivat, aattehen juuret yöstä ne joivat. Terve Tuonelan ruhtinatar, terve kuoleman kuningatar!

(Tuonen joutsen näkyy hämäränä, vitkaan liukuvan yli laineiden.)

LEMMINKÄINEN (kuiskaten):
Terve tumman Tuonen joutsen!
Laula nyt laulusi ihana!

(Tähtää: samassa viuhahtaa jänne pensaikosta ja Lemminkäinen horjahtaa käärmenuoli rinnassa paatta vasten. Näyttämö pimenee. Joutsen liukuu pois.)

Sattui kyinen, kylmä nuoli.
Jää hyvästi Tuonen joutsen!

TUONEN AALTOJEN LAULU (voimakkaasti):

Kunnia olkohon kuoleman, kunnia joutsenen voittoisan! Ihmisten rinnoissa pyytehet riehuu, ihmisten innoissa käärmehet kiehuu, Tuonelan laineet täyttävi maan, joutsenen maineet kaikuvi vaan. Kunnia olkohon kuoleman, kunnia joutsenen voittoisan!

TUONEN TYTTÖ (itkien):
Näinkö suistuit suuri sulho,
katosit Manalan kaunis,
Manan impyen ihanne,
Tuonen tytön tuiretuisen?

TUONEN UKON ÄÄNI (kaukaa kumisten): Kangastaa kuni lemmen kaari ylitse Tuonelan virran ois!

(Tuonelan puolella kaikki tummaa.)

LEMMINKÄINEN (raukeasti): Vasten vettä, vasten tulta loihti minut äitikulta, tunsin kaikki turman synnyt, toki en käärmehen kähyjä — jo tulen, emoni armas!

(Kuolee. Näyttämö pilkkoisen pimeä.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hymisten):

Miekkoinen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Pyhä on sankarin haaveiden hauta, vaikka ei ankarin taistelo auta, sankari murtuvi miekkansa kanssa, pelkuri turtuvi tuskahansa. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.

PAIMEN (kohoaa pensaikosta): Oman oli kähysi käärme, oman syysi synkkä nuoli, minäpä vain elosi varjo, paimen töittesi pahojen. Tule nyt kurja tuomiolle!

(Paimen kohottaa säkenöivän säilän Lemminkäisen ruumiin yli.)

Niinkuin ruumihis rupaisen paimen nyt paloiksi lyöpi, siten sielus synkät pillat sieluasi raadelkohot armotta, alati, aina tuolla Tuonelan tuvilla!

(Samassa alkaa polulta kuulua lempeää laulua ja vieno auringon säde valaisee elämänpuolisen rannan.)

ÄIDIN ÄÄNI (näyttämön ulkopuolelta):
Tännekö kulki mun kuopuksein?
Voi sua onnetonta!
Monta on kauhua Kalman tiellä
ja Tuonella turmaa monta.
Kunne on joutunut kuopuksein
tultua Tuonelalle?
Tuonneko kallion katkelmahan?
Tännekö kuusten alle?

(Laulun lähetessä painuu Paimenen miekka ja hän itse askel askeleelta häviää pensaikkoon.

Maisema valkenee vähitellen niin, että vihdoin Äidin ilmestyessä näyttämölle vallitsee kirkkain päivänpaiste.)

ÄITI (tulee valkeassa viitassa, polvistuu poikansa ruumiin ääreen, irroittaa kypärän ja laulaa hiljaa lapsensa kutreja hivellen):

Tuuti lulla mun kuopustain, kuopusta kulta-hasta! Tuuti nuorena nukkumahan nurjasta maailmasta.

Maailma kiisti mun kuopuksein äityen parmahilta. Kiitos Ahti, kun palasit taas — myöhä jo onkin ilta.

Tuuti lulla mun tummaistani — kuuletko laulun soivan? Kuuset ne kotisi ikkunan alla huojuvat surujen hoivan.

Näätkö sä lapseni kuusten alta
tähteä tuikkivaista?
Luojan silmä se katsovi sieltä
Ahtia armahaista.

Maailma kiisti mun kuopuksein äityen parmahilta. Kiitos Ahti, kun palasit taas — myöhä jo onkin ilta.

(Äiti painaa päänsä äänettömään rukoukseen.)

SUDENKORENTOJEN LAULU (hiljaa hymisten):

Miekkonen, ken saa uinahtaa. Onnellinen, ken rauhan saa. Pahat on hukkua huolet ne karmaat, hyvät on nukkua äityen parmaat, uni on ehtoo eksynehen, laulu on kehto lapsosen. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.

SOTA VALOSTA

Viisinäytöksinen näytelmä

(1900)

HENKILÖT:

VÄINÄMÖINEN, tietäjä ijänikuinen.
ILMARINEN, taideseppä.
LEMMINKÄINEN, veitikka verevä.
TIERA, Lemminkäisen sotatoveri.
LOUHI, Pohjolan emäntä.
MARJATTA (= SUOMETAR, KANTELETAR).
VIROKANNAS, korven ukko.
RUOTUS, rikas talonpoika ruotsien kylässä.
RUOJA, hänen emäntänsä.
TAPANI, ent. saksa, nykyään Ruotuksen tallirenki.
PIIKA PIKKARAINEN, Ruotuksen talossa.
PAJAPOIKA, Ilmarisen luona.
SOKEA VAIMO.
ENSIMMÄINEN KALEVALAINEN.
TOINEN "
KOLMAS "
NELJÄS "
KARHU, |
AHMA, |
ILVES, |
SUSI, | Pohjolan väkeä.
KETTU, |
KÄRPPÄ, |
VILLIKISSA, |
YÖKKÖ, |
AIRUT.
KUUTAR.
Kalevalan ja Pohjolan kansaa, luonnon väkeä, — ritareita,
yön tyttäriä y.m.

PROLOGI.

Näyttämö esittää aukeaa ahoa, jonka perällä kumpu. Vesi kiertää pitkin kumman oikeaa rinnettä. Ahon laiteilla metsää.

Väinämöinen istuu kumman kukkulalla kannel polvillaan. Hänen oikealla puolellaan seisoo Ilmarinen vasara kädessä, toisella Lemminkäinen sota-asussa. Aho täynnä Kalevan kansaa. Etualalla yksin Marjatta, suuren hongan juurella.

Mutta eivät ainoastaan ihmiset, vaan myöskin koko suuri luonto on saapunut Väinämöisen soittoa kuulemaan. Siinä Metsän, siinä Veden, siinä Ilmankin väki. Ylinnä taustassa näkyvät Kuutar ja Päivätär lankojaan kehräten.

Esiripun kohotessa kajahtelevat viimeiset kaiut Väinämöisen kanteleesta.

VÄINÄMÖINEN: Päivä jo maillehen menevi yli suuren Suomen niemen, illan on punerrus puissa, vesillä hämärän verkot. Tullut on eloni ilta, mennyt voima Väinämöisen, sammunut sytö sydämen, kielen kannin kangistunut. En minä väsynyt ennen laulun nuoren laulannalta, nyt olen väsynyt, vanha. Aika on laulajan levätä.

KANSA:
Nuoret on virret Väinämöisen.
Katso: kansas kuuntelevi.
Laula Väinö!

VÄINÄMÖINEN: Laulaisin ma, jos ois aiat niinkuin ennen, sormi soitti sankar'töitä, sydän suuria uneksi. Näinp' on nuorna. Valkopäänä, hämärien hämmetessä, tupa mielehen tulevi, tuvan alla armas niittu, niittu maata matkamiehen, keto laulajan levätä.

KANSA:
Väinökö väsynyt, vanha?
Kansa työtäs kaipoavi.

VÄINÄMÖINEN: En ole minä ikuinen kuin on Luonnotar emoni. Kerran on kesä tuleva, kun on kuollut Väinämöinen, linnut laulavat lehossa, minä Kalman kartanoissa. Nuo kun aatokset tulevat, silloin maatani murehin. (Painaa pään käsiinsä.)

VANHA MIES: Kuka silloin tiedot toisi, kansan kohtalot sanoisi?

NUORI MIES: Kuka vasten vainolaista johtaisi Suvannon joukot?

NUORI NAINEN:
Kuka käet kukutteleisi?

VANHA NAINEN:
Kuka kaatais kontiomme?

VÄINÄMÖINEN (puoliääneen): Yhä kasvaa kaupin voima Osmon peltojen perillä, miehet vierahat melovat Suvantolan virran suilla. Ruotus ruotsien kylässä kohottavi kokkoansa, juutit turkuja tekevät, saksat maita matkoavat; viel' on valta Nougoroodin iskevi idästä meitä, konsa kalvoin, konsa kaupoin, konsa naisin naurusuisin. Kestääkö Suvannon saari tyrskyjä ajan tulevan?

KANSA (polvistuen):
Kyyneleet valahtelevat
Väinön poskelta vetehen —
nyt on maassa tuskan tunti.

VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen): Onko tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa, kyynelteni poimijata alta selvien vesien?

KANSA vaikenee.

VÄINÄMÖINEN: Onko tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa, virteni virittäjätä tuskissa ajan tulevan?

KANSA:
Selitä sanasi, Väinö!
Emme ymmärrä sinua.

(Hälinää rannalla. Huudetaan: Ihme! Ihme! Väinämöisen käteen saatetaan lipas täynnä kalliita helmiä ja päärlyjä.)

KANSA:
Katso Väinö! Kyyneleesi
Sotkottaren poimimina.

VÄINÄMÖINEN (päärlyjä ihastellen): Munko murhekyyneleeni helmiksi heristyneinä? Kiitos Luonnotar emoni! Jo nyt tunnen tutkelmani. Aatos uusi aukeaapi sielun silmäni etehen, sana ankara samoopi sydämeni syövereistä, syvä niinkuin kuolon kuilu, pyhä niinkuin päivän koitto: Mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat menevät. (Äkkiä kansan puoleen kääntyen.) Kansani kalevalainen! Katso, kuink' on viisas luonto. Synkimmät sydänsurumme heristyvät helmilöiksi, mustimmat murehen päivät päättyvät iki-iloihin. Ei ollut minulle saita Luoja suodessa suruja, en ole ahne antamahan päärlyjä ilon ihanan — ota kansani Kalevan, ota Väinön onnen helmet, ota kaikki, muuta ei mulla antamista päivien vastaisten varalle.

(Heittää helmet kansan sekaan. Kansa rientää riemuiten niitä poimimaan.)

ILMARINEN:
Heitit helmesi koreat?

VÄINÄMÖINEN:
Tuntekohot lauluniekan!

LEMMINKÄINEN:
Hyvin teit, hyvin osasit.
Noin oisin minäkin tehnyt.

KANSA: Anna vielä, anna vielä, heitä helmiä enempi!

VÄINÄMÖINEN (itsekseen): Helmet he tajuuvat kyllä, eivät mielen murheitani.

(Kaksi miestä joutuvat joukon keskellä riitaan eräästä helmirihmasta.)

HÄMÄLÄINEN:
Helmyet Hämettärelle!

KARJALAINEN:
Kaunihimpi Karjalatar.

HÄMÄLÄINEN:
Tahdotko sotisavuja?

KARJALAINEN:
Tahdon tietä tapparalle.

(Riitaan yhtyy muita. Huutoa ja rähinää. Kansa jakautuu kahtia; miekat paljastuvat.)

VÄINÄMÖINEN: Miks rähinä miekallinen luonnon suuressa salissa?

KANSA:
Väinö riidan ratkaiskohon!

(Helmirihma saatetaan takaisin Väinämöisen käteen.)

VÄINÄMÖINEN: Sano, Seppo Ilmarinen, kelle nää heleimmät helmet?

ILMARINEN: Yks oli impi ylpeyttä, kenokaulan kantajata, koko suuressa suvussa. Pois on mennyt Pohjan neiti, maiden kuulu, vetten kukka, häntä aattelen alati. Anna helmes, kelle tahdot!

VÄINÄMÖINEN: Suru urholle sopivi. — Noh, sie lieto Lemminpoika tietänet sanan sitovan: Kuka Suomen kukkapäistä tääll' on muita muhkeampi?

LEMMINKÄINEN: Kauniit on minusta kaikki; tuo kaunis tulen valolla, tämä päivän paistehella, kolmas pilkkoisen pimeessä — miten milloinkin, näetkös.

VÄINÄMÖINEN (hymyillen): Ahdin tuumat tunnetahan, — kelle nyt koreat helmet?

KANSA: Itsepä valitse Väinö joutsenparvesta parahin!

VÄINÄMÖINEN (hetken mietittyään): Muistan, kun murehissani kerran astelin ahoja, puuttui kielet kanteleesta, ilo laulajan elosta, näin minä immikön aholla, kultakassan kankahalla, sain hältä anelemahan: »Anna impi hapsiasi kieliksi ilon ikuisen!» Antoi impi hasta viisi, viisi kuusi kultahasta, siit' on kielet kanteleessa, ilo laulajan elossa. Hälle helmeni sopisi. Ollut lie Hämehen impi?

HÄMÄLÄISET vaikenevat.

VÄINÄMÖINEN:
Taikka kaunis Karjalatar?

KARJALAISET:
Kassat on tummat Karjalassa.

HÄMÄLÄISET:
Liinaiset Hämehen linnut.

VÄINÄMÖINEN:
Kenp' oli neiti kultakassa?

HÄMÄLÄISET:
Ei meidän maan väkeä.

KARJALAISET:
Eikä meidän.

VÄINÄMÖINEN:
Merkillistä.

ERÄS NAINEN (joka on hetkisen syrjästä Marjattaa tarkastanut): On täällä osaton tyttö, joll' on kassa kullankaunis.

VÄINÄMÖINEN:
Tyttö tänne tuotakohon.

MARJATTA (saatetaan Väinämöisen eteen):
Minne te minua viette?

VÄINÄMÖINEN:
Tunnen impeni aholta. —
Älä pelkää kaunis tyttö!
Mi nimesi?

MARJATTA:
Kotona mua
Suomettareksi sanoivat —
Marjataksi muilla mailla.

VÄINÄMÖINEN:
Kussapa kotisi tyttö?

MARJATTA:
Mierolla minun kotini.

VÄINÄMÖINEN:
Miks vapiset? Lähemmä astu!
Muistatko minua vielä?

MARJATTA: En.

VÄINÄMÖINEN: Etkö?

MARJATTA: Ajatukseni harhaavat sinisaloilla — Antakaa minun jo mennä!

VÄINÄMÖINEN:
Ota ensin onnen helmet!

MARJATTA: Ei, ei helmiä minulle — karkea poloisen paita.

VÄINÄMÖINEN: Minä sun käärin kultavöihin, silkkipantoihin sitelen.

MARJATTA:
Orpo olen, osaton tyttö —

VÄINÄMÖINEN:
Olet laulajan ihanne.
Istu impi vierelleni.

(Vetää Marjatan vierellensä.)

Vilusta värisit kauvan, onnen nyt välkkeestä värise!

(Ripustaa helmet hänen kaulaansa ja suutelee häntä otsalle.)

Katsokaatte miehet, naiset, Kanteletarta Kalevan! Hänpä se hivuksillansa lohdutti sydänsurumme yksin illoin istuessa; hänpä myöskin nosti riemun raikumahan Karjalan kevätkisoissa, karhun kun peijaiset pidettiin, taikka häitä tanssittihin. Tuntenet omasi kansa, tervehtiös tuttuasi!

KANSA: Terve laulajan ihanne, terve kaunis Kanteletar!

VÄINÄMÖINEN: Valon on valta Väinölässä. Valon me lapsia olemme. Tässä luonnon suuren nähden, iltana pisimmän päivän, vannokaamme vala ikuinen aina palvella Panua, ajatella aurinkoa näillä mailla, mantereilla, Suomen suurilla tiloilla! Vannokaatte!

LOUHI (näkymättömänä):
Vannokaatte!

1:NEN MIES: Kuulitko?

2:NEN MIES:
Kuka saneli?

3:S MIES: Selkäni kylmäksi karahti!

4:S MIES: Hui, miten hampaani lokattaa!

VÄINÄMÖINEN:
Kuulittenko kuin sanelin:
Aina palvella Panua,
ajatella aurinkoa.
Vannokaatte!

LOUHI (kuin edellä):
Vannokaatte!

1:NEN MIES: Se oli ääni kuolon ääni. Vannokoon, ketä haluttaa!

2:NEN MIES: Ei minua.

3:S MIES:
Eikä mua.

4:S MIES: Tunnen jo hajua kalman.

KAIKKI:
Auta, vanha Väinämöinen!
Tääll' on Lempo leikkimässä.

VÄINÄMÖINEN: Kautta kaiken luomakunnan, kautta tietoni pyhimmän, liet Lempo, esihin astu, liet Mana, manalle joudu!

LOUHI (lappalaisen noita-akan hahmossa astuu esiin):
Terve, vanha Väinämöinen!
Vieläkö minua tunnet?

VÄINÄMÖINEN:
Pois katala silmistäni!

LOUHI:
No, noh, ei niin nopeesti!
Miksi niin minua säikyt?

VÄINÄMÖINEN:
Mitä tahdot?

LOUHI: Tahdoin nähdä taasen kansoa Kalevan. Tässähän ko'olla kaikki, tässä piiat, tässä poiat, tässä koko Jumalan luonto, myöskin vanha Väinämöinen oman siippansa sivulla — terve teille Suomen suuret!

LEMMINKÄINEN:
Verta miekkani janoopi.
Salli, Väinö!

LOUHI: Katso, Kaukokin korea! Kiitos viime käynnistäsi. Siinä vasta mielen miesi. Näki kerran käydessänsä Pohjan peltojen perillä, varesten ruista syövän, talon viljan talloavan heti Kauko keinon keksi: Isännältä pään pudotti, nosti seipähän nenähän. Ei varekset siitä asti syöneet Pohjolan ruista.

VÄINÄMÖINEN:
Se oli sotien aika.
Nyt on aika rauhan aika.

LOUHI: Olet varsin oikeassa. Eläkäämme siis sovussa, rauhassa rakastelkaamme kuin yhden emosen lapset, sukulaisin, suukotellen. Miksi miekka?

VÄINÄMÖINEN: Jos tulit sovun tekohon, kera käyös juhlimahan, saavuitko sanasotahan, pois paha pakene meistä!

ILMARINEN: Tuonko Turjan käsket juhlahan keralle!

LOUHI: Kuinka, kullainen vävyni? Häpeetkö anoppiasi? En ma silloin Turja ollut, kun kosit tytärtä Pohjan, kynnit mulle kyiset pellot, Sammon taitavan takelit lapseni lunastimeksi. Toisin silloin sanat sulivat: »Pohjan ehtoisa emäntä!» »Armahin anoppimuori!» »Louhi, sie laveakämmen!» — Kuinka niin korea eukko nyt jo Turjaksi turistui?

ILMARINEN vaikenee.

VÄINÄMÖINEN: Itse sen tietänet parahin, tiedät taistosi sokean vasten päivän valkeutta, vasten kansoa Kalevan.

LOUHI: Ohoh, sie vanha Väinämöinen! Tahdot sie tarinan kuulta Lapin laajoilta periltä, mailta kyntämättömiltä? Louhi oli Pohjolan emäntä Turjan tunturin takana, tuntija tuhannen petran, haltia sadan majavan; meri antoi, metsä myönsi, kansa kauniisti kasusi. Tuli miehet muukalaiset mailta päivän paistamilta keihäs kiljuva kädessä, mielessä halu vetävä, himoitsivat hirviämme, katselivat kaunojamme, veivät riistamme veroina, kassapäämme kaupan päälle — viistohon venähti silmä, ennen suora, suon urohon, polvi lynkäksi lysähti, synkäksi sydän iloinen, sylkäsivät Suomen urhot Lapin miehen nähdessänsä.

VÄINÄMÖINEN (puoliääneen):
Synkkä on satu Lapista.
Paljon voisi toisin olla.

LOUHI: Mutta kosto on tuleva. Katso talvistaivahalle, näet pohjaisen palavan, tiedätkö, mitä sinulle kertoo ne tuliset kirjat: »On tuleva Osmon turma, Väinön on kunnia katoova, laulu mailta lankeava. Vieras on lyöpä Suomen urhot, naurattava Suomen naiset, kahlehissa Suomen kansa alla armon muukalaisen, alla vierasten jumalten polkevi isäinsä maata!» Kuule kostoni sanoma Lapin lasten tanterilta.

VÄINÄMÖINEN: Kuulen ämmän ärjyväisen. Ei minua peloita peikot. Vielä seisoo Suomen saari vasten vaahtoja ulapan, laulaa Väinön laaja kansa laulua ikuisen luonnon, tuopi uhreja Ukolle, maan ja metsän haltioille. Viel' on elossa itse, vaka vanha Väinämöinen, tuki sulhojen Suvannon, vahti neitten valkeuden, tiedän ohjata omani, suojata Suvannon rauhan, niin säilällä kuin sanalla taikka laulun taistelolla. Saattaos tämä sanani Lapin lasten tanterille.

LOUHI: Sanasi perille saatan. Toki virka viime lause: Lienet suoja Suomen miesten, vahti neitten valkeuden, miksi et ohjannut omoas, suojellut Suvannon neittä Ruotsin rautaisen sylistä?

VÄINÄMÖINEN:
Mitä tarkoitat?

LOUHI: Hah, hah, hah! Kysy tältä impyeltä, jota sä polvella pitelet, kuka on sulhonsa sorea tuolla puolen Lemmenlahta?

VÄINÄMÖINEN: Kaunis on Suomen Kanteletar, häntä polvella pitelen, ei hän etsi maan iloja, etsivi taivahan iloja.

LOUHI:
Terve kaunis Kanteletar!
Anteheksi, luulin sua
Ruotuksen sylitytöksi.

VÄINÄMÖINEN: Kautta kuun, lävitse päivän, ylitse taivahan yheksän, — herjaatko hävytön Louhi Kanteletarta Kalevan?

LOUHI: Kautta kuun, lävitse päivän, ylitse taivahan yheksän, — kysy tältä impyeltä, kenen lasta kantaa hän povensa alla? (Marjatta hätkähtää kuin kyyn purema.) Noh, miksi punastut pulmu? Ethän liene ensimmäinen, ken joutui revon ritahan.

VÄINÄMÖINEN:
Vastaa hänelle, vastaa!
Puhu, uskomme sinua.
Valkea olethan?

LOUHI:
Vastaa!
Nukahitko nurmen päälle
kerran ruotsien kylässä?
Nousiko mäeltä marja?
Valahtiko vatsahasi?
Tuliko häpeä, tuska?
Puhele ihana pulmu:
katso, kansa kuuntelevi.

MARJATTA suurimman tuskan vallassa vääntelee käsiään.

KANSA:
Vastaa hänelle, vastaa!

MARJATTA (itkuun purskahtaen):
Totta hän puhuvi, totta!

(Riistää helmet kaulaltaan ja karkaa metsään. Ukkonen jyrähtää, ilma pimenee, luonnon väki katoaa, kansa juoksee hätääntyneenä eri haaroille. Louhi pois pilkkanauruun rähähtäen.)

KANSA:
Voi, voi
Kanteletarta Kalevan!